DON QUIJOTE MANCHALAISESTA KERTOVALLE KIRJALLE (continued 3)

Sancho Panza, joka myös piti ihmeenä isäntänsä parantumista, pyysi häneltä vielä padassa olevaa lääkkeen jäännöstä, mikä ei ollutkaan määrältään varsin vähäinen. Don Quijote suostui, Sancho tarttui molemmin käsin pataan ja hörppäsi lääkettä suurella luottamuksella ja sitäkin suuremmalla ahnaudella melkein saman määrän kuin hänen isäntänsä. Mutta nytpä olikin laita niin, että Sancho paran vatsa nähtävästi toimi vähemmän herkkätuntoisesti kuin hänen herransa, minkä vuoksi hän ennen oksentamista sai kestää sellaista tuskaa ja ahdistusta, sellaista hikoilua ja uupumusta, että uskoi varmaan viimeisen hetkensä tulleen ja siinä surkeudessaan ja vaivassaan kirosi koko palssamin ja sen lurjuksen, joka oli sitä hänelle antanut. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:

— Sancho, minä uskon koko tuon pahan olosi johtuvan siitä, ettei sinua ole lyöty ritariksi; otaksun näet ettei tämä juoma ole avuksi niille, jotka eivät ole ritareita.

— Jos teidän armonne sen tiesi, — virkkoi Sancho niin, voi minua ja minun sukukuntaani! miksi sallitte minun sitä maistaa?

Samassa lääkejuoma teki vaikutuksensa, ja aseenkantaja raukka alkoi purkautua kummastakin kanavastaan niin ankarasti, ettei kaislamattoa, jolle hän oli jälleen heittäytynyt, eikä piikkopeitettä, jonka hän oli vetänyt päällensä, voinut ajatellakaan sen koommin mitenkään käyttää. Hänestä pursui kuuma ja kylmä hiki, ja väristyspuuskat ja kouristukset olivat niin ankarat, että kaikki ajattelivat samoin kuin hän itse viimeisen hetken tulleen. Tätä purkausta ja pahoinvointia kesti lähes kaksi tuntia, joiden kuluttua hän ei suinkaan toipunut niin kuin hänen isäntänsä, vaan oli niin runneltu ja rääkätty, ettei pystyssä pysynyt. Mutta Don Quijote, joka, kuten sanottu, tunsi keventyneensä ja parantuneensa, halusi heti lähteä etsimään seikkailuja, koska hänen mielestään jokainen paikoillaan viipymisen hetki oli riistetty maailmalta ja kaikilta maailmassa eläviltä hänen apuansa ja suojelustansa tarvitsevilta, varsinkin kun hän lujasti uskoi ja luotti balsamiinsa. Tämän halunsa yllyttämänä hän itse satuloi Rocinanten ja aasin ja auttoi vielä aseenkantajaansa pukeutumaan ja pääsemään juhtansa selkään. Sitten hän nousi ratsulleen, ajoi majatalon nurkkaukseen ja sieppasi sieltä ohimennen pahaisen korennon, jota aikoi käyttää peitsenään.

Kaikki majatalossa olevat, kolmattakymmentä henkeä, katselivat hänen menoansa; majatalon isännän tytärkin katseli häntä, ja hän puolestaan ei kääntänyt katsettaan pois tytöstä, päästihän vain tavan takaa huokauksen, jonka tuntui vetävän ilmoille sielunsa sisimmästä. Katselijat otaksuivat sen johtuvan hänen selkänsä pakotuksesta; niin ajattelivat ainakin ne, jotka olivat edellisenä iltana nähneet häntä laastaroitavan.

Kun siis molemmat olivat sijoittuneet ratsujensa selkään, Don Quijote pysähtyi majatalon portille, huusi isäntää ja lausui hänelle erittäin tyynellä ja vakavalla äänellä:

— Lukuisat ja varsin suuret ovat ne suosionosoitukset, herra linnanvouti, jotka täällä teidän linnassanne ovat osakseni tulleet, ja minä tunnen itseni erinomaisesti velvoitetuksi olemaan niistä teille kiitollinen niin kauan kuin elän. Jos voin niitä teille korvata kostamalla jollekulle julkealle henkilölle, joka on teitä loukannut, tietäkää ettei toimenani ole mikään muu kuin niiden auttaminen, jotka itse vähän voivat, kostaminen niiden puolesta, jotka kärsivät vääryyttä, ja kaikkinaisten petosten rankaiseminen. Palauttakaa mieleenne menneitä asioita, ja jos löydätte muististanne minulle uskottavaksi jonkin senlaatuisen seikan, mainitkaa se vain, ja minä lupaan saamani ritariarvon nimessä hankkia teille hyvitystä ja korvausta tarkoin teidän toivomustanne noudattaen.

Isäntä vastasi hänelle yhtä tyynesti:

— Herra ritari, teidän armonne ei tarvitse kostaa minun puolestani mitään loukkausta, sillä osaan itse kostaa niin kuin hyvää näen, kun sellaista sattuu. Minun täytyy vain pyytää teidän armoanne maksamaan minulle mitä olette viime yönä majatalossa nauttinut, sekä molempien eläimenne oljet ja kaurat että iltasenne ja yösijanne.

— Tämä siis on majatalo? — virkkoi Don Quijote.

— On, ja hyvin arvossa pidetty — vastasi isäntä.

— Olen elänyt väärässä luulossa tähän saakka; — virkkoi Don Quijote — otaksuin näet todella että tämä oli linna, eikä mikään huono linna. Mutta koska onkin niin laita, ettei se ole linna, vaan majatalo, ei nyt ole muuta neuvoa kuin että luovutte maksun vaatimisesta, sillä minä en voi rikkoa vaeltavien ritarien veljeskuntasääntöä. Tiedän näet varmasti (enkä ole toistaiseksi lukenut mitään vastakkaista) ettei yksikään heistä ole milloinkaan suorittanut maksua yösijastaan enempää kuin mistään muustakaan majatalossa, johon ovat poikenneet, koska heille lain ja oikeuden mukaisesti kuuluu kaikkinainen heidän osaksensa tuleva hyvä kohtelu korvauksena niistä sietämättömistä vaivoista, joita he kärsivät etsiessään seikkailuja öin ja päivin, talviseen ja kesäiseen aikaan, jalan ja ratsain, janoissaan ja nälissään, helteessä ja pakkasessa, kaikenlaisen epäsuotuisan sään ja kaikkien maallisten hankaluuksien alaisina.

— Vähät minä siitä; — vastasi isäntä — maksakaa mitä olette minulle velkaa ja pitäkää omana tietonanne sellaiset ritarisadut; minua liikuttaa ainoastaan se, että saan mitä minulle kuuluu.

— Te olette typerä ja huono majatalon isäntä — vastasi Don Quijote.

Niin hän kannusti Rocinantea, nosti keihäspahasensa pystyyn, poistui majatalosta kenenkään häntä estämättä ja ajoi pitkän matkan katsomatta, seurasiko hänen aseenkantajansa. Nähdessään hänen menevän maksamatta isäntä kiiruhti vaatimaan rahoja Sancho Panzalta, joka kuitenkin sanoi ettei hänkään maksaisi, koska hänen herransa ei ollut katsonut hyväksi niin tehdä; vaeltavan ritarin aseenkantajana hän mielestään oli velvollinen noudattamaan samaa sääntöä ja järjestystä kuin hänen isäntänsä kieltäytymällä maksamasta mitään ravintoloissa ja majapaikoissa. Siitä majatalonisäntä kovin suuttui ja uhkasi ottaa häneltä maksun tavalla joka tuntui, ellei hän suostunut velkaa suorittamaan. Sancho vastasi isäntänsä omaksumaan ritarilakiin vedoten kieltäytyvänsä maksamasta kolikkoakaan, vaikka henki menisi, koska vaeltavien ritarien vanha hyvä pitämys ei saanut joutua hänen tähtensä pois käytännöstä eikä maailmassa myöhemmin esiintyvien sellaisten ritarien aseenkantajien tullut saada aihetta valituksiin ja moitteeseen että hän oli rikkonut niin oikeata lakia.

Sancho paran pahaksi onneksi sattui majatalon vieraiden joukossa olemaan neljä segovialaista verankeritsijää, kolme Córdoban Hevoskaivontorin varrelta kotoisin olevaa neulaseppää ja kaksi kaupustelijaa Sevillan rihkamatorilta, kaikki iloista, neuvokasta leikin- ja pilantekoon taipuvaa väkeä. He kerääntyivät Sanchon luo kuin saman mielen yllyttäminä ja ajamina ja vetivät hänet alas aasin selästä. Eräs heistä haki isännän makuupeitteen, jonka päälle Sancho heitettiin, mutta katsahdettuaan ylöspäin he sitten havaitsivat katoksen matalammaksi kuin heidän aikeensa vaati ja päättivät mennä pihamaalle, jonka kattona oli taivaankansi. Siinä he sijoittivat Sanchon keskelle peitettä ja alkoivat kimmahutella häntä ilmoille pitäen häntä huvinaan kuin koiraa laskiaisena.

Paiskittu parka huusi niin ankarasti, että äänen kuuli hänen isäntänsä, joka pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja otaksui jonkin uuden seikkailun olevan tulossa, kunnes selvästi tajusi että parkuva oli hänen oma aseenkantajansa. Silloin hän käänsi ratsunsa, palasi vaivaista laukkaa majataloon ja havaitessaan portin suljetuksi ratsasti ympäri nähdäkseen, mistä pääsisi sisään, mutta ei vielä ehtinyt verrattain matalan piha-aidan luo, kun näki millaiseen pahaan peliin hänen aseenkantajansa oli joutunut. Hän näki Sanchon kimpoavan ilmaan ja taas putoavan niin sievästi ja sukkelasti, että olisi luullakseni varmaan nauranut, jos olisi närkästykseltään voinut. Hän yritti nousta hevosen selästä aidanharjalle, mutta oli niin piesty ja runneltu, ettei päässyt maahankaan. Niin hän alkoi syytää Sanchon poukottajille sellaista haukkuma- ja solvaussanojen tulvaa, että sitä on mahdoton kirjoittamalla toistaa, mutta he siitä huolimatta yhä nauroivat ja hypittivät, ja siivitetty Sancho päästi edelleen valitusääniänsä, joihin sekaantui milloin uhkauksia, milloin rukouksia, mikä ei kuitenkaan paljon auttanut, sillä apu tuli vasta sitten kun he väsyneinä leikin lopettivat. He taluttivat paikalle aasin, istuttivat Sanchon sen selkään ja käärivät hänet omaan kaprokkiinsa. Nähdessään hänet niin uupuneena helläsydäminen Maritornes arveli että oli hyvä häntä virkistää ja haki ruukun vettä kaivosta, missä se oli viileämpää. Sancho otti ruukun ja nosti sen huulilleen, mutta ei ehtinyt vielä juoda, kun hänen isäntänsä kuului huutavan:

— Sancho poikaseni, älä juo vettä, älä juo, poikasen, se on sinulle kuolemaksi. Näetkös, tässä minulla on siunattu pyhä balsamini, — hän näytti läkkikannua, jossa rohto oli — ja siitä sinä varmasti paranet, kun juot pari pisaraa.

Tuon kuullessaan Sancho kyräsi häneen ja huusi kahta kovemmin:

— Onko teidän armonne kukaties unohtanut etten minä ole ritari, vai tahdotteko että oksennan ne loputkin sisälmykseni, jotka viime yöstä minuun jäivät? Pitäkää liköörinne kaikkien pirujen nimessä ja jättäkää minut omaan olooni.

Tuon sanottuaan hän oli jo alkanut juoda, mutta ensimmäisestä siemauksesta huomattuaan juoman vedeksi hän ei mielinyt enempää, vaan pyysi Maritornesta tuomaan viiniä. Piikainen täytti pyynnön mielellään maksaen viinin omista rahoistaan; niinpä kerrotaankin että hän, vaikka vietti sellaista elämää, oli sentään muutamilta puoliltaan kristittyyn ihmiseen vivahtava. Juotuaan Sancho hoputti kantapäillään aasinsa liikkeelle, tyrkkäsi majatalon portin sepiselälleen ja ratsasti tiehensä, varsin tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mitään maksaa ja oli saanut pitää päänsä, vaikka niin oli tapahtunut hänen tavallisen takuumiehensä, nimittäin hänen selkänsä kustannuksella. Isäntä tosin pidätti haarapussin saatavansa korvaukseksi, mutta Sancho ei lähdön huumauksessa huomannut sitä kaivata. Nähdessään hänen menneen menojansa majatalon, isäntä aikoi lujasti teljetä portin, mutta Sanchon poukottajat eivät siihen suostuneet; he näet olivat poikia, jotka eivät välittäneet Don Quijotesta kahta pärettä, vaikka hän olisi todella ollut Pyöreän pöydän vaeltavia ritareita.

Kahdeksastoista luku,

jossa esitetään Sancho Panzan ja hänen herransa Don Quijoten keskusteluja sekä muita kertomisen arvoisia seikkailuja.

Sancho tuli isäntänsä luo niin raukeana ja voimatonna, ettei jaksanut hoputtaa aasiansa. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:

— Nyt minä lopultakin uskon, kelpo Sancho, että tuo linna tai majatalo on noiduttu, aivan varmasti, sillä mitä muuta kuin aaveita ja toisen maailman asujaimia voivat olla ne, jotka niin julmasti sinulla huvittelivat? Tämä ajatukseni sai vielä tukea, kun piha-aidan takaa katselin murhenäytelmäsi kohtauksia, sillä en kyennyt mitenkään pääsemään aidan harjalle, enpä edes Rocinanten selästä maahan, koska minut ilmeisesti oli noiduttu. Vannon sinulle muuten, niin totta kuin olen kuka olen, että ylös muurille tai alas maahan päästyäni olisin kostanut puolestasi niin, että nuo lurjukset ja maankiertäjät muistaisivat leikin kaiken ikänsä, vaikka tiesin että olisin niin menetellessäni rikkonut ritarilakeja, jotka, kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, eivät salli ritarin kohottavan kättänsä ritarikuntaan kuulumatonta henkilöä vastaan, ellei täydy puolustaa omaa henkeänsä ja persoonaansa pakottavan ja ankaran välttämättömyyden sitä vaatiessa.

— Olisin itsekin kostanut puolestani, jos olisin voinut, olinpa sitten ritariksi lyöty tai en, mutta en voinut. Olen kumminkin sitä mieltä, etteivät nuo poukottajani olleet aaveita eivätkä noiduttuja ihmisiä, kuten teidän armonne sanoo, vaan ilmieläviä, lihaa ja verta samoin kuin me. Heillä oli kaikilla omat nimensäkin, joita kuulin mainittavan heidän paiskiessaan minua ilmoille: erään nimi oli Pedro Martinez, toisen Tenorio Hernández, ja isäntä kuului olevan nimeltään Juan Palomeque Kurittu. Kun siis te, herrani, ette kyennyt hyppäämään pihamuurin yli enempää kuin astumaan maahan hevosen selästä, niin syynä ei ollut noituus, vaan jokin muu. Minulle tästä kaikesta selviää, että seikkailut, joita olemme etsimässä, loppujen lopuksi varmaan vievät meidät sellaisiin onnettomuuksiin, ettemme kykene erottamaan oikeaa jalkaa vasemmasta. Vähän ymmärrykseni mukaan olisi parasta ja soveliainta palata kotiin nyt, kun on elonkorjuun ja taloudenhoidon aika, ja lakata kulkemasta maita mantereita joutuen ojasta allikkoon, kuten sanotaan.

— Vähänpä sinä tiedät, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ritariasioista! Ole vaiti ja kärsivällinen, sillä se päivä on tuleva, jona saat omin silmin nähdä, kuinka suureksi kunniaksi tämän toimen harjoittaminen koituu. Ellet, niin sano minulle: mitä suurempaa tyydytystä saattaa maailmassa olla tai mitä nautintoa voidaan verrata siihen, että voitamme taistelussa ja kukistamme vihollisemme? Ei mitään, varmastikaan.

— Niin kyllä, — vastasi Sancho — vaikka en sitä tiedä; tiedän vain että siitä lähtien, kun olemme vaeltavia ritareita tai kun teidän armonne on sellainen (minulla näet ei ole mitään syytä lukea itseäni niin kunniakkaaseen seuraan), emme ole kertaakaan taistelussa voittaneet, lukuun ottamatta kohtausta biskajalaisen kanssa, ja siinäkin teidän armoltanne meni puoli korvaa ja puoli kypäriä. Siitä tähän saakka meitä on suomittu ja taas suomittu, nyrkeillä leivotettu kerta toisensa jälkeen, ja minulla on se etu, että minua on poukotettukin ja että sen ovat tehneet noidutut henkilöt, joille en voi kostaa saadakseni tuta kuinka suuri nautinto on voittaa vihollisensa, kuten teidän armonne sanoo.

— Juuri se seikka minua huolestuttaa samoin kuin varmaan sinuakin, Sancho; — virkkoi Don Quijote mutta tästä puoleen koetan hankkia käsiini niin mestarillisesti valmistetun miekan, ettei minkäänlainen noituus pysty sen kantajaan, ja voisipa käydä niinkin, että onni soisi minulle sen, joka kuului Amadiille, kun hän nimitti itseään Liekehtivän miekan ritariksi. Se oli parhaita miekkoja, mitä kenelläkään ritarilla on maailmassa milloinkaan ollut, sillä mainitun hyvän ominaisuutensa lisäksi se oli terävä kuin partaveitsi, eivätkä mitkään varukset, olivatpa sitten kuinka lujia ja noiduttuja tahansa, kestäneet sen iskua.

— Minä olen sellainen miekkonen, — sanoi Sancho — että moinen miekka, vaikka niin tapahtuisikin ja se tosiaan joutuisi teidän armonne huostaan, auttaisi ja hyödyttäisi ainoastaan ritareiksi lyötyjä, samoin kuin palssami; mutta aseenkantajista, niistä välitetään viisi.

— Älä sitä pelkää, Sancho, — sanoi Don Quijote — taivas on varmasti sinulle suopeampi.

Näin keskustellen Don Quijote ja hänen aseenkantajansa matkasivat eteenpäin, kun Don Quijote huomasi että heidän kulkemaansa tietä pitkin liikkui heitä kohti suuri ja sakea pölypilvi. Sen nähdessään hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Oi Sancho, tämä on se päivä, jona saadaan nähdä mitä hyvää kohtalo on minulle varannut; tämä on se päivä, sanon minä, jona ilmenee käsivarteni voima yhtä hyvin kuin konsanaan muulloin ja jona tulen suorittamaan urotöitä, jotka säilyvät merkittyinä Maineen kirjaan kaikkina tulevaisina vuosisatoina. Näetkö tuon tuolta nousevan pölypilven, Sancho? Sen pullistuttaa ilmoille valtava, lukemattomien eri kansallisuuksien muodostama sotajoukko, joka on marssimassa tänne päin.

— Sillä laskulla niitä täytyy olla kaksi, — sanoi Sancho — koska tuolta toiselta taholta nousee toinen samanlainen pölypilvi.

Don Quijote kääntyi katsomaan ja havaitsi että tosiaankin oli niin laita. Hän oli ylen iloinen, koska otaksui että siinä oli kaksi sotajoukkoa, jotka tulivat hyökkäämään toistensa kimppuun ja taistelemaan keskellä laajaa lakeutta. Tämä johtui siitä, että hänen mielikuvituksessaan kuhisi alinomaa ja joka hetki taisteluja, noituuksia, tapahtumia, järjettömyyksiä, lemmenseikkailuja ja haasteita, joista ritariromaaneissa kerrotaan, ja että kaikki, mitä hän lausui, ajatteli tai teki, tarkoitti sellaisia seikkoja. Mutta hänen näkemänsä pölypilven nostatti kaksi suurta uuhi- ja jäärälaumaa, jotka kulkivat samaa tietä eri tahoilta ja joita ei voinut pölyltä erottaa ennen kuin saapuivat aivan lähelle. Don Quijote väitti niin itsepintaisesti niiden olevan sotajoukkoja, että Sancho lopulta uskoi ja sanoi hänelle:

— Mitäs nyt sitten tehdään, herra?

— Mitä? — virkkoi Don Quijote. — Tuetaan ja autetaan hädänalaisia ja voimattomia. Ja sinun, Sancho, tulee tietää että tuota meitä vastaan tulevaa sotajoukkoa johtaa ja ohjaa suuri keisari Alifanfarón, Trapobanan[66] suuren saaren hallitsija; toinen, selkäni takana marssiva taas kuuluu hänen vihamiehelleen, garamantein[67] kuninkaalle, joka on nimeltään Pentapolin Hihankäärijä, koska hän aina käy taisteluun oikea käsivarsi paljastettuna.

— Minkäs tähden nuo herrat sitten ovat niin huonossa sovussa? — kysyi Sancho.

— Siitä syystä, — vastasi Don Quijote — että tuo Alifanfarón on kiivas pakana ja on rakastunut Pentapolinin tyttäreen, joka on erittäin kaunis ja sitä paitsi sangen rakastettava neito; hän on kristitty, eikä hänen isänsä tahdo antaa häntä pakanakuninkaalle, ellei tämä ensin luovu väärän profeettansa Muhammedin uskosta ja käänny kristityksi.

— Partani nimessä, — virkkoi Sancho — Pentapolin menettelee aivan oikein, ja minä tahdon auttaa häntä minkä voin!

— Teet niin kuin pitääkin, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sellaisiin taisteluihin käyvän ei tarvitse olla ritariksi lyöty.

— Sen hyvin ymmärrän, — vastasi Sancho — mutta mihin panemme aasin, jotta tiedämme sen varmasti löytävämme, kun kahakka on ohi? En näet usko tähän saakka olleen tavallista, että taisteluun on menty ratsastaen tällaisella juhdalla.

— Olet oikeassa — virkkoi Don Quijote. — Parasta on, että päästät sen valloilleen, katosipa se sitten tai ei; voittajina taistelusta suoriuduttuamme saamme saaliiksi niin paljon hevosia, että Rocinantekin on vaarassa joutua vaihdetuksi toiseen. Mutta kuuntele nyt tarkoin mitä sanon ja pidä silmäsi auki, sillä aion esitellä sinulle molempien sotajoukkojen etevimmät ritarit. Ja jotta voit heidät paremmin nähdä ja heitä tarkata, siirtykäämme tuolle kummulle, josta molemmat sotajoukot varmaan selvästi näkyvät.

Niin tapahtui. He sijoittuivat kukkulalle, josta olisi voinut hyvin nähdä molemmat Don Quijoten sotajoukkoina pitämät lammaslaumat, elleivät niiden ilmoille kapsuttamat tomupilvet olisi himmentäneet heidän näköänsä niin etteivät he erottaneet mitään. Siitä huolimatta Don Quijote näki mielikuvituksessaan mitä ei näkynyt eikä ollut ja alkoi kovalla äänellä selittää.

— Tuolla näkemäsi punakeltaisissa varuksissa oleva ritari, jonka kilvessä on kruunupäinen, neidon jalkojen juuressa lepäävä leijona on urhea Laurcalco, Hopeisen Sillan herra; tuo toinen, jolla on kultakukkaiset varukset ja kilvessä kolme hopeakruunua sinisellä pohjalla, on pelätty Micocolembo, Quirocian suurherttua; tuo hänen oikealla puolellaan oleva jättiläisjäseninen on aina peloton Brandabarbarán de Boliche, kolmen Arabian hallitsija, joka on nytkin käärmeennahkavaruksissaan ja käyttää kilpenään ovea, minkä kerrotaan olevan peräisin siitä temppelistä, jonka Simson tuhosi kostaessaan kuollessaan vihollisilleen. Mutta käännä nyt katseesi toiselle taholle, niin näet suoraan edessäsi ja tuon toisen sotajoukon etunenässä aina voittoisan ja voittamattoman Timonel de Carcajonan, Uuden Biskajan ruhtinaan, joka saapuu puettuna neljänneksittäin sinisiin, vihreihin, valkoisiin ja keltaisiin varuksiin ja jonka kilvessä on tummanruskealla pohjalla kultainen kissa ja kirjoitus Miau, mikä on alkuosa nimeä, jolla mainitaan hänen valtiatartansa, verratonta Miulinaa, Algarven herttuan Alfeniquénin tytärtä; tuo, joka rasittaa painollansa valtavan sotaratsunsa selkää ja jolla on lumivalkoiset varukset ja valkoinen kilpi ilman mitään merkkiä, on ranskalaissyntyinen ritarialokas nimeltä Pierre Papin, Utriquen paronikuntain herra; tuo, joka painaa pohkeitansa ja raudoitettuja kantapäitänsä juovikkaan, kevyen seebransa kupeisiin, kilvessä siniset ukonhatut, on Nerbian mahtava herttua, Espartefilardo del Bosque, jonka vaakunamerkkinä on parsa-lava ja sima kastiliankielinen vaalilause: Rastrea mi suerte.[68]

Niin hän mainitsi useita kummankin armeijan ritareita, jotka hänen mieleensä kuvastuivat, selitti muitta mutkitta heidän varuksensa, värinsä, vaakunamerkkinsä ja vaalilauseensa ennen kuulumattoman hulluutensa kuvitelmia noudattaen ja jatkoi pysähtymättä:

— Tämä edessämme oleva sotajoukko on kokoonpantu eri kansakuntiin kuuluvista miehistä: siinä on niitä jotka juovat kuuluisan Ksanthos-virran makeata vettä; niitä joiden jalat tallaavat Massilian vuorimaita; niitä jotka siivilöivät Onnellisessa Arabiassa kaikkein hienointa kultahiekkaa; niitä joiden ilona ovat kirkkaan Thermodonin maineikkaat, raikkaat rantamat; niitä jotka monin eri tavoin iskevät kultarikkaan Paktoloksen suonta; numidialaisia joiden tapauksiin ei ole luottamista; jousien ja nuolien käyttäjinä kuuluisa persialaisia; meedialaisia ja partteja jotka taistelevat paeten; arabialaisia siirrettävine majoineen; skyyttejä jotka ovat yhtä julmia kuin vaaleita; reikähuulisia etiooppialaisia ja lukemattomia muiden kansakuntien jäseniä, joiden kasvot näen ja tunnen, vaikka en muista heidän nimiänsä. Tuossa toisessa sotajoukossa saapuu niitä jotka juovat oliivirikkaan Betis-virran kristallikirkasta vettä; niitä jotka pesevät kasvonsa puhtaiksi aina runsaan ja kultaa vierittelevän Tajon laineissa; niitä jotka nauttivat jumalaisen Genilin terveellistä juomaa; niitä jotka astelevat Tartessoksen reheväruohoisilla niityillä; niitä jotka ilokseen käyskentelevät Jerezin luona sijaitsevilla Elysionin kentillä; kullankeltaisin tähkäpäin koristautuneita varakkaita Manchan miehiä; goottien vanhan heimon rautapukuisia jälkeläisiä; niitä jotka kylpevät leppoisasta virrastaan kuuluisassa Pisuergassa; niitä jotka paimentavat karjalaumojansa salaisesta juoksustaan maineikkaan monipolvisen Guadianan avaroilla laidunmailla; niitä jotka värjöttelevät metsäisten Pyreneain viluisissa seuduissa ja korkeiden Apenninien lumisilla huipuilla; sanalla sanoen, kaikkia niitä kansoja, jotka Eurooppa sisältää ja rajoihinsa sulkee.

Taivas varjelkoon, kuinka paljon maita hän mainitsikaan, kuinka monta kansakuntaa nimesi, ihmeen täsmällisesti liittäen jokaiseen asianmukaiset määräyssanat, kerrassaan syventyneenä ja vaipuneena siihen, mitä oli lukenut valheellisista kirjoistaan! Sancho Panza kuunteli hänen puhettansa epäröiden, mitään virkkamatta, ja käänsi toisinaan päätänsä nähdäkseen, havaitsisiko hän isäntänsä mainitsemia ritareita ja jättiläisiä, mutta kun ei mitään nähnyt, virkkoi:

— Piru vieköön, herra, täällä ei näy missään yhtäkään niistä jättiläisistä eikä ritareista, joita teidän armonne mainitsee, en ainakaan minä niitä näe. Kukaties onkin kaikki noituutta samoin kuin ne viimeöiset aaveet.

— Kuinka voit niin sanoa? — virkkoi Don Quijote. Etkö kuule hevosten hirnuntaa, torvien toitahduksia ja rumpujen pärinää?

— Minä en kuule — vastasi Sancho — muuta kuin uuhien ja oinasten kovaa määkinää..

Se olikin totta, sillä molemmat laumat olivat nyt ehtineet lähelle.

— Sinä pelkäät, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja siitä johtuu ettet näe etkä kuule oikein; eräs pelon vaikutuksista näet on siinä, että se hämmentää aistit ja saa oliot näyttämään toisilta kuin ovat. Jos siis niin kovin pelkäät, väisty pois ja jätä minut yksin, sillä minä kykenen yksinkin viemään voittoon sen puolen, jolle apuni suon.

Niin sanoen hän kannusti Rocinantea, laski peitsen sojoon ja syöksyi kumpareen rinnettä alas kuin salama.

Sancho huusi hänelle:

— Kääntykää takaisin, armollinen herra Don Quijote, ne ovat totisesti pässejä ja lampaita nuo, joiden kimppuun aiotte käydä. Kääntykää takaisin! Voi minun isääni, siittäjääni! Mitä hulluutta tämä on? Näettehän ettei tässä ole yhtäkään jättiläistä eikä ritaria, ei kissoja, ei varuksia, ei jaettuja eikä kokonaisia kilpiä, ei sinisiä eikä pirunkaan värisiä ukonhattuja. Mitä teettekään? Voi minua vaivaista syntistä!

Don Quijote ei siitä huolinut vaan ajoi eteenpäin huutaen raikuvalla äänellä:

— Hoi, ritarit, te jotka palvelette ja taistelette urhean keisarin Pentapolin Hihankäärijän lippujen alla, seuratkaa minua kaikki, niin saatte nähdä, kuinka helposti kostan hänen puolestaan hänen vihamiehelleen, Trapobanan Alifanfarónille.

Niin sanoen hän ajoi keskelle lampaiden joukkoa ja alkoi pistellä niitä peitsellään niin kiukkuisesti ja rohkeasti kuin olisi tosiaankin ahdistanut verivihollisiansa. Laumojen mukana tulevat paimenet ja karjankaitsijat huusivat hänelle vaatien häntä herkeämään, mutta huomattuaan ettei siitä ollut apua he ottivat vyöltään linkonsa ja alkoivat lähettää nyrkinkokoisia kiviä tervehtimään hänen korviansa. Don Quijote ei välittänyt kivistä vaan ajeli ristiin rastiin huutaen:

— Missä olet, kopea Alifanfarón? Käy esiin! Minä olen yksinäinen ritari ja haluan mies miestä vastaan koetella voimiasi ja ottaa sinut hengiltä rangaistukseksi siitä pahasta, mitä teet urhealle Pentapolin Garamantelle.

Samassa tuli piikiven myhkyrä, joka osui hänen kylkeensä upottaen kaksi kylkiluuta ruumiin sisäosiin. Havaitessaan niin huonosti käyneen hän uskoi varmaan olevansa kuolettavasti tai ainakin vaarallisesti haavoittunut, mutta muisti lääkejuomansa, veti esiin entisen öljykannun, nosti sen huulilleen ja alkoi kumota nestettä kurkkuunsa. Hän ei kumminkaan ehtinyt nauttia sitä niin paljon kuin hänen mielestään oli tarpeen, kun tuli toinen kovakuoriainen, joka sattui hänen käteensä ja lääkeastiaan niin tuimasti, että astia pirstoutui vieden mennessään vielä hänen suustaan kolme tai neljä etu- ja takahammasta ja pahasti ruhjoen kaksi sormea. Niin ankara oli ensimmäinen isku ja niin ankara toinen, että ritari parka auttamattomasti kellahti hevosen selästä. Paimenet tulivat hänen luokseen luullen hänet surmanneensa, keräsivät sitten mitä kiireimmin laumansa, nostivat selkäänsä kuolleet lampaat, joita oli vähintään seitsemän, ja menivät menojaan sen tarkemmin asiaa tutkimatta.

Sancho oli ollut koko ajan kummulla, oli katsellut sieltä isäntänsä mieletöntä menoa, repinyt partaansa ja kironnut sitä aikaa ja hetkeä, jona sallimus oli suvainnut tehdä heistä tuttavat. Nähdessään hänen nyt makaavan maassa ja huomatessaan paimenten jo poistuneen hän lähti kummulta hänen luokseen, huomasi herransa olevan erittäin surkeassa tilassa, vaikka tosin tajuissaan, ja lausui hänelle:

— Sanoinhan teille, herra Don Quijote, että kääntyisitte, koska se, minkä kimppuun hyökkäsitte, ei ollut mikään sotajoukko, vaan lammaslauma.

— Niin tuo konnamainen taikuri, viholliseni, osaa tehdä näkymättömäksi ja muuttaa toiseen hahmoon. Tiedä, Sancho, että hänenlaisensa saavat erittäin helposti meidät näkemään mitä haluavat, ja nyt tuo ilkeä vainooja, kadehtien kunniaa, jonka ilmeisesti olisin saavuttanut tässä taistelussa, muutti vihollisten sotajoukot lammaslaumoiksi. Ellet usko, Sancho, tee ainakin mitä sinulta nyt hartaasti pyydän, jotta vapaudut harhaluuloistasi ja huomaat todeksi mitä sinulle sanon: nouse juhtasi selkään ja aja hiljalleen heidän jälkeensä, niin saat nähdä että he täältä vähän matkan päähän ehdittyään jälleen muuttuvat alkuperäiseen muotoonsa eivätkä ole enää lampaita vaan ilmettyjä ihmisiä, kuten heidät aluksi kuvailin. Älä kumminkaan lähde nyt heti, sillä minä tarvitsen suosiollista apuasi. Tule tänne ja katso, montako syömä- ja etuhammasta minulta puuttuu; minusta näet tuntuu siltä kuin ei suussani olisi enää ainoatakaan.

Sancho työntyi niin lähelle, että silmät olivat melkein potilaan suussa. Juuri silloin oli balsami tehnyt tehtävänsä Don Quijoten vatsassa, ja Sanchon tutkiessa hänen suutansa isäntä syöksi ulos, rajummin kuin pyssy lauetessaan, kaiken, mitä hänen sisässään oli, sokaisten sääliväisen aseenkantajansa kasvot.

— Pyhä Jumalan äiti! — huudahti Sancho — kuinka minun nyt käytiinkään? Tämä syntinen ihminen on varmaan haavoittunut kuolettavasti, koska hänen suustansa purskuu verta.

Hiukan tarkemmin tutkittuaan hän kumminkin huomasi väristä mausta ja hajusta, ettei se ollutkaan verta, vaan palssamia öljykannusta, jonka hän oli nähnyt herransa huulilla, ja samassa hänen mieltänsä etoi niin, että vatsa tuntui vääntyvän nurin ja hän purki sisuksensa vasten isäntänsä silmiä, niin että he olivat molemmat erinomaisessa siivossa. Sancho riensi aasinsa luo hakeakseen haarapussista jotain, millä pyyhkisi ja sitelisi isäntäänsä. Kun haarapussia ei löytynytkään, hän oli vähällä menettää järkensä; hän kirosi jälleen itseään, päätti hiljaa mielessään jättää isäntänsä ja palata kotiin, vaikka menettäisi korvauksen palveluksestansa sekä toivon päästä luvatun saaren käskynhaltijaksi.

Sillä välin Don Quijote nousi, piteli vasemmalla kädellä suutaan estääkseen jäljelle jääneitä hampaita putoamasta, tarttui oikealla Rocinanten ohjaksiin (niin uskollinen ja laatuisa oli Rocinante, että oli seisonut koko ajan liikahtamatta isäntänsä vieressä) ja lähti aseenkantajansa luo, joka nojasi ryntäin aasiinsa, käsi poskella, niin kuin ainakin syviin mietteisiin vaipunut henkilö. Nähdessään hänet siinä tilassa, ilmeisesti ylen murheellisena, Don Quijote sanoi hänelle:

— Kuule, Sancho, kukaan ihminen ei ole toista parempi, ellei hän toimi paremmin kuin toinen. Kaikki nämä kohdallemme sattuneet myrskynpuuskat osoittavat että sää kohta kirkastuu ja asiamme alkavat luontua hyvin; vastoinkäyminen enempää kuin menestyskään ei näet ole pysyväistä, ja siitä seuraa että onnettomuuden kestettyä kauan on onni jo odottamassa. Älä siis sure minulle sattuneita ikävyyksiä, sillä eiväthän ne koske sinuun.

— Kuinka ei? — virkkoi Sancho. — Kuka muu olikaan se, jota eilen poukotettiin, kuin minun isäni poika? Entä haarapussi, joka on tänään minulta tiessään, ja kaikki se maallinen hyvyys, mitä siinä oli, kenen ne ovat, ellei minun?

— Onko haarapussisi kadonnut, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— On, totisesti — vastasi Sancho.

— Niin muodoin meillä ei ole tänään mitään syötävää — virkkoi Don Quijote.

— Ei ole, — vastasi Sancho — ellei näillä niityillä ole yrttejä, jotka teidän armonne sanoo tuntevansa ja joilla teidän armonnelaiset kovaonniset vaeltavat ritarit yleensä sellaisia puutteita korvaavat.

Siitä huolimatta vastasi Don Quijote — maittaisi minua nyt aimo kimpale vehnäleipää tai kyrsä liseleipää ja pari silliä paremmin kuin kaikki Dioskorideen yrtit, vaikka olisivatkin tohtori Lagunan[69] selittämät ja kuvittamat. Mutta nouse nyt kumminkin juhtasi selkään, parahin Sancho, ja seuraa minua; Jumala, joka kaikki kaitsee, ei meitä hylkää, varsinkaan koska vaellamme hänen palveluksessaan niin kuin vaellamme, sillä hän ei hylkää ilman hyttysiä, ei maan matosia eikä veden nölliäisiä, vaan on niin armelias, että antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin.

— Teidän armonne sopisi paremmin saamamieheksi kuin vaeltavaksi ritariksi — sanoi Sancho.

— Vaeltavat ritarit ovat tietäneet ja heidän tulee tietää kaikenlaisia asioita — sanoi Don Quijote. — Entisinä aikoina näet oli vaeltavia ritareita, jotka saattoivat pitää saarnan tai puheen keskellä sotaleiriä, ikään kuin olisivat saaneet oppiarvonsa Pariisin yliopistossa, mistä voidaan päättää ettei peitsi ole milloinkaan tylsentänyt kynää eikä kynä peistä.

— Olkoon siis niin kuin teidän armonne sanoo; — vastasi Sancho — lähdetään tästä etsimään yösijoja, ja suokoon Jumala että päädymme sellaiseen paikkaan, missä ei ole peitteitä, ei poukottajia, ei aaveita eikä noiduttuja maureja; jos näet niitä on, heitän helvettiin koko rojun ja roskan.

— Rukoile sinä Jumalaa siinä asiassa, poikani, — virkkoi Don Quijote — ja opasta minne mielit, sillä tällä kertaa jätän yömajan valitsemisen sinun tehtäväksesi. Mutta annahan tänne kätesi, tunnustele sormellasi ja katso tarkoin, kuinka monta etu- ja poskihammasta minulta puuttuu tästä oikealta puolelta, yläleuasta, siinä tuntuu kipu.

Sancho ojensi sormensa, tunnusteli ja kysyi:

— Kuinkas paljon mylläreitä teidän armollanne on tavallisesti ollut tällä puolella?'

— Neljä, — vastasi Don Quijote — järkihammasta lukuunottamatta, kaikki eheitä ja erittäin terveitä.

— Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, armollinen herra virkkoi Sancho.

— Neljä, sanon minä, ellei viisi; — vastasi Don Quijote — suustani näet ei ole milloinkaan vedetty minkäänlaista hammasta, niitä ei ole lähtenyt omia aikojaan, eikä yhtäkään ole turmellut hammasmätä eikä luuvalo.

— Niin, tässä alhaalla tällä puolella — sanoi Sancho — ei teidän armollanne ole enempää kuin kaksi ja puoli poskihammasta; ylhäällä taas ei ole puolta eikä mitään, sillä se on sileä kuin kämmenpohjani.

— Minua onnetonta; — sanoi Don Quijote kuultuaan aseenkantajansa murheelliset uutiset — ennemmin olisivat saaneet tärvellä toisen käsivarteni, kunhan ei sitä, joka käyttää miekkaa. Sillä minä sanon sinulle, Sancho, että suu vailla poskihampaita on kuin mylly vailla kiviä, ja hammasta tulee pitää paljon suuremmassa arvossa kuin timanttia. Mutta kaikille näille vaaroille alttiina olemme me, jotka noudatamme ritarikunnan ankaraa järjestystä. Nouse aasin selkään, ystäväni, ja aja edellä; minä seuraan sinua, ja vauhdin saat sinä määrätä mielesi mukaan.

Sancho totteli ja lähti kulkemaan siihen suuntaan, mistä hänen nähdäkseen saattoi löytyä yömaja, poikkeamatta valtamaantieltä, joka niillä tienoilla oli sangen suora.

Kun he siinä matkasivat, aivan hiljalleen, koska Don Quijoten poskiluita jomotti niin, ettei hän saanut elävää rauhaa eikä jaksanut ajatellakaan kiiruhtamista, Sanchon teki mieli huvittaa ja virkistää häntä jotain kertomalla, ja niin hän muun muassa kertoi sen, mitä seuraavassa luvussa esitetään.

Yhdeksästoista luku.

Älykkäistä puheista, joita Sancho Panza ja hänen isäntänsä pitivät, kuolleen ruumiin kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista merkillisistä tapahtumista.

— Minusta näyttää, armollinen herra, että kaikki nämä viime päivinä meille sattuneet onnettomuudet ovat aivan epäilemättä olleet rangaistuksena siitä synnistä, jonka teidän armonne on tehnyt ritarikuntansa järjestystä vastaan rikkomalla vannotun valan, jossa lupasitte olla aterioimatta katetussa pöydässä ja huvittelematta kuningattaren kanssa sekä kaikkea muuta siihen kuuluvaa, minkä teidän armonne vannoi täyttävänsä, kunnes riistäisitte sen kypärin Malandrinolta, tai mikä sen maurin nimi on; en sitä oikein muista.

— Olet aivan oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta se oli totta puhuen minulta unohtunut, ja sinä puolestasi saat varmasti uskoa joutuneesi poukotettavaksi siitä syystä, ettet ajoissa minulle asiasta muistuttanut. Mutta kyllä minä sen seikan korjaan, sillä ritarikunnalla on keinoja kaiken järjestämiseksi.

— Vannoinkos minä jotain, vai kuinka? virkkoi Sancho.

— Samantekevää, vaikka et vannonutkaan; sanoi Don Quijote, — riittää, kun tiedän ettet suinkaan ole vapaa osallisuudesta, ja olipa sitten niin tai näin, missään tapauksessa ei haittaa, jos ryhdymme asiaa korjaamaan.

— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin varokoon teidän armonne unohtamasta tätä samoin kuin valaa; aaveiden voi kukaties jälleen tehdä mieli pitää peliään minun ja teidän armonnekin kanssa, jos havaitsevat teidät niin paatuneeksi.

Heidän ollessaan näissä ja muissa jutuissa heidät yllätti yö keskitiessä, ennen kuin olivat löytäneet tai edes nähneet mitään paikkaa johon yöpyisivät, ja pahinta oli, että he tunsivat nääntyvänsä nälkään, sillä haarapussin hävittyä heiltä puuttui koko muonavarasto. Onnettomuuden lisäksi ja päätökseksi heille sattui vielä seikkailu, joka tosiaankin näytti seikkailulta ilman mitään keinotekoisia otaksumia. Yö näet oli tullut, ja verrattain pimeä, mutta he ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, sillä Sancho otaksui että he valtamaantietä kulkien todennäköisesti saapuisivat johonkin majataloon ehdittyään edetä peninkulman tai kaksi. Matkatessaan siten yön pimeydessä, aseenkantaja nälissään ja hänen isäntänsäkin haluten jotakin syödä, he huomasivat että samaa tietä tuli heitä vastaan suuri joukko valoja, jotka näyttivät liikkuvilta tähdiltä. Ne nähdessään Sancho kauhistui, eikä Don Quijotestakaan olo tuntunut oikein turvalliselta: toinen kiristi aasinsa marhamintaa, toinen hevosensa ohjaksia, ja niin he pysähtyivät tarkasti katsellen mitä tuo saattoi olla. He huomasivat valojen lähestyvän ja likemmäksi tullessaan yhä suurenevan. Sen nähdessään Sancho alkoi vapista kuin elohopean myrkyttämä,[70] ja Don Quijoten hiukset nousivat pystyyn. Viimeksimainittu kuitenkin rohkaisi itseänsä hiukan ja sanoi:

— Sancho, tämä on epäilemättä erinomaisen suuri ja vaarallinen seikkailu, jossa minun täytyy osoittaa urheuttani ja väkevyyttäni.

— Voi minua onnetonta! — vastasi Sancho. — Jos tämä ehkä on jälleen aaveseikkailu, kuten minusta näyttää, niin mistä minulle tulee kylkiluut, jotka sen kestävät?

— Olivatpa millaisia aaveita tahansa, — sanoi Don Quijote — minä en salli niiden koskea nuttusi liepeeseen. Viime kerralla ne saivat pitää sinua pilanaan vain sen vuoksi, etten päässyt hyppäämään piha-aidan yli; mutta nyt olemme väljällä vainiolla, missä voin heiluttaa miekkaani miten haluan.

— Entä jos ne noituvat ja herpaisevat teidät samoin kuin viime kerralla? — virkkoi Sancho. — Mitä silloin on väliä, olemme väljällä vainiolla vai ei?

— Kaikesta huolimatta — virkkoi Don Quijote — pyydän sinua Sancho, olemaan huoletta, sillä saat omin silmin nähdä, kuinka tyynesti minä asiaan suhtaudun.

— Tahdon olla, jos Jumala suo — vastasi Sancho.

He vetäytyivät kumpikin tien toiseen reunaan ja tähystivät jälleen tarkasti mitä nuo liikkuvat valot saattoivat olla, eikä aikaakaan kun näkivät suuren joukon valkopaitaisia hahmoja. Tämä kaamea näky teki kerrassaan lopun Sanchon rohkeudesta, ja hänen hampaansa louskuttivat kuin vuorokuumeessa. Vapiseminen ja hampaiden louske yhä yltyi, kun he selvästi näkivät mitä oli tulossa; he näet havaitsivat suunnilleen kaksikymmentä paitaniekkaa, kaikki hevosten selässä ja palavat soihdut käsissään. Niiden jäljissä tulivat mustiin verhotut paarit, ja niitä seurasi taas kuusi ratsumiestä, joiden suruharsot ulottuivat muulien kavioihin saakka; juhtain hiljaisesta astunnasta näet huomasi etteivät ne olleet hevosia. Valkoisiin puetut hahmot hymisivät itsekseen matalalla ja valittavalla äänellä. Tämä eriskummainen näky sellaisena hetkenä ja niin autiossa seudussa riitti hyvin saamaan Sanchon, jopa hänen isäntänsäkin sydämen pelon valtaan. Se saattoi kuitenkin koskea vain Don Quijotea, sillä Sanchon miehuus oli jo kärsinyt täydellisen haaksirikon. Hänen isäntänsä kävi sittenkin aivan toisin, sillä hänen mieleensä ilmaantui samassa erittäin selvä kuvitelma, että tässä oli eräs hänen kirjoissaan kerrotuista seikkailuista.

Hän kuvitteli näkemänsä ruumispaareiksi, joilla kuljetettiin vaarallisesti haavoittunutta tai kuollutta ritaria; tämän puolesta kostaminen oli yksin hänen tehtävänsä, ja niin hän enempää harkitsematta laski peitsipahasensa sojoon, sijoittui hyvin satulaan ja asettui jalon uskaliaasti ja tyynesti keskelle tietä, mistä paitapukuisten välttämättä täytyi kulkea. Nähdessään heidät aivan läheltä hän korotti äänensä sanoen:

— Pysähtykää, ritarit, tai keitä lienettekään, ja tehkää minulle selkoa keitä olette, mistä tulette, minne menette ja mitä kuljetatte noilla paareilla, sillä kaikesta päättäen olette tehneet tai teille on tehty jotakin vääryyttä, ja on soveliasta ja tarpeellistakin, että saan sen tietää, joko rangaistakseni teitä tekemästänne pahasta tai kostaakseni kärsimänne vääryyden.

— Meillä on kiire, — vastasi eräs paidallinen — majataloon on pitkä matka, emmekä voi pysähtyä antamaan vaatimaanne selitystä.

Samassa hän jo hoputti muuliansa ja ratsasti eteenpäin. Don Quijotea tuo vastaus kovin loukkasi, hän tarttui muulin suitsiin ja sanoi:

— Pysähtykää, käyttäytykää kohteliaammin ja tehkää minulle selkoa siitä, mitä kysyin; ellette niin tee, haastan teidät kaikki taisteluun.

Muuli oli vauhko, ja hänen tarttuessaan suitsiin se säikähti niin että kavahti pystyyn ja heitti ratsastajansa taakseen maahan. Eräs jalan kulkeva palvelija näki paidallisen putoavan ja alkoi herjata Don Quijotea, joka, jo ilmankin vihoissaan, enempää odottamatta laski keihäspahansa sojoon ja kävi erään surupukuisen kimppuun, joka pahoin haavoittuneena kellahti maahan. Sitten hän kääntyi muita vastaan, ja kannattipa katsella, kuinka reippaasti hän hyökkäsi päin ja ajoi heidät pakosalle. Näyttipä kerrassaan siltä kuin Rocinantelle olisivat tuona tuokiona kasvaneet siivet, niin kevyesti ja ylpeästi se liikkui. Paidalliset olivat poikkeuksetta arkaa ja aseetonta väkeä ja vetäytyivät sen vuoksi vastustelematta heti pois taistelusta lähtien laukkaamaan pitkin kenttää palavine soihtuineen, niin että näytti siltä kuin siinä olisi parveillut huvi- ja juhlaöiden naamioituja soihdunkantajia. Surupukuiset olivat kääriytyneet ja kietoutuneet viittoihinsa ja loimiinsa, niin etteivät hekään kyenneet liikahtamaan, joten Don Quijote aivan helposti heidät rusikoi ja pakotti lähtemään karkuun, mikä ei heistä suinkaan ollut mieluista; he näet otaksuivat ettei kurittaja ollut ihminen vaan perkele, joka oli noussut helvetistä ryöstääkseen heidän paareilla kuljettamansa vainajan ruumiin.

Sancho katseli tuota kaikkea ihaillen herransa uskaliaisuutta ja mietti mielessään: »Isäntäni on aivan varmasti niin urhea ja voimallinen kuin hän itse sanoo.» Ensimmäisenä muulinsa selästä keikahtaneen vieressä makasi maassa palava soihtu, jonka valossa Don Quijote voi miehen nähdä. Hän ajoi luo, vei keihäänkärjen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan uhaten muuten hänet surmata. Kaatunut vastasi:

— Eihän tässä voi paremmin antautua, sillä en kykene liikahtamaankaan, kun sääreni on poikki. Minä rukoilen teidän armoanne, jos olette kristitty ritari, jättämään minut henkiin, koska muuten tekisitte itsenne syypääksi pahaan pyhyyden loukkaukseen, sillä minä olen lisensiaatti ja olen tullut osalliseksi ensimmäiseen vihkimykseen.

— Mikä piru teidät sitten on tänne tuonut, — kysyi Don Quijote — jos kerran olette kirkon miehiä?

— Kysyttekö mikä, herra? — virkkoi kukistunut. — Huono onneni.

— Teitä uhkaa toinen vielä huonompi, — sanoi Don Quijote ‒ ellette selitä kaikkea, mitä teiltä aluksi tiedustelin.

— Varsin mielelläni minä selitän — vastasi lisensiaatti. — Teidän armonne tulee tietää että olenkin vain kandidaatti, vaikka äsken sanoin olevani lisensiaatti, että nimeni on Alonso López ja kotipaikkani Alcobendas. Tulen Baezan kaupungista yhdentoista muun pappismiehen, noiden paenneiden soihdunkantajien kanssa; olemme menossa Segovian kaupunkiin saatellen tuossa paareilla makaavaa ruumista, joka on erään Baezassa kuolleen ja siellä haudattavaksi siunatun herran. Olimme nyt, kuten sanottu, viemässä hänen maallisia jäännöksiään hänen omaan hautaansa Segoviaan, mistä hän on kotoisin.

— Entä kuka hänet surmasi? — kysyi Don Quijote.

— Jumala, ruttokuumeella, joka rupesi häneen — vastasi kandidaatti.

— Niin muodoin — virkkoi Don Quijote — meidän Herramme on vapauttanut minut ankarasta tehtävästä, joka olisi kuulunut velvollisuuksiini, jos joku muu olisi hänet surmannut, nimittäin hänen kuolemansa kostamisesta; koska hänet on surmannut hän, joka hänet surmasi, en voi muuta kuin olla vaiti ja nöyrästi alistua, sillä samoin menettelisin, jos hän minut itseni kuolettaisi. Ja minä haluan ilmoittaa teidän kunnianarvoisuudellenne että olen manchalainen ritari nimeltä Don Quijote ja että toimenani ja tehtävänäni on vaeltaa paikasta toiseen oikoen väärää ja hankkien hyvitystä, loukkauksiin.

— En tiedä, kuinka lienee sen väärän oikomisen laita, — sanoi kandidaatti — sillä minut, joka olin oikein päin, olette viskannut aivan väärään asentoon, niin että minulta on katkennut sääri, joka, ei varmaankaan enää oikene eläessäni; mitä taas minulle hankkimaanne hyvitykseen tulee, olette saattanut minut niin loukatuksi, että jään loukatuksi koko iäkseni; ja onneton seikka oli minulle, kun kohtasin teidät, seikkailujen etsijän.

— Eivät kaikki asiat suju samaan tyyliin vastasi Don Quijote. — Onnettomuus oli siinä, herra kandidaatti López, että tulitte niin kuin tulitte, yön pimeydessä, yllänne nuo messupaidat, palavine soihtuinenne, rukoilla hyristäen, suruharsoissa, niin että tosiaankin. olitte kuin jotakin toisen maailman pahaa joukkoa. Sen vuoksi en voinut jättää velvollisuuttani täyttämättä vaan kävin kimppuunne ja olisin käynyt, vaikka olisin varmasti tietänyt että olitte itse helvetin perkeleitä; niiksi näet teidät koko ajan otaksuin ja katsoin.

— Koska kohtaloni on niin määrännyt, — virkkoi kandidaatti — rukoilen teitä, herra vaeltava ritari (joka olette tehnyt vaellukseni ylen vaikeaksi), auttamaan minua tämän muulin alta, sillä jalkani on pinteessä jalustimen ja satulan välissä.

— Ettepä pidä kiirettä! — sanoi Don Quijote. — Kuinka kauan aioittekaan odottaa, ennen kuin ilmoittaisitte minulle vaivanne?

Hän huusi Sancho Panzaa, mutta tämä ei välittänyt tulemisesta, koska oli parhaillaan keventämässä hyvien herrojen matkueeseen kuuluvan, runsaita muonavaroja kuljettavan muulin kuormaa. Sancho teki päällysnutustaan säkin, keräsi minkä voi ja minkä nyytti veti, lastasi aasinsa selkään ja kiiruhti vasta sitten, isäntänsä huutoa totellen, paikalle. Hän auttoi herra kandidaatin pois muulin alta, sijoitti hänet juhdan selkään ja antoi soihdun hänen käteensä. Don Quijote kehoitti kandidaattia lähtemään kumppaniensa jälkeen ja pyytämään heiltä anteeksi väkivaltaa, jota hän ei ollut voinut olla tekemättä. Sancho sanoi:

— Jos nuo herrat ehkä haluavat tietää kuka oli se urhoollinen, joka heitä niin piteli, teidän armonne sopii sanoa että hän on kuuluisa Don Quijote Manchalainen, jota mainitaan myös nimellä Murheellisen hahmon ritari.

Kandidaatti alkoi tehdä lähtöä, ja Don Quijote kysyi Sancholta minkä tähden hän oli katsonut olevan syytä nimittää häntä Murheellisen hahmon ritariksi juuri nyt enemmän kuin koskaan ennen — Sen saatte kohta kuulla — vastasi Sancho. — Katselin teitä tässä hetken aikaa tuon poloisen kädessä olevan soihdun valossa, ja on totinen tosi, etten ole koskaan nähnyt niin surkeata muotoa kuin teidän armonne tänä viime aikana. Se johtuu varmaan jo siitä, että taistelu on teidät uuvuttanut, tai siitä, että suustanne puuttuu poski- ja etuhampaita.

— Eipä suinkaan, — vastasi Don Quijote — vaan siitä, että sen tietäjän mielestä, jonka tehtävänä on kirjoittaa urotöitteni historia, lienee näyttänyt soveliaalta että otan jonkin lisänimen samoin kuin kaikki muinaiset ritarit: eräs heistä nimitti itseänsä Liekehtivän miekan, toinen Yksisarviaisen, tämä Neitojen, tuo Feniks-linnun, toinen Aarnikotkan, toinen Kuoleman ritariksi, ja näistä nimistä ja vakuunamerkeistä heidät tunnettiin kaikkialla yli maanpiirin. Niinpä sanonkin että tuo mainittu tietäjä nähtävästi toi nyt kielellesi ja mieleesi minulle antamasi nimen Murheellisen hahmon ritari, jota tahdon käyttää tästä lähtien; ja jotta tämä nimi minulle paremmin sopisi, aion tilaisuuden tarjoutuessa maalauttaa kilpeeni erittäin murheellisen hahmon.

— Ei kannata haaskata aikaa ja rahaa sellaisen hahmon teettämiseen; — sanoi Sancho — teidän armonne tarvitsee vain näyttäytyä ja kääntyä päin katselijoihin, sillä he nimittävät teitä muitta mutkitta ja ilman mitään sen enempää kuvaa tai kilpeä Murheellisen hahmon ritariksi. Voitte uskoa että puhun totta, sillä vakuutan teidän armollenne (ja olkoon tämä sanottu leikillä) nälän ja hampaidenhukan tekevän hahmonne niin surkeaksi, että sitä murheellista kuvaa, kuten sanoin, ei tosiaankaan kaivata.

Don Quijote nauroi Sanchon leikinlaskulle, mutta päätti silti mainita itseään tuolla nimellä, kunhan saisi kilpensä maalautetuksi niin kuin oli ajatellut. Nyt hän virkkoi:

— Minä oivallan, Sancho, olevani kirkon pannassa, koska olen väkivaltaisesti käynyt käsiksi pyhään asiaan, juxta illud, si quis suadente diabolo jne.,[71] vaikka hyvin tiedän etten siihen koskenut käsin vaan tällä keihäällä, enkä suinkaan arvannut loukkaavani pappeja tai kirkollisia asioita, joita kunnioitan ja palvon katolisena ja uskollisena kristittynä, vaan luulin käyväni aaveiden ja toisen maailman inhottavien kummitusten kimppuun. Ja vaikka toisinkin olisi, muistan mitä sattui Cid Ruy Diazille,[72] kun hän löi pirstoiksi kuninkaan lähettilään tuolin hänen pyhyytensä paavin läsnä ollessa, joka siitä syystä julisti hänet pannaan; mutta kelpo Rodrigo de Vivaria pidettiin kuitenkin sinä päivänä kunnioitettavana ja urhoollisena ritarina.

Tämän keskustelun aikana kandidaatti poistui, kuten sanottu, mitään virkkamatta. Don Quijoten teki mieli katsoa, oliko paareilla kuljetettu ruumis pelkkä luuranko vai ei, mutta Sancho ei siihen suostunut. Hän sanoi:

— Herra, teidän armonne suoriutui tästä vaarallisesta seikkailusta eheämpänä kuin mistään näkemästäni; mutta voisivathan nuo tosin voitetut ja pakosalle ajetut johtua ajattelemaan että heidät voitti yksi ainoa henkilö ja siitä kiukuissaan ja häpeissään toipua sekä palata meitä etsimään ja kylvettämään niin että tuntuu. Aasini on moitteettomassa kunnossa, vuoristo lähellä, nälkä ahdistaa; ei siis muuta kuin painutaan pois sievää vauhtia, ja olkoon totta, mitä sanotaan: kuollut hautaan ja elävä leivän ääreen.

Hän hoputti aasiansa ja kehoitti herraansa tulemaan perässä. Don Quijote lähtikin hänen jälkeensä mitään virkkamatta, koska Sancho hänenkin mielestään oli oikeassa. Kuljettuaan vähän matkaa kahden vähäisen vuorenkukkulan välissä he saapuivat laajaan ja suojattuun laaksoon, johon pysähtyivät. Sancho purki aasin kuorman, ja sitten he vihreällä nurmella maaten nauttivat yhteen menoon murkinan, päivällisen ja iltasen, mausteena oiva nälkä, virkistäen vatsaansa monenlaisella kylmällä ruoalla, jota vainajaa saattelevat hengelliset herrat (jotka eivät useinkaan huoli nähdä puutetta) olivat kuljettaneet mukanaan muonamuulin selässä. Mutta nyt oli edessä uusi onnettomuus, Sanchon mielestä kaikkein pahin, nimittäin se, ettei heillä ollut viiniä juotavaksi eikä edes vettä kaulan kastimiksi. Janon heitä ahdistaessa Sancho havaitsi niityllä, mihin he olivat leiriytyneet, kasvavan runsaasti vehmasta nuorta ruohoa ja sanoi mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.

Kahdeskymmenes luku.

Milloinkaan ennen näkemättömästä tai kuulemattomasta seikkailusta, josta urhoollinen Don Quijote Manchalainen suoriutui vähemmällä vaaralla kuin siitä olisi voinut suoriutua maailman mainioinkaan ritari.

— Aivan varmaan, herrani, tämä ruoho osoittaa että täällä täytyy olla lähellä jokin laakso tai lähde, joka nurmea vehmastuttaa. Sen vuoksi on parasta, että menemme hiukan kauemmaksi, sillä varmasti löydämme paikan, missä voimme sammuttaa tämän hirmuisesti meitä piinaavan janon, joka epäilemättä on suuremmaksi tuskaksi kuin nälkä.

Neuvo tuntui Don Quijotesta hyvältä, hän tarttui Rocinanten ohjaksiin ja Sancho samoin aasinsa marhamintaan, sitä ennen sälytettyään juhtansa selkään ateriasta jääneet rippeet, ja niin he alkoivat liikkua niitynkalletta ylöspäin, haparoiden, sillä heidän oli mahdoton mitään nähdä yön pimeydessä. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kulkea paria sataa askelta, kun heidän korviinsa kuului valtava veden kohina, kuin jostakin suuresta ja korkeasta kallioputouksesta. Kohina ilahdutti heitä kovin, mutta pysähtyessään sitten kuulostamaan, miltä taholta se kaikui, he kuulivat yhtäkkiä toisen pauhinan, joka vesisuihkun tavoin sammutti veden kohun heissä herättämää iloa, varsinkin Sanchosta, joka oli luonnostaan pelokas ja arka. He näet kuulivat tahdinmukaisia iskuja ja niihin liittyvää jonkinlaista raudan ja ketjujen helskettä, mikä veden rajun pauhinan säestämänä olisi voinut säikyttää kenen hyvänsä muun mutta ei Don Quijoten sydäntä. Yö, kuten sanottu, oli pimeä, ja he joutuivat muutamien korkeiden puiden alle, joiden lehdet kahisivat hiljaa ja kolkosti vienossa tuulessa, niin että yksinäisyys, paikka, pimeys, veden kohina ja lehtien kahina kaikki yhdessä herätti pelkoa ja kauhua, varsinkin kun he huomasivat etteivät iskut tauonneet, ettei tuuli vaimennut eikä aamu sarastanut, ja kun he sitä paitsi eivät tienneet missä olivat. Mutta Don Quijote, jonka sydämessä ei ollut yhtään pelkoa, hyppäsi Rocinanten selkään, tarttui kilpeensä, heilutti peistänsä ja virkkoi:

— Sancho ystäväni, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli kultakauden, kuten sitä yleensä nimitetään. Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt. Minä olen, sanon sen vielä kerran, se, jonka tehtävänä on herättää jälleen eloon Pyöreän pöydän ritarit, Ranskan kaksitoista pääriä ja yhdeksän Maineen ritaria sekä saattaa unohtumaan Platiret, Tablantet, Olivantet ja Tirantet, Auringon ritarit ja Belianiit sekä entisten vaeltavien ritareiden koko lauma suorittamalla tässä nykyisessä ajassa, jossa elän, sellaisia suurtöitä, ennen kuulumattomia asioita ja sotaisia tekoja, että ne himmentävät kaikkein loistavimmatkin heidän suorittamistaan mainetöistä. Sinä varmaan huomaat, uskollinen ja nuhteeton aseenkantajani, kuinka pimeä on tämä yö, kuinka kummallisen hiljainen, kuulet puiden kumean ja salaperäisen huminan ja peloittavasti pauhaavan veden, jota lähdimme etsimään ja joka tuntuu virtaavan ja syöksyvän alas korkeilta Kuun-vuorilta, sekä tuon taukoamattoman jyskeen, joka kiusaa ja kiduttaa korviamme. Nämä seikat, kaikki yhteisesti ja jokainen erikseen, riittävät vuodattamaan säikähdystä, pelkoa ja kauhua itse Sodanjumalan poveen ja sitäkin enemmän ihmisen mieleen, joka ei ole tortun sellaisiin tapahtumiin ja seikkailuihin. Mutta kaikki, sinulle kuvailen, on minun mielelleni vain yllykettä ja virikettä, joka saa jo nyt sydämeni povessani pakahtumaan, koska se hartaasti haluaa päästä kohtaamaan tätä seikkailua, osoittautukoon sitten kuinka vaikeaksi tahansa. Kiristä siis hiukan Rocinanten vatsavöitä, jää Jumalan haltuun ja odota minua täällä kolme päivää, mutta ei enempää; ellen niiden kuluessa palaa, saat kääntyä takaisin kotikyläämme, ja sieltä, tehdäksesi minulle palveluksen ja hyvän työn, menet Tobosoon, missä ilmoitat verrattomalle valtiattarelleni Dulcinealle että hänen alamaisuuteensa antautunut ritari on kuollut käydessään tekoihin, joiden tuli tehdä hänet niin arvokkaaksi, että saattoi nimittää itseänsä hänen omakseen.

Kuullessaan isäntänsä sanat Sancho pillahti itkuun mitä ankarimman liikutuksen vallassa ja sanoi hänelle:

— Herra, en ymmärrä, miksi teidän armonne tahtoo syöksyä niin peloittavaan seikkailuun. Nyt on yö, meitä ei täällä näe kukaan, voimme varsin hyvin poiketa tieltä ja väistää vaaraa, vaikka emme saisi juoda kolmeen vuorokauteen, ja koska kukaan ei meitä näe, ei kukaan tule syyttämään meitä pelkureiksi, varsinkaan kun olen kuullut paikkakuntamme kirkkoherran, jonka teidän armonne hyvin tuntee, saamassaan sanovan että joka vaaraa etsii, se vaaraan hukkuu. Ei siis ole oikein kiusata Jumalaa antautumalla sellaiseen uhkayritykseen, josta ei voi onnellisesti suoriutua muuten kuin ihmeen avulla, ja riittäväthän ne ihmeet, joita taivas on tehnyt teidän armollenne pelastaessaan teidät poukotuksesta, jota minä sain sietää, ja salliessaan teidän suoriutua voittajana, vapaana ja vahingoittumattomana niiden monilukuisten vihollisten käsistä, jotka saattelivat vainajaa. Ja ellei kaikki tämä liikuta eikä hellytä teidän kovaa sydäntänne, niin liikuttakoon sitä se ajatus ja varma vakaumus, että teidän armonne tuskin ehtii tästä poistua, kun minä jo pelosta luovutan henkeni kenelle hyvänsä, joka haluaa sen ottaa. Minä lähdin kotoa jättäen lapseni ja vaimoni ruvetakseni teidän armonne palvelukseen uskoen pääseväni parempiin oloihin eikä huonompiin, mutta ahneus pussin puhkaisee, ja niin se on tuhonnut minun toiveeni, sillä niiden ollessa vilkkaimmillaan, toimessani vihdoinkin saavani sen kirotun kovanonnen saaren, jonka teidän armonne on minulle monet kerrat luvannut, havaitsen teidän sen sijaan ja korvaukseksi mielivän nyt jättää minut paikkaan, joka on kaukana ihmisten ilmoilta. Ainoan Jumalan nimessä, yöllinen herra, älkää tehkö minulle sellaista vääryyttä; mutta ellei teidän armonne millään ehdolla tahdo luopua tästä seikkailusta, siirtäkää se kumminkin huomiseen. Mikäli näet voin päätellä sen tiedon nojalla, jonka olen paimenena itselleni hankkinut, ei aamunkoittoon voi olla enää kolmea tuntia, sillä Vahan otavan torven suu on suoraan päämme päällä, ja keskiyö on silloin, kun se on vasemman käsivarren viivassa.

— Kuinka sinä, Sancho, voit nähdä, missä se viiva kulkee, — virkkoi Don Quijote — ja missä se mainitsemasi suu tai takaraivo sijaitsee, kun yö on niin pimeä, ettei taivaalla näy yhtään tähteä?

— Totta kyllä, — sanoi Sancho — mutta pelolla on paljon silmiä, ja jos se kerran näkee mitä on maan alla, niin sitäkin enemmän mitä on taivaalla; vaikka järkevästi harkiten voi muutenkin arvata ettei aamunkoittoon ole enää pitkiä aikoja.

— Olkoon miten tahansa, — vastasi Don Quijote — mutta minusta ei pidä kenenkään saada sanoa, ei nyt eikä milloinkaan, että kyynelet ja rukoukset ovat estäneet minua tekemästä mitä ritariuden vaatimusten mukaan olisi ollut tehtävä. Pyydän siis sinua, Sancho, olemaan vaiti, sillä Jumala, joka on johdattanut sydämeeni että minun on käyminen tähän ennen kuulumattomaan ja peloittavaan seikkailuun, tulee pitämään huolen menestyksestäni ja lohduttamaan sinua murheessasi. Sinun asiasi on nyt vain tiukentaa Rocinanten vöitä ja jäädä tänne, sillä minä tulen takaisin aivan pian, elävänä tai kuolleena.

Huomatessaan, kuinka järkkymätön oli hänen isäntänsä päätös ja kuinka huonosti kyynelet, neuvot ja rukoukset häneen tehosivat, Sancho päätti turvautua oveluuteensa ja jos mahdollista pakottaa hänet odottamaan päivänkoittoon saakka. Hevosen vöitä tiukentaessaan hän siis varsin sievästi ja huomaamatta sitaisi aasinsa marhaminnalla yhteen Rocinanten jalat, niin että Don Quijoten aikoessa lähteä lähdöstä ei tullutkaan mitään, koska hevonen kykeni liikkumaan vain loikkimalla. Huomatessaan juonensa onnistuneen hyvin Sancho sanoi:

— Nähkääs nyt, herra, kuinka taivas minun kyynelteni ja rukousteni liikuttamana on järjestänyt asian niin, ettei Rocinante kykene lähtemään; jos te itsepintaisesti sitä kannustatte, maksoi mitä maksoi, niin suututatte Onnettaren ja potkitte, kuten sanotaan, tutkainta vastaan.

Don Quijote oli aivan epätoivoissaan; mitä innokkaammin hän ratsuaan hoputti, sitä vähemmän se kykeni liikkumaan. Ollenkaan arvaamatta että hevosen jalat oli sidottu, hän piti parhaana tyyntyä ja odottaa joko päivänkoittoa tai Rocinanten liikkeellelähtöä, sillä hän uskoi varmasti seikan johtuvan aivan muusta, mutta ei Sanchon juonesta. Niinpä hän virkkoikin aseenkantajalleen:

— Koska on niin laita, Sancho, ettei Rocinante pääse paikaltaan, tyydyn odottamaan aamun hymyilyä, vaikka itken ja valitan ettei se saavu.

— Ei siinä ole mitään itkemistä, — vastasi Sancho — sillä minä huvitan teidän armoanne kertomalla tarinoita tästä aamuun asti ellette halua astua alas ja paneutua hiukan nukkumaan vehmaaseen nurmeen, niin kuin ainakin vaeltava ritari, jotta olette virkeämpi, kun tulee päivä ja hetki, jolloin käytte kohtaamaan tuota odottamaanne verratonta seikkailua.

— Mitä tarkoitat, kun puhut alas astumisesta ja nukkumisesta? — kysyi Don Quijote. — Olenko minä kenties niitä ritareita, jotka menevät levolle vaaran uhatessa? Nuku sinä, joka olet syntynyt nukkumaan, tai tee mitä mielit, mutta minä menettelen tavalla, jonka katson aikeisiini parhaimmin soveltuvaksi.

— Parahin herra, teidän armonne ei pidä suuttua; — vastasi Sancho — en minä sitä sillä sanonut.

Hän tuli isäntänsä luo, laski toisen käden satulan etukaarelle, toisen takakaarelle, siten pitäen sylissään isäntänsä vasenta säärtä ja uskaltamatta loitontua hänestä vaaksankaan vertaa, koska pelkäsi niin kovin yhä vielä tahdikkaasti kaikuvaa jyskettä. Don Quijote kehoitti häntä nyt kertomaan jotakin huvittavaa kuten oli luvannut, ja Sancho sanoi mielellään niin tekevänsä, kunhan tuon kuullun melskeen herättämä pelko sen sallisi.

— Kaikesta huolimatta yritän kertoa tarinan, ja jos voin sen kertoa eikä minua häiritä, niin se on paras kaikista tarinoista, ja kuulkaa nyt tarkoin, teidän armonne, sillä minä aloitan. Olipa kerran, ja tulkoon se hyvä, mitä tapahtuu, kaikkien osaksi, mutta paha vain sille, joka lähtee sitä etsimään… Ja huomatkoon teidän armonne etteivät muinaisajan ihmiset aloittaneet satujansa kuinka tahansa, vaan siinä oli Cato Sonsariuksen,[73] roomalaisen, lause, joka kuuluu näin: »Ja paha sille, joka lähtee sitä etsimään», mikä tässä sopii kuin sormus sormeen, jotta näet teidän armonne jää paikoilleen eikä lähde etsimään pahaa mistään, vaan käännymme kulkemaan toista tietä, koska mikään ei meitä pakota jatkamaan matkaamme tästä, missä niin monet peloittavat seikat meitä säikyttävät.

— Jatka sinä kertomustasi — virkkoi Don Quijote — ja jätä minun huolekseni mitä tietä matkaamme jatkamme.

— No niin, — sanoi Sancho — muutamalla Extremaduran paikkakunnalla oli vuohipaimen, tarkoitan sellainen, joka paimensi vuohia, ja tämä paimen elikkä vuohien vartija oli, niin kuin kertomuksestani käy ilmi, nimeltänsä Lope Ruiz, ja tämä Lope Ruiz oli rakastunut muutamaan paimenpiikaiseen, jonka nimi oli Torralba ja se paimenpiikainen, nimeltään Torralba, oli muutaman varakkaan karjanomistajan tytär, ja tämä varakas karjanomistaja…

— Jos kerrot tarinasi tuolla tavalla, Sancho, — virkkoi Don Quijote — kahteen kertaan toistellen mitä sanot, et pääse päähän kahdessa päivässä: sano asiat järjestään ja kerro niin kuin selväpäinen ihminen; ellei se käy laatuun, voit olla vaiti.

— Ihan samoin kuin minä sitä kerron — vastasi Sancho — kerrotaan kotipuolessani kaikki sadut, enkä minä sitä osaa sen kummemmin kertoa, eikä teidän armonne tee oikein, kun kehoittaa minua keksimään uusia tapoja.

— Kerro miten haluat, — vastasi Don Quijote — ja koska sallimus säätää etten voi olla sinua kuuntelematta, jatka.

— No niin, rakas herra, — jatkoi Sancho — kuten sanoin, tämä paimen oli rakastunut paimenpiikaiseen Torralbaan, joka oli pullakka, äksynlainen tyttö, hiukan niin kuin miehikkö, sillä hänellä oli huuliparran tapaista, niin että ihan on kuin näkisin hänet tällä hetkellä.

— Tunsitko siis hänet? — kysyi Don Quijote.

— En tuntenut, — vastasi Sancho — mutta se, joka tämän tarinan minulle kertoi, vakuutti sen niin varmaksi ja luotettavaksi, että voisin hyvinkin, sitä toisille kertoessani, sanoa ja vannoa itse nähneeni kaiken omin silmin. Niinpä siis, päivän mennen, toisen tullen, perkele, joka ei koskaan nuku vaan aina pitää pahaa peliänsä, järjesti asiat niin, että paimenen rakkaus paimenpiikaan muuttui vihaksi ja inhoksi, ja syynä oli, niin tiesivät kertoa pahat kielet, koko joukko pikkuriikkisiä seikkoja, joilla tyttö herätti paimenessa mustasukkaisuutta ja jotka olivat liiallisia ja hipoivat kiellettyä ja niin kovin paimen häntä siitä pitäen inhosi, ettei tahtonut nähdä häntä silmiensä edessä ja päätti sen vuoksi lähteä pois näiltä seuduilta ja mennä niin kauas, ettei milloinkaan enää häntä näkisi. Havaitessaan Lopen häntä ylenkatsovan Torralba heti alkoi hänestä kovin pitää, vaikka ei ollut koskaan hänestä välittänyt.

— Se on naisten syntyperäinen luonto: — sanoi Don Quijote — ylenkatsoa niitä, jotka heitä rakastavat, ja rakastaa niitä, jotka heitä inhoavat. Jatka, Sancho.

— Sitten — sanoi Sancho — paimen pani toimeen päätöksensä ja lähti, vuohiansa edellään ajaen, kulkemaan Extremaduran maita siirtyäkseen Portugalin kuningaskunnan alueille. Torralba, jolla oli siitä tieto, lähti hänen jälkeensä ja seurasi häntä loitolta, jalkaisin ja jalkineitta, kädessä sauva ja kaulassa haarapussi, jossa hänen kerrotaan kuljettaneen peilinkappaletta, kammanpalasta ja jonkinlaista ihomaalitölkkiä; mutta kuljettipa mitä tahansa, minä en huoli nyt ruveta ottamaan siitä selkoa, sanon vain että paimenen kerrotaan saapuneen laumoineen Guadiana-joelle, joka oli sinä vuodenaikana tulvillaan ja melkein yli äyräittensä paisunut, ja siinä paikassa, johon hän saapui, ei ollut lauttaa eikä venettä eikä ketään, joka olisi kuljettanut hänet ja hänen laumansa toiselle rannalle. Siitä hän oli kovin huolissaan, koska näki Torralban olevan jo kohta kintereillä ja arvasi hänen rukouksistaan ja kyynelistään koituvan suurta harmia. Mutta siinä kävellessään ja katsellessaan hän huomasi kalastajan, jolla oli lähellään vene, niin pieni, että siihen saattoi mahtua ainoastaan yksi ihminen ja vuohi. Siitä huolimatta paimen puhutteli häntä ja teki sopimuksen että kalastaja kuljettaisi hänet ja hänen kolmesataa vuohtansa joen poikki. Kalastaja astui veneeseen ja souti toiselle rannalle yhden vuohen, palasi ja vei toisen, palasi taas ja vei kolmannen. Nyt teidän armonne tulee pitää lukua vuohista, joita kalastaja kuljettaa joen poikki, sillä yhdenkään niistä unohtuessa kertomus loppuu eikä siitä voi enää mainita sanaakaan. Kerron siis eteenpäin ja sanon että toisella rannalla sijaitseva maihinnousupaikka oli liejuinen ja liukas ja että kalastaja kulutti pitkän ajan soutaessaan perille ja taas takaisin. Hän tuli kumminkin noutamaan toisen vuohen ja vielä kerran ja taas uudelleen.

— Otaksun että hän kuljetti ne kaikki; — virkkoi Don Quijote — jos liikut tuolla tavalla edestakaisin, et saa vuohiasi vuodessa toiselle rannalle.

— Montakos niitä nyt on viety? — kysyi Sancho.

— Miten hiidessä minä sen tietäisin? — vastasi Don Quijote.

Sanoinhan jo että pitäisitte tarkkaa lukua. Nyt on jumaliste kertomus lopussa eikä sitä käy jatkaminen.

— Kuinka se on mahdollista? — virkkoi Don Quijote. — Onko kertomuksen kannalta niin olennaisen tärkeätä ihan täsmälleen tietää, kuinka monta vuohta on päässyt toiselle rannalle, ettet voi kertoa enempää, jos yksikin jää pois laskuista?

— Ei, herra, sitä en voi millään ehdolla, — vastasi Sancho — sillä kehoittaessani teidän armoanne sanomaan, kuinka monta vuohta oli viety, ja teidän vastatessanne ettette sitä tiennyt minä samassa silmänräpäyksessä unohdin mitä oli vielä kertomista, ja se olikin totisesti kerrassaan mainiota ja hupaista.

— Kertomus on siis nyt lopussa? — virkkoi Don Quijote.

— Niin lopussa kuin äiti vainajani — vastasi Sancho.

— Totta puhuen — virkkoi Don Quijote — olet esittänyt erään kaikkein uusimpia tarinoita, kertomuksia tai historioita, jonkalaista ei kukaan ihminen ole voinut keksiä, ja sellaista kertomis- ja lopettamistapaa ei voi milloinkaan nähdä eikä tulla nähneeksi eläessään, vaikka enhän minä muuta odottanutkaan, ottaen huomioon hyvän älysi. Mutta seikka ei sittenkään minua ihmetytä, sillä tuo taukoamaton jyske kenties on hämmentänyt järkesi.

— Sangen mahdollista, — vastasi Sancho — mutta minä tiedän ettei minulla ole enää mitään sanottavaa siitä, mitä kerroin, koska se loppuu siihen, mistä alkaa vuohilaskussa tapahtuva erehdys.

— Loppukoon mihin tahansa, — virkkoi Don Quijote — ja katsotaanpa, pääseekö Rocinante nyt liikkumaan.

Hän kannusti taas ratsuaan, joka jälleen hypähteli jääden paikoilleen; niin hyvin se oli sidottu.

Miten olikaan, lieneekö syyksi katsottava lähestyvän aamun viileys vai se, että Sancho oli nauttinut jotakin pehmentävää, vai asiain luonnollinen järjestys (mikä on todennäköisintä), Sanchon tahto ja harrastus kääntyi nyt sen tekemiseen, mitä ei kukaan muu olisi voinut tehdä hänen puolestaan; mutta hänen sydämessään asuva pelko oli niin ankara, ettei hän uskaltanut loitontua isännästään kynnenmustuaisen vertaa. Yhtä mahdotonta kuitenkin ajatella sen tekemättä jättämistä, mikä oli hänen halunaan, ja niin hän kaikessa hiljaisuudessa irroitti oikean kätensä satulan takakaaresta ja avasi sitten sievästi ja aivan kuulumattomasti vetosolmun jonka varassa hänen housunsa ihan yksinomaan olivat. Solmun auettua housut valahtivat heti nilkkoihin jääden siihen kuin jalkaraudat; sitten Sancho nosti paitaa niin hyvin kuin osasi paljastaen molemmat pakaransa, jotka eivät olleet varsin pienet. Kun se oli tehty (ja Sancho luuli siten suoriutuneensa pahimmasta vastuksesta pyrkiessään vapautumaan tuosta hirmuisesta hädästä ja tuskasta), hän joutui vielä pahempaan ahdistukseen, sillä hänestä tuntui, että oli mahdoton tehdä tarvettaan saamatta aikaan minkäänlaista pihinää ja pauketta. Sen vuoksi hän puri hampaansa lujasti yhteen, kyyristi hartioitaan ja pidätti hengitystään minkä voi, mutta kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta hänestä onnettomasta sittenkin lähti pieni ääni, aivan toisenlainen kuin se, joka häntä niin kovin peloitti. Don Quijote kuuli sen ja kysyi:

— Mitä rätinää se on, Sancho?

— En tiedä, armollinen herra — vastasi Sancho. — Se on luultavasti jokin uusi enne, sillä eiväthän seikkailut ja onnettomuudet ala vähin merkein.

Hän koetti onneansa toisen kerran ja menestyi niin hyvin, että pääsi vapaaksi ylen suurta vaivaa tuottaneesta taakasta enemmittä äänittä ja pauhinoitta. Koska Don Quijoten hajuaisti kuitenkin oli yhtä herkkä kuin hänen kuulonsa ja koska Sancho seisoi siinä aivan hänen vieressään, niin että höyryt nousivat ylöspäin melkein kohtisuoraan, täytyi osan niistä välttämättä osua hänen sieraimiinsa, ja niin tapahduttua hän heti kävi pelastamaan nenäänsä sulkien sormillaan sieraimet ja lausuen sitten hiukan honottavalla äänellä:

— Minusta tuntuu, Sancho, että olet kovin peloissasi.

Niin olen, -— vastasi Sancho — mutta mistä teidän armonne sen huomaa nyt paremmin kuin ennen?

— Siitä, että sinä nyt haiset pahemmin kuin ennen, etkä suinkaan ambralta — vastasi Don Quijote.

Paljon mahdollista, — sanoi Sancho — mutta syy ei ole minun vaan teidän armonne, joka kuljettaa minua ajattomilla ajoilla ja tähän uppo-outoon tapaan.

Väisty nyt kolmen neljän askelen päähän, ystäväni, virkkoi Don Quijote (yhä vielä pidellen nenäänsä) ja ota tästä lähtien parempi vaari persoonastasi ja siitä, mitä olet minulle velkaa, tähän kunnioituksen puutteeseen on nähtävästi syynä se, että olen antautunut tuttavalliseen seurusteluun sinun kanssasi.

— Lyönpä vetoa — virkkoi Sancho — että teidän armonne luulee minun päästäneen… jotain, mitä ei olisi pitänyt.

— Se vain pahenee penkomisesta, Sancho ystäväni — vastasi Don Quijote.

Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa kuluttivat yön isäntä ja renki; mutta huomatessaan sitten aamun alkavan tulla hyvää vauhtia Sancho vapautti erittäin varovasti Rocinanten jalat ja suori housunsa. Havaitessaan olevansa jälleen vapaa Rocinante, joka tosin ei ollut luonnostaan suinkaan raisu, nähtävästi riehaantui ja alkoi kuopia maata — pystyyn nouseminen ja kahdella jalalla kirmaileminen näet (suokoon hän anteeksi tämän huomautuksen) oli hänelle aivan vierasta. Don Quijote piti havaitsemaansa Rocinanten liikahtelua hyvänä merkkinä ja arveli sen tarkoittavan että nyt oli käytävä peloittavaan seikkailuun. Aamu oli sillä välin valjennut, esineet näkyivät aivan selvästi, ja Don Quijote huomasi olevansa korkeiden kastanjapuiden alla, joiden varjossa on varsin pimeätä. Hän kuuli myös jyskeen yhä jatkuvan, mutta ei nähnyt mitään, mikä saattoi olla sen syynä, ja niin hän enempää viivyttelemättä kannusti Rocinantea ja sanoi jälleen jäähyväiset Sancholle käskien hänen odottaa siinä korkeintaan kolme päivää, kuten oli jo edellisellä kerralla sanonut, sekä huomauttaen että Sancho, ellei hän tuon ajan mentyä palaisi, saisi pitää varmana että Jumala oli suvainnut antaa hänen päättää päivänsä tässä vaarallisessa seikkailussa. Hän mainitsi jälleen viestin ja tervehdyksen, joka Sanchon piti viedä häneltä hänen valtiattarelleen Dulcinealle, ja sanoi ettei Sanchon tarvinnut olla huolissaan, mitä tuli hänen palvelustensa korvaamiseen, koska hän oli kotona ennen lähtöään tehnyt testamenttinsa, jossa Sancholle oli määrätty hänen palvelusaikansa mukainen täysi palkka; jos taas Jumala salli hänen suoriutua tästä vaarasta terveenä, vahingotta ja vioittumatta, Sancho voi katsoa luvatun saaren saamisen varmaakin varmemmaksi. Kuullessaan kelpo isäntänsä liikuttavat sanat Sancho alkoi jälleen itkeä ja päätti seurata häntä erkanematta, kunnes tämä tehtävä oli suoritettu ja loppuun saatettu.

Sancho Panzan kyynelten ja hänen kunnioitettavan käytöksensä nojalla tämän kertomuksen kirjoittaja otaksuu että hänen täytyi olla hyväsukuinen ja ainakin vanhaa kristittyä juurta. Hänen liikuttava käytöksensä hellytti hiukan isännän mieltä, ei kumminkaan niin, että hän olisi osoittanut minkäänlaista heikkoutta; hän päin vastoin salasi tunteensa niin hyvin kuin voi ja alkoi liikkua siihen suuntaan, mistä veden kohina ja jyske tuntuivat tulevan. Sancho seurasi häntä jalkaisin, taluttaen nyt niin kuin ainakin marhaminnasta aasiansa, alinomaista kumppaniaan suotuisissa ja onnettomissa kohtaloissa. Kuljettuaan hyvän matkaa kastanjain ja muiden varjoisain puiden välitse he saapuivat pienelle niitylle, muutamien korkeiden kallioiden alle, joilta syöksyi alas valtava vesiputous. Kallioiden juurella oli joitakin kehnoja rakennuksia, jotka näyttivät pikemmin talojen raunioilta kuin ihmisten asunnoilta, ja he huomasivat että tuon yhä jatkuvan jyskeen melu ja pauhu oli peräisin niistä. Rocinante säikkyi veden kohinaa ja jyskettä, mutta Don Quijote tyynnytteli sitä ja läheni vähitellen rakennuksia uskoutuen kaikesta sydämestään valtiattarensa haltuun, rukoillen häntä avukseen tässä hirvittävässä mainetyössä ja edesottamuksessa, sekä uskoi itsensä vielä ohimennen Jumalankin huomaan, jotta hän ei häntä unohtaisi. Sancho pysytteli hänen vierellään ja kurkotti kaulaansa minkä voi päästäkseen Rocinanten jalkojen välitse näkemään olisiko nyt jo havaittavana mikä häntä piti sellaisen jännityksen ja pelon vallassa.

He olivat kulkeneet vielä ehkä noin sata askelta, kun erään kallionulkoneman kierrettyään kirkkaasti ja selvästi näkivät ainoan mahdollisen syyn tuohon hirmuiseen ja heitä kauhistuttaneeseen jyskeeseen, joka oli pitänyt heitä ankarassa pelossa ja jännityksessä koko yön. Sen jyskeen sai aikaan (kunpa vain et harmistu ja suutu, oi lukijani!) kuusi vanutusmyllyn vasaraa vuorottaisilla iskuillaan.

Havaitessaan asianlaidan Don Quijote mykistyi ja jähmettyi ihan jäykäksi. Sancho katseli häntä ja näki hänen olevan aivan allapäin ja nolona. Don Quijote puolestaan katsahti Sanchoon ja näki hänen seisovan posket pullollaan ja suu täynnä naurua, johon hän nähtävästi oli tukehtumaisillaan, eikä hän, mielenapeudestaan huolimatta, voinut olla nauramatta Sancholle. Huomatessaan isäntänsä aloittavan Sancho purskahti nauramaan niin rajusti, että hänen täytyi pidellä kupeitansa, jottei siihen pakahtuisi. Hän lakkasi neljä kertaa ja aloitti aina uudestaan yhtä hillittömästi kuin ensimmäisellä kerralla, ja siitä Don Quijote julmistui, varsinkin kun kuuli hänen sanovan kuin ivaillen: — »Parahin Sancho, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli kultakauden Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt…» Niin hän toisti kaikki tai ainakin enimmät niistä lausumista, joita Don Quijote oli esittänyt, kun he olivat ensimmäisen kerran kuulleet tuon peloittavan jyskeen.

Huomatessaan Sanchon ilvehtivän Don Quijote häpesi ja suuttui niin kovin, että kohotti peitsensä ja antoi hänelle kaksi sellaista iskua, ettei olisi tarvinnut milloinkaan maksaa palkkaa ainakaan Sancholle, ellei mahdollisesti hänen perillisilleen, jos ne olisivat osuneet päähän eikä selkään. Nähdessään saavansa pilastaan niin kirpeitä kokemuksia Sancho pelkäsi isäntänsä voivan vielä jatkaa ja sanoi hänelle erittäin nöyrästi:

— Tyyntykää, armollinen herra, sillä minä vain laskin leikkiä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

— Vaikka te laskette leikkiä, minä en sitä tee -— vastasi Don Quijote. — Tulkaa tänne, te hupainen herra; luuletteko etten minä, jos tässä olisi näiden vanutusmyllyn vasaroiden asemesta ollut kysymyksessä jokin muu vaarallinen seikkailu, olisi osoittanut siihen ryhtymisen ja sen loppuun suorittamisen edellyttämää rohkeutta? Olenko minä, kukaties, vaeltavana ritarina velvollinen tuntemaan ja toisistaan erottamaan eri äänet sekä tietämään mitkä tulevat vanutusmyllystä, vai enkö? Voisihan sitä paitsi olla laita niin, kuten todella onkin, etten ole niitä eläessäni nähnyt niin kuin te, vaivainen moukka, niiden keskellä kasvaneena ja syntyneenä, varmaan olette niitä nähnyt. Ellette muuten usko, muuttakaa nuo kuusi vanutusvasaraa kuudeksi jättiläiseksi ja päästäkää ne kimppuuni yksitellen tai kaikki yhdessä, ja elleivät ne minun käsissäni makaa kohta töppöset taivasta kohti, saatte tehdä minusta pilaa niin paljon kuin haluatte.

— Riittäköön, herrani; — virkkoi Sancho — minä tunnustan pitäneeni hiukan hauskaa, liiallisesti. Mutta sanokoon teidän armonne nyt, kun olemme jälleen sovussa ja rauhassa, niin totta kuin Jumala teidät auttakoon kaikista sattuvista seikkailuista yhtä terveenä ja reippaana kuin tästä: eikö meidän kova pelkomme ollut naurettava ja eikö täydy nauraa senkin, joka kuulee siitä kerrottavan? Ainakin minun pelkoni; teidän armostannehan kyllä tiedän, ettei hän sitä tunne eikä tiedä mitä merkitsee pelko ja kauhistus.

— Myönnän kyllä — vastasi Don Quijote — että se, mitä meille on tapahtunut, on naurettavaa; mutta ei sitä pidä muille kertoa, sillä kaikki eivät ole niin älykkäitä, että voisivat osua oikeaan asioita arvostellessaan.

— Ainakin teidän armonne — virkkoi Sancho — osui oikeaan peitsellään, kun päähän tähdätty isku sattui selkääni, kiitos olkoon Jumalan ja vikkelän väistämiseni. Mutta se sikseen, perästäpähän kuuluu, ja minä olen kuullut sanottavan: »Se sinua oikein rakastaa, joka sinua itkettää» ja lisäksi että ylhäiset herrat, lausuttuaan palvelijalleen pahan sanan, tavallisesti lahjoittavat hänelle housuparin; vaikka toiselta puolen en tiedä mitä he yleensä antavat lyötyänsä, ellei ole seikka se, että ritarit selkäsaunan jälkeen lahjoittavat saaria tai mannermaalla sijaitsevia valtakuntia.

— Voisipa käydä niin onnellisesti, — virkkoi Don Quijote — että kaikki mitä sanot toteutuisi; ja suo nyt anteeksi mitä tässä tapahtui, sillä olethan älykäs mies ja tiedät ettei ihminen kykene vallitsemaan äkillisiä mielenliikutuksen puuskia, ja huomaa tästä lähtien eräs seikka, jotta pidätyt, ja varot puhumasta liikoja kanssani, sillä missään lukemassani ritarihistoriassa, joita on ollut määrättömästi, en ole milloinkaan havainnut yhdenkään aseenkantajan keskustelevan isäntänsä kanssa niin paljon kuin sinä keskustelet isäntäsi kanssa. Minä pidänkin sitä totisesti suurena virheenä sekä sinun taholtasi että omalta kohdaltani: sinun taholtasi, koska et osoita minulle riittävää arvonantoa, ja omalta kohdaltani, koska en huolehdi siitä, että minua enemmän arvostettaisiin. Tiedämmehän että Gandalin, Gallian Amadiin aseenkantaja, pääsi Mannersaaren kreiviksi, ja hänestä luetaan että hän aina puhutteli herraansa lakki kädessä, taivuttaen vartaloansa kumarrukseen more turquesco.[74] Entä mitä sanomme Gasabalista, Don Galaorin aseenkantajasta, joka oli niin vaitelias, että hänen ihmeellisen hiljaisuutensa erinomaisuuden tehostamiseksi hänen nimensä mainitaan vain kerran siinä yhtä pitkässä kuin todenmukaisessa historiassa. Kaikesta mitä olen tässä sanonut sinulle, Sancho, sinun tulee päätellä että on välttämättä erotettava toisistaan isäntä ja renki, herra ja palvelija sekä ritari ja aseenkantaja. Tästä päivästä lähtien meidän on siis kohdeltava toisiamme kunnioittavammin, ivallista pistelyä välttäen, sillä suutuinpa teihin miten tahansa, saviruukun käy kumminkin aina huonosti.[75] Lupaamani lahjat ja palkkiot tulevat aikanaan, ja elleivät tulekaan, niin ei ainakaan palkka jää saamatta, kuten jo sanoin.

— Kaikki, mitä teidän armonne sanoo, on hyvää, — virkkoi Sancho — mutta minun tekisi mieli tietää (siltä varalta, ettei lahjojen aika koskaan tulisi vaan täytyisi odottaa palkanmaksun aikaa), kuinka paljon vaeltavan ritarin aseenkantaja tienasi noina aikoina ja tehtiinkö sopimus kuukausiksi tai päiviksi, niin kuin muurarien kanssa.

— En usko — vastasi Don Quijote — että nuo aseenkantajat milloinkaan palvelivat määrätystä palkasta, arvaan heidän tyytyneen siihen, mitä heidän herransa suvaitsivat maksaa; ja määrätessäni kotiin jättämässäni sinetöidyssä testamentissa sinulle palkan tein sen tulevaisuuden varalta, koska en vielä tiedä, kuinka ritariuden käy näinä kohtalokkaina aikoinamme, enkä mielisi sieluni joutuvan toisessa maailmassa kärsimään vähäpätöisten seikkojen vuoksi. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ettei tässä maailmassa ole toista niin vaaranalaista ammattia kuin seikkailevien ritarien.

— Se on totta, — sanoi Sancho — koska kerran tamppimyllyn junttain jyske voi häiritä ja saattaa levottomaksi teidän armonne laisen urhoollisen vaeltavan seikkailijan sydämen. Voitte kumminkin olla varma siitä, etten tästä puoleen avaa suutani laskeakseni leikkiä teidän armonne asioista muuten kuin teitä kunnioittaakseni isäntänäni ja syntyperäisenä herranani.

— Niin menetellen — virkkoi Don Quijote — tulet kauan elämään maan päällä, sillä lähinnä vanhempia tulee kunnioittaa isäntiä heidän sijaisinaan.

Yhdeskolmatta luku,

jossa kerrotaan Mambrinon kypärin takia koituneesta suurenmoisesta seikkailusta ja siitä, kuinka mainittu kypäri saatiin verrattomaksi voittosaaliiksi, sekä muista voittamattoman ritarimme kohdalle sattuneista seikoista.

Sillä välin alkoi sadella, ja Sancho ehdotti että he menisivät tamppimyllyyn; mutta Don Quijote oli alkanut loukkaavan pilanteon vuoksi inhota niitä niin kovin, ettei millään ehdolla suostunut sinne menemään, ja niin he oikealle kääntyen lähtivät etenemään tietä, jota eivät olleet edellisenä päivänä kulkeneet. Vähän ajan kuluttua Don Quijote havaitsi ratsastavan miehen, jolla oli päässä jokin kullalta hohtava esine, ja tuskin ehdittyään hänet nähdä hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Minusta näyttää, Sancho, ettei ole pätemätöntä sananlaskua, sillä ne ovat kaikki itse kokemuksesta, kaikkien tieteiden emolta saatuja lausumia, niin erittäinkin se joka kuuluu: »Kun ovi painuu kiinni, niin toinen aukenee.» Sanon tämän siksi, että onni, vaikka se viime yönä sulki meiltä pääsyn sinne, mihin pyrimme, pettäen meitä vanutusmyllyillä, nyt avaa selkoselälleen oven toiseen ja varmempaan seikkailuun; jos siis minun ei onnistu päästä siitä kulkemaan, on se oma syyni, enkä minä voi puolustautua vetoamalla siihen, etten juuri ensinkään tunne vanutusmyllyjä tai että yö on pimeä. Sanon tämän siksi, että tuolta tulee meitä vastaan, ellen erehdy, henkilö, jolla on päässään Mambrinon kypäri, johon nähden vannoin tietämäsi valan.

Katsokoon teidän armonne tarkoin mitä sanoo ja vielä tarkemmin mitä tekee, — sanoi Sancho — sillä minä pahoittelisin, jos kohtaisimme jälleen tamppimyllyjä, jotka vanuttaisivat meidät ihan tunnottomiksi.

— Mitä piruja sinä puhutkaan; — virkkoi Don Quijote — kypäristä hyppäät tamppimyllyyn!

— En minä mitään tiedä, — vastasi Sancho — mutta totisesti, jos saisin puhua yhtä paljon kuin ennen, niin ehkäpä mainitsisin sellaisia seikkoja, että teidän armonne huomaisi erehtyneensä siinä, mitä sanoo.

— Kuinka voisin erehtyä siinä, mitä sanon, sinä turhia tutkisteleva junkkari? — virkkoi Don Quijote. — Mitä, etkö näe tuota ritaria, joka tulee meitä vastaan ratsastaen kimohevosella, päässään kultakypäri?

— Näkyvissäni on ja silmiini kajastaa — vastasi Sancho — ainoastaan mies, joka ajaa aasilla, ruskeanharmaalla, tämän minun aasini karvaisella, ja jolla on päässä jotain kiiltävää.

— Se on juuri Mambrinon kypäri, — virkkoi Don Quijote. — Väisty nyt syrjään ja jätä minut kahden kesken hänen kanssaan, niin saat nähdä, kuinka päätän tämän seikkailun, sanaakaan sanomatta, jottei aikaa suotta kuluisi, ja hartaasti haluamani kypäri jää minun omakseni.

— Kyllä minä väistymisestä huolen pidän, — vastasi Sancho — mutta Jumala suokoon, sanon vieläkin, että tuo olisi meiramia[76] eikä mikään tamppimylly.

— Sanoinhan jo, veliseni, ettei teidän pidä ajatuksissannekaan enää jaaritella noista myllyistä, — virkkoi Don Quijote — sillä niin totta kuin… enempää sanomatta minä vanutan teidät hengiltä.

Sancho oli vaiti, koska pelkäsi isäntänsä panevan täytäntöön tuon uhkauksensa, joka sinkosi hänen suustaan kuin kuula.

Mitä tulee kypäriin, ratsuun ja ratsastajaan, jotka Don Quijote näki, seikka oli seuraavanlainen. Niillä tienoilla oli kaksi kyläkuntaa, toinen niin pieni, ettei siinä ollut myymälää eikä parturia, toisella, aivan lähellä sijaitsevalla sitä vastoin oli nämä molemmat. Niinpä suuremman kylän parturi toimi toisessakin milloin siellä oli iskettävä sairaan suonta täi ajeltava jonkun parta, ja siinä tarkoituksessa parturi nytkin oli matkassa, mukanaan messinkinen parranajovati. Hänen matkatessaan sattui sitten niin, että alkoi sataa, ja hän, tahtoen varjella tahraantumasta nähtävästi uutta hattuansa, pani päähänsä vadin, joka hohti kirkkauttaan puolen peninkulman etäisyyteen. Hän ratsasti ruskeanharmaalla aasilla, kuten Sancho sanoi, ja siitä syystä Don Quijote oli näkevinään kimohevosen, ratsumiehen ja kultakypärin; hän näet sovitti varsin vaivattomasti kaiken näkemänsä hulluihin ritarihaaveisiinsa ja harhaan osuviin aatoksiinsa. Nähdessään sitten ratsastaja paran saapuvan lähemmäksi hän hyökkäsi mihinkään puheisiin rupeamatta peitsi sojossa päin, Rocinanten pannessa parastaan, aikoen kerrassaan lävistää miehen, mutta huusi sentään hänen luokseen ehdittyään, vauhtiansa silti hiljentämättä:

— Puolustaudu, sinä vaivainen olento, tai luovuta vapaaehtoisesti se, mitä täydellä oikeudella omakseni vaadin.

Parturi, joka mitään arvaamatta ja ajattelematta yhtäkkiä näki tuon aaveen käyvän päälle, ei osannut väistää peitsen iskua muuten kuin pudottautumalla aasin selästä. Tuskin maahan ehdittyään hän kimposi pystyyn vikkelämmin kuin kuusipeura ja alkoi juosta viilettää pitkin lakeutta niin nopeasti, ettei tuulikaan olisi häntä saavuttanut. Vati jäi maahan, ja Don Quijote tyytyi siihen, sanoen pakanan menetelleen viisaasti ja jäljitelleen majavaa, joka metsästäjien kiivaasti ahdistamana hampaillaan puraisee poikki ja leikkaa irti sen, minkä luontaisen vaistonsa nojalla tietää olevan takaa-ajon aiheena. Hän käski Sanchoa ottamaan kypärin maasta; Sancho otti sen, piteli sitä käsissään ja sanoi:

— Se on totta totisesti hyvä parturinvati ja maksaa kahdeksan reaalia yhtä varmasti kuin yhden maravedin.

Hän antoi sen isännälleen, joka pani sen kohta päähänsä, käänteli sitä puoleen ja toiseen etsien silmikkoa ja kun ei sitä löytänyt sanoi:

— Sillä pakanalla, jonka mittojen mukaiseksi tämä kuuluisa kypäri aikoinaan taottiin, oli varmaan erittäin iso pää, ja pahinta on, että tästä puuttuu toinen puoli.

Kuullessaan parturinvatia toden teolla nimitettävän kypäriksi Sancho ei kyennyt pidättämään nauruansa; mutta samassa hän muisti isäntänsä suuttumuksen ja vaikeni äkkiä.

‒ Mitä sinä naurat, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Nauranhan vain — vastasi hän — ajatellessani, kuinka suuripäinen pakana on pitänyt omanaan tätä ryntäyslakkia, joka on kaikin puolin parturinvadin kaltainen.

- Arvaahan mitä minä luulen, Sancho? Että tämän mainion taikakypärin on täytynyt jonkin merkillisen sattuman nojalla joutua sellaisen henkilön haltuun, joka ei kyennyt sitä tuntemaan eikä arvostamaan ja havaittuaan sen olevan puhtainta kultaa nähtävästi sulatti toisen puolen, voidakseen käyttää hyväkseen sen hinnan, tehden toisesta puolikkaasta tämän, joka muistuttaa parturinvatia kuten sanot. Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa; minulle joka sen tunnen, ei sen muuntaminen merkitse mitään, sillä minä korjautan sen ensimmäisessä paikassa, missä tapaan sepän, vieläpä niin, ettei se kypäri, jonka taontataidon jumala teki ja valmisti sodanjumalalle, ole parempi, eipä edes tämän veroinen. Toistaiseksi käytän sitä niin hyvin kuin voin, sillä parempi on jotain kuin ei mitään, varsinkin kun se hyvin riittää suojaamaan minua kivisateelta.

— Totta kyllä, — sanoi Sancho -— ellei kiviä heitetä lingolla, niin kuin niiden kahden sotajoukon välisessä taistelussa, jossa teidän armonne poskihampaat siunattiin sille tielleen ja särjettiin öljykannu, jossa ollut kirottu juoma sai minut oksentamaan maalle maksani ja keuhkoni.

— Sen menettämistä en paljonkaan murehdi, — sanoi Don Quijote — sillä tiedäthän, Sancho, että minulla on resepti muistissani.

— On se minullakin, — vastasi Sancho — mutta olkoon tämä viimeinen hetkeni, jos enää milloinkaan eläessäni sitä valmistan tai nautin. Varsinkin kun en aio antautua sellaisiin seikkoihin, jotka tekevät sen käyttämisen tarpeelliseksi, koska näet aion kaikilla viidellä aistillani varjella itseäni joutumasta haavoitetuksi tai haavoittamasta ketään toista. En sano mitään siitä, että voin joutua uudestaan poukotettavaksi, sillä sellaisia onnettomuuksia on vaikea ehkäistä, ja jos niitä kerran sattuu, ei ole muuta tekemistä kuin painaa pää hartioiden väliin, pidättää henkeänsä, ummistaa silmänsä ja antautua menemään, minne sallimus ja täkki ihmisen paiskaavat.

— Sinä olet huono kristitty, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuultuaan — koska et milloinkaan unohda kerran kärsimääsi loukkausta. Tiedä siis että jalojen ja ylevämielisten henkilöiden tapana on olla välittämättä joutavista. Onko jalkasi rampautunut, kylkiluusi katkennut tai pääluusi rikkoutunut, koska et voi unohtaa tuota pilaa? Olihan se, asiaa syvällisesti harkiten, pelkkää pilaa ja huvia, ja minä, ellen olisi sitä siksi käsittänyt, olisin varmaan palannut ja tehnyt sinun puolestasi kostaessani pahempaa tuhoa kuin kreikkalaiset ryöstetyn Helenen vuoksi. Muuten, jos hän eläisi meidän päivinämme tai Dulcineani olisi elänyt niinä aikoina, hän ei varmaankaan olisi niin kuuluisa kauneudestaan kuin on.

Samalla hän veti syvän huokauksen lähettäen sen sitten päin pilviä. Sancho sanoi:

— Olkoon pilaa, kun kostosta ei kuitenkaan voi tulla totta, mutta kyllä minä tiedän mitä lajia ne olivat, todet ja leikit, ja tiedän myös etteivät ne milloinkaan haihdu muististani enempää kuin selästänikään. Mutta jääköön se sikseen, ja sanokaa te, armollinen herra, mitä teemme tälle kimohevoselle, joka näyttää ruskeanharmaalta aasilta ja jonka jätti oman onnensa nojaan tuo teidän armonne maahan paiskaama mies. Päättäen siitä, miten vikkelästi hän sai jalat allensa ja vilisti käpälämäkeen, hänellä ei näytä olevan halua koskaan palata sitä hakemaan. Ja partani nimessä, eikö se olekin hyvä harmo!

— Ei ole milloinkaan tapanani — virkkoi Don Quijote — ryöstää voittamiani, eivätkä ritarit yleensäkään riistä heiltä hevosia ja pakota heitä kulkemaan jalkaisin, ellei satu olemaan niin laita, että voittaja on taistelussa menettänyt oman ratsunsa, sillä siinä tapauksessa hänen on lupa ottaa voitetun hevonen, jonka hän on rehellisessä ottelussa saanut omakseen. Jätä siis, Sancho, tuo hevonen tai aasi tai miksi sen katsonetkin, sillä sen omistaja varmaan palaa sitä hakemaan, kunhan näkee että olemme menneet menojamme.

— Jumala tietää että mielelläni sen ottaisin — virkkoi Sancho — tai ainakin vaihtaisin siihen tämän omani, joka ei nähdäkseni ole yhtä hyvä. Ritarilait ovat totisesti ankaran ahtaat, koska eivät veny sen vertaa, että saisi vaihtaa aasin toiseen, mutta tekisipä mieleni tietää, saisinko vaihtaa edes valjaita.

— Sitä en aivan varmasti tiedä, — vastasi Don Quijote mutta epäiltävässä tapauksessa ja kunnes saan asiasta parempaa selkoa arvelen että voit vaihtaa, jos sinua siihen pakottaa äärimmäinen tarve.

— Se on niin äärimmäinen, — vastasi Sancho, etten niitä pahemmin kaipaisi, vaikka ne olisivat omaa selkääni varten.

Kun Sancho siten oli saanut asianomaisen luvan, tapahtui kohta mutatio capparum,[77] ja Sancho koristi aasinsa ylen uljaaksi myöntäen sille tässä perinnönjaossa erinomaisia etuja. Tämän tapahduttua he söivät eineekseen mitä oli jäänyt heidän muonamuulilta ryöstämästään saaliista ja joivat vettä purosta, joka käytti vanutusmyllyjä, kumminkaan kääntymättä näitä katselemaan: niin kovin he niitä inhosivat, koska ne olivat heitä pahasti peloittaneet.

Tyynnytettyään siten pahimman nälkänsä ja myös mielipahansa he nousivat ratsuilleen ja alkoivat — koska vaeltaville ritareille on varsin ominaista, etteivät he noudata mitään määrättyä uraa — varmaa kulkusuuntaa valitsematta liikkua, minne Rocinante mieli. Sen tahtoon tyytyi isäntä, vieläpä aasikin, joka sitä aina seurasi, menipä se minne tahansa, sulassa sovussa ja rakkaudessa. He tulivat kuitenkin takaisin valtamaantielle ja kulkivat sitä pitkin umpimähkään, ilman minkäänlaista suunnitelmaa.

Heidän siten matkatessaan sanoi Sancho isännälleen:

— Armollinen herra, suvaitsetteko sallia että hiukan juttelen teidän kanssanne? Siitä lähtien kun annoitte minulle tuon ankaran vaitiolokäskyn, on vatsassani pilaantunut vähintään neljä hyvää ajatusta, mutta sen, joka nyt on kieleni kärjessä, en mielelläni antaisi mennä hukkaan.

Lausu se, — sanoi Don Quijote — mutta lyhyesti, sillä mikään esitys ei ole miellyttävä, jos se on kovin laaja.

Sanon siis, herra, — vastasi Sancho — että olen muutamina viimeksi kuluneina päivinä ajatellut, kuinka vähän voittoa ja ansiota on siitä, että kuljemme etsimässä näitä seikkailuja, joita teidän armonne hakee tällaisista erämaista ja teiden risteyksistä, missä, vaikka kaikkein vaarallisimmatkin saatettaisiin voitolliseen päätökseen, ei ole ketään niitä näkemässä tai kuulemassa, joten ne jäävät iäiseen unohdukseen sekä teidän armonne tarkoituksen että niiden oman arvon vahingoksi. Olisi siis mielestäni parempi (ellei teidän armonne katso paremmaksi toisenlaista menettelyä), jos lähtisimme palvelemaan jotakin keisaria tai muuta suurta hallitsijaa, joka käy jotain sotaa ja jonka palveluksessa teidän armonne voisi osoittaa urhoollisuuttansa, suuria voimiansa ja vielä suurempaa älyänsä; kun näet herra, jonka palveluksessa olisimme, tulisi tämän huomaamaan, täytyisi hänen välttämättä meitä palkita, kumpaakin ansionsa mukaan, eikä silloin varmastikaan puutu sitä, joka panee kirjaan teidän armonne urotyöt, iäisessä muistossa säilytettäviksi. Omista teoistani en puhu mitään, sillä ne eivät kumminkaan kohoa aseenkantaja-ammatin rajoja ylemmäksi, vaikka voin toiselta puolen sanoa ettei tekojeni, jos ritarilaitoksessa on tapana merkitä muistiin aseenkantajien urotöitä, minun nähdäkseni tarvitse jäädä rivien väliin.

— Et puhu huonosti, Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, on vaellettava kautta maailman, kuin koeteltavana, etsien seikkailuja, jotta joitakin niistä onnellisesti päätettyään saavuttaa kuuluisan nimen ja sellaisen maineen, että jonkun suuren hallitsijan hoviin saapuessaan on jo töistänsä tunnettu ritari ja että poikaset, tuskin ehdittyään nähdä sankarin tulevan kaupungin portista, heti juoksevat hänen jälkeensä ja kerääntyvät hänen ympärilleen huutaen: Tämä on Auringon ritari tai Lohikäärmeen ritari tai mikä lieneekään hänen vaakunamerkkinsä, jonka alla hän on suorittanut suuret urotyönsä. »Tämä on», sanovat he, »hän, joka voitti kaksintaistelussa julman jättiläisen, ylen väkevän Brocabrunon, hän, joka vapautti Persian Suurmamelukin pitkäaikaisesta lumouksesta, jossa hän oli ollut lähes yhdeksänsataa vuotta.» Niin he suusta suuhun toitottavat julki hänen tekojansa, ja poikasten ja muun väen melutessa ilmaantuu kuninkaallisen palatsinsa ikkunaan sen valtakunnan kuningas, joka ritarin nähdessään tuntee hänet hänen varuksistaan tai kilpimerkistään ja joutuu välttämättä lausumaan: »Hoi, kuulkaa! Lähtekööt kaikki ritarini, niin paljon kuin heitä on minun hovissani, ottamaan vastaan tuolla tulevaa ritariuden kauneinta kukkaa.» Tämän käskyn kuultuaan kaikki rientävät ulos, ja kuningas itse laskeutuu keskelle valtaportaita, sulkee hänet kiinteään syleilyyn, lausuu tervetulleeksi suudellen hänen kasvojaan ja kuljettaa hänet sitten kädestä pitäen korkean puolisonsa huoneeseen, missä ritari kohtaa kuningattaren ja prinsessan, hänen tyttärensä, joka tietenkin on kauneimpia ja kaikin puolin täydellisimpiä neitoja, mitä koko tunnetun maan avaroilta aloilta suurta vaivaa nähden saatetaan löytää. Sen jälkeen ja aivan heti tapahtuu niin, että prinsessa suuntaa katseensa ritariin ja ritari häneen, ja kumpikin pitää toista pikemmin jumalallisena kuin inhimillisenä olentona, ja niin he, tietämättä miten, joutuvat poulotuiksi ja kiedotuiksi rakkauden tiukkasilmuiseen verkkoon, sydämessään suuri huoli, koska eivät tiedä, kuinka pääsevät toisiansa puhuttelemaan ilmaistakseen ahdistuksensa ja hellät tunteensa. Sieltä ritari epäilemättä viedään johonkin upeasti sisustettuun palatsin saliin, missä, hänen riisuttuaan varuksensa, hänelle tuodaan kallisarvoinen purppuraviitta, jonka hän pukee ylleen; ja jos hän oli näyttänyt komealta varuksissa, niin yhtä komealta ja komeammalta hän varmaan näyttää ihomekossaan. Illan tultua hän aterioi kuninkaan, kuningattaren ja prinsessan kanssa, johon hänen katseensa on lakkaamatta suunnattu, muiden läsnä olevien sitä huomaamatta, ja prinsessa puolestaan katselee samoin häntä, yhtä varovasti, koska hän, kuten sanoin, on erittäin älykäs neito. Sitten korjataan pois ateriakalusto, ja äkkiarvaamatta astuvat salin ovesta sisään ruma pieni kääpiö ja kaunis nainen, joka astelee kääpiön jäljissä, jättiläinen kummallakin puolellaan. Siihen sisältyy erään ikivanhan tietäjän järjestämä seikkailu, jonka suorittajaa pidetään maailman parhaana ritarina.

Kuningas käskee sitten kaikkia läsnä olevia yrittämään, mutta sitä ei kykene päättämään ja loppuun suorittamaan kukaan muu kuin vieraana oleva ritari, jonka maine sen vuoksi melkoisesti kasvaa. Prinsessa on siitä kovin hyvillään ja pitää itseään onnellisena ja erinomaisesti palkittuna suunnattuaan ja keskitettyhän sydämensä aivoitukset niin korkeaan päämäärään. Ja kaikkein parasta on, että tämä kuningas tai hallitsija, tai mikä hän lieneekään, käy erittäin pitkällistä sotaa erästä toista, yhtä voimallista hallitsijaa vastaan, ja vieraileva ritari (vietettyään hänen hovissaan muutamia päiviä) pyytää häneltä lupaa päästä palvelemaan mainittuun sotaan. Kuningas suostuu siihen varsin mielellään, ja ritari suutelee kohteliaasti hänen kättänsä kiittäen saamastaan armonosoituksesta. Samana yönä hän sitten sanoo jäähyväiset valtiattarelleen prinsessalle puutarhassa, jonka puolella prinsessan makuuhuone sijaitsee, ristikon edustalla, missä on jo monet kerrat hänen kanssaan puhellut, välittäjänään ja uskottunaan eräs hovineiti, joka nauttii prinsessan erinomaista luottamusta. Ritari huokailee, prinsessa pyörtyy, hovineiti tuo vettä ja on kovin huolissaan, koska aamu lähestyy eikä hän, käskijättärensä hyvää mainetta ajatellen, mielisi nähdä että heidät yllätetään. Vihdoin prinsessa tulee jälleen tuntoihinsa ja ojentaa ristikon lomitse valkeat kätösensä, joita ritari suutelee tuhat tuhatta kertaa, kyynelillään niitä kostuttaen. He sopivat keskenään, miten tulevat antamaan toisilleen tietoa onnellisista ja onnettomista kohtaloistaan, ja prinsessa pyytää häntä viipymään niin vähän aikaa kuin suinkin mahdollista. Ritarin on se luvattava monin valoin, hän suutelee jälleen kätösiä ja sanoo jäähyväiset niin voimallisen liikutuksen vallassa, että on vähällä siihen menehtyä. Sieltä hän menee huoneeseensa, heittäytyy vuoteeseen, eron tuska estää häntä nukkumasta, hän nousee sangen varhain, menee sanomaan hyvästi kuninkaalle, kuningattarelle ja prinsessalle; hänen hyvästeltyään korkeat puolisot hänelle ilmoitetaan että neiti prinsessa on huonovointinen eikä voi ottaa vastaan; ritari ajattelee sen johtuvan eron tuskasta, hänen sydäntänsä kouristaa, ja hän on vähällä selvästi ilmaista oman sydämensä tuskan. Välittäjäneiti on läsnä, hän huomaa kaiken ja menee ilmoittamaan siitä valtiattarelleen, joka ottaa hänet vastaan kyyneliä vuodattaen ja sanoo erään kaikkein suurimmista huolistaan olevan sen, ettei hän tiedä kuka hänen ritarinsa on ja onko hän kuninkaallista sukua vai ei. Neiti vakuuttaa hänelle että ainoastaan kuninkaalliseen ja merkittävään sukuun kuuluva henkilö voi olla niin kohtelias, säädyllinen ja miehuullinen kuin hänen ritarinsa. Murheellinen prinsessa löytää tuosta lohdutusta; hän kokee tyyntyä, jottei antaisi vanhemmilleen aihetta epäluuloihin, ja näyttäytyy kahden päivän kuluttua julkisesti. Ritari on jo mennyt menojaan, hän taistelee sodassa, voittaa kuninkaan vihollisen, valloittaa useita kaupunkeja, lyö monta sotajoukkoa, palaa hoviin, kohtaa valtiattarensa tavanomaisessa paikassa, sovitaan siitä, että hän pyytää kuninkaalta prinsessaa puolisokseen korvaukseksi suorittamistaan palveluksista; kuningas ei tahdo antaa, koska hän ei tiedä kuka ritari on, mutta kaikesta huolimatta ritari saa prinsessan puolisokseen, joko hänet ryöstämällä tai millä muulla tavalla tahansa, ja prinsessan isä pitää sitä viimein suurena onnena, koska näet on saatu selville että ritarimme on urhoollisen kuninkaan poika, en tiedä mistä valtakunnasta, sillä en usko sitä löytyvän kartasta. Sitten kuningas kuolee, prinsessa perii kruunun, ja ritarista tulee kuningas käden käänteessä. Tällöin on asianmukaista palkita aseenkantajaa ja kaikkia niitä, jotka ovat häntä auttaneet kohoamaan niin korkeaan asemaan; hän naittaa aseenkantajansa eräälle prinsessan hovineidille, epäilemättä sille, joka oli toiminut välittäjänä hänen lemmenseikoissaan ja on erittäin mahtavan herttuan tytär.

— Pyydän niin tekemään, ja ilman yhtään vilppiä, sano Sancho — siitä minä pidän kiinni, sillä kaiken tuon täytyy tulla teidän armonne osaksi ihan kirjaimellisesti, koska nimenne on Murheellisen hahmon ritari.

— Älä sitä epäile, Sancho — virkkoi Don Quijote. Kertomallani tavalla ja esittämässä järjestyksessä vaeltavat ritarit kohoavat ja ovat kohonneet kuninkaiksi ja keisareiksi. Nyt täytyy vain vielä katsoa mikä kristittyjen tai pakanoiden kuningas käy sotaa ja omistaa kauniin tyttären; mutta sen seikan ajattelemiseen meillä on varmasti aikaa, koska, kuten sinulle jo sanoin, on ennen hoviin päätymistä hankittava mainetta muualla. Minulta puuttuu eräs toinenkin seikka: jos näet löytyykin sotaa käyvä kuningas, jolla on kaunis tytär, ja jos olenkin hankkinut itselleni uskomattoman maineen koko maailmassa, en tiedä kuinka saattaisi käydä ilmi että olen kuninkaallista sukua tai ainakin keisarin pikkuserkku; kuningas näet ei varmaankaan mieli antaa tytärtään vaimokseni, ellei hänellä sitä ennen ole varsin varmaa selkoa tuosta seikasta, vaikka mainetekoni epäilemättä sen ansaitsevat, ja niin minä pelkään tuon puutteen vuoksi menettäväni mitä käsivarteni on hyvin ansainnut. Totta kyllä, että olen vanhaan aatelissukuun kuuluva hidalgo, tilallinen ja varallinen, ja että minuun kohdistuvista solvauksista ja rikkomuksista on viidensadan soldon sakko, ja voisihan käydä niinkin, että historiaani kirjoittava tietäjä selvittelisi sukujohtoni ja polveutumisen! niin, että havaitsisin olevani viidennessä tai kuudennessa polvessa kuninkaan sukua. Teen näet tiettäväksi sinulle, Sancho, että maailmassa on kahdenlaista sukuperää: toiset johtelevat polveutumisensa ruhtinaista ja hallitsijoista, jotka aika on vähitellen rappeuttanut, niin että ne ovat loppuneet kärkeen, kuin kumoon käännetty pyramidi; toiset ovat alkuisin alhaisesta kansasta ja kohoavat aste asteelta, kunnes pääsevät herroiksi. Erotus on niin muodoin se, että toiset ovat olleet, mitä eivät enää ole, ja toiset ovat, mitä eivät ole ennen olleet, ja minä saattaisin kuulua edellisiin, joten tarkka tutkimus osoittaisi alkuperäni mahtavaksi ja maineikkaaksi, mihin kuninkaan, tulevan appeni, täytyisi tyytyä, jos taas on toisin laita, tulee prinsessan rakastaa minua niin hartaasti, että hän isästään välittämättä ja vaikka varmaan tietäisi minut vedenkantajan pojaksi, kumminkin ottaa minut herrakseen ja puolisokseen; ellei se käy päinsä, on paikallaan, että ryöstän ja vien minne parhaaksi näen; ajan tai kuoleman tehtäväksi jääköön hänen vanhempiensa närkästyksen lauhduttaminen.

— Paikallaan on myös — sanoi Sancho — se, mitä muutamat tunnottomat sanovat: »Älä pyydä armosta mitä voit viedä väkisin», vaikka oikeammin sopisi sanoa: »Parempi paeta päänmenoa kuin turvata hyvien ihmisten esirukouksiin.» Sanon tämän, koska siinä tapauksessa, ettei herra kuningas, teidän armonne appi, tahdo suostua luovuttamaan teille neiti prinsessaa, ei ole muuta neuvoa kuin ryöstää hänet ja siirtää toiseen paikkaan, kuten teidän armonne sanoo. Vahinko vain, että aseenkantaja parka, ennen kuin päästään sovintoon ja te saatte kaikessa rauhassa hallita valtakuntaa, saattaa joutua nuolemaan huuliansa, mitä palkitsemiseen tulee. Ellei kukaties hänen vaimoksensa määrätty välittäjäneiti karkaa prinsessan kanssa ja aseenkantaja vietä hänen seurassaan kovanonnen aikaa, kunnes taivas toisin säätää; uskon näet että hänen herransa voi hyvinkin antaa neidin hänelle heti paikalla lailliseksi aviovaimoksi.

— Kukapa sen voisi estää — virkkoi Don Quijote.

— Koska siis on niin laita, — vastasi Sancho — tulee meidän vain jättää itsemme Jumalan huomaan ja antaa kohtalon johtaa asian päätökseen parhain päin.

— Ohjatkoon sen Jumala — vastasi Don Quijote — niin kuin minä toivon ja niin kuin on tarpeellista sinulle, Sancho, ja kehno olkoon, ken itsensä kehnoksi katsoo.

— Niin tapahtukoon Jumalan nimeen; — sanoi Sancho — olenhan minä vanhoja kristityltä, ja se riittää päästäkseni kreiviksi.

— Siinä on liikaakin, — sanoi Don Quijote — ja vaikka et olisikaan, se ei haittaisi mitään, sillä ollessani kuningas voin hyvinkin antaa sinulle aateluuden sinun tarvitsematta sitä ostaa tai tehdä minulle mitään vastapalvelusta. Kun näet teen sinusta kreivin, niin sinä olet samassa ritari, ja sanokoot mitä tahansa, mutta armolliseksi herraksi niiden totisesti täytyy sinua nimittää, miten karvaalta tuntuneekin.

— Ja minä kyllä takaan että niiden täytyisi kunnioittaa sitä tritteliä! — sanoi Sancho…..

— Sinun tulee sanoa titteli eikä tritteli — huomautti hänen isäntänsä.

— Olkoon menneeksi — vastasi Sancho Panza. Tarkoitan että osaisin sovittaa sen ihan prikulleen, sillä niin totta kuin elän olin aikoinani erään veljeskunnan vahtimestarina, ja vahtimestarin munteerinki sopi minulle niin hyvin, että kaikki sanoivat että ulkonäöltäni kelpaisin sen saman veljeskunnan oltermanniksi. Kuinkas sitten, kun vedän selkääni herttuallisen kärpännahkaviitan tai prameilen kullassa ja päärlyissä kuin mikäkin ulkomaan kreivi. Olen varma siitä, että tulevat minua katsomaan sadan peninkulman päästä.

— Ei sinusta silloin näköä puutu, — sanoi Don Quijote — mutta kyllä sinun täytyy ajella partasi varsin usein; se näet on sinulla niin likainen, takkuinen ja hoidoton, että ellet raaputtele sitä veitsellä vähintään joka toinen päivä, näkyy jo pyssynkantaman päähän mikä olet miehiäsi.

— Mitäpä siinä muuta tarvitsee — sanoi Sancho — kuin ottaa oma parturi ja pitää sitä palkollisena talossaan? Ja jos siksi tulee, kuljetan häntä vielä perässäni, niin kuin suuret herrat tallimestariansa?

— Mistä sinä tiedät — kysyi Don Quijote — että suuret herrat antavat tallimestariensa kulkea jäljissään?

— Sen saatte kuulla — vastasi Sancho. — Olin tässä takavuosina kuukauden hallituskaupungissa ja näin siellä, kuinka erästä sangen pientä herraa, jota sanottiin sangen suureksi, seurasi ratsain mies, mihin ikänä hän menikin, niin että näytti ihan hänen häntäänsä kiinni kasvaneelta. Minä kysyin, minkä tähden tuo mies ei koskaan liikkunut hänen rinnallaan vaan aina perässä kulki. Minulle vastattiin että se oli hänen tallimestarinsa ja että suurten herrojen tapana oli pitää sellaista perässään. Siitä pitäen tiedän asian niin hyvin, ettei se ole milloinkaan minulta unohtunut.

— Myönnän että olet oikeassa — sanoi Don Quijote —ja että sinä voit samalla tavalla kuljettaa mukanasi parturiasi; eiväthän tavat ja pitämykset ole syntyneet kaikki yhdessä eikä niitä ole keksitty kerrallaan, niin että sinä voit olla ensimmäinen kreivi, joka antaa parturinsa kulkea jäljissään, ja onpa parranajo suurempikin luottamustoimi kuin hevosen satuloiminen.

— Parturijuttu jääköön minun huolekseni, — sanoi Sancho ja teidän armonne asiaksi jääköön katsoa että pääsette kuninkaaksi ja teette minusta kreivin.

— Niin tulee tapahtumaan — vastasi Don Quijote.

Katseensa kohottaessaan hän sitten näki mitä seuraavassa luvussa esitetään.

Kahdeskolmatta luku.

Kuinka Don Quijote vapautti suuren joukon onnettomia, joita heidän suostumustaan kysymättä kuljetettiin, minne he eivät mielineet mennä.

Cide Hamete Benengeli, arabialainen ja manchalainen historioitsija, kertoo tässä erittäin tärkeässä, ylevähenkisessä, seikkaperäisessä, viehättävässä ja kauniisti kuvaillussa historiassa että maineikkaan Don Quijote Manchalaisen ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan keskusteltua niin kuin yhdennenkolmatta luvun lopussa on kerrottu Don Quijote kohotti katseensa ja näki heidän kulkemaansa tietä saapuvan jalkaisin suunnilleen kaksitoista miestä, jotka oli kaulasta kiinnitetty toisiinsa pitkällä rautaketjulla kuin rukousnauhan helmet ja joilla oli kaikilla käsiraudat ranteissaan. Heidän kanssaan tuli vielä kaksi ratsumiestä ja kaksi jalankäyvää; ratsumiehillä oli rataslukkopyssyt ja jalkamiehillä keihäät sekä miekat. Heidät nähdessään sanoi Sancho Panza:

‒ Tuo on kaleerivankiketju; poikien on pakko marssia kaleerille, koska kuningas on käskenyt.

‒ Kuinka niin pakko? — kysyi Don Quijote. Onko mahdollista, että kuningas tekee väkivaltaa kenellekään?

‒ Enhän minä sitä sano, — vastasi Sancho sanon vain että ne ovat väkeä, joka on rikoksistaan tuomittu kuninkaan palvelukseen kaleereille, pakkotyöhön.

— Olipa kuinka tahansa, — virkkoi Don Quijote — nämä kuljetettavina olevat ihmiset eivät siis kumminkaan kulje omasta tahdostaan vaan pakosta.

— Niin on laita — sanoi Sancho.

— Silloinpa — sanoi hänen isäntänsä — minun sopii tässä käydä suorittamaan tehtävääni: torjumaan väkivaltaa ja auttamaan ja hoivaamaan hädänalaisia.

— Teidän armonne tulee ottaa huomioon — sanoi Sancho — ettei oikeus, nimittäin kuningas itse, tee tällaisille ihmisille väkivaltaa eikä vääryyttä vaan rankaisee heitä heidän rikoksistaan.

Kaleerivankiketju ehti nyt luo, ja Don Quijote pyysi erittäin kohteliain sanoin sen mukana kulkevia vartijoita suosiollisesti antamaan tietoa ja ilmoittamaan hänelle sen syyn tai ne syyt, joiden vuoksi noita ihmisiä siten kuljetettiin. Toinen ratsastava vartija vastasi että ne olivat kaleerivankeja, hänen majesteettinsa väkeä, menossa kaleereille, ja ettei hänellä ollut enempää sanottavaa eikä kysyjän tarvinnut enempää tietää.

— Siitä huolimatta — virkkoi Don Quijote — haluaisin kuulla heiltä kultakin erikseen mikä on syynä heidän onnettomuuteensa.

Saadakseen heidät ilmoittamaan mitä halusi hän liitti tähän lausumaansa toisia samanlaisia ja niin kohteliaita, että toinen ratsastava vartija sanoi hänelle:

Vaikka meillä on matkassamme vankiluettelo ja todistus kaikkien näiden pahantekijäin saamista tuomioista, emme voi tässä hukata aikaa ottamalla ne esiin ja niitä lukemalla: teidän armonne käyköön kysymään heiltä itseltään, ja he sanokoot, jos tahtovat; ja varmaan he tahtovatkin, koska ovat väkeä, joka mielellään tekee konnantöitä ja niistä puhuu.

Saatuaan tämän luvan, jonka olisi ottanut, vaikka sitä ei olisi annettukaan, Don Quijote ajoi ketjun luo ja kysyi ensimmäiseltä, minkä rikoksen tähden hän oli tässä surkeassa saattueessa. Mies vastasi olevansa siinä rakastumisen takia.

— Ettekö minkään muun tähden? — virkkoi Don Quijote. — Jos rakastumisesta tuomitaan kaleereille, minä olisin jo aikoja sitten ollut siellä soutajana.

— Ei se rakkaus ole sitä lajia kuin teidän armonne otaksuu; ‒ sanoi kaleerivanki ‒ minä näet mielistyin erääseen liinavaatteilla täytettyyn pesukoriin niin kovin, etten olisi vieläkään vapaaehtoisesti siitä luopunut, ellei esivalta olisi sitä minulta väkisin vienyt. Minut yllätettiin itse teossa, tunnustusta ei tarvinnut kiskoa irti kiduttamalla, juttu oli pian päätetty, minulle annettiin sata selkään, ja pääsin vielä kolmeksi täydeksi gurapeille, siinä kaikki.

— Mitä ovat gurapit? — kysyi Don Quijote.

— Gurapit ovat kaleereja — vastasi kaleerivanki.

Hän oli nuori, suunnilleen neljänkolmatta vuoden ikäinen mies ja sanoi olevansa kotoisin Piedrahitasta.

Don Quijote kysyi samoin toiselta, joka oli niin murheellinen ja masentunut, ettei vastannut sanaakaan; mutta ensimmäinen vastasi hänen puolestaan sanoen:

— Hän, hyvä herra, kuuluu kulkueeseen siksi, että hän on kanarialintu, tarkoitan laulaja ja musikantti.

— Kuinka niin? — virkkoi jälleen Don Quijote. — Joudutaanko kaleereille siitäkin syystä, että ollaan laulajia ja musiikkimiehiä?

— Joudutaan, herra, — vastasi vanki — sillä huonosti käy, jos laulaa pinteessä.

— Olen päin vastoin kuullut sanottavan — virkkoi Don Quijote — että joka laulaa, se hälventää vaivojansa.

— Tässä on aivan toisin laita, — virkkoi vanki — sillä se, joka kerran laulaa, saa ikänsä itkeä.

— Minä en tuota ymmärrä — sanoi Don Quijote.

Mutta toinen vartija selitti hänelle:

— Herra ritari, puhuessaan laulamisesta hädässä tämä non santa[78] väki tarkoittaa tunnustamista kidutettaessa. Tätä pahantekijää kidutettiin, ja hän tunnusti rikoksensa, nimittäin että oli nelijalkainen, mikä merkitsee karjan varasta, ja niin hänet, koska hän oli tunnustanut, tuomittiin saamaan kuusi vuotta kaleerivankeutta niiden kahdensadan raipan lisäksi, jotka hän on jo saanut selkäänsä. Hän kulkee aina mietteissään ja allapäin, sillä toiset rikoksentekijät, sekä vankilaan jääneet että tässä kuljetettavat, kohtelevat häntä huonosti, solvaavat, pilkkaavat ja halveksivat, koska hän tunnusti eikä uskaltanut jatkuvasti kieltää. He näet sanovat ettei kieltäminen vaadi suurempaa suunvaivaa kuin myöntäminen ja että rikoksentekijä on varsin onnellinen, jos hänen elämänsä tai kuolemansa on hänen oman kielensä varassa eikä riipu näkijöistä ja todistuksista: ja minä puolestani olen sitä mieltä etteivät he siinä pahasti erehdy.

— Se on minunkin käsitykseni — sanoi Don Quijote.

Hän siirtyi nyt kolmannen luo ja kysyi häneltä samoin kuin toisilta, ja mies vastasi viipymättä ja erittäin luontevasti:

— Minä menen viideksi vuodeksi gurapirouvien luo siksi, että minulta puuttui kymmenen dukaattia.

Annan varsin mielelläni kaksikymmentä — sanoi Don Quijote — vapauttaakseni teidät tästä harmista.

Se on minusta — vastasi vanki — kuin jos jokin meren aavalla ajelehtiva löytäisi taskustaan rahoja, mutta joutuisi kuitenkin kuolemaan nälkään, koska ei voi mistään ostaa mitä tarvitsee. Sanon tämän siksi, että olisin varmaan, jos minulla olisi oikeana ajankohtana ollut ne dukaatit, jotka teidän armonne nyt minulle tarjoo, voidellut niillä notaarin kynän ja kirkastanut syyttäjän järjen, niin että huomaisin nyt olevani keskellä Toledon Zocodoveria enkä tässä maantiellä, kytkettynä toisiin kuin koira; mutta Jumala on suuri: kärsivällisyyttä eikä mitään muuta.

Don Quijote siirtyi neljännen, kunnianarvoiselta näyttävän miehen luo, jonka valkoinen parta ulottui yli ryntäiden. Kuullessaan tiedusteltavan, miksi hän oli tänne joutunut, hän alkoi itkeä eikä vastannut sanaakaan; mutta viides vanki oli hänen tulkkinaan ja sanoi:

— Tämä arvoisa mies menee neljäksi vuodeksi kaleereille ratsastettuaan niin kuin ainakin, asianmukaisesti vaatehdittuna ja juhlasaatossa.

— Mikäli ymmärrän, — sanoi Sancho Panza — se merkitsee että hän on saanut häpeäkseen ratsastaa aasilla.

— Niin on laita, — virkkoi vanki — ja rikos, josta hän sai tämän rangaistuksen, on se, että hän oli välittänyt kauppoja, ihmiskauppojakin. Toisin sanoen, tarkoitan että tätä herraa viedään parittamisen takia ja sitä paitsi siksi, että hänessä on poppamiehen merkit.

— Ellei noita merkkejä olisi tullut lisäksi, — virkkoi Don Quijote, — ei häntä olisi saanut pelkän rehellisen parittamisen vuoksi tuomita soutajaksi kaleereille, vaan hänet olisi pitänyt nimittää niiden johtajaksi ja ylipäälliköksi. Parittajan virkaa näet ei toimiteta noin vain, kuinka tahansa, vaan se vaatii älykkäitä hoitajia ja on hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa tuiki välttämätön. Sitä tointa tulisi harjoittaa ainoastaan erittäin hyväsukuisten henkilöiden, ja siinä, samoin kuin muilla virka-aloilla, pitäisi olla katsastusmiehet ja tarkastajat, ja heidän lukumääränsä tulisi rajoittaa ja tehdä tiettäväksi samoin kuin pörssimeklarien. Siten välttyisi paljon ikävyyksiä, joita johtuu siitä, että tätä virkaa ja tointa harjoittavat typerät ja taitamattomat henkilöt, vaivaiset ämmät, nuoret ja kokemattomat poikanulikat ja narrit, jotka kaikkein ratkaisevimmalla hetkellä, kun olisi toteutettava tärkeä suunnitelma, antavat ruokamurun jäähtyä, ennen kuin se ehtii kädestä suuhun, eivätkä tunne omaa oikeata kättänsä. Tekisi mieleni jatkaa ja selvittää, miksi olisi asianmukaista valitsemalla valita ne, joiden tehtävänä yhteiskunnassa on niin tärkeän viran hoitaminen, mutta tämä ei ole oikea paikka sellaisia selvityksiä varten: joskus toiste sen sanon henkilölle, joka kykenee asiaa auttamaan ja korjaamaan. Nyt sanon vain että tuskallinen tunne, jonka valtaan jouduin nähdessäni nämä harmaat hapset ja kunnianarvoiset kasvot sellaisessa kärsimyksessä parittamisen vuoksi, kerrassaan hälveni, kun kuulin että hän on sitä paitsi taikuri, vaikka hyvin tiedän ettei maailmassa ole taikuutta, joka kykenisi määräämään ja pakottamaan tahtoamme, kuten muutamat yksinkertaiset luulevat, sillä tahtomme on vapaa, eikä ole yrttiä eikä taikaa, joka voisi sitä pakottaa. Joidenkin typerien ämmien ja ovelien konnien työnä on vain valmistaa juomia ja myrkkyjä, joilla he tekevät ihmisiä mielipuoliksi, uskotellen kykenevänsä herättämään rakkautta, vaikka, kuten jo sanoin, tahtoa ei käy pakottaminen.

— Niin on laita, — virkkoi kelpo ukko — ja minä vakuutan, hyvä herra, etten ollut syyllinen, mitä taikuuteen tulee; parittamiseen nähden en voi sitä kieltää. En kumminkaan ajatellut koskaan voivani siten tehdä mitään pahaa, sillä tarkoitukseni oli vain että kaikki pitäisivät hauskaa ja eläisivät levossa ja rauhassa, ilman riitaa ja ikävyyttä; mutta tämä hyvä haluni ei mitenkään minua pelastanut menemästä sinne, mistä en voi toivoa palaavani, koska minua rasittavat ikävuoteni ja rakkovika, joka ei anna minulle hetkenkään rauhaa.

Hän alkoi taas itkeä kuten aikaisemmin, ja Sanchon tuli häntä niin surku, että hän kaivoi povestaan neljä reaalia ja antoi ne ukolle.

Don Quijote siirtyi eteenpäin ja tiedusteli rikosta eräältä toiselta, joka vastasi yhtä arkailematta, jopa räikeämminkin kuin edellinen.

‒ Olen tässä siksi, että lystäilin liiaksi kahden tyttöserkkuni kanssa ja kahden muun sisaruksen kanssa, jotka eivät olleet minun sisariani, ja lystäilin sanalla sanoen heidän kaikkien kanssa sillä siivolla, että sukukuntani siitä lystistä lisääntyi niin sotkuisesti ettei pirukaan sitä selvitä. Asia tuli kaikin puolin todistetuksi, minulta puuttui suosijoita, ei ollut rahaa, kaulani oli menoteillä, minut tuomittiin kuudeksi vuodeksi kaleereille, minä tyydyin siihen; se on rikokseni rangaistus, mutta minä olen nuori, kun vain henki säilyy, niin kaikki jälleen kohentuu. Jos teidän armollanne, herra ritari, on jotain, millä auttaa näitä poloisia, niin Jumala sen taivaassa teille palkitsee, ja me täällä maan päällä muistamme rukoillessamme anoa Jumalalta teidän armollenne niin pitkää ikää ja niin hyvää terveyttä kuin jalo ulkomuotonne ansaitsee.

Hän oli ylioppilaan puvussa, ja eräs vartijoista sanoi häntä erittäin liukaskieliseksi mieheksi ja sangen nokkelaksi latinan puhujaksi.

Näiden kaikkien jäljissä tuli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, erittäin komean näköinen, lukuun ottamatta sitä, että hänen katsellessaan toinen silmä hiukan pälyili toiseen. Hän oli kahlehdittu toisin kuin muut, sillä hänellä oli jalassa ketju, niin pitkä, että se kiersi hänen koko ruumiinsa, ja kaulassa kaksi rengasta, toinen kiinni vankiketjussa, toinen niin sanottu vahtiystävä eli leuantuki; siitä alaspäin vyönsijaan saakka ulottui kaksi rautatankoa, joihin liittyvät käsiraudat oli suljettu suurella lukolla, niin ettei hän kyennyt viemään kättä suuhunsa eikä kumartamaan päätänsä käsiin asti. Don Quijote kysyi, miksi tuolla miehellä oli niin paljon enemmän kahlerautoja kuin toisilla. Vartija vastasi seikan johtuvan siitä, että hän yksin oli tehnyt enemmän rikoksia kuin kaikki muut yhteensä, ja sanoi häntä niin pelkäämättömäksi ja suureksi konnaksi, etteivät he lujasta kahlinnasta huolimatta varmaan tietäneet hänen säilyvän, vaan pelkäsivät pääsevän heiltä karkuun.