NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Luostarin käytäväristeyksessä: MUNKKI sekä vähän sen jälkeen RISTIRITARI.

MUNKKI. Niin, oikeassa onkin patriarkka! — Viel' eipä onnistunut montakaan mult' oikein ole töistä, joit' on mulle hän määrännyt. — Miks antaakin hän aina vain sellaisia mulle? — Viekas en ma tahdo olla, houkutella en; en pistää kaikkeen nenääni, en käsin mukana kaikess' olla halua. Sen vuoksko maailmasta erilleni mä läksin, jotta toisten tähden siihen taas oikein sekaantuisin?

RISTIRITARI (tullen nopeasti häntä kohti). Kunnon veli! Sain' oottehan. Jo kauvan etsinyt oon teitä.

MUNKKI. Mua, herra?

RISTIRITARI. Ettekö mua tunne enää?

MUNKKI. Tunnen, tunnen toki! Vain luulin, etten eläissäni enää sais nähdä herraa, kuten rukoilin taivasta laupeaa. — Sen Luoja tietää, kuin karvas tehtävä se mulle oli, mit' esittää mun tuli herralle! Hän tietää, toivoinko mua avokorvin mä teidän kuulevan, hän tietää, kuinka iloitsin, sisäisesti iloitsin, niin oikopäätä, ilman arvelua kun luotanne sen kaiken torjuitte, mi ritarille sovi ei. — Nyt sentään tulitte — jälkeenpäin se vaikuttihan!

RISTIRITARI. Jo tiedätte miks tulin? Itsekään ma tuskin tiedän sitä.

MUNKKI. Ootte nyt sit' aprikoinut, päätellyt, ett' aivan ei patriarkka vääräss' olekaan; ett' esityksestään vain kunniaa ja kultaa voittaa; että vihollinen on vihollinen, vaikk' ois enkelimme hän seitsemästi ollut. Sen, sen ootte sydämen pohjissa nyt pohtinut, ja tarjoutumaan tulette. — Ah, taivas!

RISTIRITARI. Mies hurskas, rauhoittukaa, ystävä, senvuoks en saavu, siitä patriarkkaa en puhutella tahdo. Yhä vielä siit' asiasta mitä ennenkin ma aattelen. Enk' arvoa, min mulle niin suora, hurskas kunnon mies soi kerran, mä eläissäni mistään hinnasta kadottavani mielis. — Tulen vain eräästä asiasta kysymään mielt' esimiehenne.

MUNKKI. Te — hänen mieltään? Ritari — papin mieltä? (Katsoo arasti ympärilleen.)

RISTIRITARI. Niinpä niin. Asia onkin melko papillinen.

MUNKKI. Vaan pappi mieltä ritarin ei koskaan kysyne, kuinka ritarillinen asia oiskin.

RISTIRITARI. Etuoikeushan häll' onkin hairahtua: mitä hältä ei meikäläinen juuri kadehdi. Josp' eestä itseni mun toimittava vain oiskin, josp' ois itselleni vain mun tili tehtävä — en paljon piittais ma patriarkastanne. — Mut on jotain, mit' ennemmin ma muiden tahdon mukaan teen huonosti kuin omin päini hyvin. — Lisäksi nään jo kyllä: puoluetta on uskontokin; ja jos kuinkakin on joku siitä vapaa mielestään, niin tietämättään oman uskontonsa hän puolta pitää vain. Ja koska niin nyt kerran on, se mahtaa oikein olla.

MUNKKI. Oon siitä vaiti mieluummin. En nähkääs teit' oikein, herra, käsitä.

RISTIRITARI. Ja sentään —! (Itsekseen.) — Niin, mitä asiaa mull' oikein lie? Pyytääkö neuvoa vai mahtisanaa? Selvääkö neuvoa vai saivarrusta? — (Ääneen.) Mä kiitän vihjauksesta teitä, veli. Mitäpä patriarkast'! Olkaa te mun patriarkkani! Mä kristittyä enemmän patriarkast' etsinhän kuin patriarkkaa kristitystä. — Niin on asia.

MUNKKI. Jo riittää, herra, riittää! Mit' enempää —? Mua ette tunne oikein. Ken paljon tietää, häll' on huolta paljon; ja mullahan vain yksi huoli on! — Oh, hyvä! Nähkääs, kaikeks onneksi hän itse saapuu jo. Vain jääkäähän! Jo teidät huomas hän.

TOINEN KOHTAUS.

PATRIARKKA, koko papillisessa komeudessaan tullen ristikäytävää pitkin, sekä EDELLISET.

RISTIRITARI. Mun mieleiseni ei ole mies! En piittais tavata ma prelaattia tuota paksua, punaista, leppoisaa noin prameudessaan!

MUNKKI. Ois teidän hänet vasta nähtävä lähdössä hoviin. Nyt vain sairaan luota hän saapuu.

RISTIRITARI. Kuinka saakaan hävetä Saladin silloin!

PATRIARKKA (tullen lähemmäs, viittaa munkille). Tänne! — Tämä kai on ristiritari? Hän mitä tahtoo?

MUNKKI. En tiedä.

PATRIARKKA (käyden ritarin luo, jolloin munkki ja muu seurue poistuvat taammas). Herra ritari, mik' ilo on nähdä nuorta kunnon miestä! Oo, noin nuorta vielä! — Herran avulla hänestä jotain tulee.

RISTIRITARI. Arvon herra, enempää tuskin kuin mit' on jo — ehkä vähemmän pikemmin.

PATRIARKKA. Ma toivon sentään, noin hurskas ritar' että kauankin kukoistaa vielä hyödyks kristikunnan ja kunniaksi Herran asian! Ja kukoistaakin, jos vain taidolla nuor' uljuus ijän kypsän neuvoa haluaa noudattaa. — Vaan muuten, millä voin herraa palvella?

RISTIRITARI. Sill' aivan, mitä mun nuoruudeltain puuttuu: neuvolla.

PATRIARKKA. Kernaasti vallan! — Mutta neuvoon täytyy myös tyytyä.

RISTIRITARI. Ei sokeasti kai?

PATRIARKKA. Ken sitä vaatiikaan? — Ei todellakaan saa kukaan jättää järkeä, min hälle Jumala antoi, siinä käyttämättä, miss' on se paikallaan. Vaan kaikkialla se onko paikallaan? Oh, ei! Jos Herra meit' esimerkiks enkelinsä kautta — sanansa palvelijan, toisin sanoin opastaa armossansa keksintöön, mitenkä tavall' erikoisella me koko kristikuntaa palvelemme ja kirkon menestystä tuemme, — kenp' uskaltaisi silloin vielä käydä järjellä tarkoitusta tutkimaan Sen, joka itse järjen loi? Ja ken lakia taivaan iki-ihanuuden sääntöihin tyhjiin turhan kunnian haluais verrata? — Vaan riittää tästä. Siis mistä neuvoamme pyytää herra täll' erää?

RISTIRITARI. Josp' ois seikka tällainen, arvoisa isä: juutalaisell' ainut on lapsi — tytär —, jot' on kasvattanut hän kaikkeen hyvään huolin hellimmin, jot' enemmän kuin sieluaan hän lempii, hält' itse saaden lemmen hurskaimman. Nyt joku meikäläinen salatiedon saa, ettei tytär ole juutalaisen, jok' on vain lapsen jostain löytänyt, tai varastanut, ostanut kenties; laps kristityn on tyttö, kerrotaan, ja kastettu, vaan juutalainen hälle on uskons' antanut ja lukee hänet vain juutalaisten heimoon, tyttärekseen: arvoisa isä, sanokaa, mit' on nyt tässä tehtävä?

PATRIARKKA. Ma kauhistun! Mut ennen muuta selittäkää, herra, tapaus moinen olettamus onko vai tosiseikka? — Toisin sanoin: tuota vain kuvailetteko, vai tapahtunut niin onko, yhä tapahtuuko niin?

RISTIRITARI. Ma luulin yhdentekeväksi sen, arvoisan isän mieltä vain kun kuulla ma halusin.

PATRIARKKA. Vai yhdentekeväksi? Kas niinpä ihmisjärki ylpeä erehtyy hengellisiss' asioissa. — Ei suinkaan! Nähkääs, jos tuo tapaus vain pelkkää pilaa on, ei maksa vaivaa sit' ottaa vakavasti harkitakseen; vaan teatteriin teidät neuvon ma, siell' onhan edulliset esittää tuollaiset pro et contra. — Vaan jos herra ei teatteri-ilveineen vain pilaa tee minusta; jos tapaus tosi on; jos vielä meidän hiippakunnassamme, Jerusalemissamme rakkaassa, se sattunut on, — silloin, niin…

RISTIRITARI. Niin mitä —?

PATRIARKKA. On silloin hetikohta juutalaista sen mukaan rangaistava, mitä lait niin keisarilliset kuin paavilliset niin ilkeästä rikoksesta säätää.

RISTIRITARI. Vai niin?

PATRIARKKA. — Ja noiden lakein tuomio on juutalaiselle, ken kristityn saa uskonluopioksi, — mestauslava — tai rovio —

RISTIRITARI. Vai niin?

PATRIARKKA. Mi tuomio siis onkaan juutalaiselle, ken riistää kasteensa liitost' orvon kristilapsen! Sill' eikö ole kaikki riistoa, mi lapselt' otetaan? — se mikäli ei kirkon hyväks tule.

RISTIRITARI. Vaan josp' oisi se lapsi kuollut kurjuuteen, jos sitä ei juutalainen armahtanut ois?

PATRIARKKA. Ei auta! Juutalainen poltetaan. Parempi oishan ollut täällä kuolla sen kurjuuteen kuin ikiturmiokseen niin pelastua. — Sitäpaitsi, mikä on juutalainen Herran tehtäviin? Jumala hänettäkin pelastaa voi kenen tahtoo.

RISTIRITARI. Vaan voi autuuttaakin hänestä huolimatta — uskoisin.

PATRIARKKA. Ei auta! Juutalainen poltetaan. Niin, jop' ois kolmasti tään vuoksi vain ansainnut rovion! — Ett' antaa lapsen uskotta aivan kasvaa, jättää tyyten sen ohjaajatta uskon velvoitukseen. Se on jo julkeaa! Mä ihmettelen teit' itseänne, herra ritari…

RISTIRITARI. Muu jääköön rippiin, herra arvoisa, jos Jumala niin suo. (Aikoo mennä.)

PATRIARKKA. Kuink', ettekö ees selitystä anna? — lausu edes nimeä konnan juutalaisen tuon? — tuo häntä esiin? — Neuvon tiedänpä! Luo sulttaanin käyn oitis. — Saladinin meit' auttaa täytyy, täytyy: valallaan sopimuskirjan on hän vahvistanut, min mukaan suojelee hän kaikkia pyhimmän uskontomme oikeuksia ja oppeja, mit' omaksuu se ikään. Meill' alkuteksti, Luojan kiitos, on, käs'alansa on, sinettinsä meillä! — Mun on myös helppo hälle valaista, kuink' itse valtiolle vaarallinen on uskonnottomuus! Kun mikään usko ei ihmisiä sido, kaikki heltii ja katkee kansalaisten siteet. — Pois, pois konnuus sellainen!…

RISTIRITARI. On sääli, etten noin oivaa saarnaa joutilaampana voi nauttia! Ma Saladinin luo oon kutsuttu.

PATRIARKKA. Vai niin? — No niin —- no niinpä —

RISTIRITARI. Jos teidän korkeutenne vain niin toivoo, ma kyllä sulttaania valmistan.

PATRIARKKA. Oh, tiedänhän, ett' armon löytänyt on herra Saladinin eessä. — Pyydän vain parhaiten mua hälle mainitsemaan. Jumalan puolesta vain kiivailen. Min liikaa teen, teen Hänen vuokseen vain. — Sen herra huomatkoon! — Ja eikö totta, ritari, mit' on juutalaisesta puhuttu tässä, arvelu vain oli? — tai? —

RISTIRITARI. Arvelu. (Poistuu.)

PATRIARKKA (itsekseen). Min pohjiin kuitenkin mun täytyy sukeltaa, jos suinkin voin. Siin' onpa Bonafides-veljelle taas tehtävätä. — (Ääneen.) Kuules, poikani!

(Poistuessaan puhelee munkin kanssa.)

KOLMAS KOHTAUS.

Huone Saladinin palatsissa. Orjat kantavat sinne joukon rahapusseja, asetellen ne lattialle vierekkäin.

SALADIN ja kohta jäljempänä SITTAH.

SALADIN (tullessaan). Sit' onpa totisesti loputtomiin! Paljonko vielä on?

ERÄS ORJA. Kai toiset puolet.

SALADIN. Siis viekää loput sisarelleni! — Vaan miss' Al-Hafi viipyy? — Tämän saa hän haltuuns' oitis ottaa. — Tai sen ehkä isälle ennemminkin lähetän? — Se läpi sormeinihan soluis täällä. — Lopulta tosin kyllä paatuukin, ja juonta nyt on tarvis, ennenkuin minulta liikaa liukee. Ainakin saa köyhät tulla toimeen omillaan, siks kunnes Egyptistä rahat ehtii. — Vain hauta-almut kunhan jatkuvat! Ja kunhan tyhjin käsin eivät lähde pois pyhiinvaeltajat, kristityt! Vain kunhan —

SITTAH. Mitä nyt? Miks raha mulle?

SALADIN. Siit' ota saatavas, ja mitä jää, se talteen korjaa.

SITTAH. Eikö Nathan vielä ritarin kanssa ole saapunut?

SALADIN. Hänt' etsii kaikkialta hän.

SITTAH. Vaan katsos, mä mitä löysin, penkoessani koruja vanhoja. (Näyttää hänelle pientä taulua)

SALADIN. Ah, veljeni! Hän on, hän on se! — Oli! oli! Ah! Miks sinut, rakas, uljas nuorukainen, niin varhain kadotinkaan? Sinun kanssas, sun avullas mit' oisin tehnytkään! — Tuo kuva mulle anna! — Sen jo muistan, sen hältä sisareni vanhempi sai, Lilla, aamuna kun eräänä hänt' ei hän laskenut ois syleilystään. — Se veljen viime lähtö olikin! — Ah, miksi hänet päästinkään, ja yksin! — Niin, murhe Lillan surmas, eikä koskaan hän mulle anteeks suonut, että matkaan niin yksin hänet laskin. — Niin hän katos!

SITTAH. Poloinen veli!

SALADIN. Vaan — pois valitus! Me kaikki kerran katoammehan. Ja — kuka ties —? Ei surma yksin suista ain' nuorukaista hänen luontoistaan päämäärästään. Myös muit' on vainoojia; ja usein vahvin sortuu niinkuin heikoin. Mut olkoon miten on! Mun täytyy sentään ritariin nuoreen kuvaa vertailla; mun täytyy nähdä, kuinka paljon petti mua mielikuvitus.

SITTAH. Vain siks sen tuonkin. Mut anna, anna mulle. Minä voin sen sanoa. Naissilmä parhaiten sen ymmärtää.

SALADIN (sisäänastuvalle ovenvartijalle). Ken? — ristiritariko siell' on? Hän tulkoon!

SITTAH. Teit' en häiritä, uteliaisuudella hänt' en tahdo mä hämmentää…

(Istuutuu syrjään sohvalle ja laskee harsonsa alas.)

SALADIN. Niin — hyvä, hyvä! — (Entä millainen lie häll' ääni? — Jossain piilee viel' ääni Assadin kai sielussani!)

NELJÄS KOHTAUS.

RISTIRITARI ja SALADIN

RISTIRITARI. Ma, vankis, sulttaani…

SALADIN. Mun vankini? Mä kelle hengen lahjoitin, myös enkö vapautta hälle lahjoittais?

RISTIRITARI. Mit' tehdä sinulle soveltuu, mun kuulla sopii, ei edellyttää. Mutta, sulttaani, mun luonteeseeni, säätyyni ei sovi kiitollisuuttain erikoista sulle vakuuttaa vuoksi henkeni. Mut aina sun palveluksees alttiina se on.

SALADIN. Mua vastaan sitä älä käytä vain! — Ma vihamiehelleni lisäksi suon pari kättä kyllä mielelläni; vaan vaivoin luovuttaisin hälle vielä sydämen moisen. — Missään pettynyt en sinust' ole, nuori, kunnon mies! Sielulta, ruumiilt' Assadini olet! Kysyä melkein voisinpa: miss' ootkaan sä piillyt kaiken aikaa? nukkunut miss' olet luolassa? Mi taikamaa, mi hengetär näin nuoruutesi kukkaa on hoidellut? Sua muistuttaahan voisin, mit' yhdessä me teimme missäkin. Sua voisin nuhdella, ett' yhden seikan oot multa peittänyt, ett' yhden oot pitänyt salaisuuden: — niinpä voisin, jos itseäin en näkis, sinut vain. — Mut olkoon! Tässä kauniiss' unelmassa sen verran ain' on totta, että mulle uus Assad vielä versoo syksyssäni. Kai siihen tyydyt, ritari?

RISTIRITARI. Mit' ikään sult' osakseni tulee, toivona se oli sielussani.

SALADIN. Tutkikaamme tuot' oitis! — Jäisitkö mun luokseni? mun seurakseni? — Joko kristittynä tai muslemina, yhdentekevää; pukunas valkovaippa, huopahattu, tai jamerlonkki sekä turbaani, — kuink' itse mielit! Koskaan en ma vaadi, puut kaikki että samaa kuorta kasvais.

RISTIRITARI. Sa muutoin tuskinpa se sankar' oisit, jok' oot, jok' ennemmin ois Jumalan puutarhuri.

SALADIN. No siis, — jos pahempaa et luule minusta, kai puoliks oomme jo yhtä mieltä?

RISTIRITARI. Kokonaankin jo.

SALADIN (ojentaa hänelle kätensä). Sanasta —!

RISTIRITARI (kättä antaen). — miestä. Enemmän saat näin kuin oisit ottaa voinut. Omas olen!

SALADIN. Tää liikaa on jo osaks yhden päivän! — Hän eikö tullut myös?

RISTIRITARI. Ken?

SALADIN. Nathan.

RISTIRITARI (kylmäkiskoisesti). Ei. Mä yksin saavuin.

SALADIN. Mink' oot teon tehnyt! Ja mikä sallimus, ett' osui juuri sellaisen miehen hyväks teko tuo!

RISTIRITARI. No niin!

SALADIN. Noin kylmä miks? — Ei, nuori mies, kun Herra meillä jotain hyvää teettää, niin kylmä ei saa olla! näyttää edes niin kylmält' ei saa kainoudestakaan!

RISTIRITARI. Ett' on jok' asialla maailmassa niin monta puolta sentään! — Joist' ei ees voi käsittää, kuink' yhteen kuuluu ne!

SALADIN. Vain parhaass' aina luopumatta pysy ja kiitä Jumalaas! Hän tietäköön, ne kuinka yhteen kuuluu. — Vaan jos tahdot noin olla sulkeutunut, nuori mies, niin minunkin kai varovaiseksi sun suhtees täytyy tulla. Minussakin, ikävä kyllä, monta puolta on, ja ain' ei näy ne oikein yhteen käyvän.

RISTIRITARI. Se surettaa! Sill' epäluulo muutoin mun vioistani vähimpiä on —

SALADIN. Vaan sanohan, sä kelle nyrpeilet? Et Nathanille toki? Sanohan! Sull' epäluulo Nathaniinko ois? Ens kertaa luottamustas näytä mulle!

RISTIRITARI. Ei Nathania vastaan mitään mulla. Vain itsellein oon suuttunut —

SALADIN. Ja mistä?

RISTIRITARI. Kun uneksinut oon — ja valveilla! — unohtaa juutalaisen voivan senkin, ett' on hän juutalainen.

SALADIN. Unelmas se valveill' unelmoitu kerrohan!

RISTIRITARI. Tytöstä Nathanin oot kuullut, herra. Min hyvää hälle tein, tein — koska tein. En kiitost' alentunut niittämään, kun sit' en kylvänytkään, enk' ees nähdä sen koommin tyttöä mä halunnut. Ol' isä matkoilla; hän palaa, kuulee, hän etsii minut. Kiittää, toivoo, että mua tyttärensä miellyttäisi; puhuu toiveista, vastaisuudest' iloisesta. No niin, mun lahjoo laverrus, mä menen, nään, löydän todellakin neitosen … Ah, sulttaani, mun täytyy hävetä!

SALADIN. Hävetä? — Ett' on tytär juutalaisen sua viehättänyt? — eihän sitä suinkaan?

RISTIRITARI. Sit', ettei vastustanut enempää mun sydämeni tuota viehätystä, sen mihin kietoi isä puheellaan! — Ma houkka tuleen syöksyin uudelleen? Nyt nähkääs kosin minä — ja sain kiellon.

SALADIN. Sait kiellon?

RISTIRITARI. Viisas isä mua sentään ei oikopäätä hylkää. Viisas isä vain kuulustella ensin haluaa, vain miettiä. Niin toki! Minä myös niin enkö tehnyt? Enkö kuulustellut mä ensin myös ja miettinyt, kun tyttö tulessa parkui? Totta, jumaliste! — Suurt' on niin viisas olla, varova!

SALADIN. No no! Tok' anteeks anna vanhukselle! Kuin kauan epäröidä voiskaan hän? Ei juutalaiseksi sua kääntymään hän ensin vaatine?

RISTIRITARI. Ken ties!

SALADIN. Ken tieskö? Ken tuntee paremmin tään Nathanin —.

RISTIRITARI. Ei taikausko, missä kasvaneet me oomme, valtaa meihin menetä, vaikk' opimme sen tuntemaan. — Ei vapaat kaikk' ole, jotka ivaa kahleitaan.

SALADIN. Se sana sattui! — Mutta Nathan sentään — kai Nathan —

RISTIRITARI. Pahin taikauskoist' on, ett' oma kaikista on siedettävin.

SALADIN. Olkoonpa niin! Vaan Nathan…

RISTIRITARI. Että siihen on aran ihmiskunnan turvattava, se kunnes täyttä päivää totuuden voi sietää; että yksin…

SALADIN. Niin, mut Nathan! On tuosta heikkoudesta Nathan vapaa.

RISTIRITARI. Niin luulin minäkin…! Vaan josp' ois silti tää ihmisihanne vain juutalainen niin halpa, että haalii haltuunsa hän kristittyjen lapsia ja niitä kasvattaa juutalaisiks: entä sitten?

SALADIN. Ken siten soimaa häntä?

RISTIRITARI. Tyttö itse, mua jolla houkutteli hän, jost' ois kai toiveit' antanut hän palkakseni teosta, jot' en muka turhaan tehnyt; ei tyttö itse hänen omans' ole, vaan löytölapsi, tytär kristityn.

SALADIN. Jonk' epäs sulta siitä huolimatta?

RISTIRITARI (kiivaasti). Epäsi, vaikka —! Hän on ilmi tullut. Suvaitsevaisuus-lavertaja ilmi! Kyll' osaan koiria ma usuttaa repimään juutalaisen suden tuon, min peittää viisausopin lampaannahka!

SALADIN (vakavana): Pois kiihko, kristitty!

RISTIRITARI. Pois kiihko? Miksi? Kun muslemi ja juutalainen saa vain muslemi ja juutalainen olla, — luontonsa kristitynkö pitäis kieltää?

SALADIN (vielä vakavammin). Pois kiihko, kristitty!

RISTIRITARI (tyyntyneenä). Ma koko painon tuon moittees tunnen — minkä puserrat — sa pariin sanaan, herra! Tietäisinpä, kuink' Assad — Assad menetellyt ois mun sijassani!

SALADIN. Tuskin kummemmin! — Kai aivan yhtä kuohuvasti, luulen! — Vaan ken jo opetti sun hänen laillaan mua sanoin lahjomaan? Mut todella: jos niin on laita, kuten kerroit mulle, minäkin Nathania kummeksun. — Hän ystäväni sentään on, ja riitaa en ystäväini välille mä sallis. Alistu neuvoihin! Käy varoen! Äl' oitis hylkyväkes kiihkoille hänt' anna alttiiksi! Siit' ole vaiti, min pappis vaatisivat hänelle mun kostamaan! Äl' ole kristitty uhalla muslemien, juutalaisten!

RISTIRITARI. Se pian myöhää oiskin! Patriarkan siit' olkoon kiitos verenhimoisen, jonk' aseeksi ma kammoin antautua!

SALADIN. Kuink' ennen mua etsit patriarkkaa?

RISTIRITARI. Mua intohimon kiihko sinne vei ja epäröinnin pyörre! — Anteeks suo! — Et minuss' Assadistas enää, pelkään, halunne mitään nähdä.

SALADIN. Paitsi ehkä tuon pelon juuri! Tietäväni luulen, vioista mistä taimii hyveemme. Avujas vaali alati, niin virheiks — en lue virheitäs. — Vaan mene, etsi sa Nathania nyt, kuin sua hän äsken, ja tänne hänet tuo. Mun täytyyhän sopimaan saada teidät. — Jos on tyttö todella mielees, ole huoleti! Sä hänet saat! Ja Nathan muistaa vielä, ett' ilman sianlihaa kasvattaa hän tohti kristittyä lasta! — Mene!

(Ristiritari poistuu, ja Sittah nousee sohvalla.)

VIIDES KOHTAUS.

SALADIN ja SITTAH.

SITTAH. Kuink' omituista!

SALADIN. Joko uskot, Sittah, ett' Assad kunnon, kaunis nuori mies on ollut?

SITTAH. Jos on ollut, eikä sulla tää ritar' istunut lie mallina! — Vaan kuinka tiedustella unhoittanut oot hänen vanhempiaan?

SALADIN. Erittäinkin kai äitiään? Täss' onko maassa käynyt hän koskaan? Eikö niin?

SITTAH. Siit' otat selon!

SALADIN. Oh, helpon helppoa! Näes Assadiin niin kiintyi kristikansan kauniit naiset, hän puolestaan taas heihin syttyi niin, ett' aivan huhu nousi jo —. No niin, sit' ei tee mieli muistella. — Siis jälleen hän mulla on; — ja kaikin vikoineen mä pitää tahdon hänet, kaikin oikuin taipuisan sydämensä. — Oh, tuon tytön saa Nathan hälle antaa, eikö niin?

SITTAH. Antaako? Päästää hälle!

SALADIN. Aivan niin! Mik' oikeus on tyttöön Nathanilla, jos isäns' ei hän ole? Niin ken elon pelasti tytölle, hän yksin perii sen oikeudet, ken loi sen elämän.

SITTAH. Vaan kuinka, Saladin, jos oitis nyt sä tytön luokses ottaisit? Niin hänet omistajasta väärästähän vain het' eroittaisit.

SALADIN. Oisikohan tarpeen?

SITTAH. Ei juuri tarpeen kai! Mua tähän neuvoon uteliaisuus suloinen vain saa. Eräistä miehistä näes kovin mielin mä tietää, heti kun vain suinkin voin, millaista tyttöä he rakastavat.

SALADIN. Lähetä noutamaan siis hänet.

SITTAH. Veli, ma saanko?

SALADIN. Nathania sääli vain! Hän älköön saako mitään luuloa, ett' eroittaa hän väkivallalla tytöstä aiottaisiin.

SITTAH. Älä pelkää!

SALADIN. Ja mun, mun täytyy jo Al-Hafi löytää.

KUUDES KOHTAUS.

Nathanin talon palmustoon päin avoin etehinen, kuten I,1:ssä. Esille levitettynä osa tavaroita sekä kalleuksia, joista siellä on puhuttu.

NATHAN ja DAJA.

DAJA. Kuink' ihanaa! Niin valiota kaikki! Oh — kaiken tään te yksin antaa voitte. Hopeakangas kultareunainen tuo miss' on kudottu? Kuin kalliskin? Hääpuku vasta tulis siitä — vaikka kuningatarten ylle!

NATHAN. Miksi juuri hääpuku?

DAJA. Ettehän sit' ostaissanne tietysti ajatellut. — Mutta, Nathan, hääpuvuks on se niinkuin tilattu, ja sepä siitä tulkoon. Valkopohja: viattomuuden kuva; kultajuovat, jotk' yli pohjan kiertelee, ne taas kuvaavat rikkautta. Kuinka somaa!

NATHAN. Sinähän veikeilet? Hääpuvuista sä mistä puhelet noin vertauskuvin? Sa morsian siis ootko?

DAJA. Minä?

NATHAN. Ken siis?

DAJA. Jumala nähköön — minä?

NATHAN. Ken siis? Kenen hääpuvusta siis puhut? Sunhan on tää kaikki, kenenkään ei muun.

DAJA. Mun? Onko se mulle, eikä Rechalle?

NATHAN. Vie pois! Tukussa toisessa on Rechan osa. Pois korjaa rihkamas!

DAJA. Te kiusaaja! Ei, vaikk' ois kaiken maailman ne aarteet! En kajoo, ellette jo etukäteen minulle vanno, että käytätte tät' ainoata tilaisuutta, toiste min vertaista ei taivas teille suo.

NATHAN. Ja mitä käytän? Tilaisuutta — mihin?

DAJA. Oh, älkää oudostelko! — Lyhyesti: ritari Rechaa rakastaa; te suokaa hänelle tyttärenne, vihdoinkin niin tulee loppu synnistänne, josta en kauemmin voi vaieta, ja tyttö taas palata voi kristittyjen keskeen, taas tulee siksi, mikä on; taas on, hän miksi syntyi; hyvyydellänne, jost' emme kyllin kiittää voi, te ette vain tulisia hiiliä ois silloin kerännyt päänne päälle.

NATHAN. Yhä teill' on tuo vanha virsi? Uusin nuotein vain, jotk' eivät oikein ota sointuakseen.

DAJA. Miks ei?

NATHAN. Ois ritari mun mieleeni. Mä hälle ennen muita soisin Rechan. Mut .. Malttia vain mielees.

DAJA. Malttia! Se eihän vanhaa virttänne lie teidän —

NATHAN. Vain joku päivä vielä malta mieltäs! — Kas vain! Ken tuolta tulee? Munkkiko? Käy kysymässä, mitä tahtoo hän!

DAJA. Niin mitä —? (Menee tulijaa vastaan ja kysyy.)

NATHAN. Anna siis — ja ennenkuin hän pyytääkään. — Kunp' ensin selväks saisin ritarin syntyperän, sanomatta uteliaisuuteni syitä hälle! Nääs jos hän kuulee ne, ja aiheeton on epäluulo, silloin isyyden oon peliin aivan turhaan heittänyt. — Mit' on?

DAJA. Hän tahtoo teitä puhutella.

NATHAN. No, tulkoon tänne hän; ja mene sinä.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

NATHAN ja MUNKKI.

NATHAN (Isäksi Rechan halustahan jäisin! — Vaikk' enkö saisi siksi jäädä, joskin pois jäis se nimi multa? — Nimenkin sen aina silti itse, itse hän minulle antaa, kun hän huomaa, kuinka mä siksi jäädä haluaisin.) — Mene! Mill' auttaa, hurskas veli, teitä voin?

MUNKKI. Vähällä vallan. — Iloni on teitä taas nähdä, herra.

NATHAN. Tunnette siis minut?

MUNKKI. Ken teit' ei tuntis! Moneen käteenhän on almut nimeänne painaneet, — myös minun käteeni, jo kauan sitten.

NATHAN (tapainen kukkaroaan). Lähemmäs, veli, mä sit' elvytän!

MUNKKI. Ei, kiitos vain! En ota mitään — sen mä köyhemmiltä varastaisin. — Kunhan mun sallitte vain omaa nimeäni vähäisen teille elvyttää. Mä myös kehua voinhan teidän käteenne jotakin tuoneeni, mi halveksuntaa ei ansainnut.

NATHAN. Mä häpeen —. Anteeksi! Sanokaa: mitä? — ma sen korvaukseksi sen arvon tarjoon seitsenkertaisen.

MUNKKI. Kuulkaahan ennen kaikkea, kuink' itse mä tänään vasta johduin muistamaan, mink' annoin pantin teille.

NATHAN. Mulle pantin?

MUNKKI. Viel' äsken Quarantanassa ma istuin, lähellä Jerikoa, erakkona; mut tuli Arabian rosvoja, mun temppelini, kojuni he sorti — ja raasti minut mukaansa. Vaan pakoon mä pääsin onneksi, ja pyytämään ma patriarkalt' uutta paikkaa saavuin, miss' elämäni loppuun hurskaana mä yksin palvella voin Jumalaani.

NATHAN. Maa jalkaani jo polttaa, hyvä veli! Pian! Minkä pantin mulle annoit siis —?

MUNKKI. Het' aivan, herra Nathan. — Patriarkka siis mulle lupas ensiks tyhjenevän majasen Taborilla; luostariin maallikkoveljeks siihen asti käski. Siell' oon nyt, herra Nathan, Taborille sadasti varmaan päiväss' anellen. Mua patriarkka nähkääs paljon käyttää, mit' inhoon kovin. Esimerkiksi —

NATHAN. Mä pyydän, joutukaa!

MUNKKI. Jo siinä oonkin! — On hälle joku korvaan kuiskannut, ett' eräs juutalainen täällä elää, jok' kristittyä lasta tyttärenään on kasvattanut.

NATHAN (hämmästyen). Kuinka?

MUNKKI. Kuulkaa loppuun! Mua käskee hän jos mahdollista siis jäljille pääsemään tään juutalaisen, tuost' ylen kauhtuneena konnuudesta, mi synti vastoin pyhää henkeä on hänest' oikea; se, mikä meille on syntein synti, — vaikka, kiitos taivaan, me emme aivan tyystin tiedäkään, mit' on se oikein. Silloin äkin herää mun omatuntoni, ja mieleeni mun johtuu, että itse aikoinani oon ehkä tilaisuutta antanut ma kuolonsyntiin tuohon. — Sanokaas: Kahdeksantoista vuotta sitten eikö kuukauden parin vanhan tyttösen haltuunne eräs huovi tuonut?

NATHAN. Miten? — Niin — tosiaan —, niin kyllä —

MUNKKI. Katsokaahan mua suoraan! — Huovi tuo — se minä oon!

NATHAN. Te — tekö?

MUNKKI. Herra, jolta toin sen teille — jos oikein tiedän —, oli eräs herra von Filneck, — Wolf von Filneck!

NATHAN. Aivan niin!

MUNKKI. Ol' äiti äsken kuollut, ja kun isän tul' äkkilähtö, luulen, Gazzaan, jonne laps orpo hänt' ei voinut seurata, niin teille hän sen lähetti. Sit' enkö mä teille Darunissa jättänyt?

NATHAN. Niin juuri!

MUNKKI. Ei ois ihme, muistini jos pettäisi. Niin monta vuotta herraa ma tuota palvelin, ja tätä aivan lyhyen ajan vasta. Pian kaatui hän Askalonissa sen jälkeen. Muutoin ol' lauha herra hän.

NATHAN. Niin kyllä, niin! Mä myös niin paljosta saan kiittää häntä! Mun miekan alt' on temmannut hän usein.

MUNKKI. Jaloa! Niinpä sitä rakkaammin te hoivasitte hänen tyttöstään.

NATHAN. Se uskokaa.

MUNKKI. No, missä on se siis? Ei — eihän kuollut toki —? Älkää suinkaan sanoko kuolleeks sitä! — Asiaa jos kukaan muu ei tiedä, hyvin kyllä se päätyy.

NATHAN. Päätyykö?

MUNKKI. Mua uskokaa! Kas, näin mä aattelen: kun hyvää luulen mä tekeväni, vaan se lähelt' aivan hipaisee jotain pahaa, mieluimmin sen hyvän silloin tekemättä jätän, me pahan melkein täysin tunnemmehan, mut emme hyvää suinkaan. — Kasvattaa jos oikein hyvin tyttö kristitty tuo tuli teidän, oli luonnollista ett' omananne kasvatitte sen. — Te lemmell' uskollisella sen ootte nyt tehnyt — tuonko palkan saadaksenne? Sit' en mä ymmärrä. Ois viisaampaa tosiaan ollut teidän jättää tyttö hoteisiin jonkun toisen, joka sen ois kasvattanut kristityks; vaan niinhän tytärtä ystävänne ette oiskaan te rakastanut. Mut siin' iässä laps elää lemmestä — se olkoon vaikka eläimen rakkautta — enemmän kuin kristinopista. — Kyll' aina ehtii se kristityksi. Hoivissanne muutoin jos tyttö kasvoi terveeks, hurskaaksi, Jumalan eess' on sama se mik' oli. Ja eikö kristinoppi perustu kokonaan juutalaisten uskoon? Usein mua suututtaa, mun kyyneliinkin saa, kun kristityt niin usein unhoittavat, ett' oli Herrammekin juutalainen.

NATHAN. Te, hyvä veli, puolustakaa mua, jos viha sekä ulkokultaisuus tuon teon vuoksi — yhden teon tähden! — mua vastaan nousee! — Te, te yksin saatte sen tietää! — Vaan se kuolkoon kanssanne! Ei vielä turhamaisuus mua koskaan sit' ole saanut muille kertomaan. — Vain teille kerron sen. Vain hurskas mies sen kuulkoon koruton. Hän ymmärtää voi yksin, mihin tekoon käydä taitaa jumalaa-pelkääväinen ihminen.

MUNKKI. Mit' on tuo liikutus, nuo kyyneleenne?

NATHAN. Te lapsen toitte mulle Daruniin. Mut ette tiennyt kai, ett' aivan hiljan Gathissa kristityt ol' lapsin, vaimoin tuhonneet kaikki juutalaiset; että keralla niiden myös mun vaimoni, jonk' olin seitsemine poikinemme ma taloon piiloittanut veljeni, siell' liekkein uhriks heidän kanssaan jäi —?

MUNKKI. Oi kaikkivaltias!

NATHAN. Kun tulitte, ma kolme päivää, kolme yötä olin tomussa itkein Herran eessä maannut. — Enk' itkein vain, vaan Hälle raivoten, tilille vetäin, kiukuin kiroten maailmaa, itseäni; kristikuntaan ikuista vihaa vannoin —

MUNKKI. Ah, sen uskon!

NATHAN. Vaan vähitellen järki palautui, se vienoin äänin puhui: 'Jumala on silti, — Hänen päätöstään myös tämä! No niin! Käy! tee sä, niitä ymmärsit jo aikaa, mit' ei varmaan vaikeampi lie tehdä kuin ol' ymmärtää, jos vain sa tahdot. Nouse!' — Nousin, Jumalalle ma huusin: 'Minä tahdon, jos Sa tahdot mun tahtovan!' — Te siinä samassa ratsulta laskeudutte, lapsen tuoden minulle käärittynä viittaanne. — Oon unhoittanut, mitä teille silloin ma sanoin, mitä mulle te. Tään verran ma muistan: lapsen vuoteelleni vein ja sitä suudellen ma polvistuin ja huokailin! Ah, Herra, yksi sentään takaisin korvaukseksi seitsemän!

MUNKKI. Te, Nathan, Nathan, ootte kristitty! Jumalan nimess' oottekin ei kukaan sen enempää, ei koskaan!

NATHAN. Hyvä meille! Mi nähkääs minut kristityks saa teistä, minusta teidät juutalaiseks saa! Mut enempää ei meidän toisiamme näin pidä hellyttää. Nyt tekoa on tarvis! Ja vaikk' oitis toisen lapseen mun sitoi lempi seitsenkertainen; vaikk' aatoskin, ett' uudelleen mun pitää hänessä menettää nuo poikani, mun surmaa: — minä tottelen, jos hänet pois multa jälleen vaatii Sallimus!

MUNKKI. Sep' oikein! Siihen teitä neuvoa juur' epäröin mä. Ja nyt siihen teitä jo hyvä henkenne on neuvonut!

NATHAN. Vaan hänt' ei multa saa ken tahansa koettaa viedä.

MUNKKI. Eihän — eihän suinkaan.

NATHAN. Kell' oikeutta suurempaa kuin mulla ei ole häneen, hänell' olkoon se varhempi ainakin —

MUNKKI. Niin, juuri niin!

NATHAN. min luonto, veriheimolaisuus suo.

MUNKKI. Niin minustakin!

NATHAN. Mainitkaa siis heti mies mulle, sukuaan ken jotenkin ois — veli tahi setä taikka serkku; — hält' en mä kiellä häntä, tyttöä, jok' kodin, uskonnon min tahansa kauneeksi syntyi sekä kasvatettiin. — Mua enemmän te tästä herrastanne ja suvustansa, toivon, tiedätte?

MUNKKI. En luullakseni sentään, hyvä Nathan! — Jo kuulittehan, että luonaan oon vain vähän aikaa ollut.

NATHAN. Tiennette kai sentään, mitä sukua ol' äiti? Kai Stauffeja, vai kuinka?

MUNKKI. Mahdollista! Niin luulen, niin.

NATHAN. Häll' eikö veli ollut, Konrad von Stauffen — ristiritari?

MUNKKI. Niin oli, muistelen. Mut malttakaas, viel' onhan eräs herravainaan kirja muu hallussain. Kun Askaloniin hänet me hautasimme, poveltaan sen löysin.

NATHAN. Mik' on se?

MUNKKI. Rukouksia siinä on. Rukouskirjaa, tuumin, aina käyttää voi kristitty. — En minä tosin, kun en taida lukea —

NATHAN. Ei siitä mitään! Vain asiaan!

MUNKKI. On mulle selitetty, ett' alku- sekä loppulehteen kirjan on herra luettelon omastaan ja rouvan suvust' omin käsin tehnyt.

NATHAN. Sep' oivaa! Juoskaa, kirja noutakaa! Nopeaan! Saatte kultaa painon sen, ja lisäks tuhat kiitosta! Pian, juoskaa!

MUNKKI. Niin mielelläin! Mut arapiaks sen on herra kirjoittanut. (Lähtee)

NATHAN. Vähät siitä! Tuo tänne vain! Oi Luoja, jospa sentään saan pitää tytön, vävyn sellaisen näin itselleni voittaa! — Tuskin vain! — Niin, käyköön miten käy! Vaan tällaista ken patriarkalle lie kielinytkään? Mun täytyy sitä muistaa kysyä! Se oisikohan Dajan työtä —?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

DAJA ja NATHAN.

DAJA (kiireesti; hämillään). Nathan! Ajatelkaahan!

NATHAN. Mitä?

DAJA. Lapsipolon niin säikäytti kutsu…

NATHAN. Patriarkan?

DAJA. Sulttaanin siskon, Sittah-prinsessan…

NATHAN. Ei patriarkan siis?

DAJA. Ei, Sittahin! Kuink' ette kuule! Luokseen prinsessa kutsutti lähetillä häntä.

NATHAN. Ketä? Rechaako? — Sittah häntä kutsuttaako? — No, jos on Sittah häntä kutsunut, ei patriarkka…

DAJA. Miksi juuri hän?

NATHAN. Nykyään etkö hänest' ole mitään sa kuullut? Tosiaankaan? Etkö mitään sä ole hälle kuiskannut?

DAJA. Mä? Hälle?

NATHAN. Miss' ovat lähetit?

DAJA. Tuoss' ulkona.

NATHAN. Heit' itseni mun varovaisinta ois puhutella. Tule! — Kunp' ei tässä vain patriarkan ole juonia. — (Poistuu.)

DAJA. Ja mä — mä vielä aivan muuta pelkään. — Saa nähdä! Ainut luuloiteltu tytär noin rikkaan juutalaisen, eiköhän myös muslemille kelpais? — Hetkessä hän ristiritarilt' on mennyt, — mennyt, toist' askelta mä ellen ottaa tohdi, — sanoa tytöllekin, ken hän on! — Ei huolta! Ensi hetkenä, min kahden hän kanssain on, mä hälle sanon sen! Ja hetki tulee se — ken ties nyt juuri, kun saatan häntä. Vaaratt' aivan kai jo matkalla voin ensi vihjeen antaa. Niin, niin! Nyt — tai ei koskaan! Asiaan!

(Lähtee Nathanin jälkeen.)