NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ardennien metsä. (Rosalinda, Celia ja Jaques tulevat.)

JAQUES. Kuules, soma nuorukainen, saanko sinuun lähemmin tutustua?

ROSALINDA. Sanovat, että olette synkkämielinen herra.

JAQUES. Niin olenkin; se on enemmän mieleistäni kuin nauraminen.

ROSALINDA. Ne, jotka toisessa tai toisessa liioittelevat, ovat inhottavia räiviä ja joutuvat kaikenlaisen moitteen alaisiksi pahemmin kuin juomarit.

JAQUES. Mutta hyvä on olla juro ja puhumaton.

ROSALINDA. Siis on hyvä olla pölkky.

JAQUES. Minussa ei ole oppineen synkkämielisyyttä, joka on kilvoittelua; eikä soittotaiteilijan, joka on haaveilua; eikä hovimiehen, joka on ylpeyttä; eikä soturin, joka on kunnianhimoa; eikä lakimiehen, joka on oveluutta; eikä naisen, joka on turhamaisuutta; eikä rakastajan, joka on kaikkia näitä yhteensä; vaan minun raskasmielisyyteni on minun omaani, monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen surunvoittoisuuteen.

ROSALINDA. Vai matkailija! Toden totta, teillä on suuri syy olla surunvoittoinen. Varon että olette myynyt omat maanne, katsellaksenne muiden maita. Ken on paljon nähnyt eikä mitään omista, sillä on silmät rikkaat ja kädet köyhät.

JAQUES. Mutta minä olen saanut kokemusta.

ROSALINDA. Ja kokemuksenne tekee teidät surunvoittoiseksi. Ennemmin minä pitäisin narria, joka tekee minut iloiseksi, kuin kokemusta, joka tekee minut surulliseksi. Ja sitten vielä matkustella mokoman takia!

(Orlando tulee.)

ORLANDO. Iloa, rauhaa, rakas Rosalinda!

JAQUES. Jääkää Jumalan haltuun, jos aiotte puhua runoa.

(Menee.)

ROSALINDA. Hyvästi, herra matkailija! Muistakaa vain sammaltaa ja käydä ulkomaan vaatteissa, halventaa kaikkia oman maan hyviä puolia, olla riidoin syntyperänne kanssa, ja morkata Jumalaa siitä, että on tehnyt teidät semmoiseksi kuin olette; muuten tuskin uskon, että olette gondolissa uinut.[11] — No, Orlando, missä te olette ollut koko tämän ajan? Tekö rakastaja? — Jos vielä kerran teette minulle tällaiset kepposet, niin älkää enää koskaan tulko silmäini eteen.

ORLANDO. Rakas Rosalinda, enhän tule tuntiakaan myöhemmin kuin lupasin.

ROSALINDA. Rakastajako unohtaa lupauksensa kokonaisen tunnin! Joka jakaa minuutin tuhanteen osaan ja laiminlyö vain yhden tuhannesosan osankaan minuutista lemmenseikoissa, hänestä voi sanoa, että Cupido on häntä olalle taputellut, mutta sydän on eheä, siitä vastaan.

ORLANDO. Anteeksi, rakas Rosalinda!

ROSALINDA. Jos olette näin myöhästelevä, niin älkää enää tulko silmieni eteen; yhtä hyvin näkisin, että raakku minua kosisi.

ORLANDO. Raakku?

ROSALINDA. Niin, raakku; sillä vaikka se tulee hitaasti, niin se kantaa päänsä päällä kotansa, joka luullakseni on parempi leskeneläke, kuin minkä te voitte vaimollenne antaa. Sitä paitsi se tuo kohtalonsa mukanaan.

ORLANDO. Mikä se?

ROSALINDA. He, sarvet; joista mokomista te muuten saatte kiittää vaimojanne; mutta sillä on onnenosansa valmiiksi varustettuna, ja se torjuu sillä parjaukset vaimostaan.

ORLANDO. Siveys ei ole mikään sarviseppä, ja minun Rosalindani on siveä.

ROSALINDA. Ja minä olen se teidän Rosalindanne.

ORLANDO. Hän suvaitsee sinua siksi kutsua; mutta hänellä on toinen Rosalinda, joka on paremmannäköinen kuin sinä.

ROSALINDA. Tulkaa, kosikaa minua, kosikaa minua; olen nyt pyhäpäivä tuulella ja voisin ehkä antaa lupauksen. — Mitä sanoisitte minulle nyt, jos minä olisin teidän oikea, oikea Rosalindanne?

ORLANDO. Suutelisin teitä, ennenkuin mitään sanoisin.

ROSALINDA. Ei, parempi olisi ensin puhua; ja kun joudutte neuvottomaksi aineen puutteesta, silloin sopisi suudella. Oikein hyvät puhujat, kun joutuvat hämille, rupeavat rykimään; ja kun rakastajilta puuttuu — josta Jumala varjelkoon! — puheenaihetta, niin on sopivin keino suudella.

ORLANDO. Entä jos suudelma kielletään?

ROSALINDA. Silloin on pakko sitä pyytää, ja näin syntyy uutta puheenainetta.

ORLANDO. Kukapa voisi hämille joutua oman rakastettunsa edessä?

ROSALINDA. Varmaan tekin, jos minä olisin rakastettunne; muuten voisin luulla, että siveyteni on vahvempi kuin älyni. Enkö minä ole teidän Rosalindanne?

ORLANDO. Minua huvittaa kutsua teitä siksi, koska mielelläni tahdon hänestä puhua.

ROSALINDA. Hyvä, hänen persoonassaan minä sanon: en huoli teistä.

ORLANDO. Silloin minä omassa persoonassani kuolen.

ROSALINDA. Älkää millään muotoa; tehkää se asiamiehen kautta. Tämä poloinen maailma on jo lähes kuusituhatta vuotta vanha, ja koko sillä ajalla ei ole vielä kukaan kuollut omassa persoonassaan, videlicet rakkaudesta. Troilukselta murskasi kreikkalainen nuija aivot; kuitenkin hän teki mitä voi, kuollakseen jo edeltäpäin, ja hän on yksi niitä rakkauden esikuvia. Leander, hän olisi elänyt monta herran vuotta, vaikka Hero olikin mennyt luostariin, jos ei olisi tullut kuuma juhannusyö, sillä poika-parka meni vain kylpemään Hellespontiin, sai suonenvedon ja hukkui; ja senaikuiset tyhmät kronikoitsijat päättivät, että syynä oli — Hero Sestolainen. Mutta kaikki tämä on pelkkää valetta; ihmisiä on kuollut vähän päästä, ja madot ovat heidät syöneet, vaan ei rakkaudesta.

ORLANDO. Minä en soisi, että se oikea Rosalindani olisi samaa mieltä, sillä vannon, että hänen otsansa rypistyskin tappaisi minut.

ROSALINDA. Kautta tämän käden! Se ei tappaisi kärpästäkään. Mutta kuulkaa, nyt tahdon olla teidän Rosalindanne suopeampi-tuulisena; pyytäkää mitä tahdotte, minä suostun.

ORLANDO. No, rakasta minua, Rosalinda.

ROSALINDA. Rakastan oikein: perjantaina ja lauantaina ja joka päivä.

ORLANDO. Tahdotko minut?

ROSALINDA. Tahdon, ja kaksikymmentä samanlaista lisäksi.

ORLANDO. Mitä sanot?

ROSALINDA. Ettekö te ole hyvä?

ORLANDO. Toivoakseni olen.

ROSALINDA. No niin, voiko ihminen saada liiaksi hyvää? — Kuule, sisko, sinä saat ruveta papiksi ja vihkiä meidät. — Antakaa minulle kätenne, Orlando. — No, mitä sanot, sisko?

ORLANDO. Olkaa hyvä, vihkikää meidät.

CELIA. En osaa sanoja.

ROSALINDA. Ala näin: "Minä kysyn sinulta, Orlando", —

CELIA. Hyvä, hyvä! — Minä kysyn sinulta, Orlando, tahdotkos ottaa tämän Rosalindan aviovaimoksesi?

ORLANDO. Tahdon.

ROSALINDA. Niin, mutta koska?

ORLANDO. He, heti nyt, niin pian kuin hän meidät on vihkinyt.

ROSALINDA. Siis pitää teidän sanoa: "minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni".

ORLANDO. Minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni.

ROSALINDA. Minun pitäisi kysyä lupakirjaanne, mutta yhtä hyvä, — minä otan sinut, Orlando, nyt aviomiehekseni. Näin ehtii tyttö ennen pappia, ja, todella, naisen ajatukset rientävät aina hänen tekojensa edelle.

ORLANDO. Niin on kaikkien ajatusten laita: niillä on siivet.

ROSALINDA. Mutta sanokaa, kuinka kauan aiotte hänet pitää, kun olette hänet saanut.

ORLANDO. Iankaiken ja päivän.

ROSALINDA. Sanokaa päivän, ja jättäkää pois iankaiken. Ei, ei, Orlando! Miehet ovat huhtikuuta, kun kosivat, mutta joulukuuta, kun ovat aviossa; tytöt ovat toukokuuta, kun ovat tyttöjä, mutta taivas muuttuu heti, kun tulevat vaimoiksi. Minä tulen sinua epäilemään enemmän kuin toukomettinen naarastaan, olen kirkuvampi kuin papukaija ennen sadetta, uutispersompi kuin apina ja halukkaampi kuin marakatti; itken tyhjää niinkuin Diana suihkukaivolla,[12] ja teen sen silloin, kun sinä olet iloisella tuulella; ja nauran kuin hyeena aina, kun sinä olet nukkumapäällä.

ORLANDO. Mutta tekeekö minun Rosalindani noin?

ROSALINDA. Kautta henkeni! Hän tekee niinkuin minä teen.

ORLANDO. Oo, mutta hän on älykäs.

ROSALINDA. Ei hänellä muuten olisikaan älyä tehdä niin. Jota älykkäämpi, sitä oikullisempi. Lukitse ovet naisen älyltä, niin se menee ulos ikkunasta; sulje se, niin se menee avaimen reiästä; tuki se, niin se lentää savun kanssa takantorvesta.

ORLANDO. Mies, jolla olisi noin älymielinen vaimo, voisi sanoa: "Ymmärrys, hoi! Äly, älä jätä!"

ROSALINDA. Tuon huudahduksen voisitte säästää siksi, kuin tapaatte vaimonne menossa naapurinne makuukamariin.

ORLANDO. Ja mikä äly olisi kyllin älykäs moista puolustamaan?

ROSALINDA. Sanoisi esimerkiksi, että meni teitä sieltä etsimään. Te ette ikänä tapaa häntä sanattomana, jos ette tapaa häntä kielettömänä. Oo, se vaimo, joka ei voi ajaa vikojaan miehensä päähän, älköön koskaan itse imettäkö lastaan, sillä hän tekee siitä hölmön.

ORLANDO. Nyt, Rosalinda, jätän sinut kahdeksi tunniksi.

ROSALINDA. Ah, rakas kultaseni! Kahta tuntia en voi olla ilman sinua.

ORLANDO. Minun täytyy palvella herttuata päivällispöydässä; mutta kello kaksi tulen taas luoksesi.

ROSALINDA. Niin, niin, mene, mene! — Tiesinhän ennakolta mitä tekisitte; ystäväni mua varoittivat, ja itsekin ajattelin samaa, — tuo lipoinen kielenne lumosi minut, — olen vain yksi hylätty lisää, ja sitten — tule, kuolema! Kello kaksi, niinkö?

ORLANDO. Niin, rakas Rosalinda.

ROSALINDA. Kautta kunniani, ja toden perästä, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ja kaikkien sievien valojen kautta, jotka eivät ole vaarallisia: jos rikotte rahdunkaan lupauksestanne tai tulette minuuttiakaan myöhemmin, niin pidän teitä täydellisimpänä valapattona, petollisimpana rakastajana ja häntä, jota Rosalindaksi sanotte, vähimmin ansainneena, mitä voisi uskottomien suuresta joukkiosta etsimälläkään löytää. Siis, varokaa tuomiotani ja pitäkää sananne.

ORLANDO. Yhtä pyhästi, kun jos todellakin olisit Rosalindani. Hyvästi vain!

ROSALINDA. Hyvä, aika on se vanha tuomari, joka tutkii kaikki mokomat rikoksentekijät; ja aika sen siis näyttäköön. Hyvästi!

(Orlando menee.)

CELIA. Sinä olet lemmenloruillasi kohdastaan halventanut meidän sukupuolta. Sinulta pitää riisua takki ja housut pään kautta pois, jotta maailma saa nähdä, mitä lintu on tehnyt omaan pesäänsä.

ROSALINDA. Oi, serkku, serkku, serkku, pikku sievä serkkuseni! Jos tietäisit, kuinka monta syltä syvään minä olen lempeen vajonnut! Sitä syvyyttä ei voi mitata; minun rakkauteni pohja on tutkimaton niinkuin Portugalin lahden.

CELIA. Tai pikemmin pohjaton: jota enemmän siihen rakkautta ajat, sitä enemmän sitä juoksee pois.

ROSALINDA. Ei, tuo häijy Venuksen äpärä, joka on haaveista tehty, houreista siinnyt ja hullutuksista syntynyt, tuo sokea poikaveitikka, joka kääntää kaikkien ihmisten silmät, siksi että hänellä itsellään niitä ei ole, hän arvioitkoon, kuinka syvään olen lempeen vajonnut. — Tiedäppäs, Aliena, en enää voi olla Orlandoa näkemättä. Menen varjoa etsimään ja huokailemaan siksi, kunnes hän tulee.

CELIA. Ja minä menen nukkumaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Jaques ja herttuan hovilaisia tulee metsästyspuvussa.)

JAQUES. Kuka se hirven kaatoi?

1 HOVILAINEN. Minä, hyvä herra.

JAQUES. Esittäkäämme hänet herttualle roomalaisena valloittajana; ja hyvin sopivaa olisi panna hirven sarvet hänen päähänsä voittoseppeleen sijaan. — Ettekö osaa, metsästäjä, mitään tilaisuuteen sopivaa laulua?

2 HOVILAINEN. Osaan kyllä.

JAQUES. Laulakaa sitten; sillä ei väliä, kuinka se sointuu, kunhan vain syntyy tarpeeksi melua.

Kolmas kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Rosalinda ja Celia tulevat.)

ROSALINDA. Mitä sanot nyt? Eikö kello jo ole yli kahden? Ja ketään Orlandoa ei näy!

CELIA. Takaan että hän sulasta lemmestä ja aivojen hämmennyksestä on ottanut jousensa ja nuolensa ja mennyt pois — nukkumaan. — Kas, kuka tuossa tulee?

(Silvius tulee.) SILVIUS. Teit' etsin, kaunis nuorukainen. (Antaa hänelle kirjeen.) Tään käski hyvä Phebe antaa teille. En tunne sisällystä, mutta arvaan Suun väänteistä ja otsan rypyistä, Joit' ilmaisi hän tuota kirjoittaissaan, Ett' on se pureva. Mut anteeks suokaa, Min' olen syytön sanantuoja vain. ROSALINDA. Jo tästä kirjeest' itse malttamuskin Vois raivoon yltyä ja riitaa haastaa. Ken tämän sietää, sietää kaikki. Sanoo, Ett' olen ruma, kaltoin kasvatettu, Ja ylpeä, ja ettei mua lemmi, Vaikk' oisi miehet yhtä harvinaiset Kuin Phoenix. Lempo vie! Ei Pheben lempi Se jänis ole, jota minä ajan. Miks kirjoittaa näin mulle? — Kuules, paimen, Tään kirjeen olet itse pannut kokoon. SILVIUS. En, vannon sen, en tunne sisällystä; Sen Phebe kirjoitti. ROSALINDA. Sin' olet narri, Ja lempi sun on vienyt suunniltas. Näin hänen kätensä: se on kuin nahkaa. Juur' hiekkakiven karvainen; ma luulin, Ett' oli hällä hansikkaat, mut käsi Se oli, oikein kyökkikarhun käsi. Mut yhtäkaikki! Sanon, ettei hän Tät' ole keksinyt; se jonkun miehen On keksintöä sekä käsialaa. SILVIUS. Se ihan varmaan hänen on. ROSALINDA. Tuo pöyhkeä ja julma kieliasu Omans' on miekkaajalle; hän mua uhkaa Kuin Turkki kristittyä. Naisen aivoist' Ei lähtisi noin kolhomaisen raakaa, Moist' Aithiopin kieltä, jonk' on sisus Mustempi kuorta. — Mielitkö sa kuulla? SILVIUS. Jos tahdotte; en kirjett' ole kuullut, Mut Pheben julmuudesta liikaakin. ROSALINDA. Mua ilkkuu hän. Näin kirjoittaa se julmus: "Jumal' ihmishahmossa, Tytön mielen hurmoit aivan"; — Voiko nainen noin herjata? SILVIUS. Sanotteko tuota herjaukseksi? ROSALINDA. "Miks toit lainahaamussa Naisen poveen lemmenvaivan?" Oletko milloinkaan kuullut moista ivaa? — "Mies on minuun katseen luonut, Mut ei moista tuskaa tuonut." Niinkuin minä olisin mikään peto! "Jos sun kirkkaan silmäs iva Moisen lemmen nostattaa, Mit' ei katsees maireksiva Silloin minuss' aikaan saa? Lemmen nosti soima syvä; Mit' ei tekis sana hyvä? Hän, jonk' annan tämän viedä, Hän ei lemmestäni tiedä. Vastaa hälle käden lomaan, Otatko sa vastahan Minkä sulle tarjoan: Itseni ja mitä omaan. Mut jos hän sulta kiellon tuo, Niin hauta mulle levon suo."

SILVIUS. Tuotako sanotte soimaukseksi?

CELIA. Ah, paimen-parka!

ROSALINDA. Säälitkö sinä häntä? Ei, häntä ei kannata sääliä. — Voitko sinä tuommoista naista rakastaa? Mitä? Pitää sinua vain koneenaan, jolla soittelee vääriä säveliä! Sietämätöntä! — Mene takaisin hänen luokseen, — sillä huomaan, että rakkaus on sinusta tehnyt aljo-hanhen — ja sano hänelle, että jos hän rakastaa minua, niin minä vaadin häntä rakastamaan sinua; jos hän ei siihen suostu, niin minä en aio hänestä vähääkään välittää, paitsi jos sinä rukoilet hänen puolestaan. — Jos vilpittömästi rakastat, niin mene tiehesi, — ja sanaakaan ei enää, sillä tässä tulee muita ihmisiä.

(Silvius menee.) (Oliver tulee.) OLIVER. Huomenta, kauniit lapset! Sanokaa, Miss' onkaan täällä metsässä se mökki, Jot' yltä ympäröitsee öljypuut. CELIA. Päin länttä tästä, lähilaaksoss' aivan; Halavakuja pitkin puron vartta, Jok' oikealle jää, vie teidät sinne. Mut talo itseään nyt vartioi, Kotona siell' ei tällä haavaa ketään. OLIVER. Jos kieli silmän opas on, niin pitäis Sen neuvosta mun teidät tuntea. Niin, puku, ikä: "poika vaaleahko, Naismainen näkö, käytös niinkuin oisi Täyskasvuinen hän sisar; tyttö lyhyt Ja tummempi kuin veli." Tehän olette Sen mökin omistajat, jota etsin? CELIA. Ei korskaa lie, jos vastaan, ett' ollaan. OLIVER. Orlando teitä tervehtii, ja sille, Jota kutsuu Rosalindaksi, hän tämän Verisen nenäliinan lähettää. Tekö se? ROSALINDA. Minä. Mitä tietää tää? OLIVER. Mun häpeääni vain, kun kuulla saatte. Mik' olen mies, ja kuinka, miksi, missä Tää liina tuli veriin. CELIA. Kertokaa! OLIVER. Kun nuor' Orlando teistä eros äsken, Lupasi kahden tunnin kuluessa Palata. Metsää astui, märehtien Makean-katkerata lempeään. Mutta mitä tapahtui? Hän katsoi syrjään; Kas, mikä näky! Vanhan tammen alla, Jonk' oksat ikä oli sammaloinut Ja lakkalatvan vanhuus kuivannut, Mies ryysyinen ja aivan karvoittunut Selällään nukkui; kaulan ympärille Viherä kultakäärme kiertäytyi, Ja pää jo uhitellen lähenteli Makaajan avosuuta; mutta äkist', Orlandon nähdessään, se päästi irti Ja hiipi luikerrellen pensaikkoon. Sen varjossapa naaras-leijona, Utaret kuiviks imettyinä, makas. Pää maassa, vaaniskellen niinkuin kissa, Siks että liikahtaisi nukkuja: Tuon pedon kuninkaallinen on luonne, Näet, jättää rauhaan, miss' ei eloa. Nyt miest' Orlando lähestyi ja näki, Ett' oli veli se, niin, vanhin veli. CELIA. Oo, puhunut hän tuost' on veljestään, Kuvaten häntä luonnottomimmaksi Maan päällä elävistä. OLIVER. Syystäkin; Hän oli luonnoton, sen hyvin tiedän. ROSALINDA. Mut Orlando? Hän veljen jättikö Saaliiksi nälittyneen jalopeuran? OLIVER. Pois kääntyi kahdesti ja jättää aikoi; Mut laupeus, ylevämpi kostoa, Ja luonto, väkevämpi kiusausta, Hänt' ajoi ahdistamaan leijonaa, Jok' urhon eteen heti kaatui. Meluun Heräsin onnettomast' unestani. CELIA. Te veljensäkö? ROSALINDA. Pelastiko teidät? CELIA. Te hänen henkensäkö vainooja? OLIVER. Se olin, vaan en ole; häpeän Sanoa mikä olin, nyt kun tuntuu Niin suloiselta, muuttunut kun olen. ROSALINDA. Mut verinen tuo liina? OLIVER. Heti, heti. Kun kahden puolen sulokyynelissä On koko ajan uineet kertomukset, Etenkin miten tähän korpeen jouduin, Hän minut saattoi jalon herttuan luo, Jok' antoi mulle vaatetta ja ruokaa Ja uskoi minut veljen hellyyteen. Tää heti vei mun luolaansa; ja siellä Kun riisuutui, niin, nähkääs, jalopeura Käsivarrest' oli purrut vähän lihaa, Jost' yhä vuosi verta. Nyt hän pyörtyi Ja huusi pyörtyessään Rosalindaa. Ma häntä virvoitin ja sidoin haavan; Ja hetken päästä, tointunut kun oli, Hän laittoi tänne mun, vaikk' olen outo, Asiaa kertomaan, jott' anteeks saisi Sanansa rikon, ja tään liinan tuomaan, Verellään tahrattuna, paimenelle, Jot' ilonpäin hän Rosalindaks sanoi. (Rosalinda pyörtyy.) CELIA. Voi, Ganymedes! Rakas Ganymedes! OLIVER. Niin, moni pyörtyy verta nähdessään. CELIA. Tää pahempaa on. — Serkku! — Ganymedes! OLIVER. Kah, hän jo virkoo! ROSALINDA. Kotona jos oisin! CELIA. Me viemme sinut sinne. — Olkaa hyvä Ja häntä käsivarrest' auttakaa. OLIVER. Rohkeutta, nuorukainen! — Oletteko te mies? Teillä ei ole miehen mieltä.

ROSALINDA. Ei ole, sen myönnän. Ah, herraseni, joku voisi luulla, että tämä on taito-teeskelyä. Olkaa hyvä, kertokaa veljellenne, kuinka taiten minä teeskelen. Ho hei!

OLIVER. Tuo ei ollut teeskelyä; kalpeutenne on liian hyvä todistus siitä, että mielenliikutuksenne oli täyttä totta.

ROSALINDA. Teeskelyä, uskokaa pois!

OLIVER. No, hyvä, rohkaiskaa siis mielenne ja teeskelkää olevanne mies.

ROSALINDA. Niin teenkin; mutta, toden totta, oikeastaan minun pitäisi olla nainen.

CELIA. Tule pois! Sinä kalpenet kalpenemistasi. Tule, mennään kotiin. — Hyvä herra, tulkaa mukaan.

OLIVER. Sen teen; näet, veljeni on saapa tiedon, Kuink' anteeks hälle antaa Rosalinda.

ROSALINDA. Tahdon keksiä jotakin. Mutta, olkaa hyvä, kehukaa hänelle minun teeskelytaitoani. — Tulkaa!

(Menevät.)