ALKULAUSE LUKIJALLE. (continued 4)
J. A. (Juho Aukusti) Hollo translation
— Muistakaa, älykäs Basilio, — sanoi Don Quijote vielä — että eräs viisas mies, en muista kuka, oli sitä mieltä, että maailmassa on yksi ainoa kunnon nainen, ja neuvoi jokaista ajattelemaan ja uskomaan, että tämä ainoa kunnon nainen on hänen oma vaimonsa, ja siten elämään onnellisena ja tyytyväisenä. Minä en ole naimisissa enkä ole toistaiseksi ajatellutkaan naimisiin mennä, mutta siitä huolimatta rohkenisin antaa henkilölle, joka sitä minulta pyytäisi, neuvon, kuinka hänen tulee etsiä naista, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin. Ensinnäkin neuvoisin häntä pitämään silmällä enemmän hyvää mainetta kuin varallisuutta, sillä kelpo nainen ei saavuta hyvää mainetta ainoastaan olemalla moitteeton, vaan myös näyttämällä semmoiselta; naisen kunnia näet joutuu paljon enemmän kärsimään varomattomuudesta ja liian vapaasta käyttäytymisestä julkisuudessa kuin hänen salaisista vioistaan. Jos tuot kotiisi kunnon naisen, niin sinun on helppo säilyttää hänet kunnollisena, jopa lujittaakin hänen hyvettään, mutta jos otat huonon naisen, niin sinun on kovin vaikea häntä parantaa, sillä ei ole suinkaan helppo siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. En sano, että se on mahdotonta, mutta pidän sitä vaikeana.
Sancho kuunteli tuota kaikkea ja sanoi itsekseen:
— Tämän minun isäntäni tapana on sanoa, kun minä puhun mehukkaasti ja voimallisesti, että minä voisin ottaa saarnastuolin kainalooni ja vaeltaa ympäri maailmaa mainiona saarnamiehenä, mutta minä sanon hänestä, että hän, alkaessaan ladella viisaita lauseita perätysten ja jaella hyviä neuvoja, voisi ottaa saarnastuolin kainaloonsa ja lisäksi kaksi joka sormelle ja kulkea paikasta toiseen saarnaten mitä ikinä ihminen voi toivoa. Oletpa pirunmoinen vaeltava ritari, kun osaat ja ymmärrät niin paljon! Minä ajattelin mielessäni, ettei hän ymmärrä mitään muuta kuin omia ritariasioitaan, mutta eihän maailmassa ole semmoista seikkaa, johon hän ei kajoa ja heitä kauhallista omaa viisauttaan.
Sancho mutisi tuon puoliääneen; hänen herransa kuuli jotakin ja kysyi häneltä:
— Mitä sinä mutiset, Sancho?
— En minä sano mitään enkä mutise mitään; — vastasi Sancho — ajattelinhan vain itsekseni, että minun olisi pitänyt kuulla, mitä teidän armonne tässä sanoi, ennenkuin menin naimisiin; jos niin olisi laita, voisin kukaties sanoa nyt: »Hätäkös joutilaan härän kuvettansa nuolla!»
— Onko Teresasi siis niin paha, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— Ei hän järin paha ole, — vastasi Sancho — mutta ei kovin hyväkään, ei ainakaan niin hyvä kuin toivoisin olevan.
— Sinä teet väärin, Sancho, — sanoi Don Quijote — kun puhut pahaa vaimostasi, joka kuitenkin on lastesi äiti.
— Emme me ole toisillemme velkaa kumpikaan, — vastasi Sancho — sillä puhuu se eukkokin pahaa minusta, kun niin sattuu, varsinkin, kun on mustasukkainen; silloin ei sitä siedä itse pirukaan.
Niin he viettivät kolme kokonaista päivää vastanaineitten luona, missä heitä kestittiin ja palveltiin kuin prinssejä. Don Quijote pyysi miekkailija-lisensiaattia hankkimaan hänelle oppaan, joka veisi hänet Montesinon luolalle, sillä hän halusi hartaasti mennä luolaan omin silmin näkemään, olivatko tosia kaikki ne ihmeet, joita siitä kerrottiin kaikkialla lähiseuduilla. Lisensiaatti lupasi antaa hänelle oppaaksi oman serkkunsa, mainion oppineen miehen, joka luki sangen mielellään ritariromaaneja ja joka varsin kernaasti opastaisi hänet mainitun luolan aukolle ja näyttäisi hänelle myös Ruidera-järvet, jotka nekin ovat kuuluisia koko Manchassa, vieläpä koko Espanjassakin. Hän sanoi lisäksi, että Don Quijote saisi hänestä hupaista seuraa, koska tämä nuori mies osasi kirjoittaa kirjoja, jotka kelpasivat painettaviksi ja ruhtinaallisille henkilöille omistettaviksi. Serkku tulikin vihdoin ratsastaen kantavalla aasintammalla, jonka satulaa peitti kirjava matto tai loimi. Sancho satuloi Rocinanten ja pani kuntoon harmonsa sekä varusti haarapussinsa, jonka vahvisteeksi tuli serkun yhtä hyvin varustettu eväslaukku, ja niin he lähtivät matkaan sulkeutuen Jumalan varjelukseen ja sanoen jäähyväiset kaikille ja suuntasivat kulkunsa kohti Montesinon kuuluisaa luolaa.
Matkalla Don Quijote kysyi serkulta, mitä lajia ja laatua hänen askarruksensa, ammattinsa ja opintonsa olivat, ja serkku vastasi opiskelevansa kaunotieteitä, pitävän työnään ja tutkimuksenaan kirjoittaa ja julkaista kirjoja, joista kaikista oli yhteiskunnalle suurta hyötyä eikä vähemmän huvia. Eräs niistä oli nimeltään Tutkimus ritaripuvuista, jossa hän oli kuvaillut seitsemänsataakolme eri pukua kaikkine väreineen, valiolauseineen ja vertauskuvineen. Niistä hovin herrat voivat juhlien ja huvien aikana valita ja ottaa minkä tahtoivat, joten heidän ei tarvinnut käydä niitä keneltäkään kerjäämässä tai, kuten sanotaan, ajatella päätänsä puhki yrittäessään keksiä sellaisia, jotka vastaisivat heidän toiveitaan ja tarkoituksiaan.
— Minä näet annan mustasukkaiselle, ylenkatsotulle, unohdetulle ja erossaolevalle kullekin semmoisen puvun, joka sopu ja sopii aivan moitteettomasti. Minulla on tekeillä vielä toinenkin kirja, jonka nimi tulee olemaan Muodonmuutokset[50] eli Espanjan Ovidius ja jonka juoni on aivan uudenlainen ja erikoinen; minä näet jäljittelen siinä Ovidiusta hullunkuriseen tapaan ja kerron, kuka oli Sevillan Giralda ja Magdalenan enkeli, mikä oli Cordoban Vecinguerran veto-oja,[51] mitä olivat Guisandon härät, Sierra Morena, Leganitosin ja Lavapiésin suihkukaivot[52] Madridissa, unohtamatta Täikaivoa, Kultaista enempää kuin Priorittarenkaan kaivoa, ja kaiken tämän minä kerron käyttäen vertauskuvia ja kuvallisia lauseparsia, niin että esitys samalla kertaa huvittaa, jännittää ja opettaa. Minulla on vielä kolmas kirja, jolle annan nimen Lisäys Polydorus Vergiliukseen ja jossa käsitellään olioitten keksimistä; se on erittäin oppinut ja syvämietteinen teos, sillä minä olen siinä tutkinut ja kauniissa muodossa esittänyt kaikki tärkeät seikat, jotka Polydorus on jättänyt mainitsematta. Polydorus Vergilius näet unohti meille mainita, kenellä maailmassa oli ensinnä nuha ja kuka on ensimmäisenä käyttänyt voiteita parantuakseen ranskantaudista, mutta minä osoitan tuon täsmällisesti ja esitän todistukseksi enemmän kuin viisikolmatta eri tekijää, mistä kaikesta teidän armonne näkee, että olen tehnyt työtä uutterasti ja että tämä kirja tulee olemaan hyödyksi kaikille ihmisille.
Sancho oli kuunnellut erittäin tarkkaavasti serkun kertomusta ja sanoi nyt:
— Kuulkaahan, hyvä herra, niin totta kuin toivon Jumalan suovan teille onnea kirjojanne painettaessa, voitteko minulle sanoa — ja varmaan voitte, koska kerran tiedätte kaikki — kuka on ensimmäisenä ruopinut päätänsä; minä näet olen siinä uskossa, että sen on täytynyt olla meidän ensimmäinen isämme Aatami.
— Niin on varmaan laita, — vastasi serkku — sillä Aatamilla oli aivan varmaan pää ja hiukset, ja koska hänellä ne oli ja koska hän oli maailman ensimmäinen ihminen, niin hän varmaan toisinaan raapi päätänsä.
— Sitä minäkin; — vastasi Sancho — mutta sanokaahan minulle nyt: kuka heitti maailmassa ensimmäisenä häränpyllyä?
— Totta puhuen, hyvä ystävä, — vastasi serkku — en voi varmasti vastata siihen kysymykseen nyt heti, ennenkuin olen asiaan syventynyt. Minä ryhdyn sitä kysymystä tutkimaan, kun palaan takaisin kirjojeni luo, ja vastaan teille toiste tavattaessa; eihän tämä kerta liene viimeinen.
— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Sancho — älkää viitsikö nähdä semmoista vaivaa; mieleeni näet johtui juuri nyt vastaus omaan kysymykseeni. Tietäkää siis, että ensimmäinen häränpyllyn heittäjä tässä maailmassa oli Lucifer; kun hänet syöstiin pois taivaasta, niin hän heitti häränpyllyä aina helvetin syvyyteen.
— Olet oikeassa, hyvä ystävä — sanoi serkku.
Don Quijote sanoi:
— Tuota kysymystä ja tuota vastausta sinä et ole keksinyt itse, Sancho; olet kuullut sen joltakin muulta.
— Olkaa hiljaa, armollinen herra; — virkkoi Sancho — minä näet vakuutan, että jos rupean kysymään ja vastaamaan, en pääse päähän vielä huomennakaan. Niin on laita, sillä ei minun tarvitse lähteä pyytämään apua naapurilta, jos tahdon kysyä tyhmästi ja vastata mielettömästi.
— Sinä, Sancho, olet puhunut paremmin kuin tiedätkään; — sanoi Don Quijote — on näet henkilöitä, jotka kiusaavat itseään oppimalla ja tutkimalla asioita, joista, kun ne on opittu ja tutkittu, ei ole hyödyn rahtuakaan ymmärrykselle enempää kuin muistillekaan.
Näissä ja muissa hupaisissa keskusteluissa he kuluttivat päivän ja majoittuivat illan tultua erääseen pieneen kylään, missä serkku sanoi Don Quijotelle, että sieltä Montesinon luolaan oli vain kahden peninkulman matka ja että hänen, jos oli todella päättänyt siihen tunkeutua, täytyi hankkia itselleen köysi, johon sidottuna voisi laskeutua sen syvyyteen. Don Quijote vastasi tahtovansa tutkia sen pohjan, vaikka se ulottuisi aina helvetin kuiluun saakka. He siis ostivat noin sata syltä köyttä ja saapuivat seuraavana päivänä kello kaksi iltapuolella luolalle, jonka aukko on laaja ja avara, mutta tuuheiden ja toisiinsa kietoutuneitten orjantappurapensasten ja villien viikunapuitten, vadelmapensaitten ja karhunvatukkain niin tarkoin peittämä, ettei sitä ollenkaan voi nähdä. Tultuaan paikalle serkku, Sancho ja Don Quijote astuivat maahan, molemmat ensinmainitut sitoivat ritarin vyötäisille köyden niin lujasti kuin suinkin osasivat, ja heidän siinä häntä siteessään ja vyöttäessään Sancho sanoi hänelle:
— Ajatelkaa, armollinen herra, mitä teette, älkää hautautuko elävältä ja älkää astuko tuonne alas, missä olette kuin pullo, joka lasketaan kaivoon kylmenemään. Eihän tämä koske teidän armoanne, eikä ole teidän asianne tutkia luolaa, joka on varmaan hirmuisempi kuin mikään maanalainen vankikomero.
— Sido ja ole vaiti; — vastasi Don Quijote — tällainen yritys, hyvä Sancho, on jätetty juuri minun suoritettavakseni.
Sitten sanoi opas:
— Minä rukoilen teidän armoanne, herra Don Quijote, hyvin katselemaan ja sadalla silmällä tutkimaan, mitä siedä alhaalla on; siedä saattaa kenties olla seikkoja, joita voin käyttää teoksessani Muodonmuutoksista.
— Rumpu on semmoisen miehen käsissä, joka osaa sitä lyödä — vastasi Sancho Panza.
Tämän jälkeen ja kun Don Quijoten köyttäminen oli päättynyt (köyttä ei kiinnitetty hänen haarniskaansa, vaan asetakin päälle), Don Quijote lausui:
— Olemme menetelleet harkitsemattomasti, kun emme ole ottaneet mukaan pientä tiukua, jonka olisimme kiinnittäneet köyteen pääni yläpuolelle ja jonka helinästä olisitte voineet kuulla, että minä painun yhä alemmaksi ja olen vielä hengissä; mutta koska sille asialle ei nyt enää mitään mahda, niin antaudun Jumalan huomaan, joka minua johtakoon.
Sitten hän painui polvilleen ja lausui hiljaisella äänellä rukouksen anoen Jumalaa avukseen ja saattamaan hyvään päätökseen tämän vaarallisen ja ennenkuulumattomalta tuntuvan seikkailun. Sitten hän sanoi kuuluvalla äänellä:
— Oi sinä minun tekojeni ja tunteitteni valtiatar, maanmainio ja verraton Dulcinea Tobosolainen! Jos on mahdollista, että sinun korviisi saapuvat tämän sinun onnellisen rakastajasi pyynnöt ja hartaat rukoukset, niin minä rukoilen sinua sanomattoman kauneutesi nimessä niitä kuuntelemaan, sillä ne eivät tarkoita mitään muuta kuin ettet kiellä minulta apuasi ja suojaasi nyt, kun sitä niin kipeästi kaipaan. Minä olen nyt hyppäämässä, painumassa ja syöksymässä tässä edessäni olevaan kuiluun, vain näyttääkseni maailmalle, ettei ole mitään niin mahdotonta, etten siihen ryhtyisi ja sitä suorittaisi, kun vain sinä minua autat.
Niin sanottuaan hän astui kohti kuilua, mutta huomasi, että oli mahdotonta sinne heittäytyä tai edes päästä kuilun partaalle raivaamatta itselleen tietä käsivarsiansa voimalla tai miekaniskuilla. Senvuoksi hän tarttui miekkaansa ja alkoi hakata ja raivata pois luolan suulla kasvavaa pensaikkoa, ja siten syntyvä räiske sai pensaikosta lehahtamaan lentoon erinomaisen suuria korppeja ja variksia niin taajat parvet ja sillä vauhdilla, että Don Quijote keikahti kumoon. Jos hän olisi uskonut enteisiin, niinkuin luotti katoliseen uskoonsa, olisi hän varmaan pitänyt tätä pahana merkkinä ja olisi luopunut aiheestaan lähteä sellaiseen vaaran paikkaan. Hän nousi kumminkin jälleen seisomaan ja huomattuaan, ettei pensaikosta enää singonnut ylös korppeja eikä muita yöllisiä lentäjiä, kuten yölepakoita, joita oli korppien kanssa sieltä lähtenyt, hän alkoi serkun ja Sanchon köyttä löyhdyttäessä painua peloittavaan kuiluun. Hänen hävitessään luolan aukkoon Sancho antoi hänelle siunauksensa, teki lukemattomia ristinmerkkejä hänen ylitseen ja sanoi:
— Jumala ja Ranskanvuoren madonna[53] sekä Gaetan pyhä kolmiyhteys[54] ohjatkoot sinua, sinä vaeltavan ritarikunnan kukka, kerma ja vaahto! Sinne sinä nyt painut, sinä maailman suurin sotaurho, sinä, jonka sydän on terästä ja käsivarsi pronssia! Jumala sinua ohjatkoon, sanon vielä kerran, ja tuokoon sinut vapaana, terveenä ja vioittumattomana takaisin päivän valkeuteen, jonka nyt jätät hautautuaksesi tuohon etsimääsi pimeyteen!
Suunnilleen samat toivotukset ja rukoukset lähetti serkku hänen jälkeensä.
Don Quijote huusi huutamistaan kehoittaen heitä päästämään enemmän köyttä, ja he päästivät sitä vähitellen. Kun hänen huutoansa, joka kuului luolasta kuin putken läpi, ei voinut enää kuulla, olivat he jo päästäneet alas sata syltä, ja koska heillä ei enää ollut köyttä, pitivät he parhaana vetää Don Quijoten jälleen ylös. He odottivat kumminkin noin puoli tuntia ja alkoivat sen ajan kuluttua lappaa köyttä, mikä kävi aivan helposti ja heidän huomaamatta mitään painoa. Siitä he otaksuivat, että Don Quijote oli jäänyt alas, ja Sancho, joka todella niin uskoi, itki katkerasti lappaen samalla köyttä sangen vikkelästi saadakseen selville asian todellisen laidan. Mutta ehdittyään lappaa, kuten heistä näytti, hiukan enemmän kuin kahdeksankymmentä syltä he tunsivat painoa ja ilahtuivat siitä kovin. Vihdoin, kun jäljellä oli vain kymmenen syltä, he näkivät selvästi Don Quijoten, jolle Sancho huusi:
— Tervetullut takaisin, armollinen herra; me jo luulimme, että olitte jäänyt sinne iäksenne.
Mutta Don Quijote ei vastannut sanaakaan, ja vedettyään hänet maan päälle he huomasivat, että hänen silmänsä olivat kiinni ja että hän näytti nukkuvan. He laskivat hänet maahan ja irroittivat köyden, ja hän ei herännyt vieläkään. Mutta he kääntelivät ja pyörittelivät, pudistelivat ja ravistelivat häntä niin kauan, että hän pitkän ajan kuluttua vihdoin tuli tajuihinsa ja oikoi jäseniään, ikäänkuin raskaasta ja sikeästä unesta heräten. Hän katseli ympärilleen kuin kauhistuneena ja virkkoi:
— Antakoon Jumala teille anteeksi, hyvät ystävät, että olette temmanneet minut kaikkein miellyttävimmästä ja ihanimmasta elämästä ja näystä, mitä kukaan ihminen on milloinkaan nähnyt tai kokenut. Nyt minä totisesti vasta oikein ymmärrän, että kaikki tämän elämän ilot häipyvät pois kuin varjo ja unennäkö ja lakastuvat niinkuin kedon kukkaset. Oi sinä onneton Montesinos! Oi sinä vaikeasti haavoittunut Durandarte![55] Oi sinä kovia kokenut Belerma! Oi sinä kyyneleinen Guadiana ja te kovaosaiset Ruideran tyttäret, joiden virrat osoittavat, kuinka paljon itkunhelmiä on valunut teidän kauniista silmistänne!
Serkku ja Sancho kuuntelivat erittäin tarkkaavasti Don Quijoten sanoja, jotka hän lausui niin murheellisesti kuin olisi sanomaton tuska puristanut ne hänen sydämestään. He pyysivät hartaasti häntä selittämään, mitä tarkoitti, ja kertomaan, mitä oli nähnyt tuossa helvetinkuilussa.
— Helvetinkuiluksiko te sitä nimitätte? — virkkoi Don Quijote. — Älkää antako sille semmoista nimeä, sillä se ei sitä ansaitse, kuten kohta saatte nähdä.
Hän pyysi heiltä jotakin syötävää sanoen olevansa kovin nälkäinen. He levittivät serkun satulaloimen viheriälle nurmelle, vetivät haarapussista esiin muonaa, istuutuivat siihen kaikki kolme hyvässä sovussa ja ystävyydessä ja nauttivat samalla kertaa päivällisen ja illallisen. Kun sitten satulaloimi oli jälleen korjattu pois, sanoi Don Quijote Manchalainen:
— Älköön kukaan nousko, vaan kuunnelkaa, lapseni, molemmat tarkkaavasti.
Kolmaskolmatta luku.
Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi nähneensä Montesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin mahdottomia ja suurenmoisia, että seikkailun todenperäisyyttä epäillään.
Kello lienee ollut neljä iltapäivällä, kun pilviin peittynyt aurinko, luoden himmeätä ja hillittyä valoaan, teki Don Quijotelle mahdolliseksi helteestä kärsimättä ja rasittumatta kertoa kuuluisille kuulijoilleen, mitä oli nähnyt Montesinon luolassa. Hän aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan:
— Noin kahdentoista tai neljäntoista sylen syvyydessä on tässä luolassa oikealla puolella niin suuri ontelo, että siihen mahtuvat muulien vetämät suuret vaunut. Siihen tulee hiukan valoa muutamista raoista tai rei’istä, joiden aukot ovat etäällä maanpinnalla. Minä näin tuon onkalon ehdittyäni jo väsyä ja kyllästyä riippumaan köydessä ja liukumaan alaspäin tuossa pimeässä tyhjyydessä ilman mitään varmaa ja määrättyä suuntaa, ja senvuoksi päätin mennä tuohon suojaan hetkeksi lepäämään. Minä huusin teille pyytäen teitä olemaan päästämättä enempää köyttä, kunnes teitä jälleen siihen kehoittaisin, mutta te nähtävästi ette kuulleet sanojani. Käärin siis kokoon alas laskemanne köyden, tein siitä pyöreän kasan ja istuuduin mietteissäni siihen, harkiten, miten minun piti menetellä päästäkseni luolan pohjaan, kun minulla ei ollut ketään, joka olisi minua kannattanut. Kun istuin siinä mietteissäni ja epäröiden, valtasi minut yhtäkkiä ja tahtomattani erittäin sikeä uni, ja sitten minä odottamatta, ollenkaan tietämättä, miten se oikeastaan tapahtui, jälleen heräsin ja havaitsin olevani kaikkein kauneimmalla, miellyttävimmällä ja ihanimmalla niityllä, mitä luonto voi luoda tai ihmisen kekseliäinkään mielikuvitus kuvitella. Avasin silmäni, hieroin niitä ja havaitsin kohta, etten nukkunut, vaan olin todella valveilla. Siitä huolimatta koettelin päätäni ja rintaani saadakseni varmuuden, olinko siinä itse, vai oliko sijassani jokin olematon haamu ja kummittelija; mutta tunto, tajunta ja mielessäni tapahtuva järkevä harkinta antoivat minulle varmuuden, että olin siellä aivan sama kuin nyt olen tässä. Kohta senjälkeen tuli näkyviin komea kuninkaallinen palatsi tai linna, jonka muurit ja seinät näyttivät olevan läpikuultavaa kirkasta kristallia. Sitten avautui kaksi suurta ovea, ja minä näin niistä tulevan vastaani kunnianarvoisen vanhan miehen, jolla oli yllään sinipunaisesta kankaasta tehty pitkä viitta, joka viisti maata hänen jäljessään; hänen hartioillaan ja rinnallaan oli viheriä atlas-kaista, jollaisia korkea-arvoiset kirkonmiehet käyttävät, päässä hänellä oli musta baretti, ja hänen lumivalkoinen partansa ulottui vyötärystä alemmaksi. Hänellä ei ollut mitään aseita, mutta hän kantoi kädessään rukousnauhaa, jonka helmet olivat tavallisia pähkinöitä suuremmat, ja joka kymmenes helmi oli tavallisen strutsinmunan kokoinen. Hänen ryhtinsä, käyntinsä, arvokkuutensa ja komea hahmonsa, kukin seikka erikseen ja kaikki yhdessä, herättivät minussa hämmästystä ja ihastusta. Hän saapui luokseni ja ensi työkseen sulki minut kiinteästi syliinsä lausuen sitten: »Urhoollinen ritari Don Quijote Manchalainen, me, jotka elämme lumottuina tässä yksinäisyydessä, olemme jo kauan toivoneet saavamme nähdä sinut, jotta sinä voit kertoa maailmalle, mitä sisältää ja itseensä kätkee tämä Montesinon luolan nimellä mainittu syvä kuilu, johon olet tunkeutunut, tehden siten urotyön, jonka suorittaminen on säästetty yksin sinun voittamatonta sydäntäsi ja sinun hämmästyttävää rohkeuttasi varten. Tule kanssani, sinä maanmainio herra; minä tahdon näyttää sinulle ne ihmeet, joita sisältää tämä läpikuultava palatsi, missä minä olen alinomaisena päällikkönä ja ylivalvojana, sillä minä olen itse Montesinos, josta tämä luola on nimensä saanut.» Kun hän siten oli minulle ilmoittanut olevansa Montesinos, kysyin häneltä heti, oliko totta, mitä ylämaailmassa kerrotaan: että hän oli pienellä metsästyspuukolla leikannut sydämen hyvän ystävänsä Durandarten rinnasta ja vienyt sen neiti Belermalle, kuten Durandarte oli viimeisenä hetkenään käskenyt. Hän vastasi, että tuo kertomus oli aivan tosi, lukuunottamatta metsästyspuukkoa; hän näet ei ollut käyttänyt mitään puukkoa, ei suurta eikä pientä, vaan hiottua tikaria, joka oli ollut suutarin naskalia terävämpi.
— Se tikari — keskeytti Sancho — oli varmaan sevillalaisen asesepän Ramón de Hocesin tekoa.
— En tiedä; — jatkoi Don Quijote — mutta tuskinpa se oli sen asesepän työtä, sillä Ramón de Hoces eli aivan äskettäin, ja Roncesvalin taistelu, missä tämä onnettomuus tapahtui, taisteltiin monta sataa vuotta sitten; mutta tämän seikan selvittäminen ei ole ollenkaan tärkeätä eikä se millään tavalla häiritse eikä muuta kertomuksen totuutta ja yhtenäisyyttä.
— Eipä suinkaan; — virkkoi serkku — jatkakaa vain, armollinen herra Don Quijote; minä kuuntelen teitä mitä suurimmalla mielihyvällä.
— Minä kerron yhtä mielelläni — vastasi Don Quijote. — Tietäkää siis, että kunnianarvoisa Montesinos vei minut kristallipalatsiin, missä eräässä alakerran salissa, joka oli erinomaisen viileä ja kokonaan alabasterista, oli ihmeen taidokkaasti rakennettu marmorinen hautakivi. Sen päällä näin makaavan pitkänänsä ritarin, joka ei ollut pronssia eikä marmoria tai jaspista, kuten sellaiset hautakivien veistokset yleensä ovat, vaan todellista lihaa ja verta. Hänen oikea kätensä (joka minusta näytti sangen karvaiselta ja jäntereiseltä, mikä osoitti henkilön itsensä erittäin voimakkaaksi) oli laskettu sydämen puolelle, ja Montesinos, joka oli huomannut minun hämmästyneenä katselevan hautakiveä, sanoi minulle, ennenkuin olin ehtinyt häneltä mitään kysyä: »Tämä on ystäväni Durandarte, joka oli aikoinaan kaikkien rakastuneitten ja urhoollisten ritareitten kukka ja kuvastin; häntä samoinkuin minua ja monta muuta mies- ja naispuolista henkilöä pitää täällä lumottuna ranskalainen noita Merlin,[56] jonka sanotaan olevan paholaisen poika; minä puolestani en usko hänen olevan paholaisen poika, vaan uskon, että hän, kuten sanotaan, on hiukan piruakin kiperämpi. Kukaan ei tiedä, kuinka tai miksi hän on meidät noitunut, mutta se kyllä saadaan ajan mittaan selville, eikä sitä luullakseni tarvitse kovin kauan odottaa. Mutta minua ihmetyttää, että tiedän, niin totta kuin nyt on päivä, Durandarten heittäneen henkensä sylissäni ja tiedän hänen kuoltuaan omin käsin ottaneeni sydämen hänen povestaan, ja sen täytyi varmaan painaa enemmän kuin kaksi naulaa, sillä luonnontutkijain tiedonannon mukaan on ihminen, jolla on suurempi sydän, urhoollisempi kuin semmoinen, jonka sydän on pieni. Koska siis on niin laita ja koska tämä ritari on todella kuollut, niin kuinka hän voi toisinaan valittaa ja huokailla, ikäänkuin hän olisi vielä elossa?» Hän oli tuskin ennättänyt tuon kertoa, kun onneton Durandarte huusi korkealla äänellä ja sanoi:
Oi kuule viime pyyntöni, Montesinos serkku parhain: kun sieluni on liitänyt taa taivaan tähtitarhain, Belennan luokse rinnastain sydämeni silloin kanna, miekalla se irti lyö ja hänelle se anna.
Kuultuaan tuon kunnianarvoisa Montesinos painui polvilleen murheellisen ritarin eteen ja sanoi hänelle, silmät kyynelissä: »Herra Durandarte, rakas serkkuni, minä olen jo tehnyt, mitä käskitte minun tehdä onnettomuuden katkerana päivänä: minä leikkasin sydämen rinnastanne niin hyvin kuin osasin jättämättä poveenne pienintäkään kappaletta; minä pyyhin sen pitsinenäliinalla ja ratsastin täyttä laukkaa Ranskaan laskettuani teidät sitä ennen maan poveen vuodattaen niin runsaita kyyneliä, että voin niillä pestä käteni ja puhdistaa ne verestä, jota niihin oli tullut, kun kaivelin sisälmyksiänne; ja varmemmaksi vakuudeksi ilmoitan teille vielä, rakas serkkuni, että ensimmäisessä paikassa, minne Roncesvalista lähdettyäni saavuin, sirottelin sydämeenne hiukan suolaa, jottei se tulisi pahanhajuiseksi, vaan saapuisi, jollei täysin tuoreena, niin ainakin riimisuolassa neiti Belermalle, jota, samoinkuin teitä, minua, aseenkantajaanne Guadianaa, rouva Ruideraa, hänen seitsemää tytärtään ja kahta sisarentytärtään sekä monia muita tuttavianne ja ystäviänne Merlin-noita on nyt pitänyt lumottuina monta vuotta. Vaikka on kulunut jo kuudettasataa vuotta, ei kukaan meistä sittenkään ole kuollut. Joukostamme puuttuu ainoastaan Ruidera tyttärineen ja sisarentyttärineen; koska näet he aina itkivät, niin Merlin heitä säälien muutti heidät yhtä moneksi järveksi, ja heitä mainitaan nyt elävien maailmassa ja Manchan maakunnassa Ruidera-järvien nimellä. Hänen seitsemän tytärtään kuuluvat Espanjan hallitsijoille ja molemmat sisarentyttärensä erään erinomaisen pyhän, Pyhän Johanneksen nimeä käyttävän ritarikunnan ritareille. Koska aseenkantajanne Guadiana samoin itki teidän onnettomuuttanne, muutettiin hänet virraksi, jolla on hänen oma nimensä; mutta tultuaan maanpinnalle ja nähtyään auringon ylhäällä toisella taivaalla hän joutui niin syvän murheen valtaan teitä muistaessaan, että painui takaisin maan poveen; koska kumminkin on mahdotonta olla noudattamatta luonnollista juoksuansa, tulee hän tavan takaa näkyviin ja näyttäytyy auringolle ja ihmisille. Mainitut järvet laskevat siihen vetensä, ja niihin sekä moniin muihin vesistöihin yhtyneenä hän virtaa suurena ja uhkeana Portugaliin. Mutta siitä huolimatta ja missä ikänä virranneekin hän näyttää surulliselta ja synkältä, eikä sovi kehua, että hänen vedessään eläisi hyvänmakuisia ja arvossapidettyjä kaloja, vaan ainoastaan tavallisia ja mauttomia, aivan toisenlaisia kuin ne, jotka uiskentelevat kultaisessa Tajossa. Mitä nyt teille sanon, rakas serkkuni, olen teille sanonut jo monta kertaa, mutta koska ette minulle vastaa, otaksun, että ette minua usko tai ette sanojani kuule, ja Jumala yksin tietää, kuinka suurta tuskaa se minulle tuottaa. Mutta nyt minä kerron teille erään uutisen, joka kenties ei voi mitenkään lievittää kärsimystänne, mutta ei myöskään millään tavalla sitä lisätä. Tietäkää siis, että tässä teidän edessänne — avatkaa silmänne, niin näette hänet — seisoo se suuri ritari, josta tietäjä Merlin on niin paljon ennustanut, minä tarkoitan tämä Don Quijote Manchalainen, joka on uudelleen ja suuremmaksi hyödyksi kuin menneinä aikoina herättänyt meidän päivinämme jälleen eloon jo unohduksiin painuneen vaeltavan ritarikunnan, jonka avulla ja suosiolla meidät ehkä voidaan vapauttaa lumouksesta; sillä suuret sankarityöt ovat varatut suuria miehiä varten.» »Vaikka ei niin tapahtuisikaan», vastasi murheellinen Durandarte heikolla ja hiljaisella äänellä, »vaikka ei niin tapahtuisikaan, oi serkkuni, niin minä sanon: kärsivällisyyttä ja uudet kortit.»[57] Sitten hän kääntyi taas kyljelleen, painui tavalliseen vaitioloonsa eikä virkkanut enää sanaakaan. Samassa kuului äänekkäitä huutoja ja valituksia, joita säestelivät syvät huokaukset ja tuskaiset nyyhkytykset. Minä käänsin päätäni ja näin kristalliseinien läpi kaksirivisessä juhlakulkueessa liikkuvia erinomaisen kauniita neitoja, jotka astelivat erään toisen salin läpi, kaikki surupuvussa ja päässä valkoiset turbaanit, turkkilaiseen tapaan. Kulkueen jäljessä asteli ylhäinen nainen, kuten hänen arvokkuudestaan saattoi nähdä, hänkin mustissa vaatteissa ja yllään valkoinen huntu, joka oli niin laaja ja pitkä, että viisti maata. Hänen turbaaninsa oli kaksi kertaa suurempi kuin suurin toisten päässä olevista, hänellä oli yhteenkasvaneet kulmakarvat, hiukan nykerö nenä, suuri suu, mutta punaiset huulet; hampaat, joita hän silloin tällöin paljasti, näyttivät harvoilta ja epätasaisilta, mutta hohtavan valkoisilta kuin kuoritut mantelit. Hänellä oli käsissään hieno palttinaliina ja siinä, mikäli voin erottaa, sydän, joka näytti otetun jostakin muumiosta, niin rutistunut ja kuiva se oli. Montesinos sanoi minulle, että kaikki tuohon kulkueeseen kuuluvat olivat Durandarten ja Belerman palvelijoita, jotka olivat täällä lumottuina herrasväkensä kanssa, ja että viimeisenä asteleva, joka kantoi liinassa sydäntä, oli neiti Belerma; hän järjesti kamarineitiensä kanssa neljä kertaa viikossa tämän juhlakulkueen, missä laulettiin tai oikeammin itkettiin valitusvirsiä hänen serkkunsa ruumiille ja murheelliselle sydämelle. Montesinos huomautti, että jos neiti Belerma oli minusta näyttänyt sangen rumalta tai ei ainakaan niin kauniilta kuin hänen maineensa oli tietänyt kertoa, niin syynä siihen olivat ne vaikeat yöt ja vielä pahemmat päivät, joita hän vietti tässä lumouksessa, kuten saatoin nähdä hänen silmiensä alla olevista leveistä tummista renkaista ja hänen kelmeästä hipiästään. »Tämä kelmeys ja nuo silmien alla olevat tummat renkaat eivät johdu mistään naisten tavallisesta kuukautisesta pahoinvoinnista, sillä on kulunut jo useita kuukausia, vieläpä vuosiakin siitä, kun hän on huomannut merkkiäkään semmoisista vaivoista, vaan ne johtuvat tuskasta, joka raastelee hänen sydäntään sen sydämen tähden, jota hän lakkaamatta pitää käsissään ja joka alinomaa uudistaa ja palauttaa muistiin hänen kovaosaisen rakastajansa onnettoman kohtalon. Jollei olisi niin laita, niin tuskinpa voitaisiin verrata häneen ylhäistä Dulcinea Tobosolaistakaan, joka on kauneutensa, sulonsa ja rakastettavuutensa vuoksi niin kuuluisa koko tässä tienoossa, vieläpä koko maailmassakin.» »Hillitkää kielenne, herra Don Montesinos»; keskeytin minä, »kertokaa historianne niinkuin tulee kertoa, sillä tiedättehän, että kaikki vertaukset ontuvat, joten ei ole syytä verrata ketään kehenkään. Verraton Dulcinea Tobosolainen on se, mikä hän on, ja neiti Doña Belerma on se, mikä hän on ja mikä hän on ollut, ja sillä hyvä.» Siihen vastasi Montesinos: »Herra Don Quijote, suokaa anteeksi; minä tunnustan erehtyneeni ja väittäneeni väärin saneessani, että neiti Dulcinea tuskin on neiti Belerman vertainen, sillä täytyihän etäisimmän aavistuksenkin, joka jotenkin mieleeni hiipi, minulle sanoa, että teidän armonne on hänen ritarinsa, joten minun olisi ennemmin pitänyt purra kieleni poikki kuin verrata häntä mihinkään muuhun kuin itse taivaaseen.» Kun olin saanut suurelta Montesinolta tämän hyvityksen, tyyntyi sydämessäni äkkiä syttynyt harmi siitä, että kuulin verrattavan valtiatartani Belermaan.
— Mutta minä ihmettelen, — sanoi Sancho — ettei teidän armonne hyökännyt tuon äijärähjän kimppuun, potkinut hänen luitaan lusuksi ja repinyt hänen partaansa, niin ettei siihen olisi jäänyt karvaakaan.
— Ei, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — minun ei sopinut niin tehdä, sillä me olemme kaikki velvolliset kunnioittamaan vanhuksia, vaikka he eivät olisikaan ritareita, mutta varsinkin niitä, jotka ovat ritareita ja lisäksi vielä elävät lumottuina. Sitäpaitsi minä tiedän, ettemme me niissä monissa kysymyksissä ja vastauksissa, joita vaihdoimme, suinkaan jääneet toisillemme mitään velkaa.
Nyt virkkoi serkku:
— Minä en ymmärrä, herra Don Quijote, kuinka teidän armonne, ollessaan tuolla alhaalla niin vähän aikaa, ehti nähdä niin paljon ja puhua ja vastata niin monta kertaa.
— Kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdin alas? — kysyi Don Quijote.
— Hiukan toista tuntia — vastasi Sancho.
— Se on mahdotonta, — virkkoi Don Quijote — sillä minä näin siellä alhaalla päivän menevän mailleen ja aamun koittavan, ja sitten tuli taas ilta ja taas aamu kolme kertaa, niin että minä olen omien laskujeni mukaan viettänyt kolme vuorokautta noissa kaukaisissa ja näkymättömissä seuduissa.
— Minun herrani puhuu varmaan totta; — sanoi Sancho — koska näet kaikki, mitä hänelle on tapahtunut, on ollut noituutta, niin voihan olla, että se, mikä meistä tuntuu yhdeltä tunnilta, tuntuu siellä alhaalla kolmelta päivältä öineen päivineen.
— Niin on varmaan laita — vastasi Don Quijote.
— Entä onko teidän armonne syönyt mitään koko tänä aikana? — kysyi serkku.
— En ole rikkonut paastoani ainoallakaan suupalalla — vastasi Don Quijote — enkä ole tuntenut nälkää, en vähän vähääkään.
— Entä ne lumouksessa olevat, syövätkö ne? — kysyi serkku.
— Eivät syö, — vastasi Don Quijote — eikä heillä ole mitään suurempia ulostuksia; mutta olen kumminkin sitä mieltä, että heidän kyntensä, partansa ja hiuksensa kasvavat.
— Mahtavatko ne lumotut nukkua, armollinen herra? — kysyi Sancho.
— Eipä, tietenkään; — vastasi Don Quijote — ei ainakaan yksikään heistä ummistanut silmiään hetkeksikään, enempää kuin minäkään, koko sinä kolmen vuorokauden aikana, jonka vietin heidän luonaan.
— Tähän sopii hyvin sananlasku: — sanoi Sancho — »Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, kuka olet». Teidän armonne seurustelee noidutun väen kanssa, joka pitää paastoa eikä nuku; onko siis ihmekään, jos ette syö ettekä nuku heidän kanssaan seurustellessanne. Mutta suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, kun sanon, etten kissa vieköön (vähältä piti, etten sanonut: piru vieköön) usko sanaakaan siitä, mitä olette nyt kertonut.
— Miksi niin? — kysyi serkku. Ei suinkaan herra Don Quijote valehtele? Ja vaikka hän haluaisikin niin tehdä, ei hänellä ole ollut tilaisuutta keksiä ja kuvitella niin lukemattomia valheita.
— En minä usko herrani valehtelevan — vastasi Sancho.
— Mitä sitten uskot? — kysyi Don Quijote.
— Minä uskon, — vastasi Sancho — että tuo Merlin tai ne noidat, jotka ovat noituneet koko sen joukon, jota teidän armonne sanoo katselleensa ja puhutelleensa tuolla alhaalla, ovat sulloneet teidän mielikuvitukseenne tai muistiinne koko sen jutun, jonka olette tässä meille kertonut, ja kaikki, mitä teillä on vielä kerrottavana.
— Kaikki tuo on mahdollista, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mutta sittenkään ei ole niin laita, sillä minä olen omin silmin nähnyt ja omin käsin koetellut kaikkea, mitä olen kertonut. Mutta mitä sanotkaan, kun nyt sinulle mainitsen, että Montesinos, näyttäessään minulle lukemattomia muitakin seikkoja ja ihmeitä (jotka kerron sinulle vähitellen ja aikanaan matkamme varrella, koska ne kaikki eivät ole tässä paikallaan), näytti minulle vielä kolme maalaistyttöä, jotka juoksentelivat ja hyppivät noilla viehättävillä niityillä kuin vuohet? Ja tuskin ne nähtyäni minä tunsin erään heistä verrattomaksi Dulcinea Tobosolaiseksi ja molemmat muut samoiksi maalaistytöiksi, jotka olivat hänen seurassaan, kun kohtasimme heidät lähellä Tobosoa. Minä kysyin Montesinolta, tunsiko hän heidät, ja hän vastasi minulle, ettei tuntenut, mutta että uskoi heidän varmaan olevan joitakin lumoukseen joutuneita ylhäisiä naisia, jotka olivat vasta muutamia päiviä sitten ilmaantuneet näille niityille, ja ettei minun pitänyt sitä ihmetellä, sillä siellä oli vielä paljon muita sekä menneitten että nykyisten aikojen ylhäisiä naisia, jotka oli noitumalla muutettu erilaisiin ja eriskummaisiin hahmoihin ja joiden joukosta hän tunsi kuningatar Ginevran ja hänen kamarineitinsä Quintanonan, joka kaasi viiniä pikariin Lancelotille hänen
Brittein maasta tullessaan.
Kuullessaan isäntänsä puhuvan tällä tavalla Sancho luuli melkein menettävän järkensä tai pakahtuvansa nauruun; koska näet hän hyvin tiesi, kuinka todella oli Dulcinean otaksutun lumouksen laita, missä hän itse oli toiminut velhona ja todistajana, niin hän nyt lopultakin uskoi aivan varmaan, että hänen herransa oli järjiltään ja aivan hullu, ja sanoi hänelle:
— Rakas suojelijani, armollinen herra, te astuitte onnettomana hetkenä ja onnettoman tähden alla alas toiseen maailmaan, ja onneton oli se hetki, jona kohtasitte herra Montesinon, joka on lähettänyt teidät takaisin meidän luoksemme. Olihan teidän armollanne täällä maan päällä Jumalan teille antama täysi järki, te lausuitte viisaita lauseita ja annoitte hyviä neuvoja yhtä mittaa, mutta nyt te kerrotte vain suurimpia mielettömyyksiä, mitä ajatella saattaa.
— Minä tunnen sinut, Sancho, — vastasi Don Quijote — enkä välitä puheistasi.
— Minä en välitä sen enempää teidän armonne puheista, — virkkoi Sancho — vaikka minua löisitte tai vaikka minut tappaisittekin sen vuoksi, mitä sanon, tai sen vuoksi, mitä aion vielä sanoa, jollette muuta ja korjaa omia puheitanne. Mutta sanokaahan, armollinen herra, nyt, kun olemme sulassa sovinnossa: kuinka tai mistä te tunsitte armollisen neitimme? Ja jos häntä puhuttelitte, niin mitä hänelle sanoitte ja mitä hän teille vastasi?
— Minä tunsin hänet — vastasi Don Quijote — siitä, että hänellä oli yllään samat vaatteet kuin silloin, kun sinä hänet minulle näytit. Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut minulle sanaakaan, vaan käänsi selkänsä ja lähti pakenemaan niin nopeasti, ettei nuolikaan olisi voinut häntä saavuttaa. Minä aioin lähteä hänen jälkeensä ja olisin lähtenytkin, ellei Montesinos olisi neuvonut minua luopumaan siitä vaivasta, koska se oli aivan turhaa, ja varsinkin, koska lähestyi se hetki, jolloin minun täytyi nousta ylös kuilusta. Hän lupasi minulle vielä ajan pitkään antaa tietoa, millä tavalla hän, Belerma ja Durandarte sekä kaikki muut siellä olevat voitaisiin lumouksesta vapauttaa. Mutta kaikesta siellä näkemästäni ja huomaamastani minua huolestutti syvimmin se, että Montesinon sillä tavalla minulle puhuessa minua lähestyi sivulta päin, niin etten huomannut hänen tuloansa, toinen onnettoman Dulcinean seuralainen, joka lausui minulle, silmät kyynelissä ja hiljaisella murheellisella äänellä: »Armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen suutelee teidän armonne käsiä ja pyytää hartaasti teidän armoanne hänelle ilmoittamaan, kuinka voitte, ja suuressa ahdingossa ollen hän vielä rukoilee teidän armoanne niin hartaasti kuin suinkin osaa, että suvaitsette lainata hänelle tätä uutta pumpulialushametta vastaan, joka minulla tässä on, puoli tusinaa reaalia tai niin paljon kuin teidän armollanne sattuu olemaan, ja hän lupaa kunniasanallaan maksaa ne teille takaisin aivan pian.» Tämä tiedonanto sai minut hämmästyksen ja ihmetyksen valtaan, ja minä käännyin kysymään herra Montesinolta: »Onko mahdollista, herra Montesinos, että lumouksessa elävät ylhäiset henkilöt kärsivät puutetta?» Hän vastasi siihen: »Uskokaa minua, armollinen herra Don Quijote Manchalainen: se, mitä puutteeksi nimitetään, on aivan tavallista missä tahansa, ulottuu kaikkialle ja kohtaa kaikkia, säästämättä lumouksessa eläviäkään, ja koska neiti Dulcinea Tobosolainen lähettää teiltä pyytämään kuutta reaalia ja pantti näyttää olevan hyvä, niin ei ole muuta neuvoa kuin antaa ne hänelle, sillä hän on aivan varmaan joutunut johonkin suureen pulaan.» »Panttia minä en ota», vastasin minä hänelle, »enkä voi myöskään antaa hänelle, mitä hän pyytää, sillä minulla ei ole enempää kuin neljä reaalia.» Ne minä hänelle sitten annoin (ne olivat samat lantit, jotka sinä, Sancho, tässä taannoin annoit minulle, jotta saisin lahjoittaa ne almuina köyhille, joita tapaisin matkan varrella) ja sanoin hänelle: »Sanokaa valtiattarellenne, ystäväiseni, että hänen hädänalainen tilansa kovin rasittaa minun sieluani ja että tahtoisin olla Fugger[58] voidakseni hänet siitä pelastaa; ja sanokaa hänelle vielä, etten voi eikä minulla ole lupakaan voida hyvin niin kauan kuin täytyy olla vailla hänen miellyttävää läsnäoloansa ja älykästä kanssapuhettansa ja että minä rukoilen häntä hartaasti, niin hartaasti kuin osaan, suvaitsemaan armossaan näyttäytyä tälle hänen orjuuteensa annetulle palvelijalle ja harhailevalle ritarille ja keskustella hänen kanssaan. Sanokaa hänelle vielä, että hän, kun vähimmin sitä aavistaa, saa kuulla kerrottavan, että olen tehnyt valan ja antanut pyhän lupauksen, niinkuin teki ja antoi aikoinaan Mantuan markiisi luvatessaan kostaa sisarenpoikansa Baldovinon puolesta löydettyään hänet henkihieverissä keskellä vuoristoa, nimittäin, ettei enää söisi katetusta pöydästä, ja mitä siihen kuuluvaa hän vielä lupasikaan, ennenkuin olisi kostanut hänen puolestaan; samalla tavalla vannon ja lupaan minä, etten suo itselleni mitään lepoa, vaan vaellan kaikissa seitsemässä maanosassa, suorittaen retkeni vielä tunnollisemmin kuin Portugalin prinssi Don Pedro[59] aikoinaan, kunnes olen vapauttanut valtiattareni lumouksesta.» »Kaiken tuon ja vielä enemmänkin teidän armonne on velkaa valtiattarelleni» — vastasi tyttö minulle. Sitten hän otti neljä reaalia, mutta ei minulle niiannut, vaan heitti hypäkkää kohoten kolmen kyynärän korkeuteen maasta.
— Hyvä Jumala! — huudahti nyt Sancho kovalla äänellä. — Onko mahdollista, että tuommoista maailmasta löytyy ja että noidat ja noituudet ovat niin voimallisia, että ovat muuttaneet herrani terveen järjen niin mielettömäksi hulluudeksi? Voi armollinen herra, varokaa toki itseänne ja pitäkää silmällä hyvää mainettanne ja älkää uskoko noita loruja, jotka ovat hämmentäneet ja sekoittaneet teidän ymmärryksenne!
— Sinun puheesi, Sancho, osoittaa, että olet minuun kiintynyt; — virkkoi Don Quijote — ja koska olet huonosti perehtynyt maailman asioihin, niin kaikki seikat, joihin liittyy jotakin vaikeutta, näyttävät sinusta mahdottomilta. Mutta minä, kuten jo sanoin, tulen ajan pitkään kertomaan sinulle muutamia seikkoja tuolla alhaalla näkemistäni, semmoisia, että sinun täytyy uskoa, mitä olen tässä kertonut, koska niiden todenperäisyys ei siedä minkäänlaista vastaväitettä eikä kiistaa.
Neljäskolmatta luku,
missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren historian.
Se henkilö, joka on kääntänyt tämän suuren historian sen ensimmäisen tekijän Cide Hamete Benengelin kirjoittamasta alkutekstistä, sanoo, että hän, ehdittyään siihen lukuun, jossa kerrotaan Montesinon luolan seikkailu, havaitsi sivun reunassa seuraavat Hameten omakätisesti kirjoittamat sanat:
»En voi käsittää enkä saada itseäni uskomaan, että urhoollinen Don Quijote on todella kokenut kaikki, mitä edellisessä luvussa on kerrottu. Syynä on se, että aikaisemmin sattuneet seikkailut ovat kaikki olleet mahdollisia ja todennäköisiä, mutta mitä tähän luolaseikkailuun tulee, en katso mitenkään voivani pitää sitä todenperäisenä, koska se on kerrassaan järjen rajojen ulkopuolella. En voi kumminkaan otaksua Don Quijoten valehdelleen, sillä hän oli kaikkein hartaimmin totuutta rakastava hidalgo ja kaikkein jaloin ritari aikanaan eikä olisi suinkaan lausunut valhetta, vaikka hänet olisi nuolilla lävistetty. Toiselta puolen otan huomioon, että hän kertoi tämän tarinan esittäen kaikki mainitut yksityisseikat ja ettei hän voinut niin lyhyessä ajassa sepittää niin suurta mielettömyyksien rykelmää. Jos siis tämä seikkailu ei tunnu todenperäiseltä, niin syy ei ole minun, ja minä kirjoitan sen tähän väittämättä sitä valheelliseksi enempää kuin todenperäiseksikään. Sinä, lukijani, joka olet ymmärtäväinen ihminen, saat itse päättää siitä, mitä hyväksi näet; minun ei tule enkä minä voikaan tehdä enempää, vaikka pidetäänkin varmana, että hänen kerrotaan elämänsä lopulla ja kuolemansa hetkellä ja loppunsa lähestyessä sanoneen, että oli sen keksinyt, koska se hänestä tuntui hyvin sopivan ja sointuvan niihin seikkailuihin, joita hän oli lukenut ritarihistorioistaan». Sitten hän jatkaa näin:
Serkku hämmästyi sekä Sancho Panzan uskaliaisuutta että hänen isäntänsä kärsivällisyyttä ja arveli Don Quijoten lempeän mielialan johtuvan siitä, että hän oli ilokseen nähnyt valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen, vaikka vain lumotussa tilassa; jollei olisi ollut niin laita, olisivat Sanchon käyttämät sanat ja lauseet varmaan tuntuneet hänestä kelpo selkäsaunan arvoisilta. Serkku oli tosiaan sitä mieltä, että Sancho oli puhutellut herraansa liian uskaliaasti, ja sanoi senvuoksi Don Quijotelle:
— Herra Don Quijote Manchalainen, minä pidän tätä teidän armonne kanssa viettämääni päivää erittäin hyvin käytettynä, sillä minulla on ollut siitä nelinkertainen voitto. Ensinnäkin se, että olen tutustunut teidän armoonne, mitä pidän suurena kunniana. Toiseksi, että olen saanut tietää, mitä tämä Montesinon luola sisältää, ja olen kuullut Guadianan ja Ruidera-järvien muodonmuutoksista, joista minulla tulee olemaan hyötyä tekeillä olevassa Espanjan Ovidiuksessa. Kolmanneksi, että nyt tiedän, kuinka vanha korttipeli on ja että sitä käytettiin ainakin jo keisari Kaarle Suuren aikana, kuten voi päätellä sanoista, jotka teidän armonne kertoo Durandarten lausuneen, kun hän Montesinon hänelle kauan aikaa puhuttua vihdoin heräsi ja virkkoi: »Kärsivällisyyttä ja uudet kortit». Tätä lausepartta ja puhetapaa hän näet ei ole voinut oppia lumouksessa ollessaan, vaan sitä ennen, eläessään Ranskassa mainitsemani keisarin Kaarle Suuren ajalla. Ja tämä toteaminen tulee kuin tilauksesta toista tekeillä olevaa kirjaani varten, jonka nimi on Lisäys Polydorus Vergiliukseen: muinaisaikaisista keksinnöistä. En usko, että hänen mieleensä johtui kertoa teoksessaan korttipelin keksimisestä, mutta minä teen sen nyt, ja se tulee olemaan erittäin tärkeä seikka, varsinkin, kun voin vedota niin arvokkaaseen ja totuutta rakastavaan tiedonantajaan kuin herra Durandarte. Neljänneksi olen nyt saanut varmasti tietää, mistä Guadiana-joki on lähtöisin, mitä seikkaa ei kukaan ole ennen tietänyt.
— Teidän armonne on oikeassa; — virkkoi Don Quijote — mutta minun tekisi mieli kuulla, siltä varalta, että Jumala armossaan sallii teidän saada luvan teostenne painattamiseen (mitä epäilen), kenelle aiotte ne omistaa.
— Espanjassa on paljon ylhäisiä herroja ja grandeja, joille ne voi omistaa — vastasi serkku.
— Ei heitä paljon ole; — vastasi Don Quijote — en tarkoita, etteivät he sitä ansaitse, vaan tarkoitan, etteivät he halua ottaa vastaan sellaista omistusta, koska eivät tahdo ottaa velvollisuudekseen suorittaa vastapalvelusta, jonka teos ja sen tekijä näyttävät ansaitsevan. Tunnen sentään erään ruhtinaan,[60] joka voi korvata toisissa ilmenevät puutteet niin suurella etevämmyydellä, että minä, jos uskaltaisin käydä sitä kuvailemaan, ehkä nostattaisin kateutta moneen jaloon sydämeen. Mutta jääköön se seikka sopivampaan aikaan, ja lähtekäämme nyt etsimään paikkaa, missä voimme viettää tämän yön.
— Täällä on verrattain lähellä — vastasi serkku — eräs erakonasumus. Sitä käyttää tyyssijanaan erakko, jonka sanotaan olleen sotilaana ja jota pidetään hyvänä kristittynä ja sitäpaitsi erittäin älykkäänä ja hyväätekevänä ihmisenä. Lähellä erakon asuntoa on pieni maja, jonka hän on rakentanut omalla kustannuksellaan; pienuudestaan huolimatta se sentään tarjoo sijaa vieraille.
— Onkohan sillä erakolla kanoja? — kysyi Sancho.
— Harvoilta erakoilta niitä puuttuu, — vastasi Don Quijote — sillä nykyiset erakot eivät ole sellaisia kuin ne Egyptin erämaissa asuneet, jotka vaatettivat itseään palmunlehdillä ja käyttivät ravintonaan maasta kaivamiaan juuria. Tätä ei kumminkaan pidä ymmärtää niin, että minä toisia kiittäessäni tahdon evätä kiitoksen toisilta, sillä tarkoitan vain, etteivät nykyisten erakkojen katumusharjoitukset ole ennen eläneitten ankaraan ja niukkaan elämäntapaan verrattavia. Siitä huolimatta he kaikki ovat hyvää väkeä, ainakin minä pidän heitä hyvinä, ja pahimmassakin tapauksessa tekee hurskautta teeskentelevä sentään vähemmän pahaa kuin julkinen syntinen.
Niin keskustellessaan he näkivät vastaantulevan jalankävijän, joka kulki kiireesti, piiskallaan jouduttaen muulia, jolla oli taakkanaan peitsiä ja pertuskoita. Saavuttuaan heidän luokseen mies tervehti ja aikoi mennä ohi. Don Quijote sanoi hänelle:
— Pysähtykää, hyvä mies; te näytte pitävän suurempaa kiirettä kuin muulinne oikeastaan sietää.
— En voi pysähtyä, armollinen herra, — vastasi mies -— sillä aseita, joita näette minun tässä kuljettavan, aiotaan käyttää huomenna, joten minun tulee välttää kaikkea viivytystä, ja Jumalan haltuun. Jos kumminkin haluatte tietää, mihin niitä kuljetan, niin ilmoitan aikovani viettää yön erakonasumuksen yläpuolella olevassa majapaikassa; jos siis kuljette samaa tietä, niin kohtaatte minut siellä, ja minä kerron teille merkillisiä asioita. Siis vielä kerran: jääkää hyvästi.
Hän hoputti juhtaansa niin tuimasti, ettei Don Quijotella ollut tilaisuutta häneltä tiedustella, millaisia ihmeitä hän aikoi heille kertoa. Koska hän oli verrattain utelias ja koska häntä aina kiusasi halu saada tietää jotakin uutta, käski hän heti lähteä matkaan ja päätti viettää yön majapaikassa poikkeamatta erakon asunnolla, mihin serkku olisi tahtonut heidän yöpyvän.
Niin tehtiin, he nousivat ratsujensa selkään ja ajoivat kaikki kolme suoraan majataloon, mihin saapuivat illan suussa. Serkku ehdotti Don Quijotelle, että he poikkeaisivat erakon asunnolla hiukan juomassa. Tuon kuultuaan Sancho Panza suisti kohta harmonsa sinnepäin, ja samoin tekivät Don Quijote ja serkku. Mutta Sanchon kova onni järjesti niin, ettei erakko ollutkaan kotona, kuten heille sanoi eräs naispuolinen erakkolan asukas, jonka he asunnossa kohtasivat. He pyysivät häneltä parasta viiniä, mutta nainen vastasi, ettei hänen isännällään sellaista ollut, sanoen kumminkin mielellään antavansa heille huokeata vettä, jos he sitä halusivat.
— Jos minun tekisi vettä mieli, — vastasi Sancho — niin olisinhan saanut sitä kyllikseni matkan varrella tapaamistani lähteistä. Oi te Camachon häät ja oi sinä Don Diegon yltäkylläisyys, kuinka monta kertaa teitä vielä kaipaankaan!
Niin he lähtivät erakon asunnolta ja kannustivat ratsujaan ajaen kohti majapaikkaa. Vähän ajan kuluttua he kohtasivat nuorukaisen, joka asteli heidän edellään pitämättä kovaa kiirettä, niin että he saavuttivat hänet. Hänellä oli miekka olkapäällään, ja siitä riippui nyytti tai käärö, jossa hänellä nähtävästi oli vaatteet; siinä olivat varmaan housut tai kaatiot, viitta ja joitakin paitoja, sillä hänellä oli yllään vain lyhyt samettinuttu, jossa vielä näkyi joitakin silkkivuorin riekaleita, ja paita paistoi sen repeämistä; sukat olivat silkkiset ja jalkineet tylppäkärkiset, kuten hovimuoti vaati. Hän voi olla suunnilleen kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen, hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän näytti olevan reipas veikko. Hän lauloi hauskoja lauluja keventääkseen vaelluksensa vaivoja. Kun he hänet saavuttivat, hän parhaillaan lopetti erästä, jonka serkku painoi muistiinsa ja jonka sanotaan kuuluneen näin:
Sotatielle mun lähteä täytyy pois; olis kultaa, niin kotihin jäädä vois.
Don Quijote aloitti keskustelun sanoen hänelle:
— Te matkustatte keveissä pukimissa, nuori herra. Entä minne on matka? Antakaa kuulua, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
Nuori mies vastasi siihen:
— Kevyt vaatetukseni johtuu kuumuudesta ja köyhyydestä, ja tieni vie sotaan.
— Kuinka niin, köyhyydestä? — kysyi Don Quijote. — Helle kelpaa syyksi paremmin.
— Armollinen herra, — virkkoi nuori mies — minulla on tässä nyytissä samettihousut, jotka kuuluvat tähän nuttuun; jos kulutan ne matkalla, ei minulle jää mitään komeutta kaupunkia varten eikä minulla ole varaa ostaa uusia. Siitä syystä ja viileyden vuoksi minä olen tässä asussa, kunnes saavutan muutamia jalkaväkikomppanioita, jotka majailevat tuskin kahdentoista peninkulman päässä täältä; siellä minä otan pestin, ja sitten ei taida olla puutetta kuormavaunuista, joissa pääsen ajamaan satamapaikkaan saakka, mikä kuuluu olevan Cartageua. Ja mieluummin minä pidänkin isäntänä ja herrana kuningasta ja palvelen häntä sodassa kuin jotakin kitupiikkiä pääkaupungissa.
— Saatteko edes jotakin lisämaksua? — kysyi serkku.
— Jos olisin palvellut jotakin Espanjan grandia tai jotakin muuta ylhäistä herraa, — vastasi nuori mies — niin varmaan saisin, sillä se etu on suurellisten palvelemisesta, että voi palvelijasta kohota vänrikiksi tai kapteeniksi tai saada hyvän eläkkeen. Mutta minä vaivainen olen aina palvellut onnenonkijoita ja seikkailijoita, jotka antoivat niin niukan muonan ja palkan, että puolet siitä meni kaularöyhelön tärkkäämiseen, ja olisipa ilmetty ihme, jos vaeltava palkkalainen pääsisi edes siedettäviin oloihin.
— Mutta sanokaahan minulle Herran nimessä, hyvä ystävä, — lausui Don Quijote — onko mahdollista, ettette ole voinut hankkia itsellenne edes livereitä, vaikka olette ollut palveluksessa jo monta vuotta?
— Olenhan minä saanut niitä kaksi kappaletta; vastasi nuori mies — mutta samoinkuin henkilöltä, joka eroaa jostakin munkkikunnasta antamatta munkkilupausta, otetaan pois munkinpuku ja hänelle annetaan takaisin hänen entiset vaatteensa, sain minäkin vaatteeni takaisin isänniltäni; suoritettuaan ne toimet, joiden vuoksi olivat pääkaupunkiin tulleet, he näet palasivat kotiinsa ja veivät mukanaan liverit, jotka oli annettu minulle vain komeuden vuoksi.
— Merkillistä spilorceriaa,[61] kuten italialainen sanoo — virkkoi Don Quijote. — Mutta kaikesta huolimatta voitte pitää erinomaisena onnena, että olette lähtenyt pois pääkaupungista mielessänne niin hyvä aikomus: maan päällä näet ei ole mitään, mistä ihmiselle koituisi enemmän kunniaa ja hyötyä kuin siitä, että hän palvelee ensi sijassa Jumalaa ja sitten kuningastaan ja luonnollista käskijäänsä, varsinkin asetoimessa, jonka avulla saavutetaan, ellei suurempaa rikkautta, niin ainakin suurempaa kunniaa kuin opillisella sivistyksellä, kuten olen jo monta kertaa sanonut. Vaikka näet opillinen sivistys on perustanut enemmän sukutiloja kuin asetoimi, on asetoimen perustamilla kuitenkin eräänlaisia etuja edellisiin verrattuina ja sitäpaitsi eräänlainen loisto, joka tekee ne kaikkia muita paremmiksi. Mutta pitäkää mielessänne, mitä aion teille nyt sanoa, sillä siitä teille on suurta hyötyä ja huojennusta vaivoissanne; teidän näet pitää olla ajattelematta niitä kovia kohtaloita, jotka voivat tulla osaksenne, sillä kaikkein pahin niistä on kuolema, mutta jos se vain on hyvä, niin se on niistä kaikkein paras. Julius Caesarilta, urhoolliselta Rooman imperaattorilta, kysyttiin kerran, mikä kuolema on paras. Hän vastasi: odottamaton, äkillinen ja aavistamaton; ja vaikka hän vastasi niinkuin pakana, jolla ei ollut mitään tietoa oikeasta Jumalasta, hän sittenkin sanoi aivan oikein, koska semmoisessa kuolemassa välttyy ihmisen luontainen pelontunne. Jos näet otaksun, että saatte surmanne ensimmäisessä kahakassa tai taistelussa, joko tykinkuulasta tai räjähtävästä miinasta, niin mitä se haittaa? Se on pelkkää kuolemaa, ja sillä hyvä; ja Terentiuksen mukaan sotilaan on parempi maata kuolleena taistelukentällä kuin säilyttää henkensä ja pelastua pakenemalla; ja urhoollinen sotilas saavuttaa mainetta sikäli kuin hän tottelee päälliköitänsä ja niitä, joilla on oikeus antaa hänelle käskyjä. Ja huomatkaa hyvin, poikani, että sotilaan sopii paremmin haistella ruutia kuin myskiä, ja jos vanhuus teidät kerran tapaa yhä vielä harjoittamassa tätä kunniakasta tointa, niin se, vaikka olisitte täynnä haavoja ja rujo ja rampa, ei ainakaan kohtaa teitä kunniattomana, ja sellaista kunniaa ei köyhyys voi milloinkaan vähentää. Sitäpaitsi on jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotta vanhat ja rammat sotilaat saisivat elatusta ja apua, sillä ei ole oikein kohdella heitä niinkuin tekevät ne, jotka erottavat ja vapauttavat neekereitä, kun nämä ovat vanhoja eivätkä enää jaksa tehdä työtä, ja muka vapauttaen ajavat heidät pois luotaan saattaen heidät siten nälän orjuuteen, mistä he eivät voi toivoa vapautuvansa muuten kuin kuoleman kautta. Mutta nyt en tahdo sanoa teille mitään enempää kuin että nousette tämän minun ratsuni lautasille ja lähdette kerallani majapaikkaan saakka. Siellä syötte illallista kanssani ja huomenna voitte jatkaa matkaanne, jonka Jumala tehköön niin onnelliseksi kuin aikeenne ansaitsevat.
Nuorukainen ei suostunut nousemaan hevosen lautasille, mutta sanoi mielellään syövänsä illallista majapaikassa; ja Sanchon kerrotaan tässä tilaisuudessa sanoneen itsekseen: »Hyvä Jumala, millainen isäntä! Onko mahdollista, että ihminen, joka osaa lausua niin paljon ja oivallisia asioita kuin hän on tässä lausunut, voi väittää nähneensä kaikki ne mielettömät mahdottomuudet, joita hän kertoo Montesinon luolasta? No, olkoon, perästä kuuluu.»
Yön tullessa he sitten saapuivat majataloon, ja Sancho oli varsin mielissään, kun näki herransa pitävän sitä todellisena majatalona eikä linnana, kuten hänen tapansa oli. Perille ehdittyä Don Quijote kysyi heti isännältä, niissä oli peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies, ja isäntä vastasi, että hän oli tallissa ruokkimassa muuliansa. Serkku ja Sancho tekivät nyt samoin juhdilleen ja luovuttivat Rocinantelle parhaan seimen ja parhaan paikan tallissa.
Viideskolmatta luku,
jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen kohtaus nukketeatterin johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan merkilliset ennustukset.
Don Quijote oli niin utelias kuulemaan ja saamaan tietää niitä merkillisiä asioita, joita aseita kuljettava mies oli luvannut hänelle kertoa, että hänen kärsivällisyytensä joutui kovalle koetukselle. Hän lähti miestä etsimään sieltä, missä isäntä oli sanonut hänen olevan, löysi hänet ja kehoitti häntä nyt ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavaa matkalla esitettyyn kysymykseen. Mies vastasi hänelle:
— Minun täytyy saada kertoa ihmeestäni kaikessa rauhassa eikä tässä seisoessani; sallikaa, hyvä herra, minun ensin hoitaa juhtaani; sitten kerron teille seikkoja, joita varmaan ihmettelette.
— Ei senvuoksi tarvitse viivytellä, — vastasi Don Quijote — minä tulen teitä auttamaan.
Hän teki niin, seuloi kauroja ja puhdisti seimen, ja tämä alentuvaisuus sai miehen auliisti kertomaan, mitä häneltä pyydettiin. Hän istuutui kivipenkille, Don Quijote sijoittui hänen viereensä, kuulijoiksi tulivat vielä serkku, nuori palvelija, Sancho Panza ja majatalon isäntä, ja niin mies aloitti kertomuksensa:
— Armolliset herrat, teidän tulee tietää, että eräällä paikkakunnalla, joka sijaitsee neljän ja puolen peninkulman päässä tästä majatalosta, sattui kylänvouti kadottamaan aasinsa, mihin oli syynä erään hänen palveluksessaan olevan tytön juoni ja viekkaus. En voi tässä kertoa asiaa juurta jaksain, summa vain se, ettei aasia löydetty, vaikka kylänvouti ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Kerrotaan ja huhuillaan yleisesti, että oli kulunut noin kaksi viikkoa aasin katoamisesta, kun mainitun kylänvoudin ollessa torilla hänen luokseen tuli eräs toinen saman paikkakunnan vouti ja sanoi hänelle: »Antakaa minulle löytäjän palkkio, kuomaseni; aasinne on nähty.» »Minä annan teille sen ja hyvänkin, kelpo kuoma», vastasi toinen, »mutta sanokaa, missä se on nähty.» »Minä näin sen metsässä tänä aamuna», vastasi löytäjä, »ilman satulaa ja minkäänlaisia valjaita ja niin laihana, että oli surkeata sitä katsella. Minä aioin ajaa sitä edelläni ja tuoda sen teille, mutta se oli jo niin vauhko ja villi, että pakeni lähestyessäni pois ja juoksi sankkaan metsään. Jos haluatte, että lähdemme yhdessä sitä etsimään, niin sallikaa minun vain viedä kotiin tämä aasintammani; tulen heti takaisin.» »Te teette minulle suuren palveluksen», sanoi aasin omistaja, »ja minä koetan maksaa teille samalla mitalla.» Kaikki, jotka tämän asian hyvin tuntevat, kertovat siitä tällä tavalla ja mainitsevat nämä yksityisseikat. Molemmat kylänvoudit lähtivät siis jalkaisin ja käsikynkässä metsään, mutta tultuaan siihen paikkaan, mistä luulivat aasin löytävänsä, he eivät sitä löytäneet, eikä sitä näkynyt missään niillä mailla, vaikka olisivat kuinka sitä hakeneet. Huomatessaan, ettei aasia löytynyt, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin nähnyt, toiselle; »Kuulkaahan, kuomaseni, mieleeni johtui juoni, jonka avulla aivan varmaan eläimen löydämme, vaikka se olisi piiloutunut maan uumeniin eikä ainoastaan metsään. Minä näet osaan mainiosti matkia aasinhuutoa, ja jos tekin olette siihen hiukan perehtynyt, niin voitte uskoa asian varmasti onnistuvan.» »Sanoitteko hiukan perehtynyt, hyvä naapuri?» virkkoi toinen. »Minä en totisesti vääjää siinä asiassa ketään, en aasejakaan.» »Se kohta nähdään», sanoi toinen kylänvouti; »minä näet olen ajatellut, että te kierrätte metsän toiselta taholta ja minä lähden kiertämään toista puolta, niin että kierrämme ja katselemme sen joka kolkan, ja jos sitten tavan takaa huudamme kuin aasi, niin aasin täytyy varmaan huutomme kuulla ja siihen vastata, jos se kerran metsässä on.» Siihen vastasi aasin omistaja: »Teidän keksintönne, hyvä naapuri, on todella erinomainen ja suuren neronne arvoinen.» Lähdettyään he sitten sattuivat päästämään huutonsa melkein yhtaikaa, ja kumpikin heistä juoksi, toisen huudon pettämänä, etsimään kumppaniaan luullen aasin jo ilmaantuneen. Kun he sitten toisensa kohtasivat, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin kadottanut: »Onko mahdollista, kuomaseni, ettei huutaja ollut minun aasini?» »Kyllä se olin minä», vastasi toinen. »Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa», virkkoi aasin omistaja, »ettei teidän ja aasin välillä, kuomaseni, ole mitään eroa, mitä huutoon tulee, sillä minä en ole milloinkaan eläessäni nähnyt enkä kuullut mitään luonnollisempaa.» »Tuo kiitos ja ylistys», vastasi juonen keksijä, »kuuluu ja sopii teille paremmin kuin minulle, sillä niin totta kuin Jumala on minut luonut te voitatte kaikkein parhaimman ja harjaantuneimman aasinmatkijan: te huudatte korkealla äänellä, äänenne on kestävä ja noudattaa oikeata aikamittaa ja tahtia, teidän kadanssinne ovat niin lukuisat ja kohdalleen osuvat, että minä sanalla sanoen tunnustan joutuneeni häviölle, luovutan teille voitonpalmun ja tarjoan kunniapalkinnon tuosta harvinaisesta taidostanne.» »Minun täytyy tunnustaa», vastasi aasin omistaja, »että pidän tästä lähtien itseäni paremmassa arvossa ja katson johonkin kelpaavani, koska minulla on jotakin kykyä; vaikka näet uskoin hyvin matkivani aasinhuutoa, en missään tapauksessa luullut saavuttaneeni siinä taidossa semmoista täydellisyyttä kuin te sanotte.» »Minun täytyy sanoa», vastasi toinen, »että maailmassa menee hukkaan paljon harvinaisia kykyjä ja että ne sopivat huonosti henkilöille, jotka eivät osaa käyttää niitä hyväkseen.» »Meidän kykymme», vastasi aasin omistaja, »voivat hyödyttää meitä ainoastaan tällaisissa tapauksissa, muuten niistä ei ole mitään hyötyä, ja suokoon Jumala, että ne auttavat meitä edes tässä.» Niin keskusteltuaan he taas erosivat ja alkoivat jälleen huutaa, mutta antoivat kerran toisensa jälkeen pettää itsensä ja kohtasivat toisensa, kunnes päättivät antaa toisilleen merkin huutamalla kaksi kertaa perätysten, siitä huomatakseen, että huuto oli heidän eikä aasin. Niin he vaelsivat läpi koko metsän tavan takaa huutaen, aina kaksi kertaa perätysten, mutta kadonnut aasi ei vastannut eikä antanut minkäänlaista elonmerkkiä. Ja kuinka olisikaan vaivainen ja kovaonninen eläin voinut vastata, koska he vihdoin löysivät sen metsän kaukaisimmasta loukosta susien raatelemana? Sen nähdessään aasin omistaja virkkoi: »Ihmettelinhän minä, ettei se vastannut; jos näet se ei olisi kuollut, se olisi varmaan alkanut huutaa kuullessaan meidän huutomme, sillä eihän se olisi muuten aasi ollutkaan. Mutta kuultuani teidän matkivan aasin ääntä niin mainiosti, kuomaseni, katson hyvin käyttäneeni tässä etsimisessä näkemäni vaivan, vaikka löydän nyt aasini kuolleena.» »Ei ollut vikaa teissäkään, kuomaseni», vastasi toinen; »jos näet pappi laulaa hyvin, niin kuoripoika ei jää paljoa jälkeen.» Niin he palasivat takaisin kyläänsä pettyneinä ja käheinä ja kertoivat siellä ystävilleen ja tuttavilleen, mitä heille oli tapahtunut, kun olivat olleet aasia etsimässä, ja kumpikin ylisti ylenmäärin toisen taitoa huutaa aasin lailla. Tieto tästä levisi pian lähiseudun kyliin, ja paholainen, joka ei koskaan nuku, vaan ilokseen kylvää ja levittää vihaa ja epäsopua, mihin suinkin voi, paisuttaen joutavia asioita ilkeiksi juoruiksi ja pahoiksi riidoiksi, järjesti ja toimitti nytkin niin, että toisten kylien asukkaat, nähdessään jonkun meidän kyläläisemme, huusivat aasin lailla, kuin lyöden meitä vasten kasvoja kylänvoutiemme huudolla. Poikanulikat tekivät samoin, ja silloin asia oli joutunut kaikkien kadotuksen henkien käsiin ja suuhun; aasinhuuto levisi kylästä kylään, niin että huutajakylän asukkaat nyt tunnetaan kaikkialla niinkuin neekerit tunnetaan ja erotetaan valkoisista, ja tämä onneton pila on mennyt niin pitkälle, että pilkatut ovat useita kertoja lähteneet asestettuina ja joukolla pilkkaajiansa vastaan tapellakseen heidän kanssaan, eikä mikään mahti, ei pelko eikä häpeä ole voinut heitä siitä estää. Minä luulen, että kyläni asukkaat, siis sen kylän miehet, josta aasinhuuto on kotoisin, aikovat huomenna tai ylihuomenna hyökätä erääseen toiseen kylään, joka sijaitsee kahden peninkulman päässä meidän kylästämme ja kuuluu niihin, jotka meitä pahimmin vainoavat; ja koska he nyt mielivät lähteä retkelle hyvissä varuksissa, olen ostanut näkemänne peitset ja pertuskat viedäkseni ne heille. Siinä ne ihmeet, joita sanoin voivani teille kertoa, ja jolleivät ne teistä ihmeiltä tunnu, en tiedä mitään muuta sanoa.
Siihen lopetti kelpo mies kertomuksensa, ja samassa astui majatalon ovesta sisään mies, jonka kaikki vaatteet, sukat, housut ja nuttu olivat säämiskäiset. Hän sanoi kuuluvalla äänellä:
— Herra isäntä, saako täältä yösijaa? Tässä tulee profeetallinen apina ja nukketeatteri, jossa esitetään Melisendran vapauttaminen.
— Peijakas, — sanoi majatalon isäntä — siinähän on mestari Pedro! Nyt saamme hauskan illan.
Unohdin mainita, että mestari Pedron vasenta silmää ja melkein puolta poskea peitti viheriä laastari, josta voi päätellä, että koko se puoli kasvoja oli huonossa kunnossa. Isäntä jatkoi sanoen:
— Terve tuloa, arvoisa mestari Pedro. Mutta missä ovat apina ja nukketeatteri? En niitä tässä näe.
— Ne saapuvat tänne aivan kohta; — vastasi säämiskäpukuinen — minä lähdin vain edeltäkäsin kuulemaan, saako täältä yösijaa.
— Minä pakottaisin itse Alban herttuan väistymään mestari Pedron tieltä — vastasi isäntä. — Tuokaa vain tänne apina ja nukketeatteri; tänä yönä on majatalossamme väkeä, joka mielellään maksaa nähdessään näytelmän ja apinan temput.
— Olkoon menneeksi; — vastasi laastaroitu — minä alennan maksua ja katson saaneeni kylliksi, jos saan sen verran, että voin maksaa oman laskuni. Mutta nyt minä palaan hoputtamaan vaunuja, niin että apina ja teatteri ovat pian täällä.
Sitten hän kohta riensi pois majatalosta.
Don Quijote kysyi nyt majatalon isännältä, kuka tuo mestari Pedro oli ja mikä apina ja millainen teatteri hänellä oli mukanaan. Siihen vastasi isäntä:
— Hän on mainio nukkenäyttelijä, joka on useita päiviä kierrellyt täällä Aragonian Manchassa esittäen näytelmää, jossa kuuluisa Don Gaiferos vapauttaa Melisendran, ja se on parhaita ja parhaimmin esitettyjä historioita, mitä tässä maanpaikassa on moneen vuoteen nähty. Hänellä on sitäpaitsi mukanaan apina, joka on niin erinomaisen taitava, ettei semmoista ole milloinkaan nähty apinain joukossa eikä voida ihmistenkään keskuudessa kuvitella. Jos näet siltä kysyy jotakin, niin se kuuntelee kysymystä, hyppää sitten isäntänsä olkapäälle lähelle hänen korvaansa ja kuiskaa siihen vastauksen, jonka mestari Pedro heti kuuluvasti toistaa. Se puhuu paljon enemmän menneistä kuin tulevista asioista, ja vaikka se ei aina osu kaikessa oikeaan, ei se kumminkaan yleensä erehdy, niin että tekee mieli uskoa, että siinä asuu itse piru. Mestari Pedro ottaa kaksi reaalia jokaisesta kysymyksestä, jos apina siihen vastaa, tarkoitan, jos isäntä vastaa apinan puolesta, kun se on kuiskannut vastauksen hänen korvaansa. Siksi uskotaankin, että mestari Pedro on upporikas; hän on galantuomo ja buon compagno,[62] kuten Italiassa sanotaan, ja viettää hyviä päiviä; hän pakisee kuuden edestä ja ryyppää enemmän kuin kahdentoista verosta, kaikki kielevyytensä, apinansa ja nukketeatterinsa kustannuksella.
Samassa tuli mestari Pedro takaisin, ja rattailla saapuivat myös nukketeatteri ja iso, hännätön apina, jonka pakarat olivat kuin huopaa, mutta joka ei ollut muuten ruman näköinen. Sen nähtyään Don Quijote kysyi heti:
— Sanokaa minulle, herra profeetta: Che pesce pigliamo?[63] Miten meidän käy? Tässä minä annan kaksi reaalia.
Hän käski Sanchon antaa rahat mestari Pedrolle, mutta tämä vastasi apinan puolesta:
— Armollinen herra, tämä eläin ei vastaa eikä anna tietoa tulevaisista asioista; menneistä se tietää jotakin ja nykyisistäkin hiukan.
— Hitto vieköön; — sanoi Sancho — minä en maksa mitään sille, joka kertoo, mitä minulle on jo tapahtunut, sillä kuka sen voi paremmin tietää kuin minä itse? Ja olisihan liian typerää maksaa toiselle siitä, että hän kertoo minulle, mitä jo tiedän; mutta koska hän tietää nykyiset asiat, niin tässä on kaksi reaalia, ja sano minulle, parahin herra apina, mitä nyt tekee vaimoni Teresa Panza ja millaisissa hommissa hän on.
Mestari Pedro ei tahtonut ottaa vastaan rahoja, vaan sanoi:
— En halua ottaa maksua ennakolta, ennenkuin työ on tehty.
Sitten hän taputti oikealla kädellään kaksi kertaa vasenta olkapäätään, apina hyppäsi siihen, vei suunsa lähelle hänen korvaansa ja liikutti nopeasti hampaitaan. Tehtyään sitä suunnilleen niin kauan kuin isämeidänrukoukseen kuluu, se hyppäsi takaisin maahan, ja mestari Pedro lankesi heti mitä kiireimmin polvilleen Don Quijoten eteen, syleili hänen sääriään ja sanoi:
— Minä syleilen näitä sääriä kuin syleilisin molempia Herkuleen patsaita, oi sinä jo unohdukseen joutuneen vaeltavan ritarikunnan mainio eloonherättäjä! Oi sinä Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei ole milloinkaan riittävästi ylistetty, sinä uupuneitten rohkeus, horjuvien tuki, kaatuneitten käsivarsi, kaikkien onnettomien sauva ja lohdutus!
Don Quijote ällistyi, Sancho oli ihmeissään, serkku ja vaeltava nuori palvelija samoin, aasinhuuto-tarinan kertoja seisoi suu auki, ja majatalon isäntä oli täyden hämmingin vallassa; sanalla sanoen, kaikki, jotka olivat kuulleet nukkenäyttelijän sanat, joutuivat mitä suurimman hämmästyksen valtaan; mutta mies jatkoi sanoen:
— Ja sinä, kelpo Sancho Panza, maailman parhaan ritarin parhain aseenkantaja, iloitse, sillä kelpo vaimosi Teresa voi hyvin ja häkilöi nyt parhaillaan pellavia, ja paremmaksi vakuudeksi hänellä on vasemmalla puolellaan ruukku, jonka kaula on katkennut; ja siinä on hyvä kulaus viiniä, jolla hän virkistää itseään työtä tehdessään.
— Sen minä kyllä uskon; — vastasi Sancho — hän näet on siunatun hyvä vaimo, ja jollei hän olisi mustasukkainen, en vaihtaisi häntä jättiläisnaiseen Andandonaan,[64] joka herrani väitteen mukaan oli hemmetin hyvä ja kunnollinen nainen; ja minun Teresani on niitä eukkoja, jotka muistavat pitää huolen itsestään, vaikka perilliset jäisivät omaansa paitsi.
— Totisesti, — virkkoi siihen Don Quijote — joka paljon lukee ja paljon matkustaa, näkee paljon ja saa paljon tietää. Minä sanon tämän, sillä mikä olisikaan voinut saada minua uskomaan, että maailmassa on ennustavia apinoita, minkä nyt olen nähnyt omin silmin? Minä näet olen juuri se Don Quijote Manchalainen, jonka tuo kelpo eläin mainitsi tosin ylistäen minua hiukan liikaa; mutta olinpa millainen tahansa, kiitän kumminkin taivasta siitä, että se on lahjoittanut minulla lempeän ja osaaottavan mielenlaadun, niin että olen aina valmis tekemään hyvää kaikille ja olemaan tekemättä pahaa kenellekään.
— Jos minulla olisi rahoja, — virkkoi vaeltava palvelija — niin kysyisin herra apinalta, miten minun käy tällä retkelläni.
Siihen vastasi mestari Pedro, joka oli jo noussut Don Quijoten edestä:
— Sanoin jo, ettei tämä pikku eläin vastaa tulevia asioita koskeviin kysymyksiin, mutta jos hän voisi niihin vastata, ei haittaisi mitään, vaikka ei olisikaan rahoja, sillä minä uhraisin kaikki maailman edut palvellakseni herra Don Quijotea, joka on tässä läsnä. Ja koska olen sen hänelle velkaa ja koska tahdon häntä huvittaa, järjestän nyt nukketeatterini ja tarjoan huvia kaikille täällä majatalossa oleville, pyytämättä siitä mitään maksua.
Sen kuultuaan majatalon isäntä ilahtui tavattomasti ja osoitti paikan, mihin teatteri voitiin sijoittaa, mikä sitten tapahtuikin silmänräpäyksessä.
Don Quijote ei ollut oikein tyytyväinen apinan ennustuksiin, sillä hänestä ei tuntunut soveliaalta, että apina ennusti tulevista enempää kuin menneistäkään asioista. Mestari Pedron pannessa kuntoon nukketeatteria hän senvuoksi vei Sanchon tallin nurkkaan, missä kukaan ei voinut hänen puhettaan kuulla, ja sanoi hänelle:
— Kuule, Sancho, minä olen tarkoin harkinnut tuon apinan merkillistä kykyä ja uskon puolestani varmaan, että apinan isännällä, tuolla mestari Pedrolla, täytyy olla salainen tai julkinen pakti paholaisen kanssa.
— Jos piru lähettelee hänelle salaa pakettejaan, — sanoi Sancho — niin ne ovat varmaan siivottomia paketteja; mutta mitä hyötyä on mestari Pedrolla semmoisista paketeista?
— Sinä et ymmärrä minua, Sancho; minä tarkoitan vain, että hän nähtävästi on tehnyt paholaisen kanssa jonkinlaisen sopimuksen siitä, että paholainen antaa apinalle tuon kyvyn, jotta mestari voi ansaita sillä elatuksensa, mutta että hänen rikkaaksi tultuaan täytyy luovuttaa paholaiselle sielunsa, sillä yksin sitä tuo ihmissuvun vihollinen himoitsee. Minut saa niin uskomaan se seikka, että huomaan apinan vastaavan ainoastaan menneitä tai nykyisiä seikkoja koskeviin kysymyksiin, kauemmaksi näet paholaisen tieto ei voi ulottua; tulevaisia hän korkeintaan arvailee, eikä aina sitäkään; sillä Jumala yksin tietää ajat ja hetket, ja hänelle ei ole mitään mennyttä eikä tulevaista, koska kaikki on hänelle nykyistä. Jos siis on niin laita, kuten varmaan onkin, niin on selvää, että tämä apina puhuu paholaisen avulla, ja minua ihmetyttää, ettei sitä ole syytetty Pyhän Inkvisition edessä, tutkittu tarkoin ja otettu selkoa, minkä hengen voimalla se ennustaa; on näet varmaa, ettei tämä apina ole mikään astrologi, eivätkä he, sen isäntä ja se itse, sommittele eivätkä osaa sommitella kuvioita, joita nimitetään horoskoopeiksi ja joita nykyisin käytetään Espanjassa niin yleisesti, ettei ole yhtään semmoista naikkosta, paashia tai rajasuutaria, joka ei uskalla sommitella horoskooppia yhtä helposti kuin ottaa maassa olevassa korttipakasta sotamiehen, ja siten he valheillaan ja tietämättömyydellään tärvelevät tieteen ihmeellisen totuuden. Olen kuullut kerrottavan eräästä ylhäisestä naisesta, joka kysyi joltakin semmoiselta mestarilta, tulisiko hänen pieni sylikoiransa kantavaksi ja saisiko penikoita, kuinka monta penikkaa tulisi ja minkä värisiä ne olisivat. Herra astrologi sommitteli horoskoopin ja vastasi, että sylikoira tulisi tiineeksi ja synnyttäisi kolme penikkaa, viheriän, punaisen ja kirjavan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se parittelisi kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä tai yöllä ja että se tapahtuisi maanantaina tai lauantaina. Mutta miten kävikään? Kaksi päivää myöhemmin koira kuoli, koska oli syönyt liikaa, mutta horoskoopin tekijää pidettiin yhä sillä paikkakunnalla kaikkein taitavimpana astrologina, kuten kaikkia tai ainakin useimpia horoskoopintekijöitä.
— Minä toivoisin kumminkin, — virkkoi Sancho — että teidän armonne käskisi mestari Pedron kysyä apinalta, oliko se, mitä teidän armollenne tapahtui Montesinon luolassa, todenperäistä; minä näet uskon teidän armonne luvalla, että kaikki oli vain silmänlumetta ja valhetta tai ainakin unennäköä.
— Kaikki on mahdollista; — vastasi Don Quijote — mutta minä noudatan neuvoasi, vaikka asia tavallaan minua hiukan arveluttaa.
Samassa tuli mestari Pedro etsimään Don Quijotea ja sanomaan, että nukketeatteri oli jo kunnossa; hänen armonsa sopi tulla sitä näkemään, sillä se kyllä sen ansaitsi. Don Quijote ilmoitti hänelle aikomuksensa ja pyysi, että hän heti käskisi apinaansa hänelle ilmoittamaan, olivatko muutamat seikat, joita hän oli joutunut kokemaan Montesinon luolassa, uneksittuja vai todenperäisiä; hänestä itsestään tuntui, että ne olivat sekä sitä että tätä. Mestari Pedro ei vastannut tuohon mitään, vaan meni hakemaan apinaansa, asetti sen Don Quijoten ja Sanchon eteen ja sanoi sitten:
— Kuulkaahan, herra apina, tämä ritari haluaa tietää, ovatko muutamat seikat, joita hänelle sattui eräässä luolassa, jota mainitaan Montesinon nimellä, perättömiä vai todenperäisiä.
Hän antoi tavallisen merkin, apina hyppäsi hänen vasemmalle olkapäälleen, näytti puhuvan hänen korvaansa, ja mestari Pedro sanoi kohta:
— Apina sanoo, että toiset teidän armonne mainitussa luolassa näkemistä seikoista ovat perättömiä, toiset todennäköisiä, sanoo tietävänsä tästä kysymyksestä tämän, mutta ei mitään muuta, ja lupaa, jos teidän armonne haluaa tietää enemmän, vastata ensi perjantaina kaikkiin kysymyksiin; nyt hänen kykynsä on lopussa eikä se siitä parane ennenkuin ensi perjantaina, kuten sanottu.
— Enkö jo sanonut, — virkkoi Sancho — etten voinut saada päähäni, että kaikki, mitä te, armollinen herra, kerroitte luolassa sattuneista tapauksista, oli totta, tai puoletkaan?
— Perästä kuuluu, Sancho; — vastasi Don Quijote — aika, joka tuo ilmi kaikki, ei jätä mitään vetämättä päivän valkeuteen, ei sellaistakaan, mikä piilee maan uumenissa. Mutta riittäköön nyt, ja lähdetään katsomaan kelpo mestari Pedron nukketeatteria, jonka luulen tarjoavan jotakin mielenkiintoa.
— Kuinka niin, jotakin? — virkkoi mestari Pedro. — Tämä minun nukketeatterini sisältää kuusikymmentätuhatta merkillistä seikkaa. Ja minä vakuutan teidän armollenne, kunnioitettu herra Don Quijote, että se on suurimpia nähtävyyksiä, mitä maailmassa nykyisin on; mutta operibus credite, et non verbis,[65] ja käydään nyt toimeen, sillä on jo myöhä ja meillä on paljon tekemistä, sanomista ja näyttämistä.
Don Quijote ja Sancho tottelivat ja lähtivät siihen paikkaan, missä teatteri oli jo valmiina ja avoimena, ympärillä joukko pieniä vahakynttilöitä, jotka tekivät sen upean ja loistavan näköiseksi. Saavuttuaan luo mestari Pedro sijoittui näyttämön taakse, sillä hänen tehtävänään oli liikuttaa näyttämön eri kuvioita, ja etupuolelle sijoittui muudan poika, mestari Pedron apulainen, tulkitsemaan ja selittämään yleisölle nukkenäyttämön salaisuuksia; hänellä oli kädessään pieni keppi, jolla hän osoitti näyttämölle ilmaantuvia hahmoja.
Kun koko majatalon väki oli joko istuutunut tai sijoittunut seisomaan vastapäätä näyttämöä ja Don Quijote, Sancho, vaeltava palvelija ja serkku olivat istuutuneet parhaille paikoille, alkoi tulkki heille kertoa, mitä kuulee ja näkee, jos kuuntelee tai katselee seuraavaa lukua.
Kuudeskolmatta luku,
jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään muitakin todella mainioita asioita.
Vaieten kuuntelemaan jäi Tyyron mies sekä Troian,[66] toisin sanoen, kaikki näytelmän katselijat seurasivat tarkasti esitystä niistä merkillisistä asioista, joita tulkki heille selitti, ja sitten kuultiin näyttämön takaa lukuisien patarumpujen ja torvien pauhu ja useita laukauksia. Tämä melu kesti vain vähän aikaa; sitten poika koroitti äänensä ja lausui:
— Se todenperäinen historia, joka armolliselle herrasväelle tässä esitetään, on kokonaan saatu ranskalaisista kronikoista sekä espanjalaisista kansanlauluista, joita vanhat ja nuoret laulavat kaikilla kaduilla ja kujilla. Siinä kuvaillaan, kuinka herra Don Gaiferos vapautti puolisonsa Melisendran, joka oli maurien vankina Espanjassa Sansuenan kaupungissa; se näet oli nykyisen Zaragozan nimi. Arvoisa herrasväki suvaitkoon nyt katsoa, kuinka Don Gaiferos istuu tammipelin ääressä, niinkuin laulussa lauletaan:
Tammilaudan ääress' istuu Don Gaiferos eikä enää muista omaa Melisendraa.
Ja se henkilö, joka nyt tulee esiin, kruunu päässä ja valtikka kädessä, on keisari Kaarle Suuri, mainitun Melisendran otaksuttu isä, joka vävynsä laiskuudesta ja huolimattomuudesta harmistuneena tulee lukemaan hänelle lakia. Ja katsokaa nyt, kuinka kiivaasti ja kiukkuisesti hän vävyänsä toruu, niin että näyttää aivan siltä kuin hän aikoisi valtikallaan koputella hänen pääkuortaan, ja onkin kirjailijoita, jotka väittävät hänen niin tehneen, vieläpä oikein lämpimästä kädestä. Ja nyt, kun hän on selittänyt vävylleen monella muotoa, että hänen kunniansa joutuu vaaraan, jollei hän toimita puolisoaan vapauteen, kerrotaan hänen vielä sanoneen:
Riittää jo, te harkitkaa.
Katsokaa nyt sitten, hyvä herrasväki, kuinka keisari kääntää Don Gaiferosille selkänsä ja jättää hänet siihen aivan noloksi, ja katsokaa nyt, kuinka tämä suuttuu, heittää tammilaudan ja nappulat pois, käskee heti tuoda hänen aseensa ja pyytää serkultaan Don Rolandilta lainaksi hänen miekkaansa Durendalia, ja kuinka Don Roland ei halua sitä hänelle lainata, mutta tarjoutuu sensijaan lähtemään hänen mukaansa hänen suunnittelemaansa vaikeaan yritykseen. Mutta urhoollinen ja vihastunut Don Gaiferos ei halua suostua hänen tarjoukseensa, vaan sanoo voivansa yksinkin pelastaa puolisonsa vankeudesta, vaikka hänet olisi kätketty maan uumeniin, ja niin hän menee varustautumaan lähteäkseen heti matkaan. Kääntäkää nyt, arvoisa herrasväki, katseenne tuohon torniin, joka näkyy tuolla ja jonka otaksutaan olevan muudan torni siinä Zaragozan linnassa, jota nyt mainitaan Aljaferian nimellä. Tuolla parvekkeella maurilaisessa puvussa esiintyvä nainen on verraton Melisendra, joka on istunut siellä jo monet kerrat tähyillen Ranskaan johtavalle tielle ja lohduttanut itseään vankeudessaan antamalla ajatustensa vaeltaa Parisiin ja oman puolison luo. Mutta katsokaa myös merkillistä tapausta, joka sattuu tässä ja jonka vertaista ei kenties ole milloinkaan nähty. Ettekö näe tuota mauria, joka hiipii aivan hiljaa, askel askelelta ja sormi huulilla, kauniin Melisendran taakse? Katsokaa nyt, kuinka hän suutelee Melisendran suuta, kuinka Melisendra heti sylkäisee ja pyyhkii huuliansa paitansa valkoiseen hihaan, kuinka hän voivottelee ja harmistuneena repii kauniita hiuksiaan, ikäänkuin ne olisivat syypäät tuohon ilkityöhön. Katsokaa myös, kuinka tuo vakava mauri seisoo tuolla käytävässä; hän on Sansuenan kuningas Marsilio; hän on nähnyt toisen maurin hävyttömyyden ja senvuoksi, huolimatta siitä, että toinen on hänen sukulaisensa ja suuri suosikkinsa, käskee ottaa hänet heti kiinni, antaa hänelle kaksi sataa paria raippoja ja kuljettaa häntä häpeän saattueessa kaupungin katuja, huutajat edellä ja sotamiehiä jäljessä. Ja katsokaa nyt, kuinka he tulevat panemaan toimeen tuomiota, vaikka rikos tehtiin aivan äsken; maurien keskuudessa näet ei ole tapana, niinkuin meillä, tehdä pitkiä pöytäkirjoja ja kuulustella todistajia ja antaa syypään istua kauan tutkintovankeudessa.
— Poika, poika, — huusi nyt äänekkäästi Don Quijote — jatkakaa kertomustanne suoraviivaisesti, älkää huoliko tehdä mutkia ja syrjähyppäyksiä; asian selvillesaamiseen näet tarvitaan paljon todistuksia ja lisätodistuksia.
Mestari Pedro huusi hänkin näyttämön takaa:
— Älä sinä lurittele liikoja, poika, vaan tee niinkuin herra käskee, se on varminta; laula vain laulusi koreilematta, älä huoli puuttua hienouksiin, sillä hienot langat helposti katkeavat.
— Olkoon menneeksi — vastasi poika ja jatkoi sanoen: — Tuo tuolla, joka istuu hevosen selässä, yllään gascognelainen viitta, on itse Don Gaiferos. Hänen puolisonsa, jonka puolesta on jo kostettu julkealle rakastuneelle maurille, on nyt asettunut näöltään iloisempana ja tyynempänä tornin parvekkeelle ja keskustelee puolisonsa kanssa luullen häntä joksikin matkustavaiseksi; ja siinä lausutaan kaikki sanat ja keskustelut, jotka sisältyvät tunnettuun kansanlauluun:
Ritari, Ranskaan jos lähdet, kysy, missä on Gaiferos.
En kumminkaan kerro tässä tarkemmin heidän keskustelustaan, sillä liika laveus yleensä ikävystyttää. Riittää, kun nähdään, kuinka Don Gaiferos ilmaisee itsensä ja miten Melisendra iloisilla eleillä osoittaa tunteneensa hänet, ja nähdään vielä, kuinka hän laskeutuu alas parvekkeelta istuutuakseen kelpo puolisonsa hevosen lautasille. Mutta voi onnetonta! Hänen alushameensa helma on tarttunut parvekkeen rautatankoon, ja hän riippuu ilmassa voimatta päästä maahan. Mutta katsokaa, kuinka taivas armossaan tuo apua, kun hätä on suurimmillaan, sillä Don Gaiferos astuu esiin ja välittämättä vähääkään, repeytyykö kallis alushame vai ei, tarttuu puolisoonsa, vetää hänet vastoin hänen tahtoaan alas maahan, heilauttaa hänet sitten hevosen lautasille, missä hän istuu hajareisin kuin mies, käskee hänen pidellä kiinni ja kiertää käsivartensa ristiin hänen rinnalleen, jotta ei putoisi, sillä tämmöiseen ratsastukseen rouva Melisendra ei ole tottunut. Huomatkaa, kuinka ratsu hirnumalla selvästi osoittaa iloitsevansa urhoollisesta ja kauniista taakasta, joka sillä on selässään, kun se saa kantaa herraansa ja herransa puolisoa. Katsokaa, kuinka he kääntyvät ja poistuvat kaupungista iloisina ja tyytyväisinä lähtien ajamaan kohti Parisia. Menkää rauhassa, te verrattomat aito rakastavaiset! Saapukaa onnellisesti kaivattuun kotimaahanne sallimuksen asettamatta mitään estettä teidän riemulliselle tiellenne! Nähkööt ystävienne ja sukulaistenne silmät teidän nauttivan hiljaisessa rauhassa vielä jäljellä olevia elämänne päiviä, joita teille suotakoon niin paljon kuin Nestorille!
Mestari Pedro koroitti taas äänensä ja sanoi:
— Hiljemmin poika; älä kiipee liian korkealle; kaikki teeskentely on pahasta.
Tulkki ei vastannut mitään, vaan jatkoi näin:
— Ei puuttunut joutilaita silmiä, semmoisia, jotka aina näkevät kaikki, ja ne olivat nyt nähneet, kuinka Melisendra oli laskeutunut alas ja noussut ratsun selkään; he antoivat siitä tiedon kuningas Marsiliolle, joka käski heti hälyttää, ja katsokaa nyt, millainen kiire niillä on ja kuinka koko kaupungin täyttää kellojen soitto, kaikuen moskeijain kaikista torneista.
— Se on mahdotonta! — virkkoi siihen Don Quijote. — Mitä kelloihin tulee, mestari Pedro on pahoin erehtynyt, sillä maurien keskuudessa ei käytetä kelloja, vaan patarumpuja ja eräänlaisia huiluja, jotka ovat meidän klarinettiemme kaltaisia; on siis aivan mieletöntä antaa kellojen soida Sansuenassa.
Sen kuultuaan mestari Pedro lopetti heti soittamisen ja sanoi:
— Teidän armonne ei pidä välittää pikkuseikoista, herra Don Quijote, eikä harjoittaa joutavaa hiuksenhalkomista. Eikö täällä meillä esitetä joka päivä tuhansia näytelmiä, jotka ovat ihan täynnä lukemattomia epätäsmällisyyksiä ja typeryyksiä, mutta jotka siitä huolimatta menestyvät hyvin ja joita kuunnellaan ei ainoastaan suosiota osoittaen vaan todella ihastellen! Jatka vain, poika, ja anna niiden puhua; kunhan saan kukkaroni täyteen, en välitä, vaikka esityksessäni olisi enemmän epätäsmällisyyksiä kuin auringossa on ainehiukkasia.
— Se on oikein — virkkoi Don Quijote.
Poika jatkoi:
— Katsokaa, kuinka lukuisa ja kuinka loistava ratsujoukko lähtee kaupungista tavoittamaan tuota moitteetonta rakastavaista paria, kuulkaa, kuinka monet torvet soivat, kuinka monet huilut helisevät ja kuinka monet rummut raikuvat. Minä pelkään, että heidät saavutetaan ja laahataan takaisin sidottuina oman ratsunsa häntään, mikä olisi kamala näytelmä.
Nähdessään nyt niin paljon maureja ja kuullessaan semmoisen valtavan melun Don Quijote piti sopivana lähteä auttamaan pakenevia, ja niin hän nousi seisomaan ja lausui kuuluvalla äänellä:
-— Niin kauan kuin elän ja olen läsnä, en missään tapauksessa salli tehtävän väkivaltaa niin mainiolle ritarille ja niin pelottomalle rakastajalle kuin Don Gaiferos. Pysähdy, sinä kehno roskaväki, älä aja häntä takaa, sillä muuten joudut tekemisiin minun kanssani!
Niin sanoen hän samalla paljasti miekkansa, syöksyi yhdellä hyppäyksellä näyttämön luo ja alkoi äkkiä ennenkuulumattoman raivokkaasti iskeä miekallaan maurilaisia hahmoja, kaatoi muutamia, löi toisilta pään poikki, teki toiset rammoiksi, hakkasi toiset kappaleiksi ja sivalsi muun muassa kerran niin tuimasti olan takaa, että mestari Pedrolta, jollei hän olisi kumartunut, kyykistynyt ja vetäytynyt piiloon, olisi haljennut pää helpommin kuin jos se olisi ollut mantelitahdasta. Mestari Pedro huusi:
— Hillitkää itsenne, armollinen herra Don Quijote, ja ottakaa huomioon, että ne, joita tässä kumoatte, särjette ja surmaatte, eivät ole mitään oikeita maureja, vaan pahvista tehtyjä kuvia. Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, tehän hävitätte kaikki ja saatatte minut puille paljaille.
Don Quijote ei kumminkaan lakannut iskemästä sekä yhdellä kädellään että molemmin käsin olan takaa ja sivulta, niin että iskuja tuli kuin satamalla. Olisi tuskin ehtinyt lukea isämeidänrukousta kahteen kertaan, kun hän oli jo jaoittanut koko teatterin maan tasalle, hakannut koneiston ja kaikki nuket kappaleiksi, vaarallisesti haavoittanut kuningas Marsilioa ja halkaissut Kaarle Suurelta pään ja kruunun. Kuuntelijoitten ja katselijoitten joukossa nousi suuri hälinä, apina pakeni majatalon katolle, serkku oli peloissaan, vaeltava nuorukainen samoin, ja itse Sancho Panzakin oli ankaran kauhun vallassa, koska hän, kuten vakuutti myöhemmin, rajuilman tauottua, ei ollut milloinkaan nähnyt herraansa niin mielettömän raivokkaana. Siten täydellisesti tuhottuaan nukketeatterin Don Quijote hiukan tyyntyi ja virkkoi:
— Toivoisin, että nyt olisivat tässä edessäni kaikki ne, jotka eivät usko eivätkä tahdo uskoa, kuinka suurta hyötyä maailmassa on vaeltavista ritareista. Ajatelkaa, miten olisi käynyt urhoollisen Don Gaiferosin ja kauniin Melisendran, jollen minä olisi ollut läsnä; aivan varmaan olisivat nuo koirat jo heidät saavuttaneet ja heitä jollakin tavalla loukanneet. Sanalla sanoen: eläköön vaeltava ritarikunta ennen kaikkea muuta maailmassa!
— Eläköön vaan, — virkkoi siihen mestari Pedro surkealla äänellä — mutta minä saan kuolla, koska olen nyt niin onneton, että voin sanoa Don Rodrigon kanssa:
Viel' eilen hallitsin Espanjanmaata, mut tänään tornia yhtäkään en enää omaksi sanoa saata.
Ei ole kulunut puolta tuntia, eipä puolta silmänräpäystäkään siitä, kun olin kuninkaitten ja keisarien herra, kun tallini, kirstuni ja säkkini olivat täynnä lukemattomia hevosia ja kaikenkaltaisia koruja, ja nyt olen tässä murheellisena ja masentuneena, köyhänä kerjäläisenä, ja mikä pahinta, vailla apinaa, sillä ennenkuin sen saan takaisin, saavat varmaan hampaanikin hikoilla. Ja kaikkeen tähän on syynä tämän herra ritarin harkitsematon vihanpuuska, hänen, jonka sanotaan suojelevan orpoja, torjuvan vääryyksiä ja tekevän muita rakkaudentöitä. Vain minuun nähden hänen jalo tarkoituksensa jäi toteuttamatta; mutta siunattu ja ylistetty olkoon taivas ja sen korkeimmat asuinsijat. Niin oli säädetty, että tämän murheellisen hahmon ritarin piti tehdä minun nukkeni hahmoltaan murheellisiksi.
Sancho Panzan mieltä hellyttivät mestari Pedron sanat, ja hän virkkoi:
— Älä itke, mestari Pedro, äläkä valita, sinähän ihan murrat minun sydämeni; voin sinulle vakuuttaa, että herrani Don Quijote on niin totinen ja tunnollinen kristitty, että hän, käsitettyään tehneensä sinulle vääryyttä, varmaan voi ja tahtoo sen sinulle maksaa ja antaa sinulle enemmän kuin riittävän korvauksen.
302
303
‒ Jos herra Don Quijote korvaisi minulle edes osan tekemästään tuhosta, olisin tyytyväinen, ja hänen armonsa omatunto keventyisi, sillä eihän voi tulla autuaaksi kukaan, joka anastaa vastoin oikean omistajan tahtoa hänen tavaraansa eikä luovuta sitä takaisin.
— Totta kyllä; — sanoi Don Quijote — mutta en tiedä, mitä minulla toistaiseksi olisi semmoista, mikä kuuluu teille, mestari Pedro.
— Vai ette tiedä? — vastasi mestari Pedro. — Entä nämä ruumiit, jotka makaavat tässä kovalla ja kuivalla maalla, onko niitä kaatanut ja ottanut hengiltä mikään muu kuin teidän käsivartenne kukistamaton voima? Ja kenelle muulle nämä ruumiit kuuluvat kuin minulle? Ja miten minä olen ansainnut elatustani, jollen juuri niiden avulla?
— Nyt minä lopultakin uskon, — sanoi siihen Don Quijote — mitä olen arvellut jo monet kerrat: että minua vainoavat noidat aina asettavat näkyviini hahmoja sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, mutta sitten heti muuttavat ja vaihtavat niitä miten hyväksi näkevät. Sanon teille toden totta, hyvät kuuntelevat herrat, että kaikki, mitä tässä tapahtui, näytti minusta tapahtuvan aivan todellisesti: Melisendra oli Melisendra, Don Gaiferos oli Don Gaiferos, Marsilio oli Marsilio ja Kaarle Suuri oli Kaarle Suuri. Siitä vihani syttyi, ja täyttääkseni velvollisuuttani vaeltavana ritarina tahdoin lähteä auttamaan ja tukemaan pakenevaa paria ja tein tässä hyvässä aikomuksessa, mitä näitte minun tekevän. Jos se sitten kääntyi takaperoiseksi, ei syy ole minun, vaan niiden pahojen olentojen, jotka minua vainoavat. Siitä huolimatta tahdon tämän erehdykseni vuoksi, vaikka se ei johtunut mistään ilkeydestä, tuomita itseni maksamaan kustannukset. Katsokaa siis, mestari Pedro, mitä tahdotte rikotuista näyttelijöistänne, niin minä suostun sen heti teille maksamaan hyvässä ja käyvässä Espanjan rahassa.
Mestari Pedro kumarsi ja sanoi:
— Vähempää en odottanutkaan, kun ajattelin, kuinka verraton kristitty on mieleltään urhoollinen Don Quijote Manchalainen, kaikkien hädänalaisten ja apua tarvitsevien vaeltajien todellinen auttaja ja tuki, ja tulkoot nyt herra majatalon isäntä ja suuri Sancho välittäjiksi ja arviomiehiksi tässä teidän armonne ja minun välisessä jutussa ja sanokoot he, minkä arvoiset ovat tai voivat olla rikotut nuket.
Isäntä ja Sancho sanoivat siihen suostuvansa, ja mestari Pedro nosti heti lattialta Zaragozan kuninkaan Marsilion, joka nyt oli päätänsä lyhempi, ja sanoi:
— Jokainen voi nähdä, kuinka mahdotonta on saattaa tätä kuningasta entiseen kuntoonsa, ja siksi olen sitä mieltä, suostuen kumminkin kuulemaan parempia asiantuntijoita, että minulle tulee maksaa hänen kuolemastaan, katoamisestaan ja poismenostaan puoliviidettä reaalia.
— Jatketaan — sanoi Don Quijote.
— Ei ole suinkaan paljon, jos pyydän tästä halkeamasta, joka ulottuu kiireestä melkein kantapäähän, — jatkoi mestari Pedro ottaen käsiinsä halkaistun keisari Kaarle Suuren — viisi reaalia ja neljänneksen.
— Se ei ole vähän — sanoi Sancho.
— Eikä paljonkaan; — virkkoi majatalon isäntä — pannaan tasan ja merkitään siitä viisi reaalia.
— Annettakoon hänelle viisi ja neljännes, — sanoi Don Quijote — sillä näin huomattavan häviön kokonaissummassa ei yksi neljännesreaali paljoa merkitse. Mutta pitäkää jo kiirettä, mestari Pedro; kohta on illallisen aika, ja minä alan tuntea nälän oireita.
— Tästä nenänsä ja toisen silmänsä menettäneestä nukesta, — sanoi mestari Pedro — joka esittää kaunista Melisendraa, pyydän liikoja vaatimatta kaksi reaalia ja kaksitoista maravedia.
— Sittenpä on piru irti, — sanoi Don Quijote — jollei Melisendra puolisoineen ole jo ehtinyt ainakin Ranskan rajalle; hevonen, jolla he ratsastivat, näytti minusta pikemmin lentävän kuin juoksevan: ja siksi ei kannatakaan yrittää myydä minulle kissaa jäniksenä ja näyttää minulle tässä nenätöntä Melisendraa, vaikka oikea Melisendra, jos hyvin sattuu, makaa nyt Ranskassa sääret suorina, huvitellen miehensä kanssa. Jumala auttakoon kutakin hoitamaan omaansa, parahin mestari Pedro, ja liikutaan nyt vain hiljakseen ja ilman mitään juonia. Jatkakaa!
Huomatessaan Don Quijoten taas pillastuvan ja palaavan entiseen hullutukseensa mestari Pedro ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan sanoi hänelle:
— Tämä ei nähtävästi olekaan Melisendra, vaan joku hänen kamarineitinsä, ja senvuoksi olen aivan tyytyväinen ja katson saaneeni täyden maksun, jos annatte hänestä minulle kuusikymmentä maravedia.
Sillä tavalla hän hinnoitteli muutkin silvotut nuket, ja molemmat arviomiehet sovittelivat yleissumman sitten sellaiseksi, että se tyydytti kumpaakin asianosaista, ja niin päädyttiin neljäänkymmeneen reaaliin ja kolmeen neljännekseen. Paitsi tätä summaa, jonka Sancho heti maksoi, vaati mestari Pedro kaksi reaalia siitä vaivasta, joka hänelle koitui apinan kiinniottamisesta.
— Anna ne hänelle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ei apinan kiinniottamista varten, vaan juomarahoiksi; minä puolestani antaisin vaikka kaksisataa sille, joka voisi minulle varmasti sanoa, ovatko Doña Melisendra ja herra Don Gaiferos jo Ranskassa omaistensa luona.
Sitä ei voi kukaan sanoa paremmin kuin minun apinani; — vastasi mestari Pedro — mutta sitä ei ota nyt kiinni itse pirukaan. Luiden sentään, että kiintymys minuun ja ahdistava nälkä pakottavat sen jo tänä iltana palaamaan luokseni. Mutta Jumala antaa uuden päivän, ja sittenpähän nähdään.
Niin päättyi vihdoin nukketeatterista koitunut meteli, ja kaikki nauttivat illallista mitä parhaassa rauhassa ja ystävyydessä Don Quijoten kustannuksella: hän näet oli rajattoman aulis. Jo ennen päivän koittoa lähti peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies matkaan, ja aamun tultua sanoivat serkku ja vaeltava palvelija Don Quijotelle jäähyväiset. Edellinen lähti kotipaikalleen, toinen jatkoi matkaansa, ja Don Quijote antoi viimeksimainitulle avustukseksi kaksitoista reaalia. Mestari Pedro ei halunnut antautua enempään sananvaihtoon Don Quijoten kanssa, jonka hän nyt varsin hyvin tunsi; senvuoksi hän nousi varhain, ennen päivän koittoa, keräsi nukketeatterinsa jäännökset, otti apinansa ja lähti hänkin etsimään omia seikkailujaan. Majatalon isäntä, joka ei tuntenut Don Quijotea, ihmetteli yhtä paljon hänen hullutuksiaan kuin hänen anteliaisuuttansa. Sancho maksoi lopuksi hänelle herransa käskystä sangen runsaasti, ja he sanoivat hänelle jäähyväiset suunnilleen kello kahdeksan aikaan aamulla, lähtivät majatalosta ja jatkoivat matkaansa, jolle heidät nyt jätämme; tässä näet on sopiva tilaisuus kertoa muita seikkoja, jotka ovat omansa selvittämään tätä mainiota historiaa.
Seitsemäskolmatta luku,
jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin hän oli ajatellut.
Cide Hamete, tämän merkillisen historian kirjoittaja, aloittaa tämän luvun seuraavilla sanoilla: »Minä vannon katolisena kristittynä…» Siihen huomauttaa kääntäjä, että jos Cide Hamete vannoi katolisena kristittynä, vaikka hän, kuten varmaan tiedetään, oli mauri, niin tämä merkitsi vain, että samoinkuin katolinen kristitty valaa tehdessään vannoo tai hänen tulee vannoa pysyvänsä totuudessa ja ilmoittavansa sen kaikessa, mitä sanoo, samoin hänkin, ikäänkuin olisi tehnyt valan katolisena kristittynä, puhui totta kaikessa, mitä aikoi kirjoittaa Don Quijotesta, varsinkin tehdessään selkoa, kuka oli mestari Pedro ja kuka tuo profeetallinen apina, joka hämmästytti koko paikkakuntaa ennustuksillaan. Hän sanoo sitten, että se, joka on lukenut tämän historian ensimmäisen osan, varmaan muistaa Ginés de Pasamonten, jonka Don Quijote oli vapauttanut muiden kaleerivankien ohella Sierra Morenassa, saaden tästä hyvästä työstään huonon kiitoksen ja vielä huonomman palkan ilkeiltä ja kehnoilta ihmisiltä. Tämä Ginés de Pasamonte, jota Don Quijote mainitsi nimellä Ginesillo de Parapilla, oli sama mies, joka oli varastanut Sancho Panzan harmon, ja koska kirjanpainajan huolimattomuuden vuoksi ensimmäisessä osassa ei missään kohden mainittu, miten tai milloin se tapahtui, on tämä antanut ajattelemisen aihetta monille lukijoille, jotka ovat syyttäneet tekijän huonoa muistia kirjapainon tekemästä virheestä. Sanalla sanoen, Ginés varasti aasin Sancho Panzan istuessa ja nukkuessa aasin selässä, ja varas käytti tällöin samaa viekasta menettelyä, jota oli aikoinaan käyttänyt Brunelo varastaessaan hevosen Sacripanten alta hänen ollessaan piirittämässä Albracaa; mutta Sancho sai sitten aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu.[67] Tämä Ginés pelkäsi, että oikeudenpalvelijat, jotka etsivät häntä saattaakseen hänet rangaistukseen lukemattomista konnantöistä ja rikoksista — niitä oli niin paljon ja ne olivat niin merkillisiä, että hän oli itse sepittänyt niistä kokonaisen kirjan — todella hänet löytäisivät, ja päätti senvuoksi siirtyä Aragonian kuningaskuntaan, laastaroida vasemman silmänsä umpeen ja ryhtyä harjoittamaan nukketeatterin johtajan virkaa; hän näet osasi sen taidon erittäin hyvin, samoinkuin silmänkääntötemput.
Sattui sitten, että hän sai muutamilta Berberiasta tulleilta vapaiksipäässeiltä kristityiltä ostaa mainitun apinan, jonka hän opetti merkkiä totellen hyppäämään olkapäälle ja kuiskaamaan jotakin hänen korvaansa tai ainakin olemaan kuiskaavinaan. Siinä onnistuttuaan hän tiedusteli aina, ennenkuin saapui kylään nukketeatterinsa ja apinansa kanssa, lähimmässä kylässä tai keneltä tahansa, mitä erikoista oli sattunut puheenaolevalla paikkakunnalla ja keitä olivat ne henkilöt, joita asia koski. Tuon hän sitten painoi tarkoin muistiinsa ja näytti kylässä ensi työkseen nukketeatteriansa, jossa esitti milloin minkin historian, mutta aina jonkin iloisen, hupaisen ja yleisesti tunnetun. Näytännön loputtua hän puhui apinansa tempuista ja kertoi yleisölleen, että apina arvasi kaikki menneet ja nykyiset asiat, mutta ei kajonnut tulevaisiin. Vastauksesta kuhunkin kysymykseen hän vaati kaksi reaalia, mutta antoi toisia halvemmallakin, aina sen mukaan, kuinka varakkaaksi oli kysyjän huomannut. Toisinaan hän myös meni taloihin, joiden asukkaitten elämäkerta oli hänelle tuttu, ja vaikka häneltä ei mitään kysytty, koska ei haluttu mitään maksaa, hän siitä huolimatta antoi apinalle merkin ja selitti sitten apinan ilmoittaneen sitä tai tätä, mikä täydellisesti vastasi tosiasioita. Niin hän saavutti uskomattoman luottamuksen, ja kaikki juoksivat hänen jäljessään. Toisinaan hän, älykkäänä miehenä, vastasi niin, että vastaukset erinomaisesti sopivat kysymyksiin, ja koska kukaan ei häntä ahdistanut eikä vaatinut selittämään, miten hänen apinansa kykeni salattuja asioita ilmoittamaan, niin hän veti kaikkia nenästä ja täytti kukkaronsa. Majataloon tultuaan hän oli heti tuntenut Don Quijoten ja Sanchon, ja siksi hänen oli aivan helppo saattaa Don Quijote, Sancho Panza ja kaikki majatalossa olevat ihmetyksen valtaan; mutta asia olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, jos Don Quijote olisi iskenyt hiukan alemmaksi katkaistessaan kaulan kuningas Marsiliolta ja tuhotessaan hänen koko ratsuväkensä, kuten edellisessä luvussa kerrottiin.
Enempää ei ole mainittavana mestari Pedrosta ja hänen apinastaan. Palaan nyt Don Quijote Manchalaisen luo ja kerron ensinnäkin, että hän majatalosta lähdettyään aluksi päätti käydä Ebro-joen rantamilla ja koko sillä seudulla, ennenkuin lähtisi Zaragozan kaupunkiin, koska turnajaisiin oli vielä pitkä aika, ja hänellä siis oli siihen hyvä tilaisuus. Siinä tarkoituksessa hän jatkoi matkaansa kulkien eteenpäin kaksi päivää ja kohtaamatta mitään sellaista, mitä kannattaisi kirjoittaa muistiin, kunnes hän kolmantena päivänä, ratsastaessaan erään kummun rinnettä ylöspäin, kuuli rumpujen, torvien ja muskettien aikaansaamaa melua. Aluksi hän ajatteli, että joukko sotilaita oli kulkemassa siitä ohi, halusi nähdä ne ja kannusti Rocinantea ajaen kummun laelle. Sinne ehdittyään hän näki kummun juurella joukon miehiä, arviolta kolmattasataa; näillä oli varusteinaan erilaisia aseita, peitsiä, jousia, pertuskoita ja keihäitä, muutamilla pyssyt, muutamilla pyöreät kilvet. Hän ajoi alas kummulta ja lähestyi joukkoa, kunnes voi selvästi nähdä liput ja erottaa niiden värit ja kuviot. Erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan eräässä valkoisesta atlassilkistä tehdyssä standaarissa eli lipussa oleva kuva. Se esitti varsin luonnollisesti aasia, joka oli pientä sardinialaista lajia, pää ojennettuna, suu ammollaan ja kieli riippumassa, eleillään ja asennollaan osoittaen, että oli parhaillaan huutamassa. Kuvan ympärille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla seuraavat kaksi säettä:
Ei suotta huutaneet aasin lailla pormestarit molemmat näillä mailla.
Tuosta kuvasta Don Quijote päätteli, että näiden täytyi olla huutaja-kylän väkeä, ja hän sanoi sen Sancholle samalla hänelle selittäen, mitä lippuun oli kirjoitettu. Hän lisäsi, että mies, joka oli hänelle kertonut tämän tarinan, oli nähtävästi erehtynyt sanoessaan, että aasinhuudon matkijat olivat kylänvouteja, sillä lippuun kirjoitetuista säkeistä päättäen he olivat olleet pormestareita. Siihen vastasi Sancho Panza:
— Armollinen herra, sitä teidän ei pidä oudoksua; onhan mahdollista, että kylänvoudit, jotka sillä kertaa huusivat kuin aasit, ovat aikojen kuluessa päässeet paikkakuntansa pormestareiksi ja että heille niinmuodoin voidaan antaa molemmat arvonimet. Sitäpaitsi ei ollenkaan vaikuta historian todenperäisyyteen, ovatko huutajat kylänvouteja vai pormestareita, kun he vain ovat varmaan huutaneet; sillä yhtä hyvin voi aasin lailla huutaa pormestari kuin joku kylänvouti.
He saivat nyt selville ja kuulivat, että suuttunut kyläkunta oli lähtenyt taistelemaan toista kylää vastaan, joka sitä ärsytti enemmän kuin kohtuullista oli ja enemmän kuin hyvä naapuruus salli.
Don Quijote ratsasti heidän luokseen, ja se tuotti suurta huolta Sancholle, joka ei milloinkaan halunnut olla läsnä semmoisissa sotaisissa yrityksissä. Asestettu joukko otti hänet vastaan luullen hänen kuuluvan heidän miehiinsä. Don Quijote nosti kypärinsä silmikon ja ratsasti jalon ryhdikkäästi ja päättäväisesti aasistandaarin luo, ja siihen kerääntyivät hänen ympärilleen joukon huomattavimmat henkilöt häntä katselemaan; he näet ihmettelivät samoinkuin ihmiset yleensä nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Huomatessaan, kuinka tarkkaavasti he häntä katselivat kenenkään hänelle mitään lausumatta ja häneltä mitään kysymättä, hän tahtoi käyttää hyväkseen tätä hiljaisuutta, lopetti vaitiolon, koroitti äänensä ja lausui:
— Arvoisat herrat, minä pyydän teitä niin hartaasti kuin suinkin voin olemaan keskeyttämättä puhetta, jonka aion tässä teille pitää, kunnes ehkä havaitsette sen epämiellyttäväksi ja ikävystyttäväksi; jos niin käy, tulen teidän antamastanne vähimmästäkin merkistä sinetöimään suuni ja kahlitsemaan kieleni.
Kaikki kehoittivat häntä lausumaan, mitä hän halusi, ja sanoivat mielellään häntä kuuntelevansa. Tämän luvan saatuaan Don Quijote jatkoi:
— Minä, arvoisat herrat, olen vaeltava ritari, jonka ammattina on asetoimi ja tehtävänä suojata suojaa tarvitsevia ja auttaa hädänalaisia. Jo muutamia päiviä sitten sain kuulla teidän onnettomuudestanne ja syystä, joka yllyttää teitä alinomaa tarttumaan aseisiin kostaaksenne vihollisillenne. Olen myös useasti mielessäni harkinnut asiaanne ja olen havainnut, että kaksintaistelun lakien mukaan olette erehtyneet katseessanne itsenne solvatuiksi; kukaan yksityinen henkilö näet ei voi solvata kokonaista kyläkuntaa, ellei hän syytä sen kaikkia asukkaita pettureiksi, koska ei tiedä, kuka yksityinen on tehnyt itsensä syypääksi petokseen, jonka vuoksi hän heille haasteen antaa. Meille tarjoaa siitä esimerkin Don Diego Ordonez de Lara, joka antoi haasteen koko Zamoran kaupungille, koska ei tietänyt, että Vellido Dolfos yksin oli tehnyt itsensä syypääksi petokseen surmaamalla kuninkaansa, ja niin hän antoi haasteen heille kaikille, ja kaikkien asiana oli sitten kostaa ja torjua hänen syytöksensä. On kyllä totta, että herra Don Diego käyttäytyi hiukan häikäilemättömästi, vieläpä meni haasteen laillisia rajoja paljon kauemmaksikin, sillä eihän hänellä ollut aihetta antaa haastetta vainajille, vedelle ja leivälle, ei syntymättömille eikä muille hänen historiassaan mainituille seikoille; mutta olkoon menneeksi, sillä vihan kuohahtaessa yli reunojensa ei kieltä hillitse, kurita eikä ohjaa mikään. Koska siis on niin laita, ettei yksityinen henkilö voi solvata kokonaista kuningaskuntaa, maakuntaa, kaupunkia, kuntaa tai kylää, on selvää, ettei ole myöskään syytä vaatia kostoa semmoisesta solvauksesta, joka ei ole mikään solvaus. Olisihan mainiota, jos Kellokylän nimellä mainitun kyläkunnan asukkaat tai ne, joita nimitetään kattilanpaikkaajiksi tai mainitaan muilla semmoisilla pilkkanimillä, joita poikaviikareilla ja vähäpätöisillä ihmisillä aina on suussaan, tahtoisivat alinomaa käydä niiden kimppuun, jotka heille näitä nimiä antavat. Olisi tosiaan somaa, jos kaikki nuo mainiot yhteiskunnat suuttuisivat ja kävisivät kostamaan ja vetäisivät miekkojaan yhtä nopeasti kuin vetopasuunoitaan minkä riidan vuoksi tahansa, olipa se kuinka mitätön hyvänsä! Ei, ei, Jumala ei voi sitä sallia eikä tahtoa. Ymmärtäväisten miesten ja hyvin järjestettyjen valtioitten tulee tarttua aseisiin, paljastaa miekkansa ja saattaa vaaranalaisiksi itsensä, henkensä ja omaisuutensa ainoastaan näistä neljästä syystä: ensiksi puolustaakseen katolista uskoa, toiseksi puolustaakseen henkeänsä, mikä on luonnollisen ja jumalallisen lain mukaista, kolmanneksi puolustaakseen omaa ja sukunsa kunniaa ja omaisuutta, neljänneksi palvellakseen kuningastaan oikeassa sodassa, ja, jos tahdon lisätä vielä viidennen syyn (jonka voidaan katsoa olevan toisella sijalla), puolustaakseen isänmaataan. Näihin viiteen tärkeimpään syyhyn voidaan vielä lisätä muutamia muita, jos ne ovat oikeudenmukaisia ja järjellisiä ja velvoittavat meitä aseisiin tarttumaan; mutta se, joka tarttuu aseisiin lapsellisista syistä ja semmoisten seikkojen tähden, jotka ovat pikemmin naurettavia ja huvittavia kuin solvaavia, näyttää olevan vailla kaikkea tervettä järkeä, varsinkin, kun epäoikeutetun koston vaatiminen (ja oikeutettua kostoa muuten ei voi yleensä olla olemassakaan) on selvästi ristiriidassa tunnustamamme pyhän opin kanssa, joka käskee meitä tekemään hyvää vihollisillemme ja rakastamaan niitä, jotka meitä vihaavat. Tämä käsky tosin näyttää hiukan vaikealta täyttää, mutta se on vaikea vain niille, joissa on vähemmän Jumalaa kuin maailmaa ja enemmän lihaa kuin henkeä, sillä Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, joka ei koskaan valehdellut, ei voinut eikä voi valehdella, hän, meidän lainsäätäjämme, sanoi, että hänen ikeensä on suloinen ja kuormansa keveä, eikä hän niinmuodoin voinut käskeä meitä tekemään mitään, mikä on mahdotonta täyttää. Te, arvoisat herrat, olette siis sekä inhimillisten että jumalallisten lakien mukaan velvolliset hillitsemään itseänne.
— Piru minut vieköön, — sanoi siihen Sancho itsekseen — jollei isäntäni ole teologi, ja jos ei olekaan, niin ainakin hän sitä muistuttaa niinkuin muna toista munaa.
Don Quijote hengähti hiukan ja huomatessaan kaikkien yhä ääneti kuuntelevan aikoi jatkaa esitystään ja olisi varmaan jatkanutkin, jollei Sancho olisi nokkelasti ennättänyt edelle. Havaitessaan isäntänsä vaikenevan hän puuttui puheeseen sanoen:
— Minun herrani, Don Quijote Manchalainen, joka yhteen aikaan nimitti itseään Murheellisen hahmon ritariksi ja nyt mainitsee itseään Leijonaritarin nimellä, on erittäin älykäs hidalgo, joka osaa latinaa ja espanjaa kuin kandidaatti ja toimii kaikessa, mihin itse ryhtyy tai toisia neuvoo, kuin kelpo sotilas ja tuntee kuin viisi sormeansa kaikki niinsanotun kaksintaistelun lait- ja asetukset. Ei siis muuta kuin tyytykää, noudattamaan hänen neuvoansa; kyllä minä otan syyn päälleni, jos erehdytään, varsinkin, kun on päivänselvää, että on tyhmää suuttua pelkästä aasinhuudon kuulemisesta. Muistan itse poikasena matkineeni aasinhuutoa, milloin sattui päähäni pälähtämään, eikä kukaan minua siitä estänyt, ja minä tein sen muuten niin sievästi ja luonnollisesti, että minun huutaessani huusivat kaikki kylän aasit, mutta minä olin sittenkin erittäin kunniallisten vanhempieni poika, ja vaikka monet kylän isoisimmista kadehtivat tätä taitoani, en ollut siitä tietääkseni. Jos tahdotte kuulla, että puhun totta, niin malttakaa ja kuunnelkaa; tämä taito näet on samaa lajia kuin uintitaito: kun sen kerran on oppinut, ei sitä unohda koskaan. Sitten Sancho painoi sormillaan sieraimensa kiinni ja alkoi matkia aasinhuutoa niin voimallisesti, että kaiku vyöryi kaikissa läheisissä laaksoissa. Mutta eräs niistä, jotka seisoivat hänen vieressään, luuli hänen heitä pilkkaavan, kohotti kädessään olevan pitkän kangen ja löi Sanchoa niin tuimasti, että tämä auttamattomasti kellahti maahan. Nähdessään Sanchoa pahoinpideltävän Don Quijote syöksyi peitsi sojossa sitä miestä vastaan, joka oli Sanchoa lyönyt, mutta väliin tuli niin paljon väkeä, että hänen oli mahdoton päästä miehelle kostamaan. Huomattuaan vielä, että kiviä alkoi sataa ja että tuhat jännitettyä jousta ja melkoinen määrä tuliluikkuja suunnattiin uhkaavasti häneen päin, hän käänsi Rocinanten ja poistui heidän luotaan niin nopeasti kuin ratsu suinkin jaksoi laukata, koko sydämestään rukoillen Jumalaa pelastajakseen tässä vaarassa, koska pelkäsi kuulan voivan milloin tahansa sattua selkään ja tulla ulos rinnasta. Hän veti tavan takaa syvään henkeään nähdäkseen, oliko vielä hengissä. Mutta asestettu joukko tyytyi vain katselemaan hänen pakoansa kertaakaan ampumatta. Sanchon he nostivat aasin selkään, ennenkuin hän oli ehtinyt oikein toipua, ja lähettivät hänet isäntänsä jälkeen. Hän ei ollut vielä niin voimissaan, että olisi kyennyt juhtaansa ohjaamaan, mutta harmo seurasi nuhteettomasti Rocinantea, nyt kuten aina. Ehdittyään hyvän matkan päähän Don Quijote käänsi päätänsä, huomasi Sanchon tulevan jäljessä ja odotti häntä, koska näki, ettei kukaan ajanut häntä takaa.
Kyläläisten joukko viipyi paikoillaan yöhön saakka, mutta palasi sitten kotiin iloisena ja tyytyväisenä, koska heidän vastustajansa eivät olleet saapuneet taistelemaan. Jos he olisivat tunteneet muinaisten kreikkalaisten vanhan tavan, niin he olisivat pystyttäneet siihen paikkaan voitonmerkin.
Kahdeksaskolmatta luku.
Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne tarkkaavasti lukee.
Urhoollisen paetessa on ilmeistä, että vihollinen on turvautunut johonkin juoneen, ja viisaitten miesten asiana on säästää itseään parempaa tilaisuutta varten. Tämän totuuden vahvisti Don Quijote, joka maalaismiesten raivoa ja vihan valtaan joutuneitten kyläläisten pahoja tarkoituksia väistäen livisti tiehensä ja ollenkaan ajattelematta Sanchoa tai vaaraa, johon oli hänet jättänyt, poistui niin kauas kuin katsoi oman turvallisuutensa vaativan. Sancho seurasi häntä maaten poikkipuolin aasin selässä, kuten jo mainittiin. Vihdoin hän ehti herransa luo, tultuaan jo täysin tajuihinsa, ja perille saavuttuaan hän lipui harmon selästä Rocinanten jalkojen eteen aivan peloissaan, myöhennettynä ja piestynä. Don Quijote astui maahan tutkimaan hänen haavojansa, mutta havaittuaan hänet terveeksi ja vahingoittumattomaksi kiireestä kantapäähän hän sanoi aseenkantajalleen sangen kiukkuisesti:
— Onnettomalla hetkellä johtui mieleesi matkia aasinhuutoa, Sancho! Ja mistä olet saanut päähäsi, että on hyvä puhua nuorasta hirtetyn miehen talossa? Millä muulla voisikaan lyödä tahtia sellaiseen aasimusiikkiin kuin kangella? Ja kiittäkää Jumalaa, Sancho, ettei teihin, kun teidät nyt on siunattu kepillä, vielä tehdä ristinmerkkiä sapelilla.
— Minussa ei ole miestä vastaamaan, — vastasi Sancho — sillä minusta tuntuu kuin selkäni puhuisi. Noustaan nyt ratsujen selkään ja lähdetään tästä pois. Aasin lailla huutamisesta minä en toiste hiisku mitään, mutta sen minä kyllä muistan kertoa, että vaeltavat ritarit pakenevat ja jättävät uskolliset aseenkantajansa nuuskaksi möyhennettyinä vihollisten valtaan.
— Peräytyminen ei ole pakenemista; — vastasi Don Quijote — sinun näet tulee tietää, Sancho, että urhoollisuutta, joka ei lepää varovaisuuden perustuksella, nimitetään uhkarohkeudeksi, ja uhkarohkean urotyöt katsotaan pikemmin hyvästä onnesta kuin hänen omasta rohkeudestaan johtuviksi. Minä siis tosin tunnustan peräytyneeni, mutta en paenneeni; ja niin menetellen minä noudatin monien urhollisten miesten esimerkkiä, jotka ovat säästäneet itseään parempia aikoja varten. Historiakirjat ovat tulvillaan sellaisia seikkoja, mutta minä en nyt kerro niitä, sillä niistä ei ole hyötyä sinulle eikä huvia minulle.
Sillävälin oli Sancho Don Quijoten auttamana jo päässyt juhtansa selkään, Don Quijote nousi Rocinanten satulaan, ja niin he ajoivat hiljalleen eteenpäin piiloutuakseen metsikköön, jonka näkivät suunnilleen neljännespeninkulman päässä siitä. Sancho huokasi tavan takaa syvään ja ähkyi tuskallisesti. Don Quijoten kysyttyä, mikä oli syynä tuohon ankaraan tuskaan, hän vastasi tuntevansa selkärangan alapäästä aina niskaan saakka semmoista kipua, että oli siihen ihan menehtyä.
Kivun syynä — virkkoi Don Quijote — on varmaan se, että karttu, jolla sinua lyötiin, oli pitkä ja leveä, niin että se ulottui yli koko selkäsi, mihin sisältyvät kaikki ne paikat, joissa kipua tunnet. Jos karttu olisi ulottunut kauemmaksi, olisi särky vielä pahempi.
Jumaliste, sanoi Sancho — teidän armonne on vapauttanut minut suuresta epäilyksestä ja selittänyt minulle koko jutun selvin sanoin! Peeveli soi, oliko kipuni syy todella niin salattu, että oli tarpeen minulle sanoa, että tunnen kipua kaikissa niissä kohdissa, joihin karttu sattui? Jos kehräsluitani pakottaisi, voisi kyllä arvailla, mistä syystä niitä pakottaa, mutta ei ole suuri konsti arvata, että paikkojani särkee, kun olen saanut selkääni. Totta totisesti, armollinen herra, kun on kirves toisen jalassa, niin se on kuin pölkyn päässä, ja minä alan joka päivä yhä selvemmin aavistaa, kuinka vähän minulla on odotettavaa kumppanuudesta teidän armonne kanssa; jos tällä kertaa jätitte minut peitottavaksi, niin varmaan joudumme vielä toisen kerran ja sata toista kertaa kokemaan sen taannoisen poukotuksen ja muita konnuuksia, ja jos nyt sain selkääni, niin toisella kertaa voin saada vasten silmiä. Paljon viisaammin minä tekisin, jos en olisi tämmöinen hölmö, joka en osaa tehdä mitään hyvää ikäpäivinäni, paljon viisaammin minä tekisin, sanon vieläkin, jos palaisin kotiin vaimoni ja lasteni luo, elättäisin eukkoni ja kasvattaisin lapsiani sillä, mitä Jumala armossaan suvaitsee minulle suoda, enkä enää vaeltaisi teidän armonne perässä teillä, jotka eivät ole mitään teitä, ja poluilla, missä ei mitään polkua näy, saaden vähän ja huonoa juotavaa ja vielä kehnompaa syötävää. Entä nukkuminen sitten! Mitatkaa itsellenne, hyvä aseenkantajani, seitsemän jalkaa maata, ja jos enemmän haluatte, ottakaa saman verta lisää, saatte ottaa sitä niin paljon kuin haluatte ja ojentaa itsenne siihen pilkaksenne miten mielenne tekee. Kunpa näkisin roviolla poltettavan ja tuhkaksi muutettavan sen, joka on ensimmäisenä antautunut vaeltavaksi ritariksi tai ainakin sen, joka on ensimmäisenä ruvennut aseenkantajaksi semmoisille hulluille, jollaisia kaikki entiset vaeltavat ritarit varmaan ovat olleet. Nykyisistä en sano mitään; koska näet teidän armonne on yksi heistä, niin kunnioitan heitä, varsinkin, kun vielä tiedän, että teidän armonne on kaikissa puheissaan ja ajatuksissaan hiukan itse piruakin viisaampi.
— Mielisin lyödä kanssanne kelpo vedon, Sancho, — sanoi Don Quijote — siitä, että nyt, kun saatte puhua kenenkään estämättä, ette tunne enää kipua missään paikassa koko ruumiissanne. Puhukaa siis, poikaseni, jaaritelkaa vain kaikki, mitä mieleenne ja huulillenne johtuu, sillä minä pidän pelkkänä huvina nenäkkyydestänne johtuvan ikävyyden, kun vain tiedän, ettei selkäänne enää pakota. Ja jos niin kovin ikävöitte takaisin kotiin vaimonne ja lastenne luo, niin Jumala minua varjelkoon teitä estämästä. Teillä on hallussanne minun rahojani, laskekaa, kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdimme kolmannen kerran kotikylästämme, harkitkaa myös, kuinka paljon voitte ja kuinka paljon teidän tulee ansaita kuukaudessa, ja suorittakaa maksu omin käsin.
— Ollessani Tomé Carrascon, kandidaatti Simson Carrascon isän palveluksessa, — vastasi Sancho — jonka teidän armonne hyvin tuntee, ansaitsin kaksi dukaattia kuussa ja muonat päälle. En tiedä, kuinka paljon voin ansaita teidän armonne palveluksessa, vaikka sen kyllä tiedän, että vaeltavan ritarin aseenkantaja on paljon pahemmassa pinteessä kuin jonkun talonpojan renki. Jos näet meidän, talonpoikain renkien, täytyykin päivisin paljon raataa, on meillä sentään pahimmassakin tapauksessa iltaisin lämmintä ruokaa syötävänä ja sänky, jossa saamme maata; mutta minä en ole maannut sängyssä tultuani teidän armonne palvelukseen. Jos jätän luvusta pois sen lyhyen ajan, jonka vietimme Don Diego de Mirandan talossa, ja lisäksi ne hyvät palat, joita kuorin Camachon lihapadoista, sekä sen, mitä söin join ja nukuin Basilion talossa, olen kaiken muun ajan maannut kovalla maalla taivasalla, kärsien niinsanottua sään tuimuutta, pitäen itseäni hengissä juustonreunoilla ja leivänkannikoilla ja juoden vettä, milloin puroista, milloin lähteistä, tavatessamme niitä näissä jylhissä seuduissa, joissa olemme vaeltaneet.
— Minä myönnän, — virkkoi Don Quijote — että kaikki, mitä sinä, Sancho, sanot, on totta. Kuinka paljon minun mielestänne pitää antaa enemmän kuin Tomé Carrasco teille antoi?