SISÄLLYS: (continued 3)

Rohkein tiikerinmetsästäjä, mitä olen konsanaan tavannut, oli englantilainen kenraali Gerard Intiassa. Hän uskalsi ypö yksinään tunkeutua kaksipiippuisine pyssyineen dshungeleihin, ja tiikerinajo oli hänen mieliurheilunsa; hän puheli siitä kuin kaikkein yksinkertaisimmasta hommasta. Hän teki pitkiä matkoja, saadakseen luotinsa tavotettaviin tuollaisen pedon, joka hätyytteli jonkun kylän asukkaita. Hänellä oli tapana etsiä tiikeri käsille sen omista lymyistä, ja tarpeen tullen hän ryömi nelikontan viidakon halki. Kun tiikeri voimiansa keräten kyyristyi hyppäykseen, silloin hän uskomattoman kylmäverisesti tähtäsi sitä sydämeen, eikä hän koskaan ampunut harhaan, joskin hänellä aina oli toinen patruuna varalla. Näillä uskaliailla ja vaarallisilla metsästysretkillään oli hän yksinään kaatanut 216 tiikeriä.

Paljoa turvallisempaa luonnollisesti on metsästäjän käyttää viekkautta apunaan, väijyä tiikeriä syötin ääressä jostakin korkeammalle sovitetusta kätköstä. Mutta uskaltavat alkuasukkaat hätyytellä tiikeriä pyssyittäkin. Heillä on aseinaan kahden metrin mittaiset bambukeihäät, jotka päättyvät kaksiteräiseen lappeeseen. Suurin joukoin sulkevat he tiikerin kierrokseen ja saartavat tiheikön, johon ovat sen ajaneet. Soukkiin avoimiin käytäviin on pingotettu verkkoja; pääsytietä tavotellessaan sotkeutuu tiikeri sellaiseen pyydykseen. Silloin miehet rientävät paikalle ja työntävät aseensa sille sydämeen.

Koillis-Aasiassa eivät alkuasukkaat uskalla lainkaan lausua tiikerin nimeä, sillä se on heille uskonnollisen palvomisen esineenä; he uskovat tiikerin kuulevan nimensä mainitsemisen ja oitis ilmestyvän paikalle. Sen polulle metsään asetellaan uhrilahjoja. Ken surmaa tiikerin, sanovat tunguusit, kuolee itsekin tiikerin kynsissä. Siamissa ja Koreassa syödään sen lihaa, jotta siten päästäisiin osallisiksi sen hurjasta voimasta. Javan ruhtinaat ja pohatat panevat toimeen puhvelihärän ja tiikerin kesken taisteluita, jollaiset näytelmät eivät ole vähemmän raakoja kuin Espanjan härkätaistelut. Voittelijat suljetaan yhdessä isoon häkkiin, ja jommankumman on heitettävä henkensä. Mutta sattuu niinkin, että molemmat vastustajat, tiikerin jo iskettyä hampaansa puhvelin korviin tai kyntensä sen kaulaan ja härän vuorostaan tempauduttua irti ja kaapattua tiikerin sarvilleen, väsyvät koitokseensa ja heittävät kesken, ikäänkuin olisivat hiljaisesti sopineet siitä, etteivät enää anna raakojen ihmisten usuttaa niitä vastatuksin.

29. Käärmeitä ja käärmeidenkesyttäjiä.

Kalkutasta kulkee rautatie lounaaseen Intian niemimaan halki. Mutta ennen kuin saavumme Bombayhin, keskeytämme matkamme Haidarabadissa. Tämän kaupungin lähistöllä asuu muuan vanha ystäväni, englantilainen eversti, ilmavien kuistien ympäröimässä rakennuksessa keskellä rehevää puistoa. Illalla kysyy hän minulta, tahdonko mieluummin maata talossa vai lautapermannolla varustetussa teltissä puistossa, ja kun valitsen jälkimäisen, pyytää hän minua ennen makuullemenoa tarkoin silmäilemään, onko mahdollisesti joku kobra pujahtanut telttiin tai ehkä ihan vuoteellenikin piiloutunut kiemuraan, sillä puistossa liikkui paljon silmälasikäärmeitä, joten ei voinut olla liiaksi varovainen.

Kobra eli silmälasikäärme on Intian myrkyllisin matelija. Se esiintyy siellä kaikkialla jotensakin yleisenä, samaten Taka-Intiassa, Etelä-Kiinassa, Sunda-saarilla ja Ceylonilla. Se on milloin kellertävä ja siniseen vivahtava, milloin ruskea ja vatsan alta likaisen valkea; mitaltaan on se puolitoista metriä. Ärsytettynä se kohottaa ruumiinsa etuosan kuin joutsenen kaulaksi ja harittaa kahdeksan etumaista kylkiluuparia niin leveälle, että pään alapuolelle muodostuu varjostimen kaltainen paisuma; sen selkäpuolelle kuvastuu keltainen kuvio, joka muistuttaa kakkuloita. Muu ruumis vetäytyy kiemuroiksi ja antaa sille tarpeellisen tuen, kun se huojuttelee yläruumistaan edestakaisin, valmiina salaman nopeudella puraisemaan myrkyllisen pistonsa.

Kobra asustaa kaikkialla, missä se tapaa suojatun ontelon, vanhoissa raunioissa, kiviröykkiöissä ja puupinoissa, puiden juurien alla ja lahoissa kannoissa, eikä se karta ihmisasuntojakaan. Usein näkee sen untelona ja liikkumattomaksi kiertyneenä makaavan kolonsa edustalla. Jos astuu lähemmä, niin se livahtaa äänettömästi ja sukkelasti koloonsa; ahdistettuna se puolustautuu aseella, joka on yhtä vaarallinen kuin ladattu revolveri. Se on päivä- tai oikeammin hämykäärme, mutta karttaa auringon paahdetta ja hellettä ja lähtee vasta päivänlaskun jälkeen dshungelien tiheään vesaikkoon pyytämään sisiliskoja, sammakoita, lintuja, hiiriä ja muita pikku eläimiä. Se kiipeilee puihin ja ui isojenkin jokien yli. Rannikolle ankkuroinut laivakaan ei ole siltä turvassa; se ui ulapalle ja kapuaa ankkurikettinkiä myöten ylös. Naaras munii kaksikymmentä pitkulaista munaa, jotka ovat kyyhkysenmunan kokoisia, mutta pehmeäkuorisia. Koiraan ja naaraan kerrotaan olevan hyvin kiintyneitä toisiinsa; jos toinen on saanut surmansa, niin kumppani piankin ilmestyy samaan paikkaan.

Hindut pitävät silmälasikäärmettä jumalana; monetkaan eivät senvuoksi suurin surminkaan taipuisi tappamaan sitä petoa. Jos käärme mataa alkuasukkaan majaan, niin omistaja asettaa sen eteen maitoa ja suojelee sitä kaikin tavoin, sillä se muka palkitsee vieraanvaraisuuden onnella ja menestyksellä. Usein käy silloin käärme miltei kesyksi, ja huomatessaan jäävänsä rauhaan ei sekään vahingoita isäntäväkeään. Mutta jos se kuitenkin on puraisullaan surmannut mökistä jonkun, siepataan se kiinni ja päästetään kauvas kannettuna taas vapaaksi. Siten on ymmärrettävissä, että tämä matelija lisääntyy suhdattomasti. Vuosittain kuolee Intiassa käärmeenpuremaan noin 20000 ihmistä.

Kobran myrkky keräytyy rauhasiin ja pusertuu myrkkyhampaiden läpi esille niin pian kuin nämä tunkeutuvat ihmisen tai eläimen ihoon. Sen teho on hirvittävä. Jos purema sattuu varsinaiseen valtimoon, niin on pikainen kuolema ehdottomana seurauksena. Muutoin kuolee purtu vasta usean tunnin kuluttua, mutta heti saatu lääkärin apu voi kuitenkin pelastaa hänet. Pureman vaikutus saattaa olla heikompi, jos käärme on purrut jo vähän aikaisemmin; toinen uhri kenties vain sairastuu pahasti, kolmas tuskin tuntee mitään vauriota. Myrkkyrauhasten sisältö nimittäin tyhjentyy vähitellen, mutta täydentyy taas hyvin pian. Kobran puraisema käy jääkylmäksi ja menettää kaikki elonmerkit; hengitystä ja valtimon tykintää ei huomaa, näkö, tunto ja nielemiskyky katoavat. Jos asiantuntevaa apua on käsillä, mitä luonnollisesti vain harvoin sattuu Intian dshungeleissa, niin pysyy potilas vielä kymmenisen päivää hyvin heikkona; vasta sitten alkaa hän verkalleen parantua. Jos hän makaa kaksi vuorokautta kuin kuolleena, silti heittämättä henkeänsä, niin voi toivoa, että ruumis voittaa myrkyn tehon.

Intian ihmeellisimpiä ihmisiä ovat käärmeidenkesyttäjät, eikä vieläkään oikein tiedetä, miten he menettelevät. Joidenkuiden esiintymisestä tekee mieli päätellä, että he itsekin pelkäävät näyttelemiänsä käärmeitä, toiset taas pitelevät näitä eläimiä suunnattomalla kuolonhalveksumisella. Jotkut varovaiset nykäisevät niiltä myrkkyhampaat pois, toiset jättävät ne rauhallisesti paikoilleen, ja silloin tarvitaan tottumusta ja ketteryyttä käärmeen pureman väistämiseksi. Mutta useinkin saavat kesyttäjät surmansa omilta käärmeiltään.

Entiseen aikaan uskottiin, että käärmeidenkesyttäjä houkuttelee huilunsa nukuttavilla sävelillä käärmeen esille kätköistään ja saa sen tanssimaan pillinsä mukaan. Todellisuudessa on menettely paljoa yksinkertaisempi. Kun käärme nousee koholle ja huojuttaa yläruumistaan, ojentaa kesyttäjä sitä kohti jonkun kovan esineen, esim. tiiliskiven. Käärme puraisee, mutta satuttaa vain itseänsä. Kun näin on käynyt useaan kertaan, heittää se puremasta. Kesyttäjä voi nyt kädellään sivellä käärmeen päätä, sen puraisematta. Kuitenkin pitää eläin yhä vielä ärtyneenä puolustusasentonsa ja huojuttaa yläruumistaan. Silloin näyttää siltä kuin tanssisi se huilun sävelten mukaan.

On sentään säikkymättömiäkin käärmeenkesyttäjiä, jotka näyttävät soitannolla ja kädenliikkeillä jollakin tavoin hallitsevan kobraa, ikäänkuin pakottaen sen jonkinlaiseen hypnoottiseen uneen. Kesyttäjä istuutuu pihatolle, missä katseluhaluiset piirittävät hänet, soveliaan matkan päässä pysytellen. Hän laskee maahan ympyriäisen, latuskaisen vasun, jossa silmälasikäärme asustaa, ja ottaa pois kannen. Sitte hän härnää käärmettä, kunnes tämä kohottaa yläruumiinsa ja pingottaa kakkulasuojustimensa. Herkeämättä sormielee hänen toinen kätensä huilua, toisella tekee hän nukuttavia liikkeitä, kunnes käärme vähitellen käy rauhalliseksi. Silloin voi hän sivellä sen päällä kasvojaan ja painaa huulensa käärmeen otsakilville. Äkkiä väistyy hän sitte nopeana kuin salama syrjään, sillä samassa herääkin käärme jälleen turruksistaan. Vähäisinkin lihaksen jännittyminen, jo kobran silmienkin ilme riittää kesyttäjälle ilmaisemaan, milloin on vaarallinen hetki tullut. Silmänräpäykseksikään ei kesyttäjä uskalla siirtää siitä katsettaan, ja samoin tähystelee häntäkin käärme hellittämättömästi; kohtaus on kuin kaksintaistelua, jossa vastustajan jokainen hyökkäys voi tuottaa kuoleman, jollei sitä torjuta oikeassa silmänräpäyksessä. Taitavan käärmeidenkesyttäjän kerrotaan kykenevän seurustelemaan vastapyydetyn käärmeen kanssa yhtä helposti kuin jo kesytetynkin. Luonnollisesti vaatii moinen leikki suurta miehuutta ja vakaata malttia.

Erityisenä näytelmänä on käärmeen ja mungon ottelu. Mungo on pienoinen petoeläin hiipijäkissain heimoa ja kobran verivihollinen. Se on tuskin kissan kokoinen, ja sillä on pitkäveteinen ruumis. Sellaisen kaksintaistelun näin kerran eräässä intialaisessa kaupungissa. Eläimiä kuljettava mies varasi itselleen ensin pikku pääsymaksun, koska ottelussa oli jommankumman heitettävä henkensä. Tuskin oli käärme livahtanut vasustaan, kun mungo syöksähti sen kimppuun, ja nyt alkoi taistelu niin nopeina käännöksinä ja hyppyinä, että sitä hädin ehti katseillaan seurata. Kobra tiesi varsin hyvin henkensä olevan pelissä eikä jättänyt vastustajaansa sekunniksikaan silmistään, ja mungo väisti sen hyökkäyksiä aina mitä vikkelimmin. Lopulta oli käärme kääntynyt toiselle sivulle niin pitkälle kuin pääsi ja tahtoi heilauttaa päänsä toiselle puolelle; sitä silmänräpäystä käytti mungo iskeäkseen takaapäin sen niskaan. Käärme vääntelehti ja kiemurteli, mutta mungo ei hellittänyt, ja viimein riippui käärmeen pää enää vain kahdessa ohuessa jänteessä.

Paitsi kobraa asustaa Itä-Aasian metsissä myöskin jättiläis- eli python-käärme. Se on vaalean- tai punaisenruskea, vatsan alta valkea, ja seljässä on tummia täpliä. Isoin laji kasvaa kahdeksankin metrin mittaiseksi. Vain kaikkein isoimmat pythonit kykenevät yhdellä kertaa nielemään hirvenvasikan; tavallisesti tyytyvät ne pienempiin nisäkkäihin tai lintuihin. Kuuluu sattuneen, että sellainen matelija on niellyt lapsen. Mutta yleensä ei python ahdista ihmistä, ellei sen ole suorastaan pakko varjella nahkaansa. Täysikasvuinen mies on sitä vastassa ehdottomasti hukassa; sen lihasvoima on suunnaton, se kykenee jännittämään lihaksiaan miten kauvan tahansa eikä ennen hellitä uhriaan kuin tämä on herjennyt hengittämästä.

Tuntikausia makaa se kiemuroina mangopuun oksilla ja pitää silmällä puuhun laskeutuvia lintuja, tai vaanii maassa saalistaan. Jonkun matkan päässä nähtyään kaniinin ei se enää siirrä siitä katsettaan, vaan suoristautuu vitkallisin, pehmoisin liikkein kiemuroistaan ja maata eteenpäin, nojautuen kylkiluillaan maahan. Kieli vipajaa kepeästi ja vikkelästi suusta. Uhri on juuttunut paikalleen kuin lumottu ja tuijottelee vain jäykästi käärmettä. Niin pian kuin tämä on päässyt saaliinsa ulottuville sinkauttaa se päänsä salaman nopeudella eteenpäin, avaa kitansa, sieppaa uhrin kierteisiinsä ja rusentaa sen ruumiinsa kahden kierroksen väliin. Nyt aukaisee käärme taas puserruksensa ja sivelee kielellään elukkaa kuin tunnustellen, mistä kohti olisi paras alottaa ateria. Sitte se jännittää leukapielensä niin ammolleen kuin mahdollista ja alkaa niellä uhria pääpuolesta. Erä erältä työntää se leukojaan eteenpäin ja sulloo niiden sisäänpäin suuntautuvilla hampailla saaliin ruumiiseensa. Alaleuka venyy niin laajalle, että näyttää repulta. Sylkirauhaset ovat vilkkaassa toiminnassa, tehdäkseen turkin tai höyhenpuvun liukkaaksi. Vaivaloisesti soluu ateria kokonaisena alas, ja päältäpäinkin näkee, miten se verkalleen joutuu vatsaan.

Python-käärmeen näkee useimmissa Europan eläinkokoelmissa. Vankeudessa se lojuu alallaan ja tarvitsee ruokansa sulattamiseen kesäiseen aikaan kahdeksan vuorokautta ja talvisin kuukauden tai vielä kauvemminkin. Mutta se kykenee runsaan aterian jälkeen paastoamaankin kerrassaan kolme kuukautta.

30. Intian valtamerellä.

Bombay on maapallon kaupunkien seassa helmenä, ja se on Intian avain. Siellä astuvat maihin ne, jotka höyrylaivalla matkustavat Europasta Suetsin kanavan kautta Intiaan, rautateitse jatkaakseen matkaansa eteenpäin. Satamassa on epälukuisia laivoja ottamassa tai purkamassa lastiaan, sillä Bombay on rikas 300000 asukkaan kauppakaupunki.

Täällä tapaamme viimeisen kerran niiden kansojen ja uskontojen edustajia, joita olemme sisämaassa retkeillessämme tulleet tuntemaan, ja lisäksi moniaita muitakin. Bombayssa elää myös aikoinaan suuren ja mahtavan kansan viimeinen jäännös. 6-700 vuotta ennen Kristuksen syntymää perusti muuan viisas mies nimeltä Zoroaster uskonnon, jonka omaksuivat koko Persia ja sen naapurimaat; sen nimessä vei Xerxes suunnattomat armeijansa Kreikkaa vastaan. Kun v. 650 islamin sotaiset lähetyssaarnaajat tulvivat Persiaan, pakeni Intiaan useita tuhansia Zoroasterin uskolaisia. Ja tämä kansanjäännös asuu vieläkin Bombayssa; heitä sanotaan parsilaisiksi. He ovat Bombayn omistajia ja hallitsevat älykkäinä, ahkerina ja varakkaina sen kauppaa.

Parsilaisten uskonoppiin kuuluu tulen, veden ja maan rajaton kunnioittaminen. Jotteivät haudoilla saastuttaisi maata tai ruumiinpoltolla häpäisisi tulta, on parsilaisilla erityinen menettelytapa kuolleisiin nähden. Mereen pistäytyvän niemen korkealla kunnaalla kohoaa matalia, pyöreitä torneja, joita sanotaan "Hiljaisuuden torneiksi". Tuollaisen tornin sisäpuolelle asetetaan ruumis alastomana ja ilman arkkua, ja muutamien minuuttien kuluttua on vainajasta vain luuranko jäljellä, sillä läheisissä puissa pesii isoja korppikotkia, jotka tekevät perinpohjaista työtä. Mutta Hiljaisuuden torneja ympäröivän puiston kypressien ja ihanien lehtipuiden katveessa voivat vainajan omaiset häiritsemättöminä antautua kaihonsa valtaan. Ja suuremmoisempaa sijaa ei hautapaikalla kaiketi voi ollakaan: lännessä ja etelässä leviää avara ulappa, jonka aaltoja myrskyinen monsuuni heittelee, pohjoisessa ja idässä taasen on Bombay, Intian valtameren kuningatar.

On lokakuun 14. päivä 1908; kello on yksitoista aamupäivällä, ja kahden tunnin kuluttua lähtee höyrylaiva "Delhi" Bombaysta äärimäiseen itään. Se on 151 metriä pitkä, 8000 tonnin vetoinen ja kuljettaa matkustajia ja tavaroita Shanghaihin. Sen omistaa iso, rikas yhtiö Peninsular and Oriental, joka saa Englannin postihallitukselta noin kuuden miljoonan markan vuotuisen määrärahan; siitä maksusta se kuljettaa Aasian ja Australian rannikoille postin. Englannista Suetsin kanavalle saadaan matkustajaliikenteestä päätulot, mutta siitä itään päin joutuu tavaraliikenne etusijaan. Jokainen laiva suorittaa Suetsin kanavayhtiölle kauttakulkumaksuna 50000 markkaa kerralta, mutta se tie käy sittekin paljoa halvemmaksi kuin koko Afrikan kiertäminen.

Ennen laivaan menoa on tutkitutettava itsensä lääkärillä, sillä Bombay on ruton pääpesä. Sitten irrotetaan vankat kaapelit, ja potkurit alkavat pyöriä; raskaan laivan kestää tunnin ajan suoriutua satamalaiturien piiristä, mutta lopulta se vitkallisesti lipuu merenlahden yli mitä erilaisimpia lippuja liehuttelevien epälukuisten laivojen lomitse, ja taaksemme jää Bombay rakennuksineen, kirkkoineen, savutorvineen ja sankkoine mastometsineen.

"Delhin" ylimmälle kannelle pääsevät ainoastaan laivan päällystöön kuuluvat henkilöt; siellä on ruorikoju ja kompassi, taampana kapteenin kajuutti. Matkustavaisten käytettävissä on varjostavalla katoksella suojattu välikansi. Kymmenen kilometrin mittaiseksi aamukävelyksi saa seitsemäänkymmeneen kertaan kiertää tämän kannen. Siinä on englantilaisilla hyvää tilaa olla lyömäpallosilla, ja verkkoja on pingotettu estämään palloja poukkoilemasta mereen. Upeassa salongissa on kirjotuspöytiä ja sohvia, on pianokin, ja takakannen puolella on tupakkahuone, jossa ateriain jälkeen juodaan kahvia. Alimmalla kannella sijaitsevat makuukojut, joissa on niin kuuma, ettei kykene hurstiakaan ottamaan peitteekseen.

Aamulla herätessäni painan sähkönappulaa. Englantilainen palvelija saapuu, huutaa mustan parturini ja laittaa minulle sillaikaa isoon posliinialtaaseen merivesikylvyn kuntoon; jälkeenpäin saa suolattoman suihkeen, ja sitten on edessä ensimäinen eine, teetä, leivoksia ja banaaneja. Yhteinen murkina syödään sittemmin isossa ruokasalissa, joka on vielä kerrosta alempana. Ja sinne kerääntyvät kello puoli kahdeksalta matkustajat päivälliselle, jonka valmistavat ja tarjoavat portugalilaiset, sekarotua portugalilaisesta Goan siirtokunnasta Intian länsirannikolta.

Olemme hitaasti loitonneet Intian rannikolta. Aurinko painuu nopeasti mereen, hämyhetki on lyhyt, ja piankin hohtavat vain potkurien kuohuttamat aallot valkoisina sähkövalon juovassa, joka virtailee laivasta merelle. Siellä täällä pilkahtelee pimennosta pieniä valopisteitä; ne ovat höyrylaivoja, Bombayn kulkuväylällä nekin. Seuraavana päivänä jätämme Goan taaksemme ja Lakkadivien saariryhmän oikeallemme. Rannikko on yhä näkyvissä, ja edessämme leviää hiekka- ja soravyöhyke, jonka yli meren hyöky vyöryy mahtavina aaltoina. Taivas on heleänsininen, keveitä pilviä leijailee rannikon yli, ja tavaralaivan purjeet välkkyvät etäältä kuin jättiläisjoutsenen siivet. Kello yhdeksältä illalla alkaa loistava värien karkelo: häikäisevässä sinervänvalkoisessa hohteessa, joka muistuttaa salaman heijastusta pilvissä, loistavat potkurien aallot kuin viilettäisimme silkassa elohopeassa, ja tämän kajastuksen kalvetessa ja lopulta hiipuessa jännittää kuu kimmeltelevän hopeasiltansa yli meren. Hiljainen on yö, kuulee vain koneiden yksitoikkoisen, kumean jytinän, ja vielä kello yhdeltä käyskentelen kannella nauttimassa viileästä yöilmasta. Sanomaton vapauden tunne paisuttaa povea, kun on niin kauan harhaillut Aasian avarissa erämaissa. Lokakuun 17. päivän aamuna solumme Kap Komorinin, Intian eteläkärjen ohitse. Jos siitä kulkisimme etelään päin, niin saapuisimme puolessatoista vuorokaudessa päiväntasaajalle, ja edessämme leviäisivät eteläisen pallonpuoliskon valtaiset vesiaavikot. Jos yhä pitkittäisimme suuntamme, niin tavottaisimme lopulta kaksi pientä yksinäistä kalliosaarta, joiden alastomia rantoja Intian valtameren myrskyt pieksävät, Uuden Amsterdamin ja Pyhän Paavalin. Mutta sitten asettuisi matkamme rajaksi se osa etelänavan mannerta, jolla on nimenään Keisari Wilhelm II:n maa.

Sen sijaan käännymme kaakkoon ja näemme puoleltapäivin Ceylonin saaren verkalleen kohoavan taivaanrannalla merestä. Jo kaukaa hohtaa valkoisena vyönä hyökyaallokko, joka etenkin kesäisin on suuremmoinen, sillä silloin puhaltelee siellä kuukausimääriä keskeytymättömänä se navakka tuuli, jota nimitetään lounasmonsuuniksi. Se on siunauksena koko Intialle, nostattaen maasta ohraa ja viissiä kolmensadan miljoonan ihmisen elatukseksi.

Savutorvien, purjeiden ja mastojen takaa tulee näkyviin suuremmoinen sarja aasialaisia ja europalaisia rakennuksia. Se on Colombo, Ceylonin pääkaupunki ja kaikkien laivojen pääsatama, jotka välittävät liikennettä Europan ja kaukaisen idän välillä. Soutuveneitä tulee satamasta, ja ne kiinnittävät laivamme kaapelit jättiläismoisiin kelluviin poijuihin. Singhaleeseja ja hinduja rientää ylös "Delhin" portaita, hyökäten matkustavaisten matkatavaroihin käsiksi; he ovat vain kietoneet lanteilleen vaaleanpunaisen tai valkoisen vaatekaistaleen ja päähänsä huivin. Laivan isovene vie meidät maihin. Kaduilla vilisee vaskenkarvaisia ihmisiä, nelipyöräisiä ajopelejä, raitiovaunuja, kääsejä ja pieniä kaksipyöräisiä "rikshoja", joita puolialastomat miehet vetävät. Hoikkia kookospalmuja kohoilee suurina metsinä, ja näiden välissä vilahtelee alkuasukasten majoja europalaisten virkamiesten ja kauppiaitten rakennusten ohella.

Seuraavana päivänä asettuu höyrylaiva "Moldavia" "Delhin" viereen; se tuo Englannista matkustavaisia ja tavaroita, joiden määränä on Itä-Aasia. Ne korjaa nyt haltuunsa "Delhi", "Moldavian" lähtiessä kaksiviikkoiselle taipaleelleen Australiaan. Uudet matkustajat ovat enimmäkseen virkamiehiä ja upseereja, jotka ovat perheineen olleet lomalla kotimaassa ja nyt palaavat toimipaikkoihinsa, mutta on joukossa kauppiaitakin ja huvimatkailijoita. Mukana oli ruotsalainen insinööri, jonka piti Siamissa panna kuntoon puhelinjohtoja, ja myöskin sievä neitonen, joka matkusti Hongkongiin viettämään häitä kihlattunsa kanssa, joka oli joutunut asumaan noin kaukana.

Kun kaikki on valmista, kajahuttaa "Moldavian" soittokunta marssin, ja miehistön hurratessa lähtee höyrylaiva "Delhi" taas ulapalle, missä seitsemästäkymmenestä uudesta matkustajasta useita naisia pian katoaa kojuihinsa, vaikka laivan vaaruminen mainingin kohottelemana onkin hyvin vähäpätöistä. Illalla kierrämme Ceylonin etelävuoriston ja itää kohti kääntyen pidämme suuntamme Sumatran pohjoisniemekkeelle asti. Sinne on vielä 1650 kilometrin eli kuudenkymmenen tunnin matka.

31. Sunda-saaret.

Lokakuun 21. päivän aamuna suuntautuvat kaikki kaukoputket itään. Kaksi pientä, jyrkkärantaista saarta sukeltaa ylös merestä hyökyaallokkonsa valkean kiehkuran keskeltä, ja niiden takana ilmestyy vielä näkyviin muita saaria, joiden metsät vihannoivat kuuman vyöhykkeen ikuisen kesän helminä. Pian kuljemme suoranaisessa saaristossa.

Aasia on maapallon isoin mannermaa. Naapuriensa Europan, Afrikan ja Australian kanssa on se kiinteämmin tai höllemmin yhteydessä, muodostaen itäisen pallonpuoliskon mantereeston, Amerikan kuuluessa läntiseen pallonpuoliskoon. Europa on niin läheisesti liittynyt Aasiaan, että sitä voitaisiin sanoa jälkimäisen niemimaaksi. Afrikan yhdistää Aasiaan se 110 kilometriä leveä kannas, jonka v:sta 1869 alkaen katkaisee Suetsin kanava. Australia sitävastoin on valtaisena saarena erillään kaakossa; ainoana siteenä ovat sitä Aasiaan yhdistämässä ne molemmat jonot isoja ja lukemattomia pieniä saaria, jotka kohoavat merestä näiden kahden maanosan välillä. Läntisenä saarijaksona ovat Sunda-saaret, itäisenä Filippinit ja Uusi Guinea. Sumatra on tavallaan ensimäisenä arkkuna siinä jättiläismoisessa sillassa, joka pistäytyy kaakkoon Taka-Intian eteläisimmästä kärjestä, Malakan niemimaasta. Seuraavana silta-arkkuna on Java, ja sen itäpuolella on rivi keskikokoisia saaria. Tämän sillan pohjoispuolella sijaitsevat molemmat toiset isot Sunda-saaret, Borneo ja Celebes.

Näiden saarten eläin- ja kasvimaailma on suunnattoman rikas. Metsissä asustaa elefantteja, sarvikuonoja ja tapiireja, tiheikössä vaanii tiikereitä ja panttereita, ja aarniometsien syvyyksissä majailee mitä monimuotoisimpia apinoita. Isoin on niistä orang-utan; se kasvaa puolikintoista metriä korkeaksi, on hyvin voimakas, talttumaton ja vaarallinen, ja eleskelee melkein aina puissa. Sunda-saarilla viljellään sokeriruokoa, kahvia, teetä, riissiä ja tupakkaa; siellä menestyvät monet maustekasvit, kookospalmu ja se puu, jonka kuoresta saadaan kuumelääkkeenä tunnettu kiniini. Ja tätä lääkettä tarvitaan Sunda-saarilla mitä kipeimmin, sillä alavilla rannikkoseuduilla ahdistelee asukkaita kaikkialla kuume. Mutta hyvä, terveellinen ilmasto on ylämaassa, 1200-1500 metriä merenpinnan yläpuolella vuoristoissa, joiden hallussa on saarten sisäosa.

Keskeltä Sumatraa ja Borneota käy päiväntasaaja, ja siitä syystä vallitsee näillä saarilla ikuinen kesä, hiostava ja kostea lämmin. Ainoat vuodenajat, joista täällä voi puhua, ovat sade- ja poutakaudet, ja Sunda-saaret ovat maapallon saderikkaimpia seutuja. Asukkaat ovat malaijeja. He ovat pakanoita, mutta rannikolla on muhamettilaisuus voittanut paljon alaa. Sisämaan villit heimot uskovat sokeasti henkiin; kaikissa elottomissa esineissä asuu heidän mielestään henkiä, ja vainajien sielut ottavat osaa elävien iloihin ja suruihin. Jotkut heimot vieläkin lepyttävät henkiä ihmisuhreilla.

Sumatra, jonka rannikko nyt jää oikealla kädellä taaksemme, on Ruotsin kokoinen, mutta asukkaita on kolmannesta vähemmän. Borneo, joka on Uuden Guinean jälkeen maapallon isoin saari, vastaa kooltaan koko Skandinavian niemimaata. Java, mitä kaunein ja rikkain maa, on vain neljänneksen Ruotsin pinta-alasta, mutta sen asukasluku on lähes viisi sen vertaa. Sunda-saaret ovat Hollannin alusmaita; vain Borneon luoteisosa kuuluu Englannille.

Sumatran ja Javan välisessä salmessa on ihan pieni tulivuorisaari Krakatau, joka oli kesällä 1883 kamalimman luonnonilmiön näyttämönä, mitä historiallisena aikana yleensä on sattunutkaan. Saarelma oli asumaton, Sumatran kalastajat vain tapasivat sinne poikkeilla. Mutta jos se olisi asuttukin ollut, ei olisi yksikään sen asukkaista kyennyt kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kahdella muullakin, muutamien penikulmien päässä sijaitsevalla saarella tuhoutui koko väestö yhdenkään sielun pelastumatta. Elokuun 26. p:nä alkoi tulivuoren purkaus, ja tuhkaa sateli niin suuret määrät, että se muodosti metrin paksuisia kerroksia joidenkuiden laivojen kannelle, jotka jokseenkin etäältä sivuuttivat saaren. Salamoitsi ja jylisi, meri kiehui, ja lukuisia laivoja ja veneitä upposi tai viskautui maalle. Toisena päivänä luhistui saari ja vaipui meren kitaan; siitä on enää sirpaleita näkyvissä. Tämä sortuminen myllersi liikkeelle hyökyaallon, joka 30 metrin korkuisena syöksähti viereisille Sumatran ja Javan rannikoille, pyyhkäisi mereen kaupunkeja ja kyliä, tuhosi metsiä ja rautateitä ja vieri Afrikan ja Amerikan rannikoille saakka. Voitiin tarkalleen laskea, millä vauhdilla se oli kulkenut meren yli. Tulivuoren purkauksen jumu kuului Ceylonille ja Australiaan, vieläpä 3400 kilometrin päähän; se olisi siis kaikunut yli koko Europan ja vielä jonkun verran ulommaksikin, jos tapaus olisi sattunut Wienissä. Tulivuoren sirottelema tuhka peitti alueen yhtä laajan kuin koko Skandinavian niemimaa, ja 40.000 ihmistä menetti siinä henkensä.

32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle.

"Delhi" viilettää suoraan kohti Penangia; tämä kaupunki sijaitsee Malakan niemimaan rannikolla. Pari haikalaa seuraa meitä jonkun aikaa alahangan puolella, ja pöyristyttää ajatella ihmisen kohtaloa, joka sattuisi onnettomuudekseen juuri nyt putoamaan yli laidan. Hai käännähtäisi silloin seljälleen, syöksähtäisi nuolen nopeudella ylöspäin ihan lähelle veden pintaa, kävisi altapäin kiinni saaliiseensa ja puraisisi sen veitsimäisillä hampaillaan keskeltä kahtia. Sitä viattomampia ovat lentokalat, joita joka taholla karkeloitsee suurina parvina; ne ponnahtelevat ilmaan vedestä ja lentävät melko taipaleen siipimäisesti levinneillä evillään.

Nyt näkyy maata, ja kaikki kirjeitä kirjotelleet kiirehtivät laittamaan postilähetyksensä kuntoon. Me solumme viehättävään salmeen, ankkurit kalisevat pohjaan Penangin edustalla, ja liuta veneitä piirittää meidät, tuoden Singapuriin aikovia matkustajia. Kapteeni hommaa automobilin, ja hänen ja erään matkatoverin kanssa ajaa huristan kasvitieteelliseen puutarhaan. Pääkatu isoine rakennuksineen, hotelleineen, pankkeineen, klubihuoneustoineen ja kauppakartanoineen esittää samanlaisen kuvan kuin kaikkikin Aasian kaakkoisrannikon satamakaupungit. Pieniä, yksin istuttavia rikshoja vetää täällä aina kiinalainen, väljä sininen nuttu yllä, paljasjaloin ja huipukas olkihattu päässä. Huimaa vauhtia porhaltaa automobiili oivallisia palmujen reunustamia teitä myöten kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on todella komea. Siinä on puita ja kasveja Intiasta, Sunda-saarilta ja Australiasta, kaikki englantilaisilla ja latinankielisillä nimikilvillä varustettuja. Puissa kiipeilee ketterinä ja nopsina apinoita, väliin pysähtyen kiikkumaan oksilla istuen, ja suuria vesiputouksia syöksyy vaahdoten alas jyrkiltä vuorenseinämiltä, jotka yltympärillä saartavat tuuheata, rehevää kasvullisuutta.

Hämyn tullessa yllättää meidät rankka sadekuuro, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua ovat kaikki tiet tulvillaan. Sade valuu virtanaan, isot pisarat ovat tiheässä kuin niityllä ruoho, ja likomärkinä tulemme jälleen laivallemme. Ihoon takeltunein vaattein kapuan joutuin ylös köysitikkaita, saadakseni virkistävän kylvyn ja pukeakseni kuivaa ylleni kiireestä kantapäähän. Sitte kokoonnumme jälleen päivällispöytään, missä kapteeni isännöitsee, johdellen rattoisaa keskustelua.

Sillävälin lipuu laiva taas yön selkään, sateen ropistessa sen katoilla ja kyljillä. Singapuriin on vielä kolmenkymmenen tunnin matka, ja suunta viistää mantereen rannikkoa. Ihan odottamatta pistäytyy muutamien penikulmien päässä maalta esille valotorni yön pimeydestä. Siellä asuu yksinäinen vartija, joka aina kahden kuukauden kuluttua pääsee lomalle, kyetäkseen kestämään yksitoikkoista, ilotonta elämäänsä. Sataa kaiken yötä, eikä päivällä ole sitte helle ollenkaan tukala, vaikka olemme lähellä päiväntasaajaa. Seuraavana yönä jätämme taaksemme Malakan kaupungin; rivi rannikkomajakoita pilkottaa pimennosta, ja höyrylaivojen lyhtyjä vilahtelee kuin punaisina ja vihreinä silminä.

Lokakuun 24. p:nä pysähtyy höyrylaivamme Singapuriin. Tämä osa Malakan niemimaata tunnustaa Englannin herruuden, pääkaupunkinansa Singapur, jossa on 200000 asukasta, enimmät kiinalaisia, muut malaijeja, intialaisia ja europalaisia. Kaikki kaukaisen idän väylällä kulkevat laivat poikkeavat Singapuriin, ja se on myös Sunda-saarten kaupan päävarastopaikkana. Maapallon tuottavimmat tinakaivokset ovat Malakan niemimaalla. Singapurin erottaa vain yksi leveysaste päiväntasaajasta pohjoisemmaksi, ja kesän ja talven lämmönerotus on ainoastaan kaksi astetta, mutta täällä sataa harva se päivä.

Kun "Delhi" ehtoopäivällä pitkittää matkaansa, ympäröitsee sen liuta pieniä ja keveitä ruuhia, joiden soutajat ovat alastomia vaskenkarvaisia malaijipoikia; nulikat uivat kuin kalat, sukeltavat kuin saukot, ovat uskomattoman ketteriä ja melovat ruuhiaan yhtä miellyttävästi kuin taitavastikin. He kohottelevat käsiään meitä kohti — me oivallamme sen merkin ja heitämme hopeakolikon kirkkaanvihreään veteen. Moiskis! vekarat hyppäävät päätähavin perästä ja sukeltavat pohjaan asti, ja kun he palaavat veden pinnalle, näyttää onnellinen löytäjä sieppaamaansa rahaa. Ruuhet jäävät siksi aikaa valtoimiksi, ja väkevä merivirta on ne ajanut Singapurin ja saarten väliseen salmeen. Mutta tuotapikaa uivat niihin pojat takaisin ja kiipeävät hyvin taitavasti aluksiinsa, ainoankaan kellahtamatta kumoon. Uusia lantteja sinkoilee mereen, ja väsymättöminä kilpailevat nuo pikku vetehiset niiden poimimisessa mikäli mahdollista ennen kuin ne ehtivät pohjaan. Kun "Delhi" parantaa vauhtiaan, pitelevät he laivan kupeista kiinni; mutta kulun sitte kiihtyessä liiaksi hellittää toinen toisensa perästä ja pyörtää takaisin satamaan onnellisesti sukeltamine saaliinensa.

Aurinko parhaillaan laskee Singapurin taloryhmien, tornien ja savutorvien taakse. Majakan välkkyliekki taistelee pakenevan päivänvalon kanssa ja jää voittajaksi. Joukko ruskeapurjeisia kiinalaisia dshonkkeja liikkuu hiljalleen veden pinnalla, joka läikkyy tyvenenä kuin kuvastin. Tummana ja teräväpiirteisenä kohoaa Singapurin varjokuva läntisen taivaan sammuvalla valotaustalla; salmi avartuu taas, mutta koko hämärän ajan pysyvät maa ja saaret vielä näkyvissä. Sitte käännymme koilliseen, etäännymme päiväntasaajasta ja suuntaamme kulkumme Kiinan merelle. Olemme nyt kiertäneet Aasian mantereen eteläisimmän kärjen.

Kahden vuorokauden kuluttua on meillä Kotshinkiina, Saigon ja Mekongin suistomaa takanamme, ja lokakuun 27. p:nä joutuessamme sen koillisesta juoksevan merivirran kosketukseen, joka sivuaa Annamin rannikkoa, alenee lämpömäärä joitakuita asteita; sää käy raikkaammaksi ja miellyttävämmäksi. Koillismonsuunin vuodenaika on vastikään alkanut; ja mitä enemmän etenemme pohjoiseen, sitä kiivaammin puhaltaa se vastaamme. Nyt on meillä kaksi tietä valittavana: joko pysyä avoimella ulapalla, missä tuuli ja aallot käyvät vastaamme, tai kulkea pitkin rannikkoa, missä vastamainittu merivirta ehkäisee kulkua yhtä pontevasti. Päättipä päin tai toisin, laiva menettää joka tapauksessa pari solmuväliä nopeudestaan. Meidän kapteenimme on valinnut rannikkoväylän.

Taka-Intian niemimaan itäosassa ovat Ranskan alusmaat Kambodsha, Kotshinkiina, Annam ja Tongking. Hanoi, Tongkingin pääkaupunki, on koko Indokiinan kenraalikuvernöörin asuinsijana. Etelässä on tärkeimpänä kaupunkina Saigon Mekongin suistomaalla, joka vuosittain laajenee niistä suunnattomista liejumääristä, mitä tuo iso virta kuljettaa mukanaan. Melkein kolmannes Taka-Intian niemimaata on Siamin kuningaskuntaa; se sijaitsee Mekongin ja Saluenin alajuoksun välissä, jotka molemmat virrat saavat alkunsa Itä-Tibetistä. Sen asukasmäärä on vain seitsemän miljoonaa henkeä, siamilaisia, kiinalaisia, malaijeja ja laoskansaa. Siamin kuningas on itsevaltias, hän omistaa kaiken kiinteimen ja päättää alamaistensa elämästä ja kuolemasta. Hänen pääkaupungissaan Bangkokissa on puoli miljoonaa asukasta; sen läpi kulkee lukuisia kanavia, joilla suuri osa väestöä asuu kelluvissa taloissa. Bangkokissa on useita kuuluisia ja komeita pagoodeja eli temppeleitä Buddha-patsaineen, joista jotkut ovat puhdasta kultaa. Siamissa on buddhalainen oppi säilynyt tärveltymättömänä, valkoista elefanttia pidetään pyhänä, ja se esiintyy punaisella pohjalla Siamin lipussakin. Siamilaiset ovat mongolilaista alkuperää, keskikokoisia, tukevarakenteisia, iholtaan kellanruskeita; hyvin lahjakkaita he ovat, mutta laiskoja. Laulua, soittoa ja leikkiä rakastavat he suuresti, ja heidän omituisista tavoistaan olkoon mainittuna, että he värjäävät hampaansa mustiksi.

33. Hongkong.

Lokakuun 29. p:nä aamupäivällä höyryämme Hongkong-saariston ensimäisten särkkien ja luotojen ohi; tämä satamaväylä on erinomaisen kaunis ja viehättävä, muistuttaen Pohjolan saarisia rantoja. Koillismonsuuni puskee navakasti; suolainen vaahto kiehuu "Delhin" keulan tiellä ja putoaa hienona, välkkyvänä vihmasateena kannelle. Mutta aaltoilua tuskin tunteekaan, sillä lukuisat saaret murtavat ja hillitsevät vesivuorten voiman. Puoleltapäivin olemme Hongkongin saaren tilavassa, oivallisessa satamassa, jonka vesi on niin matalaa, että potkurien siivet myllertävät harmaanruskeata pohjamutaa pinnalle. Kokonainen laivasto pikku höyrypursia tulee meitä vastaan, verkalleen lipuessamme epälukuisten laivojen lomitse ankkuripaikalle poijujen ääreen. Täällä liehuu tuulessa kaikkien kauppavaltojen lippuja; englantilaiset, kiinalaiset, japanilaiset, amerikalaiset ja saksalaiset liput ovat räikeinä vastakohtina toisilleen.

Jokainen hotelli lähettää oman höyrypurtensa noutamaan uusia vieraita. Ensimäisenä tehtävänä on kuitenkin heti ankkurin tartuttua pohjaan europalaisen postin purkaminen lukuisina sinetittyinä säkkeinä postivirkamiesten aluksiin. Muutamien "Delhin" matkustajien omaiset ja ystävät noutavat omat tulijansa pois.

Minua oli silloin vastassa muuan englantilainen kapteeni, jonka oli kuvernööri Sir Frederick Lugard lähettänyt minua tervehtimään ja kutsumaan kuvernöörin vieraaksi. Komea valkoinen pursi, jonka peräpäässä brittiläisen lipun liepukka laahasi vettä, vei meidät moniaassa minuutissa Victorian laituriin. Victoria on Hongkongin pääkaupunki, ja siellä asuu lähes puolet saaren 440000 asukkaasta, joista enimmät ovat kiinalaisia. V:sta 1842 on Hongkong brittiläinen valtionsiirtomaa, ja sen sataman laivaliikenteelle ei vedä vertoja yhdenkään muun sataman liikenne koko maapallolla, vaikka ottaa lukuun Lontoonkin, Hampurin ja Newyorkin. Säännöllinen laivakulku yhdistää Hongkongin lukuisiin maailman kauppakeskuksiin, ja 45 vuorokaudessa pääsee täältä oivallisilla saksalaisilla höyrylaivoilla Hampuriin. Hongkongin kauppaliike on tavattoman suuri, ja englantilaiset ovat tänne myös perustaneet asemapaikan itä-aasialaiselle laivastolleen, varustaen sen erinomaisilla telakoilla ja laitureilla, kivihiilivarastoilla ja kasarmeilla. Useilla valloilla on konsulinsa Hongkongissa varjelemassa niiden etuja. Tarvitsee liikuskella täällä vain pari tuntia nähdäkseen saaren merkityksen ja joutuakseen ihmeisiinsä Englannin mahtavuudesta ja yritteliäisyydestä. Gibraltar, Aden, Colombo, Singapur ja Hongkong, kaikki kaukaisen idän meritien tärkeimmät kohdat ovat englantilaisten hallussa, ja sota-aikoina kykenevät he voimallisella laivastollaan sulkemaan pääsyn muiden valtojen laivoilta.

Laiturilla odotti minua telttikattoinen kantotuoli kahden pitkän poikkitangon varassa. Se oli varustettu hyvin upeasti, maalattu punaiseksi ja valkeaksi, kupeissaan Suur-Britannian keisarinkruunu. Kantajina oli neljä kiinalaista punaisissa pukimissa, kultainen kruunu kirjailtuna rinnuksiin. Tasaisessa poljennossa kantoivat he minua Victorian mutkaisia, jyrkkiä, mutta puhtaita ja sieviä katuja pitkin, ja minä huojuin tuolissani kuin kameelin seljässä. Pian avautui pystyaidasta veräjä rehevään puutarhaan, ja hallitusrakennuksen portailla toivotti minut kuvernööri tervetulleeksi. Illalla pidettiin päivälliset, ja kaikki vieraat, naiset kuten miehetkin, vietiin jälkeenpäin taas kantotuoleissa, kiinalaisten saattamina seiväslyhtyjen valossa, eräälle aukealle, missä muuan englantilainen rykmentti vietti tyytyväistä erojaisjuhlaa. Se oli suorittanut kaksivuotisen palveluksensa ja oli nyt siirtymässä Singapuriin, sielläkin palvellakseen vielä kaksi vuotta. Kunnaaltamme saimme vapaasti silmäillä niittyä, jolla sotamiehet paperilyhtyineen muodostivat kiemurtelevia tulikäärmeitä ja jos joitakin kuvioita.

Seuraavana päivänä kantoivat voimakkaat kiinalaiset minut "Vuorimajaan", kuvernöörin kesäasuntoon, joka on 500 metriä yläpuolella merenpinnan, joten siellä oli paljoa viileämpää kuin alhaalla kaupungissa. Näköala on tuolta ylhäältä ihmeen kaunis. Etelään päin pääsee katse estämättömänä yli saarten ja luotojen kauvas avaralle ulapalle, missä kiinalaisten aluksien purjeet navakan tuulen pullistamina muistuttavat jättiläismoisen yökön siipiä.

Lähistöllä sijaitsi sievä, pieni englantilainen kirkko, ja siellä kohtasin äkkiä "Delhin" kapteenin ja useita matkakumppaneitani, jotka kaikki olivat hyvin totisina ja juhlallisina. Kirkon alttari oli koristeltu palmuilla, ja troopilliset kukkaset levittivät huumaavaa tuoksua. "Eikö hän jo pian tule?" kyseltiin; kaikkien katseet olivat suunnattuja alas tielle, ja pian ilmestyikin mutkasta joukko kantotuoleja. Valkoisessa silkkipuvussa, huntu hiuksilla ja valkea liljavihko kädessä saapui sieltä odotettu, se nuori neitonen, joka oli Colombosta lähtien matkustanut mukanamme. Hän oli viehättänyt suosijoikseen koko laivanväestön, hänen naurunsa oli helännyt soinnukkaana ja lapsellisena intialaisten aaltojen yli, ja me nimittelimme häntä "Kaukaisen idän kuningattareksi". Nyt vietti hän vihkiäisiään meille tuntemattoman miehen kanssa, ja meistä pyrki tuntumaan siltä kuin tulisi "Delhillä" tyhjää ja ikävää nyt hänen häipyessään seurastamme.

Moniapa salaisuuksia tietäisivät kertoa laivat, jotka kuljettavat valkoihoisia miehiä ja naisia Aasian keltaisia ja vaskenkarvaisia asutuksia pitkin. Melkein joka matkalla kehittyy laivalla joku pikku romaani. Kerran kertoi kapteeni Englannin ja Colombon taipaleella olleen laivassaan matkustajien joukossa nuoren naisen, jonka piti tavata Colombossa sulhasensa. Mutta matkalla oli hän rakastunut toiseen, ja perille tultaessa oli kapteenin murheellisena velvollisuutena ilmottaa hyljätylle sulhasmiehelle, että hänen lemmittynsä oli laivalta tavannut uuden ystävän. Mutta meidän pikku kuningattaremme oli koko matkan pysynyt omalleen uskollisena.

34. Koillismonsuunia vastaan.

Puolitoistasataa kilometriä länteen päin Hongkongista on Kanton, Kiinan toiseksi suurin kaupunki, lähellä kahden joen suuta, jotka ovat avoimina teinä sisämaahan. Sentähden on Kanton Shanghain jälkeen Kiinan tärkein kauppakaupunki. Kantonista lähetetään maailman markkinoille suurimmat määrät kuuluisia kiinalaisia silkkikankaita, ja melkoisen pitkälle ovat siellä kehittyneet silkinkudonta, posliini- ja paperiteollisuus. Kaupunki on n.s. sopimussatama, s.o. ulkomaalaiselle liikenteelle avoin; niitä on Kiinassa 37. Siellä on 900000 asukasta; varakuningas asuu myös siellä, ja Kanton onkin Kiinan kahdeksastatoista maakunnasta eteläisimmän pääkaupunki. Sen kadut ovat niin kaidat, ettei niitä pääse kulkemaan vaunuilla, ja suuri osa väestöä majailee venetuvissa, jotka on kiinnitetty paaluihin virralle. Kahdentuhannen kilometrin pituinen rautatie yhdistää Kantonin Pekingiin, valtakunnan pääkaupunkiin.

Pitkin Kiinan rannikkoa kuljettaa meitä nyt "Delhi", ja lokakuun viimeisenä päivänä olemme ulapalla koillismonsuunin ladulla. Meri aaltoilee ankarasti, mutta laiva ei paljoakaan hytky, kun sen keula pääsee suoraan halkomaan aaltoja. Tuuli on vain niin tuima, ettei voi oleskella kannella, ja tämä säännöllinen puhuri puskee täällä nyt puoli vuotta. Laivan ympärillä vinkuu ja nauskuu, kaikki telttikatokset korjataan pois, jotteivät lentele riekaleina ulapalle, ja mitä edemmäksi joudumme pohjoiseen, sitä viileämmäksi käy ilma; päällystakkia tarvitsee, jos tahtoo tuokion seistä aaltojen vihmovassa pärskeessä katselemassa vihreitä valkoharjaisia vesivyöryjä, jotka kumeasti pauhaten tohahtelevat vastaan. Ja kuitenkin uskaltautuvat näin korkeassa aallokossa kiinalaiset kalastajaveneet tänne saakka, ja niiden miehistö hoitelee pikku ruuhiaan ja verkkojaan hämmästyttävän varmasti ja taitavasti.

Itäpuolellamme on nyt iso Formosan saari, jonka Japani valtasi kuusitoista vuotta takaperin. Se on Etelä-Kiinan ja Itä-Kiinan merten rajana; jälkimäinen vaihtuu pohjoisempana Keltaiseksi mereksi. Ja silmäilkäämmekin nyt kartalta niitä kaarevia saariryhmiä, joita on keräytynyt mantereen edustalle. Niinhän nuo ovat kuin kesällä lehtikiehkurat maalaiskartanon oven edustalla! Sundasaaret, Filippinit, Liu-Kiu-saaret, Japanin saaret, Kurilit ja Aleutit, — kukin tuollainen kaareva saariryhmä on aallonmurtajana Tyyntä merta vastassa, ja kukin saartaa sisämeren. Molemmat eteläisimmät sisämeret olemme jo tulleet tietämään, pohjoiset ovat Japanin meri, Ohotan meri ja Behringin meri.

Koillismonsuuni puhaltaa jo puolittain myrskynä. Se vetää ja imee vettä mukanansa, ajaen sitä yöt päivät samaan suuntaan lounasta kohti edellään. Siten syntyy voimakas pintavirtaus, jonka painosta laivamme vauhti hidastuu kolmella tai neljälläkin solmuvälillä tunnissa. Jos vielä tulee vuorovesi lisäksi ja se käy merivirran suuntaan, niin juoksee pintavesi lounasta kohti kelpo myllypuron vauhdilla.

Vuorinen ja saarinen rannikko näkyy milloin läheisenä, milloin etäisenä; monasti kykenee kaukoputkella erottamaan vain valotornit, joita on rakennettu pikku saarille mantereen edustalle. Kiinan rannikon tekevät nimittäin kovin vaaralliseksi luodot, vedenalaiset kalliot ja matalikot.

Heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin ovat Hongkongin ja ympäristön vitsauksena tuhoisat pyörremyrskyt, joita sanotaan taifuuneiksi. Tuollainen tuulispää kieppuu huimaavan nopeasti ja imee pyörteeseensä kaikki mitä vastaan tulee. Se saa tavallisesti alkunsa Tyynen meren ulapalla, mutta lähenee vain verkalleen mannerta, 13 kilometrin vauhdilla tunnissa. Filippineille ja muille taifuunien tolalla sijaitseville saarille rakennetuilta myrskynvarotusasemilta voidaan sen vuoksi hyvissä ajoin ilmottaa sähköteitse Kiinan rannikolle tuon luonnonilmiön tulo. Silloin vedetään esim. Hongkongin satamassa mustia, kolmikulmaisia lippuja korkeihin mastoihin, jotka näkyvät kauvas, ja jokainen tietää, mitä se merkitsee. Kiinalaiset dshonkit kääntyvät oitis maalle päin etsimään turvaa korkeiden rantojen suojasta, ja muut laivat lujittavat kiinnikkeitään. Taifuunia voi muuten usein väistääkin jokseenkin helposti, sillä kun on selvärajainen kehä, ja hyvällä vauhdilla pääsee laiva sitä pakenemaan; siihen se vain tarvitsee avointa vettä, jottei se harhaannu Kiinan rannikkosaarten sokkeloihin. Myöskin ennustavat pilvien kierteiset liikkeet ja ilmapuntarin voimakas elähtely pyörremyrskyjen lähenemistä. Syyskuulla 1906, kertoi minulle kapteeni, oli "Delhin" yllättänyt niin äkkiä ilmestynyt taifuuni, ettei oltu ehditty ryhtyä tavanmukaisiin varokeinoihinkaan. Laivalla oli silloin kansilastina parruja, ja raskaimmatkin tukit liehuivat kuin rikat yli laidan. Jyhkeät, yläkannella ulkona riippuvat pelastusveneet kieppuivat ympäri ja pirstasivat ylhäältäpäin koko aurinkokatoksen. Matkustajien lepotuolit lensivät ulapalle kuin höyhenet. Suurena vaarana on myöskin merenkäynti; tuuli vaihtelee nopeasti, piesten aaltoja eri tahoilta, jolloin nämä kasautuvat hurjiksi vesivuoriksi, jotka voivat hulahtaa kerrassaan laivojen yli. Kahta kuukautta ennen minun tuloani Hongkongiin oli saarella käynyt tuhoisa taifuuni; se oli kuvernöörin puutarhasta katkonut paksuja puita ja hajottanut tiilisen kasarmin.

Aika käy laivalla usein pitkästyttäväksi, ja sitä koetetaan parhaansa mukaan kuluttaa lukemisella, keskusteluilla, kävelyillä tai "vitjaleikillä". Muodostuu kaksi puoluetta, kaksi herrasmiestä kumpaisenakin, ja nämä asettuvat 12 metrin päähän toisistaan. Kumpaisenkin puolen eteen on vedetty liidulla iso ympyrä kansilaahkoille, ja temppuna on nyt renkaanmuotoisen, kovan köydenpätkän heittäminen sillä tavoin, että se jää ympyrän sisäpuolelle. Vaikeutena on estää köysirengasta vierimästä edemmäksi kannella; leikin pääetuna taasen on se, että siten saadaan liikuntoa laivalla oltaessa.

Nyt on marraskuun 2, päivä. Yöllä satoi tulvanaan, ja uusi päivä on harmaassa pilvessä, tuulinen ja kostea. Maata emme näe, mutta me viiletämme kellanruskeata, suolatonta vettä pitkin. "Sininen virta" laskee mereen tällä kohdalla, ja sen suolaton vesi leviää painavamman meriveden pinnalle. Laivaan saapuu luotsi ohjaamaan meitä vaarallisilla kulkuvesillä ylös virtaa; monet näistä luotseista ovat ruotsalaisia ja norjalaisia, joille maksetaan kerrassaan ministerin palkat. Tuntia myöhemmin on meillä molemmilla sivuillamme laakaa maata, Sinisen virran suiston liejusaaret.

35. Shanghai.

Isot valtamerilaivat eivät pääse nousemaan Shanghaihin, sillä tämä kaupunki sijaitsee Sinisen virran pienen syrjäjoen varrella. Lausumme siis jäähyväisemme "Delhille", joka täällä pudottaa viimeisen kerran ankkurinsa, ja lähdemme pienemmillä höyrylaivoilla ylös virtaa. Pian ilmestyy laakeille rannoille enemmän eloa, taloja näkyy yhä tiheämmässä, tehtaita kohoaa niiden lomissa, ja oikealle ja vasemmalle on kiinnitetty kiinalaisia laivoja, niiden joukossa kaksi hullunkurista puusta rakennettua sotalaivaa, jäännöksinä ammoin menneiltä päiviltä; ne ovat molemmista päistään korkeita, ja mastoissa liehuu sininen lohikäärme keltaisella pohjalla.

Nyt avautuvat näkyviimme Shanghain mahtava satamalaituri ja sen ääreen rakennetut komeat, korkeat talot. Mutta tuo ei ole Kiinaa, se on kappale Europaa, valkoisten kaupunki keltaisten maassa, rikas ja mahtava Shanghai 12000 europalaisineen kiinalaisen kaupungin vieressä, jossa asuu 650000 ihmistä.

Kun marraskuussa 1909 astuin maihin Shanghaissa, vei minut automobiili kenraalikonsulin asuntoon, missä oli illaksi keräytynyt vieraspitoihin pelkkiä maanmiehiäni. Seuraavana päivänä, marraskuun 3:na, oli kaksi tärkeää syntymäpäivää, Kiinan leskikeisarinnan ja Japanin keisarin, kahden hallitsijan, jotka ovat kunnostautuneet voimakkuudellaan ja älyllään, kumpainenkin tehneet nimensä kuolemattomiksi äärimäisessä idässä. Japanin kenraalikonsuli piti suuren vastaanottopäivän, ja Shanghain kuvernööri antoi loistavat päivälliset.

Harvinaisen vaihtelevat tunnelmat ja vaikutteet vuorottelivat nopeasti ja täyttivät sen lyhyen ajan hetket, minkä vietin Kiinan suurimmassa satama- ja kauppakaupungissa. Europalaisilta kaduilta, joita valaistaan sähköllä ja kuljetaan raitiovaunuilla, kirkkojen, kauppakartanoiden, klubihuoneustojen ja yleisten rakennusten, ajanmukaisten konepajojen ja telakkain keskeltä joutuu muutamassa minuutissa kiinalaiskaupunkiin, väärentämättömään Aasiaan. Täällä vilisee keltaisia miehiä sinisissä mekoissaan ja mustissa liiveissään, jotka on kiinnitetty pienillä metallinapeilla, valkoisissa sukissaan ja taipumattomissa, paksuanturaisissa mustissa kengissään, pieni musta, punatupsuinen lakki päässä ja pitkä palmikko niskassa. Kauppamiehet polttavat avoimissa myymälöissään pitkiä, ohuita piippuja, odotellessaan asiakkaita, ja teehuoneustoissa vallitsee suunnaton tungos ja melu, loppumaton hyörinä, ikuinen leiskuminen edestakaisin, herkeämätön rahan ja tavaran vaihto. Shanghaissa oleskellessani pyydettiin minua pistäytymään katsomassa kiinalaista korkeakoulua, ja äkkiä huomasin olevani isossa salissa vastapäätä kahtasataa kiinalaista ylioppilasta. "Mitä tämä?" kysyin ihan arkaillen amerikalaiselta tohtorilta, joka minut oli tänne tuonut. "Kertokaahan toki jotakin matkoiltanne noille nuorukaisille!" Ja ennen kuin oikein oivalsinkaan seisoin jo kateederissa ja kerroin syvän hiljaisuuden valtaamalle keltaiselle kuulijajoukolle onnettomasta retkestäni Takla-makanin erämaan halki. Lopetettuani piirittivät minut ylioppilaat joka puolelta ja minun täytyi pudistaa kunkin kättä. Mutta oli merkillinen sattuma, että tässä salissa oli mies, joka tunsi palvelijani Kasimin, saman, jolle minä olin tuossa erämaassa tuonut saappaissani vettä. Buddhalainen pappi Hori oli saapunut Japanista Shanghaihin, saatuaan toimekseen saattaa minua noille kuuluisille idän saarille. Hän oli kahta vuotta aikaisemmin oleskellut Itä-Turkestanissa ja tehnyt matkan Khotan-darjan uomaa pitkin. Retkellä oli vanha Kasimini ollut hänen saattajanaan ja näyttänyt Horille sen paikan, missä minä olin löytänyt tuon siunatun veden. Siten tavottivat hänen terveisensä minut juuri sinä hetkenä, jolloin kerroin yhteisiä seikkailujamme kiinalaisille ylioppilaille.

36. Kiinan uskonnolliset olot.

Kymmenen kilometrin päässä länteen Shanghaista sijaitsee 17. vuosisadalla perustetun jesuiittiluostari Sikavain iso rakennusryhmä, ja minut sai pistäytymään tälle lähetysasemalle muuan matkatoverinani "Delhissä" tullut katolilainen pappi, pater Robert, jonka piiriin kuuluivat Hongkong ja Shanghai, — hyvin oppinut mies ja etevä vanhan kiinalaisen posliinin tuntija. Useita tunteja kesti pikimältäänkin tarkastella tuomiokirkkoja, kappeleita, poika- ja tyttökouluja, isoa ilmatieteellistä havaintotornia, missä jokaisesta päivästä laaditaan sääkarttoja, ja eläintieteellistä museota. Kunkin laitoksen johtajana on kunnianarvoisa pater, vain tyttöluokat ovat nunnien ja maallikkosisarten huostassa. Lapset oppivat ranskaa ja käyvät katolilaisessa messussa. Monet kiinalaiset perheet ovat jo useiden sukupolvien ajan olleet katolilaisia, mitä suurimmalla hartaudella lausuillen ave-mariansa ja isänteitänsä. 1150000 kiinalaista on katolilaista, 150000 on protestantteja. Lähetyssaarnaajat noudattavat sydämensä ääntä ja Vapahtajan käskyä: "Menkäät kaikkeen maailmaan ja opettakaat kaikkia pakanoita!" He työskentelevät kärsivällisesti ja velvollisuudentuntoisesti tehtävässään ja antautuvat mitä suurimpiin vaaroihin. Vahinko vain, että heidän valtakuntansa on sisäisesti jakautunut. Katolilaiset ja protestantit eivät kykene sietämään toisiansa. Kiinalaisilla merkitsee "tien", taivas, samalla korkeinta olentoa. Kiinankielellä nimittävät jesuiitit Jumalaa "taivaan herraksi", englantilaisten lähetyssaarnaajain käyttämä nimitys on "Korkein ohjaaja" ja amerikalaisten baptistien "totinen henki". Kristillisten uskontokuntien kiistat sekaannuttavat kiinalaisia, eivätkä he oikein tiedä mitä ajatella.

Kiinalaisten oma uskonto on kokoelma eri oppeja tai pikemmin viisaussääntöjä. Kiinassa on ollut runsaammin viisaita kuin missään muussa maassa. Etevin on Konfutse, Sokrateen ja Buddhan aikalaisia; hän kirjotti kolmesataa hengellistä runoa sisältävän kirjan nimeltä "Puhtaat ajatukset". Hänen ympärilleen kerääntyi kaksitoista opetuslasta ja 3000 oppilaan piiri. "Toimi jokaista kohtaan kuten soisit hänen kohtelevan sinua", kuuluu eräskin hänen käskyjään, ja hänen lakinsa ovat tehneet kiinalaisista maailman kohteliaimman kansan. He ovat hienotunteisia ja herttaisia keskinäisessä seurustelussaan ja samaten käyttäytyvät he muukalaisiin nähden.

Kun Konfutselta kerran kysyttiin, miten hän oli voinut hankkia niin laajoja tietoja varsin monilta aloilta, vastasi hän: "Koska olen syntynyt köyhänä ja häädyin opiskelemaan." Hän piti rikkautta onnettomuutena ja tietoa mahtina. Kiinalaiset pitävät hänen muistoansa mitä suurimmassa kunniassa, mutta he eivät palvo häntä jumalana, vaan katsovat hänet kaikkien aikojen suurimmaksi viisaaksi.

Konfutselaisuuden rinnalla on Kiinassa taoismi, jonka ylevä oppi on kuitenkin rappeutunut silmänkääntäjätempuiksi ja taikauskoksi. Meidän ajanlaskumme alussa levisi Kiinaan buddhalaisuus, ja se on nyt vallalla melkein koko maassa. Kiinalaisten uskonnollisissa käsityksissä ei kuitenkaan ole mitään oikeata tolkkua. Taoisti voi toimittaa aamuhartautensa Buddha-temppelissä ja illalla syventyä Konfutsen kirjotelmiin. Monet pitävät yhtä suuressa arvossa kaikkia kolmea oppia.

Mutta kaikkien kiinalaisten — konfutselaisten, taoistien ja buddhalaisten — uskonnollisen tietoisuuden yhteisenä perussävynä on esi-isien henkien kunnioittaminen, vainajienpalvominen. Matalimpaankin majaan on pystytetty alttari manalle menneiden muistoksi, joita kohtaan tunnetaan vain mitä juhlallisinta kunnioitusta, ja hautojen rauhaa ei saa millään muotoa häiritä. 17. vuosisadalla hallitsi Kiinassa Khang-hi, valtiaista suurimpia, kerrassaan kuusikymmentäyksi vuotta. Hänen pojanpoikansa Khien-lung peri kaikki hänen etevät ominaisuutensa, ja hallittuaan hänkin Kiinaa kuusikymmentäyksi vuotta luopui hän valtaistuimestaan yksinomaan kunnioituksesta iso-isänsä henkeä kohtaan, jota hän ei tahtonut voittaa hallitusvuosienkaan puolesta.

Tästä vainajienpalvomisesta on seurauksena, että suunnattomat alat Kiinaa ovat hautoina. Mongolikeisari Kublai-khaani herätti 13. vuosisadan lopulla suurta mieltenkuohua, kun käski kyntää vanhat hautuumaat pelloiksi, ja samainen hautojen pyhyys on tänä päivänäkin kovin hankalana haittana rautateiden rakentamisessa. Radan täytyy kiertää pyhä alue tai on tämän yli silta rakennettava. Kiinan keisari matkustelee Mukdeniin vasiten uhraamaan esi-isiensä haudoilla, sillä Mukdenissa lepäävät haudattuina Khang-hi ja Khien-lung, ja heistä polveutunut mandshukeisarien suku hallitsee Kiinaa vieläkin.

Katolilaiset lähetyssaarnaajat eivät vastusta kiinalaisten vainajienpalvomista; evankeliset katsovat sen soveltumattomaksi kristinoppiin. Mutta tämä hurskas hellintä on kiinalaisella synnynnäinen, periytyen sukupolvesta toiseen. Kuten saman parven mehiläiset riippuvat toisissaan kiinni kerros toisensa alla, samaten ovat meidän aikamme kiinalaiset esivanhempiensa kanssa yhtä, vieläpä tuntevat enemmän kuuluvansa menneisyyteen kuin nykyaikaan. Vainajienpalvominen korvaa heillä isänmaanrakkauden. Tosin rakastaa kiinalainen kotiseutuaan, mutta yhdentekevää on hänelle, mitä muissa osissa maata tapahtuu. Kantonin asukas ei joudu kuohuksiin, jos venäläiset ottivatkin Mandshurian ja japanilaiset Korean, kunhan jättävät rauhaan Kantonin. Vierasuskolaisia kohtaan on kiinalainen hyvin suvaitsevainen, eikä pane ollenkaan pahakseen, jos hänelle lausuu arveluitansa hänen oman uskontonsa täydellisyydestä.

Vainajienpalvelus on kiinalaisten varsinaisena uskontona. Samalla tuntevat he taikauskoista pelkoa henkiä kohtaan ja turvautuvat jumaliin, joilta toivovat apua. Pohjois-Kiinassa kävin kerran temppelissä, missä oli kokonainen suojama täytetty seisovilla, maalatuilla savimuovauksilla, jotka kuvasivat syntisten tuskia tuonelassa. Siellä sahattiin uskoton vaimo keskeltä kahtia, varkaalta hakattiin molemmat kädet, herjaajalta reväistiin kieli suusta. Monilukuinen sarja oli luonnollista kokoa ja pöyristytti kamaluudellaan. Suojaman loukossa oli useita isoja ruumisarkkuja. Eräästä oli kansi raoilaan, ja siellä näki vainajan kiristelevän hampaitaan. Kysyessäni, mitä varten arkut olivat täällä, vastattiin minulle: Kiirastulessa kestettävien kärsimysten aika käy kuolleelle sitä lyhemmäksi, mitä kauvemmin hän saa olla tuonelan temppelisuojamassa.

Niin, peräti taikauskoisia ovat kiinalaiset. Jos joku on sairastunut kuumeeseen ja hourailee, niin omaiset uskovat, että hänen sielunsa on joutunut harhateille, ja sillä paikalla, missä hän menetti tajuntansa, kanniskellaan hänen vaatteitaan, jotta eksynyt sielu pääsisi jälleen oikeille jäljille. Ja öisin noustaan katolle heiluttelemaan palavaa lyhtyä, jotta sielu löytäisi kotiin.

37. Keskuksen valtakunta.

Kiinalaisen koulupojan ensimäisenä opetuksena on, että taivas on ympyriäinen ja maa nelikulmainen, että Kiina on keskellä maata ja siitä syystä nimeltään Keskuksen valtakunta. Kaikki muut valtiot ovat Kiinan ympärillä ja sen valtaan alistettuja.

Keisarin arvonimenä on "taivaan poika", hänellä on ylin hengellinen ja maallinen valta. Hallitukseen tullessaan antaa hän hallituskaudelleen erityisen nimen, jota sitte hänestä itsestäänkin käytetään. Seuraajansa määrää hän poikiensa joukosta itse. Jos hän on lapseton, niin hän valitsee läheisimmistä sukulaisistaan jonkun, mutta omaksuu sitte tulevaisen seuraajansa ottopojakseen, jotta tämä jälkeenpäin toimittaisi asianmukaiset uhrit hänen ja hänen esi-isiensä hengille. Keltainen puku ja viisivarpainen lohikäärme ovat keisarillisen huoneen tunnusmerkkeinä. Keisari on suunnattomasti ylempänä kansaansa, ja helposti ovat luettavissa ne kuolevaiset, jotka pääsevät häntä puhuttelemaan. Joitakuita vuosia takaperin kovistivat europalaiset lähettiläät Pekingissä oikeudekseen nähdä keisarin jokaisena Uudenvuodenpäivänä; se suotiin, mutta keisarilla ei ollut heille mitään sanottavana. Sitävastoin oli suurella Khang-hillä useita jesuiitteja hovissaan, ja hänen käskystään laativat nämä erinomaisen kartan Keskuksen valtakunnasta.

Kiina on maapallon vanhin, väkirikkain ja muuttumattomin valtakunta. Niniven ja Babylonin kohotessa suuruuteen oli Kiinalla jo korkealle kehittynyt sivistys, ja neljäntuhannen vuoden ajan on se pysynyt ainiaan samana. Ninivestä ja Babylonista on enää raunioita jäljellä, mutta Kiina ei vielä osota mitään väsymyksen oireita elämässään. Läntinen Aasia muistuttaa laajaa hautakenttää lukemattomine hautakivineen menneiltä ajoilta. Hävittäviä kansainvaelluksia on vyörynyt sen yli; rodut ja valtakunnat ovat siellä vuoronsa jälkeen joutuneet rynnistykseen toisen kanssa ja kukistuneet. Mutta Kiinan ovat yhä vielä säilyttäneet entisellään maan eristetty asema ja kansan muukalaiskammo, ja entisten saavutusten epäjumaloiminen ja esi-isien muiston pyhittäminen tekee uudet sukupolvet edellisten kaltaisiksi.

Niinä kahtenakolmatta vuosisatana, jotka Kiinan historia tietää Kristuksen syntymän edeltä, hallitsi siellä peräkkäin kolme keisarisukua. Puolenkolmatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua rakennutti muuan mahtava, kaukokatseinen keisari maansa kuuluisan muurin, valtaisimman työn, mitä konsanaan on ihmiskäsin suoritettu. Se on 2450 kilometriä pitkä, 16 metriä korkea ja tyveltään 8 metriä, mutta yläreunastaan vain 5 metriä paksu. Määrättyjen välimatkojen päässä kohoaa siitä torneja, siellä täällä on portteja. Se on rakennettu kivistä, tiilistä ja saviseoksesta. Varsinkin länsirajalla on se nyt osittain hyvin rappiolla, onpa paikotellen vain raunioita siitä nähtävissä. Mutta muutoin on se pystyssä vieläkin; olen kulkenut pitkiä taipaleita sitä myöten ja useina kertoina pistäytynyt sen kauneista porteista sisälle.

Miksi rakennettiinkaan tämä valtainen muuri? Kiinalaiset ovat rauhanrakasta kansaa. Rauhassa pysyäkseen ja kaikilta tunkeilijoilta säilyäkseen aitasivat he itsensä suojaan. Kiinan 1553 kaupunkia on saarrettu jyhkeillä kivisillä pyörömuureilla, ja tuo suuri keisari kolmannella vuosisadalla ennen Kristusta ajatteli yksinkertaisimmaksi kerrassaan koko valtakuntansa ympäröidä sellaisella muurilla. Pääasiallisesti uhkasi valtakuntaa vaara pohjoisesta käsin. Siellä asui itäturkestanilaisia, tatarilaisia ja mongolilaisia paimentolaisia, villejä, urheita ja sotaisia ratsastajakansoja. Niille oli kiinalainen muuri ylitsepääsemättömänä esteenä, ja siten tämä varustus tulikin Europalle merkinneeksi paljon. Kun nuo ratsastajalaumat näkivät tiensä suljetuksi etelässä, kääntyivät he länttä hohti, ja neljännellä vuosisadalla parveilivat hunnit ja heihin liittyneet alaanit laajoille alueille Europassa.

Ikuisesti ei suuri Kiinan muuri kuitenkaan kyennyt suojelemaan valtakuntaa. Vuonna 1280 vallotti maan Dshingis-khaanin pojanpoika Kublai-khaani, Marco Polon ystävä ja hyväntekijä. Hänkin oli suuri rakennuttaja. Hän kaivatti Keisarikanavan Pekingin ja Hangtshun välille, lounaispuolelle Shanghaita, jotta eteläisten maakuntien riissisadoista oli parempaa hyötyä maan pohjoisosillekin. Aikaisemmin oli riissiä kuljetettu dshonkeilla pitkin rannikkoa, mutta japanilaiset merirosvot olivat liikennettä pahasti lamauttaneet; nyt pääsivät dshonkit turvallisesti kulkemaan uutta kanavaa pitkin sisämaahan. Keisarikanava on 1350 kilometriä pitkä; se leikkaa Keltaisen ja Sinisen joen ja on vielä tänä päivänä käytännössä satavuotisen mongolilaisherruuden muistomerkkinä.

Vuonna 1644 vallotti nykyinen mandshu-hallitsijasuku Kiinan. Tasan sataa vuotta aikaisemmin olivat portugalilaiset anastaneet Hongkongin läheltä haltuunsa Makaon. Sittemmin ja etenkin viime vuosikymmeninä ovat europalaiset yhä enemmän tunkeutuneet kiinalaiselle alueelle. Taka-Intian niemimaankin ranskalaiset siirtomaat olivat aikoinaan kiinalaisen suojelusherruuden alaisia. Suurvallat ovat toimittautuneet Kiinan parhaitten satamien herroiksi. Kahdesti, viimeksi boksarikapinan johdosta vuonna 1900, on Peking vallotettu ja sen keisarilinna joutunut yhdistyneitten europalaisten joukkojen raastettavaksi. On käsitettävissä, että kiinalaiset sydämensä pohjasta vihaavat europalaisia ja odottavat vain aikaa, jolloin lyö koston hetki. —

Keskuksen valtakunta on varsinainen Kiina, mutta "taivaan poika" hallitsee vielä neljää suurta alusmaata, Itä-Turkestania, Mongoliaa, Mandshuriaa ja Tibetiä. Pinta-alaltaan on koko Kiinan valtakunta kaksikymmentä ja asukasluvultaan puolenkuudetta kertaa isompi Saksaa. Kiinassa asuukin 330 miljoonaa ihmistä, joten maapallolla joka neljäs tai viides ihminen on kiinalainen.

Maan aseman johdosta on ilmanala oivallinen ja hyvin terveellinen. Kesän ja talven lämpömäärän erotus on varsin suuri. Etelässä vallitsee miltei troopillinen kuumuus, pohjoisessa, Pekingin tienoilla, talvisin pureva pakkanen. Maanlaatu on tavattoman hedelmällistä; viljellään teetä, riissiä, hirssiä, maissia, kauraa, ohraa, papuja, herneitä ja kaikenlaisia vihanneksia. Eteläisissä maakunnissa lainehtii laajoina kenttinä sokeriruokoa ja pumpulipensaita, ja kaikkialla halkovat maata vesirikkaat joet, joita käytetään peltojen kasteluun ja tavarain kuljetukseen. Suurin osa Kiinaa on vuorista. Lännen korkeat vuoristot ovat tibetiläisten vuorijonojen jatkoa, ja ne alenevat alenemistaan itään päin. Rannikolla leviää alankoja. Valtakunnan kahdeksastatoista maakunnasta sijaitsee kuusi rannikolla, joka on rikas oivallisista satamapaikoista.

Keskuksen valtakunta on siten onnellinen ja kaikin tavoin luonnon suosima maa. Vuorissa piilee tyhjentymättömiä kivihiiliaarteita; Kiinan kivihiilikerrokset ovatkin runsaammat kuin yhdenkään muun maan koko maapallolla. Senvuoksi on sen tulevaisuus turvattu, ja Kiina voi aikanaan mennä Amerikankin kehityksestä edelle.

On tunnettua, että syvälahtisten rannikoiden saartama maa aina saavuttaa myös aikaisen ja suuren kehityksen. Siten oli vanhalla ajalla Kreikka tieteen ja taiteen kotina, ja samaten hallitsee nyt Europa muita maanosia. Sillä sellaisten rannikoiden rajoissa asuva kansa joutuu muita aikaisemmin ja helpommin väleihin naapuriensa kanssa ja kykenee kauppaliikenteen avulla käyttämään hyväkseen heidän tuotteitaan ja keksintöjään. Kuitenkin on Kiina tässä kohden poikkeuksena, kuten monissa muissakin suhteissa. Kiinalaiset eivät koskaan ole sillä tavoin käytelleet rannikkoaan. Päin vastoin ovat he huolellisesti karttaneet kaikkea yhteyttä vieraiden kansojen kanssa. Siitä on ollut seurauksena, että heidän kehityksensä on itseensä sulkeutuneena käynyt peräti omintakeisesti ja yhdenmukaisesti; siellä on ihan toisenlaista kuin muualla maailmassa, ja kuitenkin on heidän yhteiskuntansa erinomaisen etevällä ja sivistyneellä kannalla.

Jo kahtatuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää oli kiinalaisilla kirjotusmerkit. Myöhemmin keksivät he vieläkin kirjotuksessaan käytetyn karvasiveltimen, ja mustan tushin valmistus on heidän salaisuutensa. Tushi liuennetaan jauhoksi hierottuna, sivellin kastetaan siihen ja kirjottaessa pidetään sitä kohtisuorassa. Sata vuotta Kristuksen syntymän jälkeen valmistettiin Kiinassa jo paperia. Ikivanhasta kaupungista Lop-norin rannalta, missä nyt kuljeskelee villejä kameeleja, löysin kokoelman paperisia kiinalaisia kirjeitä ja kirjotuksia, jotka olivat olleet hautautuneita erämaahan v:sta 265 asti. Kaikki kirjeet olivat nimittäin päivättyjä ja vuosiluvulla varustettuja. — Jo kuusisataa vuotta jälkeen Kristuksen syntymän keksivät kiinalaiset kirjapainotaidon; Europassa keksi sen Gutenberg vasta 850 vuotta myöhemmin. 1100 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua oli Kiinassa jo tunnettuna magneettineula, ja siellä valmistettiin kompasseja; ruudinkin tunsivat kiinalaiset paljoa aikaisemmin kuin europalaiset. Kolmetuhatta vuotta takaperin olivat he mestareita pronssivalureina; maan sisäosissa tapaa vielä mitä kauneimpia esineitä raskaasta, tummasta pronssista, pyöreitä maljoja, jalustalle pystytettyjä ja leijonilla ja lohikäärmeillä koristeltuja, kukka-astioita, kulhoja, kuppeja ja kannuja, kaikki pienimpiäkin piirteitään myöten mitä hienoimmin ja taiteellisimmin muovattuja. Porsliiniteollisuus saavutti parhaan kukoistuksensa Khanghin ja Khien-lungin hallitessa keisareina. Silloin valmistettiin niin aistikkaita, niin ihmeellisen värikkäitä ja täydellisesti laserrettuja kukka-astioita, maljoja ja kulhoja, etteivät nykyaikana edes kiinalaiset itse kykene enää luomaan niiden vertaisia. Senaikuinen porsliini on nyt hyvin harvinaista, ja siitä maksetaan suunnattomia hintoja. Japanissa näin pienen vihreän kiinalaisen maljan, kolmijalkaisen ja kannellisen, joka maksoi viidenkolmattatuhannen markan vaiheille. Jos vertaa kauneintakin porsliinia, mitä meidän päivinämme kyetään valmistamaan, Khang-hin aikakauden maljoihin, niin täytyy myöntää, että meidän saavutuksemme ovat pelkkää hapuilemista niiden rinnalla. Olivatpa ne miten hienoja tahansa, "vanhalle kiinalaiselle" eivät vedä vertoja.

Kiinalaisella taiteella, oli sen alana maalaus, kiiltotyö, kudonta tai muu, on aina aistikkuuden ja täydellisyyden tuntu. Ikivanhoista ajoista asti on heidän silkkikankaillaan ollut Europassa erinomaisen suuri kysyntä. Kaikki, mitä kiinalaiset valmistavat, on tukevaa, kestävää ja aistikasta. Heidän rakennustaiteensa on yhtä ylevää ja luonteenomaista kuin kaikki muukin. Surkean kömpelöitäpä ja yksitoikkoisia ovat meidän viisikerroksiset tiilirakennuksemme, kun vertaamme niitä kiinalaisten huviloihin, puhumattakaan heidän palatseistaan ja temppeleistään; näiden kaltevat katot on koristeltu isoilla ja pienillä lohikäärmeillä, jotka avaavat kitansa ja harittavat kyntensä. Kiina on itäaasialaisen taiteen koti; sieltä leviää se Japaniin ja Koreaan. —

Kiinan kieli on yhtä kummallinen kuin kaikki muukin tässä laajassa valtakunnassa; se kuuluu indokiinalaiseen kieliryhmään kuten tibetinkielikin. Kaikki sanat ovat yksitavuisia ja taipumattomia. Missä me sanomme "mennä, meni, mennyt, menevä" tai "mennen", siinä on kiinalaisella ainaisena muotona "mennä". Todellinen merkitys selviää joko sanojen asennosta tai erityisistä apusanoista. Yhdellä ainoalla sanalla saattaa olla monta eri merkitystä korostuksensa ja ääntämistapansa perusteella, lauseessa saamansa asennon mukaan tai riippuen siitä, mitä sanoja on sen edellä tai perässä. Kieli jakautuu useihin murteisiin: arvokkain on mandarinien eli sivistyneiden luokkien murre. Joka sanalla on oma kirjotusmerkkinsä, joita kiinankielessä siitä syystä onkin 24,000; ainoastaan joka kahdeskymmenes mies ja joka sadas nainen osaa lukea ja kirjottaa.

Kiinalainen kirjallisuus on tavattoman runsas, miltei tyhjentymätön. Pohjoismaisten merisissien vielä tehdessä rosvoretkiään Europan rannikoille ja pystytellessä riimukirjotuspatsaitaan julkaistiin jo Kiinassa maantieteellinen käsikirja, "Kaikkien maakuntien kuvaus" nimeltään, joka sisälsi suuren määrän karttoja. Kiinalaisten aikakirjoista pääsee seuraamaan heidän historiaansa neljätuhatta vuotta taaksepäin, ja kaikkein merkillisintä on näissä vuosikirjoissa se, että ne ovat peräti tarkkoja ja luotettavia; niissä kerrotaan kaikkea mahdollista, vähäpätöisimpiäkin tapahtumia. Kiinalaiset kirjat ovat hyvin halpahintaisia ja jokainen lukutaitoinen pystyy hankkimaan joltisenkin kirjaston. Kiinalaisen kirjallisuuden laajuudesta antaa keisari Khien-lungin kirjasto käsityksen: sen pelkkää luetteloa oli 122 nidettä.

38. Uusi Kiina.

Keskuksen valtakunnassa on vielä vallalla tapoja ja paheita, jotka uuden ajan järjestyksen täytyy juurittaa pois. Pahin on ooppiumin polttaminen, joka myrkyttää väestöstä noin 150 miljoonaa ihmistä. Edelleen on tuhannen vuoden ajan ollut käytännössä se julma tapa, että tyttölasten jalat väkivaltaisesti ehkäistään tiukoilla siteillä luonnollisesta kasvustaan, surkastuttaen ne vaivaisiksi tyngiksi. Kiinalaisten naisten jalkineet näyttävät senvuoksi kuin nukenkengiltä. Tämä likistys tuottaa kasvuaikana alituista kipua, mutta silti ei yksikään tyttö tahdo jättää pauloitusta sikseen, sillä hän ei saa miestä, elleivät jalat ole kuin kääpiöllä.

Häviämässä on jo nykyään vastasyntyneiden lasten tunnoton jättäminen kuolemaan köyhien keskuudessa, joilta puuttuu varoja lasten elättämiseen. Kerran näin kaivannossa erään kaupunginmuurin ulkopuolella sellaisen pikku poloisen ruumiin virumassa. Ja kuitenkin kohtelevat kiinalaiset lapsiaan mitä suurimmalla rakkaudella. Pao-tossa Pohjois-Kiinassa asuin ruotsalaisen lähetyssaarnaajan luona, joka oli aikoinaan pelastanut pienen, vastikään kuolemaan jätetyn lapsen. Hänen puolisonsa vaali sitä hellästi, ja lapsesta varttui kahdessa vuodessa mitä herttaisin ja somin pienokainen. Silloin saapuivat vanhemmat hartaasti rukoilemaan lastansa takaisin, ja luonnollisesti suostuttiin anomukseen mielellään. —

Rikollisten rangaistukset ovat meidän käsitystemme mukaan epäinhimillisiä. Itä-Turkestanissa työnnättivät kiinalaiset viranomaiset syytetyn kynsien alle litteitä hopeaneuloja, kiristääkseen häneltä tunnustuksen. Tavallisena rangaistusvälineenä on iso, nelikulmainen kaulapölkky, joka avataan ja suljetaan lukolla. Sen ympyriäiseen aukkoon teljetään rikollisen kaula, ja raskas puu painaa olkapäitä. Hän saa sitte vapaasti kuljeskella kantaen pölkkyänsä, joka ehkäisee hänet kaikkinaisesta askarruksesta.

Avioliittoa pitävät kiinalaiset pyhänä ja kunniassa; vaimo on miehensä rinnalla melkein yhdenvertainen ja lait suojelevat häntä ihan kuten miestäkin. Esivallalle osottaa kiinalainen mitä suurinta alamaisuutta, ja kuitenkin kiusaavat ja kiristävät häntä mandarinit tavalla, mikä aiheuttaisi Europassa verisiä vallankumouksia. Monituhatvuotisen tavan ansiota on, ettei näin tapahdu Kiinassa. Kiinalaiset eivät napise, he ovat kärsivällisiä ja ahkeria, ja tyytyvät siihen, mikä riittää elannoksi, enempää kaipaamatta. Vuonna 1897 kuulin Pohjois-Kiinassa kerrottavan naineista miehistä, jotka saivat vain viidenkolmatta markan vuosipalkan. He tosin käyttivät ravinnokseen pelkkää riissiä, jota työnantaja jakeli heille ilmaiseksi; mutta sittekään ei voi käsittää, miten he pystyvät tulemaan toimeen. Ja kuitenkaan eivät sellaiset työläiset koskaan valita. He ovat hilpeitä, ystävällisiä ja kohteliaita, samalla kun ehkä palvelevat teekauppiasta, joka omistaa monia miljoonia. Ihmistyö arvioidaan siis hyvin alhaiseksi. Tavaroita kuljetetaan satojen penikulmien taipaleet kantamuksina. Pohjois-Kiinassa käytetään kuljetukseen myöskin muuleja, kameeleja ja kaksipyöräisiä kärryjä, mutta muualla ovat kadut ja tiet niin soukkia ja kehnoja, että niillä pääsevät liikkumaan ainoastaan jalankulkijat. Virtojen varsilla ja rannikolla saadaan tavaroita kuljetetuksi vesiteitse.

Kaikki Kiinan ystävät ovat iloissaan siitä uudistushengestä, joka on viime vuosina saanut sijaa tässä ihailtavassa maassa ja sen työteliäässä, oivallisessa kansassa. Tosin pystyi vain väkivalta murtamaan kiinalaisten vastustuksen. Rautatiellä, puhelimella, langattomalla sähkötyksellä ei ole mitään erityistä tehoa kiinalaiseen. Rautatietä hän pitää tarpeettomana, koska ihminen on saanut jalat kävelläkseen ja jokia kulkuteikseen; puhelin ja sähkölennätin ovat niinikään turhanaikaisia, samat asiathan toimittaa pikalähetti. Kiinassa ei ole sillä väliä, että jälkimäinen tapa vaatii verrattomasti runsaammin aikaa. Täällä ei milloinkaan ole niin tulista kiirettä; eihän satu mitään häiriöitä, kun kaikki vain käy yhtä vitkallisesti. Muutamalla seudulla, missä parhaillaan otettiin käytäntöön uusi sähkölennätinlinja, selittivät minulle kiinalaiset palvelijani, että paperi, jolle sähkösanoma on kirjotettu, kiitää huimaa vauhtia lennätinlangoissa määräpaikkaansa, ja pylväitten eristäjät ovat pikku majoja, joissa se saa sateensuojaa.

Kolmisenkymmentä vuotta takaperin rakensivat englantilaiset Shanghaista ulospäin kokeeksi pienen 20 kilometrin mittaisen rautatien. Valmiina osti sen Kiinan hallitus, muttei liikennettä varten, vaan hävitettäväksi. Ratapölkyt ja kiskot revittiin irti ja paiskattiin mereen vaunujen ja veturien mukana. Nykyään on kiinalaisen kylläkin täytynyt alistua europalaisten heille tyrkyttämiin oloihin. Useita ratoja kulkee halki maan, toisia on rakenteella tai hankkeissa. Kiinalaiset rakentavat jo muutamia rautateitä itsekin. Pekingin ja Kantonin välinen rata kulkee valtakunnan molempien isojen virtojen poikki, ja Keltaisen joen yli vievä rautatiensilta on puolenyhdeksättä kilometriä pitkä, ollen siis pisin joen yli rakennettu rautatiensilta koko maapallolla.

Tätä "Kiinan heräämistä" johtavat edistysmieliset miehet, jotka tahtovat maansa hyödyksi saada käytäntöön europalaisia parannuksia. Kokemus on heille opettanut, että he ovat turvattomia Europaa vastaan, ja he tietävät suurvaltojen jo neuvotelleen Kiinan jakamisesta keskenään. He tietävät olevansa kykenemättömiä estämään valkoihoisia anastamasta liikenteelleen mitä satamia niiden vain tekee mieli. Vuonna 1894 joutui Kiina sotaan Japanin kanssa ja kärsi täydellisen tappion, kun sen puolustus oli järjestetty kovin kehnosti. Silloin ottivat japanilaiset itselleen Formosan saaren ja Port Arthurin. Jälkeenpäin levittäysi Venäjä kaukaiseen itään, pakotti japanilaiset luovuttamaan Port Arthurin, rakensi Mandshuriassa rautateitä ja ahdisteli Koreaa. Venäjää vastaan oli Kiina yhtä voimaton kuin Japaniakin. —

Näistä opetuksista ovat kiinalaiset saaneet maksaa kalliisti. Heille on nyt selvillä, että maa ilman sotaväkeä, laivastoa ja linnotuksia on tuomittu hävitykseen ja paloitteluun, ja he ovat nyt viimeinkin heränneet vanhoista harhaluuloistaan. Tänä päivänä on Kiinalla yhä karttuva laivasto ja runsaasti sadantuhannen miehen suuruinen vakinainen armeija, joka on asestettu uusimmilla kivääreillä ja japanilaisten upseerien harjottama.

Nykyään matkustelevat nuoret kiinalaiset Europaan ja Amerikaan, ja opiskelevat kymmenintuhansin Japanin korkeakouluissa. Kiina on itsekin perustanut useita yliopistoja europalaisen kaavan mukaan, ja maassa ilmestyy sanomalehtiä, joissa käsitellään päivänkysymyksiä. Sielunsa sisimmässä ajattelevat varmaankin useimmat kiinalaiset: "Oppikaamme perusteellisesti europalaisten sotataito, sillä ainoastaan heidän omilla aseillaan voimme heidät torjua!"

Vuonna 1916 tulee Kiinassa voimaan oopiumikielto. Kiinalaiset ovat muutenkin perin voimakasta, sitkeätä ja terverakenteista ihmisrotua, mutta sitte he pääsevät yhä virkummaksi ja terveemmäksi kansaksi. Kyllä he piankin kykenevät puolustamaan maatansa muukalaisilta tunkeilijoilta ja vallottajilta. Europalaiset kylvävät nykyään lohikäärmeenhampaita Keskuksen valtakuntaan. Mutta kerran nousee lohikäärme ja iskee kyntensä kasvattajiensa rintaan. Europassa on ihmisiä, jotka puhuvat "keltaisesta vaarasta". He pelkäävät uutta kansainvaellusta idästä, suunnattomia kiinalais- ja japanilaislaumoja, jotka tulvivat Europaan ja anastavat valkoihoisilta maailman herruuden. Mutta niin huonosti ei toki käyne. Toivokaamme vain, että kiinalaiset oppivat varjelemaan perintöänsä ja omaisuuttansa. Nelituhatvuotista perintöä!

39. Sininen joki.

Sininen joki (Jangtsekiang), Mekong ja Saluen saavat kaikki kolme alkunsa itä-Tibetistä ja kulkevat siellä yhdensuuntaisia, syvälle kaivautuneita laaksoja myöten, jotka leviävät etelään päin. Tämän suuntansa pitävät Mekong ja Saluen mereen asti, mutta Sininen joki tekee länsi-Kiinassa jyrkän polven itään päin ja jakaa Keskuksen valtakunnan kahtia.

Vain europalaiset nimittävät Kiinan isointa virtaa Siniseksi joeksi. Kiinalaisilla on sen nimenä Iso tai Pitkä joki, lännessä se tunnetaan Kultahietajokena. Maapallolla on ainoastaan kolme pitempää jokea kuin se: Niili, Mississippi ja Amatsoonivirta. Ob ja Jenisei ovat yhtä pitkiä kuin Sininen joki, nimittäin 5200 kilometriä. Ja Sininen joki kuljettaa keskimäärin 244 kertaa enemmän vettä kuin Thames, jonka varrella Lontoo sijaitsee.

Eräässä suhteessa on Sininen joki kaikista maapallon virroista huomattavin. Sen jokialueella ei nimittäin asu vähempää kuin 180 miljoonaa ihmistä, niin, kahdeksannes koko ihmiskuntaa asuu tämän yhden virran piirissä. Kahden jokimaakunnan Hupen ja Hunanin varakuninkaalla on enemmän alamaisia kuin ainoallakaan Europan hallitsijalla, paitsi Venäjän. Kiinan läntisin maakunta Setshuan, jonka halki Sininen joki niinikään juoksee, on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan Ranskan kokoinen. Sellaisissa vertailuissa kutistuu Europa aika lailla!

Sinisen joen varrella on sarja vanhoja, kuuluisia kaupunkeja. Tshungking on Setshuanin maakunnan pääkaupunki, ja sinne asti kulkevat europalaiset jokihöyrylaivat. Hankau on sisä-Kiinan isoin kauppakaupunki. Nanking, lähellä jokisuuta, oli aikoinaan Kiinan valtakunnan pääkaupunki. Järvi on kiinaksi "hu", "king" merkitsee keisarikaupunkia, "pe" pohjoista ja "nan" etelää. Peking merkitsee siis "pohjoista keisarikaupunkia" ja Nanking "eteläistä keisarikaupunkia". Hupe merkitsee "järven pohjoispuolella" ja Hunan "järven eteläpuolella".

Hunanin maakunta on koko Kiinan merkillisimpiä seutuja. Sen asukkaat ovat voimakkaita ja luonteeltaan itsenäisiä, ja heistä saadaan parhaat sotamiehet; mutta he ovat paljoa kiihkeämpiä muukalaisvihollisia kuin muut kiinalaiset. Hunanin pääkaupunki Tshangsha on vanhastaan ollut ulkomaalaismellakkain pesäpaikka, ja niillä tienoin puhkesi vuoden 1911:kin verinen kapinaliike.

Hankauhun saakka tulevat isoimmat valtamerilaivatkin, pienempien höyrylaivojen tunkeutuessa Tshungkingiin, kuten sanottu. Ne ovat pahoja kilpailijoita dshonkeille, jotka ovat monin kymmenin tuhansin välittäneet tavara- ja matkustajaliikennettä tällä mahtavalla virralla harmaasta muinaisuudesta asti. Dshonkkeja on monenlaisia; niitä on isoja ja pieniä, toiset ovat rakenteeltaan sovellettuja virran tyyntä alajuoksua varten, toiset taasen Hupen ja Setshuanin vuolteista suoriutumaan. Sieviä ja tarkotuksenmukaisia ne vain ovat aina, koristaen sitä suuremmoisen kaunista, alituiseen vaihtelevaa maisemaa, jonka keskeen virta on leikannut uomansa. Täällä voisi maalaaja viettää ikänsä pitkän, hänen tarvitsemattansa olla ainoatakaan päivää aiheiden puutteessa jouten.

Joillakuilla seuduilla käytetään dshonkkien rakentamiseen kypressipuuta, toisilla ohuita tammilankkuja. Tarkotuksena on saada aluksesta joustava ja notkea, jotta se ei niin helposti saisi vuotoja vuolteissa. Vaarallisissa paikoissa otetaan alukseen luotsi. Ja kuitenkin on laskettu, että joka kymmenes dshonkki ajautuu matalikolle ja joka kahdeskymmenes joutuu täydellisesti hylyksi. Matka Hankausta Tshungkingiin kestää 35 vuorokautta, mutta takaisin pääsee 9 vuorokaudessa, virta kun on silloin työntelemässä alusta. Alas virtaa on kulku vaarallisinta, se tuottaa useimmat haaksirikot.

Jokaisella isolla dshonkilla on pikku sanomalaiva viemässä tavaroita ja matkustajia maihin. Iso dshonkki on 12 metriä pitkä; perä on korkea, ja siellä sijaitsee jonkinlainen kajuutti, joka on katettu punotuilla olki- tai heinämatoilla. Ylös virtaa lähtevä dshonkki ottaa lastia puolenkolmatta tonnia, alas virtaa kuusi. Alusta hoidellaan airoilla, joista jotkut ovat niin jykeviä, että niihin tarvitaan kahdeksan miestä. Enimmiten käytetään niitä ajelehdittaessa virran mukana, jotta iso perämelana toimiva airo kykenee pitämään aluksen tolallaan. Dshonkilla on myöskin masto ja purje, joihin turvaudutaan ainoastaan ylös virtaa ponnistauduttaessa, milloin tuuli on suotuisa. Alus on muuten jaettu eräänlaisiin vedenpitäviin komeroihin, jottei se heti vuodon saatuaan uppoaisi. Siten ehditään laiva useinkin vielä toimittaa rantaan, ennen kuin se vikaannuttuaan täyttyy vedellä.

Miten onkaan mahdollista kulkea ylös virtaa noin isolla, raskaasti lastatulla aluksella voimakasta, imevää vuolletta vastaan? Sillä onhan selvää, että laiva suotuisimmallakin tuulella viilettäisi vuolteista takaisin alas kuin pähkinänkuori. Tämän estämiseksi kiinnitetään dshonkin keulapäähän bambukuiduista punottu, sata metriä pitkä köysi, josta noin kuusikymmentä miestä peräkkäisenä rivinä pitkin rantaa juosten kiskoo alusta ylöspäin. Ranta en tavallisesti hyvin jyrkkä, kalliot kohoavat melkein kohtisuorasti virrasta. Ketterinä kuin apinat pujahtelevat miehet kapeita kalliopolkuja myöten ja kapuavat hengenvaarallisten ulkonemien ympäri. Työnsä keventämiseksi he laulelevat reippaasti. Päällysmiehet seuraavat heitä huudoilla ja sivalluksilla hoputellen; mutta he eivät lyö kovasti, ainoana raippanaan bambuvitsa, joka tuottaa enemmän läiskettä kuin kipua.

Tällä tavoin hinataan dshonkkia pitkin joen rantaa. Usein ei kalliopolulta näe venettä eikä virtaa. Rumpujen pärrytyksellä antaa laivan ohjaaja merkkejä hinaajille. Sitäpaitsi on kuusi miestä aina valmiina irrottamaan köyden, milloin se on tarttunut ulkonevaan kallionkärkeen. Jotkut muut, jotka kulkevat ihan alasti, tekevät samoja palveluksia veden alla.

Kallioissa näkee pitkin jokivartta kouruja ja uurtoja, joita nuo hinausköydet ovat hivutelleet. Tällaista kuljetusta onkin täällä jo toimitettu tuhansia vuosia. Laivaan jää aina parikymmentä miestä pitämään perää ja pitkillä riu'uilla pidättelemään alusta rannasta tai sauvomaan hinaajien apuna laivaa ylös virtaa kuljettaessa.

Nämä miehet uurastavat kuin kaleeriorjat. Heidän työnsä on hengenvaarallista. Ainaisena uhkanaan ovat heillä jyrkät kallioseinät ja virran pyörteet. Viikon toisensa jälkeen huohottavat he hinausköyteensä kumartuneina. Heidän koko ruumiinsa on täynnä vereslihalle kahnautuneita nirhamia, jotka ovat tuskin alkaneet parantua, kun jo uudestaan hieroutuvat rikki. Varsinkin hartioissa näkee hinauksen arpia. Raskas on heillä elämä, ja kuitenkin ovat he tyytyväisiä. Heitä kohdellaan kuin koiria, ja silti he laulelevat. Ja paljonko saavat he palkakseen koko viisineljättä vuorokautta kestävältä matkaltaan ylös virtaa? No, lähes neljä markkaa, kolmasti riissiä päivässä ja koko aikana myöskin kolmasti annoksen silavaa. Matkasta alas virtaa, jolloin työ on paljoa keveämpää ja vaatii vain neljänneksen ajasta, saavat he vähän yli markan. Viisitoista penniä kymmentuntiselta työpäivältä on siis näiden miesten ansiona! Ja kuitenkin he laskettelevat leikkiä ja naureskelevat.

Helmikuulla on vesi virrassa matalimmillaan, ja silloin se on kirkasta. Kaupungit ja kylät ovat 50 metriä korkealla virran kalvosta. Ne kohoavat muureineen, portaineen, portteineen ja pagodeineen tavallisesti laaksonsuiden laakeilla kolmioniemekkeillä. Harjujen ja laaksojen maaperästä kasvaa jokainen tuumanala metsää tai on pelloksi raivattua. Kevään mittaan alkaa virta nousta, ja kesällä se pauhaa jättiläismoisena, suklaanruskeana tai harmaanlikaisena, korkealle paisuneena vesipaljoutena. Muutamin paikoin, missä laakso kapenee, voi vesi silloin olla kerrassaan 30 metriä ylempänä kuin helmikuussa. Silloin on virralla kulku vaarallista, vesi kun peittää kaikki matalikot ja kivisärkät ja muodostaa rajuja kurimuksia. Vuolteen mukaansa tempaama dshonkki kiitää 10 kilometrin vauhdilla tunnissa alas virtaa.

Kylien ja kaupunkien alapuolella on suurina parvina sellaisia dshonkkeja, jotka odottavat työtä. Jokainoalla kalliolla, vähäisimmälläkin polvekkeella on erityinen nimensä, "Keltainen kissa", "Nukkuva sika", "Kaksoislohikäärme" ja sen sellaisia. Rosvojakaan ei täältä puutu. Niillä on tyyssijansa vuoristossa, ja sieltä he sopivilla kohdilla ahdistavat dshonkkeja. Siksi näkeekin ulkonevissa kallioseinämissä toisinaan isoja kirjotusmerkkejä; ne merkitsevät: "Väylä ei ole turvallinen", tai: "Pienten dshonkkien on ajoissa laskettava ankkuri". Tällä tavoin varotetaan aluksien omistajia vaarasta.

Suuri ei näy olevan omistajienkaan liikevoitto, ja sitä vähemmin on heillä syytä silmäillä ystävällisin katsein niitä isoja venäläisiä laivoja, jotka ottavat Hankausta lastikseen teetä. Hankau on Kiinan isoin teesatama, ja Kiina on teepensaan kotimaa. Vasta 250 vuotta takaperin tuli tee tunnetuksi Europassa; nyt juodaan sitä täällä yhtä yleiseen kuin monissa muissakin osissa maailmaa. Englannissa ja Venäjällä on siitä tullut ihan kansallisjuoma. Venäläiset tapasivat entiseen aikaan tuottaa teensä karavaaniteitä myöten Mongolian ja Siperian kautta; nykyään vähenee teen vienti Kiinasta, ja Intia ja Ceylon ovat siinä kohden vieneet voiton Keskuksen valtakunnasta.

40. Mongolia.

Kiina etelässä ja Itä-Siperia pohjoisessa rajottavat sitä suunnatonta Sisä-Aasian aluetta, jolla on nimenään Mongolia. Kiinalaiset nimittävät sitä "Ruohomaaksi". Mutta on tästä maasta laajoja osia vedettöminä aavikkoinakin, missä lentohiekka kasautuu korkeiksi harjanteiksi ja karavaanitiet kaivoinensa ovat etäällä toisistaan. Tuota erämaavyöhykettä, joka on maapallomme laveimpia, nimittävät mongolilaiset Gobiksi, s.o. pelkästään aavikoksi. Samaa merkitsee kiinalaisten käyttämä nimitys Shamo.

Mainitsin jo, että Mongolia on Kiinan alusmaa ja että mongolien hengellinen päällikkö, heidän paavinsa on dalai-lama. Heillä on myöskin joukko lamaluostareita, ja joka vuosi tekevät he suurin joukoin pyhiinvaelluksia Lhasaan. Hämmästyttävän suuri osa miespuolisesta väestöstä menee luostareihin, sitoutuen munkkisäätyyn. Kiinalaiset ovat siitä hyvillään, sillä rauhallinen luostarielämä saa vanhaan aikaan niin sotaisiksi tunnetut hurjat mongolilaumat unohtamaan oman voimansa; temppelisuojamien Buddha-patsaiden edessä toimitettavat hartaudenharjotukset kääntävät heidän ajatuksensa toisille urille. He eivät enää ajattele, että heidän kansansa aikoinaan hallitsi melkein koko Aasiaa ja puolta Europaa valtikallaan ja että heidän esi-isänsä, "kultainen parvi", seitsemänsataa vuotta takaperin samosivat Kaukasuksen yli, tekivät koko Venäjän verovelvollisekseen ja syöksivät kauhistukseen muun lännen. Tuskinpa muistavat he sitäkään, että näiden jälkeläiset vallottivat koko Keskuksen valtakunnan ja kaivoivat keltaiseen multaan Keisarikanavan, jota kiinalaiset dshonkit vielä tänä päivänä kulkevat. Vimmaisimmasta aseitten kalskeesta, mitä on maailma konsanaan vapisten kuullut, ei nykyään ole kaikuakaan jäljellä. Säilät ovat ruostuneet huotriinsa, ja mongoliruhtinaat, joita Kiina sanoo veroruhtinaikseen, asuvat rauhallisesti aroilla kahdeksanviirisissä telteissään.

Mongolit ovat paimentolaisia. He omistavat suuria lammas- ja vuohilaumoja ja käyttävät ravinnokseen lampaanlihaa, maitoa, voita ja juustoa. Heidän kotieläimiään ovat myöskin kaksikyttyräinen kameeli ja pienikasvuinen, sitkeä, vankkaluinen hevonen. Elämä on heillä ainaista vaellusta. Kun joltakin seudulta pouta kuolettaa kasvullisuuden tai karja on kalunnut kaiken ruohon, kuormittavat he kameelit telteillään ja muilla kapistuksillaan ja hakevat parempia laitumia. Mongolien teltti muistuttaa muodoltaan juustokupukkaa; sen runkona on sitkeistä, lujista riu'uista sommiteltu ristikko, joka katetaan mustilla karvapeitteillä ihan kuten kiinalaisillakin on tapana. Yhtäläiset luonnonsuhteet ja elämänehdot saavat eri kansoja aivan kaukanakin toisistaan omaksumaan samoja elintapoja.

Mongolit ovat hyvänsävyistä, miellyttävää kansaa. Minä olen tullut tuntemaan heidät suuren alueensa reunoilla, ja olen kerran matkustanut Mongolian poikkikin. Lähtökohtana oli Peking, ja matka kävi suoraan luoteeseen, ensin mongolilaisen ylänkömaan itäisten rajavuorten yli, sitte koko Mongolian halki ja lopuksi läpi sen osan itä-Siperiaa, missä Baikal-järvi sijaitsee keskikorkuisten vuoristojen välissä. Se tapahtui maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa 1897. Siihen aikaan ulottui Siperian rautatie vasta Kanskiin, pieneen kaupunkiin Jenisein itäpuolelle. Pitempää kärrymatkaa en ole eläissäni tehnyt, sillä Pekingistä on Kanskiin kolmentuhannen kilometrin taival, ja välillä lepäsin yhden ainoan päivän, nimittäin Irkutskissa, itä-Siperian pääkaupungissa.

Kolmetuhatta kilometriä yli arojen ja aavikoiden, yli lumettuneiden metsäisten vuorten ja jäätyneiden, laaksojen! Jymisivätpä siinä hevosten kaviot routaisella kamaralla, ja miten monta pyörähdystä lienevätkään kärryjeni pyörät tehneet!

Pekingissä olin varustautunut kaikella, mitä tarvitsin matkaani Venäjän alueen rajalle. Ensimäisenä hankittavanani oli kiinalainen passi, joka oikeutti minut käyttämään apunani mongoleja ja heidän hevosiansa sekä viettämään yöni heidän telteissään, mikäli mieleni teki. Ruokavarojahan niinikään tarvittiin mukaan: säilykkeitä, leipää, teetä, sokeria ja muita elintarpeita. Venäläinen lähetystö antoi saattueekseni kaksi kasakkaa; mies-parkojen piti laskettaa koko tuo pitkä taival täyttä neliä! Mutta he olivat tyytyväisiä urakkaansa ja riemuitsivat siitä, että palvelusaikansa Pekingissä päätyttyä pääsivät palaamaan siperialaiseen kotiinsa.

Mongoliassa ei matkusteta tavalliseen tapaan. Ei istu kyytimiestä etulaudalla, ei nojaile mukavasti matkustavainen joustimilla varustetuissa, nelipyöräisissä vaunuissa ja anna katseensa puolittain haaveksien tähystellä taivaanrantaa. Ei sinne päinkään! Täällä ei ole raivattuja teitä, ei kievareita. Silti on ehtimiseen vaihdettava hevosia. Verekset hevoset saadaan mongolien telttikylistä. Mutta mongolit ovat paimentolaisia, joten heidän kylänsäkin ovat alituiseen liikkeellä. On siis ensiksikin tiedettävä, missä kylät kulloinkin ovat, ja toisekseen toimitettava ihmisille ennakolta viesti, että heidän on varattava määrätty luku hevosia. Senvuoksi lähetetään edeltäpäin pikalähettejä ratsain, ja tilatut hevoset toimitetaan aina mitä täsmällisimmin. Mutta ainoastaan mongolit itse tietävät, missä naapurikylät sattuvat olemaan, ja joka kylästä otetaan joitakuita mongoleja saattajiksi. Ja koska tässä maassa kylätkin vaeltavat, kuljetaan täällä aina suorinta tolaa kylästä toiseen. Ei voi siis koskaan pysytellä määrätyllä tiellä, vaan on matka suunnattava suoraan poikki aavikon ja yli aron, tavallisesti missään näkemättä jälkeäkään vanhoista rattaiden uurroista.

Ajoneuvot ovat hyvin yksinkertaiset. Kerrassaan liian yksinkertaiset! Sen huomaa matkustavainen jo ennen kuin on ensimäisestäkään kyytivälistä suoriutunut. Puinen kärrynkoppa lepää kahdella keskikokoisella pyörällä ja on kauttaaltaan katettu ylhäältä tunnelimaisesti kaartuvalla kuomulla, jonka päälle on pingotettu sinistä verkaa. Etuseinään sovitettu pieni ikkuna ja kaksi sivuikkunaa suovat matkustavaiselle vapaan näköalan arolle. Ikkunaruudut ovat kiinnitetyt kuomun päälle vedettyyn kankaaseen, joten ne eivät voi tärskeestä särkyä. Joustimia ei kärryissä ole ensinkään, niiden pohja lepää suorastaan rattaiden tammella. Sisälle sovitellaan niin paljon pieluksia, turkkeja ja karvapeitteitä kuin päinsä käy ja niiden päälle istutaan, jottei aivan mureaksi hytky. Tilaakin on kärryissä vain sen verran, että juuri saa oikaistuksi säärensä. Ja sija on aina arvioittu vain yhdelle henkilölle.

Kärryt ovat sanalla sanoen tavallista kiinalaista lajia haarukka-aisoineen, joihin hevonen tai muuli valjastetaan. Kiinassa istuu kyytimies toisella aisalla tai juoksee kärryjen vieressä. Minä olin sitonut matkalaukkuni aisojen alapuolelle. Suuren kuormastoni olin lähettänyt matkaan kameeleilla, ja se saapui Tukholmaan puoli vuotta minun perästäni.

Valjastaminen se vasta kummallisesti toimitetaan. Kumpaisenkin aisan etukärkeen on kiinnitetty tukeva silmukka. Molempien silmukkain läpi työnnetään pyöreä poikkipuu. Kaksi ratsastavaa mongolia ottaa kumpainenkin poikkipuun pään satulassa polvelleen. Aisojen välissä ei täällä juokse mitään vetojuhtaa. Poikkipuun päihin on kiinnitetty pitkiä naruja. Kaksi muuta ratsastajaa kietoo nämä narut pariin kertaan uumilleen. Ratsupiiskat on heillä kaikilla, ja kun ollaan valmiita lähtöön, kiitävät kaikki neljä ratsastajaa täyttä karkua yli aron, vetäen kärryjä perässään.

Molemmin puolin ratsastaa kaksikymmentä muuta mongolia, jotka puolittain katoavat pöllyileviin tomupilviin. Äkkiä näkee kahden heistä takaapäin karauttavan niiden miesten viereen, joiden polvella poikkipuu lepää. Molemmat uudet hevoset painavat päänsä kumaraan ja pistävät sen puun alle, joka jää näiden ratsastajien polvelle, tähänastisten kannattajien pysähdyttäessä hevosensa ja antaessa kärryjen keikkua eteenpäin. Sitte he yhtyvät muuhun joukkoon. Kärryt eivät seisahdu hevosia vaihdettaessa, mikä tapahtuukin kahdessa sekunnissa. Vauhti pysyy yhä huimana kiidätyksenä. Täytyy vain ihmetellä, miten keveästi ja ketterästi tämä temppu tapahtuu, ja ellei osu juuri silloin kurkistamaan kärryjen etuikkunasta, ei tätä usein uudistuvaa hevosten vaihtoa ollenkaan huomaa.

Tähän tapaan vaihdetaan myöskin molemmat eturatsastajat hevosinensa ehtimiseen mitä tulisimmassa vauhdissa. Kun toinen heistä väsyy, karauttaa uusi ratsastaja paikalle ja kietaisee vetonarun vyötäisilleen.

Parin kolmen tunnin kuluttua näkee edessään arolla telttikylän. Siellä on kolmisenkymmentä hevosta valmiina omistajineen, jotka ovat edellisinä päivinä saaneet pikaläheteiltä viestin. Kylään tultaessa seisahtuvat kärrit nytkähtäen, ja aisojen päät kallistuvat alas. Kasakoista tiedustaa toinen, tahtooko matkustavainen nousta alas kärryistä, levätä teltissä, juoda teetä tai syödä, vai lähdetäänkö suoraa päätä jatkamaan matkaa. Mutta minä otin tavakseni yöpyä mongolien luokse, jotten hurjasta ajosta ihan tärveltyisi. Kullakin vaihtopaikalla saavat sinne asti tulleet mongolit joitakuita ruplia. Täällä maksetaan aina pelkillä hopearuplilla, sillä mongolit eivät huoli paperirahasta eivätkä pikku kolikoista. Hopearuplia käyttävät nimittäin heidän vaimonsa koruina.

Jo ennen auringon nousua lähdetään taas äärettömälle arolle. Pikku rotkoja ja vesikouruja eivät ratsastajat arastele vähääkään; vain silloin hillitsevät he vauhtiansa, kun tielle sattuu poikittain aivan syviä hautoja. Mutta usein eivät he enää ehdikään väistää kivenlohkaretta tai kuoppaa, ja kun sitte pyörät poukkoavat siitä ylitse, sinkoaa matkustavainen kuomun kattoon ja kierii suin päin turkeissaan ja pieluksissaan.

Pohjois-Mongoliassa oli paksulta lunta, ja siellä vetivät kärryjäni kameeliratsastajat. Olinkin jo niin ruhjoutunut ja kurjassa tilassa, että minusta tuntui mieluisalta levolta, kun matka nyt pehmeässä lumessa joutui hiljaisemmin.

41. Marco Polo.

Vuonna 1162 syntyi Mongoliassa hurjien ratsastajalaumojen päällikkö nimeltä Dshingis-khaani. Hän alisti valtaansa kaikki naapuriheimot, ja mitä vain mongoleja oli, ne keräytyivät hänen lippunsa alle. Mitä suuremmaksi hänen mahtinsa paisui, sitä laajempia maa-alueita tahtoi hän vallata, eikä hän tyytynyt ennen kuin melkein koko Aasia oli hänen valtikalleen kuuliainen. Hänen valiolauseenaan oli: "Yksi Jumala taivaassa ja yksi suurkhaani maan päällä." Hänelle ei riittänyt valtakunta yhtä iso kuin Aleksanterin tai Caesarin, vaan hän tahtoi hallita koko tunnettua maailmaa, ja niinpä ratsasti hän armeijoineen tuossa valtaisessa maanosassa valtiosta toiseen. Kaikkialla jätti hän jälkeensä hätää ja valitusta, hävitettyjä ja poltettuja kaupunkeja. Hän oli maailmanhistorian suurin ja samalla hurjaluontoisin vallottaja. Hänen ollessaan mahtinsa huipulla olivat epälukuiset kansat hänelle verovelvollisia, Taka-Intian niemimaasta Novgorodiin, Japanista Schlesiaan asti. Hänen hovissaan kävi Ranskan kuninkaitten, Turkin sulttaanin, venäläisten suuriruhtinaitten, sen ajan paavien ja kalifien lähettiläitä. Ei ennemmin eikä myöhemmin ole koskaan yksi mies pannut ihmislapsia siinä määrin liikkeelle ja pakottanut niin monia kansoja vastoin niiden tahtoa ryhtymään tekemisiin keskenään. Dshingiskhaani hallitsi ja käski runsaasti puolta koko ihmiskunnasta, ja vielä tänä päivänä elää hänen nimensä kauhu monissa hänen hävittämissänsä maissa.

Kuollessaan oli Dshingis-khaani 65 vuoden vanha, ja hän jätti äärettömän valtakuntansa neljälle pojalleen perinnöksi. Yksi näistä neljästä oli sen Kublai-khaanin isä, joka vuonna 1280 vallotti Kiinan ja tuli Keskuksen valtakunnassa mongolilaisen keisarisuvun kantaisäksi. Hänen hovinsa oli vielä loistavampi kuin isoisän, ja meillä on tarkka kuvaus suurkhaanista ja hänen valtakunnastaan sen miehen suusta, josta nyt käyn puhumaan.

Vuonna 1260 oleskeli Konstantinopolissa kaksi venetsialaista kauppamiestä. He olivat nimeltään Nicolo ja Maffeo Polo. Heidän hartaana toivomuksenaan oli solmia uusia kauppayhteyksiä Aasian kanssa, ja tämä pyrkimys houkutteli heidät Krimin niemimaalle ja sieltä Volgan yli ensiksikin Bukharaan sekä edelleen suurkhaani Kublain hoviin. Siihen aikaan olivat katolilaisten lähetyssaarnaajien matkat tuottaneet hämärää käsitystä kaukaisen idän suurista sivistyneistä valtakunnista.

Suurkhaani ei ollut vielä milloinkaan nähnyt europalaisia. Hän oli hyvillään venetsialaisten tulosta, otti heidät ystävällisesti vastaan ja tiedusteli heiltä, mitä kaikkea ihmeellistä oli heidän kotipuolessaan nähtävänä. Sitte päätti hän antaa heidän toimitettavakseen paaville kirjeen, jossa pyysi lähetettäväksi itään sata oppinutta, tietorikasta lähetyssaarnaajaa. Näitä tahtoi hän käyttää aron hurjien heimojen tasaannuttamiseen ja sivistämiseen.

Yhdeksän vuotta poissa oltuaan palasivat molemmat kauppamiehet Venetsiaan. Paavi oli kuollut, ja kaksi vuotta odottivat he turhaan hänen seuraajansa valitsemista. Mutta kun he eivät tahtoneet jättää suurkhaania siihen käsitykseen, että he olivat syöneet sanansa, päättivät he jälleen lähteä kaukaiseen itään, ja tälle retkelle ottivat he mukaansa Nicolon pojan, viisitoistavuotiaan Marco Polon.

Kolme matkamiestämme kulkivat nyt Syrian halki Mossuliin ihan likelle Niniven raunioita, sieltä Bagdadiin ja Hormusiin, joka on kaupunki Persian lahden ja Arabian meren välisellä kapealla kannaksella. Sitte samosivat he pohjoista kohti koko Persian ja pohjois-Afghanistanin poikki, Amu-darjaa ylös Pamirille, käyttäen teitä, jotka heidän jälkeensä saivat kuusisataa vuotta odottaa uusia matkustajia Europasta. Jarkandin, Khotanin ja Lopnorin kautta — kaikki jo tuntemiamme paikkoja — ja Gobi-erämaan halki kävi nyt heidän matkansa Kiinaan. Useita vuosia taipaleella oltuaan päätyivät he viimein vuonna 1275 suurkhaanin hoviin itä-Mongoliassa. Hallitsijaa miellytti Marco Polo suuresti, ja mielihyvällä kuuli hän, että nuorukainen oli oppinut lukemaan, kirjottamaan ja puhumaan useita itämaisia kieliä. Hän älysi sellaisen laajatietoisen kelpo miehen hyödylliseksi käytellä ja otti hänet palvelukseensa. Ensimäiseksi toimeksi uskottiin nuorelle Pololle virkamatkan tekeminen pohjoiseen ja läntiseen Kiinaan. Polo oli havainnut, että Kublai-khaani mielellään kuuli huomattavia, kummallisia kertomuksia vieraista maista, ja senvuoksi painoi hän kaiken näkemänsä ja kokemansa huolellisesti mieleensä, selostaakseen niitä jälkeenpäin keisarille. Siten kohosi hän yhä korkeammalle suurkhaanin suosiossa, ja häntä lähetettiin uusille virkamatkoille, joilla hän joutui Intiaankin ja Tibetin rajalle. Kolme vuotta oli hän eräässä isossa kaupungissa kuvernöörinä, ja tärkeä asema oli hänellä varsinaisessakin asuinkaupungissaan, Pekingin hovissa.

Marco Polo kertoo muun muassa keisarin metsästysretkistä. Hän istuu kantotuolissa, joka muistuttaa pientä katollista kamaria ja on sijotettu neljän elefantin selkään. Kantotuoli on ulkoa katettu taotuilla kultalevyillä, sisäpuoli on verhottu tiikerintaljoilla. Hänen vieressään istuu kaksitoista parasta metsästyshaukkaa, ja kantotuolin rinnalla ratsastaa saattueväkeä. Tuon tuostakin huudahtaa joku seuralaisista: "Teidän majesteettinne, katsokaahan kurkia!" Silloin avauttaa keisari heti kantotuolinsa katon ja päästää jonkun haukoista syöksähtämään saaliiseen; tähän urheiluun hän on suuresti kiintynyt. Jälkeenpäin hän lähtee leiriinsä, johon kuuluu kymmenentuhatta telttiä. Hänen oma vastaanottotelttinsä on niin tilava, että siinä saa tuhannen henkilöä vaivatta sijansa; toisessa pidetään salaisia neuvotteluja, kolmas on makuuhuoneena. Niitä tukee kolme telttitankoa, ja ne ovat ulkopuolelta katetut tiikerintaljoilla, sisäpuolelta verhotut kärpän- ja sopulinnahoilla. Marco Polo vakuuttaa näiden telttien olleen niin hienosti koristeltuja kallisarvoisilla kaunistuksilla, ettei jokainen kuningas pystyisi sellaista telttiä maksamaan.

Vain etevimmät aatelismiehet saavat ruokapöydässä palvella keisaria. Tällöin on heiltä suu ja nenä kiedottu kultaompeleisiin silkkihuiveihin, jottei heidän hengityksensä saastuttaisi vateja ja pikareja, joita he tarjoavat korkealle herralleen. Ja joka kerta kun keisari juo, puhaltaa suuri torvisoittokunta ja kaikki läsnäolijat polvistuvat.

Kaikki kauppiaat, jotka saapuvat pääkaupunkiin, ja etenkin ne, jotka pitävät kaupan kultaa ja hopeaa, jalokiviä ja helmiä, saavat myydä kalleuksiaan yksinomaan keisarille. Ja Marco Polo pitää ihan luonnollisena, että Kublai-khaani omistaa suurempia aarteita kuin kaikki maailman kuninkaat, koska hän aina maksaa pelkällä paperirahalla, jota valmistuttaa mielinmäärin. Siihen aikaan oli nimittäin Kiinassa jo paperirahaa liikkeellä.

Siten elelivät Marco Polo, hänen isänsä ja setänsä monta vuotta Keskuksen valtakunnassa ja keräsivät älyllään ja uutteruudellaan suuren omaisuuden. Mutta keisari, heidän suojelijansa, oli vanha, ja he pelkäsivät asemansa muuttuvan hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin kaipasivat he takaisin Venetsiaan, mutta aina kun he puhuivat lähdöstään, pyysi Kublai-khaani heitä lykkäämään sen vielä tuonnemmaksi.

Mutta sattui tapaus, joka teki heille matkustuksensa mahdolliseksi. Persiakin oli silloin mongolilaisen herruuden alaisena, ja sen ruhtinas eli khaani oli Kublai-khaanin sukulainen. Persialainen khaani oli menettänyt lemmikkipuolisonsa ja tahtoi nyt täyttää hänen kuolinvuoteella lausumansa toivomuksen, että hän naisi ruhtinattaren vaimonsa omasta heimosta. Hän toimitti senvuoksi lähettiläitä tällä asialla Kublai-khaanin luo. Nämä otettiin ystävällisesti vastaan, ja Persian khaanille etsittiin sievä, nuori prinsessa. Kun kuitenkin arveltiin noin nuorelle tytölle liian vaivaloiseksi matkustaa lähemmä 7000 kilometriä maitse Pekingistä Täbrisiin, päätettiin palata Persiaan vesitse.

Lähettiläät olivat oppineet pitämään noita kolmea venetsialaista vilpittömästi arvossa ja tulleet heidän kanssaan hyviksi ystävyksiksi. He pyysivät sentähden Kublai-khaanilta lupaa saada ottaa heidät mukaansa, he kun kaikki kolme olivat taitavia merenkulkijoita, ja Marco Polo, joka oli vastikään käynyt Intiassa, saattoi antaa heille monia tärkeitä ohjeita purjehduksesta sinne. Kublai-khaani myöntyi paljosta pyytelystä ja varusti koko matkueen hyvin anteliaasti mitä parhaaseen kuntoon. Vuonna 1292 lähtivät he Kiinan rannikolta purjehtimaan etelää kohti.

Matkalla kohtasivat he monenlaisia vastuksia, myrskyjä, jotka tuottivat haaksirikonkin, ja kuumetauteja. Sumatran saaren ja Intian rannikoilla pidättelivät heitä pahat ilmat kauvan, suuri osa miehistöä menehtyi tauteihin ja kolmesta lähettiläästäkin kuoli kaksi, mutta nuori prinsessa ja hänen venetsialaiset ritarinsa pääsivät turvallisesti Persiaan. Khaani oli sillävälin kuollut, ja prinsessan oli tyytyminen hänen veljenpoikaansa. Hän oli suuresti suruissaan, kun nuo kolme Polo-herraa erisivät hänestä, palatakseen kotia Täbrisin, Trapetsuntin, Bosporuksen ja Konstantinopolin kautta. Vuonna 1295 saapuessaan perille olivat he olleet poissa neljäkolmatta vuotta!

Venetsiassa olivat omaiset ja ystävät jo kauvan katsoneet heidät kuolleiksi. He itse olivat melkein unohtaneet äidinkielensä ja ilmestyivät synnyinkaupunkiinsa yksinkertaisessa, hiukikuluneessa itämaalaisessa asussa. Ensi työkseen he hakivat isänsä kodin ja koputtivat ovelle. Mutta omaiset eivät heitä enää tunteneet, eivät ottaneet uskoakseen heidän kummallisia kertomuksiaan ja käskivät vaeltajien mennä matkaansa.

Nämä kolme herrasmiestä siirtyivät nyt toiseen taloon ja kutsuivat sukunsa suuriin vieraspitoihin. Kun vieraat olivat istuutuneet katetun pöydän ääreen ja aterian piti alkaa, astuivat kaikki kolme isäntää pitosaliin, puettuina kalliista tummanpunaisesta silkistä ommeltuihin pitkiin kauhtanoihin. Ja kun vettä tarjoiltiin käsien pesua varten, vaihtoivat he vaatetustaan ja verhoutuivat mitä hienoimmin kirjailtuihin aasialaisiin levätteihin. Mutta silkkikauhtanansa he leikkasivat kappaleiksi, jotka jaettiin palveluskunnalle. Myöhemmällä esiintyivät he harvinaisen kallisarvoisissa samettipuvuissa, palvelijain taaskin saadessa levätit omakseen. Ja samaa tietä menivät lopuksi samettipuvutkin.

Kaikki vieraat olivat peräti hämmästyksissään näkemästänsä. Mutta sitte kun ruokalajit oli korjattu pois ja palvelijat peräytyneet, nousi Marco Polo ja nouti ne vanhat, nukkavierut kauhtanat, jotka matkamiehillä oli ollut yllään silloin kun omaiset eivät olleet tahtoneet heitä tuntea. He alkoivat terävillä veitsillä ratkoa näiden vaatekappaleiden saumoja, ja pöydälle kieri kasoittain rubiineja, safiireja, karpunkelikiviä ja smaragdeja. Sillä Kublai-khaanilta lähtöluvan saatuaan olivat he vaihtaneet kaiken omaisuutensa jalokiviin, kun eivät voineet niin pitkälle matkalle ottaa mukaansa raskaita kultakuormia. Jalokivet olivat he siten neuloneet vaatetuksiinsa, ettei kukaan voinut huomata mitään erikoista.

Kun vieraat näkivät edessään aarteet, oli heidän ihmetyksensä rajaton. Ja nyt täytyi heidän myöntää, että nämä herrat todellakin olivat Polo-suvun kadoksissa olleet jäsenet. Nyt alettiin heitä kohtaan myöskin osottaa mitä suurinta kunnioitusta. Huhun levitessä Venetsiassa heidän vaiheistaan, saapuivat kelpo porvarit joukottain Polon talolle; kaikki tahtoivat syleillä pitkämatkalaisia, toivottaa heidät tervetulleiksi kotia ja vakuuttaa heille ystävyyttänsä.

Kolmen suuren kauppatasavallan — Venetsian, Genuan ja Pisan — välejä häiritsi ainainen kateus ja kilpailu. Vuonna 1298 varustivat genualaiset mahtavan laivaston, joka havitteli venetsialaisia satamaseutuja Adrian meren dalmatialaisella rannikolla. Siellä joutuivat he otteluun Venetsian laivaston kanssa, jossa Marco Polo oli erään kaleerilaivan päällikkönä. Tulisesta taistelusta suoriutuivat genualaiset voittajina, tekivät seitsemäntuhatta venetsialaista vangiksi, purjehtivat sitte kotia Genuaan ja kulkivat siellä väestön riemusaattueessa kaupunkiin. Sotavangit heitettiin kahlehdittuina tyrmään. Näiden joukossa oli Marco Polo.

Vankeudessaan oli Marco Pololla onnettomuustoverinaan kirjuri Rusticiano Pisasta. Hän se Marco Polon sanelun mukaan merkitsi paperille venetsialaisen merkilliset vaiheet Aasiassa. Meillä on siten syytä olla hyvillämme tuosta tappelusta ja sen ratkaisusta. Sillä muutoin olisi kenties Marco Polon nimi jäänyt jälkimaailmalle tuntemattomaksi.

Vuoden kuluttua vaihdettiin molemmin puolin saadut vangit. Marco Polo pääsi Venetsiaan takaisin, meni siellä naimisiin ja sai kolme tytärtä. Hän kuoli vuonna 1324 ja haudattiin Venetsian Lorenzo-kirkkoon.

Kuolinvuoteellaan kehotettiin häntä peruuttamaan seikkailujuttunsa. Hänen sanoihinsa ei luotettu, ja vielä yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella väittivät useat tiedemiehet, että kaikki oli vain taitavasti sepustettua keksintöä. Vankilassa muistiin kirjotettu kertomus levisi kuitenkin lukemattomina käsikirjotuksina. Suuri Kristofer Kolumbus, joka vuonna 1492 löysi Amerikan, sai siitä tukea vakaumukselleen, että yhtämittaa purjehtimalla länttä kohti tullaan ehdottomasti lopulta Intiaan.

Marco Polon teoksessa tapaamme tosin joitakuita kummallisia kohtia, mutta kuitenkin se on tärkeä maantieteellinen tietoaarre, ja useimmat hänen havaintonsa ja ilmotuksensa ovat saaneet vahvistuksensa puolta tuhatta vuotta myöhemmin. Hänen elämänsä oli kuin satua, ja hän on kaikkien aikojen löytöretkeilijäin joukossa kaikkein huomattavimpia. Siksi on hänelle annettava sijansa tässä kirjassa.

42. Nippon, nousevan auringon maa.

Marco Polo oli ensimäinen europalainen, joka teki Japanin tunnetuksi lännen maissa. Hän nimittää sitä Tshipanguksi ja kuvaa sen isoksi rikkaaksi saareksi Kiinan itäpuolella. Sen vuoksi nimittivätkin sitä kiinalaiset "Nousevan auringon maaksi", ja Nipponilla, kuten japanilaiset itse nimittävät saariansa, on sama runollinen, auringon nousua Tyynenmeren aalloista tarkottava merkitys. Japanin lipussa näkyy punainen aurinko valkoisella pohjalla, sotalaivan lippuun on vielä lisätty kuusitoista punaista sädettä.

Japanilaiset olivat v. 1908 kutsuneet minua käymään saarillansa, ja sekä merellä että maalla piti minun olla heidän vieraanansa. Marraskuun 6. p:nä astuin siis Shanghaissa siihen valtaiseen höyrylaivaan, joka lähti Japaniin. "Tenjo-marulla" on kuusi kantta, ja luulee olevansa monikerroksisessa rakennuksessa, kun nousee alatasanteelta kajuuttiin. Kokonainen huonekerta upeasti kalustettuja hyttejä oli asetettu minun käytettäväkseni, ja minä matkustin niin ylellisesti kuin varmaankin ainoastaan amerikalaiset miljoonapohatat kykenevät kustantamaan itselleen. Salonkini oli varustettu kirjotuspöydällä, sohvalla, lepotuoleilla ja kaapeilla. Makuukojussa oli herttaisen mukava kiiltometallinen sänky paksuine silkkiuutimineen, kylpykomerossa porsliininen kylpyamme. Seinissä ja katossa oli sähkölamppuja, lattialle oli levitetty paksuja mattoja, ja kaikki rivat ja helat olivat hopeaa. Minun tarvitsi vain painaa nappia, jotta ilmestyi korkeavartinen, vaitelias kiinalainen, mustaan ja valkeaan puettu ja palmikko seljällä, kohteliaasti kysymään käskyjäni.

Minun hyttini olivat ylähangan puolella viidennellä kannella, ja viidestä ympyriäisestä ikkunasta sain katsella auringon säteissä kimmeltelevälle ulapalle. Siellä oli suojassa tuulelta, koillismonsuuni puhalsi alahangan laitaa vasten, ja nyt marraskuulla oli kutakuinkin viileätä. Meri aallehti rajusti, mutta meidän höyrylaivamme oli semmoinen jättiläinen, että vaarumista tuskin huomasikaan. "Tenjo-maru" tekee säännöllisiä matkoja suoraan Tyynenmeren yli San Fransiskoon, välillä poiketen keskellä valtameren pohjoispuoliskoa sijaitseville Sandwich-saarille. Japanin tuolla puolella kulkee laiva sen valtaisen merivirran poikki, jolla on nimenään Kurosivo eli "Musta suola". Se tulee päiväntasaajan pohjoispuolisilta seuduilta ja virtaa pohjoiseen päin, jolloin sen 22 astetta lämmin ja 400 metriä syvä vesi ihan samalla tavoin hyväillen viistää Japanin rannikoita kuin Golf-virta syleilee Norjaa. Japanin takana on meri hyvin syvää; siellä painuu luotausnuora 8500 metriä ja vielä syvempäänkin.

Shanghaista Itä-Kiinan meren rannikolta on 830 kilometriä Nagasakiin, jokseenkin tärkeään kaupunkiin, joka sijaitsee Kiusiulla, Japanin neljästä pääsaaresta eteläisimmällä. Jo keskellä ulappaa sain langattomalla sähkölennättimellä sanoman Kiotosta, ja koko matkallaan Jokohamaan oli laiva keskeytymättömissä väleissä maan kanssa. Nagasakissa hämmästyy muukalainen suuremmoisia laivatelakoita ja -tokeita; ne ovat koko Aasian suurimmat, ja myöskin "Tenjo-maru" sekä jotkut muut yhtä isot laivat ovat ainakin suureksi osaksi Nagasakissa rakennettuja. On tosiaan vaikea uskoa, että siitä on kulunut vasta neljäkymmentä vuotta, kun japanilaiset alkoivat omaksua Europan edistystä ja lännen maiden keksintöjä. Monessa suhteessa ovat he jo menneet edelle opettajistaan!

Päiväksi pysähdyttyämme Nagasakiin jatkui matka pohjoista kohti Kiusiun ympäri kauniiseen, soukkaan Simonosekin salmeen, joka johtaa sisämereen. Valitettavasti oli jo pilkkosen pimeä, kun sivuutimme amiraali Togon laivaston. Hän toimitti parhaillaan laivueharjotuksia 85:llä Japanin kahdestasadasta uudenaikaisesta sotalaivasta. Maa-armeijan harjotukset liittyivät niihin. Japani on maailman viides merivalta; edellä ovat siitä ainoastaan Englanti, Saksa, Yhdysvallat ja Ranska. Taistelulaivoja on kolmetoista ja kaksi on lisää päätetty rakennettavaksi. Melkoisen joukon sotalaivojaan on se vallannut venäläisiltä, korjannut kuntoon ja antanut niille japanilaiset nimet.

Maa-armeijaan kuuluu rauhan aikana 250000 miestä ja 11000 upseeria. Kun sotaan kutsutaan kaikki varajoukot ja nostoväkikin, nousee sotavoima ehkä puoleentoista miljoonaan. Vuosittain otetaan 120000 miestä suorittamaan asevelvollisuuttansa. Japanilaiset eivät kitsastele mitään uhrauksia, kun on kysymys heidän isänmaansa varjelemisesta. Nipponin rakkaus on heillä uskontoa.

Pinta-alaltaan on Japani viidennestä pienempi kuin Saksa, mutta väkiluvultaan ainoastaan kahdeksannesta pienempi. Jos laskee mukaan äskettäin vallatut mantereen osat, Korean ja Kvantungin, niin on Japanin pinta-alaan vielä lisättävä 200000 neliökilometriä, ja väkiluku on silloin arvioittava 63 miljoonaksi; tämä uusi Japani on siten niissä kohden voitolla vastamainitusta suurvallasta.

43. Kobe.

Kun on jättänyt taakseen Simonosekin salmen, kuten minä marraskuun 9. p:nä 1908, ja joutunut sille sisämerelle, joka leviää Hondon, Kiusiun ja Sikokun välillä, silloinpa tuskin enää ollenkaan malttaa viivähtää hytissään, vaan pysyykin koreasti kannella, kartta toisessa kädessään ja kaukoputki toisessa, täysin siemauksin nauttiakseen suuremmoisesta, alituiseen vaihtelevasta maisemasta. Tummien saarten lomissa ja aukeilla selillä läikehtii kirkas, vihreä, suolainen merivesi, jolla laineiden valkoiset vaahtoharjat vilisevät kuin hanhiparvi ja pienet sievät kalastajaveneet liitelevät pullistunein purjein, ja tämän puitteina ovat epälukuiset saaret, milloin isot, milloin pienet, toiset metsäiset, toiset paljaat, mutta tavallisesti jyrkkärantaiset, pannen hyökyaallokon yksitoikkoisesti jymisemään ikuista lauluansa. Tuuli viheltelee "Tenjo-marun" ylimmällä kannella, ilma on raikasta ja puhdasta, päivä on sees ja paisteinen, ja mereltä ja rannoilta leijuu suolankuohun ja havunneulasien tuoksua.

Hämyssä ankkuroitsi "Tenjo-maru" Koben ulkosatamaan, missä sen oli viivyttävä vuorokausi ottamassa lastia, ja parkassi vei minut tuohon vilkasliikkeiseen, eloisaan kauppakaupunkiin. Kymmenkunta herttaisen kohteliasta japanilaista otti minut vastaan jo rautaportailla, näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä. Sillävälin oli kuitenkin tullut ilta, ja japanilaiset ystäväni saattoivat minut senvuoksi hotelliin, jonka katon alla minun piti viettää ensimäinen yöni Nipponilla. Pääovella oli vastassamme isäntä puvussa, joka muistutti naisenhametta ja ohutta vaippaa, jossa oli lyhyet, väljät hihat. Kaksi pientä palvelijatarta riisui kengät jalastani ja pisti sijalle tohvelit. Sitte noustiin kapeita puurappusia ja astuttiin käytävää pitkin, jonka lautapermanto oli kiillotettu sileäksi. Erään juoksuoven eteen jätin tohvelini ja astuin sukkasillani sisälle. Puhtaus on japanilaisessa talossa ensimäisenä käskynä, ja siellä olisi kovin törkeätä astua huoneeseensa samoissa jalkineissa, joilla on vastikään tallannut katujen tomua ja likaa.

Sarja pikku huoneita oli minun käytettävänäni, oikeita nukenkamareita, niin siroa ja hienoa oli kaikki. Paperista tai ihan ohuesta, päällystetystä puusta tehdyt väliseinät olivat osittain työnnettäviä kokoon, joten kamarit saattoi muodostaa yhdeksi huoneustoksi. Seinillä riippui kilpiä, joihin oli mietelmiä ja ytimekkäitä sananparsia piirretty samanlaisilla kummallisilla kirjotusmerkeillä kuin kiinalaisetkin käyttävät. Eräälle seinälle oli ripustettu kakemono, pitkäkäinen paperisuikale, jolle oli vesiväreillä maalattu kukkasia, ja tämän maalauksen alla oli pienellä veistoksien koristamalla puujakkaralla tuskin kyynäränkään korkuinen kääpiöpuu. Kirsikkapuu se siten oli keinotekoisesti ehkäisty kasvussaan, mutta todellinen elävä puu se oli, kenties jo parinkymmenen vuoden vanha ja joka suhteessa täydellinen, — pieni vain kuin liliputien maasta tuotu.

Permannolla oli riissinolkimattoja, kukin vain kolme metriä pitkä, metriä leveä ja mustilla päärmeillä pallistettu. Kun Japanissa rakennetaan taloa, lasketaan huoneiden lattiapinta aina mattojen lukumäärän mukaan; siten puhutaan kuuden maton tai kahdeksan maton kamarista. Usein ovat kamarit niin pieniä, että lattian peitteeksi riittää kolme, jopa ainoastaan kaksikin mattoa.

Sääret ristissä tai kyyrysillämme laskeusimme me pienille nelikulmaisille pieluksille, muita huonekaluja kun ei ollutkaan, ja huoneeseen tepsutteli sukkasillaan nuori palvelustyttö, asettaen piirimme keskelle hiilipadan. Muullaista lämmitystapaa ei täällä tunneta. Hiilipata on paksua metallia ja kukkaruukun muotoinen; suurimmaksi osaksi täytetään se hienolla, valkealla tuhalla. Palvelijatar kasasi tuhasta keilan, jota saattoi verrata Fujijaman huippuun, ja sijotteli tämän ympärille hehkuvia sysiä. Hiilihangon sijasta käytti hän työssään kahta ohutta rautapuikkoa.

Pakinoittuamme ja teetä juotuamme oli aika mennä levolle. Sänkyjä ei Japanissa ole, vuode tehdään aivan yksinkertaisesti lattiamatoille. Täällä on tapana kohdella vierasta mitä huolellisimmalla huomaavaisuudella, jolla koetetaan säästää häneltä kaikkea vaivaa ja täyttää jokainen hänen toiveensa jo ennen kuin hän on ehtinyt sitä lausuakaan. Mutta ällistyin kuitenkin kelpo lailla, kun kaksi nuorta japanitarta alkoi muitta mutkitta riisua yltäni ja sitte puki minut väljään, kahisevasta silkistä ommeltuun yöpaitaan, askareensa toimitettuaan äänettömästi kadoten juoksuovesta. Ja yhtä äänettömästi palasivat he aamulla pesemään minut lämpimällä vedellä, pukemaan ylleni ja seurustelukuntoon saatuaan viemään minut viereiseen huoneiseen, missä ystäväni olivat odottelemassa.

Kaikki palvelus ja tarjoilu on täällä naisten tehtävänä. He käyttävät kotimaansa aistikkaita, kirjavia ja ihonmyötäisiä pukuja; kaula jää paljaaksi, hartioilla on shaali, jonka liepukat menevät edestä ristiin, uumilla on leveä kangasvyö ja takana iso, pieluksen kaltainen nauharuusu. Tukka on korppimusta, kiiltävän sileäksi suorittu ja kiinnitetty nutturaksi, joka näyttää kuin mustapuusta veistetyltä. Aina ovat japanittaret puhtaita, hienoja ja sieviä, ja turhaan etsisi tomuhiukkasta heidän silkkisiltä helmoiltaan. Elleivät he toisinaan itsekseen nauraa tirskuisi, niin luulisi heitä vaha- tai porsliininukiksi. Sipsutellen liikkuvat he matoilla, ovat kohteliaita, herttaisia ja viehättäviä. Heitä muuten kohdellaankin kuten prinsessoja, mitä hienotuntoisimmin ja huomaavaisimmin; sitä vaatii maan tapa. He puolestaan toimittavat tunnollisesti askareensa ja esiintyvät aina hilpeinä, tyytyväisinä ja ystävällisinä.

Me istuuduimme nyt pieluksillemme aamiaiselle. Palvelijattaret kantoivat sisälle pieniä punaisiksi kiillotettuja pöytiä, jotka eivät olleet jakkaraa isompia ja korkeampia. Jokainen vieras sai oman pöytäsensä, jolla oli viisi kuppia, pikku lautasta ja vatipahaista, kaikki maalattua porsliinia ja katettuja kansilla, jotka muistuttivat teevateja. Tarjottiin raakaa ja keitettyä kalaa, eri tavoin valmistettuna, munakakkua, makaroonia, parsalla höystettyä krapukeittoa ja kaikenlaisia muita herkkuja. Ensimäistä viittä ruokalajia maistettuani tuotiin uusi pöydällinen ruokia. Suurissa vieraspidoissa vaihdetaan sellaisia pöydällisiä neljä tai viisi kertaa ennen kuin päivällisestä on päästy.

Japanissa syödään kahdella puu- tai norsunluupuikolla, jotka eivät ole kynänvartta isompia, juodaan vaaleata, heikkoa teetä ilman sokeria ja kermaa, ja kulautellaan ruokaryypyiksi eräänlaista mietoa riissiviinaa, jolla on nimenään saki. Ateria on lopussa, kun tuodaan vadillinen höyryävää, pelkässä vedessä keitettyä riissipuuroa.

Ennen poistumista toimitetaan vielä astiat käsien huuhtomiseksi.

Koben kadut eivät ole kivettyjä, ja kapeat hevostiet ovat isoille, jyhkeille vankkureille riittämättömiä. Sellaisia ajoneuvoja näkeekin vain harvoin; niitä ei käytetä muuhun kuin muuttoihin. Kuljetaan jinsikisheissä, siroissa kaksipyöräisissä kärryissä, joita paljasjalkainen mies leveälierinen hattu päässä juosten vetää perässään. Kaupungin harvoista kaleeseista olivat yhdet odottamassa hotellini edustalla, ja lähtiessämme saattoivat meitä isäntä ja palvelijattaret kadulle asti, hyvästellen vieraitaan suorakulmaisin kumarruksin.

Pitkin rannikkoa länteen päin kulkeva maantie johti vilkasta ja ahkeraa hyörinää ilmaisevien kylien läpi, sivuuttaen avoimia teemyymälöitä ja pieniä maalaispuoteja, miellyttävän näköisiä siistejä puutaloja, temppeleitä, vainioita ja puutarhoja. Kaikki oli pientä ja siroa ja kauttaaltaan huolellisesti hoidettua. Jokainen maamies muokkaa tilustansa väsymättömän ahkerasti, ja lukemattomien pienviljelijäin sadosta kertyy Japanin rikkaus. Nopeasti ei kapealla tiellä päässyt ajamaan, sillä yhtämittaa tuli vastaamme kaksipyöräisiä kärryjä ja vankkureita, kantajia ja muita jalkamiehiä. Usein olin kuolettavassa tuskassa niiden viehättävien pienokaisten tähden, jotka suruttomina leikkivät tiellä. Japanilaiset rakastavat lapsiaan ja kohtelevat heitä liikuttavalla hellyydellä. Milloinkaan ei lasta puhutella epäystävällisin, saati suuttunein sanoin, ja nämä lapset ovatkin pienestä pitäen kohteliaita ja hyvätapaisia. Vuosituhansien perintönä on heillä veressä, että heidän on osotettava muille yhtä suurta huomaavaisuutta kuin itselleenkin, ja siitä päivästä alkaen, jona he ensin alkavat tepastella pienillä, paksuilla, väärillä säärillään, tietävät he saavansa arvonantoa muilta ainoastaan sopivaisuutta noudattavalla, säveällä käytöksellä. Usein näkee kadulla kahden neljä- tai viisivuotiaan pikku naskalin ensin kohteliaasti kumartavan toisilleen, ennen kuin rupeavat keskustelemaan, ja erotessaan he taas kumartavat syvään hyvästiksi. Japanissa ei tunneta mitään roskaväkeä eikä nuoria ilkimyksiä. Japanin kansa on pelkkiä "gentlemaneja".

"Tanssijatarten rannassa" pysähdyimme toviksi vanhojen havupuiden siimekseen. Se on kylpypaikkana kesäisin, ja lapset karkeloivat metsässä. Mutta nyt marraskuussa oli pikemmin kylmää kuin lämmintä, ja täältä pyörsimme takaisin Kobeen. Matkalla poikkesin vielä erääseen shinto-temppeliin; se oli rakennettu muistomerkiksi muutamalle sankarille, joka oli tällä seudulla kaatunut taistelussa kuusisataa vuotta takaperin. Temppelikartanolle oli asetettu iso venäläinen Port Arthurissa vallattu kanuuna ja osa taistelulaiva Mikasan poikkiammuttua mastoa. Japanilaiset ystäväni vakuuttivat minulle, että amiraali Togollekin varmasti rakennetaan tuollainen muistotemppeli hänen kuoltuansa.

Seitsemännellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen syntymän tuli Japaniin buddhalaisuus, ja sitä tunnustaa nykyään isompi osa maan asukkaita. Tuskin kolmannes pysyy shintoismissa. Tämä oppi on hyvin vanha; se osottaa kaikille luonnonvoimille jumalallista kunnioitusta ja rukoilee aurinkoa pääjumaluutena. Aurinkojumalasta on keisarillinen huone lähtöisin, ja keisari saa niinikään miltei uskonnollista palvomista osakseen. Kunnioitetaan myös sankarillisten vainajien muistoa, ikäänkuin olisivat he kuoltuansa muuttuneet jumalolennoiksi, ja esi-isien hengille osotetaan samaa hartautta kuin Kiinassa. Viime vuosina on kristinusko levinnyt Japanissa jokseenkin laajalti, ja siellä näkee jo useita kristittyjä kirkkoja.

44. Fujijama.

Jo viisikolmatta vuotta Kobessa asuneen ruotsalaisen maamiehen ja hänen herttaisen perheensä saattamana läksin tämän päivän iltana parkassilla "Tenjo-marulle". Yön selkään höyrysi laiva Tyynellemerelle ja ohjasi suuntansa loitolle Hondon rannikosta koillista kohti. Taivas oli pilvessä, ja ääretön ulappa kuvastui muuttumattomin teräksenharmain vivahduksin. Joka taholla oli näköpiiri synkkä ja harmaa, — tuolla etelässä, minne päin suoraan kulkien tulisi Uusi-Guinea ja Australia, ja täällä idässä, minne viilettäen joutuisimme Kalifornian rannikolle. Europassa ovat Välimeren maat samalla leveysasteella kuin Japani. Mutta Japania hallitsevat monsuunit eli määrättyinä vuodenaikoina uudistuvat säännölliset tuulet; kesällä ne tulevat mereltä päin ja tuovat sadetta, kun taasen talvi on jokseenkin kuiva, sillä silloin puhaltaa tuuli vastakkaiselta suunnalta. Yleensä on Japani kylmempi kuin Välimeren maat, ja suuri on ilmanalan erotus myöskin sen ja eteläisten ja pohjoisten osien välillä. Pohjoisella Jesson saarella kestää talvea seitsemän kuukautta.

Puoleltapäivin pyysi muuan japanilainen ystäväni minua nyt pitämään silmäni auki, sillä Fujijama oli ilmestymässä esille koillisesta. Rannikosta ei ollut mitään näkyvissä, mutta pian leijui vuorten lumihuippu himmeänvalkoisena häämynä aaltojen yli. Suuntamme kävi suoraan Fujijamaa kohti, ja joka neljännestunti kohosi uhkea vuori yhä selvemmin näkyviin. Nyt näyttäysi rannikkokin tummempana viiruna, mutta vuoresta vain huippu, joka päättyy kummallisen säännölliseen, matalaan keilaan, yläpäästään kuin katkaistuun. Siinä on kraaterirenkaan reuna, sillä Fujijama on tulivuori; kaksi viime vuosisataa se on kuitenkin levännyt.

Yhä häikäisevämpinä kuvastuivat rotkojen lumihanget, mutta yhäti oli pelkkä huippu näkyvissä, leijuen kuin haavekuvana pilvien lomassa, ja rannikolle ankkuroidessamme kohosi sen latva korkealle yläpuolellemme. Olimme nyt ihan lähellä vuorta, enkä hennonnut siitä ollenkaan siirtää katsettani, varsinkaan ilta-auringon purppuroidessa sen lumisia rinteitä.

Fujijama on Japanin korkein vuori. Uinuvan tulivuoren kraaterirengas on 3778 metriä Tyynenmeren pintaa ylempänä. Fujijama on myöskin pyhä vuori. Ylös johtava tie on temppelien ja pyhäkköjen reunustama, ja monet tekevät sen huipulle toivioretken kesällä, kun lumi on sulanut. Se on japanilaisten ylpeys ja heidän maisemiensa nähtävyyksistä kaunein. Harmaasta muinaisuudesta asti ovat sitä runoilijat laulaneet ja kaikkinaiset taiteilijat esittäneet lukemattomia kertoja. Fujijaman keilan näkee jos jonkinlaisissa esineissä. Hopeaisella tai kultaisella pohjalla kuuluisain kiillotettujen lipasten ja erinomaisen sievien, hopeasta tai pronssista valmistettujen rasiain kannessa, kallisarvoisten kaksoismaljakkojen ja pikarien kyljessä, tarjottimien ja vatien pohjassa, varjostimissa ja viuhkoissa — kerrassaan kaikessa sama typäkkälatvainen vuori. Ja maalaajan nautintona on kuvitella tuolle valkoiselle keilalle yhä uusi edusta. Näin kerran kirjan, jossa oli sata Fujijaman kuvaa, ja jokainen kuva esitti pyhästä vuoresta eri näköalan. Milloin kuulsi se japanilaisen seeterin oksien lomitse, milloin puiden korkeiden runkojen välitse, milloin niiden latvojen alitse. Toisella kertaa se kohosi vaahtoavan kosken tai siljaisen järven yli, jonka kalvossa sen huippu heijastui, tai näkyi sen alapuolella huojuva silta tai uuttera kylä, leikkivä lapsiryhmä tai kalastajaveneiden mastoja.

Fujijama on sen kaiken tunnuskuva, jolla on nimenään Nippon. Sen huippu on Japanin saarilla ensimäinen kohta, jota päivän koittaessa koskettavat nousevan auringonsäteet. Kun nuori japanilainen on vuosikausia opiskellut europalaisia taitoja ja palaa kotimaahansa opettamaan niitä kansalleen, tähystelee hän viimeisenä matkapäivänä laivan kannelta ikävöiden näkyviinsä Fujijamaa. Pienikasvuisena, kasvoiltaan vaalean kellanruskeana, musta tukka lyhyeksi leikattuna, europpalaisessa puvussa ja kädet housuntaskuissa katselee hän tummin, vinoin silmin tuntikausia koillista kohti. Vihdoin erottaa hän pyhän vuoren, ja yhä korkeampana ja selvempänä esiintyy sen huippu. Japanilainen ei värähdytäkään kasvojensa piirteitä; hän ei hymyile, eikä hänen silmiinsä tulvi kyyneleitä. Mutta hänen sielunsa riemuitsee onnesta ja ylpeydestä, että hän kuuluu Fujijamalle ja nousevan auringon maalle, missä hänen esi-isänsä uinuvat haudoissaan.

45. Jokohama ja Tokio.

Ihanan kylmänä ja valjuna kuvastui pyhä vuori tummansinistä taivasta vasten, kun kirkkaana kuutamoyönä taas suuntasimme kulkumme merelle. Se oli viimeinen yöni matkalla itään, viimeinen pitkällä meren taipaleella, jolle olin lähtenyt Bombaysta. Oikealle kädelle jäi taaksemme Oshima eli "Iso saari", jonka vielä toimivan tulivuoren laakealla laella leijui keveitä höyrypilviä, sillä Vulcanuksella, hävittävän tulen ja maanalaisten voimien jumalalla, on Japanissa pääasumuksensa. Japanissa on hyvinkin sata sammunutta ja parikymmentä toimivaa tulivuorta, ja yhtämittaa sattuu myös maanjäristyksiä. Vuosittain lasketaan keskimäärin 1200 maanjäristystä tapahtuvan, mutta niistä ovat sentään useimmat ihan vähäpätöisiä. Aika-ajoin tekevät ne kuitenkin suurta tuhoa ja vaativat tuhansia uhreja, ja milloin maanjäristys sattuu meren pohjassa, nousee hyökyaaltoja, jotka pyyhkäisevät tieltään kokonaisia kaupunkeja ja kyliä. Maanjäristysten takia rakentavat japanilaiset talonsa puusta ja hyvin matalia.

Aamulla solui "Tenjo-maru" siihen suureen lahteen, jonka rannalla Jokohama ja Tokio sijaitsevat. Lukuisia japanilaisia ilmestyi minua vastaanottamaan, ja Ruotsin lähettiläs vei minut kiinalaiseen tyyliin rakennettuun palatsiinsa.

Jokohama on tärkeä kauppakaupunki, jonne poikkeaa joukko höyrylaivoja neljästä maanosasta. Se on Tukholman kokoinen, ja vakinaisesti asuu siellä 800 europpalaista, kauppiaita, konsuleja ja lähetyssaarnaajia. Lähetystöt ja kenraalikonsulivirastot on sijotettu Tokioon, valtakunnan pääkaupunkiin, jossa on kaksi miljoonaa asukasta. Enimmät ihmiset asuvat sievissä puutaloissa, joilla on pikku puutarha sekä edustalla että takana; mutta Tokiossa on myöskin paljon palatseja viehättävien puistojen keskellä, jotka ovat aistikkaalta järjestelyltään taideteoksia. Katujen melusta ja pölystä vetäytyy mielellään näihin rauhallisiin puutarhoihin, missä pikku kanavat ja purot lorisevat harmaiden kivilohkareiden välissä ja puiden latvat nuokkuvat kaarisiltojen yli.

Tokiossa on runsaasti nähtävää vanhasta ja uudesta Japanista. Siellä on kaikenlaatuisia museoita, taulukokoelmia, kouluja ja yliopisto, jonka luonnontieteelliset laitokset on järjestetty europalaiseen tapaan. Tokioon on niinikään perustettu geologinen laitos, joka on laatinut geologisia karttoja koko maasta ja etenkin tutkinut kaikkia ilmiöitä, jotka koskevat tulivuoria ja maanjäristyksiä. Tieteellisessä tutkimustyössä ovat japanilaiset melkein yhtä pitkällä kuin europalaisetkin. Mutta sotataidossa he kenties jo ovat valkoisista kansoista voitolla. Kaikkia aikamme teollisuuden keksintöjä ovat he osanneet käyttää hyväkseen, ja heidän kauppansa uhkaa tunkea tieltään länsimaisen kilpailun. Niinpä, esimerkin mainitakseni, ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun joitakuita japanilaisia insinöörejä oleskeli Jönköpingissä tutkimassa ruotsalaisten tulitikkujen valmistusta. Nyt valmistavat he itse varmuustulitikkunsa, vieläpä varustavat niillä melkein kaikki muutkin idän maat. Kobessa oli ihan vuoriksi kasattuina puulaatikoita, jotka sisälsivät tulitikkuja ja odottivat lähetystänsä Kiinaan ja Koreaan. Samoin on asian laita kaikilla aloilla. Japanilaiset matkustelevat Europassa ja tutkivat siellä terävä-älyisinä turbiinien, rautateiden, puhelimien rakentamista j.n.e. Piankin tulevat he kokonaan toimeen ilman Europaa, valmistaen itse kaiken mitä tarvitsevat.

46. Japanin keisari.

Päivänkakkara, chrysanthemum, on keisarillisen huoneen tunnuskuvana. Sitä kasvatetaan kasvihuoneissa ja ulkosalla mitä vaihtelevimpana väriltään ja suunnattoman monimuotoisena; kasvi kukkii syksyllä, ja silloin vietetään koko maassa päivänkakkarajuhlia. Kobessa kävin yleiseen puistoon järjestetyssä päivänkakkaranäyttelyssä, missä oli nähtävänä kahdeksankinsataa kukkaa yhdessä ainoassa varressa. Yksityisiä varpuja oli siten käsitelty ymppäyksellä, teräslangalla ja leveillä puupalikoilla, että ne muistuttivat purjehtivaa laivaa, lintua, peuraa, polkupyörää tai veturia; esitettiinpä teatterissa näytelmäkappalekin, jossa kaikki esiintyjät olivat pelkkiä eläviä päivänkakkarapensaita.

Japanin keisarin palatsi on muurin ja kaivannon ympäröimä. Sen alueella on isoja, kauniita puistoja, joihin on rakennettu kanavia, lammikolta ja siltoja, ja eräässä niistä vietettiin päivänkakkarajuhlaa, johon kutsuttiin europalaisiakin. Juhlayleisö keräytyi hienoissa kävelypuvuissaan käyskentelemään puistoon, jonka teitä vaahterain syyspunaiset lehvät varjostivat. Keisari oli parhaillaan tarkastamassa laivastoaan Togon laivalla, mutta hovimarsalkat julistivat, että keisarinna tulee saapuville juhlaan. Vieraat muodostivat kujan, ja Hänen Majesteettinsa tuli jalkaisin, saattueenaan kaksi prinssiä, seitsemän prinsessaa ja suuri joukko hoviväkeä. Keisarinna on lyhytkasvuinen, kuusikymmenvuotias nainen; kasvot ovat keltaiset ja värähtämättömät. Mutta prinsessat olivat mitä viehkeimpiä rusottavine poskineen ja veitikkamaisine tummine silmineen. Tunsin kuitenkin suurta pettymystä siitä, että he olivat sievän kansallispuvun kimonon vaihtaneet europalaiseen vaatetukseen; parisilaiset hatut ja päivänvarjot eivät ollenkaan soveltuneet silmäänpistävän siroihin vartaloihin, ja paljoa mieluummin olisi kimonon nähnyt siinä tulipunaisten vaahterain ja heleäväristen päivänkakkaraan taustalla.

Joitakuita päiviä myöhemmin palasi keisari matkaltaan ja päästi Ruotsin lähettilään ja minut puheilleen. Me astuimme hämyisten suojamien läpi, joiden kuutiolattiat oli verhottu matoilla, Japanin etevimpien taiteilijain nelikulmaisten seinämaalausten ohi, taiteellisesti koristeltujen verhojen alitse, ihmeellisten porsliini- ja pronssimaljakkojen välitse. Pitkää käytävää myöten opastettiin meidät sitte pienempään huoneeseen. Siellä odotti meitä keisari. Hän on nimeltään Mutsuhito, ja päin vastoin kuin alamaisensa on hän kookas mies; hän on päätänsä pitempi kansaansa. Iältään on keisari 58 vanha, ja vaikka hänen tukkansa, pujopartansa ja kiverretyt viiksensä vielä ovat pikimustat, näyttää hän vanhemmaltakin, sillä hänen kasvonsa ovat täynnä ryppyjä ja harmaankeltaiset kuin pergamentti. Ääni on pehmeä, soinnukas ja suostutteleva, ja hänen älykkäät kysymyksensä ilmaisivat, että hänellä on tarkat tiedot läntisestä mannermaasta.

Mutsuhito tuli keisariksi vuonna 1867. Hänen hallituskautensa on nimeltään Merji eli "Valistushallitus", ja hänen hallitessaan on Japanista sukeutunut ensi luokan suurvalta. Tässä suuressa muutoksessa ei ole vähimmin ansiota keisarin omalla ymmärtäväisyydellä ja terävällä katseella.

Ennen oli maa hajautunut useihin pikku ruhtinaskuntiin, joita kutakin hallitsi daimio eli läänitysherra. Nämä kahakoitsivat tuon tuostakin keskenään, vaikka tunnustivatkin kaikki herrakseen shogunin, koko maan valtiaan. Daimiot ja samurait olivat perinnäisaatelina. On hämmästyttävää, että japanilaiset vielä tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin kävivät sotia jousin, miekoin ja keihäin! Kun samurait läksivät taisteluun, sonnustausivat he jokseenkin raskaihin varuksiin, joihin kuuluivat olkavarsi- ja sääripanssarit, kypärä ja naamasilmikko. He olivat taitavia jousimiehiä ja heiluttelivat isoa säiläänsä molemmin käsin. Kun samurai tahtoi sovittaa rikkomuksen tai palauttaa perheensä kunnian, teki hän harakirin, terävällä veitsellä leikaten vatsansa.