DON QUIJOTE MANCHALAISESTA KERTOVALLE KIRJALLE (continued 4)

— Mitä rikoksia hän on voinut tehdä, — kysyi Don Quijote — kun ei ole ansainnut kovempaa rangaistusta kuin kaleereille joutumisen?

— Hän menee kymmeneksi vuodeksi, — vastasi vartija ja se merkitsee että hän on oikeudellisesti kuollut. Riittää, kun tiedätte että tämä kelpo mies on kuuluisa Ginés de Pasamonte, jota mainitaan myös Ginesillo de Parapillan[79] nimellä.

— Herra komissaari, — virkkoi nyt kaleerivanki ei huolita hätäillä eikä ruveta tässä vääristelemään nimiä ja liikanimiä. Nimeni on Ginés eikä Ginesillo, ja sukunimeni Pasamonte eikä Parapilla kuten te sanotte; ja kun kukin vain katsahtaa omiin liepeisiinsä, niin hänellä on kyllin tekemistä.

— Suvaitkaa puhua hiljemmin, herra maanmainio maantierosvo, — virkkoi komissaari — muuten tukin suunne niin että tuntuu.

— Kyllä nähdään — vastasi kaleerivanki — että ihmisen käy niin kuin Jumala sallii; mutta tulee vielä sekin päivä, jolloin joku tietää, onko nimeni Ginesillo de Parapilla vai ei.

— Eikö sinua sillä nimellä mainita, sinä veijari? — kysyi vartija.

— Mainitaan kyllä, — vastasi Ginés — mutta vielä minä pidän huolen siitä, että lakkaavat; muuten revin heiltä karvat, sanon vain hiljaa, mistä. Herra ritari, jos teillä on jotain meille annettavaa, niin antakaa jo ja menkää Jumalan nimeen, sillä ikäväksi käy tässä kuunnella, kuinka urkitte toisten elämän vaiheita; jos minusta haluatte tietoja, niin tietäkää että olen Ginés de Pasamonte, jonka elämäkerta on peräisin näistä nyrkeistä.

— Totta se puhuu; — sanoi komissaari — hän näet on itse kirjoittanut historiansa, niin ettei paremmasta apua, ja kirja jäi vankilaan kahdensadan reaalin pantiksi.

— Ja minä aion sen lunastaa, — sanoi Ginés — vaikka se olisi kahdensadan dukaatin panttina.

— Onko se niin hyvä? — kysyi Don Quijote.

— Se on niin hyvä, — vastasi Ginés — että hävetä saavat Lazarillo de Tormes ja kaikki muut senlaatuiset jo kirjoitetut tai vasta kirjoitettavat. Sanon teille vain että siinä käsitellään tositapahtumia ja että ne tosiasiat ovat niin sieviä ja hupaisia, ettei voi olla niiden veroisia valhejuttuja.

‒ Entä mikä on kirjanne nimi? — kysyi Don Quijote.

‒ Ginés de Pasamonten elämäkerta — vastasi mies itse.

‒ Onko se jo valmiskin? — kysyi Don Quijote.

— Kuinka se voisi olla valmis, — vastasi hän kun elämäinkään ei ole vielä päättynyt? Se, mikä on kirjoitettu, käsittelee aikaa syntymästäni siihen hetkeen, jolloin minut nyt viimeksi lähetettiin kaleereille.

— Oletteko siis jo ennenkin ollut siellä? — kysyi Don Quijote.

— Olen ollut siellä Jumalaa ja kuningasta palvelemassa neljä vuotta, niin että jo hyvin tiedän, miltä maistuu kaleerikorppu ja piiskansiima; — vastasi Ginés — eikä minua suru paina, vaikka taas on sinne mentävä, sillä siellä on tilaisuutta päättää teokseni; minulla näet on vielä paljon kerrottavaa, ja Espanjan kaleereilla on hyvää aikaa enemmän kuin tarpeeksi, vaikka ei siihen, mitä minun on kirjoitettava, enää paljoa tarvitakaan, kun osaan kaiken ulkoa.

— Sinä näytät olevan osaava mies — virkkoi Don Quijote.

— Ja kovaonninen; vastasi Ginés — onnettomuudet ne näet aina vainoavat hyvää älyä.

— Konnia ne vainoavat — sanoi komissaari.

— Sanoin teille jo, herra komissaari, — vastasi Pasamonte — että on paras olla liikaa huitomatta; eiväthän herranne antaneet teille tuota virkasauvaa sitä varten, että solvaisitte meitä kurjia, jotka tässä vaellamme, vaan siksi, että ohjaisitte ja kuljettaisitte meidät, minne hänen majesteettinsa käskee. Ellette siihen tyydy, niin totta totisesti… mutta olkoon, sillä voihan sattua että pesussa vielä jonakin kauniina päivänä nähdään tahrat, joita majapaikassa saatiin; sen tähden on parasta, että itsekukin pitää suunsa kiinni, käyttäytyy niin kuin tulee ja puhuu sitäkin paremmin. Mutta lähdetään nyt, sillä tätä huvia on saatu jo liikaa.

Komissaari kohotti sauvansa lyödäkseen Pasamontea vastaukseksi hänen uhkauksiinsa, mutta Don Quijote tuli väliin ja pyysi häntä olemaan pahoinpitelemättä miestä, koska ei ollut liikaa, jos henkilö, jonka kädet olivat niin lujasti sidotut, sai liikuttaa kieltänsä. Sitten Don Quijote kääntyi kaikkien ketjussa olevien puoleen ja lausui:

— Siitä, mitä olette minulle sanoneet, rakkaat veljeni, olen saanut selville että te, vaikka teitä on rangaistu rikoksistanne, ette kumminkaan paljon pidä niistä rangaistuksistanne, joita kärsimään menette, joten menette sinne varsin vastahakoisesti ja vastoin tahtoanne, ja että syynä turmioonne sekä siihen, ettette ole saaneet oikeutta, vaikka se oli teidän puolellanne, on voinut olla toiselta kidutettaessa puuttunut rohkeus, toisen rahanpuute, kolmannen suojelijattomuus ja vihdoin vielä tuomarin väärä harkinta. Kai tuo on nyt mielessäni minua käskemässä, kehoittamassa, jopa pakottamassakin teidän kohdallanne osoittamaan, miksi Jumala on minut maailmaan toimittanut ja sallinut minun liittyä siihen ritarikuntaan johon kuulun, sekä täyttämään siinä antamaani lupaus että auttaisin hädänalaisia ja väkevämpien sortamia. Koska kuitenkin tiedän viisauden erään puolen olevan siinä, ettei toteuta pahalla, mitä voi saada aikaan hyvällä, tahdon pyytää näitä herroja vartijoita ja komissaaria suosiollisesti teidät vapauttamaan ja sallimaan mennä menojanne kaikessa rauhassa, sillä varmaankaan ei tule puuttumaan toisia, jotka palvelevat kuningasta tärkeämmissä tilaisuuksissa; minusta näet tuntuu säälimättömältä tehdä orjiksi niitä, jotka Jumala ja luonto on tehnyt vapaiksi. Siihen on sitäkin enemmän syytä, — lisäsi Don Quijote — kun nämä poloiset eivät ole mitenkään rikkoneet teitä vastaan. Tehköön kukin itselleen tiliä synnistänsä; taivaassa on Jumala, joka ei jätä pahaa rankaisematta eikä hyvää palkitsematta, eikä ole oikein, että kunnialliset ihmiset toimivat toisten ihmisten pyöveleinä, kun asia ei ensinkään heitä koske. Minä pyydän näin sävyisästi ja rauhallisesti, jotta voisin teitä jostakin kiittää, jos pyyntööni suostutte; ellette hyvästä suosiosta sitä tee, niin tämä peitsi ja tämä miekka tulevat väkevän käsivarteni voimalla pakottamaan teidät tahtomattannekin niin tekemään.

— Hupaista hullutusta! — vastasi komissaari. — Mainion leikkipuheenpa hän lopulta suustaan päästi! Tahtoo että laskisimme vapaiksi kuninkaan vangit, ikään kuin meillä olisi lupa niitä vapauttaa tai hänellä valta antaa meille sellainen määräys! Menkää matkaanne, herra, ajakaa eteenpäin onneksenne, suorikaa parempaan asentoon tuo päässänne oleva yöastia ja lakatkaa etsimästä olematonta.

— Olematon ja hullu olette te itse, ja lurjus lisäksi! — vastasi Don Quijote.

Niin sanoen hän hyökkäsi komissaarin kimppuun niin tuimasti, ettei mies ehtinyt puolustautua, vaan keikahti maahan peitseniskun pahoin haavoittamana, ja seikka oli hyökkääjälle onneksi, sillä tämä oli se mies, jolla oli pyssy. Toiset vartijat olivat ihmeissään ja hämmästyneinä tuon odottamattoman tapauksen vuoksi, mutta toipuivat sitten; ratsastavat tarttuivat miekkaansa ja jalkamiehet keihäisiinsä käyden päin Don Quijotea, joka odotti heitä aivan rauhallisena. Asia olisi epäilemättä päättynyt huonosti, elleivät kaleerivangit, nähdessään tarjoutuvan tilaisuuden päästä vapaaksi, olisi käyttäneet sitä hyväkseen yrittäen murtaa ketjua, johon heidät oli kiinnitetty. Syntyi sellainen mylläkkä, että vartijat, joiden täytyi milloin kääntyä vapautuvia kaleerivankeja vastaan, milloin torjua hyökkäävää Don Quijotea, eivät kyenneet tekemään tehokkaasti mitään. Sancho puolestaan auttoi Ginés de Pasamontea irtautumaan kahleistaan, ja tämä pääsikin ensimmäisenä vapaaksi ja esteettömästi liikkumaan, kävi kaatuneen komissaarin kimppuun, otti häneltä miekan ja tuliluikun, jolla hän, kertaakaan laukaisematta, tähtäili milloin toiseen, milloin toiseen. Koko kentälle ei jäänyt yhtäkään vartijaa, sillä he kaikki pakenivat sekä Pasamonten tuliputkea että jo irti päässeiden kaleerivankien heihin suuntaamaa kivisadetta. Tämä seikka sai Sanchon varsin murheelliseksi, sillä hän ajatteli pakenevien ilmoittavan asiasta Pyhälle Veljeskunnalle, joka lähtisi kellojen soidessa etsimään rikoksentekijää. Siksi hän mainitsi asian isännälleen ja ehdotti hartaasti että he lähtisivät heti pois ja piiloutuisivat läheiseen vuoristoon.

— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — mutta minä tiedän mitä nyt tulee tehdä.

Hän kutsui kokoon kaleerivangit, jotka sikin sokin teuhattuaan ja ryöstettyään komissaarin putipuhtaaksi kerääntyivät hänen ympärilleen kuullakseen mitä hän määräsi tehtäväksi. Hän puhui heille:

— Kunnon ihmisten tulee kiitollisina tunnustaa nauttimansa hyvättyöt, ja yksi niistä synneistä, jotka pahimmin loukkaavat Jumalaa, on kiittämättömyys. Sanon tämän siksi, että te, hyvät herrat, olette omin silmin selvästi nähneet mitä hyvää olette kokeneet minun taholtani. Sen korvaukseksi pyydän ja vaadinkin että otatte olallenne ketjun, josta teidät vastikään vapautin, lähdette heti matkaan, menette Toboson kaupunkiin, esittäydytte siellä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, sanotte että hänen ritarinsa, Murheellisen hahmon ritari, lähettää teidän kauttanne hänelle kunnioittavat terveisensä, ja kerrotte hänelle kohta kohdalta kaikki tämän mainion seikkailun eri vaiheet aina siihen saakka, kun te pääsitte kaipaamaanne vapauteen; sen tehtyänne voitte mennä onneksenne minne haluatte.

Ginés de Pasamonte vastasi kaikkien puolesta sanoen:

— Se, mitä teidän armonne käskee, herramme ja vapauttajani on mitä mahdottomina täyttää, sillä emme voi kulkea teitä yhdessä, vaan meidän täytyy lähteä yksitellen ja kunkin taholleen kokien piilottautua maan uumeniin, jottei meitä löydä Pyhä Veljeskunta, joka epäilemättä lähtee meitä etsimään, Teidän armonne voi ja hänen tuleekin menetellä siten, että vaihdatte tämän neiti Dulcinea Tobosolaiselle suoritettavan rasitteen ja tieveron määrättyyn lukuun avemaria- ja credo-rukouksia, jotka lausumme teidän armonne puolesta, ja niin voimme tehdä sekä yöllä että päivällä, paetessamme ja maatessamme, rauhan ja sodan aikana; jos sitä vastoin ajatellaan että meidän on palattava Egyptin lihapatojen ääreen, tarkoitan otettava ketjumme ja lähdettävä kulkemaan kohti Tobosoa, niin se merkitsee samaa kuin jos ajateltaisiin että nyt on yö, vaikka kello on vasta kymmenen aamupäivällä, ja hän, joka meiltä sellaista pyytää, voi yhtä hyvin pyytää päärynöitä jalavalta.

— Niinpä vannon, totta totisesti, — sanoi Don Quijote suuttuneena — että te, herra portonpoika, herra Ginesillo de Paropillo, vai mikä nimenne olikaan, saatte lähteä sinne yksin, häntä koipien välissä, koko ketju selässänne.

Pasamonte, joka ei yleensäkään paljoa sietänyt ja joka oli jo täysin selvillä siitä, ettei Don Quijote ollut oikein viisas, koska hän oli menetellyt aivan järjettömästi mieliessään päästää heidät vapauteen, iski nyt, kuullessaan itseään niin nimiteltävän, kumppaneilleen silmää, he väistyivät hiukan kauemmaksi ja alkoivat kivittää Don Quijotea niin vimmatusti, ettei hän mitenkään kyennyt suojaamaan itseänsä kilvellään, ja Rocinante raukka oli kannuksille niin tunteeton kuin olisi ollut vaskesta tehty. Sancho painui aasinsa taakse, siten suojaten itseään heihin molempiin suuntautuvalta kivisateelta. Vaikka Don Quijote koki varjella itseään kilvellä, osuivat varsin monet kivenmyhkyrät hänen ruumiiseensa niin voimallisesti, että kukistivat hänet maahan, ja hän oli tuskin ehtinyt pudota, kun ylioppilas syöksyi hänen kimppuunsa, sieppasi vadin hänen päästään, löi sillä kolme neljä kertaa häntä selkään ja takoi sitä sitten maahan yhtä monesti, niin että se meni melkein kappaleiksi. Don Quijotelta riistettiin haarniskan päällä oleva nuttu ja olisi riistetty sukatkin, elleivät säärivarukset olisi olleet esteenä. Sancholta vietiin kaprokki ja hänet jätettiin alusvaatteisilleen, ja sitten rosvot, jaettuaan keskenään muun sotasaaliin, poistuivat kukin taholleen, enemmän huolissaan siitä, miten välttäisivät Pyhän Veljeskunnan, kuin haluten ottaa selkäänsä ketjun ja lähteä esittäytymään jalosukuiselle neidille Dulcinea Tobosolaiselle.

Paikalle jäivät vain aasi ja Rocinante, Sancho ja Don Quijote, aasi allapäin ja mietteliäänä, tavan takaa viipahduttaen korviansa, koska otaksui ettei hänen vaiheillaan viuhunut kivisade ollut vieläkään tauonnut, Rocinante pitkänään isäntänsä vieressä, sekin kiveniskun kaatamana, Sancho aivan vähissä pukimissa ja peläten Pyhää Veljeskuntaa, Don Quijote kovin harmistuneena havaittuaan, kuinka pahasti häntä olivat pidelleet juuri ne henkilöt, joille hän oli tehnyt niin suuren hyväntyön.

Kolmaskolmatta luku.

Mitä maineikkaalle Don Quijotelle tapahtui Sierra Morenassa; tämän totuudenmukaisen kertomuksen kaikkein merkillisimpiä seikkailuja.

Huomatessaan joutuneensa niin pahoin pidellyksi Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:

‒ Sancho, olen kuullut aina sanottavan että hyvän tekeminen kunnottomille on veden kaatamista mereen. Jos olisin uskonut mitä minulle sanoit, olisin välttänyt tämän mieliharmin; mutta tehty on tehty, nyt täytyy malttaa mielensä ja olla tästä lähtien vahingosta viisaampi.

‒ Teidän armonne viisastuu vahingosta — vastasi Sancho yhtä varmasti kuin minä olen turkkilainen; mutta koska sanotte että olisitte välttänyt tämän onnettomuuden, jos olisitte uskonut minua, uskokaa minua nyt, niin välttyy toinen vielä suurempi; minä vakuutan teille ettei Pyhä Veljeskunta [52] huoli ritariteoista, ettei se maksa kahta maravediä kaikista vaeltavista ritareista yhteensä, ja tietäkää että minusta tuntuu kuin niiden nuolet jo vinkuisivat korvissani.

— Sinä olet pelkuri syntymästäsi, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta jottet syytä minua jääräpäiseksi ja sano etten milloinkaan tee niin kuin neuvot, noudatan tällä kertaa kehoitustasi ja väistän rajuilmaa, jota sinä kovin pelkäät, kuitenkin vain sillä ehdolla, ettet milloinkaan eläessäsi tai kuollessasi kerro kenellekään minun väistyneen ja etääntyneen tästä vaarasta pelon tähden, vaan sanot sen tapahtuneen siksi, että tahdoin noudattaa sinun hartaita rukouksiasi. Jos toisin sanot, niin valehtelet, ja minä väitän sen valheeksi tästä siihen ja siitä tähän asti, väitän että valehtelet ja tulet valehtelemaan joka kerta, kun niin ajattelet tai sanot.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — peräytyminen ei ole pakenemista, eikä odottaminen ole viisasta, jos odottamisesta koituu suurempi vaara, ja viisaan asiana on säästää itseään huomisen varalle eikä panna kaikkea alttiiksi yhtenä päivänä. Ja tietäkää että vaikka olenkin vain yksinkertainen maalaismies, ymmärrän kumminkin hiukan sitä, mitä sanotaan taidollisuudeksi; teidän ei siis tarvitse katua että olette noudattanut neuvoani, vaan nouskaa Rocinanten selkään, jos voitte, ja ellette voi, niin minä autan, ja sitten lähdemme, sillä pääkoppani sanoo minulle että meille ovat nyt enemmän tarpeen kintut kuin kädet.

Don Quijote nousi ratsunsa selkään virkkamatta enää sanaakaan. Sancho lähti ajamaan edellä aasillaan, ja niin he saapuivat erääseen lähellä sijaitsevan Sierra Morenan paikkaan. Sancho aikoi ajaa vuoriston halki päästäkseen Visoon tai Almodóvar del Campoon piilläkseen muutamia päiviä sikäläisillä autiomailla, jottei heitä löytyisi, jos Pyhä Veljeskunta heitä etsisi. Hänelle antoi siihen suurempaa intoa se seikka, että hänen aasinsa selkään sälytetyt eväsvarat olivat pelastuneet kaleerivankien kahakasta, mitä hän P ilmettynä ihmeenä, ottaen huomioon, miten vangit olivat ka en penkoneet ja vieneet.. „

He ehtivät sinä iltana[80] keskelle Sierra Morenan sisäosaa, missä Sanchon mielestä oli hyvä viettää yö, vieläpä muutamia seuraaviakin vuorokausia, ainakin niin kauan kuin hänen hallussaan olevat muonavarat riittäisivät, ja niin he yöpyivät kahden kallion väliin lukuisien korkkipuiden alle. Mutta kohtalokas sallimus, joka oikean uskonnon valistuksesta osattomiksi jääneiden mielestä ohjaa, laatii ja järjestää kaiken omalla tavallansa, sääti nyt niin, että Ginés de Pasamonte, kuuluisa veijari ja varas, jonka Don Quijoten miehuus ja hulluus oli vapauttanut vankiketjusta, peläten Pyhää Veljeskuntaa, jota hänen sopi syystäkin varoa, päätti piiloutua tähän vuoristoon, ja hänen kohtalonsa ja pelkonsa johdattivat hänet samaan paikkaan, minne samat voimat olivat vieneet Don Quijoten ja Sancho Panzan, ajalla ja hetkellä, jolloin voi heidät vielä tuntea ja heidän ollessaan parhaillaan uneen vaipumassa. Ja koska kehnot ovat aina kiittämättömiä ja tarve aina tarjoaa aiheen temmata itselleen luvatonta ja hetkellinen apu on tulevaisia seikkoja tärkeämpi, niin Ginés, joka ei ollut kiitollinen eikä sävyisä, päätti varastaa Sancho Panzan aasin, välittämättä Rocinantesta, jolla ei ollut arvoa pantattavana enempää kuin myytävänäkään kaluna. Sancho Panza nukkui, varas vei hänen aasinsa ja oli ennen aamunkoittoa niin kaukana, että oli mahdoton häntä saavuttaa.

Aamurusko nousi ilahduttaen maata ja saattaen murheelliseksi Sancho Panzan, joka havaitsi harmonsa olevan tiessään. Huomattuaan menetyksen hän puhkesi mitä surullisimpaan ja tuskallisimpaan valitukseen, niin että Don Quijote heräsi siihen parkuun ja kuuli Sanchon sanovan:

— Oi minun oma lapsukaiseni, omassa kodissani syntynyt, lasteni kultainen leikkikumppani, eukkoni ilo, naapurieni kateus, kuormaini keventäjä ja puolen elatukseni hankkija, sillä minä maksoin puolet kulungeistani niillä kuudellakolmatta maravedillä, jotka sinä päivässä ansaitsit!

Nähdessään hänen itkevän ja kuultuaan syyn Don Quijote lohdutti Sanchoa niin hyvin kuin osasi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällinen luvaten antaa hänelle osoituksen, jota vastaan hänelle luovutettaisiin kolme aasia niistä viidestä, jotka Don Quijote oli jättänyt kotiin.

Sancho löysi siitä lohdutuksen, pyyhki kyynelensä, hillitsi nyyhkityksensä ja kiitti isäntäänsä hänen suopeudestaan.

Don Quijoten sydän iloitsi hänen saapuessaan tähän vuoristoon, sillä nämä seudut näyttivät erittäin soveliailta hänen etsimiinsä seikkailuihin. Hänen mieleensä muistuivat ne ihmeelliset tapaukset, joita tällaisissa erä- ja autiomaissa oli sattunut vaeltaville ritareille, ja hän mietti miettimistään näitä seikkoja, niin niiden viehättämänä ja hurmaamana, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchollakaan ei nyt (kun hänestä tuntui ettei mikään vaara uhannut) ollut muuta huolta kuin tyydyttää vatsansa vaatimuksia papillisen evässaaliin jäännöksillä, ja niin hän asteli isäntänsä jäljissä kantaen kaikkea mitä harmon olisi pitänyt kuljettaa, ottaen ruokaa pussista ja pistäen poskeensa, haluamatta ollenkaan joutua uuteen seikkailuun niin kauan kuin tätä menoa kesti.

Kohottaessaan katseensa hän näki isäntänsä pysähtyneen ja yrittävän peitsenkärjellä nostaa jotakin maassa makaavaa kääröä. Sancho kiiruhti sen vuoksi häntä auttamaan, jos tarvittiin, ja hänen ehtiessään luo Don Quijote nosti peitsenkärjellä satulatyynyn ja siihen kiinnitetyn matkalaukun, jotka olivat puolittain tai kokonaan mädäntyneet ja hajonneet, mutta olivat silti niin painavat, että Sanchon täytyi ottaa ne käsiinsä. Sitten isäntä käski hänen katsoa mitä laukussa oli, ja Sancho totteli joutuisasti. Vaikka matkalaukku oli varustettu ketjulla ja lukolla, hän saattoi kuitenkin sen repeämistä ja mädänneistä kohdista nähdä mitä siinä oli, nimittäin neljä hienosta Hollannin palttinasta tehtyä paitaa ja muita yhtä kauniita kuin puhtaitakin liinavaatteita sekä pienessä nyytissä aimo joukko kultadukaatteja. Ne nähdessään Sancho huudahti:

— Kiitetty olkoon taivas kaikkine asujaimineen, kun on kerrankin toimittanut meille seikkailun, josta on hyötyä!

Jatkaessaan etsintäänsä hän löysi vielä upea-asuisen muistiinpanokirjan. Don Quijote pyysi saada sen ja käski Sanchon ottaa rahat ja pitää ne ominaan. Sancho kiitti häntä suudellen hänen käsiänsä, otti mytystä kaikki liinavaatteet ja sijoitti ne eväspussiin. Don Quijote näki tuon kaiken ja sanoi:

— Minusta näyttää, Sancho (ja toisin ei voi ollakaan), että tämän vuoriston kautta on kulkenut joku harhautunut matkustaja, jonka kimppuun ilmeisesti ovat hyökänneet ryövärit surmaten hänet ja kuljettaen tähän piiloisaan paikkaan kuopattavaksi.

— Niin ei voi olla laita, — vastasi Sancho — sillä ryövärit, jo niitä olisi tässä ollut, eivät olisi jättäneet rahoja.

— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja niin muodoin minun on mahdoton arvata tai selittää mitä tämä saattaa olla. Mutta odotahan, katsokaamme, eikö tässä muistiinpanokirjassa ole mitään kirjoitusta, jonka avulla voimme tutkia ja tulla tietämään mitä tietää haluamme.

Hän avasi kirjan ja näki siihen kaikkein ensinnä, kuin konseptiksi, vaikka varsin hyvällä käsialalla kirjoitetun sonetin, jonka hän luki ääneen, jotta Sanchokin sen kuulisi, havaiten sen seuraavanlaiseksi:

Sult', Amor, joko puuttuu oivallusta tai olet liian tyly, armoton, näin koska syyttä kärsittävä on mun kaikkein ankarinta kidutusta.

On Amor jumala — siis armahdusta ja lempeyttä valtansakin on. Ken silloin määräs tämän kohtalon täys kauhistavaa tuskan huumausta?

Sua, Fyllis, syyttää olis väärin varmaan, sill' eihän taivahasta tuho tulle, ei pahan sijaa liene sieluss' armaan.

Pian kuolema saa viitassaan mun viedä — vain ihme pelastuksen tuoda mulle voi ahdingossa, jonka syyt' en tiedä.

— Tästä runosta — sanoi Sancho — ei voi saada mitään selville, ellei mahdollisesti tuota viiliä kuorimalla tule näkyviin, mitä on pohjalla.

— Mistä viilistä sinä puhut? — kysyi Don Quijote.

— Olin kuulevinani — sanoi Sancho — että teidän armonne mainitsi viilin.

— En, minä luin Fyllis, — vastasi Don Quijote — ja se on epäilemättä sen naisen nimi, jota tämän sonetin sepittäjän valitukset koskevat; ja hänen täytyy totisesti olla melkoinen runoilija, jos muuten yhtään ymmärrän tätä taidetta.

— Teidän armonne siis ymmärtää runovärssyjäkin? — virkkoi Sancho.

— Paremmin kuin luuletkaan, — vastasi Don Quijote ja sen saat nähdä, kun lähdet viemään kirjettä, jonka kirjoitan runomittaan alusta loppuun saakka, valtiattarelleni Dulcinea Tobosolaiselle. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että kaikki tai ainakin useimmat entisajan ritarit olivat eteviä trubaduureja ja mainioita soittoniekkoja, koska nämä molemmat kyvyt tai paremmin sanoen Jumalan lahjat ovat rakastuneille vaeltaville ominaisia. Totta kyllä, että entisten ritarien lauluissa on enemmän hehkua kuin taituruutta.

— Lukekaa lisää, armollinen herra, — sanoi Sancho — niin varmaan löydätte jotain, mikä meille kirkastaa asian.

Don Quijote käänsi lehteä ja sanoi:

— Tässä on suorasanaista, ja se näyttää olevan kirje.

— Lähetettävä kirjekö, herra? — kysyi Sancho.

-— Alusta päättäen se näyttää olevan selvä lemmenkirje — vastasi Don Quijote.

— Lukekaa se sitten ääneen, armollinen herra, — sanoi Sancho — sillä minua sellaiset lemmenhommat kovin huvittavat.

— Mielelläni — vastasi Don Quijote.

Sanchon pyyntöä noudattaen hän luki ääneen ja havaitsi siinä olevan seuraavaa:

»Sinun petollinen lupauksesi ja minun varma onnettomuuteni ajavat minut tienooseen, mistä korviisi saapuvat pikemmin tiedot kuolemastani kuin minun valitusääneni. Sinä, kiittämätön, hylkäsit minut toisen vuoksi, joka omistaa enemmän olematta minua merkittävämpi; mutta jos kunto olisi arvossa pidetty rikkaus, en kadehtisi toisen onnea enkä itkisi omaa onnettomuuttani. Mitä kauneutesi rakensi, sen tekosi jaoittivat maahan: edellisen takia luulin sinua taivaan enkeliksi, jälkimmäisen nojalla tiedän että olet nainen. Elä rauhassa, sinä sydämeni sodan sytyttäjä, ja suokoon Jumala että miehesi petokset jäävät iäksi salaan, jottei sinun tarvitse katua tekemääsi enkä minä joudu saamaan kostoa, jota en tahdo.»

Luettuaan kirjeen Don Quijote virkkoi:

— Tästä ei käy enempää kuin säkeistäkään selville muuta kuin se, että kirjoittaja on joku hylätty rakastaja.

Selaillessaan sitten melkein koko kirjan hän löysi siitä muitakin säkeitä ja kirjeitä, joista toiset olivat niin kirjoitetut, että hän voi ne lukea, toiset eivät; mutta kaikki sisälsivät vain valituksia, voivotteluja, epäluuloja, mielihaluja ja mielikarvautta: kertomusta kirjoittajan osaksi tulleesta suosiosta ja ylenkatseesta, edellinen esitettynä riemullisesti, jälkimmäinen itkien ja valittaen. Don Quijoten tarkastellessa kirjaa Sancho tutki matkalaukun jättämättä siihen enempää kuin tyynyynkään yhtään katsomatonta, koettelematonta ja nuuskimatonta nurkkaa, ratkomatonta saumaa tai hajalle nyhtämätöntä villatukkoa, koska ei mielinyt liian kiireen tai huolimattomuuden tähden niihin mitään jättää: niin ankaran ahneuden olivat häneen virittäneet löydetyt kultarahat, joita oli toista sataa. Vaikka hän ei löytänytkään enempää kuin oli löytänyt, hän katsoi kuitenkin täysin korvatuiksi poukotukset, palssamin oksennukset, kalikkalöylyt, muulinajajan nyrkiniskut, kadonneen haarapussin, varastetun kaprokin ja kaiken sen nälän, janon ja uupumuksen, jota oli joutunut kokemaan kelpo herransa palveluksessa, sillä hänestä tuntui että löydön luovuttaminen hänelle oli oikein runsas palkkio.

Murheellisen hahmon ritarin teki kovin mieli saada tietää kuka oli matkalaukun omistaja, sillä hän päätteli sonetista ja kirjeestä, kultarahoista ja hienoista paidoista, että hänen täytyi olla kaikkein etevimpiä rakastajia, joka naisensa ylenkatseen ja ynseän kohtelun vuoksi ilmeisesti oli päätynyt johonkin epätoivoiseen ratkaisevaan tekoon. Kun tässä asumattomassa ja tiettömässä seudussa ei kuitenkaan näkynyt yhtään ihmistä, jolta olisi voinut asiaa tiedustella, hän vain mietti, miten pääsisi kauemmaksi — ollenkaan ohjailematta Rocinantea, joka mielensä mukaan tiensä valiten kulki siitä, mistä pääsi kulkemaan — ja kuvitteli yhä että tällaisessa tiheikössä täytyi välttämättä sattua jokin merkillinen seikkailu.

Ratsastaessaan näissä mietteissään hän näki erään edessään olevan kukkulan laella miehen hyppivän kalliolta kalliolle ja pensaasta pensaaseen merkillisen ketterästi. Hän oli huomaavinaan että mies oli melkein alaston, parta musta ja tuuhea, tukka paksu ja takkuinen, jalat ja sääret paljaat; reisiä peittivät polvihousut, jotka näyttivät kellahtavan ruskeasta sametista tehdyiltä, mutta olivat niin rikkinäiset, että monesta kohdasta paistoi iho. Hänen päänsä oli paljaana, ja vaikka hän, kuten sanottu, sujahti ohi aivan sukkelasti, Murheellisen hahmon ritari silti näki ja huomasi kaikki nuo yksityisseikat, mutta yrityksistään huolimatta ei kyennyt häntä seuraamaan, sillä vähävoimainen Rocinante ei ollut omansa liikkumaan tällaisilla tiettömillä mailla, sitä vähemmän, kun se oli luonnostaankin lyhytaskelinen ja hidasverinen. Don Quijote otaksui heti että siinä oli tyynyn ja matkalaukun omistaja ja päätti etsiä häntä, vaikka olisi liikuttava tässä vuoristossa kokonainen vuosi ennen kuin hän löytyisi. Sen vuoksi hän käski Sanchon painua suoraa päätä vuoriston toiselle laidalle ja sanoi itse tulevansa toisaalta, joten he kenties kohtaisivat tuon miehen, joka oli ylen vikkelästi mennyt menojaan.

— Se ei käy päinsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armostanne etääntyessä alan heti pelätä, ja kimppuuni hyökkäävät tuhannenlaiset kauhut ja näyt. Ja olkoon se, mitä nyt sanon, ohjeenanne, jotta tästä lähtien ette aja minua tuumaakaan kauemmaksi itsestänne.

— Tapahtukoon niin, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — ja olenpa varsin tyytyväinenkin, koska tahdot turvata minun rohkeuteeni, joka ei jätä sinua varjelematta, vaikka henki jättäisi ruumiisi. Seuraa nyt minua hiljalleen, niin hyvin kuin voit, ja kirkasta silmäsi lyhdyiksi; me kierrämme tämän pienen vuoren ja kenties kohtaamme näkemämme miehen, joka aivan epäilemättä on löytömme laillinen haltija.

Siihen vastasi Sancho:

— Paljon parempi olisi jättää hänet etsimättä; jos näet hänet löydämme ja hän sattuu olemaan rahojen omistaja, on selvä, että minun täytyy antaa ne takaisin; siksi olisi parempi tähän turhaan hommaan rupeamatta pitää ne hyvällä omallatunnolla hallussaan, kunnes ilmaantuisi toisin tein, etsimättä ja tutkimatta, niiden oikea omistaja, ja voisihan niin sattua vasta sitten kun olisin ne kuluttanut, ja silloin kuninkaalla ei ole muuta neuvoa kuin vapauttaa minut vastuusta.

— Siinä sinä erehdyt, Sancho; — vastasi Don Quijote — koska olemme saaneet vihiä siitä, kuka on niiden omistaja ja hän on melkein käden ulottuvilla, on velvollisuutemme etsiä hänet ja palauttaa ne hänelle, ja ellemme häntä etsisi, saattaisi jo nimenomainen aavistuksemme, että hän on oikea omistaja, meidät samaan syyllisyyden vaaraan kuin jos tietäisimme että hän se on. Älä siis, hyvä Sancho, pane pahaksesi, vaikka joudut häntä etsimään, sillä mieleni keventyisi, jos löytäisimme hänet.

Niin hän kannusti Rocinantea, ja Sancho seurasi häntä jalkaisin, Gines de Pasamonten tähden. Kierrettyään osan vuorta he näkivät eräässä purossa sinne pudonneen, kuolleen ja koirien puolitta syömän sekä korppien raateleman muulin satuloineen ja suitsineen, ja tämä kaikki vahvisti yhä enemmän heidän arveluansa että heidän näkyvistään paennut mies oli muulin ja satulatyynyn omistaja.

Siinä katsellessaan he kuulivat kuin laumaansa kaitsevan paimenen vihellyksen, ja yhtäkkiä ilmaantui heidän vasemmalta puoleltaan näkyviin joukko vuohia, ja niiden takana, vuoren laella, näkyi niitä kaitseva paimen, vanha mies. Don Quijote huusi hänelle kehoittaen häntä tulemaan alas heidän luokseen. Paimen puolestaan kysyi huutaen kuka heidät oli kuljettanut näille maille, missä vain harvoin, jos milloinkaan, liikkui muuta kuin vuohia tai susia ja muita siellä oleskelevia villejä eläimiä. Sancho vastasi hänelle kehoittaen häntä tulemaan alas ja vakuuttaen että hän saisi tarkan tiedon kaikesta. Paimen tuli ja virkkoi saavuttuaan Don Quijoten luo:

— Lyönpä vetoa että katselette tuossa syvänteessä kuolleena makaavaa muulia. Siinä se on maannut jo kokonaista puoli vuotta. Mutta sanokaa, oletteko kohdanneet sen omistajaa näillä seuduilla?

— Emme ole kohdanneet ketään, — vastasi Don Quijote — vain satulatyynyn ja pienen matkalaukun löysimme tuolta vähän matkan päästä.

— Löysinhän sen minäkin, — vastasi vuohipaimen — mutta en ole koskaan mielinyt nostaa sitä maasta tai edes mennä sen luo, koska olen pelännyt siitä koituvan jotain ikävyyttä ja että se voitaisiin vaatia minulta takaisin varastettuna tavarana; paholainen näet on ovela, ja ihmisen omien jalkojen alta saattaa nousta sellaista, mihin hän kompastuu ja kaatuu, tietämättä kuinka se oikeastaan tapahtuu.

— Aivan samoin sanon minäkin; — virkkoi Sancho — minäkin näet sen löysin, mutta en mielinyt mennä likemmäksi kuin kivenheiton päähän: sinne minä sen jätin, ja siellä se makaa nyt niin kuin ennenkin, sillä minua ei miellytä koira, jonka kaulassa on kulkunen.

— Kuulkaa, hyvä mies, — virkkoi Don Quijote — tiedättekö kuka on noiden esineiden omistaja?

— Tiedän sanoa vain sen verran — vastasi vuohipaimen että noin puoli vuotta sitten, joko hiukan ennemmin tai myöhemmin, saapui eräälle paimenmajalle, joka on suunnilleen kolmen peninkulman päässä tästä, muudan muodoltaan ja ryhdiltään varsin jalo nuori herra ratsastaen tuolla samaisella muulilla, joka nyt makaa tuossa kuolleena, ja mukanaan satulatyyny ja matkalaukku, jotka sanotte löytäneenne niihin kuitenkaan kajoamatta. Hän kysyi heiltä mikä tämän vuoriston osa oli jylhin ja kauimpana ihmisten ilmoilta; me mainitsimme tämän, missä nyt olemme, ja se onkin totta, sillä kuljettuanne puoli peninkulmaa kauemmaksi vuoriston sisäosiin saattaa käydä niin, että jäätte sille tielle, ja minua tosiaankin ihmetyttää, kuinka olette voineet tänne tulla, kun ei ole tänne johtavaa tietä eikä polkua. Sanon siis että nuori herra vastauksemme kuultuaan käänsi ratsunsa ja lähti mainitsemaamme seutuun päin jättäen meidät kaikki ihastelemaan kaunista muotoansa ja ihmettelemään kysymystänsä sekä joutuisaa lähtöänsä kohti vuoristoa. Sen koommin emme ole häntä nähneet kertaakaan, kunnes hän muutamia päiviä sitten tuli erästä paimentamme vastaan ja mitään virkkamatta kävi hänen kimppuunsa, löi ja potki häntä ja astui sitten muona-aasimme luo, otti kaikki sen kuljettamat leivät ja juustot ja sen tehtyään palasi metsän kätköön ihmeen sukkelasti. Saatuamme sen kuulla me muutamat vuohipaimenet lähdimme matkaan, etsimme häntä melkein kaksi päivää tämän vuoriston jylhimmästä seudusta ja löysimmekin hänet sitten valtavan suuren korkkipuun ontelosta. Hän tuli meitä vastaan varsin leppoisana, mutta vaatteet repaleisina ja kasvot niin rumentuneina ja päivänpaahtamina, että tuskin olisimme häntä tunteneet, elleivät hänen vaatteensa, jotka tunsimme, vaikka ne olivat rääsyiset, olisi osoittaneet meille että hän oli se, jota etsimme. Hän tervehti meitä kohteliaasti ja selitti meille ettei meidän pitänyt kummastella nähdessämme hänet siinä asussa, sillä hänen täytyi niin tehdä suorittaakseen katumusharjoituksen, joka oli hänelle määrätty hänen monien syntiensä tähden. Pyysimme häntä ilmoittamaan kuka hän oli, mutta emme saaneet häntä mitenkään siihen suostumaan. Pyysimme myös että hän, tarvitessaan ruokavaroja, joita vailla ei voinut tulla toimeen, sanoisi missä hänet tapaisimme, koska halusimme varsin mielellämme ja täsmällisesti niitä hänelle toimittaa, ja että hän, ellei sekään ollut hänelle mieleen, ainakin tulisi niitä paimenilta pyytämään eikä väkisin ottamaan. Hän kiitti meitä tarjouksestamme, pyysi anteeksi tekemäänsä väkivaltaa ja lupasi toiste anoa almua sekä olla mitenkään ketään ahdistamatta. Mitä asuinpaikkaan tuli, hän sanoi ettei hänellä ollut muuta kuin se, mikä kulloinkin sattui tarjoutumaan iltamyöhällä. Hän päätyi puhuttuaan niin hereään itkuun, että meidän kuuntelijain olisi täytynyt olla kivestä tehtyjä, ellemme olisi ottaneet siihen osaa ajatellessamme, millaisena olimme hänet nähneet ensimmäisen kerran ja millaisena näimme hänet nyt. Hän näet oli, kuten jo sanoin, erittäin hieno ja sievä nuori herra ja osoittautui kohteliaissa ja laadullisissa puheissaan jalosukuiseksi ja sivistyneeksi henkilöksi, ja vaikka me kuuntelijat olimme vain maalaisväkeä, hänen käytöksensä oli niin säädyllinen ja hieno, että me maanmoukatkin sen hyvin ymmärsimme. Mutta sitten hän yhtäkkiä lopetti puheensa, painui sanattomaksi ja tuijotti maahan pitkän aikaa, kaikkien hiljaa ja hämmästyneinä ja kovin häntä säälien odottaessa, mihin tämä huumaus johtaisi; siitä, miten hän avasi silmänsä, tuijotti kauan maahan ripsiään rävähdyttämättä, sitten ne taas ummisti, puristi huulensa lujasti yhteen ja kohotti kulmakarvojaan, me helposti käsitimme että hänet oli äkkiä vallannut jokin hulluuden puuska. Hän osoittikin meille aivan kohta, että olimme arvanneet oikein, nousi raivoissaan maasta, mihin oli heittäytynyt, ja hyökkäsi häntä lähinnä olevan kimppuun niin silmittömän rajusti, että olisi lyömällä ja puremalla hänet tappanut, ellemme olisi pelastaneet miestä hänen käsistään. Näin tehdessään hän huudahteli: »Sinä petollinen Fernando! Nyt, nyt saat maksaa minulle tekemäsi vääryyden! Nämä kädet riistävät rinnastasi sydämen, jossa asuvat ja viihtyvät kaikki pahuudet, ennen kaikkea vilppi ja petos!» Hän liitti näihin vielä muita lauseita, joiden kaikkien tarkoituksena oli sanoa pahaa tuosta Fernandosta ja syyttää häntä petturiksi ja kavaltajaksi. Niin me melkoista vaivaa nähden vapautimme paimenen hänen käsistään; hän poistui luotamme enää mitään virkkamatta ja piiloutui juosten orjantappuratiheikköön ja viidakkoon, niin että meidän oli mahdoton lähteä hänen jälkeensä. Siitä me päättelimme hulluuden kohtaavan häntä puuskittain ja että joku Fernando-niminen henkilö nähtävästi oli tehnyt hänelle jotain pahaa, mikä oli ollut niin ankaraa kuin näkyi siitä tilasta, johon se oli hänet saattanut. Kaikki tämä on sittemmin saanut vahvistuksensa, kun hän, useitakin kertoja, on tullut näkyviin, toisinaan pyytämään paimenia antamaan hänelle eväsvaroistaan, toisinaan taas viemään väkisin; kun näet hänelle sattuu hulluuden puuska, hän ei tyydy siihen, että paimenet tarjoavat hänelle mielisuosiosta, vaan ottaa väkisin, nyrkkejään käyttäen; täydellä järjellä ollessaan hän sitä vastoin anelee almua Jumalan nimessä, kohteliaasti ja lauhkeasti, sanoo saamastaan monet kiitokset ja vuodattaa kyyneliäkin. Ja minä kerron teille totuudenmukaisesti, hyvät herrat, — jatkoi vuohipaimen — että päätimme eilen, minä ja neljä nuorta paimenta, nimittäin kaksi apulaistani ja kaksi ystävääni, etsiä häntä, kunnes hänet löytäisimme, ja löydettyämme on aikomuksemme kuljettaa hänet joko väkisin tai hänen suostumuksellaan kahdeksan peninkulman päässä täältä sijaitsevaan Almodóvarin kaupunkiin, missä toimitamme hänet paranemaan, jos hänen tautinsa on parannettavissa, tai saamme hänen järjissään ollessaan kuulla kuka hän on ja onko hänellä omaisia, joille voimme lähettää tiedon hänen onnettomuudestaan. Siinä, hyvät herrat, kaikki, mitä tiedän vastata tiedusteluunne; ja voitte uskoa että löytämienne tavarain omistaja on juuri hän, jonka näitte kiitävän ohitsenne niin vikkelästi puolialastomia. (Don Quijote näet oli jo kertonut, kuinka oli nähnyt miehen kiitävän hyppien vuoristossa.)

Don Quijote oli ihmeissään siitä, mitä oli vuohipaimenelta kuullut, halusi nyt sitäkin hartaammin saada tietää kuka tuo onneton mielipuoli oli, ja niin hän mielessään päätti tehdä mitä oli jo miettinyt: etsiä häntä kaikkialta vuoristosta, jättämättä yhtään loukkoa tai luolaa tutkimatta, kunnes hänet löytäisi. Sallimus järjesti asiat kuitenkin paremmin kuin hän osasi ajatella tai toivoakaan, sillä samassa ilmaantui eräästä vuorenrotkosta, jonka suulla he olivat, hänen etsimänsä nuori mies. Hän tuli puhellen itsekseen, niin ettei olisi saanut selkoa hänen sanoistaan lähelläkään, vielä vähemmän etäällä ollen. Hänen pukunsa oli sellainen kuin on kerrottu, mutta Don Quijote huomasi hänen lähemmäksi tultuaan että hänen yllään oleva repaleinen nahkanuttu oli tehty ambrantuoksuisesta nahasta, minkä nojalla hän täysin oivalsi ettei sellaisten vaatekappaleiden käyttäjä voinut olla mikään halpa-arvoinen henkilö.

Heidän luokseen saavuttuaan nuori mies tervehti heitä soinnuttomalla ja käheällä äänellä, mutta erittäin kohteliaasti. Don Quijote vastasi hänen tervehdykseensä yhtä säädyllisesti, astui Rocinanten selästä, meni siron ryhdikkäästi ja arvokkaasti häntä syleilemään ja piti häntä kauan kiinteästi syliinsä suljettuna, ikään kuin olisi tuntenut hänet jo aikoja sitten. Antauduttuaan syleiltäväksi tämä toinen, jota voimme nimittää Surkean hahmon (niin kuin Don Quijotea Murheellisen hahmon) Räiväksi, työnsi hänet hiukan loitommaksi itsestään, laski kätensä Don Quijoten olkapäille ja katseli häntä tahtoen saada selville, tunsiko hänet, eikä luultavasti ollut vähemmän ihmeissään nähdessään Don Quijoten kasvot, vartalon ja varukset kuin Don Quijote nähdessään hänet. Syleilyn jälkeen alkoi vihdoin ensimmäisenä puhua Räivä, lausuen mitä seuraavassa kerrotaan.

Neljäskolmatta luku, jossa jatkuu Sierra Morenan seikkailu.

Historia kertoo Don Quijoten kuunnelleen kurjan Vuoriston ritarin puhetta hänen jatkaessaan keskustelua näin sanoen:

— Totisesti, hyvä herra, olittepa kuka tahansa, sillä minä en teitä tunne, kiitän teitä minulle osoittamastanne ystävyydestä ja kohteliaisuudesta ja toivoisin olevani siinä tilassa, että voisin korvata muutenkin kuin hyvällä tahdolla sitä hyväntahtoisuutta, jota olette osoittanut ottamalla minut niin sydämellisesti vastaan; mutta kohtaloni ei tahdo suoda minulle kokemieni hyvientöiden palkitsemista varten mitään muuta kuin hyvän halun niiden korvaamiseen.

— Minä puolestani — vastasi Don Quijote — haluan teitä palvella, vieläpä niin, että olin päättänyt olla lähtemättä tästä vuoristosta, kunnes löytäisin teidät ja saisin teiltä itseltänne tietää, voisiko teidän omituisen elämäntapanne ilmaisemaan kärsimykseen löytyä minkäänlaista lääkettä, ja tarvittaessa etsiä sitä niin hartaasti kuin suinkin mahdollista. Ja siinäkin tapauksessa, että onnettomuutenne olisi sitä laatua, joka sulkee ovet kaikenlaiselta lohdutukselta, aioin teitä auttaa itkemällä ja valittamalla kanssanne niin hyvin kuin voin, sillä onhan sentään lohdutukseksi, jos onnettomuudessaan löytää jonkun, joka tuntee osanottoa sitä kohtaan. Ja jos hyvä tarkoitukseni ansaitsee tunnustuksekseen jonkinlaista ystävällisyyttä, pyydän teitä, herrani, sen suuren kohteliaisuuden nimessä, jonka olemuksessanne havaitsen, ja vannotan teitä vielä sen nimessä, mitä olette eläessänne syvimmin rakastanut tai rakastatte, ilmoittamaan minulle kuka olette ja mistä syystä olette ajautunut elämään ja kuolemaan näihin erämaihin järjettömien luontokappaleiden tavalla, koska oleskelette niiden joukossa niin vieraantuneena omasta itsestänne kuin pukunne ja ulkonäkönne osoittaa. Ja minä vannon — lisäsi Don Quijote — sen ritariarvon nimessä, jonka olen saanut, vaikka olenkin arvoton ja syntinen ihminen, sekä vaeltavan ritarin toimen nimessä, että jos te, hyvä herra, tämän pyyntöni täytätte, minä tulen teitä palvelemaan sillä hartaudella, johon minua velvoittaa se, että olen mikä olen, joko pelastamalla teidät onnettomuudestanne, jos siihen voidaan pelastusta löytää, tai ottamalla osaa teidän valituksiinne, niin kuin olen teille luvannut.

Kuultuaan Murheellisen hahmon ritarin niin puhuvan Metsän ritari katseli häntä katselemistaan kiireestä kantapäähän ja kyllikseen katseltuaan virkkoi:

— Jos teillä on jotain syötävää minulle annettavaksi, niin antakaa Jumalan laupeuden tähden; syötyäni teen mitä ikinä käsketään, kiitokseksi niistä hyvistä toivotuksista, joita minulle on tässä lausuttu.

Sancho otti pussistaan ja vuohipaimen laukustaan eväitä, joilla Räivä tyydytti nälkänsä syöden mitä hänelle tarjottiin kuin tylsämielinen, niin nopeasti, että pikemmin ahmaisi kuin nieli suupalan suupalan jälkeen; ja hänen syödessään ei hän eivätkä katselijat virkkaneet sanaakaan. Päätettyään ateriansa hän viittasi toisia seuraamaan ja niin tapahduttua johti heidät läheisen kallionkielekkeen takana sijaitsevalle pienelle vihannalle nurmikolle. Sinne ehdittyään hän paneutui pitkäkseen maahan, ruohikkoon, ja toiset tekivät samoin, kaikki yhä vaiti ollen, kunnes Räivä, sijoituttuaan mukavaan asentoon, lausui:

— Jos haluatte, hyvät herrat, että kerron teille lyhyesti suunnattomat onnettomuuteni, teidän tulee luvata ettette millään kysymyksellä tai muuten katkaise murheellisen tarinani lankaa, sillä kertomukseni loppuu siihen kohtaan, missä niin teette.

Nämä Räivän sanat johdattivat Don Quijoten mieleen hänen aseenkantajansa kertomuksen, jota esitettäessä hän ei pitänyt selvillä joen yli kuljetettujen vuohten lukumäärää ja tarina siitä syystä jäi kesken. Mutta palatkaamme Räivään, joka jatkoi puhettaan:

— Asetan tämän ehdon siitä syystä, että tahtoisin esittää kertomuksen onnettomuuksistani lyhyesti; niiden mieleen johdattaminen näet vain tuo lisäksi uutta katkeruutta, ja mitä vähemmän minulta kysytte, sitä pikemmin kerron sen loppuun, vaikka en jätä esittämättä mitään tärkeätä seikkaa, koska tahdon täysin tyydyttää toivomuksenne.

Don Quijote lupasi kaikkien muidenkin puolesta, ja siitä seikasta varmuuden saatuaan mies aloitti seuraavaan tapaan:

— Nimeni on Cardenio, kotipaikkani eräs huomattavimpia kaupunkeja täällä Andalusiassa; olen aatelissukua, vanhempani ovat varakkaat, onnettomuuteni on niin suuri, että vanhempani varmaan ovat sitä itkeneet ja sukulaiseni valittaneet, kykenemättä kumminkaan sitä rikkaudellaan lievittämään; taivaan lähettämissä onnettomuuksissa näet eivät onnenlahjat yleensäkään kykene paljon auttamaan. Tässä samassa maakunnassa eli taivaallinen olento, jolle rakkaus oli lahjoittanut kaiken ihanuuden, mitä milloinkaan voin itselleni toivoa: niin kaunis oli Luscinda neito, myös yhtä jalosukuinen ja yhtä varakas kuin minä, mutta onnellisempi ja epävakaisempi kuin kunnialliset aikomukseni olisivat ansainneet. Tätä Luscindaa minä hellin, rakastin ja palvoin varhaisista lapsuusvuosistani asti, ja hän puolestaan rakasti minua niin koruttomasti ja vilpittömästi kuin hänen nuori ikänsä salli. Vanhemmillamme oli tieto kiintymyksestämme eivätkä he sitä moittineet, koska hyvin ymmärsivät että se kehittyessään saattoi tähdätä ainoastaan avioliittoon, ja tämä oli sukuperämme ja varallisuutemme tasavertaisuuden vuoksi melkein itsestään selvä asia. Meille karttui ikää, ja samalla varttui rakkautemme, niin että Luscindan isä katsoi säädyllisyyden vaatimusten tähden velvollisuudekseen kieltää minua käymästä talossaan, siten tavallaan jäljitellen runoilijain lauluillaan ylistämän Thisben vanhempien menettelyä. Tämä kielto oli omansa vain kiihtämään liekkiä ja lisäämään kaipausta; vaikka näet kielemme saatiin vaikenemaan, oli mahdotonta vaientaa kirjoittavia kyniä, jotka aina kertovat rakastetulle vapaammin mitä sydämessä piilee, koska rakastetun olennon läsnäolo useasti hämmentää ja mykistää varmimmankin aikeen ja uskaliaimmankin kielen. Ankara taivas, kuinka monta kirjettä hänelle kirjoitinkaan! Kuinka monta laulua sepitinkään ja kuinka paljon rakkautta uhkuvia säkeitä, joissa sieluni selitti ja tulkitsi tunteitaan, kuvaili hehkuvaa kaipaustaan, askarteli muistoissaan ja kiihti kiintymystään! Kun siis tunsin uupuvani kaipaukseen ja havaitsin sieluni riutuvan haluun nähdä hänet, päätin panna täytäntöön ja kerrallaan ratkaista sen, mikä mielestäni oli soveliainta, jotta saavuttaisin ikävöimäni ja ansaitsemani palkinnon, nimittäin pyytää häntä hänen isältänsä lailliseksi puolisokseni. Niin teinkin, ja hän vastasi sanoen olevansa minulle kiitollinen siitä, että tahdoin kunnioittaa häntä ja itseäni ottamalla hänen tyttärensä aviokseni, mutta huomautti että isäni ollessa vielä elossa oli oikeuden mukaan hänen asiansa esittää tuo pyyntö; jos näet asia ei olisi täysin hänen tahtoansa ja mieltymystänsä vastaava, ei Luscinda suinkaan ollut niitä naisia, joita voidaan viedä tai antaa salakähmäisesti. Kiitin häntä hänen hyväntahtoisuudestaan ollen sitä mieltä että hän oli puhunut aivan oikein ja että isäni suostuisi suunnitelmaan, kun sen hänelle ilmaisisin. Siinä tarkoituksessa lähdin heti paikalla sanomaan isälleni mitä halusin, mutta astuessani hänen huoneeseensa näin hänen kädessään avatun kirjeen, jonka hän ojensi minulle, ennen kuin ehdin mitään lausua, sanoen: »Tästä kirjeestä, Cardenio, näet, kuinka herttua Ricardo haluaa osoittaa sinulle suosiotaan.» Tämä herttua Ricardo on, kuten te, hyvät herrat, varmaan tiedätte, Espanjan grandeja, ja hänen tiluksensa sijaitsevat tämän Andalusiamme parhaassa seudussa. Minä otin ja luin kirjeen, joka oli niin houkutteleva, että isäni olisi omasta mielestänikin menetellyt väärin, ellei olisi täyttänyt mitä siinä pyydettiin, nimittäin että hän heti lähettäisi minut herttuan luo, joka tahtoi saada minut vanhemman poikansa kumppaniksi, ei palvelijaksi, luvaten pitää huolen siitä, että pääsisin asemaan, joka vastaisi kunnioitusta, jota hän minua kohtaan tunsi. Luin kirjeen ja mykistyin sitä lukiessani, varsinkin kun kuulin isäni sanovan: »Sinä lähdet kahden päivän kuluttua, Cardenio, täyttämään herttuan toivomusta, ja kiitä Jumalaa, joka antaa sinulle mahdollisuuden saavuttaa mitä tiedän sinun ansaitsevan.» Näihin sanoihin hän vielä liitti muita isällisiä neuvoja. Lähdön aika tuli, minä keskustelin eräänä iltana Luscindan kanssa, kerroin hänelle tarkoin, kuinka oli asian laita, ja puhuin vielä hänen isälleen pyytäen häntä odottamaan muutamia päiviä ja olemaan naittamatta tytärtään, kunnes saisin tietää mitä Ricardo minusta tahtoi; hän lupasi, ja Luscinda vahvisti sen vannoen ja voipuen lukemattomat kerrat. Vihdoin saavuin herttua Ricardon luo. Hän otti minut vastaan ja kohteli minua niin hyvin, että pahansuopuus heti alkoi tehdä tehtäväänsä; vanhat palvelijat näet kadehtivat minua, koska otaksuivat herttuan minulle osoittaman suosion välttämättä koituvan heidän vahingokseen. Eniten iloitsi saapumisestani kuitenkin herttuan nuorempi poika Fernando, komea nuorukainen, hieno mies, antelias ja herkästi kiintyvä, joka vähän ajan kuluessa pyrki niin kiihkeästi saamaan minua ystäväkseen, että kaikilla oli siitä puheen aihetta; ja vaikka vanhempikin piti minusta ja osoitti minulle suosiotaan, ei hän sentään ollut niin ylen kiihkeä kuin Don Fernando kiintymyksessään ja kohtelussaan. Koska ystävysten kesken ei ole salaista eikä salattua seikkaa ja koska tuttavallinen suhteeni Don Fernandoon oli jo muuttunut ystävyydeksi, kävi niin, että hän ilmaisi minulle kaikki mielensä liikkeet, erittäinkin erään hellän tunteen, joka sai hänet hieman levottomaksi. Hän oli kiintynyt erääseen maalaistyttöön, isänsä alustalaiseen, jonka vanhemmat olivat erittäin varakkaat ja joka itse oli niin kaunis, häveliäs, älykäs ja siveä, ettei kukaan tuttavista voinut ratkaista mikä näistä seikoista ilmeni hänessä toisia erinomaisempana tai oivallisempana. Nämä kauniin maalaistytön hyvät ominaisuudet kiihtivät Don Fernandon intohimon siihen määrään, että hän, voidakseen saada tuon kaiken omakseen ja voittaakseen tytön koskemattomuuden, päätti antaa hänelle aviolupauksen, koska kaikki hänen yrityksensä olisivat muuten olleet tuloksettomat. Ystävyyden velvoittamana koetin esittää niin hyviä syitä ja niin havainnollisia esimerkkejä kuin suinkin osasin pidättääkseni häntä tuosta aikeesta ja saadakseni hänet siitä luopumaan; ja nähtyäni sitten ettei mistään ollut apua, päätin ilmoittaa asian herttua Ricardolle, hänen isälleen; mutta Don Fernando, ovela ja älykäs mies, oli jo sitä varonut ja pelännyt, koska olin hänen mielestään kelpo palvelijana velvollinen ilmaisemaan seikan, joka oli niin suureksi vahingoksi herrani herttuan kunnialle, ja niin hän, harhauttaakseen ja pettääkseen minua, sanoi minulle ettei keksinyt parempaa keinoa sen kauneuden unohtamiseen, joka häntä niin kovin kahlehti, kuin lähteä pois muutamaksi kuukaudeksi, ja sanoi tahtovansa järjestää tämän poissaolon siten, että me molemmat lähtisimme isäni kotiin ilmoittaen herttualle menevämme katsomaan ja ostamaan muutamia hyviä hevosia kotikaupungistani, missä syntyvät maailman parhaat. Tuskin tuon kuultuani minä rakkauteni yllyttämänä heti suostuin hänen päätökseensä, pitäen sitä niin hyvänä kuin suinkin ajatella voi, ja olisin varmaan siihen yhtynyt, vaikka sen perustelu ei olisi ollut niin oivallinen, koska huomasin, kuinka hyvä mahdollisuus ja tilaisuus minulle tarjoutui päästä jälleen näkemään Luscindaani. Tämän ajatukseni ja kaipaukseni tähden minä hyväksyin hänen mielipiteensä ja annoin tukea hänen päätökselleen kehoittaen häntä toteuttamaan sen niin pian kuin mahdollista, koska poissaolo todella tekee tehtävänsä kaikkein voimallisimmistakin aivoituksista huolimatta. Mutta myöhemmin sain tietää että hän minulle tätä ehdottaessaan oli jo nauttinut tyttöä tulevana puolisonaan ja odotti vain sopivaa tilaisuutta saadakseen vaarattomasti ilmaista asian, peläten mitä hänen isänsä herttua tulisi tekemään saatuaan tietää hänen mielettömyytensä. Koska nuorten miesten rakkaus useimmiten ei ole muuta kuin himoa, joka perimmältään tavoittelee vain hekumaa ja sen saavutettuaan loppuu, joten sen, mikä näytti rakkaudelta, täytyy peräytyä, koska se ei voi päästä luonnon asettamaa rajaa kauemmaksi (jota rajaa luonto ei ole asettanut aito rakkaudelle) — tarkoitan että Don Fernandon nautittua tyttöä hänen pyyteensä tyyntyivät ja hänen intohimonsa jäähtyi; ja jos hän aluksi olikin tahtovinaan lähteä pois päästäkseen niiltä rauhaan, niin nyt hän toden teolla hankkiutui lähtemään, jottei tarvitsisi ottaa kantaakseen niiden seurauksia. Herttua antoi hänelle luvan ja käski minun lähteä häntä saattamaan. Me saavuimme kotikaupunkiini, isäni otti hänet vastaan niin kuin hänen säätynsä edellytti, minä näin kohta jälleen Luscindan, tunteeni heräsivät taasen eloon (vaikka eivät olleet suinkaan kuolleet eivätkä kuihtuneetkaan), ja minä ilmaisin ne onnettomuudekseni Don Fernandolle, koska hänen osoittamansa suuren ystävyyden vuoksi ei mielestäni pitänyt salata häneltä mitään. Ylistin hänelle Luscindan kauneutta, suloa ja älykkyyttä niin innokkaasti, että ylistykseni virittivät häneen halun saada nähdä neidon, jota koristivat niin monet hyvät ominaisuudet. Kovaksi onnekseni täytin hänen pyyntönsä ja näytin Luscindan hänelle eräänä yönä, kynttilän valossa, ikkunassa, missä olimme tavallisesti keskustelleet. Luscindalla oli yllään vain kevyt yövaippa, joten Don Fernando hänet nähdessään heti unohti kaiken siihen saakka näkemänsä kauneuden. Hän mykistyi, huumaantui, hurmaantui, sanalla sanoen rakastui niin hereästi kuin tulette näkemään, kun jatkan kertomusta onnettomuudestani. Hänen intohimonsa (jonka hän salasi minulta ilmaisten sen ainoastaan taivaalle) sai vielä uutta virikettä, kun hän eräänä päivänä sattumalta löysi Luscindan kirjoittaman pienen kirjeen, jossa neito kehoitti minua pyytämään häntä hänen isältään puolisokseni. Se oli kirjoitettu niin älykkäästi, niin siveästi ja niin hellästi, että Don Fernando sen luettuaan sanoi yksin Luscindassa olevan kaikki ne kauneuden ja älykkyyden sulot, joista maailman muissa naisissa ilmeni ainoastaan rippeitä. Tahdon kyllä nyt tunnustaa että minua harmitti, kun kuulin Don Fernandon lausuvan ylistyssanojansa, vaikka hyvin tiesin, kuinka pätevillä syillä hän Luscindaa ylisti, ja että aloin pelätä ja varoa häntä, koska ei kulunut hetkeäkään, jona hän ei olisi halunnut jutella Luscindasta, ja hän viritti keskustelun, olipa aihe kuinka väkinäinen tahansa. Se herätti minuun eräänlaista mustasukkaisuutta, ei siksi, että olisin pelännyt Luscindan hyveen ja uskollisuuden mitenkään muuttuvan, mutta sittenkin kohtalo sai minut pelkäämään juuri sitä, mitä ne minulle takasivat. Don Fernando hankki aina itselleen tilaisuuden lukea kirjeet, jotka lähetin Luscindalle, ja samoin hänen vastauksensa, koska muka oli kovin ihastunut meidän molempien hienoon älyyn. Sattui sitten että Luscinda pyysi minulta luettavakseen ritariromaania, johon hän oli kovin mieltynyt, nimittäin Gallian Amadista…

Don Quijote oli tuskin ehtinyt kuulla puhuttavan ritariromaanista, kun hän jo sanoi:

— Jos teidän armonne olisi kertomustaan aloittaessaan minulle sanonut että hänen armonsa neiti Luscinda piti ritariromaaneista, oli sitte ilman mitään muuta ylistystä saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että hän oli erinomaisen ymmärtäväinen; en näet olisi pitänyt häntä siinä suhteessa niin oivallisena kuin te, hyvä herra, hänet kuvailitte, ellei hän olisi mielellään viljellyt niin herkullista luettavaa; mitä minuun tulee, ei niin muodoin tarvitse tuhlata enempää sanoja hänen kauneutensa, kuntonsa ja ymmärtäväisyytensä selittämiseksi, sillä yksin sen nojalla, mitä kuulin hänen harrastuksestaan, tunnustan hänet maailman kauneimmaksi ja älykkäimmäksi naiseksi. Ja minä toivoisin teidän armonne lähettäneen hänelle Gallian Amadiin ohella kelpo Kreikan Rugelin, koska tiedän että neiti Luscindaa olisivat suuresti miellyttäneet Daraida ja Garaya sekä Darinel-paimenen älykkäät esitykset ja ne hänen paimenlaulujensa ihastuttavat säkeet, joita hän niin ylen somasti, älykkäästi ja luontevasti lauloi ja esitti. Saattaa kumminkin tulla aika, jolloin tämä laiminlyönti korjataan, eikä sen korjaamiseen vaadita enempää kuin että teidän armonne suvaitsee lähteä kanssani kotikylääni, sillä siellä voin antaa teille neljättäsataa kirjaa, jotka ovat sieluni huvi ja elämäni hauskuus, vaikka toisaalta luulenkin ettei minulla ole niitä enää ainoatakaan, koska ilkeät ja kateelliset noidat ovat ne minulta varastaneet. Ja suvaitkoon teidän armonne antaa anteeksi että olen rikkonut lupauksemme olla keskeyttämättä kertomustanne; kun näet kuulen ritariseikoista ja vaeltavista ritareista, voin yhtä vähän olla puuttumatta puheeseen kuin Auringon säteet voivat olla lämmittämättä ja Kuun säteet luomatta kosteutta. Suokaa siis anteeksi ja jatkakaa, sillä se tässä nyt on tähdellisintä.

Don Quijoten lausuessa mitä tässä on kerrottu Cardenion pää oli painunut rintaa vasten ja hän näytti olevan syvissä mietteissä. Ja vaikka Don Quijote kahteen kertaan kehoitti häntä jatkamaan kertomustaan, hän ei kohottanut päätänsä eikä virkkanut sanaakaan; vasta pitkän tovin kuluttua hän sen kohotti ja lausui:

— En voi saada päästäni, sitä ei saa sieltä kukaan maailmassa, eikä kukaan voi minulle muuta uskotella, ja houkko olisikin, joka toisin luulisi tai uskoisi, kuin että se suurlurjus mestari Elisabat eli haureudessa kuningatar Madasiman kanssa.

— Ei, sen vieköön… — vastasi Don Quijote ankaran kiukun vallassa (viskaten voimasanan ilmoille kuin luodin, tapansa mukaan) — se on suurta ilkeyttä tai oikeammin sanoen konnamaisuutta: kuningatar Madásima oli erinomainen ylhäinen nainen, eikä sovi otaksua niin korkean ruhtinattaren eläneen sala-aviossa puoskarin kanssa, ja se, joka toisin väittää, valehtelee niin kuin ainakin suuri lurjus. Ja minä opetan hänet sen tietämään, jalkaisin tai ratsain, aseissa tai aseettomana, yöllä tai päivällä tai miten hyvänsä hän parhaaksi näkee.

Cardenio katseli häntä erittäin tarkkaavasti, hulluuden puuska oli hänet jo vallannut, hän ei ajatellutkaan jatkaa kertomustaan, eikä Don Quijote olisi sitä kuunnellut, niin kovin harmistuttuaan siitä, mitä oli kuullut sanottavan kuningatar Madásimasta. Merkillistä: hän kävi puoltamaan kuningatarta, ikään kuin tämä olisi tosiaankin ollut hänen todellinen ja synnynnäinen valtiattarensa; niin kovin olivat hänen kirotut kirjansa hänet pauloneet! Koska siis Cardenio oli jo järjiltään ja kuuli itseään mainittavan valehtelijaksi ja lurjukseksi ja monilla muilla samanlaisilla herjausnimillä, hän pani leikin pahakseen, sieppasi viereltään kivenmyhkyrän ja iski sillä Don Quijotea rintaan, niin että ritarimme kellahti selälleen. Nähdessään herraansa niin pideltävän Sancho Panza hyökkäsi kädet nyrkissä hullun kimppuun, mutta Räivä otti hänet vastaan kaataen hänet nyrkiniskulla jalkoihinsa, hyppäsi hänen päälleen ja ruhjoi hänen kylkiluitaan mielin määrin. Vuohipaimen, joka aikoi käydä Sanchoa auttamaan, joutui samaan löylyyn. Kukistettuaan ja möyhennettyään heidät kaikki Räivä jätti heidät siihen ja lahti ylhäisen tyynesti vuoriston kätköön. Raivoissaan siitä, että oli aivan aiheettomasti joutunut peitottavaksi, Sancho nousi ja kävi kostamaan vuohipaimenelle, sanoen syyn olevan hänen, koska hän ei ollut ennakolta ilmoittanut että tuo mies oli aika ajoin järjiltään; jos he olisivat sen tienneet, he olisivat olleet varuillaan voidakseen varjella itseään. Vuohipaimen vastasi että hän oli sen sanonut ja ettei ollut hänen syynsä, ellei Sancho ollut sitä kuullut. Sancho kiisti vastaan, samoin vuohipaimen vuorostaan, ja aikansa kiisteltyään he kävivät kiinni toistensa haiveniin ja mukiloivat toisiaan niin, että olisivat ruhjoutuneet rievuiksi, ellei Don Quijote olisi heitä tyynnyttänyt. Vuohipaimenta yhä retuuttaen Sancho sanoi:

— Antakaa minun tapella, armollinen herra, Murheellisen hahmon ritari; tämähän on kimeenimies niin kuin minäkin eikä mikään ritari, niin että minulla kaiketi on lupa mielin määrin kostaa kärsimäni solvaus ja otella hänen kanssaan nyrkki nyrkkiä vastaan rehellisen miehen lailla.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta minä tiedän, ettei hän ole mitenkään syyllinen siihen, mitä on tapahtunut.

Niin Don Quijote heidät rauhoitti ja kysyi sitten vielä kerran vuohipaimenelta, voisiko Cardenion löytää, sillä hän halusi ylen hartaasti kuulla hänen kertomuksensa jälkiosan. Vuohipaimen vastasi samoin kuin aikaisemmin ettei hän varmasti tiennyt, missä miehen tyyssija oli, mutta että Don Quijote epäilemättä hänet löytäisi, viisaana tai hulluna, jos liikkuisi uutterasti näillä tienoilla.

Viideskolmatta luku,

missä kerrotaan niistä merkillisistä seikoista, joita sattui Sierra Morenassa Manchan urhoolliselle ritarille, ja kuinka hän jäljitteli Kauniin-tumman katumuksentekoa.

Don Quijote sanoi hyvästi vuohipaimenelle, nousi jälleen Rocinanten selkään ja käski Sanchon tulla perässä, ja Sancho totteli varsin vastahakoisesti. He saapuivat vähitellen vuoriston jylhimpään osaan, ja Sancho oli menehtyä haluun saada jutella isäntänsä kanssa, mutta toivoi hänen aloittavan, jottei rikkoisi hänen määräystään. Kun vaitiolo kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi, hän virkkoi viimein:

— Herra Don Quijote, antakaa minulle siunauksenne ja päästäkää minut menemään, sillä tahdon nyt heti palata kotiin vaimoni ja lasteni luo, joiden kanssa minulla ainakin on lupa puhua ja jutella mitä ikinä haluan; jos näet teidän armonne vaatii minua kulkemaan näissä erämaissa päivin öin sallimatta minun puhutella itseään, milloin mieleni tekee, niin hautaatte minut elävältä. Jos sallimus edes soisi luontokappaleiden puhua, niin kuin Aisapussin ajalla, ei olisi niinkään hullusti, koska voisin haastella niille mieleni mukaan ja kova onneni siten unohtuisi; on näet paha ja liiallista kärsivällisyyttä kysyvä paikka, kun täytyy kulkea koko ikänsä etsien seikkailuja saamatta palkakseen mitään muuta kuin potkuja ja poukotusta, kiven ja nyrkin iskuja, ja siitä huolimatta täytyy pitää kitansa kiinni, uskaltamatta sanoa mitä on sydämellä, aivan kuin olisi mykkä.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitat, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä haluat mitä hartaimmin että kumoaisin julistamani kiellon, joka koskee kielesi käyttelyä. Katso siis se kumotuksi ja puhu mitä mielit, sillä ehdolla, että tämä kumoaminen on voimassa ainoastaan niin kauan kuin vaellamme täällä vuoristossa.

— Olkoon niin, — vastasi Sancho — kun vain saan nyt puhua, sillä Jumala yksin tietää mitä tuonnempana tapahtuu, ja käyttääkseni heti hyväkseni tätä lisenssiä kysyn teiltä: mitä syytä teidän armollanne oli käydä puoltamaan sillä siivolla tuota kuningatar Matosiimaa, vai mikä hänen nimensä oli? Mitä se haittasi, olipa tuo Sapatti hänen ystävänsä tai ei? Jos teidän armonne ei olisi ollut siitä millänsäkään, kun ette kerran ole hänen tuomarinsa, uskon hyvinkin että se hullu olisi jatkanut juttuansa ja olisivat jääneet saamatta kivenisku ja potkut ja runsas puolitusinaa korvatillikoita.

— Totisesti, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos tietäisit niin kuin tiedän minä, kuinka kunniallinen ja kuinka erinomainen ylhäinen nainen kuningatar Madásima oli, uskon varmaan että sanoisit minun menetelleen sangen kärsivällisesti, kun en murskannut suuta, joka sellaisia herjauksia syyti. On näet pahaa herjausta sanoa tai ajatellakaan että joku kuningatar voisi elää haureudessa jonkun haavurin kanssa. Asian laita on todellisuudessa niin, että tuo hullun miehen mainitsema mestari Elisabat oli erittäin järkevä ja neuvokas mies ja palveli kuningattaren kotiopettajana ja lääkärinä; mutta sellainen ajatus, että kuningatar oli hänen rakastajattarensa, on mieletön ja ansaitsee erittäin ankaran rangaistuksen. Ja jotta oikein oivallat ettei Cardenio tietänyt mitä sanoi, sinun tulee ottaa huomioon että hän niin sanoessaan oli jo järjiltään.

Sitähän minä sanonkin — virkkoi Sancho ettei ollut mitään syytä välittää hullun puheista; jos näet hyvä onni ei olisi auttanut teidän armoanne vaan kivi olisi osunut otsaanne niin kuin se osui rintaanne, niin hyvinpä meidän olisi käynyt puollettuamme tuota arvon rouvaa, jonka Jumala pois korjatkoon. Ja eikös Cardenio olisikin totisesti päässyt vapaaksi, koska oli hullu!

— Jokainen vaeltava ritari on velvollinen puolustamaan sekä viisaita että hulluja vastaan naisten kunniaa, olkoot nämä keitä tahansa, ja luonnollisesti sitäkin enemmän niin ylhäisten ja arvokkaiden kuningattarien kuin kuningatar Madásiman kunniaa, johon minä olen erikoisesti kiintynyt hänen hyvien ominaisuuksiensa tähden; hän näet ei ollut ainoastaan kaunis vaan lisäksi erittäin järkevä ja erittäin kärsivällinen vaivoissaan ja vastuksissaan, joita hänellä oli paljon; ja mestari Elisabatin neuvot ja seura olivat hänelle suureksi avuksi ja huojennukseksi, jotta hän saattoi järkevästi ja kärsivällisesti kestää vaikeutensa. Typerä ja ilkeämielinen rahvas sai siitä aiheen sanoa ja ajatella että kuningatar oli hänen rakastajattarensa; mutta ne valehtelevat, sanon minä toistamiseen, ja tulevat valehtelemaan, vaikka minun täytyisi sanoa se kaksisataa kertaa, kaikki, jotka niin ajattelevat tai sanovat.

— Enhän minäkään sitä sano enkä ajattele; — vastasi Sancho — sopikoot keskenään, ei minun paitani ole siinä pyykissä; olkoot eläneet haureudessa tai ei, Jumalalle heidän on täytynyt siitä tili tehdä; minä tulen tuvastani, en minä mitään tiedä; en halua kaivella toisten asioita, sillä siinä sattuu pian pilkka omaan nilkkaan. Sitäkin enemmän, kun olen alastomana syntynyt ja alaston olen vieläkin, niin etten voi menettää enkä voittaa; mutta jos nuo olisivatkin pitäneet yhtä, niin mitä se minua liikuttaa? Monet muuten luulevat löytävänsä silkkaa silavaa eivätkä löydä kinkun koukkua. Mutta kukapa voisi vainiota ovella sulkea? Sitä vähemmän, kun Vapahtajastakin tiesivät puhua pahaa.

— Jumala varjelkoon, — virkkoi Don Quijote — mitä hullutuksia sinä nyt lateletkaan, Sancho! Mitä tekemistä on sinun lappamillasi sananlaskuilla sen seikan kanssa, josta tässä puhumme? Vaikene, Sancho, jos henkesi on sinulle kallis, pidä tästä puoleen huoli vain omista asioistasi ja varo koskemasta niihin, jotka eivät sinulle kuulu. Ja käsitä viidellä aistillasi että kaikki, mitä olen tehnyt, teen ja tulen tekemään, on varsin järkevää ja nimenomaan ritariuden sääntöjen mukaista, jotka minä tunnen paremmin kuin kukaan muu niistä ritareista, jotka ovat sitoutuneet niitä noudattamaan.

— Hyvä herra, — vastasi Sancho — onkos sekin oiva ritarisäänto, että harhailemme eksyksissä täällä vuoristossa, missä ei ole tietä, ei polkua, etsien jotakin hullua, joka, hänet löydettyämme, kukaties saa päähänsä tehdä lopun aloittamastaan, ei kertomuksestaan, vaan teidän armonne pääkuoresta ja minun kylkiluistani ruhjomalla ne ihan pirstoiksi?

— Ole vaiti, Sancho, sanon vielä kerran; — virkkoi Don Quijote — minä näet ilmoitan sinulle ettei minua houkuttele näille maille niinkään halu tavata tuota hullua kuin mieli suorittaa täällä teko, jolla tulen voittamaan itselleni nimen ja maineen koko tunnetussa maailmassa; ja se tulee olemaan sellainen, että sinetöin sillä kaiken sen, mikä saattaa tehdä vaeltavasta ritarista moitteettoman ja kuuluisan.

— Onko se teko hyvin vaarallinenkin? — kysyi Sancho.

— Ei, — vastasi Murheellisen hahmon ritari — vaikka noppa tosin voisi pyörähtää niinkin, että joudumme menettämään emmekä voittamaan; mutta kaikki riippuu sinun uutteruudestasi.

— Minun uutteruudestani? — sanoi Sancho.

— Niin; — vastasi Don Quijote — jos näet palaat pian sieltä, minne aion sinut lähettää, niin vaivani loppuu pian ja kohta alkaa autuuteni. Ja koska ei ole oikein pitää sinua kauemmin epätietoisena, odottamassa selkoa siitä, mitä sanani tarkoittavat, tahdon huomauttaa sinulle, Sancho, että Gallian Amadis oli yksi kaikkein oivallisimmista ritareista. En sanonut oikein sanoessani, että hän oli yksi: hän oli ainoa, ensimmäinen, yksin lajissaan, valtias kaikkien niiden joukossa, jotka hänen aikanaan maailmassa elivät. Piru periköön Don Belianiin ja kaikki ne, jotka väittävät hänen jossakin suhteessa vetäneen vertoja Amadiille, sillä he erehtyvät, sen vannon. Sanon vielä että maalaaja, tahtoessaan tulla taiteensa alalla kuuluisaksi, kokee jäljitellä kaikkein mainioimpien tuntemiensa maalaajien alkuperäisiä teoksia. Sama sääntö koskee kaikkia muitakin merkittäviä toimia ja ammatteja, jotka ovat valtioiden kaunistuksena, ja niin on velvollinen tekemään ja niin tekee se, joka tahtoo hankkia järkevän ja kärsivällisen ihmisen nimen, jäljitellen Odysseusta, jonka henkilössä ja vaikeuksissa Homeros havainnollisesti kuvailee järkevyyttä ja kärsivällisyyttä, kuten Vergilius puolestaan osoittaa meille Aeneaan persoonassa kuuliaisen pojan kuntoa ja urhoollisen ja kokeneen sotapäällikön terävä-älyisyyttä. Eivätkä he kuvailleet Ja esittäneet näitä henkilöitään sellaisina kuin he olivat vaan sellaisina kuin heidän tuli olla, jotta heidän hyveidensä esikuva säilyisi myöhemmille polville. Aivan samoin oli Amadis urhoollisten ja rakastuneiden ritarien Pohjan- ja Kointähti, heidän Aurinkonsa, jota tulee jäljitellä meidän kaikkien rakkauden ja ritarillisuuden lipun alla taistelevien. Koska siis on niin laita, ja on aivan varmaan, niin minun mielestäni, Sancho ystäväni, on sillä ritarilla, joka parhaimmin häntä jäljittelee, paras mahdollisuus kaiken ritarillisen täydellisyyden saavuttamiseen. Ja eräs niistä seikoista, joissa tämä ritari ilmeisimmin osoitti viisauttaan, kuntoaan, urhoollisuuttaan, kärsivällisyyttään, lujuuttaan ja rakkauttaan, oli se, kun hän valtiattarensa Orianan ylenkatsomana vetäytyi katumuksentekoon Köyhälle kalliolle otettuaan uuden nimen, Kaunis-tumma, joka epäilemättä oli erittäin merkitsevä ja hyvin soveltuva siihen elämäntapaan, jonka hän oli vapaaehtoisesti valinnut. Niinpä onkin minun helpompi jäljitellä häntä siten kuin halkomalla jättiläisiä, hakkaamalla poikki käärmeiden päitä, tappamalla lohikäärmeitä, tuhoamalla sotajoukkoja, murskaamalla laivastoja ja pyörtämällä loitsuja. Ja koska tämä seutu on erittäin sopiva sellaiseen tarkoitukseen, ei ole syytä jättää käyttämättä tilaisuutta, jonka tukkaan nyt voin niin vaivattomasti tarttua.

— Mitä teidän armonne oikeastaan aikoo tehdä tässä syrjäisessä seudussa? — kysyi Sancho.

— Enkö sinulle jo sanonut — vastasi Don Quijote — että tahdon jäljitellä Amadista rupeamalla täällä epätoivoiseksi, mielipuoleksi ja raivopäiseksi jäljitelläkseni samalla Don Rolandia, kun hän eräältä lähteeltä löysi merkit, jotka todistivat kauniin Angelican olleen häpeän töissä Medoron kanssa, ja sen seikan synnyttämästä mielikarvaudesta kääntyi hulluksi, tempoi puita juuriltaan, sokaisi kirkkaiden lähteiden veden, surmasi paimenia, tuhosi karjalaumoja, poltti mökkejä, hajoitti taloja, ryösti hevosia ja teki lukemattomia muita ennen kuulumattomia tekoja, jotka ansaitsevat ikuisen maineen ja muistiinmerkinnän? Ja vaikka en aiokaan jäljitellä Rolandia eli Orlandoa eli Rotolandoa (häntä näet mainittiin kaikilla näillä kolmella nimellä) kohta kohdalta kaikissa niissä hullutuksissa, joita hän teki, sanoi ja ajatteli, luonnostelen kuitenkin niin hyvin kuin suinkin osaan niitä, jotka minusta näyttävät olennaisimmilta ja voipa käydä niinkin, että tyydyn jäljittelemään vain Amadista, joka tuhoisista hullutuksista pidättyen teki niitä vain kyyneleisiä ja tunteellisia saavuttaen yhtä suuren maineen kuin kaikkein kuuluisin.

— Minusta näyttää — sanoi Sancho — että ne ritarit, jotka sellaisiin hommiin ryhtyivät, olivat ärsytettyjä ja että heillä oli aihetta harjoittaa noita tyhmyyksiä ja katumuksia; mutta mitä syytä on teidän armollanne ruveta hulluksi? Kuka nainen on teidät hylännyt, tai mitä merkkejä olette löytänyt siitä, että neiti Dulcinea Tobosolainen on pitänyt jotain lystiä maurin tai kristityn kanssa?

— Siinä se onkin asian ponsi — vastasi Don Quijote — ja siinä minun aikeeni hienous; ei näet kannata kehua eikä kiittää, jos vaeltava ritari tulee hulluksi jostakin syystä: ytimeen osuu se, joka kääntyy mielettömäksi ilman mitään aihetta, siten saaden naisensa ajattelemaan: kun näin käy kuivassa, niin mitä tapahtuukaan tuoreessa? Sitä paitsi minulla on täysi syy niin menetellä, koska olen ollut ylen kauan poissa alinomaisen valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen luota, sillä poissa oleva, kuten jo taannoin kuulit Ambrosio-paimenen sanovan, kärsii ja pelkää kaikkea pahaa. Älä siis, hyvä Sancho, huoli tuhlata aikaa neuvomalla minua luopumaan niin erinomaisesta, niin otollisesta ja niin ennen kuulumattomasta jäljittelystä. Minä olen hullu ja pysyn hulluna, kunnes sinä palaat tuoden vastauksen kirjeeseen, jonka aion mukanasi lähettää valtiattarelleni Dulcinealle; jos vastaus on sellainen kuin uskollisuuteni edellyttää, niin mielettömyyteni ja katumuksentekoni päättyy, ellei, niin tulen hulluksi toden tiestä ja muutun niin muodoin aivan tunteettomaksi. Vastasipa hän siis miten tahansa, minä vapaudun joka tapauksessa siitä selkkauksesta ja ahdistuksesta, johon minut jätät, joko niin, että järjissäni ollen iloitsen tuomastasi hyvästä sanomasta, tai niin, että hulluna olen tunteeton sille pahalle, mitä viestisi sisältää. Mutta kuulehan, Sancho, onko sinulla hyvässä tallessa Mambrinon kypäri? Minä näet kyllä huomasin että otit sen maasta, kun se kiittämätön ihminen aikoi hakata sen kappaleiksi. Se ei kumminkaan onnistunut, ja siitä voidaan havaita, kuinka mainiosti se on karkaistu.

Siihen vastasi Sancho:

— Jumalan nimessä, herra Murheellisen hahmon ritari, en voi sietää enkä kärsivällisesti kuunnella muutamia teidän armonne puheita, joista johdun ajattelemaan että kaikki, mitä minulle sanotte ritariasioista ja kuningaskuntien ja keisarikuntien valloittamisesta, saarten lahjoittamisesta ja muiden suosionosoitusten sekä ihanuuksien jakamisesta, niin kuin vaeltavien ritarien tapa on, että se kaikki on vain puuta heinää ja jaaritusta, pelkkää höpinää tai löpinää, tai miten sitä nimittäisi. Kun näet kuulee teidän armonne sanovan että parturinvati on Mambrinon kypäri ettekä te moneen päivään selkiä siitä erehdyksestänne, niin mitä muuta täytyy ajatella kuin että se, joka sellaista sanoo ja vakuuttaa, on varmasti päästään vialla? Vati minulla on pussissani, ihan kuhmuisena, ja minä kuljetan sitä mukanani aikoen korjata sen, kunhan tulen kotiin, ja käyttää sitä partaani ajellessani, jos Jumala on minulle niin armollinen, että joskus pääsen takaisin vaimoni ja lasteni luo.

— Kuule, Sancho, saman Jumalan nimessä, jonka äsken vannoessasi mainitsit, — sanoi Don Quijote — vannon minäkin että sinulla on heikoimmat ymmärryksenlahjat kaikkien niiden aseenkantajien joukossa, jotka tässä maailmassa elävät tai ovat milloinkaan eläneet. Onko mahdollista, ettet ole koko sinä aikana, jonka olet kanssani vaeltanut, tullut oivaltamaan että kaikki vaeltavien ritarien seikat näyttävät houreilta, typeryyksiltä ja mielettömyyksiltä ja ovat kaikki nurinkäännettyjä? Niin ei suinkaan ole todella laita, vaan se johtuu siitä, että vaiheillamme vaeltaa aina joukko noitia, jotka muuttavat ja vaihtavat kaikki seikkamme muuntaen ne toisiksi, miten mielivät ja miten haluavat joko suosia tai tuhota meitä; ja niinpä sekin, mikä sinusta näyttää parturinvadilta, ilmenee minulle Mambrinon kypärinä, ja jostakin kolmannesta se varmaan näyttää taas muulta. Minun puolellani oleva noita osoitti epäilemättä erinomaista huolenpitoa antamalla sen, mikä toden tottakin on Mambrinon kypäri, näyttää kaikista parturinvadilta, sillä sen ollessa niin ylen arvokas kaikki ihmiset vainoaisivat minua riistääkseen sen minulta, mutta nähdessään että se onkin vain parturinvati, he eivät huoli sitä tavoitella, kuten selvästi osoitti se, että mies aikoi rikkoa sen ja jätti maahan, viemättä sitä mukanaan; jos näet hän olisi sen tuntenut, ei hän varmaankaan olisi sitä millään ehdolla siihen jättänyt. Pidä se hallussasi, ystäväni, sillä nyt en sitä tarvitse, pikemminkin minun täytyy riisua kaikki varukseni ja jäädä niin alastomaksi kuin syntyessäni, jos päätän noudattaa katumuksenteossa enemmän Rolandin kuin Amadiin esimerkkiä.

Näin keskustellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka kohosi yksinäisenä, melkein kuin äkkijyrkkä valtava kalliopaasi monien ympärillä olevien joukossa. Sen alla virtasi leppoisa pieni puro, ja koko lähiseutu oli nurmea, niin vihantaa ja mehevää, että sitä katseli ilokseen. Siinä oli runsaasti metsäpuita ja eräitä kasveja ja kukkasia, jotka tekivät tienoon mieluisaksi. Tämän paikan valitsi Murheellisen hahmon ritari katumuksentekoa varten ja alkoi heti sen nähdessään lausua raikuvalla äänellä, kuin olisi ollut ihan järjiltään:

— Tämä, oi korkeat taivaat, on paikka, jonka katson ja valitsen itkeäkseni onnettomuutta, johon te olette minut syösseet. Tämä on paikka, jossa silmieni neste lisää tuon puron vesiä ja lakkaamattomat huokaukseni alinomaa häilyttävät näiden vuoriston puiden lehviä, todistukseksi ja merkiksi siitä tuskasta, jota ahdistettu sydämeni potee. Oi te maaseudun jumalaiset haltijat, keitä lienettekin, joiden tyyssijana on tämä asuttavaksi kelpaamaton tienoo, kuunnelkaa, kuinka valittaa tämä poloinen rakastaja, jonka pitkäaikainen ero ja jokin luuloteltu mustasukkaisuus ovat karkoittaneet tähän jylhään seutuun voivottelemaan ja valittamaan sen kiittämättömän ja ihanan olennon säälimättömyyttä, joka on kaiken inhimillisen kauneuden päätös ja kruunu! Oi te vuoren immet ja metsän neidot, joiden tuttuna asuinsijana ovat vuoriston viidakot, niin totta kuin toivon etteivät ketterät ja kiimaiset satyyrit, jotka teitä lempivät, vaikka turhaan, milloinkaan pääse häiritsemään tyyntä rauhaanne, pyydän teitä olemaan apunani valittaessani onnettomuuttani, tai ainakin väsymättä valitustani kuuntelemaan! Oi Dulcinea Tobosolainen, minun öitteni päivä, minun tuskieni autuus, minun retkieni opastava Pohjantähti, minun hyvän onneni taivainen valo, niin totta suokoon Jumala sinulle menestystä, milloin ikinä sitä mahdat häneltä anella, kuin sinä kääntänet katseesi siihen paikkaan ja tilaan, johon ero sinusta on minut saattanut, ja otollisin lausein ilmoittanet suovasi mitä uskollisuuteni edellyttää! Oi te yksinäiset puut, joiden tulee tästä lähtien olla minun yksinäisen seurana, ilmoittakaa oksienne viehkeällä häilynnällä ettei minun läsnäoloni ole teistä vastenmielinen! Oi sinä aseenkantajani, mieluisa seuralaiseni kaikessa menestyksessäni ja vastoinkäymisessäni, paina tarkoin mieleesi mitä näet minun täällä tekevän, jotta kerrot ja lausut sen sille, joka on tämän kaiken alku ja syy!

Niin sanottuaan hän astui Rocinanten selästä, sipaisi samassa pois satulan ja suitset, löi hepoa kämmenpohjalla lautasille ja lausui.

— Vapaaksi päästää sinut hän, joka itse on vailla vapautta, oi ratsuni, teoiltasi yhtä oivallinen kuin kohtaloltasi onneton! Lähde minne mielit; sinun otsaasi on kirjoitettu ettei sinun vertaisesi ollut kiitäjänä Astolfon Hippogrifo[82] eikä maineikas Frontino, joka vaati Bradamantelta niin kalliin hinnan.

Sen nähdessään virkkoi Sancho:

— Siunattu olkoon hän, joka vapautti meidät harmon riisumisen vaivoista, sillä eipä totisesti olisi siinäkään puuttunut taputtelua eikä sen ylistykseksi lausuttavia sanoja; jos se tässä nyt olisi, en kamminkaan sallisi kenenkään riisua siltä satulaa, koska siihen ei ole minkäännäköistä syytä; eihän harmoa voineet koskea yleiset kysymykset rakastumisesta ja epätoivosta, koska niissä tiloissa ei ollut sen isäntä, joka olin minä, niin kauan kuin Jumala hyväksi näki. Ja totta puhuen, herra Murheellisen hahmon ritari, jos ajatellaan vakavasti minun lähtöäni ja teidän armonne hulluutta, on parasta jälleen satuloida Rocinante korvaamaan menetettyä harmoani, koska siten säästyy aikaa minun matkatessani perille ja taas takaisin; jos näet kuljen jalkapatikassa, en tiedä, milloin ehdin sinne enempää kuin takaisinkaan, sillä olen aivan varmasti kehno käypäläinen.

— Olkoon menneeksi, Sancho, — vastasi Don Quijote — tapahtukoon niin kuin tahdot, sillä ajatuksesi ei näytä minusta huonolta; ja minä sanon että sinä lähdet kolmen päivän kuluttua, koska tahdon sinun tänä aikana näkevän mitä hänen tähtensä teen ja sanon, jotta kerrot sen hänelle.

— Mitäpä minulla on näkemistä — sanoi Sancho — sen lisäksi, mitä olen jo nähnyt?

— Onpa sinulla oiva selko! — vastasi Don Quijote. — Minun tulee nyt vielä repiä vaatteeni, heittää pois varukseni ja iskeä päätäni näihin kallioihin sekä tehdä muita samanlaisia tekoja, joita varmaan ihmettelet.

— Jumalan tähden, — virkkoi Sancho — teidän armonne katsokoon tarkoin, kuinka pukkaa, sillä voitte osua sellaiseen kallioon ja sellaiseen kohtaan, että koko tämä katumushomma päättyy ensi iskuun; ja minä puolestani olisin sitä mieltä, että teidän armonne, jos nuo puskut mielestänne ovat välttämättömiä eikä tehtävää käy suorittaminen ilman niitä, tyytyisi, koska tämä kaikki on pelkkää kuvittelua ja matkimista ja pilaa, tyytyisi, sanon minä, puskemaan päänsä veteen tai johonkin muuhun pehmeään, esimerkiksi pumpuliin; ja jättäkää asia muuten minun huolekseni, kyllä kerron armolliselle neidille että teidän armonne puski päänsä kallion kärkeen, joka oli timanttia kovempi.

— Minä kiitän sinua hyvästä tarkoituksestasi, kelpo Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta tahdon tehdä sinulle tiettäväksi ettei se, mihin ryhdyn, ole mitään pilaa, vaan totista totta, sillä muussa tapauksessa rikkoisin ritarilakeja, jotka kieltävät meitä lausumasta mitään valhetta, määräten tämän kiellon rikkojille saman rangaistuksen kuin niille, jotka lankeavat uudelleen kerettiläisyyteen; ja toisen seikan tekeminen toisen asemesta on samaa kuin valehteleminen. Niin muodoin minun pääni iskujen tulee olla todellisia, voimallisia ja päteviä, eikä niissä saa ilmetä mitään saivartelua eikä luulottelua. On myös välttämätöntä, että jätät minulle hiukan liinannöyhtää, jotta saan itseäni hoitaa, koska kohtalo on määrännyt että meiltä tulee puuttua balsamin, jonka menetimme.

— Pahempi seikka oli aasin kadottaminen, — vastasi Sancho — sillä sen mukana menetettiin liinannöyhtä ja kaikki tyynni. Ja minä pyydän teidän armoanne olemaan milloinkaan enää muistelematta sitä kirottua juomaa, sillä pelkkä sen nimen kuuleminen saa kääntymään ylösalaisin ei ainoastaan vatsani vaan sielunikin. Pyydän teitä sitä paitsi otaksumaan että ne kolme päivää, joiden kuluessa minun piti nähdä tekemiänne hullutuksia, ovat jo kuluneet, sillä minä katson ne nähdyiksi ja lainvoiman saaneiksi ja kerron niistä armolliselle neidille ihmeellisiä asioita. Kirjoittakaa nyt kirje ja lähettäkää minut heti matkaan, sillä minulla on palava halu tulla takaisin pelastamaan teidän armonne tästä kiirastulesta, johon teidät jätän.

— Kiirastuleksiko sitä nimität, Sancho? — sanoi Don Quijote. — Oikeammin tekisit, jos nimittäisit sitä helvetiksi tai joksikin muuksi vielä pahemmaksi, jos sellaista on olemassa.

— Olen kuullut sanottavan — vastasi Sancho — että niillä, jotka ovat helvetissä, nulla est retentio.[83]

— En ymmärrä mitä tuo retentio merkitsee — sanoi Don Quijote.

— Retentio — vastasi Sancho — on sitä paljon, että se joka kerran on helvetissä ei tule sieltä ulos, eikä voisikaan tulla. Teidän armonne laita tulee olemaan toisin, elleivät jalkani pahoin petä, kun minulla vain on kannukset Rocinanten virvoittamiseksi; ja annahan, kun olen toden teolla Tobosossa ja armollisen neidin Dulcinean edessä, niin kerron hänelle sellaisia seikkoja niistä tyhmyyksistä ja hullutuksista (mikä kaikki on yhtä ja samaa), joita teidän armonne on tehnyt ja tekee yhä vielä, että hänestä tulee pehmoisempi kuin lapanen, vaikka hän saapuessani olisi korkkitammea kovempi; hänen suloisen ja hunajaisen vastauksensa kanssa palaan sitten ilmojen halki kuin noita ikään ja pelastan teidän armonne tästä kiirastulesta, joka näyttää helvetiltä, mutta ei se ole, koska on poispääsyn toivo, jota, kuten jo sanoin, ei ole helvetissä oljentelevilla, enkä minä usko teidän armonnekaan muuta väittävän.

— Se on totta, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — mutta kuinka saamme tässä kirjeen kirjoitetuksi?

-— Entä aasiosoituksen? — lisäsi Sancho.

— Kaikki tulee mukaan, — sanoi Don Quijote — ja koska tässä ei ole paperia, olisi kaiketi hyvä, jos kirjoittaisimme sen puiden lehdille tai pienille vahatauluille, niin kuin muinaisajan ihmiset, vaikka taitaa nyt olla yhtä vaikea löytää sellaisia välineitä kuin paperiakin. Mutta johtui tässä mieleeni, mihin se voitaisiin hyvin ja erittäin hyvin kirjoittaa, nimittäin Cardenion omistamaan muistiinpanokirjaan. Sinä pidät sitten huolen siitä, että se jäljennetään paperille, hyvällä käsialalla, ensimmäisessä kohtaamassasi paikassa, missä on koulumestari, ja ellet sellaista tapaa, niin jäljentäähän sen kuka suntio tahansa; mutta älä anna sitä kenenkään julkisen kirjurin jäljennettäväksi, sillä ne kirjoittavat sen kuin protokollan, niin ettei siitä ota selvää itse pirukaan.

— Mutta kuinkas sitten käy allekirjoituksen? — kysyi Sancho.

— Amadiin kirjeet eivät olleet milloinkaan allekirjoitettuja vastasi Don Quijote.

— Hyvä on; — vastasi Sancho — mutta osoitus on välttämättä allekirjoitettava, ja jos se jäljennetään, niin sanovat että nimikirjoitus on väärennetty, ja minä jään vaille aaseja.

‒ Osoitus on sinulla muistiinpanokirjassa allekirjoitettuna, Ja sen nähdessään sisarentyttäreni ei vastustele sen lunastamista. Mitä taas rakkauskirjeeseen tulee, käsket kirjoittaa alle: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari». Ei näet paljoakaan haittaa, vaikka sen kirjoittaa joku toinen, sillä Dulcinea, mikäli muistan, ei osaa lukea eikä ole eläessään nähnyt minun käsialaani eikä kirjoittamaani kirjettä, koska rakkautemme on molemmin puolin ollut aina platonista menemättä pitemmälle kuin kunnialliseen toistemme katselemiseen. Ja sekin on tapahtunut niin harvoin että uskallan hyvällä omallatunnolla vannoa etten niinä kahtenatoista vuotena, joina olen häntä rakastanut hartaammin kuin näiden omien silmieni valoa, jotka kerran maahan maatuvat, ole nähnyt häntä montakaan kertaa; ja onpa vielä mahdollista, ettei hän näinä harvoina kertoina ole tullut huomanneeksi, milloin olen häntä katsellut: niin tarkoin suojaten ja silmällä pitäen ovat häntä kasvattaneet hänen isänsä Lorenzo Corchuelo[84] ja hänen äitinsä Aldonza Nogales.[85]

— Ahaa! — virkkoi Sancho. — Onko siis Lorenzo Corchuelon tytär se valtiatar Dulcinea Tobosolainen, muuten Aldonza Lorenzon nimellä mainittu?

On, vastasi Don Quijote — ja hän ansaitsisi päästä koko maailman valtiattareksi.

Minä tunnen tytön hyvin — sanoi Sancho — ja voin vakuuttaa että hän heittää sauvaa yhtä hyvin kuin kylän väkevin nuori mies. Voi taivaan taatto, kuinka reilu tyttö se on, ei moittimista mitään, roteva kuin mies, ja hän varmaan pelastaa pahastakin paikasta nyt ja edeskinpäin minkä vaeltavan ritarin tahansa, joka pitää häntä naisenansa. Voi koiran poika, kuinka hän on väkevä, ja millainen hänellä on ääni! Tiedän kertoa että hän eräänä päivänä nousi kylän kellotapuliin huutamaan kotiin renkejä isänsä kesantopellolta, ja nämä, vaikka olivatkin hyvän puolen peninkulman päässä, kuulivat huudon yhtä selvästi kuin jos olisivat olleet tapulin juurella. Ja parasta hänessä on, ettei hän ole ensinkään turhan ujo, hän näet on aika mamsseli: pitää peliänsä kaikkien kanssa ja osaa ottaa kaikesta huvin ja kujeen aihetta. Nytpä sanon, herra Murheellisen hahmon ritari, että teidän armonne sopii ja tuleekin hullutella hänen tähtensä ja vielä lisäksi aivan täydellä syyllä painua epätoivoon ja hirttää itsenne, sillä kukaan, joka saa sen kuulla, ei voi olla sanomatta että teitte aivan erinomaisesti oikein, vaikka piru teidät perisi. Ja mielisinpä jo päästä matkaan vain saadakseni nähdä hänet, sillä en ole nähnyt häntä moniin aikoihin, ja hän on varmaan kovin muuttunut, sillä vaimoväen näköpää kärsii pahoin alinomaisesta vainiolla, päivänpaahteessa ja purevassa ilmassa oleskelemisesta. Ja nyt tunnustan teille vilpittömästi, herra Don Quijote, että aina tähän saakka olen vaeltanut suuressa tietämättömyydessä, kun olen lujasti ja järkähtämättömästi uskonut että neiti Dulcinean täytyi olla joku prinsessa, johon teidän armonne oli rakastunut, tai joku sellainen henkilö, joka hyvin ansaitsisi teidän armonne hänelle lähettämät lahjat, sekä biskajalaisen että kaleerivankien matkassa toimitetut ja nähtävästi vielä monet muut, koska teidän armonne varmaan on suoriutunut voittajana monesta taistelusta sinä aikana, jolloin en vielä ollut aseenkantajananne. Mutta asiaa oikein harkiten: mitä välittää neiti Aldonza Lorenzo, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolainen, siitä, että teidän armonne voittamat ja nyt ja tuonnempana hänen luoksensa lähettämät henkilöt tulevat hänen tykönsä ja lankeavat polvilleen hänen eteensä? Saattaisihan käydä niin, että hän olisi heidän saapuessaan pellavia häkilöimässä tai riihtä puimassa ja he nolostuisivat hänet nähdessään ja lahja häntä naurattaisi ja suututtaisi.

— Olenhan jo sanonut sinulle, Sancho, monet kerrat — virkkoi Don Quijote — että olet suuri suupaltti ja, vaikka tylsä ymmärrykseltäsi, yrität monesti olla sukkela; mutta osoittaakseni sinulle, kuinka typerä olet sinä ja kuinka hyvä-älyinen olen minä, mielin kertoa kuultavaksesi pienen tarinan. Sinun tulee tietää että eräs kaunis, nuori, riippumaton ja varakas ja ennen kaikkea suruton leskirouva rakastui nuoreen maallikkoveljeen, turpeaan ja jäntterään veikkoon, jonka esimies sai sen tietää ja sanoi eräänä kauniina päivänä kelpo leskelle, veljellisesti häntä nuhdellen: »Minua kovin ihmetyttää, armollinen rouva, eikä suinkaan vähästä syystä, että niin ylhäinen, niin kaunis ja niin varakas nainen kuin teidän armonne on rakastunut moiseen sivistymättömään, kehnoon ja typerään mieheen, vaikka täällä meidän talossamme on niin paljon maistereita, niin paljon kandidaatteja ja teologeja, joista teidän armonne voi valita kuin päärynäläjästä sanoen: 'Tästä minä pidän, tuosta en huoli.'» Mutta leski vastasi varsin hilpeästi ja luontevasti: »Arvoisa herra, teidän armonne erehtyy pahoin ja ajattelee kovin vanhanaikaisesti, jos luulee minun valinneen huonosti, vaikka hän, josta puhutaan, olisi hyvinkin yksinkertainen, sillä siinä, mihin minä häntä tarvitsen, hän on yhtä hyvä ja parempikin filosofi kuin Aristoteles.» Samoin, Sancho, on Dulcinea Tobosolainen, sikäli kuin minä häntä rakastan, maailman ylhäisimmän prinsessan veroinen. Niin on laita, eivätkä kaikki runoilijat, jotka ylistävät naisiansa antamalla heille nimet mielensä mukaan, itse asiassa suinkaan näitä rakastettuja omista. Luuletko sinä että jokainen Amarillis, Fyllis, Silvia, Diana, Filida ja muut sellaiset, joita kirjat, kansanlaulut, parturien tuvat ja komediateatterit vilisevät, todella ovat olleet ilmieläviä naisia ja kuuluneet niille, jotka heitä ylistävät ja ovat ylistäneet? Niin ei suinkaan ole laita, vaan useimmat kuvittelevat heitä saadakseen aihetta säkeisiinsä ja jotta heitä pidettäisiin rakastuneina ja henkilöinä, jotka kelpaavat rakastajiksi. Niinpä riittääkin minulle, kun ajattelen ja uskon että oivallinen Aldonza Lorenzo on kaunis ja kunniallinen; syntyperä sitä vastoin merkitsee vähän, sillä sitä varmaankaan ei tulla tutkimaan, jotta voitaisiin antaa hänelle jokin sotilaallinen ritarimerkki, ja minä puolestani pidän häntä maailman ylhäisimpänä prinsessana. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ellet jo sitä tiedä, että kaksi seikkaa kiihtää rakkauteen enemmän kuin mikään muu, nimittäin suuri kauneus ja hyvä maine, ja ne molemmat nähdään Dulcineassa mitä suurimmassa määrässä, sillä kauneudeltaan ei kenkään ole hänen veroisensa, ja maineen moitteettomuudessa pääsevät vain harvat hänen rinnalleen. Ja loppujen lopuksi: minä ajattelen että kaikki, mitä sanon, on niin, ettei siinä ole yhtään liikaa eikä liian vähän, ja minä kuvaan hänet mieleeni sellaisena kuin haluan hänen olevan sekä kauneudeltaan että ylevyydeltään, eikä häntä saavuta eikä hänelle vedä vertoja yksikään menneiden aikojen kuuluisa nainen, ei kreikkalainen, ei barbaari eikä roomalainen. Sanokoon siis jokainen mitä tahtoo; jos näet minua tästä moittivat tietämättömät, eivät ankarat tutkijat minua kumminkaan tuomitse.

— Minä myönnän että teidän armonne on kaikin puolin oikeassa — vastasi Sancho — ja että itse olen aasi. En sentään oikein ymmärrä mikä tuon aasin nyt suuhuni toi, sillä eihän pidä puhua nuorasta hirtetyn miehen talossa. Mutta kirje tänne näin, ja Jumalan haltuun, sillä nyt minä tästä muutan.

Don Quijote otti esiin muistiinpanokirjan, väistyi syrjään ja alkoi aivan rauhallisesti kirjoittaa kirjettä. Saatuaan sen valmiiksi hän kutsui luokseen Sanchon ja sanoi tahtovansa lukea sen hänelle, jotta hän oppisi sen ulkoa, siltä varalta, että sattuisi sen matkalla kadottamaan, sillä hänen huonon onnensa saattoi pelätä vievän minne tahansa. Siihen vastasi Sancho:

— Teidän armonne kirjoittakoon sen pariin kolmeen kertaan tähän kirjaan ja antakoon kirjan minulle, niin minä kyllä pidän sen tallella; mieletöntä näet on ajatella että sen painaisin muistiini, joka minulla on niin huono, että usein unohtuu oma nimenikin. Siitä huolimatta teidän armonne suvaitkoon sen minulle lukea; kuuntelen sitä mielelläni, sillä sen täytyy luistaa kuin voideltu.

— Kuuntele, näin se kuuluu — sanoi Don Quijote:

Don Quijoten kirje Dulcinea Tobosolaiselle.

»Suurivaltainen ja korkea Hallitsijatar:

Erossaolon odan lävistämä ja sydämen huimien taistojen haavoittama toivottaa sinulle, suloisin Dulcinea Tobosolainen, terveyttä, jota hänellä itsellään ei ole. Jos sinun kauneutesi halveksuu minua, ellei sinun oivallisuutesi ole minulle suopea, jos sinun ylenkatseesi on minulle murheeksi, niin minä, kuinka ikinä mahtanenkin olla tuskan tuttu, en voine kestää tätä kärsimystä, joka on niin hyvin ankara kuin ylen pitkällinenkin. Kelpo aseenkantajani Sancho tulee antamaan sinulle, oi kaunis kiittämätön, minun armas viholliseni! täydellisen tiedon siitä, kuinka nyt on minun laitani sinun tähtesi: jos mielit käydä minua auttamaan, olen sinun omasi, ellet, niin tee mitä hyväksi näet, sillä päiväni päättämällä tyydytän sinun julmuutesi ja oman kaipuuni.

Sinun hamaan kuolemaan saakka,

Murheellisen hahmon ritari.»

— Isäni autuuden nimessä, — sanoi Sancho kirjeen kuultuaan — sehän on ylevintä, mitä olen koskaan kuullut. Tule ja puserra, kuinka teidän armonne sanoo hänelle kaiken, mitä mieli tekee, ja kuinka hyvin se sopii allekirjoitukseen Murheellisen hahmon ritari. Sanonpa totisesti että teidän armonne on itse piru ja ettei ole sellaista, mitä te ette osaa.

— Kaikki on tarpeen — vastasi Don Quijote — siinä toimessa, jota minä harjoitan.

— No niin, — virkkoi Sancho — jospa teidän armonne nyt pistää tuohon toiselle puolelle osoituksen, jolla saan ne kolme aasia, ja allekirjoittaa sen hyvin selvästi, jotta nähdessään heti sen tuntevat.

— Mielelläni — vastasi Don Quijote.

Kirjoitettuaan hän luki sen, ja se kuului näin:

»Luovuttakoon teidän armonne, sisarentyttäreni, tätä aasivekseliä vastaan Sancho Panzalle, aseenkantajalleni, kolme niistä viidestä aasistani, jotka lähtiessäni jäivät kotiin ja ovat teidän armonne hoidossa. Mainitut kolme aasia käsken toimittamaan ja maksamaan hänelle korvaukseksi kolmesta muusta täällä käteisesti vastaan ottamastani; ja tämä osoitus sekä hänen kuittauksensa tasoittavat tilimme. Annettu Sierra Morenan sydänmailla elokuussa tänä vuonna.»

Hyvä on; — sanoi Sancho — suvaitkaa allekirjoittaa se, teidän armonne.

Sitä ei tarvitse allekirjoittaa, — sanoi Don Quijote — piirrän siihen vain kiemurani, joka on yhtä hyvä kuin nimikirjoitus ja pätee kolmesta aasista, jopa kolmestasadastakin, jos sikseen tulee.

— Minä luotan teidän armoonne — vastasi Sancho. Sallikaa minun nyt mennä satuloimaan Rocinantea ja varautukaa antamaan minulle siunauksenne, sillä aion lähteä heti, näkemättä niitä hullutuksia, joita teidän armonne aikoo tehdä; mutta minä kerron teidän tehneen niitä niin paljon, ettei enemmästä apua.

— Vaadin ainakin, Sancho, koska se on varsin välttämätöntä, vaadin, sanon minä, että sinun tulee nähdä minut alastomana ja tekemässä tusinan tai pari tusinaa hulluja temppuja, sillä minä suoritan ne vähemmässä kuin puolessa tunnissa; kun olet ne nähnyt omin silmin, voit huoletta vannoa tapahtuneiksi muutkin, jotka tahdot lisäksi mainita; ja minä vakuutan sinulle ettet sinä voi kertoa niin monesta kuin minä aion tehdä.

— Jumala varjelkoon, herrani, älkää vaatiko minua näkemään teidän armoanne alastonna, sillä siitä minun tulisi kovin teitä surku enkä voisi olla itkemättä, ja pääni on jo nyt, eilen illalla harmon tähden porua päästettyäni, siinä kunnossa, ettei minusta ole jälleen itkemään; jos teidän armonne kuitenkin välttämättä tahtoo minun näkevän hulluja temppuja, niin tehkää ne pukeissa ja tehkää sellaisia, joihin ei kulu paljon aikaa ja jotka parhaiten käyvät päinsä. Sitäkin mieluummin, kun minun tähteni ei mitään sellaista tarvita ja, kuten sanottu, pääsisin pikemmin palaamaan ja tuomaan niitä uutisia, joita teidän armonne kaipaa ja ansaitsee. Ellei, niin pitäköön varansa neiti Dulcinea; jos näet hän ei vastaa niin kuin tulee, vannon ja lupaan, jääköön sanomatta minkä nimessä, ottavani hänestä irti hyvän vastauksen potkuilla ja korvatillikoilla. Sillä miksi pitäisikään sietää että niin kuuluisa ritari kuin teidän armonne kääntyy hulluksi noin vain jonkun… tähden? Älköön neiti pakottako minua sanomaan mitä tiedän, sillä minä puhun jumal’avita suuni puhtaaksi ja nostan lemmon metelin, kävi miten kävi. Kyllä tämä poika sen konstin osaa! Huonosti se minut tuntee! Jos tuntisi, niin tietäisi myös mitä hänen rauhaansa tulee!

— Totta totisesti, Sancho, — virkkoi Don Quijote — sinähän et näytä olevan paremmin järjissäsi kuin minä.

— En minä niin hullu ole, — vastasi Sancho — minulla on vain pahempi sisu. Mutta se sikseen; mitä teidän armonne aikoo syödä minun poissa ollessani? Aiotteko Cardenion lailla hyökätä paimenten kimppuun ja ryöstää heiltä?

— Älä rasita mieltäsi sillä huolella — vastasi Don Quijote. — Vaikka muutakin olisi, nauttisin vain niitä yrttejä ja hedelmiä, joita tämä niitty ja nämä puut minulle tarjoavat, sillä tehtäväni koko hienous on siinä, että paastoan ja antaudun muuhun vastaavaan lihankidutukseen.

— No niin, jääkää hyvästi. Mutta arvaatteko mikä minua peloittaa, teidän armonne? Etten osaakaan enää takaisin tänne, mihin teidät jätän, kun paikka on niin syrjäinen.

— Ota tarkka vaari; minä puolestani varon poistumasta näiltä tienoilta, — sanoi Don Quijote — vaivaudunpa vielä nousemaan näille kaikkein korkeimmille huipuille nähdäkseni, satutko silmiini palatessasi. Sitäkin paremmin menettelet ja parhaan vakuuden saat siitä, ettet eksy muualle minua tapaamatta, jos taitat jonkin määrän värihernettä, jota täällä kasvaa runsaasti, ja sirottelet sitä vähän väliä, kunnes tulet tasaiselle maalle; ne ovat sitten tienviittoina ja merkkeinä, kuin Theseuksen labyrintin lanka, jotta palatessasi minut löydät.

— Sen teen — vastasi Sancho Panza.

Hän taittoi muutamia oksia, pyysi isännältään siunausta ja sanoi hänelle jäähyväiset, kummankin vuodattaessa runsaita kyyneliä. Sitten hän nousi Rocinanten selkään, Don Quijoten kovin kehottaessa häntä ratsua hyvin hoitamaan ja varomaan kuin omaa itseään, ja lähti ajamaan tasankoa kohti, tavan takaa sirotellen väriherneen oksia, niin kuin isäntä oli neuvonut. Niin hän meni, vaikka Don Quijote yhä häntä kiusasi katselemaan ainakin paria hänen suorittamaansa hullutusta. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt kulkea sataa askelta, kun palasi ja virkkoi:

— Minä myönnän, herra, että teidän armonne on aivan oikeassa: jotta voin omaatuntoani rasittamatta vannoa nähneeni teidän tekevän hulluja temppuja, on hyvä, jos näen ainakin yhden sellaisen, vaikka olen nähnyt jo aika suuren nähdessäni teidän armonne jäävän tänne.

— Enkö sitä sinulle sanonut? — virkkoi Don Quijote. — Maltahan hiukan, Sancho, minä teen ne siunaamahetkessä.

Niin hän tuota pikaa riisui housunsa, joten alaruumiin peitoksi jäivät vain paidanhelmat, ja heitti sitten siekailematta pariin kertaan hypäkkää, kämmenillään paukuttaen jalkapohjia, sekä kaksi häränpyllyä, pää maassa ja jalat ilmoilla, paljastaen sellaisia seikkoja, että Sancho, päästäkseen näkemästä niitä uudestaan, käänsi Rocinanten ja katsoi voivansa täydellä vakaumuksella vannoa että hänen isäntänsä oli hullu. Sallikaamme siis hänen mennä menojaan, kunnes tulee takaisin, mikä tapahtui sangen pian.

Kuudeskolmatta luku,

missä jatkuvat ne hienot rakastuneen temput, joita Don Quijote teki Sierra Morenassa.

Käydessään jälleen kertomaan mitä Murheellisen hahmon ritari teki havaittuaan jääneensä yksin, historia tietää sanoa että Don Quijote, lakattuaan kuperkeikkoja heittämästä ja kievahtelemasta, vyötäisistä alaspäin alastomana ja vyötäisistä ylöspäin vaatetettuna, ja nähdessään Sanchon menevän menojaan viitsimättä jäädä katselemaan enempiä hullun temppuja, nousi korkean kallion huipulle ja alkoi siellä jälleen ajatella mitä oli jo monet kerrat miettinyt, milloinkaan päätökseen pääsemättä, nimittäin mikä olisi hänelle otollisempaa ja soveliaampaa: Rolandin huimien vaiko Amadiin alakuloisten hullutusten jäljitteleminen; ja tällöin hän puheli itsekseen lausuen: »Jos Roland olikin niin oiva ja urhoollinen ritari kuin kaikki väittävät, niin mitä ihmettä siinä oikeastaan on? Olihan hän noiduttu, eikä häntä voinut kukaan surmata muuten kuin tulkkaamalla parsinneulan hänen jalkapohjaansa, ja hänellähän oli siltä varalta aina seitsemällä rauta-anturalla varustetut jalkineet. Ne juonet tosin eivät auttaneet, kun tuli Bernardo del Carpio, joka ne tunsi ja joka kuristi hänet käsivarsillaan hengettömäksi Roncesvalissa. Mutta jos nyt jätämme sikseen sen, mikä koskee hänen urhoollisuuttansa, ja tarkastelemme hänen järjenmenetystänsä, niin on varsin varma, että hän meni sekaisin lähteeltä löytämiensä merkkien ja niiden uutisten vuoksi, joita hänelle toi paimen kertomalla Angelican maanneen päivällislevollaan pari kertaa ja useamminkin Medoron, kähäräpäisen maurilaispojan, Agramanten paasin kanssa; jos hän oivalsi tuon todenperäiseksi ja käsitti naisensa menetelleen laittomasti, niin eipä ollut paljonkaan, vaikka hän tuli siitä hulluksi; mutta minä, kuinka minä voin jäljitellä hänen hullun töitään, ellei jäljiteltävänäni ole samanlaista aihetta? Eihän minun valtiattareni Dulcinea Tobosolainen ole, sen uskallan vannoa, ikipäivinään nähnyt yhtäkään mauria oikeassa hahmossaan, omassa asussaan; hän on vielä tänä päivänä samanlainen kuin äiti, joka hänet synnytti,[86] ja ilmeistä vääryyttähän minä hänelle tekisin, jos hänestä muuta ajatellen kääntyisin hulluksi samalla tavalla kuin tuo raivoisa Roland. Toisaalta huomaan että Gallian Amadis, järkeään menettämättä ja hullutuksia tekemättä, saavutti yhtä suuren rakastuneen maineen kuin kuka tahansa, sillä havaittuaan saavansa osakseen ylenkatsetta valtiattareltaan Orianalta, joka oli kieltänyt häntä ilmaantumasta näkyviinsä, kunnes hän sallisi, hän oman historiansa kertomuksen mukaan vain vetäytyi Köyhälle kalliolle, mukanaan eräs erakko, ja siellä itki ja rukoili Jumalaa kyllältään, kunnes taivas tuli hänen avukseen hänen murheensa ja hätänsä ollessa suurimmillaan. Ja jos tämä kerran on totta, niin kuin onkin, miksi minä vaivautuisin riisuutumaan apposen alasti ja runtelemaan näitä puita, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, ja mitä syytä on minulla sokaista näiden purojen kirkasta vettä, joka tarjoutuu juotavakseni, milloin vain haluan? Eläköön Amadiin muisto, ja jäljitelköön häntä niin hyvin kuin suinkin voi Don Quijote, josta sanottakoon mitä on sanottu toisesta: että hän, ellei tehnytkään suuria tekoja, paloi halusta niiden suorittamiseen; ja ellei minua olekaan hylännyt eikä ylenkatsonut Dulcinea Tobosolainen, minulle riittää, kuten jo sanoin, että olen poissa hänen luotansa. Käydäänpä siis käsiksi työhön: palautukaa mieleeni, te Amadiin seikat, ja neuvokaa minua, kuinka minun tulee alkaa teitä jäljitellä. Jopa tiedänkin että hänen tärkeimpänä toimenaan oli rukoileminen ja Jumalan avuksi huutaminen; mutta mikä neuvoksi, kun minulla ei ole rukousnauhaa?»

Samassa hänen mieleensä johtui miten menetellä: hän repäisi paitansa riippuvista helmuksista ison suikaleen ja sitaisi siihen yksitoista solmua, yhden toisia suuremman, ja tämä oli hänen rukousnauhanansa koko sen ajan, jonka hän siellä vietti ja jonka kuluessa hän luki avemarianrukouksia ainakin miljoonan. Kovin häntä kumminkin huolestutti se seikka, ettei niiltä mailta löytynyt mitään erakkoa, jolle olisi voinut ripittäytyä ja jolta saada lohdutusta. Niinpä hän kuluttikin aikaansa kävelemällä pienellä niityllä ja kirjoittamalla ja piirtämällä puiden kuoreen ja hienoon hiekkaan paljon säkeitä, jotka kaikki kuvastelivat hänen murhettansa, toiset samalla laulaen Dulcinean ylistystä. Mutta myöhemmin, kun hänet löydettiin, ei ollut eheinä ja luettavina säilynyt muita kuin seuraavat:

Oi kaunis nurmennukka, sä ylväs puu ja vehmas maa, oi pensas, yrtti, kukka, nyt ilkkumatta kuunnelkaa, kun teille laulan, rukka. En häiritse mä teitä lain, vaikk' onkin tuska armoton; siis yksin tässä armastain ma, Don Quijote, itken vain, kun kaukana on Toboson Dulcinea.

Hän kulkee täällä juuri, mies uskollinen lemmessään, on surkeutens' suuri, kun eross' on hän immestään, ja eess' on julma muuri. Vuoks lemmentuskain katkerain nyt on hän kovin rauhaton; siks saavin vettä vuodattain hän, Don Quijote, itkee vain, kun kaukana on Toboson Dulcinea.

Nyt rotkot vuoren harmaan hän, hurja, tutkii seikkaillen, valittain kovuutt' armaan hän ryntää kätköön korpien ja sinne sortuu varmaan. Hän kivun tunsi vavahtain, kun häntä takaraivohon löi lemmennuoli voimakkain; siks Don Quijote itkee vain, kun kaukana on Toboson Dulcinea.

Dulcinean nimeen liitetty lisäsana nauratti aika tavalla löytäjiä, sillä he otaksuivat Don Quijoten varmaan luulleen ettei hänen lauluansa ymmärrettäisi, ellei hän Dulcineaa mainitessaan merkitsisi häntä myös Toboson naiseksi; ja niin oli tosiaankin laita, kuten hän itse myöhemmin tunnusti. Hän kirjoitti paljon muitakin, mutta vain nämä kolme, kuten sanottu, voitiin saada selville ja täydellisesti lukea. Näissä puuhissa hän aikaansa vietti, huokaillen ja huudellen viidakkojen fauneille ja metsänhaltijoille, jokien nymfeille ja aralle ja värjyvälle Kaiulle, jotta tämä hänelle vastaisi ja nuo toiset häntä lohduttaisivat ja kuuntelisivat, sekä etsien joitakin yrttejä ravitakseen itseään, kunnes Sancho palaisi. Jos aseenkantaja olisi viipynyt kolme viikkoa kolmen päivän asemesta, Murheellisen hahmon ritari olisi varmaan ehtinyt niin ränstyä, ettei hänen oma synnyttäjänsäkään olisi häntä enää tuntenut.

Mutta nyt on paras jättää hänet huokaustensa ja runoihinsa huomaan ja käydä kertomaan mitä sattui Sancho Panzalle hänen lähettiläänä matkustaessaan. Päästyään valtamaantielle hän lähti etsimään Toboson tietä ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon luo, jossa oli joutunut onnettomasti poukotettavaksi, ja hän oli tuskin ehtinyt sen nähdä, kun hänestä jo tuntui kuin hän jälleen heiskuisi ilmoilla, eikä Sanchon tehnyt mieli mennä sisään, vaikka hän saapui hetkenä, jona olisi voinut ja jona hänen olisi pitänytkin se tehdä, koska oli aterian aika ja hän olisi mielellään nauttinut jotakin lämmintä ruokaa syötyään monena päivänä vain kylmää.

Tämä tarve ajoi hänet majatalon portille saakka hänen yhä epäröidessään, mennäkö sisään vai ei; ja hänen siinä miettiessään tuli majatalosta kaksi henkilöä, jotka heti hänet tunsivat. Toinen heistä sanoi toiselle:

— Katsokaa, herra lisensiaatti, eikö tuo tuolla hevosen selässä de Sancho Panza, sama mies, jonka seikkailevan ritarimme emännöitsijä sanoi lähteneen matkaan isäntänsä aseenkantajana?

— On kuin onkin, — sanoi lisensiaatti ja tuo on Don Quijotemme hevonen.

He tunsivat hänet niin hyvin, koska olivat hänen oman paikkakuntansa kirkkoherra ja parturi, samat miehet, jotka olivat tutkineet ja tuominneet ritariromaaneja. Lopullisesti tunnettuaan Sancho Panzan ja Rocinanten he lähtivät hänen luokseen haluten kuulla Don Quijotesta, ja kirkkoherra huusi Sancholle mainiten hänen nimensä ja sanoen:

— Sancho Panza, ystäväni, missä on isäntänne?

Sancho Panza tunsi heidät heti, päätti olla sanomatta heille, mihin paikkaan ja millaiseen tilaan hänen isäntänsä oli jäänyt, ja vastasi siis että hänen isäntänsä askarteli eräällä taholla ja eräässä tehtävässä, joka oli erittäin tärkeä, mutta jota hän ei voinut ilmoittaa, niin totta kuin hänellä oli silmät päässä.

— Ei, se ei käy päinsä, Sancho Panza; — virkkoi parturi — ellette sano meille, missä hän on, joudumme ajattelemaan, niin kuin jo ajattelemmekin, että olette tappanut ja ryöstänyt hänet, koska tulette hänen hevosellaan ratsastaen. Teidän on totisesti toimitettava meille isäntä, muuten varokaa itseänne.

— Ei ole syytä uhkailla minua, sillä minä en ole sellainen mies, joka ketään ryöstää tai tappaa; tappakoon jokaisen hänen oma kohtalonsa tai Jumala, joka on hänet luonut. Isäntäni on parannusta tekemässä keskellä tätä vuoristoa, ihan omasta halustaan.

Sitten hän kertoi kiireesti ja keskeytymättä, millaiseen tilaan isäntä oli jäänyt, millaisia seikkailuja heille oli sattunut ja että hän itse oli viemässä kirjettä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, Lorenzo Corchuelon tyttärelle, johon Don Quijote oli silmittömästi rakastunut. Molemmat kuuntelijat olivat ihmeissään Sanchon kertomuksesta; vaikka he näet jo tiesivät Don Quijoten hulluksi ja tunsivat hänen hulluutensa laadun, he silti ihmettelivät sitä joka kerta siitä kuullessaan. He pyysivät Sancho Panzaa näyttämään kirjettä, jota hän oli viemässä neiti Dulcinea Tobosolaiselle. Sancho sanoi että se oli kirjoitettu muistikirjaan ja että hänen herransa oli käskenyt jäljentää sen kirjoituspaperille ensimmäisessä paikassa, johon hän saapuisi. Siihen sanoi kirkkoherra että Sanchon sopi näyttää se hänelle ja että hän jäljentäisi sen erittäin hyvällä käsialalla. Sancho Panza pisti kätensä poveensa etsien pientä muistiinpanokirjaa, mutta ei sitä löytänyt eikä voinutkaan löytää, vaikka olisi etsinyt tähän saakka, sillä se oli jäänyt Don Quijotelle, joka ei ollutkaan sitä hänelle antanut ja jolta Sancho ei ollut muistanut sitä pyytää.

Huomatessaan ettei kirjaa löytynyt Sancho valahti kasvoiltaan ihan vaaleaksi, kopeloi jälleen ruumiinsa joka puolta, havaitsi taaskin ettei kirjaa mistään löytynyt, alkoi sitten muitta mutkitta kaksin käsin raastaa partaansa repien siitä puolet ja antoi itselleen heti, viipymättä ja hellittämättä, puoli tusinaa nyrkiniskuja kasvoihin ja nenään, niin että siitä purskahtava veri tahri hänet pahanpäiväisesti. Tuon nähdessään kirkkoherra ja parturi kysyivät mitä hänelle oli sattunut, kun hän niin kovin itseänsä runteli.

— Mitäs minulle tässä muuta sattuisi — vastasi Sancho — kuin että olen käden käänteessä, silmän räpäyksessä, menettänyt kolme aasia, jotka olivat kaikki pulskia kuin hovilinna.

— Kuinka niin? — virkkoi parturi.

— Olen kadottanut muistikirjan, — vastasi Sancho — sen, jossa oli Dulcinealle kirjoitettu kirje ja herrani allekirjoittama osoitus, jossa hän määräsi sisarentyttärensä antamaan minulle kolme aasia niistä viidestä, jotka hänellä oli kotonaan.

Sancho kertoi heille harmon katoamisesta. Kirkkoherra lohdutti häntä ja lupasi pitää huolen siitä, että hänen isäntänsä, kunhan hän ensin löytyisi, uudistaisi sitoumuksen ja kirjoittaisi uuden osoituksen paperille, niin kuin tapa ja pitämys oli, sillä muistiinpanokirjoihin kirjoitettuja ei milloinkaan hyväksytty eikä täytetty.

Tuosta Sancho tyyntyi ja sanoi ettei Dulcinealle vietävän kirjeen kadottaminen niin ollen häntä kovinkaan huolestuttanut, koska hän osasi sen melkein ulkoa, joten se voitiin jäljentää hänen muististaan missä ja milloin tahansa.

— Lausukaahan se, Sancho, — sanoi parturi — kyllä me sen sitten panemme paperille.

Sancho painui hetkeksi ajatuksiinsa, kynsi päätänsä johdattaakseen kirjettä mieleensä, vaihtoi jalkaa tavan takaa, katseli toisinaan maahan, toisinaan taivaalle ja pureksittuaan sormenpään melkein rikki ja jännittäen äärimmilleen toisten odottavien kärsivällisyyttä sanoi vihdoin, pitkän tovin kuluttua:

— Totta totisesti, herra lisensiaatti, hitto sen vieköön mitä minä kirjeestä vielä muistan; alussa tosin oli: »Korkea ja suurivartinen hallitsijatar».

— Ei suinkaan suurivartinen, — virkkoi parturi vaan suurivaltainen hallitsijatar.

— Aivan oikein — sanoi Sancho. — Sitten, jos en väärin muista, seurasi. jos en tuota väärin muista: »oraat ja unen puute, ja lävistetty suutelee teidän armonne käsiä, kiittämätön ja aivan tuntematon kaunotar», ja jotain siinä oli terveydestä ja sairaudesta, jota hän neidille toivotteli, ja niin se sitten luisti latuansa, kunnes lopussa oli: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari.»

Molempia kuuntelijoita huvitti kovin Sanchon hyvä muisti, he kiittivät sitä kilvan ja pyysivät häntä lukemaan kirjeen vielä kahteen kertaan, jotta se jäisi heidänkin muistiinsa ajan tullen kirjoitettavaksi. Sancho esitti sen vielä kolmeen kertaan ja sanoi joka kerta kolme tuhatta uutta hullutusta. Sen jälkeen hän kertoi myös isäntänsä asioista, mutta ei maininnut sanaakaan poukottamisesta, joka oli tullut hänen itsensä osaksi majatalossa, mihin hän ei millään muotoa tahtonut mennä. Hän kertoi myös, kuinka hänen herransa, kun Sancho toisi kuin toisikin hyvät sanomat neiti Dulcinea Tobosolaiselta, lähtisi matkaan kokeakseen päästä keisariksi tai ainakin muuksi hallitsijaksi; niin he näet olivat keskenään sopineet, ja helppohan siihen oli päästäkin hänen persoonallisella urhoollisuudellaan ja hänen käsivartensa voimalla; ja kerran niin pitkälle ehdittyään hän naittaisi Sanchon, joka silloin olisi leski, aivan epäilemättä, ja antaisi hänelle vaimoksi keisarinnan hovinaisen, mannermaalla sijaitsevan suuren ja vauraan alusmaan perijättären, ilman mitään saaren tapaista, sillä sellaisesta Sancho ei enää välittänyt. Sancho lausui tuon niin vakavasti, tavan takaa nenäänsä niistäen, ja sellaisella sydämen yksinkertaisuudella, että kuuntelijat jälleen joutuivat ihmeisiinsä harkitessaan, kuinka huima oli ollut Don Quijoten hulluus, kun se oli kyennyt kerrassaan lakaisemaan pois tuon miesraukankin järjen. He eivät huolineet nähdä vaivaa selvittämällä hänelle hänen erehdystänsä, koska arvelivat olevan parasta sallia hänen pysyä niissä luuloissaan, jotka eivät mitenkään hänen omaatuntoansa rasittaneet, ja koska heidän olisi hupaista kuunnella hänen mielettömyyksiään. Niin he kehoittivat häntä rukoilemaan Jumalalta herralleen menestystä, sillä saattoihan hyvinkin sattua ja käydä päinsä, että hän aikojen kuluessa pääsisi keisariksi, kuten Sancho sanoi, tai ainakin arkkipiispaksi tai muuksi samanvertaiseksi arvohenkilöksi. Siihen vastasi Sancho:

— Hyvät herrat, jos onni pyörittelisi asioita siihen viisiin, että herraani haluttaisikin päästä arkkipiispaksi eikä keisariksi, niin tekeepä nyt mieleni tietää mitä vaeltavat arkkipiispat tavallisesti antavat aseenkantajilleen.

— He antavat heille yleensä — vastasi kirkkoherra — jonkin palkkapitäjän, tekevät heistä kirkkoherran tai nimittävät heidät suntion virkaan, mistä he saavat hyvät vakituiset palkkaedut, lukuun ottamatta lisätuloja, jotka tavallisesti arvioidaan samaan määrään.

— Siihen vaaditaan — virkkoi Sancho — ettei aseenkantaja ole nainut ja että hän ainakin kykenee auttamaan jumalanpalveluksessa, ja siinä tapauksessa voi vaivaista minua, joka olen naimisissa enkä tunne aapisen ensimmäistä kirjainta! Kuinka minun käykään, jos isäntäni saa päähänsä ruveta arkkipiispaksi eikä keisariksi niin kuin on vaeltavien ritarien tapa ja pitämys?

— Älä ole huolissasi, hyvä Sancho, — virkkoi parturi — kyllä me kehoitamme isäntäänne, neuvomme häntä, jopa vannotammekin omantunnon nimessä että hän rupeaa keisariksi eikä arkkipiispaksi, sillä se luontuu helpommin, koska hän on pikemmin urhoollinen kuin oppinut.

— Siltä on asia minustakin näyttänyt, — vastasi Sancho — vaikka kyllä minun toisekseen täytyy sanoa että hän pystyy mihin tahansa. Ajattelin puolestani rukoilla hyvää Jumalaa suuntaamaan hänen kulkunsa sinne, missä hän parhaiten voi valvoa omia etujaan ja minulle eniten lahjoittaa.

— Te puhutte kuin älykäs mies — virkkoi kirkkoherra — ja tulette varmaan toimimaan niin kuin hyvän kristityn sopii. Mutta nyt on tärkeintä pitää neuvoa, kuinka saamme isäntänne luopumaan tuosta joutavasta katumuksenteosta, jossa hänen sanotte parhaillaan olevan; ja parasta lienee, että menemme tähän majataloon miettiäksemme, kuinka meidän tulee siinä menetellä, ja saadaksemme jotakin syötävää.

Sancho kehoitti heitä menemään ja sanoi jäävänsä ulos odottamaan, luvaten myöhemmin heille kertoa, mistä syystä hän ei sinne lähtenyt ja miksi hänen ei sopinutkaan lähteä, mutta pyysi heitä tuomaan ruokaa, jotain lämmintä, sekä kauroja Rocinantea varten. He menivät jättäen Sanchon siihen, ja vähän ajan kuluttua parturi toi hänelle ruokaa. Kun kirkkoherra ja parturi olivat sitten keskenään tarkoin harkinneet, miten heidän oli meneteltävä saavuttaakseen mitä halusivat, kirkkoherran mieleen johtui ajatus, joka varsin hyvin sopi Don Quijoten makuun ja heidän omaan tarkoitukseensa; hän näet sanoi parturille tulleensa ajatelleeksi että hän itse pukeutuisi vaeltavaksi neidiksi, että parturi kokisi parhaansa mukaan suoriutua hänen aseenkantajakseen ja että he niin lähtisivät Don Quijoten luo, missä hän esiintyisi huolenalaisena ja apua tarvitsevana neitinä ja pyytäisi ritarilta suosionosoitusta, jota tämä urheana vaeltavana ritarina ei voisi evätä. Suosionosoitus, jota hän aikoi pyytää, oli se, että Don Quijote lähtisi hänen kanssaan, minne hän veisi, korjaamaan erään pahan ritarin hänelle tekemää vääryyttä, ja samalla hän anoisi ettei hänen tarvitsisi kohottaa huntuansa ja ettei ritari kyselisi hänen oloistaan ja elämästään ennen kuin oli hankkinut hyvitystä tuolta kehnolta ritarilta. Kirkkoherra sanoi varmasti uskovansa että Don Quijote suostuisi kaikkeen, mitä hän häneltä siten anelisi, ja että he niin saisivat hänet lähtemään pois ja kuljetetuksi kotiin, missä ottaisivat selkoa, oliko hänen merkillinen hulluutensa mitenkään parannettavissa.

Seitsemäskolmatta luku.

Kuinka kirkkoherra ja parturi toteuttivat aikomuksensa ynnä muita seikkoja, kyllin arvokkaita kerrottaviksi tässä mainiossa historiassa.

Parturi ei suinkaan pitänyt kirkkoherran keksintöä huonona vaan päin vastoin katsoi sen niin hyväksi, että he kävivät panemaan sitä täytäntöön. He pyysivät majatalon emännältä lainaksi hameen ja ison hunnun jättäen niiden pantiksi kirkkoherran uuden kauhtanan. Parturi teki itselleen pitkän parran harmaan- ja punaisenkirjavasta häränhännästä, jossa majatalon isäntä tavallisesti piti kampaansa riippumassa. Emäntä kysyi heiltä, mihin he tuota kaikkea tarvitsivat. Kirkkoherra kertoi hänelle lyhyesti Don Quijoten hulluudesta ja että tällaisen valepuvun avulla voisi saada hänet pois vuoristosta, missä hän parhaillaan oleskeli. Majatalon isäntä ja emäntä arvasivat kohta että tuo hullu oli se heidän vieraansa, joka oli valmistanut balsamia, ja poukotetun aseenkantajan isäntä, sekä kertoivat kirkkoherralle tarkoin mitä olivat joutuneet kokemaan hänen tähtensä, suinkaan salaamatta sitä, minkä Sancho oli visusti jättänyt mainitsematta. Emäntä siis puki kirkkoherran niin, ettei paremmasta apua: verhosi hänet verkahameeseen, joka oli aivan täynnä mustasta sametista tehtyjä kämmenenlevyisiä viilloskaistoja, ja vihreästä sametista tehtyyn, valkoisilla silkkireunuksilla somistettuun alusliiviin, joiden täytyi polveutua, sekä liivin että hameen, kuningas Wamban[87] ajoilta. Kirkkoherra ei suostunut hunnutettavaksi vaan otti päähänsä pienen pehmustetun liinamyssyn, jota käytti yöpäähineenään, kiersi otsalleen mustan taftinauhan ja teki toisesta kaistasta jonkinlaisen harson, joka varsin hyvin peitti hänen partansa ja kasvonsa; päällimmäiseksi hän sitten sijoitti hattunsa, joka oli niin suuri, että kelpasi vaikka päivänvarjoksi, veti ylleen viittansa ja nousi naisten tavalla poikkipuolin muulinsa selkään. Parturi nousi hänkin ratsulleen, leuassaan vyötäisiin saakka ulottuva parta, punaiseen ja valkoiseen vivahteleva, koska se, kuten sanottu, oli tehty punaläikkäisen härän hännästä.

He sanoivat jäähyväiset kaikille, myös kelpo Maritornesille, joka lupasi lukea kerralleen rukousnauhansa, vaikka olikin vaivainen syntinen, jotta Jumala soisi heille menestystä yhtä vaikeassa kuin kristillisessäkin yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet. Mutta tuskin ehdittyään lähteä majatalosta kirkkoherra johtui ajattelemaan että oli menetellyt väärin niin pukeutuessaan, koska pappismiehen oli sopimatonta paneutua sellaiseen asuun, vaikka siitä paljonkin riippuisi. Hän sanoi tämän parturille ja kehoitti häntä vaihtamaan kanssaan vaatteita, koska hänen mielestään meneteltiin oikeammin, jos parturi esiintyi apua tarvitsevana neitinä ja hän itse neidin aseenkantajana, siten vähemmän vaarantaen arvoansa; ellei parturi siihen suostunut, hän sanoi kieltäytyvänsä etenemästä enää askeltakaan, vaikka piru perisi Don Quijoten. Samassa saapui luo Sancho, joka ei voinut olla nauramatta nähdessään heidät molemmat siinä asussa. Parturi kuitenkin suostui kaikkeen, mitä kirkkoherra vaati, ja kirkkoherra selitti valepukua vaihtaessaan, kuinka hänen tuli käyttäytyä ja mitä hänen piti sanoa Don Quijotelle saadakseen hänet pakostakin lähtemään hänen kerallaan ja luopumaan siitä mielipaikasta, jonka oli valinnut joutavaa katumuksentekoansa varten. Parturi vastasi vakuuttaen neuvomattakin hyvin hoitavansa asian. Hän ei halunnut vaihtaa vaatetustaan vielä nyt, vaan vasta kun he saapuisivat lähelle Don Quijoten olopaikkaa. Hän siis kääri pukunsa kokoon, kirkkoherra sovitti parran leukaansa, ja he jatkoivat matkaansa Sancho Panzan opastaessa. Sancho kertoi heille mitä hän ja hänen isäntänsä olivat joutuneet kokemaan kohdatessaan vuoristossa erään mielipuolen, mainitsematta kuitenkaan mitään heidän löytämästään matkalaukusta enempää kuin sen sisällöstäkään; vaikka näet tämä vekkuli oli yksinkertainen, hän osasi sentään olla ahnekin.