DON QUIJOTE MANCHALAISESTA KERTOVALLE KIRJALLE (continued 2)

Jos tämän kertomuksen todenperäisyyttä saatetaan jotenkin epäillä, aiheena voi olla ainoastaan se, että tekijä on ollut arabialainen, sillä taipumus valehtelemiseen on tämän kansakunnan jäsenissä sangen ominainen piirre. Kun otamme huomioon että he ovat katkeria vihollisiamme, sopii kumminkin otaksua hänen pikemmin lieventäneen kertomusta kuin sitä liioitelleen. Siltä minusta tuntuukin, sillä hän näyttää tahallaan vaiti ollen sivuuttavan sellaiset kohdat, joissa olisi voinut ja joissa hänen olisi pitänyt antaa kynänsä esteettömästi ylistää mainiota ritaria. Se on kehnoa menettelyä ja vielä kehnompaa ajattelua, sillä historiankirjoittajien tulee välttämättä olla täsmällisiä, rehellisiä eikä millään muotoa puolueellisia, koska oman edun harrastuksen enempää kuin pelonkaan, vihankaunan enempää kuin mielisuosionkaan ei pidä harhauttaa heitä totuudesta, jonka äiti on historia, tämä ajan kilpakumppani, tekojen säilyttäjä, menneisyyden todistaja, nykyisyyden esikuva ja neuvoja, tulevaisuuden varoittaja. Minä tiedän tässä kertomuksessa olevan kaikkea, mitä voidaan toivoa kaikkein hupaisimmasta, ja jos siitä sattuisi jotain hyvää puuttumaan, uskon puolestani varmaan että vika on pikemmin tekijän, sen koiran,[51] kuin itse aiheen. Lyhyesti sanoen, sen toinen osa alkoi käännöksen mukaan näin:

Terävät miekat paljastettuina ja kohotettuina nuo molemmat urheat ja vimmastuneet taistelijat näyttivät kerrassaan uhkaavan taivasta, maata ja kadotuksen kuilua; niin rohkeina ja ryhdikkäinä he esiintyivät. Ensiksi iski iskunsa vihainen biskajalainen, ja niin voimallisesti ja raivokkaasti, että tämä ainoa isku, ellei miekka olisi matkallaan käännähtänyt, olisi riittänyt lopettamaan heidän ankaran ottelunsa ja ritarimme kaikki seikkailut; mutta hyvä sallimus, joka säästi häntä tärkeämpiin tehtäviin, väänsi hänen vastustajansa miekkaa, joten se, vaikka osuikin vasempaan olkapäähän, teki vain sen vahingon, että silpoi siltä puolelta pois varukset ja vei mennessään suuren osan kypäriä sekä puolen korvaa, mikä kaikki putosi maahan hirmuisena sekamelskana ritarin jäädessä siihen pahoin pidellyksi.

Jumala minua auttakoon, kukapa nyt osaisi kunnollisesti kertoa, millaiseen raivoon syttyi manchalaisen mieli, kun hän havaitsi joutuneensa niin runnelluksi. Sanottakoon vain sen olleen niin valtava, että hän jälleen kohottautui jalustimissaan, tarttui entistä lujemmin molemmin käsin miekkaansa ja iski biskajalaista, osuen suoraan pielukseen ja päähän, niin raivoisasti, että hyvästä suojasta huolimatta oli kuin olisi vuori langennut miehen päälle, veri alkoi vuotaa hänen nenästään, suustaan ja korvistaan, ja näytti siltä kuin hän putoaisi muulin selästä, kuten epäilemättä olisi pudonnutkin, ellei olisi kiertänyt käsivarsiansa juhdan kaulaan; jalat kumminkin irtautuivat jalustimista, hän hellitti otteensa, ja hirmuisen iskun säikähdyttämä muuli lähti laukkaamaan pitkin lakeutta heittäen muutaman hypäkän jälkeen herransa tantereeseen.

Don Quijote katseli tuota aivan rauhallisena, mutta nähdessään vastustajansa putoavan maahan hän hyppäsi ratsultaan, juoksi vikkelästi luo, vei miekantutkaimen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan, uhaten katkaista hänen kaulansa, ellei tottelisi Biskajalainen oli niin huumautunut, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan, ja Don Quijote oli niin silmittömän vihan vallassa, että miehen varmaan olisi hukka perinyt, elleivät vaunuissa matkustavat naiset, jotka olivat siihen saakka katselleet taistelua ankaran pelon vallassa, olisi rientäneet ritarimme luo ja erittäin koreasti pyytäneet häntä osoittamaan heille suurta armoaan ja suosiotaan säästämällä heidän ratsaspalvelijansa hengen. Don Quijote vastasi siihen varsin ylpeästi ja arvokkaasti:

— Epäilemättä, kauniit rouvat, teen mielelläni mitä minulta pyydätte, mutta se voi tapahtua vain erään ehdon ja sopimuksen mukaan; tämän ritarin näet tulee luvata minulle lähtevänsä Toboson kaupunkiin ja esittäytyvänsä minun lähettämänäni verrattomalle Doña Dulcinealle, jotta tämä saa määrätä hänen kohtalonsa miten parhaaksi näkee.

Pelokkaat ja masentuneet naiset eivät enempää harkinneet mitä Don Quijote heiltä vaati, vaan vakuuttivat, ollenkaan tiedustelematta kuka tuo Dulcinea oli, ratsaspalvelijansa täyttävän kaiken, mitä ritari hänen tehtäväkseen määräsi.

— Minä luotan lupaukseenne enkä tee hänelle enempää vahinkoa, vaikka hän olisi hyvin sen ansainnut.

Kymmenes luku.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hupaisista keskusteluista.

Sillä välin oli munkkien rengin hiukan pahoinpitelemä Sancho Panza noussut, oli katsellut isäntänsä Don Quijoten taistelua rukoillen sydämessään että Jumala suvaitsisi antaa hänelle voiton ja että hän voittaisi siinä omakseen jonkin saaren, jonka käskynhaltijaksi nimittäisi hänet, Sanchon, niin kuin oli luvannut. Havaitessaan sitten ottelun jo päättyneen ja isäntänsä olevan nousemassa takaisin Rocinanten selkään hän kiiruhti pitämään jalustinta, mutta lankesi, ennen kuin Don Quijote oli ennättänyt nousta satulaan, polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi:

Suvaitkoon teidän armonne, herra Don Quijote, antaa hallittavakseni sen saaren, jonka olette voittanut tässä ankarassa taistelussa, olipa se kuinka suuri tahansa, minä tunnen kykeneväni ja kelpaavani sitä hallitsemaan samalla tavalla ja yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muu, joka on maailmassa saaria hallinnut.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Huomaa, Sancho veikkoseni, ettei tämä enempää kuin muutkaan tämänlaatuiset ole mikään saariseikkailu, vaan tienhaaraseikkailu, jollaisista ei ole muuta voittoa kuin pääkuoren särkyminen ja toisen korvan menettäminen. Malta mielesi; vielä tulee seikkailuja sellaisiakin, joissa voin tehdä sinusta käskynhaltijan tai kukaties vielä korkeammankin herran.

Sancho kiitti häntä hartaasti, suuteli vielä kerran hänen kättänsä ja panssarin reunaa, auttoi hänet Rocinanten satulaan, nousi itse aasinsa selkään ja seurasi herraansa, joka hyvästi sanomatta ja enempää keskustelematta vaunuissa matkustavien kanssa ajoi täyttä laukkaa läheiseen metsikköön. Sancho seurasi minkä aasi jaksoi juosta; mutta Rocinante mennä viiletti niin nopeasti, että hän huomasi jäävänsä jälkeen, joten ei auttanut muu kuin huutaa isännälle että hän odottaisi. Don Quijote odotti, hilliten Rocinantea, kunnes hänen uupunut aseenkantajansa ehti luo. Saavutettuaan isäntänsä Sancho lausui:

— Armollinen herra, minun nähdäkseni olisi soveliasta, että vetäytyisimme johonkin kirkkoon, sillä tuo, jonka kanssa taistelitte, tuli niin pahoin pidellyksi, ettei ole ihmekään, jos asia ilmoitetaan Pyhälle Veljeskunnalle ja meidät vangitaan, ja jos niin käy, niin nahkamme varmaan parkitaan ennen kuin pääsemme vapaiksi.

— Ole vaiti — virkkoi Don Quijote. — Oletko milloinkaan nähnyt tai lukenut että vaeltava ritari on vedetty oikeuteen, olkoon hän syyllistynyt kuinka moneen homicidiumiin[53] tahansa?

— En minä sellaisista hommista tiedä mitään, — vastasi Sancho — enkä ole eläissäni kantanut niistä kaunaa kenellekään; tiedän vain että Pyhän Veljeskunnan asiana on käydä käsiksi niihin, jotka tappelevat ulkosalla, ja siihen leikkiin minä en rupea.

— Ole huoletta, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — minä tempaan sinut kaldealaistenkin vallasta ja sitä pikemmin Pyhän Veljeskunnan käsistä. Mutta sanohan minulle, niin totta kuin elät: oletko nähnyt urhoollisempaa ritaria koko maailmassa niin pitkältä kuin se tunnetaan? Oletko kuullut historioissa kerrottavan kenestäkään toisesta, joka olisi tai olisi ollut rohkeampi hyökkäämään, urheampi kestämään, kätevämpi iskemään tai kykenevämpi paiskaamaan satulasta?

— Totta puhuen — vastasi Sancho — en ole koskaan lukenut mitään historiaa, koska en osaa lukea enkä kirjoittaa; mutta siitä tohdin panna vetoa, etten ole ikäpäivinäni palvellut uhkarohkeampaa isäntää kuin teidän armonne, ja Jumala suokoon ettei näitä uhkarohkeita tekoja kosteta, niin kuin äsken sanoin. Nyt pyydän teidän armoanne hoitamaan itseänne, sillä korvanne vuotaa pahasti verta; minulla on tässä haarapussissa liinannöyhtää ja hiukan valkoista voidetta.

— Mitään sellaista ei ollenkaan tarvittaisi, — virkkoi Don Quijote — jos olisin muistanut valmistaa pullon Fierabras-balsamia;[54] ajan ja lääkkeiden menetys välttyisi, jos olisi pisarakaan sitä.

— Mikä pullo ja mikä palssami se on? — kysyi Sancho Panza.

— Se on balsami, jonka resepti minulla on muistissani, — vastasi Don Quijote — balsami, jonka omistajan ei tarvitse pelätä kuolemaa eikä edes ajatella kuolevansa, haavoittuipa kuinka pahoin tahansa. Kun siis sen valmistan ja annan huostaasi ja sinä sitten havaitset että minut on jossakin taistelussa sivallettu keskeltä poikki (kuten monesti sattuu), ei sinun asianasi ole tehdä muuta kuin nostaa sievästi se ruumiinpuolikas, joka on pudonnut maahan, ja sijoittaa se, ennen kuin veri ehtii hyytyä, erittäin varovasti satulaan jääneen toisen puolikkaan päälle, tarkoin katsoen että sovitat sen siihen tasaisesti ja kohdalleen. Sitten annat minun juoda vain pari kulausta tuota mainittua balsamia, ja saatpa nähdä että olen jälleen ehyt ja terve kuin omena.

Jos niin on, — sanoi Panza — minä luovun heti paikalla sen luvatun saaren käskynhaltijanvirasta enkä pyydä monista hyvistä palveluksistani muuta palkkaa kuin että teidän armonne antaa minulle sen mainion palssamin resehdin, sillä uskon että unssi sitä maksaa missä tahansa enemmän kuin kaksi reaalia, enkä minä tarvitse enempää elääkseni tämän elämäni kunniallisesti ja mukavasti. Mutta nyt tulee vielä tietää, kuinka kallista se on valmistaa.

‒ Kolmen tuopin valmistamiseen ei kulu kolmea reaalia — vastasi Don Quijote.

— Jumala armahtakoon minua syntistä! — virkkoi Sancho — miksi ei teidän armonne tee sitä viipymättä ja opeta konstia minullekin?

— Vaiti, ystäväni, — vastasi Don Quijote — aion opettaa sinulle suurempiakin salaisuuksia ja osoittaa sinulle suurempaakin suosiota; mutta nyt hoitakaamme itseämme, sillä korvaani koskee enemmän kuin mieli tekisi.

Sancho otti haarapussista liinannöyhtää ja voidetta. Mutta nähdessään sitten, missä kunnossa oli kypäri, Don Quijote oli joutua suunniltaan, laski kätensä miekankahvaan, nosti katseensa taivaaseen ja lausui:

Minä vannon kaikkien olioiden Luojan ja neljän pyhän Evankeliumin täydellisen tekstin nimessä eläväni niin kuin eli Mantovan suuri markiisi, kun hän oli vannonut kostavansa sisarenpoikansa Baldovinon kuoleman ja lupasi olla syömättä katetusta pöydästä, pitämättä lihanyhteyttä vaimonsa kanssa ja muuta sellaista, mitä en nyt muista, mutta minkä sisällytän tähän valaani, kunnes olen täysin kostanut sille, joka minua näin häpäisi.

Tuon kuultuaan sanoi hänelle Sancho:

— Teidän armonne, herra Don Quijote, huomatkaa että tuo ritari, jos hän on täyttänyt teidän vaatimuksenne menemällä esittäytymään armolliselle neidille Dulcinea Tobosolaiselle, on jo tehnyt velvollisuutensa eikä ansaitse muuta rangaistusta, ellei hän tee uutta rikosta.

— Hyvin puhuttu ja osuvasti huomautettu; — virkkoi Don Quijote — kumoan valani, sikäli kuin se koskee uutta kostoa; mutta vieläkin vannon ja vakuutan eläväni niin kuin sanoin, kunnes olen temmannut joltakin ritarilta toisen tällaisen ja tämän veroisen kypärin. Eikä sinun, Sancho, pidä ajatella että menettelen niin ihan umpimähkään, sillä minulla on tässä ilmeinen esikuva: aivan samoin, kirjaimellisesti, kävi Mambrinon kypärille, jonka Sacripante sai niin kalliisti maksaa.

— Sellaiset valat teidän armonne on paras heittää hiiteen, — vastasi Sancho — sillä niistä koituu suuri vahinko ruumiin terveydelle ja omalletunnolle paha rasitus. Vai mitä sanotte: jos emme nyt satu moneen päivään kohtaamaan kypärillistä miestä, niin mikä neuvoksi? Onko vala pidettävä, vaikka siitä johtuu monenlaista hankaluutta ja haittaa, esimerkiksi se, että täytyy maata pukeissaan eikä saa nukkua ihmisten ilmoilla, ja tuhansia muita lihankidutuksia, joita sisälsi tuon vanhan höperön Mantovan markiisin vala, jonka teidän armonne nyt tahtoo saattaa jälleen voimaan? Teidän armonne tulee ottaa huomioon ettei näillä teillä missään liiku varuksiin puettuja henkilöitä vaan pelkkiä muulinajajia ja ajomiehiä, joilla ei ole kypäriä ja jotka luultavasti eivät ole kuulleet ikinä kypäristä puhuttavankaan.

— Sinä erehdyt, — virkkoi Don Quijote sillä me emme tule olemaan kahta tuntia näissä teidenristeyksissä, kun jo näemme varuspukuisia enemmän kuin siinä joukossa, joka kulki kohti Albracaa valloittamaan Kaunista Angelicaa.[56]

— Olkoonpa niin, — vastasi Sancho — ja suokoon Jumala että meidän käy hyvin ja että pian tulee aika valloittaa tuo saari, joka käy minulle niin kalliiksi; sitä toivon mitä hartaimmin.

— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, ettei sinun pidä olla siitä ollenkaan huolissasi; jos saarta ei löydy, niin onhan tässä Tanskan ja Sobradisan kuningaskunnat,[57] jotka sopivat sinulle kuin sormus sormeen, ja sinä olet varmaan vielä iloisempi, kun ne sijaitsevat mannermaalla. Mutta jääköön tämä nyt odottamaan aikaansa, ja katso sinä, onko siellä haarapussissa mitään suuhun pantavaa, jotta voimme sitten lähteä etsimään jotakin linnaa, missä vietämme yön ja valmistamme sen mainitsemani balsamin, sillä minä vannon Jumalan nimessä että korvaani tuimelee pahasti.

— Minulla on tässä sipuli ja vähän juustoa ja taitaa olla joku leivänmurukin, — sanoi Sancho — mutta eihän se ole teidän armonne laiselle urhoolliselle ritarille soveltuvaa muonaa.

— Huonostipa sinä asian ymmärrät! — vastasi Don Quijote. — Tiedä siis, Sancho, että vaeltaville ritareille on kunniaksi olla syömättä kuukauteen ja että heidän, jos kumminkin ruokaa nauttivat, on paras syödä mitä sattuu saatavissa olemaan. Tämän tietäisit, jos olisit lukenut niin monta historiaa kuin minä, sillä miten paljon niitä onkaan ollut, yhdessäkään en ole havainnut kerrottavan että vaeltavat ritarit olisivat syöneet muuten kuin sattumoisin ja heitä varten järjestetyissä upeissa pidoissa; muun aikansa he ovat eläneet vähillä eväillä. Ja vaikka onkin ymmärrettävää, etteivät he ole voineet elää syömättä ja toimittamatta kaikkia muita luonnollisia tarpeitansa, koska he kumminkin ovat olleet ihmisiä samoin kuin me, on toiselta puolen käsitettävää, että he, liikkuen suurimman osan elämästään metsissä ja asumattomilla seuduilla, kuljettamatta mukanaan keittäjää, enimmälti ovat käyttäneet ravintonansa sellaisia maalaisruokia kuin sinä nyt minulle taritset. Älä siis, hyvä Sancho, ole huolissasi siitä, mikä minua maittaa, äläkä yritä luoda maailmaa uudestaan tai nostaa saranoiltaan vaeltavan ritarikunnan järjestystä.

Suokaa anteeksi, armollinen herra; — sanoi Sancho — koska en osaa lukea enkä kirjoittaa, kuten jo taannoin sanoin, en tunne enkä ole tullut tietämään ritarinammatin sääntöjä; tästä puoleen minä kyllä varustan haarapussiin kaikenlaisia kuivattuja hedelmiä teidän armoanne varten, joka olette ritari, mutta itseäni varten, joka en ole ritari, hankin siihen mehevämpiä ja ravitsevampia eväitä.

— Enhän minä sano — virkkoi Don Quijote — että vaeltavien ritarien täytyisi välttämättä olla syömättä mitään muuta kuin noita sinun mainitsemiasi hedelmiä vaan sanon että he nähtävästi ovat ravinneet itseänsä enimmäkseen niillä ja eräillä metsistä ja mailta löytämillään yrteillä, jotka olivat heille tuttuja, ja jotka minäkin tunnen.

— Sellaisten ruohojen tunteminen on mainio lahja, — Sancho — sillä aavistelen että jonakin päivänä täytyy ottaa se käytäntöön.

Samalla hän veti esille mitä oli sanonut pussissa olevan, ja he söivät yhdessä, sulassa sovussa ja kelpo kumppaneina. Haluten etsiä yöpymispaikan he kumminkin lopettivat lyhyeen kehnon ja kuivan ateriansa. Niin he nousivat ratsuilleen ja pitivät kiirettä ehtiäkseen ihmisten ilmoille ennen yön tuloa, mutta aurinko painui pois ja sen mukana toivo päästä, minne mieli teki, heidän saavuttuaan muutamien vuohipaimenten majoille, joten he päättivät jäädä sinne yöksi. Sanchoa harmitti kovin, ettei päästy asutuille maille; hänen isäntänsä sitä vastoin oli ylen tyytyväinen saadessaan maata ulkosalla, koska hän niin sattuessa joka kerta katsoi suorittavansa näytteen, joka teki hänelle helpommaksi todistaa ritariuttaan.

Yhdestoista luku.

Siitä, mitä Don Quijote sai kokea vuohipaimenten seurassa.

Vuohipaimenet ottivat hänet hyväntahtoisesti vastaan, ja Sancho, pidettyään parhaansa mukaan huolta Rocinantesta ja aasistaan, siirtyi hajuaistinsa opastamana muutamien tulisijalla kattilassa porisevien vuohenlihan kappaleiden luo. Vaikka hän olisi mielellään heti katsonut, olivatko ne kyllin kypsät siirrettäviksi kattilasta vatsaan, hän kumminkin jätti sen tekemättä, sillä vuohipaimenet ottivat ne samassa tulelta, levittivät maahan muutamia lampaannahkoja, järjestivät kiireesti maalaisateriansa ja tarjosivat molemmille vierailleen erittäin ystävällisesti mitä heillä oli. Nahkojen ympärille sijoittui heitä kuusi, kaikki tämän katraan vartijat, sitä ennen kömpelön kohteliaasti pyydettyään Don Quijotea istuutumaan häntä varten kumoon käännetylle purtilolle. Don Quijote istuutui, mutta Sancho jäi seisomaan ojentaakseen herralleen juomasarvea. Havaitessaan Sanchon seisovan hänen isäntänsä sanoi hänelle:

‒ Jotta oivallat, Sancho, sen hyvän, mitä vaeltavaan ritariuteen sisältyy, ja kuinka vähältä pitää että jotakin siihen kuuluvaa tointa harjoittavat henkilöt pikaisesti saavuttavat maailman kunnioituksen ja arvonannon, on tahtoni että istuudut minun viereeni näiden kelpo ihmisten seurassa ja olet yhtä minun kanssani, joka olen sinun isäntäsi ja synnynnäinen käskijäsi, että syöt lautaseltani ja juot samasta astiasta kuin minä; sillä vaeltavasta ritarista voidaan sanoa samoin kuin rakkaudesta että se tasoittaa kaiken.

— Paljon kiitoksia! — vastasi Sancho — mutta minä vakuutan teidän armollenne että söisin, jos minulla vain olisi runsaasti syötävää, yhtä hyvin ja paremminkin seisoaltani ja yksinäni kuin jonkun keisarin vieressä istuen. Ja maittaapa minua, totta puhuen, se minkä syön omassa loukossani kursailematta ja kumartelematta, vaikka se olisi vain leipää ja sipulia, paljon paremminkin kuin kalkkunat sellaisissa pöydissä, missä täytyy pureksia verkalleen, juoda vain rahtusen, pyyhkiä itseänsä tämän tästä, olla aivastamatta ja yskimättä, vaikka mieli tekisi, ja pidättyä muistakin seikoista, jotka yksinäisyydessä ja vapaudessa lankeavat luonnostaan. Pyydän siis, herrani, että vaihdatte kunnian, jota teidän armonne tahtoo minulle osoittaa, koska olen vaeltavan ritariston palvelija ja liittolainen, niin kuin olenkin, kun kerran olen teidän armonne aseenkantaja, johonkin muuhun, mikä saattaa olla minulle mieluisempaa ja edullisempaa; vaikka näet katson tuon kunnian täysin saaduksi, luovun siitä kumminkin tästä lähtien maailman loppuun saakka.

— Kaikesta huolimatta sinun tulee istuutua, sillä joka itsensä alentaa, sen Jumala ylentää.

Hän tarttui Sanchon käsivarteen ja pakotti hänet viereensä istumaan.

Vuohipaimenet, jotka eivät ymmärtäneet tuota tolkutonta puhetta aseenkantajista ja vaeltavista ritareista, eivät osanneet muuta kuin vaiti ollen syödä ja katsella vieraitaan, jotka varsin sukkelasti ja halukkaasti pistelivät poskeensa nyrkinkokoisia lihakimpaleita. Kun liharuoka oli syöty, paimenet kaatoivat nahkoille ison kasan ruokatammen terhoja ja toivat vielä lisäksi puolikkaan juustoa, joka oli kovempaa kuin jos se olisi ollut muurilaastista tehtyä. Juomasarvikaan ei ollut joutilaana vaan kiersi miehestä mieheen niin sukkelasti (milloin täynnä, milloin tyhjänä, kuin vesivipusimen ämpäri), että toinen näkyvissä olevista viinileileistä tyhjentyi siihen aivan huokeasti. Tyydytettyhän vatsansa vaatimukset Don Quijote otti käteensä kourallisen terhoja, silmäili niitä tarkkaavasti ja korotti äänensä näin puhuakseen:

— Onnellinen aikakausi ja onnelliset ne vuosisadat, joita muinaisen ajan ihmiset nimittivät kultaisiksi, eivät suinkaan siitä syystä, että kultaa, jota nykyisenä rauta-aikana pidetään erinomaisessa arvossa, olisi tuona onnellisena aikana saatu aivan vaivattomasti, vaan siksi, että silloin eläville ihmisille olivat tuntemattomat nämä kaksi sanaa: sinun ja minun. Tuona pyhänä aikakautena oli kaikki yhteistä: jokapäiväisen elatuksen hankkimiseksi ei kenenkään tarvinnut tehdä muuta kuin kättään ojentamalla ottaa se jykevistä tammista, jotka auliisti tarjosivat makeita ja kypsiä hedelmiänsä. Kirkkaat lähteet ja solisevat purot soivat ihmisille mitä runsaimmin maukasta ja läpikuultavan puhdasta vettä. Kallion halkeamiin ja puiden onteloihin perustivat uutterat ja älykkäät mehiläiset yhteiskuntansa luovuttaen epäitsekkäästi ylen suloisen työnsä runsaan sadon kenen käteen tahansa. Uljaat korkkipuut antoivat itsestään, oman anteliaisuutensa vuoksi, mitään muuta temppua vaatimatta, leveän ja kevyen kuorensa, jolla ihmiset alkoivat peittää paksujen paalujen varaan vain ilmanalan tuimuuden takia rakennettuja majojansa. Silloin vallitsi sula rauha, sula sopu ja ystävyys: kaarevan auran julkea terä ei ollut vielä rohjennut viiltäen painua ensimmäisen emomme lempeään poveen, sillä hän tarjosi vapaaehtoisesti kaikkialla hedelmällisessä ja avarassa sylissään sitä, mikä oli omansa ravitsemaan, ylläpitämään ja virkistämään niitä lapsia, joiden oma hän silloin oli. Silloinpa astelivat viattomat kauniit paimenneidot laaksosta laaksoon ja kukkulalta kukkulalle, hiukset palmikoilla ja paljain päin, yllään vaatetta vain sen verran kuin tarvittiin sen verhoamiseksi, mitä kunniallisuus vaatii ja on aina vaatinut verhoamaan. Heidän koristeensakaan eivät olleet sellaisia kuin nykyisin käytetyt, jotka tekee kalliiksi Tyroksen purppura ja lukemattomin tavoin kidutettu silkki, vaan he solmivat yhteen takiaisen ja muratin vihreitä lehtiä esiintyen siten kenties yhtä komeina ja soreina kuin meidän nykyiset hovinaisemme eriskummaisine ja outoine keksintöineen, joihin joutava uutuudenhimo on heidät johtanut. Silloin puettiin sielun hellien tunteiden ilmaus koruttomaan ja vilpittömään, tunteen omaa luontoa ja laatua vastaavaan muotoon etsimättä sen arvon lisäämiseksi teennäisiä käänteitä. Kavaluus, petos ja ilkeys eivät sekaantuneet totuuteen ja vilpittömyyteen. Oikeus pysyi omissa rajoissaan, eivätkä mielisuosion ja oman voitonpyynnin mahdit, jotka nykyisin sitä kovin loukkaavat, häiritsevät ja vainoavat, uskaltaneet sitä häiritä eikä solvata. Mielivallan laki ei ollut vielä saanut sijaa tuomarin mielessä, koska silloin ei ollut mitään eikä ketään tuomittavaa. Neitoset liikkuivat, kuten sanoin, kunniallisuuden saattelemina, missä tahansa, ypöyksinään, ollenkaan pelkäämättä että toisten julkeus ja riettaat aikomukset heitä loukkaisivat, ja heidän lemmenantaumuksensa johtui heidän omasta mieltymyksestään ja omasta vapaasta tahdostaan. Nykyisinä inhottavina aikoina sitä vastoin ei yksikään heistä ole taatussa turvassa eikä olisi, vaikka kätkö- ja suojapaikkana olisi uusi labyrintti, samanlainen kuin Kreetan saarella sijaitseva, sillä sinnekin tunkeutuisi raoista tai ilman teitse kirotun, kiihkeän houkuttelun keralla lemmen rutto saaden heidän koko lujuutensa surkeasti luhistumaan. Aikojen kuluessa ja ilkeyden yhä lisääntyessä perustettiin heidän turvakseen vaeltavien ritarien järjestö puolustamaan neitoja, suojaamaan leskiä sekä auttamaan orpoja ja puutteenalaisia. Tähän ritarikuntaan kuulun minäkin, te hyvät vuohipaimenet, joita kiitän kestityksestä ja itseni ja aseenkantajani hyvästä kohtelusta. Vaikka näet kaikki elävät olennot ovat luonnonlain mukaan velvolliset osoittamaan suosiotaan vaeltaville ritareille, on kuitenkin, koska tiedän teidän ottaneen minut ystävällisesti vastaan ja minua kestinneen tuntematta tuota velvoitusta, oikein ja kohtuullista, että kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne niin hyvin kuin suinkin voin.

Tämä ritarimme pitkä juhlapuhe (joka olisi varsin hyvin voinut jäädä pitämättäkin) johtui yksinomaan siitä, että hänelle tarjotut tammenterhot saivat hänet muistelemaan kulta-aikaa ja hänen pisti päähänsä esittää tuo joutava puhe vuohipaimenille, jotka sanaakaan siihen virkkamatta, ihmeissään ja hämmästyneinä, häntä kuuntelivat. Sanchokin oli vaiti, söi terhoja ja kävi vähän väliä kokemassa toista leiliä, joka oli ripustettu korkkipuuhun, jotta viini säilyisi viileänä.

Don Quijoten puhe kesti kauemmin kuin ateria; sen päätyttyä virkkoi eräs paimenista:

— Jotta teidän armonne, herra vaeltava ritari, voi sanoa että olemme kestinneet teitä alttiisti ja mielellämme, tahdomme huvittaa ja ilahduttaa teitä antamalla erään pian tänne saapuvan kumppanimme laulaa; hän on erittäin taitava ja kovasti rakastunut nuori mies ja osaa sitä paitsi lukea ja kirjoittaa sekä soittaa viulua niin ettei paremmasta apua.

Vuohipaimen oli tuskin ennättänyt tuon sanoa, kun korvat jo erottivat viulun äänen, ja aivan pian saapui soittaja, suunnilleen kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja varsin miellyttävä nuori mies. Kumppanit kysyivät, oliko hän syönyt illallista, ja hänen vastattuaan myöntävästi sanoi hänelle se, joka oli tarjouksen esittänyt:

— Siispä voinet mieliksemme hiukan laulaa, Antonio, jotta tämä vieraanamme oleva herra näkee vuorilla ja metsissäkin olevan musiikintaitoista väkeä. Olemme kertoneet hänelle kyvyistäsi ja toivomme sinun niitä osoittavan siten todistaen puheemme perällisiksi. Pyydän siis sinua mitä hartaimmin istumaan ja laulamaan sen rakkautesi laulun, jonka setäsi, kappalainen, on sinulle sepittänyt ja johon kyläläiset ovat varsin mieltyneet.

— Se käy päinsä — vastasi nuori mies.

Odottamatta enempiä pyyntöjä hän istuutui kaadetun tammen kannolle, viritti viulunsa ja alkoi vähän ajan kuluttua laulaa sangen sievästi seuraavaa:

— Olalla, mua lemmithän, sa vaikk' et virka siitä ja vaikk' ei mykkää katsett' ees silmistäs mulle riitä.

Oot viisas, siksi tiedänkin: minua lemmit varmaan, sill' ilmitullut rakkaus sytyttää lempeen armaan.

Ah, totta kyllä usein nään: sun pronssia on rinta, ja poves valkohohtoinen on niin kuin paaden pinta.

Mut usein myöskin jälkeen sen, kun luotas minut torjut, taas toivo näyttää lievettään, taas kylmyydessäs horjut.

Näin sokeasti sydämein päin syöksyy sydäntäsi; ei viihdä sitä karsaus, ei kiihdä lämmin käsi.

Jos lempi taivaan anti on tai ystävällisyyttä, jota sulla riittää, silloin en sinust' uneksi ma syyttä.

Jos palvelukset saattavat myös kiihtää lemmentulta, niin ansioksi laskenee ne minullekin kulta.

Kas, jos vain olet tarkannut, oot nähnyt useasti mun pyhäpuvussa kulkevan maanantai-iltaan asti.

Kun kerran hieno vaatetus se rakkautta tukee, niin aina iloks annahan tää poika hyvin pukee.

Siit' että yöt mä soittelin sun ikkunasi alla ja karkeloin vain kanssasi, en puhu kerskumalla.

En kerro, kuinka ylistin sun ihanuuttas aina, ja vaikka totta puhuinkin tytöt katsoi raivokkaina.

Näin Teresakin sanoi, kun ma pääsin kehumasta: »Moni luulee enkeliks armastaan, mut apinaks huomaa vasta,

kun näkee ettei olekaan se kauneus luonnon suomaa, kun näkee irtopalmikot, joit' Amorkaan ei huomaa!»

Ma valheeksi tuon kohta tein, hän serkulleen mua moitti; hän minut haastoi taisteluun, sa tiedät kumpi voitti.

En lemmi pyytein alhaisin, en viettelijän lailla; sua puhtain tuntein lähestyn sanoilla arvokkailla:

Näät kirkonsiteet kaunoiset ne hohtaa silkkisinä; pujota kaulas kahleeseen, sen kohta teen myös minä.

Jos et, niin kautta pyhien nyt vannon, että lähden ma kapusiiniluostariin sun kylmyytesi tähden.

Siihen vuohipaimen lopetti laulunsa. Vaikka Don Quijote pyysi häntä laulamaan vielä vähän lisää, ei Sancho Panza ollut samaa mieltä; hän näet halusi mieluummin nukkua kuin kuunnella lauluja. Niinpä hän sanoikin isännälleen:

— Teidän armonne sopisi hyvin nyt heti laittautua sinne missä vietätte yön, sillä näillä kelpo miehillä on pitkin päivää niin paljon työtä, etteivät he voi kuluttaa yötänsä laulellen.

— Kyllä ymmärrän yskän, Sancho, — virkkoi Don Quijote — oivallan varsin hyvin että leilillä käyminen vaatii palkakseen pikemmin unta kuin musiikkia.

— Hyvältähän tuo maistuu meistä kaikistakin, Jumalan kiitos — vastasi Sancho.

— Sitä en kiellä, — virkkoi Don Quijote — mutta sijoitu sinä minne mielit, minun säätyyni kuuluvien henkilöiden on soveliaampaa valvoa kuin nukkua. Joka tapauksessa, Sancho, olisi hyvä, jos katsoisit jälleen korvaani; sitä särkee enemmän kuin on tarpeen.

Sancho teki mitä käskettiin, ja eräs vuohipaimenista sanoi haavan nähtyään ettei ollut mitään hätää, koska hän sivelisi sen nopeasti parantavalla voiteella. Hän otti muutamia siellä runsaasti kasvavan rosmariinin lehtiä, pureksi ne, sekoitti mälliin hiukan suolaa ja painoi sen korvalehteen, jonka sitoi erittäin huolellisesti, vakuuttaen ettei muuta lääkettä kaivattu, mikä olikin totta.

Kahdestoista luku.

Mitä eräs vuohipaimen kertoi Don Quijoten seuralle.

Heidän niissä puuhissa ollessaan tuli toinen nuori mies, eräs niistä, jotka toivat paimenille kylästä muonaa, ja sanoi:

— Tiedättekö miten kotosalla ovat asiat?

— Kuinka me sen voisimme tietää? — vastasi eräs heistä.

— Tietäkää siis, — jatkoi nuorukainen — että tänä aamuna kuoli kuuluisa oppinut paimen Grisóstomo, ja siellä huhuillaan hänen kuolleen rakkaudesta tuohon pirun tyttöön Marcelaan, rikkaan Guillermon tyttäreen, siihen, joka paimentytöksi pukeutuneena kuljeskelee noissa tiettömissä seuduissa.

— Marcelaako tarkoitat? — virkkoi eräs.

— Juuri häntä — vastasi vuohipaimen. — Ja mikä parasta, Grisóstomo on testamentissaan määrännyt että hänet on haudattava vainiolle, ikään kuin hän olisi ollut mauri, nimittäin kallion alle, missä on lähde korkkipuun luona; kerrotaan näet ja sanotaan hänen itsensäkin sanoneen että hän oli siellä nähnyt tytön ensimmäisen kerran. Hän on merkinnyt testamenttiinsa vielä muitakin määräyksiä, sellaisia, joita paikkakunnan pappien mielestä ei saa täyttää eikä ole hyväkään täyttää, koska ne ovat pakanallisia. Kaikkeen tuohon vastaa hänen hyvä ystävänsä Ambrosio, ylioppilas, joka oli hänkin pukeutunut paimeneksi hänen kanssaan, että kaikki on tarkoin täytettävä niin kuin Grisóstomo on määrännyt, ja siitä on nyt koko kylä kuohuksissaan. Väitetään kumminkin lopulta käyvän niin kuin Ambrosio ja kaikki hänen ystävänsä paimenet tahtovat, ja huomenna he tulevat hautaamaan hänet juhlallisesti siihen paikkaan, jonka mainitsin. Ja luulenpa että siitä tulee varsin nähtävä asia; ainakin minä lähden sinne sitä katsomaan, vaikka ei kävisi huomenna kylään palaaminen.

— Me lähdemme kaikki, — vastasivat vuohipaimenet — ja heitämme arpaa, kenen tulee jäädä paimentamaan kaikkien vuohia.

— Oikein puhut, Pedro, — virkkoi eräs heistä — mutta tuota toimitusta ei tarvita, sillä minä jään kaikkien puolesta. Eikä sinun pidä luulla sen johtuvan hyvyydestäni tai uteliaisuuden puutteesta, sillä syynä on se, että taannoin jalkaan astumani tikku estää minua kävelemästä.

— Olemme kumminkin siitä kiitolliset sinulle — vastasi Pedro, Don Quijote pyysi nyt Pedroa sanomaan mikä tuo vainaja oli ja mikä tuo paimentyttö. Siihen Pedro vastasi tietävänsä vain että vainaja oli eräs jostain tuolla vuoristossa sijaitsevasta kylästä kotoisin oleva rikas hidalgo, joka oli useita vuosia opiskellut Salamancassa ja palannut sitten kotipaikalleen ollen erittäin oppineen ja lukeneen miehen maineessa. — Hänen sanottiin perehtyneen varsinkin tähtitieteeseen ja Auringon ja Kuun edesottamuksiin taivaalla, sillä hän ennusti meille täsmälleen auringon- ja kuunpienennykset.

Pimennykseksi, ystäväni, nimitetään noiden kahden suuren taivaanvalon himmenemistä, eikä pienennykseksi — selitti Don Quijote.

Mutta Pedro jatkoi kertomustaan, ollenkaan välittämättä joutavista pikkuseikoista, sanoen:

‒ Samoin hän tiesi ennakolta, tulisiko hyvä vuosi vai kituvuosi.

‒ Tahdotte sanoa katovuosi, ystäväni — virkkoi Don Quijote.

‒ Katovuosi tai kituvuosi, — vastasi Pedro — aivan yhtä ja samaa. Ja uskokaa minua, että hänen sanomistaan rikastuivat vahvasti hänen isänsä ja hänen ystävänsä, jotka häneen luottivat; he näet tekivät mitä hän heille neuvoi sanoen: »Kylväkää tänä vuonna ohraa, älkää kylväkö vehnää; tänä vuonna voitte kylvää virnaa, mutta ei ohraa; ensi vuonna tulee runsaasti öljyä; kolmena seuraavana ei saada tippaakaan.»

— Sen tieteen nimi on astrologia — sanoi Don Quijote.

— En tiedä mikä sen nimi on, — virkkoi Pedro — mutta tiedän että hän tiesi tuon kaiken ja vielä enemmänkin. Lyhyesti sanottuna: ei kulunut monta kuukautta hänen palattuaan Salamancasta, kun hän eräänä kauniina päivänä ilmaantui yhtäkkiä paimenen tamineissa, sauvoineen ja lammasnahkamekkoineen; hän oli luopunut pitkästä takistaan ja muusta oppineena miehenä käyttämästään vaatetuksesta, ja hänen kerallaan pukeutui paimeneksi myös hänen hyvä ystävänsä Ambrosio, joka oli ollut hänen opintokumppaninsa. Unohdin mainita että Grisóstomo-vainaja oli oivallinen säkeiden sepittäjä, niin että hän se meille teki joululaulut ja Kristuksen ruumiin juhlan näytelmät, joita kylämme nuorukaiset esittivät, ja kaikki sanoivat että ne olivat verrattomia. Nähdessään niin äkkiarvaamatta molemmat oppineet herrat paimenen pukimissa kyläläiset joutuivat ihmeisiinsä eivätkä osanneet arvata mikä syy oli saanut heidät niin merkillisesti muuttumaan. Niihin aikoihin sitten kuoli Grisóstomomme isä, ja hän sai periä suuren määrän omaisuutta, irtainta ja kiinteätä, ja lisäksi aika paljon karjaa, suurta ja pientä, sekä aimo joukon rahaa; kaiken tämän nuori mies sai ihkasen omakseen, ja totta on, että hän sen ansaitsi, sillä hän oli kelpo kumppani ja lempeä ja ystävällinen kunnon ihmisille, ja hänen kasvonsa ne olivat kuin sula siunaus. Sitten saatiin tietää että hän oli vaihtanut vaatetusta vain seuraillakseen noilla asumattomilla mailla tuota paimentyttöä Marcelaa, jonka kumppanimme äsken mainitsi ja johon vainaja parka Grisóstomo oli rakastunut. Ja nyt mielin teille sanoa, koska teidän on hyvä se tietää, kuka tämä tytöntynkä on; ettepä taida, ettekä varmaankaan, kuulla mokomaa seikkaa ikipäivinänne, vaikka eläisitte kauemmin kuin Jerusalemi.

— Sanokaa Metusalem — virkkoi Don Quijote, jota harmittivat vuohipaimenen väärät sanat.

— Eli se Jerusalemikin riittämään asti, vastasi Pedro ja jos on niin laita, että te yhtä mittaa morkkaatte sanojani, emme pääse päähän vuodessa.

— Suokaa anteeksi, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sanoin sen, koska sanoissa on suuri ero; mutta te vastasitte varsin hyvin, sillä Jerusalem elää kauemmin kuin Metusalem. Jatkakaa nyt kertomustanne, en virka enää mitään.

— Tietäkää siis, hyvä herra, — sanoi vuohipaimen — että kylässämme oli Grisóstomon isää vielä rikkaampi talonpoika, Guillermo. Tälle Jumala lahjoitti monien ja suurten rikkauksien lisäksi tyttären, jonka synnytykseen kuoli hänen äitinsä, oivallisin nainen koko sillä seudulla. Olen vielä nytkin näkevinäni hänet, hänen kasvonsa, jotka olivat toiselta puolen kuin Aurinko ja toiselta kuin Kuu; ja hän oli ennen kaikkea uuttera ja huolellinen emäntä ja ystävällinen köyhille, niin että uskon hänen sielunsa tällä hetkellä nauttivan Jumalan autuutta taivaassa. Hänen miehensä Guillermo suri oivallisen vaimonsa kuolemaa niin kovin että kuoli itsekin jättäen pienen ja rikkaan tyttärensä Marcelan paikkakuntamme papin ja kirkkoherran, hänen setänsä, holhokiksi. Tyttö kasvoi niin kauniiksi, että hänet nähdessämme muistui mieliimme hänen äitinsä erinomainen kauneus; ja kumminkin arveltiin että tytöstä tulisi vielä ihanampi. Ja niin sitten kävikin; hänen ehdittyään neljän- tai viidentoista vuoden ikään ei kukaan voinut häntä katsellessaan olla kiittämättä Jumalaa siitä, että hän oli luonut tytön niin kauniiksi, ja useimmat olivat kuolettavasti rakastuneet häneen. Setä valvoi tarkasti tyttöä pitäen häntä visusti kodin suojissa, mutta kaikesta huolimatta hänen suuren kauneutensa maine levisi niin, että sedältä pyysivät, hartaasti anelivat ja kiusaten vaativat tyttöä vaimokseen kosijat, eivät ainoastaan meikäläiset, vaan monen peninkulman piirissä asuvat, vieläpä kaikkein arvokkaimmat. Vaikka setä, joka on kaikin puolin kelpo mies ja hyvä kristitty, olisi mielellään naittanut Marcelan heti, havaittuaan hänen olevan siinä iässä, hän ei kumminkaan tahtonut sitä tehdä ilman tytön suostumusta; setä ei siis ajatellut hyötyä ja etua, joka hänelle naittamisen lykkäytyessä koitui tytön omaisuuden hallitsemisesta.. Tämä on totisesti lausuttu kelpo papin kiitokseksi useissakin kylän juttuseuroissa; teidän näet tulee tietää, herra vaeltaja, että näissä pikkukylissä puhutaan kaikesta ja kuiskutellaan kaikesta, joten voitte pitää varmana, niin kuin minä puolestani pidän varmana, että papin, joka saa seurakuntalaisensa pakostakin puhumaan hyvää itsestään, täytyy olla aivan erinomaisen hyvä, erittäinkin maaseudulla.

‒ Se on totta, — virkkoi Don Quijote — mutta jatkakaa; tarina on mainio, ja te, kelpo Pedro, kerrotte sen hyvin miellyttävästi.

‒ Älköön minulta puuttuko Jumalan mielisuosiota, sillä se tässä on paikallaan. Teidän tulee muuten tietää että tyttö, vaikka setä esittikin hänelle ehdotuksiaan ja kuvaili erikseen joka ainoan häntä vaimokseen pyytävän nuoren miehen hyvät ominaisuudet, kehoittaen häntä menemään naimisiin ja valitsemaan mieleisensä, vastasi aina vain ettei halunnut toistaiseksi mennä miehelään vaan tunsi liian nuorena olevansa kykenemätön kantamaan avioliiton taakkaa. Näiden hänen mainitsemiensa näennäisesti pätevien syiden vuoksi setä lakkasi häntä kiusaamasta jääden odottamaan, kunnes tyttö ehtisi hiukan vanhemmaksi ja voisi valita mieleisensä puolison. Hän näet sanoi ja sanoi varsin oikein ettei vanhempien pidä naittaa lapsiansa vastoin heidän tahtoaan. Mutta kuinka olikaan, eräänä kauniina päivänä tämä turhan ujo Marcela sitten yhtäkkiä ilmaantuu paimentytöksi pukeutuneena ja huolimatta sedästään enempää kuin muistakaan kyläläisistä, jotka neuvoivat häntä luopumaan aikeesta, lähti kuljeksimaan vainioille toisten kyläntyttöjen kanssa paimentaen omaa karjaansa. Kun hän siten näyttäytyi julkisesti ja hänen kauneutensa oli esteettömästi nähtävänä, en osaa teille kunnolla sanoa, kuinka monet rikkaat nuorukaiset, hidalgot ja talonpojat, ovat pukeutuneet samanlaiseen asuun kuin Grisóstomo ja vaeltavat häntä kosiskellen noilla mailla. Yksi heistä, kuten sanoin, oli vainajamme, josta sanottiin ettei hän enää tyttöä rakastanut vaan kerrassaan jumaloi. Ei kuitenkaan pidä luulla että Marcela tähän vapauteen ja niin riippumattomaan, niin vähän tai ei yhtään häveliästä piiloutumista sallivaan elämään antauduttuaan olisi antanut mitään aihetta tai aiheen häivääkään, joka voisi koitua hänen kunniallisuutensa ja siveytensä vahingoksi; hän päin vastoin varoo kunniaansa niin visusti, ettei yksikään niistä, jotka häntä palvelevat ja kosivat, ole kehunut eikä todenmukaisesti voikaan kehua saaneensa häneltä minkäänlaista vähäisintäkään toivoa halunsa täyttymisestä. Vaikka hän ei karta eikä väistä paimenten seuraa eikä keskustelua heidän kanssaan ja vaikka hän kohtelee heitä huomaavaisesti ja ystävällisesti, hän kuitenkin torjuu jokaisen hänelle tarkoitustaan ilmaisevan, olkoon kosijan aikomus niinkin rehellinen ja pyhä kuin avioliiton solmiminen, ja viskaa heidät pois luotaan kuin lingoten. Tällaisella menettelyllään hän tekee näillä mailla pahempaa tuhoa kuin olisi tehnyt rutto tullessaan, sillä hänen sävyisyytensä ja kauneutensa houkuttelevat puoleensa niiden sydämiä, jotka seurustelevat hänen kanssaan häntä palvellakseen ja rakastaakseen, mutta hänen ynseytensä ja jyrkkyytensä saa heidät epätoivon partaalle, joten he eivät enää osaa sanoa hänelle mitään muuta kuin äänekkäästi nimittää häntä säälimättömäksi ja kiittämättömäksi ja muuksi sellaiseksi, mikä hyvin ilmaisee hänen käytöksensä laatua. Jos te, herrani, viipyisitte täällä jonkin päivän, kuulisitte näiden vuorien ja laaksojen kaikuvan häntä seuraavien pettyneiden valituksista. Tässä on verrattain lähellä paikka, jossa kasvaa pari tusinaa korkeita pyökkipuita, eikä niiden joukossa ole yhtäkään, jonka sileään kuoreen ei olisi piirretty ja kirjoitettu Marcelan nimeä, ja muutaman yläpuolelle on puuhun piirretty kruunu, ikään kuin rakastaja olisi tahtonut aivan selvästi ilmaista että se kuuluu Marcelalle ja että hän sen ansaitsee paremmin kuin kukaan muu kaunotar ihmisten joukossa. Täällä huokailee paimen, tuolla valittaa toinen; toisaalta kuuluu lemmenlauluja, toisaalta epätoivoisia valitusvirsiä. Joku viettää yön kaikki hetket jonkin tammen tai kallion juurella, kyyneltyneitä silmiänsä ummistamatta, ja siinä hänen näkee yhä istuvan, mietteisiinsä vaipuneena ja uppoutuneena, aamun nouseva Aurinko; toinen taas huokailuansa lopettamatta tai keskeyttämättä, kesän helteisimpänä keskipäivän hetkenä polttavassa hiekassa maaten, valittaa vaivaansa armahtavalle taivaalle. Ja toista samoin kuin toista, noita samoin kuin näitä vallitsee voitokkaasti kaunis Marcela, ja me kaikki, jotka tunnemme hänet, odotamme, miten hänen ylpeytensä vihdoin käy ja kuka tulee olemaan se onnellinen, jonka on määrä kukistaa tuo hirmuisen jäykkä olemus ja saada omakseen tuo erinomainen kauneus. Koska kaikki mitä olen kertonut on totista totta, ajattelen että on samoin totta se, mitä paimenkumppanimme sanoi mainittavan Grisóstomon kuoleman syyksi. Sen tähden kehoitan teitä saapumaan huomenna hänen hautajaisiinsa, joista tulee näkemisen arvoiset, sillä Grisóstomolla on paljon ystäviä, ja tästä sinne, mihin hän tahtoi tulla haudatuksi, ei ole puolta peninkulmaa.

‒ Pidän sen mielessäni — virkkoi Don Quijote — ja kiitän teitä nautinnosta, jonka olette tuottanut minulle kertomalla niin viehättävän tarinan.

‒ Ei ansaitse, — vastasi vuohipaimen — enhän minä tiedä puoliakaan niistä seikoista, joita on sattunut Marcelaa rakastaville; mutta voisihan käydä niin, että huomenna tapaamme tiellä jonkun paimenen, joka ne meille kertoo. Mutta nyt teidän on paras mennä nukkumaan katon alle, sillä yöilma saattaisi äidyttää haavaanne, vaikka saamanne lääke on senlaatuinen, ettei tarvitse pelätä mitään pahaa käännettä.

Sancho Panza, joka oli jo toivonut hiiteen vuohipaimenen pitkät puheet, kehoitti hänkin puolestaan isäntäänsä lähtemään makuulle Pedron majaan. Hän teki niin ja vietti sitten enimmän osan yötä ajatellen valtiatartaan Dulcineaa, siten jäljitellen Marcelan rakastajia. Sancho Panza sijoittui Rocinanten ja aasinsa väliin ja nukkui, ei niin kuin torjuttu rakastavainen vaan niin kuin ainakin ihminen jota on piesty.

Kolmastoista luku,

jossa lopetetaan kertomus paimentytöstä Marcelasta ja esitetään muitakin tapahtumia.

Mutta päivä ehti tuskin ilmaantua näkyviin idän ääriltä, kun viisi kuudesta vuohipaimenesta nousi ja meni herättämään Don Quijotea. He kysyivät, aikoiko hän yhä vielä lähteä näkemään Grisóstomon merkillistä hautausta, ja sanoivat lähtevänsä hänen kanssaan. Don Quijote, joka ei muuta halunnutkaan, nousi ja käski Sanchon heti satuloida ja suitsia ratsut. Sancho teki niin aivan joutuisasti, ja yhtä sukkelasti he kaikki sitten lähtivät matkaan. He eivät olleet kulkeneet neljännespeninkulmaa, kun näkivät erään polun risteyksessä vastaan tulevan kuusi paimenta, joilla oli yllään mustat lammasnahkamekot ja päässä sypressi- ja oleanderiseppeleet. Jokaisella oli kädessään jyhkeä piikkipaatsamasauva. Heidän kanssaan tuli vielä ratsain kaksi aatelismiestä erittäin hienoissa matkatamineissa, saattajinaan kolme jalkaisin kulkevaa palvelijaa. Kohdatessaan toisensa he kaikki tervehtivät kohteliaasti ja tiedustelivat toisiltaan minne oli matka, saaden kuulla että kaikki olivat menossa hautauspaikalle, ja niin he alkoivat kulkea eteenpäin kaikki samassa seurassa.

Toinen ratsumies kääntyi kumppaninsa puoleen sanoen hänelle:

‒ Luulenpa, herra Vivaldo, että voimme pitää hyvin käytettynä aikaa, jonka viivymme näkemässä tätä merkillistä hautausta, sillä sen täytyy varmaan olla merkillinen päättäen niistä eriskummaisista asioista, joita nämä paimenet ovat meille kertoneet sekä paimenvainajasta että miehensurmaajasta paimentytöstä.

— Samoin arvelen minä, — vastasi Vivaldo — ja viipyisin yhden päivän asemesta neljäkin, kun vain saan sen nähdä.

Don Quijote kysyi heiltä mitä he olivat kuulleet Marcelasta ja Grisóstomosta. Matkamies vastasi että he olivat sinä aamuna kohdanneet paimenet ja nähdessään heidät niin synkissä pukimissa olivat tiedustelleet, mistä syystä he sellaisina esiintyivät; joku paimenista oli asian selittänyt ja kertonut erään Marcela-nimisen paimentytön omituisuudesta ja kauneudesta sekä hänen monien kosijoidensa rakkausseikoista ja sen Grisóstomon kuolemasta, jonka hautajaisiin he nyt olivat menossa. Lyhyesti sanoen, hän kertoi kaiken mitä Pedro oli jo Don Quijotelle kertonut.

Tämä puheenaihe loppui ja uusi ilmaantui, kun Vivaldon nimellä mainittu tiedusteli Don Quijotelta mikä sai hänet vaeltamaan sellaisissa varuksissa niin rauhallisessa seudussa. Siihen Don Quijote vastasi:

— Toimeni harjoittaminen ei suvaitse eikä salli minun toisin vaeltaa. Elämän mukavuus, herkkuateriat ja lepo on keksitty velttoja hovilaisia varten; mutta vaiva, levottomuus ja varukset on keksitty ja tehty vain niitä varten, joita maailma nimittää vaeltaviksi ritareiksi ja joiden joukossa olen minäkin, tosin arvoton ja kelvoton, kaikkein vähäisimpänä.

Tuon kuultuaan kaikki pitivät häntä heti hulluna, mutta Vivaldo, joka halusi asiaa lähemmin tutkia ja saada selville mitä lajia hänen hulluutensa oli, kysyi häneltä nyt mitä hän tarkoitti puhuessaan vaeltavista ritareista..

— Eivätkö arvoisat herrat ole lukeneet — virkkoi vastaukseksi Don Quijote — Englannin aikakirjoista ja historioista kertomusta kuningas Arthurin kuuluisista urotöistä? Me mainitsemme häntä yhä kastilialaisessa äidinkielessämme Artus-kuninkaan nimellä, ja hänestä on ikivanha ja Ison-Britannian koko kuningaskunnassa yleisesti tunnettu tarina, ettei hän kuollut vaan muuttui noidan keinoin korpiksi ja että hän aikojen kuluessa tulee jälleen hallitsemaan sekä ottaa haltuunsa valtakuntansa ja valtikkansa, mistä syystä ei voida todistaa kenenkään englantilaisen, niistä ajoista meidän päiviimme saakka, koskaan tappaneen korppia. Tämän hyvän kuninkaan aikana perustettiin Pyöreän pöydän ritarien kuuluisa ritarikunta, ja silloin tapahtuivat, ihan täsmälleen, ne lemmenseikat, joita siinä kerrotaan Järven herrasta Lancelotista ja kuningatar Ginevrasta, joiden välittäjänä ja uskottuna oli arvoisa rouva Quintanona, mistä sitten syntyi tunnettu ja kotimaassamme Espanjassa aivan yleisesti laulettu romanssi

Eipä naisten palvelusta nauttinut lie jalo mies niin kuin Lancelot, tuo uljas, Brittein maasta tullessaan

sekä sen erittäin miellyttävä ja suloinen jatko, jossa kerrotaan hänen suurista lemmen ja sankaruuden teoistaan. Niistä ajoista alkaen tämä ritarikunta vähitellen levisi ja laajeni lukuisiin maailman eri osiin, ja sen keskuudessa tulivat mainetöistään kuuluisiksi ja tunnetuiksi urhea Gallian Amadis kaikkine poikineen ja lapsenlapsineen aina viidenteen polveen sekä miehuullinen Hyrkanian Felixmarte ja ansaitsemaansa ylistystä milloinkaan saamaton Tirante Valkoinen, ja eipä paljon puuttunut ettemme saaneet omana aikanamme nähdä ja kuulla voittamatonta ja urheata ritaria Kreikan Don Belianista sekä seurustella hänen kanssaan. Tätä siis, hyvät herrat, merkitsee vaeltavana ritarina oleminen, ja äsken mainitsemani on juuri heidän ritarikuntansa, johon minä, kuten jo mainitsin, olen pyhin lupauksin liittynyt, vaikka olen syntinen ihminen, ja sitä samaa, mitä mainitut ritarit toimenaan harjoittivat, harjoitan minäkin. Sen vuoksi liikun näillä autioilla ja asumattomilla mailla etsien seikkailuja, vakain mielin tahtoen uskaltaa käsivarteni ja henkilöni vaarallisimpaan, mitä kohtalo saattaa varata minua varten, heikkojen ja hädänalaisten auttamiseksi.

Näistä hänen sanoistaan selvisi matkustavaisille lopullisesti että Don Quijote oli järjiltään ja millaisen hulluuden vallassa hän oli, ja hekin joutuivat siitä ihmeisiinsä samoin kuin kaikki, jotka siihen ensimmäisen kerran tutustuivat. Kulkeakseen hupaisesti lyhyen matkan, joka vielä oli jäljellä heidän saavuttuaan vuoristoon, missä hautaus oli toimitettava, Vivaldo, erittäin älykäs ja hilpeäluontoinen mies, tahtoi suoda hänelle tilaisuutta jatkaa hullutuksiaan. Hän sanoi:

— Minun nähdäkseni, herra vaeltava ritari, teidän armonne on liittynyt erääseen maailman ankarimmista ritarikunnista, ja uskonpa ettei kartusiaanien veljeskuntakaan ole niin ankara.

— Se saattaa hyvinkin olla yhtä ankara, — vastasi Don Quijotemme — mutta ei puutu paljon etten epäile, onko se yhtä välttämätön maailmassa. Jos näet totta puhutaan, ei sotilas, joka suorittaa mitä hänen päällikkönsä käskee, tee vähempää kuin itse päällikkö, joka käskyn antaa. Tarkoitan että munkit kaikessa levossa ja rauhassa rukoilevat taivasta suomaan maiselle elämälle menestystä, mutta me sotilaat ja ritarit toteutamme mitä he rukoilevat puolustamalla sitä käsivarsiemme väellä ja miekkojemme tutkaimilla, emmekä suojaavan katon alla vaan taivasalla, alttiina auringon sietämättömän helteisille säteille kesäaikana ja talvisin kestäen tuimaa pakkasta. Niin me olemme Jumalan palvelijoita maan päällä ja käsivarsia, joiden avulla hänen oikeutensa täällä pannaan täytäntöön. Ja koska sotaisia toimia ja muuta niihin kuuluvaa ja niitä koskevaa ei voida suorittaa muuten kuin hikoilemalla, ponnistelemalla ja rasittumalla, seuraa siitä, että ne, jotka niihin ryhtyvät, epäilemättä näkevät enemmän vaivaa kuin ne, jotka häiritsemättömässä rauhassa ja levossa rukoilevat Jumalaa auttamaan vähävoimaisia. En tahdo kumminkaan väittää eikä johdu mieleenikään että vaeltavan ritarin toimi olisi yhtä hyvä kuin suojissaan asuvan munkin; tahdon vain omien kärsimysteni nojalla päätellä että siihen epäilemättä sisältyy enemmän vaivaa ja enemmän kolhauksia, enemmän nälkää ja janoa, kurjuutta, risaisuutta ja syöpäläisiä, sillä varma on, että muinaiset vaeltavat ritarit saivat elämänsä varrella paljon kovaa kokea. Ja jos muutamat heistä kohosivatkin urhoollisen käsivartensa varassa keisareiksi, he saivat totisesti korvaukseksi luovuttaa melkoisen määrän vertansa ja hikeänsä, ja ellei niin korkealle kohoavilla olisi ollut apunaan noitia ja tietäjiä, he olisivat pahoin pettyneet pyrinnöissään ja toiveissaan.

— Sitä mieltä olen minäkin, — vastasi matkustaja — mutta minusta näyttää sangen pahalta eräs vaeltavia ritareita koskeva seikka, monien muiden ohella, nimittäin se, etteivät he, käydessään johonkin suureen ja vaaralliseen seikkailuun, missä heitä uhkaa selvä hengenvaara, sellaisena ratkaisun hetkenä milloinkaan huoli uskoa itseänsä Jumalan haltuun, kuten on jokaisen kristityn velvollisuus menetellä sellaisissa vaaroissa, vaan uskoutuvat naistensa huomaan niin innokkaasti ja hartaasti kuin nämä olisivat heidän jumalansa, mikä seikka mielestäni haiskahtaa hiukan pakanuudelta.

— Hyvä herra, — vastasi Don Quijote — toisin ei voi olla millään muotoa, ja huonoon maineeseen joutuisi vaeltava ritari, joka toisin menettelisi, sillä vaeltavan ritariston keskuudessa on tapana ja pitämyksenä, että vaeltava ritari, käydessään johonkin suureen aseiden mittelyyn, luo kuin ilmielävänä edessään olevaan valtiattareensa hellyyttä ja rakkautta uhkuvia katseita, ikään kuin niillä anoen häneltä suosiota ja suojelusta aloittamassaan epävarmassa yrityksessä; niin hänen, vaikka ei kukaan häntä kuule, tulee kuiskaten lausua muutamia sanoja, joissa sulkeutuu täydestä sydämestään hänen huomaansa; ja siitä tarjoaa meille historia lukemattomia esimerkkejä. Silti ei pidä luulla ettei heidän tule uskoa itseänsä Jumalan haltuun, sillä siihen heillä on aikaa ja tilaisuutta taistelun kestäessä.

— Kaikesta huolimatta — virkkoi matkustavainen — minua yhä arveluttaa eräs seikka. Olen näet useita kertoja lukenut, kuinka vaeltavat ritarit alkavat kiistellä ja antaen sanan sanasta ja kaksi parhaasta joutuvat vihan valtaan, kääntävät hevosensa, ajavat hyvän matkan päähän toisistaan ja hyökkäävät sitten muitta mutkitta takaisin toistensa kimppuun rynnätessään sulkeutuen naistensa suosioon. Kahakka päättyy tavallisesti siten, että toinen heistä vierähtää ratsultansa maahan vastustajan peitsen lävistämänä, Ja sattuupa niinkin, ettei toinenkaan voi välttää putoamista, ellei tartu hevosensa harjaan. Enpä niin muodoin käsitä, kuinka kuollut olisi saanut tilaisuutta uskoa itsensä Jumalan huomaan tällaisen äkillisen ottelun kestäessä. Olisi siis ollut parempi, jos hän olisi käyttänyt hyökkäyksessä tuhlaamansa sanat niin kuin kristityn velvollisuus edellytti ja vaati, varsinkin kun minun ymmärtääkseni ei kaikilla vaeltavilla ritareilla ole naisia, joiden hoiviin uskoutua, koska kaikki eivät ole rakastuneita.

Se on mahdotonta, — vastasi Don Quijote — tarkoitan ettei voi olla vaeltavaa ritaria ilman valtiatarta, sillä he ovat rakastuneita yhtä olennaisesti ja synnynnäisesti kuin taivas on tähditetty, eikä varmastikaan ole nähty historiaa, jossa esiintyisi vaeltava ritari vailla lemmenseikkoja, ja jos sellainen ritari löytyisi, niin juuri siitä syystä häntä ei pidettäisi aito ritarina, vaan bastardina, joka ei ole tullut mainitun ritarikunnan lujaan linnaan portista vaan muurien yli kuin varas ja ryöväri.

— Siitä huolimatta — virkkoi matkustavainen — muistelen, ellen väärin muista, lukeneeni ettei Don Galaorilla, urhean Amadis Gallialaisen veljellä, ollut milloinkaan tiettyä naista, jonka suojelukseen hän olisi voinut uskoutua; mutta sittenkään häntä ei pidetty vähemmässä arvossa, ja hän oli erittäin urhoollinen ja kuuluisa ritari.

Siihen vastasi Don Quijotemme:

— Hyvä herra, ei yksi pääskynen kesää tee. Sitä vähemmän voi olla niin laita, koska tiedän että tuo ritari oli salaa hyvinkin rakastunut; sitä paitsi oli kiintyminen kaikkiin häntä miellyttäviin naisiin hänen vastustamaton luontainen taipumuksensa. On muuten varsin selvästi toteen näytetty että hänellä oli yksi ainoa, jonka hän oli valinnut valtiattarekseen ja jonka suojelukseen hän uskoutui sangen usein ja aivan salaa, koska hänen mielestään sellainen salaisuus oli ritarille kunniaksi.

— Jos siis kuuluu asian luontoon, että jokaisen vaeltavan ritarin tulee olla rakastunut, — virkkoi matkustavainen — voitaneen varmaan otaksua että niin on teidän armonnekin laita, koska kuulutte siihen ritarikuntaan. Ja ellei teidän armonne pidä kunnianaan olla yhtä salaperäinen kuin Don Galaor, pyydän teitä niin hartaasti kuin osaan, koko tämän seurueen nimessä ja omasta puolestani, ilmaisemaan meille valtiattarenne nimen, kotipaikan, säädyn ja kauneuden; hän näet epäilemättä pitää itseään onnellisena, jos koko maailma tietää häntä rakastavan ja palvelevan sellaisen ritarin kuin teidän armonne näyttää olevan.

Don Quijote huokasi syvään ja virkkoi:

— En uskalla varmasti sanoa, miellyttääkö hellää vihaajaani vai ei että maailma saa tietää minun vannoutuneen hänen palvelukseensa; varsin kohteliaaseen kysymykseenne vastaten voin ainoastaan ilmoittaa että hänen nimensä on Dulcinea ja kotipaikkansa Manchassa sijaitseva Toboso; säädyltään hän on epäilemättä vähintään prinsessa, koska hän on minun kuningattareni ja valtiattareni, kauneudeltaan yli-inhimillinen, koska hänessä tulevat ilmi todellisina kaikki ne mahdottomat ja haaveelliset kauneuden piirteet, joilla runoilijat naisensa varustavat: hänen hiuksensa ovat puhdasta kultaa, hänen otsansa autuaiden asuinsija, hänen kulmakaarensa ovat taivaan kirjokaaret, hänen silmänsä kaksi aurinkoa, hänen poskensa ruusuiset, hänen huulensa korallia, helmiä hänen hampaansa, alabasteria hänen kaulansa, marmoria hänen povensa, norsunluuta hänen kätensä, hänen valkeutensa lumen valkeutta, ja ne osat, jotka häveliäisyys peittää ihmisen katseelta, ovat minun ajatukseni ja ymmärrykseni mukaan sellaiset, että vain salaisin ja syvin näkemys voi niitä kyllin arvostaa, mutta ei mihinkään muuhun verrata.

— Haluaisimme tietää hänen syntyperänsä, heimonsa ja sukujohtonsa — virkkoi Vivaldo.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Hänen esivanhempiansa eivät ole Rooman vanhat Curtiukset, Gaiukset ja Scpiot, eivät myöskään uudemmat Colonnat ja Orsinit, eivät Katalonian Moncadat ja Requesenit eivätkä Valencian Rebellat ja Villanovat, eivät Aragonian Palafoxit, Nuzat, Rocabertit, Corellat, Lunat, Alagonit, Urreat, Fozit ja Gurreat, eivät Kastilian Cerdat, Manriquet, Mendozat ja Guzmanit eivätkä Portugalin Alencastrot, Pallat ja Meneset, vaan hän kuuluu manchalaiseen Toboson heimoon, joka nuoruudestaan huolimatta on sellainen, että siitä voivat saada jalon alkunsa tulevien vuosisatojen kaikkein ylhäisimmät suvut. Ja varokoon kukaan siitä kiistelemästä minun kanssani, ellei täytä ehtoa, jonka Zerbino[58] merkitsi Rolandin varuksista tekemänsä voitonmerkin juurelle:

Ei muille nämä, ainoastaan sille, ken vertoja voi vetää Rolandille.

— Vaikka olen Laredon Cachupinein[59] sukua, — virkkoi matkustavainen — en kumminkaan uskalla sitä asettaa Manchan Toboso heimon rinnalle, joskaan totta puhuen en ole vielä milloinkaan kuullut sellaista sukunimeä.

‒ Onpa uskomatonta, että sellainen seikka on voinut jäädä kuulematta — vastasi Don Quijote.

Kaikki muut kuuntelivat erittäin tarkkaavasti heidän keskusteluansa, ja vuohi- ja lammaspaimenetkin käsittivät että Don Quijotea vaivasi sanomaton terveen järjen puute. Sancho Panza yksin piti totena kaiken, mitä hänen isäntänsä sanoi, koska tiesi kuka hän oli ja oli tuntenut hänet syntymästä asti. Hiukan epäilyttävältä hänestä vain tuntui uskoa mitä Don Quijote oli lausunut viehättävästä Toboson Dulcineasta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut mainittavan sellaista nimeä eikä sellaista prinsessaa, vaikka asui aivan lähellä Tobosoa. Kulkiessaan eteenpäin näin jutellen he näkivät kahden korkean vuoren muodostamasta rotkosta tulevan alaspäin suunnilleen kaksikymmentä paimenta, kaikki mustissa lammasnahkaturkeissa ja päässä seppeleet, jotka, kuten myöhemmin kävi ilmi, olivat toiset marjakuusen, toiset sypressin havuista punottuja. Kuusi heistä kantoi monenlaisilla kukilla ja oksilla peitettyjä paareja. Sen nähtyään virkkoi eräs vuohipaimen:

— Nuo, jotka tuolta tulevat, kantavat Grisóstomon ruumista, ja tämän vuoren juurella on paikka, johon hän määräsi itsensä haudattavaksi.

Sen vuoksi he kiiruhtivat ehtiäkseen perille ja saapuivat sinne, kun tulijat olivat jo laskeneet paarit maahan ja neljä heistä kaivoi terävillä kuokilla hautaa kovan kallioseinämän viereen.

Kun kaikki olivat kohteliaasti tervehtineet toisiaan, kävivät Don Quijote ja hänen kanssaan saapuneet katsomaan paareja ja näkivät siinä kukkien peittämän, paimenen puvussa olevan ruumiin. Vainaja näytti kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, ja kuolemasta huolimatta saattoi havaita, kuinka kaunis hän oli ollut kasvoiltansa ja kuinka komea ryhdiltänsä eläessään. Hänen ympärillään paareilla oli joitakin kirjoja ja useita osaksi avattuja, osaksi kokoon käärittyjä papereita. Sekä katselijat että hautaa kaivavat ja samoin kaikki muut läsnä olevat olivat ihmeen hiljaa, kunnes eräs vainajan kantajista sanoi toiselle:

— Katsokaa tarkoin, Ambrosio, onko tämä se paikka, jonka Grisóstomo mainitsi, koska tahdotte aivan täsmälleen täyttää mitä hän on testamentissaan määrännyt.

— Tämä se on, — vastasi Ambrosio sillä kovaosainen ystäväni kertoi minulle tässä monet kerrat onnettomuutensa historian. Hän sanoi minulle nähneensä tässä ensimmäisen kerran tuon ihmissuvun verivihollisen, tässä hän oli ensimmäisen kerran ilmaissut hänelle toiveensa, joka oli yhtä puhdas kuin rakkautta uhkuva, ja tässä Marcela viimeisen kerran ja lopullisesti hylkäsi ja ylenkatsoi hänet, niin että hän päätti surkean elämänsä murhenäytelmän. Ja tähän paikkaan hän tahtoi, suurta onnettomuuttansa muistaen, tulla lasketuksi lepoon iäisen unohduksen helmaan.

Don Quijoten ja matkamiesten puoleen kääntyen hän sitten jatkoi:

— Hyvät herrat, tässä ruumiissa, jota nyt katselette säälivin silmin, asui sielu, jolle taivas oli suonut sanomattoman paljon runsaita lahjojansa. Tämä ruumis on Grisóstomon, joka oli ainoalaatuinen neroltaan, verrattoman hieno käytökseltään, äärimmäisen rakastettava, feniks ystävyydessä, rajattoman antelias, vakaa, mutta ei kopea, iloinen, mutta ei halpamainen, ja sanalla sanoen täydellisin kaikessa hyvässä ja vertaa vailla kaikessa, mitä sanomme onnettomuudeksi. Hän rakasti moitteettomasti, ja hänet hylättiin, hän palvoi, ja hänet ylenkatsottiin, hän rukoili petoa, yritti anelullaan hellyttää marmorilohkaretta, juoksi tuulen jäljissä, korotti äänensä kohti erämaata, palveli kiittämättömyyttä, joka palkitsi uskollisen jättämällä hänet kuoleman saaliiksi keskellä elämän vaellusta, jonka katkaisijan, erään paimentytön, hän tahtoi ikuistaa, jotta hän eläisi ihmisten muistissa, kuten nämä silmienne edessä olevat lehdet voisivat varmaan todistaa, ellei hän olisi käskenyt minua luovuttamaan ne liekkien haltuun, kun hänen ruumiinsa on laskettu haudan kätköön.

— Te kohtelette niitä kovemmin ja julmemmin — virkkoi Vivaldo — kuin niiden omistaja itse, sillä ei ole oikein eikä soveliasta täyttää henkilön tahtoa, joka menee määräyksissään kaiken järjellisen ajatuksen rajoja kauemmaksi. Eihän olisi ollut järjissään Caesar Augustuskaan, jos hän olisi suostunut panemaan täytäntöön mitä jumalainen Mantovalainen[60] oli testamentissaan määrännyt. Jos siis, herra Ambrosio, laskettekin ystävänne ruumiin maan poveen, älkää kumminkaan uhratko unohdukselle hänen teoksiansa, sillä teidän ei ole hyvä harkitsemattomasti täyttää mitä hän on katkeroituneena määrännyt; jättäkää mieluummin elämään nämä paperit ja tehkää siten iäti eläväksi Marcelan julmuus, jotta se olisi tulevaisina aikoina eläville varoituksena väistämään ja välttämään sellaisiin syvänteisiin syöksymistä; minä ja muut tänne saapuneet näet jo tunnemme tämän rakastuneen ja epätoivoisen ystävänne historian, tunnemme teidän ystävyytenne ja tiedämme hänen kuolemansa syyn ja mitä hän määräsi elämänsä lopulla. Tästä surkeasta tarinasta voi päätellä Marcelan sydämettömyyden, Grisóstomon rakkauden ja uskollisen ystävyytenne valtavuuden sekä niiden ihmisten osaksi tulevan lopun, jotka ohjakset valtoimina syöksyvät eteenpäin mielettömän lemmen viitoittamalla tiellä. Me saimme eilen illalla kuulla Grisóstomon kuolemasta ja että hänet haudattaisiin tänne, ja niin me uteliaisuuden ja säälin yllyttäminä poikkesimme matkamme suoralta uralta ja päätimme tulla omin silmin näkemään sitä, minkä kuuleminen oli meitä syvästi liikuttanut. Korvaukseksi tästä osanotosta ja meissä syntyneestä halusta auttaa, jos suinkin olisimme voineet, pyydämme, Ambrosio, sinua ymmärtäväistä miestä, ainakin minä puolestani mitä hartaimmin, jättämään polttamatta nuo paperit ja luovuttamaan minulle muutamia niistä.

Paimenen vastausta odottamatta hän sitten ojensi kätensä ja otti joitakin lähinnä olevia. Sen nähdessään Ambrosio virkkoi:

— Kohteliaisuudesta suostun siihen, että te, hyvä herra, pidätte mitä olette jo ottanut, mutta jos luulette minun jättävän polttamatta nämä muut, luulette väärin.

Vivaldo, jonka teki mieli nähdä mitä paperit sisälsivät, avasi kohta erään niistä ja näki että sen nimenä oli Epätoivon laulu. Ambrosio kuuli sen ja virkkoi:

— Se on viimeinen tämän onnettoman kirjoittama, ja jotta te, herra, saatte nähdä hänen kovien kohtaloittensa täyden määrän, lukekaa se tässä kuultavaksi; haudan kaivamiseen kuluu vielä aikaa, niin että ehditte sen hyvin tehdä.

— Teen sen varsin mielelläni — sanoi Vivaldo.

Kaikki läsnä olevat halusivat samaa ja keräytyivät sen vuoksi piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki kirkkaalla äänellä seuraavat säkeet.

Neljästoista luku,

joka sisältää paimenvainajan epätoivoiset säkeet sekä muita odottamattomia tapahtumia.

GRISÓSTOMON LAULU.

Kosk', armas julmuri, nään tahtos vakaan ett' yli maiden, suusta suuhun kantaa sun kovan sydämesi maine vois, niin itse helvetti saa, sen mä takaan, mun rintaani nyt tuskansoinnun antaa, mi oman äänen hukuttakoon pois.

Ma tahdon että kaikkialla sois nyt tieto kylmyydestäs, jot' en kestä; mun ääneni on hirvittävä kuulla, kun huudan tuskan raastamalla suulla ja rikki raadellusta sydämestä.

Siis tarkoin kuuntele sa joka sanaa, kun polton katkeran ne julki manaa; ei ääni hellyyden, vaan hurjan vimman soi mielipuolen suusta, lohduks mulle, mut tuoden sulle tuskan tulisimman.

Leijonan kiljuminen aavikolla ja suden kauhistavat vivahdukset, sihinä käärmeen, peikon kähähdys, variksen rääkyminen kartanolla, yön pimeässä tuulen huokaukset, ja valtameren hurja myllerrys —

myös raivon sonnin kuolonmylvähdys, kujerrus haikea, kun pieni kyyhky kadottain rakkaans' yksinään jäi eloon, huhuilu pöllön, joka lensi keloon, ja itse hornan vaikerrus ja nyyhky,

ne täyttäkööt mun rintani ja pääni, ja pusertukoon niistä yksi ääni, mi padot murtain tulvii yli uoman ja etsii itsellensä uuden tien, mun julmain tuskieni sille suoman.

Nää surunsävelet ei kaiu sieltä, miss' emo Tajon hiekkarannat loistaa tai kuulu Betis kukkii öljypuin; tää tuskanääni kohoo vuoritieltä, sen kaiun tuhannesti kuilut toistaa, näin elämä kun soittaa kuollein luin,

se syöksyy yli rantain kammottuin, miss' ihmisjälkeä ei koskaan tapaa ja säteet auringon ei koskaan paista, se nousee hietikolta, erämaista, miss' elää petolauma julma, vapaa.

Niin sinkoo aavain erämaitten yli nää värisevät soinnut synkkä syli, vaan vaikk' ei kovaa sydäntäs ne kohtaa, niin kolkon kohtaloni lievikkeeks tie niiden yli maiden, kansain johtaa.

Tuo tuhon nopeasti halveksunta, on epäluulo rakkauden hauta, mut julminta on mustasukkaisuus; taas pitkä ero kylvää unhon lunta, ja unohduksen pelossa ei auta ees varma toivo, onnenusko uus.

On siinä kuolemalle tilaisuus; mut ihme suuri — säilyn käsiss elon, vaikk' epäluulot kavalasti haastaa, vaikk' olen halveksittu, hulluus raastaa, ja tunnen mustasukkaisuuden, pelon,

ja tuskissani, jotka sielun murhaa, on pelastuksen toivominen turhaa. Vain hetken toivonaikani mun kesti — nyt tuskaa kiihtääkseni vannonkin ett' ilman häntä olen ikuisesti.

Ah, voiko toivo, pelko hetkeksikään mun sielussani enää sopuun päästä, kun pelon aiheita on enemmän? Ja eikö sydänhaavain lääke mikään mua mustasukkaisuudestani säästä ja viihdä polttelua kärsivän?

Ken sulkis sydämensä käytävän, kun mustasukkaisuus jo vuottaa ja epäluulot totuudeksi kääntää ja valheeks puhtaan totuuden taas vääntää — oi kurja kirottu, ken niihin luottaa!

Oi mustasukkaisuus, sa mulle lainaa tikari, jonka sydämeen voin painaa! Saat, halveksunta, salapistos työntää! Mut oi! en kestä enää itsekään, mun täytyy horjua ja anteeks myöntää.

Ma kuolen nyt, ja vaikk' en kuolemasta saa autuutt' enemmän kuin elostakaan, on päätökseni silti armoton. Ken paljon rakastaa, se viisas vasta, ken valtaan Amorin, tuon julman, vakaan, vain nöyräst' alistuu, on kahleeton.

Ihana vihollinen mulla on niin ruumiiseen kuin sieluunsakin nähden; ja oma syyni on tää halveksunta. En riistää tahdo Amorilta unta: sen ansaitsis hän pahuutensa tähden.

Näin huutaen ja kiertäin köyden kaulaan mä jätän elämäni surmanpaulaan, käyn sinne, mihin armaan tylyys vie mun. Saa ruumiin taivaan tuulet, sielu taas jää vaille ihanuutta taivaan riemun.

Sä, jonka hirvittävä vääryys aiheen soi mulle inhast' elämästä päästä ja uupuneena kaiken unhoittaa, ah, tiedä: jälkeen monen raskaan vaiheen en ruumistani kuolemalta säästä; vuoks kovuutes se onkin ihanaa.

Tää uhraus jos heltymään sun saa, jos huurtuu silmäis säteilevä taivas, niin koe hillitä sä kyyneleitä; mun kuoltuani turha sääli heitä ja haudallani säästä kallis vaivas.

Ei, paras nauruin haudallani näyttää ett' ilontoivees kuolemani täyttää. Mut tyhmää sulle neuvoja on jakaa, kun kerran riemus ylin, suurin on, ett' alla mullan sydän nuori makaa.

Oi Tantalos, mun älä vuottaa anna, suin janoisin jo nouse pimennosta, ja Sisyfos, sä taakkas mulle tuo, myös Tityos, sä haaskapaikkas kanna, Iksion, pyöräs viipymättä nosta, ja Danaidit — tulkaa kaikki luo,

ja kaikki hirvittävät tuskat nuo ja maailmasta kaikki kauhu, piina mun rintaani te saatossani tuokaa, niin että vaikertain ne edes huokaa, kun kielletty on multa käärinliina.

Myös hornan kolmipäinen portinvahti ja hirviöitten tuhatpäinen mahti mun saatossani veisaa murhemieliä; se riittää mulle — loisto, komeus on turhaa rakastajan hautatiellä.

Pois vaikerrus, oi laulu synkkä, musta, kun jätät rintani, ei yhtään vaikerrusta! Jos surunilmettäs et peittää malta, niin rauhas vihollinen iloitsee; siks riemuin nouse vielä mullan alta!

Grisóstomon laulu miellytti kuulijoita, vaikka lukija sanoi ettei se hänen mielestään täysin vastannut mitä oli kerrottu Marcelan siveydestä ja hyvyydestä, koska Grisóstomo siinä valitti mustasukkaisuutta, epäluuloja ja poissaoloa, mikä kaikki koitui Marcelan hyvän nimen ja maineen vahingoksi. Ambrosio, joka tunsi ystävänsä salaisimmatkin ajatukset, vastasi siihen:

— Jos tahdotte, hyvä herra, saada tyydyttävän selityksen siihen epäilykseen, teidän on hyvä tietää että tämä onneton ihminen oli tätä laulua kirjoittaessaan poissa Marcelan luota, jonka läheisyydestä hän oli vapaaehtoisesti poistunut nähdäkseen, vaikuttaisiko poissaoleminen häneen niin kuin se yleensä vaikuttaa; ja koska ei ole mitään seikkaa, joka ei kiusaa poissa olevaa rakastajaa, eikä mitään pelkoa, jonka valtaan hän ei joudu, rasittivat Grisóstomoakin kuvitellut mustasukkaisuuden puuskat ja epäluulot, joita hän pelkäsi ikään kuin ne olisivat olleet perusteltuja. Niinpä säilyykin pätevänä, mitä huhu tietää vakuuttaa Marcelan hyveistä: paitsi sitä, että hän on säälimätön ja hiukan ylpeä ja erittäin ynseä, ei itse kateuskaan saa eikä voi merkitä mitään hänen viakseen.

— Se on totta — vastasi Vivaldo.

Hänen aikoessaan sitten lukea erästä toista liekeistä pelastettua paperia hänet esti siitä ihmeellinen ilmestys (sellaiselta se näytti), joka arvaamatta tarjoutui heidän nähtäväkseen: saman kallion harjalle, jonka juurelle hautaa kaivettiin, ilmaantui paimentyttö Marcela niin kauniina, että hänen todellinen kauneutensa voitti kaiken, mitä siitä oli tiedetty kertoa. Ne, jotka eivät olleet ennen häntä nähneet, katselivat häntä ihmetellen ja mitään virkkamatta, ja ne, jotka olivat jo tottuneet hänet näkemään, olivat samoin ihmeissään kuin ne, jotka eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. Mutta tuskin ehdittyään hänet nähdä huusi hänelle Ambrosio, eleillään ilmaisten närkästystään:

— Tuletko ehkä katsomaan, sinä näiden vuorien julma basiliski, vuodattaako sinun läsnä ollessasi haavoistansa verta[61] tämä onneton, jolta säälimättömyytesi riisti hengen, vai tuletko kopeilemaan julmista teoistasi tai katselemaan sieltä ylhäältä, kuin uusi säälimätön Nero, sytyttämäsi Rooman paloa, julkeasti polkemaan jalkoihisi tätä onnetonta ruumista niin kuin kiittämätön tytär isänsä Tarquiniuksen ruumista? Sano meille viipymättä, miksi tulet tai mitä oikeastaan haluat; koska näet tiedän etteivät Grisóstomon ajatukset hänen eläessään milloinkaan lakanneet sinua kuulemasta ja tottelemasta pidän huolen siitä että hänen kuoltuaankin tekevät samoin kaikki ne, jotka ovat nimittäneet itseään hänen ystävikseen.

— Ei, Ambrosio, en tule mitään sellaista aikoen, — vastasi Marcela — vaan puolustamaan itseäni ja osoittamaan, kuinka järjettömästi menettelevät kaikki ne, jotka syyttävät minua kärsimyksistään ja Grisóstomon kuolemasta. Sen vuoksi pyydän kaikkia teitä läsnä olevia kuuntelemaan minua tarkkaavasti; minun ei tarvitse kuluttaa pitkää aikaa eikä tuhlata liikoja sanoja saadakseni ymmärtäväiset uskomaan sen, mikä on totta. Taivas on, kuten sanotte, luonut minut kauniiksi, vieläpä siinä määrässä, että kauneuteni saa teidät vastustamattomasti rakastamaan minua, ja te väitätte, jopa vaadittekin että minun tulee rakastaa teitä, koska te osoitatte minulle rakkautta. Jumalan antamalla luonnollisella ymmärrykselläni minä oivallan että kaikki kaunis on rakastettavaa; mutta en voi käsittää että se, jota hänen kauneutensa tähden rakastetaan, on osakseen tulevan rakkauden vuoksi velvollinen rakastamaan rakastajaansa. Voihan muuten sattua, että kauniin rakastaja itse on ruma, ja koska ruma ansaitsee inhoa, on varsin outoa, jos sanotaan: »Minä rakastan sinua, koska olet kaunis, sinun tulee rakastaa minua, vaikka olen ruma.» Mutta vaikka otaksumme kauneuden tasavertaiseksi molemmin puolin, ei taipumusten silti tarvitse suuntautua samoin, sillä kaikki kauneuden lajit eivät sytytä rakkautta, vaan muutamat niistä viehättävät silmää voittamatta sydäntä; jos näet jokainen kauneus sytyttäisi rakkauteen ja valtaisi omakseen, joutuisivat kiintymykset sekaisin ja harhateille, tietämättä mihin päätyisivät, koska kauniiden olentojen ollessa lukemattomia pyyteidenkin täytyy olla lukemattomia. Aito rakkaus, mikäli olen kuullut sanottavan, ei kumminkaan jakaudu, ja sen tulee olla vapaaehtoista eikä pakollista. Jos niin on laita, ja minä uskon että niin on, kuinka voitte vaatia minua tekemään taipumukselleni väkivaltaa vain siitä syystä, että sanotte rakastavanne minua? Ellei, niin sanokaa minulle: jos taivas olisi luonut minut rumaksi, sen sijaan että loi minut kauniiksi, tekisinkö silloin oikein syyttäessäni teitä siitä, ettette minua rakasta? Teidän tulee vielä ottaa huomioon etten ole itse valinnut kauneuttani, että taivas on sen sellaisenaan antanut minulle armolahjaksi pyytämättäni ja valitsemattani. Yhtä vähän kuin kyykäärmettä sopii syyttää myrkystä, vaikka se sillä surmaa, koska sen on sille antanut luonto, sopii minua moittia kauneudestani, sillä kunniallisen naisen kauneus on kuin etäinen tuli tai terävä miekka: edellinen ei polta eikä jälkimmäinen haavoita, ellei mene liian lähelle. Siveys ja hyveet ovat sielun koristeita, joiden puuttuessa ei ruumista tule pitää kauniina, vaikka se olisikin kaunis. Jos siis kunniallisuus on yksi niistä hyveistä, jotka eniten koristavat ja kaunistavat ruumista ja sielua, niin miksi pitäisi naisen, jota rakastetaan, koska hän on kaunis, hävittää se tyydyttääkseen sellaisen henkilön pyydettä, joka vain omaksi nautinnokseen pyrkii kaikin voimin ja keinoin sitä häneltä riistämään? Minä synnyin vapaaksi, ja voidakseni vapaana elää valitsin olopaikakseni yksinäiset seudut: näiden vuorien puut ovat seurani, näiden purojen kirkkaat vedet ovat kuvastimeni; puille ja vesille uskon ajatukseni ja kauneuteni. Minä olen etäinen tuli ja talletettu miekka. Niistä, joihin olen muodollani sytyttänyt rakkauden, olen sanoillani hälventänyt mielenharhan; ja jos kerran pyyteitä ravitsevat toiveet, ei sovi sanoa että minä, joka en ole antanut mitään toivoa enempää Grisóstomolle kuin toisellekaan, sanalla sanoen en kenellekään, olisin sydämettömyydelläni hänet surmannut, vaan sopii hyvinkin sanoa että hänet pikemmin surmasi hänen oma itsepäisyytensä. Ja jos minua moititaan sen vuoksi, että hänen aikeensa olivat rehelliset, ja sanotaan velvollisuuteni olleen siitä syystä niihin suostua, niin vastaan että minä, hänen tässä samassa paikassa, mihin nyt kaivetaan hänen hautaansa, minulle ilmaistessaan puhtaan tarkoituksensa, sanoin hänelle tahtovani elää aina yksin ja jättää yksin maan nautittavaksi siveän elämäni hedelmän ja kauneuteni jäännökset. Jos hän kaikesta tästä suorasta selityksestäni huolimatta itsepintaisesti tahtoi yhä toivoa, missä ei toivoa ollut, ja purjehtia vastatuuleen, niin onko ihmekään, että hän hukkui keskelle järjettömyytensä merta? Jos olisin hänen toiveitansa elätellyt, olisin ollut petollinen, jos olisin ne täyttänyt, olisin menetellyt vastoin parempaa tarkoitustani ja vakaumustani. Hän säilytti hellittämättä toivonsa, vaikka olin osoittanut sen turhaksi, hän oli epätoivoissaan, vaikka en häntä vihannut; harkitkaa siis, onko oikein, että minua syytetään hänen kärsimyksestään! Valittakoon petetty, olkoon epätoivoissaan se, jonka taatut toiveet raukeavat, olkoon luottavainen se, jonka minä kutsun luokseni, ylpeilköön se, jonka otan omakseni, mutta älköön nimittäkö minua julmaksi ja surmaajaksi se, jolle en mitään lupaa, jota en petä, en kutsu enkä ota omakseni. Taivas ei ole tähän saakka tahtonut että rakastaisi kohtalokkaasti, ja turha on ajatella että tulen rakastamaan vapaaehtoisesti. Koitukoon tämä erehdystä hälventävä yleinen selitykseni jokaiselle tavoittelijalleni hänen erityiseksi hyväkseen, ja oivallettakoon tästä lähtien että henkilö, jos hän kuolee minun tähteni, ei kuole mustasukkaisuuteen eikä katkeruuteen, sillä sen, joka ei ketään rakasta, ei pidä herättää kenessäkään mustasukkaisuutta, eikä harhatoiveiden hälventämistä saa pitää halveksumisena. Joka nimittää minua pedoksi ja basiliskiksi, se karttakoon minua kuin tuhoisaa ja pahaa olentoa, joka sanoo minua kiittämättömäksi, se olkoon minua palvelematta, joka tylyksi, se älköön minua tunteko, joka julmaksi, se älköön minua seuratko, sillä tämä peto, tämä basiliski, tämä kiittämätön, tämä julma ja tämä tyly ei heitä etsi, palvele, tunne eikä seuraa millään muotoa. Jos Grisóstomon surmasi hänen kärsimättömyytensä ja raju pyyteensä, niin kuinka voidaan siitä syyttää minua, joka olen käyttäytynyt kunniallisesti ja siveästi? Jos säilytän puhtauteni metsän puiden seurassa, kuinka se, joka haluaa minun seurustelevan ihmisten kanssa, voi tahtoa että sen menetän? Minulla on, kuten tiedätte, omia varoja, enkä minä himoitse toisten omaisuutta, olen vapaa enkä mieli orjuuttaa itseäni; en rakasta enkä vihaa ketään, en petä tätä enkä houkuttele tuota, en kiusoittele toista enkä pidä toista huvittajanani. Aikani kuluu soveliaissa keskusteluissa näiden kylien tyttöjen kanssa ja vuohieni hoitamisessa. Toiveeni pysyttelevät näiden vuorten rajoissa ja liitävät kauemmaksi vain silloin, kun katselen taivaan kauneutta antaen siten sieluni kohota alkuperäisille olosijoilleen.

Niin sanottuaan ja mitään vastausta odottamatta Marcela kääntyi selin heihin ja hävisi läheisen metsän tiheikköön kaikkien läsnäolijaan jäädessä ihmettelemään yhtä paljon hänen älyänsä kuin hänen kauneuttansa. Muutamat niistä, joita oli haavoittanut hänen kauniiden silmiensä voimallinen nuoli, näyttivät aikovan lähteä hänen jälkeensä, kuulemastaan selvästä varoituksesta huolimatta. Sen huomatessaan Don Quijote katsoi tulleen sopivan tilaisuuden harjoittaa ritarin velvollisuuttansa, hädänalaisten neitojen auttamista, ja lausui kaikuvalla ja selvällä äänellä, käsi miekan kahvassa:

— Älköön kukaan, kuuluipa hän mihin säätyyn ja ammattiin tahansa, rohjetko seurata kaunista Marcelaa, ellei mieli joutua minun hirmuisen vihani kohteeksi. Hän on osoittanut selvin ja riittävin perustein olevansa ylen vähän tai ei ensinkään syypää Grisóstomon kuolemaan ja kuinka mahdotonta hänen on suostua kenenkään rakastajansa toivomuksiin. Siitä syystä on oikein, ettei häntä seurata eikä takaa-ajeta; kaikkien kelpo ihmisten tulee päinvastoin häntä kunnioittaa ja pitää arvossa, sillä hän osoittaa olevansa koko maailmassa ainoa niin kunniallisin tarkoituksin elävä.

Lieneekö johtunut Don Quijoten uhkauksista vai siitä, että Ambrosio kehoitti heitä suorittamaan loppuun mitä olivat velkaa kelpo ystävälleen, yksikään paimenista ei kumminkaan lähtenyt eikä poistunut paikalta ennen kuin hauta oli valmiiksi kaivettu, Grisóstomon paperit poltettu ja hänen ruumiinsa laskettu hautaan läsnäolijoiden vuodattaessa runsaasti kyyneleitä. Hauta peitettiin isolla kallionlohkareella, kunnes ehtisi valmiiksi hautapaasi, jonka Ambrosio sanoi aikovansa teettää ja johon tulisi tällainen muistokirjoitus:

Tässä erään paimenen kätkee multa musta; liian kauan kärsi hän lemmen kidutusta.

Sydämetön kaunotar kylmä oli hälle, siks hän kerran hyvästi jätti elämälle.

Sitten he sirottivat haudalle runsaasti kukkia ja oksia, vakuuttivat kaikki ystävälleen Ambrosiolle ottavansa osaa hänen suruunsa ja sanoivat hänelle hyvästi. Samoin tekivät Vivaldo ja hänen kumppaninsa, ja Don Quijote lausui jäähyväiset isännilleen ja matkustaville, jotka kehoittivat häntä lähtemään heidän kanssaan Sevillaan, koska se oli seikkailujen etsijälle niin otollinen paikka, että niitä löytyi sieltä joka kadulta ja joka kulmasta enemmän kuin mistään muualta. Don Quijote kiitti heitä neuvosta ja heidän osoittamastaan hyväntahtoisesta auliudesta, mutta sanoi ettei hän nyt halunnut eikä saanutkaan lähteä Sevillaan, ennen kuin oli puhdistanut koko tämän vuoriseudun ilkeistä rosvoista, joita siellä kerrottiin olevan vilisemällä. Kuultuaan hänen hyvän aikomuksensa matkustavaiset eivät halunneet häntä enää kiusata, vaan sanoivat vielä kerran hyvästi, jättivät hänet ja jatkoivat matkaansa, jonka kestäessä heillä oli riittävästi puhumista sekä Marcelan ja Grisóstomon tarinasta että Don Quijoten hullutuksista. Don Quijote päätti lähteä etsimään paimentyttöä Marcelaa ja tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista palvelustaan. Kävi kuitenkin toisin kuin hän ajatteli, kuten tässä todenperäisessä historiassa tuonnempana kerrotaan, mutta tähän päättyy toinen osa.

Viidestoista luku.

Kertomus onnettomasta seikkailusta, johon Don Quijote joutui kohdatessaan muutamia tunnottomia yangueseja.

Viisas Cide Hamete Benengeli kertoo että Don Quijote, sanottuaan hyvästi isännilleen ja kaikille Grisóstomo-paimenen hautajaisissa läsnä olleille, lähti aseenkantajansa seuraamana siihen metsikköön, johon he olivat nähneet paimentyttö Marcelan menevän. Kuljettuaan siellä kolmatta tuntia etsien häntä kaikkialta, kumminkaan löytämättä, he saapuivat vihdoin niitylle, joka kasvoi täytenään mehevää ruohoa ja jonka vierellä virtasi puro, niin miellyttävä ja raikas, että se kehoitti välttämättä viipymään siinä, kunnes olisi mennyt ohi keskipäivän helle, joka jo alkoi tuntua tukahduttavalta. Don Quijote ja Sancho astuivat maahan, antoivat aasin ja Rocinanten syödä mielin määrin runsasta ruohoa, kävivät käsiksi haarapussiin, ja niin söivät isäntä ja renki hyvässä sovussa ja kelpo kumppaneina, ollenkaan kursailematta, mitä pussista löysivät.

Sancho ei ollut huolinut panna liekään isäntänsä ratsua, koska uskoi varmaan Rocinanten niin lauhkeaksi ja siivoksi, etteivät Cordoban laitumien monilukuiset tammat olisi saaneet häntä hairahtumaan. Sallimus tai piru (joka ei suinkaan aina nuku) järjesti kumminkin niin, että siinä laaksossa oli laitumella joukko galicialaisia tammoja. Ne kuuluivat yanguesilaisille ajomiehille, jotka tavallisesti viettivät puolipäiväleponsa tienoissa, missä on tarjona ruohoa ja vettä, ja tämä paikka, jossa Don Quijote sattui olemaan, oli yangueseille erittäin sopiva. Sattui siis, että Rocinante sai halun huvitella tammarouvain kanssa, ne vainuttuaan heti poikkesi luontaisesta käynnistään ja käytöksestään ja isännältään lupaa pyytämättä arkailematta pisti pieneksi raviksi lähtien heille ilmoittamaan pakottavaa tarvettansa; mutta nepä, nähtävästi haluten mieluummin nauttia ruohoa kuin mitään muuta, tervehtivät häntä kavioin ja hampain, niin että satulavyöt kohta katkesivat ja Rocinante jäi vaille satulaa, ihan paljaaksi. Pahimmin häneen kumminkin koski se, että ajomiehet, nähdessään tammoillensa tehtävän väkivaltaa, riensivät luo, kartut käsissä, ja paukuttivat häntä niin pahasti, että hän kaatui voipuneena maahan.

Don Quijote ja Sancho olivat nähneet, kuinka Rocinantea kuritettiin, ja saapuivat huohottaen paikalle. Don Quijote sanoi Sancholle:

— Mikäli huomaan, parahin Sancho, nämä eivät ole ritareita, vaan kehnoa ja halpasäätyistä rahvasta. Sanon tämän siksi, että sinä voit hyvinkin auttaa minua asianmukaisesti kostamaan solvausta, jonka alaiseksi Rocinante on joutunut meidän nähtemme.

— Mitä pirun kostamista tässä on? — vastasi Sancho. — Niitähän on kolmattakymmentä ja meitä vain kaksi tai kukaties vain puolitoista.

— Minä vastaan sataa — virkkoi Don Quijote.

Enempiin puheisiin rupeamatta hän tarttui miekkaansa ja hyökkäsi yanguesien kimppuun, ja samoin teki Sancho Panza, isäntänsä esimerkin yllyttämänä ja kiihtämänä. Don Quijote antoi heti aluksi eräälle heistä iskun, joka viilsi miehen yllä olevan nahkatakin ja ison kappaleen hänen olkapäästään.

Nähdessään vain kahden miehen pitelevän pahoin heitä, monilukuisia, yanguesit tarttuivat karttuihinsa, piirittivät ahdistajansa ja alkoivat heitä peitota sangen uutterasti ja kiivaasti. Totuuden nimessä on mainittava että he kaatoivat Sanchon maahan toisella iskullaan, ja samoin kävi Don Quijoten hänen taitonsa ja urheutensa voimatta mitään pyhittää. Hän sattui pahaksi onneksi kaatumaan yhä maassa makaavan Rocinanten jaloille, mikä osoittaa, kuinka raivokkaasti kartut paukuttavat ollessaan kiukkuisten maalaismiesten käsissä. Nähdessään tekemänsä tuhon yanguesit kuormittivat mitä pikimmin juhtansa ja jatkoivat matkaansa jättäen molemmat seikkailijat huonoon kuntoon ja vielä huonommalle tuulelle.

Ensinnä tuli tajuihinsa Sancho, joka siinä isäntänsä vieressä maaten virkkoi heikolla ja surkealla äänellä:

— Herra Don Quijote! Voi, herra Don Quijote!

— Mitä haluat, Sancho veikko? — kysyi Don Quijote yhtä poruiseen ja kurjaan sävyyn kuin Sancho.

— Pyytäisin, jos mahdollista, — vastasi Sancho — teidän armoanne antamaan minulle pari kulausta sitä peräprässin juomaa, jos teidän armollanne on sitä tässä käsillä; ehkä se auttaa luitten rikkoutumisessa yhtä hyvin kuin haavoissa.

— Jos minulla onnettomalla se tässä olisi, niin mitä meiltä puuttuisi? — virkkoi Don Quijote. Mutta minä vannon sinulle, Sancho Panza, vaeltavan ritarin kunniasanalla, että se on minun hallussani ennen kuin ehtii kulua kaksi päivää, ellei kohtalo toisin määrää, kun vain kykenen taas kunnolla liikuttamaan käsiäni.

— Entä kuinka monta päivää teidän armonne arvelee kuluvan ennen kuin kykenemme huiskuttamaan jalkojamme? — kysyi Sancho Panza.

— Omasta puolestani — virkkoi peitotta ritari Don Quijote tiedän sanoa vain etten osaa määrätä niiden päivien lukua. Mutta itse olen syypää tähän kaikkeen, sillä minun ei olisi pitänyt käydä miekka kädessä sellaisia henkilöitä vastaan, jotka eivät ole saaneet ritarilyöntiä niin kuin minä; siksi uskonkin että taistojen jumala on antanut tämän kurituksen tulla osakseni rangaistukseksi siitä, että olen rikkonut ritariuden lakeja. Siitä syystä, Sancho Panza, sinun tulee tarkoin huomata mitä nyt sinulle sanon, sillä se on erittäin tärkeätä meidän kummankin menestykselle. Kun havaitset tuollaisen roskaväen toiste meitä jotenkin solvaavan, älä odota, kunnes minä tartun miekkaan käydäkseni heitä vastaan, sillä en tee sitä enää missään tapauksessa, vaan tartu sinä miekkaasi ja kurita heitä mielin määrin; jos taas heitä auttamaan ja puolustamaan tulee ritareita, niin minä kyllä osaan sinua auttaa ja torjua heidät koko voimallani, sillä olethan jo tuhansista näytteistä ja esimerkeistä huomannut, kuinka kauas ulottuu tämän minun väkevän käsivarteni voima.

Niin kopeaksi oli herra parka tullut voitettuaan urhoollisen biskajalaisen. Mutta hänen neuvonsa miellytti Sancho Panzaa niin vähän, että hänen täytyi välttämättä siihen vastata näin sanoen:

— Herra, minä olen rauhallinen, leppoisa, sävyisä mies ja osaan vaiti ollen sietää minkä loukkauksen tahansa, sillä minulla on vaimo ja lapset elätettävinä ja hoidettavina. Tahdon siis minäkin teidän armollenne vain ilmoittaa, määrätä kun en tietenkään voi, etten missään tapauksessa tartu miekkaan, en talonpoikaa enkä ritaria vastaan, ja että tästä lähtien ja kunnes astun Jumalan kasvojen eteen annan anteeksi kaikki ne vääryydet, joita minulle on tehty ja vielä tullaan tekemään, olkoon niitä minulle tehnyt ja tehköön nyt tai vasta ylhäinen tai alhainen, rikas tai köyhä henkilö, aatelinen tai aateliton, mistään säädyn tai aseman erotuksesta huolimatta.

Tuon kuultuaan hänen isäntänsä vastasi:

— Jos hengitykseni sujuisi kyllin hyvin voidakseni puhua jotenkin esteettömästi ja jos tässä kylkiluussani tuntuva kipu hiukan hellittäisi, niin selittäisin sinulle, Panza, kuinka pahasti erehdyt. Kuule, sinä syntinen: jos onnen tuuli, joka on tähän saakka puhaltanut meitä vastaan, kääntyy meille myötäiseksi ja täyttää toiveidemme purjeet, niin että saavumme turvallisesti ja mitään vastusta kohtaamatta satamaan johonkin niistä saarista, jotka olen sinulle luvannut, niin kuinka kävisikään sinun, jos sen valloitettuani tekisin sinusta sen hallitsijan? Sinähän teet sen mahdottomaksi, koska et ole etkä tahdo olla ritari, et uskalla etkä aio kostaa kärsimiäsi vääryyksiä ja puolustaa herruuttasi. Sinun tulee näet tietää etteivät asukkaiden mielet vastikään valloitetuissa maissa ja maakunnissa ole milloinkaan niin tyynet ja siinä määrässä uuteen hallitsijaan suostuvaiset, ettei tarvitse pelätä heidän ryhtyvän mihinkään uusiin yrityksiin jälleen muuttaakseen asiain järjestystä ja, kuten sanovat, vielä kerran koettaakseen onneansa. Sen tähden tulee uuden hallitsijan olla kyllin järkevä osatakseen oikein menetellä ja kyllin miehuullinen kyetäkseen hyökkäämään ja puolustautumaan, tapahtukoon mitä tahansa.

— Äskeisessä tapahtumassa — vastasi Sancho — olisin mielellä viljellyt sellaista järkeä ja sellaista miehuutta kuin teidän armonne sanoo; mutta minä vannon teille, köyhän miehen kunnian nimessä, että kalpaan enemmän laastaria kuin keskustelua. Katsokaa nyt, kykeneekö teidän armonne nousemaan, niin autamme Rocinantea, vaikka se ei sitä ansaitse, koska se oli koko tämän pieksemisen alkusyy. Enpä olisi ikinä uskonut sellaista Rocinantesta, jota olen pitänyt siveänä olentona ja yhtä rauhallisena kuin itseäni. Mutta tosipa on se puhe, että tarvitaan pitkä aika ennen kuin oppii henkilön oikein tuntemaan ja ettei tässä elämässä ole mitään varmaa. Kuka olisi arvannut että teidän armonne annettua niin aimo iskuja sille onnettomalle vaeltavalle ritarille piti tulla kuin tilauksesta ja heti jatkoksi tämä rajuilma, josta satamalla satoi iskuja selkäämme?

— Sinun selkäsi, Sancho, — virkkoi Don Quijote — on varmaan kuin sellaisia rajusäitä varten tehty; mutta selvä on, että minun selkäni, joka on tottunut vain batistiin ja kaikkein hienoimpaan palttinaan, tuntee tämän onnettomuuden tuskan sitäkin tuimempana. Ja ellen otaksuisi… mitäpä tässä puhun otaksumisesta, koska tiedän aivan varmaan että kaikki nämä hankaluudet kuuluvat kiinteästi asetoimeen… kuolisin tähän paikkaan pelkästä harmista.

Siihen vastasi aseenkantaja:

— Herra, jos nämä onnettomuudet ovat ritaritoimesta korjattava sato, niin sanokaa, sattuuko niitä hyvin usein vai onko niillä määrätyt tapahtumisaikansa, sillä minusta tuntuu että kaksi satoa korjattuamme olemme kelvottomat kolmanteen, ellei Jumala äärettömässä laupeudessaan tule meidän avuksemme.

— Sinun tulee tietää, parahin Sancho, — virkkoi Don Quijote — että vaeltavien ritarien elämä on alttiina tuhansille vaaroille ja vastuksille, mistä huolimatta vaeltavat ritarit kuitenkin saattavat helposti päästä kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten ovat osoittaneet monien ja monenlaisten ritarien kokemukset, joiden kuvaukset minä täysin tunnen. Ja jos kipu sallisi, voisin heti kertoa sinulle muutamista, jotka ovat yksinomaan käsivartensa voimalla kohonneet mainitsemiini korkeihin asemiin, ja hekin saivat ennen ja myöhemmin kokea kaikenlaista onnettomuutta ja kurjuutta. Niinpä sai Amadis Gallialaisen käsiinsä hänen verivihollisensa, noita Arcalaus, jonka varmaan tiedetään sitoneen vankinsa pihamaalla oleman paaluun ja lyöneen häntä hevosensa suitsiperillä kolmattasataa kertaa. Onpa vielä eräs nimeltään tuntematon, mutta suurta luottamusta nauttiva kirjailija, joka kertoo että hän otti Auringon ritarin vangikseen eräässä linnassa lattialuukun avulla, joka painui alas jalkojen alla, ja että viimeksimainittu siten putosi syvään kuiluun maan alle, missä hänen jalkansa ja kätensä sidottiin ja hänelle annettiin niinsanottu klistiiri, vettä, lunta ja hiekkaa, mikä oli viedä häneltä hengen; ja ellei ritari paran avuksi olisi tässä suuressa hädässä tullut eräs tietäjä, hänen hyvä ystävänsä, hänen olisi käynyt varsin huonosti. Minä siis voin hyvinkin liittyä niin oivallisten miesten joukkoon, sillä heidän kokemansa solvaukset ovat suurempia kuin ne, joista me nyt kärsimme. Tahdon saada sinut, Sancho, ymmärtämään etteivät haavat, joita isketään sattumalta käsillä olevilla työkaluilla, suinkaan ole solvaukseksi, ja niin säätääkin laki kaksintaistelusta selvin sanoin että jos suutari sivaltaa toista henkilöä lestillä, joka hänellä on kädessään, niin siitä huolimatta, että lesti totisesti on puuta, ei kumminkaan pidä sanoa, että se, jota on lyöty, on tullut puiduksi. Sanon tämän siksi, ettet luule joutuneemme kokemaan solvausta, vaikka meitä piestiin tässä kahakassa, sillä noiden miesten käsissä olevat aseet, joilla he meitä möyhensivät, olivat vain heidän omia karttujansa, eikä yhdelläkään heistä, mikäli muistan, ollut pistoasetta, miekkaa tai tikaria.

— Minulle he eivät myöntäneet aikaa niin tarkkaan katselemiseen, — vastasi Sancho — sillä tuskin olin ehtinyt tarttua säilääni, kun he jo voitelivat hartioitani mäntykartuillaan niin kovasti, että silmistäni katosi näkö ja jalkani herpautuivat, viskaten minut tähän, missä vieläkin makaan ollenkaan rasittamatta itseäni ajattelemalla, oliko tuo karttutanssi solvausta vai ei, mutta lyöntien jäljeltä jäänyt kipu antaa minun tietää että ne säilyvät muistissani yhtä lujasti kuin hartioissani.

— Kaikesta huolimatta huomautan sinulle, Panza veikko, - virkkoi Don Quijote — ettei ole muistoa, jota aika ei häivytä pois, eikä kipua, jota ei kuolema lopeta.

— Voiko siis olla mitään suurempaa onnettomuutta — virkkoi Panza — kuin se, jonka täytyy odottaa, kunnes aika sen lopettaa ja kuolema häivyttää pois? Jos tämä meidän onnettomuutemme olisi niitä, jotka paranevat parilla laastarilla, eivät asiat olisi niinkään hullusti; mutta minä käsitän yhä selvemmin etteivät kokonaisen hospitaalin kaikki laastarit riitä ensimmäisiinkään kipuihin..

— Lopeta jo ja kerää voimia heikkoudestasi, Sancho, — vastasi Don Quijote — niin kuin minä. Ja katsotaanpa nyt, kuinka on Rocinanten laita, sillä hänen raukan osaksi ei luullakseni ole tullut vähin määrä onnettomuutta.

— Siinä ei ole mitään ihmettelemistä, — virkkoi Sancho — sillä onhan hänkin vaeltava ratsuri; mutta sitä minä ihmettelen että aasini on säilynyt koskematta ja ehjin nahoin, vaikka meidän kylkiluumme on rikottu.

— Hyvä onni jättää aina onnettomuuksissa jonkin oven avoimeksi, niistä pelastaakseen — sanoi Don Quijote. — Tarkoitan että tuo pikku elukka voi nyt tulla Rocinanten sijaan kuljettamaan minua täältä johonkin linnaan, missä haavani lääkitään. Sitäkin mieluummin, kun en pidä sellaista ratsastusta hävettävänä, koska muistan lukeneeni että kunnon ukko Silenos, naurun hilpeän jumalan ohjaaja ja kasvattaja, sataporttiseen kaupunkiin[63] saapuessaan ratsasti varsin mieluisesti erittäin sorealla aasilla.

— Saattaa hyvinkin olla totta, että hän ratsasti niin kuin teidän armonne sanoo; — vastasi Sancho — mutta toista on ratsastaa ja aivan toista olla ratsun selässä poikkipuolin kuin ruumensäkki.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Taisteluissa saadut haavat pikemmin tuottavat kunniaa kuin sitä vähentävät. Älä siis, parahin Panza, virka enää mitään vaan kuten jo sanoin nouse niin hyvin kuin voit ja sijoita minut aasisi selkään niin kuin itse parhaaksi näet, ja lähtekäämme tästä ennen kuin yö tulee ja yllättää meidät tässä erämaassa.

— Mutta olenhan kuullut teidän armonne sanovan — virkkoi Panza — että vaeltavien ritarien tapana on juuri nukkua aavikoilla ja erämaissa ja että he pitävät sitä suurena onnenaan.

— Niin tapahtuu, — sanoi Don Quijote — kun heillä ei ole muuta neuvoa tai kun he ovat rakastuneita; ja on totinen tosi, että ritari on viettänyt kaksi kokonaista vuotta kalliolla, päivänpaisteessa ja pimeässä ja sään tuimuutta kokien, hänen valtiattarensa siitä tietämättä. Sellainen ritari oli Amadis, joka Beltenebros-nimisenä asui Köyhällä kalliolla kahdeksan vuotta tai kahdeksan kuukautta, en tiedä vannaan kumman ajan, sillä en ole siitä oikein selvillä; joka tapauksessa hän oli siellä katumuksenteossa, en tiedä minkä itävyyden vuoksi, joka oli tullut hänen osakseen neiti Orianan taholta. Mutta jätetään nyt sikseen tämä asia, Sancho, ja suorita sinä tehtäväsi ennen kuin aasiakin kohtaa onnettomuus samoin kuin Rocinantea.

— Sittenhän olisi piru irti — sanoi Sancho.

Kolmekymmentä kertaa ähkäisten, kuusikymmentä kertaa huokaisten ja satakaksikymmentä kertaa kiroten ja manaten sitä, joka oli hänet tänne saattanut, Sancho nousi jaloilleen, mutta jäi puolitiehen, käyräksi kuin turkkilainen jousi, voimatta oikein suoristautua. Kaikesta hankaluudesta huolimatta hän valjasti aasinsa, joka oli myös hiukan riehaantunut tämän päivän ylen suuressa vapaudessa. Sitten hän auttoi pystyyn Rocinanten, jonka valitukset epäilemättä olisivat vetäneet vertoja Sanchon ja hänen isäntänsä huokailuille, jos se olisi ollut puhekykyinen. Sancho sai vihdoin Don Quijoten sijoitetuksi aasin selkään, sitoi Rocinanten aasin perään ja lähti, aasia marhaminnasta taluttaen, suunnilleen sinnepäin, missä valtatie hänen nähdäkseen saattoi olla. Hän ei ennättänytkään kulkea puolta peninkulmaa, kun sallimus, joka ohjasi asioita yhä parempaan, johdatti hänet tielle, jonka vieressä hän huomasi majatalon. Sanchosta välittämättä Don Quijote suvaitsi siinä nähdä linnan. Sancho väitti itsepintaisesti että se oli majatalo, hänen isäntänsä vastusti sanoen että se oli linna, ja kiistaa jatkui niin kauan, että he ehtivät perille ennen sen päättymistä. Sen enempää tutkimatta Sancho asteli sisään kuormastoineen.

Kuudestoista luku.

Mitä mielevälle hidalgolle sattui majatalossa, jota hän piti linnana.

Nähdessään Don Quijoten makaavan poikittain aasin selässä majatalon isäntä kysyi Sancholta mikä miestä vaivasi. Sancho vastasi ettei ollut hätää mitään, hän oli vain pudonnut kalliolta ja kylkiluut olivat hiukan rutistuneet. Majatalon isännällä oli vaimo, luonnonlaadultaan toisenlainen kuin hänen ammatissaan toimivat henkilöt yleensä; hän näet oli luonnostaan armelias ja otti sydämellisesti osaa lähimmäistensä onnettomuuksiin. Niinpä hän nytkin kiiruhti kohta hoivaamaan Don Quijotea ja käski tytärtänsä, nuorta ja varsin sievää tyttöä, auttamaan vieraan hoitamisessa. Majatalossa oli myös palvelijatar, asturialainen piika, jolla oli leveä naama, litteä takaraivo, tylppä nenä, toinen silmä kiero eikä toinenkaan kovin moitteeton. Uljas vartalo tosin korvasi muut viat: hän ei ollut, jalkapohjista päälakeen, täyttä seitsemää korttelia, ja hänen selkänsä, jossa oli hiukan liikaa painoa, pakotti hänet katselemaan maahan enemmän kuin olisi mieli tehnyt. Tämä korea piikainen auttoi nyt talon tytärtä, ja he tekivät yhdessä Don Quijotelle erittäin kehnon yösijan ullakolle, missä selvät merkit osoittivat että oli aikoinaan käytetty monet vuodet heinäparvena. Siellä vietti yötänsä myös eräs muulinajaja, jonka sija oli tehty hiukan peremmälle kuin Don Quijoten. Ja vaikka muulinajajan vuoteen muodostivat hänen muuliensa kuormasatulat ja peitteet, se oli kuitenkin paljon parempi kuin Don Quijoten makuusija, jossa oli vain neljä höyläämätöntä lautaa kahden erikorkuisen pukin varassa ja aivan ohut, pelkän peitteen näköinen patja, täynnä myhkyröitä, jotka tuntuivat kovilta kuin piikivet, mutta eräistä repeämistä päättäen sittenkin olivat villaa, lisäksi kaksi lakanaa, jotka olivat kuin anturanahkaa, sekä hevosloimi, jonka langat olisi voinut laskea, yhtään erehtymättä.

Tähän kurjaan sänkyyn paneutui Don Quijote, ja emäntä tyttärineen laastaroi hänet sitten kiireestä kantapäihin asti. Maritornes, se näet oli asturiattaren nimi, näytti tulta, ja emäntä, joka laastaroidessaan havaitsi Don Quijoten ruumiissa siellä täällä sinelmiä, sanoi niiden näyttävän pikemmin lyöntien kuin putoamisen jäljiltä.

— Ei ole lyöty, — virkkoi Sancho — vaan kallion kupeessa oli paljon teräviä kulmia ja hautapaikkoja, ja niistä on jäänyt naarmu jokaisesta.

Hän lisäsi:

— Suvaitkaa katsoa, hyvä rouva, että jää vähän niitä rohtimia, sillä niitä varmasti tarvitaan; minunkin lonkkiani hiukan pakottaa.

— Jos niin on laita, — virkkoi emäntä — on teidänkin täytynyt pudota.

— En minä pudonnut, — sanoi Sancho Panza — mutta nähdessäni isäntäni putoavan säikähdin niin, että ruumistani särkee kuin olisin saanut tuhat raippaa.

— Se on hyvin mahdollista, — sanoi tytär — sillä minä olen tullut monta kertaa nähneeksi unta että putoan alas tornista koskaan maahan ehtimättä, ja unesta herättyäni olen tuntenut olevani niin väsynyt ja runneltu kuin tosiaankin olisin pudonnut.

— Oikein, neiti, ihan tismalleen, — vastasi Sancho Panza niin minäkin, vaikka en nähnyt yhtään unta, vaan olin paremmin valveillani kuin nyt, sain mustelmia melkein saman määrän kun isäntäni Don Quijote.

— Mikä on tämän herran nimi? — kysyi Asturian nainen Martomes.

— Don Quijote Manchalainen, — vastasi Sancho Panza - ja hän on seikkaileva ritari, vieläpä kaikkein parhaita ja urhoollisimpia, mitä on pitkiin aikoihin maailmassa nähty.

— Mikä se on, seikkaileva ritari? — kysyi piika.

Oletteko te niin äkkinäinen tässä maailmassa, ettette sitä tiedä? vastasi Sancho Panza. — Tietäkää siis, siskoseni, että seikkaileva ritari on olento, joka samassa kädenkäänteessä huomaa saavansa selkäänsä ja pääsevänsä keisariksi: tänään hän on maailman onnettomin ja avuttomin luontokappale ja huomenna hänellä on aseenkantajalleen annettavana pari kolme kuningaskruunua.

— Kuinka ei teillä, vaikka olette niin mainion herran palveluksessa, — kysyi emäntä — näytä olevan edes kreivin arvoa?

— Ei ole vielä aika, — vastasi Sancho — sillä me olemme kulkeneet vasta kuukauden päivät etsimässä seikkailuja emmekä ole toistaiseksi tavanneet mitään kunnollista. Sattuu muuten toisinaan että etsii jotain ja löytää toista. Mutta totinen tosi on, että jos herrani Don Quijote toipuu tästä haavoittumisesta tai putoamisesta enkä minä tule siitä raajarikoksi, niin en vaihtaisi toiveitani Espanjan korkeimpaan aatelisarvoon.

Kuunnellessaan erittäin tarkkaavasti koko tätä keskustelua Don Quijote nousi vuoteessaan istumaan niin hyvin kuin voi, tarttui emännän käteen ja sanoi hänelle:

— Uskokaa minua, kaunis rouva, te voitte pitää itseänne onnellisena suotuanne tässä linnassanne sijaa minun persoonalleni, joka on sellainen, että jätän sen kiittämättä vain siitä yleisesti mainitusta syystä, että oma kiitos halventaa; mutta aseenkantajani kertoo teille kuka olen. Sanon teille vain että minulle tekemänne palvelus tulee olemaan iäti muistiini piirrettynä, jotta voin osoittaa teille kiitollisuuttani niin kauan kuin elän. Ja elleivät ylhäiset taivaat olisi suvainneet rakkauden pitävän minua niin kukistettuna ja niin alamaisena laeilleen ja sen kauniin kiittämättömän silmille, jonka nimeä minä kuiskaten lausun, niin tämän kauniin neidon silmät olisivat olleet vapauteni valtiaat.

Emäntä, hänen tyttärensä ja hyvä Maritornes kuuntelivat ällistyneinä tämän vaeltavan ritarin puhetta, josta ymmärsivät yhtä paljon kuin jos hän olisi puhunut kreikkaa. Sen verran he kumminkin saivat selville että sen yleisenä sisältönä olivat kohteliaisuudet ja mairittelevat sanat, ja niin he, tottumattomina sellaiseen kieleen, katselivat häntä ihmeissään, sillä hän näytti heistä aivan toisenlaiselta ihmiseltä kuin ne, joiden kanssa he tavallisesti seurustelivat. Kiittäen häntä kohteliaisuuksista majatalokielellään he jättivät hänet, ja Asturian nainen Maritornes hoiteli Sanchoa, joka oli hoidon tarpeessa yhtä hyvin kuin hänen isäntänsä.

Muulinajaja oli sopinut piian kanssa että he huvittelisivat sen yön yhdessä, ja Maritornes oli luvannut vieraiden levolle mentyä ja isäntäväen uneen vaivuttua tulla hänen luokseen ja tyydyttää hänen halunsa hänen mielensä mukaan. Ja kerrotaanpa tästä hyvästä piikaisesta ettei hän milloinkaan jättänyt täyttämättä sellaista lupaustansa, vaikka olisi sen antanut metsässä ja ilman yhtäkään todistajaa, koska hän oli erittäin ylpeä aateluudestaan[64] eikä pitänyt ensinkään häpeällisenä olla majatalossa piian virassa, johon asemaan sanoi joutuneensa onnettomuuksien ja ikävien tapahtumien takia. Don Quijoten kova, ahdas, kehno ja petollinen vuode oli keskellä tätä heinäluhtia, jonka katon repeämistä paistoivat sisään tähdet, ja Sancho teki siihen aivan lähelle oman sijansa, missä oli vain kaislamatto ja peite, joka näytti olevan pikemmin piikkoa kuin villakangasta. Näiden molempien makuusijojen takana oli muulinajajan vuode, joka, kuten sanottu, oli tehty hänen kahden parhaan muulinsa kuormasatuloista ja kaikista muista varusteista. Hänellä näet oli kaksitoista kiiltävää, lihavaa ja oivallista muulia, sillä hän oli Arévalon rikkaimpia muulinajajia,[65] kuten kertoo tämän historian kirjoittaja, joka nimenomaan mainitsee hänet, koska tunsi hänet varsin hyvin ja, mikäli väitetään, oli hiukan hänen sukuansakin. Cide Hamete Benengeli oli muuten erittäin huolellinen ja kaikin puolin täsmällinen historioitsija, mikä havaitaan selvästi siitä, ettei hän halunnut vaieten sivuuttaa jo mainittuja, tosin aivan pieniä ja vähäpätöisiä seikkoja. Se kelpaa esimerkiksi vakaville historiankirjoittajille, jotka kertovat meille tapahtumat niin lyhyesti ja suppeasti, että tuskin saamme niitä maistaakaan, ja jättävät huolimattomuuden, ilkeyden tai tietämättömyyden vuoksi teoksen tärkeimmät kohdat mustepulloon. Kuinka kiitettävä onkaan Tablade de Ricamonten tekijä ja sen toisen teoksen kirjoittaja, jossa kerrotaan kreivi Tomillasin urotöistä, ja kuinka tarkoin he kuvailevatkaan kaikki seikat! Sanon siis että muulinajaja, käytyään katsomassa juhtiansa ja ruokittuaan ne yöksi, paneutui pitkäkseen kuormasatulainsa päälle ja alkoi odotella aina erinomaisen täsmällistä Maritomestansa. Sancho oli jo mennyt laastaroituna makuulle ja olisi mielellään nukkunut, mutta ei saanut unta, sillä kylkiä kovin pakotti, ja Don Quijote makasi samasta syystä silmät avoinna kuin ahojänis. Koko majatalossa vallitsi hiljaisuus eikä ollut mitään muuta valoa kuin se, mitä lähti keskelle porttikäytävää ripustetusta lyhdystä. Tämä ihmeellinen hiljaisuus ja ritarimme ajatukset jotka lakkaamatta askartelivat hänen onnettomuutensa alkusyynä olleiden kirjojen loppumattomassa tapaussarjassa, nostatti hänen mielikuvitukseensa erään kaikkein omituisimmista hullutuksista, mitä ajatella saattaa. Hän kuvitteli saapuneensa johonkin kuuluisaan linnaan (linnoja näet olivat, kuten sanottu, kaikki majatalot, joihin hän poikkesi) ja piti isännän tytärtä linnanherran tyttärenä, joka oli hänen hienon olemuksensa hurmaamana häneen rakastunut ja luvannut tulla tänä yönä, vanhempiensa tietämättä, makaamaan hänen kanssaan hyvän kotvan. Hän uskoi tämän itse sepittämänsä haaveen totiseksi todeksi, alkoi huolissaan ajatella, millaiseen vaaraan siveys voisi siinä joutua, ja päätti sydämessään olla pettämättä valtiatartaan, Dulcinea Tobosolaista, vaikka hänen eteensä ilmaantuisi itse kuningatar Ginevra kamarirouvansa Quintanonan kanssa.

Hänen siinä miettiessään näitä hullutuksia ehti aika ja hetki (hänelle huonon onnen hetki), jolloin Asturian naisen piti tulla. Hän saapui paitasillaan ja paljain jaloin, hiukset koottuina karkeasta pumpulikankaasta tehtyyn päähineeseen, hiljaa ja varovasti astellen siihen suojaan, missä kaikki kolme olivat yöteloillaan; mutta hänen tuskin ehdittyään ovelle Don Quijote huomasi hänet, nousi laastareistaan ja selän kivusta huolimatta sängyssään istumaan ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan kauniin neitonsa. Asturian nainen, joka hiipi hiljaa ja kumarassa, käsin kopeloiden kohti rakastettuansa, osui Don Quijoten syliin. Tämä tarttui kaikin voimin hänen ranteeseensa, veti hänet luokseen hänen uskaltamatta luiskahtaa ja pakotti hänet istumaan sänkyyn. Sitten hän tunnusteli piian paitaa, ja vaikka se oli selvää pilkkoa, se tuntui Don Quijotesta mitä hienommalta ja ohuimmalta silkiltä. Piialla oli ranteissa lasipallosia, mutta ritarimme silmissä ne kimalsivat kuin Itämaiden kalliit helmet. Hiukset, jotka hiukan muistuttivat jouhia, hän kuvitteli kirkkaimman Arabian kullan säikeiksi, joiden hohtelu pimensi Auringon loisteen. Hengitys haiskahti ihan epäilemättä äikeältä ja pahentuneelta salaatilta, mutta Don Quijotesta tuntui kuin olisi hänen suustaan uhonnut suloinen ja hyvänhajuinen tuoksu. Lyhyesti sanoen: hän kuvasi hänet mieleensä aivan samanlaiseksi ja aivan samoin kuin oli nähnyt kirjoissaan kuvattavan erästä toista prinsessaa, joka lemmen voittamana tuli vaikeasti haavoittuneen ritarin luo kaikin puolin niin koreana kuin tässä mainittiin. Ja siinä määrin silmitön oli hidalgo parkamme, ettei kosketus, ei hengitys eivätkä muut hyvään piikaiseen sisältyvät seikat paljastaneet hänen erehdystänsä, vaikka olisivat saaneet oksentamaan kenen tahansa, muulinajajia lukuun ottamatta. Hänestä tuntui pikemmin siltä kuin hänellä olisi ollut sylissään itse kauneuden jumalatar.

Niin hän painoi piikaa kiinteästi povelleen ja alkoi puhua hänelle hellällä ja hiljaisella äänellä:

— Kaunis ja ylhäinen neito, olisin iloinen, jos minun olisi mahdollista korvata se suuri suosio, jota olette minulle osoittanut näyttämällä erinomaisen kauneutenne; mutta kohtalo, joka ei väsy vainoamasta hyviä ihmisiä, on tahtonut kaataa minut tähän vuoteeseen, missä makaan niin möyhennettynä ja runneltuna, että minun olisi mahdoton täyttää toivomustanne, vaikka tahtoisinkin. Tämän mahdottomuuden lisäksi tulee sitä paitsi toinen vielä suurempi, nimittäin se uskollisuuden lupaus, jonka olen antanut salaisimpien aivoitusten! ainoalle valtiattarelle, verrattomalle Dulcinea Tobosolaiselle. Ellei tätä estettä olisi, en suinkaan olisi niin typerä ritari, että jättäisin käyttämättä teidän suuren hyvyytenne minulle tarjoaman suotuisan tilaisuuden.

Maritornes oli kovin hädissään, hikoili tuskasta tuntiessaan olevansa Don Quijoten kiinteästi kiinni pitelemänä ja koki mitään virkkamatta päästä irti, ollenkaan käsittämättä ja kuuntelemattakaan mitä hän puhui. Hyvä muulinajaja, jota pahat himot pitivät valveilla, huomasi hempukkansa kohta hänen ovesta sisään astuttuaan ja kuunteli sitten tarkasti mitä Don Quijote sanoi. Mustasukkaisena siitä, että Asturian nainen oli rikkonut hänelle antamansa lupauksen toisen miehen tähden, hän lähestyi Don Quijoten vuodetta ja oli hiljaa saadakseen selville mitä tarkoitti tuo puhe, jota hän ei voinut ymmärtää. Mutta nähdessään sitten, että piika pyristeli vapautuakseen ja että Don Quijote kaikin voimin häntä piteli, hän ei enää sietänyt sellaista huonoa pilaa, vaan iski olan takaa nyrkillään rakastunutta ritaria laihoille poskiluille, niin että hänen suunsa purskahti verta täyteen, ja siihen tyytymättä hyppäsi hänen kylkiluilleen ja polkea ruskutti vilkkaassa tahdissa niitä kaikkia päästä päähän. Sänky, joka oli heikonlainen eikä levännyt lujilla perustuksilla, ei kyennyt kannattamaan lisäksi tulleen muulinajajan painoa, vaan rysähti permantoon. Ankaraan räiskeeseen heräsi majatalon isäntä, joka heti ajatteli että sen täytyi olla Maritornesin metakkaa, koska piika ei vastannut mitään, kun hän huutaen mainitsi hänen nimensä. Niine aavistuksineen isäntä nousi, sytytti tuikun ja lähti sinnepäin, mistä meteli oli kuulunut. Nähdessään isäntänsä tulevan ja huomatessaan hänen peloittavan mielialansa piika kovin säikähti ja pakeni kauhistuneena jo uneen vaipuneen Sancho Panzan vuoteeseen kuukistuen siihen ja käpertyen keräksi. Isäntä sanoi tullessaan:

— Missä olet, lunttu? Tämä on varmasti sinun hommaasi.

Samassa Sancho heräsi ja tuntiessaan sellaisen möykyn melkein päällänsä luuli painajaisen ahdistavan ja alkoi huitoa nyrkeillään puolelle ja toiselle osuen monta kertaa piikaiseenkin, joka kivun ärsyttämänä heitti kaiken häveliäisyyden ja maksoi Sancholle takaisin sillä mitalla, että uni oli hänen harmikseen kohta tiessään. Havaitessaan itseään siten kolhittavan ja tietämättä kuka vihamies oli Sancho kohottautui niin hyvin kuin voi ja kävi Maritornesin kimppuun, ja niin he molemmat aloittivat mitä kiukkuisimman ja hupaisimman ottelun. Nähdessään isännän tuikun valossa, kuinka hempukan laita oli, muulinajaja jätti Don Quijoten ja kiiruhti antamaan hänelle tarpeellista apua. Isäntäkin tuli, mutta toisissa aikeissa, sillä hän mieli piestä piikaa, jonka varmaan uskoi olevan syynä koko musiikkiin. Nyt kävi niin kuin sanoo sananlasku: »kissa rottaan, rotta nuoraan, nuora keppiin», sillä muulinajaja paukutti Sanchoa, Sancho piikaa, piika häntä, isäntä piikaa, ja kaikki huitoivat minkä ehtivät, tullen mennen, hetkeäkään levähtämättä. Isännän tuikku vielä parahiksi sammui, ja siten pimeään jäätyään he mukiloivat toisiansa niin armottomasti, että mihin nyrkki sattui, siihen ei jäänyt tervettä paikkaa.

Majataloon oli sattunut yöpymään eräs Toledon niin sanotun Pyhän Veljeskunnan järjestyksenvalvoja, joka myös kuuli tuon oudon tappelunryskeen. Hän otti virkasauvansa sekä läkkipeltisen kotelon, jossa oli hänen valtuuskirjansa, nousi pimeässä yläsuojaan ja huusi:

— Seis, oikeuden nimessä! Pyhän Veljeskunnan nimessä, seis! Ensiksi hän osui piestyyn Don Quijoteen, joka makasi luhistuneessa vuoteessaan, pitkänään ja selällään, ihan tiedottomana. Hän kopeloi, pääsi käsiksi ritarimme partaan ja kiskoi siitä huutaen lakkaamatta: »Esivallan nimessä, totelkaa!» Mutta huomattuaan ettei hänen käsissään oleva liikuttanut yhtään jäsentä hän otaksui miehen heittäneen henkensä ja piti muita huoneessa olevia hänen murhaajinaan. Tämä luulo sai hänet entistä äänekkäämmin huutamaan:

— Portti kiinni! Katsokaa ettei kukaan pääse pakoon! Täällä on mies murhattu!

Huuto säikähdytti jokaista, ja kaikki luopuivat kahakasta siinä vaiheessa, jossa ääni kuului. Majatalon isäntä vetäytyi omaan suojaansa, muulinajaja kuormasatuloilleen, piika loukkoonsa; ainoastaan Don Quijote ja Sancho, molemmat onnettomat, eivät kyenneet paikaltaan liikahtamaan.

Järjestysmies irroitti nyt kätensä Don Quijoten parrasta ja lähti hakemaan valoa löytääkseen ja vangitakseen rikoksentekijät, mutta turhaan, sillä isäntä oli huoneeseensa palatessaan tahallaan sammuttanut lyhdyn, joten miehen täytyi turvautua tulisijaan, mistä hän suurta vaivaa nähtyään ja paljon aikaa kulutettuaan löysi sen verran hiilua, että sai toisen tuikun syttymään.

Seitsemästoista luku.

Lisää niistä lukemattomista vaivoista, joita miehuullinen Don Quijote ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza saivat kestää majatalossa, jota ensinmainittu onnettomuudekseen piti linnana.

Don Quijote oli sillä välin vironnut tainnoksista ja alkoi puhella aseenkantajalleen samaan äänensävyyn kuin oli puhunut edellisenä päivänä maatessaan karttujen laaksossa. Hän kysyi:

— Sancho, ystäväni, nukutko? Nukutko sinä, parahin Sancho?

— Kuinka voisin nukkua, minä vaivainen? — vastasi Sancho nyreissään ja vihaisena. — Tuntuuhan minusta siltä kuin olisivat kaikki paholaiset minua tänä yönä painelleet.

— Saat uskoakin, epäilemättä, että niin on laita; — virkkoi Don Quijote — jos näet minä mitään ymmärrän, niin tämä linna on noiduttu. Sinun tulee tietää… Mutta sinun täytyy vannoa että pidät kuolemaani saakka salassa mitä nyt aion sinulle sanoa.

— Sen vannon — vastasi Sancho.

— Sanon sen, — jatkoi Don Quijote — koska en suinkaan tahdo että keneltäkään riistetään kunnia.

— Minä lupaan vannoa — sanoi taas Sancho olevani siitä vaiti, kunnes teidän armonne elämän päivät ovat päättyneet, ja suokoon Jumala että saan sen ilmaista jo huomenna.

— Teenkö siis niin paljon pahaa sinulle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että mielisit nähdä minut niin pian vainajana?

— Ei sen puolesta — vastasi Sancho — vaan siksi, etten halua säilytellä kauan asioita enkä mieli nähdä niiden säilytettyinä mätänevän.

— Olipa miten tahansa, — virkkoi Don Quijote — minä luotan kumminkin kiintymykseesi ja huomaavaisuuteesi, ja sinun tulee niin muodoin tietää että minulle sattui tänä yönä mitä ihmeellisin seikkailu, jonka merkityksen tiedän arvata kyllin korkeaksi. Lyhyesti sanoen: tiedä että vähän aikaa sitten saapui luokseni tämän linnan herran tytär, joka on sorein ja kaunein neito, mitä monelta maailman kulmalta voidaan löytää. Mitä kaikkea sinulle kertoisinkaan hänen olentonsa viehkeydestä? Mitä hänen oivallisesta älystänsä? Mitä muista salaisista seikoista, jotka jätän koskettelematta ja sivuutan vaieten säilyttääkseni uskollisuuden, jonka olen velkaa valtiattarelleni Dulcinea Tobosolaiselle? Tahdon vain sanoa sinulle, että taivaan kadehtiessa sitä suurta onnea, jonka sattuma oli saattanut käsiini, tai kenties (mikä onkin todennäköisempää) siksi, että tämä linna, kuten sanoin, on noiduttu, minun ollessani ylen suloisissa ja lemmekkäissä keskusteluissa hänen kanssaan, tuli jonkun suunnattoman jättiläisen käsivarteen kuuluva käsi, en nähnyt enkä voinut arvata mistä, ja antoi poskipäihini sellaisen nyrkiniskun, että ne ovat ihan veren vallassa, ja pieksi minua sitten sillä siivolla, että tilani on nyt huonompi kuin eilen, muulinajajien meitä loukattua Rocinanten irstauden vuoksi, niin kuin hyvin tiedät. Siitä päättelen että tämän neidon kauneuden aarretta täytyy vartioida jonkun noidutun maurin ja ettei se voi olla määrätty minun nautittavakseni.

— Ei minunkaan, — vastasi Sancho — sillä minua on puinut enemmän kuin neljäsataa mauria niin tuhannen tavalla, että karttukylpy oli siihen verrattuna hyvää herkkua. Mutta sanokaa minulle, herra, kuinka nimitätte tätä hyväksi ja harvinaiseksi seikkailuksi, vaikka meidän on siinä käynyt niin kuin on käynyt? Teidän armonne pääsi sentään vähemmällä, koska pitelitte sylissänne sitä verratonta kaunotarta, josta puhuitte, mutta minä, mitä sainkaan muuta kuin niin kovia kolahduksia, että varjelkoon sellaisista niin kauan kuin elän? Onneton olen minä ja onneton on äiti, joka minut synnytti, sillä enhän minä ole mikään vaeltava ritari enkä aio milloinkaan siksi tulla, mutta kaikista kovanonnen kohtauksista saan minä suurimman osan!

— Onko siis sinuakin lyöty? — kysyi Don Quijote.

Sanoinhan jo että on; voi minun sukukuntaani! — vastasi Sancho.

— Älä siitä huoli, ystäväni; — sanoi Don Quijote — nyt minä valmistan sen mainion balsamin, joka meidät parantaa siunaamahetkessä.

Järjestyksenvalvoja oli tällä välin vihdoin saanut tulen tuikkuun ja tuli katsomaan kuolleeksi luulemaansa. Nähdessään hänen astuvan sisään ja huomatessaan että hän oli paitasillaan, yömyssy päässä ja tuikku kädessä sekä erittäin pahannäköinen, Sancho kysyi isännältään:

— Herra, mahtaako tuo olla se noiduttu mauri, joka tulee jälleen meitä kurittamaan, jos viime kerralla jäi vielä tekemätöntä?

— Mauri se ei voi olla, — vastasi Don Quijote — sillä noidutut eivät anna kenenkään nähdä itseänsä.

— Vaikka eivät anna nähdä, antavat kumminkin tuta; — sanoi Sancho — ken ei usko, kysyköön selältäni.

— Tietää sen minunkin selkäni, — virkkoi Don Quijote — mutta silti ei ole riittävää syytä otaksua että tuo näkyvissämme oleva on noiduttu mauri.

Järjestyksenvalvoja tuli lähemmäksi ja hämmästyi havaitessaan heidän rauhallisesti keskustelevan. Don Quijote tosin makasi yhä selällään kykenemättä liikahtamaan; niin ankarasti hänet oli piesty ja laastaroitu. Järjestyksenvalvoja tuli hänen luokseen ja kysyi häneltä:

— No, kuinka voitte, hyvä mies?

— Minä puhuisin teidän sijassanne kohteliaammin vastasi Don Quijote. — Onko näillä mailla tapana siten puhutella vaeltavia ritareita, sinä tolvana?

Järjestyksenvalvoja, joka huomasi niin mitättömältä näyttävän miehen kohtelevan häntä huonosti, ei voinut sitä sietää vaan kohotti lampun öljyineen kaikkineen ja heitti sen Don Quijoten päähän, joka siitä pahoin haavoittui. Kun nyt oli nokipimeä, hän lähti heti ulos, ja Sancho Panza sanoi:

— Epäilemättä, herra, tuo on se noiduttu mauri, ja hän varmaan säilyttää aarretta toisia varten, varaten meille vain nyrkin- ja lampuniskuja.

— Niin on laita, — vastasi Don Quijote — ja turha on välittää noista noituuksista tai niistä suuttua ja harmistua; koska ne ovat näkymättömiä ja haamumaisia, emme kumminkaan löydä ketään jolle kostaisimme, yritimmepä kuinka tahansa. Nouse, Sancho jos voit, kutsu tämän linnan vouti ja hanki minulle hiukan öljyä, viiniä, suolaa ja rosmariinia, jotta valmistan sen parantavan balsamin; uskon tosiaankin sen olevan nyt kipeään tarpeeseen, sillä tuon aaveen iskemä haava vuotaa pahasti verta.

Sancho nousi, vaikka luita kovin pakotti, haparoi pimeässä isännän suojiin ja kohdatessaan järjestyksenvalvojan, joka tiedusteli miten oli hänen vihollisensa laita, virkkoi hänelle:

— Hyvä herra, olittepa kuka tahansa, suvaitkaa hyväntahtoisesti antaa meille hiukan rosmariinia, öljyä, suolaa ja viiniä, mitä tarvitaan parantamaan erästä maailman parhaimpien joukkoon kuuluvaa vaeltavaa ritaria, joka makaa tuolla sängyssä, tässä majatalossa oleskelevan noidutun maurin pahoin haavoittamana.

Kuullessaan sellaista puhetta oikeudenpalvelija piti häntä mielipuolena, ja koska päivä jo alkoi koittaa, hän avasi majatalon oven, huusi isäntää ja sanoi hänelle mitä tuo miekkonen halusi. Isäntä toimitti hänelle mitä hän pyysi, ja Sancho vei sen herralleen, joka piteli päätään valittaen lampuniskun aikaansaamaa kipua, vaikka kolahduksesta ei ollut koitunut pahempaa kuin pari melkoista kuhmua; se, minkä hän luuli olevan verta, olikin vain hikeä, jota kestetyn myrskyn herättämä pelontuska oli pusertanut hänen otsastaan.

Hän siis otti ainekset ja valmisti niistä lääkkeen sekoittaen ne kaikki yhteen ja keittäen niitä hyvän aikaa, kunnes arveli keitoksen olevan kystä. Sitten hän pyysi jonkinlaista pientä pulloa kaataakseen juoman siihen, ja kun majatalossa ei sellaista ollut, päätti kaataa sen läkkipeltiseen öljyastiaan, jonka isäntä hänelle suosiollisesti lahjoitti, sekä luki vielä enemmän kuin kahdeksankymmentä isämeidänrukousta ja yhtä monta avemariaa, salvea ja credoa, säestäen joka sanaa tekemällään ristinmerkillä, ikään kuin voideastiaansa siunaten. Kaiken tämän kestäessä olivat läsnä Sancho, isäntä ja järjestyksenvalvoja; muulinajaja hoiteli jo kaikessa hiljaisuudessa juhtiansa. Kun temput oli tehty, Don Quijote tahtoi kohta koetella tuon oivalliseksi balsamiksi kuvittelemansa keitoksen tehoa ja kaatoi kurkkuunsa mitä oli pulloon mahtumatta jäänyt keittopadan pohjalle, suunnilleen puoli tuoppia; mutta tuskin ehdittyään sen nielaista hän alkoi oksentaa niin ankarasti, ettei hänen vatsaansa jäänyt mitään. Tuska ja oksennuksen väänteet saivat hänet mitä runsaimmin hikoilemaan, ja hän pyysi sen vuoksi että peittäisivät hänet ja jättäisivät yksin. Niin tapahtui, ja hän nukkui neljättä tuntia, joiden kuluttua hän herätessään tunsi ruumiinsa ihmeen keveäksi ja kipupaikkansa niin melkoisesti parantuneiksi, että katsoi olevansa aivan terve ja totisesti uskoi hankkineensa Fierabras-balsamin ja voivansa sellaisen rohdon turvissa aivan huoletta käydä mihin kiistaan, tappeluun ja taisteluun hyvänsä, mitään välittämättä niiden vaarallisuudesta.