TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ardennien metsä. (Karkoitettu herttua, Amiens ja muita ylimyksiä metsästyspuvussa.) HERTTUA. Maanpako-kumppanit ja ystävät, Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp' On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi? Tääll' Aatamin vain rangaistuksen tuntee, Vuos'aikain vaihteet: talven jäiset kourat Ja myrskyn vonkunan ja ulvonnan, Mut kun se puree, että vihloo vilu Ja karmii pintaa, hymyilen ja sanon: Ei immarrusta tuo; nuo neuvosherrat Suun sisään mulle sanovat, mik' olen. Suloinen vastoinkäymisen on hyöty: Kuin häijy, myrkyllinen rupikonna[3] Se kalliin kiven päässään tallettaa. Näin meille, mailman melust' erillään, Puut puhelee ja lähteet kirjans avaa, Kivetkin saarnaa; hyvää tääll' on kaikki. AMIENS. Pois tät' en vaihtais. Onnellinen te, Kun onnen kommellukset voitte kääntää Noin lempeäksi sulokieleksi. HERTTUA. Pois tulkaa, mennään riistaa kaatamaan; Vaikk' onkin sääli, että kailot raukat, Tään eräkylän kotoasukkaat, Omalla maallaan väkänuolistamme Häpäänsä veriin saavat. 1 YLIMYS. Toden totta, Se synkän Jaques'nkin käy sydämmelle. Hän vannoo, että pahemp' olette Kuin veljenne, jok' ajoi teidät maasta. Amiens ja minä tänään hänen taakseen Hiivimme, kun hän lojui tammen alla, Jok' ikäjuuriansa kurkoittaa Purosta, joka metsän kautta soljuu. Nyt siihen peloteltu hirvi-parka, Ajajan nuolen haavoittamana, Tul' läähöttämään; ja tuo eläin-parka Niin syvään toden totta huokailikin, Ett' ihan katketakseen pingoittui Sen nahkaturkki; suuret kyynelherneet Sen viatonta turpaa pitkin ajoi Toistansa takaa; näin tuo karva-narri, Jot' yhtenänsä tarkkas synkkä Jaques, Ripeän puron seisoi reunall' aivan, Lisäten sitä kyynelin. HERTTUA. Ja Jaques Tuost' eikö näytelmästä saarnaa tehnyt? 1 YLIMYS. Tuhansin vertauksin. Ensin siitä, Ett' eläin täysinäiseen virtaan itki: "Teet, eläin-parka, testamenttis", sanoi, "Kuin mailman lapset: sille lisää annat, Joll' on jo kyllin". Sitten, kun se jäänyt Ol' yksin silkkisistä ystävistään: "Niin oikein", sanoi hän, "noin seuraparven Hajoittaa kurjuus!" Lauma huoleton Juoks ohi kylläisenä, mut ei kukaan Silmännyt kumppaniin: "Niin", sanoi Jaques, "Pois juoskaa porvarit, te ihramahat! Niin' tapa vaatii; miksi katsoisitte Te tuohon köyhään häverikkö-raukkaan?" Näin parjaten hän penkoi ytimiltään Maat, kaupungit ja hovit, jopa kaiken Tään elämänkin; vannoi että ollaan Voroja, tyranneja, pahempaakin, Kun säikytämme elukat, ja lisäks Ne oman kodin helmaan tapamme. HERTTUA. Hän sinne jäikö noihin mietteisiinsä? 2 YLIMYS. Jäi, itkemään ja tutkistelemaan Tuot' oihkivata raukkaa. HERTTUA. Näytä paikka; Hän tuossa mielentilass' otollisin On seuramies: hän älykäs on silloin. 2 YLIMYS. Ma heti teidät saatan hänen luokseen. (Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone hovilinnassa. (Herttua Fredrik tulee hoviherroineen ja seuralaisineen.) HERTTUA FREDRIK. Niin onko, ettei kukaan heitä nähnyt? Se mahdotont' on: konnat täällä hoviss' On juoness' olleet heitä auttamassa. 1 HOVIHERRA. En tiedä ketään, jok' ois häntä nähnyt; Kamarineitsyensä vuoteelle Saattoivat hänet, mutta huomenissa On vuode tyhjä, poissa haltija. 2 HOVIHERRA. Tuo narri-ryötys, jolle teillä usein On tapa nauraa, hän on myöskin poissa. Prinsessan sisäneitsyt, Hesperia, On tunnustanut salaa kuunnelleensa, Kuink' ylisteli neiti serkkuineen Tuon paininlyöjän suloa ja voimaa, Jok' äsken voitti vankan Charlesin; Ja luulee että, missä lienevätkin, Tuo nuori mies on heidän seurassaan. HERTTUA FREDRIK. Sana veljelle! Se teiska tuokaa tänne; Jos hän on poissa, tuokaa tänne veli, Hän selvän hänest' ottaa saa. Mut joutuin! Ja urkintaanne älkää hellittäkö, Vaan kotiin tuokaa hupsut karkurit. (Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Oliverin talon edusta. (Orlando ja Aadam tulevat vastatuksin.)

ORLANDO. Ken siellä?

AADAM. Te, nuori herraniko? — Jalo herra! Oi, rakas herra! Vanhan Rolandin Ihana muisto! Mitä teette täällä? Miks teill' on hyveet? Miksi kansan lemmet? Miks ylvä, vahva, uljas olette? Miks olitte niin kärkäs voittamaan Tuon kärtyn herttuan vahvaa taistelijaa? Miks maine häti kotiin ennen teitä? Kuink' ette tiedä, että muutamille On vihamiehiks omat avutkin? Niin teidänkin: hyveenne, rakas herra, Pyhiä pettureit' on teitä kohtaan. Oi, tätä mailmaa, missä jalouskin On omistajallensa myrkkyä!

ORLANDO. Mikä hätänä?

AADAM. Voi, onnetonta teitä! Ovia näitä karttakaa: tääll' asuu Hyveenne vihamies tään katon alla. Veljenne — ei, ei veli, sentään poika — Ei poikakaan: tuot' en sen pojaks sano, Jot' olin jo tuon isäks sanoa — On kuullut maineenne, ja aikoo polttaa Tän' yönä talon, jossa nukutte, Ja teidät samassa. Jos pettää tää, Niin koittaa toisin keinoin teidät tappaa. Ma kuuntelin, ja kuulin hankkeensa. Ei ihmismaja tää, vaan teurashuone; Varokaa sitä, peloll' inhokaa.

ORLANDO. Mut mihin sitten mennä, Aadam, mihin?

AADAM. Mihinkä vain, mut milloinkaan ei tänne.

ORLANDO. Kuin? Ruokaniko kerjätä mun pitää, Vai kehnon väkivallan miekallako Kuin rosvo maantiell' elantoni ryöstää? Se tehdä täytyisi, en tiedä muuta; Mut sit' en tee, en, käyköön kuinka käy. Ma ennen kärsin luonnottoman veren Ja verisenkin veljen ilkityöt.

AADAM. Ei, ei! Viissataa kruunua on mulla, Isänne palvelussa palkastani Ne säästin vanhuuteni vaalijaks, Kun heikot raajat herpoo virassa Ja ukko tarpeetonna nurkkaan syöstään. Ne ottakaa! Hän, joka kaarneet ruokkii Ja varpusille hankkii elannon, Hän vanhuuteni turvaa. Tuossa kulta! Kaikk' ottakaa, ja minut käskylääksi. Vireä, vahva olen, vaikka vanha; En nuoruudessa ole vereeni Seannut kuumaa, kiihoittavaa juomaa, En, otsa julkeana, kulkenut Ma heikkouden ja veltostuksen teillä; Siks vanhuuteni kylmä on, mut raitis, Kuin vankka talvi. Minut ottakaa! Jos mitä toimitte ja tarvitsette, Kuin nuorukainen teitä palvelen.

ORLANDO. Oi, hyvä vanhus, sinuss' ihan kuultaa Tuo vanhan ajan harras virkainto, Kun aherrettiin työn, ei palkan vuoksi! Et ole sinä nykyajan laps; Nyt hikoillaan vain oman edun tähden, Ja se kun saavutetaan, kuolee into Sen saavutukseen: niin et ole sinä. Mut, vanhus-parka, kuivaa rankaa vaalit, Jok' ei voi sulle edes kukkaa antaa Sun vaivasi ja hoitos palkaksi. Mut tule, yhdessä siis menkäämme. Ennenkuin kuluu nuoruutesi säästö, On meille tullut pulast' ehkä päästö.

AADAM. Siis matkaan! Viime hengenvetoon asti Ma teitä seuraan luopumattomasti. Kuustoistiaast' oon täällä elänyt, Kahdeksankymment' olen milten nyt. Kuustoistias se onnetarta kyöhää, Kahdeksankymmenissä se on myöhää. Muut' onnelta en pyydä, kunhan vaan Rauhassa velatonna kuolla saan.

Neljäs kohtaus.

Ardennien metsä. (Rosalinda, pojaksi puettuna, Celia, paimentytöksi puettuna, ja Siera tulevat.)

ROSALINDA. Oo, Zeus! Mult' elonhenget ihan uupuu!

SIERA. Minä en välitä elonhengistä, kun ei vain koipeni uupuisi.

ROSALINDA. Jos sydäntäni noudattaisin, niin voisin saattaa miehenpukuni häpeään ja itkeä kuin nainen. Mutta minun pitää lohduttaa heikompaa astiaa, sillä takin ja housujen pitää osottaa uljuutta hameen rinnalla. Siis rohkeutta, hyvä Aliena!

CELIA. Älä vihaa kanna; mutta minä en jaksa edemmäksi käydä.

SIERA. Minä puolestani kantaisin ennen vihaanne kuin teitä; vaikk'en tosin raskasta kantaisi, jos teitä kantaisin, sillä luulenpa että kukkaronne on jotenkin kevyt.

ROSALINDA. Niin, tämä on se Ardennien metsä.

SIERA. Niin, nyt olen minä Ardenneissa; sitä suurempi olen narri. Kun olin kotona, niin olin paremmassa paikassa; mutta matkamiehen täytyy tyytyä.

ROSALINDA. Niin, paras tyytyä, hyvä Siera. — Kas, keitä tulee tuossa? Nuori mies ja vanha vakavasti keskustellen.

(Corinnus ja Silvius tulevat.) CORINUS. Jos niin teet, niin hän iäksi sun hylkää. SILVIUS. Jos tietäisit vain, kuinka häntä lemmin! CORINUS. Sen arvaan: kerran lemmin minäkin. SILVIUS. Ei, vanha olet, sin' et sitä arvaa, Vaikk' olitkin niin lempiharras nuorra, Kuin konsa pieluksella oihkija. Mut jos sa lemmit niinkuin minä, — vaikka Niin lempinyt ei varmaan ole kukaan, — Niin kuinka moneen naurettavaan tekoon Tää intohimo sinut vietteli? CORINUS. Tuhansiin, joita nyt en enää muista. SILVINUS. Siis hartaast' oikein lempinyt et ole. Jos pienintä et muista tyhmyyttä, Mihinkä lempes on sua houkutellut, Niin lempinyt et ole; Jos, niinkuin minä nyt, et kuulijaa Sa kultas kehull' ole väsyttänyt, Niin lempinyt et ole; Jos seuraasi et ole heittänyt Äkisti, niinkuin nyt mua kiihka käskee, Niin lempinyt et ole. — Phebe, Phebe! (Menee.) ROSALINDA. Oi, paimen-parka! Haavaasi kun hain, Niin kovaks onneks omani ma löysin.

SIERA. Ja minä omani. Muistan, kun olin rakastunut, kuinka silloin löin pamppuni rikki kiveen ja sanoin, että pitäköön sen hyvänään siitä, että oli yöllä hiipinyt Hymysen Jaanan tykö; ja muistan, kuinka suutelin hänen karttuaan ja sen lehmän utaria, jota hänen sievät sierottuneet kätensä olivat lypsäneet; ja muistan, kuinka hyväilin herneenpalkoa[4] hänenä, ja otin kaksi hernettä ja annoin ne hänelle takaisin ja sanoin itkevin kyynelin: "pidä nämä minun tähteni". Me uskolliset rakastajat teemme usein kummallisia keikahduksia; mutta niinkuin kaikki luonnostaan on kuolevaista, niin ovat kaikki kuollakseen rakastuneet luonnostaan hassahtaneita.

ROSALINDA. Sinä puhut älykkäämmin kuin mitä itse hoksaat.

SIERA. Minä en koskaan hoksaa omaa älyäni, ennenkuin olen siihen koipeni taittanut.

ROSALINDA. Zeus, Zeus! Tuon pojan lempi suuri Mun lempeni on tapaan juuri.

SIERA. Niin minunkin; mutta, minussa se vain on vähän väljähtänyt.

CELIA. Kysykää joku tuolta mieheltä, Hän eikö kullast' antais meille ruokaa; Mult' ihan hiutuu henki. SIERA. Kuules, moukka! ROSALINDA. Vait, narri! Ei sun sukujasi hän. CORINUS. Ken kutsuu? SIERA. Parempasi. CORINUS. Kovin halvat Ne muuten oisivatkin. ROSALINDA. Vaiti, sanon! — Hyv' iltaa, ystäväni! CORINUS. Hyvää iltaa, Ylevä herra! Hyvää iltaa kaikki! ROSALINDA. Jos, paimen, hyväll' eikä rahalla Täss' erämaassa mitään saa, niin sano, Tääll' onko missä levätä ja syödä; Tää nuori neito, matkast' uupuneena, Jo nääntyy. CORINUS. Kaunis herra, säälin häntä, Ja soisin, hänen tähtens' enemmän Kuin itseni, ett' auttaa häntä voisin. Mut minä olen toisen miehen paimen, En keritse mä villaa, jota kaitsen, On isäntäni saita luonteeltaan, Ja vieraanvaraisuuden töill' ei koita Hän uivaan valtakuntaa saavuttaa. Lisäksi töllit, laitumet ja karjat On kaupan nyt; ja tarhassa ei ole — Kun itse poiss' on — mitään syödäksenne. Mut mit' on täällä, sitä katsahtakaa, Ma terveeks sanon teidät omastakaa. ROSALINDA. Ken aikoo laitumet ja karjat ostaa? CORINUS. Se nuori paimen, jok' ol' äsken tässä; Mut hänen mielens' ei nyt kaupoiss' ole. ROSALINDA. Ma pyydän, jos ei väärin lie, ett' ostat Nuo töllit, laitumet ja karjat sinä; Rahoja meiltä kauppahinnaks saat. CELIA. Ja lisää palkkaa. Miellyn tähän paikkaan: Tääll' elämäni viettää tahtoisin. CORINUS. Tää kaikk' on kaupan, se on varma vissi. Mua seuratkaa; jos sitten miellyttää Maat, tuottehet ja elintavat täällä, Niin rupeen rengiksenne suoraa kättä Ja teen rahoillanne kaupat empimättä. (Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Amiens, Jaques ja muita.)

AMIENS (laulaa):

JAQUES. Lisää, lisää! Lisää, olkaa hyvä!

AMIENS. Se tekee teidät vain raskasmieliseksi, herra Jaques.

JAQUES. Olen siitä kiitollinen. Lisää! Lisää, olkaa hyvä! Minä voin imeksiä laulusta raskasmielisyyttä niinkuin kärppä imeksii munia. Lisää, lisää, olkaa hyvä!

AMIENS. Ääneni on sorruksissa; en voi sillä teitä miellyttää.

JAQUES. En pyydäkään, että minua miellyttäisitte; pyydän vain että laulatte. Jatkakaa, jatkakaa: toinen stroofi! Stroofeiksihan niitä sanotte, vai mitä?

AMIENS. Niinkuin tahdotte, herra Jaques.

JAQUES. Minä niiden nimistä viisi: eivät ole minulle mitään velkaa. Laulatteko?

AMIENS. Enemmän teidän pyynnöstänne kuin omaksi huvikseni.

JAQUES. Hyvä! Jos koskaan kiitän ketään ihmistä, niin teitä kiitän. Se, mitä komplimangiksi sanotaan, on niinkuin kahden marakatin imartelua; ja kun joku minua sydämmestään kiittää, on niinkuin olisin viskannut hänelle rovon ja hän siitä antaisi minulle kerjurin kost'jumalan. Kas niin, lauletaan nyt; ja joka ei tahdo, pitäköön suunsa!

AMIENS. No niin, laulan laulun loppuun. — Miehet, kattakaa sill'aikaa pöytä: herttua haluaa juoda tämän puun alla. — Hän on koko päivän ollut teitä etsimässä.

JAQUES. Ja minä olen koko päivän ollut häntä paossa. Hän on liian viisasteleva minun seurakseni. Minä ajattelen yhtä paljon asioita kuin hänkin; mutta minä kiitän Jumalaa, enkä nosta niistä mitään melua. — Noh, liirutellaan, kaikki yhtenä!

KAIKKI (laulavat):

JAQUES. Minä annan teille samalle nuotille värssyä, jonka eilen tekaisin runollisen taipumukseni uhalla.

AMIENS. Ja minä sen laulan.

JAQUES. Se kuuluu näin:

AMIENS. Duc ad me, mitä se on?

JAQUES. Se on kreikkalainen loihtusana, jolla narreja manataan piiriin. Nyt menen nukkumaan, jos voin; jos en voi, niin sadattelen kaikkia Egyptin esikoisia.[5]

AMIENS. Ja minä menen etsimään herttuaa; ruoka on valmis.

(Menevät eri taholle.)

Kuudes kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Orlando ja Aadam tulevat.)

AADAM. Rakas herra, edemmäksi en jaksa kulkea. Ah, kuolen nälkään! Tuohon heittäydyn maahan ja otan hautani mittaa. Hyvästi, hyvä herra!

ORLANDO. Mitä nyt, Aadam? Eikö enempää miehuutta sinussa? Elä vielä hetkinen; virkisty hetkeksi; hilvisty hetkeksi. Jos tässä jylhässä metsässä on mitään otusta, niin tulen joko itse sen ruoaksi tai tuon sen ruoaksi sinulle. Luulosi on lähempänä kuolemaa kuin voimasi. Minun tähteni rohkaise mieltäsi; pidä kuolema matkan päässä vielä hetkinen; tulen heti paikalla takaisin, ja jos en tuo mukanani sulle jotakin syötävää, niin annan sulle luvan kuolla; mutta jos kuolet ennenkuin tulen, niin pidät pilkkanasi vaivojani. Kas niin, nyt näytät iloiselta; ja minä tulen heti paikalla takaisin. — Mutta tässähän makaat ihan tuulen suussa: annahan, niin kannan sinut suojaisempaan paikkaan, ja sinä et tule kuolemaan ruoan puutteesta, jos vain on elävää olentoa tässä erämaassa. Rohkeutta, hyvä Aadam!

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Pöytä katettuna. Herttua, Amiens, hoviherroja ja palvelijoita tulee.) HERTTUA. Pedoksi varmaankin on muuttunut, Hänt' ihmishahmossa ei löydä mistään. 1 HOVIHERRA. Vastikään oli täällä, iloissaan, Kun kuuli laulua. HERTTUA. Jos lauluhartaaks Mokoma rääkylintu rupeaa, Niin pian syntyy sfeereiss' epäsointaa. — Tavata tahdon häntä; hakuun menkää. 1 HOVIHERRA. Hän säästää multa vaivat, tulee itse. (Jaques tulee.) HERTTUA. No, herraseni? Onko tämä laitaa, Teit' etsiä ett' täytyy ystäväinne? Mik' on? Te iloiselta näytätte. JAQUES. Oi, narri, narri! — Metsäss' yhdyin narriin Niin, kirjonarriin, — kurjaa maailmaa! — Niin totta kuin ma elän, yhdyin narriin! Hän loikoi lekotellen auringossa Ja sätti onnetarta kelpo sanoin, Valituin sanoin, — niin, tuo kirjonarri. "Huomenta, narri", sanoin. "Ei", hän sanoi, "En ole narri, kunnes onni siunaa." Sitt' otti päiväkellon taskustaan, Sit' ulein silmin katseli ja sanoi Juur' älykkäästi: "Kymmenen on kello; Näin näemme", sanoi, "kuinka aika luistaa: Se oli tunti sitten yhdeksän, Ja tunnin päästä on se yksitoista; Näin hetki hetkelt' yhä kypsymme, Näin hetki hetkelt' yhä mätänemme; Ja se sen virren loppu." Näin kun kuulin Tuon kirjonarrin aikaa arvioivan, Niin keuhkon' alkoi laulaa kukkokiikaa, Siit' että narrit noin on syvälliset; Ja narrin kellon jälkeen tunnin siinä Ma nauroin yhtenään. — Oi, kelpo narri! Ylevä narri! Narrin puku paras! HERTTUA. Ken on se narri? JAQUES. Jalo, kunnon narri! Hovimies on ollut; sanoo, että naisill' On lahja ymmärtää se, jos vain kauniit' Ovat ja nuoria. Hän aivonsa, Jotk' ovat kuivat niinkuin kyrsän tähteet On matkan jälkeen, kummaa mietekamaa On täyteen sullonut, ja sitä sitten Muruittain jakaa. — Oi, ett' oisin narri! Himoitsen kirjopuvun kunniaa. HERTTUA. Sen saat. JAQUES. Se ainoa on toivoni; Kun te vain tiedostanne kitkette Sen väärän luulon, joka siinä versoo: Ett' olen viisas. Vapauden vain tahdon, Niin täyden vallan puhaltaa kuin tuuli, Kehenkä tahdon: se on narrin oikeus; Ja jota enin hulluuteni ruoskii, Sen täytyy enin nauraa. Miksi niin? Se "miksi" selvä on kuin kirkkotie: Se, jota narri viisaudellaan vitsoo, On perin narri, jos on iskusta Hän tietävinään, vaikka kirveltäiskin; Näet, muuten narrin summaletkaukset Vois viisaan pöhköyden paljastaa. Hoi, narrin puku mulle! Jos saan luvan Puhua vapaasti, niin mailman ruumiin Rumasta saastasta ma perin perkaan, Jos vaan se kiltist' ottaa rohtoni. HERTTUA. Hyi suas! Tiedän mitä tekisit. JAQUES. No, pahus, mitä parempaa kuin hyvää? HERTTUA. Pahimman synnin, syntiä kun moitit. Sin' olet itse ollut irstainen, Niin hillitön kuin itse pedon kiima. Ja kaikki paisumat ja mätähaavat, Joit' olet vapaudessas hankkinut, Ne koko maailmaan nyt levittäisit. JAQUES. Haa! Kuka saarnaa ylpeyttä vastaan Ja sillä hosuu yksityistä vain? Se eikö nouse, paisu niinkuin meri, Siks kunnes viimein lamaantuu ja laskee? Ket' yksityistä porvar'rouvaa sätin. Jos sanon että porvar'rouvan halvoill' On hartioilla valtain prameus? Ken sanoo minun häntä tarkoittaneen, Jos naapurin on vaimo niinkuin hän? Tai alhaisinkin palkkamies jos sanoo: "En sinun varoillasi komeile", Mun luullen häntä sättineen, sill' eikö Vain näytä ett' on, niinkuin sanoin, narri? Vai eikö? Mitä! Näyttäkää siis, missä Hänt' olen loukannut; jos oikein puhuin, Niin loukkaa itse itseään; jos väärin, Niin lentää moitteeni kuin metsähanhi Ja kehenkään ei koske. — Kuka tuo? (Orlando tulee miekka paljastettuna.) ORLANDO. Seis! Heitä syönti! JAQUES. Viel' en ole syönyt. ORLANDO. Et saakaan, kunnes puutteen ensin täytät. JAQUES. Mitäpä rotua tuo kukko lie? HERTTUA. Mies, puutteesiko noin sua rohkaisee? Vai niinkö hyvää tapaa ylenkatsot, Ett' olet höyliydestäkin köyhä? ORLANDO. Ens' arvelunne sopii. Kovan onnen Okainen tutkain höyliyden verhon Minulta riisti; ihmisistä tulen Ja tunnen tapoja. Seis, sanon minä! Ken koskee noihin hedelmiin, ma kunnes Tydytän tarpeeni, on kuolon oma. JAQUES. Jos teit' ei tydyttää voi järjellä, Niin kuolla täytyy mun. HERTTUA. Mit' aiotte? Enemmän ystävällisyys kuin pakko Meit' ystävällisyyteen pakottaa. ORLANDO. Min' olen kuolla nälkään, tahdon ruokaa. HERTTUA. No, tervetullut! Istukaa ja syökää! ORLANDO. Noin ystävällinenkö? Anteeks suokaa: Ma luulin kaikki täällä raakalaisiks, Ja siksi jyrkän käskevänä näin Täss' esiinnyin. Mut kuka lienettekin, Jok' erämaassa tässä autiossa Ja synkkäin aarnipuiden varjossa Hitaillen verkat hetket kulutatte; Jos ootte paremmilla päivill' ollut, Siell' ollut, missä kellot kirkkoon kutsuu, Pidoissa ollut hyväin ihmisten, Pyhinnyt kyyneleitä silmistänne Ja saanut sekä suonut sääliä, Niin lempeys täss' olkoon ainut pakko; Punastun vain ja kätken miekkani. HERTTUA. Niin totta paremmill' on päivill' oltu, On kirkkoon pyhät kellot kutsuneet, Pidoissa hyväin ihmisten on oltu Ja vedet kuivattu, joit' armon sääli On silmistämme irti herutellut. Siis kaikess' ystävyydess' istukaa Ja mielist' ottakaa, mit' antaa voimme, Jos sillä täyttää voitte puutteenne. ORLANDO. Vaan hetkeks ruokailunne jättäkää; Kuin hirvi ensin vasikkani haen Ja sitä ruokin. Tuoll' on vanhus-raukka, Mi jäljessäni monta raskast' askelt' On ratki-rakkaudesta vaapertanut; Hän kunnes ravittu on, jota painaa Ikä ja nälkä, kaksi kovaa vaivaa, Min' en syö palaakaan. HERTTUA. Mies tuokaa tänne; Me odotamme, kunnes palaatte. ORLANDO. Suur' kiitos; siunaus teille lohdustanne! (Menee.) HERTTUA. Näet, ett'ei meitä yksin turma kohtaa: Isolla mailman näyttämöll' on paljon Surullisempaa nähtävää kuin tällä On meidän lavallamme. JAQUES. Koko mailma On näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki Siin' esiintyvät; kukin tulee, menee; Jokaisell' eläissään on monta osaa Täss' seitsenosaisessa näytelmässä. Ensinnä lapsi syliss' imettäjän Inuu ja ähkyy; sitten koulupoika, Suu irvissä ja kirjat kainalossa, Ja silmät aamupuhtaat, hitaast' astuu Kuin raakku kouluun; sitten rakastaja Kuin uuni hohkaa kaihovirsiä Henttunsa näköpäistä; sitten solttu, Sadatus suussa, pörröinen kuin karhu, Halukas riitaan, arka arvostaan, Tavoittain mainetta, tuot' ilmakuplaa, Kanuunain suusta; sitten tuomari, Kukoilla lihotettu pullovatsa, Katsanto tuima, sievä leikkoparta, Pää täynnä sääntöjä ja pykäliä. Hän poistuu; kuudes ikäkausi tulee: Sukissa, halatissa, laiha raukka, Nenällä lasit, laukku kupeella, Jalassa nuorten päiväin säästöhousut, Juur' laajat lanteille jo kuihtuneille; Matala basso-ääni, muuttuneena Taas lapsen diskantiks, soi piipittäen Ja värähdellen. Viime-näytös vihdoin Ja tämän vaiherikkaan jutun loppu, On toinen lapsuus, muisto mennyttä. Ja samoin näkö, maku, hampaat, kaikki. (Orlando palaa, mukanaan Aadam.) HERTTUA. Terveeksi! Pöytään arvon taakkanne Nyt tuokaa. ORLANDO. Kiitän hänen puolestaan. AADAM. Se onkin tarpeen: minä itse tuskin Puhua voin ja kiittää puolestani. HERTTUA. Terveydeksenne syökää! Viel' en teitä Ma häiri kysymällä vaiheitanne. — Nyt musiikkia! Laula, hyvä serkku!

AMIENS (laulaa):

HERTTUA. Jos poika liette kelpo Rolandin, Niinkuin vastikään mulle kuiskasitte, Ja niinkuin silmänikin todistaa, Kun kuvansa näen teissä elävänä, Niin, tervetullut! Minä herttua olen, Isänne ystävä. Mut lisää halaan Ma kuulla luolassani. — Vanhus hyvä, Niin tervetullut kuin sun herrasikin! — Varoen taluttakaa. — Käsi tänne, Ja kertokaa nyt vaiheet elämänne. (Menevät.)