ALKULAUSE LUKIJALLE. (continued 5)

— Jos teidän armonne lisäisi kaksi reaalia kuussa, — sanoi Sancho — niin katsoisin saaneeni hyvän palkan. Se olisi palkka vaivoistani; mutta mitä tulee teidän armonne antamaan sanaan ja lupaukseen, että lahjoitatte minulle jonkin saaren käskynhaltianviran, niin sen lupauksen täyttämiseksi olisi oikeus ja kohtuus lisätä vielä kuusi reaalia, niin että siitä tulisi kaikkiaan kolmekymmentä reaalia.

— Hyvä; — virkkoi Don Quijote — nyt on kulunut kaksikymmentä viisi päivää siitä, kun lähdimme kotikylästä; laskekaa nyt, Sancho, palkan mukaan, jonka olette itse itsellenne määrännyt, kuinka paljon olen teille velkaa, ja maksakaa, kuten jo sanoin, omalla kädellänne.

Ei hemmetissä, sanoi Sancho — teidän armonne laskee ihan väärin! Mitä siihen saaren lupaamiseen tulee, on aika laskettava siitä päivästä, jona teidän armonne sen minulle lupasi, tähän nykyiseen hetkeen saakka, jossa nyt elämme.

— Kuinka pitkä aika siitä sitten on, Sancho, kun minä sen teille lupasin? — kysyi Don Quijote.

— Jos en aivan väärin muista, — vastasi Sancho, — niin siitä täytyy olla kolmattakymmentä vuotta, pari kolme päivää enemmän tai vähemmän.

Don Quijote löi kämmenellä otsaansa, alkoi nauraa sydämen pohjasta ja sanoi:

— Enhän minä ole viettänyt Sierra Morenassa enkä kaikilla näillä retkilläni enempää kuin vaille kaksi kuukautta, ja sinä, Sancho, väität, että on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun sinulle saaren lupasin! Minä huomaan selvästi, että tahdot ottaa kaikki rahani, jotka ovat hallussasi, palkaksesi, ja jos niin on laita ja jos sinun tekee niitä mieli, niin minä lahjoitan ne sinulle heti paikalla, ja onneksi olkoon. Minä näet suostun mielelläni jäämään niin köyhäksi, ettei minulla ole lanttiakaan, kun vain pääsen vapaaksi tuollaisesta kelvottomasta aseenkantajasta. Mutta sano minulle, sinä kunnoton, joka rikot kaikki vaeltavan ritarikunnan aseenkantajasäännöt, missä olet nähnyt tai lukenut, että yksikään vaeltavan ritarin aseenkantaja on yrittänyt tehdä tällaista välipuhetta herransa kanssa: »Niin ja niin paljon enemmän teidän tulee maksaa minulle kuukausittain, jos suostun teitä palvelemaan»? Lähde, lähde, sinä konna, sinä lurjus ja kuvatus, sillä se sinä olet, lähde, sanon minä, heidän historioittensa valtamerelle, ja jos silloin huomaat, että yksikään aseenkantaja on milloinkaan sanonut tai edes ajatellut, mitä sinä nyt olet lausunut, niin saat naulita sen minun otsaani ja lisäksi sinetöidä kasvoihini kaikilla kynsilläsi. Käännä aasisi ohjakset, tai oikeammin sen marhaminta, ja palaa takaisin kotiisi, sillä sinä et saa seurata minua enää askeltakaan eteenpäin. Voi sinua kiittämätöntä, jonka kanssa olen leipäni jakanut! Voi kuinka kehnolle miehelle olen lupaukseni antanut! Voi sinua vaivaista olentoa, joka olet pikemmin eläin kuin ihminen! Juuri nyt olin ajatellut pitää sinusta huolta toimittamalla sinut sellaiseen asemaan, että sinua eukkosi uhallakin olisi nimitetty armolliseksi herraksi, ja juuri nyt sinä jätät minut? Nytkö lähdet tiehesi, kun olin ehtinyt tehdä lujan ja lopullisen päätöksen antaa hallittavaksesi maailman parhaimman saaren? Mutta kuten itse olet monta kertaa sanonut, hunaja ei ole aasin suuta varten. Sinä olet aasi ja pysyt aasina elämäsi loppuun saakka, sillä minä uskon varmaan, että kuolemasi hetki tulee, ennenkuin huomaat ja oivallat olevasi elukka.

Don Quijoten siten syytäessä solvauksia Sancho tuijotti jäykästi häneen, ja hänet valtasi niin syvä masennus, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, ja hän sanoi surkealla ja vapisevalla äänellä:

— Rakas armollinen herra, minä tunnustan olevani aasi, vain häntää vailla; jos teidän armonne tahtoo panna sen paikalleen, niin katson sen tapahtuneen täydellä oikeudella ja tahdon palvella teitä aasina kaikkina jäljelläolevina elämäni päivinä. Suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, säälikää minun nuoruuttani ja muistakaa, etten tiedä paljoa ja että jos paljon puhun, min se johtuu enemmän yksinkertaisuudesta kuin ilkeydestä; sillä syntistä, joka itsensä parantaa, Jumala armahtaa.

— Olisin ihmetellyt, Sancho, jos et olisi yhtäkään sananlaskua puheeseesi liittänyt. Olkoon menneeksi, minä annan sinulle anteeksi, jos lupaat itsesi parantaa etkä toiste pidä niin tiukasti silmällä omaa etuasi. Koeta pikemmin avartaa sydäntäsi ja odota rohkeasti ja luottamuksella lupausteni täyttymistä; vaikka se viipyy, ei sen silti tarvitse jäädä tapahtumatta.

Sancho lupasi niin tehdä, vaikka se vaikeatakin olisi hänelle vaivaiselle.

Niin he lähtivät metsikköön, missä Don Quijote sijoittui erään jalavan alle ja Sancho erään pyökkipuun juurelle. Sancho vietti yön tuskan ja kivun vallassa, sillä kartunjäljet tuntuivat viileässä yöilmassa entistä enemmän. Don Quijote vietti yönsä tavanomaisissa muisteloissaan; mutta kaikesta huolimatta heidän molempien silmät painuivat umpeen. Herättyään he lähtivät päivän koittaessa jatkamaan matkaansa pyrkien kuuluisan Ebron rannoille, missä heille tapahtui, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.

Yhdeksäskolmatta luku.

Merkillisestä seikkailusta taiotussa venheessä.

Askel askelelta hiljalleen edeten Don Quijote ja Sancho Panza saapuivat kaksi päivää sen jälkeen kuin olivat metsiköstä lähteneet Ebro-joelle, ja Don Quijote iloitsi kovin sen nähdessään. Hän katseli ja silmäili sen miellyttäviä rantoja, sen kirkasta vettä, sen rauhallista kulkua ja sen vetisten kristallien runsautta, ja tämä kaunis näky toi hänen mieleensä jälleen lukemattomia lemmenajatuksia. Hän ajatteli varsinkin, mitä oli nähnyt Montesinon luolassa; vaikka näet mestari Pedron apina oli hänelle sanonut, että osa noista seikoista oli ollut totta ja osa valhetta, tarkkasi hän kuitenkin enemmän niitä, jotka olivat tosia, kuin niitä, jotka saattoivat olla valheellisia, aivan toisin kuin Sancho, joka piti niitä kaikkia yhtenä ainoana valheena. Kulkiessaan niin eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena Don Quijote huomasi pienen venheen, jossa ei ollut airoja eikä muita tarpeita, kiinnitettynä rannalla kasvavan puun runkoon. Hän katseli joka puolelle havaitsematta ketään, astui sitten muitta mutkitta alas Rocinanten selästä ja käski Sanchonkin hypätä alas harmonsa selästä ja sitoa molemmat juhdat lujasti toistensa viereen erääseen lähellä olevaan poppeliin tai halavaan. Sancho kysyi häneltä, mistä tämä äkillinen maahanastuminen ja sitominen johtui. Don Quijote vastasi:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että tämä venhe on tässä nimenomaan ja ainoastaan siitä syystä, että sen tulee kutsua ja kehoittaa minua siihen astumaan lähteäkseni sillä auttamaan jotakin ritaria tai muuta hädänalaista ja ylhäistä henkilöä, joka ilmeisesti on jossakin pahassa ahdingossa; ritariromaaneissa ja samoin niiden noitien keskuudessa, jotka ovat tekemisissä sellaisten historioiden kanssa, on tapana, että jonkun ritarin jouduttua pahaan pulaan hänet voi siitä vapauttaa ainoastaan joku toinen ritari, vaikka he ovatkin kahden- tai kolmentuhannen penikulman, vieläpä pitemmänkin matkan päässä toisistaan, ja silloin he vievät hänet joko väkisin pilvessä tai tarjoavat hänelle venheen, johon hän voi astua, ja niin he silmänräpäystäkään siihen tarvitsematta kuljettavat hänet pois joko ilmojen tietä tai meritse, miten kulloinkin mielivät ja missä hänen apunsa milloinkin on tarpeen. Tämäkin venhe, oi Sancho, on nyt tässä samaa tarkoitusta varten; se on yhtä varmaa kuin että nyt on päivä, ja sido sinä, ennenkuin taas tulee pimeä, harmo ja Rocinante, ja opastakoon meitä Jumala, sillä minä en aio olla venheeseen astumatta, vaikka paljasjalkamunkit minua siitä varoittaisivat.

— Koska niin on laita — vastasi Sancho — ja teidän armonne tahtoo alinomaa käydä tämmöisiin luvalla sanoen hullutuksiin, niin en voi tehdä muuta kuin totella ja kumartaa, niinkuin sananlasku sanoo: »Tee mitä herrasi käskee, vaikka käskisi kanssaan aterioimaan.» Siitä huolimatta tahdon kuitenkin omantuntoni huojennukseksi huomauttaa teidän armollenne, että tämä venhe ei minusta näytä kuuluvan lumotuille, vaan joillekin tämän joen kalastajille, sillä tästä joesta pyydetään mailman parhaita tuutaimia.

Tuon Sancho sanoi eläimiä sitoessaan ja jättäessään ylen murheellisena ne poppamiesten suojaan ja varjelukseen. Don Quijote sanoi hänelle, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, vaikka eläimet jäivät siihen oman onnensa nojaan, koska hän, joka kuljetti heitä itseään pitkien distanssien päähän, varmaan pitäisi huolta heidän toimeentulostaan.

— Minä en ymmärrä, mitä tanssia se on, — sanoi Sancho — enkä ole kuullut semmoista sanaa eläissäni.

— Distanssi — vastasi Don Quijote — merkitsee välimatkaa, eikä ole mikään ihme, vaikka et sitä ymmärrä, sillä et sinä ole velvollinen osaamaan latinaa, niinkuin monet muut, jotka ovat sitä osaavinaan, mutta eivät kumminkaan osaa.

— Minä olen sitonut — virkkoi Sancho. — Mitä nyt teemme?

— Mitä teemme? — vastasi Don Quijote. — Me siunaamme itsemme ja nostamme ankkurin, toisin sanoen astumme alukseen ja katkaisemme köyden, jolla se on kiinnitetty.

Hän hyppäsi venheeseen, Sancho hänen jäljessään; hän katkaisi köyden, ja venhe alkoi hiljalleen lipua ulos rannasta. Huomatessaan olevansa suunnilleen kolmen kyynärän päässä joella Sancho alkoi vapista peläten joutuvansa tuhon omaksi; mutta kaikkein pahimmin häntä huolestutti, että hän kuuli harmonsa huutavan ja näki Rocinanten tempoen pyrkivän vapaaksi. Hän sanoi herralleen:

— Harmo huutaa murehtien, että olemme sen jättäneet, ja Rocinante tempoo itseään irti syöksyäkseen jälkeemme. Voi rakkaat ystävät, olkaa rauhassa, ja hulluus, joka vie meidät nyt pois teidän luotanne, vaihtukoon kohta terveeksi ymmärrykseksi ja johdattakoon meidät jälleen teidän tykönne.

Samassa hän alkoi itkeä niin katkerasti, että Don Quijote sanoi hänelle harmistuneena ja kiukkuisesti:

— Mitä sinä pelkäät, kurja raukka? Mitä itket, vaivainen? Kuka sinua vainoaa, kuka sinua ahdistaa, sinä pelkuri, tai mitä sinulta puuttuu, koska niin kovin valitat hätääsi keskellä yltäkylläisyyttä? Oletko kukaties kulkemassa paljain jaloin Rhypean vuoristossa, vaikka istut tässä kuin arkkiherttua leveällä tuhdolla, hiljaa liukuen pitkin tätä kaunista virtaa, joka aivan pian kuljettaa meidät aukealle meren selälle? Mutta me olemmekin varmaan jo sinne saapuneet ja olemme kulkeneet ainakin seitsemän- tai kahdeksansataa peninkulmaa, ja jos minulla olisi tässä astrolabium, jotta voisin sillä mitata napakorkeuden, niin sanoisin sinulle, kuinka monta peninkulmaa olemme kulkeneet. Pahoin kumminkin erehtyisin ja huonosti asian ymmärtäisin, jollemme ole jo kulkeneet tai kohta tule kulkemaan tasaaja-linjan yli, joka jakaa ja leikkaa molemmat vastakkaiset navat samassa etäisyydessä.

— Kun tulemme sille liinalle, josta teidän armonne puhuu, — kysyi Sancho — kuinka kauas olemme silloin ehtineet?

— Oikein kauas, — vastasi Don Quijote — sillä mainitulle linjalle saavuttuamme olemme kulkeneet puolet niistä kolmestasadastakuudestakymmenestä asteesta, jotka maa- ja vesipallo sisältää Ptolemaion laskujen mukaan, joka oli parhain kaikista tunnetuista kosmografeista.

‒ Jumala varjelkoon, — sanoi Sancho — millaisen hienon herran teidän armonne nyt tuo todistajaksi, putelimiehen ja rosmon, ja mikä kirahvi siinä vielä olikaan.

Don Quijote nauroi selitykselle, jonka Sancho oli antanut kosmografi Ptolemaion nimestä, ja sanoi hänelle:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että espanjalaisilla ja kaikilla niillä, jotka nousevat Cadizissa laivaan matkustaakseen Itä-Intiaan, on eräitä merkkejä, joista he voivat havaita kulkeneensa äsken mainitsemani ekvinoktiaalilinjan yli, ja eräs näistä merkeistä on siinä, että kaikista aluksessa olevista ihmisistä kuolevat täit, niin ettei eloon jää yhtään ainoata ja ettei koko aluksesta löydy yhtäkään, vaikka maksaisi siitä sen painon kultaa. Voit siis pyyhkäistä omaa reittäsi, Sancho, ja jos tapaat jotakin elävää, niin epäilyksemme hälvenee; jollet, niin olemme kulkeneet linjan yli.

— Minä en usko tuosta yhtään mitään; — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta teen niinkuin teidän armonne käskee, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä semmoisten kokeitten tekeminen auttaa, koska näen omin silmin, ettemme ole loitonneet rannasta vielä viittä kyynärää emmekä kahtakaan kyynärää siitä, missä elikot seisovat, sillä tuossa ovat Rocinante ja harmo samassa paikassa, johon ne jätimme, ja kun nyt otan mittaa silmälläni, voin vannoa pyhästi, ettemme liiku eteenpäin edes niin nopeasti kuin muurahainen.

— Suorita sinä, Sancho, tutkimus, jonka sinulle mainitsin, äläkä huoli mistään muusta; sinähän et tiedä mitään koluureista, linjoista, paralleelipiireistä, eläinradoista, ekliptikoista, navoista, seisauspisteistä, tasauspisteistä, planeetoista, tähtikuvioista, pisteistä ja asteista, joiden mukaan maan ja taivaan palloa mitataan; jos näet tietäisit kaiken tämän tai edes osan siitä, niin huomaisit selvästi, kuinka monta paralleelipiiriä olemme leikanneet, kuinka monta tähtikuviota olemme nähneet ja kuinka monta taivaanmerkkiä olemme jättäneet ja yhä jätämme taaksemme. Siksi sanon sinulle vielä kerran: tunnustele itseäsi ja etsi, sillä minä uskon, että olet puhtaampi kuin sileä valkoinen paperiarkki.

Sancho tunnusteli, vei kättään hiljaa ja varovasti kohti vasenta polvitaivettaan, kohotti päänsä, katsoi isäntäänsä ja sanoi:

— Joko on tämä koe mitätön, tai emme ole vielä saapuneet sinne, mihin teidän armonne sanoo meidän saapuneen, vaan olemme vielä monen peninkulman päässä.

— Kuinka niin? — kysyi Don Quijote. — Löysitkö jonkin?

— Löysinhän noita jokusia — vastasi Sancho.

Hän pyyhki sormiaan ja pesi koko kätensä joessa, missä venhe liukui rauhallisesti eteenpäin, minkään salaisen voiman tai piilevän noidan sitä ajamatta, tässä kohdassa hiljaisen ja tyynen virran viemänä.

Samassa he havaitsivat muutamia suuria vesimyllyjä, jotka olivat keskellä jokea, ja ne nähtyään Don Quijote sanoi heti Sancholle kuuluvalla äänellä:

— Näetkö? Tuolla, oi ystäväni, näkyy se kaupunki, linna tai linnoitus, missä on vangittuna joku hädänalainen ritari tai joku solvattu kuningatar tai prinsessa, jonka avuksi minua nyt kuljetetaan.

— Mistä pirun kaupungista, linnoituksesta tai linnasta teidän armonne puhuu? — kysyi Sancho. — Ettekö näe, että nuo ovat jokeen rakennettuja vesimyllyjä, joissa jauhetaan viljaa?

‒ Ole vaiti, Sancho; — sanoi Don Quijote — vaikka ne näyttävät vesimyllyiltä, eivät ne kumminkaan niitä ole. Olenhan sinulle jo sanonut, että noituus muuttaa ja vaihtaa kaikki luonnollisesta hahmostaan. En tarkoita, että se todella muuttaa jonkin olion toiseksi, vaan että siltä näyttää, kuten kokemus meille osoitti, kun näimme, millaiseksi oli muuttunut Dulcinea, minun toiveitteni ainoa pakopaikka.

Venhe oli sillävälin ehtinyt keskelle jokea ja alkoi nyt liukua eteenpäin nopeammin kuin ennen. Kuu vesimyllyjen myllärit näkivät venheen tulevan virran mukana ja suuntautuvan suoraan myllynruuheen, riensivät monet heistä venhettä pidättämään, käsissään pitkät korennot, ja he näyttivät sangen peloittavilta, koska olivat aivan valkoiset ja koska heidän kasvonsa ja vaatteensa olivat yltä päältä jauhoissa. He huusivat kovalla äänellä:

‒ Miehet perkeleet! Minne menette? Oletteko elämään kyllästyneet? Mikä on aikomuksenne? Tahdotteko hukkua ja murskautua myllyn rattaisiin?

— Enkö sinulle sanonut, Sancho, — virkkoi siihen Don Quijote — että olemme ehtineet siihen paikkaan, missä minun tulee osoittaa, mihin käsivarteni voima pystyy? Katso, kuinka paljon ryöväreitä ja roistoja hyökkää minun kimppuuni, katso, kuinka paljon aaveita asettuu minun tielleni, katso, kuinka monet rumat naamat meille irvistelevät… Mutta kohta saatte nähdä, te riiviöt!

Hän nousi venheessä seisomaan ja alkoi äänekkäästi uhkailla mylläreitä huutaen heille:

— Kunnoton ja ilkeä roskaväki, päästäkää irti ja vapauteensa se henkilö, jota pidätte vangittuna tässä linnoituksessa tai vankilassa, olkoon hän ylhäinen tai alhainen, mihin säätyyn ja arvoon kuuluva tahansa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös Leijonaritariksi ja jonka tehtäväksi korkea taivas on varannut tämän seikkailun onnelliseen loppuun saattamisen.

Niin sanoen hän veti miekkansa ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa päin mylläreitä; nämä, jotka tosin kuulivat, mutta eivät ymmärtäneet hänen mielettömiä puheitaan, varautuivat korennoillaan pidättämään venhettä, joka oli jo menossa kuohuvaan myllynruuheen.

Sancho painui polvilleen ja rukoili hartaasti taivasta pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta, ja taivas tekikin niin käyttäen välineinään taitavia ja sukkelia mylläreitä, jotka pidättivät korennoillaan venheen, kumminkin niin, että venhe kaatui ja Don Quijote ja Sancho keikahtivat päistikkaa veteen. Don Quijote suoriutui sentään hyvin vaarasta, sillä hän osasi uida kuin hanhi, vaikka varuksien paino veti hänet kaksi kertaa pohjaan asti. Jos myllärit eivät olisi heittäytyneet veteen ja suoltaneet heitä kuivalle ihan solkenaan, olisivat he molemmat luultavasti löytäneet siitä Troiansa.[68] Kun he siis olivat päässeet kuivalle maalle, läpimärkinä eikä ollenkaan janoisina, painui Sancho polvilleen, laski kätensä ristiin, kohotti katseensa taivaaseen ja rukoili pitkässä ja hartaassa rukouksessa Jumalaa tästä lähtien vapahtamaan hänet ja hänen herransa uhkarohkeista yrityksistä ja seikkailuista.

Samassa saapuivat paikalle kalastajat, joiden omistama venhe oli särkynyt säpäleiksi myllynrattaisiin, ja nähdessään venheen rikkinäisenä he kävivät riisumaan Sanchoa ja vaatimaan Don Quijotelta maksua venheestä. Don Quijote vakuutti aivan rauhallisesti, ikäänkuin hänen ei olisi kuinkaan käynyt, mylläreille ja kalastajille suostuvansa varsin mielellään maksamaan venheen, jos hänelle vain jätettiin ilman ehtoja ja ilman lunnaita se tai ne henkilöt, jotka olivat vangittuina heidän linnassaan.

— Mitä henkilöitä ja mitä linnaa sinä tarkoitat, järjetön mies? — kysyi eräs mylläreistä. — Tahdotko ehkä viedä mukanasi ne, jotka tulevat meidän myllyillemme viljaansa jauhattamaan.

— Jo riittää! — sanoi Don Quijote itsekseen. — Minähän olisin huutavan ääni korvessa, jos tahtoisin pyynnöillä saada tämän roskaväen tekemään jotakin hyvää. Tässä seikkailussa on varmaan kaksi voimallista noitaa osunut vastatusten, ja toinen estää, mitä toinen aikoo: toinen lähetti minulle venheen, ja toinen heitti minut päistikkaa veteen. Jumala meitä varjelkoon; tämä maailma on täynnä petoksia ja juonia, jotka sotivat toisiansa vastaan. En voi enempää.

Sitten hän koroitti äänensä, tuijotti vesimyllyihin ja lausui:

— Ystäväni, keitä lienettekin, te, jotka istutte vangittuina tässä linnassa, suokaa minulle anteeksi; oman onnettomuuteni tähden ja teidän onnettomuudeksenne en voi teitä pelastaa ahdistuksestanne. Tämä seikkailu on varmaan varattu ja säästetty jollekin toiselle ritarille.

Niin sanottuaan hän sopi kalastajien kanssa ja maksoi venheestä viisikymmentä reaalia, jotka Sancho kovin vastahakoisesti luovutti sanoen:

— Vielä kaksi tämmöistä venematkaa, ja koko pääomamme on mennyttä.

Kalastajat ja myllärit katselivat ihmeissään noita kahta omituista hahmoa, jotka näyttivät niin toisenmoisilta kuin muut ihmiset, eivätkä voineet oikein ymmärtää, mitä Don Quijote tarkoitti puheillaan ja kysymyksillään. He otaksuivat, että he olivat molemmat hulluja, jättivät heidät siihen ja lähtivät kukin taholleen, myllärit myllyihinsä ja kalastajat majoihinsa, Don Quijote ja Sancho palasivat elukkainsa luo, yhtä tyhminä kuin olivat sieltä lähteneet, ja siihen loppui seikkailu taiotussa venheessä.

Kolmaskymmenes luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin metsästäjättären.

Ritari ja aseenkantaja palasivat sangen alakuloisina ja huonotuulisina juhtainsa luo, varsinkin Sancho, jonka mieltä kovin rasitti se, että oli täytynyt keventää kukkaroa, sillä hänestä tuntui, että kaikki, mitä siitä otettiin pois, otettiin hänen silmäteristään. Vihdoin he nousivat ratsujensa selkään mitään virkkamatta ja poistuivat kuuluisan joen rannalta, Don Quijote vaipuneena lemmenaatoksiinsa ja Sancho ajatellen olojensa kohentumista, joka nyt näytti kovin kaukaiselta. Vaikka olikin yksinkertainen, hän sentään hyvin käsitti, että hänen isäntänsä teot, kaikki tai ainakin useimmat, olivat pelkkää hullutusta, ja niin hän päätti etsiä tilaisuutta tempautuakseen irti hänen seurastaan ja palatakseen jonakin kauniina päivänä kotiin ryhtymättä enää mihinkään tilintekoon ja lausumatta hänelle mitään jäähyväisiä. Mutta sallimus järjesti asiat aivan toisin kuin hän osasi pelätä.

Sattui näet, että Don Quijote seuraavana päivänä auringon laskiessa, kun he ajoivat ulos eräästä metsästä, antoi katseensa liidellä viheriällä niityllä ja näki sen etäisimmällä laidalla väkeä, jonka hän lähemmäksi tultuaan havaitsi haukalla metsästäväksi seurueeksi. Hän ajoi vielä likemmäksi ja huomasi seurueessa komean naisen ratsastamassa lumivalkoisella tasa-astujalla, jota koristi viheriä loimi ja jonka satula oli hopeainen. Tämä nainen oli itsekin viheriöissä vaatteissa, jotka olivat niin kauniit ja upeat, että näytti siltä kuin itse upeus olisi pukeutunut hänen hahmoonsa. Vasemmalla kädellään hän hallitsi metsästyshaukkaa, mistä Don Quijote päätteli, että hän oli joku ylhäinen nainen ja nähtävästi koko tuon metsästysseurueen johtaja, kuten todella olikin. Senvuoksi hän sanoi Sancholle:

— Kiiruhda, Sancho poikaseni, ja sano tuolle armolliselle rouvalle, joka istuu upean ratsunsa selässä pidellen haukkaa, että minä, Leijonaritari, suutelen hänen suuren kauneutensa käsiä ja siinä tapauksessa, että hänen ylhäisyytensä antaa minulle luvan, tulen henkilökohtaisesti niin tekemään ja palvelemaan häntä, mikäli voimani sallivat ja hänen korkeutensa suvaitsee käskeä. Mutta harkitse, Sancho, miten puhut, ja katso, ettet liitä viestiisi ainaisia sananlaskujasi.

— Nytpä osuitte oikeaan, ihan pilkulleen! — vastasi Sancho. — Minuako varoitatte! En minä ole ensimmäistä kertaa eläessäni viemässä terveisiä korkeille ja kookkaille naisille.

— Armolliselle neiti Dulcinealle viemiäsi terveisiä lukuunottamatta — virkkoi Don Quijote en tiedä sinun vieneen mitään muita, ainakaan minun palveluksessa ollessasi.

— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta hyvää maksajaa ei pantti rasita, eikä hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä; minä tarkoitan, ettei minulle tarvitse mitään sanoa eikä mitenkään minua varoittaa, sillä minä olen aina valmis ja kelpaan vähän joka paikkaan.

‒ Sen kyllä uskon, Sancho; — sanoi Don Quijote mene nyt, ja onnea matkalle, ja Jumala sinua ohjatkoon.

Sancho lähti ajamaan täyttä laukkaa hoputtaen harmonsa tavallista parempaan vauhtiin ja saapui känniin metsästäjättären luo. Hän astui maahan, painui polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

‒ Kaunis armollinen rouva, tuo ritari tuolla, jota mainitaan Leijonaritarin nimellä, on minun isäntäni, ja minä olen hänen aseenkantajansa, jota kotinurkilla nimitetään Sancho Panzaksi. Tämä Leijonaritari, jonka nimi oli vielä tässä taannoin Murheellisen hahmon ritari, käskee minun pyytää teidän ylhäisyydeltänne armollista lupaa, jotta hän saa teidän suosiollisella suostumuksellanne tulla toteuttamaan toiveensa, joka, kuten hän itse sanoo ja kuten minäkin ajattelen, on siinä, että hän haluaa palvella teidän korkeata ylevyyttänne ja ihanuuttanne; ja jos teidän armonne siihen suostuu, niin se koituu hänelle suureksi hyödyksi ja hänen osakseen tulee ylimmäinen armo ja ilo.

— Kelpo aseenkantaja, — vastasi puhuteltu — te olette todella esittänyt terveisenne niin seikkaperäisesti kuin sellaiset lähettilästoimet edellyttävät. Nouskaa seisomaan, sillä aseenkantajan, joka palvelee Murheellisen hahmon ritarin laista ritaria, josta olemme täällä jo paljon kuulleet, ei sovi olla polvillaan; nouskaa, hyvä ystävä, ja menkää sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut nauttimaan minun ja mieheni herttuan vieraanvaraisuutta huvilinnassamme, joka sijaitsee tässä lähellä.

Sancho nousi ihmetellen ystävällisen rouvan kauneutta ja hänen erinomaisen hienoa ja kohteliasta käytöstään, mutta varsinkin sitä, että hän oli sanonut kuulleensa puhuttavan hänen herrastaan, Murheellisen hahmon ritarista; se seikka, ettei rouva ollut maininnut häntä Leijonaritarin nimellä, johtui varmaan siitä, että tämä nimi oli omaksuttu vasta aivan äskettäin. Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä tietoa,[69] kysyi häneltä:

— Sanokaahan, hyvä ystäväni aseenkantaja: eikö teidän herranne ole se, josta on julkaistu historia nimeltä Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen, hän, joka on valinnut sydämensä valtiattareksi jonkun Dulcinea Tobosolaisen?

— Sama mies, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja hänen aseenkantajansa, nimeltä Sancho Panza, joka esiintyy tai jonka ainakin pitäisi esiintyä siinä historiassa, olen minä, jollei minua ole vaihdettu kehdossa, tarkoitan, jollei minua ole vaihdettu kirjapainossa.

— Tämä kaikki ilahduttaa minua kovin — virkkoi herttuatar. — Menkää nyt, parahin Panza, sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut minun tiluksilleni ja ettei olisi voinut sattua mitään, mikä olisi tuottanut minulle suurempaa huvia.

Sancho lähti sanomattoman iloisena viemään tätä mieluisaa vastausta isännälleen, jolle kertoi kaikki, mitä ylhäinen rouva oli sanonut, maalaismaisilla lauseparsillaan koroittaen taivaaseen saakka hänen suurta kauneuttaan, rakastettavuuttaan ja kohteliaisuuttaan. Don Quijote röyhistihe satulassaan, sijoitti jalkansa lujasti jalustimiin, siirsi kypärinsä silmikon paikoilleen, kannusti Rocinantea ja ratsasti jaloryhtisenä suutelemaan herttuattaren kättä. Herttuatar oli lähettänyt kutsumaan puolisoaan herttuaa ja kertoi hänelle saamistaan terveisistä Don Quijoten lähestyessä, ja koska molemmat olivat lukeneet historiamme edellisen osan ja olivat siitä oppineet tuntemaan Don Quijoten mielettömät päähänpistot, niin he odottivat häntä varsin mielellään ja haluten häneen tutustua sekä päättivät suostua kaikkiin hänen ajatuksiinsa, myöntää oikeaksi, mitä hän sanoi, sanoipa mitä tahansa, ja kohdella häntä, niin kauan kuin hän heidän luonansa viipyisi, niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, ottaen huomioon kaikki ne muodollisuudet, jotka ovat tavallisia ritariromaaneissa; he näet olivat niitä lukeneet ja pitivätkin niistä.

Don Quijote lähestyi nyt, kypärinsilmikko kohotettuna, ja hänen alkaessaan astua maahan lähti Sancho pitämään hänen jalustintaan. Mutta Sanchon kävikin niin onnettomasti, että hänen astuessaan harmon selästä hänen toinen jalkansa takertui johonkin satulan hihnaan, niin ettei hän mitenkään voinut siitä irtautua, vaan jäi siihen riippumaan, suu ja ryntäät maassa. Don Quijote, joka ei ollut tottunut astumaan alas, jollei joku pitänyt hänen jalustintaan, luuli Sanchon jo tulleen sitä pitämään, hyppäsi alas koko painollaan ja veti mukanaan Rocinanten satulan, jonka hihnat nähtävästi eivät olleet hyvin kiinnitetyt, ja niin hän mäiskähti maahan satuloineen päivineen, aika lailla häveten ja itsekseen ankarasti soimaten onnetonta Sanchoa, jonka jalka oli yhä satimessa. Herttua käski metsästäjiään menemään ritarin ja aseenkantajan avuksi, ja he nostivat pudonneen ja loukkaantuneen Don Quijoten jaloilleen. Tämä lähti, niin hyvin kuin voi, onnahdellen herttuan ja herttuattaren luo ja polvistui heidän eteensä. Herttua ei kuitenkaan millään muotoa siihen suostunut, vaan astui alas ratsultaan, meni Don Quijoten luo, syleili häntä ja sanoi:

— Mieltäni pahoittaa, armollinen herra Murheellisen hahmon ritari, että ensimmäinen hahmonne minun maillani oli niin onneton kuin tässä nähtiin; mutta aseenkantajan huolimattomuus on usein syynä ikävämpiinkin seikkoihin.

— Seikka, joka on suonut minulle tilaisuuden nähdä teidät, urhoollinen ruhtinas, — vastasi Don Quijote ‒ ei suinkaan voi olla onneton. Vaikka näet olisin pudotessani syöksynyt hamaan syvyyden kuiluun, olisi minut sieltäkin kohottanut ja nostanut ylpeä tietoisuus siitä, että olen saanut nähdä teidät. Aseenkantajani, jonka Jumala kirotkoon, osaa paremmin irroittaa kielensä kantimet lausuakseen ilkeyksiä kuin kiinnittää satulan hihnoja niin, että se pysyy varmasti paikoillaan; mutta olinpa missä tilassa tahansa, kaatuneena tai seisoallani, jalkaisin tai ratsain, minä olen aina valmis palvelemaan teitä ja armollista rouvaa herttuatarta, teidän arvoisaa korkeata puolisoanne, kauneuden arvokasta valtiatarta ja kohteliaisuuden kaikkivaltiasta ruhtinatarta.

— Hiljemmin, armollinen herra Don Quijote Manchalainen; — virkkoi herttua — koska kerran on olemassa armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ei ole soveliasta ylistää muita kaunottaria.

Sancho Panza oli nyt päässyt irti paidastaan, oli tullut luo ja sanoi, ennenkuin hänen isäntänsä ehti mitään vastata:

‒ Ei käy kieltäminen, vaan täytyy myöntää, että armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen on sangen kaunis, mutta ei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa, sillä minä olen kuullut sanottavan, että se, mitä luonnoksi nimitetään, on kuin ruukkumestari, joka tekee saviastioita, ja se, joka tekee yhden kauniin astian, voi tehdä niitä kaksi, kolme ja satakin. Tarkoitan vain, ettei armollisen rouva herttuattaren suinkaan tarvitse hävetä armollista neitiä Dulcinea Tobosolaista.

Don Quijote kääntyi sanomaan herttuattarelle:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne huomata, ettei kenelläkään vaeltavalla ritarilla maailmassa ole ollut suulaampaa eikä kujeellisempaa aseenkantajaa kuin tämä minun aseenkantajani, ja hän kyllä todistaa väitteeni oikeaksi, jos teidän korkeutenne suvaitsee ottaa muutaman päivän aikana vastaan minun palveluksiani.

Siihen vastasi herttuatar:

— Minä pidän suuressa arvossa sitä, että kelpo Sancho on lystikäs, sillä se osoittaa, että hän on älykäs. Leikinlasku ja hupaiset puheet, kuten te, armollinen herra Don Quijote hyvin tiedätte, eivät kuulu typerille ihmisille, ja koska kelpo Sancho on leikkisä ja hupainen, niin minä väitän heti, että hän on älykäs mies.

— Ja suuri suupaltti — lisäsi Don Quijote.

— Sitä parempi; — sanoi herttua — eihän lukuisia leikkipuheita voida ilmaista vähillä sanoilla. Mutta emme huoli nyt tuhlata aikaamme siihen, vaan suvaitkoon Murheellisen hahmon suuri ritari…

— Teidän korkeutenne tulee sanoa Leijonaritari; — huomautti Sancho — nyt ei ole enää mitään murheellista hahmoa, vaan hahmon tulee olla leijonallinen.

Herttua jatkoi:

— Sanon siis, että herra Leijonaritari suvaitkoon lähteä lähellä sijaitsevaan linnaani, missä hänet otetaan vastaan niinkuin semmoinen korkea henkilö on oikeuden mukaan vastaanotettava ja niinkuin me, minä ja herttuatar, yleensä otamme vastaan kaikki tänne saapuvat vaeltavat ritarit.

Sancho oli sillävälin pannut paikoilleen Rocinanten satulan ja kiinnittänyt kunnollisesti satulan vyöt. Don Quijote nousi ratsunsa selkään, herttua uljaan hevosen satulaan, he ottivat herttuattaren väliinsä ja lähtivät ajamaan kohti linnaa. Herttuatar käski Sanchoa ratsastamaan vierellään, sillä häntä huvittivat sanomattomasti Sanchon älykkäät puheet. Sanchoa ei tarvinnut enempää pyytää, hän liittyi kolmen henkilön seuraan ja otti neljäntenä osaa keskusteluun kovin ilahduttaen herttuatarta ja herttuaa, jotka pitivät suurena onnena, että saivat linnaansa vieraikseen semmoisen vaeltavan ritarin ja semmoisen kielevän aseenkantajan.

Yhdesneljättä luku,

jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.

— Sancho oli sanomattoman iloinen huomatessaan, kuten hänestä näytti, olevansa herttuattaren suuressa suosiossa. Elämän mukavuus tuntui hänestä aina mieluisalta, ja senvuoksi hän nyt otaksui löytävänsä herttuattaren linnasta, mitä oli löytänyt Don Diegon ja Basilion luota; ja niin hän aina tarttui tilaisuutta otsatukkaan, mitä tulee hyvien päivien viettämiseen, missä ja milloin se vain kävi päinsä.

Historia kertoo, että herttua, ennenkuin he saapuivat huvilaan tai linnaan, ratsasti edelle ja antoi kaikille palvelijoilleen määräyksen, miten heidän piti kohdella Don Quijotea. Kun hän sitten saapui herttuattaren kanssa linnan portille, tuli samassa linnasta ulos kaksi lakeijaa tai ratsupalvelijaa, joilla oli yllään pitkät laahusviitat, hienointa karmosiinipunaista atlassilkkiä. He nostivat Don Quijoten äkkiä maahan ja sanoivat hänelle:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne auttaa armollista rouvaa herttuatarta astumaan alas.

Don Quijote teki niin, ja sen johdosta lausuttiin molemmin puolin paljon kohteliaita vakuutuksia; mutta herttuatar kieltäytyi sittenkin ehdottomasti eikä suostunut sallimaan kenenkään muun kuin herttuan nostaa itseään ratsun selästä. Hän sanoi, ettei pitänyt itseään kyllin ansiollisena rasittamaan niin ylhäistä ritaria niin tarpeettomalla taakalla. Vihdoin herttua tuli auttamaan häntä maahan, ja kun he kaikki sitten astuivat suurelle sisäpihalle, tuli kaksi kaunista neitoa, jotka heittivät Don Quijoten hartioille erinomaisen hienon purppuraviitan, ja silmänräpäyksessä täyttyivät kaikki pihan parvekkeet herttuaparin palvelijoista ja palvelijattarista, jotka huusivat kovalla äänellä:

— Tervetuloa, te vaeltavien ritareitten kukka ja valio!

Kaikki tai ainakin useimmat heistä valelivat samalla Don Quijotea, herttuaa ja herttuatarta hyvänhajuisilla vesillä. Don Quijote ihmetteli kovin tätä kaikkea, ja tämä oli ensimmäinen päivä, jona hän täysin varmasti uskoi olevansa todellinen vaeltava ritari eikä mikään haaveellinen luuloritari, koska näki itseään kohdeltavan aivan samalla tavalla kuin oli kirjoistaan lukenut menneitten aikojen ritareita kohdellun.

Sancho heitti harmonsa oman onnensa nojaan, pysyi kiinteästi herttuattaren seurassa ja astui hänen kanssaan linnaan. Omatunto alkoi häntä kumminkin soimata, koska hän oli jättänyt aasinsa yksin, ja niin hän kääntyi puhuttelemaan erästä kunnianarvoisaa kamarirouvaa, joka oli muitten mukana tullut vastaanottamaan herttuatarta, ja kuiskasi hänelle:

Señora Gonzalez tai mikä teidän nimenne onkaan…

— Minun nimeni on Doña Rodríguez de Grijalba vastasi kamarirouva. — Mitä haluatte, hyvä ystävä?

Siihen vastasi Sancho:

— Minä haluaisin, että teidän armonne suvaitsisi mennä ulos linnan portille, mistä löydätte minulle kuuluvan harmaan aasin. Suvaitkoon teidän armonne sitten käskeä viedä tai itse viedä sen talliin; eläinrukka näet on hiukan arka eikä missään tapauksessa voi jäädä yksin.

‒ Jos isäntä on yhtä viisas kuin renki, — vastasi kamarirouva — niin hyvin kävi! Menkää, rakas ystävä, menkää hiiteen, te itse ja se, joka on teidät tänne tuonut, ja hoitakaa itse aasinne; me tämän talon kamarirouvat emme ole tottuneet semmoisiin hommiin.

‒ Totta totisesti, — vastasi Sancho — minä olen kuullut herrani, joka tuntee kaikki historiat ihan juurta jaksain, kertovan Lancelotista, että hänen

Brittein maasta tullessaan naiset häntä hoitivat, kamarirouvat ratsuaan,

ja mitä erityisesti aasiini tulee, niin minä en vaihtaisi sitä herra Lancelotin konkariin.

— Hyvä mies, — vastasi kamarirouva — jos olette ilveilijä, niin säästäkää sukkeluutenne semmoiseen aikaan ja paikkaan, missä ne sukkeluuksilta näyttävät ja missä saatte niistä maksun; minulta ette voi saada muuta kuin pitkän nenän.[70]

— Se on varmasti korea ja kypsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armonne ei suinkaan häviäisi korttipelissä, jos saisi laskea pisteiksi ikävuotensa!

— Sinä portonpoika! — huusi kamarirouva vihasta hehkuen. — Minä teen tiliä Jumalalle, olenko vanha vai en, mutta en teille, te kehno lurjus ja sipulinsyöjä!

— Hän huusi tuon niin äänekkäästi, että herttuatar sen kuuli ja kääntyessään katsomaan ja nähdessään kamarirouvansa niin kiukkuisena ja verestävin silmin kysyi häneltä, kuka hänet oli niin suututtanut.

— Tuo hävytön — vastasi kamarirouva. — Hän suvaitsi pyytää minua viemään talliin aasiaan, joka on linnan portilla, mainiten minulle esimerkin, että niin on tehty ennen, en tiedä missä, ja että naiset ovat hoidelleet jotakin Lancelotia ja kamarirouvat hänen hevostaan, ja kaiken hyvän lisäksi hän vielä haukkui minua vanhaksi.

— Sitä pitäisin minäkin solvauksena, — vastasi herttuatar — kaikkein pahimpana, mitä minulle voitaisiin lausua.

Hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Huomatkaa, hyvä Sancho, että Doña Rodríguez on vielä varsin nuori ja että hänellä on myssy päässä pikemmin vain arvon merkkinä ja yleisen tavan vuoksi kuin korkean iän tähden…

— Huonosti minun käyköön kaikkina niinä vuosina, jotka vielä saan elää, — vastasi Sancho — jos tuon sanoin sitä tarkoittaen. Minä sanoin sen vain, koska olen niin kiintynyt aasiini, etten uskonut voivani luovuttaa sitä armeliaammalle henkilölle kuin armollinen rouva Doña Rodríguez.

Don Quijote, joka oli kuullut kaikki, sanoi hänelle:

— Sopiiko tällaisessa paikassa puhua sillä tavalla, Sancho?

‒ Armollinen herra, — vastasi Sancho — jokaisen täytyy valittaa vaivaansa, sattuipa olemaan missä tahansa. Tässä minä tulin harmoa ajatelleeksi ja tässä minä siitä puhuin; jos se olisi jolkahtanut mieleeni tallissa, olisin puhunut siitä siellä.

Siihen virkkoi herttua:

— Sancho on aivan oikeassa, eikä häntä sovi syyttää mistään. Harmo saa apetta niin paljon kuin haluaa, ja Sancho voi olla aivan huoletta, sillä hänen ratsustaan pidetään yhtä hyvä huoli kuin hänestä itsestään.

Näissä keskusteluissa, jotka miellyttivät kaikkia, Don Quijotea lukuunottamatta, saavuttiin yläkertaan, ja Don Quijote johdettiin mitä upeimmilla kulta- ja brokadiverhoilla koristettuun saliin. Kuusi neitosta tuli riisumaan Don Quijoten varuksia ja palvelemaan häntä paasheina; heille kaikille olivat herttua ja herttuatar sanoneet, mitä heidän piti tehdä ja miten heidän tuli kohdella Don Quijotea, jotta hän uskoisi ja havaitsisi, että häntä kohdeltiin niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria. Kun Don Quijoten varukset oli riisuttu, seisoi hän siinä ahtaissa polvihousuissaan ja säämiskänutussaan laihana, pitkänä ja hontelona, posket niin kuopallaan, että niiden sisäpinnat suutelivat toisiaan, sanalla sanoen sellaisena, että tytöt, jotka häntä palvelivat, olisivat pakahtuneet nauruun, jolleivät olisi parhaansa mukaan sitä pidättäneet (mikä oli eräs niistä nimenomaisista määräyksistä, joita he olivat herrasväeltään saaneet).

He pyysivät nyt häneltä lupaa saada riisua hänet alasti pukeakseen hänen ylleen paidan; mutta siihen hän ei millään ehdolla suostunut, vaan sanoi, että vaeltavien ritareitten tuli olla yhtä kainoja kuin urhoollisia. Mutta hän kehoitti heitä antamaan paidan Sancholle, sulkeutui sitten huoneeseen, niissä oli komea sänky, riisuutui alasti ja otti paidan ylleen. Havaitessaan olevansa kahden kesken Sanchon kanssa hän virkkoi:

— Sano minulle, sinä vastaleivottu narri ja vanha hölmö, onko mielestäsi oikein loukata ja solvata niin suuriarvoista ja kunnioitettavaa kamarirouvaa? Pitikö sinun juuri nyt muistaa harmoasi, ja onko tämä sellaista herrasväkeä, että se jättää eläimet huonoon hoitoon, vaikka kohtelee niiden omistajia näin erinomaisen hyvin? Jumalan nimessä, Sancho, hillitse, itsesi äläkä paljasta oikeata karvaasi, jotta saavat nähdä, millaista karkeata ja moukkamaista kudosta sinä olet. Muista, sinä syntinen, että isäntää pidetään sitä suuremmassa arvossa, mitä kunniallisempia ja paremmin kasvatettuja ovat hänen palvelijansa, ja että eräs suurimpia etuja, mitä ruhtinailla on muihin ihmisiin verraten, on siinä, että he käyttävät palvelijoinaan henkilöitä, jotka ovat yhtä moitteettomia kuin he itse. Etkö ymmärrä, että tuotat häpeää itsellesi ja vahinkoa minulle, jos he huomaavat, että olet sivistymätön moukka tai vähäjärkinen ilveilijä, ja otaksuvat, että minäkin olen joku veijari tai joku keinotellen elävä ritari? Ei, ei, rakas Sancho, koeta välttää sellaisia sopimattomia tekoja, sillä se, joka pitää suurta suuta ja ilveilee oikein osaamatta, kaatuu ensi kerran kompastuessaan, ja hänestä tulee epäonnistunut narri. Suista kieltäsi, harkitse ja punnitse tarkoin sanojasi, ennenkuin ne suustasi päästät, ja muista, että olemme tulleet paikkaan, mistä lähtiessämme olemme Jumalan armosta ja minun käsivarteni voimasta saaneet monikertaisen kunnian ja ansion.

Sancho lupasi aivan vilpittömästi kuroa suunsa kiinni tai purra poikki kielensä, ennenkuin sanoisi sanaakaan, joka ei olisi aivan sovelias ja hyvin harkittu, kuten hänen herransa käski, ja kehoitti isäntäänsä olemaan aivan huoletta, koska hän ei tulisi missään tapauksessa ilmaisemaan, keitä he oikeastaan olivat.

Don Quijote pukeutui, otti ylleen olkavyönsä ja miekkansa, heitti hartioilleen avaran helakanpunaisen viitan, pani päähänsä viheriän silkkisen metsästyslakin, jonka palvelevat neitoset olivat hänelle antaneet, ja lähti tässä upeassa asussa suureen saliin, niissä neidot häntä odottivat jakautuneina kahteen riviin, joissa oli kummassakin yhtä monta, ja kaikki varustettuina kaatamaan vettä hänen käsilleen, minkä he sitten tekivät monin niiauksin ja juhlallisin menoin. Sitten saapui kaksitoista paashia hovimestarin kanssa hakemaan häntä aterialle, koska herttua ja herttuatar jo häntä odottivat. He ottivat hänet keskelleen ja veivät hänet komeasti ja majesteetillisesti toiseen saliin, mihin oli katettu upea pöytä ainoastaan neljää henkeä varten. Herttua ja herttuatar tulivat salin ovelle ottamaan häntä vastaan, ja heidän kanssaan tuli eräs vakavannäköinen pappismies, muudan niistä, jotka hallitsevat ruhtinaitten taloja, muudan niistä, jotka itse olematta ruhtinaallista sukuperää eivät osaa koskaan opettaa niitä, jotka sellaisia ovat, kuinka heidän tulee säätynsä vaatimuksia noudattaa, muudan niistä, jotka tahtovat suurten suuruutta mitattavan heidän oman ahtaan mielensä mitoilla, muudan niistä, jotka, tahtoessaan opettaa heidän ohjattavinaan olevia toimimaan säästäväisesti, tekevät heistä pikkumaisia. Näiden joukkoon, sanon minä, nähtävästi kuului se vakavannäköinen pappismies, joka tuli herttuan ja herttuattaren kanssa ottamaan vastaan Don Quijotea. He lausuivat toisilleen lukemattomia kohteliaisuuksia, ottivat hänet sitten keskelleen ja lähtivät pöytään. Herttua tarjosi Don Quijotelle kunniapaikan pöydän yläpäässä, hän ei tahtonut siihen suostua, mutta herttua vaati vaatimistaan, niin että hänen lopultakin täytyi siihen istuutua. Pappi istui häntä vastapäätä, ja herttua ja herttuatar toinen toisella, toinen toisella puolella.

Sancho oli kaiken aikaa läsnä ja katseli ällistyneenä ja ihmeissään, kuinka suurta kunniaa ruhtinaspari osoitti hänen herralleen, ja nähtyään monet kursailut ja pyynnöt, joita herttua ja Don Quijote esittivät, ennenkuin tämä istuutui pöydän päähän, hän sanoi:

— Jos armollinen herrasväki sallii, niin kerron kotikylässäni sattuneen tapauksen, joka johtui pöytäpaikoista.

Sanchon niin sanottua Don Quijote alkoi heti pelätä ja vapista, sillä hän uskoi aivan varmaan, että Sancho taas jaarittelisi jotakin typerää. Sancho katseli häntä, arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi:

— Älkää huoliko pelätä, armollinen herra, en minä käyttäydy sopimattomasti enkä sano mitään, mikä ei ole ihan paikallaan; en minä ole unohtanut, kuinka teidän armonne äsken minua neuvoi puhumaan tai olemaan puhumatta vähän tai paljon, hyvin tai huonosti.

— En minä muista mitään sellaista, Sancho; — vastasi Don Quijote — sano mitä mielit, mutta sano pian.

— Mitä minä tässä aion kertoa, — sanoi Sancho — on ihan totista totta, niin ettei herrani Don Quijote, joka on läsnä, varmaankaan voi sanoa, että valehtelen.

— Minun puolestani — virkkoi Don Quijote — saat valehdella niin paljon kuin haluat, en minä aio sinua estää; mutta ajattele, mitä sanot.

— Minä olen ajatellut sen kerran ja kahdestikin, niin ettei hätä ole tämännäköinen, kuten kohta nähdään.

— On ehkä parasta, — sanoi Don Quijote — että teidän korkeutenne käskee heittää ulos tämän hölmön, joka varmaan lausuu tuhansia tyhmyyksiä.

— Ei, niin totta kuin herttua elää, — sanoi herttuatar — Sancho ei saa poistua hetkeksikään vierestäni; minä pidän hänestä paljon, sillä tiedän, että hän on hyvin hupainen.

— Saakoon teidän pyhyytenne elää hupaisia päiviä, ‒ sanoi Sancho — koska teillä on minusta niin hyvät ajatukset, vaikka en olekaan niiden arvoinen. Mutta seikka, jonka tässä aion kertoa on seuraava. Muudan kotikylässäni asuva hidalgo, erittäin rikas ja ylhäinen herra, hän näet oli Medina del Campon Álamos-sukua ja oli naimisissa Doña Mencia de Quiñonesin kanssa, joka oli Don Alonso de Marañonin tytär, joka oli Santiago-ritarikunnan ritari, joka hukkui Herraduran satamaan,[71] josta muutamia vuosia sitten syntyi kylässämme se rähinä, missä luulen herrani Don Quijotenkin olleen mukana, missä haavoittui se Tomasillo huimapää, seppä Balbastron poika… Eikö tämä kaikki ole totta, armollinen herra ja isäntä? Sanokaa se totuuden nimessä, jottei tämä herrasväki pidä minua valehtelijana ja suupalttina.

— Toistaiseksi — virkkoi pappismies — pidän teitä enemmän, suupalttina kuin valehtelijana, mutta en vielä tiedä, miksi teidät tuonempana katson.

— Sinä mainitset niin paljon todistajia, Sancho, ja niin paljon tuntomerkkejä, että minun täytyy myöntää, että nähtävästi puhut totta. Jatka kertomustasi ja tee se lyhyemmin, sillä ethän ehdi loppuun kahdessa päivässä, jos tuolla tavalla kerrot.

— Ei hänen pidä sitä lyhentää, —sanoi herttuatar — jos tahtoo tehdä minun mieleni mukaan, vaan hänen tulee kertoa se omalla tavallaan, vaikka ei pääsisi päähän viikossa; jos se niinkin kauan kestäisi, niin se olisi hupaisin aika, minkä olen eläessäni viettänyt.

— No niin, arvoisa herrasväki, — jatkoi Sancho — minä siis kerron, että mainittu hidalgo, jonka tunnen kuin viisi sormeani, sillä hänen asuntonsa ei ole pyssynkantamankaan päässä meiltä, kutsui kerran luokseen aterialle köyhän, mutta kunniallisen talonpojan.

— Eteenpäin, hyvä ystävä; — virkkoi siihen pappi — näyttäähän siltä, että juttunne tulee kerrotuksi vasta toisessa maailmassa.

— En ehdi vielä puolitiehenkään, kun kertomukseni on jo lopussa, jos Jumala suo — vastasi Sancho. — Sanon siis, että mainittu talonpoika tuli tuon hidalgon luo, joka oli hänet aterialle kutsunut, ja rauha hänen sielulleen, sillä hän on jo kuollut ja paremmaksi varmuudeksi sanotaan vielä, että hän sai autuaan lopun, minä näet en ollut läsnä, kun olin juuri silloin lähtenyt Temblequeen heinää tekemään…

— Minä pyydän teitä hartaasti, hyvä ystävä, palaamaan Temblequestä niin pian kuin suinkin ja päättämään kertomuksenne lähtemättä hautaamaan hidalgoa, jollette halua haudata meitä muitakin.

— Seikka oli siis se, — virkkoi Sancho — että heidän pöytään istuutuessaan, ja minusta tuntuu kuin nyt näkisin heidät siinä ilmielävinä…

Herttuaa ja herttuatarta kovin huvitti se harmi, jota pappismies näytti tuntevan Sanchon kertoessa historiaansa niin seikkaperäisesti ja katkonaisesti, mutta Don Quijote oli menehtyä vihan vimmaan.

— Sanon siis, — jatkoi Sancho — että heidän istuutuessaan pöytään, kuten sanoin, talonpoika vaati välttämättä hidalgoa istuutumaan pöydän päähän, ja hidalgo puolestaan vaati vaatimalla, että talonpojan piti siihen istuutua, koska hänen talossaan piti aina tapahtua niinkuin hän sanoi; mutta talonpoika, joka tahtoi käyttäytyä kohteliaasti ja sivistyneesti, ei halunnut millään muotoa siihen suostua, kunnes hidalgo kiukuissaan laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, istutti hänet siihen väkisin ja sanoi: »Istu, pölkkypää; siinä, missä minä istun, on aina pöydänpää.» Ja tämä on se kertomus, ja minä todella uskon, ettei se ole tässä ihan asiaton.

Don Quijoten kasvojen ruskeassa pinnassa vivahtelivat tuhannet värit. Herttua ja herttuatar tukahduttivat naurunsa, jotta Don Quijote ei suuttuisi vielä enemmän, hyvin oivallettuaan Sanchon ilkeyden. Vaihtaakseen puheenaihetta ja estääkseen Sanchoa lausumasta enempiä tyhmyyksiä herttuatar kysyi Don Quijotelta, millaisia uutisia hän oli saanut neiti Dulcinealta ja oliko hän äskettäin lähettänyt hänelle lahjaksi jättiläisiä tai ryöväreitä, koska hän oli varmaan voittanut niitä useitakin. Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, onnettomuuksillani on ollut alku, mutta loppua niihin ei tule milloinkaan. Minä olen voittanut jättiläisiä ja olen lähettänyt hänen luokseen ryöväreitä ja maantierosvoja, mutta mistä he voisivat hänet löytää, kun hän on lumottu ja muutettu kaikkein rumimmaksi maalaispiiaksi, mitä kuvitella saattaa?

— Enpä tuota tiedä; — virkkoi Sancho Panza — minusta hän näyttää maailman kauneimmalta olennolta; tiedän ainakin, ettei hän ketteryydessä ja hyppytaidossa ole nuorallatanssijaa huonompi. Minä vakuutan teille, armollinen rouva herttuatar, että hän hyppää maasta aasin selkään kuin kissa.

— Oletteko nähnyt hänet lumottuna, Sancho? — kysyi herttua.

— Olenko nähnyt! — virkkoi Sancho. — Kuka hiidessä olisikaan sitten ensimmäisenä keksinyt koko tämän noituushomman? Hän on noiduttu yhtä varmasti kuin autuas isäni!

Kuullessaan puhuttavan jättiläisistä, rosvoista ja noituuksista pappismies johtui heti ajattelemaan, että tämän täytyi olla Don Quijote Manchalainen, jonka historiaa herttua tapasi lukea, mistä pappi oli monesti häntä moittinut sanoen olevan järjetöntä lukea semmoisia järjettömyyksiä. Havaittuaan nyt otaksumansa oikeaksi hän lausui herttualle kiukkuisesti:

— Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne täytyy kerran tehdä Jumalalle tiliä siitä, mihin tämä ihmisparka ryhtyy. Tämä Don Quijote tai Don Kaistapää tai mikä hänen nimensä olikaan, ei nähdäkseni ole vielä niin mieletön kuin teidän ylhäisyytenne haluaa hänen olevan, koska antaa hänelle tilaisuutta jatkaa joutavia typeryyksiään.

Sitten hän kääntyi puhumaan Don Quijotelle ja sanoi:

— Ja te, hölmö, kuka on teille uskotellut, että olette vaeltava ritari ja että voitatte jättiläisiä ja otatte vangiksi maantierosvoja? Menkää Jumalan nimeen ja samassa nimessä olkoon teille sanottu: palatkaa kotiin ja kasvattakaa lapsianne, jos teillä niitä on, ja pitäkää huolta taloudestanne ja lakatkaa kuljeksimasta maailmalla töllistelemässä ja olemasta kaikkien niiden naurun esineenä, jotka teidät tuntevat tai eivät teitä tunne. Missä hiidessä olettekaan nähneet olleen tai vielä olevan vaeltavia ritareita? Missä onkaan jättiläisiä Espanjassa, maantierosvoja Manchassa tai lumottuja Dulcineoja ja kaikkia niitä lukemattomia typeryyksiä, joita teistä kerrotaan?

Don Quijote kuunteli tarkkaavasti kunnianarvoisen miehen sanoja ja havaitessaan hänen vaienneen nousi seisomaan, ollenkaan arkailematta herttuaa ja herttuatarta, kiukkuisin elein ja ilmein, ja sanoi…

Mutta hänen vastauksensa ansaitsee oman luvun.

Kahdesneljättä luku.

Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista vakavista ja hupaisista tapahtumista.

Noustuaan seisomaan, vapisten kiireestä kantapäähän kuin elohopean myrkyttämänä, Don Quijote lausui hätäisesti ja värisevällä äänellä:

— Paikka, missä olen, läsnäolevat henkilöt ja kunnioitus, jota olen tähän saakka tuntenut ja tunnen yhä teidän armonne säätyä kohtaan, kaikki tämä hillitsee ja pidättää oikeutetun närkästykseni voimaa; ja niin hyvin siitä syystä kuin myös siksi, että tiedän kaapuniekkojen käyttävän naisten asetta, nimittäin kieltään, tahdon käydä tasaiseen taisteluun teidän armonne kanssa, jolta voisi pikemmin odottaa hyviä neuvoja kuin halpamaisia solvauksia. Hurskaat ja hyvää tarkoittavat moitteet vaativat toisenlaisia olosuhteita ja edellyttävät toisenlaista esitystapaa, ja varmaa on ainakin, että minua julkisesti ja niin tuimasti moittiessanne olette mennyt kaiken hyvän moitteen rajojen ulkopuolelle. Sellainen moite näet pohjautuu pikemmin lempeyteen kuin tuimuuteen, eikä ole oikein, että nimitetään syntistä ihmistä mielettömäksi ja hölmöksi lähemmin — tuntematta moitittavana olevaa virhettä. Ellette tätä hyväksy, niin sanokaa minulle, armollinen herra: mitä niistä hulluuksista, jotka olette minussa havainnut, te tuomitsette ja soimaatte, ja minkä sellaisen tähden käskette minun lähteä kotiin pitämään huolta taloudestani ja vaimostani ja lapsistani, tietämättä, onko minulla niitä? Sopiiko syöksyä sillä tavalla päätä pahkaa vieraisiin taloihin ja komentaa niitten isäntiä? Ja sopiiko semmoisten, jotka ovat kasvaneet vieraan leivissä eivätkä ole nähneet maailmaa enempää kuin mahtuu kahden- tai kolmenkymmenen peninkulman piiriin, käydä julkeasti säätämään ritariuden lakeja ja tuomitsemaan vaeltavia ritareita? Onko kukaties turha yritys ja onko tuhlattua aikaa se, joka käytetään vaeltaen maailmalla, eikä suinkaan etsien nautintoja, vaan kaikkia niitä vaikeuksia, joiden kautta jalot ihmiset kohoavat kuolemattomuuden piiriin? Jos ylhäiset, jalot, hyväsukuiset ritarit pitäisivät minua hölmönä, niin minä katsoisin sellaisen solvauksen auttamattomaksi, mutta kuullessani kirjatoukkain, jotka eivät ole milloinkaan olleet ritariuden poluilla, pitävän minua yksinkertaisena, en välitä siitä vähän vähääkään. Minä olen ritari ja kuolen ritarina, jos Korkein sallii. Toiset kulkevat kopean kunnianhimon leveitä latuja, toiset orjamaisen ja alhaisen imartelun, toiset petollisen tekopyhyyden ja muutamat todellisen jumalanpelon tietä; mutta minä kuljen tähteni johtamana vaeltavan ritarikunnan kapeata polkua, ja sitä tointa harjoittaessani halveksin maallista hyvyyttä, mutta en kunniaa. Minä olen kostanut solvauksia, korjannut vääryyksiä, rangaissut julkeutta, voittanut jättiläisiä ja kukistanut maahan kummituksia; minä olen rakastunut, vain siksi, että vaeltavien ritareitten täytyy olla rakastuneita, mutta minä en rakasta niinkuin siveettömät rakastajat, vaan pidättyvällä platonisella tavalla. Minun aikeeni tähtäävät aina hyviin tarkoituksiin, nimittäin siihen, että teen hyvää kaikille enkä tee pahaa kenellekään; ja minä pyydän teidän korkeuksianne, mainiota herttuaa ja herttuatarta sanomaan, sopiiko henkilöä, joka niin ajattelee, joka niin toimii ja näin puhuu, nimittää hölmöksi.

— Hyvin puhuttu, jumaliste! — sanoi Sancho. — Älkää lausuko enää sanaakaan puolustukseksenne, armollinen herrani ja isäntäni, sillä maailmassa ei voida mitään parempaa sanoa, ei ajatella eikä noudattaa. Jos tämä herra muuten väittää, kuten on väittänyt, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita, niin onko ihmekään, ettei hän tiedä mitään asioista, joista puhuu?

— Oletteko te, hyvä mies, — kysyi pappi — kenties se Sancho Panza, josta kerrotaan, että hänen isäntänsä on luvannut hänelle saaren?

— Olen kuin olenkin, — vastasi Sancho — ja minä ansaitsen sen yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä olen niitä miehiä, joista sanotaan: »Liittykää hyviin ihmisiin, niin teistä tulee yksi heistä», minä olen niitä, joista sanotaan: »Vähät suvusta, seura miehen hioo», ja minä olen niitä, joista sanotaan, että »joka hyvään puuhun nojaa, se hyvän varjon saa». Minä olen nojannut hyvään herraan ja olen nyt ollut jo monta kuukautta hänen seurassaan, ja jos Jumala suo, niin minusta tulee hänen kaltaisensa, ja eläköön hän ja annettakoon minun elää, sillä häneltä ei tule puuttumaan keisarikuntia eikä minulta hallittavia saaria.

— Eipä suinkaan, Sancho ystäväni, — virkkoi siihen herttua — sillä minä teen teidät armollisen herran Don Quijoten nimessä erään minulle kuuluvan ja tätä nykyä haitattomana olevan eikä suinkaan vähäpätöisen saaren hallitsijaksi.

— Lankee polvillesi, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja suutele hänen ylhäisyytensä jalkoja kiitokseksi armosta, jota hän on sinulle osoittanut.

Sancho totteli; mutta sen nähtyään pappi nousi pöydästä aivan kiukuissaan ja sanoi:

— Sen puvun nimessä, joka minulla on ylläni, olen valmis väittämään, että teidän ylhäisyytenne on yhtä yksinkertainen kuin nämä syntiset. Ajatelkaa, eikö heistä täydy tulla hulluja, kun viisaat kiittävät heidän hulluuttansa! Jääköön teidän ylhäisyytenne heidän seuraansa; niin kauan kuin he täällä viipyvät, aion minä pysytellä kotonani enkä huoli enää moittia seikkoja, joita en kykene korjaamaan.

Mitään enempää virkkamatta ja ateriaansa jatkamatta hän lähti pois, eivätkä herttuan ja herttuattaren pyynnöt saaneet häntä jäämään. Herttua ei kumminkaan paljoa puhunut, sillä hänet esti siitä hengenmiehen sopimattoman suuttumuksen aikaansaama nauru. Naurettuaan kyllältään hän sanoi Don Quijotelle:

— Herra Leijonaritari, teidän armonne on vastannut omasta puolestaan niin ylevästi, ettei teidän tarvitse enää mitenkään vaatia hyvitystä tuosta näennäisestä solvauksesta, joka todella ei ole mikään solvaus; eiväthän näet, kuten teidän armonne parhaiten tietää, pappismiehet voi ketään solvata enempää kuin naiset.

— Niin on laita; — vastasi Don Quijote — ja syynä on, ettei henkilö, jota itseään ei voida loukata, myöskään voi loukata toista. Naiset, lapset ja papit eivät voi puolustautua, jos heitä ahdistetaan, eivätkä he myöskään voi joutua solvattaviksi. Kuten teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, on loukkauksen ja solvauksen välillä tämä ero: solvaus tulee sellaisen henkilön taholta, joka sen tekee, voi tehdä ja jatkaa sitä; loukkaus taas voi tulla kenen taholta hyvänsä, eikä siihen tarvitse sisältyä solvausta. Esimerkiksi: joku seisoo kadulla aivan huoletonna; tulee sitten kymmenen asestettua miestä jotka antavat hänelle selkäsaunan, hän tarttuu miekkaansa ja tekee velvollisuutensa, mutta vihollisten monilukuisuus on esteenä, niin ettei hän voi saavuttaa tarkoitustaan, nimittäin kostaa; sellaista henkilöä on kohdannut loukkaus, mutta ei solvaus. Saman seikan vahvistaa toinen esimerkki: joku seisoo selin, toinen tulee ja lyö häntä ja lyötyään pakenee jäämättä odottamaan, ja toinen kiiruhtaa hänen jälkeensä kumminkaan häntä saavuttamatta; mies, jota lyötiin, tuli loukatuksi, mutta ei solvatuksi, sillä solvauksen tulee olla jatkuva. Jos sitävastoin lyöjä, vaikka hyökkääkin salaa kimppuun, vetää miekkansa, jää paikalleen ja uhmaa vastustajaansa, niin se, jota lyödään, joutuu samalla kertaa loukatuksi ja solvatuksi, loukatuksi, koska hänen kimppuunsa on kavalasti hyökätty, solvatuksi, koska lyöjä jatkaa tekoaan jääden paikalleen lähtemättä pakoon. Kaksintaistelun ankarain lakien mukaan voin siis tuntea olevani loukattu, mutta en solvattu; lapset ja naiset näet eivät voi kenenkään kunniaa loukata, heillä ei niinmuodoin ole mitään syytä paeta eivätkä he voi ryhtyä vastarintaan, ja samoin on niiden laita, jotka toimivat pyhän kirkon palveluksessa; näiltä kolmelta ihmislajilta puuttuu sekä hyökkäys- että puolustusaseita, joten he eivät voi hyökätä kenenkään kimppuun, vaikka ovat hekin luonnostaan velvolliset puolustautumaan. Ja vaikka äsken sanoin, että voin katsoa olevani loukattu, sanon nyt, ettei se ole mitenkään mahdollista, koska se, jota solvaus ei voi kohdata, ei myöskään itse voi ketään solvata. Näistä syistä minun ei tule panna pahakseni tuon hyvän miehen loukkaavia sanoja enkä todella niin teekään; olisin vain toivonut hänen viipyvän vielä vähän aikaa, jotta olisin voinut hänelle osoittaa, kuinka pahoin hän erehtyi otaksuessaan ja sanoessaan, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita; jos Amadis tai joku hänen lukemattomista jälkeläisistään olisi kuullut sellaisen väitteen, niin hänen armonsa olisi varmaan käynyt huonosti.

— Sen minä takaan; — sanoi Sancho — he olisivat lyöneet häntä niin, että olisivat halkaisseet hänet ylhäältä alas asti kuin granaattiomenan tai aivan kypsän meloonin. Eivät ne pojat olisi sietäneet semmoista hävyttömyyttä! Minä uskon totisesti, että Montalbanin Rinaldo, jos hän olisi kuullut tuon miesrähjän sanat, olisi lyönyt häntä vasten leukoja, niin että häneltä olisi kadonnut puhumisen halu kolmeksi vuodeksi. Olisipa hän vain käynyt heidän kanssaan ottelemaan, niin lujille olisi joutunut, ennenkuin olisi heidän kynsistään päässyt!

Herttuatar oli menehtyä nauruun kuunnellessaan Sanchon puhetta. Tämä oli hänen mielestään vielä hupaisempi ja hullumpi kuin hänen herransa, ja siihen aikaan oli paljon muitakin, jotka olivat samaa mieltä. Don Quijote tyyntyi vihdoin, ateria lopetettiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois, tuli saliin neljä neitoa; yksi heistä kantoi hopeamaljaa, toinen toi vesikannua, joka sekin oli hopeainen, kolmannen olkapäällä oli kaksi lumivalkoista, rikkaasti kirjaeltua pyyheliinaa, ja neljännellä, joka oli käärinyt hihansa kyynärpäätä myöten, oli valkoisissa käsissään (ne näet tietenkin olivat valkoiset) myhkyrä Napolin saippuaa. Maljaa kantava neitonen saapui luo ja asetti sievästi ja luontevasti maljan Don Quijoten leuan alle. Vaikka tämä seremonia ritaria ihmetytti, ei hän kumminkaan virkkanut sanaakaan, vaan otaksui, että tässä maanpaikassa oli tapa sellainen, ja ojensi leukansa niin pitkälle kuin voi. Samassa alkoi kannusta virrata vettä, saippuaneito kiiruhti saippuoimaan hänen partaansa ja peitti lumivalkoiseen vaahtoon (niin valkoista se tosiaan oli) sekä kuuliaisen ritarin parran että hänen koko kasvonsa ja silmänsäkin, niin' että hänen oli pakko ne sulkea. Herttua ja herttuatar, jotka eivät tietäneet mitään tästä asiasta, odottivat, mihin tällainen erinomainen pesu saattaisi johtaa. Kun parturineito oli hieronut ritarin kasvoihin paksun saippuakerroksen, häneltä muka puuttui vettä, ja hän käski kannua kantavan neidon hakea lisää sanoen, että armollinen herra Don Quijote kyllä odottaisi. Toinen totteli, ja Don Quijote istui siinä niin merkillisen ja naurettavan näköisenä kuin suinkin ajatella saattaa.

Kaikki läsnäolevat, joita oli paljon, katselivat häntä, ja oli iso ihme ja osoitti suurta itsehillintää, että he, nähdessään hänen puolen kyynärän pituisen kaulansa, joka oli tavallista päivettyneempi, hänen ummistaneet silmänsä ja saippuoidun partansa, voivat pidättää nauruansa. Keppostaan tekevät tytöt seisoivat siinä silmät alas luotuina ja uskaltamatta katsahtaa isäntäväkeensä. Herttuan ja herttuattaren mielessä taistelivat närkästys ja naurunhalu, eivätkä he tienneet, mitä tehdä: rangaistako tyttöjä heidän julkeudestaan vai palkitako heitä siitä huvista, että saatiin nähdä Don Quijote semmoisessa asussa. Vihdoin toinen tyttö palasi tuoden vesikannun, Don Quijoten peseminen lopetettiin, ja sitten astui hänen luokseen pyyheliinoja kantava tyttö, joka sangen vakavasti hänet pyyhki ja kuivasi. Vihdoin kaikki neljä kumarsivat ja niiasivat syvään ja aikoivat poistua, mutta herttua, joka ei halunnut Don Quijoten huomaavan, että hänelle oli tehty kepponen, kutsui pesumaljaa kantavan tytön ja sanoi hänelle:

— Tulkaa tänne ja peskää minutkin ja katsokaa, ettei vesi lopu.

Älykäs ja nokkela tyttö astui heti luo ja asetti maljan aivan samalla tavalla herttuan leuan alle. Sitten he kiireesti pesivät ja saippuoivat hänet kelpo tavalla, pyyhkivät ja kuivasivat, niiasivat ja menivät menojaan. Myöhemmin saatiin tietää herttuan vannoneen, että hän olisi rangaissut heitä nenäkkyydestä, jolleivät he olisi pesseet häntä samoinkuin Don Quijotea; mutta tytöt pelastivat itsensä älykkäästi pulasta saippuoimalla hänetkin.

Sancho katseli tarkkaavasti pesemis-seremoniaa ja sanoi itsekseen:

— Pyhä isä! Onkohan tässä maanpaikassa tapana pestä aseenkantajienkin parta samoinkuin ritarien? Minulle se totisesti olisi hyvään tarpeeseen, ja sitä kiitollisempi olisin, jos vielä ajelisivat partani.

— Mitä te siinä itseksenne puhutte; Sancho? — kysyi herttuatar.

— Minä sanon tässä, armollinen rouva, vastasi hän ‒ että olen aina kuullut kerrottavan, että toisten ruhtinaitten hoveissa aterian loputtua annetaan vettä käsille, mutta ei lipeää partaan. Onpa hyvä, että saa kauan elää, jotta saa paljon nähdä, vaikka sanotaanhan niinkin, että joka kauan elää, se paljon pahaa kokee, joskin tuommoisen pesun kokeminen on pikemmin huvia kuin vaivaa.

‒ Älkää olko huolissanne, hyvä Sancho; — sanoi herttuatar — minä pidän huolen siitä, että kamarineitini teidät pesevät ja panevat pyykkiinkin, jos niin tarvitaan.

— Minä tyydyn parran pesemiseen, — vastasi Sancho ainakin toistaiseksi; Jumala on säätänyt, mitä tuonnempana tapahtuu.

— Ottakaa huomioon, hovimestari, — sanoi herttuatar — mitä kelpo Sancho haluaa, ja täyttäkää hänen toivomuksensa täsmällisesti.

Hovimestari lupasi kaikin puolin palvella herra Sanchoa ja lähti sitten aterioimaan vieden Sanchon mukanaan. Herttua ja herttuatar jäivät Don Quijoten kanssa pöydän ääreen, ja he keskustelivat siinä monista eri asioista, jotka sentään kaikki koskivat asetointa ja vaeltavaa ritarikuntaa.

Herttuatar pyysi Don Quijotea, jonka sanoi huomanneensa hyvämuistiseksi, kuvailemaan neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta ja hänen kasvojensa piirteitä. Sen nojalla, mitä huhu oli tietänyt kertoa Dulcinean kauneudesta, herttuatar piti aivan varmana, että hänen täytyi olla kaunein olento koko maailmassa, vieläpä koko Manchassakin. Kuultuaan herttuattaren pyynnön Don Quijote huokasi ja sanoi:

— Jos voisin temmata sydämen povestani ja asettaa sen teidän korkeutenne nähtäviin lautaselle tähän pöydälle, niin kieleni ei tarvitsisi nähdä vaivaa lausumalla, mitä tuskin voidaan ajatuksella käsittää, sillä, teidän ylhäisyytenne näkisi valtiattareni siihen täydellisesti kuvattuna. Mutta mitä hyödyttää, jos nyt ryhdyn kohta kohdalta ja piirre piirteeltä kuvailemaan ja esittämään verrattoman Dulcinean kauneutta, koska sellainen tehtävä on toisille hartioille paremmin sopiva taakka, tehtävä, jonka suorittamisessa tulisi askarrella Parrhasion, Timantheen ja Apelleen siveltimien ja Lysippon taltan maalaten ja muovaten hänen kuvaansa kankaalle, marmoriin ja pronssiin, ja ciceronisen ja demosthinisen kaunopuheisuuden, oikein häntä sanoilla ylistäen.

Mitä merkitsee demosthininen, armollinen herra Don Quijote? — kysyi herttuatar. — Sitä sanaa en ole kuullut eläessäni.

— Demosthininen kaunopuheisuus — vastasi Don Quijote — merkitsee samaa kuin Demostheneen kaunopuheisuus, samoinkuin ciceroninen merkitsee Ciceron kaunopuheisuutta; nämä molemmat näet olivat maailman parhaimmat kaunopuhujat.

— Niin on laita; — virkkoi herttua — ja te olitte hiukan hajamielinen esittäessänne tuon kysymyksen. Mutta armollinen herra Don Quijote ilahduttaisi meitä sittenkin suuresti, jos suostuisi kuvailemaan valtiatartaan; vaikka hän piirtäisi vain joitakin ääriviivoja ja luonnoksia, niin kuvasta varmaan syntyy sellainen, että kauneimpienkin naisten täytyy häntä kadehtia.

— Minä tekisin sen epäilemättä, — vastasi Don Quijote —jollei hän olisi häipynyt muististani hänelle äskettäin sattuneen onnettomuuden tähden, joka on niin suuri, että mielin häntä pikemmin itkeä kuin kuvailla. Teidän korkeuksienne näet tulee tietää, että minä, lähdettyäni tässä taannoin suutelemaan hänen käsiänsä ja saamaan hänen siunaustaan ja suosiollista lupaansa tätä kolmatta retkellelähtöä varten, löysin etsimäni asemesta aivan toisen henkilön, havaitsin, että hän oli lumottuna ja että prinsessasta oli tullut maalaistyttö, kauniista ruma, enkelistä perkele, hyvätuoksuisesta inhoittava kuin rutto, sivistyneestä sivistymätön, siveästä neidosta kevyt kekkale, valkeudesta pimeys ja sanalla sanoen Dulcinea Tobosolaisesta sayagolainen talonpoikaistyttö.

— Jumala varjelkoon! — huudahti herttua kovalla äänellä. — Kuka on tuottanut maailmalle semmoisen vahingon? Kuka on riistänyt siltä sitä ilahduttaneen kauneuden, sitä huvittaneen viehätyksen ja sille kunniaa tuottaneen siveyden?

— Kuka? — virkkoi Don Quijote. — Kuka muu se voisikaan olla kuin joku ilkeä noita niiden monien kateellisten joukosta, jotka minua vainoavat? Tämä kirottu sukukunta, joka on tullut maailmaan himmentämään ja tuhoamaan hyvien ihmisten tekoja ja vetämään esiin ja ylentämään pahojen tekoja. Noidat ovat minua vainonneet, noidat minua vainoavat ja noidat tulevat minua vainoamaan, kunnes syöksevät minut ja minun jalot ritaritekoni unohduksen syvään kuiluun ja vahingoittavat ja haavoittavat minua juuri siinä kohdassa, jota huomaavat minun pahimmin aristelevan; jos näet vaeltavalta ritarilta riistetään hänen sydämensä valtiatar, niin se merkitsee samaa kuin jos häneltä riistettäisiin silmät, joilla hän katselee, aurinko, josta hän saa valonsa, ja ravinto, joka häntä ylläpitää. Olen sanonut jo useasti ja sanon nyt vielä kerran, että vaeltava ritari vailla sydämensä valtiatarta on kuin puu ilman lehviä, kuin rakennus ilman perustusta, kuin varjo ilman kappaletta, joka sen luo.

— Enempää siitä ei voida sanoa; — virkkoi herttuatar — mutta jos meidän kumminkin tulee uskoa sitä herra Don Quijoten urotöistä kertovaa historiaa, joka on vähän aikaa sitten tullut päivän valkeuteen ja saavuttanut lukijoiden yleisen suosion, niin siinä, mikäli oikein muistan, mainitaan, ettei teidän armonne ole milloinkaan nähnyt neiti Dulcineaa ja ettei ole olemassakaan mainittua neitiä, vaan ainoastaan eräs kuviteltu nainen, jonka teidän armonne oma mieli on siittänyt ja synnyttänyt koristaen hänet mielin määrin kaikenlaisella viehätyksellä ja täydellisyydellä.

‒ Siitä voisi puhua paljon — vastasi Don Quijote. ‒ Jumala tietää, onko Dulcinea olemassa vai ei, onko hän kuviteltu vai todellinen. Tämä kuuluu niihin seikkoihin, joiden tutkimisessa ei saa mennä äärimmilleen. Minä en ole siittänyt enkä synnyttänyt sydämeni valtiatarta, vaikka hän kuvastuu mieleeni sellaisena kuin täytyy olla naisen, jonka hyvät ominaisuudet tekevät hänet kuuluisaksi kaikkialla maailmassa, esimerkiksi, että hän on moitteettoman kaunis, arvokas, mutta ei kopea, hellä ja kunniallinen, kiitollinen, koska on kohtelias, kohtelias, koska on hyvin kasvatettu, ja lisäksi ylhäistä sukua, koska kauneus kirkastaa ja vallitsee jalosukuista verta täydellisemmin kuin alhaissukuista kauneutta.

— Se on oikein; — sanoi herttua — mutta herra Don Quijoten tulee sallia minun huomauttaa eräästä seikasta, jota ilmaisemaan minua pakottaa hänen urotöistään kertova lukemani teos. Siitä näet käy ilmi, ettei neiti Dulcinea, vaikka myönnetäänkin, että Tobosossa tai sen lähiseuduilla olisi semmoinen ollut ja että hän olisi ollut niin erinomaisen kaunis kuin teidän armonne meille kertoo, sittenkään voi jalosukuisuuteen nähden vetää vertoja toisille ylhäisille naisille, esimerkiksi Orianalle, Alastrajarealle, Madásimalle tai muille heidän laisilleen, joita historiat ovat tulvillaan, kuten teidän armonne hyvin tietää.

‒ Siihen voin sanoa, — vastasi Don Quijote — että Dulcinea on omien töittensä tytär, että hyveet jalostavat verta ja että kunnollista alhaista tulee pitää suuremmassa arvossa kuin paheellista ylhäistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Dulcineassa on vaakunamerkki, joka voi koroittaa hänet kruunua ja valtikkaa kantavaksi kuningattareksi; kauniin ja kunnollisen naisen hyve ja ansio näet voi saada aikaan vielä suurempia ihmeitä, ja hänessä piilee vielä suurempia onnenantimia, jollei todellisuuden, niin ainakin mahdollisuuden mukaan.

— Minun täytyy sanoa, armollinen herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — että teidän armonne liikkuu kaikissa puheissaan niin varovasti kuin jalkanne olisivat lyijyä ja kuin teillä, kuten on tapana sanoa, olisi aina mittausluoti kädessänne, ja että minä tästä lähtien tulen uskomaan ja vakuuttamaan kaikille talossani asuville, vieläpä puolisolleni herttuallekin, jos niin vaaditaan, että Tobosossa elää Dulcinea ja että hän elää vielä tänä päivänä, on kaunis ja jalosukuinen ja ansaitsee herra Don Quijoten laisen ritarin hänelle tarjoaman palveluksen; enempää en voi enkä tiedä sanoa hänen ylistyksekseen. En voi kumminkaan välttää eräänlaista epäilystä enkä voi olla tuntematta jotakin, en oikein tiedä mitä, kaunaa Sancho Panzaa kohtaan. Epäilykseni johtuu siitä; että mainittu historia kertoo tuon Sancho Panzan, kun hän toi teidän armoltanne kirjettä neiti Dulcinealle, kohdanneen hänet välppäämässä vehnää, jonka kaiken lisäksi kerrotaan olleen tattaria; tämä seikka näet saa minut epäilemään neiti Dulcinean jalosukuisuutta.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, teidän korkeutenne tietäköön, että kaikki tai ainakin useimmat seikat, mitä minulle sattuu, tapahtuvat aivan toisin kuin muitten vaeltavien ritareitten seikat yleensä, joko niin, että niitä saa aikaan kohtalon tutkimaton tahto, tai niin, että niihin antaa aihetta jonkun kateellisen noidan ilkeys. Huomattakoon vielä se yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tai useimmat suurimaineiset vaeltavat ritarit omistavat sellaisen onnenlahjan, että toista heistä ei voida noitua, toisilla taas on niin luja pinta, ettei heitä voida haavoittaa, kuten oli kuuluisan Rolandin, Ranskan kahdentoista päärin joukkoon kuuluvan ritarin laita, josta kerrotaan, ettei häntä voinut haavoittaa muuhun kohtaan kuin vasempaan jalkapohjaan ja siihenkin vain paksun parsinneulan kärjellä eikä minkäänlaisella muulla aseella, joten siis Bernardo del Carpio, käydessään häntä surmaamaan Roncesvalissa ja huomattuaan, ettei voinut ottaa häntä hengiltä teräksellä, nosti hänet käsivarsillaan maasta ja tukehdutti hänet, muistaen, kuinka Herakles oli surmannut Antaion, tuon julman jättiläisen, jota väitettiin Maan pojaksi. Siitä, mitä nyt olen sanonut, haluan tehdä sen johtopäätöksen, että minulla saattaisi olla jokin sellainen lahja, tosin ei haavoittumattomuus, sillä kokemus on minulle monet kerrat osoittanut, että ihoni on herkkä eikä suinkaan haavoittumaton, ei myöskään noitumattomuus, sillä minä olen jo kerran joutunut häkkiin, johon minua ei olisi voinut sulkea koko maailmankaan voima, jollei se olisi tapahtunut noituudesta. Koska kuitenkin pääsin siitä vapaaksi, tahdon otaksua, ettei minulle enää tulevaisuudessa satu sellaista vahinkoa; mutta nämä noidat, havaitessaan, etteivät voi käyttää minua vastaan pahoja juoniansa, kostavat niille, jotka ovat minulle rakkaimmat, ja yrittävät surmata minut pitelemällä pahoin Dulcinean elämää, joka yksin ylläpitää minua. Senvuoksi uskonkin, että noidat, aseenkantajani viedessä minulta terveisiä, muuttivat valtiattareni hänen silmissään vaivaiseksi maalaistytöksi, joka askarteli niin halvassa työssä kuin on vehnäin välppääminen; mutta olen jo aikaisemmin sanonut, ettei tuo vehnä voinut olla tattaria enempää kuin vehnääkään, vaan itämaitten helmiä, ja todistaakseni, että niin oli laita, tahdon mainita teidän korkeuksillenne, että minä vähän aikaa sitten, kulkiessani Toboson kautta, en voinut mitenkään löytää Dulcinean palatsia ja että hän seuraavana päivänä, kun aseenkantajani Sancho näki hänet hänen oikeassa hahmossaan, joka on ihanin, mitä maan päältä löytyy, näytti minusta kömpelöltä ja rumalta maalaistytöltä ja vielä pahasuiselta, vaikka hän muuten käyttäytyy mitä hienoimmin. Koska siis en ole noiduttu enkä voi noidutuksi joutua, niin kaiken terveen järjen mukaan on hän noiduttu, vahingoitettu ja muutettu, uuteen hahmoon saatettu ja rumennettu. Viholliseni ovat kostaneet minulle tärvelemällä hänet, ja minä tulen hänen tähtensä viettämään elämäni päivät lakkaamatta itkien, kunnes saan nähdä hänet entisessä olossaan. Olen maininnut tämän kaiken, jotta kukaan ei välittäisi siitä, mitä Sancho on kertonut Dulcinean seulonnasta tai välppäämisestä, sillä jos he ovat muuttaneet hänet toiseen hahmoon minun silmissäni, niin eihän ihmekään, jos ovat antaneet hänelle toisen hahmon aseenkantajani silmissä. Dulcinea on ylhäinen ja jalosukuinen nainen, ja Toboson aatelisissa suvuissa,[72] jotka ovat lukuisat, vanhat ja erittäin arvokkaat, on verrattomalla Dulcinealla hyvä osansa, ja hän tulee tekemään syntymäpaikkansa suurimaineiseksi ja kuuluisaksi tuleviin aikoihin, niinkuin Troian on tehnyt kuuluisaksi Helene ja Espanjan La Cava, mutta vielä suuremmalla oikeudella ja suuremmaksi kunniaksi. Toiselta puolen haluan huomauttaa teidän armoillenne, että Sancho Panza on kaikkein hauskimpia kaikista niistä aseenkantajista, jotka ovat milloinkaan palvelleet vaeltavaa ritaria. Hän esittää toisinaan yksinkertaisuudessaan niin teräväjärkisiä huomautuksia, että on kerrassaan huvittavaa harkita, onko hän yksinkertainen vai teräväjärkinen, hän lausuu ilkeyksiä, joiden vuoksi voisi häntä pitää ilmeisenä lurjuksena, ja tyhmyyksiä, jotka selvästi osoittavat, että hän on hölmö, hän epäilee kaikkea ja uskoo mitä hyvänsä; kun luulen hänen parhaillaan olevan syöksymässä typeryytensä kuiluun, hän samassa lausuu jotakin niin älykästä, että se kohottaa hänet pilviin saakka. Minä en sanalla sanoen tahtoisi vaihtaa häntä mihinkään toiseen aseenkantajaan, vaikka minulle annettaisiin kaupunki väliä, ja senvuoksi olen hiukan kahden vaiheilla, onko hyvin harkittua, jos lähetän hänet siihen käskynhaltianvirkaan, jonka teidän korkeutenne on suvainnut hänelle lahjoittaa. Tosin olen hänessä huomannut eräänlaista taipumusta hallintotoimeen, ja jos hänen ymmärryksensä liikakasvua hieman leikkaisi pois, niin hän varmaan hoitaisi minkä hallinnollisen viran tahansa yhtä hyvin kuin kuningas hoitaa raha-asiansa. Tällaiseen otaksumaan on sitä suurempi syy, kun runsaan kokemuksen nojalla jo tiedämme, ettei vaadita mitään suurta kykyä eikä hyvää opillista sivistystä sellaisten maaherranvirkojen hoitajilta, sillä maassamme on suunnilleen satakunta, jotka tuskin osaavat lukea, mutta siitä huolimatta hallitsevat kuin haukat. Tässä on tärkeintä, että miehillä on hyvä tahto, että he haluavat menetellä aina oikein, sillä heiltä ei tule milloinkaan puuttumaan henkilöitä, jotka heitä neuvovat ja opastavat heidän tehtävissään, kuten on laita sellaisten maaherrain, jotka ovat ritareita eivätkä ole saaneet kirjallista sivistystä ja jakavat oikeutta käyttäen apunaan asessoria. Minä neuvoisin häntä olemaan ottamatta mitään vieraan omaa, mutta pitämään samalla kiinni omista oikeuksistaan, ja minulla on sydämelläni vielä muita pikkuseikkoja, jotka tulevat aikanaan ilmi Sanchon hyväksi ja hänen hallittavakseen jätetyn saaren hyödyksi.

Herttua, herttuatar ja Don Quijote olivat keskustelussaan ehtineet niin pitkälle, kun kuulivat palatsin huoneista kovaa huutoa ja melua, ja sitten syöksyi yhtäkkiä saliin Sancho aivan säikähtyneenä, leuan alla pesuriepu, ja hänen jäljessään joukko kyökkipoikia tai oikeammin kyökkiveijareita ja muuta semmoista väkeä. Eräs heistä kantoi pesuvatia, jonka vesi, harmaasta ja likaisesta väristään päättäen, oli huuhteluvettä, vadinkantaja seurasi ja ahdisti Sanchoa yrittäen kaikin mokomin pistää ja sovittaa vatia Sanchon parran alle, ja eräs toinen veijari näytti pyrkivän partaa pesemään.

— Mitä tämä merkitsee, pojat? — kysyi herttuatar.

— Mitä tämä merkitsee? Mitä tahdotte tältä kelpo mieheltä? Ettekö muista, että hänet on nimitetty käskynhaltiaksi?

Siihen vastasi parturipoika:

— Tämä herra ei tahdo antaa pestä itseänsä niinkuin tapa on ja niinkuin armollinen herra herttua ja hänen oma herransa sallivat itsensä pestä.

— Tahdonhan minä, — vastasi Sancho kiukkuisesti — mutta minä tahtoisin käytettävän siistimpiä pyyheliinoja, puhtaampaa saippuavettä eikä niin likaisia käsiä; minun ja isäntäni välillä näet ei ole semmoista eroa, että häntä pitäisi pestä enkelivedellä ja minua pirunlipeällä. Ruhtinaitten alueilla ja palatseissa noudatetut tavat ja pitämykset ovat hyviä, mikäli niistä ei koidu ihmisille harmia, mutta täällä käytännössä oleva parranpesutapa on pahempaa kuin lihankidutus. Partani on puhdas enkä minä tarvitse mitään semmoista virkistystä, ja sille, joka yrittää tulla minua pesemään tai koskettaa karvaakaan päässäni, tarkoitan parrassani, sille minä luvalla sanoen, annan semmoisen paukun, että nyrkkini uppoaa hänen kalloonsa, sillä tämmöiset sirimoniat ja saippuoimiset tuntuvat pikemmin koirankurilta kuin vieraille osoitettavalta kohteliaisuudelta.

Herttuatar oli menehtyä nauruun nähdessään, kuinka vihainen Sancho oli, ja kuullessaan hänen puheensa, mutta Don Quijote ei ollut ollenkaan hyvillään havaitessaan aseenkantajansa sellaisessa asussa, likainen riepu leuan alla ja ympärillä joukko kyökkipoikia. Senvuoksi hän kumarsi syvään herttualle ja herttuattarelle, kuin pyytäen heiltä lupaa saada puhua, ja lausui sitten Sanchoa ahdisteleville veijareille vakavasti:

— Kuulkaa, hyvät herrat, suvaitkaa jättää nuorukainen rauhaan ja palatkaa sinne, mistä olette tulleet tai minne mielenne tekee; minun aseenkantajani on yhtä puhdas kuin joku toinen, ja tuollaiset pesuvadit eivät ollenkaan sovi hänen leukansa alle. Noudattakaa neuvoani ja jättäkää hänet rauhaan, sillä hän ei ymmärrä leikkiä enempää kuin minäkään.

Sancho sieppasi häneltä puheenvuoron ja jatkoi sanoen:

— Niin, tulkaahan vain tänne pitämään minua pilananne kuin mitäkin maankiertäjää; minä en sitä siedä, niin totta kuin nyt on päivä! Tuokaa tänne kampa tai mitä haluatte ja sukikaa minun partani, ja jos löydätte sieltä jotakin, mikä sotii siivollisuutta vastaan, niin saatte leikata partani muotopuoleksi.

Siihen virkkoi herttuatar yhä nauraen:

— Sancho Panza on kaikin puolin aivan oikeassa ja tulee olemaan oikeassa, sanoipa hän mitä tahansa: hän on puhdas eikä hän, kuten hän itse sanoo, kaipaa mitään pesua, ja ellei täällä noudatettu tapa ole hänelle mieleinen, niin tehköön tahtonsa, sitä suuremmalla syyllä, kun te, puhtauden vartiat, olette menetelleet ylen huolimattomasti ja välinpitämättömästi, etten sanoisi julkeasti, koska olette tuoneet sellaista henkilöä ja sellaista partaa varten puuvateja ja ämpäreitä ja pesuriepuja, vaikka teidän olisi pitänyt tuoda kultavateja ja -kannuja ja hienosta Saksan palttinasta tehtyjä pyyheliinoja. Mutta te olette kerta kaikkiaan kehnoa ja alhaista väkeä ettekä voi olla, te lurjukset, ilmaisematta kaunaa, jota tunnette vaeltavien ritareitten aseenkantajia kohtaan.

Kujeelliset palvelijat ja heidän seurassaan tullut hovimestarikin uskoivat, että herttuatar oli tosissaan, ja ottivat senvuoksi pesurievun pois Sanchon rinnoilta, poistuivat aivan noloina ja melkein häpeissään ja jättivät hänet siihen. Huomatessaan pelastuneensa tuosta hänen mielestään hirmuisesta vaarasta Sancho meni herttuattaren luo, polvistui ja sanoi:

— Ylhäisiltä naisilta sopii odottaa suuria suosionosoituksia; sitä, joka on tänään tullut minun osakseni teidän armonne taholta, ei voi korvata millään vähemmällä kuin toivomuksella, että minut lyödään vaeltavaksi ritariksi, jotta voin antautua kaikkina elämäni päivinä palvelemaan niin korkeata rouvaa. Minä olen maalaismies, nimeni on Sancho Panza, olen naimisissa, minulla on lapsia ja minä palvelen aseenkantajana; jos voin jossakin sellaisessa ominaisuudessa palvella teidän korkeuttanne, niin ennätän totella, ennenkuin teidän armonne ennättää käskeä.

— Voi hyvin huomata, Sancho, — vastasi herttuatar — että olette oppinut itse kohteliaisuuden koulussa olemaan kohtelias, voi hyvin huomata, tarkoitan, että teidät on kasvatettu armollisen herran Don Quijoten povella, joka varmaan on kaiken kohteliaisuuden kukka ja kaikkein seremoniain tai, kuten te sanotte, sirimoniain täydellisyys. Jumala siunatkoon sellaista herraa ja sellaista palvelijaa; toinen vaeltavan ritarikunnan pohjantähti ja toinen aseenkantajan-uskollisuuden johtotähti! Nouskaa, hyvä Sancho; minä korvaan kohteliaisuutenne taivuttamalla puolisoni herttuan niin pian kuin suinkin mahdollista antamaan teille suosiollisesti lupaamansa käskynhaltianviran.

Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote lähti päivällislevolleen, ja herttuatar kehoitti Sanchoa, jollei hänen tehnyt kovin mieli mennä nukkumaan, viettämään iltapäivän hänen ja hänen kamarineitiensä kanssa eräässä erittäin viileässä salissa. Sancho vastasi, että hän tosin oli tottunut kesäiseen aikaan pitämään neljän tai viiden tunnin päivällislevon, mutta että hän siitä huolimatta, osoittaakseen kiitollisuuttaan herttuattaren hyvyydestä, kokisi tänään kaikin voimin olla nukkumatta ja totella hänen kehoitustaan. Niin hän meni menojaan. Herttua antoi jälleen käskyn kohdella Don Quijotea niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria ja varoitti vähääkään poikkeamasta niistä säännöistä, joita säilyneitten kertomusten mukaan oli ennen vanhaan noudatettu vaeltavia ritareita kohdeltaessa.

Kolmasneljättä luku.

Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.

Historia kertoo edelleen, ettei Sancho sinä päivänä viettänyt päivällislepoaan, vaan että hän, täyttääkseen lupauksensa, lähti aterian jälkeen herttuattaren luo. Herttuatar, joka kuunteli mielellään hänen puheitaan, käski hänen istuutua jakkaralle viereensä, vaikka Sancho pelkästä kohteliaisuudesta ei tahtonut siihen suostua; mutta herttuatar sanoi hänelle, että hänen piti istuutua käskynhaltiana ja puhua aseenkantajana, vaikka hän kumman arvonsa vuoksi hyvänsä olisi ansainnut päästä istumaan suuren sankarin Cid Ruy Diaz Campeadorin nojatuoliin. Sancho kyyristi nöyrästi hartioitaan, totteli ja istuutui, ja kaikki herttuattaren kamarineidit ja rouvat kerääntyivät hänen ympärilleen tarkkaavaisina ja hiiskahtamatta kuuntelemaan, mitä hän sanoisi. Mutta ensiksi alkoi puhua herttuatar lausuen:

— Nyt, kun olemme täällä yksin eikä kukaan meitä kuule, toivoisin herra käskynhaltian hälventävän mielestäni eräitä epäilyksiä, joita syntyi, kun luin painosta ilmestynyttä suuren Don Quijoten historiaa. Eräs näistä epäilyksistä on tämä: koska kelpo Sancho ei ole milloinkaan nähnyt Dulcineaa, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolaista eikä jättänyt hänelle herransa Don Quijoten kirjettä, joka unohtui muistikirjaan Sierra Morenassa, niin kuinka hän uskalsi keksiä vastauksen ja tuon kertomuksen, että oli kohdannut neiti Dulcinean hänen ollessaan vehniä välppäämässä, mikä kaikki on pelkkää juonta ja valhetta ja erinomaisen vahingollista verrattoman Dulcinean hyvälle maineelle sekä lisäksi semmoista, ettei se ollenkaan sovi kunniallisten aseenkantajien arvoon ja uskollisuuteen?

Tuon kuultuaan Sancho ei vastannut mitään, vaan nousi jakkaraltaan ja asteli hiljaa, etukumarassa ja sormi huulilla, ympäri koko salin kohotellen kaikkia uutimia. Sen tehtyään hän palasi taas paikalleen ja sanoi:

— Armollinen rouva, nyt, kun olen huomannut, ettei läsnäolevia lukuunottamatta kukaan meitä salavihkaa kuuntele, vastaan levollisesti ja pelkäämättä kysymyksiinne ja kaikkeen, mitä minulta haluatte kysyä. Sanon siis ensinnäkin, että pidän herraani Don Quijotea parantumattomana hulluna, vaikka hän toisinaan puhuu semmoista, mikä minun ja myös kaikkien muiden häntä kuuntelevien mielestä on niin älykästä ja liikkuu niin oikeissa raiteissa, ettei itse saatanakaan voisi sitä paremmin sanoa; mutta siitä huolimatta olen totisesti ja arvelematta sitä mieltä, että hän on mielipuoli. Koska siis olen saanut tuon päähäni, uskallan hänelle uskotella semmoista, missä ei ole päätä eikä perää, niinkuin esimerkiksi tuon vastauksen kirjeeseen ja sen toisen jutun, joka sattui tässä seitsemän kahdeksan päivää sitten ja jota ei ole vielä historiaan merkitty, nimittäin jutun armollisen Dulcinea neidin lumouksesta: minä näet uskottelin herralleni, että neiti on lumottu, vaikka siinä ei ollut perää pahaakaan.

Herttuatar pyysi häntä kertomaan tuosta lumouksesta tai kepposesta, Sancho kertoi hänelle kaikki aivan niinkuin oli tapahtunut, ja siitä kuulijat saivat suurta huvia. Sitten herttuatar jatkoi kyselyään ja virkkoi:

— Sen johdosta, mitä kelpo Sancho on minulle kertonut, surisee nyt mielessäni eräs epäilys, ja korviini kuuluu jokin kuiskaavan ja sanovan: »Koska Don Quijote Manchalainen on hullu ja vähäjärkinen ja mielipuoli ja hänen aseenkantajansa Sancho Panza tämän tietää, mutta siitä huolimatta häntä palvelee ja kulkee hänen mukanaan luottaen hänen tyhjiin lupauksiinsa, niin hänen täytyy aivan varmaan olla vielä hullumpi ja typerämpi kuin hänen isäntänsä, ja jos niin on, kuten epäilemättä onkin, ei lueta ansioksi sinulle, rouva herttuatar, jos annat tälle Sancho Panzalle saaren haluttavaksi; kuinka näet voisikaan hallita muita semmoinen henkilö, joka ei osaa hallita itseänsä?»

— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — tuo epäilys ei synny keskeisenä, mutta käskeköön teidän armonne sen vain puhua selvästi tai miten mieli tekee; minä näet huomaan kyllä, että se puhuu totta, ja jos olisin viisas, olisin aikoja sitten jättänyt isäntäni. Mutta tämä oli minun kohtaloni, tämä minun onnettomuuteni, en sille mitään mahda, minun täytyy häntä seurata, me olemme saman kylän miehiä, minä olen syönyt hänen leipäänsä, minä pidän hänestä, hän on kiitollinen, hän on lahjoittanut minulle aasinvarsansa, ja ennen kaikkea minä olen uskollinen, ja senvuoksi on mahdotonta, että meitä voi erottaa toisistamme mikään muu kuin haudankaivajan kuokka ja lapio. Ja jos teidän ylevyytenne ei halua, että tuo luvattu käskynhaltianvirka minulle annetaan, niin samantekevää, eihän sitä minulla ollut syntyessänikään, ja voihan olla, että omalletunnolleni tulee vähemmän kuormaa, jos en sitä saa; vaikka näet olen tyhmä, ymmärrän sentään sananlaskun, joka sanoo: »Surmakseen muurahainen siivet sai», ja voihan olla niinkin, että aseenkantaja Sancho pääsee taivaaseen helpommin kuin käskynhaltia Sancho. Täällä leivotaan yhtä hyvää leipää kuin Ranskassa, ja pimeässä ovat kaikki kissat harmaita, eikä ole häävi onni sillä, joka ei ole saanut palaakaan suuhunsa kello kaksi iltapäivällä, eikä ole vatsaa, joka on vaaksan vertaa toista vatsaa suurempi, ja sen täytteeksi, kuten sanotaan, kelpaa yhtä hyvin oljet kuin heinätkin, ja taivaan linnuillakin on Jumala, joka niitä hoitaa ja ravitsee, ja enemmän lämmintä saa neljästä kyynärästä Cuencan sarkaa kuin neljästä kyynärästä Sayagon verkaa. Ja kun tästä maailmasta lähdetään ja meidät maan rakoon pistetään, niin ruhtinas astelee yhtä kapeata polkua kuin päiväpalkkalainen, eikä paavin ruumis vie enempää tilaa kuin suntion, vaikka toinen on toista ylhäisempi; hautaan astuessamme me kaikki teemme tilaa ja sulloudumme yhteen, tai toiset pakottavat meitä tekemään tilaa ja sulloutumaan, tahdoimme tai emme, ja sitten vain hyvää yötä. Ja minä sanon vieläkin, että jos teidän armonne ei halua antaa minulle saarta, koska pitää minua liian tyhmänä, niin minä olen kyllin viisas ollakseni siitä mitään välittämättä, ja minä olen kuullut sanottavan, että ristin takana piilee piru ja ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää, ja että talonpoika Wamba[73] haettiin Espanjan kuninkaaksi härkien, aurojen ja ikeitten takaa, ja Rodrigo haettiin kultakankaillensa, kuviensa ja rikkauksiensa keskeltä käärmeitten syötäväksi, jos vanhojen laulujen värsyt eivät valehtele.

— Mitä ne valehtelisivat! — virkkoi siihen kamarirouva Doña Rodríguez, joka oli kuulijoitten joukossa. — On näet eräs kansanlaulu, jossa sanotaan, että kuningas Rodrigo heitettiin ilmielävänä kuoppaan, joka oli täynnä rupisammakoita, käärmeitä ja sisiliskoja, ja että kuningas kaksi päivää myöhemmin lausui kuopasta surkealla ja raukealla äänellä:

Ne kalvaa jäsentäni, sitä, jolla tais synneissäni raskain osa olla.

Siitä syystä tämä herra on aivan oikeassa sanoessaan, että hän haluaa mieluummin olla talonpoika kuin kuningas, jos täytyy joutua semmoisten matelevaisten raadeltavaksi.

Herttuatar ei voinut olla nauramatta kuunnellessaan kamarirouvansa yksinkertaisia sanoja eikä voinut olla ihmettelemättä Sanchon puheita ja sananlaskuja. Hän sanoi Sancholle:

— Kelpo Sancho tietää kyllä, että ritari yrittää täyttää, mitä on kerran luvannut, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Herrani ja puolisoni herttua tosin ei kuulu vaeltavien ritareitten joukkoon, mutta siitä huolimatta hän on ritari ja senvuoksi hän täyttää lupauksensa, mitä tuohon luvattuun saareen tulee, koko maailman kateudesta ja ilkeydestä huolimatta. Olkaa hyvällä mielellä, Sancho; kun vähimmin osaatte sitä ajatella, havaitsette istuvanne saarenne ja virkanne valtaistuimella ja ryhdytte toimimaan käskynhaltianvirassa, joka on niin hyvä, ettei paremmasta apua. Mutta minä velvoitan teitä hyvin hallitsemaan alamaisianne, joista voin sanoa, että he ovat kaikki lainkuuliaisia ja moitteettomia.

‒ Mitä hyvään hallitsemiseen tulee, — vastasi Sancho — ei minua tarvitse mihinkään velvoittaa, sillä minä olen luonnostani hyväsydäminen ja säälin köyhiä, ja eihän saa varastaa leipäkyrsää siltä, joka leivän leipoo ja paistaa. Mutta toden totta, minua niiden ei pidä yrittää pettää: minä olen vanha koira ja tunnen kaikki houkutukset ja osaan pitää silmäni auki, kun siksi tulee, enkä suinkaan suostu siihen, että silmiäni pimitetään, sillä minä kyllä tiedän, mistä kohdasta kenkä pusertaa. Sanon tämän siksi, että kelpo ihmiset löytävät minusta avoimen käden ja sydämen, mutta kehnojen ei tarvitse pistää jalkaansa kynnykseni yli. Ja minusta tuntuu, että mitä hallitsemiseen tulee, kaikki riippuu siitä, kuinka asia aloitetaan, ja voihan niinkin sattua, että pari viikkoa käskynhaltiana oltuani sormeni syyhyvät siihen virkaan ja että olen perehtynyt siihen paremmin kuin maanviljelykseen, jota olen harjoittanut kaiken ikäni.

— Te olette oikeassa, Sancho; — sanoi herttuatar — ei kukaan ole seppä syntyessään, ja ihmisistä ne piispatkin tehdään eikä kivistä. Mutta palatakseni asiaan, jota tässä äsken käsittelimme, nimittäin neiti Dulcinean lumoukseen, pidän varmana ja liiankin hyvin todistettuna, että tuo Sanchon päähänpisto, joka sai hänet tekemään kepposen herralleen ja uskottelemaan hänelle, että maalaistyttö oli Dulcinea, jota hänen herransa ei tuntenut, koska hän oli lumottu, tarkoitan, että kaikki tuo oli jonkun Don Quijotea vainoavan noidan keksintöä, sillä tiedän aivan varmaan ja olen kuullut luotettavalta taholta, että tuo maalaistyttö, joka niin ravakasti hyppäsi aasintammansa selkään, oli ja on Dulcinea Tobosolainen ja että kelpo Sancho, joka itse luuli toista pettävänsä, joutui itse petetyksi; ja tätä tosiasiaa ei sovi epäillä enempää kuin muitakaan semmoisia seikkoja, joita emme ole milloinkaan nähneet. Ja herra Sancho Panzan tulee tietää, että täällä meilläkin on noitia, jotka ovat meille suopeita ja kertovat, mitä maailmalla tapahtuu, rehellisesti ja vilpittömästi, ilman minkäänlaista juonta tai petosta, ja Sancho voi uskoa, että se ravakka talonpoikaistyttö oli ja on Dulcinea Tobosolainen ja että hän on lumottu niinkuin äiti, joka hänet synnytti, ja kerran, kun vähimmin osaamme arvata, saamme nähdä hänet omassa hahmossaan, ja silloin Sanchosta hälvenee harhaluulo, jonka vallassa hän nyt elää.

— Kaikki tuo on varsin mahdollista, — vastasi Sancho Panza — ja nyt minä tahdon uskoa todeksi senkin, mitä isäntäni kertoo nähneensä Montesinon luolassa, missä hän sanoo nähneensä neiti Dulcinea Tobosolaisen samassa asussa ja puvussa kuin minä sanoin hänet nähneeni, kun noiduin hänet noin vain pilan viteeksi, ja kaikki onkin nähtävästi ollut aivan päinvastoin, kuten te, armollinen rouva, sanotte, sillä minun kehnolta ymmärrykselläni ei voi vaatia, että se keksisi silmänräpäyksessä niin ovelan juonen, enkä minä usko, että isäntäni on niin hullu, että hän minun heikkojen ja huonojen vakuutusten! tähden olisi uskonut asiaa, joka on niin mieletön ja mahdoton. Ei ole kumminkaan oikein, armollinen rouva, jos teidän hyvyytenne pitää minua senvuoksi ilkeämielisenä, sillä eihän minunlaiseni hölmön velvollisuus ole tutkistella vihoviimeisten noitien aivoituksia ja ilkeyksiä. Minä keksin tuon juonen välttääkseni herrani Don Quijoten haukkumiset enkä senvuoksi, että olisin aikonut häntä vahingoittaa, ja jos on käynyt toisin päin, niin taivaassa on Jumala, joka tutkii ja tuomitsee ihmisten sydämet.

‒ Se on totta: — sanoi herttuatar — mutta sanokaa minulle nyt, Sancho, mitä te puhutte Montesinon luolasta; olisi hauska se tietää.

Sancho Panza kertoi seikkaperäisesti, mitä olemme mainitusta seikkailusta aikaisemmin maininneet. Sen kuultuaan herttuatar sanoi:

— Koska suuri Don Quijote sanoo siellä nähneensä saman maalaistytön, jonka Sancho näki Toboson luona, voidaan tästä päätellä ensinnäkin, että hän on aivan varmaan Dulcinea, ja toiseksi, että näillä seuduilla on erittäin valppaita ja ylen tiedonhaluisia noitia.

— Samaa minä sanon; — virkkoi Sancho Panza — jos neiti Dulcinea Tobosolainen on noiduttu, niin sitä pahempi hänelle; minä en aio ryhtyä tappelemaan isäntäni vihannesten kanssa, sillä niitä on varmaan paljon ja ne ovat kaikki pahoja. Mutta totta on, että se, jonka minä näin, oli maalaistyttö, ja maalaistyttönä minä, häntä pidin ja maalaistytöksi häntä luulin; jos hän sittenkin on Dulcinea, niin se ei tule minun tililleni eikä se saa koitua minun vahingokseni, ei missään nimessä. Mutta niinhän käy, että minua syytetään joka asiassa ja huudetaan: »Sancho niin sanoi, Sancho sen teki, Sancho sinne, Sancho tänne», ikäänkuin Sancho olisi kuka tahansa eikä itse Sancho Panza, joka liikkuu jo kirjoissa maailmalla, kuten minulle sanoi Simson Carrasco, joka on sentään Salamancan maistereita, ja eiväthän semmoiset miehet voi valehdella, jollei satu päähän pälkähtämään tai muuten olemaan heille hyödyllistä, niin ettei ole hyvä kenenkään käydä minun kimppuuni; ja koska minä olen hyvässä maineessa ja herrani sanojen mukaan hyvä nimi on parempi kuin suuret rikkaudet, niin annettakoon minulle käskynhaltianvirka, ja kohta nähdään ihmeitä, sillä siitä, joka on ollut hyvä aseenkantaja, tulee varmaan hyvä käskynhaltia.

— Kelpo Sancho — sanoi herttuatar — on tässä lausunut pelkkiä Caton mietelauseita tai ainakin lauseita, joita voisi luulla itsensä Micael Verinon[74] kirjoittamiksi, hänen, joka floreiitibus occidit annis. Jos tahtoo puhua hänen tavallaan, niin voipa totisesti väittää, että huonon viitan alta löytyy usein hyvä juomaveikko.

— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — minä en ole eläissäni juonut turhan päiten; janoissani olen voinut juoda, sillä en ole mikään tekopyhä; minä juon, kun mieli tekee ja kun ei mieli tee ja kun minulle tarjotaan, sillä en tahdo näyttää turhankainolta tai moukkamaiselta; jos joku ystävä tahtoo esittää maljan, niin kenellä olisikaan semmoinen kivikova sydän, ettei hän siihen suostuisi? Mutta ryyppäämisestä on matkaa rypemiseen, ja sitäpaitsi vaeltavien ritareitten aseenkantajat juovat tavallisesti vain vettä, koska he aina liikkuvat erämaissa, metsissä ja vainioilla, vuorilla ja kallioilla, löytämättä vaivaista viinintilkkaa, vaikka antaisivat siitä silmänsä.

— Sen kyllä uskon — vastasi herttuatar. — Mutta nyt Sancho voi mennä lepäämään; me puhumme asiasta laajemmin tuonnempana ja pidämme huolen siitä, että hän pääsee pian käskynhaltianvirkaan.

Sancho suuteli jälleen herttuattaren käsiä ja pyysi häntä armollisesti toimittamaan hyvää hoitoa harmolle, koska tämä oli hänen silmiensä valo.

— Mikä harmo se on? — kysyi herttuatar.

— Minun aasini, — vastasi Sancho — jota tavallisesti nimitän harmoksi välttääkseni tuota toista nimitystä. Tähän linnaan saapuessani pyysin tätä kamarirouvaa pitämään siitä huolta, mutta hän siitä tuimistui kuin olisin haukkunut häntä rumaksi tai vanhaksi, vaikka luulisi olevan soveliaampaa ja luonnollisempaa, että kamarirouvat hoitelevat aaseja kuin että he rehentelevät linnan saleissa. Herra varjelkoon, kuinka vihainen muudan kotikyläni hidalgo oli semmoisille naisille!

— Hän oli varmaan joku moukka; — virkkoi kamarirouva Doña Rodríguez — jos hän olisi ollut jalosukuinen hidalgo, niin hän olisi koroittanut heidät kuunsarvea korkeammalle.

— Riittäköön jo, — sanoi herttuatar — ei mitään enempää; Doña Rodríguez olkoon vaiti, ja herra Panza tyyntyköön; minä kyllä huolehdin siitä, että harmo hyvin hoidetaan; koska se on Sanchon kalleus, pidän sitä suuremmassa arvossa kuin silmäterääni.

— Kunhan vain saa olla tallissa, niin se riittää; — vastasi Sancho — harmo enempää kuin minäkään ei ole kyllin arvollinen olemaan hetkeäkään teidän korkeutenne silmäteriä korkeammalla, ja minä mieluummin tuikkaisin itseäni tikarilla kuin siihen suostuisin: vaikka näet herrani sanoo, että kohteliaisuudessa peli menetetään helpommin, jos on kortteja liian paljon kuin jos niitä on liian vähän, niin näissä juhdallisissa ja aasillisissa asioissa täytyy sentään menetellä varovasti ja harkiten.

‒ Vieköön Sancho sen mukanaan maaherrakuntaansa, — virkkoi herttuatar — kestitköön sitä siellä mielin määrin ja päästäköön sen eläkkeellekin, jos niin tahtoo.

‒ Armollinen rouva herttuatar, — sanoi Sancho teidän armonne ei pidä luulla sanoneensa liikaa, sillä minä olen nähnyt maaherranvirkaan pääsevän monenkin aasin, eikä olisi mikään outo asia, jos minä ottaisin siihen omani.

Sanchon sanat naurattivat ja ilahduttivat jälleen herttuatarta, joka nyt lähetti hänet lepäämään ja lähti itse kertomaan herttualle, mitä oli Sanchon kanssa keskustellut. Herttua ja herttuatar suunnittelivat Don Quijotelle tehtävän kepposen, josta piti tulla oikein oivallinen ja hyvin ritariromaanien tyyliin sointuva, ja tätä suunnitelmaansa noudattaen he sitten tekivät paljonkin kepposia, jotka olivat niin onnistuneita ja älykkäitä, että ovat kaikkein hauskimpia tähän suureen historiaan sisältyvistä seikkailuista.