SISÄLLYS: (continued 2)

Oli luonnollisesti suuri onni päästä jälleen lähtemään tästä mustan surman valtakunnasta, ja Belutshistanin erämaita myöten kävi matka edelleen Intiaa kohti. Olin vapauttanut vanhat palvelijani, ja saattueenani oli uusi henkilökunta, pelkkiä belutsheja. Me ratsastimme dshamboilla, nopsajalkaisilla dromedareilla, jotka ovat ammoisista ajoista asti sukeutuneet juoksijoiksi. Niillä on korkeat, ohuet, mutta jäntevät koivet ja isot anturat, jotka kumeasti töksähtelevät kuivaan kamaraan. Päätänsä ne pitävät korkealla ja liikuttavat sitä nopeammin kuin arvokkaat kameelit. Mutta juostessaan ne pitävät sitä vaakasuorassa, melkein kyttyräinsä tasalla. Kukin dromedari kantaa kahta ratsastajaa, satulassa on sen vuoksi kaksi syvennystä ja kahdet jalustimet. Dromedarin nenärustossa on poikittain pikku nasta, jonka päähän on kiinnitetty hieno naru. Dromedaria ohjataan heittelemällä narua toiselta puolelta toiselle.

Siitä on vasta kolme tai korkeintaan neljä vuosikymmentä, kun belutshit herkesivät tekemästä rosvoretkiä persialaiselle alueelle. Vasta englantilaisten otettua haltuunsa maan on siellä päästy järjestyneihin oloihin. Kuitenkin täytyy yhä vielä pitää mukanaan suojelusvartiota, ja minua saattoi kuusi nykyaikaisilla kivääreillä asestettua dromedariratsastajaa. Kuten belutshit itä-Persiaa, samoin ovat turkmenit lukuisilla sissihyökkäyksillä hävitelleet Korassania, ja länsirajalla kurdit viettävät hillitöntä rosvoelämää. Näillä rauhattomilla rajaseuduilla ei ole ainoatakaan kylää ilman pikku linnotusta tai ainakin vartiotornia.

15. Skorpioneja.

Katsastusdromedareilla siis nyt kiidämme pohjois-Belutshistanin halki itään päin. Korventuneet, kuivat erämaat ja arot, joissa vain niukasti törröttää ohdakkeita ja heinätöyhtöjä, vaeltelevat hienon ja keltaisen hiekan läjäämät harjanteet ja matalat kuuman ja kylmän vaihtelussa rapautuneet vuoriselänteet — siinä tämän maan tuntomerkit. Vain harvassa liikkuu täällä paimentolaisia lammaslaumoineen, ja muukalainen ihmettelee usein, mistä ihmiset ja eläimet voivatkaan täällä saada elantonsa. Joissakuissa laaksoissa on sentään laidunta ja lähteitäkin, ja toisinaan kohtaamme vyöhykkeinä rehottavia tamariskeja, ja saksaul-pensaita, joilla on vihannat neulaset, kova puu ja pohjaveteen asti ulottuvat juuret. Suuri karavaanitie, jota seuraamme, on kammoksuttavan autio. Ainoastaan vaihdosasemilla tapaamme kaivoja, ja niissäkin vesi on suolapitoista. Helle käy nyt huhtikuun lopulla päivä päivältä painostavammaksi. Lämpömittari osottaa varjossa 42 astetta, ja dromedarilla ratsastaessa kohti aurinkoa tuntuu siltä, kuin pistäisi päänsä hehkuvaan uuniin. Tuulen leyhyillessä tulee vielä toimeen, mutta silloin hiekkapyörteet leiskuvat kuin kummitukset pitkin paahteista kamaraa. Tyvenellä ilmalla näyttävät vuorten ääriviivat vipajavan pieninä nopeina aaltoina. Päiväpaisteessa olleen kiväärin piippu polttaa pian kädet rakoille, ja keskikesällä belutshit kietovat jalustimensakin huopatilkulla, suojellakseen alastomia dromedareja saamasta palohaavoja kupeisiinsa.

Tämä tienoo on maapallon kuumimpia. Aurinko on puoleltapäivin niin korkealla, että suurin osa dromedarien varjoa katoaa itse elukkain alle. Hartaastipa tulee kaivanneeksi päivänlaskua ja vasiten odotelleeksi, että varjot pitenevät ja pahin paahde heikkenee. Mutta viileätä ei täällä tule yöksikään, päin vastoin ovat silloin vielä hyttyspilvet kiusana.

Edempänä idässä käyvät laaksot hedelmällisiksi, muta myriadit ahnaat heinäsirkat hävittävät reheviä vehnävainioita; niitä oli erittäin runsaasti juuri sinä vuonna, jona minä siellä kävin.

Sitäpaitsi vilisee Belutshistanissa ja Persiassakin skorpioneja, noita pieniä erämaan asukkaita, jotka ovat kahtenasatana lajina levinneet kaikkien viiden maanosan kuiviin seutuihin. Toiset ovat mitättömiä kooltaan, toiset viidenkintoista sentimetrin mittaisia. Väriltään ne ovat mustanruskeita, punertavia tai kuten Belutshistanissa oljenkarvaisia. Niiden ruumiina on niveleetön pää- ja rintakappale, seitsemän nivelrenkaan muodostama takaosa ja kuusi pyrstörengasta. Viimeinen, kolmastoista nivel sisältää kaksi myrkkyrauhasta ja on neulanhienolla pistimellä varustettu. Myrkky on vesikirkasta nestettä.

Skorpionit elelevät lahoissa puurungoissa, kivien ja muurien alla ja raoissa, ja lämmöstä pitäen ne tunkeutuvat taloihin ja mökkeihin, ryömivät vaatteisiin ja vuoteisiin. Vanhoina aikoina uskottiin niiden ylösnousemukseen kuoleman jälkeen, ja Vanhasta Testamentista ovat ne meille tuttuja, sillä Jumala johdatti Israelin lapset "sen suuren ja hirmuisen korven lävitse, jossa tuliset käärmeet ja skorpionit ja kuivuus oli, ja ei ensinkään vettä ollut". Ne ryömivät Uudessakin Testamentissa, sillä Jeesus sanoi seitsemällekymmenelle opetuslapselle: "Katso, minä annan teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneita", ja että ne vanhana aikana olivat yhtä peljättyjä kuin nykyäänkin osottaa Johanneksen Ilmestyksen lause: "Ja savusta läksivät metsäsirkat maan päälle, ja heille annettiin voima, niinkuin skorpioneilla on maan päällä."

Mutta tämä iljettävä matelija ei ainoastaan maan päällä ryömiskele, vaan se on myöskin Eläinradan tähtikuvien kehässä edustettu kahdeksantena kuvana kahdestatoista. Tässä ominaisuudessaan on skorpioni kuvattuna vanhoissa egyptiläisissä temppeleissä, ja siten sai se jo vanhana aikana enemmän mainetta osakseen kuin mikään muu niin alhainen eläin.

Öisin skorpionit lähtevät pimeistä kätköistään liikkeelle saalista pyytämään. Ne pitävät silloin pyrstöään taivutettuna ylöspäin seljän yli, jotteivät vahingoittaisi pistintä ja ollakseen oitis valmiina hyökkäykseen ja puolustukseen. Soveliaan uhrin tavattuaan skorpioni ryntää vikkelästi sen kimppuun, tarttuu siihen krapua muistuttavilla saksillaan, kohottaa sen päänsä ja ylöspäin suuntautuneiden silmiensä yli ja antaa sille myrkkypistimellään surmaniskun. Sitte se imeytyy kiinni uhrinsa pehmeisiin osiin ja ruhjoo kovat leuoillaan.

Nuoret skorpionit tulevat elävinä maailmaan ja ovat ensimäisestä päivästään saakka vanhempiensa näköisiä, heleänvaaleita vain vielä ja pehmeitä. Ne matavat emonsa seljässä ja koivissa; tämä on sillävälin heikontumistaan heikontunut ja kuolee jonkun ajan kuluttua, jolloin poikaset alottavat itsenäisen eleskelynsä. Skorpionin pahimpia vihollisia ovat eräät karvaiset, niinikään myrkylliset rosvohämähäkit, jotka ovat Persiassa ja Belutshistanissa hyvin yleisiä.

Isojen skorpionien pistot ovat ihmisellekin vaarallisia. Joissakuissa tapauksissa on piston kohtaama kuollut hirveisiin tuskiin kahtatoista tuntia myöhemmin. Toiset saavat kouristus- ja kuumekohtauksia ja kärsivät kovia kipuja. Mutta ken joutuu useampaan kertaan skorpionien pistämäksi, hän jää lopulta tunnottomaksi myrkylle. Usein olen aasialaisissa mökeissä, teltissäni, tavaroissani tai vuoteessanikin tavannut skorpioneja, mutta pistäneet ne eivät minua ole koskaan. Monet palvelijani sitävastoin ovat saaneet sitäkin kokea, ja he kertoivat minulle, että oli vaikea sanoa, mihin skorpioni oli pistänyt, kun koko ruumista piston johdosta syyhytti ja kirveli. Itä-Turkestanissa on tapana siepata pistänyt skorpioni kiinni, rusentaa se tahtaaksi ja sivellä tällä voiteella kohtaa, mihin pistin on tunkeutunut. Mutta tepsiikö se keino, sitä en mene takaamaan. Kerrotaan skorpionin päättäväisyyden menevän niin pitkälle, että se toivottomaan pälkääseen jouduttuaan surmaa itsensä. Niinpä sanotaan sen lävistävän myrkkypistimellään oman selkänsä, jos se asetetaan hehkuvien hiilien saartamaan kehään, josta se on turhaan yrittänyt päästä livistämään. Olen useastikin tehnyt tämän kokeen ja joka kerta havainnut, että skorpioni kyllä juoksenteli moneen kertaan ympäri kehässä pääsyaukkoa hakien, mutta sitte jäi varsin viisaasti kököttämään keskelle.. Kenties ilmaisi sille vaisti, että hiilet hiipuvat, jahka kuluu aikaa tovi. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästiin, olin minä sen jo murskannut isolla kivellä. Sääliväisyys eläimiä kohtaan on kyllä kaunis piirre, mutta skorpioneja on tuhottava missä tahansa niitä osuu tielle.

16. Indus.

Kun on 2400 kilometriä kameeleilla ja dromedareilla ratsastanut, kuuluu veturin höyrypillin vihellys mitä viehättävimmältä soitolta. Intian rautatien alkuasemalla sanoin jäähyväiset belutsheilleni, astuin junaan ja kiidin ison linnotuskaupungin Quettan kautta brittiläisestä Belutshistanista alas Induksen partaalle.

Nyt otamme hetkiseksi kartan käteemme. Himalajan eteläpuolella on Intian niemimaa kolmiona, jonka kärki pistää Intian valtamereen kuin oka. Mutta tämän kolmion asemasivu pohjoisessa on leveä. Siellä juoksevat Intian kolme suurta virtaa, Indus, Ganges ja Brahmaputra. Viimeksimainittu kostuttelee Assarin tasankoja kolmion itäkulmassa. Gangesin rannoilla sijaitsee kokonainen maailma suuria kuuluisia kaupunkeja, joista poikkeamme useihinkin niin pian kuin olemme palanneet pitkänlaiselta retkeilyltä Tibetistä. Gangesilla ja Brahmaputralla on yhteinen suisto, jonka lukemattomia haaroja myöten molempien virtojen vesi laskee Bengalin lahteen.

Kolmion läntisellä kulmalla soluu Indus Intian-meren Arabian-puoleiseen kolkkaan. Sen ja Brahmaputran lähteet ovat ylhäällä Tibetissä lähitysten, ja kuin suunnattomana valkoisena jalokivenä saa Himalaja puitteekseen noiden molempien virtojen välkkyvät, kohisevat hopeajuomut: läntisessä yläreunassa leikkaa siihen kolmekintuhatta metriä syvän laaksorotkon Indus, ja idässä etsii Brahmaputra yhtä jylhän, huimaavan laakson kautta tiensä alangolle. Tuhansia ja taaskin tuhansia vuosia herkeämättömästi jäytävät ja hivuttavat vesipaljoudet ovat uurtaneet nämä valtaiset poikkilaaksot maapallon korkeimpiin vuoristoröykkiöihin.

Induksella on useita sivujokia. Vaahtoavina vesiputouksina ja kohisevina vuolteina kiitävät ne vuoristosta alas valtiastansa vastaan. Isoin niistä on nimeltään Satledsh, ja ne kaikki virtaavat Pendshabin alankomaan halki. Kolmestatoista jokisuusta, jotka jakautuvat 250 kilometrin mittaiselle rannikkotaipaleelle, laskee Indus mereen. Sen koko pituus on 3200 kilometriä, siis hiukan enemmän kuin Tonavan.

Induksen itärantaa pitkin vei minua juna pohjoista kohti. Isossa tilavassa vaununosastossani oli yhtä kuuma kuin äsken Belutshistanissa, nimittäin 42 astetta. Rautatievaunujen suojelemiseksi hehkuvalta auringolta on ne katettu olkipäähineillä, joiden liepukat oikealla ja vasemmalla ulottuvat puolitiehen ikkunoita alas. Ikkunaruudut eivät ole valkeita kuten Europan rautateillä, vaan tummansinisiä tai vihreitä; muutoin häikäisee päiväpaisteen heijastus maan kamarasta liian räikeästi. Joka toiseen ikkunaan molemmin puolin on lasin asemesta pingotettu juurisäikeistä punottua verkkoa, jota pitkin päivin ja öin noruu vesi. Näiden ikkunain eteen on kiinnitetty tuulikiekko, joka junan kiitäessä vinhaa vauhtia painaa voimakkaan ilmavirran vaunnuosastoon kostean ikkunaverkon läpi. Siten jäähtyy sisällä ilma kymmeneen tai kahteentoista asteeseen, ja virkistävääpä on puolialastomana istuutua keskelle ilmanvetoa!

Tämä rautatie seuraa Industa uskollisesti vuoriston tyveltä merelle asti, missä se päättyy isoon satamakaupunkiin, jonka nimenä on Karatshi; höyrylaivat kulkevat sameata virtaa ylös ja alas. Mutta me kuljemme ylös Induksen vartta Ravalpindiin, isoon linnotuskaupunkiin, missä astumme pois junasta, valmistautuaksemme retkeilyllemme Kashmirin ja Ladakin kautta Tibetiin.

17. Aleksanteri Suuri.

Heinäkuussa v. 325 ennen Kristuksen syntymää kulki Aristoteles, Makedonian kuninkaan Aleksanterin opettaja, vastarakennetulla laivastolla alas Industa ja poikkesi maihin Pattalan kaupunkiin, siinä kohden missä virran suistohaarat erkanevat toisistaan. Hän huomasi kaupungin olevan kylmillään, sillä asukkaat olivat paenneet sisämaahan. Aristoteles lähetti kevytaseisia joukkoja heidän peräänsä ja ilmotutti heille, että he saattoivat rauhassa palata taloihinsa ja majoihinsa. Kaupungin luo rakennettiin linnotus ja useita laivatelakoita.

Kuningas Aleksanterilla oli suuria suunnitelmia. Kaksikymmenvuotiaana oli hän saanut pikku Makedonian hallituksen käsiinsä ja sittemmin alistanut valtaansa sekä Trakian että myöskin Illyrian ja Kreikan kansat. Hän oli vienyt armeijansa Hellespontin yli, voittanut persialaiset, vallannut Lydian, Kappadokian ja Frygian vähä-aasialaiset valtakunnat ja miekaniskulla jaoittanut Gordion solmun, Aasian herruuden tunnuskuvan. Issoksen luona, Kypron suorakulmaisessa poukamassa, joudutti hän häviöön persialaisen suurkuninkaan Dareios Kodomannoksen, joka koko sotajoukkonsa keralla astui häntä vastaan. Damaskoksessa anasti hän persialaisen valtioaartehiston. Sitten valtasi hän Tyroksen ja Sidonin, foinikialaisten kuulut kauppakaupungit, ja perusti Egyptin rannikolle Aleksandrian, joka vielä tänään 2240 vuoden ikäisenä on kukoistava kaupunki. Libyan erämaan halki samosi hän Jupiter Ammonin keitaalle, missä papit vanhaan farao-tapaan vihkivät hänet Ammonin pojaksi. Mutta sitte tunkeusi hän itäänpäin Aasiaan, meni Eufratin yli, voitti Tigrisin varrella vielä kerran Dareioksen ja valtasi ylpeän Babylonin ja Susan, missä 150 vuotta ennen häntä persialaiskuningas Ahasverus (Xerxes), joka hallitsi "127 maakuntaa Intiasta hamaan Kusiin", oli kutsunut päällikkönsä vieraspitoihin ja näytellyt heille "valtansa ihanuutta ja suuruutensa loistoa". Sieltä marssi Aleksanteri Persepolikseen ja poltatti tuhaksi persialaisen suurkuninkaan palatsin, merkiksi siitä, että vanha herruus nyt oli lopussa. Ajaen takaa Dareiosta Ispahanin ja Hamadanin kautta kääntyi hän edemmäksi itää kohti Baktriaan, nykyiseen Venäjän Keski-Aasiaan, ja eteni pohjoiseen päin Sir-darjalle ja skyyttien maahan. Sieltä hän poikkesi sadantuhannen miehen armeijan etunenässä etelään, valtasi koko Pendshabin alankomaan ja teki alamaisikseen kaikki Induksen länsipuolella asuvat kansat.

Nyt oli hän saapunut Pattalaan ja ajatteli lukuisia voittojaan ja valtaamiansa laajoja maita. Kaikkialle oli hän asettanut kreikkalaisia ja makedonialaisia, joiden piti hallita kotimaisten ruhtinasten ja satraappien sivulla. Mutta tämä suuri valtakunta oli liitettävä lujaksi kokonaisuudeksi, ja Babylonin piti olla sen pääkaupunkina. Ainoastaan lännessä oli vielä suunnaton aukko täyttämättä, ne erämaaseudut, joiden halki olemme vastikään samonneet Teheranista Tebbesin keitaan poikki ja Seistanin halki Belutshistaniin.

Alistaakseen valtaansa siellä asuvat kansat lähetti hän osan sotaväkeänsä pohjoisempaa latua myöten Seistanin halki Pohjois-Persiaan. 12000 miehen piti vastarakennetuilla laivoilla purjehtia ja soutaa intialais-arabialaisen meren rannikkoa pitkin Ormuksen salmen ja Persian lahden kautta Eufratin suulle. Yksikään kreikkalainen ei siihen asti ollut kulkenut niillä vesillä, ja vaarallinen hanke oli tämä yritys senaikaisilla laivoilla, tuiki tuntemattomilla rannikoilla. Mutta yritettävä sitä oli, sillä Aleksanteri tahtoi varata Eufratin ja Induksen suun välille meritien, joka yhdisti valtakunnan läntisen osan itäiseen. Voidakseen varustaa laivaston ruokatarpeilla ja juomavedellä valitsi hän itselleen vaarallisen erämaantien pitkin rannikkoa. Mutta 40000 sotamiehestä, jotka häntä tällä matkalla seurasivat, kuoli 30000 janoon!

Kreetalainen suur-amiraali Nearkhos suoritti Aleksanterin antaman tehtävän mitä loistavimmalla tavalla, ja hänen kulkunsa on merkillisimpiä matkoja, mitä on konsanaan tehty. Hänen teettämänsä merikortit ovat niin tarkkoja ja luotettavia, että niitä voidaan käyttää vielä tänä päivänä, vaikka rannikko siitä saakka onkin usein paikoin muuttunut ja hiekoittumisesta madaltunut.

Mutta Aleksanteri ei tahtonut päästää laivastoaan tälle uhkarohkealle retkelle ennen kuin oli itse varmistautunut Induksen suiston kulkukelpoisuudesta ja nähnyt valtameren ulapan. Sen vuoksi lähti hän Induksen läntistä haaraa pitkin alas nopeimmilla aluksillaan, kolmikymmenhankaisillaan ja triremeillään, joita 150 alastonta soutuorjaa kolmeen päällekkäin rakennettuun teljoriviin sovitettuina kiskoi eteenpäin pitkillä laivanrungon aukoista veteen ulottuvilla airoilla; sotajoukko seurasi pitkin rantaa, suojellakseen aluksia.

Ei ole mitään huvimatkaa luotsiton soutu hiekka- ja liejusärkkien lomitse Induksella keskikesällä, kun virta on saanut suurimman vesimääränsä ja penikulmittani peittänyt rantaa tulvallaan. Jo toisena päivänä nousi ankara etelämyrsky; virran pyörteissä käyvä oikukas aallokko vahingoitti useita aluksia ja suisti joitakuita kumoon. Aleksanteri poikkesi maihin hankkimaan muutamia kalastajia luotseiksi, ja matkaa pitkitettiin jälleen alas virtaa. Uoma kävi yhä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja hetki hetkeltä selvempänä tuntui meren raikas henkäily. Tuuli kiihtyi, kaakkoismonsuuni oli saavuttanut huippukohtansa. Sameanharmaan virran vesi hyrskyi yhä korkeampina aaltoina, soutaminen kävi yhä työläämmäksi, kun soutajat toisin ajoin eivät ylttäneet veteen, toisin ajoin taasen joutuivat painamaan aironsa liian syvälle. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään luoteesta ja vuoksesta. Piankin näytti virta kääntyvän takaisin mereltä, ja luotsit neuvoivat kuningasta etsimään turvaa eräästä väylänhaarasta, missä alukset vedettiin rantaan. Mutta nyt tuli pakoveden aika, ja vesi hupeni kuin meren nielemänä. Alukset jäivät kuivilleen, ja monet niistä upposivat syvälle liejuun. Aleksanteri ja hänen miehensä olivat ymmällä, sillä he eivät päässeet etenemään eivätkä takaisin pyörtämään. Mutta heidän parhaillaan pulaillessaan alustensa irrottamisessa palasi nousuvesi mereltä ja kohotti ne selkäänsä.

Kun nyt oli tarkkailtu luoteen ja vuoksen säännöllistä vuorottelua, kävi niiden vaaroja välttäminen, ja Aleksanterin laivasto saapui viimein saaren luo, jolla oli yltäkyllin juomavettä. Sieltä hän näki Induksen ulkosuun vaahtoavan, jymisevän hyökyaallokon, ja rannikolla vyöryväin vesivuorten takana valtameren tasaisen taivaanrannan. Tultuaan nyt vakuutetuksi siitä, ettei triremien ylimmiltä teljoriveiltä ollut enää muuta nähtävissä kuin taivasta ja vettä, uhrasi hän merenjumalalle, Poseidonille, nereideille ja hopeajalkaiselle merenjumalatar Thetikselle, kantaisänsä Akilleksen äidille, ja anoi jumalilta suojelusta retken jatkamiselle Eufratiin asti. Rukouksensa päätyttyä hän heitti virtaan kultaisen pikarin.

Valkea vaippa yllään, kultainen vyö uumillaan ja turbaanin tavoin kiedottu huivi kastanjanruskeilla kiharoillaan seisoi kolmikymmenvuotias makedonialaisten kuningas ryhdikkäänä ja solakkana triremin peräpartaalla ja tähysteli suuremmoiselle ulapalle, jonka hän aikoi vallata samalla päättäväisyydellä, millä jo oli kolme maanosaa alistanut. Hän hengitti viileätä, suolansekaista monsuunia ja ajatteli kai erämaan loppumattomia teitä, missä tukahduttava pöly kiehtoilee ratsuja ja kuormastovaunuja. Hän oli maapallon mahtavin valtias ja tiesi hyvin suuruutensa. On kaupunkeja Egyptissä, erämaita Persiassa sekä vuorijonoja ja järviä Keski-Aasiassa, jotka vielä tänä päivänä kantavat Aleksanterin nimeä.

V. 323 kuoli hän Babylonissa, vasta kolmenkymmenenkolmen vanhana. Mutta hänen maailmaa tavotellut armeijansa levitti kreikkalaista sivistystä koko Aasiaan. Senvuoksi ei hänen toimelias elämänsä sammunut jäljettömiin kuin tähdenlento aikojen yöhön.

Nykyään, kun viisaat miehet panevat paksut takkinsa nappiin leukaa myöten ja puhuvat järkeä rauhankongresseissa, sietää poikien ja nuorukaisten joskus muistella sitä ritarillista, valoista aikaa, jolloin makedonialaisten kalvat kalahtelivat vihollisten varuksiin, voittajain huhuilu kajahteli Aasian laaksoissa ja nuoret soturit raivasivat tiensä erämaan kuuman hietikon halki.

18. Kuolonkaravaani.

Ravalpindista on ensiksi 300 kilometrin matka Srinagariin, Kashmirin pääkaupunkiin. Kashmir-laakson kehänä kohoavat Himalajan lumipeitteiset kärjet, ja erästä tämän vuoriston laaksoa ylöspäin vaelsin minä v. 1895, mukanani kolmenkymmenenkuuden muulin ja sadan hevosen karavaani. Kuukauden verran matkattuani saavuin Jarkentiin; se kaupunki sijaitsee valtaisessa, laakeassa ja kaukalonmuotoisessa syvänteessä, jota vuoristo saartaa kaikilta muilta tahoilta paitsi idästä ja jonka nimenä on Itä-Turkestan. Tämän alueen eteläpuolella kohoaa Tibetin mahtava ylänkömaa, missä Intian ja Kiinan isoilla virroilla on lähteensä. Lännessä on Pamir, "Maailman katto", ja pohjoisessa Tien-shan eli Taivaanvuoristo, jonka jatkona ovat edempänä idässä Altai ja useat muut vuorijonot; näistä saavat Siperian jättiläisvirrat alkunsa. Mutta tämän vuoristokehän keskessä, Suur-Aasian sydämessä, sijaitsee Itä-Turkestanin alankomaa, joka muistuttaa suhdattomien kivimuurien ympäröimää tibetiläistä lammastarhaa. Sen pohjoisosassa virtaa lännestä itään joki: Tarim. Tämä juontaa etelästä alkunsa, Jarkent-darjasta ja Khotan-darjasta, ja saa juoksunsa varrella vielä muita sivujokia, sillä Itä-Turkestanin vuoristokiehkurasta valuu vesi lumikentiltä ja jääkielekkeiltä alangolle. Tarimin lähdepurot lorisevat vireinä vuorten kaitaisissa laaksoissa, ja suuri virta soluu majesteetillisena tasangon halki, mutta se on tuomittu pysymään merta näkemättömänä. Se kuolee ja sammuu Lopnorin aavikkojärveen.

Itä-Turkestanin isoimman osan anastaa erämaa, joka on maapallon kammostuttavin: Takla-makan. Koko Aasian ja Afrikan halki ulottuu koillisesta lounaaseen erämaavyöhyke, joka on verrattavissa kuivuneeseen virranuomaan; Gobi, isompi osa Mongoliaa, Takla-makan, "Punainen hietikko" eli "Musta hietikko" Venäjän Turkestanissa, Kevir ja muut Persian aavikot, Arabian hiekka-arot ja lopuksi Sahara — on siinä vyöhykettä. Tässä aavikkojonossa, joka leviää Tyynestä merestä Atlanttiin, on siis Takla-makan niveleenä.

Tämän erämaan länsiosassa jouduin kokemaan hirveimmän muiston niiden neljäntoista vuoden ajalta, jotka olen viettänyt vaelluksilla Asiassa. Vastamainitun vuoden huhtikuussa se sattui, kun aioin samota Jarkent-darjan rannalta Merketin kylästä tämän aavikon poikki itää köhi Khotan-joelle, kolmensadan kilometrin taipaleen. Minulla oli kokenut johtaja, neljä palvelijaa ja kahdeksan kameelia matkueessani, ja ruokavaroja olin ottanut kahdeksi kuukaudeksi, sillä jälkeenpäin aioin kulkea Tibetin halki. Islam Bai kuului seurueeseeni, erään toisen miehen nimenä oli Kasim.

Alussa oli kaikki käynyt hyvin. Huhtikuun 23. p:nä loittonimme erään järven perimäisestä poukamasta, josta olin käskenyt täyttää vesivarastomme kymmeneksi päiväksi, ja piankin samosimme pitkin hiekkaulappaa, jonka harjanteet kohoilivat yhä korkeampina, kuusikymmentä metriä maan kamarasta. Päällepäätteeksi nousi piankin myrsky, joka kieritteli hiekkaa sankkoina pilvinä, sulloen nenän, suun ja korvat täyteen.

Huhtikuun 25. p:n aamuna olin tehnyt sen kamalan havainnon, että tunnoton karavaaninjohtaja oli vastoin käskyäni ottanut mukaan vettä ainoastaan kahdeksi päiväksi, toivoen meidän voivan kahden tai korkeintaan kolmen päivän kuluttua kaivaa esille vettä jostakin. Mutta se toivo petti, eivätkä sadepilvetkään, joita tuolloin tällöin muodostui taivaalle, tipauttaneet ainoatakaan pisaraa! Niinpä täytyi meidän tuotapikaa jaella vesivarastoamme kulauksittain.

Huhtikuun 27 p:nä oli minun jo täytynyt jättää taipaleelle kaksi kameelia ja suuri osa matkatavaroita. Seuraavana päivänä riehui luoteismyrsky, tuollainen "musta myrsky", joka kuljettaa mukanaan lentohietaa läpitunkemattomina pilvinä ja muuttaa päivän yöksi, jotta matkamies on kuin hiekkaan hautautunut. Kameelit laskeusivat mahalleen, pää tuulesta pois käännettynä, ja me työnsimme päämme niiden alle, säästyäksemme tukehtumasta lentohiekkaan.

Vähäinenkin vesivarastomme oli vielä lisäksi kutistunut selittämättömällä tavalla, ja kuukauden viimeisenä päivänä oli meillä enää vain kolmannes litraa vettä. Silloin yllätti Islam Bai johtajani pitelemässä lekkeriä huulillaan! Mieheni olisivat hänet nitistäneet siihen paikkaan, jollen olisi ehtinyt hätään. Kun sitten illalla piti jakaa viimeiset pisarat, olivat Kasim ja muuan toinen janoon nääntymäisillään tehneet niistä lopun! Toukokuun 1. p:nä ei seurueellani ollut muuta jäljellä kuin eltaantunutta kasviöljyä, joka oli kameeleille tarkotettua, ja kamalasti ahdisti jano minua, joka en enää ollut edellisenäkään päivänä saanut veden pisaraakaan. Epätoivoon siinä joutuu ja melkein järkensä menettää; veden himo ei suo hetkenkään rauhaa, tuntee ruumiinsa kuivuvan. Olimme ottaneet mukaamme pullollisen kiinalaista paloviinaa, käyttääksemme sitä keittovehkeeseen. Minä join sitä jokseenkin juomalasillisen, mutta sitte viskasin pullon pois, antaen sen salakavalan sisällön valua hiekkaan.

Vaarallinen juoma mursi voimani. Karavaanin laahautuessa eteenpäin hiekkaharjanteiden lomitse en minä jaksanut sitä seurata. Kömmin ja pyllyelin taampana perässä. Tiu'ut kaikuivat heleästi hiljaisessa ilmassa, mutta yhä heikommaksi kävi niiden sointu ja kuoleutui lopulta kaukaisuuteen. Ympärilläni levisi vaitelias aavikko, hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka taholla!

Verkalleen seuraten toisten latua saavuin viimein hiekkaharjanteen laelle, jolta näin karavaanin. Kameelit olivat laskeutuneet mahalleen, Kasim istui maassa kädet kasvoilla ja houraili jo, itkien ja nauraen yhteen menoon; toinen, Muhamed Shah, rukoili polvillaan Allahilta apua. Kun ei meillä enää ollut mitään muuta juotavaa, teurastimme kanan ja joimme siitä veren. Sitte tuli vuoro lampaan, jonka olimme ottaneet mukaamme. Mutta sen veri oli sakeata ja haisi niin pahalle, ettei siitä koirakaan huolinut. Seuralaiseni eivät kammoksuneet kameelien virtsaakaan. Kaikki kuormasto, mikä ei ollut sinä hetkenä välttämätöntä, jätettiin telttiin, kaikkiaan kahdeksan kirstullista kallisarvoisia esineitä, joukossa valokuvauskojeeni ja tuhatkunta levyä. Karavaaninjohtaja kerrassaan menetti järkensä ja mätti hiekkaa suuhunsa, väittäen sitä vedeksi. Hänet ja Muhamed Shahin piti erämaa ainiaaksi ominaan.

Illalla ei myöskään Islam Bai jaksanut pitemmälle, ja yksistään Kasim seurasi minua veden haussa. Hän otti mukaan lapioita, sangon ja lampaan rasvahännän. Minulla oli vain kelloni, kompassi, taskuveitsi, lyijykynä, paperilappu, kaksi pientä läkkirasiallista hummeria ja suklaata, tulitikkulaatikko ja kymmenen savuketta. Mutta syötävästä ei meillä ollut suurtakaan apua, sillä kita ja nielu olivat niin kuivat, että nieleminen oli mahdotonta.

Kello oli tasan kaksitoista. Olimme tehneet haaksirikon keskellä aavikkoulappaa ja jätimme nyt laivanhylkymme, tavottaaksemme jonkin rannikon. Joldash-koirakin jäi karavaanin luo, enkä sitä sen koommin nähnyt. Islamin vieressä paloi lyhty meidän etääntyessämme; sen tuike häipyi pian hiekkaharjanteiden taakse.

19. Hengenhädässä.

Olimme mahdollisimman keveissä pukimissa; Kasimilla oli yllään vain ihokas, väljät housut ja saappaat, lakin oli hän unohtanut ja lainasi minulta nenäliinan, jonka kietoi päänsä ympäri. Minulla oli valkoinen patalakki, villaiset alusvaatteet, ohut pumpulipuku ja jäykät ruotsalaiset saappaat. Olin viimeisessä kuolonleirissä vaihtanut asua, voidakseni siistissä kunnossa laskeutua kuolemaan.

Epätoivon päättäväisyys kannusti meitä eteenpäin, mutta jo kahden tunnin kuluttua olimme niin unisia, että meidän oli levähdettävä tuokio. Yökylmä ajoi meidät kuitenkin jo kello neljältä jalkeille, ja me laahauduimme eteenpäin. Päivä tuli hehkuvan helteinen, ja kello kahdeltatoista olimme väsymyksen tyyten herpaannuttamia. Erään hiekkaharjanteen pohjoiselle rinteelle kaivoi Kasim yökylmään hiekkaan kuopan, ja me hautauduimme siihen ilkosen alastomina, jotta vain pää pilkisti näkyviin. Suojellaksemme itseämme auringonpistolta ripustimme pukineemme lapionvarteen sillä tavoin, että saimme siimestä. Vasta kello kuudelta ponnistausimme jälleen liikkeelle ja marssimme nyt seitsemän tuntia. Mutta yhä useammin täytyi meidän levähtää, ja kello yhdeltä uinahdimme hiekkakummulle. Siinä lojuimme kolme tuntia, sitte jatkui tallustamista taas itää kohti. Kompassi oli minulla aina kädessäni. Uusi päivä sarasti, toukokuun 3. kun Kasim äkkiä seisahtui ja sanaakaan hiiskumatta viittasi itään. Kaukana häämötti pieni tumma piste, vihanta tamariski. Sellainen pensas ei voinut elää aavikkoulapalla, elleivät sen juuret ulottuneet pohjaveteen. Me hoipertelimme sen luo, kiitimme Jumalaa ja pureskelimme eläinten tavoin tamariskin mehukkaita vihreitä neulasia. Tuokion lepäsimme sen niukassa siimeksessä, sitte kompuroitsimme edelleen, kunnes puoli kymmeneltä vaivuimme toisen pensaan juurelle melkein pyörryksissä.

Taaskin kaivauduimme hiekkaan ja viruimme siinä kerrassaan yhdeksän tuntia vaihtamatta halkaistua sanaa keskenämme. Hämärissä laahauduimme huojuvin askelin eteenpäin. Kolmituntisen vaelluksen jälkeen pysähtyi Kasim taas äkkiä. Hiekkaharjujen välissä kuvastui jotakin tummaa, kolme komeata mehevälehtistä poppelia! Lehdet olivat kyllä syötäväksi liian kitkeriä, mutta me hierustimme niillä ihoamme, kunnes saimme sen kosteaksi.

Siihen piti meidän nyt kaivaa kaivo, mutta lapio kirposi voimattomista käsistämme. Me heittäysimme maahan ja raapimme hiekkaa kynsillämme, mutta pitkää aikaa emme sitä kestäneet. Nyt kokosimme risuja ja sytytimme korkealle roihuavan rovion, jonka piti osottaa Islamille suuntamme ja herättää huomiota idässä päin, sillä Khotan-darjan rantaa pitkin kulkee karavaanitie.

Toukokuun 4. p:n aamuna kello neljä vääntäysimme taas liikkeelle. Mutta viiden tunnin kuluttua olimme saaneet kylliksemme. Kasim ei enää jaksanut kaivaa hautaa. Minä sen vuoksi itse kaivauduin viillyttävään hiekkaharjanteen kupeeseen ja lojuin siellä kymmenen tuntia, silmiäni ummistamatta.

Sietämättömän vitkallisestipa kiertää sellaisena päivänä aurinko latuansa taivaalla. Kun lopulta illan varjot venyivät maan pinnalla ja minä olin valmis lähtöön, kuiskasi minulle Kasim, ettei hän jaksanut enempää. Minä olin niin tylsistynyt, etten edes ajatellut lausua hänelle jäähyväisiä, kun yksinäni läksin pitkittämään kulkuani hiekka-aavikon hämyssä. Heti puoliyön jälkeen lyyhistyin muutaman tamariskin juurelle. Tähdet tuikkivat kuten tavallista, ei hisaustakaan kuulunut, vain sydämeni sykintä ja kelloni tikitys keskeytti kaameata hiljaisuutta.; Silloin rahisi jotakin hiekalla:

"Sinäkö siellä, Kasim?" kysyin minä.

"Niin, herra", kuiskasi hän.

"Kävelkäämme vielä joku matka", sanoin minä, ja hän seurasi minua hetkuvin polvin.

Sitte kun ruumiimme oli nahistunut kuivaksi kuin pergamentti, olimme melkein menettäneet janontunteen. Mutta voimamme olivat lopussa, ja pitkiä taipaleita ryömimme nelinkontin. Olimme miltei pökerryksissä ja niin penseitä kaikelle kuin olisimme unissamme kävelleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heräsimme jälleen täyteen tajuntaan, ja äkkiarvaamatta ilmestyi eteemme ihmislatu! Jotkut virralle leiriytyneet paimenet olivat arvatenkin nähneet roviomme ja poikenneet likittyville. Me seurasimme jalanjälkiä korkealle harjulle, missä hiekka oli kiinteämpää ja jäljet selvemmin nähtävissä. Ja nyt — tunsimme ne! "Ne ovat omia askeleitamme", supatti Kasim kuolevalla äänellä. Olimme kiertäneet kehässä. Mitä syvimmän masennuksen vallassa ja lopen nääntyneinä vaivuimme polullemme makaamaan.

Siten koitti toukokuun 5. päivä. Olimme nukkuneet puolitoista tuntia, ja Kasim oli hirvittävän näköinen; kieli oli pöhöttynyt, valkea ja kuivunut, huulet sinireunaiset. Kouristuksen tapainen nikotus kiusasi häntä, hytisytellen koko ruumista, lähenevän kuoleman merkkinä. Me olimme ponnistelleet urheasti, mutta nyt teki loppu tuloaan. Sakeana herui veri suonissa, ja selvästi tunsi, miten silmät ja nivelet olivat kuivuneet jäykiksi. Auringon noustessa näkyi itäisellä taivaanrannalla musta viiru. Siellä varmaankin häämötti Khotan-darjan rantametsä! Vielä viimeinen ponnistus, päästäksemme sinne ennen kuin voipumus ja jano veivät meiltä hengen! Muutamassa syvennyksessä kasvoi lukuisia poppeleita.

"Tähän me pysähdymme, metsä on vielä niin kaukana!" Mutta me emme enää ollenkaan jaksaneet kaivaa, ja ryömien pitkitimme kulkuamme.

Vihdoinkin olimme perillä. Pääni oli sekaisin kuin kamalan unen jälkeen, rusentelevasta painajaisesta päästyä. Vehmaana ja rehevänä kohosi metsä edessämme, heinäkasveja ja yrttejä kasvoi puiden lomassa. Kaikkialla oli nähtävissä lukuisia villien eläinten jälkiä, tiikerien, susien, kettujen, hirvien, antilopien, gasellien ja jänisten. Linnut livertelivät aamuvirttänsä, ja hyönteisten surina täytti ilman. Yltympärillä vallitsi virkeä elämä.

Pitkää matkaa ei virralle voinut enää olla, mutta läpipääsemätön orjantappuratiheikkö ja tuulen runtoma ryteikkö häivyttivät meidät suoraan metsän halki suuntautuvalta tolalta. Silloin huomasimme polun, jolla näkyi selviä ihmisten ja hevosten jälkiä. Sen täytyi varmasti viedä virran rantaan, mutta pikaisen pelastuksenkaan toivo ei enää kyennyt pysyttämään meitä jalkeilla. Kello yhdeksältä porotti aurinko jo niin kuumana, että me tuuperruimme kahden poppelin katveeseen. Kasim oli jo viimeisillään. Ilmaa tavotellen virui hän maassa ja tuijotti mielipuolen katsannolla taivasta kohti. Hän ei enää vastannut, kun ravistelin häntä. Minä riisuuduin ja ryömin puiden juurien alle auenneeseen onteloon. Ympärilläni näin hiekassa jälkiä skorpioneista, jotka asustivat lahoissa kannoissa; mutta rauhaan jättivät minut nuo myrkylliset matajat.

Kymmenen tuntia lojuin siinä unta saamatta, sitten otin lapion puuvarren ja hoipertelin yksinäni metsän halki. Kasim ei enää liikahtanutkaan. Puunrungolta toiselle hinauduin tiheikön läpi, repien vaatteeni ja käteni piikkeihin. Hämärsi ja pimeni, ja minä tunsin unen pyrkivän yllättämään itseni. Jos se pääsi voitolle, niin nukuinkin viimeistä kertaa.

Silloin loppui metsä yhtäkkiä: Khotan-darjan uoma oli edessäni. Mutta — sen pohja oli kuiva, ihan yhtä kuiva kuin aavikon hiekka! Vasta myöhään kesällä, kun eteläisestä vuoristosta on lumi sulanut, kuljettaa tämä virta vettä. Mutta pitikö minun kuolla tänne rantaan? Ennen kuin kerrassaan toivottomaksi heittäysin, tahdoin vielä yrittää samota koko uoman poikki. Se oli tältä kohdalta kaksi kilometriä leveä, suunnaton taival! Lapionvartta sauvana käyttäen huojuin verkkaan eteenpäin, ryömin melkoisia taipaleita, mutta vielä useammin täytyi minun levähtää ja silloin kaikella tahdonvoimallani taistella unisuutta vastaan.

Tähän asti olimme aina samonneet itää kohti, mutta tänä yönä veti minua vastustamaton voima kaakkoon päin. Näkymätön käsi näyttää minua johtaneen.

Kuun sarvet loivat valjua valoa kuivuneen virranuoman yli. Minä ponnistelin päin kuuta eteenpäin ja toivoin näkeväni hopeaisen juovan läikkyvän vedenkalvosta. Jonkun ajan kuluttua — minusta se oli tuntunut ikuisuudelta — erotin itäisen rantametsän reunapiirteen. Se kuvastui yhä selvempänä. Kumoon keikahtanut poppeli oli suistunut viistoon uoman syvennyksen yli, ja rannassa kasvoi sankkana pensastona varpukasveja ja kaislaa.

Taas oli minun levähdettävä, ja minä heristelin korviani juhlallisen hiljaisessa yössä, jossa tunsin olevani lähempänä Jumalaa ja iankaikkisuutta kuin konsanaan ennen. Keskellä uomaako oli minun menehdyttävä janoon? Pitikö kesätulvan vaahtoavin vesipaljouksin huuhdella kuivunut ruumiini mukaansa? Mahdotonta! Vielä kerran eteenpäin! Ja tuskin olin pari askelta edennyt, kun seisahduin kuin naulittu: siukuvin siivenlyönnein kohosi ilmaan sorsa, kuului loisketta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin lampareen partaalla, jonka vesi oli raikasta, kylmää ja ihanaa!

Vaivuin polvilleni ja kiitin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Vedin sitten esille kelloni ja tutkin heikkoa valtimoani, joka tykki neljäkymmentäyhdeksän kertaa minuutissa. Sitte join, ensin hitaasti, mutta pian yhä nopeammin, ja join ja join kunnes viimeinkin oli janoni toistaiseksi tyydytetty. Nyt istuuduin maahan ja tunsin elämän nopeasti palaavan. Muutamien minuuttien kuluttua oli valtimoni vauhti noussut viiteenkymmeneenkuuteen tykähdykseen. Vastikään kuivat ja koviksi turtuneet kädet pehmenivät jälleen, veri virtasi keveämmin suonissa, otsa kävi kosteaksi; elämä tuntui minusta kauniimmalta ja mieluisemmalta kuin konsanaan. Sitte join taas ja mietiskelin ihmeellistä pelastustani. Jos olisin tullut ulos metsästä vain viisikymmentä askelta oikealle tai vasemmalle, niini en olisi ikänä tavannut tätä lutakkoa; olisin kompuroinut väärälle puolelle, missä kenties oli seuraavaan lammikkoon vielä kymmenkunta kilometriä matkaa, ja niin pitkälle en olisi mitenkään päässyt, vaan olisi uni ja kuolonjäykkyys ehättänyt minut.

Mutta nyt takaisin kuolevan Kasimin luo! Jos mieli hänet vielä, pelastaa, niin oli mitä pikaisin apu tarpeen. Minä täytin vedenpitävät saappaani reunoja myöten, ripustin ne vedikkeistä lapionvarren kumpaiseenkin päähän ja palasin kantamuksineni kepein askelin metsään. Mutta oli pilkkopimeä ja mahdoton nähdä mitään jälkiä. Huikkasin voimieni takaa: "Kasim!" Ei vastausta. Hain nyt kuivien kelopuiden ja risujen muodostaman ryteikön ja sytytin sen. Tuossa tuokiossa leimahtelivat huikaisevat lieskat korkealle. Rovio rätisi, sirotteli säkeniä ja paukkui, alhaalta nouseva ilmanveto kohahteli ja vinkui. Tuliset kielut nuoleskelivat poppelin runkoja, ja punaisenkeltainen loimu valaisi metsän sysimustat pimennot kirkkaiksi kuin päivällä. Kaukana ei Kasim voinut olla, ja hänen täytyi nähdä tuli. Taaskin etsin latuani, mutta jotten eksyisi metsässä jäin lopulta tulen lähettyville, pystytin saappaat puunjuuren nojaan, laskeusin pitkäkseni paikkaan, missä tuli ei voinut minua tavottaa, vaikka itse olin turvassa pedoilta, ja vaivuin hiljaisesti uneen.

Päivän koittaessa löysin latuni. Kasim virui yhä hievahtamattomana siinä, mihin olin hänet jättänyt. "Minä kuolen", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti; mutta kun kohotin toisen saappaan hänen huulilleen, heräsi hän jälleen elämään ja joi ensin sen sekä vielä toisenkin tyhjiin. Nyt päätimme yhdessä palata lätäkölle. Mahdotonta oli samota takaisin aavikolle, sillä viikkoon emme olleet mitään syöneet, ja nyt janon saatua tyydytyksensä alkoi nälkäkin tuntua. Olimme myös vakuutettuja siitä, että toverimme olivat kuolleet jo useita päiviä aikaisemmin.

Mutta Kasim oli niin heikkona, ettei jaksanut minua seurata, ja turhaan haeskelin tuntikausia jotakin syötävää. Lopulta laskeusin lammikon lähelle tiheään pensastoon levolle, lakki ja saappaat pään alla, ja nukuin sikeästi. Toukokuun l. p:stä saakka en ollut enää kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli hämärä, ja hiekkamyrsky, joka oli riehunut jo päivällä, ulvoi yhä vielä. Nälkä ahdisti minua niin kamalasti, että aloin syödä heinää, kukkasia ja kaislanversoja. Lammikko vilisi mujumatikoita. Karvailta ne maistuivat, mutta minä puraisin niitä niskaan ja nieleskelin ne eheinä alas. Tämän "illallisen" jälkeen keräsin suuren varaston kuivia oksia, voidakseni yön mittaan syöttää nuotiota, kömmin sitte jälleen kätkööni ja tuijottelin kahden tunnin ajan liekkeihin. "Tämä myrsky heittää ensimäiset lapiolliset kuolleiden miesteni ja menehtyneiden kameelieni yli", ajattelin. Sitte vaivuin taas uneen.

Aamuhämärissä kompuroitsin esille tiheiköstä, otin vettä mukaan saappaisiini ja tallustelin etelää kohti. Muutamien tuntien kuluttua olivat jalkani niin haavoilla ja rakoilla, että minun täytyi repiä paitani siekaleiksi ja kietoa nämä niiden ympäri. Mikä riemastus, kun rannalla tapasin lammastarhan! Sitä ei tosin oltu käytetty pitkään aikaan, mutta se ilmaisi kuitenkin, että metsissä oleskeli paimenia. Puoleltapäivin söin murkinakseni heinää ja kaislanversoja ja vaelsin edelleen etelään päin. Mutta jo kello kahdeksalta loppuivat voimani. Hain taas poppelien ja pensaikon suojaaman paikan ja sytytin tavalliseen tapaan leirinuotioni. En voinut muuta tehdä kuin makailla alallani, tuijotella leimuaviin liekkeihin ja kuunnella metsän salaperäistä huminaa. Usein kuulin hiipiviä askeleita ja kuivien oksien ritinää. Mutta kun nyt olin niin ihmeellisellä tavalla pelastunut, en enää peljännyt tiikerin tai muun pedon ahdistamaksi joutuvani.

Oli vielä hämärä, kun toukokuun 8. p:nä nousin jalkeille, etsiäkseni metsästä itselleni tien; mutta kauvas en ollut vielä kulkenutkaan, kun puut jo harvenivat, ja yhtäkkiä levisi kolkko, keltainen hietameri taas eteeni. Nyt riensin takaisin virranuomalle ja lepäsin kuumien tuntien ajan poppelin siimeksessä. Pitkitin sitte matkaani ja pysyttelin nyt virran oikeanpuoleisella rannalla. Vähää ennen päivänlaskua pysähdyin äkkiä, yllättävän näyn pidättämänä: hiekassa näkyi ihan vereksiä jälkiä, kaksi paljasjalkaista miestä oli ajanut neljää aasia pohjoiseen päin. Tosin oli turha yrittääkään enää tavottaa noita matkamiehiä. Seurasin sen vuoksi heidän latuaan vastakkaiseen suuntaan ja astelin tavallista vinhemmin. Jo painui hämy metsän yli, kun olin eräältä rannan niemekkeeltä kuulevinani jotakin epätavallista. Kuuntelin hengitystäni pidätellen, mutta metsä vaikeni salamyhkäisesti. Kenties laulahti siellä kellolintu tai rastas, ajattelin, ja kävelin eteenpäin. Tovin kuluttua hätkähdin taas ja jäin seisomaan kuin patsas: ihan selvästi kuulin ihmisääntä ja lehmän ammumista. Kiireen kautta vedin nihkeät saappaat jalkaani, riensin metsään ja seisoin muutaman minuutin kuluttua aholla, jolla lammaslauma kävi puiden lomassa laitumella. Niiden paimen seisoi minut nähdessään kuin kivettynyt; sitte kiepahti hän kantapäällään ja katosi tiheikköön.

Tuokion kuluttua palasi hän vanhemman paimenen keralla, ja kerrottuani hänelle vaiheeni pyysin heiltä leipää. He eivät oikein tienneet, mitä ajatella, mutta veivät minut kuitenkin mökkiinsä, missä sain maissileipää ja lampaanmaitoa.

Mutta onnellisin sattuma oli, että seuraavana päivänä ratsasti ohitse kaksi kauppamiestä, joilta kuulin, että he edellisenä päivänä olivat rannasta löytäneet valkoisen kameelin vierestä miehen kuolemaisillaan. Hän oli Islam Bai. He olivat virvottaneet hänet henkiin vedellä, ja päivää myöhemmin ilmestyi hän ja Kasim mökkiini. Uskollinen Islam oli pelastanut piirustukseni, karttani, joitakuita koneitani ja matkakassan; yöllinen rovioni poppelilehdossa oli elvyttänyt hänessä uusia voimia ja miehuutta. Mutta molemmat toiset miehet ja kameelit olivat saaneet loppunsa aavikolla.

20. Tibet.

Itä-Turkestanin eteläpuolella leviää se valtainen maankuoren kohoutuma, jota nimitämme Tibetiksi. Sen naapurit ovat: idässä varsinainen Kiina, etelässä Birma, Butan, Sikkim, Nepal ja brittiläinen Intia, lännessä Kashmir ja Ladak. Valtiolliset rajat eivät kuitenkaan paljoa merkitse; ne pysyvät harvoin muuttumattomina vuosisadasta toiseen, sillä vanhoista ajoista asti laajentelee jokainen voimistuva valtakunta alituiseen alueitansa naapurien kustannuksella. Muuttamattomana sitävastoin pysyy maankuori itse, kun emme ota lukuun sitä pysähtymätöntä työtä, mitä sateet ja virrat, säät ja tuulet tekevät täytellessään syvänteitä liejulla ja hiekalla, leikkoessaan laaksoja syvemmiksi ja rapauttamalla murennellessaan kallioita. Mutta olkootpa nämä voimat miten toimeliaita tahansa, maapallon korkeimpana vuoristomaana pysyy kuitenkin Tibet.

Kun lasket vasemman kätesi Tibetin päälle siten, että rystyset nojaavat Pamiriin, peittää kämmen Keski-Tibetin alueet, joiden vesillä ei ole mitään pääsyä mereen, joten ne valuvat lukuisiin yksinäisiin suolajärvinotkoihin. Peukalosi vastaa Himalajaa, etusormesi Transhimalajaa, kesi kisormesi Kara-korumia, nimettömäsi Arga-tagia ja pikkusormesi Kven-lunia. Siten voit laskea maapallon korkeimmat vuorijonot viidellä sormellasi. Lounasmonsuunin tuomat sateet ovat maan itäisillä seuduilla runsaampia kuin läntisillä. Vesi valuu joko pitkin rinteitä alas suuriin virtoihin, jotka soluvat vuorijonojen lomissa, tai jää ylätasangon pieniin, hajallaan sijaitseviin suolaisiin umpijärviin. Noista virroista juoksee kaksi itään päin: Keltainen virta (Hoang-ho) Keltaiseen mereen ja Sininen virta (Jang-tse-kiang) Itä-Kiinan mereen. Muut juoksevat etelään; Mekong laskee Etelä-Kiinan mereen, Saulen, Iravadi ja Brahmaputra Intian meren isoon mutkaan, Bengalin lahteen. Sinä kummastelet, millaisen omituisen kaaren Brahmaputra tekeekään peukalosi kärjen ympäri, ja luonnollisesti juoksee peukalosi ulkopuolitsekin suuri määrä vettä mereen; se on Ganges, joka lähtee Himalajan ylälaaksoista. Ja uloimpana lännessä, rannetta lähimpänä, juoksevat molemmat meille jo tutut virrat: Indus etelää kohti Arabian mereen sekä Tarim ensin pohjoiseen ja sitten itään päin Lop-norin peräti laakaan järveen, joka virran alajuoksun mukana vaihtelee vuosisatojen kuluessa paikkaansa vuorotellen pohjoisemmaksi ja etelämmäksi aina sikäli kuin Tarim kasailee liejua tasaiselle taipaleelleen.

Himalaja on maapallon korkein vuorijono, ja sen harjanteiden keskestä kohoavat maailman valtaisimmat huiput. Kolme niistä on sinun pidettävä muistissasi, sillä ne ovat peräti kuuluisia: Mount Everest eli Gaurisankar, joka 8840 metrin korkuisena on maapallon korkein vuori, Kindshinjunga (8580) ja Dhavalagiri (8180 metriä). Kara-korumin vuorijonossa on Godwin Austen vain 200 metriä matalampi kuin Mount Everest.

Etelästä katsottuna esiintyy Himalaja suuremmoisena näkynä. Mikään muu maapallon vuorimaa ei vedä sille vertoja hämmästyttävässä kauneudessa. Jos junalla matkustaa Kalkutasta ylös Sikkimiin, niin Himalajan ikuisen lumen peittämä harja kohoaa edessä ja yläpuolella, ja Kindshinjunga pistäytyy esiin kuin huikaisevan valkea hammas. Selväpiirteisen lumirajan alapuolella leviää jyrkkiä, metsäisiä rinteitä. Aikaisin aamulla ja kauniilla ilmalla hohtelee lovinen lumiharja kirkkaassa päiväpaisteessa, rinteiden ja laaksojen vielä häipyessä varjoon ja usmaan. Noihin korkeuksiin kohotessa muuttuu kasvikunta kuten matkustaisi Italiasta Nordkapiin. Viimeiset kasvit käymään taisteluun kylmää vastaan ovat sammaleet ja jäkälät. Niiden yläpuolella on enää vain paljasta kivikkoa. Pohjois- ja Keski-Tibet ovat keskimäärin 5,000 metriä korkealla merenpinnasta, siis vielä korkeammalla kuin Montblancin huippu. Ja kun jo koko ylätasanko on noin tavattoman korkealla, näyttävät vuorijonot siellä hyvinkin mitättömiltä. Sikäläisten viiden ison vuorijonon välissä on vielä lukemattomia pienempiä, ja kaikki kulkevat lännestä itään.

Ihalin, kuvaamattomin tuntein tulee siunailleeksi maisemaa tuollaisella korkealla solakynnyksellä Tibetin sydämessä. Olet lähes 6000 metrin korkeudessa, ja ihan vieressäsi saattaa kohota huippuja, jotka ovat vielä puoltatoista kilometriä korkeampia. Mutta siitä huolimatta hallitsee katseesi koko vuorimaata joka suunnalle taivaanrantaan asti, jollei tuuli kuljettele pilviä ja jos ilma on ihan selkeä. Tavallisesti pyyhkielevät sentään ylänköä jääkylmät länsituulet. Vain etäisyyden vaikutusta on, että lumen ja jään kattamat korokkeet siintävät sinisinä. Mielen valtaa ensin oman mitättömyyden masentava, nöyryyttävä tunne; tomuhitusena tuntee olevansa tämän suuren, kauniin maan pinnalla. Vaivaiseltapa näyttää silloin kaikki ihmisen hyörinä ja rynnistely verrattuna ympäristön suuren yksinäisyyden ylvääseen hiljaisuuteen. Yläpuolellasi kaareutuu ääretön avaruus — jalkojesi alla leviää Tibet. Sen lakeat vuoriselänteet muistuttavat meren aaltoja, jotka ovat kesken hurjinta myrskyä kivettyneet; ikuinen lumi on vaahtoa aalloilla.

Yksikään elollinen olento ei häiritse hiljaisuutta. Tuolla ylhäällä näkyy aution solan murassa joitakuita jakien ja antilopien jälkiä, ja tuskin rohkenet haastella seuralaistesi kanssa. Niin juhlallinen on rauha kuin Herran temppelissä.

Jos tahtoo samota Tibetin halki pohjoisesta etelään, niin on kavuttava kaikkein näiden vuorijonojen yli, ja jokaisen poikki kulkee pilviä tavotteleva sola eli rotkotie. Kiehumalämpömittari osottaa korkeuden merenpinnasta, sillä merenpinnan tasalla kiehuu vesi 100 asteeseen Celsiusta kuumennettuna, mutta esim. 5500 metrin korkeudessa jo 82 asteen lämpöisenä.

Mikä onni onkaan Aasian kansoille, että mannermaan sisäosa kasautuu Tibetin huimaavan korkeaksi kohoutumaksi! Näillä ylängöillä jäähtyvät ja tiivistyvät monsuunin vesihöyryt, jotta putoavat alas sateina ja juottavat isoja virtoja. Jos Tibet olisi samanlainen kuin Pohjois-Intia tai Itä-Turkestan, niin olisi vielä paljoa isompia alueita Sisä-Aasiasta jäänyt pelkiksi erämaiksi. Mutta täten keräytyy vesi vuoristoihin ja valuu kaikille suunnille; virtojen varsilla asustavat ihmiset tiheään ahtautuneina, siellä syntyy kaupunkeja ja valtakuntia, ja virrat vuorostaan juottavat kanavia, jotka kostuttelevat vainioita ja puutarhoja. Tiedättehän toki, että Aasia on maapallon suurin maanosa ja että Europa on tuskin muuta kuin yksi sen niemimaita? Niin, eipä paljoa puutu, ettei Aasia yksinään ole yhtä suuri kuin Europa, Afrika ja Australia yhteensä. Maapallon 1500 miljoonasta asukkaasta asuu Aasiassa 830 miljoonaa, siis enemmät puolet. Jos nyt otamme maailman kartan käteemme ja vertaamme Etelä-Europaa eteläiseen Aasiaan, niin esiintyy molemmissa useitakin varsin ihmeellisiä yhtäläisyyksiä. Pyreneitten niemimaata vastaa Aasiassa Arabian niemimaa; molemmat ovat tylppiä ja nelikulmaisia. Italian saapas vastaa Intian niemimaata; molemmilla on alapuolellaan kärkensä edessä iso saari, Sisilia ja Ceylon. Balkanin niemimaata taasen vastaa Taka-Intia; molemmilla on syvälle leikkautuneet, säännöttömät rannikot ja kaakossa kokonainen saarimaailma, Arkipelagi ja Sundasaaret. Mutta palatkaamme Tibetiin, joka on kuin jättiläismoisten aaltojen ympäröimä linnotus. Etelässä sillä on kaksinkertainenkin vallitus, Himalaja ja sen pohjoispuolella Transhimalaja, ja näitten välissä on osittain veden täyttämä vallikaivanto, Induksen ja Brahmaputran yläosa. Ja Tibet on todellakin linnotus, suojamuuri Kiinan selkäpuolella.

Noin tavattomien vuorijonojen saartama maa on luonnollisesti peräti vaikeapääsyinen, eikä ole montakaan europalaista Tibetin halki vaeltanutta. Mutta juuri se seikka houkutteli minua, ja vuodesta 1896 lähtien olen seitsemään kertaan kulkenut Tibetin läpi eri suuntiin.

Tibetin asemalla on vaikutuksensa asukkaihinkin. Maailmasta eristettyinä ja naapurien kanssa seurustelematta on Tibetin kansa kulkenut omia teitänsä ja omalla tavallaan kehittynyt rajojensa sisäpuolella. Maan pohjoinen kolmannes on kerrassaan asumatonta; siellä matkustin kerran kolme kuukautta ja toisena kertana kahdeksankymmentäyksi päivää, tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Keskimäinen kolmannes on harvaan asuttua; etupäässä vaeltelee siellä paimenia lammas- ja jak-laumoineen, asuntoinansa käyttäen mustia telttejä. Monet heistä ovat myös taitavia jakin ja antilopin metsästäjiä; toiset keräävät kuivuneista järvistä suolaa, kuormittavat sillä lampaitansa ja vaihtavat saaliillaan etelästä ohraa.

Eteläisellä kolmanneksella ovat enimmät asukkaat, kahden ja kolmen miljoonan vaiheilla. Siellä ei eleskele pelkkiä paimentolaisia, vaan myös vakinaisia asukkaita, jotka ovat kivestä rakentaneet majoja pikku kyliksi ja viljelevät ohraa virtojen syvissä laaksoissa, etenkin Brahmaputran. On heillä joitakuita pikku kaupunkejakin; isoimmat ovat Lhasa ja Shigatse.

Muuttuneessa muodossa on Buddhan uskonto tuhannen vuotta takaperin vallannut Tibetin. Aikaisemmin vallitsi täällä luonnonuskonto, joka kansoitti daimoneilla ja hengillä vuoria, virtoja, järviä ja ilman. Vanhasta taikauskosta siirtyi paljonkin uuteen oppiin, jota sanotaan lamaismiksi. Maailmassa on 620 miljoonaa kristittyä ja 400 miljoonaa buddhalaista; jälkimäisistä ovat n.s. lamaisteja kaikki tibetiläiset ja mongolit, Itä-Siperian burjatit, Volgan alavarren kalmukit, sekä Ladakin, pohjois-Nepalin, Sikkimin ja Butanin kansat.

Lamaisteilla on suuri joukko munkkeja ja pappeja, joilla on yhteisenä säätynimenään lama. Heidän ylipappinsa on dalai-lama Lhasassa, ja melkein yhtä korkea-arvoinen on tashi-lama, joka toimii ylimäisenä pappina Tashi-lunpossa, suuressa luostarissa lähellä Shigatsea. Kolmantena arvojärjestyksessä on Urgan suurlama pohjois-Mongoliassa. Nämä kolme ja jotkut muut ovat ruumiillistuneita jumalia, inkarnatioja. He eivät milloinkaan kuole, sillä yksilöissä asuva jumala vain vaihtaa maallista majaansa. Kun dalai-lama heittää henkensä, on jumala, sielu, lähtenyt jälleen vaellukselle ja siirtyy johonkin muuhun pojan ruumiiseen. Sitte kun tästä pojasta on saatu selko, tulee hänestä uusi dalai-lama. Lamaistit siis uskovat sielunvaellukseen, ja loppuna, kaikkien sielujen täydellisentymisenä, on niiden sulautuminen "Nirvanaan".

Brahmaputran yläjuoksun laaksossa on paljon nunna- ja munkkiluostareita. Temppelisuojamat ovat koristeltuja jumalankuvilla, jotka on muovailtu metallista tai kullatusta savesta, ja yötä päivää palaa niiden edessä voilamppuja. Munkit ja nunnat eivät saa mennä naimisiin, mutta muun kansan keskuudessa vallitsee se kummallinen tapa, että naisella saa olla kaksi miestä tai useampiakin. Muhamettilaisilla on käytäntö päinvastainen; heidän keskuudessaanhan on monivaimoisuus sallittua. Tarpeetonta on sanoakaan, että kumpainenkin järjestelmä on yhtä järjetön ja tekee mahdottomaksi ajatellakaan onnellista perhe-elämää.

21. Toivioretkeni Lhasaan.

Lop-norilta lähtien tunkeusin v. 1901 kolmannen kerran korkeiden vuorten maahan. Kesä oli juuri alkanut tukahuttavine hiekkamyrskyineen, ja ihan kaipasi päästä ylös raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Suuri karavaanini oli hyvinkin sekalainen seurue. Minulla oli kuusitoista Itä-Turkestanista palkkaamaani muhamettilaista palvelijaa, kaksi venäläistä ja kaksi burjatilaista kasakkaa sekä Urgasta tullut mongolilainen lama matkassani. Elintarpeita olin koonnut seitsemäksi kuukaudeksi, lisäksi on mukana telttejä, turkkeja, makuuvaatteita, aseita ja muita tavaralaatikoita, joista kaikkiaan kertyi 39 kameelin, 41 hevosen ja muulin sekä 60 aasin kuormaa. Sitäpaitsi oli karavaanin jatkona 60 teurastuslammasta, useita koiria ja kesy hirvi.

Siten taivalsin ylänkövuoristoon ja kapusin toisen vuorijonon yli toiselta päästyäni. Ylhäällä suurilla selänteillä on ilma niin ohutta, että on työläs hengittää, ja vähäinenkin liikunto panee sydämen pamppailemaan. Sentähden uupuu karavaani kovin pian, laidunruoho käy yhä niukemmaksi, karavaanista menehtyy paljon juhtia, ja matka joutuu päivässä harvoin yli 20 kilometrin.

Olin jo jättänyt 44 päivämatkaa taakseni suoraan etelään suuntautuvalla tolallani ja tapasin nyt ensimäiset jäljet ihmisistä. Matkani määrä oli Lhasa, jonne oli vielä 480 kilometrin taival. Tähän asti oli kaikkien europalaisten, jotka olivat yrittäneet tunkeutua tuohon pyhään kaupunkiin, ollut pakko pyörtää takaisin tibetiläisten ratsumiesten pysähdyttäminä. Tibetiläiset ovat pohjaltaan suopeaa, herttaista kansaa, mutta he eivät siedä mitään muukalaisia maassaan; he ovat kuulleet, että valkoihoiset ovat vallanneet Intian ja Keski-Aasian, ja pelkäävät nyt, että sama kohtalo saattaisi tulla heidänkin osakseen. Kaksisataa vuotta takaperin asui Lhasassa katolilaisia lähetyssaarnaajia, ja vielä v. 1845 kävivät kuuluisat ranskalaiset hengenmiehet Huc ja Gabet kaupungissa. Mutta sittemmin murhattiin kaksi europalaista näiden itsepintaisesti pyrkiessä Lhasaan, ja muiden on täytynyt palata tyhjin toimin.

Nyt tahdoin minä yrittää onneani. Suunnitelmanani oli matkustaa valepuvussa kahden seuralaisen keralla. Toinen oli tuo mongolilainen pappi, jota me vain yksinkertaisesti puhuttelimme lamaksi, ja toinen burjatilainen kasakka Shagdur. Burjatit ovat mongolilaista rotua, puhuvat mongolilaista murretta ja ovat myös lamaisteja. Reillä on kapeat, hiukan vinot silmät, ulkonevat poskiluut ja lihaiset huulet. Vaatetus on molemmilla kansoilla melkein sama: pitkähihaiset turkit, huivi vyöllä, lakki ja edestä ylöspäin taivutetut saappaat. Minun asuni oli senvuoksi tarkoin yhtäläinen, ja kaikki mitä otimme mukaamme telttitarpeita, kirstuja ja ruokavaroja, oli mongolilaista tekoa ja alkuperää. Mitä ehdottomasti tarvitsin europalaisia tamineita, kuten maantieteellisiä kojeita, kirjotusvehkeitä ja kaukoputken, sullottiin huolellisesti yhteen kirstuun. Varuksinani oli kaksi venäläistä kivääriä ja ruotsalainen revolveri, ja karavaanin juhdista valittiin matkaani viisi muulia, neljä hevosta ja molemmat äkäisimmät koiramme, "Tiikeri" ja "Lilliput". Minä ratsastin muhkealla hiirakolla, Shagdur isolla papurikolla ja lama pienellä, kellanharmaalla muulilla. Kuormajuhtia kuljettivat mieheni, ja minä ratsastin taampana. Molempina ensimäisinä päivinä saattoi meitä vielä muuan muhamettilainenkin nimeltä Ördek, jonka kuitenkin piti kahden päivän kuluttua pyörtää takaisin pääkortteeriin, missä muu karavaani odotti paluutani.

Monet mongolit tekevät vuotuisia toivioretkiä suurissa aseestetuissa karavaaneissa pyhään kaupunkiin palvomaan dalai-lamaa sekä saamaan häneltä ja tashi-lamalta siunauksen. Niinpä minäkin tahdoin tavottaa näiden mongolilaisten toiviotien, eikä mitään muuta mahdollisuutta ollutkaan saapua Lhasaan kuin sellaista valepukua käyttäen.

Heinäkuun 27. p:nä olin lähtenyt pääkortteerista, ja jäljellejääneet olivat vakuutettuja siitä, etteivät he minua enää koskaan näe. Ensimäisen päivän kuluessa emme olleet havainneet mitään elollista, ja toisenakin päivänä olimme estämättöminä ratsastaneet 40 kilometriä. Sitten olimme pystyttäneet leirimme aukealle kahden järven lähettyville; vain lounaassa kohosi joitakuita pikku kunnaita, joiden juurella kävi karjaa laitumella. Ördekin piti vartioida se yö, jotta me kolme saimme nukkua kunnollisesti. Vartiopalvelushan oli joutuva omaksi huoleksemme hänen käännyttyänsä paluumatkalle.

Ensiksikin paransin nyt valeasuani. Pääni ajeltiin kiiltäväksi kuin biljardipallo. Vain kulmakarvat saivat jäädä paikoilleen. Sitte lama voiteli pääni rasvalla, noella ja ruskealla maalilla, enkä itseäni enää tuntenut, kun jälkeenpäin vilkaisin pieneen käsikuvastimeen; joka tapauksessa olin saanut paljon yhtäläisyyttä molempien lamaististen palvelijaini kanssa.

Ehtoopäivällä oli noussut luoteismyrsky, ja me olimme sentähden ryömineet jo aikaisin pieneen, ohueen telttiimme, missä vaivuimme rauhalliseen uneen. Puoliyön tienoissa hiipi telttiin Ördek ja ilmotti minulle vapisevalla äänellä, että ulkona liikkui rosvoja. "Takimaisten hevosten välitse vilahti varjo!" Me tempasimme aseemme ja riensimme ulos. Myrsky riehui ennallaan, ja valju kuu pilkisteli repaleisten pilvien raosta. Ilmassa vinkui ja puhkui kuten Tibetissä tavallisesti. Mutta me tulimme liian myöhään. Kunnaitten harjalla erotimme juuri vielä kolme ratsastajaa, jotka ajoivat edellään kahta vapaata hevosta: toinen oli rakas hiirakkoni, toinen Shagdurin papurikko. Shagdur lähetti niiden perään luodin, mutta sillä ei ollut enää muuta tehoa kuin rosvojen hoputus kiireisempään pakoon.

"Herra, lähtekäämme ajamaan roistoja takaa", huudahti Shagdur.

Minä en ollut vähemmin vimmoissani kuin hän, mutta tyynnytin mieleni väkisin. "Siitä ei ole mitään hyötyä, uupuneilla hevosillamme emme niitä saavuta."

"Antakaa sitte minun ja Ördekin tavottaa niitä."

"Ajatelkaahan toki", vastasin, "että ne tuntevat maan paljoa paremmin kuin me. Ne ratsastavat yötä päivää ja seuraavat puroja, häivyttääkseen latunsa. Parhaassakin tapauksessa menee pari päivää ennen kuin ne saavutatte, ja kenties vaanii ympärillämme vielä muita samanlaisia voroja. Mieluummin pidämme varamme, ettemme menetä loppujakin eläimiämme."

Yö oli hämyinen, eikä nukkumisesta nyt enää tullut mitään. Me istuuduimme pikku sysinuotion ääreen, keitimme riissiä ja teetä sekä sytytimme piippumme. Auringon noustessa olimme valmiita lähtöön. Olimme tutkineet jälkiä ja havainneet, että varkaat olivat vastatuuleen hiipineet leiriimme ja siten välttäneet koirien huomion. Yksi oli ryöminyt sateitten uurtamaan vakoon ihan hevostemme lähelle, jotka kalusivat ruohoa, ja äkillisellä hyppäyksellä säikäyttänyt ne tuulen alapuolelle, missä ratsain väijyvä rosvo oli ne ottanut vastaan ja ajanut edellään. Kolmas oli odottanut omaa ja toverinsa ratsua pidätellen, ja sitten olivat nämäkin molemmat karauttaneet tiehensä. Varmaankin olivat he vaanineet meitä jo koko päivän. Kenties tiesivät he senkin, että me tulimme pääkortteeristani, ja kuinka helposti saattoivatkaan he toimittaa varotuksen Lhasaan!

Ördek oli suunniltaan raivosta, kun hänen nyt piti jalkaisin tallustaa takaisin kahden päivämatkan pituinen taipaleemme. Kuten jälkeenpäin kuulin, ei hän uskaltanut palata samaa tietä, vaan hiiviskeli kuin villikissa kaikissa mahdollisissa ojanteissa eteenpäin ja kaipaili päivisin hämyä, mutta joutui hämärän tullessa vielä kamalampaan tuskaan ja kuvitteli jokaista kiven järkälettä kyttäileväksi konnaksi. Kaksi villiaasia oli säikäyttää hänet järjiltään, jotta hän kyyristäysi muutamaan rotkoon kuin siili, pitkittääkseen sitte matkaansa hellittämättömään juoksuun kapaisten. Hänen lopulta saapuessaan pääkortteeriin luuli päällepäätteeksi yövartia, ettei tulokas kuulunut heihin, ja tähtäsi häntä pyssyllään. Ördek siitä kiljumaan ja viittilöimään, ja vihdoinkin päästyään jälleen telttiinsä nukkui hän neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon.

Me kolme pyhiinvaeltajaa ratsastimme nyt kaakkoon päin ja pystytimme 40 kilometrin päässä telttimme puron partaalle. Osamme olivat siten jaetut, että Shagdur muka oli herrana; minua piti miesteni kohdella tavallisena muulinajajana. Nyt en enää uskaltanut kasakan kanssa puhua venättä, vaan ainoastaan mongolinkieltä, jota lama jo kauvan oli minulle opettanut. Ehtoopäivällä nukuin kello kahdeksaan, ja herätessäni olivat molemmat kumppanini mitä suurimmassa tuskassa, keksittyään kolme tibetiläistä ratsumiestä, jotka olivat etäältä pitäneet meitä silmällä. Meidän täytyi siis olla joka hetki valmistautuneita uuden hyökkäyksen varalle.

Me jaoimme nyt yön kolmeen vartioon, kello yhdeksästä puoliyöhön, siitä kolmeen ja kolmesta kuuteen; minä otin ensimäisen ja lama viimeisen vartion. Elukat pantiin teltin edustalle liekaan, ja teltin edessä ja takana makasivat koirat. Ensimäinen yövartioni alkoi. Astelin molempien koiriemme välissä edestakaisin, ja ne ulvahtelivat joka kerta ilosta, kun silitin niitä. Kaameapa oli tämä Tibetin yö ja loppumattoman pitkiä sen hetket! Taivas vetäysi mustiin, vavahtelevia salamia leimuileviin pilviin, ja satoi kuin saavista kaataen. Raskaat pisarat rummuttivat mongolilaista kattilaa, joka oli jäänyt ulos nuotion ääreen. Tuon tuostakin etsin suojaa teltinaukosta, mutta koirien vähänkin murahdellessa riensin jälleen ulos. Vesi ei enää tippunut turkeistani, vaan norui puroina.

Tuli puoliyö, mutta Shagdur nukkui niin sikeästi, etten hennonut häntä herättää. Olin päättänyt lyhentää hänen vartiotansa puolella tunnilla, kun molemmat koirat alkoivat raivokkaasti haukkua. Lama heräsi ja syöksähti ulos, me hiivimme aseinemme epäiltävälle suunnalle ja kuulimme ratsujen töminää, joka etäytyi pitkin sateen pehmittämää kamaraa. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, ja koirat rauhottuivat. Nyt herätin Shagdurin ja laskeusin märissä turkeissani levolle.

Lyijynraskaiden pilvien alla ratsastimme seuraavana päivänä edelleen. Missään ei näkynyt ihmisiä tai paimentolaistelttejä, mutta kyllä lukuisia jälkiä lammaslaumoista ja jakeista sekä vanhoja leirisijoja. Päivä päivältä lisääntyi tibetiläisten kohtaamisen vaara, ja yhä jännittyneempänä ajattelin, miten he ottaisivat meidät kolme vastaan.

Heinäkuun viimeisenäkin päivänä valui sade yhä virtoina. Me seurasimme selvästi näkyvää tallattua latua, jota pitkin oli hiljattain ajettu jaklaumaa. Jonkun ajan kuluttua sivuutimmekin parven tangutilaisia pyhiinvaeltajia, joilla oli 50 jakia, 3 hevosta ja 3 koiraa; viimeksimainittuja Tiikeri ja Lilliput retustivat kelpo lailla. Tangutit ovat paimentolaiskansaa Tibetin koilliskolkalla ja joka toinen heistä on rosvo. Kuitenkin pääsimme onnellisesti heidän ohitseen ja leiriydyimme nyt ensi kertaa tibetiläisen paimentolaisteltin läheisyyteen, jossa asusti nuori mies ja kaksi naista.

Laman käydessä pakinoimaan näiden kanssa saapui paikalle teltin omistaja eikä ollut vähäisen hämmästyksissään, kun näki luonansa vieraan. Sitte hän saattoi lamaa minun telttiini ja istuutui oviaukon eteen märälle maalle. Kävijämme oli nimeltään Sampo Singi, enkä ollut sinä ilmoisna ikänä nähnyt likaisempaa retkua. Takkuisista suortuvista tippui sadevesi risaiselle vaipalle; hänellä oli karvasaappaat, muttei housuja, mitä vaatekappaletta melkein kaikki tibetiläiset pitivät turhanaikaisena. Oli kai hyvin virkistävää istuutua moisessa asussa sateen liottamaan satulaan. Sampo Singi niisti nenäänsä sormillaan niin äänekkäästi, että ympäristö kajahteli, ja niin usein kuin olisi se kuulunut kohteliaihin seuratapoihin. Minä sen vuoksi seurasin hänen esimerkkiään, eikä hän pannut sitä vähääkään kummakseen. Sitte tarkasteli hän tavaroitamme ja antoi meille tietoja mistä vain halusimme; Lhasaan sanoi hän olevan vielä kahdeksan päivämatkaa. Arvokkuuttaan säilyttääkseen tiuskasi minulle Shagdur: "Älä nyt siinä enää ällistele, reuhkana, vaan mene ajamaan hevoset koolle!" Minä lensin tekemään työtä käskettyä, ja kyllikseni olikin minulla hääräämistä, ennen kuin elukat sain takaisin leirille.

Paimentolaisilla oli myös äkäisiä koiria ja aseita, heidän läheisyyttään saimme kiittää siitä, että yö kului rauhallisesti. Varhain aamulla tuli Sampo Singi toistamiseen luoksemme vieraskäynnille, mukanaan toinen tibetiläinen ja nainen. Me olimme pyytäneet heiltä ruokavaroja ostaaksemme, ja he toivatkin kaikenlaista hyvää: lampaan, ison ihrakimpaleen, kulhollisen piimää, hulikallisen jauhettua juustoa, rainnallisen rieskamaitoa ja aimo möhkäleen voinkarvaista piirakkaa. Nyt piti meidän maksaa. Mutta matkarahastonamme oli kiinalaisia hopealantteja, jotka arvioidaan painon mukaan ja aina punnitaan pikku vaa'alla. Sampo Singi tahtoi kelpoittaa ainoastaan lhasalaista rahaa, ja sitäpä ei meillä ollut. Onneksi olin Turkestanissa ostanut kaksi kääryä sinistä kiinalaista silkkikangasta; kaistale sitä käy kelpo erästä hopeaa. Tibetiläiset ihastuivat iki hyviksi, kun kuulivat silkin kahinan, ja tavanmukaisen tinkimisen jälkeen pääsimme molemminpuoliseen sovintoon.

Lammas pantiin siis lihoiksi, muutamia rasvaisia viipaleita käristettiin tulella, ja tukevan aamiaisen syötyämme lausuimme tibetiläisille hyvästi. Yhä vieläkin sateli rankasti, kun ratsastimme edelleen alas laaksonvartta ja saavuimme oikeanpuoleiselle rannalle jokea, joka oli niin leveä, että toinen ranta häipyi sadeusmaan. Neljä sen kahdestakymmenestä haarasta vastasi kukin kunnollista virtaa. Mutta siekailematta ratsasti urhea lama vinhaan, likaisenharmaaseen vuolteeseen, ja me seurasimme perässä. Minulle ei vaara ollut kovinkaan suuri, kun osaan uida, mutta kumpainenkaan seuralaiseni ei ollut sitä taitoa opetellut, ja virta oli viime päivien sateista paisunut niin ylettömästi, että sen uomassa kulki laskelmani mukaan 250 kuutiometriä vettä sekunnissa.

Puolet virran leveyttä kuljettuamme levähdimme kotvan liejusärkällä, jolta katsellen sekä oikea että vasen ranta olivat sadehunnun verhoamina. Molemmin puolin kiitävä vilske sekaannutti niin, että miltei tuntui siltä kuin olisi pikku särkkä kamalaa vauhtia painunut myötävirtaan.

Nyt meni lama muulillaan taas veteen; mutta hän ei ollut kymmentäkään askelta edennyt, kun jo virta ulottui muulille hännänjuureen. Lama vielä talutti sitä muulia, jolla oli kuormanaan tärkeimmät tavarani sullottuina kahteen matkalaukkuun. Nämä vaikuttivat kuin korkkipielukset niin kauvan kuin vesi ei ollut tunkeutunut niihin sisälle. Siten menetti juhta jalansijansa ja katosi vuolteen tempaamana alas virtaa sateessa. Mutta muulipa ei tuosta hätääntynyt. Vasenta rantaa lähestyneenä pääsi se taas pohjaamaan, iski kavionsa lujasti lietteeseen ja kapusi esille vedestä. Molemmat laukut keikahtelivat yhä sen seljässä, joskin nyt vettä täynnä.

Lama pitkitti kulkuaan olematta millänsäkään siitä, että vesi vaahtosi satulan rajassa, ja joka hetki odotin näkeväni hänen painuvan samalle matkalle kuin muulikin. Mutta rohkea rokan syö, ja lopulta oli enää 30 metriä leveä haara edessämme. Molemmat seuralaiseni ratsastivat jo rantavierua ylös, kun minä vielä pulikoitsin vedessä. En ollut pannut tähdelle, missä he olivat nousseet maihin, joten jouduinkin liian kauas oikealle. Joka askel upotti hevosta syvemmälle, vesi kohosi yli saapasvarsieni, sitte polviin asti ja satulankin yli; viimein pistäytyi hevosesta vain pää ja kaula esille kuohusta. Lama ja Shagdur hoilasivat kuin vimmatut, osottaakseen minulle kaalamon, mutta huumaavassa kohinassa en mitään kuullut. Jo nousi tulva lanteilleni, ja minä avasin turkkini, heittääkseni ne yltäni uinnin helpottamiseksi — samassa hupeni pohja ratsuni alta ja vuolle tempasi elukan mukaansa. Vaistomaisesti tarrasin kiinni sen harjaan, enkä olisi voinut sen parempaa tehdäkään, sillä elukka sai tuotapikaa tukevan jalansijan ja ponnisteli nyt jyrkin käännähdyksin ylös äyrästä.

Tämän väkinäisen kylvyn saatuamme ratsastimme edelleen. Saappaissani litsatti, matkalaukkujen kulmista lorisi vesi, ja senpäiväinen leirimme oli viheliäinen. Ei ollut rihmaakaan kuivana yllä, yhä sateli ja tulen sytyttämistä tuskin kävi ajatteleminenkaan. Lopulta onnistui meidän sentään saada savuava lantanuotio palamaan. Mutta tänä yönä ravistelin vartiovuoroni päättyessä Shagdurin armottomana valveille unestaan ja konttasin telttiin. Elok. 2. p:nä etenimme ainoastaan 25 kilometriä. Tie oli nyt selvästi näkyvissä ja jokseenkin leveä. Tien varteen oli iso tee-karavaani leiriytynyt ja viisikolmatta miestä istui nuotion ympärillä kolmensadan jakinsa käydessä laitumella. Teekääryt oli ladottu valtaisiksi pinoiksi; tavara oli laadultaan epämääräistä kiinalaista kuutioiksi puristettua teetä, jota siitä syystä nimitetäänkin tiiliteeksi. Jokainen kuutio on kiedottu punaiseen paperiin, ja parikymmentä sellaista tiiltä sidotaan narulla mytyksi, joka työnnetään nahkamassiin.

Ratsastaessamme karavaanin ohitse astui useita miehiä luoksemme, tehden kaikenlaisia julkeita, nenäkkäitä kysymyksiä. He olivat aseestettuja, näyttivät rosvoilta ja ehdottivat meille, että me lyöttäytyisimme heidän joukkoonsa matkalla etelää kohti Shigatseen. Senpä edun me kuitenkin epäsimme. Tiikeri-koirani ahdisteli sillävälin tibetiläisiä sukulaisiaan niin terhakasti, että tibetiläiset itsekin siitä hätäytyivät ja lopulta arvelivat parhaaksi kunkin jäädä omaan rauhaansa.

Seuraavana aamuna ajoi tuo kummallinen karavaani ohitsemme. Toista oli se jono kuin Persian ja Turkestanin komeat kameelikulkueet! Mutta sotilaallista järjestystä he noudattivat, ja miehet astelivat elukkainsa rinnalla vihellellen ja lyhyitä, kimakoita huutoja päästellen. Kymmenen miestä kantoi musketteja seljässään, ja kaikki olivat paljain päin, ruskeiksi päivettyneitä ja likaisia. Tämän päivää pysyimme leirissä tamineitamme kuivaillen, ja lama maalasi vielä kertaalleen pääni kaulaa myöten ja korvatkin sisäpuolelta. Nyt läheni ratkaisu. Vaaran odotus on aina paljoa tukalampi kun vaara itse.

Elokuun 5. p:nä olimme Lhasan suuren maantien vilkasliikkeisimmillä kohdilla; muutamassa aukeassa, lakeassa laaksossa luimme kaksitoista telttiä, ja hämärissä tuli kolme tibetiläistä luoksemme. Lamamme oli meistä ainoa, joka osasi tibetinkieltä ja haasteli heidän kanssaan. Mutta minun luokseni tullessaan oli hän peräti huolestuksissaan: muuan noista kolmesta, päällikkö arvoltaan, oli hänelle sanonut jakmetsästäjien lähettäneen pohjoisesta käsin viestin, että suuri europalainen karavaani oli lähenemässä! Päällikkö epäili sen vuoksi, että joku meistä oli valkoihoinen, ja käski jyrkästi meidän pysyä paikoillamme.

Siten olimme tibetiläisten vankeja ja odotimme kovin levottomina aamua, jonka täytyi ratkaista kohtalomme. Tibetiläisten nuotioista näimme, että he yön aikaan vartioitsivat telttiämme estääkseen meitä livistämästä pakosalle.

Seuraavana päivänä tuli sitten useita ryhmiä luoksemme, ylhäisiä päälliköitä ja tavallisia paimentolaisia, ja he käskivät meidän, jos henkemme oli meille rakas, viipyä liikkumattomina piirin maaherran tuloon saakka. Samalla panivat he parhaansa meitä säikytelläkseen; ratsastajajoukot karauttelivat kiinteinä riveinä päin telttiämme kuin tahtoen kerrassaan rusentaa meidät maan kamaraan. Mutta meidän ei johtunut mieleemmekään antaa nitistää itseämme kuin hulluja koiria, vaan pidimme ladatut kiväärimme valmiina vastaanottamaan hyökkäystä. Likellemme rynnättyään huitelivat ratsastajat ilmaa sapeleillaan ja keihäillään, karjaisivat kamalasti ja tekivät äkkikäänteen oikealle ja vasemmalle. Tämä sotainen temppu uudistui useaan kertaan.

Seuraavina päivinä käyttäysivät he rauhallisemmin, olimmepa useimpien naapuriemme kanssa lopulta varsin tuttavallisissa väleissä. He pistäysivät alinomaa luoksemme, lahjottivat meille maitoa, voita ja ihraa, ja ryömivät sadeilmalla ihan häikäilemättömästi sisälle telttiimme, missä meillä hädin oli itsellämme tilaa. "Dalai-lama on kieltänyt matkustavaisille tuottamasta mitään vahinkoa", kertoivat he, ja me näimmekin joka päivä tulevan ja menevän ratsastavia sanansaattajia Lhasan ja maaherran kylän välisillä teillä. Missä seitsemän kuorma- ja ratsastuselukkaamme olivat, sitä emme tienneet, mutta me olimme tibetiläisille selittäneet, että he olivat vastuussa eläimistämme, koska pidättelivät meitä vastoin tahtoamme.

Elok. 9. p:nä tuli viimein eloa asiaan. Jonkun matkan päässä meistä läksi maasta kohoamaan kokonainen telttikylä, ja muutamien ratsastajien saattamana ilmestyi telttiimme mongolilainen tulkki, joka puhutteli meitä seuraavaan tapaan:

"Käskynhaltija Kamba Bombo on täällä ja käskee teidän tulla tänään telttiinsä vieraspitoihin."

"Viekää terveisiä Kamba Bombolle", vastasin minä, "mutta sanokaa hänelle, että ensin tehdään vieraskäynti sen luokse, jota pyydetään kestitykseen."

"Teidän on tultava", pitkitti tulkki; "keskellä telttiä on paistettu lammas, ja kulhoissa on paahdettuja jauhoja ja teetä. Hän odottaa teitä."

"Me emme askeltakaan loittone leiristämme. Jos Kamba Bombo tahtoo meitä tavata, niin tulkoon tänne."

"Jollette tule matkassani, niin en osaa puolustautua maaherralle. Hän on matkustanut yötä päivää, puhutellakseen teitä. Minä pyydän teitä tulemaan mukaan."

"Jos Kamba Bombolla on meille jotakin sanottavaa", päätin minä puhelun, "niin hän on tervetullut luoksemme. Me emme hänestä mitään tahdo, pyrkien vain rauhallisina toivioretkeläisinä Lhasaan."

Kahta tuntia myöhemmin ratsastivat tibetiläiset paikalle pitkänä, mustana rivinä, keskessään maaherra, isolla valkealla muulilla. Hänen saattueenaan oli virkamiehiä, upseereja ja pappeja punaiset ja siniset vaipat yllä, turbaanit tai heleänväriset hatut päässä, pyssyillä, sapeleilla ja keihäillä varustettuina. He ratsastivat hopealla silatuissa satuloissa, ja koko joukko näytti siltä kuin olisi ollut kysymyksessä sotaretki vihamielistä heimoa vastaan.

Heidän saavuttuaan perille levitettiin maahan mattoja ja pieluksia, ja niille asettui Kamba Bombo. Nyt astuin minä hänen luokseen ja pyysin häntä tulemaan kehnoon telttiimme, missä hän istuutui kunniasijalle, maissisäkin päälle. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen vanha ja näytti lystikkäältä ja ovelalta, mutta myös valjulta ja kivuloiselta. Riisuttuaan avaran, punaisen manttelinsa ja hytyränsä seisoi hän edessäni erinomaisen hienossa keltaisessa kiinalaisesta silkistä valmistetussa puvussa, ja saappaat olivat vihreätä samettia.

Nyt alkoi haastelu, ja olipa se pärpätystä! Kumpainenkin puoli pani kaikkensa, puhuakseen toiselta suun tukkoon. Mutta lorun loppuna oli vakuutus, että olimmepa mitä väkeä tahansa, leikattaisiin meiltä kaula, jos vielä askeleenkaan etenimme Lhasaan päin. Me vastustelimme kyllä vielä sen ja seuraavan päivän tätä päätöstä, mutta mikään ei auttanut, ja meidän täytyi mukautua ylivoimaan.

"Pelkäättekö minua niin suuresti", kysyin Kamba Bombolta, "kun moisella joukolla tulette teltilleni?"

"En", vastasi hän, "mutta minä tiedän teidät ylhäiseksi herraksi, ja Lhasasta olen saanut käskyn osottaa teille samaa kunnioitusta kuin maamme korkeimmille virkamiehille."

Niinpä palasin keskeytetyltä toivioretkeltäni loppumattomia teitä pitkin Tibetin halki pääkortteeriini. Kamba Bomboa emme enää nähneet, mutta väkeni tapasin mitä parhaassa voinnissa.

Kun kolmea vuotta myöhemmin englantilaiset intialaisine joukkoineen väkivalloin tunkeusivat Lhasaan ja ampuivat tieltään tuhansia, kuuluu Kamba Bombokin kaatuneen. Minä olin siitä syvästi pahoillani. Tosin oli hän ehkäissyt suunnitelmani, mutta kohteliaasti ja herttaisesti, ja hän oli vain tehnyt velvollisuutensa, dalai-laman määräystä totellen. Olimme myös eronneet mitä parhaina ystävyksinä, minä olin hänelle lahjottanut kiinalaista silkkiä ja hän minulle varastettujen hevosten korvaukseksi kaksi kaunista hiirakkoa. Sitäpaitsi oli hän varustanut meidät ruokavaroilla paluumatkaa varten. Niistä monista tuhansista aasialaisista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, oli hän parhaita.

En silti jättänyt retkeilyjäni Tibetissä, vaan tein yhä uusia matkoja, tutkien maata ja maisemia missä vain kulloinkin pääsin varkain kulkemaan. V. 1906 olisi minulla ollut seikkailurikkaalla matkallani tilaisuutta suunnata kulkuni Lhasaankin, syystä että englantilaisten sotaretki oli herättänyt dalai-lamassa kunnioitusta. Mutta he olivat jo kuvanneet kaupungin niin tarkoin, ettei minulla ollut sieltä enää mitään haettavaa, joten tarkastelinkin mieluummin Tibetin toista kaupunkia Shigatsea ja sen ulkopuolella sijaitsevaa Tashi-lunpon isoa temppeliä. Siinä asuu 3800 eri arvoluokkien munkkia, joiden ylimäisen papin tashi-laman luokse pääsin vieraskäynnille. Niillä seuduin viettämiini viikkoihin sisältyi enemmän harvinaista ja uutta nähtävää kuin ihminen juuri konsanaan voi joutua yhteen menoon kokemaan.

22. Villiaasi ja jak.

Jos retkilläni Tibetissä olisin lukenut kaikki kohtaamani villiaasit, niin olisi niitä monia, monia tuhansia. Kaukana pohjoisessa tai ylänkömaan sydämessä tai etelässä kuluu tuskin päivääkään noiden muhkeain, ylpeitten eläinten ilmestymättä näkyviin milloin yksinäisinä, milloin parittain, jopa monisataisina laumoinakin. Villiaasin tieteellinen nimi on Equus kiang. Tämä nimitys ilmaisee sen läheistä sukulaisuutta hevosen kanssa, ja kiangiksi sanovat sitä tibetiläiset. Villiaasi on keskulaisen muulin kokoinen; sillä on hyvin kehittyneet korvat ja herkkä kuulo, hännän päässä tupsu, turkki punaisenruskea, vatsa ja koivet vain valkeat. Vaaraa vainutessaan se korskuu kovasti, nostaa päänsä korkealle, höristää korviaan ja harittaa sieramensa; se muistuttaa siis enemmän aasia kuin hevosta. Mutta kun sen näkee nelistävän pitkin Tibetin suolatasankoja, esiytyy kesyn ja villiaasin eroavaisuus suurempana kuin aasin ja hevosen, ja karavaanini hevoset ja aasit näyttivät aavikon kiangien rinnalla maankiertäjiltä.

Villiaasit ovat hiljaisen, aution Tibetin koruna, ja jo monet vuodet ovat ne olleet ystäviäni. Karavaani samoaa laakeata tasankoa suolajärven rannatse. Silloin nelistää tienoolle tomupilvenä lauma villiaaseja. Ne noudattavat kaikki johtaja-aasin päällikkyyttä; oriit seuraavat tammoja, nämä johtaja-aasia, ja varsat pysyttelevät emojensa läheisyydessä. Valppaat, mutta varomattomat elukat ovat kyllä vainunneet karavaanin, mutta ne eivät ole vielä milloinkaan nähneet sellaista ilmiötä eivätkä tiedä, miten vaaralliseksi saattaa koitua uteliaisuutensa tyydyttäminen. Ne tekevät kauniin puoliympyrän meihin päin ja pysähtyvät tiemme varrelle. Tuon tuostakin ne korskuvat, ja niiden koivissa vavahtelee lihasvoima ja joustavuus. Karavaanin lähestyessä käännähtää lauma oikealle, kaartaa meidät taitsemme ja ilmestyy jälleen toiselle puolelle. Tämä temppu uudistuu niin tiukassa järjestyksessä kuin kantaisivat villiaasit näkymättömiä ratsastajia seljässään. Ne näyttävät tahtovan ilkkua uupuneille hevosillemme, jotka hädin enää jaksavat jalkaansa nostaa.

Tai olemme pystyttäneet leirimme jäätyneen lähteen luo tasangolle. Lähellä on kianglauma laitumella, ja auringon laskuun asti elukat kirmailevat pitkin lakeutta. Mutta hämärissä ne kokoontuvat keskelle kenttää mahtavaksi ryhmäksi, tammat ja varsat keskelle, oriit ympäri laidalle. Ne asettavat yövartioita varottamaan susien lähenemisestä. Ja meidän koiramme haukahtelevat, kun villiaasit yön hiljaisuudessa korskuvat tai kavioillaan kuopivat routaantunutta maata.

Kasakkani pyydystivät kerran kaksi pientä aasinvarsaa, jotka eivät vielä tienneet vaaroista mitään. Ne seisoivat telttien välissä liekaan pantuina eivätkä yrittäneetkään paeta. Ne hörppivät halukkaasti vedellä ohennettua maitoa, ja me toivoimme niiden menestyvän ja vuosikausia pysyvän seuranamme. Mutta kun näin kuinka kipeästi ne kaipasivat vapautta, tahdoin mieluummin luovuttaa ne takaisin erämaahan ja emojensa hoivaan. Mutta se oli jo myöhäistä; emot eivät suostuneet ottamaan niitä takaisin sitte kun olivat olleet ihmisten hoteissa. Meidän oli ne teurastettava, jotteivät niitä olisi sudet saaneet saaliikseen. Niin ankara on erämaan laki, ihmisen kosketus riittää riistämään niiltä vapauden tenhon. "Kuka päästi villin aasin vapaaksi ja siteistä irrotti villin muulin, jolle minä olen korvessa antanut kotinsa ja suolaisella arolla asuinsijansa?"

Mutta me emme voi eritä Tibetistä palataksemme Intiaan, edes pikimältään tutustumatta siihen jyhkeään härkään, joka villinä juoksentelee Tibetin korkeimmissa vuoristoissa. Tibetinkielellä sitä sanotaan jakiksi, ja tämä nimitys on siirtynyt useimpiin europalaisiinkin kieliin. Se on läheistä sukua kesylle jakille, mutta tätä isompi. Väriltään se on aina korppimusta, ainoastaan vanhemmiten on pääkallon karvapeite monasti harmaankiuhtava. Kesy jak sitävastoin on usein valkeanruskea tai täplikäs. Yhteistä on molemmilla kummallinen ruumiin muoto ja tavaton pitkäkarvaisuus. Sivulta katsoen näyttää jak kyttyräiseltä; ihan etukoipien kohdalla on selkä korkeinna, ja siitä se loivenee yhtämittaisesti hännänjuureen asti; kaula ja niska painuvat vielä jonkun verran syvemmälle. Elukka on suunnattoman painava, väkevä ja jykevärakenteinen; karkeiden sarvien kärjet ovat usein säröilleet ja elukkain rajuissa kamppailuissa kuluneet.

Kun jak elelee neljänkinkymmenen asteen pakkasessa, tarvitsee se tuuheata taljaa ja suojelevaa rasvakerrosta nahan alla, ja siinä suhteessa se onkin niin hyvin varustettu, ettei sille mikään kylmyys mitään mahda. Silloin jakselee se parhaiten, kun sen hengitys tuprahtelee sieramista höyrypilvinä. Kummallinen on jalan mittaisten villaripsujen kiehura, joka ympäröitsee kupeitten alaosaa ja etukoipien yläosaa usein niin rehevänä, että karvatöyhdöt lakaisevat maata. Kun jak makaa kivikovalla, jäätyneellä tai romeisella maaperällä, on tämä paksu hatu sille patjana, jolla sen on pehmeä ja lämmin levätä.

Mutta mistä saavat elantonsa nämä lihakkaat jättiläiset seuduilla, missä ei oikeastaan kasva mitään ja karavaani saattaa menehtyä laitumen puutteeseen? Useinhan ei päiväkausiin näe ainoatakaan ruohonkortta; vasta 4500 metrin korkeudessa tapaa hyvin harvakseltaan pieniä vaivaispensaita, ja puita nähdäkseen on laskeuduttava vielä 1000 metriä syvemmälle Brahmaputran laaksoon. Ja kuitenkin kuljeskelevat nuo isot elukat tuolla ylhäällä ja menestyvät erinomaisesti. Ne elävät sammalista ja jäkälistä, joita raasivat kielellään suuhunsa; kieli on niillä karhea kuin karsta, ja siinä on kovia, teräviä sarveisväkäsiä. Sillä kuorivat ne myös maan kamarasta sentimetrin korkuista samettihienoa ruohoa, jota kasvaa tunturipurojen kaltailla; se on niin lyhyttä, ettei sitä hevonen voisi syödäkseen kaluta.

Kerran läksin pääkortteeristani monipäiväiselle retkeilylle ja otin vain kaksi palvelijaa mukaani. Toinen oli afghani nimeltä Aidat. Hän oli suuri jakmetsästäjä Herran edessä ja tapasi myydä saaliikseen joutuneita vuotia itäturkestanilaisille kauppamiehille, jotka niistä valmistivat satuloita ja saappaita. Olimme yöksi pystyttäneet leirimme 200 metriä korkeammalle Montblancin huippua, ja parikin askelta astuessaan tunsi henkeänsä ahdisatavan ja sydämensä hypähtelevän. Leirihommistamme suoriuduttuamme pyysi minua Aidat toki silmäilemään isoa jakhärkää, joka oli laitumekseen valinnut telttini yläpuolelta vuorenrinteen, ja kun olin Aldatille luvannut, että hän saa matkan varrella metsästellä, ja mekin tarvitsimme lihaa ja ihraa, läksin mukaan. Härkä ei ollut meitä vielä vainunnut. Se asteli myötätuuleen ja ajatteli vain laitumensa mehevää sammalta; lumesta sulanut vesi lirisi kivien välitse, ilma oli kalsea, tuulinen ja pilvinen — oikea jak-sää. Pyssy seljässä ryömi Aidat uurtoa myöten ylämäkeen, hiipaillen kyynäspäillään ja varpaittensa kärjillä eteenpäin varovasti kuin rosvoretkelle lähtenyt kissa. Kolmenkymmenen askeleen välimatkalle päästyään hän jäi makaamaan tuskin huomattavan kiviröykkiön taakse. Jännittyneenä tarkkasin hänen joka liikettään. Verkalleen sijotti hän pyssynsä asentoon, tuki sen ja tähtäsi. Jak ei kohottanut päätänsä, se ei uumoillut mitään pahaa. Viisitoista vuotta oli se kuljeskellut tällä rauhallisella vuoriseudulla lumirajan läheisyydessä, varmaankaan koko aikana näkemättä ainoatakaan ihmistä. Silloin pamahti laukaus, joka pani kaiun kiiriskelemään kallioseinämästä toiseen. Jak hypähti kohoksi, jotta multaa ja kiviä pemahti ilmaan. Sitte se hoippui joitakuita askeleita eteenpäin, seisahtui, huojui, koetti säilyttää tasapainoaan, kaatui, kömpi työläästi jälleen jaloilleen, mutta mätkähti sitte raskaana ja avuttomana maahan ja jäi liikkumattomaksi. Kättänsäkään kohauttamatta lojui Aidat hievahtamattomana pyssynsä takana, ollakseen herättämättä kuolevan härän kostonhalua. Mutta jak oli ihan hengetönnä ja jo tovin kuluttua nyljettynä ja paloteltuna.

Se sattui syyskuun 9. p:nä. Mutta 23. p:nä saivat jakhärän omaiset etäältä katsella omituista kulkuetta. Muutamat miehet kantoivat pitkulaisen taakan vastikään luomansa haudan reunalle, laskivat sen hautaan, peittivät sen turkeilla ja täyttivät haudan kivillä ja soralla. Yksinkertaiselle hautakummulle pystytettiin telttiruode, jonka kärkeen sidottiin villin jakin häntätöyhtö. Tämän hautakummun alla uinui Aidat itse, urhea jakmetsästäjä.

23. Intian hyötykasvit.

Tibetin ylämaassa on Induksen isoimmalla sivujoella Satledshilla lähteensä. Vastustamattomalla voimalla murtautuu se Himalajan läpi, päästäkseen meren helmaan, ja sen laakso on meillekin paras tie laskeutuaksemme Tibetin ylätasangolta Intian hehkuvan kuumalle alangolle. Silloin kuljemme useiden korkeusvyöhykkeiden läpi peräkkäin, ja niillä on myös kaikilla omituiset eläimensä ja kasvinsa. Tiikeri ei kohoa kovinkaan korkealla Himalajan etelärinteille, mutta lumileopardi ei pelkää kylmää. Kesy jak menehtyisi, jos se vietäisiin alas tiiviimpiin ilmakerroksiin, mutta susi, kettu ja jänis esiintyvät sekä Intiassa että Tibetissä.

Vielä jyrkemmät ovat kasvikunnan rajat. Ikuisen lumirajan (3900 metrin) alapuolella kukoistavat leiniköt ja vuokot, kuusiot ja esikot ihan kuten meidän leveysasteillamme vastaavassa lämmössä. 3600 metrin korkeudessa on metsän raja, johon ei koivu ulotu, mutta kuusi vielä menestyksellä pyrkii. 3000 ja 1800 metrin välillä ympäröi meitä suuremmoisina metsinä se lumoavan kaunis havupuu, joka on nimeltään Himalaja-seeteri; sillä on Libanonilla kuuluisia sukulaisia, joista rakentamillaan laivoilla foinikialaiset hallitsivat Välimeren kauppaa. 2100 metrin korkeudessa tervehtii meitä tammi, ja ilahuttaa tuoksullaan köynnösruusu. Mutta tuhannen metrin alapuolella avautuu toinen maailma, sillä siinä on troopillisen metsän raja, ja pian olemme keskellä akaasioita ja palmuja, bamburuokoja ja kaikkea intialaisen dshungelin runsautta.

Intian kasvimaailma on lähinnä sukua troopillisen Afrikan kasvullisuudelle. Monsuunisateitten tai keinotekoisen kastelun hedelmöittämänä antaa maaperä sekä villeille että viljellyille kasveille mitä runsainta ravintoa. Tosin on laajoja aloja kuivina erämainakin, varsinkin luoteisessa. Mutta toisilla seuduilla on kasvullisuus sen sijaan sitä rehevämpää ja tiheämpää, jotta ilma on kyllästetty huumaavilla tuoksuilla kuin jättiläismoinen ansari.

Täällä menestyy banaanin kurkunmuotoinen hedelmä, monien miljoonien ihmisten ravinto. Intiasta ja Sundasaarilta käsin on tämä tärkeä hyötykasvi levinnyt Afrikaan ja Välimeren rannikoille, jopa Meksikoon ja Keski-Amerikaan asti. Sokeripitoisena ja mehevänä, hyvänmakuisena ja tuoksuvana on sen valkoinen, jauhoinen liha erinomaista herkkua, ja banaanin isoja lehtiä käytetään kattojen peitteenä, päivänvarjostimina ja moniksi muiksi hyödyllisiksi esineiksi sommiteltuina.

Kuinka ihanaa onkaan levätä kuumana vuodenaikana mangopuun katveessa! Se on viisitoista metriä korkea, ja sen siniharmaiden, nahkeiden lehtien suojassa on ihmeen viileätä. Mangohedelmien liha on kullankeltaista ja mehevää, se sisältää runsaasti sokeria ja sitroonahappoa. Mutta jos minulta kysyt miltä ne maistuvat, niin olenpa pulassa vastauksesta, sillä niiden maku ei muistuta mitään muuta hedelmää; se vain on varma tosi, että erinomaisen hyviä ne ovat.

Kotimaastaan Kotshinkiinasta ovat appelsiinipuu ja sen pienempi veli mandariinipuu levinneet yli koko Intian, samoin kuin viinirypäleet, meloonit, omenat ja päärynät, saksanpähkinät ja viikunat, joita kaikkia ja paljon muita on Intiassa yltäkyllin. Viikuna on ennen kypsymistään vihreä, mutta tulee sitte keltaiseksi, ja viikunapuuta tapaa kaikkialla, missä se saa kyllikseen lämpöä. Se esiintyy jo Vanhassa Testamentissa, ja viikunapuun alla selvitteli Buddha uskontonsa arvotuksia. Siksi onkin puun tieteellisenä nimenä Ficus religiosa. Ei vähemmin kuuluisa ole buddhalaisuudessa lootoskukka, Numphaea stellaris, joka muiden lumpeiden tavoin kelluu veden pinnalla. Se on buddhalaisen uskonnon tunnuskuva, kuten kristinopin on risti.

Melkoisen korkealle kehittynyttä on Intiassa riissin viljelys, etenkin etu-intialaisen kolmion koilliskolkalla Bengalissa ja Assanissa, samoinkuin eteläkärjessä Dekanissa ja Taka-Intian niemimaalla Birmassa. Vehnää viljellään luoteisessa ja puuvillaa maan sisäosissa. Puuvillapensaalla on isot, keltaiset kukat, ja saksanpähkinän suuruisen kodan haljetessa ilmestyy näkyviin joukko siemeniä, joita kattaa pehmeä, villainen karvapeite; nämä karvat eivät ole muuta kuin puuvillaa. Sitte kun poimitut kodat on kuivattu päiväpaisteessa, irrotetaan koneella haivenet siemenistä, puhdistetaan, sullotaan kääryiksi ja lähetetään kaiken maailman tehdaskaupunkeihin, etenkin Englannin teollisuuden keskukseen Manchesteriin. Intiassa ja Arabiassa on puuvillapensasta viljelty jo kaksituhatta vuotta. Aleksanteri Suuri toi kasvin Kreikkaan, ja sittemmin on puuvillaistutuksia perustettu yltympäri maailman mutta parhaiten on se tuotannonhaara päässyt vauhtiin Pohjois-Amerikassa.

Suunnattomasti on kehittynyt viime vuosikymmeninä kautsukin ja guttaperkan tuotanto. V. 1830 lähetettiin Europaan 230 tonnia kautsukkia, v. 1896 tuotiin sitä 31500 tonnia; lisäytyneeseen kulutukseen on etupäässä vaikuttanut polkupyörä- ja voimavaunuteollisuus. Kysynnän noin kasvaessa ruvettiin järjettömästi tuhoamaan puita, joiden hyytynyttä maitonestettä nimitetään kautsukiksi eli kumiksi; mutta nyttemmin on palattu ymmärtäväisempiin menetelmiin. Intiassa on kaikista kautsukkia tuottavista puulajeista kumipuu tärkein. Sen kuoreen vihlotaan poikittaisia uurtoja ja esille tiukkuva maitoneste kootaan säiliöihin, sitte se keitetään, hämmennetään, puserretaan, levitetään läkkipellille, kierretään kokoon ja toimitetaan kimppuina kauppaan.

Intiasta saamme edelleen monenmoisia mausteita, kuten kaneelia, joka on Cinnamomum-puun nilaa, pippuria, jota Aleksanteri Suuri ensimäisenä toi Europaan, inkivääriä, kardemummaa ja sesamia, jonka hedelmistä puserretaan hienoa ruokaöljyä. Sitäpaitsi menestyvät täällä tee, kahvi, tupakka ja muuan kasvi, joka tuottaa sekä siunausta että kirousta, nimittäin valmu. Jos veitsellä nirhaa sen puolikypsiä kodankuoria, niin tiukkuu esille valkoista maitonestettä, joka ilmassa jähmettyy ruskeaksi. Se on oopiumia. Persian ja Intian oopiumiviljelysten tuotanto lähetetään parhaastapäästä Kiinaan. Kiinalainen on intohimoinen oopiumin polttaja. Pieni oopiumipallonen liimataan erityisesti sommitellun piipun ahtaaseen pesään ja sitä pidellään lampunliekin päällä. Savu vedetään keuhkoihin kahdella syvällä henkäyksellä, ja jo toisen pallosen käytettyään vaipuu oopiuminpolttaja kuolonkaltaiseen uneen, joka on täynnä unelmia ja ihania haavekuvia. Hän unohtaa huolensa ja ympäristönsä ja riemuitsee hetkellisestä autuudestaan. Mutta herätessä näyttää hänestä todellisuus raskaammalta ja synkemmältä kuin konsanaan, ja hirveä päänkivistys on tuloksena. Tämän paheen valtaan kerran joutunut voi siitä pelastua ainoastaan parantoloissa. Persiassa pidetään oopiuminpolttoa häpeänä, ja sitä suvaitaan vain salaisissa lymyissä. Mutta Kiinassa polttavat miehet ja naiset aivan julkisesti.

Oopiumista sai muuan saksalainen apteekkari vuonna 1806 syntymään morfiinia, jonka ruiskuttaminen ihoon lieventää paikallisia tuskia. Siitäkin on kehittynyt intohimo, ja ne onnettomat ihmiset, jotka eivät lopulta tule toimeen ilman morfiiniruiskua, ovat yhtä varmasti mennyttä kuin juomarit. Kirstu ja käärinliina odottavat heitä paljoa aikaisemmin kuin muita.

Loppumattoman laajoilla kentillä viljellään Intiassa sokeriruokoa, jonka mehu sisältää kaksikymmentä prosenttia sokeria. Intian vanhassa kielessä sanskritissa on sen nimenä sakkara, ja arabialaisten kielessä, jotka sen toivat Välimeren rannoille, se kuului sukkar. Pikku muutoksin esiintyy sama sana kaikissa Europan ja monissa Aasian kielissä.

Palmukin menestyy monina lajeina Intiassa, etenkin taatelipalmu, kookos- ja saagupalmut. Viimeksimainitun ytimestä valmistetaan saagusuurimoita. Se on merkillinen kasvi, sillä se kukkii yhden ainoan kerran, korkeintaan kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, ja kuolee sitte. Palmujen ohella antaa Intian maaperä ravintoa lukuisille hyödyllisille puulajeille, kuten santelipuulle, jota valmistetaan hienoiksi huonekaluiksi, mustapuulle (ebenholtsille) ja tiikille (engl. teak), joka kasvaa 40 metriä korkeaksi ja muodostaa laajoja metsiä koko Itä-Intiassa ja Sundasaarilla. Sen puuaine on kovaa ja lujaa kuin tammi, ja naulat eivät ruostu siihen lyötyinä. Senvuoksi käytetään sitä paljon laivanrakennuksiin; myöskin rautateitten makuu- ja ravintolavaunut ovat enimmäkseen tiikistä. Usein kolotaan kuolemaan tuomittu puu kolme vuotta ennen kaatamista; se kuolee silloin juurilleen ja käy keveämmäksi painoltaan, jotta elefantit saavat niitä vaivattomasti kannetuksi hirsinä, samalla kun niitä käy lauttaaminen virtoja myöten alas.

Siten olemme maininneet ainakin tärkeimmät Intian hyötykasvit. Ja tämä rikas maa, joka käsittää lähes viisi miljoonaa neliökilometriä ja on siis esim. yhdeksän kertaa isompi Saksaa, kuuluu Englannille; kaksi viidennestä on suojelusvaltioita, kaikki muu on Birman ohella Intian keisarikuntana. Englantilainen valtion siirtomaa on myöskin Ceylon. Sitte kun Vasco de Gama oli v. 1498 keksinyt meritien Intiaan, joutui Europa läheisempiin väleihin tuon etäisen maan kanssa. Sataa vuotta myöhemmin perustettiin suuri englantilainen kauppahuone, "Itä-Intian yhtiö"; tämä sai tukevan jalansijan Intiassa ja alisti yhä suurempia maa-aloja määräysvaltaansa. Nyt ovat englantilaiset puolitoistasataa vuotta täydellisesti vallinneet siellä, ja ihmeellisintä on siinä se, että tätä Kiinan jälkeen maapallon suurinta valtakuntaa pitää kurissa vain kourallinen englantilaisia. Paitsi armeijan englantilaista osaa asuu siellä ainoastaan 76000 englantilaista. Tämä ihme on ainoastaan siten mahdollinen, että Intian ruhtinaat ja kansat ovat paljoa vihamielisempiä keskenään kuin karsaita yhteisille herroilleen, englantilaisille tunkeilijoille.

24. Alas Gangesille.

Tätä Intian luonnonaarteista ylen rikasta syvännettä lähestymme nyt Satledshin laakson kautta, joka alavarrellaan käy yhä suuremmoisemmaksi. Pieniä, huojuvia siltoja myöten ratsastamme me lukemattomien syrjäjokien yli, jotta jymy kuuluu kauvas ja kiehuva vesi sirkoilee vihmaksi. Ne kaikki rientävät Satledshia kohti, joka lopulta paisuu suunnattomasti ja hurjalla voimallaan kunnioitusta herättäen vierittää vesipaljouksiaan eteenpäin. Ilma tihenee, hengitys huojistuu. Korvissa taukoo soimasta ja päätä lakkaa kivistelemästä, kylmyys on helpottanut. Jo varhaisina aamuhetkinä leyhyilee ympärillämme leuto ilma, ja väleen saamme päiviä sellaisia, jotka panevat meidät hiukan kaihoten muistelemaan Tibetin ylänkömaan viileyttä. Kun useita vuosia takaperin matkustin tätä tietä, kävi lisääntyvä lämpö kovin tukalaksi yhdelle koiristani, isolle tuuheaturkkiselle tibetiläiselle, kunnes se muitta mutkitta pyörsi takaisin ja lähti vilistämään Tibetiä kohti. Sen keuhkot ja kaikki elimet olivat rakenteeltaan sovellettuja ohueen ilmaan, ja minun oli annettava sen noudattaa tahtoansa hyvällä tai pahalla.

Ensimäinen kaupunki, johon saavumme, on Simla. Siinä on tuskin 15000 asukasta, mutta se on maailman kauneimpia kaupunkeja ja mahtavampiakin sillä sen seeterimetsässä kohoaa linna ja tässä linnassa on keisarillinen valtaistuin. Ja se keisari on Englannin kuningas, jonka vallan edustajana Intiassa on varakuningas. Herpaannuttavan kesähelteen alkaessa lähtevät kaikki englantilaiset, joita ei toimi pidättele alankomaalla, ylös vuoristoon, ja Pendshabin maakunnassa asuvat englantilaiset siirtyvät Simlaan. Varakuningas ja hänen esikuntansa, hallitus, armeijan ylipäällystö, virkamiehet ja upseerit, kaikki matkustavat he vaimoineen ja lapsineen ylös Simlaan, ja siellä eleskelee hienosto huvitellen ja juhlien ihan kuin Lontoossa. Silloin nousee asukasluku kolmeenkymmeneentuhanteen.

Simla on rakennettu kukkuloille, jotka ympäröivät huimaavia rotkoja, ja talot näyttävät jyrkillä seinämillä pääskysenpesiltä. Pengermien tavoin kulkevat kadut ylitysten, ja yltympärillä kohoaa tumma, sankka metsä. Mutta seeterien välisistä aukeamista näkee etäällä lounaassa Pendshabin tasangot ja Satledshin polvittelevan juoksun, ja pohjoisesta hohtaa Himalajan vuoristoröykkiöiden ikuinen lumi. On tietenkin ihanaa päästä Intian tukahduttavasta paahteesta Simlaan taas kunnollisesti hengittämään, mutta kenties on vielä ihanampaa levätä siellä Tibetin purevalta pakkaselta paenneena.

Simlasta vie meidät rautatie satakunnan tunnelin läpi ja mitä uhkarohkeimpina polvekkeina lukemattomien siltojen yli ja syvien kuilujen kaltaita pitkin alas Pendshabiin, ja nyt olemme alankomaan korventavassa helteessä. Mitä antaisikaan saadakseen vain hiljaisenkin henkäyksen Tibetin lumivuorilta! Mutta meidän täytyy tyytyä istumaan rauhallisina veden alituiseen huuhtoman ristikkoikkunan ääressä ja juomaan joka asemalla iso lasillinen limonaadia, jossa uiskentelee jääpalasia.

Vain pikimältään kurkistamme Delhiin, aikoinaan peräti suureen ja kuuluisaan kaupunkiin Gangesin syrjäjoen Dshamnan varrella. Maan vielä kuuluessa muhamettilaiselle hallitsijasuvulle oli Delhi valtakunnan pääkaupunki ja suurmogulin asuinsija. Ja lukuisat uhkeat muistomerkit johtavat vielä mieleen niitä aikoja, pelkästä valkoisesta marmorista pystytetyt komeat rakennukset, joiden seinät ja pilarit hohtelevat kallisarvoisia kiviä, lasuria ja malakiittia, nefriittiä ja agaattia. Näistä palatseista oli eräässä aikoinaan suurmogulin valtaistuin, riikinkukkoistuin. Se oli katettu paksuilla kultalevyillä ja koristeltu lukemattomilla timanteilla, sen selkämyksessä hohti isoin meille tunnettu smaragdi, Kohinuur eli "Valon vuori", joka nykyään kuuluu brittiläiseen valtioaarteistoon. Kun v 1729 persialaiskuningas Nadir Shah voitti suurmogulin, joutui tämän miljaardiaarre voittajan saaliiksi, sen mukana riikinkukkoistuinkin. Vielä tänä päivänä on tämä valtaistuin Persian shahin hallussa, vielä kiiltelevät sen selkämyksessä kultaiset riikinkukot, mutta iso smaragdi ja muut jalokivet puuttuvat; ne on murrettu irti toinen toisensa perästä, Nadir Shahin jälkeläisten ollessa rahapulassa.

Myöskin Agra, Dshamnan alajuoksun varrella, on ollut suurmogulin pääkaupunkina, ja noista hallitsijoista on muuan teettänyt sinne rakennuksen, jota vielä tänä päivänä pidetään maapallon kauneimpina. Se on nimeltään Tadsh Mahal eli Kruunupalatsi, hautamoskeija suurmogul Shah Dshahanin lemmikkipuolison muistoksi, jonka vierellä hän itsekin lepää moskeijan kryptassa. Tämä valtainen hautakappeli on rakennettu yksinomaan isoista marmorilohkoista; kaksikolmatta vuotta kesti aherrusta ja neljäkymmentä miljoonaa markkaa se tuli maksamaan.

Punaisesta hiekkakivestä hakatun upean holvioven kautta tullaan ensiksi puutarhaan, joka ympäröitsee pyhäkköä. Isossa lammikossa loiskii kelluvien lootoskukkien lomissa kultakaloja, kaikkialla kohtaa silmää mitä rehevin vehmaus, jossa visertelevät linnut ja hyppivät oravat majailevat. Jasmiini ja ruusu tuoksuu vastaamme; nuoret kypressit pyrkivät kohti korkeutta. Häikäisevän valkeana päiväpaisteessa, kivettyneiden untuvapilvien utukuvana leijuu penkereellään Tadsh Mahal, taideteos sen veroinen kuin vain rakkaus voi loihtia esille maan kamarasta. Penkereen neljästä kulmasta kohoaa jokaisesta korkea, hoikka minaretti, niinikään marmorista sommiteltu, ja kahdeksannurkkaisen moskeijan kupukatto ulottuu seitsemänkymmentäneljä metriä korkealle. Marmoriristikkoisen aidakkeen takana on moskeijan suojamassa Shah Dshahanin ja hänen kuningattarensa Mumtazin hautapatsaat. Molempien sarkofagit ovat säilyneet kryptassa.

Rakennuksen neljä julkipuolta ovat ihan yhtäläiset. Mutta vihreä tausta ja vaihteleva valaistus herättävät katsojassa yhä uusia tunnelmia. Auringon kirkastamat pinnat ovat lumivalkeat, keveät varjot heleänsiniset. Siellä täällä näyttää lehto luovan vihreän heijasteen valkoiselle marmorille. Kun aurinko painuu iltaruskon hehkuun, verhoaa punakeltainen kimmellys koko rakennuksen, ja Agrasta ei sovi poistua ennen kuin on nähnyt Tadsh Mahalin kuutamossa. Neiteänä ja huuruisena, lämpimänä ja hiljaisena leviää edessäsi puutarha; mutta marmoriseinien valaistus on nyt jäätävän kylmä, varjot esiintyvät korppimustina, vain kupulaki hohtaa hopeanvalkoisena. Yöperhosia liihottelee puiden lomissa, ja sääsket inisevät kimeästi. Dshungelin salaperäiset soinnut kajahtelevat yltympärillä, ja Dshamnan sameanharmaa vesi vyöryy hiljaa kohisten pyhää Gangesia kohti.

25. Pyhä kaupunki.

Gangesin virta-alue, jonka halki meidät vie rautatie edemmäksi itään päin, on kauttaaltaan hedelmällistä, ja sen asukkaina on satakunta miljoonaa ihmistä, enimmäkseen hinduja. Kaupunkeja on siellä ihan vilisemällä, useat kaksi- ja kolmekintuhatta vuotta vanhoja, ja joka taholta pilkottaa kyliä, joissa kotimaisella maalaisväestöllä on bamburuovoista ja olkipunoksista kyhätyt majansa. Hindut viljelevät vehnää ja riissiä, ja heillä on oivallisia hedelmäistutuksia. Heidän pienet ruskeat, varsin sievät lapsukaisensa leikkivät ilkosen alastomina majojen edustalla. Pikku poloiset! Yhdeksän vuoden iässä heidät jo naitetaan; nuoret aviopuolisot asuvat kuitenkin erillään, kunnes ovat täysikasvuiset, ja häähetkestään alkaen on aviovaimo näkymättömissä koko maailmalta, omaisiltaankin. Mutta vielä onnettomampi on leski. Entiseen aikaan täytyi hänen poltattaa itsensä roviolla puolisonsa ruumiin mukana; tämän pöyristyttävän tavan ovat tosin englantilaiset poistaneet, mutta leskivaimon kohtalo on silti yhä tukala. Häntä väistellään inhoten ja ken aamulla ensimäiseksi kohtaa leskivaimon, hän muka päivällä varmasti joutuu johonkin onnettomuuteen.

Juna pysähtyy Benaresin asemalle, ja ympärilläni tunkeilee keveissä kirjavissa puvuissaan hinduja ja muhamettilaisia, turbaanit tai pienet pyöreät lakit päässä kun vaunut vievät minut bungalowiin, joksi intialaista majataloa sanotaan. Siellä virkistää minua kuuman matkan jälkeen kylpy.

Benares on maapallon pyhin kaupunki. Ammoin ennen kuin Jerusalemia ja Roomaa, Mekkaa ja Lhasaa olikaan, kukoisti Benares ikivanhan intialaisen uskonnon kotina, ja yhä vieläkin on tämä kaupunki bramanismin ja hindulaisuuden sydän. Hinduja on runsaasti kaksisataa miljoonaa, ja heidän kaiken kaipuunsa päämääränä on Benares. Sairaat laahautuvat sinne parantumaan pyhän Gangesin vedessä, vanhat täällä kuolemaan; ja ken kuolee etäisten taipaleitten takana, hän lähetyttää tuhkansa Benaresiin, jotta se hajautuisi pyhän virran autuaaksi tekeviin aaltoihin. Benaresissa saarnasi myöskin Buddha 500 vuotta ennen Kristuksen syntymää, ja hänen uskolaisilleen, neljällesadalle miljoonalle, on Benares niinikään pyhä.

Kaupungin kadut ovat hirveän soukkia kujia, joissa ilma on tunkkaista ja mätänevien kasviaineiden löyhkän täyttämää. Oikealla ja vasemmalla on avoimia kauppavajoja, joissa myydään siroja kukka-astioita, maljoja ja pikareita, messingistä ja muista metalleista muovailtuja, monet kirjauksilla syövyteltyjä. Hivuneet katukivet ovat liukkaat kuin saippua pyhien lehmien lannasta, jotka silmät puoliummessa ja korvat lerpallaan seisoksivat unteloina ja laiskoina tai tulla jönkäilevät laahustavin askelin sulkemaan ahtaita kulkuteitä. Kaikkialla hohtelee keltaisia rinkikukkia, sillä hyväksi työksi katsotaan näiden nelijalkaisten pyhimysten ruokkiminen niillä.

Voit päivät päästään kierrellä Benaresin katuja ja mietiskellen istua sen kahdentuhannen temppelin edustoilla, mutta varmasti selviää sinulle yhtä vähän kuin minullekaan tämän merkillisen uskonnon arvotus. Miljaardeja vuosia ja 330 miljoonaa jumalaa, ken moista ymmärtää! Luehan vainen veda-kirjojen neljätuhatta vuotta vanhoja hymnejä ja ihaile niiden runoutta, joka laulaa luonnosta ja auringosta, sateesta ja tulesta, maasta, tuulesta ja aamuruskosta. Mutta mitä niissä kohtaat syvämietteisiä ijäisyyden aatoksia, sitä et ikinä tajua, ellet itse ole hindu.

Hinduilla on kolme pääjumalaa: Braama, luoja, Vishnu, säilyttäjä, ja Siva, hävittäjä. Näistä kolmesta ovat muut miljoonat jumalat johdetut; siten merkitsee esim. jumalatar Kali vain yhtä Sivan ominaisuutta. Tälle jumalattarelle uhrattiin aikoinaan lapsia, nykyään enää vuohia, kun englantilaiset ovat tulleet väliin. Mutta hindujen uskonnollinen palvominen ei rajotu jumaliin. Miltei koko luonto on heille pyhä, ennen kaikkia muutamat eläimet, lehmä ja härkä, apina ja krokotiili, käärme ja kilpikonna, kotka, riikinkukko ja kyyhkynen. Valhe, varkaus ja murha ovat sallittuja, mutta jos hindu syö lihaa tai epähuomiossa tulee nielleeksi vain lehmänkarvankin, niin on hän kiehuvan öljyhornan oma; hän on kaikkien uskovaisten kauhistus, ja enimmin omissa silmissään. Tämä taikausko on vuosituhansien kuluessa syöpynyt hänelle vereen ja vallitsee täydellä voimalla vielä tänä päivänä. Pahin kaikista jumalattomuuksista on lehmän tappaminen tässä maassa, missä naudoille rakennetaan sairaaloitakin. Englantilaisia vastaan v. 1857 puhjenneen julman kapinan syynä oli osaksi se, että erään uuden kiväärimallin patruunat olivat — raavaanihralla voideltuja.

Ja samalla hallitsevat hinduja valkoihoiset herrat, jotka teurastavat härkiä ja syövät niiden lihaa, jollainen tapa on heidän mielestään yhtä kauhistava kuin leskien polttaminen ja lasten uhraaminen näiden. Niin peräti toinen on hindujen maailmankatsomus kuin meidän. Usein olen ollut hindujen vieraana ja saanut hyvän kestityksen, mutta mikään maallinen mahti ei olisi saanut heitä syömään minun kanssani; uskomattoman pöydässä istumista pidetään saastutuksena, ja hindujen käydessä luonani vieraisilla oli turha tarjotakaan heille mitään. Suurissa juhlissa, joita Intian englantilainen varakuningas pani toimeen Kalkutassa, näin ylhäisiä maharadshoja kullalla kirjailluissa, jalokivillä koristelluissa puvuissaan; mutta he asettuivat paikoilleen vasta vähää ennen päivällisten päättymistä eivätkä kajonneet mihinkään ruokalajiin. Jos joku korkea-arvoinen hindu kuitenkin otti osaa ateriaan, niin hän oli luopio ja säätyluokastaan erotettu.

Siitä asti kun luoteisesta tunkeutuvat aarialaiset vallottivat Intian eli persiaksi Hindostanin, siis runsaasti 4000 vuotta, ovat hindut olleet jaettuja säätyluokkiin eli kasteihin, ja eri luokkien välinen juopa on paljoa suurempi kuin meillä Europassa oli keskiajalla ritarien ja talonpoikien erotus. Aikoinaan olivat bramiinit, pappisluokka, ja soturit ylhäisimpinä kasteina. Nyt on niitä tuhansia, sillä kukin ammatti muodostaa luokkansa; kaikki kultasepät esim. ovat omana säätyluokkanaan, kaikki sandaalintekijät toisena. Ja kunkin kastinkin jäsenet ovat saastutettuja, jos aterioitsevat toiskastilaisen kanssa. Maansa ulkopuolella matkustaessaan menettää hindu kastijäsenyytensä; vain maksamalla hyvin bramiineille voi hän saada sen takaisin erityisiä katumusharjotuksia noudattaen. Sellaisena katumusharjotuksena on neljän lehmästä saadun aineen nauttiminen, maidon, voin ja kahdenlaisen lannan, sillä lehmä on ruumiillistunut jumaluus ja pyhempi kuin kaikki ihmiset — bramiineja tietenkään lukuunottamatta.

Siitä johtuukin pulskien ja lihavien lehmien liuta Benaresin kaduilla. Ja samaten vilisee täällä pyhiä apinoita. Niillä on erityinen temppeli; se on vihitty Sivan puolisolle, syöjättärelle, jonka ilona on pelkkä hävitys ja jota on lepyteltävä verisillä uhreilla.

Kerran tässä apinatemppelissä käydessäni oltiin ovella juuri vuohen uhraamishankkeissa. Kaksi miestä myyskenteli isoista vasuista ohria ja pähkinöitä, ja he neuvoivat kiihkeästi minua ottamaan mukaani massillisen, jotten tyhjin käsin astuisi pyhien apinain eteen. Ja tuskin olin astunut kartanolle, kun minut ympäröitsi noin viisikymmentä harmaata apinaa, jotka mölyten, riekkuen ja nauraen hioivat hampaitaan, hyvinvoipina ja hyvällä tuulella. Ojentaessani niille kourallisen ohria asettuivat ne takakoivilleen, pitelivät kättäni kiinni toisella mustalla tassullaan ja toisella ottivat hyppysellisen ohranjyviä. Toinen kourallinen hupeni yhtä väleen, ja siten jatkui herkuttelua, kunnes varastoni oli lopussa. Sitte ne tuijottelivat minuun pyöreillä ruskeilla silmillään, loksuttelivat hampaitaan, maiskuttelivat huuliaan, kynsivät niskaansa tai kainaloansa ja katosivat tuossa tuokiossa, kiikkuakseen läheisten puiden oksilla. Apinatemppeli on niiden asuinsijana, missä ne saavat olla varmoja elannostaan, mutta niillä on täysi vapaus pujahdella välipäikseen kaupungillekin. Ketterinä näkee niiden juoksentelevan kattojen reunoilla, kiipeilevän ulokkeille ja altaaneille, juoksentelevan katujen poikki, heilauttavan itsensä jonkun temppelikartanon puiston latvoihin ja seuraavana hetkenä taas asettuvan korkeiden pagoodien harjakoristeille ja räystäille. Erinomaisesti ne soveltuvatkin hindujen jumalaistarustosta maalattujen ja veistettyjen kohtausten taustaan.

26. Uskovaisten rantaäyräällä.

Ennen kukonlaulua, kun aamu vasta alkaa heikosti sarastaa idässä, olen jo Benaresin rantalaiturilla, vuokraan itselleni veneen, jota neljä miestä sauvoo eteenpäin, ja istuudun juurituoliin kajuutin katolle. Verkalleen lipuessani pitkin laituria on minulla hyvä tilaisuus silmäillä tätä kummallista kaupunkia, joka leviää Gangesin vasemmalla rannalla pitkäveteisenä rykelmänä asuinrakennuksia, muureja ja altaaneja; näiden lomista kohoilee epälukuisia pagoodeja, hindulaisia korkeahuippuisia ja pramearakenteisia temppeleitä.

30 metriä korkealta rantaäyräältä johtavat leveät portaat alas virralle, ja kivipatoja pistäytyy siltojen tavoin veteen. Niiden välissä on vedenkalvon yli rakennettuina puutelineitä, jotka on katettu olkimatoilla ja isoilla päivänvarjoilla.

Täällä on uskovaisten kokoontumispaikka. Kaupungin sisäosista tulevat he alas pyhälle virralle tervehtimään nousevaa aurinkoa, ruskeat puolialastomat olennot, joiden keveät vaatekappaleet, usein vain lantiohuivi, pistävät silmään räikeän kirjavina. Suunnaton ihmispaljous leviää pitkin virtaa; minun näkyviini ulottuvalla rantamalla on ainakin viisikymmentätuhatta.

Annan veneen pysähtyä, sillä tämä näytelmä on kerrassaan ihana. Eräälle kivipadolle astelee bramiini ja kyykistyy alas. Hänen päänsä on sileäksi ajeltu, vain niskassa on vielä hiustupsu. Hän ammentaa kädellään vettä pyhästä virrasta, ryystää sen suuhunsa, huuhtelee tätä sillä ja sylkee pois. Hän huutaa avuksi Gangaa, Vishnun tytärtä, ja rukoilee tätä kirvottamaan hänet synnin ja syntymän saastasta ja suojelemaan häntä kuolemaan asti. Sitte hän höpöttää Vishnun neljäkolmatta nimeä, suoristautuu ja äännähtää pyhän "Om"-tavun, joka käsittää Braaman, Vishnun ja Sivan. Lopuksi hän vielä kääntyy maan, ilman, auringon, kuun ja tähtien puoleen ja valaa vettä päälaelleen.

Nyt ilmestyy Gangesin oikeanpuoleisella äyräällä dshungelin yläpuolelta auringon reuna näkyviin. Sen nousua tervehtivät vesiuhrein nämä tuhannet hurskaat pyhiinvaeltajat. He sirottelevat käsillään vettä ilmaan aurinkoa kohti ja kahlaavat virran verkalleen loivenevaan uomaan. Bramiini on jälleen kyyristäytynyt ja tekee nyt mitä arvotuksellisimpia liikkeitä käsillään ja sormillaan. Milloin sivelee hän päälakeaan, milloin painelee silmäluomiaan, otsaansa, nenäänsä, korviaan ja rintaansa, kaikella tuolla esittäen vertauskuvallisesti Vishnun sataakahdeksaa eri ilmestystä. Jos hän yhden ainoankin unohtaa näistä lukemattomista kädenliikkeistä, niin on koko kaksi tuntia kestävä jumalanpalvelus pilalla. Päivällisen jälkeen ja illalla uusiintuu sama temppuilu. Väliaikoina on bramiinilla muita uskonnollisia toimituksia suoritettavana temppelissä.

Hiljalleen soluu veneeni alas Gangesia. Tuolla makaa pitkällään ryysyillä vanha ukko; hän on niin laiha että nahka pingottuu kylkiluiden yli, ja yhtä ruskea kuin muutkin uskovaiset, mutta parta on lumivalkoinen. Hän on vaeltanut Benaresiin kuolemaan pyhän Gangesin äärellä, joka juoksee Vishnun jalkojen juuresta. Tuolla on pitaalitautinen, keski-ikäinen mies, jonka elinvoimia haavat jäytävät; hän etsii parannusta Gangesilta, elämän lähteeltä. Tässä astua sipsuttaa nuori nainen alas kiviportaita, sirosti kantaen päänsä päällä vesiruukkua. Hän kaaloo virtaan kunnes vesi ulettuu lanteille; sitte hän juo kädestään, sirottelee vettä aurinkoa kohti, valaa pisaroita hiuksilleen, täyttää ruukkunsa ja astelee hitaasti takaisin, pyhän veden noruessa punaiselta hunnulta, joka verhoaa hänen ruumistansa. Toiset istuskelevat tuntikausia ryhmissä rannalla ja lähtevät taas yhdessä kotia. Olemassaolon loppumattomassa ketjussa on tämä lyhyt aamutovi vain iankaikkisuuden sekunti. Ja kaikki nämä tuhannet, jotka pyhien aaltojen vesiuhreilla palvovat aurinkoa, ovat vakuutettuja siitä, että jokaiselle, joka vaeltaa Benaresiin ja kuolee sen muurien sisäpuolella, annetaan kaikki synnit anteeksi. Riittää nähdä Benares ja kuolla!

Buddhalaisten tavoin uskovat hindutkin sielunvaellukseen. Hindun sielun täytyy kiertää runsaasti kahdeksassa miljoonassa eläinmuodossa ja sovittaa myöhäisempinä elinkausinaan aikaisemmin syykseen tulleet synnit. Siitä uhrit jumalille ja bramiineille tämän ikuisen vaelluksen mahdollisimman pikaiseksi päättymiseksi ja jumalien taivaaseen pääsemiseksi. —

Illalla päivän pahimman helteen laannuttua kuljen taaskin verkalleen kaupungin kivisten rantaportaiden ohi. Samean likaisena ja harmaana soluu nyt pyhä virta äänettömänä uomassaan. Mitä kaikkea saastaa ja törkyä sisältääkään tämä autuaaksi tekevä virta! Vedenpinnalla ajelehtaa survottuja, pahanhajuisiksi lahonneita rinkikukkia kasoittain, rikkoja, ryysyjä, lastuja, kuplia ja vaahtoa.

Eräästä jyrkästä kujasta lähenee rantaa kamalan musiikin nopeassa tahdissa ruumissaatto. Rämeä rummutus kiirii kaikuna pagoodien muureista. Paareilla makaa valkean hurstin alla ruumis, suoraksi ojennettuna, ruskeana ja laihana, ja ruumiinpolttajien kastiin kuuluvat miehet asettavat sen roviolle, joka on kasattu rantamalle. Pian kipinöitsee ja räiskyy tuli, ja paksuja savupilviä tupruilee ilmaan. Palaneen lihan käryä tunkeutuu minuun asti, ja minä siirrätän venheen edemmäksi. Mutta ruumiinpolttajat eivät liioin tuhlaakaan polttopuita. Rovion ollessa tuhkana viruu hiiltynyt musta ruumis vielä hehkuvassa mujussa, ja se heitetään sitte virtaan.

Gangesissa asuu jumalia, ei vain näkymättömiä, jotka tuottavat siunausrikkaalla vedellä hindujen vainioista elämää ja voimaa, vaan myöskin näkyväisiä. Hindullehan melkein koko luonto on jumaluuden ilmausta, ja jumala on krokotiilikin. Sitä ei saa häiritä, saati tappaa. Estämättömänä ryömii se rantaäyrästä ylös, sieppaa terävähampaisilla leuoillaan pieniä leikkiviä lapsia ja katoaa saaliinensa virtaan. Isä ja äiti murehtivat kyllä, mutta milloinkaan eivät he ajattele kostoa, vaan tuntevat nyt kenties vielä suurempaa kunnioitusta krokotiilia kohtaan kuin konsanaan ennen. "Maan päällä ei ole hänen vertaistaan. Hän on kaikkien petoeläinten kuningas."

Entiseen aikaan heitettiin ruumiita Gangesiin polttamattominakin. Siitä johtuvan rutonvaaran takia ovat englantilaiset kieltäneet tämän tavan, mutta joillakuilla kaukaisilla seuduilla se kuuluu kuitenkin vielä olevan käytännössä. Vainaja asetetaan pikku laudalle ja lykätään Gangesin aaltojen verkalleen vietäväksi hiljaiseen yöhön. Kerran näin sellaisen kuolonmatkalaisen, joka oli tarttunut hietasärkälle keskelle virtaa. En olisi sitä ollenkaan huomannut, elleivät korppikotkat olisi pitäneet peijaita sen jäännösten ääressä. —

Nyt valelee täysikuu hohdettaan yli virran ja dshungelin, ja toukokuun yön ylen satumainen tunnelma leijuu Gangesin rantamilla. Vesi kohisee hiljaa karille joutuneen puunrungon kyljessä, ja dshungelin mustissa kätköissä rasahtelee. Pantteri hiipii saalista vainuten; sen keltaiset silmät hehkuvat lyhtyinä tiheikössä. Apinat ovat kavunneet liaaneja myöten ylös ja nukkua kyyröttelevät puiden latvoissa. Unestaan havahtunut papukaija päästää pökerryksissään äänensä kuuluviin kimeänä vihellyksenä yli metsän, mutta yksikään ei ota mokomaa huomioonsa, pantterikaan ei käännä päätänsä. Vesi liikkuu hieman. Krokotiili kohottaa vitkaan päänsä ja ryömii puunrungolle. Kuutamo välkkyy sen märillä selkäkilvillä. Se kuuntelee jännittyneenä ja odottelee jonkun aikaa saalista. Mutta pian se peräytyy, taivuttaa pyrstönsä kuin teräsjouseksi ja häviää syvyyteen.

Silloin järisyttää äkkiä ilmaa ääni, joka herättää kauhua yltympärillä. Kuin käreänä, valittavana ukkosena kiirii se dshungelissa. Tiikeri on herännyt ja janoaa verta! Ken on kerran kuullut sen kuolemantuomion, joka sointuu tiikerin varotusulvahduksessa, ei sitä milloinkaan saa mielestään.

27. Intian elefantit.

Ensi kertaa matkustaessani Intiaan seurasi minua palvelijanani muuan Itä-Siperian venäläinen kasakka. Hän ei ollut eläissään nähnyt elefanttia, ja sentähden oli hänen ihmetyksensä rajaton, kun eräässä intialaisessa kaupungissa tuli vastaamme näitä harmaanmustia jättiläisiä oikein kulkueena. "Herra, ihanko nuo ovat eläviä eläimiä?" kysyi hän ällistyneenä. - "Kyllä, näethän niiden kävelevän ja tottelevan ajajiaan." "Jonkinlaisiksi vetureiksi minä niitä luulin, sisässä toimivalla koneistolla liikkeeseen pantaviksi." "Ei, ne ovat elefantteja, jotka ovat aikoinaan elelleet villeinä metsissä, mutta vangittuina ja kesytettyinä ovat ne oivallisia ratsastus- ja kuormaeläiniä. Katsohan, kun näytän sinulle, että ne osaavat syödäkin." Lähimmästä hedelmäkojusta ostin kimpullisen sokeriruokoja ja ojensin muutamalle elefantille ruovon. Tämä otti sen arvokkaasti ja sievästi kädestäni, piti sitä poikittain suussaan, kuori kärsällään pois muutamat kuivat lehdet ja juurikuidut ja muun herkutteli ruuakseen. "Niin", virkkoi kasakkani miettiväisenä, "oikeita ne ovat eläimiä; mutta mokomaa ihmettä en ole ikinä nähnyt." —

Villien elefanttien kotina ovat Intian metsät, Taka-Intian niemimaa, Ceylon, Sumatra ja Borneo. Ne oleskelevat laumoissa, enimmäkseen kolme- tai neljäkymmentä yhtenä joukkona, joka on omana yhteiskuntanaan. Sen päällikkönä on täysikasvuinen koiras, jolla on isot, voimakkaat torahampaat; sitä kaikki tottelevat ja lähestyvät vain mitä suurinta alamaisuutta osottaen. Mutta metsissä vaellettaessa tai pakomatkalla on aina naaras lauman johtajana ja määrää vauhdin sen mukaan, kuinka nopeasti sen poikaset jaksavat juosta. Haju- ja kuuloaisti ovat elefantilla niin erinomaisesti kehittyneitä, että se vainuaa vihollisen jo pitkän taipaleen takaa, ja ihan turhaa on yrittää yllättää elefanttilaumaa tuulen puolelta. Penikulmien päästä kuulevat ne heimolaistensa pärrytyksen ja ymmärtävät sen tarkalleen, sillä elefantit ilmaisevat eri äänillä tyytyväisyyttä tai närkästystä, varotusta tai kutsumusta, pelkoa tai raivoa. Murtautuessaan hyökkäykseen vesaikon läpi töräyttelevät ne kärsästään kimakoita ääniä kuin torven toitotuksia.

Kärsä on niiden herkin ja hyödyllisin jäsen. Se on tavattoman liikkuva ja notkea, 40000 osittain pitkulaisesta, osittain rengasmaisesta lihaksesta muodostunut. Sillä ne repivät irti puiden oksia, kiskovat näpsästi kuoren pois, kietovat lehdet kääryksi ja pistävät tämän kitaansa. Niiden liikkeet ovat hitaita ja raskaita, ja pienet hanhensilmät ovat hyvinkin ilmeettömiä, kuin eivät ne ottaisi ympäristöä ollenkaan huomioonsa. Päivän kuumiksi hetkiksi ne laskeutuvat makuulle tai lepäävät seisoallaan pyöreillä, jykevillä koivillaan. Ennen päivänlaskua ne ravaavat lähimpään vesipaikkaan juomaan. Kärsäänsä vettä imettyään ne ruiskuttavat sen suuhunsa.

Peljästettynä kapaisee villi elefanttilauma kiireimmiten pakoon. Enimmäkseen ryntää se vanhoja, tallattuja polkuja myöten tiheikön läpi, mutta uusiakin raivatessaan kulkevat elukat peräkkäin kärsät ylös kierrettyinä, jotta etumaiset avaavat ladun. Tiheinkin bamburuovosto musertuu kuin lasi niiden painosta, ja niiden kupeilla ryskyy katkeavia oksia ja maahan tallattuja runkoja. Mustanpunaiset poikaset pysyttelevät kukin emonsa koipien välissä, ja huolellisesti varoo tämä polkemasta pienokaistansa. Vuolaatkaan virrat eivät ole elefanteille minään esteenä; ne astuvat rauhallisesti veteen, ja kun eivät enää pohjaa jaloillaan, lähtevät uimaan; koko lauma antaa virran kuljettaa itseään alaspäin, mutta lähenee kuitenkin samalla toista rantaa. Niiden rinta kohisuttaa vettä kuin höyrylaiva. Vastasyntyneitä poikasia kannattelevat emot uidessa kärsällään; isommat kömpivät emojensa selkään. Tuntiessaan taas pohjan kohottavat elukat mustat kyttyrämäiset selkänsä vedestä, ja sitte lauma verkalleen juosta hölköttää uusiin tiheikköihin.

Jos ne osuvat asutuille seuduille, suurille metsän aukeamille, missä hinduilla on vainioitansa, niin on alkuasukkaiden usein työläs suoriutua elukoista. Sillä viljelysmaat ovat niiden herkullisinta laidunta, ja elefanttilaumojen tuon tuostakin ahdistelemien istutusten laiteilla on alituiseen vartioita, jotka jymisyttävät rumpujaan, kirkuvat ja menoavat, ja ellei se auta, sytytetään isoja bamburöykkiöitä elukkain häätämiseksi pakosalle. Mutta monasti elefantit jo tuntevat tämän tempun eivätkä ole siitä millänsäkään. Muuten ovat ne säveitä, rauhallisia ja arkoja eläimiä, jotka mahdollisimman joutuisasti pinttävät tiehensä, kun vainuavat vaaraa. Ihmiselle eivät ne sentähden ole kovinkaan vaarallisia, mutta ihminen on niiden pahin vihollinen.

Intiassa pyydystetään villejä elefantteja kesytettäviksi ja työhön opetettaviksi. Tavallisesti käytetään apuna kesyjä elefantteja, jotta ollenkaan päästään käsiksikään villeihin. Taitavia pyydystäjiä piiloutuu parhaansa mukaan kesyjen eläintensä selkään, ajaen ne villien sukulaisten laumaan. Heti kun täysikasvuinen koiras on joutunut erilleen laumastaan, käyvät metsästäjät sitä hätyyttämään joka taholta, tyyten vallaten sen huomion hyörinällään ja säikyttelyllään, siten estääkseen sitä pakenemasta toveriensa mukana ja uuvuttaakseen sitä. Saattaa kestää kaksi vuorokauttakin ennen kuin se on niin väsyksissä, että sen on laskeuduttava makuulle vastaiselle kohtalolleen tylsistyneenä. Silloin intialaiset ketterästi livahtavat kesyjen kantajiensa seljästä maahan, kietovat voipuneen elefantin takakoipiin nahkahihnoja ja sitovat sen läheiseen puuhun.

Ceylonilla on myös erinomaisen taitavia pyydystäjiä, jotka etsivät saalistaan kahteen mieheen ja ilman kesyjen elefanttien apua. He seuraavat löytämäänsä latua metsien ja tiheikköjen halki, tuntevat tarkoin jokaisen jäljen iän, latua kulkeneitten elefanttien lukumäärän ja vauhdin. Valaistuksena on heillä tien varressa pieninkin merkki, jota ei vieras ollenkaan huomaisi, ja lauman tavotettuaan ne seuraavat sitä äänettömästi kuin varjot; he hiipailevat metsäpoluilla varovasti ja pehmeästi kuin leopardi, eivät milloinkaan pyyhkäise lehteä kahisemaan eivätkä milloinkaan askeleellaan raksauta oksaa poikki, niin että elefanteilla hienosta hajuaististaan ja terävästä kuulostaan huolimatta ei ole aavistustakaan heidän läheisyydestään. Sankassa metsässä, missä elefantit pääsevät etenemään vain verkalleen, pujahtavat he lähelle, heittävät härännahkahihnoista sommitellun silmukan uhrinsa takakoipien eteen ja vetävät sen oikeana hetkenä tiukemmalle. Jos nyt elefantti havaitsee vaaran ja lähtee huikeasti töräytellen hyökkäämään ahdistajia kohti, niin nämä livahtavat kuin metsähiiret tiheikön läpi, mutta ovat jälleen pian paikalla, yhä uudelleen lujitellakseen silmukoita, kunnes elefantti on pääsemättömässä pälkäässä.

Intiassa pyydetään myöskin kokonaisia elefanttilaumoja yhdellä kertaa, ja tällainen metsästys on varmaankin suuremmoisinta ja ihmeellisintä, mitä ylipäätään voi erästystä kuvitellakaan. Useita satoja harjaantuneita alkuasukkaita kutsutaan koolle ja kesyjä elefantteja haalitaan mahdollisimman paljon. Niin pian kuin on saatu tietoon se metsäinen paikka, missä kenties satoja eläimiä käsittävä lauma oleksii, muodostetaan sen ympärille useita kilometrejä laaja saarrosvartio ja pystytetään niin nopeasti ja äänettömästi kuin mahdollista bamburuovoista aituus. Kymmenisen päivän kuluttua käyvät elefantit rauhattomiksi ja yrittävät murtautua lävitse, mutta mille suunnalle ne vain kääntyvätkin, kaikkialla ne otetaan vastaan kirkuen ja luikaten, ilmaan ammuskellen ja palavia soihtuja heilutellen. Lopulta ne alistuvat kohtaloonsa ja jäävät kehän keskukseen, missä häiriintyvät vähimmin.

Sillävälin on neljä metriä korkeista paaluista ja rikuista rakennettu luja aituus, joka on korkeintaan 50 metriä läpimitaltaan. Sen neljä metriä leveä pääsyaukko on silmänräpäyksessä suljettavissa isolla alas loksahtavalla veräjällä, ja pääsyaukolle johtaa kaksi pitkää lankkuseinää, jotka ulompana etääntyvät toisistaan yhä leveämmälle. Nyt lähestyy ajomiesten iso piiri laumaa yhä enemmän ja säikyttelee sen metelillään tähän leveään, soukkenevaan kujaan, ja kun elefantit eivät huomaa mitään muutakaan tietä vapaaksi, ryntäävät ne vankkaan aituukseen, veräjä rämähtää kiinni niiden takana ja ne ovat loukussa. Ne koettavat kyllä murtautua aituuksestaan, mutta se on liian tukeva ja ajomiehetkin pelottelevat niitä ulkoapäin yhä peräytymään.

Nyt jätetään eläimet kahdeksi vuorokaudeksi rauhaan, ja sitten alkaa vasta metsästyksen vaarallisin ja vaikein osa. Kokeneimmat ja sukkelimmat pyytäjät ratsastavat hyvin opetetuilla, kesyillä elefanteilla aukioon; he ovat ketteriä kuin kissat ja kaikesta uskaliaisuudestaan huolimatta kuitenkin valppaasti varuillaan. Kesyihin elefantteihin on kiinnitetty naruja, joista ratsastajat pitelevät kiinni ja joita myöten he ahdistettuina pääsevät lipumaan alas; pienellä rautaisella piikillä he ohjaavat elukoitansa eteen- tai taaksepäin, oikealle tai vasemmalle. Siten lähestyy ratsastaja villiä elefanttia. Jos tämä käy hyökkäykseen, niin on oitis toinen kesy elefantti paikalla löylyttämässä sitä torahampaillaan. Oikeassa silmänräpäyksessä heittää ratsastaja suopungin uhrinsa kaulaan, kesy elefantti auttaa kärsällään silmukkaa kuntoon ja toinen pää solmitaan puun runkoon. Sitte laskeutuu ratsastaja maahan ja asettaa elukan takakoipiin toisen ja kolmannen silmukan. Nyt se on tehty vahingoittamattomaksi ja reutoo turhaan siteissään. Toiset ratsastajat ovat sillaikaa samaten kytkeneet muun lauman.

Vangit viedään lopuksi yksitellen aituuksesta ja sidotaan metsässä puihin. Siinä on niiden ensin pitemmän ajan kuluessa totuttauduttava ihmisten ja kesyjen elefanttien seuraan, ja vasta kun pelko ja viileys on niistä lopen häipynyt, viedään ne kyliin, missä niistä kasvatetaan isäntiensä palvelijoita.

Kesyjen elefanttien työskentely on sievää nähtävää. Ne kanniskelevat hirsiä ja tavarakääryjä maantiellä ja ovat hyödyllisenä apuna kaikkialla, missä tarvitaan suurta voimaa, rauhan kuten sodankin aikana. Ihmisen taisteluissa ja töissä on itämailla elefantin osuus ollut varsin huomattava jo harmaasta muinaisuudesta asti, mutta meidän päivinämme ne etupäässä ovat kohottamassa intialaisten ruhtinashovien ja kansallisjuhlien loistoa. Intian maharadshoilla on aina hyvin varustettu elefanttitalli tiikerinmetsästystä ja ratsastusta varten.

Useana kertana olen intialaisten ruhtinaitten vieraana saanut tilaisuuden tehdä ratsastusmatkoja heidän elefanttiensa seljässä. Selkään noustessa on käytettävä erityisiä tikkaita; ylhäällä on mukava satula, joka muistuttaa nojatuolia ja on varustettu selkänojalla, jalkalaudalla ja aurinkokatoksella. Mutta olen minä satulattakin ratsastanut, allani vain paksu punainen karvaloimi, kullalla kirjailtu ja tupsuilla koristeltu, ja edessäni jonkinlainen kahva, josta saa pidellä kiinni. Ohjaaja istuu ratsastuselukan niskassa ja hallitsee sitä rautapiikillään täydellisesti.

Villin elefantin kerrotaan pääsevän puolentoistasadan vuoden ikäiseksi, kesyn sitävastoin harvoin yli kahdeksankymmenen vuoden. Kun ani harvoin tavataan elefanttien luurankoja, luulevat singhaleesit, että elefantit hautaavat kuolleensa. Joillakuilla seuduilla niitä pidetään kerrassaan kuolemattominakin. Mutta todennäköistä on, että vanha elefantti tuntiessaan kuolemansa lähestyvän etsii vaikeapääsyisen paikan metsän sisimmästä kätköstä tai rämeen reunasta, missä tietää varmasti saavansa rauhassa eritä elämästä.

28. Dshungelien kuningas.

Kalkutan eläintarhassa harppailee valtainen kuningastiikeri pitkin, äänettömin askelin edes takaisin. Sen talja on punaisenruskea, kupeilta tummaviiruinen ja vatsan alta valkea. Sen liikkeet ovat ihmeteltävän pehmeitä ja notkeita, omiaan hiiviskelevään hyökkäykseen ja hyppyyn. Seinistä käännähtää se nopeasti ja soreasti, poukkoaa tuolloin tällöin joustavasti kuin ankerias sisäseinän laudalle ja livahtaa luolaansa. Mutta pian ilmestyy se taas esille, hyppää häkin permannolle ja alkaa uudelleen harppailla edes takaisin. Häkin edessä seisoo paitsi minua joitakuita vaskenkarvaisia hinduja ja kaksi valkeata amerikatarta, Baedekerin matkaopas kädessään. Mutta tiikeri ei meistä piittaa. Sen keltaiset silmät, joissa sädehtii kuluttava tuli, tähystelevät päämme yli puiston palmuihin ja mangopuihin. "Kun vain olisin tuolla", miettii otus, "niin helpostipa luikkisin yön hämyssä tieheni ja takaisin Gangesin suiston dshungeleihin!"

Häkin posliinikilvessä on kirjotus: "Ihmistensurmaaja. Tämä tiikeri on raadellut neljäkymmentä ihmistä". Mutta lopulta se joutui verkkoon tai kuoppaan, ja nyt on dshungelien kuningas elinkautisena vankina.

Pyydystystapansa ja makunsa perusteella jaetaan tiikerit kolmeen ryhmään: Toiset elävät dshungeleissa ja metsissä riistalla, toiset saalistavat kesyä karjaa, ja kolmas ryhmä tyytyy vain ihmisenlihaan. Viimeksimainittu laji on jokseenkin harvinainen. Yleensä pidetään tiikeriä pelkurina; kuten dshungelien asukkaat arastelevat sitä, samoin se säikkyy ihmisiä.

Yleisin on se tiikeri, joka pyytää dshungeleissa villisikoja, hirviä ja antilooppeja; se tyytyy pienempiinkin otuksiin ja kykenee hätätilassa paastoamaan pitkiä aikoja. Vanhat tiikerit ovat jäykkäliikkeisempiä ja ahdistavat mukavuussyistä kesyä karjaa. Muutamilla seuduilla sieppaa karjatiikeri joka viidentenä yönä lehmän tai mullikan ja tuottaa siten luonnollisesti mitä suurinta vahinkoa. Se jaksaa laahata 180 kilon painoisen elukan useita satoja askeleita tiheän pensaikon läpi, ja sen ruokahalu vaatii kolmisenkymmentä kiloa verokseen. Naudan siepattuaan raahaa tiikeri saaliinsa tiheimpään kaislikkoon ja syö kyliänsä. Ateriallaan se myös kernaasti juo kerran vettä, ja lopetettuaan syöntinsä menee se toistamiseen veden partaalle ikäänkuin viruttamaan suunsa. Sitte se kätkeytyy hyvin etäiseen ja yksinäiseen tiheikköön. Siellä se heittäytyy kyljelleen, oikaisee kaikki neljä koipeaan ja nukkuu päivän pitkän, muttei niin sikeästi, ettei pieninkin rasahdus pensastossa ja kaislikossa panisi sitä heristämään korviaan. Sen kuulo on kehittynyt uskomattoman herkäksi; useiden metrien päästä se kuulee kovakuoriaisen kapuamisen bambulehdellä, ja osaa oikein tulkita kaikki dshungelin kaukaiset ja läheiset äänet. Varmassa piilossaan se kuuntelee karjan tömistelyä ja lampaiden kaluamista laitumella ja kuulee paimenen laulun etäältä.

Seuraavana yönä se hiipii samaa latua takaisin, noutaakseen ateriansa jäännökset; se käyttää aina paimenpolkuja, missä niitä sattuu esille. Metsästäjät tietävät sen tavan, ja tahtoessaan mahdollisimman vaarattomasti saada sen hengiltä asettavat ne sen tielle ison rautaisen loukun, joka on siten sommiteltu, että terävät rautahampaat iskeytyvät käpälän yläpuolelle oitis kun tiikeri astuu rautarenkaaseen.

Sisä-Aasiassa, missä olen usein tavannut tiikerin jälkiä Lop-norin ja Tarimin rannoilla, ei se ole ihmiselle kovinkaan vaarallinen, mutta Intiassa on tiikereitä, jotka penikulmien alueella levittävät kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Täysikasvuinen tiikeri on turvasta hännänpäähän mitattuna kolme metriä pitkä. Ihmistensurmaaja on tavallisesti naaras; kenties on sen ensin sattuma saattanut ihmislihan makuun tai oli sen penikoita saatuansa, joita sen ei tehnyt mieli jättää pitkäksi aikaa, mukavampi ahdistaa paimenia, puunhakkaajia, kyläpostinkantajia j.m.s., tai vielä mieluummin lapsia ja naisia, sillä nämä liikkuvat aseettomina ja melkein alasti, ja niiden iho on pehmeämpi. Ihmisen kimppuun käydessään iskee tiikeri kulmahampaansa uhrin kurkkuun ja väännähyttää häneltä käpälällään pään ympäri, siten katkaisten selkäytimen. Loikatessaan se päästää lyhyen, kumean köhäisyn, joka saa turvattomalta uhrilta veren jähmettymään suonissa. Muutamia vuosikymmeniä takaperin kaadettiin tiikeri, joka oli riistänyt saaliikseen 132 ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia; muuan toinen ehti raadella 127. Esim. v. 1886 joutui Intiassa lähes 1000 ihmistä tämän kaikista pedoista julmimman ja verenhimoisimman uhriksi, ja samana vuonna surmattiin 1400 tiikeriä. Kokonaisia kyliä jätetään autioiksi, kun tienoolle on asettunut ihmissyöjä, joka määräajoin hakee uhrinsa. Teitä ja polkuja suljetaan tuollaisen pedon takia, ja metsässä rohjetaan kulkea vain lujasti aseestettuina ja suurin joukoin. Sellaisten kylien asujamisto on ainaisessa kuolontuskassa. Kun yksinäinen metsästäjä äkkiä näkee heinikossa juovaisen hirviön väijyksissä, ei hänellä ole enää aikaa kohottaa pyssyään ja tähdätä. Senvuoksi metsästetään tiikeriä mieluummin elefantin seljästä, mistä on helpompi pitää silmällä tiheikköä, samalla kun ryhdytään perusteellisiin varokeinoihin ja kerätään suuri määrä miehiä ja koiria koolle. Hyvänä apuna ovat metsästäjälle varikset ja pikku linnut, joiden hätäinen kirkuna varottaa hirviön lähenemisestä. Mutta parhaat vakoilijat ovat apinat, sillä ne metelöitsevät ja kiljahtelevat oksia ravistellen, kun tiikeri hiipailee niiden alitse.