KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Huone Nathanin talossa. RECHA ja DAJA.

RECHA. Mitenkä, Daja, sanoi isäni? Ett' odottaa saan joka hetki häntä? Voi siitä luulla, että ilmestyy hän tuokiossa — eikö niin? — Mut ohi kuink' on jo monta hetkeä! — Ah niin, ken mennehiä muistelee? Nyt elää ma tahdon hetkeä vain seuraavaa. Kai saapuu vihdoin se, mi hänet tuo.

DAJA. Kirottu viesti sulttaanin! Jos sitä ei ollut ois, ois Nathan varmaan hänet jo tuonut tänne.

RECHA. Ja kun saapunut se hetki sitten on, kun täyttynyt on toiveistani sisin, lämpimin, — niin sitten? — mitä sitten?

DAJA. Mitä sitten? Ma toivon, että sitten toteen käy myös minun toiveistani lämpimin.

RECHA. Mit' astuu tämän sijaan rintaani, mi enää laajeta ei osaa, ellei toiveitten toive sitä paisuta? — Vain tyhjyys? Ah, mi kauhu!

DAJA. Sitten astuu mun toiveeni tuon toteutuneen sijaan! Toiveeni, nähdä sinut Euroopassa ja käsissä, jotk' ovat arvoises.

RECHA. Erehdyt. — Juuri se, mi toivees tekee sun omakses, sen estää tulemasta mun omakseni koskaan: isänmaa sua vetää — mua eikö pidättäis se? Sun omaistesi kuvat, joit' ei vielä sun sielus unohda, ne enemmän sua kiinnittäiskö kuin mun omaiseni, joit' itse kuulen, näen, kosketan?

DAJA. Vain vastaan ponnistele, miten mielit! Vaan taivaan tiet on taivaan tiet. Ja jospa sun pelastajas itse, joka sotii edestä Jumalansa, määräämä ois Hänen viemään sinut siihen maahan, sen kansan luo, sa jolle synnyit?

RECHA. Daja! Noin mitä puhut, rakas Daja, taas? On omat kummat käsitykses sulla! 'Jok' eestä Jumalansa sotii!' Kenen on Jumala? Ja mik' on Jumala, jok' oma jonkun on ja jonka eestä on tarvis taistella? Ja miten tietää myös kukaan, mitä maata varten syntyy, jos sitä varten ei, hän missä syntyi? — Josp' isä kuulisi tuon puhees! — Mit' on hän sulle tehnyt, kun mun onneni noin kauvas kuvittelet hänest' aina? Ja miksi älyn siemenen, min kylvi niin puhtaana hän sieluuni, sä peität niin mielelläsi kukkiin, rikkaruohoon sun oman maas? — Sun kirjokukkias ei, rakas, rakas Daja, halua mun vainiooni hän! Ja sanoa mun täytyy sulle: sinun kukkais tunnen imevän liian kuiviin maatani, kuin kauniiks sen ne pukeekin, ma tunnen, kuin huumaa, pyörryttää mua tuoksut niiden, niin sulokirpeät! — Sun aistis niihin paremmin tottuneet on. Hermoja en silti moiti, jotka sietää niitä. Vaan minulle ei eduks ole ne. Tuo enkeliskin oli pilkakseen jo saada minut. — Isän vuoksi vielä mua hävettää tuo hupsuus!

DAJA. Hupsuus! — Niinkuin vain tääll' ois järjen koti! Hupsuus! Hupsuus! Kun puhua ma saisin vaan!

RECHA. Miks et? Sua enkö aina tarkoin kuunnellut, niin usein kuin sua uskonsankareistas halutti puhella? Ain ihailinhan sydämestäni heidän tekojaan, ain itkin heidän kärsimyksiänsä. Vaikk' uskonsa ei sankarillisinta heiss' ollut koskaan mulle, niin se oppi ol' lohdullinen, että alttius Jumalan tahtoon aivan yht' ei ole kuin harha-aatoksemme Hänestä. — Sit' isä, rakas Daja, selittihän niin usein meille; samaa mieltä kanssaan niin usein siitä olit; miksi siis nyt revit, mitä yhdess' aikaan saitte? — Mut tällä puhelulla, rakas Daja, ei meidän ystäväämme sopine juur' ottaa vastaan. Munhan sopii kyllä, mun onhan ylen tärkeää, hän myöskö… Vaan joku ovell' onko? Kuule, Daja! Josp' oisi hän se! Kuule!

TOINEN KOHTAUS.

RECHA, DAJA sekä RISTIRITARI (jolle joku avaa oven ulkoapäin, sanoen:)

Sisään vain!

RECHA (valahtaa kokoon, suoristautuu taas ja aikoo langeta ritarin jalkoihin). Ah — pelastajani!

RISTIRITARI. Näin myöhään tulin tuot' estääkseni vain: ja sentään —

RECHA. Ehdoin ma lankeen eteen miehen ylpeän — Jumalaa kiittääkseni, mut en miestä. Mies kiitosta ei kaipaa, enempää kuin kaipaa sitä vesisankko, joka niin tehokkaasti sammutusta auttoi; jok' ilman muuta täyttää, tyhjentää soi itseään: niin mieskin suo. Hän myös noin liekkein kitaan työnnettiin; mä siellä käsiinsä sattumalta lankesin; käsiinsä sattumalta jäin, kuin jäi kipinä siellä viittaan hänelle; taas kunnes meidät tulest' ulos jokin, en tiedä mikä, heitti. — Mitä siin' on siis kiittämistä? — Euroopassa viini tekoja toisenmoisiakin teettää. — Kun kerran työnä ristiritarein on hyvin koulittujen koirain lailla tulesta pelastaa ja vedestä.

RISTIRITARI (joka on koko ajan katsellut Rechaa hämmästyneenä ja levotonna). Oi Daja, Daja! Jos sua loukanneet on huolen sekä harmin hetkinä mun oikkuni, miks hälle siirrät heti jokaisen hulluuden mun kieleltäni? Niin liian kipeästi kostat, Daja! Vaan tästä alkain ehkä paremmin mua suosittelet hälle.

DAJA. Enpä luule, en luule ritari, ett' okaat pienet, joit' on hän sydämelleen saanut, siell' ois vahingoksenne kovin koituneet.

RECHA. Teill' oli huolta siis? Ja huoltanne eloa kalliimpana säästelitte.

RISTIRITARI. Laps armas sa! Kuink' onkaan sieluni jaettu silmän sekä korvan kesken! — Ei tämä tyttö, ei, ei tämä ole se, jonka liekeistä mä pelastin. — Ken hänet tuntien ei tulest' ois hänt' auttanut, ken mua ois odotellut? — Vaan — säikähdyshän tosin — oudoks saa.

(Vaitiolo; ritari ikäänkuin vaipuu katselemaan Rechaa.)

RECHA. Vaan minä tapaan teidät samana. —

(Kuten edellä; sitten Recha jatkaa, keskeyttääkseen ritarin ihmettelevän tutkimisen.)

Vaan sanokaahan, ritari, miss' ootte niin kauan piillyt? Taikka kysynkö: miss' yhä piilette?

RISTIRITARI. Miss' ehkei pitäis mun olla —.

RECHA. Ja miss' ootte ollut? Myöskään siell' eikö olla pitänyt ois teidän? Se pahoin on.

RISTIRITARI. Mik' on — mik' on se vuori? Ma olin — Sinailla.

RECHA. Sielläkö? Ah ihanaa! Nyt toki varmasti saan tietää, onko totta…

RISTIRITARI. Mikä? Mikä? Siell' että vielä nähdä voi, miss' seisoi Jumalan eessä Mooses?

RECHA. Se ei sentään. Sen kyllin tiedän: missä seisoikin, Jumalan eessä seisoi hän. Vaan teiltä halusin tietää vain, niin onko, että ett' ensinkään ei yhtä vaikeaa sit' ole vuorta ylös kiivetä kuin alas päästä? — Nähkääs, muuall' on päinvastaist' ollut vuorten nousu mulle. — No, ritari —? Pois miksi käännytte mua näkemästä?

RISTIRITARI. Tahdon kuulla teitä.

RECHA. Kun ette huomaavan mun sallis, että lapsellisuudelleni hymyilette, kun mitään tämän tärkeämpää en vuoresta tuosta vuorten pyhimmästä teilt' osaa tiedustella? Eikö niin?

RISTIRITARI. Siis silmiinne taas katsoa mun täytyy. — Miks alas taas ne luotte? Hymynne miks sammuu taas? Juur' ilmeistänne tahdoin, niin ongelmallisista, lukea, mä selvään mitä huuliltanne kuulin, ja nyt — vait ootte te? Ah, Recha, Recha! Ol' oikea se sana: 'Oppikaa hänt' ensin tuntemaan!'

RECHA. Ken — ken sen sanoi? — Ja kenestä —?

RISTIRITARI. Sen sanoi isänne — ja teistä: 'ensin häntä tuntemaan te oppikaa!'

DAJA. Myös enkö minä sitä sanonut — enkö minäkin?

RISTIRITARI. Vaan missä hän onkaan, isänne? Viel' onko hän sulttaanin luona?

RECHA. Varmaan.

RISTIRITARI. Vielä, vielä? — Oh, muistiani! Ei, ei siellä lie hän enää. — Aivan varmaan odottaa hän tuolla luona luostarin jo mua. Niin sovimme me, luulen. Anteeksi! Käyn, noudan hänet…

DAJA. Jääkää, ritari! Se mun on tehtäväni. Oitis teen sen.

RISTIRITARI. Ei niin, ei niin! Mua itseäin hän vartoo, ei teitä. Voishan sitäpaitsi hän helposti luona sulttaanin — ken ties — — te ette sulttaania tunne! — voishan hän pulass' olla. — Mua uskokaa, pois-jäännistäin on vaaraa.

RECHA. Vaaraa mitä?

RISTIRITARI. On vaaraa mulle, teille, hälle, jos vain vähän, vähän edes vitkailen…

KOLMAS KOHTAUS.

RECHA ja DAJA.

RECHA. Mit' on se, Daja? Miks niin äkisti? Mi vaivaa, ajaa häntä? Mitä sai hän päähänsä?

DAJA. Ei huolta ei. En luule pahaksi merkiks sitä.

RECHA. Minkä merkiks?

DAJA. Sisällä jotain käynnissä on, kuohuu mut älköön yli menkö. Huoleti! Nyt vuoro teidän on.

RECHA. Mun? Yhtä vähän sua ymmärrän kuin häntä,

DAJA. Pian voitte te hälle kostaa kaiken tuskan sen, mit' 'on hän teille tuottanut. Mut älkää siin' olko liian julma, liian tuima!

RECHA. Kai itse tiennet, mistä puhut nyt.

DAJA. Noin tyyntynyt jo oisitteko itse?

RECHA. Niin olen, olen kyllä…

DAJA. Myöntäkää ees, että tuskastaan te iloitsette, ja hinnalla vain hänen tuskansa nyt rauhaa nautitte.

RECHA. En tieten tahtoen! Mä myöntää voisin sulle korkeintaan, ett' itseäni — mua oudoksuttaa, kuink' äkisti voi rauha sellainen sellaisten sydänmyrskyin sijaan tulla. Tuon vieraan ilmi-näkö, puhe, työt ne mieleni…

DAJA. Jo kyllästytti?

RECHA. Sitä en sentään sano; ei — en mitenkään —

DAJA. Vain tuiman nälän tyydytti.

RECHA. No niin, jos niin päin tahdot.

DAJA. Mitäs minä.

RECHA. Mulle hän ikikallis on, jää iäti eloa kalliimmaksi, vaikkei enää sykettä suonteni voi kiihdyttää vain paljas nimensä, ei nopeammin hänt' aatellen mun sydämeni lyö. — Vaan mitä lavertelen! Tule, tule, taas, rakas Daja, ikkunaan, mi katsoo päin palmuja.

DAJA. Sun tuima nälkäs siis ei vielä aivan tyydytetty lie.

RECHA. Nyt jälleen palmutkin voin nähdä, enkä hänt' yksin palmuin alla.

DAJA. Kylmyys tuo kai alkaa uuden kuumeen vois.

RECHA. Mi kylmyys? En ole kylmä. Kyllin mielelläni nään senkin, minkä rauhallisna nään.

NELJÄS KOHTAUS.

Saladinin palatsin vastaanottosalissa. SALADIN ja SITTAH.

SALADIN (astuu sisään, puhuu ovea kohti). Tuo juutalainen heti tänne tuokaa, kun saapuu. Hän ei kiirehtivän näytä.

SITTAH. Kotona hänt' ei kohta tavata kai voitu.

SALADIN. Sisko, sisko!

SITTAH. Oothan, kuin sua vartois ottelu.

SALADIN. Mi käydä täytyy aseilla, jotk' on mulle oudot käyttää. Saan herraa peloittavaa näytellä, virittää ansoja, jään pintaa luistaa. Kuink' osaan sitä? Milloin oppinut sit' oon? — Ja ah, mik' on sen tarkoitus? Niin, mikä? — Rahaa, rahaa onkia! Kiristää rahaa juutalaiselt' esiin! Näin päätynytkö juoniin oveliin oon, voidakseni turhaa turhinta haltuuni saada.

SITTAH. Halveksituin turhuus voi halveksinnan kostaa, veljeni.

SALADIN. Ikävä totuus! — Mut tuo juutalainen, jos oiskin mies se rehti, joksi sulle dervishi hänet ennen kuvaili?

SITTAH. Oh niin — mik' onkaan silloin hätänä! Vain pelkurin, vain saidan juutalaisen varalle onhan paula viritetty, ei viisaan, rehdin miehen. Pauloittakin hän onhan meidän jo. Sä päälliseks saat huvin kuulla, kuinka aatoksiaan mies sellainen tuo ilmi; kuinka selvii hän joko verkon läpi voimallaan, kaikk' esteet rikkovalla, taikka kiertää sen neuvoin ovelin.

SALADIN. Tuo totta on. Siit' oon mä kyllä huvitettu.

SITTAH. Niinp' ei sua enää mikään voikaan hämmentää. Josp' on hän aito rahvaan mies, josp' on hän tosi juutalainen: silloin, tarvis sun hävetä ei näyttää sellaiselta, joiks' ihmiset hän kaikki edellyttää. Päinvastoin, houkaks sen hän katsoo, ken edullisemmin pyytää esiintyä.

SALADIN. Siis halvasti muu täytyy menetellä, jott' ei mua halpa halveksia vois?

SITTAH. No niin, jos menettelyä on halpaa, laatunsa jälkeen käyttää kaikkea!

SALADIN. Mit' ikään naisen aivot keksiikään, mit' ei ne kaunistaiskin!

SITTAH. Kaunistais!

SALADIN. Tuo ase hieno, terävä, vain pelkään, mun kömpelöissä käsissäni särkyy! Tään kaiken toimeenpano taitoa ja sukkeluutta keksijältä vaatii. — Mut olkoon menneeksi! Mä pyörin siis parhaani mukaan, — vaikka taidon sen mieluummin huonommin ma osaavani kuin paremmin nyt soisin.

SITTAH. Liian vähän siin' älä itsees luotakaan! Ma takaan sun taitos. Kunhan tahdot vain! — Suur' onhan sun veroisillas miehill' aina halu kehua meille, että miekkansa, vain miekkans' auttanut on eespäin heitä. Vain revon seuraa retkill' yhteisillä häpeilee leijona — ei mieltä revon.

SALADIN. Ja naiset miehen taas niin mielellään alentaa luokseen. — Mene, menehän! — Kai läksyni mä osaan.

SITTAH. Kuinka, onko mun mentävä?

SALADIN. Et jäädä tahtone?

SITTAH. Niin, joskaan jäädä en … en näkyviinne — vaan sivuhuoneeseen —

SALADIN. Siis kuuntelemaan? Ei, sisko, silloin en mä onnistu. Pois, pois, hän saapuu, oviverho häilyy! — Mä pidän huolen, ettet sinne jää!

(Sittah poistuu toisesta ovesta, toisesta astuu samassa Nathan sisään; Saladin on istuutunut.)

VIIDES KOHTAUS.

SALADIN ja NATHAN.

SALADIN. Lähemmäs, juutalainen! Aivan luo! Pois arkuus!

NATHAN. Vihamiehelles se jääköön.

SALADIN. Nathanko nimes on?

NATHAN. Niin.

SALADIN. Viisas Nathan?

NATHAN. Ei.

SALADIN. Onhan kansan suussa kuitenkin.

NATHAN. Niin, kansan — ehkä!

SALADIN. Et kai halveksien mun luule kansan ääntä kuuntelevan? — Jo kauan toivoin tutustua mieheen, se jota viisaaks sanoo.

NATHAN. Vaan jos on se pilkkanimi vain? Jos kansa katsoo vain älykästä viisaaks? ja jos on älykäs vain, ken etuns' oikein hoitaa?

SALADIN. Etunsa todellisen, tarkoittanet?

NATHAN. Ois totisesti silloin itsekkäin myös älykkäin. Ja älykäs ja viisas ois silloin totisesti yhtä samaa.

SALADIN. Sun todistukses tukee mitä juuri kumota tahdot. — Edut ihmisen sa tunnet todelliset, — mut ei kansa. Oot yrittänyt tuta ainakin; oot niitä pohtinut: se viisaaksi jo yksin tekee.

NATHAN. Jona itseään jokainen pitää.

SALADIN. Kyllin kainosteltu! Ei siedä kuulla sitä aina siellä, miss' odottais vain kuivaa järkeä. (Hypähtää pystyyn.) Mut asiaan! Ja suotta, juutalainen, suott' älä kiertele!

NATHAN. Sua, sulttaani, niin palvella ma totisesti tahdon, ett' eelleen tuttavuutes ansaitsen.

SALADIN. Palvella? Miten?

NATHAN. Parhaan kaikesta saat aina, hinnoilla myös halvimmilla.

SALADIN. Sä mistä puhut? Et kai tavaroistas? — Sun kanssas kaupustelkoon sisareni. (Tään urkkijatar saakoon!) — Mitään ei mull' ole tekemistä kaupin kanssa.

NATHAN. Epäilemättä tahdot tietää siis, mit' olen ehkä tieni varrella vihollisesta, joka herää jälleen, ma kuullut, kokenut? — Ja suorin sanoin…

SALADIN. En sitäkään mä tarkoittanut sulta nyt udella. Mä siitä tarpeeksi jo tiedän. Lyhyesti…

NATHAN. Käske, herra.

SALADIN. Ma aivan muuhun, aivan muuhun pyydän sun selvitystäs. — Kun niin viisas oot, niin mulle sanohan: mik' usko, laki on valaissut sua enin?

NATHAN. Sulttaani, oon juutalainen.

SALADIN. Minä muslemi. On välillämme kristitty. — Kai tosi yks ainut voi näist' uskonnoista olla. — Sun kaltaisesi mies ei seisomaan jää siihen, mihin syntyi sattumalta; tai jospa jää, niin syitä häll' on jääntiin: hän älyll' osan parhaan valitsee. No niin! Siis älys osakkaaksi päästä myös minut. Selvittele mulle syyt, joit' itse en mä ehdi selvitellä. Mun pohjiansa myöten ymmärtää — näin kahdenkesken vain suo valintasi, jott' omaksua voin mä myös sen. — Miten? Sä hämmästyt, mua katsein mittailet? — Ehk' oonkin ensimäinen sulttaani, tällainen joll' on oikku, jot' en sentään ees sulttaanille arvottomaks aivan ma sanois. — Eikö niin? — Siis puhuhan! Vai haluatko hetken mietintään? No hyvä, suon sen. — (Itsekseen.) Kuunnelleeko hän, mun sisareni? Vainutapa koen, hyvinkö onnistunut oon. (Ääneen:) Vain mieti! Ja nopeaan! Ma palaan pian taas.

(Menee viereiseen huoneeseen, jonne Sittah poistui.)

KUUDES KOHTAUS.

NATHAN (yksin). Mit' onkaan tämä, mitä ihmettä? — Mit' oikein tahtoo sulttaani? — Ma rahaa oon valmis tuomaan — totuutta hän tahtoo. Totuutta! Ja niin silkkaa, selkeää, kuin totuus rahaa ois! Josp' oiskin rahaa, sit' ikivanhaa, jota punnittiin! — Se vielä kävis laatuun! Vaan niin uutta, min rahaksi vain leima tekee, jota lukea lautaan tulee vain, sit' ei lie totuus sentään! Voisko päähänsä sit' ahtaa aivan niinkuin rahaa säkkiin? Ken täss' on juutalainen — minäkö vai hän? — Vai miten — ehkei vaadikaan hän totuutta niin tosissaan? Vaikk' oishan, — se epäilys taas liian halpa oishan, ett' ansana vain totuus hällä ois! —. Ois liian halpa! Mit' on suurille siis liian halpaa? — Aivan varmaan näin hän päätäpahkaa syöksee! Ystävänä ken lähestyy, hän ensin kolkuttaa ja kuulostaa! — Sä pidä varas vain! Vaan kuinka, miten? Eihän päinsä sentään käy aivan pähkäjuutalainen olla; vähemmin vielä kieltää juutalaisuus. Hän multa kysyis vain: kai muslemi, jos juutalainen ei? — Kas se, se minut voi pelastaa! — Ei yksin lapsia saduilla syötetä! — Hän tulee — tulkoon!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

SALADIN ja NATHAN.

SALADIN. (On tanner täällä selvä siis!) En tulle sinusta liian pian? — Pohtinut liet miettees loppuun. — Puhu siis! Ei meitä tääll' ykskään sielu kuuntele.

NATHAN. Sais meitä maailma kaikki kuunnella.

SALADIN. Vai on niin varma Nathan puolestaan? Kas sitä ma sanon viisaaksi! Ei salaa hän totuutta koskaan! Vaakaan kaiken heittää sen vuoksi! Ruumiin, sielun! Elon, olon!

NATHAN. Niin, niin — kun tarpeellist' on, hyödyllistä!

SALADIN. Täst' alkain toivon kantaa voivani yht' arvonimistäni oikeudella: maailman sekä lain parantaja.

NATHAN. Tosiaan, kaunis nimi! Mutta suo, sulttaani, ennenkuin mä mielen' avaan kokonaan sulle, pieni tarina mun kertoa!

SALADIN. Miks' ei! Ain ilolla oon tarinoita, hyvin kerrottuja ma kuunnellut.

NATHAN. Niin, hyvin kerrottuja, kunp' ois se taito mullakin!

SALADIN. Taas, taas niin kainon ylpeä! — Ei, kerro, kerro!

NATHAN. Mies ammoin idäss' eli, hällä sormus ol' arvolt' arvaamaton omanaan, perintö rakkahimman. Kivenä opaali sadoin kaunovärein välkkyi, ja salamahti sen niin Jumalan kuin ihmistenkin suosion toi sille, ken kantoi sitä tuolla uskolla. Mik' ihme siis, ett' idän mies ei koskaan pois luovuttanut sitä sormestaan, ja iäks suvussaan sen säilymään hän sääti. Nähkääs näin: sen perinnöksi hän rakkaimmalle antoi pojistaan, ja määräs, että tämä jälleen jättäis sormuksen sille pojistaan, jok' oli taas hälle rakkain; joten suvun pääksi, sen ruhtinaaksi aina rakkain jäis, vain valtuudella sormuksen, ei iän. Se huomaa, sulttaani!

SALADIN. Sen huomaan. Jatka!

NATHAN. Niin periytyen vihdoin sormus tuo tul' isälle, joll' oli kolme poikaa, ne kaikki yhtä kuuliaiset hälle ja kaikki yhtä ansiokkaat saamaan siis hänen rakkautensa ylimmän. Vaan kahdenkesken kanssa isänsä kun milloin yksi, milloin toinen heistä ja milloin kolmas osui, saaden yksin niin haltuuns' isän koko sydämen, — niin kunkin vuorostaan hän eelle toisten siis asetti ja sääti sormuksen hurskaassa heikkoudessaan jokaiselle. Niin kävi aikansa. — Vaan kunnon isää jo lähtö vartoo, ja hän pulaan jää. Hän tuntee tuskaa, että pojistaan hän kahta, isän sanaan luottavaista, niin joutuu loukkaamaan. — Mi neuvoksi? — Luo erään taideniekan lähettää hän sormuksen, ja kaksi uutta häitä sen mukaan tilaa, häntä vaatien ne tarkoin samaan malliin tekemään, niin varoja kuin vaivaa säästämättä. — Sen tekee mestari. Ei isä itse voi muista mallisormust' eroittaa, kun käsiinsä ne saa. Het' ilomielin hän pojat luokseen huutaa, vuorottain; ja siunauksensa jakaa kullekin ja sormuksensa myös — ja kuolee niin. — Kai kuunnellut mua olet, sulttaani?

SALADIN (joka on hämmästyen kääntynyt poispäin). Ma kuulen kyllä! — Tarinasi vain pian lopeta!

NATHAN. Ma olen lopussa. Muu kaikki tästä itsestäänhän johtuu. — Koht' isän kuoltua jok' ainut heistä käy esiin sormuksineen, vaatien päämiehyytt' itselleen. Ja tora, tuska ja tutkiminen siitä nousee turha! Todistaa oikeaks ei sormuksista voi yhtään. — (Hetken vaitiolo, Nathanin odottaessa sulttaanin vastausta.) Enempää kuin uskoista nyt todistaa voi yhtään.

SALADIN. Kuinka? Tääkö on vastaukses mulle?

NATHAN. Puolustus se olkoon mulle vain siit', etten luule eroittaa osaavani sormuksia, jotk' isä vartavasten teetti niin, ettei niit' eroittaa voi toisistaan.

SALADIN. Ah, sormuksia! — Kanssain älä leiki! Tok' uskonnot, ma jotka mainitsin, eroittaa voinee toisistaan, ma luulen. Pukua myöten, ruuan, juoman mukaan!

NATHAN. Niin, muuta myöten paitsi perusteita. Sill' eikö perustu ne tarinaan, suusanaiseen tai kirjoitettuun, kaikki? — Ja luottamuksell', uskollahan vain tarinan omaksua voi, vai kuinka? — Siis, kenen luottamusta, uskoa vähimmin epäilee? Kai omaistensa? Kai veriheimonsa? Kai niiden, joilta on saanut rakkauden näytteitä jo lapsuudesta? jotk' ei pettäneet meit' ole, paitsi milloin hyödyksemme se koitui? — Kuinka omaa isääni vähemmin uskoisin kuin sinä omaas? Tai toisin päin: — sua voinko vaatia valheesta syyttämään es'isiäs, mun isääni ettet vastustaisi? Ja sama koskenee myös kristityitä?

SALADIN (itsekseen). Jumala nähköön! Oikeass' on mies. Mun täytyy vaieta. —

NATHAN. Vaan palatkaamme taas sormukseen. Nous, kuten sanottu, veljesten kesken kiista. Tuomarille jokainen vannoi — niinkuin totta oli! — sormuksen suoraan saaneens' isältään, jok' aikaa sitten hälle sormuksen ol' luvannut ja kaikki edut sen. — Mi yhtä totta oli! — Hälle isä, niin takas kukin, vilpillinen olla ei ole voinut; ennenkuin sit' uskoo hänestä, tuosta rakkaast' isästään, niin ennen veljiäänkin, joista muutoin niin mielellään vain parast' ajatella hän tahtois, petoksesta syyttää hän; ja selville hän petturit saa kyllä ja osaa kostaa.

SALADIN. Niin, ja tuomari? Mitk' annat sanat suuhun tuomarin, ne pian kerro!

NATHAN. Tuomari, hän sanoi: Jos tähän ette kohta isää tuo, pois häädän teidät istuimeni eestä. Mun luuletteko arvoituksia tääll' arvailevan? Vaiko varrotte, ett' alkaa haastaa sormus oikea? — Vaan kuulkaas! Sormuksella oikealla, ma kuulin, onhan ihmevoima antaa Jumalan suosio ja ihmisten! Se ratkaisee! Sit' eihän näet voi muut, väärät sormukset! — Siis: kaksi teistä ket' enin rakastaa? — Miks ootte vaiti? Puhukaa! Vaiko taapäin vain, ei ulos, sormukset vaikuttaa? Vain itseään eniten kukin rakastaa? — Oh, jospa petetyt ootte kaikki petturit! Ei sormuksista oikea lie ykskään, vaan hukkaan onkin mennyt oikea. Vahingon salatakseen, korvatakseen isänne teetti kolme yhden sijaan.

SALADIN. Ihanaa, ihanaa!

NATHAN. Jos ette pyydä siis neuvoani, jatkoi tuomari, vaan tuomiotani, niin menkää! menkää! Mut tää on neuvoni: te asian otatte siltään. Jokainen jos teistä on sormuksensa saanut isältään, niin varmasti myös kukin uskokoon sen oikeaks. — Ehk' isä kauemmin ei hirmuvaltaa yhden sormuksen suvainnut suvussaan, voi olla niinkin! Ja varmaa on, ett' teitä kaikkia hän rakasti ja samoin rakasti: kaht' eihän sortanut hän yhden vuoksi. — No hyvä! Kukin hänen rakkauttaan, niin tasapuolista, siis tavoitelkoon! Teist' itsekukin kilpaa todistakoon ett' oikean on kiven ja sen voiman hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä tukekoon mielen lempeys, sydänsopu, työt hyvät, syvin alttius Jumalalle! Ja sitten lapsen-lapsen-lapsissanne kivien voimat kun on ilmenneet, niin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten taas heidät kutsun istuimeni eteen. Täll' istuimella silloin istuva mua viisaampi on mies, ja puhuva. Nyt menkää! — Tuomari niin lausui lauha.

SALADIN. Jumala! Jumala!

NATHAN. Josp' itse tunnet. Saladin, mies se viisaamp' olevas, tuo luvattu…

SALADIN (syöksee hänen luokseen, tarttuu häntä käteen, pitäen siitä kiinni loppuun saakka). Ma, jok' oon tomu, tyhjä? Ah Herra!

NATHAN. Mikä on sun, sulttaani?

SALADIN. Nuo tuhat vuotta, Nathan — rakas Nathan! viel' ei lie loppuneet. — Se tuomaristuin ei tämä minun ole. — Mene! Mene! Mut ole ystäväni.

NATHAN. Eikö muuta Saladinilla mulle sanottavaa?

SALADIN Ei muuta.

NATHAN. Eikö mitään?

SALADIN. Ei. — Ja miksi?

NATHAN. Viel' oisin tilaisuutta halunnut erääseen pyyntöön.

SALADIN. Tarvitaanko pyyntöön siis tilaisuutta? — Puhu!

NATHAN. Matkalta ma tulen laajalta, oon saatavia kokoillut sillä. Käsissäni rahaa on miltei liian paljon. Aika alkaa taas arveluttaa. Minne tallentaa vois varmasti, en oikein ymmärrä. Mut, aattelin, sä ehkä jotain käyttää nyt voisit — lähestyvä sotahan ain' enemmältä vaatii rahaa.

SALADIN (katsoen häntä jäykästi silmiin). Nathan: En tahdo kysellä, Al-Hafi eikö jo luonas ollut; — tutki en, sua eikö yllytä muu epäluulo tuon tarjoukses tekoon vapain ehdoin —

NATHAN. Mi epäluulo?

SALADIN. Sen oon arvoinen. Suo anteeks, — vaan mik' auttaa! Tunnustaa mun täytyy vain: juur' aioin…

NATHAN. Ethän samaa minulta pyytää vain?

SALADIN. Niin aioin.

NATHAN. Niinhän tulemme autetuiksi kumpikin! Vaan syynä, etten sulle lähettää mä käteisiäni voi kaikkia, on nuori ristiritari, min tunnet. Mun täytyy päältä summa melkoinen hänelle maksaa.

SALADIN. Ristiritari? Et rahoillasi toki tukene myös vihamiehiäni pahimpia?

NATHAN. Siit' ainoasta puhun, jonka hengen sä säästit…

SALADIN. Ah, mua mistä muistutat! Tuon nuorukaisen oonko kokonaan ma unhoittanut? Tunnetko sä hänet? Miss' on hän?

NATHAN. Miten? Etkö tiedä siis, kuin paljon armostasi häntä kohtaan on mulle hänen kauttaan riittänyt? Hän uhall' elämänsä, uunna saadun, pelasti liekeistä mun tyttäreni.

SALADIN. Hän? Niinkö? — Ah, hän siltä näyttikin. Niin totta vie ois veljenikin tehnyt, jot' aivan tämä muistuttaa! — Tuo tänne, jos tääll' on vielä hän! — Ma siskolleni oon tästä veljestään, jot' tuntenut ei koskaan hän, niin paljon kertonut ett' täytyyhän myös veljen ilmikuva mun näyttää hälle! — Mene, nouda hänet! — Kuink' yksi hyvä teko, synnyttipä sen sitten pelkkä tunteenkiihko vain, niin monta muuta hyvää kanssaan tuo! — Tuo, nouda hänet!

NATHAN (päästäen Saladinin käden). Paikalla! Ja muukin jää kaikki äskeiseen?

(Poistuu.)

SALADIN. Ah, siskoni kun kuunnella en suonut! — Hänen luokseen! — Vaan kuinka kerron hälle kaiken nyt?

(Poistuu toiselle puolen.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Palmujen alla, luostarin läheisyydessä, odottelee RISTIRITARI NATHANia.

RISTIRITARI (käy edestakaisin, sisäisesti taistellen; puhkeaa vihdoin sanoihin:) Tääll' uhriteuras huokuu väsynyt. — No niin! En halua, en halua mä tietää, mitä liikkuu sisälläni, en vainuta, tulee tapahtumaan. — Tiedänhän: turhaan, turhaan pakenin. Ja sentään: enhän myöskään muuta voinut. — Nyt tulkoon mitä tulee! Väistää voinut en liian äkillistä iskua, kuin tarkoin, kuinka kauan kartoinkin. — Siis nähdä häntä, jota himoitsin niin vähän nähdä, — nähdä, päättää, etten pois silmistäni koskaan laske. — Päätös — mik' on se? Aie, teko; vaan mä kärsin, mä kärsin vain. On yhtä: nähdä hänet ja tuta, että kiinni kietoutui jo häneen. — Yht' on se ja siksi jää. — Erillään hänest' elää — sit' en voi ees ajatella, kuolo ois se mulle, ois sielläkin, miss' ikään kuolon jälkeen me liemme. Jos on rakkautta tää, niin totta — ristiritar' rakastaa —, niin totta rakastaa hän, kristitty, tytärtä juutalaisen. — Hm! — Ja miks ei? — Ennakkoluuloistahan useista jo luopunut oon luvatussa maassa, — siks ikitoivon maa myös minulle! — Minusta mitä ritaristo tahtoo? Ma ristiritari oon kuollut sille siit' asti kun jäin vangiks Saladinin. — Pää, min sain lahjaks Saladinilta, tää oisko entiseni? — Uus se on, ei tiedä mitään siitä, mitä vanha sai uskoa ja sietää; paremp' on se: isien ilmanalaan laatuisampi. Sen tajuanhan. Vasta sillähän niin aloin ajatella kuin on täällä isäni varmaan ajatellut, ellen lie kuullut hänestä vain taruja. — Vain taruja? Vaan todennäköisiä: ne todemmilta koskaan minusta ei näyttäneet kuin nyt, kun vaaraa päin ma horjun, missä kaatui hän. — Niin, kaatui? Ma miesten kera kaadun mieluummin kuin seison lasten kanssa. Suosiotaan minulle takaa esimerkkinsä. Ja suosiota kenenpä lie muun mun tarvis? — Nathanin? — Oh, suosiota en paremmin kuin tukeakaan hältä jää koskaan vaille. — Mikä juutalainen! — Ja juutalaisesta niin kerrassaan myös käydä tahtoo! Tuoltahan hän rientää, iloa säihkyin. Saladinin luota ken muuten tuliskaan. Hoi, Nathan, hoi!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

NATHAN ja RISTIRITARI.

NATHAN. Te — tekö siellä?

RISTIRITARI. Kauaks aikaa jäitte luo sulttaanin.

NATHAN. En niinkään kauaksi. Menoni sinne kävi viipyen. Ah, Kurt, se mies on maineens' arvoinen, on tosiaan; vain varjokseen jää maine. Mut ennen muuta kohta kuulkaahan vain…

RISTIRITARI. — Mitä?

NATHAN. Teitä puheilleen hän tahtoo ja käskee viipymättä tulemaan. Vain kotiin mua saattakaa, siell' ensin mä hälle jotain muuta toimitan, ja sitten menemme.

RISTIRITARI. En tahtois, Nathan, taloonne toiste tulla, ennenkuin ..

NATHAN. Siell' oottekin sill' aikaa käynyt? Ootte siis puhutellut Rechaa? — Sanokaas: hän miellyttikö teitä?

RISTIRITARI. Lumos minut! Vaan — jälleen nähdä häntä — en, en voi! En koskaan! — Taikka oitis luvatkaa, — ett' ikuisesti, ikuisesti häntä saan katsoa.

NATHAN. Mun kuinka ymmärtävän tään haluatte?

RISTIRITARI (hetkisen äänettömyyden jälkeen heittäytyen äkkiä hänen kaulaansa). Isä!

NATHAN. Nuori mies!

RISTIRITARI (irtautuen hänestä yhtä nopeaan). Ei poika? — Pyydän —!

NATHAN. Rakas nuori mies?

RISTIRITARI. Ei poika? — Pyydän teitä — vannotan nimessä luonnon ensi siteiden! — Pois niiden tieltä siteet myöhemmät! olemaan ihminen vain tyytykäähän! Mua älkää työntäkö pois luotanne!

NATHAN. Ah, rakas ystävä!…

RISTIRITARI. Ei poika? Eikö? Ei sittenkään, ei sittenkään, jos ois sydämeen tyttärenne avannut tien lemmelle jo kiitollinen tunto? Ei sittenkään, jos viittaustanne vartoin he yhteen sulaa tahtois kumpikin? — Vait ootte?

NATHAN. Hämmästynyt, ritarini.

RISTIRITARI. Mä hämmästytän teitä? — Oudot, Nathan, ei teille omat aatoksenne lie? Mun suussain hämmästyttääkö ne teitä? En ymmärrä.

NATHAN. Viel' enhän tiedä edes, ken Stauffeist' isänne on ollutkaan?

RISTIRITARI. Mit' on tää, Nathan? Tällä hetkellä uteliaisuutt' yksin tunnetteko?

NATHAN. Niin, nähkääs, muinoin itse muistelen ma tunteneeni erään Stauffin — Konrad hän oli nimeltään.

RISTIRITARI. Vaan jospa ois isäni nimi sama?

NATHAN. Todellako?

RISTIRITARI. Isäni kaima oonhan itse: Kurt on Konrad myös.

NATHAN. Ei silti tämä Konrad isänne ollut. Ristiritar' oli hän niinkuin tekin; oli naimaton.

RISTIRITARI. Oh sekö —!

NATHAN. Miten?

RISTIRITARI. Sekö estäis häntä isäni olemasta?

NATHAN. Pilaa vain!

RISTIRITARI. Ja teill' on kovin ahdas aatos tässä! — Mit' oiskaan siinä! Lehtolastakaan, äpärää, ei voi siltään halveksia. — Vaan sukujohtoni jo jättäkäämme niin omastanne pääsette te myös. Ei silti, ett' ois sukupuustanne minulla epäilystä pienintäkään. Ei, taivas nähköön! Abrahamiin asti sen oksa oksalt' osaisitte näyttää! Siit' asti itse tunnen sen, ja valoin voin vahvistaa.

NATHAN. Te katkeraksi käytte. — Vaan ansaitsenko sitä? Kielsinkö jo jotain teiltä? Sanoistanne vain en teit' oitis kiinni ota — siinä kaikki.

RISTIRITARI. Ah niinkö? — Siinä kaikki? Anteeks siis!!…

NATHAN. Vain tulkaahan nyt, tulkaa!

RISTIRITARI. Minne? En! En taloonne! En, en! Mua polttaa siellä! Mä täällä odottelen teitä. Menkää! Jos jälleen nähdä hänet täytyy mun, niin kyllin usein näen häntä vielä. Jos en — niin aivan liiaks oon jo nähnyt.

NATHAN. Mä riennän minkä voin.

KYMMENES KOHTAUS.

RISTIRITARI ja pian sen jälkeen DAJA.

RISTIRITARI. Jo riittää! riittää! Niin paljon mahtuu ihmisaivoihin; mut äkkiä ne usein myös on täynnä, mitättömästä seikast' äkin aivan! — Ei kelpaa, ei, ne mitä liekin täynnä. — Vaan kärsivällisyyttä vain! Pian muotoonsa puristaa sielu aineen kuohuneen, luo tilaa itselleen, ja järjestys ja valo palaa taas. — Ma rakastanko siis ensi kertaa? — Vai ei ollutkaan se rakkautta, mitä siksi luulin? — Nyt vasta rakkautta tuntisinko…?

DAJA (joka on hiipinyt sivultapäin esiin). Ritari, ritari!

RISTIRITARI. Ken huutaa? Ah, te, Daja!

DAJA. Hiivin hänen ohitseen. Vaan vielä meidät nähdä vois hän, siinä kun seisotte. Mua lähemmäksi tulkaa puun taa siis tänne.

RISTIRITARI. Mitä siis? Mik' on noin salaperäistä?

DAJA. Niin, salaisuushan mun tänne toi — ja kaksinkertainen. Mä yksin tiedän toisen — toisen taas te yksin. — Jospa vaihtokauppaan käymme? Omanne mulle antakaa — ma annan omani teille.

RISTIRITARI. Mielihyvällä. Kunp' ensin tiedän, mikä mun on muka. Vaan teidän salaisuudestanne kai se selvenee. — Suu puhtaaks siis.

DAJA. Oh, herra! Ei, aatelkaahan! Ensin te, mä sitten. Mun salaisuudestain, se uskokaa, te nähkääs ette mitään hyödy, ellen mä teidän omaanne saa sitä ennen. — Vaan pian! Jos ma sen teilt' urkin nähkääs, en luottamustanne ma saa, ja niin mun salaisuuteni jää mulle silloin, ja teidän oman ne jo ilmi on. — Voi polo ritari! Ett' uskottekaan te miehet meiltä naisilt' osaavanne salata salaisuutta sellaista.

RISTIRITARI. Jost' emme usein itse mitään tiedä.

DAJA. Niin ehkä kyllä. Siksi pitääkin, vuoks ystävyyden jo, mun itsellenne se tutuks saada ensin. — Sanokaas: Siis mistä johtui, että niin suin-päin te pakoon puikitte ja istumaan jätitte meidät? ettekä nyt palaa mukana Nathanin? Niin vähänkö vaikutti Recha teihin? — Vai niin paljon? Niin paljon, paljon! — Näytättehän mulle hätäisen, ansaan jääneen lintupolon! — Vain oitis mulle rakkautenne häneen, lempenne mieletön, nyt myöntäkää, niin jotain sanon teille…

RISTIRITARI. Mieletön? Tään asian te todell' ymmärrätte.

DAJA. Vain lempenne nyt tunnustakaa mulle; mielettömyyden teille jättää voin.

RISTIRITARI. Mi niin on selvä: ristiritari tytärtä juutalaisen rakastaa!

DAJA. Ei siinä mieltä tosin paljon näy. Vaan joskus sitä asioissa piilee enemmän kuin me arvaamme. Eik' oisi kai tavatonta, että luokseen meitä Vapahtajamme vetäis teitä, joille ei viisas juuri ehdoin antautuis.

RISTIRITARI. Se onpa juhlallista! (Itsekseen:) — Vaan jos laitan ma Vapahtajan sijaan Salliman: hän eikö liekin oikeassa silloin? — (Ääneen:) Uteliaammaks entistään mun teette.

DAJA. Oi, tämä ihmehien maa!

RISTIRITARI. No niin! Maa ihmeen. Voisko muuta ollakaan? Maailma kaikki tungeksiihan täällä. — Mit' tahdotte, se olkoon, rakas Daja, siis myönnetty: mä häntä rakastan, en käsitä, kuink' ilman häntä voin mä elää…

DAJA. Varmaanko? — Siis vannokaa, ritari, mulle, että teette hänet myös omaksenne, pelastatte hänet: ajallisesti, iankaikkisesti!

RISTIRITARI. Ja miten? — Miten voin ma! — Vannoa ma voinko sitä, mit' en mahda?

DAJA. Sen te mahdatte. Sen mahdin teille antaa yks sana suustani.

RISTIRITARI. Ett' isäkään ei mitään vastaan voin?

DAJA. Oh, isä, isä! Isälle pannaan pakko.

RISTIRITARI. Pakko, Daja? Viel' ei hän käsiss' ole ryövärein. Ei pakko hänen. —

DAJA. Tahtomaan on pakko! Lopulta mielelläänkin tahtomaan.

RISTIRITARI. Mieluinen pakko? — Vaan josp' itse, Daja, jo tätä virttä hälle soitelleeni ma ilmoitan?

DAJA. Eik' yhtynyt hän virteen?

RISTIRITARI. Hän soraäänin yhtyi, loukaten mua kovin.

DAJA. Mitä sanotte? Te hälle väläyttänytkö ootte varjon vertaa toivetta Rechaan päin, eik' ilosta hän pystyyn syössyt? taapäin penseänä ois peräytynyt? ois esteit' asetellut?

RISTIRITARI. Niin suunnilleen.

DAJA. Siis enää hetkeäkään en epäröi! — (vaitiolo)

RISTIRITARI. Ja epäröitte sentään?

DAJA. Niin hyvä mies on muutoin! — Itse oon niin paljon velkaa hälle! — Ettei tahdo hän kuulla edes? Herra nähköön, häntä en mistään hinnasta näin pakoittais.

RISTIRITARI. Mä pyydän, Daja, epävarmuus tää mult' oitis ottakaa. Vaan epävarma siit' itse jos viel' ootte, voiko sitä, mit' yritätte, hyväks sanoa vai pahaks, kiittää vaiko tuomita, niin vaietkaa! Ma unhoitan, teill' että on syytä vaieta.

DAJA. Tuo kannustaa, ei suinkaan pidätä. No niinpä tietkää: ei Recha juutalaisen tytär ole, hän — hän on kristitty.

RISTIRITARI (kylmästi). Vai niin? Siis olkoon vain onneksenne! Työläs oliko tuo kestää? Älkää sentään säikähtäkö kipua pientä! Innoin edelleen vain taivast' asuttakaa, maata enää jos ette kansoittaa voi!

DAJA. Ritari! Tään pilkan ansaitseeko uutiseni? Tään enempääkö ette kristittynä ja ristiritarina iloitse siit', että Recha, jota rakastatte, on kristitty?

RISTIRITARI. Ja varsinkin kun on hän kristittynä teidän tekoanne?

DAJA. Ah, niinkö käsitätte! — Olkoon niin! — Ei! Mistä tulis se, ken kääntäis hänet? Hän onnekseen jo aikaa ollut on se, joksi muuttua ei enää voi.

RISTIRITARI. Sananne selittäkää, taikka — menkää!

DAJA. Hän laps on kristittyjen vanhempain; on kastettu.

RISTIRITARI (nopeaan). Vaan Nathan?

DAJA. Isänsä ei ole.

RISTIRITARI. — Nathan eikö isäns' ole? Te tiedättekö, mitä sanotte?

DAJA. Vain totuuden, mi verikyyneliä niin usein silmästäni pusertaa. — Ei, isäns' ei hän ole…

RISTIRITARI. Mutta häntä vain tyttärenään kasvattanut on? vain kasvattanut lasta kristityn on juutalaiseks?

DAJA. Aivan niin.

RISTIRITARI. Ei Recha siis tiedä, mikä on hän syntyään? Ei ole kuullut, ett' on kristittynä hän syntynyt, ei juutalaisen lasna?

DAJA. Ei koskaan!

RISTIRITARI. Nathan harhaan tuohon tytön siis jätti, kasvattaispa vieläkin edelleen häntä siinä?

DAJA. Paha kyllä.

RISTIRITARI. Mitenkä — Nathan? Viisas, kunnon Nathan, hän oisko luonnon ääntä lähtenyt noin väärentämään? Ohjailemaan noin sydämen tunteita, jotk' omin ehdoin ois aivan toiseen suuntaan pyrkineet? — Nyt, Daja, jotain tärkeätä ootte ilmaissut mulle kuitenkin, — mill' olla voi seurauksia, — mi mua hämmentää, — mist' oitis tiedä ei, mit' tulee tehdä. — Siks aikaa suokaa! Siksi menkää! — Tästä hän palaa jälleen. Meidät yllättää hän voisi. Menkää!

DAJA. Surman oma oisin!

RISTIRITARI. Nyt hänt' en puhutella ensinkään ma taida. Tavatessanne te hälle vain sanokaa: me luona sulttaanin tapaamme toisemme.

DAJA. Mut älkää mitään havaita hänen teistä salliko. Vain siten viime sysäyksen saa tää asia; ja teiltä häviää pois viime epäröinti Rechaan nähden! — Vaan Europaan kun sitten viette hänet, mua ette myöskään tänne jättäne?

RISTIRITARI. Se nähdään sitten. Menkää vain nyt, menkää!