TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö: sulttaanin palatsi. SALADIN ja SITTAH pelaavat shakkia.

SITTAH. Miss' oot Saladin? Miten pelaat tänään?

SALADIN. Hyvinpä, luulen.

SITTAH. Tuskin munkaan verroin. Tuo siirto peruuta.

SALADIN. Ja miksi?

SITTAH. Vaaraan jää hevonen.

SALADIN. Niin jää. Siis näin!

SITTAH. Mä näin teen haarukan.

SALADIN. Kas vaan! — No, shakki siis!

SITTAH. Sua mitä auttaa se: mä siirrän eteen, ja asemas on sama taas.

SALADIN. En pääse pälkäästä tästä vahingotta, huomaan. — Mut olkoon: ota hevonen!

SITTAH. En huoli. Käyn ohi.

SALADIN. Mulle lahjoita et mitään. Tuo paikka arvokkaampi hevosta on sulle.

SITTAH. Ehkä.

SALADIN. Mutta laskun tekoon isäntä mukaan ota! Katsos, näin! Tät' et sä arvannut?

SITTAH. En todellakaan. En, että noin sa kuningattarees väsynyt oisit.

SALADIN. Kuningattareeni?

SITTAH. Jo huomaan: tänään tuhat denaaria mun täytyy voittaa — ropoja ei enää.

SALADIN. Mitenkä?

SITTAH. Kysy vielä! — Kaikin keinoin hävitä tahdothan sa, tahallas. Mut etua en minä siitä saa. Näes, paitsi ettei peli tällainen juur' ilahduta: enkö melkein aina sult' enin voita, milloin häviän? Mua lohduttaakses tappioni jälkeen ain' etkö mulle pelipanosta takaisin lahjoita sa kaksinkerroin?

SALADIN. Kas vaan! Siis ootkin, siskoseni, milloin hävisit, tahallasi hävinnyt?

SITTAH. Sun anteliaisuutes, rakas veli, syy ainakin lie — siihen, etten ole paremmin oppinut ma pelaamaan.

SALADIN. Nyt poikkeamme pelistä. Tee loppu!

SITTAH. Näin jääkö siis? No: shakki! — toinen shakki!

SALADIN. Todella, tuot' en uhkaa huomannut, mi yksin tein vei kuningattareni.

SITTAH. Sit' auttaa voiko vielä? Katsotaanhan.

SALADIN. Ei, ei, vain ota kuningattareni —. Pien' ilo siit' on mulla aina ollut.

SITTAH. Vain nappulaako tarkoitit?

SALADIN. Vie pois? — Ei siitä mitään. Turvassahan sitten on kaikki taas.

SITTAH. Jo kyllin oppinut oon veljeltäni kuningattarille olemaan kohtelias.

(Ei kajoo kuningattareen.)

SALADIN. Ota se tai jätä! Muuta minulla ei ole.

SITTAH. Miks ottaa? — Shakki! — Shakki!

SALADIN. Jatka!

SITTAH. Shakki! Ja shakki — shakk!

SALADIN. Shakmatt!

SITTAH. Ei vielä; saathan sä väliin hevosen. — Tai miten tahdot —. Yks kaikki!

SALADIN. Niinpä niin! Oot voittanut, Al-Hafi maksaa. Kutsuttakoon hänet! Et aivan vääräss' ollut, Sittah: pelin ma hajamielisesti pelasin. Ja ken se aina silonappulat nuo antaa, jotk' ei mitään muistuta, ei merkitse? Kanss' imaminko tässä pelasin? — Kas, syit' etsii tappio! Ei, pahat nappulat ne, Sittah, ei mua vieneet tappioon: vaan sinun taitos, sun nopsa, selvä katsees…

SITTAH. Noinkin tahdot vain tappiosi otaa tylsentää. No niin, sa olit hajamielinen, ja enemmän kuin minä…

SALADIN. Sinäkö? Mik' oisi sua vaivannut?

SITTAH. Ei kyllä sun hajamielisyytes! — Milloin jälleen, ah Saladin, lie pelimme näin vilkas!

SALADIN. Sen ahnaamminpa silloin pelaamme! — Ah, taas kun sota syttyy, tarkoitat? Se syttyköön! — Mä sit' en alkanut. Ma oisin mielelläni aselevon kyll' uusinut, — niin mielelläni sulle samalla kelpo miehen hankkinut. Rikhardin veli sellainen on varmaan, hän onhan veli Rikhardin.

SITTAH. Vain kiitä sa Rikhardias.

SALADIN. Melek-veljemme Rikhardin sisaren taas kunp' ois saanut: ah, mikä suku yhdess' oisimmekaan! Maailman ensi suvuist' ensimäinen! — Oon itseäni kiittämään myös nopsa, sen kuulet. Ystäväini vertaisena mä pidän itseäni. Siitäpä, siit' oisi valtaheimo varttunut!

SITTAH. Nauroinhan kohta kaunist' unelmaasi! Et kristityitä tunne sa, et heitä halua tuntea. Heill' ylpeytenä on olla kristityit', ei ihmisiä. Sit' ihmisyyttä ees, mi höysteeksi jäi tuohon taikauskoon luojastaan, sit' ei he näes rakasta muun vuoksi, kuin koska Kristus teki, sääti niin. Tuo hänen hyvyytensä yksin heitä viel' aateloi: ett' uskoll' omistaa he hänen hyveensä! — Vaan mitkä hyveet? Ei hänen hyvettään, vaan nimeään on kaikkiin suuntiin julistettava; sen tulee nimet hyväin ihmisten häväistä, niellä kaikki. Nimi vain, vain se on heille kallis.

SALADIN. Tarkoitat: miks muuten kristityiksi nimeltäkin he teidät vaatis, sun ja Melekin, ennenkuin avioon te kelpaisitte?

SITTAH. Niin juuri! Niinkuin kristillisyys vain tois kristityille rakkauden sen, min luojaltaan on saaneet mies ja nainen!

SALADIN. Ain uskoo heikkouksiin kristityt, miks ei he toki tuohon myöskin uskois! — Ja silti erehdyt. — Ei kristityt, vaan ristiritarit on syypäät, — hekin vain ristiritareina. Heidän vuokseen jää kaikki silleen. Accasta, mi piti Rikhardin sisarelta myötäjäisnä veljemme saaman, ei he luopua halua millään. Munkkihölmöiksikin he muuntelee, jott' edut ritarein vain turvaan jäis. Ja aselepoa he tuskin sietää loppuun, he kun toivoo ties minkä äkkiyllätyksen toimeen voivansa saada. — Hauskaa! Eespäin vain, vain eespäin, herrat! — Min' oon tyytyväinen! — Kunp' ois muu kaikki niinkuin olla pitää.

SITTAH. Miks niin? Mi muu vois sua hämmentää, sun mieltäs horjuttaa?

SALADIN. Mi horjuttanut ikäni on mun mieltäni. — Ma olin isämme luona Libanonilla. Hänt' yhä huolet musertaa…

SITTAH. Ah niin!

SALADIN. Se hänet kietoo, läpi hän ei pääse, on kaiken puutos…

SITTAH. Mikä kietoo? puuttuu?

SALADIN. Sit' eihän mainitakaan ansaitsis. Kun sit' on mulla, turhalta se näyttää, kun ei, se välttämättömäksi käy. — Al-Hafi minne jäikään? Eikö kukaan hakenut häntä? — Lemmon rietas raha! — Paraiksi tulet, Hafi.

TOINEN KOHTAUS.

DERVISHI AL-HAFI. SALADIN. SITTAH.

AL-HAFI. Egyptistä on verot luultavasti saapuneet. Kunp' oisi kyllin.

SALADIN. Saitko tietoja?

AL-HAFI. Minäkö? En. Täält' odotanhan niitä!

SALADIN. Sa tuhat denaaria Sittah'lle saat maksaa.

(Käyden mietteissään edestakaisin,)

AL-HAFI. Maksaa, vaikka saada pitäis! Oli, kaunist' on se! Vähemmän kuin tyhjää. — Saa Sittah? Miksi jälleen Sittah? Taas hävinnyt shakkipelin Sittah'lle? — Tuoss' onkin peli!

SITTAH. Onneni kai sentään suot mulle?

AL-HAFI (tarkastaen pelilautaa). Suonko? — Jos — te tiedättehän.

SITTAH (viittaa hänelle). Hss, Hafi, hss!

AL-HAFI (yhä kiintyneenä tarkastamaan peliä). Se saakaahan ees ensin!

SITTAH. Al-Hafi, hss!

AL-HAFI (SITTAH'lle). Teill' oli valkoiset? Sanoitte 'shakki!'?

SITTAH. Hän ei toki kuule.

AL-HAFI. On siirto hänen?

SITTAH. Sano toki, että rahani saada voin.

AL-HAFI (yhä tarkaten peliä). No niin, te kyllä ne saatte niinkuin aina ennenkin.

SITTAH. Sa ilkutko?

AL-HAFI. Ei peli lopuss' ole. Saladin, hävinnythän ette vielä.

SALADIN (tuskin kuunnellen). Jo, toki! Maksa! Maksa!

AL-HAFI. Maksa! maksa! Tuoss' onhan kuningattarenne.

SALADIN (kuten äsken). Ei, ei kuulu peliin enää.

SITTAH. Myönnä siis, mä että vain saan noudattaa ne rahat.

AL-HAFI (yhä peliä miettien). Tietysti, kuten aina. — Vaikka ette kuningatarta käyttää voikaan, ette 'shakmatti' vielä ole.

SALADIN (astuu luo ja kaataa nappulat). Olen kyllä, ja tahdon olla.

AL-HAFI. Niinkö? Tasapeli; vain voiton saanut palkitaan.

SALADIN (SITTAH'lle). Mi —, miten?

SITTAH (viittoen tuon tuostakin HAFIlle). Sä hänet tunnethan! Hän mielellään asettuu vastaan, tahtoo nöyryyttää, on hiukan kateinen.

SALADIN. Ei sentään kai sulle, minun sisarelleni? — Sinäkö, Hafi, kateinen?

AL-HAFI. Ken ties! Ken ties! — Vain hänen aivonsa ma soisin ja hänen hyvyytensä omikseni.

SITTAH. Mut ain' on oikein maksanut hän sentään; ja maksaa tänäänkin. Suo hänen olla! — Al-Hafi, menehän! Mä rahat tahdon pian saada.

AL-HAFI. Ei, en enää ilveilyyn mä tähän suostu. Kerran kuitenkin se hänen kuulla täytyy.

SALADIN. Kenen? Mitä?

SITTAH. Al-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?

AL-HAFI. Mitenkä saatoin edes uskoa näin kauas mentävän?

SALADIN. No, saanko kuulla?

SITTAH. Al-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!

SALADIN. Tää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah noin lämpimästi ja noin hartaasti vieraalta, dervishiltä, mieluummin kuin multa, veljeltään? Nyt käsken sua, Al-Hafi: puhu, dervishi!

SITTAH. Äl' itsees näin vähäpätöist' ota, veljeni, enemmän kuin se ansaitsee. Ma oonhan, sen tiedät, shakkipeliss' ennenkin sult' usein saman summan voittanut. Ja kosk' en tarvitse nyt itse rahaa ja Hafin kassa kosk' ei nykyään nää liian usein rahaa: siks en niitä pois ole velkonut. Mut älä huoli En aio niitä sulle, veljeni, en Hafille, en kassaan lahjoittaa.

AL-HAFI. Niin, kunpa ois ne vain!

SITTAH. Ja muuta vielä. Se myös, min kerran mulle määräsit, on jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun kuukauden aikana.

AL-HAFI. Ei siinä kaikki.

SALADIN. Ei vielä kaikki? — Miks et puhu jo?

AL-HAFI. Siit' alkain kun me rahaa Egyptistä olemme vartoneet…

SITTAH (Saladinille). Ei kuulla häntä!

AL-HAFI. … vain tyhjää hän on saanut…

SALADIN. Kelpo tyttö! — Viel' ehkä lainannutkin sulle, vai —?

AL-HAFI. Hovinne kaiken ylläpitänyt, menonne kaikki yksin suorittanut.

SALADIN. Ah, hän, hän sisareni on!

(Syleilee häntä.)

SITTAH. Ken muu kuin sinä, veljeni, näin rikkaaksi ois tehnyt minut, että voin sen kaiken —?

AL-HAFI. Ja yhtä köyhäksi kuin itse on, hän jälleen hänet saattaa.

SALADIN. Minä köyhä? Sun veljesikö köyhä! Onko mulla enemmän ollut, onko vähemmän? Yks puku, miekka, ratsu — Jumala! Niist' onko puutos? Mitä muuta kaipaan? Ja silti torua sua voisin, Hafi!

SITTAH. Ah, älä toru, veli! Jospa voisin myös isän huolia noin huojentaa.

SALADIN. Ah! näinhän oikopäätä masennat taas ilomieleni! — Mult' itseltäni ei mitään puutu, puuttua ei voikaan. Vaan hältä, hältä puuttuu, ja se tuntuu myös meille kaikille. — Niin, niitä tehdä? Ehk' emme Egyptistä aikoihin saa mitään, — missä syy, sen Herra ties. Siell' onhan sentään rauhallista kaikki. — Mikäli mua koskee, mielelläni mä tyydyn niukentamaan, säästämään, muut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. — Vaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu ja puku, miekka täytyyhän mull' olla. Ja Jumalalt' en tinkiä voi mitään. Hän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän: mun sydämeeni. — Hafi, kovin suuri mull' oli usko kassas ylijäämään.

AL-HAFI. Vai ylijäämään? Itse sanokaas, mua ettekö ois kuristuttanut tai ristiinnaulittanut kuitenkin, jos ylijäämiä vain jäljiltäni oisitte löytänyt. Niin, kavalluksiin kyll' oisin uskaltanut ryhtyä.

SALADIN. Vaan mitä teemme siis? — Muilt' etkö keltään kuin sisareltani siis lainata sä ensin voinut?

SITTAH. Veli, oisinko ma luopunut siit' etuoikeudesta? Sen hälle jättänyt? Mä siitä kiinni yhäti pidän. Aivan kuivilla mä vieläkään en ole.

SALADIN. Niin, et aivan! Se puuttuis vain! — Pian, Hafi, hankkiudu sa lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka, vain lupauksin lainaa! — Niiltä yksin äl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse: se lahjain peruutukseltahan näyttäis. Luo saitureinten mene: mieluimmin ne antaa mulle. He näes hyvin tietää rahansa kasvavan mun käsissäni.

AL-HAFI. En tunne ketään.

SITTAH. Nytpä muistan, Hafi, kuulleeni, että kotiin palannut sun ystäväsi on.

AL-HAFI (säpsähtäen). Mun ystäväni? Ken hän?

SITTAH. Sun ylistämäs juutalainen.

AL-HAFI. Ylistämäni juutalainen?

SITTAH. Joka on saanut — lauseen sinun käyttämäs hänestä vielä hyvin muistan — joka niin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan on saanut hyvyyttä tään maailman, niin pienintä kuin suurinta.

AL-HAFI. Niin oonko sanonut — mitä tarkoitinkaan?

SITTAH. Rikkaus on pienintä — ja viisaus suurinta.

AL-HAFI. Kuink'? oonko — oonko juutalaisesta sanonut noin?

SITTAH. Sit' etkö Nathanista sä, ystävästäs, oisi sanonut?

AL-HAFI. Vai niin — vai Nathanista! — Eipä tullut hän lainkaan mieleeni. — Hän todellako on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain! Ei aivan huonosti siis liekään hänen. — Niin oikein: muinoin viisaaks ihmiset ja rikkaaksikin häntä sanoivat —!

SITTAH. Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen he sanoo häntä. Koko kaupunki kohisee sitä, mit' on aarteita ja kalleuksia hän kanssaan tuonut.

AL-HAFI. Jos on siis Nathan Rikas palannut, niin varmaan Nathan Viisas myös.

SITTAH. Siis mitä, jos häntä, Hafi, ahdistelisit?

AL-HAFI. Ja miksi häntä? — Lainatakseniko? —- Te tunnettepa hänet! — Kellekään ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.

SITTAH. Hänestä toisen kuvan ennen saanut oon sulta.

AL-HAFI. Tavaraa hän tarpeisiinne kyll' antaa. Mutta rahaa — sit' ei koskaan. Hän muutoin kyllä juutalaiseks on tosiaan harvinainen: älykäs niin taidoss' elon kuin myös shakkipelin. Vaan muista juutalaisista hän eroo myös pahassa, ei hyväss' yksistään. — Ei häneen — häneen juur' ei luottaa saa. — Hän tosin antaa köyhille, ja antaa kai Saladinin tavoin — yhtä paljon ehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti. Ja ilman eroitusta: juutalainen, kristitty, parsilainen, muslemi, ne tasa-arvoiset on hänestä.

SITTAH. Ja moinen mies…

SALADIN. Vaan kuink' en milloinkaan mä siitä miehest' ole mitään kuullut?

SITTAH. Hän eikö lainais Saladinille, Saladinille, jok' ei itseään, vaan muita varten tarvitsee —?

AL-HAFI. Kas se, se taas on juuri aito juutalaista. — Mua toki uskokaa! — Niin kateinen, niin karsas anneistanne on hän teille! 'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen hän keräis muilta pois. Ja siksi vain ei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa. Ja koska laki lempeyttä vain, ei auliutta, häitä vaatii, hänet se lempeys niin epäauliiks saa, sill' ettei vertaa. Tosin pitkät ajat jo oomme keskenämme kinailleet; mut älkää ajatelko, etten silti mä hälle tekis täyttä oikeutta. Hän hyvä muussa kaikess' on, ei tässä, ei todellakaan. Muita ovia koputtelemaan kohta lähdenkin … Nyt erään maurilaisen muistan, joka on saita, rikas. — Sinne lähden, sinne.

SITTAH. Mi kiire, Hafi?

SALADIN. Anna hänen mennä!

KOLMAS KOHTAUS.

SITTAH. SALADIN.

SITTAH. Hän rientää, niinkuin mua pakoon pyrkis. — Mit' on se? — Todellako pettynyt hän miehest' on — vai mielisikö meitä hän pettää?

SALADIN. Minultako kysyt tuota? Kun tietäisin ees, kenest' oli puhe. Ens kertaa tuosta Nathanistanne ma kuulinhan.

SITTAH. Se onko mahdollista, ett' aivan outo sulle mies on, josta käy huhu, ett' on haudat Salomonin ja Davidin hän tutkinut ja saa sinetit niiden auki taikasanoin? Ja niistä aika-ajoin esiin hän ne loputtomat aarteensa tuo, joihin sen vähemmät ei lähteet riitäkään.

SALADIN. Jos haudoista se mies saa aarteensa, niin haudoist' ainakaan ei Salomonin tai Davidin — ei, jonkun narrin vain!

SITTAH. Tai jonkun rosvon! — Paljon tuottavampi kyll' onkin hänen rikkautensa lähde kuin hauta moinen, täynnä mammonaa.

SALADIN. Hän käyhän kauppaa, kuulin.

SITTAH. Kaikki tiet kaikk' erämaat hän kulkee juhtineen, satamiin kaikkiin saapuu laivojansa Al-Hafi minulle siit' itse kyllä on ennen kertonut, ja lisännyt ihastuneena, kuinka ylevästi tää ystävänsä käyttää, mitä kokoon viisaasti, alttiisti hän ahertaa; ja kuink' on vapaa hengen katse hällä ja sydän avoin joka hyveelle ja kaikkeen kauneuteen suopuvainen.

SALADIN. Ja sentään Hafi nyt niin kylmästi, niin epäröiden puhui hänestä.

SITTAH. Kai hämillään — ei kylmästi kai sentään. Kuin pelkäisi hän kiittää häntä, eikä tahtoisi syyttömästi moittiakaan. — Vai todella niin oisko, ettei edes kansansa paras täysin erota voi kansastaan? ett' ystäväänsä pitäis Al-Hafin siltä puolen todellakin häpeillä? — Vaan sen olkoon, miten on! — On meille kylliks, että juutalainen on rikas, olkoon sitten enemmän tai vähemmän juutalaista hänessä!

SALADIN. Hält' ethän, sisar, ottaa aikone omaansa väkivalloin?

SITTAH. Niin, min katsot sä väkivallaks? Tulen, miekan käytön? Ei, ei! Jo eikö oma heikkoutensa heikolle ole kyllin väkivaltaa? — Nyt haaremiini käy vain kanssani, saat kuulla laulajatarta, jonk' ostin ma vasta eilen. Ehkä valmistuu sill' aikaa juoni, jota kudon juuri varalle tämän juutalaisen. — Tule!

NELJÄS KOHTAUS.

NATHAN, talon edustalla, missä palmupuisto liittyy siihen. RECHA ja NATHAN tulevat ulos. DAJA lisäksi myöhemmin.

RECHA. Olette, isä, kovin viipynyt. Hänt' enää tuskin tapaatte.

NATHAN. Kai sentään. Jos ehk' en täällä alla palmujen, niin muualla —. Nyt tyynny vain. — Kas, Daja, tuolt' eikö tule luoksemme?

RECHA. Hält' on hän aivan varmaan eksynyt.

NATHAN. Ei toki.

RECHA. Noin vitkaillen ei Daja muutoin saapuis.

NATHAN. Hän vielä ei lie meitä huomannut.

RECHA. Nyt huomaa hän.

NATHAN. Ja rientää alkaa, katsos. — Vaan tyynnä, tyynnä ole!

RECHA. Tahdotteko, ett' oisi tyttärenne tyynnä nyt? Ois siitä huoleti, jok' elämän pelasti hälle — elämän, mi hälle niin rakas on vain teidän lahjananne.

NATHAN. En sua muuksi tahdo kuin mik' oot. En, vaikka tietäisinkin sielussasi viel' aivan muuta liikkuvan.

RECHA. Mit', isä?

NATHAN. Kysytkö multa? Ja noin arasti? Mit' ikään sisässäsi liikahtaakin, viattomuutta, luontoa se on. Sit' älä sure, — min' en ainakaan. Se lupaa vain: Kun kerran selvään puhuu sydämes sulle toiveensa, mult' älä niist' yhtään salaa!

RECHA. Ajatuskin, teiltä salata syömeni mua vavisuttaa.

NATHAN. Ei enää tästä? Kerta kaikkiaan se päätetty on. — Tuoss' on Daja! No?

DAJA. Tääll' alla palmuin vielä kulkee hän ja kohta ilmaantuu tuon muurin takaa. Kas tuolla?

RECHA. Ah! ja näyttää epäröivän mihinkä mennä: eespäin, oikeaan vai vasempaan.

DAJA. Ei, ei; viel' useasti hän varmaan kiertää luostarin ja tästä käy hänen tiensä silloin. — Lyödään veikkaa!

RECHA. Niin oikein! Puhuitko jo hänen kanssaan? Hän miltä tuntui tänään?

DAJA. Entiseltään.

NATHAN. Täält' älköön siis hän teitä huomatko. Taemmas menkää, taikka mieluummin sisälle aivan.

RECHA. Vielä hetki vain —. Ah, pensasaita tuo mult' otti hänet!

DAJA. Jo tulkaa! Oikeass' on isänne. Jos teidät huomaa hän, on vaara, että hän oitis kääntyy pois.

RECHA. Ah, tuota aitaa!

NATHAN. Ja kun hän sieltä äkist' esiin käy, ei voi hän välttää näkemästä teitä. Siis menkää toki!

DAJA. Tulkaa! Ikkunan mä tiedän, mistä näämme heidät.

RECHA. Niinkö?

(Molemmat naiset poistuvat.)

VIIDES KOHTAUS.

NATHAN ja pian sen jälkeen RISTIRITARI.

NATHAN. Mua melkein aristaa tuo kumma mies, tuo hyveen jäyhyys miltei vavahduttaa. Kuink' ihminen näin voikaan toisensa hämilleen saada! — Herra, nyt hän tulee! Kuin mies tuo nuorukainen! Kunnon miehen tuo ylväs katse on ja luja askel. Voi karvas olla kuori vain, vaan sydän ei varmaankaan. — Miss' olen moista nähnyt? — Anteeksi, jalo frankki…

RISTIRITARI. Mitä?

NATHAN. Suokaa…

RISTIRITARI. No mitä, juutalainen?

NATHAN. Puhuttaa ma saanko teitä näin.

RISTIRITARI. Sit' estää voinko? Vaan lyhyeen.

NATHAN. Noin ylpeästi älkää, noin halveksien menkö ohi miehen, jok' iäkseen on teille joutunut kiitollisuuden velkaan.

RISTIRITARI. Kuinka niin? Ah, arvaanko? Te ootte…

NATHAN. Isä tytön, min pelastitte jalomielisesti tulesta. — Nathan nimen' on, ma saavun…

RISTIRITARI. Jos kiittämään, niin säästäkää se vain! Jo liioin kiitosta oon joutavasta mä sietää saanut. — Ja te ainakaan, te ette mulle ole lainkaan velkaa. Tuon tytön isäks arvasinko teidät? Me, ritarit, me oomme velvolliset jokaista auttamaan, ken hädäss' on. Eloni silloin mulle muutenkin vain vaivaks oli. Mielelläni käytin mä, hyvin mielelläni, tilaisuutta, sen alttiiks antaakseni toisen eestä, — niin, vaikka juutalaisen tyttären elämän eestä.

NATHAN. Kuinka ylevää! Ylevän julmaa! Mutta aatoksiin tuo käänne käskee. Kaino ylevyys taa julmuuden voi piillä, ihailua niin välttääkseen. — Vaan lahjaa ihailun jos niin se halveksii, niin mitä lahjaa se sietää vois? — Jos täällä, ritari, te ette vieras, vanki ois, en teiltä näin päätäpahkaa kysyis. Käskekää: min palveluksen teille tehdä voi?

RISTIRITARI. Te? Ette mitään.

NATHAN. Olen rikas mies.

RISTIRITARI. Paremmaks ei tee juutalaista kulta.

NATHAN. Siks ettekö voi käyttää, mitä silti parempaa häll' on? hänen rikkauttaan?

RISTIRITARI. No niin, sit' en voi juuri evätäkään, tään viitan vuoksi en. Niin pian kun se kuluna on aivan, kun ei pidä siin' enää sauma eikä kudos, silloin ma tulen, lainaan teiltä uuteen rahaa tai kangasta. — Miks' synkistytte noin? Viel' ootte turvassa. Ei vielä ole niin huonosti sen laita, näättehän. Vain tuossa liepeessä on ruma läikkä. Se palon jälki on, se kärventyi, kun tytärtänne tulesta ma kannoin.

NATHAN (tarttuen viitan liepeeseen ja katsellen sitä). On sentään kumma, kuinka miehestä voi paha läikkä, palotahra vain parempaa todistaa kuin hänen suunsa. Suudella tahdon oitis sitä tahraa. — Ah, anteeks! Sit' en estää voinut.

RISTIRITARI. Mitä?

NATHAN. Valahti kyynel siihen.

RISTIRITARI. Eipä haittaa lisänä tippain muiden. — (Jopa kohta saa hämille tää juutalainen minut.)

NATHAN. Tuo viittanne, mä pyydän, lähettäkää myös tyttärelleni se joskus!

RISTIRITARI. Miksi?

NATHAN. Sais hänkin tuota tahraa suudella. Kai turhaan toivonee hän kuitenkin syleillä itse polvianne.

RISTIRITARI. Nathan — se nimennehän oli — Nathan, hyvin sananne sovitatte — terävästi — Oon hämmästynyt — kyllä olisin —

NATHAN. Olevinanne olkaa miten tahaan. Mua ette harhaan vie. Ei teille sovi suurempi kohteliaisuus, kunnon mies. — Täys tunteesta on tyttö, auliutta naislähetti on pelkkää, isä poissa — te, tytön kunniasta huolehditte; te pakenitte hänen voittamistaan. Myös siitä teitä kiitän —.

RISTIRITARI. Myöntää täytyy: te tiedätte, kuink' ajatella meidän ritarein tulis.

NATHAN. Vainko ritarein? Vain tulis? Sääntöjenne vuoksi vainko? Ajatusjuoksuu tiedän kunnon miesten, ja heitähän on maissa kaikissa.

RISTIRITARI. Tok' eroa lie niillä, toivon?

NATHAN. Kyllä: on värin, puvun, muodon eroa.

RISTIRITARI. Ja eri maissa niit' on eri määrin.

NATHAN. Se ero suuria ei merkitse. Suurt' alaa suuruus vaatii kaikkialla; puut liian taajaan istutetut taittaa vain oksat toisiltaan. Vaan parvittain on kaikkialla meitä keskimittaa. Vain sovun suokoon toinen toiselleen, vain sietää, suvaita saa lammas vuohta, vain älköön luulotelko latva puun, se ettei yksin maasta nousnut ois.

RISTIRITARI. Nuo sanat sattui! — Mutta tuttu lie myös kansa, jok' on ihmismoitteen kehto? Mi kansa, tiedättekö, Nathan, ensin valitun kansan nimen omaksui? Niin, jospa tuota kansaa ylpeydestään en juuri vihais, mut en sentään vois halveksimatta olla? Ylpeydestään, min peri kristityt ja muslemit, ett' oikea on Jumala vain heillä. — Tää puhe kristityn ja ritarin teit' yllättää? Vaan missä, milloin onkaan tuo hurskas kiihko, omaa Jumalaansa kaikelle maailmalle tyrkyttää parhaana, ainoana, — synkempänä kuin nyt, kuin täällä päässyt puhkeemaan? Kelt' ei nyt täällä putois silmäin suomut? Vaan jääköön sokeaks, ken haluaa! — Sanani unohtain mun suokaa mennä!

(Aikoo poistua.)

NATHAN. Oh, ette tiedä, kuinka lujasti nyt teihin kiinnyn! — Tulkaa, ystäviä nyt meidän täytyy, täytyy olla. Saatte kansaani halveksia halustanne. Ei kumpikaan meist' ole kansaansa valinnut itselleen. Yht' oommeko me sekä kansamme? Ja mik' on kansa? Enemmän kristittyä, juutalaista kuin ihmist' onko ihmisessä? Ah, kunp' oisitte te yksi lisää niihin, joit' tyydyttää vain nimi ihmisen!

RISTIRITARI. Jumalan nimeen, Nathan, niitä olen! Niit' olen! — Kätenne! — Mä häpeilen, ett' erehdyin mä teistä hetkeksikään.

NATHAN. Mä siit' oon ylpeä. Vain yleisestä erehtyy harvoin.

RISTIRITARI. Harvinaisen taas vain vaivoin unhoittaa. — Niin, ystävät on meidän, Nathan, oltava.

NATHAN. Jo oomme. — Kuink' iloitseva onkaan Rechani! — Ja kuinka valoisana katseelleni on etäisyys. — Vain häneen tutustukaa!

RISTIRITARI. Jo palan kaipuusta. — Ken talostanne noin syöksyy ulos? Hänen Dajansa?

NATHAN. Niin juuri. Noin miks hädissään?

RISTIRITARI. Kunp' ei ois mitään Rechallemme sattunut?

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET ja DAJA.

DAJA. Voi Nathan, Nathan!

NATHAN. Mitä?

DAJA. Anteeks, että mun täytyy teitä, jalo ritari, näin keskeyttää.

NATHAN. Mik' on siis?

RISTIRITARI. Niin, mik' on?

DAJA. Lähetti sulttaanin! Hän puheilleen teit' tahtoo. Sulttaani, ah Herra!

NATHAN. Mua? Sulttaani? Nähdä haluaa hän vain, mit' uutta olen tuonut. Sano vain, ett' on viel' ehkä kaikki purkamatta.

DAJA. Ei, ei! Ei mitään nähdä, — itsenne hän teidät tahtoo puheilleen, ja pian!

NATHAN. Ma tulen kohta. — Mene, menehän!

DAJA. Ritari ankara, tää anteeks suokaa! Ah Herra, meitä huolestutti niin tää kutsu.

NATHAN. Turhaa huolta! Mene vain!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

NATHAN ja RISTIRITARI.

RISTIRITARI. Viel' ettekö mieskohtaisesti häntä siis tunne?

NATHAN. Saladinia? En vielä. En tuttavuuttaan vältä, etsi en. Niin liian paljon hyvää kertoi maine hänestä, etten tiedä, uskoako mä mielin vaiko nähdä. — Vaan jos totta on, että henkenne hän säästi, sillä…

RISTIRITARI. On totta. Eloni, jot' elän, hänen on lahjaansa.

NATHAN. Sill' eloni myös mulle hän kaksin, kolmin kerroin lahjoitti. Se muuttanut on kaiken välillämme, se minut kietoo sitein ikuisin hänelle alttiiks aivan. Vartoa nyt tuskin, tuskin jaksan, mitä ensin hän multa vaatii. Olen kaikkeen altis, oon valmis tunnustamaan hälle sen, ett' oon vain teidän tähtenne näin altis.

RISTIRITARI. Mä itsekään en vielä kiittää saanut hänt' ole, kuinka oonkin tapaillut. Se vaikutus, ma jonka häneen tein, men' yhtä nopeaan kuin tulikin. Ken ties, mua muistaako hän edes enää, ja sentään hänen kerran kuitenkin mua muistaa täytyy, kohtaloni vihdoin kun vaatii ratkaisun. Ei riitä, että viel' olen hänen käskystään, viel' elän näin hänen tahdostaan: hän säätäköön myös, kenen mieltä noudattaa mun täytyy.

NATHAN. Niin, niin, — en senkään vuoks saa viipyä. Ehk' antaa joku sana mulle syyn myös teitä mainita. — Mä riennän siis, jos sallitte. — Vaan milloin, milloin teidät näemme luonamme?

RISTIRITARI. Jo piankin, jos saan.

NATHAN. Jos tahdotte.

RISTIRITARI. Siis tänään jo.

NATHAN. Ja nimenne? — mun täytyy pyytää.

RISTIRITARI. Oli — on Kurt von Stauffen. — Kurt.

NATHAN. von Stauffen? — Stauffen?

RISTIRITARI. Miks ihmetyttää noin se —?

NATHAN. Sukuanne lie ollut muitakin.

RISTIRITARI. Oh, on! Jo moni sukumme jäsen tääll' on maatunut. Mun setänikin — isä, tarkoitin —, vaan miksi yhä terävämmin tarkkaa mua katseenne?

NATHAN. Oh — eihän miksikään! Mä väsyisinkö teitä katsomaan?

RISTIRITARI. Siks ensimäisnä lähden minä tästä. Löys usein kyllä katse tutkijan enemmän kuin hän pyysi nähdä. Nathan, mä pelkään teitä. Aika lähentäköön toisiimme meitä, älköön uteliaisuus.

(Menee.)

NATHAN (katsoen hämmästyneenä hänen jälkeensä). Löys usein kyllä katse tutkijan enemmän kuin hän pyysi nähdä! — Hänhän mun sieluani ilmi tavailee! Minunkin niin vois käydä, totisesti. — Ei Wolfin varsi, käynti vain — myös ääni on hänen; heitto pään on hänt', on häntä. Noin käsivarrellaan Wolf miekkaa kantoi, siveli käsin kulmakarvojaan, kuin silmiensä tulta peitellen. — Kuin unhoittuukaan ajoiksi nuo kuvat syvälle syöpyneet, vaan sitten ne vain sana, ääni herättää! — Von Stauffen! — Niin aivan, aivan niin: Filneck ja Stauffen! — Tään pian, pian tahdon selville. Vaan nyt luo sulttaanin. — Mut tuolla — Daja tuoll' eikö piile? — Daja, tulehan!

KAHDEKSAS KOHTAUS.

DAJA. NATHAN.

NATHAN. Lyön vetoa, ett' aivan uusi seikka sydämiänne kiusaa nyt, kuin pyyde sulttaanin mieli tietää.

DAJA. Kummako? Ritarin kanssa tuttavallisemmin puhua juuri aloitte, kun meidät hääs' ikkunasta Saladinin mies.

NATHAN. Saa Recha häntä milloin tahansa nyt odottaa, niin sano.

DAJA. Niinkö? niinkö?

NATHAN. Kai sinuun, Daja, luottaa saan? Sua pyydän, varuillas ole. Sit' et kadu sa. Sun omatuntos tyydytyksensä saa siitä myös. Mun suunnitelmaani vain älä millään tavoin turmele. Vain varovasti, pidätellen kerro ja kysele.

DAJA. Tuost' enää tarvitsiko ees muistuttaa! — Mä menen, menkää tekin. — Kas, eikö uutta sanaa Saladinin Al-Hafi, dervishinne, tuonekin?

(Menee.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

NATHAN. AL-HAFI.

AL-HAFI. Ha — haa! Taas luoksenne ma tuloss' olin.

NATHAN. Niin kiiru onko? Mitä pyytää siis hän multa?

AL-HAFI. Kuka?

NATHAN. Saladin. — Ma tulen, ma tulen.

AL-HAFI. Kenen luokse? Saladinin?

NATHAN. Sua Saladin siis eikö lähettänyt?

AL-HAFI. Mua? Ei. Hän onko kutsunut jo siis?

NATHAN. On kyllä.

AL-HAFI. Niinpä kävi…

NATHAN. Miten kävi? Ja minkä —?

AL-HAFI. Että … syy ei ole mun! Mun syy ei ole, taivas tietää! Teistä mä tosin, valhein ko'in vaaran kääntää!

NATHAN. Min vaaran? Miten kävi?

AL-HAFI. Että hänen rahastonhoitajansa ootte. Teitä ma surkuttelen. Mutta näkemästä mä sitä pakenen, — ja minne, sen jo kuulitte, ja tiedätte myös tien. Mukaani asiaa jos antaisitte, ma tarjoon palvelusta. Vaikk' en ottaa voi enempää kuin saattaa paljas mies. Pian lähden, asianne siis!

NATHAN. Al-Hafi! Mut enhän — enhän mistään mitään tiedä! Mit' onkaan jaarittelu tuo?

AL-HAFI. Kai mukaan jo tuli kukkaronne?

NATHAN. Kukkaro?

AL-HAFI. Niin, rahaa, jota saatte etukäteen Saladinille syytää.

NATHAN. Tääkö kaikki?

AL-HAFI. Pitäiskö näkemään mun jäädä, kuinka hän teitä täällä päivä päivältä vain nylkee kantapäitä myöten? Kuinka saa viisas anteliaisuus aittojaan avata tuhlaajalle, avata ja jälleen avata, siks kunnes niissä, niin täysiss' ennen, kotihiiri jo saa nälkään kuolla? — Taikka hurskas toive teill' onko: rahaanne ken tarvitsee, hän sentään noudattaa myös neuvoanne? Saladin noudattamaan neuvontaa! Hän neuvojako sietäis! Kuulkaas, Nathan, mitenkä mulle äsken sattui.

NATHAN. Miten?

AL-HAFI. Ma luokseen tulen, kun on pelannut hän juuri sisarineen shakkia. — Sit' osaa Sittah. — Peli, niin jo luuli Saladin hävinneensä, esillä viel' oli, vaikka silleen jätettynä. Mä silmään, nään, ett'ei viel' läheskään se ole hävitty.

NATHAN. Kas, löydön teitpä!

AL-HAFI. Kuningas talonpoikaa vastaan vain ois hänen ollut siirrettävä. — Kunpa sen tässä näyttää voisin!

NATHAN. Kyllä uskon!

AL-HAFI. Niin tornille ois tilaa saanut, — voiton perinyt ois. — Sen näyttää tahdon hälle, opastaa häntä. — Mutta hän!…

NATHAN. Ei myönny?

AL-HAFI. Mua ei hän kuule ees, ja halveksien lyö pelin kumoon.

NATHAN. Onko totta tuo?

AL-HAFI. Shakmatti kerrassaan hän tahtoo olla, hän sanoo. Tahtoo! Peliäkö moinen!

NATHAN. E-hei! Niin peliä vain leikitään!

AL-HAFI. Vaikk' eipä tyhjän päältä pelattu!

NATHAN. Kenelle rahat siirtyi, vähät siitä. Mut ettei sua kuullut ees! ei korvaa asiaas lainannut niin tärkeään! ei ihastunut kotkankatseesees! se — sehän vaatii kostoa — vai mitä?

AL-HAFI. Aa, mitäs? Siksi vain sen kerroin teille, ett' oivallatte, mik' on otus hän. Sanalla sanoen: en kestä enää. Likaisten maurein luona vain nyt juosta saan lainaa, lainaa hälle kysellen… En ikänäni ole itselleni mä kerjännyt — nyt toisen pussiin pyydän. Milteihän kerjäämist' on lainaaminen: ja lainananto korolle, se taas on varkauden veroista. En joudu äärillä Ganges-virran kumpaankaan, ei kumpaakaan mun tarvis edistää. Äärillä Ganges-virran, siellä vain on ihmisiä. Täällä ainoa te ootte, jonka elää ansaitsis äärellä Ganges-virran. — Tulkaa sinne! Pois hälle pyyhkäiskää se ruhka kaikki, hän mitä himoo vain. Hän kuitenkin pian teidät panee tyhjäksi. Vaan näinpä sais nylkeminen lopun äkisti. Dervishin-kaavun saatte, — tulkaa, tulkaa!

NATHAN. Tuo keino tosin, luulen ma, meill' aina on varana. Vaan lupaan miettiä, Al-Hafi, sitä. Varros.

AL-HAFI. Miettiä? Ei, täss' ei auta mietintä.

NATHAN. Vain kunnes ma palaan luota sulttaanin ja heitän jäähyväiset…

AL-HAFI. Ken miettii, etsii vain poisvetäymisen aihetta. Ken ei voi oikopäätä ottaa elääkseen vain itselleen, jää muiden orjaks aina. — Vaan miten mielitte: niin eläkää, kuin mielestänne hyvä elää on! Mun tieni tänne käy, ja teidän tuonne.

NATHAN. Al-Hafi, tilis sentään itse ensin kai teet?

AL-HAFI. Pah! Pilaa! Tila kassani ei maksa edes tilinteon vaivaa; ja minut takaatte — te tahi Sittah. Hyvästi!

NATHAN (katsoen hänen jälkeensä). Kyllä takaan! — Huima, hyvä — ja jalo — mikä on hän? — Tosi köyhä, hän, yksin vain on tosi kuningas!

(Poistuu toiseen suuntaan.)