ALKULAUSE LUKIJALLE. (continued 2)

Kandidaatti ihmetteli kovin kuullessaan Sancho Panzan puhuvan sillä tavalla; vaikka näet hän oli lukenut hänen herransa historian edellisen osan, ei hän kumminkaan uskonut, että Sancho oli niin hupainen kuin hänet siinä kuvattiin. Mutta kuullessaan hänen nyt puhuvan testamentista ja kotisilleistä, joita ei voi revolteerata, tarkoittaen testamenttia ja kodisilleja, joita ei voi revoseerata, hän uskoi kaikki, mitä oli lukenut, ja oli nyt varma siitä, että Sancho oli aikakautemme kaikkein juhlallisimpia hölmöjä, sekä mietti mielessään, ettei maailmassa ollut koskaan nähty kahta semmoista hullua kuin tämä isäntä ja tämä renki. Lopuksi Don Quijote ja Sancho syleilivät toisiaan ja olivat taas hyvät ystävät, ja suuren Carrascon mielipidettä noudattaen ja hänen suostumuksellaan — hän näet oli nyt heidän oraakkelinsa — päätettiin lähteä matkaan kolmen päivän kuluttua. Siihen mentäessä heillä olisi aikaa järjestää, mitä matkaa varten tarvittiin, ja hankkia silmikolla varustettu kypäri; Don Quijote näet sanoi, että hänen täytyi välttämättä saada sellainen mukaansa. Simson lupasi toimittaa hänelle sen, sillä hän tiesi eräällä ystävällään olevan sellaisen ja tiesi, ettei hän kieltäytyisi sitä luovuttamasta; tämä kypäri oli kumminkin pikemmin ruosteesta ja homeesta musta kuin teräksensä puhtautta hohteleva. Ne kiroukset, joita molemmat naiset, emännöitsijä ja sisarentytär, syytivät kandidaatille, olivat lukemattomat; he repivät hiuksiaan, kynsivät kasvojaan ja valittivat isäntänsä lähtöä kuin entiset itkijänaiset, ikäänkuin heidän herransa olisi jo kuollut. Kehoittaessaan Don Quijotea jälleen lähtemään Simson aikoi panna toimeen, mitä myöhemmin tässä historiassa kerrotaan, menetellen siten yhteisymmärryksessä kirkkoherran ja parturin kanssa, joille oli aikaisemmin asiasta puhunut.

Kolmen päivän kuluessa Don Quijote ja Sancho hankkivat itselleen kaikki varusteet, joita mielestään tarvitsivat, ja kun Sancho sitten oli tyynnyttänyt eukkonsa ja Don Quijote sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä, lähtivät he kulkemaan Toboson tietä illan suussa. Heitä ei nähnyt kukaan muu kuin kandidaatti, joka tahtoi saatella heitä puolen penikulman päähän. Don Quijote ratsasti kelpo Rocinantellaan ja Sancho vanhalla harmollaan, haarapussi hyvin varustettuna muonavaroilla ja kukkaro täynnä rahoja, jotka Don Quijote oli luovuttanut hänelle, sattuvia tarpeita varten. Simson syleili Don Quijotea ja pyysi hartaasti, että hän antaisi tietoa myötä- ja vastoinkäymisistään, jotta hän voisi iloita jälkimmäisistä ja surra edellisiä, niinkuin ystävyyden lait edellyttivät. Don Quijote lupasi niin tehdä, Simson palasi takaisin kyläänsä, ja molemmat vaeltajat suuntasivat kulkunsa kohti Toboson suurta kaupunkia.

Kahdeksas luku,

jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.

»Ylistetty olkoon kaikkivaltias Allah!» lausuu Hamete Benengeli tämän kahdeksannen luvun alussa. »Ylistetty olkoon Allah!» lausuu hän kolme kertaa ja sanoo lausuvansa nämä ylistykset senvuoksi, että on nyt vihdoin saanut Don Quijoten ja Sanchon taivasalle, ja siksi, että tämän hupaisen historian lukijat voivat otaksua Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa urotöitten ja hauskojen keskustelujen nyt jälleen alkavan; hän kehoittaa lukijoita unohtamaan mielevän hidalgon aikaisemmat ritarilliset teot ja suuntaamaan katseensa niihin, joiden tuleman pitää ja jotka alkavat nyt jo, matkalla Tobosoon, samoinkuin aikaisemmat alkoivat Montielin lakeudella; ja se, mitä hän pyytää, ei ole suinkaan liikaa verrattuna kaikkeen siihen, mitä hän lupaa. Hän jatkaa seuraavaan tapaan.

Don Quijote ja Sancho jäivät siis kahden kesken, ja Simsonin poistuttua Rocinante alkoi heti hirnua ja harmo huokailla, mitä molemmat, sekä ritari että aseenkantaja, pitivät hyvänä merkkinä ja erinomaisen onnellisena enteenä, vaikka totta puhuen harmon puhkuminen ja parkuminen oli paljon voimallisempaa kuin hevosen hirnunta, mistä Sancho päätteli, että hänen onnensa tulisi olemaan verrattomasti suurempi kuin hänen herransa menestys. En tiedä, perustiko hän tämän otaksumansa johonkin astrologiseen laskelmaan, johon hän ehkä oli perehtynyt, vaikka historia ei siitä mitään kerro; hänen näet kuultiin kompastuessaan ja kaatuessaan vain sanovan, että olisi ollut parempi jäädä kotiin, koska kompastumisesta ja kaatumisesta ei ollut muuta hyvää kuin että kengät menevät rikki tai kylkiluut murtuvat, ja siinä hän ei pahoin erehtynytkään, vaikka olikin yksinkertainen. Don Quijote sanoi hänelle:

— Hyvä Sancho, yö yllättää meidät tuota pikaa, ja tässä on kohta pimeämpi kuin tarvitsisi olla, jotta päivän koittaessa ehtisimme Tobosoon, jonne olen päättänyt matkustaa, ennenkuin antaudun mihinkään uuteen seikkailuun; minä tahdon saada siellä verrattoman Dulcinean siunauksen ja armollisen luvan, ja sen saatuani uskon varmaan voivani suoriutua kaikista vaarallisista seikkailuista ja saattaa ne onnelliseen päätökseen, sillä vaeltavia ritareita ei tee mikään niin urhoollisiksi kuin se, että heidän naistensa suosio tulee heidän osakseen.

— Sen minä kyllä uskon;— vastasi Sancho — mutta minun luullakseni teidän armonne on vaikea päästä häntä puhuttelemaan tai tapaamaan ainakaan semmoisessa paikassa, missä voisitte saada hänen siunauksensa, jollei hän anna sitä teille piha-aidan luona, missä kohtasin hänet ensi kerran, kun olin viemässä hänelle kirjettä, johon oli kirjoitettu kaikki ne mielettömyydet ja hullutukset, joita tekemässä teidän armonne silloin oli Sierra Morenan sydänmailla.

— Piha-aidaltako se sinusta näytti, Sancho, — kysyi Don Quijote — missä tai minkä luona sinä näit sen sulon ja kauneuden, jota ei ole milloinkaan kyllin ylistetty? Ei se voinut olla mikään piha-aita, vaan upean kuninkaallisen palatsin kaarikäytävä, eteissali tahi pilaristo.

— Varsin mahdollista; — vastasi Sancho — mutta aidalta se minusta näytti, jollei muistini ole aivan vialla.

— Joka tapauksessa me menemme sinne, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Kun vain saan hänet nähdä, niin minusta on yhdentekevää, tapahtuuko se piha-aidan luona vai ikkunassa vai puutarhan säleaidan lomitse, sillä jokainen hänen kauneutensa auringosta silmiini saapuva säde valaisee minun ymmärrystäni ja vahvistaa sydäntäni, niin että minusta tulee yksinäinen ja aivan verraton älyltäni ja uskollisuudeltani.

— Toden totta, armollinen herra, — vastasi Sancho — kun minä näin neiti Dulcinea Tobosolaisen auringon, ei se ollut niin kirkas, että siitä olisi voinut lähteä minkäänmoisia säteitä, mutta se varmaan johtui siitä, että hänen armonsa oli silloin välppäämässä sitä mainitsemaani viljaa ja hänen ilmoille heittämänsä pöly peitti kuin pilvi hänen kasvonsa, ne pimentäen.

— Mitä ihmettä, Sancho, — sanoi Don Quijote — vieläkö sinä yhä ajattelet, sanot ja uskot ja itsepintaisesti väität, että minun valtiattareni Dulcinea välppäsi viljaa, vaikka sellainen toimi ja työ on ylen kaukana kaikesta, mitä ylhäiset henkilöt tekevät ja mitä heidän tulee tehdä? He näet ovat luodut ja kasvatetut aivan toisenlaisiin toimiin ja askareihin, jotka jo pyssynkantaman päähän ilmaisevat heidän ylhäisyyttään…! Huonostipa sinä, Sancho, muistat suuren runoilijamme säkeet,[26] joissa hän kuvailee meille niitä töitä, joita toimittelivat kristallisissa asunnoissaan nuo neljä luonnotarta, kun he armaan Tajon aalloista esiin sukellettuaan istuutuivat, viheriälle nurmelle valmistamaan niitä kalliita kankaita, jotka mielevä runoilija siinä meille kuvailee ja jotka kaikki olivat kullasta, silkistä ja helmistä kudotut. Sellaisissa askareissa oli varmaan minun valtiattareni, kun sinä hänet näit, ellei joku ilkeä ja kateellinen noita, joka tietenkin kadehtii kaikkea, mikä tulee minun osakseni, vaihda kaikkea, mikä voi tuottaa minulle iloa, aivan toiseksi ja pue sitä aivan uuteen hahmoon. Siksi minä pelkään, että sen historian kirjoittaja, johon sanotaan sisältyvän kertomuksen sankaritöistäni, jos hän on ollut minulle vihamielinen tietäjä, on siinä vaihtanut seikkoja, sekoittanut tosiasiaan tuhansia valheita ja huvikseen kertonut aivan toisia tapahtumia, aivan toisenlaisia kuin ne, joita todenmukaisen historian juoni edellyttää. Oi kateus, sinä lukemattomien onnettomuuksien juuri, sinä hyveitten syöpä! Kaikissa paheissa, hyvä Sancho, on jonkinlaista huviakin, mutta kateuden paheessa ei ole muuta kuin ikävyyttä, vihan kaunaa ja raivoa.

— Niin, sitähän minäkin; — vastasi Sancho — minäkin luulen, että siinä kirjassa eli historiassa, jonka kandidaatti Carrasco sanoo nähneensä ja jossa kerrotaan meistä molemmista, minun maineeni juosta hölkyttää kuin sikolauma paimenen jäljessä, sinne tänne ja miten milloinkin. Siitä huolimatta vakuutan kunniasanallani, etten ole puhunut pahaa kenestäkään noidasta, eikä minulla ole niin paljon maallista hyvyyttä, että kukaan voisi minua kadehtia. Totta kyllä, että olen hiukan pahanilkinen ja että minussa on vähän veijarin vikaa, mutta kaiken sen peittää ja verhoo yksinkertaisuuteni suuri viitta, joka on aina luonnollinen eikä koskaan tekemällä tehty. Ja vaikka minulla ei olisi mitään muuta kuin luja ja vilpitön uskoni Jumalaan, josta en ole koskaan luopunut, ja kaikkeen siihen, mitä pyhä roomalaiskatolinen kirkko hyväksyy ja uskoo, sekä se, että olen, kuten olenkin, juutalaisten verivihollinen, niin historian kirjoittajani pitäisi armahtaa minua ja kohdella hyvin teoksissaan. Mutta sanokoot, mitä sanovat; alastomana minä olen syntynyt, alaston olen vielä nytkin, en ole häviöllä enkä voitolla, ja vaikka minut on pantu kirjoihin, joissa kuljen maailmalla kädestä käteen, en välitä vähääkään, mitä minusta sanonevatkin.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — tuo johtaa mieleeni, mitä tapahtui eräälle aikamme kuuluisalle runoilijalle, joka oli kirjoittanut ilkeän satiirin kaikista ilonaisista, mutta oli jättänyt mainitsematta erään naikkosen, niin että voitiin epäillä, kuuluiko hän toisten joukkoon vai ei. Huomattuaan, ettei hänen nimeään ollut luettelossa, hän meni valittamaan runoilijalle ja kysyi, mitä tällä oli häntä vastaan, koska ei ollut maininnut häntä muiden joukossa, pyysi jatkamaan satiiria ja mainitsemaan hänet lisäyksessä; ellei runoilija muuten suostunut niin tekemään, piti hänen muistaa, että hänkin oli vain kuolevainen. Runoilija täytti hänen pyyntönsä ja kuvaili naisen räikein värein, ja tämä oli tyytyväinen, kun oli tullut kuuluisaksi, vaikka hänen maineensa oli häväisty. Tähän sopii myös se, mitä kerrotaan siitä entisestä paimenesta, joka sytytti ja poltti poroksi Dianan kuuluisan temppelin ‒ jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä ‒ vain siksi, että hänen nimensä jäisi elämään tulevina vuosisatoina, ja vaikka annettiin määräys, ettei kukaan saanut mainita hänen nimeänsä, ei suullisesti eikä kirjallisesti, jotta hän ei saavuttaisi tarkoitustaan, saatiin kumminkin tietää, että hänen nimensä oli Herostratos. Samoin voidaan tässä mainita, mitä suurelle keisarille Kaarle V:lle sattui Roomassa erään ritarin kanssa. Keisari näet halusi nähdä kuuluisan Rotundan temppelin, jota vanhalla ajalla nimitettiin Kaikkien Jumalien temppeliksi ja jota nyt oikeammin nimitetään Kaikkien pyhien kirkoksi. Pakanuuden aikana Roomassa rakennetuista rakennuksista on tämä säilynyt eheimpänä ja säilyttää parhaiten perustajiensa suurenmoisuuden ja upeuden mainetta. Se on muodoltaan kuin oranssin puolikas, erinomaisen suuri ja erittäin valoisa, vaikka päivänvaloa tulee sinne ainoastaan yhdestä ikkunasta tai oikeammin sanoen yhdestä pyöreästä aukosta, joka on sen laessa. Keisari katseli siitä rakennusta, ja hänen vieressään seisoi muudan hänen seurassaan oleva roomalainen ritari, joka selitti hänelle tuon jättiläismäisen rakennuksen ja huomattavan rakennustaiteen tuotteen etevyyttä ja hienouksia. Kun he olivat aukolta poistuneet, sanoi ritari keisarille: »Pyhä majesteetti, minun teki tuhat kertaa mieli siepata teidän majesteettinne syliini ja syöksyä alas tuosta aukosta hankkiakseni itselleni iäisen maineen maailmassa.» — »Minä kiitän teitä», vastasi keisari, »että jätitte tuon pahan aikeenne toteuttamatta, ja tästä lähtien minä en anna teille enää koskaan tilaisuutta todistaa alamaista uskollisuuttanne; siksi kiellän teitä enää milloinkaan minulle puhumasta tai tulemasta luokseni.» Mutta niin sanottuaan hän kuitenkin antoi ritarille suuren armonosoituksen. Minä tarkoitan, Sancho, että halu saavuttaa kunniaa on erittäin voimakas vaikutin. Minkä luulet olleen syynä siihen, että Horatius Cocles syöksyi täysissä varuksissa sillalta alas Tiber-jokeen? Mikä sai Mucius Scaevolan polttamaan käsivartensa ja kätensä? Mikä ajoi Curtiuksen syöksymään syvään tuliseen kuiluun, joka avautui keskelle Rooman kaupunkia? Mikä sai Julius Caesarin kulkemaan Rubiennin yli huolimatta kaikista niistä huonoista enteistä, joita hänelle oli osoitettu? Ja uudempia esimerkkejä mainitakseni: kuka upotti urhoollisten espanjalaisten alukset ja jätti heidät, joita Uudessa maailmassa johti kaikkein urhoollisin ritari Cortés, eristetyiksi kuivalle maalle? Kaikki nämä ja monet muut samanlaiset urotyöt ovat olleet ja tulevat olemaan suurimaineisia tekoja, joita kuolevaiset tavoittelevat palkinnokseen ja osuudekseen siinä kuolemattomuudessa, jonka heidän kuuluisat tekonsa ansaitsevat, vaikka meidän, katolisten kristittyjen ja vaeltavien ritarien, tulee pikemmin tavoitella sellaista tulevien aikojen mainetta, joka on iäinen taivaan eteerisissä asunnoissa, eikä sellaista turhaa mainetta, joka saavutetaan nykyisessä ja katoavaisessa elämässä; jos näet tällainen maine kestäisi kauankin, täytyy sen kumminkin loppua maailman kanssa, jonka loppu on ennalta määrätty. Senvuoksi, oi Sancho, meidän tekojemme ei pidä milloinkaan siirtyä niiden rajojen ulkopuolelle, jotka tunnustamamme kristinusko meille määrää. Meidän tulee jättiläisiä surmatessamme tuhota kopeutta, kukistaa kateutta ylevyydellämme ja jaloudellamme, vihaa tyyneydellämme ja sielumme rauhalla, mässäystä ja uneliaisuutta syömällä niukasti ja valvomalla paljon, ylellisyyttä ja irstautta olemalla uskollisia niille naisille, jotka olemme valinneet sydämemme valtiattariksi, laiskuutta vaeltamalla kaikissa maailman osissa etsien tilaisuuksia, jotka voivat tehdä ja tekevät meistä sekä hyviä kristittyjä että suurimaineisia ritareita. Siinä, Sancho, ne keinot, joilla voidaan saavuttaa hyvän maineen mukanaan tuoma korkein kiitos.

— Minä olen aivan hyvin ymmärtänyt, mitä teidän armonne on toistaiseksi minulle sanonut — virkkoi Sancho. — Mutta siitä huolimatta toivoisin teidän armonne hämmentävän erään epäilyksen, joka juuri nyt nousi mieleeni.

— Sinä tarkoitat, Sancho, että minun pitäisi se hälventää — sanoi Don Quijote. — Anna kuulua, minä vastaan niin hyvin kuin osaan.

— Sanokaa minulle, armollinen herra, — virkkoi Sancho — missä ne nyt ovat, nuo Juljukset ja Aukustit ja kaikki mainitsemanne mainiot ritarit, jotka ovat jo kuolleet?

— Pakanat — vastasi Don Quijote, — ovat varmaan helvetissä; kristityt, jos ovat olleet hyviä kristityitä, ovat joko kiirastulessa tai taivaassa.

— Hyvä; — sanoi Sancho — mutta tekisi mieleni vielä tietää, onko niillä haudoilla, joissa noiden pomojen ruumiit makaavat, hopealamppuja ja ovatko heidän kappeliensa seinät koristetut kainalosauvoilla, paariliinoilla, peruukeilla, vahasta tehdyillä jaloilla ja silmillä. Ja jollei niin ole laita, kuinka ne ovat koristetut?

Siihen vastasi Don Quijote:

— Pakanoitten haudat olivat enimmäkseen upeita temppeleitä; Julius Caesarin tuhka sijoitettiin suunnattoman suuren kivipyramidin huippuun, sen, jota Roomassa nyt nimitetään pyhän Pietarin neulaksi; keisari Hadrianuksen hauta oli melkoisen kylän kokoinen linna, jonka nimi oli Moles Hadriani ja joka nyt on Pyhän Angelon linna Roomassa: kuningatar Artemisia hautasi puolisonsa Mausollon hautaan, jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Mutta yhtäkään näistä haudoista, enempää kuin monista muistakaan pakanoiden hautakammioista, ei koristettu paariliinoilla tai muilla uhrilahjoilla ja merkeillä, jotka osoittaisivat, että niihin haudatut henkilöt ovat pyhimyksiä.

— Sitä minä juuri halusin tietää — virkkoi Sancho. — Sanokaa minulle nyt, mikä on suurempi asia: herättää kuollut vai surmata jättiläinen?

— Vastaus on selvä; — sanoi Don Quijote — kuolleen herättäminen on suurempi asia.

— Nyt te jouduitte kiikkiin — sanoi Sancho. — Niiden maine, jotka herättävät kuolleita, antavat näön takaisin sokeille, auttavat entiselleen rampoja ja tekevät terveiksi sairaita, joiden hautakammioissa palavat lamput ja joiden kappelit ovat täynnä hurskasta väkeä, polvistuneena rukoilemassa heidän pyhiä jäännöksiään, niiden maine, sanon minä, on parempi sekä tässä että tulevassa maailmassa kuin se maine, jonka kaikki pakanakeisarit ja vaeltajaritarit ovat jättäneet jälkeensä ja vielä tulevat jälkeensä jättämään.

‒ Minä myönnän senkin todeksi — vastasi Don Quijote.

‒ Tämä kunnia, tämä armo, nämä edut, tai miten niitä nimitetään, — virkkoi Sancho — kuuluvat pyhimysten ruumiille ja jäännöksille, joilla pyhän äitimme kirkon suostumuksesta ja luvalla on lamppuja, vahakynttilöitä, paariliinoja, kainalosauvoja, maalauksia, peruukkeja, silmiä ja sääriä, joilla he lisäävät hartautta ja koroittavat kristityn-mainettansa. Pyhimysten ruumiita tai heidän jäännöksiään kuninkaat kantavat olkapäillään, suutelevat heidän luittensa palasia, koristavat ja kaunistavat niillä rukouskammioitaan ja kalleimpia alttareitaan.

— Millainen päätelmä, Sancho, minun tulee mielestäsi tehdä kaikesta, mitä olet sanonut? — kysyi Don Quijote.

— Minä tarkoitan, — sanoi Sancho — että meidän tulee pyrkiä pyhimyksiksi, sillä siten saavutamme tavoittelemamme maineen pikemmin. Ajatelkaa, armollinen herra, että eilen tai toissapäivänä (kumpana hyvänsä, sillä pitkä aika ei siitä ole) julistettiin kaksi paljasjalkamunkkia pyhimyksiksi elikkä autuaiksi; ja nyt ihmiset pitävät erinomaisena onnena, jos saavat suudella ja koskettaa niitä rautaketjuja, joilla he olivat vyöttäneet ja kiduttaneet ruumistaan, ja näitä ketjuja kunnioitetaan kuulemma enemmän kuin Rolandin miekkaa, jota säilytetään herramme kuninkaan varushuoneessa, Jumala häntä varjelkoon. On siis laita niin, armollinen herra, että vähäpätöistä pientä munkkia, kuuluipa hän mihin munkkikuntaan tahansa, pidetään suuremmassa arvossa kuin urheata vaeltavaa ritaria. Jumalan luona vaikuttaa enemmän pari tusinaa ruoskaniskua omaan selkään kuin kaksituhatta peitseniskua, annettiinpa ne sitten jättiläisille, hirviöille tai louhikäärmeille.

— Kaikki tuo on totta; — vastasi Don Quijote — mutta me emme voi kaikki ruveta munkeiksi, ja Jumala kuljettaa omiansa taivaaseen useita eri teitä: ritarikuntakin on hengellinen järjestö; taivaan autuutta nauttimassa on pyhiä ritareita.

— Niin, — vastasi Sancho — mutta minä olen kuullut sanottavan, että taivaassa on enemmän munkkeja kuin maan päällä ritareita.

— Se johtuu siitä, — vastasi Don Quijote — että munkkeja on enemmän kuin ritareita.

— Paljon on maailmassa vaeltajia — sanoi Sancho.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta harvat niistä ansaitsevat ritarin nimeä.

— Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he kuluttivat yön ja seuraavan päivän. Heille ei tapahtunut mitään kertomisen arvoista, ja tämä harmitti kovin Don Quijotea. Seuraavana päivänä illansuussa he vihdoin saivat näkyviinsä Toboson suuren kaupungin. Sen näkeminen täytti Don Quijoten sielun riemulla, mutta Sanchon murheella; hän näet ei tuntenut Dulcinean taloa eikä ollut häntä eläessään nähnyt enempää kuin hänen herransakaan. Molemmat olivat siis kovin levottomat, toinen siksi, että toivoi pääsevänsä häntä näkemään, toinen siksi, ettei ollut milloinkaan häntä nähnyt, ja Sancho ei voinut käsittää, mitä tekisi, jos hänen herransa lähettäisi hänet Tobosoon. Don Quijote päätti kuitenkin mennä kaupunkiin vasta yön tullen. Odottaen oikeata hetkeä he pysyttelivät lähellä Tobosoa sijaitsevassa pienessä tammimetsässä ja määrätyn hetken tultua ratsastivat kaupunkiin, missä heille sattui seikkoja, joita kelpaa seikoiksi nimittää.

Yhdeksäs luku,

jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.

Oli puoliyö, ehkä hiukan ennen tai sen jälkeen, kun Don Quijote ja Sancho lähtivät metsästä ja ratsastivat Tobosoon. Kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus, sillä kaikki sen asukkaat olivat levolla ja nukkuivat kuin tukit, kuten on tapana sanoa. Yö oli puolikirkas, mutta Sancho olisi toivonut sen sysimustaksi, jotta olisi voinut tehdä pimeyden syyksi typeryytensä. Koko kaupungista ei kuulunut muuta kuin koirien haukuntaa, joka löi lukkoon Don Quijoten korvat ja ahdisti Sanchon sydäntä. Silloin tällöin huusi jokin aasi, siat röhkivät, kissat naukuivat, ja nämä eri äänet kaikuivat tavallista voimakkaampina hiljaisessa yössä. Rakastunut ritari piti tätä kaikkea huonona enteenä, mutta sanoi sentään Sancholle:

— Sancho poikaseni, johdata minut Dulcinean palatsiin; voihan sattua, että hän on meidän saapuessamme vielä valveilla.

— Mihin palatsiin minun pitää teidät johdattaa? — kysyi Sancho. — Se, jossa minä hänen korkeutensa näin, oli vain pieni mökki.

— Hän oli varmaan silloin vetäytynyt johonkin linnansa pieneen sivurakennukseen vastasi Don Quijote — huvitellakseen siellä yksinäisyydessä hovineitiensä kanssa, niinkuin ylhäisten naisten ja prinsessain tapa on.

— Armollinen herra, — sanoi Sancho jos te kaikista vastaväitteistäni huolimatta tahdotte sanoa, että neiti Dulcinean tupa on kuninkaallinen linna, niin onko tämä semmoinen vuorokauden aika, jolloin portti saattaa olla auki? Ja sopiiko meidän ruveta kolkuttimella paukuttamaan, kunnes kuullaan ja meille avataan, ja kaikki ihmiset säikähtävät ja tulevat levottomiksi? Olemmeko me nyt menossa koputtelemaan ilotyttöjen ovelle, niinkuin naistenmetsästäjät tekevät tullen kolkuttamaan ja vaatimaan sisäänpääsyä milloin hyvänsä, olipa kuinka myöhä tahansa?

— Ensiksi meidän täytyy löytää linna; — virkkoi Don Quijote — sitten minä kyllä sanon sinulle, Sancho, mitä meidän tulee tehdä. Mutta teroita katseesi, Sancho; jos oikein näen, niin tuo iso musta möhkäle, joka näkyy tänne saakka ja luo niin suuren varjon, on varmaan Dulcinean palatsi.

— Lähteköön teidän armonne näyttämään tietä; — vastasi Sancho — saattaa niin olla, mutta sittenkään en minä, vaikka näkisin sen omilla silmilläni ja koskettaisin sitä omin käsin, usko tuota enempää kuin uskon, että nyt on päivä.

Don Quijote ratsasti edellä ja kuljettuaan noin kaksisataa askelta tuli sen suuren rakennuksen luo, joka heitti heidän näkemänsä varjon, näki korkean tornin ja ymmärsi heti, ettei tämä rakennus ollut mikään linna, vaan paikkakunnan pääkirkko. Hän sanoi:

— Me olemme osuneet kirkkoon, Sancho.

Sen minä huomaan — vastasi Sancho. — Ja suokoon Jumala, että emme osu omaan hautaamme; ei näet ole mikään hyvä merkki, jos joutuu tähän vuorokauden aikaan harhailemaan hautausmaalle, sitä vähemmän, kun muistan teidän armonne sanoneen, jollen väärin muista, että sen neidin asunto on umpikujassa.

— Sinä kirottu hölmö! — huudahti Don Quijote. — Milloin olet nähnyt, että kuninkaallisia linnoja ja palatseja olisi rakennettu umpikujien varrelle?

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — maassa maan tavalla; täällä Tobosossa on ehkä tapana rakentaa palatsit ja suuret rakennukset semmoisten pienten kujien varsille. Siksi pyydän teidän armoltanne lupaa saada lähteä taloa etsimään eteeni sattuvilta kaduilta ja kujilta; onhan mahdollista, että löydän jostakin kulmasta tuon linnan, jonka jättäisin mielelläni koirien syötäväksi, koska meidän täytyy sen vuoksi harhailla niin kauan sinne tänne.

— Sancho, puhu kunnioittavasti asioista, jotka koskevat minun valtiatartani; — virkkoi Don Quijote — pysytellään sulassa sovinnossa eikä heitetä lasta pois pesuveden kanssa.

— Kyllä minä itseni hillitsen, — vastasi Sancho — mutta kuinka voin kärsivällisenä sietää, että teidän armonne vaatii minua, joka olen yhden ainoan kerran nähnyt armollisen neidin asunnon, yhä sen tuntemaan ja löytämään tien sinne sydänyöllä, vaikka sitä ei löydä teidän armonne itsekään, joka on varmaan nähnyt sen monta tuhatta kertaa?

— Sinä saat minut ihan epätoivoon, Sancho — sanoi Don Quijote. — Kuule, sinä kerettiläinen, enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa, etten ole milloinkaan eläessäni nähnyt verratonta Dulcineaa enkä koskaan astunut hänen palatsinsa kynnyksen yli, vaan että olen rakastunut häneen vain kuulemalta ja hänen kauneutensa ja älynsä suuren maineen nojalla?

— Nyt minä sen tiedän — vastasi Sancho — ja sanon, että koska teidän armonne ei ole häntä nähnyt, niin en ole minäkään.

— Se on mahdotonta; — virkkoi Don Quijote — ainakin olet minulle jo sanonut, että näit hänet välppäämässä vehniä silloin, kun toit minulle vastauksen kirjeeseen, jota hänelle viemään olin sinut lähettänyt.

— Älkää panko siihen painoa, armollinen herra; — vastasi Sancho — teidän näet tulee tietää, että minä tapasin hänet ja toin häneltä vastauksen vain kuulemalta, sillä minä tiedän neiti Dulcineasta yhtä vähän kuin voin lyödä kuuta korvalle.

— Sancho, Sancho, — virkkoi Don Quijote — leikki ajallansa, mutta toisin ajoin kaikki leikinlasku on sopimatonta ja loukkaavaa. Vaikka minä sanon, etten ole milloinkaan nähnyt sydämeni valtiatarta enkä keskustellut hänen kanssaan, ei sinun silti pidä sanoa, ettet sinäkään ole häntä puhutellut etkä nähnyt, koska asia on päinvastoin, kuten tiedät.

Näin keskustellessaan he näkivät ohitsensa kulkevan miehen kahden muulin kanssa ja päättelivät melusta, jonka maataviistävä aura sai aikaan, että hänen täytyi olla talonpoika, joka oli noussut ennen aamunkoittoa lähteäkseen työhön pellolle, ja niin olikin laita. Talonpoika tuli laulaen kansanlaulua, jossa sanotaan: »Huonosti kävi Ranskan poikain Roncesvalissa.»

— Minut saa tappaa, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuullessaan — jos meille tapahtuu mitään hyvää tänä yönä. Etkö kuule, mitä tuo talonpoika laulaa?

— Kuulenhan minä, — vastasi Sancho — mutta mitä tekemistä on Roncesvalin ajolla meidän aikomuksemme kanssa? Olisihan hän voinut yhtä hyvin laulaa Calainósin romanssin;[27] se olisi aivan samantekevää meidän asiamme onnistumiselle tai epäonnistumiselle.

Sillävälin talonpoika saapui heidän luokseen, ja Don Quijote kysyi häneltä:

— Voitteko sanoa minulle, hyvä ystävä, jolle Jumala suokoon kaikkea onnea, missä päin täällä sijaitsee verrattoman prinsessan Doña Dulcinea Tobosolaisen palatsi?

— Herra, — vastasi mies — minä olen täällä vieras, olen ollut paikkakunnalla vain muutamia päiviä erään rikkaan talonpojan peltotyöläisenä. Tuossa vastapäätä olevassa talossa asuvat seurakunnan pappi ja lukkari; he molemmat tai jompikumpi heistä voi antaa teidän armollenne tietoa tuosta rouva prinsessasta, sillä heillä on kaikkien Toboson asukkaitten luettelo. Totta puhuen en kumminkaan usko, että koko paikkakunnalla asuu ketään prinsessaa, vaikka täällä on paljon niin ylhäisiä naisia, että jokainen heistä saattaa olla prinsessa kotonaan.

— Näitten joukossa, ystäväni, — sanoi Don Quijote — täytyy siis olla hänenkin, jota tässä tiedustelen.

— Mahdollista kyllä, — vastasi renki — mutta hyvästi nyt, päivä alkaa jo koittaa.

Hän hoputti muulejaan eikä kuunnellut enempiä kysymyksiä. Sancho huomasi herransa olevan mietteissään ja sangen tyytymättömänä ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, päivä koittaa, minkä ehtii, eikä ole hyvä, että aurinko löytää meidät kadulta; on parasta, että lähdemme ulos kaupungista ja että teidän armonne piiloutuu johonkin läheiseen metsikköön. Päivän tultua minä palaan tänne ja etsin kaupungin joka ainoasta kolkasta armollisen neidin taloa, linnaa tai palatsia, ja olisipa onnetonta, jollen sitä löytäisi, ja sen löydettyäni minä puhun hänen armonsa kanssa ja sanon hänelle, että teidän armonne on täällä odottamassa hänen käskyjään ja kehoitustaan tulla häntä näkemään hänen kunniansa ja maineensa siitä kärsimättä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — lausuit muutamalla sanalla tuhansia oivallisia asioita. Minulle antamasi neuvo on tervetullut, ja minä suostun siihen varsin mielelläni. Tule, poikani, lähdetään etsimään paikkaa, mihin voin piiloutua, ja sitten sinä, kuten sanoit, voit palata etsimään, kohtaamaan ja puhuttelemaan valtiatartani, jolta toivon hänen älynsä ja kohteliaisuutensa vuoksi saavani ylen ihmeellisiä suosionosoituksia.

Sancho tahtoi saada isäntänsä pois kaupungista niin pian kuin suinkin, jottei hän huomaisi valheeksi sitä vastausta, jonka hän, Sancho, oli muka tuonut Dulcinealta Sierra Morenaan. Hän joudutti lähtöä niin, että he viipymättä kääntyivät kaupungista takaisin, ja kahdentuhannen askelen päässä he sitten kohtasivatkin metsikön eli lehdon, mihin Don Quijote piiloutui. Sancho palasi kaupunkiin puhuttelemaan Dulcineaa, ja tällä lähettiläsretkellä hänelle sattui seikkoja, jotka vetoavat uuteen tarkkaavaisuuteen ja uuteen luottamukseen.

Kymmenes luku,

missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin tapahtumista.

Alkaessaan kertoa, mitä tähän lukuun sisältyy, tämän suuren historian kirjoittaja sanoo, että olisi mielellään sivuuttanut nämä seikat vaieten, koska pelkää, ettei kukaan niitä usko; Don Quijoten hullutukset näet saavuttivat tällöin kaikkein suurimpien kuviteltavissa olevien hullutusten huipun ja rajan, menivätpä vielä pari pyssynkantamaa kauemmaksikin. Mutta tästä pelosta ja epäilyksestä huolimatta hän sittenkin lopulta merkitsi ne kirjaan aivan niinkuin ritari ne suoritti, lisäämättä historiaan totuuden hiventäkään ja ottamatta yhtäkään sellaista pois sekä vähääkään välittämättä siitä, että häntä voidaan syyttää valehtelijaksi. Hän olikin oikeassa, sillä totuus ei katkea, vaikka se kuinka ohenisi, ja se on aina valheen yläpuolella niinkuin öljy veden pinnalla. Hän siis jatkaa historiaansa ja kertoo, että Don Quijote, piilouduttuaan metsikköön, tammilehtoon tai viidakkoon suuren Toboson läheisyyteen, käski Sanchon palata kaupunkiin ja tulla hänen näkyviinsä vasta sitten, kun oli hänen puolestaan puhutellut hänen valtiatartaan ja pyytänyt tätä sallimaan hänen orjuuteensa annetun ritarin päästä kohtaamaan häntä sekä suvaitsemaan samalla antaa hänelle siunauksensa, jotta hän voisi toivoa valtiattarensa avulla saavansa aivan onnellisesti suoritetuiksi kaikki uhkayrityksensä ja vaaralliset seikkailunsa. Sancho lupasi tehdä niinkuin hänen käskettiin ja tuoda yhtä hyvän vastauksen kuin edellisellä kerralla.

— Mene, poikani, — virkkoi Don Quijote — äläkä hämmenny, kun joudut sen kauneuden auringon loistoon, jota nyt lähdet etsimään. Sinä olet onnellisin kaikista maailman aseenkantajista. Pidä mielessäsi äläkä anna muististasi häipyä, kuinka hän sinut ottaa vastaan: punastuuko hän, kun esität hänelle minun terveisiäni, muuttuuko hän levottomaksi ja rauhattomaksi kuullessaan minun nimeni, eikö hän voi jäädä istumaan pielukselleen, jos hän sinun saapuessasi on istumassa ylhäisellä paikallaan; jos hän taas on seisoallaan, niin katso tarkoin, nojautuuko hän milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa, toistaako hän kaksi vai kolme kertaa sinulle antamansa vastauksen, muuttaako hän sen lempeästä karuksi vai tylystä helläksi, nostaako hän kätensä hiuksiinsa niitä järjestääkseen, vaikka ne eivät ole epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, poikani, tarkkaa kaikkia hänen tekojaan ja liikkeitään; jos näet kerrot ne minulle sellaisinaan, niin minä voin saada selville kaikki, mitä piilee hänen sydämensä syvyydessä, mitä minun rakkauteeni tulee. Sinun näet tulee tietää, Sancho, ellet sitä jo tiedä, että rakastuneitten kesken ovat ne ulkonaiset eleet ja liikkeet, joita heissä voidaan havaita, kun on kysymyksessä heidän rakkautensa, kaikkein varmimmat viestintuojat, jotka ilmoittavat, mitä heidän sielunsa sisimmässä tapahtuu. Mene, ystäväni, ja opastakoon sinua onni, joka on parempi kuin minun, ja päättyköön sinun retkesi toisin kuin minä pelkään ja odotan sen päättyvän jääden tänne synkkään yksinäisyyteen sinun poistuessasi.

— Minä menen heti ja tulen kohta takaisin, — sanoi Sancho — ja avartakaa te, armollinen herra, pientä sydäntänne, joka nyt ei taida olla pähkinää suurempi, ja muistakaa myös sananpartta, että rohkeus kovan onnen voittaa ja että siellä, missä ei ole liikkiöitä, ei ole koukkujakaan, joihin ne voisi ripustaa, ja sanotaanhan vielä niinkin, ettei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa. Minä tarkoitan, että vaikka emme yöllä löytäneetkään armollisen neidin palatsia tai linnaa, uskon nyt päivän tultua sen löytäväni, kun kaikkein vähimmin arvaan, ja kun se kerran on löytynyt, niin antakaa minun pitää hänestä huoli.

— Totisesti, Sancho, — sanoi Don Quijote — sinä sovitat alinomaiset sananlaskusi niin hyvin siihen, mikä on kysymyksessä, että minä rukoilen Jumalaa suomaan minulle paremman onnen omissa aikeissani.

Hänen niin sanottuaan Sancho käänsi hänelle selkänsä ja hoputti harmoansa, ja Don Quijote jäi paikoilleen ratsunsa selkään varautuen jalustimiinsa ja nojaten peitseensä, mieli täynnä synkkiä ja sekavia ajatuksia. Mutta me jätämme hänet nyt siihen ja seuraamme Sancho Panzaa, joka lähti herransa luota yhtä hämmentyneenä ja mietteissään kuin tämä jäi paikoilleen, vieläpä siinä määrässä, että hän tuskin metsiköstä lähdettyään käänsi päätään, havaitsi Don Quijoten olevan näkymättömissä, astui juhtansa selästä maahan, istuutui erään puun juurelle ja alkoi keskustella itsensä kanssa tällä tavalla:

— Kuulkaahan nyt, Sancho veikko, minne teidän armonne on oikeastaan menossa? Menettekö etsimään jotakin kadottamaanne aasia? — En suinkaan. — No mitä te sitten etsitte? — Minä menen etsimään ilman vain erästä prinsessaa, joka on kauneuden aurinko ja taivas kaikkineen. — Mistä te luulette löytävänne tuon, mitä sanotte, Sancho? — Mistäkö? Toboson suuresta kaupungista. — Hyvä, ja kenen puolesta menette häntä etsimään? — Suurimaineisen Don Quijote Manchalaisen puolesta, joka torjuu kaikki vääryydet, antaa nälkäiselle juotavaa ja janoiselle syötävää. — Kaikki tuo on varsin hyvää. Mutta tiedättekö, missä hän asuu, Sancho? — Isäntäni sanoo, että hänen täytyy asua jossakin kuninkaallisessa palatsissa tai upeassa linnassa. — Oletteko ehkä nähnyt hänet joskus? — Me emme ole häntä nähneet milloinkaan, en minä eikä isäntäni. — Entä onko mielestänne viisasta ja oikeata, että tobosolaiset saavat tietää teidän olevan täällä ja aikovan saattaa heidän prinsessojaan päästä pyörälle ja tehdä heidän naisiaan levottomiksi, niin että miehet tulevat tänne ja paukuttavat kylkiänne, niin ettei teihin jää yhtään rikkomatonta luuta? — Siinä he totisesti tekisivät aivan oikein, jolleivät ota huomioon, että minä tulen lähettiläänä ja että »olette vain viestintuoja,[28] teitä ei siis syyttää voi». — Älkää siihen luottako, Sancho: manchalaiset ovat yhtä kiivaita kuin kunniastaan arkoja eivätkä salli kenenkään nousta nokalleen. Jos he saavat teistä vihiä, niin totisesti teidät paha perii. Piru siihen leikkiin käyköön, ottakoot muut selkäänsä, minä en ota. Minäkö tässä lähtisin vaaran paikkaan toisten huvin vuoksi! Sitäpaitsi on Dulcinean etsiminen Tobososta yhtä toivotonta kuin lähteä kyselemään Mariaa Ravennasta[29] tai kandidaattia Salamancasta. Piru, piru itse minut on tähän pinteeseen saattanut eikä kukaan muu!

Niin Sancho jutteli itsekseen ja lausui sitten päätöksensä näin: — No niin, kaikkiin vaivoihin on apu olemassa, lukuunottamatta kuolemaa, jonka ikeeseen meidän kaikkien täytyy taipua, vaikka kuinka vastaan hangoitellen, kun tämä elämä kerran päättyy. Minä olen huomannut tuhansista merkeistä herrani niin hulluksi, että hänet pitäisi sitoa, mutta enhän ole itsekään paljon häntä huonompi, vaan vielä vähäjärkisempi kuin hän, koska häntä seuraan ja palvelen, jos kerran sananlasku on oikeassa sanoessaan: »Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet» tai se toinen, joka sanoo: »Ei ole veljesi se, joka veljeksesi syntyy, vaan se, jonka veljeksi valitset». Koska siis herrani on aivan varmaan hullu ja koska häntä vielä vaivaa semmoinen hulluus, että hän enimmäkseen luulee seikkoja aivan toisiksi kuin ne todellisuudessa ovat, valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi, niinkuin nähtiin silloin, kun hän väitti, että tuulimyllyt olivat jättiläisiä ja kirkonmiesten muulit dromedaareja, lammaslaumat toistensa kimppuun hyökkääviä sotajoukkoja ja paljon muuta samanmoista, niin ei myöskään tule olemaan vaikeata hänelle uskotella, että joku maalaistyttö, ensimmäinen, joka täällä tielleni osuu, on neiti Dulcinea; ja jollei hän sitä usko, niin minä vannon sen, ja jos hän pitää päänsä, niin minä olen vielä itsepintaisempi ja sanon aina viimeisen sanan, kävi miten kävi. Ehkäpä juuri tämä itsepintaisuuteni vaikuttaa häneen niin, ettei hän enää lähetä minua tämmöisille asioille, kun näkee, kuinka huonosti minä ne toimitan, tai ehkä hän, kuten luulen, otaksuu, että joku ilkeä noita, eräs niistä, joiden hän väittää tahtovan saattaa häntä vahinkoon, on muuttanut neidin ulkonäön tuottaakseen herralleni huolta ja harmia.

Saatuaan valmiiksi tämän suunnitelman Sancho Panza tyyntyi, katsoi asiansa toimittaneensa ja jäi siihen paikkaan iltapuolelle saakka, jotta Don Quijote otaksuisi hänen ehtineen käydä Tobosossa, ja hänellä oli niin hyvä onni, että hän jälleen noustuaan ja aikoessaan astua harmonsa selkään näki kolme maalaistyttöä, jotka tulivat Tobososta häntä kohti ratsastaen aaseilla tai aasintammoilla — tämän historian kirjoittaja näet ei tässä kohden anna siitä selvää tietoa; luultavampaa kumminkin on, että ne olivat aasintammoja, koska maalaistytöt yleensä käyttävät niitä ratsuinaan; mutta meidän ei nyt tarvitse kuluttaa aikaa ottamalla tästä seikasta selkoa, sillä eihän se ole kovin tärkeä. Nähtyään tytöt Sancho lähti täyttä laukkaa etsimään herraansa Don Quijotea, joka hänen saapuessaan huokaili ja lausui lukemattomia lemmenvalituksia. Nähdessään aseenkantajansa Don Quijote kysyi:

— Mitä kuuluu, parahin Sancho? Saanko merkitä tämän päivän valkoisella vai mustalla?

— Parasta olisi, — vastasi Sancho — jos teidän armonne merkitsisi sen punaisella, niinkuin yliopiston ilmoitukset, jotta sen näkisivät selvästi kaikki, jotka joutuvat sitä katselemaan.

— Sinä siis tuot hyviä uutisia? — virkkoi Don Quijote.

— Niin hyviä, — vastasi Sancho — että teidän armonne ei tarvitse tehdä muuta kuin kannustaa Rocinantea ja ratsastaa ulos vainiolle kohtaamaan neiti Dulcinea Tobosolaista, joka tulee tapaamaan teidän armoanne kahden hovineitinsä kanssa.

‒ Hyvä Jumala! Mitä sanotkaan, parahin Sancho? huudahti Don Quijote. — Älä huoli minua pettää äläkä lievitä väärällä ilolla minun totista murhettani.

— Mitä hyötyä minulla olisi teidän armonne pettämisestä, — vastasi Sancho — varsinkaan, kun te aivan kohta saatte nähdä, että puhun totta? Kannustakaa ratsuanne, armollinen herra, ja tulkaa näkemään, kuinka valtiattaremme prinsessa saapuu kauniisti vaatetettuna ja koristettuna, sanalla sanoen semmoisena kuin hänen arvonsa edellyttää. Hänen hovineitinsä ja hän itse hohtelevat kultaa, heillä on yllään lukemattomia helminauhoja, jalokiviä, punatimantteja, kirjokankaita, joissa on toistakymmentä erilaista silkki- ja kultakirjausta toinen toisensa päällä; heidän hiuksensa aaltoilevat hartioille ja liehuvat kohdellen kuin auringon kultaiset säteet, ja, mikä parasta, he tulevat ratsastaen kolmella papurikolla taka-astujalla, joita parempia ei voi nähdä.

— Sinä tarkoitat varmaan tasa-astujia, Sancho?

— Ei sillä väliä, — vastasi Sancho — taka-astujia tai tasa-astujia; mutta ratsastivatpa millä tahansa, he näyttävät joka tapauksessa hienoimmilta neideiltä, mitä toivoa saattaa, varsinkin valtiattareni, prinsessa Dulcinea, joka kerrassaan huumaa ihmisen aistit.

— Lähdetään siis, Sancho-poikani, — vastasi Don Quijote — ja palkinnoksi tästä yhtä odottamattomasta kuin hyvästä uutisesta minä lupaan sinulle parhaan saaliin, jonka voitan omakseni ensimmäisessä sattuvassa seikkailussa, ja ellei se sinua tyydytä, lupaan sinulle ne varsat, jotka saan tänä vuonna tammoistani, jotka kuten tiedät käyvät kantavina kylämme yhteislaitumella.

— Minä otan mieluummin varsat, — sanoi Sancho sillä ei ole aivan varmaa, saatteko ensimmäisestä seikkailusta hyvää saalista.

Sillävälin he olivat ehtineet ulos metsästä ja näkivät kolme maalaistyttöä, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle. Don Quijote katseli koko Toboson tietä ja nähdessään vain nuo kolme maalaistyttöä joutui hämmingin valtaan ja kysyi Sancholta, oliko hän eronnut naisista kaupungin ulkopuolella.

— Kuinka niin, kaupungin ulkopuolella? — sanoi Sancho. — Onko teidän armollanne silmät takaraivossa, kun ette näe, että ne ovat nuo, jotka tuossa tulevat säteillen kuin keskipäivän aurinko?

— Minä en näe, Sancho, — sanoi Don Quijote — muuta kuin kolme maalaistyttöä kolmen aasin selässä.

— Jumala minut pelastakoon perkeleen vallasta! — sanoi Sancho. — Onko mahdollista, että nuo kolme tasa-astujaa, vai miten niitä nimitetäänkään, jotka ovat valkoiset kuin vitilumi, näyttävät teidän armostanne aaseilta? Jumaliste, minä revin parran leuastani, jos se on totta!

— Mutta minä sanon sinulle, hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote — että ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen Don Quijote ja sinä olet Sancho Panza; ainakin ne minusta aaseilta näyttävät.

— Hiljaa, armollinen herra, — sanoi Sancho — olkaa aivan vaiti, hierokaa silmiänne ja tulkaa osoittamaan kunnioitustanne sydämenne valtiattarelle, sillä hän on jo aivan lähellä.

Niin sanottuaan hän ratsasti eteenpäin ottamaan vastaan kolmea maalaistyttöä, astui maahan harmonsa selästä, tarttui erään tytön aasin päitsiin, painui polvilleen ja lausui:

— Kauneuden kuningatar, prinsessa ja herttuatar, suvaitkoon teidän korkeudellisuutenne ja suurellisuutenne sulkea armoonsa ja suosioonsa tämän teidän orjuuteenne annetun ritarin, joka seisoo tuossa kuin marmoripatsaaksi muuttuneena, aivan hämmentyneenä ja jäykistyneenä havaitessaan olevansa teidän ihanuutenne edessä. Minä olen hänen aseenkantajansa Sancho Panza, ja hän on monivaiheinen ritari Don Quijote Manchalainen, jota myös nimitetään Murheellisen hahmon ritariksi.

Nyt oli Don Quijotekin polvistunut Sanchon viereen ja katseli tuijottavin silmin ja hämmentynein katsein häntä, jota Sancho oli nimittänyt hänen kuningattarekseen ja valtiattarekseen, mutta huomatessaan siinä vain talonpoikaistytön, joka sitäpaitsi ei ollut ollenkaan sievä, vaan pyöreänaamainen ja nykerönenäinen, hän joutui hämmingin ja ihmetyksen valtaan eikä uskaltanut avata suutansa. Tytötkin hämmästyivät nähdessään nuo molemmat aivan erilaiset miehet polvillaan maassa ja huomatessaan, että he estivät heidän kumppaniaan ratsastamasta eteenpäin; mutta se, jota pidätettiin, aivan suloton ja äkäinen olento, virkkoi heille:

— Menkää hiiteen siitä tieltä ja päästäkää meidät menemään, meillä on kiire.

Siihen vastasi Sancho:

— Oi prinsessa ja koko Toboson valtiatar! Kuinka voi teidän jalo sydämenne olla heltymättä, kun näette tässä ylhäisen persoonanne edessä polvillaan vaeltavan ritarikunnan lujimman patsaan ja tukipylvään?

Toinen tyttö sanoi tuon kuultuaan:

— Minun tekee mieli sukia sinua, sinä appiukkoni aasi! Kas vain, tulevatko nyt herraskaiset pitämään pilanaan meitä maalaistyttöjä, luullen, että me emme osaa piestä kieltämme yhtä hyvin kuin he! Menkää tiehenne ja antakaa meidän mennä rauhassa, se on teille terveellisintä.

— Nouse, Sancho; — sanoi nyt Don Quijote — minä huomaan selvästi, että Onnetar, joka ei ole vielä saanut kyllikseen minua kiusata, on sulkenut kaikki tiet, joita pitkin voisi jotakin iloa tulla vaivaiseen sieluun, mikä ruumiissani asuu. Ja sinä, kaiken oivallisuuden huippu, mitä ihminen voi omakseen toivoa, inhimillisen rakastettavuuden täydellisyys, tämän sinua palvovan sydämen ainoa lääke — koska minua vainoava ilkeä noita on luonut silmiini pilvisen kaihin ja vain minun silmissäni, mutta ei toisten, muuttanut sinun verrattoman kauneutesi ja sinun ihanat kasvosi vaivaisen maalaistytön hahmoon, kenties samalla muuttaen minutkin jonkinlaiseksi hirviöksi, siten tehden minut inhoittavaksi sinun silmissäsi, älä sittenkään lakkaa minuun lempeästi ja rakkaasti katsahtamasta, sillä näethän jo siitä, että olen nöyrästi polvistunut sinun väärennetyn ihanuutesi eteen, kuinka hartaasti minun sieluni sinua palvoo.

— Turhia loruja! — vastasi tyttö. — Minäkö huolisin kuunnella tuommoista jaaritusta! Pois tieltä ja päästäkää meidät menemään, ja kiitoksia vain paljon.

Sancho väistyi syrjään ja laski hänet menemään, ylen iloisena siitä, että hänen juonensa oli niin hyvin onnistunut. Huomattuaan päässeensä vapaaksi se tyttö, joka oli näytellyt Dulcinean osaa, hoputti heti »taka-astujaansa» pistäen sitä kepin päähän kiinnitetyllä piikillä; niin että se lähti viilettämään pitkin lakeutta. Mutta tuntiessaan pistävän piikin, joka ärsytti sitä tavallista enemmän, aasi alkoi hyppiä ja potkia, niin että neiti Dulcinea kellahti tantereeseen. Sen nähtyään Don Quijote riensi luo häntä nostamaan ja Sancho asettamaan sijoilleen satulaa ja kiinnittämään sen hihnoja; satula näet oli vierähtänyt aasin vatsan alle. Kun satula oli jälleen paikoillaan ja Don Quijote oli aikeissa nostaa noidutun valtiattarensa juhdan selkään, vapautti tyttö hänet siitä vaivasta: hän peräytyi pari askelta, otti vauhtia, löi molemmat kätensä aasin lautasille ja kavahti satulaan kevyemmin kuin haukka jääden siihen istumaan hajareisin kuin mies. Silloin sanoi Sancho:

— Saakeli soikoon, tuo meidän armollinen valtiattaremme on vikkelämpi kuin hiirihaukka ja hän voisi opettaa taitavimmallekin cordobalaiselle tai meksikolaiselle, kuinka satulaan hypätään! Hän hyppäsi kuin lennossa satulan takakaaren yli ja nyt hän panee ilman kannuksia konkarinsa juoksemaan zeebran lailla. Eivätkä hänen hovinaisensakaan ole häntä huonompia; ne mennä viilettävät kaikki kuin tuuli.

Niin oli tosiaan laita; huomattuaan Dulcinean nousseen satulaan molemmat toiset riensivät hänen jälkeensä ja menivät menojaan kääntymättä katsomaan, ennen? kuin olivat ehtineet puolen penikulman päähän. Don Quijote seurasi heitä katseellaan ja huomattuaan, ettei heitä näkynyt, kääntyi sanomaan Sancholle:

— Huomaatko nyt, Sancho, kuinka noidat minua vihaavat? Ja katso, kuinka pitkälle heidän ilkeytensä ja kateutensa ulottuu, koska ovat tahtoneet ryöstää minulta senkin ilon, jonka olisin voinut saada päästessäni näkemään valtiattareni hänen omassa hahmossaan. Minä olen totisesti syntynyt onnettomien esikuvaksi ja kovan kohtalon nuolien tähtäystauluksi ja maalilaudaksi. Sinun tulee myös ottaa huomioon, Sancho, etteivät nuo petturit tyytyneet ainoastaan muuttamaan ja toiseen muotoon saattamaan Dulcineaani, vaan että he ovat muuttaneet hänet tuon maalaistytön alhaiseen ja rumaan hahmoon vielä riistäen häneltä senkin, mikä on ylhäisille naisille erikoisemmin ominaista, nimittäin hyvän tuoksun, joka johtuu siitä, että heidän ympärillään on aina ambraa ja kukkia. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että minä, rientäessäni auttamaan Dulcineaa tasa-astujansa selkään (kuten sinä sanot, vaikka se minusta näytti aasintammalta), tunsin niin voimakkaan valkosipulin hajun, että se sai minut voimaan pahoin ja myrkytti minun sieluni.

— Voi teitä riiviöitä! — huusi nyt Sancho. — Voi teitä kirottuja ja katalia noitia, kunpa saisin nähdä teidät kaikki pistettyinä nuoraan kiduksistanne niinkuin silakat vitsaan! Paljon te tiedätte, paljon te taidatte ja paljon te teette. Olisihan pitänyt riittää, te konnat, kun muutitte valtiattaremme helminä hohtavat silmät korkkitammien väriomeniksi ja hänen kultaiset kutrinsa punaisen härän häntäjouhiksi, sanalla sanoen, kaikki hänen kauniit piirteensä mitoittaviksi; eihän teidän olisi tarvinnut riistää häneltä hyvää hajua, olisimmehan ainakin siitä voineet arvata, mitä tuon ruman kuoren alla piili, vaikka minä en totta puhuen nähnyt hänessä mitään rumaa, vaan pelkkää kauneutta, jota vielä koroitti ja teki täydelliseksi eräs hänen huulensa yläpuolella oikeanpuolisessa poskessa oleva syntymämerkki, joka muistutti viiksiä ja jossa oli seitsemän tai kahdeksan enemmän kuin kämmenen pituista vaaleata karvaa, kuin kultalankoja.

Koska kasvoissa olevat syntymämerkit — virkkoi Don Quijote — vastaavat ruumiissa olevia, täytyy Dulcinealla olla toinen samanlainen reidessä samalla puolella kuin kasvoissa; mutta karvat, jotka ovat niin pitkiä kuin sanoit, ovat kovin pitkiä syntymämerkin karvoiksi.

— Minä voin sittenkin vakuuttaa teidän armollenne, — vastasi Sancho — että ne näyttivät siihen paikkaan hyvin sopivan.

— Sen minä kyllä uskon, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sillä luonto ei ole tehnyt mitään osaa Dulcineassa muunlaiseksi kuin täydelliseksi ja moitteettomaksi; vaikka hänellä siis olisi sata mainitsemasi laista syntymämerkkiä, eivät ne hänessä olisi mitään syntymämerkkejä, vaan tekisivät hänet hohtavaksi kuin kuu ja säteileväksi kuin taivaan tähti. Mutta sano minulle, Sancho, oliko se satula, jonka sinä sijoitit paikoilleen ja joka minusta näytti aasin satulalta, oliko se tavallinen matala satula vai semmoinen, jossa on selkänoja?

— Ei ollut, — vastasi Sancho — vaan se oli karusellisatula, jossa oli niin upea peite, että se maksaa ainakin puoli kuningaskuntaa.

— Voi, etten minä nähnyt mitään tuosta kaikesta, Sancho! — sanoi Don Quijote. — Nyt minä sanon jälleen ja tulen sanomaan tuhat kertaa, että olen kaikkein onnettomin ihminen.

Sancho-veijarin oli vaikea pidättää nauruaan, kun hän kuuli niin hienosti petetyn herransa hullutukset. Keskusteltuaan vielä kauan aikaa he nousivat vihdoin jälleen juhtainsa selkään ja lähtivät kohti Zaragozaa, mihin toivoivat saapuvansa niin ajoissa, että voisivat olla mukana niissä komeissa juhlissa, joita tässä mainiossa kaupungissa joka vuosi vietetään. Ennenkuin sinne saapuivat, he kuitenkin joutuivat kokemaan niin monia suuria ja ennenkuulumattomia seikkoja, että ne kannattaa merkitä muistiin ja lukea, kuten tuonnempana saamme nähdä.

Yhdestoista luku.

Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle Don Quijotelle hänen kohdatessaan KUOLEMAN VALTIOPÄIVIEN vaunut eli rattaat.

Don Quijote jatkoi matkaansa syvissä mietteissä ajatellen pahaa pilaa, jonka olivat hänelle tehneet noidat muuttaessaan hänen valtiattarensa Dulcinean maalaistytön rumaan hahmoon, ja voimatta keksiä mitään keinoa saadakseen hänet takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Nämä mietteet saivat hänet niin suunniltaan, että hän huomaamattaan päästi valtoimiksi Rocinanten ohjakset, ja hevonen, joka huomasi olevansa vapaa, pysähtyi nyt joka askelella syömään niillä tienoilla kasvavaa vehmasta ruohoa. Vihdoin hänet herätti mielihauteistaan Sancho Panza sanoen hänelle:

— Armollinen herra, alakuloisuus ei ole eläimiä varten, vaan ihmisiä varten, mutta antautuessaan liiaksi sen valtaan ihmiset muuttuvat eläimiksi. Rohkaiskaa siis mielenne, kiristäkää Rocinanten ohjaksia, virkistykää ja herätkää ja olkaa niin hilpeä kuin vaeltavien ritarien tulee ja sopii. Mitä pirua tämä tietää? Mitä on tämä mielenmasennus? Olemmeko täällä vai olemmeko Ranskanmaassa? Vieköön saatana kaikki Dulcineat! Yhden ainoan vaeltavan ritarin hyvinvointi on arvokkaampi kuin kaikki maailman noituudet ja muodonmuutokset.

— Ole vaiti, Sancho — vastasi Don Quijote, eikä kovin heikolla äänellä. — Ole vaiti, sanon minä, äläkä solvaa tuota noiduttua neitoa, sillä minä yksin olen vikapää hänen onnettomuuteensa ja kovaan kohtaloonsa; hänen onnettomuutensa johtuu siitä, että ilkeät noidat minua kadehtivat.

— Samaa minä sanon; — vastasi Sancho — sillä voiko kenenkään ihmisen sydän olla vuodattamatta katkeria kyyneliä, jos on nähnyt hänet ennen ja näkee hänet nyt?

— Se sinun kelpaa sanoa, Sancho, — virkkoi Don Quijote — koska olet nähnyt hänet hänen ihanuutensa täydessä loistossa; noituus näet ei kyennyt himmentämään katsettasi eikä salaamaan sinulta hänen kauneuttaan, vaan sen myrkyllinen voima kohdistui yksin minuun ja minun silmiini. Kaikesta huolimatta minä huomasin erään seikan, Sancho, nimittäin sen, että kuvailit minulle huonosti hänen kauneuttaan. Ellen väärin muista, sanoit, että hänen silmänsä olivat kuin helmet; mutta helmillä näyttävät pikemmin merilahnain kuin ylhäisten naisten silmät, ja Dulcinean silmien täytyy luullakseni olla kuin viheriät smaragdit, mantelinmuotoiset, ja niiden yläpuolella täytyy olla kulmakarvojen sijassa kaksi sateenkaarta. Älä huoli puhua helmistä, kun puhut hänen silmistään, vaan säästä se ylistys hänen hampailleen; sinä taisitkin erehtyä, Sancho, ja sekoittaa silmät ja hampaat.

— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minua hämmensi hänen kauneutensa niinkuin teidän armoanne hänen rumuutensa. Mutta jättäkäämme tämä kaikki Herran haltuun; hän tietää kaikki, mitä tässä murheen laaksossa tapahtuu, tässä matoisessa maailmassa, missä elämme ja missä tuskin on mitään, johon ei sekaantuisi pahuutta, petosta ja konnuutta. Eräs seikka minua rasittaa, armollinen herra, enemmän kuin mikään muu, nimittäin ajatus, mitä keinoa teidän armonne voi pitää, jos voitatte jonkun jättiläisen tai toisen ritarin ja käskette hänen lähteä neiti Dulcinean ihanien kasvojen eteen; mistä hänet löytää silloin tuo jättiläisparka tai tuo voitettu vaivainen ja surkea ritari? Olen jo näkevinäni, kuinka he harhailevat Tobosossa kuin hassut etsien neiti Dulcineaa eivätkä tunne häntä paremmin kuin isä-vainajaani, vaikka kohtaisivat hänet keskellä raittia.

— On mahdollista, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettei noituus sentään kykene estämään voitettuja ja valtiattareni luo lähetettyjä jättiläisiä ja ritareita tuntemasta Dulcineaa; voimmehan koettaa, näkevätkö he hänet vai ei, lähettämällä hänen luokseen pari ensimmäistä voitettua ja antamalla määräyksen, että heidän tulee palata minulle kertomaan, mitä ovat siinä suhteessa joutuneet kokemaan.

— Minun mielestäni, armollinen herra, — virkkoi Sancho — teidän ajatuksenne tuntuu hyvältä. Sitä juonta käyttäen me tulemme tietämään, mitä haluamme saada selville, ja jos on laita niin, että neiti Dulcinea piilee ainoastaan teidän armonne katseelta, niin onnettomuus koskee pikemmin teidän armoanne kuin häntä, jos neiti Dulcinea vain saa pysyä terveenä ja iloisena, voimme olla aivan tyytyväisiä ja siirtyä päivästä toiseen niin hyvin kuin taidamme, etsien seikkailujamme ja antaen ajan tehdä tehtäväänsä; se näet kykenee parhaiten lääkitsemään sekä tämän taudin että muita paljon vaikeampia.

Don Quijote aikoi vastata Sancho Panzalle, mutta samassa ajoivat mutkan takaa esiin rattaat täynnä mitä erilaisimpia ja eriskummaisimpia henkilöitä ja hahmoja. Ajomiehen virkaa hoitava muulien ohjaaja oli ruma paholainen. Rattaat olivat aivan avoimet, niissä ei ollut mitään reunaverhoja eikä katosta, niin että päivä pääsi paistamaan suoraan sisään. Ensimmäinen hahmo, jonka Don Quijote sai näkyviinsä, oli itse Kuolema, jolla sentään oli ihmisen kasvot; sen vieressä oli enkeli suurine, maalattuine siipineen; toisella puolella oli keisari, jolla oli päässään kultaiselta näyttävä kruunu; Kuoleman jalkojen edessä istui se jumala, jota nimitetään Cupidoksi, ilman silmien sidettä, mutta jousellaan, viinellään ja nuolillaan varustettuna; lisäksi oli siellä ritari, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, vain vailla ryntäyslakkia tai kypäriä, jonka sijassa hänellä oli tavallinen hattu, täynnä erivärisiä sulkia; sitäpaitsi kuului seurueeseen muitakin eri tavoin puettuja ja erinäköisiä henkilöitä. Nähdessään tuon kaiken niin äkkiarvaamatta Don Quijote hiukan säpsähti, ja Sanchon sydämen valtasi pelko; mutta Don Quijote ilahtui aivan kohta, sillä hän otaksui, että tässä tarjoutui hänelle jokin uusi ja vaarallinen seikkailu, ja niin ajatellen ja päättäen uhmata vaaraa, olipa se millainen tahansa, hän asettui rattaitten eteen ja lausui raikuvalla ja uhkaavalla äänellä:

— Ajomies, kuski tai perkele, mikä lienetkin, sano minulle viipymättä, kuka olet, minne menet ja mitä väkeä sinulla on siinä vaunurähjässäsi, joka muistuttaa pikemmin Kharonin venhettä kuin tavallisia ajoneuvoja.

Tuon kuultuaan perkele pysähdytti ajopelinsä ja vastasi leppoisasti:

— Armollinen herra, me olemme Angulo Pahan[30] seurueeseen kuuluvia näyttelijöitä; olemme esittäneet eräässä kylässä tuolla kummun takana tänä aamuna, kahdeksantena päivänä Kristuksen ruumiin juhlan jälkeen, hengellisen näytelmän nimeltä Kuoleman valtiopäivät, ja meidän pitää esittää se jälleen tänään iltapäivällä tuossa kylässä, joka näkyy tänne, ja koska toinen kylä on niin lähellä, tahdoimme säästyä riisuutumisen ja uuden pukeutumisen vaivoilta ja lähdimme matkaan niissä pukimissa, joissa näytelmää esitämme. Tämä nuorimies esittää Kuoleman osaa, tuo toinen on enkeli, tuo nainen, joka on naimisissa johtajan kanssa, on Kuningatar, tuo mies tuolla on Sotilas, tuo on Keisari, ja minä olen Paholainen ja eräs näytelmän päähenkilönä; esitän näet tässä seurueessa aina ensimmäisiä rooleja. Jos teidän armonne haluaa tietää vielä jotakin meistä, niin kysykää vain minulta; minä kyllä vastaan teille aivan täsmällisesti, sillä minä, joka olen piru, tiedän kaikki.

— Niin totta kuin olen vaeltava ritari — vastasi Don Quijote — otaksuin heti nämä vaunut nähtyäni, että minulle tarjoutui jokin melkoinen seikkailu, mutta nyt minä sanon, että ilmestyksiä täytyy käsin koskettaa, jos tahtoo huomata erehtyneensä. Menkää Jumalan nimeen, hyvät ihmiset, viettäkää juhlanne ja ajatelkaa, voitteko jättää minun tehtäväkseni jotakin, mistä teille voisi olla hyötyä. Minä teen sen varsin mielelläni ja aivan auliisti, sillä minä pidin naamiohuveista jo pienenä poikasena, ja nuoruudessa kaiveli mieltäni kaipaus, kun satuin näkemään kuljeksivia näyttelijöitä.

Heidän näin keskustellessaan sattui tulemaan eräs seurueeseen kuuluva mies, joka oli narrinpuvussa, yllään paljon tiukuja ja kepin päähän kiinnitettynä kolme täyteen puhallettua häränrakkoa. Lähestyessään Don Quijotea tämä naurettava hahmo alkoi heiluttaa keppiä, takoa tannerta rakoilla, hypähdellä ilmaan ja kilistellä tiukujaan, ja tuo ilkeä näky säikähdytti Rocinantea niin, ettei Don Quijote voinut sitä hillitä, vaan se pillastui ja alkoi kiitää pitkin kenttää nopeammin kuin olisi luullut sen kuivan luurangon kykenevän liikkumaan. Havaitessaan herransa olevan vaarassa viskautua tantereeseen Sancho hyppäsi harmonsa selkään ja riensi hänen avukseen niin nopeasti kuin voi; mutta hänen ehdittyään luo ritari makasi jo maassa ja hänen vieressään Rocinante, joka oli kaatunut herransa kanssa; sehän se oli yleensäkin Rocinanten riehaantumisen ja hänen uhkayritystensä loppu ja päätös.

Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt jättää juhtansa rientääkseen auttamaan Don Quijotea, kun häränrakkoja heiluttava piru hyppäsi harmon selkään ja löi sitä rakoilla korville, niin että aasi tuosta säikähtäen ja peläten pauketta enemmän kuin iskujen aikaansaamaa kipua lähti kiitämään pitkin lakeutta kohti kylää, mihin näyttelijäseurue oli menossa juhlaesitystään järjestämään. Sancho näki harmonsa nelistävän ja näki maassa makaavan isäntänsä eikä tietänyt, kumpaan hätään hänen piti ensin kiiruhtaa, mutta hyvänä aseenkantajana ja uskollisena palvelijana hän sittenkin armahti ennemmin herraansa kuin juhtaansa, vaikka tunsikin sydäntäviiltävää kipua ja kuolemantuskaa joka kerta, kun näki rakkojen heilahtavan ilmassa ja sitten iskevän hänen harmoaan lautasille; Sancho näet olisi mieluummin antanut iskujen kohdata omia silmiään kuin pienintäkään karvaa aasinsa hännässä. Tämän hämmingin ja huolen alaisena hän saapui Don Quijoten luo, joka oli pahemmin runneltu kuin hänelle oli mieluista, auttoi hänet Rocinanten selkään ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, piru vei minun harmoni.

— Mikä piru? — kysyi Don Quijote.

— Se, jolla on ne häränrakot — vastasi Sancho.

— Kyllä minä haen sen takaisin, — virkkoi Don Quijote — vaikka hän piiloutuisi sen kanssa helvetin syvimpiin ja synkimpiin onkaloihin. Seuraa minua, Sancho; nuo vaunut liikkuvat hitaasti, ja minä annan sinulle menettämäsi harmon korvaukseksi niitä vetävät muulit.

— Ei teidän tarvitse nähdä semmoista vaivaa, armollinen herra, — vastasi Sancho — teidän armonne voi hillitä vihansa, sillä minusta näyttää, että piru on jo päästänyt harmon irti, ja se kyllä palaa isäntänsä luo.

Niin kävikin; piru näet oli ajanut kumoon harmolla, tahtoen matkia Don Quijotea ja Rocinantea. Hän kulki nyt jalkaisin kohti kylää, ja aasi palasi isäntänsä luo.

— On kumminkin täysi syy — sanoi Don Quijote kostaa tuon pirun sopimaton käytös jollekin vaunuissa olevalle, vaikkapa itse Keisarille.

‒ Älkää ajatelkokaan mitään semmoista, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan noudattakaa minun neuvoani: älkää milloinkaan etsikö riitaa näyttelijöiden kanssa, sillä sitä väkeä suositaan kaikkialla. Minä olen nähnyt erään, joka oli vangittu kahdesta murhasta, pääsevän vapaaksi ilman minkäänlaisia kulunkeja. Teidän armonne tulee tietää, että tuota iloista ja hupaista väkeä suojelevat kaikki, että kaikki heitä suosivat, auttavat ja pitävät arvossa, varsinkin, jos he kuuluvat johonkin kuninkaalliseen tai etuoikeutettuun seurueeseen; siinä tapauksessa näet he tai ainakin useimmat heistä ovat asultaan ja käytökseltään kuin ruhtinaita.

-— Sittenkään — vastasi Don Quijote — tuo näyttelijä-piru ei saa päästä kerskumaan teostaan, vaikka koko ihmiskunta häntä suojelisi.

Niin sanottuaan hän palasi vaunujen luo, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle kylää, ja huusi huutamistaan:

— Pysähtykää, odottakaa, te iloinen ja hupainen joukkio; minä tahdon opettaa teille, kuinka pitää kohdella aaseja ja muita elukoita, joita vaeltavien ritarien aseenkantajat käyttävät ratsuinaan.

Don Quijote huusi niin äänekkäästi, että vaunuissa olevat kuulivat hänen sanansa ja ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Nyt hyppäsi vaunuista alas Kuolema, sen jäljessä Keisari, sitten ajomies-Piru ja Enkeli, eivätkä Kuningatar ja Cupido-jumalakaan jääneet paikoilleen. He kaikki poimivat kiviä ja asettuivat riviin odottamaan Don Quijotea aikoen antaa hänen maistaa näitä teräviä terveisiä. Nähdessään heidät niin sotilaallisessa järjestyksessä, kädet kohotettuina ja valmiina linkoamaan kiviä häntä vastaan, Don Quijote pidätti Rocinanten ja harkitsi, kuinka voisi hyökätä heidän kimppuunsa turvaten omaa persoonaansa niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Hänen siinä miettiessään saapui hänen luokseen Sancho, joka havaitsi hänen aikovan käydä hyvin järjestettyä joukkoa vastaan ja sanoi hänelle:

— Olisi liian mieletöntä ryhtyä semmoiseen yritykseen. Muistakaa, armollinen herra, ettei tuommoisia pahaa ryöppyä vastaan ole maailmassa mitään muuta keinoa kuin ryömiä piiloon pronssisen kellon alle. On myös huomattava, että yksinäinen mies menettelee pikemmin uhkarohkeasti kuin urhoollisesti hyökätessään sotajoukkoa vastaan, jossa on itse Kuolema, jossa keisaritkin ottavat osaa taisteluun ja jota auttavat sekä hyvät että pahat enkelit. Ja jolleivät nämä syyt saa teitä pidättymään, niin tehköön sen se varma tieto, ettei noiden kaikkien joukossa ole yhtään ainoata vaeltavaa ritaria, vaikka he näyttävät kuninkailta, ruhtinailta ja hallitsijoilta.

— Nyt sinä osuit naulan päähän, Sancho, — sanoi Don Quijote — osuit niin hyvin, että minä voin ja että minun tuleekin luopua jo tekemästäni päätöksestä. Minähän en voi eikä minulla ole lupaa tarttua miekkaan, kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, ketään sellaista henkilöä vastaan, jota ei ole ritariksi lyöty. On oma asiasi, Sancho, tahdotko kostaa loukkauksen, jota harmosi joutui kokemaan; minä kyllä autan sinua tästä paikaltani huudoilla ja hyvillä neuvoilla.

— Ei ole mitään syytä, armollinen herra, — vastasi Sancho — kostaa kenellekään, sillä hyvän kristityn ei sovi kostaa kärsimäänsä vääryyttä; sitäpaitsi minä kyllä saan harmoni luovuttamaan koston minun harkintani varaan, ja minun aikomukseni on elää rauhassa ne päivät, jotka taivas minulle vielä suo.

— Koska päätöksesi on sellainen, — virkkoi Don Quijote — sinä kelpo Sancho, sinä viisas Sancho, sinä kristillinen Sancho ja sinä vilpitön Sancho, niin annetaan noitten aaveitten mennä ja lähdetään jälleen etsimään parempia ja arvokkaampia seikkailuja; minusta tämä seutu näyttää semmoiselta, että täällä niitä varmaan tarjoutuu paljon ja varsin merkillisiä.

Hän käänsi ratsunsa. Sancho tarttui aasinsa päitsiin, Kuolema palasi vaunuihinsa koko lentävän eskadroonansa kanssa lähtien jatkamaan matkaansa, ja niin päättyi tämä hirmuinen seikkailu Kuoleman vaunujen kanssa aivan onnellisesti sen terveellisen neuvon vuoksi, jonka Sancho Panza oli antanut herralleen. Ja jo seuraavana päivänä sattui tälle erään rakastuneen vaeltavan ritarin kanssa uusi seikkailu, yhtä jännittävä kuin tämäkin.

Kahdestoista luku.

Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.

Kun oli ehtinyt kulua se päivä, jona olivat kohdanneet Kuoleman, Don Quijote ja hänen aseenkantajansa viettivät yönsä muutamien korkeitten ja varjoisien puitten alla Don Quijoten nautittua Sanchon kehoituksesta muonavaroja, joita aasi kuljetti. Aterian aikana Sancho sanoi herralleen:

— Kuinka typerästi olisinkaan tehnyt, armollinen herra, jos olisin valinnut juomarahoikseni saaliin ensimmäisestä seikkailusta, jonka teidän armonne saattaa päätökseen, enkä olisi ottanut teidän kolmen tammanne varsoja! Parempi on totisesti pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Jos vain olisit antanut minun hyökätä, niinkuin mieleni teki, olisi saaliiksesi jäänyt ainakin Keisarinnan kultainen kruunu ja Cupidon maalatut siivet; minä näet olisin ne temmannut, vaikka kuinka olisivat vastaan pyristelleet, ja olisin antanut ne sinulle.

— Näyttelevien hallitsijoitten valtikat ja kruunut — vastasi Sancho Panza — eivät ole milloinkaan olleet puhdasta kultaa, vaan katinkultaa tai läkkipeltiä.

‒ Se on totta; — virkkoi Don Quijote — eihän olisikaan järkevää, jos näyttelijäin korut olisivat oikeita, vaan niiden tulee olla valhekoruja ja vain näennäisiä, kuten näytelmä itsekin. Minä toivon, Sancho, että alat näytelmistä pitää ja suosia niitä ja niinmuodoin myös niitten esittäjiä ja sepittäjiä, sillä he kaikki tekevät yhteiskunnalle suurta hyötyä pitämällä alinomaa edessämme kuvastinta, jossa ihmiselämän vaiheet nähdään luonnon mukaan kuvattuina, eikä ole olemassa minkäänlaista vertauskuvallista esitystä, joka osoittaisi meille, mitä olemme ja mitä meidän tulee olla, havainnollisemmin kuin näytelmä ja näyttelijät. Ellet sitä usko, niin sano minulle: etkö ole nähnyt esitettävän mitään näytelmää, jossa esiintyy kuninkaita, keisareita ja paaveja, ritareita, ylhäisiä naisia ja muita erilaisia henkilöitä? Joku heistä esittää tappelupukaria, toinen petturia, tämä kauppiasta, tuo sotilasta, toinen yksinkertaista viisasta, toinen rakastunutta narria, ja näytöksen päätyttyä ja näyttelijöiden riisuttua pukunsa ovat kaikki esittäjät toistensa kaltaisia.

— Olenhan minä semmoisen nähnyt — vastasi Sancho. — Aivan samoin — virkkoi Don Quijote — on laita tämän maailman näyttämöllä, missä toiset ovat keisareita, toiset paaveja ja niissä, sanalla sanoen, esiintyvät kaikki henkilöt, joita näytelmässä yleensä voi esiintyä: mutta sitten, kun on päästy loppuun, toisin sanoen, kun elämä päättyy, riisuu kuolema heiltä kaikilta heidän erilaiset vaatteensa, ja he ovat haudassa toistensa kaltaiset.

— Mainio vertaus, — sanoi Sancho — vaikka ei aivan uusi, sillä minä olen kuullut sen monta kertaa ennen, samoinkuin vertauksen shakkipelistä, jossa jokaisella nappulalla on pelin kestäessä oma erikoinen tehtävänsä; pelin päätyttyä ne kaikki heitetään sekaisin samaan pussiin, niinkuin vainajat heitetään hautaan.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — muutut päivä päivältä yhä vähemmän yksinkertaiseksi ja yhä älykkäämmäksi.

— Niin kyllä, täytyyhän teidän armonne älystä jotakin tarttua minuunkin — vastasi Sancho. — Semmoinenkin maa, joka on luonnostaan hedelmätöntä ja kuivaa, voi ajan mittaan kantaa hyvää hedelmää, jos sitä lannoitetaan ja viljellään; minä tarkoitan, että seurustelu teidän armonne kanssa on ollut minun puutteellisen älyni hedelmättömän maaperän lannoitusta, ja se aika, jonka olen palvellut teitä ja ollut teidän seurassanne, on ollut sen viljelijä, ja niinmuodoin minä toivon kantavani hedelmää, joka on siunaukseksi, niin ettei se saata häpeään eikä pettymykseen niitä sivistyneen käytöksen uria, joita teidän armonne on raivannut minun hitaaseen ymmärrykseeni.

Don Quijote nauroi Sanchon mutkikkaille puheille, ja hänestä näytti olevan totta, mitä Sancho oli sanonut sivistymisestään, sillä hän puhui toisinaan niin taitavasti, että sitä täytyi ihmetellä, vaikka hän aina tai melkein aina tahtoessaan puhua oppineesti tai hienosti päätti puheensa syöksymällä yksinkertaisuutensa huipulta tietämättömyytensä syvään kuiluun; hienointa esitystapaa ja parasta muistia hän osoitti käyttäessään sananlaskuja, sopivatpa ne sitten käsiteltävään asiaan tai eivät, niinkuin tästä historiasta on jo varmaan nähty ja huomattu.

Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja Sanchon teki vihdoin mieli laskea alas silmiensä uutimet, kuten hän tapasi sanoa halutessaan nukkua. Hän siis riisui harmonsa valjaista ja päästi sen vapaasti liikkumaan mehevälle nurmelle. Rocinanten satulaa hän ei riisunut, sillä hänen herransa oli nimenomaan määrännyt, että heidän liikkuessaan ulkosalla poikkeamatta nukkumaan kurkihirren alle Rocinanten satulaa ei saanut milloinkaan riisua, koska vaeltavien ritareitten säätämä ja noudattama vanha pitämys oli sellainen, että sai ainoastaan irroittaa suitset ja ripustaa ne satulankaareen, mutta ei suinkaan riisua satulaa. Sancho siis menetteli siten päästäen hevosen samaan vapauteen kuin harmonsa. Tämän ja Rocinanten kesken vallitsi niin ainutlaatuinen ja horjumaton ystävyys, että erään polvesta polveen siirtyneen muistotiedon mukaan tämän todenperäisen historian kirjoittaja sepitti siitä asiasta kokonaisia lukuja, mutta ei niitä sitten ottanut teokseensa, koska tahtoi säilyttää sankarihistorian arvoa ja soveliaisuutta. Toisinaan hän kuitenkin jättää tämän päätöksensä huomioonottamatta ja kertoo, että molemmat eläimet, päästyään toistensa seuraan, alkoivat heti hieroa kupeitaan yhteen, että heidän siitä kyllikseen saatuaan ja siihen väsyttyään Rocinante laski kaulansa poikkipuolin harmon niskalle (niin että se ulottui toiselle puolelle kauemmaksi kuin kyynärän päähän) ja että molemmat sitten tuijottivat mietteliäinä maahan ja saattoivat seisoa niin kokonaista kolme päivää tai ainakin niin kauan kuin heitä ei häiritty eikä nälkä pakottanut heitä ravintoa etsimään. Niin, sanotaanpa vielä tekijän jättäneen jälkeensä kirjoitelman, jossa hän vertasi heidän ystävyyttään siihen, jonka yhdistämiä olivat Nisos ja Euryalos sekä Pylades ja Orestes, ja jos kerran niin on laita, voidaan helposti havaita ja yleisesti ihmetellä, kuinka luja tämä molempien rauhallisten eläinten ystävyys nähtävästi oli, häpeäksi ihmisille jotka osaavat niin huonosti pitää yllä keskinäistä ystävyyttä. Siitä syystä sanotaankin: »Ystävyys jo muuksi muuttui, leikin jätti, suotta suuttui», ja eräs laulaa: »Ystävä ystävälle piikin silmään jne.» Ja älköön kukaan ajatelko tekijän harhautuneen liian kauas aineestaan verratessaan näitten eläinten kesken vallinnutta ystävyyttä ihmisten ystävyyteen, sillä ihmiset ovat saaneet eläimiltä paljon hyviä ohjeita ja ovat oppineet heiltä monta tärkeätä seikkaa: haikaroilta peräruiskeen, koirilta oksentamisen ja kiitollisuuden, kurjilta valppauden, muurahaisilta viisaan huolenpidon tulevista tarpeista, norsuilta siveyden ja hevoselta uskollisuuden. Vihdoin Sancho paneutui nukkumaan korkkipuun alle, ja Don Quijote vaipui uneen valtavan tammen alla. Mutta jo vähän ajan kuluttua hänet herätti takaa kuuluva ääni, hän kavahti ylös, katseli ympärilleen, kuunteli, mistä ääni kuului, ja näki kaksi ratsastavaa miestä, joista toinen laskeutui alas satulasta sanoen toiselle:

— Astu alas, ystäväni, ja riisu hevosten suitset; minusta näyttää, että tässä on runsaasti ruohoa sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jota lemmenaatokseni kaipaavat.

Niin sanottuaan hän samassa jo heittäytyi maahan pitkäkseen, ja hänen heittäytyessään makaamaan kalahtivat hänen varuksensa, mikä oli Don Quijotelle varma merkki, että hänen täytyi olla vaeltava ritari. Senvuoksi hän meni nukkuvan Sanchon luo, retuutti häntä käsivarresta, sai melkoista vaivaa nähden hänet hereille ja sanoi hiljaa:

— Sancho veikkoseni, nyt on tullut se seikkailu.

— Suokoon Jumala, että se päättyy hyvin — vastasi Sancho. — Mutta missä se on, armollinen herra, se armollinen rouva Seikkailu?

— Missäkö, Sancho? — virkkoi Don Quijote. — Käänny katsomaan, niin näet tuolla maassa makaavan vaeltavan ritarin, joka minun ymmärtääkseni ei ole kovin iloinen; minä näet näin hänen hyppäävän hevosen selästä ja paneutuvan pitkäkseen tehden kaikenlaisia murheellisia eleitä, ja hänen niin tehdessään hänen varuksensa kalisivat.

— Mutta mistä teidän armonne huomaa, että tämä on seikkailu? — kysyi Sancho.

— En minä tahdo väittää, — vastasi Don Quijote — että tämä on jo nyt täysi seikkailu, vaan tarkoitan, että se on seikkailun alku; tällä tavalla näet seikkailut aina alkavat. Mutta ole nyt hiljaa; minusta tuntuu, että hän virittää luuttua tai sitraa, ja hän aikoo varmaan jotakin laulaa, koska rykii ja puhdistaa kurkkuaan.

— Niin tekee totisesti, — vastasi Sancho — ja hän on varmaan rakastunut ritari.

— Eihän vaeltavien ritarien joukossa muunlaisia olekaan — sanoi Don Quijote. — Mutta kuunnellaan nyt, ehkä saamme, jos hän todella laulaa, kiinni langan päästä ja siten selville hänen aivoituksensa, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Sancho aikoi vastata isännälleen, mutta hänet esti siitä Metsänritarin ääni, joka ei ollut kovin huono eikä kovin hyväkään, ja molemmat kuuntelivat ja kuulivat hänen laulavan näin:

SONETTI.

Päämäärä neuvo, valtiatar, mulle, mua olijaa oman tahtos mukaan vain — en silloin harhateille koskaan tulle, kun tunnen, tiedän käskyjesi lain.

Jos tahdot, etten kertoa saa sulle palosta lemmen tuskain peittäväin, soi sanas elossa jo haudatulle, mut Amor itse puhuu puolestain.

Mun rinnassani riehuu hurja sota, oon joskus kova lailla timantin, taas pehmeä kuin vaha saatan olla.

Saat sydämeni, käteesi se ota ja piirrä siihen mitä tahdotkin: näät piirtos vielä viime tuomiolla.

Metsänritarin laulu päättyi huokaukseen, joka tuntui tulevan hänen sydämensä pohjasta, ja vähän ajan kuluttua hän virkkoi murheellisella ja raukealla äänellä:

— Oi sinä maailman kaunein ja kiittämättömin nainen! Kuinka onkaan mahdollista, sinä kaikkein jalosukuisin Casildea Vandalialainen, että sallit tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin tuhoutua ja päättää päivänsä alinomaisilla harharetkillä ja ankaroissa ja vaikeissa vastuksissa? Eikö riitä, että olen pakottanut kaikki Navarran ja Leonin, kaikki Tartesson,[31] kaikki Kastilian ja vihdoin kaikki Manchan ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi maan päällä?

— Se ei ole totta, — virkkoi nyt Don Quijote — minä olen manchalainen, mutta en ole vielä milloinkaan tuota tunnustanut, en voi enkä saakaan tunnustaa mitään, mikä niin toukkaa valtiattareni kauneutta; huomaathan siis, Sancho, että tuo ritari puhuu mielettömiä. Mutta kuunnelkaamme, ehkä hän ilmaisee enemmänkin.

— Aivan varmaan; — virkkoi Sancho — hän näet näyttää aikovan valittaa kokonaisen kuukauden yhteen menoon.

Niin ei kumminkaan käynyt, sillä kuullessaan läheltä puhetta Metsänritari lopetti valituksensa, nousi seisomaan ja lausui sointuisalla ja ystävällisellä äänellä:

— Kuka siellä? Mitä väkeä? Kuulutteko iloisten vai murheellisten joukkoon?

— Murheellisten — vastasi Don Quijote.

— Tulkaa siis minun luokseni — vastasi Metsänritari — ja olkaa varmat siitä, että tulette itse murheen ja alakuloisuuden luo.

Kuultuaan tuon ystävällisen ja sievän vastauksen Don Quijote meni hänen luokseen, ja Sancho teki samoin.

Valittava ritari tarttui Don Quijoten käsivarteen sanoen:

— Istuutukaa tähän, herra ritari; minä näet arvaan, että olette ritari ja kuulutte vaeltavaan ritarikuntaan, jo siitä, että kohtaan teidät tässä paikassa, missä seurananne on yksinäisyys ja öinen viileys, vaeltavien ritareitten luonnollinen vuode ja tavanomainen tyyssija.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Minä olen ritari ja kuulun mainitsemaanne ritarikuntaan, ja vaikka surut, onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat minun mielessäni kuin kotonaan, ei sieltä silti ole poiskarkoitettu toisten onnettomuuksiin kohdistuva myötätunto. Teidän laulustanne havaitsin, että tuskanne ovat lemmentuskia, minä tarkoitan, että ne johtuvat rakkaudestanne tuohon kauniiseen kiittämättömään, jonka valituksissanne mainitsitte.

Näin keskustellessaan he olivat jo istuutuneet maankamaralle hyvässä sovussa ja ystävyydessä, ollenkaan aavistamatta, että aikoisivat päivän koittaessa rikkoa toistensa pääkuoren.

— Oletteko tekin, herra ritari, — kysyi Metsänritari Don Quijotelta — ehkä rakastunut?

— Se on minun onnettomuuteni; — vastasi Don Quijote — vaikka oikeastaanhan pitäisi niin oivalliseen päämäärään tähdätyistä tunteista syntyviä kärsimyksiä katsoa pikemmin taivaan armoksi kuin onnettomuudeksi.

— Se on totta, — virkkoi Metsänritari — ja niin olisi laita, jolleivät järkeämme ja ymmärrystämme hämmentäisi ylenkatseen ilmaukset, jotka usein toistuessaan tuntuvat kostolta.

— Minun valtiattareni ei ole minua milloinkaan ylenkatsonut — vastasi Don Quijote.

— Ei totisesti; — lausui Sancho, joka seisoi heidän vieressään — valtiattaremme näet on lauhkea kuin lammas ja pehmeämpi kuin sula voi.

— Onko tuo teidän aseenkantajanne? — kysyi Metsänritari.

— On kyllä — vastasi Don Quijote.

— Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt aseenkantajaa, — virkkoi Metsänritari — joka on rohjennut puhua, kun hänen herransa puhuu; katsokaahan vain tuota minun aseenkantajaani, joka on isänsä kokoinen, mutta ei ole tiettävästi milloinkaan avannut suutansa minun puhuessani.

— Niin totisesti, — sanoi Sancho — minä olen puhunut, ja minä saan puhua paremmankin kuin tuommoisen… Mutta jääköön sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.

Metsänritarin aseenkantaja tarttui Sanchon käsivarteen ja sanoi hänelle:

— Lähtekäämme me molemmat semmoiseen paikkaan, missä voimme aseenkantajien tavalla keskustella mitä haluamme ja jättäkäämme nuo hyvät herramme kiihdyttämään toisiaan lemmentarinoilla; päivä näet varmaan koittaa, ennenkuin he ovat ehtineet loppuun.

— Mennään vain, — sanoi Sancho — ja minä sanon teidän armollenne, kuka olen, jotta saatte nähdä, että minä kuulun niiden kahdentoista aseenkantajan joukkoon, jotka ovat maailman kielevimpiä.

Niin molemmat aseenkantajat poistuivat, ja heidän kesken sukeutui keskustelu, joka oli yhtä hupainen kuin heidän herrojensa keskustelu oli vakava.

Kolmastoista luku,

jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.

Ritarit ja aseenkantajat olivat nyt eronneet; viimeksimainitut kertoivat toisilleen elämänvaiheitaan, ensinmainitut lemmenseikkojaan; mutta historia kertoo ensiksi palvelijain keskustelun ja sitten isäntien puheet. Sanotaan siis, että aseenkantajien poistuttua vähän matkan päähän isännistään Metsänritarin aseenkantaja sanoi Sancholle:

— Meidän viettämämme ja elämämme elämä on vaivalloista, arvoisa herra. Me saamme tosiaan syödä leipämme otsamme hiessä, siten kokien erästä niistä kirouksista, jotka Jumala määräsi meidän ensimmäisille esivanhemmillemme.

— Sopii myös sanoa, — lisäsi Sancho — että me syömme sen ruumiimme vilussa, sillä kuka saakaan kärsiä enemmän hellettä ja enemmän pakkasta kuin vaeltavan ritarikunnan vaivaiset aseenkantajat? Ja asiat eivät olisi niinkään hullusti, jos saisimme edes riittävästi ravintoa, sillä suru vaivaa vähemmän, jos on suuhun pantavaa, mutta toisinaan voi sattua, että kuluu päivä ja parikin, jolloin emme saa suuhumme mitään muuta kuin tuulenviimaa.

— Kaiken tuon saattaisi sittenkin kestää ja sietää, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — jos voisi toivoa saavansa jotakin palkkaa; ellei näet vaeltava ritari, jonka palveluksessa aseenkantaja on, ole kovin kovaonninen, niin aseenkantaja saa ennemmin tai myöhemmin palkakseen ainakin jonkin sievän käskynhaltianviran jollakin saarella tai herttuakunnan, jota kelpaa näyttää.

— Minä — virkkoi Sancho — olen jo sanonut isännälleni, että tyydyn jonkin saaren käskynhaltian virkaan, ja hän on niin jalo ja antelias, että on luvannut minulle sen jo monet monituiset kerrat.

— Minä — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — tyydyn siihen, että saan palveluksistani korvaukseksi jonkin tuomioherrakunnan, ja minun isäntäni onkin määrännyt minulle semmoisen ja aivan verrattoman!

— Teidän armonne isännän — virkkoi Sancho — täytyy siis olla kirkollinen ritari, koska hän voi lahjoittaa uskollisille aseenkantajilleen semmoisia etuja; minun isäntäni sitävastoin on pelkkä maallikko, vaikka kyllä muistan, että älykkäät, joskin nähdäkseni ilkeämieliset henkilöt, kerran yllyttivät häntä rupeamaan arkkipiispaksi; mutta hän tahtoi ruveta vain keisariksi, ja minä pelkäsin silloin kovin, että hänen tekisi mieli ruveta kirkonmieheksi, sillä minä en kelpaa kirkollisten palkkapitäjien haltiaksi; minun näet täytyy sanoa teidän armollenne, että vaikka olen ihmisen näköinen, olen kumminkin liian raadollinen kuuluakseni kirkonmiesten joukkoon.

— Teidän armonne varmaan erehtyy; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — saarten käskynhaltiain virat näet eivät ole aina parasta lajia. Niitä on hyvinkin hankaloita, toiset ovat vähätuottoisia, toiset ikäviä ja, sanalla sanoen, kaikkein oivallisin ja parhaiten järjestetty tuo sekin mukanaan raskaan taakan huolia ja vaikeuksia, jotka saa kannettavikseen se vaivainen, jonka osaksi semmoinen virka on tullut. Olisi paljon parempi, jos me, jotka tätä kirottua palvelusta harjoitamme, lähtisimme takaisin kotiin ja askartelisimme siellä hauskemmissa toimissa, esimerkiksi metsästäen ja kalastaen; sillä eihän maailmassa ole niin köyhää aseenkantajaa, ettei hän omista hevosluuskaa, paria jahtikoiraa ja ongenvapaa, joilla voi kuluttaa aikaansa kotikylässään?

— Ei minulta mitään semmoista puutu — vastasi Sancho. — Totta kyllä, että minulla ei ole hevosta, mutta minulla on aasi, joka on kaksi vertaa arvokkaampi kuin isäntäni ratsu. Käyköön minun huonosti jo ihan ensi vuonna, jos vaihdan aasia, vaikka minulle annettaisiin neljä vakkaa jyviä kaupanpäällisiksi. Teidän armonne ehkä luulee, että puhun leikkiä kiittäessäni harmoani; juhtani näet on väriltään harmaa. Eikä minulta jahtikoiriakaan puuttuisi, sillä niitä on minun kylässäni liikaakin, ja sitäpaitsi on metsästys kaikkein hauskinta, kun se tapahtuu toisten kustannuksella.

— Toden totta, herra aseenkantaja, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minä olen lujasti päättänyt heittää hiiteen näiden ritarien hullutukset ja palata kotikylään kasvattamaan pieniä lapsiani, joita minulla on kolme, kaikki koreita kuin itämaitten helmet.

— Minulla on kaksi, — sanoi Sancho — joita voisi näyttää vaikka paaville, varsinkin tyttöä, josta minä, jos Jumala suo, kasvatan kreivittären, vaikka tytön äiti kuinka vastaan hangoittelisi.

— Kuinka vanha on armollinen neiti, jota kasvatetaan kreivittäreksi? — kysyi Metsänritarin aseenkantaja.

— Viidentoista, hiukan enemmän tai vähemmän ‒ vastasi Sancho — mutta hän on pitkä kuin salko, raikas kuin huhtikuun aamu, ja voimaa hänellä on kuin työmiehellä.

— Jos hän on semmoinen, — vastasi toinen aseenkantaja — niin hän varmaan kelpaa kreivittäreksi tai vaikka nymfiksi viheriään metsään. Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka roteva sen veitikan täytyykään olla!

Siihen vastasi Sancho hiukan vihoissaan:

— Ei hän ole mikään portto enempää kuin hänen äitinsäkään, ja jos Jumala suo, niin kummastakaan ei sitä tule niin kauan kuin minä elän. Puhukaa siis säädyllisemmin; minusta näet tuntuu, etteivät nuo teidän sananne ole oikein sopivia henkilölle, joka on seurustellut vaeltavien ritareitten kanssa, niinkuin teidän armonne.

— Huonostipa teidän armonne, herra aseenkantaja, ymmärtää minun kiitokseni ja ylistyksen!! — sanoi toinen. — Ettekö tiedä, että väkijoukko tapaa huutaa, kun joku ritari iskee areenalla komeasti härkää peitsellään tai kun joku muuten suorittaa hyvin tehtävänsä: »Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka hyvin hän tekee tehtävänsä»? Se, mikä tuossa lauseessa näyttää solvaukselta, onkin erinomaista kiitosta, ja hylätkää te, hyvä herra, kaikki poikanne tai tyttärenne, jos he eivät tee töitä, jotka ansaitsevat semmoisia ylistystä.

— Sen minä teen, — vastasi Sancho ja sillä tavalla ja samasta syystä teidän armonne voisi nimittää lapsiani ja eukkoani miksi tahansa, sillä kaikki, mitä he tekevät ja sanovat, ansaitsee erinomaisesti semmoista kiitosta, ja voidakseni palata heitä näkemään pyydän Jumalaa vapahtamaan minut kaikesta perisynnistä, toisin sanoen pelastamaan minut tästä vaarallisesta aseenkantajan virasta, johon olen sortunut nyt jo toisen kerran; minua näet on siihen houkutellut sata dukaattia sisältävä kukkaro, jonka kerran löysin Sierra Morenan sydänmailta, ja nyt piru näyttää minulle milloin siellä, milloin täällä suurta kultarahoilla täytettyä kukkaroa, niin että minusta tuntuu kuin saisin sen tuossa paikassa käsiini, ottaisin sen haltuuni, veisin kotiin, antaisin rahoja lainaksi korkoa vastaan ja elelisin herroiksi; ja niin kauan kuin tuota ajattelen, tuntuvat minusta helpoilta ja siedettäviltä kaikki ne vaivat, joita minun täytyy kärsiä tuon mielipuolen isäntäni kanssa, joka, sen varmasti tiedän, on suurempi hullu kuin ritari.

— Juuri siitä syystä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — sanotaan, että ahneus pussin puhkaisee; mutta jos isännistä puhutaan, niin koko maailmassa ei ole suurempaa hullua kuin minun isäntäni, sillä hän kuuluu niihin, joista sanotaan: »Vieraan taakka aasin selän katkaisee»; hän näet tekeytyy hulluksi hankkiakseen toiselle ritarille takaisin hänen menettämänsä järjen ja harhailee maita mantereita etsien jotakin, mikä luultavasti ei ole hänelle otollista, jos hän sattuu sen löytämään.

— Onko hän kukaties rakastunut?

— On, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — Johonkin Casildea Vandalialaiseen, joka on samalla kertaa kaikkein kovin ja kaikkein haurain nainen, mitä koko maailmasta voi löytää; mutta ei hänen kovuutensa ole se kohta, niistä kenkä kipeimmin puristaa, vaan hänessä kiehuu ja kuohuu vielä pahempaa pirullisuutta, ja se tulee kyllä ilmi, ennenkuin on montakaan tuntia kulunut.

‒ Ei ole niin tasaista tietä, — virkkoi Sancho — ettei siinä olisi mitään kompastuskiveä tai estettä; naapurissa keitetään papuja, mutta meillä kattiloittain; ja hulluudella on enemmän seuralaisia ja kuokkavieraita kuin hyvällä älyllä. Mutta jos on totta, kuten sanotaan, että ystävä on vaivoissa lohdutukseksi, niin teidän armonne voi tuottaa minulle lohdutusta, koska te palvelette isäntää, joka on yhtä hullu kuin oma isäntäni.

— Hullu hän on, mutta urhoollinen, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — ja suurempi pilkkakirves kuin hullu tai sankari.

— Toisin on minun isäntäni laita; — vastasi Sancho — hänessä näet ei ole jälkeäkään pilkkakirveestä, vaan hänen sydämensä on vilpitön kuin kapalolapsen: hän ei kykene tekemään pahaa kenellekään, vaan tekee hyvää kaikille, hänessä ei ole yhtään vilppiä, lapsi voi uskotella hänelle keskellä päivää, että on yö, ja tämän hänen yksinkertaisuutensa tähden minä hänestä pidän kuin silmäterästäni enkä voi jättää häntä, hulluttelipa hän kuinka paljon tahansa.

— Niin kyllä, minun herrani ja veljeni, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — mutta sokean taluttaessa sokeaa ovat molemmat vaarassa langeta kuoppaan. Meidän on sittenkin paras peräytyä hyvässä järjestyksessä ja palata kotinurkillemme, sillä ne, jotka etsivät seikkailuja, eivät aina löydä hyviä.

Sancho syljeksi silloin tällöin, ja hänen sylkensä näytti tahmealta ja kuivanlaiselta. Sen nähtyään ja huomattuaan sanoi Metsänritarin sääliväinen aseenkantaja:

— Minusta tuntuu, että kielemme tarttuvat paljosta puhumisesta kitalakeen; mutta minulla on hevoseni satulankaaressa riippumassa lääkettä, joka auttaa erinomaisesti.

Hän nousi, meni pois ja palasi aivan kohta kantaen suurta viinileiliä ja puolen kyynärän pituista pasteijaa; ja tämä ei ole mitään liioittelua, sillä siihen oli leivottu niin iso kaniini, että Sancho sitä tunnustellessaan luuli siinä olevan kokonaisen oinaan eikä vain pienen kilin. Sen nähtyään Sancho sanoi:

— Kuljettaako teidän armonne mukanaan tämmöisiä muonavaroja?

— Kuinkas muuten? — vastasi toinen. — Enhän minä ole niitä asepoikia, jotka elävät vedellä ja leivällä. Minulla on hevoseni lautasilla paremmat muonat kuin kenraalilla sodassa.

— Sancho söi odottamatta liikoja kehoituksia ja pisti poskeensa nyrkinkokoisia möykkyjä. Hän sanoi:

— Niin, teidän armonne on oikea ja uskollinen aseenkantaja, te olette kuin mylly, joka aina käy ja jauhaa, te olette mainio ja antelias, kuten osoittaa tämä juhla-ateria, joka näyttää tulleen tänne kuin noiduttuna, vaikka ei todella olisikaan niin laita. Te ette ole niin vaivainen ja kurja kuin minä, jolla on haarapussissa vain kappale juustoa ja sekin niin kovaa, että sillä voisi särkeä jättiläisen pääkuoren, ja sitäpaitsi pari tusinaa leipäpuunpalkoja ja sama verta pähkinöitä, kiitos olkoon herrani köyhyyden ja sen käsityksen, joka hänellä on vaeltavista ritareista; hän näet sanoo, etteivät he saa käyttää ravintonaan muuta kuin kuivattuja hedelmiä ja vainioilla kasvavia yrttejä.

— Totisesti, hyvä veli, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minun vatsani ei huoli valvateista, villipäärynöistä eikä kallioimarteista. Ajatelkoot isäntämme mitä tahansa, noudattakoot ritarilakejaan, miten hyväksi näkevät, ja syökööt, mitä heidän lakinsa määräävät; minulla on mukanani kylmiä liharuokia, satulankaaresta riippuu viinileili, jota voin kallistaa aina asianhaarain mukaan, ja minulle se on niin rakas ja kallis, että melkein lakkaamatta sitä suutelen ja syleilen.

Niin sanottuaan hän ojensi viinileilin Sancholle, tämä kohotti sitä, sovitti sen huulilleen ja tähyili sitten tähtiä neljännestunnin. Juotuaan hän kallisti päätään, huokasi syvään ja sanoi:

— Voi portonpoika, voi veitikka, kuinka olet oikeata!

— Kas vain, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja kuullessaan Sanchon sanat — ettekös tekin sanonut viiniä portonpojaksi sitä kiittäessänne?

— Sanoinhan minä, — vastasi Sancho — ja minä tunnustan ja ymmärrän, ettei ole mikään solvaus, jos nimittää jotakin portonpojaksi, kun tarkoittaa sillä kiitosta. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra, niin totta kuin Jumala teille elonpäiviä lisätköön, onko tämä viini Ciudad Realista?

— Te olette mainio viininmaistaja! — vastasi Metsänritarin aseenkantaja. — Se on tosiaankin sieltä eikä mistään muualta ja onkin jo muutaman vuoden vanhaa.

— Miksi te tuon minulle sanotte? — kysyi Sancho. — Älkää luulko, etten minä kykene arvostelemaan semmoisia asioita. Eikö olekin mainiota, herra aseenkantaja, että minulla on niin tarkka luonnonvaisto tuntemaan viinejä, että jos minun annetaan haistaa mitä viiniä tahansa, minä ilmoitan heti, missä se on kasvanut, mitä lajia se on, millaista maultaan, kuinka vanhaa ja miten sitä vielä tulee käsitellä, sekä kaikki muut seikat, jotka viinistä puhuttaessa voivat tulla kysymykseen? Mutta eipä ihmekään, sillä minun suvussani on ollut isän puolella kaksi kaikkein mainiointa viinintuntijaa, mitä Manchassa on pitkiin aikoihin nähty. Ja tämän todistaakseni minä kerron, mitä heille kerran tapahtui. Heidän koeteltavakseen tuotiin viiniä jostakin tynnyristä ja pyydettiin heitä lausumaan mielipiteensä viinin tilasta, sen laadusta, hyvyydestä tai huonoudesta. Toinen maistoi sitä kielensä kärjellä, toinen vei sen vain lähelle nenäänsä. Ensinmainittu sanoi viinin maistuvan raudalta, ja toinen sanoi, että se pikemmin maistui nahalta. Omistaja väitti, että tynnyri oli aivan puhdas ja ettei viiniin ollut sekoitettu mitään, mistä siihen olisi voinut tulla raudan tai nahan makua. Siitä huolimatta molemmat mainiot viinintuntijat pysyivät väitteissään. Aikojen kuluessa viini myytiin loppuun ja tynnyriä puhdistettaessa löydettiin siitä nahkahihnaan kiinnitetty pieni avain. Tästä teidän armonne huomaa, että henkilö, joka polveutuu semmoisista esi-isistä, voi lausua mielipiteensä näissä asioissa.

— Juuri siitä syystä minä sanonkin, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — että meidän tulee lakata etsimästä seikkailuja; onhan meillä kotona leipää riittävästi, niin ettei tarvitse kulkea etsimässä koreampia kyrsiä; palataan vain kotipuoleen, Jumala kyllä löytää meidät sieltä, jos tahtoo.

— Minä palvelen isäntääni, kunnes hän saapuu Zaragozaan; sitten voimme kyllä asiasta toisin sopia.

Sanalla sanoen, molemmat kelpo aseenkantajat jaarittelivat ja joivat niin paljon, että unen täytyi vihdoin sitoa heidän kieltensä kantimet ja lievittää heidän janoaan, jonka sammuttaminen oli sula mahdottomuus, ja niin he vaipuivat uneen, kumpikin halaillen melkein tyhjää viinileiliä, suussa pureksimattomia ruoankappaleita; ja siihen me nyt heidät jätämme käydäksemme kertomaan, mitä tapahtui Metsänritarin ja Murheellisen hahmon ritarin kesken.

Neljästoista luku,

jossa jatkuu kertomus seikkailusta Metsänritarin kanssa.

Don Quijote ja Metsänritari keskustelivat monista asioista, ja historia kertoo viimeksimainitun sanoneen Don Quijotelle muun muassa:

— Ja sitten, herra ritari, tahdon teille vielä ilmoittaa, että kohtaloni tai oikeammin sanoen oma vapaa tahtoni sai minut rakastumaan verrattomaan Casildea Vandalialaiseen. Minä nimitän häntä verrattomaksi, sillä teistä hänen vertaistaan ei ole ruumiin kokoon enempää kuin jaloon sukuperään tai kauneuteenkaan nähden. Tämä mainitsemani verraton Casildea palkitsi rehelliset aikomukseni ja soveliaat toiveeni vaatimalla minua, samoinkuin Herkuleen äitipuoli tätä sankaria, käymään moniin erilaisiin vaaroihin, luvaten minulle aina sellaisen yrityksen päätyttyä, että pääsisin toiveittani perille, jos suorittaisin vielä yhden. Mutta nämä vaivalloiset työt ovat liittyneet toinen toiseensa niin, että niitä on lukemattomia ja etten tiedä, mikä tulee olemaan viimeinen, joka vihdoin tekee mahdolliseksi rehellisen pyrintöni täyttymisen. Kerran hän vaati minut haastamaan kaksintaisteluun Sevillan kuuluisan jättiläisnaisen,[32] jonka nimi on Giralda; tämä on niin urhoollinen ja väkevä kuin ainakin pronssinen olento, ja vaikka hän ei paikaltaan hievahda, on hän sittenkin kaikkein liikkuvaisin ja epävakaisin nainen koko maailmassa. Minä tulin, näin ja voitin ja pakotin hänet pysymään alallaan; puhalsi näet toista viikkoa vain pohjatuuli. Toisen kerran hän määräsi minut punnitsemaan Guisandon[33] valtavia, vanhoja härkäpatsaita, mikä tehtävä olisi sopinut paremmin päivätyöläisille kuin ritarille. Kerran hän käski minun syöksyä Cabran onkaloon,[34] ennenkuulumattomaan ja hirmuiseen vaaraan, ja tekemään hänelle tarkkaa selkoa siitä, mitä tuossa pimeässä kuilussa oli. Minä sain Giraldan pysymään alallaan, punnitsin Guisandon härät, syöksyin kuiluun ja toin sieltä päivän valkeuteen, mitä syvyydessä piili, mutta toiveeni jäivät yhä toteutumatta, ja hänen käskynsä ja ylenkatseensa olivat yhä yhtä ankarat. Loppujen lopuksi hän käski minun kulkea kaikissa Espanjan maakunnissa ja pakottaa kaikki niissä harhailevat vaeltavat ritarit tunnustamaan, että hän yksin on kaikista nykyisin elävistä naisista kauneudeltaan etevin ja että minä olen kaikkein urhoollisin ja kaikkein rakastunein ritari koko maailmassa; ja tätä käskyä noudattaen olen jo vaeltanut suurimmassa osassa Espanjanmaata ja olen voittanut paljon ritareita, jotka ovat uskaltaneet väittää vastaan. Mutta kaikkein eniten minä ylpeilen ja ylistän itseäni siitä, että olen kaksintaistelussa voittanut suurimaineisen ritarin Don Quijote Manchalaisen ja pakottanut hänet tunnustamaan, että minun Casildeani on kauniimpi kuin hänen Dulcineansa; ja minä uskon hänet voitettuani voittaneeni kaikki maailman ritarit, sillä mainitsemani Don Quijote on heidät kaikki voittanut, ja koska minä olen voittanut hänet, niin hänen maineensa ja kunniansa on siirtynyt minun haltuuni, sillä »mit' uljaampi on maine voitetulla, sen kuulummaksi voittaja voi tulla».[35] Ne ovat siis nyt siirtyneet minun laskuuni ja ovat minun omiani, nuo mainitun Don Quijoten lukemattomat urotyöt.

Don Quijote oli ihmeissään, kun kuuli Metsänritarin niin puhuvan ja aikoi lukemattomat kerrat sanoa hänelle, että hän valehteli, ja tuo sana oli jo hänen kielenkärjellään; mutta hän hillitsi itseään niin hyvin kuin voi, koska tahtoi pakottaa hänet itse tunnustamaan valheensa, ja sanoi siis hänelle aivan rauhallisesti:

— Herra ritari, minä en sano mitään siitä, että teidän armonne on voittanut useimmat Espanjan, vieläpä koko maailmankin vaeltavat ritarit, mutta uskallan epäillä, että olette voittanut Don Quijote Manchalaisen. Mahdollista, että olette voittanut jonkun hänen näköisensä, vaikka onkin hyvin vähän sellaisia, jotka ovat hänen näköisiään.

— Enkö ole voittanut häntä? — virkkoi Metsänritari. — Sen taivaan nimessä, joka on meidän yläpuolellamme, minä vakuutan taistelleeni Don Quijoten kanssa ja voittaneeni ja kukistaneeni hänet. Hän on pitkä mies, hänen kasvonsa ovat laihat, kaikki jäsenet luisevat ja kuivat, hänen hiuksensa ovat osittain harmaantuneet, hänellä on käyränlainen kotkannenä ja pitkät mustat ja riippuvat viikset. Hän retkeilee Murheellisen hahmon ritarin nimellä, ja hänellä on aseenkantajana eräs talonpoika nimeltä Sancho Panza; hän rasittaa painollaan ja ohjaa suitsilla kuuluisaa Rocinante-nimistä ratsua, ja hänellä on sydämensä valtiattarena joku Dulcinea Tobosolainen, jonka nimi aikoinaan oli Aldonza Lorenzo, samoinkuin minä nimitän omaa valtiatartani Casildea Vandalialaiseksi, koska hänen nimensä on Casilda ja hän on kotoisin Andalusiasta. Jolleivät kaikki nämä todistukset riitä osoittamaan, että puhun totta, niin tässä on miekkani, joka saa itse epäuskonkin siihen luottamaan.

— Tyyntykää, herra ritari, — sanoi Don Quijote — ja kuulkaa, mitä minulla on teille sanottavaa. Teidän tulee tietää, että tuo mainitsemanne Don Quijote on kaikkein paras ystävä, mitä minulla on tässä maailmassa, vieläpä niin, että voin sanoa pitäväni häntä yhtä suuressa arvossa kuin omaa itseäni. Teidän mainitsemistanne täsmällisistä ja luotettavista tuntomerkeistä minun täytyy päätellä, että te olette voittanut juuri hänet; mutta toiselta puolen on minusta silminnähtävää ja kourinkoskettavaa, ettei kysymyksessä voi olla hän, ellei ole laita niin, että joku niistä monista vihamielisistä noidista, joita hänellä on paljon (ja varsinkin eräs, joka aina häntä vainoo), on paneutunut hänen hahmoonsa antautuakseen voitettavaksi ja siten riistääkseen häneltä maineen, jonka hänen jalot ritarilliset tekonsa ovat hänelle ansainneet ja hankkineet koko maan piirissä niin pitkältä kuin sitä tunnetaan. Tämän vakuudeksi tahdon vielä tehdä tiettäväksi, että mainitut noidat, hänen vihamiehensä, vain kaksi päivää sitten muuttivat ihanan Dulcinea Tobosolaisen hahmon ja persoonan likaiseksi ja kehnoksi maalaistytöksi, ja samalla tavalla he varmaan ovat muuttaneet Don Quijoten. Ja jollei tämä kaikki riitä vakuuttamaan teille, että puhun totta, niin tässä on itse Don Quijote, joka on valmis ase kädessä puolustamaan väitettään jalkaisin tai ratsain tai miten vain haluatte.

Niin sanottuaan hän nousi seisomaan ja laski kätensä miekankahvaan odottaen, minkä päätöksen Metsänritari tekisi. Tämä vastasi hänelle yhtä tyynesti:

— Ei hyvä maksaja panttia pelkää; mies, joka on kerran voinut voittaa teidät, herra Don Quijote, muutetussa hahmossa, voi hyvinkin toivoa kukistavansa teidät omassa persoonassanne. Koska ei kumminkaan ole soveliasta, että ritarit suorittavat asetöitään pimeässä, kuin maantierosvot ja ryövärit, odottakaamme päivän koittoa, jotta aurinko saa nähdä meidän tekomme. Ja kaksintaistelun ehtona olkoon, että voitetun tulee alistua voittajan tahtoon ja suostua tekemään, mitä ikinä hän haluaa, kunhan hän ei määrää mitään sellaista, mikä ei ole ritarille soveliasta.

— Minä olen erinomaisen tyytyväinen tähän ehtoon ja sopimukseen — vastasi Don Quijote.

Niin sanottuaan he lähtivät aseenkantajiensa luo, jotka heidän tullessaan kuorsasivat ja olivat siinä tilassa, missä uni oli heidät yllättänyt. Ritarit herättivät heidät ja käskivät heidän pitää ratsut valmiina, koska he aikoivat auringon noustessa käydä veriseen kaksintaisteluun, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Tämän kuultuaan Sancho säikähti ja kauhistui; hän näet pelkäsi isäntänsä käyvän huonosti, koska oli kuullut Metsänritarin aseenkantajan kertovan herransa urotöistä. Molemmat aseenkantajat lähtivät kumminkin sanaakaan virkkamatta etsimään hevosia, ja kaikki kolme hevosta ja harmo olivatkin jo vainunneet toisensa ja seisoivat yhdessä joukossa. Heidän mennessään sanoi Metsänritarin aseenkantaja Sancholle:

— Teidän tulee tietää, veljeni, etteivät taistelijat Andalusiassa, ollessaan sekundantteina jossakin kaksintaistelussa, yleensä seiso joutilaina kädet ristissä taistelijain otellessa toistensa kanssa. Minä sanon tämän jotta tietäisitte, että herrojemme taistellessa meidänkin tulee tapella ja piestä toisemme kappaleiksi.

— Se tapa, herra aseenkantaja, — vastasi Sancho — voi esiintyä ja olla yleinen mainitsemienne rosvojen ja tappelijoiden keskuudessa, mutta vaeltavien ritareitten aseenkantajien kesken se ei voi tulla kysymykseenkään. En ainakaan ole kuullut isäntäni mainitsevan semmoista tapaa, ja hän osaa ulkoa kaikki vaeltavan ritarikunnan säännöt. Ja vaikka olisi tottakin ja nimenomaan säädetty, että aseenkantajien tulee taistella heidän herrojensa taistellessa, en kumminkaan aio sitä käskyä täyttää, vaan maksan mieluummin sakon, joka on määrätty semmoisten rauhaa rakastavien aseenkantajien maksettavaksi. Ja olenpa varma siitä, ettei se ole enempää kuin kaksi naulaa vahaa, ja minä maksan mieluummin ne kaksi naulaa, sillä tiedän hyvin, että ne maksavat minulle vähemmän kuin liinannöyhtä, jota minun täytyisi käyttää sitoakseni päätäni, joka minusta tuntuu jo nyt rikotulta ja halkaistulta. Sitäpaitsi tekee kaiken taistelemisen mahdottomaksi se seikka, ettei minulla ole miekkaa; minulla näet ei ole ollut eläessäni miekkaa vyöllä.

— Siihen minä tiedän hyvän neuvon; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — minulla on tässä kaksi samankokoista liinaista säkkiä; ottakaa te toinen, minä otan toisen, ja sitten voimme piestä toisiamme säkeillä yhdenveroisin asein.

— Siihen kyllä suostun, — vastasi Sancho, sillä eihän semmoisesta taistelusta tarvitse pelätä saavansa haavoja; tuleehan vain selkä pölytetyksi.

— Ei, ei se niin käy päinsä; — virkkoi toinen — meidän näet täytyy pistää säkkeihin, jottei tuuli vie niitä mukanaan, puoli tusinaa sievää sileätä kiveä, yhtä paljon kumpaankin, ja sillä tavalla voimme toisiamme peitota aiheuttamatta mitään kipua ja vahinkoa.

— Katsokaa vain, hiisi vieköön, — vastasi Sancho — millaisia soopelinnahkoja ja pumpulitukkoja pistätte säkkeihin, jotta kallomme eivät tule rikkipuiduiksi ja käsivarret ja sääret rikkijauhetuiksi! Mutta vaikka ne olisivat täynnä silkkimöykkyjä, niin teidän tulee tietää, hyvä herra, etten minä aio ruveta tappelemaan; isäntämme tapelkoot, ja sillä hyvä, me vain juomme ja elämme iloisesti, sillä aika kyllä pitää huolen siitä, että meiltä elämä loppuu, eikä meidän tarvitse yrittää keksiä keinoja saadaksemme sen loppumaan ennen oikeata aikaa ja hetkeä, jolloin se loppuu niinkuin kypsä hedelmä puusta putoaa.

— Kaikesta huolimatta — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — meidän täytyy taistella ainakin puoli tuntia.

— Eipä suinkaan; — vastasi Sancho — en minä ole niin epäkohtelias ja kiittämätön, että rupeisin riitelemään vähän vähääkään henkilön kanssa, jonka seurassa olen syönyt ja juonut. Kun sitäpaitsi en tunne mitään vihaa tai mieliharmia, niin mitä pirua viitsisinkään ruveta tappelemaan aivan suotta?

— Siihen — sanoi toinen — minulla on tehokas keino: ennenkuin aloitamme taistelun, minä tulen koreasti teidän armonne luo ja lyön teitä kolme neljä kertaa korvalle, niin että kellahdatte kumoon; siitä vihanne kyllä nousee, vaikka se nukkuisi sikeämmin kuin unikeko.

— Sitä keinoa vastaan minä tiedän toisen, — vastasi Sancho — joka ei ole sen huonompi: minä otan ryhmysauvan ja ennenkuin teidän armonne ehtii herättämään minun vihaani, minä nukutan teidän vihanne kepiniskuilla niin, ettei se herää enää milloinkaan, jollei mahdollisesti toisessa maailmassa, missä hyvin tiedetään, etten minä päästä ketään nokalleni tanssimaan. Ja pitäköön kukin huolen omista asioistaan, vaikka parasta olisi varmaan, jos kumpikin antaisi vihansa nukkua; kukaan ei voi katsoa toisen ihmisen sydämeen, ja moni lähtee hakemaan villoja ja palaa kotiin kerittynä, ja Jumala on siunannut rauhan ja kironnut riidan; jos näet kiusattu ja vangittu kissa voi muuttua jalopeuraksi, niin Jumala tietää, miksi voinkaan muuttua minä, joka olen mies. Tahdon siis heti ilmoittaa teidän armollenne, hyvä herra aseenkantaja, että kaikki paha ja vahinko, mitä kiistastamme voi johtua, tulee teidän tiliinne.

— Hyvä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja. — Kun Jumala antaa päivän koittaa, saamme asiaa paremmin harkita.

Sillävälin alkoivat puissa jo visertää tuhannet eriväriset linnut ikäänkuin erilaisilla hilpeillä sävelillään tervehtien heleätä aamuruskoa, joka jo näytti kauniit kasvonsa idän uksilla ja parvekkeilla ja karisteli hiuksistaan lukemattoman määrän vesihelmiä, joiden suloisessa nesteessä yrtit kylpivät ja näyttivät samalla vuodattavan hienona sateena valkoista helmivihmaa. Halavoista uhosi virkistävä manna, lähteet pulppusivat iloisesti, purot solisivat, metsät riemuitsivat, ja niityt näyttivät entistä loistavammilta aamun rusottavassa koitteessa. Mutta päivän valkeus oli tuskin ehtinyt tehdä mahdolliseksi nähdä ja erottaa esineitä, kun Sancho Panzan katse havaitsi ensiksi Metsänritarin aseenkantajan nenän, joka oli niin suuri, että se melkein saattoi varjoon hänen koko muun ruumiinsa. Kerrotaan tosiaankin, että se oli tavattoman kookas, keskeltä käyrä ja aivan täynnä känsiä, väriltään tummansininen kuin silkkiäismarja; se riippui kaksi tuumaa suun alapuolelle, ja sen suuruus, väri, känsät ja käyryys tekivät miehen kasvot niin inhoittaviksi, että Sancho ne nähdessään alkoi heiluttaa käsiään ja jalkojaan kuin kaatuvatautinen lapsi ja päätti sydämessään suostua mieluummin ottamaan kaksisataa korvapuustia kuin suututtamaan tuota hirviötä ja käymään hänen kanssaan taisteluun. Don Quijote puolestaan katseli hänkin vastustajaansa ja havaitsi hänen jo panneen kypärin päähänsä ja laskeneen silmikon alas, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt; mutta hän huomasi, että vastustaja oli roteva, vaikka ei kovin varteva mies. Varusten päällä hänellä oli päällysnuttu eli asetakki, kuten näytti, kaikkein hienoimmasta kultakankaasta tehty, ja siinä kiiltävästä peililasista valmistettuja lukemattomia pieniä kuun kuvia, jotka tekivät hänet ylen hienon ja komean näköiseksi; hänen kypärissään liehui suuri määrä viheriöitä, keltaisia ja valkoisia sulkia, peitsi, jonka hän oli asettanut puunrunkoa vasten, oli erinomaisen suuri ja paksu, ja sen päässä oli vaaksanmittainen teräskärki.

Kaiken tuon Don Quijote huomasi ja päätteli näkemänsä nojalla, että tuon ritarin täytyi olla erinomaisen väkevä; mutta hän ei sittenkään pelännyt niinkuin Sancho Panza, vaan lausui Peiliritarille erittäin arvokkaasti:

— Ellei teidän suuri taisteluhalunne, herra ritari, kumoa kohteliaisuuttanne, pyydän teitä sen nimessä hiukan kohottamaan silmikkoanne, jotta saan nähdä, ovatko kasvonne yhtä urheat kuin muu olemuksenne.

Suoriuduittepa tästä ottelusta voittajana tai voitettuna, herra ritari, — vastasi Peiliritari — teillä on joka tapauksessa liiankin paljon aikaa ja tilaisuutta nähdä minut, ja jos nyt en tyydytä toivomustanne, niin syynä on se, että katson melkoisesti loukkaavani ihanaa Casildea Vandalialaista, jos tässä viivyttelen kohottamalla silmikkoani enkä heti pakota teitä tunnustamaan sitä, minkä tiedätte.

— Mutta voittehan ratsujen selkään noustessamme — virkkoi Don Quijote — sanoa minulle, olenko minä se Don Quijote, jonka väititte voittaneenne.

— Siihen me vastaamme teille, — sanoi Peiliritari — että olette sen ritarin näköinen, jonka minä voitin, niinkuin muna on toisen munan näköinen, mutta koska sanotte noitien teitä vainoavan, en uskalla väittää, oletteko kysymyksessä oleva henkilö vai ette.

— Minulle se riittää — vastasi Don Quijote — uskoakseni, että olette joutunut petoksen uhriksi, mutta minä tahdon päästää teidät täysin vapaaksi siitä erehdyksestä. Tuotakoon ratsumme esiin, niin minä saan nähdä teidän kasvonne, jos Jumala, valtiattareni ja väkevä käsivarteni minua tässä auttavat, vähemmässä ajassa kuin te olisitte tarvinnut kohottaaksenne silmikkoanne, ja te saatte nähdä, etten minä ole se voitettu Don Quijote, joksi minua luulette.

Siihen he päättivät keskustelunsa ja nousivat ratsujensa selkään, Don Quijote käänsi Rocinanten lähteäkseen ottamaan tarvittavaa vauhtia ja kääntyäkseen sitten kohti vastustajaansa, ja samoin teki Peiliritari. Mutta Don Quijote ei ollut ehtinyt peräytyä kahtakymmentä askelta, kun kuuli Peiliritarin huutavan. He pysähtyivät molemmat keskitiehen, ja Peiliritari sanoi:

— Muistakaa, herra ritari, kaksintaistelumme ehto: kuten jo aikaisemmin sanoin, tulee voitetun antautua täydellisesti voittajan armoille.

— Tiedänhän minä sen; — vastasi Don Quijote ‒ se vain edellytyksenä, ettei se, mitä voitetulta vaaditaan ja mihin häntä käsketään, saa millään muotoa rikkoa ritariuden lakeja.

— Se on selvää — vastasi Peiliritari.

Samassa Don Quijote huomasi aseenkantajan merkillisen nenän ja ihmetteli sitä samoinkuin Sancho, vieläpä niin, että piti miestä jonkinlaisena hirviönä tai aivan uudenlaisena ihmisenä, jollaisia maailmassa ei yleensä esiinny. Nähdessään isäntänsä lähtevän ottamaan vauhtia Sancho ei halunnut jäädä yksin isonenäisen seuraan, sillä hän pelkäsi, että tuo nenä, vain kerran hänen omaan nenäänsä törmätessään, tekisi hänet taisteluun kykenemättömäksi, koska hän siitä iskusta tai pelosta varmaan kellahtaisi maahan. Hän siis lähti juoksemaan isäntänsä jälkeen, tarttui Rocinanten toiseen jalustinhihnaan ja otaksuessaan, että isännän oli aika kääntyä, sanoi hänelle:

— Parahin herra, minä rukoilen teidän armoanne, ennenkuin käännytte ja ryhdytte hyökkäykseen, auttamaan minut tuohon korkkipuuhun, mistä voin paremmin kuin maassa ollen katsella sitä uljasta taistelua, johon teidän armonne käy tuota ritaria vastaan.

— Minä luulen ennemmin, Sancho, — sanoi Don Quijote — että sinä haluat nousta korokkeelle voidaksesi turvallisesti katsella härkätaistelua.

— Toden tunnustaakseni — vastasi Sancho — tuon aseenkantajan julma nenä minua peloittaa ja kauhistuttaa, niin etten uskalla jäädä hänen pariinsa.

— Se on tosiaan semmoinen, — sanoi Don Quijote — että säikyttäisi minuakin, jollen olisi, mikä olen. Tule siis, minä autan sinua pääsemään, minne haluat.

Don Quijoten auttaessa Sanchoa korkkipuuhun Peiliritari peräytyi vauhtia ottaakseen niin kauas kuin hänestä näytti tarpeelliselta, otaksui Don Quijoten jo tehneen samoin eikä huolinut odottaa mitään torventoitotusta tai muuta merkkiä taistelun alkamiseen, vaan käänsi ratsunsa (joka ei ollut kevytjalkaisempi eikä muhkeampi kuin Rocinante) ja hyökkäsi vihollista vastaan täyttä vauhtia, toisin sanoen keskinkertaista ravia; mutta huomatessaan sitten ritarin parhaillaan auttavan Sanchoa puuhun hän kiristi ohjaksia ja keskeytti hyökkäyksensä, mistä hänen ratsunsa oli hänelle erinomaisen kiitollinen, koska sillä ei ollut mitään halua kiitää eteenpäin. Don Quijote, joka luuli vastustajansa tulevan täyttä lentoa, painoi tuimasti kannukset Rocinanten raihnaisiin kupeisiin ja sai sen semmoiseen vauhtiin, että historia kertoo tämän olleen ainoan kerran, jolloin sen tiedetään hiukan nelistäneen; muuten sen paraskin kulku oli vain ilmeistä ravia. Tällä ennenkuulumattomalla raivolla hän syöksyi sinne, missä Peiliritari epätoivoisesti kannusti ratsuansa saamatta sitä liikahtamaan tuuman vertaa paikasta, mihin se oli hyökkäyksessään pysähtynyt. Tänä otollisena hetkenä ja tässä suotuisassa tilaisuudessa Don Quijote kohtasi vastustajansa, jolla oli hevonen vastuksinaan ja joka käsitteli peistä, osaamatta tai voimatta laskea sitä sojoon. Don Quijote ei välittänyt vähääkään hänen vaikeuksistaan, vaan hyökkäsi aivan turvallisesti ja ilman mitään vaaraa Peiliritarin kimppuun sellaisella voimalla, että tämä ihan vastoin tahtoansa vierähti maahan hevosensa lautasten yli ja mäiskähti kenttään niin hervottomasti, että jäi siihen makaamaan kuin kuollut liikuttamatta jalkaansa enempää kuin kättänsäkään.

Nähtyään ritarin kukistuvan Sancho kiipesi alas korkkipuusta ja juoksi täyttä vauhtia herransa luo. Tämä astui alas Rocinanten selästä, meni Peiliritarin luo, avasi hänen kypärinsä hihnat nähdäkseen, oliko hän kuollut, ja antaakseen hänen hengittää raitista ilmaa, jos hän sattui vielä olemaan elossa, ja näki… Kukapa voi kertoa, mitä hän näki, saamatta kuulijaa hämmästymään, ihmettelemään ja säikähtämään? Historia kertoo, että hän näki kasvot, muodon, piirteet, kuvan ja profiilin, jotka kaikki kuuluivat kandidaatti Simson Carrascolle, ja että hän tuon nähtyään lausui kuuluvalla äänellä:

— Tule tänne, Sancho, näkemään, mitä täällä on nähtävänä ja mikä on ihan uskomatonta! Kiiruhda, poikani, ja huomaa, mitä noituus voi saada aikaan, mihin noidat ja loitsijat pystyvät!

Sancho tuli ja nähdessään kandidaatti Carrascon kasvot risti ja siunasi itsensä tuhanteen kertaan. Koko tänä aikana ei kukistunut ritari antanut minkäänlaista elonmerkkiä, ja Sancho sanoi Don Quijotelle:

— Minä olen sitä mieltä, armollinen herra, että teidän armonne tulee joka tapauksessa tarttua miekkaansa ja pistää se tämän kurkkuun, joka näyttää kandidaatti Simson Carrascolta; kukaties saatte siten surmatuksi jonkun vihoiksenne noidan.

— Sinä puhut järkevästi, — sanoi Don Quijote sillä sitä parempi, mitä vähemmän on vihollisia.

Mutta hänen parhaillaan vetäessään miekkaansa pannakseen täytäntöön Sanchon kehoituksen ja neuvon tuli heidän luokseen Peiliritarin aseenkantaja, nyt ilman nenää, joka oli tehnyt hänet niin rumaksi, ja huusi:

— Malttakaa, armollinen herra Don Quijote; henkilö, joka makaa teidän jalkojenne edessä, on ystävänne Simson Carrasco, ja minä olen hänen aseenkantajansa.

Nähdessään miehen vailla entistä hirmuisuuttaan Sancho sanoi hänelle:

— Entä nenä?

Siihen vastasi mies:

— Se on minulla täällä taskussa.

Hän pisti kätensä housujensa oikeanpuoliseen taskuun ja veti esiin maalatusta pahvista tehdyn naamiaisnenän, joka oli sellainen kuin aikaisemmin mainittiin. Sancho katseli miestä nyt yhä tarkemmin ja huudahti vihdoin ihan ihmeissään:

— Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon! Eikö tämä ole Tomé Cecial,[36] naapurini ja hyvä kuomani?

— Olen aivan varmasti! — vastasi nenänsä menettänyt aseenkantaja. — Minä olen Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä kuoma ja ystävä, ja minä kerron teille heti kaikki ne konstit, juonet ja viekkaudet, joilla minut on tänne saatu; mutta pyytäkää ja rukoilkaa sitä ennen armollista herraanne, ettei hän koske Peiliritariin, ei pitele pahoin, haavoita eikä surmaa häntä, joka nyt makaa hänen jalkojensa edessä, sillä hän on aivan varmasti kylänmiehemme, uhkarohkea ja varomaton kandidaatti Simson Carrasco.

Sillävälin oli Peiliritari tullut tajuihinsa, ja sen nähtyään Don Quijote asetti paljastetun miekkansa kärjen hänen kasvojensa eteen ja sanoi hänelle:

‒ Te olette kuoleman oma, ritari, ellette tunnusta, että verraton Dulcinea Tobosolainen voittaa kauneudeltaan teidän Casildea Vandalialaisenne; sitäpaitsi teidän täytyy luvata (jos pääsette hengissä tästä ottelusta ja tästä lankeemuksestanne) lähteä Toboson kaupunkiin ja mennä minun lähettämänäni valtiattareni luo, jotta hän saa tehdä teille, mitä hyväksi näkee, ja jos hän laskee teidät vapaaksi, niin teidän tulee vielä palata ja etsiä minut (minun urotöilleni ura tulee olemaan teille oppaana, joka johtaa teidät sinne, missä olen) ilmoittaaksenne minulle, mitä hänen ja teidän kesken on tapahtunut. Nämä ehdot ovat sopusoinnussa niitten kanssa, joista sovimme ennen taistelumme alkua, eivätkä ne mitenkään riko vaeltavan ritarikunnan lakeja.

— Minä tunnustan, — sanoi kukistunut ritari — että neiti Dulcinea Tobosolaisen likainen ja rikkinäinen kenkä on arvokkaampi kuin Casildean huonosti kammattu, vaikka puhdas parta, ja lupaan mennä valtiattarenne luo, palata ja kertoa teille täydellisesti ja yksityiskohtaisesti kaikki, mitä minulta vaaditte.

— Teidän tulee myös tunnustaa ja uskoa, — lisäsi Don Quijote — ettei se ritari, jonka sanoitte voittaneenne, ollut eikä voinut olla Don Quijote Manchalainen, vaan että hän oli joku toinen hänen näköisensä, kuten minä tunnustan ja uskon, että te, vaikka olettekin kandidaatti Simson Carrascon näköinen, ette kumminkaan ole hän, vaan joku toinen hänen näköisensä, jonka viholliseni ovat tuoneet hänen hahmossaan minun tielleni, jotta minä hillitsisin ja suistaisin vihani kiivautta ja nauttisin lempeästi voiton kunniaa.

— Kaiken tuon minä tunnustan, ajattelen ja uskon niinkuin te sen uskotte, ajattelette ja tunnustatte vastasi vapautunut ritari. — Sallikaa minun nousta, minä pyydän, jos sen sallii pudotessani saamani isku, joka runteli minua sangen pahoin.

Don Quijote ja aseenkantaja Tomé Cecial auttoivat hänet jaloilleen. Sancho ei kääntänyt katsettaan aseenkantajasta ja kyseli häneltä monia seikkoja, joihin annetut vastaukset hänelle selvästi osoittivat, että mies tosiaan oli, kuten itse sanoi, Tomé Cecial; mutta hänen isäntänsä sanat, että noidat olivat muuttaneet Peiliritarin kandidaatti Carrascon hahmoon, peloittivat Sanchoa niin, ettei hän voinut uskoa todeksi, mitä omin silmin näki. Niin jäivät sekä isäntä että palvelija saman harhaluulon valtaan, ja Peiliritari ja hänen aseenkantajansa poistuivat Don Quijoten ja Sanchon luota suutuksissaan ja huonossa kunnossa, aikoen etsiä jonkin kylän, missä voisivat laastaroida ritaria ja lastoittaa hänen kylkiluitaan. Don Quijote ja Sancho jatkoivat taas matkaansa Zaragozaan päin, ja siihen heidät jättää historia kertoakseen, keitä olivat Peiliritari ja hänen isonenäinen aseenkantajansa.

Viidestoista luku,

jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat Peiliritari ja hänen aseenkantajansa.

Don Quijote oli erinomaisen tyytyväinen, kopea ja pöyhkeä voitettuaan niin urhoollisen ritarin kuin kuvitteli Peiliritarin olevan. Hänen ritarisanaansa luottaen hän toivoi saavansa tietää, oliko hänen valtiattarensa yhä noiduttuna, sillä täytyihän tuon voitetun ritarin, jollei tahtonut menettää ritariarvoansa, palata kertomaan, mitä oli tapahtunut, kun hän oli kohdannut tuon ylhäisen naisen. Mutta Don Quijoten ajatellessa näin Peiliritari ajatteli aivan toisin eikä totta puhuen ajatellut silloin mitään muuta kuin sellaisen paikan etsintää, missä hänet, kuten sanottu, voitaisiin sitoa ja laastaroida. Historia kertoo, että kandidaatti Simson Carrasco oli neuvonut Don Quijotea jatkamaan keskeytyneitä ritaritoimiaan siitä syystä, että oli neuvotellut kirkkoherran ja parturin kanssa, mitä keinoa voitaisiin käyttää, jotta saataisiin Don Quijote kaikessa rauhassa jäämään kotiin hänen onnettomien seikkailujensa häntä kiusaamatta. Tämän neuvottelun päätökseksi tuli kaikkien yksimielisen ja varsinkin Carrascon esittämän ehdotuksen nojalla, että pitäisi antaa Don Quijoten lähteä, koska näytti mahdottomalta pidättää häntä, ja että Simson lähtisi hänkin matkaan vaeltavana ritarina ja haastaisi hänet taisteluun, johon kyllä syytä löytyisi, voittaisi hänet, mikä näytti aivan helpolta, sekä tekisi sopimuksen ja asettaisi ehdoksi, että voitetun piti antautua voittajan armoille; Don Quijoten siten jouduttua häviölle piti ritariksi muuttuneen kandidaatin käskeä hänen palata kotikyläänsä ja kotiinsa ja pysytellä siellä kaksi vuotta tai kunnes voittaja toisin määräisi. Pidettiin selvänä, että voitettu Don Quijote varmaan täyttäisi sopimuksen ehdot, jottei rikkoisi ritarilakeja, ja niinmuodoin oli mahdollista, että hän kylän ja kotinsa pariin suljettuna unohtaisi hullutuksensa tai että saataisiin tilaisuutta etsiä jotakin sopivaa parannuskeinoa hänen hulluuteensa.