SISÄLLYS: (continued 5)

Lopettaessaan ennustustaan hän koroitti ääntänsä voimallisesti ja hiljensi sen sitten niin lempeäksi, että nekin, jotka olivat tässä pilanteossa osallisina, melkein uskoivat, että se, mitä he kuulivat, oli totta.

Kuultu ennustus valoi Don Quijoten mieleen lohdutusta, sillä hän käsitti heti täydellisesti sen merkityksen ja ymmärsi, että hänelle luvattiin pääsy pyhään ja lailliseen avioliittoon rakkaan Dulcinea Tobosolaisensa kanssa, jonka siunatusta kohdusta tulisivat päivän valkeuteen jalopeuranpennut, hänen omat lapsensa, Manchan iankaikkiseksi kunniaksi. Hän uskoi tuon kaiken lujasti ja vakaasti, koroitti äänensä, huokasi voimallisesti ja lausui:

— Oi sinä, olitpa kuka tahansa, joka olet ennustanut minulle niin paljon hyvää! Minä rukoilen sinua pyytämään puolestani sitä viisasta noitaa, jonka huolena ovat minun asiani, ettei hän salli minun tuhoutua tässä vankeudessa, johon nyt olen joutunut, ennenkuin näen täyttyneinä ne ilahduttavat ja verrattomat lupaukset, joita tässä on minulle annettu; jos niin käy, pidän vankeuteni vaivoja ylimpänä onnena, näitä jäsenteni ympärille kierrettyjä kahleita lohtunani, ja tämä sija, johon minut lasketaan, ei ole minulle mikään tuima taistotanner, vaan pehmeä makuupaikka ja auvoisa morsiusvuode. Ja mitä tulee aseenkantajani Sancho Panzan lohduttamiseen, luotan hänen kuntoonsa ja moitteettomuuteensa niin, etten usko hänen minua jättävän myötä- eikä vastoinkäymisessä; jos näet kävisi niin, että hänen tai minun kovan onneni vuoksi en voisi antaa hänelle sitä saarta tai jotakin samanarvoista, minkä olen hänelle luvannut, ei hän missään tapauksessa jää ilman palkkaa, sillä jo tehdyssä testamentissani olen määrännyt, mitä hänelle tulee antaa, ei hänen monien ja hyvien palvelustensa, vaan minun varallisuuteni mukaan.

Sancho Panza kumarsi erittäin kohteliaasti ja suuteli hänen molempia käsiään; hän näet ei voinut suudella toista, koska molemmat oli sidottu yhteen.

Sitten kummitukset nostivat häkin olkapäilleen ja sijoittivat sen härkärattaille.

Seitsemäsviidettä luku.

Kertomus siitä, kuinka Don Quijote Manchalainen ihmeellisellä tavalla noiduttiin, ja muista merkillisistä tapahtumista.

Huomattuaan joutuneensa siten häkkiin suljetuksi ja rattaille sijoitetuksi Don Quijote lausui:

— Lukuisia ja ylen merkillisiä historioita olen lukenut vaeltavista ritareista, mutta milloinkaan en ole lukenut, en nähnyt enkä kuullut, että vaeltavia ritareita kuljetetaan tällä tavalla ja niin vitkaan kuin näiden laiskojen ja hitaiden elukkain vauhti edellyttää, sillä heitä kuljetetaan yleensä ilmojen teitä, ihmeen nopeasti, jossakin taajassa ja tummassa pilvessä, tulisissa vaunuissa tai jonkin hippogryfin tai muun sellaisen eläimen selässä; mutta minua kuljetetaan nyt härkärattailla, ja se saa minut totisesti aivan ymmälle! Mutta saattaa olla, että nykyaikaiset ritariseikat ja noituudet tapahtuvat toisin kuin entiset. Ja mahdollista myös, koska minä olen aivan uudenlainen ritari maailmassa ja ensimmäinen, joka on herättänyt jälleen eloon seikkailevan ritarikunnan jo unhoon vaipuneen toimen, että äskeisimpinä aikoina on keksitty toisenlaisia noituuksia ja toisenlaisia tapoja noiduttujen kuljettamista varten. Mitä sinä siitä arvelet, Sancho poikani?

— En minä tiedä, mitä siitä arvelisin, — vastasi Sancho — sillä en ole lukenut vaeltavaa kirjallisuutta niin paljon kuin teidän armonne; mutta uskallan kumminkin vakuuttaa ja vannoa, etteivät nämä täällä liikkuvat haamut ole aivan oikeata väkeä.

— Oikeata väkeä? Hyvä isä! — virkkoi Don Quijote. — Kuinka ne voisivat olla oikeata väkeä, kun ovat kaikki pelkkiä piruja, jotka ovat paneutuneet aaveruumiiseen tullakseen tätä tekemään ja saattamaan minua tähän tilaan? Jos tahdot nähdä, että on niin laita, kosketa niitä ja tunnustele niitä, niin tulet huomaamaan, että niiden ruumis on pelkkää ilmaa ja vain näennäisesti olemassa.

— Jumaliste, armollinen herra, — virkkoi Sancho — minä olen jo niitä koskettanut, ja tuo piru, joka tuossa niin touhuissaan hyörii, on oikein turpea äijä ja muutenkin aivan toisenlainen kuin olen kuullut pirujen olevan; väitetään näet, että ne kaikki haisevat tulikiveltä ja muulta pahalta, mutta tämä tuoksahtaa ambralta puolen peninkulman päähän.

Sancho tarkoitti Don Fernandoa, joka hienona herrana varmaan tuoksui niinkuin Sancho oli sanonut.

— Älä sitä ihmettele, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — sinun näet tulee tietää, että pirut ovat hyvin ovelia ja että he, vaikka heillä on hajuja mukanaan, eivät itse haise miltään, koska ovat henkiä, ja jos haisevat, eivät voi haista miltään hyvältä, vaan pahalta ja inhoittavalta. Ja syy siihen on tämä: koska he, missä liikkuvatkin, aina kuljettavat helvettiä mukanaan eivätkä voi saada minkäänlaista lievitystä tuskiinsa, ja koska hyvä tuoksu on ilahduttavaa ja miellyttävää, niin he eivät mitenkään voi tuoksua hyvältä; ja jos sinusta tuntuu, että mainitsemasi pahahenki tuoksuu ambralta, niin joko sinä erehdyt tai hän yrittää sinua pettää järjestämällä asiat niin, ettet sinä voi pitää häntä pahanahenkenä.

Näin keskustelivat isäntä ja palvelija; mutta Don Fernando ja Cardenio pelkäsivät, että Sancho saisi täyden selon heidän juonestaan, koska hän jo nyt vainusi siitä yhtä ja toista, päättivät senvuoksi kiirehtiä lähtöä, kutsuivat syrjään majatalon isännän ja käskivät hänen satuloida Rocinanten ja valjastaa Sanchon aasin; ja isäntä teki mitä kiiruimmin työtä käskettyä. Kirkkoherra oli sillävälin sopinut järjestyksenvalvojien kanssa, että he saattaisivat Don Quijoten kotiin saaden palkaksi määrätyn päivärahan. Cardenio ripusti Rocinanten satulankaareen toiselle puolen kilven, toiselle parranajovadin, antoi Sancholle merkin nousta aasinsa selkään ja tarttua Rocinanten ohjaksiin sekä sijoitti rattaitten kummallekin puolelle järjestyksenvalvojan pyssyineen. Rattaat eivät kumminkaan olleet vielä lähteneet liikkeelle, kun majatalon emäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes tulivat sanomaan Don Quijotelle jäähyväisiä ollen katkerasti itkevinään hänen onnettomuuttaan. Don Quijote lausui heille:

— Älkää itkekö, hyvät arvoisat naiset; kaikkia näitä onnettomuuksia joutuvat välttämättä kokemaan ne, jotka harjoittavat minun harjoittamaani tointa, ja minä en suinkaan pitäisi itseäni suurimaineisena vaeltavana ritarina, elleivät nämä kovat kohtalot olisi tulleet minun osakseni; tällaista näet ei satu milloinkaan vähäpätöisille ja vähämaineisille ritareille, sillä kukaan maailmassa ei muista heitä; mutta urhoollisia muistetaan: on paljon sellaisia ruhtinaita ja monia muita ritareita, jotka kadehtivat heidän miehuuttaan ja urhoollisuuttaan ja yrittävät huonoilla keinoilla tuhota hyviä ihmisiä. Mutta hyve on sittenkin niin voimallinen, että se aivan yksinään, huolimatta kaikesta siitä velhoudesta, johon oli perehtynyt sen ensimmäinen keksijä Zoroaster, suoriutuu voittajana kaikista vaaroista ja levittää valoaan maailmaan niinkuin aurinko sitä levittää taivaalle. Suokaa minulle anteeksi, ihanat naiset, jos olen epähuomiossa tullut tuottaneeksi teille jotakin ikävyyttä (tahtoen ja tietäen en ole sitä tuottanut koskaan kenellekään), ja rukoilkaa Jumalaa vapauttamaan minut tästä vankeudesta, johon joku ilkeämielinen noita on minut saattanut; jos pääsen siitä vapaaksi, niin muististani ei häivy se suosio, jota olette tässä linnassa minulle osoittaneet, vaan minä tulen siitä kiittämään, sitä korvaamaan ja palkitsemaan ansion mukaan.

Linnan rouvien näin seurustellessa Don Quijoten kanssa kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Fernandolle ja hänen kumppaneilleen, kapteenille ja hänen veljelleen sekä naisille, jotka olivat varsin tyytyväisiä, erittäinkin Dorotea ja Luscinda. Kaikki syleilivät toisiaan ja lupasivat antaa toisilleen tietoa kohtaloistaan. Don Fernando ilmoitti kirkkoherralle, minne hänen piti kirjoittaa antaen tietoa, kuinka Don Quijote alkoi voida, vakuutti, ettei mikään voinut hänestä olla mieleisempää kuin sellaisten tietojen saaminen, ja lupasi itse kirjoittaa kirkkoherralle kaikesta, minkä arvasi häntä huvittavan, omasta naimisiinmenostaan ja Zoraidan kasteesta, Don Luisin asian kehittymisestä ja Luscindan palaamisesta kotiinsa. Kirkkoherra lupasi täyttää kaikki pyynnöt täsmällisesti. He syleilivät toisiaan vielä kerran ja lausuivat jälleen ystävällisiä vakuutuksiaan. Kirkkoherran luo tuli majatalon isäntä, toi hänelle joitakin papereita, jotka sanoi löytäneensä sen matkalaukun sivutaskusta, missä oli ollut Kertomus mielettömästä uteliaisuudesta, ja kehoitti kirkkoherraa ottamaan ne kaikki, koska matkalaukun omistaja ei ollut palannut sitä hakemaan; hän ei niistä välittänyt, kun ei osannut lukea. Kirkkoherra kiitti häntä, selaili heti papereita ja huomasi, että alkuun oli kirjoitettu: Kertomus Rinconetesta ja Cortadillosta,[41] mistä hän arvasi, että se oli jokin kertomus, ja muistaessaan, että kertomus mielettömästä uteliaisuudesta oli ollut hyvä, hän otaksui tämänkin samanlaiseksi, koska ne saattoivat olla saman tekijän tuotteita, ja otti ne haltuunsa lukeakseen ne, kun saisi siihen tilaisuutta.

Hän nousi nyt ratsunsa selkään, ja samoin teki hänen ystävänsä parturi. Kummallakin oli kasvoillaan naamio, jottei Don Quijote heitä heti tuntisi, ja niin he lähtivät ratsastamaan rattaitten jäljessä. He olivat järjestyneet seuraavalla tavalla: edellä kulkivat rattaat, joita ajoi niiden omistaja, kummallakin puolella ratsasti, kuten sanottu, järjestyksenvalvoja pyssyineen, sitten tuli Sancho Panza aasillaan taluttaen Rocinantea suitsista, ja kaikkein viimeisinä tulivat kirkkoherra ja parturi ratsastaen voimakkailla muuleillaan, kasvot peitettyinä, kuten jo mainittiin, vakavina ja arvokkaina ja noudattaen härkien hidasta astuntaa. Don Quijote istui häkissään, kädet sidottuina ja jalat suorina, nojaten rimaristikkoon niin hiljaisena ja kärsivällisenä kuin ei olisi ollutkaan elävä ihminen, vaan kivipatsas. Niin he matkasivat hitaasti ja hiljaisina noin kaksi peninkulmaa ja saapuivat sitten erääseen laaksoon, missä häränajajan mielestä oli sopiva paikka levätä ja päästää härät laitumelle, mutta hänen mainittuaan asiasta kirkkoherralle parturi arveli, että oli parempi mennä hiukan kauemmaksi, sillä hän tiesi erään lähellä näkyvän kukkulan takana olevan toisen laakson, paljon ruohokkaamman ja kaikin puolin paremman kuin se, johon nyt aiottiin pysähtyä. Parturin ehdotukseen suostuttiin, ja niin lähdettiin taas jatkamaan matkaa.

Samassa kirkkoherra kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi, että heidän jäljessään tuli kuusi tai seitsemän ryhdikästä ja upea-asuista ratsumiestä, jotka pian heidät saavuttivat, koska eivät kulkeneet härkien velttoon ja rauhalliseen tahtiin, vaan niinkuin ainakin miehet, jotka ratsastivat tuomioherran muuleilla ja toivoivat pian ehtivänsä päivällislevolle majataloon, joka näkyi tuskin penikulman päässä sieltä. Kiireesti kulkevat saapuivat kohta hitaasti vaeltavien luo, ja molemmin puolin tervehdittiin kohteliaasti. Nähdessään hyvin järjestetyn kulkueen, rattaat, järjestyksenvalvojat, Sanchon, Rocinanten, kirkkoherran ja parturin sekä vielä häkkiin suljetun ja sidotun Don Quijoten, eräs tulijoista, joka sanalla sanoen oli Toledon tuomioherra ja toisten hänen kanssaan matkustavien isäntä, ei voinut olla kysymättä, miksi miestä kuljetettiin sillä tavalla, vaikka olikin järjestyksenvalvojain virkamerkit nähtyään jo arvaillut, että hänen täytyi olla joku katala rosvo tai muu pahantekijä, jonka rankaiseminen oli Pyhän Veljeskunnan tehtävä. Toinen järjestyksenvalvojista, jolta hän asiaa tiedusteli, vastasi:

— Arvoisa herra, mitä siihen tulee, että tämä herra matkustaa tällä tavalla, niin selittäköön hän sen itse, sillä me emme sitä tiedä.

Don Quijote kuuli keskustelun ja sanoi:

— Oletteko te, armolliset herrat ritarit, kenties tutustuneet ja perehtyneet siihen, mikä koskee vaeltavaa ritarikuntaa? Jos olette, niin minä kerron teille onnettomuuksistani; ellette, ei minun kannata vaivautua niistä puhumaan.

Sillävälin olivat saapuneet luo kirkkoherra ja parturi, jotka huomasivat matkustavaisten keskustelevan Don Quijote Manchalaisen kanssa ja tahtoivat vastata niin, ettei heidän juonensa tulisi ilmi.

Tuomioherra vastasi Don Quijoten lausumaan:

— Olen kyllä, hyvä ystävä; minä näet tunnen ritariromaanit paremmin kuin Villalpandon Summulat.[42] Ellei siis ole muusta kysymys, voitte empimättä kertoa minulle, mitä haluatte.

— Tapahtukoon niin Jumalan nimeen — virkkoi Don Quijote. — Koska on niin laita, tahdon ilmoittaa teille, herra ritari, että matkustan noiduttuna tässä häkissä ilkeiden noitien kateuden ja petoksen tähden; hyve näet saa osakseen enemmän vainoa pahojen kuin rakkautta hyvien taholta. Minä olen vaeltava ritari, mutta en kuulu niihin, joiden nimeä Maine ei ole milloinkaan muistanut voidakseen sen piirtää ikuisiksi ajoiksi kirjoihinsa, vaan kuulun niihin, jotka itse kateuden, kaikkien Persiassa syntyneitten maagien, Intiassa siinneitten bramaanien ja etiooppialaisten gymnosofistien uhalla ja heistä huolimatta tulevat piirtämään nimensä kuolemattomuuden temppeliin, jotta se olisi tuleville ajoille esimerkkinä ja mallina, josta vaeltavat ritarit näkevät, miten heidän on meneteltävä, jos tahtovat päästä asetoimen huipulle ja sen kunniakkaisiin korkeuksiin.

— Herra Don Quijote Manchalainen puhuu totta, — sanoi nyt kirkkoherra — sillä hän matkustaa noiduttuna näillä rattailla, ei omien syittensä ja syntiensä tähden, vaan niiden ilkeämielisyyden vuoksi, joille hyve on hulluutta ja urhoollisuus pahennusta. Hän on, armollinen herra, Murheellisen hahmon ritari, jonka nimen kenties olette joskus jo kuullut ja jonka urhoolliset teot ja suuret sankarityöt tullaan kirjoittamaan kestävään pronssiin ja ikuiseen marmoriin, miten kateus väsymättä yrittäneekin niitä himmentää ja ilkeys niitä peittää.

Kuullessaan vangitun ja vapaan puhuvan samaan sävyyn tuomioherra oli valmis tekemään ihmeissään ristinmerkin voimatta käsittää, mitä miehelle oli tapahtunut; ja sama ihmetys valtasi kaikki, jotka kuuluivat hänen seuraansa. Sillävälin Sancho Panza oli tullut luo kuuntelemaan keskustelua ja sanoi kaiken muun hyvän lisäksi:

— Hyvät herrat, saatte pitää minusta tai olla pitämättä sen vuoksi, mitä nyt teille sanon, mutta seikka on se, ettei herrani Don Quijote ole noiduttu enempää kuin oma äitini: hän on täydellä järjellä, hän syö, juo ja tekee tarpeensa samoinkuin muut ihmiset ja samoinkuin hän ne teki eilen, ennenkuin hänet pantiin häkkiin. Ja jos kerran niin on, kuinka tahdotaan minulle uskotella, että hänet on noiduttu? Minä näet olen kuullut monen henkilön sanovan, etteivät noidutut syö, nuku eivätkä puhu, mutta minun isäntäni puhuu enemmän kuin kolmekymmentä asianajajaa, kun häntä vain ei estetä.

Sancho kääntyi katsomaan kirkkoherraa ja jatkoi näin:

‒ Voi, voi, herra kirkkoherra, herra kirkkoherra! Luuliko teidän armonne, etten minä teitä tunne ja luuletteko ehkä, etten minä arvaa ja aavista, mihin nämä uudet noituudet tähtäävät? Tietäkää siis, että minä tunnen teidät, vaikka kuinka kasvonne peittäisitte, ja tietäkää, että ymmärrän tarkoituksenne, vaikka kuinka yrittäisitte juonianne salata. Sanalla sanoen, hyve ei voi elää, missä kateus vallitsee, eikä anteliaisuus, missä itaruus. Piru pirun periköön; ellei teidän kunnianarvoisuutenne olisi asiaan sekaantunut, niin herrani olisi nyt jo nainut prinsessa Minomicónan ja minä olisin vähintään kreivi, sillä muuta ei voinut odottaa hyvältä isännältäni Murheellisen hahmon ritarilta, jolle olen tehnyt niin suuria palveluksia. Mutta nyt huomaan olevan totta, mitä sanotaan: Onnen ratas pyörii vikkelämmin kuin myllyn ratas, ja ne, jotka eilen kukkuivat ylimmällä oksalla, makaavat tänään maassa. Lapsiani ja eukkoani minun tulee surku; he saattoivat ja heidän pitikin toivoa näkevänsä isän tulevan kotiin jonkin saaren tai valtakunnan käskynhaltiana tai varakuninkaana, mutta nyt he näkevätkin hänen tulevan tallirenkinä. Kaikella, mitä tässä sanon, herra kirkkoherra, tahdon vain hartaasti pyytää teidän kunnianarvoisuuttanne omantuntonne nimessä ajattelemaan, kuinka huonosti herraani kohdellaan, ja varomaan, ettei Jumala toisessa elämässä vaadi teitä tilille tästä isäntäni vangitsemisesta ja lue teidän syyksenne, että herrani Don Quijoten täytyy tänä vankeutensa aikana jättää suorittamatta niin monta avunantoa ja hyväätyötä.

— Älkää puhuko pötyä! — sanoi nyt parturi. — Oletteko siis tekin, Sancho, samaa lajia kuin teidän isäntänne? Huomaanpa totisesti, että teidät pitää sulkea hänen kanssaan häkkiin ja noitua samoinkuin hänet, koska teitäkin vaivaa hänen hulluutensa ja hänen ritariseikkansa. Pahaksi onneksi näytte olevan hänen lupauksistaan raskaana, ja valitettavasti on päähänne piintynyt tuo saari, jota niin kovin himoitsette.

— En minä ole mistään raskaana, — vastasi Sancho — eikä tätä poikaa saa raskaaksi kukaan, ei itse kuningaskaan, ja vaikka olen köyhä, olen vanhaa kristittyä juurta, en ole velkaa kenellekään, ja jos himoitsen saaria, niin toiset himoitsevat paljon huonompaa, ja kukin saa palkan teoistaan, ja koska kerran olen mies, voin päästä vaikka paaviksi ja sitä helpommin jonkin saaren käskynhaltiaksi, varsinkin, kun herrani voi niitä valloittaa niin paljon, ettei tiedä, kenelle niitä jakaisi. Ottakaa vaari omista sanoistanne, herra parturi, sillä parran ajeleminen ei ole koko maailma, ja onhan sentään pieni ero Pekan ja Paavon välillä. Minä sanon tämän siksi, että me kaikki tunnemme toisemme, eikä minua tarvitse yrittääkään puijata. Ja mitä tuohon isäntäni noitumiseen tulee, niin Jumala totuuden tietää, ja jääköön se sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.

Parturi ei viitsinyt vastata Sancholle, jottei tämä yksinkertaisuudessaan ilmoittaisi, mitä hän ja kirkkoherra yrittivät parhaansa mukaan salata. Kirkkoherra oli samaa peläten kehoittanut tuomioherraa ratsastamaan hänen kanssaan hiukan edelle, luvaten hänelle kertoa häkkiin suljetun miehen salaisuuden ja muita seikkoja, jotka luultavasti häntä huvittaisivat. Tuomioherra noudatti kehoitusta, ajoi palvelijoineen edelle hänen kanssaan ja kuunteli tarkasti, mitä hänellä oli kerrottavaa Don Quijoten oloista, elämästä, hulluudesta ja tavoista. Kirkkoherra kertoi lyhyesti, mikä oli ollut syynä hänen mielenvikaansa, mainitsi kaikki hänen kohtalonsa aina siihen saakka, kun hänet oli pantu tuohon häkkiin, ja selitti tarkoituksen olevan kuljettaa hänet kotipaikalle, jotta saataisiin nähdä, löytyikö hänen hulluuteensa mitään parannuskeinoa. Tuomioherra ja hänen palvelijansa joutuivat jälleen ihmeisiinsä kuullessaan Don Quijoten merkillisen tarinan, ja kuunneltuaan sen loppuun saakka tuomioherra sanoi:

‒ Totta totisesti, herra kirkkoherra, minä puolestani olen sitä mieltä, että nuo niinsanotut ritariromaanit ovat yhteiskunnalle vaarallisia. Vaikka olenkin joutilaan ja väärän mielihalun yllyttämänä lukenut alun useimmista, jotka ovat painosta ilmestyneet, en ole milloinkaan saanut lukeneeksi yhtäkään niistä alusta loppuun, sillä minusta tuntuu, että ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän yhtä ja samaa ja ettei tähän eikä tuohon, toiseen tai toiseen sisälly sen enempää. Ja minun mielestäni sellaiset kirjat ja sepitelmät kuuluvat siihen tarinalajiin, jota nimitetään miletolaiseksi ja jonka järjettömät kertomukset pyrkivät yksinomaan huvittamaan eikä ollenkaan opettamaan, aivan päinvastoin kuin opettavaiset kertomukset, joista on samalla kertaa huvia ja hyötyä. Vaikka sellaisten kirjojen päätarkoituksena on huvittaminen, en kumminkaan tiedä, kuinka ne voivat tämän tarkoituksensa saavuttaa, kun ovat aivan täynnä niin suuria ja mielettömiä hullutuksia; täytyyhän näet sielussa syntyvän ilon johtua kauneudesta ja sopusoinnusta, jota ruumiin tai hengen silmillä nähdään olioissa, joita näkö tai mielikuvitus sielulle tarjoavat; mikään sellainen olio, johon sisältyy rumuutta ja epäsuhdetta, ei voi tuottaa meille minkäänlaista tyydytystä. Millaista kauneutta tai millaista osien ja kokonaisuuden ja kokonaisuuden ja osien välillä vallitsevaa hyvää suhdetta voisikaan olla sellaisessa kirjassa tai tarinassa, jossa joku kuusitoistavuotias poika iskee miekalla tornin korkuista jättiläistä halkaisten hänet kahtia, kuin hän olisi mantelitahdasta, tai kun meille taistelua kuvailtaessa ensin sanotaan, että vihollisen puolella on miljoona sotureita, mutta meidän tulee siitä huolimatta uskoa, tahdoimme tai emme, että tuota suurta sotajoukkoa vastaan käyvä ritari, kirjan sankari, on saanut voiton yksinomaan väkevän käsivartensa voimalla? Ja mitä meidän pitääkään ajatella nähdessämme, kuinka helposti jonkin kuningas- tai keisarikunnan perijätär heittäytyy vaeltavan ja tuntemattoman ritarin syliin? Kenen ihmisen mieli, ellei se ole aivan karkea ja sivistymätön, voikaan saada tyydytystä lukiessaan, kuinka jokin suun torni täynnä ritareita kulkee yli meren kuin laiva myötätuulessa, on illalla Lombardiassa ja aamun koittaessa Intian papin Johanneksen[43] mailla tai muissa sellaisissa seuduissa, joista ei ollut tietoa Ptolemaiolla ja joita Marco Polo ei nähnyt? Ja jos tähän vastataan, että ne, jotka sellaisia kirjoja sepittävät, kirjoittavat niitä vain esittääkseen keksittyjä juttuja ja etteivät he niinmuodoin ole velvolliset pitämään silmällä omantunnontarkkuutta ja tosiasioita, niin minä puolestani vastaan heille, että keksitty tarina on sitä parempi, mitä todenmukaisemmalta se näyttää, ja miellyttää sitä enemmän, mitä enemmän siihen sisältyy todennäköistä ja mahdollista. Keksittyjen tarinain tulee sointua lukijoitten ymmärrykseen, ja ne pitää sommitella niin, että ne tekevät mahdottomankin käsitettäväksi, suuret asiat siedettäviksi, pitävät mieltä jännityksessä ja siten herättävät ihailua, liikutusta ja mielenkiintoa ihmettelyn ja ilon käydessä yhtä rintaa. Mutta mitään sellaista ei voi saada aikaan se, joka karttaa todennäköisyyttä ja todellisuuden jäljittelyä, mihin kirjallisen teoksen täydellisyys perustuu. Minä en ole nähnyt yhtäkään ritariromaania, jonka koko juoni muodostaisi yhden kokonaisuuden kaikkien sen eri osien kanssa, niin että keskiosa sointuisi alkuun ja loppu alkuun ja keskiosaan, vaan ne sommitellaan kokoon niin monista jäsenistä, että näyttää pikemmin siltä kuin olisi tarkoituksena muovata jokin epäsikiö tai hirviö kuin luoda sopusuhtainen hahmo. Sitäpaitsi ne ovat raskaita tyyliltään, niiden tapahtumat ovat epätodennäköisiä, lemmenseikat irstaita, käytöstapa kömpelöä, taisteluiden kuvaukset ylen laajoja, keskustelut typeriä, matkat järjettömiä, ja niistä puuttuu sanalla sanoen kaikki taiteellinen aisti, joten ne ansaitsisivat hyödyttömänä joukkiona joutua karkoitetuiksi kristittyjen ihmisten keskuudesta.

Kirkkoherra kuunteli erittäin tarkkaavasti tuomioherran puhetta, ja tämä näytti hänestä järkevältä mieheltä, jonka väitteet olivat aivan oikeat; hän siis sanoi tuomioherralle olevansa aivan samaa mieltä ja vihaavansa ritariromaaneja, mistä syystä hän oli polttanut kaikki Don Quijoten omistamat, joita oli ollut paljon. Hän kertoi, kuinka he olivat kirjastoa tarkastaneet, ja mainitsi, mitkä oli tuomittu tuleen heitettäviksi ja mitkä olivat saaneet pitää henkensä. Se nauratti kovin tuomioherraa, ja hän sanoi, huolimatta kaikesta siitä pahasta, mitä oli sellaisista kirjoista lausunut, havaitsevansa niissä erään hyvän puolen, nimittäin sen, että terävä ymmärrys voi niissä osoittaa kykyään, koska ne tarjoavat suuren ja avaran alueen, missä kynä saa liikkua aivan esteettömästi, kuvailla haaksirikkoja, myrskyjä, kahakoita ja taisteluita, esittää urhoollisen sotapäällikön kaikkine niine ominaisuuksineen, joita sellaiselta vaaditaan, niin että hän esiintyy varovaisena ja viisaana estäessään vihollisten kavaloita aikomuksia ja kaunopuhujana kehoittaessaan sotilaitaan johonkin ryhtymään tai jostakin luopumaan, kypsästi harkitsevana, päättäväisesti toimivana ja yhtä urhoollisena hyökkäystä odottaessaan kuin siihen käydessään, kuvata milloin valitettavan ja murheellisen tapahtuman, milloin taas iloisen ja odottamattoman sattuman, milloin ihanan naisen, kunniallisen, älykkään ja siveän, milloin hyvän kristityn ritarin, urhoollisen ja moitteettoman, milloin taas mielettömän kerskailevan barbaarin tai kohteliaan, urhoollisen ja harkitsevan ruhtinaan, kertoa vasallien kelpoisuudesta ja uskollisuudesta sekä hallitsijani jaloudesta ja auliudesta. Hän voi osoittaa olevansa milloin astrologi, milloin mainio kosmografi, milloin musiikkimies, milloin älykäs valtiomies, ja tarjoutuupa hänelle toisinaan, jos hän niin haluaa, tilaisuutta osoittaa olevansa velhokin. Hän voi esittää Odysseun viekkautta, Aeneaan hurskautta, Akhilleun urheutta, Hektorin onnettomia kohtaloita, Sinonin petoksia, Euryalon ystävyyttä, Aleksanterin anteliaisuutta, Caesarin miehuutta, Trajanuksen lempeyttä ja totuudenrakkautta, Zopyron uskollisuutta, Caton varovaa viisautta ja sanalla sanoen kaikkia niitä seikkoja, jotka voivat tehdä kuuluisan miehen täydelliseksi, joko niin, että hän sijoittaa sellaiset ominaisuudet yhteen ainoaan henkilöön, tai niin, että hän jakaa ne useampiin. Ja jos hän näin menetellessään voi käyttää miellyttävää tyyliä ja mielevää kekseliäisyyttä, joka mahdollisuuden mukaan nojautuu todellisuuteen, niin hän aivan varmaan saa syntymään korean ja monivärisen kudelman, joka valmistuttuaan osoittautuu niin täydelliseksi ja kauniiksi, että saavuttaa kirjallisuuden tavoitteleman korkeimman tarkoitusperän, joka, kuten jo sanoin, on siinä, että sellainen tuote samalla opettaa ja huvittaa. Sellaisten teosten vapaa esitystapa näet antaa tekijälle tilaisuutta esiintyä eepillisenä, lyyrillisenä, traagillisena ja koomillisena kirjailijana yhdistäen omassa olemuksessaan kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita runouden ja kaunopuheisuuden kauniisiin ja miellyttäviin tieteisiin sisältyy; eepillisiä teoksia näet voidaan kirjoittaa yhtä hyvin suorasanaisesti kuin runomittaisesti.

Kahdeksasviidettä luku,

jossa tuomioherra jatkaa esitystään ritariromaaneista ja muista hänen neronsa arvoisista asioista.

— Niin on laita kuin sanotte, herra tuomioherra, — lausui kirkkoherra — ja senvuoksi ovat sitäkin moitittavampia ne, jotka tähän saakka ovat sepittäneet sellaisia kirjoja välittämättä mistään järjellisyydestä, taiteesta tai säännöistä, joita ohjeinaan pitäen he voisivat saavuttaa suuren maineen suorasanaisen kirjallisuuden alalla, yhtä suuren kuin ovat säkeitten käyttäjinä saavuttaneet kreikkalaisen ja latinalaisen runouden molemmat ruhtinaat.

— Minä tunnustan — virkkoi tuomioherra — tunteneeni eräänlaista houkutusta ritariromaanin kirjoittamiseen ottaen siinä huomioon kaikki mainitsemani seikat, ja totta puhuen olen sitä jo kirjoittanutkin toista sataa sivua. Saadakseni selville, vastaako se omaa arviointiani, olen näyttänyt sen eräille henkilöille, jotka intohimoisesti harrastavat sellaista kirjallisuutta, oppineille ja älykkäille, mutta myös tietämättömille, jotka mielivät ainoastaan kuulla hullutuksia, ja he kaikki ovat arvostelleet sitä suopeasti; mutta siitä huolimatta en ole työtäni jatkanut, sillä ensinnäkin on minusta näyttänyt, että toimin siinä alalla, joka on ammatilleni vieras, ja toiseksi huomaan hyvin, että yksinkertaisia on paljon enemmän kuin viisaita; ja vaikka onkin parempi saada kiitosta muutamilta ymmärtäväisiltä kuin joutua monien typeräin ivailtavaksi, en sittenkään halua alistua tyhmänkopean suuren joukon sekavan arvostelun alaiseksi; he näet muodostavat suurimman osan sellaisten kirjojen lukijakuntaa. Mutta suurimpana syynä siihen, että lakkasin sitä kirjoittamasta enkä enää ole ajatellutkaan saattaa työtäni päätökseen, oli eräs omassa mielessäni tapahtunut harkinta, joka koski nykyisin esitettyjä näytelmiä. Minä ajattelin näin: »Jos ne näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkein useimmat selvästi mielettömiä, sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee ja hyväksyy ja kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtäville älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niinmuodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa, kuin hankkia itselleen suosio muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan.» Olen tosin toisinaan yrittänyt saada näyttelijöitä uskomaan, että he erehtyvät ollessaan sitä mieltä kuin ovat ja että he houkuttelisivat katsojikseen enemmän väkeä ja saavuttaisivat suurempaa mainetta, jos esittäisivät näytelmiä, jotka noudattavat taiteen sääntöjä, kuin esittämällä noita mielettömiä sepustuksia; mutta he ovat niin lujasti piintyneet omaan käsitykseensä, etteivät mitkään perustelut ja todistukset voi saada heitä siitä luopumaan. Muistan sanoneeni kerran eräälle sellaiselle itsepintaiselle: »Kuulkaahan, ettekö muista, että täällä Espanjassa muutamia vuosia sitten esitettiin kolme tragediaa,[44] jotka oli kirjoittanut eräs maamme mainio runoilija ja jotka olivat niin oivallisia, että kaikki kuulijat, sekä yksinkertaiset että älykkäät, sekä ihmisten suuri joukko että harvat valitut, joutuivat ihmetyksen, ihastuksen ja hämmästyksen valtaan ja että näytelmäin esittäjät saivat näistä kolmesta kappaleesta enemmän tuloja kuin kolmestakymmenestä myöhemmin sepitetystä parhaasta näytelmästä?» — »Epäilemättä», vastasi mainitsemani näyttelijä, »teidän armonne tarkoittaa näytelmiä Isabela, Phyllis ja Aleksandra.» — »Juuri niitä minä tarkoitan», sanoin minä, »ja sanokaa nyt, eivätkö ne tarkoin noudattaneet taiteen sääntöjä ja eivätkö ne miellyttäneet kaikkia ihmisiä siitä huolimatta, että olivat niiden sääntöjen mukaisia. Vika siis ei ole ihmisten suuren joukon, joka pyytää typeriä näytelmiä, vaan niiden, jotka eivät osaa tarjota mitään parempaa. Niin, Kostettu kiittämättömyys[45] ei ollut mikään typerä kappale, eikä mielettömyyttä ollut myöskään Numanciassa, ei näytelmässä Kauppias rakastajana, ei siinä, jonka nimi oli Suopea vihaajatar eikä muutamissa muissa, jotka ovat tuottaneet älykkäille tekijöilleen kunniaa ja mainetta ja aineellista hyötyä niille, jotka ovat niitä näyttämöltä esittäneet.» Minä lisäsin näihin perusteluihin vielä toisia, ja nähdäkseni sain hänet hieman hämilleen, mutta en niin täydellisesti vakuutetuksi, että hän olisi luopunut harhaluulostaan.

— Herra tuomioherra, — lausui nyt kirkkoherra — teidän tässä mainitsemanne seikka nostaa mieleeni vanhaa kaunaa, jota tunnen nykyisin suosittuja näytelmiä kohtaan aivan samassa määrässä kuin ritariromaaneja kohtaan, sillä sen sijaan, että näytelmän tulisi, kuten Cicero sanoo, olla inhimillisen elämän peili, tapojen esikuva ja totuuden kuvastaja, nykyaikana esitetyt näytelmät ovat mielettömyyden peilejä, typeryyksien esikuvia ja irstauden kuvastelijoita. Mitä suurempaa järjettömyyttä näet voisikaan esiintyä alalla, jota nyt käsittelemme, kuin se, että ensimmäisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa tuodaan näyttämölle kapalolapsi, joka toisessa kohtauksessa astuu näkyviin parrakkaana miehenä? Ja onko mitään typerämpää kuin se, että meille esitetään urhoollinen ukkorahjus ja pelkurimainen nuori mies, kaunopuheinen lakeija, hovipoika valtioneuvoksena, kuningas päiväpalkkalaisena ja prinsessa kyökkipiikana? Ja mitä sanonkaan siitä, miten otetaan huomioon aika, jona esitetyt tapahtumat voivat tai voisivat tulla suoritetuiksi? Olen nähnyt näytelmän, jonka ensimmäinen näytös alkaa Euroopassa, toinen Aasiassa ja kolmas päättyy Afrikassa, ja jonka neljäs näytös, jos siinä niitä olisi niin monta ollut, olisi varmaan päättynyt Amerikassa, joten sen tapahtumien näyttämönä olisivat olleet kaikki neljä maanosaa. Ja jos kerran on totta, että todellisuuden jäljitteleminen on näytelmässä kaikkein tärkeintä, niin kuinka on mahdollista niinkään keskinkertaisenkaan älyn tyytyä siihen, että kuvitellussa toiminnassa, joka tapahtuu kuningas Pipinin ja Kaarle Suuren aikoina, sen henkilön, joka näyttelee pääosaa, väitetään olevan keisari Heraklius, joka ristiä kantaen marssi Jerusalemiin ja valloitti pyhän haudan aivan samoin kuin Gottfried Bouillonilainen, vaikka näitä molempia erottavat toisistaan lukemattomat vuodet, ja kuinka on mahdollista, jos näytelmä perustuu pelkkään kuvitteluun, liittää siihen historiallisia tositapauksia ja sekoittaa mukaan kappaleita mitä erilaisimmille henkilöille eri aikoina sattuneista seikoista, eikä suinkaan siten, että ne vaikuttavat todennäköisiltä, vaan niin, että ne heti huomaa erehdyksiksi, joita ei mitenkään käy puolustaminen? Ja pahinta on, että on olemassa tietämättömiä ihmisiä, jotka väittävät, että sellainen on moitteetonta ja kaikki muu turhaa herkutteluhalua. Entä mitä sanomme, jos otamme käsiteltäviksi hengelliset näytelmät? Kuinka paljon vääriä ihmeitä niissä sepitetäänkään, kuinka paljon apokryfisiä ja väärinymmärrettyjä seikkoja, esittämällä toisen pyhimyksen ihmetöitä toisen tekeminä! Ja maallisissakin näytelmissä uskalletaan tehdä ihmeitä ollenkaan häikäilemättä tai harkitsematta, kun vain näyttää siltä, että jokin ihme tai ilmestys, kuten niitä nimitetään, näyttämölle hyvin sopii, niin että tietämätön väki voi ällistellä ja juosta näytelmää katsomaan. Mutta kaikki tämä on haitaksi totuudelle ja vahingoksi historialle sekä vielä häpeäksi espanjalaisille taiteilijoille, sillä ulkomaalaiset, jotka noudattavat erittäin tarkasti näytelmän lakeja, pitävät meitä barbaareina ja tietämättöminä huomatessaan kaikki meikäläisten tuotteitten typeryydet ja järjettömyydet. Ja tämän seikan puolustukseksi ei suinkaan riitä, jos sanotaan, että hyvin järjestettyjen yhteiskuntien tärkeimpänä tarkoituksena niiden salliessa näytelmiä julkisesti esitettävän on hankkia kansalle jotakin soveliasta huvia ja toisinaan johdattaa sen ajatuksia pois niistä huonoista haluista, joita joutilaisuus yleensä siittää, ja että, jos tämä tarkoitus kerran saavutetaan millaisilla näytelmillä tahansa, hyvillä tai huonoilla, ei ole mitään syytä säännöillä ja rajoittavilla määräyksillä pakottaa niiden sepittäjiä ja esittäjiä tekemään niistä sellaisia kuin niiden tulisi olla, koska, kuten sanottu, niiden tavoittelema päämäärä saavutetaan millaisella näytelmällä tahansa. Siihen minä vastaisin, että tuo tarkoitus saavutettaisiin aivan verrattomasti paremmin hyvillä näytelmillä kuin sellaisilla, jotka eivät vaatimuksia täytä, sillä taiteellisen ja hyvin sommitellun näytelmän kuuntelijalle ja katselijalle koituu iloa leikinlaskusta, oppia todellisuuden kuvauksesta, ihmettelyä tapahtumien sarjasta, uutta älyä järkevistä keskusteluista, varovaisuutta juonista, viisautta esimerkeistä, ja hän oppii vihaamaan pahetta ja rakastamaan hyvettä; kaikkia näitä mielenliikutuksia näet tulee hyvän näytelmän herättää kuulijan mieleen, olipa se kuinka sivistymätön ja turta tahansa, ja kerrassaan mahdotonta on, ettei näytelmä, johon sisältyvät kaikki nämä ominaisuudet, ilahduta ja huvita, tyydytä ja hyödytä paljoa enemmän kuin sellainen, josta ne puuttuvat, niinkuin ne enimmäkseen puuttuvat niistä, joita nyt tavallisesti esitetään. Mutta tämä ei ole näytelmiä sepittävien runoilijoiden syy, sillä muutamat heistä tietävät varsin hyvin, missä kohden erehtyvät, ja ovat erinomaisen hyvin selvillä siitä, mitä heidän tulee tehdä; mutta näytelmät ovat tulleet kauppatavaraksi, ja senvuoksi sanotaan ja sanotaan aivan oikein, etteivät näyttelijät niitä ostaisi, elleivät ne olisi mainittua laatua, ja niin runoilija kokee mukautua siihen, mitä häneltä vaatii näyttelijä, jonka tulee maksaa hänen työnsä. Tämän väitteen todenperäisyys käy ilmi niistä monista, melkein lukemattomista näytelmistä, joita on sepittänyt eräs meidän kaikkein nerokkaimpia kirjailijoitamme[46] ja jotka ovat niin miellyttäviä, niin hupaisia, runomuodoltaan niin hienoja, täynnä niin sujuvaa keskustelua, niin ytimekkäitä lauseita ja sanalla sanoen kieleltään niin erinomaisen kauniita ja tyyliltään niin jaloja, että maailma on tulvillaan hänen mainettansa; mutta hänkin on tahtonut mukautua näyttelijöiden makuun, ja senvuoksi eivät muutamat niistä ole saavuttaneet, niinkuin eräät, sitä täydellisyyttä, jota ne edellyttävät. Toiset sepittävät näytelmiään niin ajattelematta, mitä tekevät, että niiden tultua esitetyiksi näyttelijäin täytyy paeta pois peläten joutuvansa rangaistukseen, kuten ovat monta kertaa joutuneetkin, koska ovat esittäneet seikkoja, jotka ovat solvanneet hallitsevia ja häpäisseet joitakin ylhäisiä sukuja. Mutta kaikista näistä epäkohdista päästäisiin ja lisäksi useista muista, jotka jätän tässä mainitsematta, jos hovissa olisi joku älykäs ja hienoaistinen henkilö, joka tarkastaisi kaikki näytelmät, ennenkuin niitä esitetään, ei ainoastaan niitä, joita näytellään pääkaupungissa, vaan kaikkia, joita haluttaisiin esittää koko Espanjassa, ja minkään paikkakunnan viranomaiset eivät saisi sallia mitään näytelmää esitettävän, ellei olisi sellaista sinetöityä ja allekirjoitettua hyväksymiskirjaa. Jos asia olisi niin järjestetty, pitäisivät näyttelijät huolen näytelmien lähettämisestä pääkaupunkiin ja voisivat sitten kaikessa rauhassa niitä esittää, ja näytelmien sepittäjät tekisivät työnsä huolellisemmin ja tarkemmin, koska tietäisivät teostensa joutuvan asiantuntijan ankaran tarkastuksen alaiseksi; silloin kirjoitettaisiin hyviä näytelmiä ja saavutettaisiin mitä varmimmin niiden tarkoitusperä: ne huvittaisivat yleisöä, saisivat osakseen Espanjan etevimpien henkilöiden hyväksymisen, näyttelijöillä olisi siitä etua ja suojaa, eikä tarvitsisi nähdä vaivaa heitä rankaisemalla; ja jos jollekin toiselle tai samalle henkilölle annettaisiin tehtäväksi tarkastaa uusia ritariromaaneja, niin varmaan voisi ilmestyä joitakin niin täydellisiä kuin teidän armonne mainitsi, sellaisia, jotka rikastuttaisivat kieltämme kaunopuheisuuden miellyttävillä ja kallisarvoisilla aarteilla ja saisivat aikaan, että vanhojen kirjojen maineen himmentäisivät loistavat uudet teokset, jotka ilmestyisivät ihmisten soveliaaksi ajanvietteeksi, eikä ainoastaan joutilaita, vaan myös sellaisia varten, joilla ei ole kovin paljon vapaata aikaa, sillä jousta ei voi pitää aina jännitettynä, eikä ihmisen heikko luonnollinen olemus pysy voimassa, ellei se saa jotakin soveliasta virkistystä.

Niin kauas tuomioherra ja kirkkoherra olivat ehtineet keskustelussaan, kun parturi lähestyi heitä, saavutti heidät ja sanoi kirkkoherralle:

— Tässä, herra lisensiaatti, on se paikka, jonka minä sanoin sopivan levähdyspaikaksemme, koska härät voivat sillävälin syödä tuoretta ja vehmasta ruohoa.

— Siltä se minustakin näyttää — vastasi kirkkoherra.

Hänen ilmoitettuaan tuomioherralle, mitä aikoi tehdä, tämäkin päätti näkyvissä olevan kauniin laaksomaiseman houkuttelemana jäädä heidän seuraansa nauttiakseen viehättävästä paikasta ja keskustelusta kirkkoherran kanssa, johon hän oli jo ehtinyt kiintyä, sekä saadakseen yksityiskohtaisemmin kuulla Don Quijoten urotöistä. Niin hän käski muutamia palvelijoistaan lähtemään majataloon, joka ei sijainnut pitkän matkan päässä, ja noutamaan sieltä, mitä siellä saattoi olla syötävää, heitä kaikkia varten, koska aikoi viettää tässä koko iltapuolen. Siihen vastasi eräs hänen palvelijoistaan, että heidän muonamuulinsa, joka varmaan oli jo ehtinyt majataloon, kuljetti niin paljon ruokavaroja, ettei majatalosta tarvinnut hankkia muuta kuin kauroja muuleja varten.

— Koska on niin laita, — sanoi tuomioherra — viekää sinne kaikki juhdat ja lähettäkää muonamuuli tänne.

Tällävälin Sancho huomasi voivansa puhua isäntänsä kanssa epäilyttäviltä tuntuvien matkakumppaneitten, kirkkoherran ja parturin, keskustelua kuulematta. Hän siis lähestyi häkkiä, missä hänen isäntäänsä kuljetettiin, ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, keventääkseni omaatuntoani tahdon teille sanoa, kuinka teidän noitumisen laita oikeastaan on; seikka näet on se, että ne, jotka tässä liikkuvat kasvot peitettyinä, ovat oman paikkakuntamme kirkkoherra ja parturi, ja minä ajattelen, että he ovat keksineet tämän juonen ja kuljettavat teitä tällä tavalla pelkästä kateudesta, joka heitä vaivaa, koska teidän armonne on niin paljon etevämpi kuin he suurten mainetöiden suorittajana. Jos kerran lähdetään tästä tosiasiasta, niin siitä seuraa, ettei teitä ole noiduttu, vaan petetty ja puijattu. Tämän asian todistukseksi tahdon kysyä teiltä erästä seikkaa, ja jos te minulle vastaatte niinkuin uskon teidän välttämättä vastaavan, niin petos tulee aivan kouraantuntuvaksi ja saatte nähdä, ettei teitä ole noiduttu, vaan että teidän järkenne on hämmentynyt.

‒ Kysy mitä mielesi tekee, parahin Sancho; ‒ vastasi Don Quijote — minä kyllä tyydytän sinut ja annan tietoa kaikesta, mitä haluat. Mutta mitä tulee siihen väitteeseesi, että nuo, jotka meidän ympärillämme liikkuvat, ovat paikkakuntalaisiamme ja tuttaviamme, kirkkoherra ja parturi, niin saattaa kyllä näyttää siltä kuin he itse tässä olisivat, mutta ei sinun silti pidä suinkaan uskoa, että he ovat tässä luonamme aivan todellisina ja ilmielävinä. Sinun tulee vain uskoa ja ymmärtää, että heidän näyttäessään niiltä henkilöiltä, jotka mainitsit, täytyy olla niin laita, että ne, jotka ovat minut noituneet, ovat paneutuneet heidän hahmoihinsa ja näköisikseen; noitien näet on aivan helppo omaksua mikä hahmo tahansa, ja he ovat paneutuneet mainitsemiksesi ystäviksemme antaakseen sinulle aihetta luulla, mitä luulet, ja houkutellakseen sinut harhaluulojen sokkeloihin, joista et voi selviytyä, vaikka sinulla olisi Theseun lanka. Luultavasti he ovat menetelleet niin myös siitä syystä, että saisivat päätökseni horjumaan ja etten minä oikein oivaltaisi, miltä taholta tämä onnettomuus osakseni tulee; kun näet toiselta puolen sinä sanot minulle, että minua saattelevat oman paikkakuntamme parturi ja kirkkoherra, ja toiselta puolen huomaan olevani häkissä ja tiedän, etteivät mitkään inhimilliset voimat, elleivät ne ole yliluonnollisia, olisi voineet minua häkkiin sulkea, niin mitä tahdot minun sanovan tai ajattelevan muuta kuin että minua kohdannut noituus käy yli kaikkien niiden, joista olen lukenut noiduttuja vaeltavia ritareita käsittelevissä historioissa. Voit siis aivan huoletta luopua siitä luulosta, että he ovat niitä henkilöitä, joiksi heitä väität, sillä he ovat niitä yhtä vähän kuin minä olen turkkilainen. Mutta mitä siihen tulee, että haluat minulta jotakin kysyä, niin kysy, ja minä vastaan sinulle, vaikka kyselisit minulta tästä hamaan huomiseen saakka.

— Pyhä Jumalan äiti! — kirkaisi Sancho. — Onko mahdollista, että teidän armonne on niin kovapäinen ja niin heikkoajuinen, ettei huomaa, että se, mitä sanon, on silkkaa totta ja että tähän teidän vangitsemiseenne ja onnettomuuteenne on suurempana syynä ilkeys kuin noituus? Jos kumminkin on niin laita, niin tahdon teille selvästi todistaa, ettei tässä ole kysymyksessä mikään noituus. Sanokaa siis minulle, niin totta kuin toivotte Jumalan pelastavan teidät tästä surkeudesta ja niin totta kuin haluatte päästä armollisen neidin Dulcinean syliin, kun kaikkein vähimmin sitä aavistatte…

— Lakkaa minua vannottamasta — sanoi Don Quijote — ja kysy minulta, mitä haluat; sanoinhan sinulle jo, että vastaan sinulle aivan täsmällisesti.

— Sitähän minä juuri haluan, — vastasi Sancho — ja pyydän teitä nyt minulle sanomaan, mitään lisäämättä tai pois ottamatta, aivan totuuden mukaisesti, niinkuin voi odottaa sanovan ja niinkuin sanovat kaikki ne, jotka harjoittavat asetointa, niinkuin teidän armonne sitä harjoittaa, vaeltavan ritarin nimellä…

— Minä sanon, etten valehtele vähääkään — vastasi Don Quijote. — Kysy nyt vihdoinkin, sillä minua totisesti jo väsyttävät kaikki nuo sinun selityksesi, anomuksesi ja esipuheesi, Sancho.

— Minä olen siis aivan varma isäntäni rehellisyydestä ja totuudenrakkaudesta, ja niinmuodoin, koska tämä seikka on meille tärkeä, kysyn, luvalla sanoen, onko teidän armonne, sinä aikana, jonka olette viettänyt häkissä ja oman luulonne mukaan noiduttuna, tuntenut halua ja kutsumusta tehdä suurempaa tai pienempää, kuten on tapana sanoa.

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat puhuessasi suuremman ja pienemmän tekemisestä, Sancho; sano asia selvemmin, jos toivot minun siihen selvästi vastaavan.

— Onko mahdollista, ettei teidän armonne ymmärrä, mitä merkitsee pienemmän ja suuremman tekeminen? Sehän opetetaan lapsille jo heitä rinnoista vieroitettaessa. Tietäkää siis, että tarkoitan, oletteko tuntenut tarvetta tehdä, mitä ei voi jättää kenenkään toisen tehtäväksi.

— Ahaa, nyt minä ymmärrän, Sancho! Olen toki jo monta kertaa, ja nytkin on sellainen vaiva. Päästä minut tästä pulasta, sillä tässä ei ole enää kaikki oikein hyvässä siivossa!

Yhdeksäsviidettä luku,

missä kerrotaan siitä älykkäästä keskustelusta, joka Sancho Panzalla oli isäntänsä Don Quijoten kanssa.

— Kas niin! — sanoi Sancho. — Nyt olette kiikissä juuri tätä minä tahdoin saada tietää, halusin sitä täydestä sydämestäni. Kuulkaahan, armollinen herra: voitteko kieltää, mitä yleensä sanotaan ihmisestä, joka on huonovointinen: »En tiedä mikä häntä vaivaa, hän ei syö, ei juo, ei nuku eikä vastaa kunnollisesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan näyttää ihan kuin noidutulta»? Tästä voimme päätellä, että ne, jotka eivät syö, juo ja nuku ja tee luonnollisia tarpeitaan, kuten sanoin, ne ovat noidutuita, mutta eivät ne, joilla on sellaisia haluja kuin teidän armollanne, joka juo, kun hänelle juotavaa tarjotaan, syö, kun sattuu syötävää olemaan, ja vastaa kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin.

— Sinä puhut totta, Sancho; — vastasi Don Quijote — mutta olenhan jo sinulle sanonut, että on monenlaista noituutta, ja voisihan olla niinkin, että toinen laji ajan pitkään muuttuu toiseksi ja että noidutut henkilöt nykyisin yleisesti tekevät kaikkea, mitä minä teen, vaikka eivät ole ennen niin tehneet. Eri aikojen erilaista käytäntöä vastaan ei niinmuodoin sovi väitellä eikä siitä voi tehdä mitään johtopäätöksiä. Minä tiedän ja olen aivan selvillä siitä, että olen noiduttu, ja se riittää omantuntoni rauhoittamiseksi; tunnonvaivani näet olisivat ylen suuret, jos ajattelisin, etten ole noiduttu, mutta siitä huolimatta suostuisin jäämään tähän häkkiin laiskana ja pelkurimaisena, laiminlyöden mahdollisen avunannon monille hädänalaisille ja onnettomille, jotka varmaan tälläkin hetkellä kipeästi kaipaavat minun apuani ja suojaani.

— Kaikesta huolimatta — virkkoi Sancho — väitän, että suuremmaksi vakuudeksi ja varmuudeksi olisi hyvä, jos teidän armonne kokisi päästä tästä vankeudesta (ja minä lupaan kaikin voimin teitä auttaa, vieläpä teidät siitä vapauttaakin), yrittäisitte jälleen nousta kelpo Rocinantenne selkään, joka astelee niin allapäin ja surullisena, että sitäkin voisi luulla noidutuksi, ja me sitten vielä kerran koettaisimme onneamme lähtemällä etsimään uusia seikkailuja. Ellei meidän kävisikään niissä hyvin, niin onhan meillä aikaa palata häkkiin, ja minä lupaan teille rehellisenä ja uskollisena aseenkantajana astua siihen teidän armonne kanssa, jos teidän armonne sattuisi olemaan niin onneton tai minä niin yksinkertainen, etten saa suoritetuksi, mitä lupaan.

— Minä teen mielelläni niinkuin sanot, Sancho veikko, — virkkoi Don Quijote — kun keksit sopivan tilaisuuden minun vapauttamiseksi, niin minä tottelen sinua kaikin puolin; mutta sinä, Sancho, tulet varmaan huomaamaan, kuinka erehdyt minun onnettomuuteeni nähden.

Näin keskustelivat vaeltava ritari ja hänen poloinen aseenkantajansa, kunnes saapuivat sinne, missä kirkkoherra, tuomioherra ja parturi jo maahan astuneina heitä odottivat. Ajomies riisui heti härät valjaista ja päästi ne vapaasti liikkumaan vihannassa ja miellyttävässä paikassa, jonka raikkaus houkutteli siitä nauttimaan, ei kumminkaan Don Quijoten laisia noiduttuja henkilöitä, vaan ainoastaan hänen aseenkantajansa laisia älykkäitä ja ymmärtäväisiä. Sancho pyysi kirkkoherralta herralleen lupaa päästä hetkeksi ulos häkistä, koska oli vaara tarjona, ettei tämä vankila, jos häneltä evättäisiin ulospääsy, säilyisi niin siistinä kuin hänen isäntänsä kaltaisen ritarin arvo vaati. Kirkkoherra ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja sanoi mielellään suostuvansa hänen pyyntöönsä, ellei tarvinnut pelätä, että Sanchon herra, huomattuaan päässeensä vapauteen, tekisi tavallisia kolttosiaan ja lähtisi niin kauas, ettei kukaan häntä enää näkisi.

— Minä takaan, ettei hän pakene — vastasi Sancho.

— Samoin minä, — sanoi tuomioherra — varsinkin, jos hän lupaa minulle ritarisanallaan, ettei poistu meidän luotamme, ennenkuin me siihen suostumme.

— Sen lupaan; — vastasi Don Quijote — joka oli kuullut koko keskustelun — sitä mieluummin, kun se, joka on noiduttu, niinkuin minä, ei voi hallita persoonaansa miten itse haluaa, koska noita voi saada aikaan, ettei noiduttu kykene liikahtamaan paikaltaan kolmeensataan vuoteen, ja voi palauttaa paenneen takaisin ilmojen tietä.

Koska niin oli laita, voivat he hänen mielestään hyvinkin päästää hänet ulos, varsinkin, kun siitä oli etua kaikille; jos näet eivät häntä päästäisi, niin hänen vakuutuksensa mukaan tulisi inha haju välttämättä heitä kiusaamaan, elleivät väistyisi loitommaksi.

Tuomioherra tarttui hänen käteensä, vaikka ne olivat molemmat sidotut, ja hänet päästettiin hänen sanansa ja lujan lupauksensa nojalla häkistä ulos, mikä häntä sanomattomasti ilahdutti. Ensiksi hän ojenteli jäseniään meni sitten Rocinanten luo, taputti sitä pari kertaa lautasille ja sanoi:

— Jumalan ja hänen siunatun äitinsä nimessä toivon vielä, sinä kaikkien hevosten kukka ja kuvastin, että me molemmat aivan kohta saamme tehdä, mitä haluamme, sinä kantaa herraasi selässäsi ja minä sinulla ratsastaa harjoittaen sitä tointa, jota varten Jumala on minut maailmaan lähettänyt.

Niin sanottuaan Don Quijote meni Sanchon kanssa johonkin syrjäiseen paikkaan ja palasi sieltä sitten varsin keventyneenä ja entistä enemmän haluten toteuttaa, mitä hänen aseenkantajansa suunnitteli.

Tuomioherra katseli häntä ja ihmetteli hänen suuren hulluutensa omituista laatua sekä sitä, että hän kaikissa puheissaan ja vastauksissaan osoitti olevansa erittäin ymmärtäväinen, horjahtaen hulluuteen, kuten jo aikaisemmin on mainittu, ainoastaan silloin, kun tulivat puheeksi ritariseikat. Kun siis kaikki olivat istuutuneet nurmikolle odottamaan tuomioherran muonavaroja, lausui tämä, sääliä tuntien:

— Onko mahdollista, herra hidalgo, että noiden mehuttomien ja joutavien ritariromaanien lukeminen on voinut järkyttää teidän ymmärrystänne siinä määrässä, että luulette olevanne noiduttu ja muuta samanlaista, mikä on niin kaukana asiain todellisesta tilasta kuin valhe totuudesta? Ja kuinka voi kukaan järkevä ihminen uskoa, että maailmassa on ollut niin lukemattoman monta Amadista ja niin paljon muita kuuluisia ritareita, niin monta Trapezuntin keisaria, niin monta Hyrkanian Felixmartea, niin paljon oivallisia tasa-astujia, niin monta vaeltavaa neitoa, niin paljon matelijoita ja louhikäärmeitä, niin paljon jättiläisiä, niin paljon suunnattomia seikkailuja, niin monenlaista noituutta, niin paljon taisteluita, niin paljon hurjia kahakoita, niin upeita pukuja, niin paljon rakastuneita prinsessoja, niin paljon aseenkantajia, jotka ovat päässeet kreiveiksi, niin paljon sukkelia kääpiöitä, niin paljon lemmenkirjeitä, niin paljon kuhertelua, niin paljon sankarillisia naisia ja sanalla sanoen niin paljon kaikenlaisia järjettömiä seikkoja kuin ritariromaanit sisältävät? Omasta puolestani voin sanoa, että ne, kun niitä luen, minua hiukan huvittavat niin kauan kuin voin olla ajattelematta, että kaikki on valhetta ja joutavaa lorua, mutta muistaessani sitten, mitä ne oikeastaan ovat, minä heitän parhaankin niistä seinään ja heittäisin tuleenkin, jos sattuisi olemaan siihen tilaisuutta, sillä ne ansaitsevat hyvin sellaisen rangaistuksen, koska ovat valheellisia ja petollisia ja esittävät asioita tavalla, joka sotii luonnon yleistä järjestystä vastaan, perustamalla uusia oppeja ja uusia elämäntapoja ja saaden ihmisten tietämättömän joukon uskomaan ja pitämään tosina kaikkia typeryyksiä, joita niihin sisältyy. Ovatpa ne niinkin julkeita, että uskaltavat hämmentää älykkäitten miesten ja jalosukuisten hidalgojen ymmärryksen, kuten hyvin nähdään siitä, mitä ne ovat tehneet teidän armollenne saattaessaan teidät niin pitkälle, että on täytynyt sulkea teidät häkkiin ja lähteä kuljettamaan teitä härkärattailla niinkuin kuljetetaan jotakin leijonaa tai tiikeriä paikasta toiseen sitä näytellen ja sen näyttelemisestä ansaiten. Jalo herra Don Quijote, armahtakaa itseänne, palatkaa järjen helmaan, oppikaa oikein käyttämään hyvää ymmärrystä, jonka taivas on suvainnut teille lahjoittaa, ja viljelkää erinomaisia neronlahjojanne lukemalla toisenlaista kirjallisuutta, joka saattaa hyödyttää henkeänne ja lisätä mainettanne! Jos sittenkin haluatte luonnollisen taipumuksenne yllyttämänä lukea kirjoja, joissa kerrotaan sankaritöistä ja ritariseikoista, niin lukekaa Pyhästä Raamatusta Tuomarien kirja; siitä löydätte suurenmoisia todellisia tapauksia ja yhtä todenmukaisia kuin urhoollisiakin sankaritekoja. Lusitaniassa oli Viriatus, Roomassa Caesar, Kartagossa Hannibal, Kreikassa Aleksanteri, Kastiliassa kreivi Fernán Gonzalez, Valenciassa Cid, Andalusiassa Gonzalo Fernandez, Extremadurassa Diego Garcia de Paredes, Jerezissä Garci Pérez de Vargas, Toledossa Garcilaso, Sevillassa Don Manuel de León, ja heidän urotöihinsä tutustuminen voi huvittaa, opettaa ja ihastuttaa kaikkein hienoälyisintäkin, joka niistä lukee. Sellainen lukeminen on varmaan teidän armonne hyvän ymmärryksen arvoista, parahin herra Don Quijote, ja sen lukemisen päätettyänne olette perehtynyt historiaan, ihastunut kuntoon, harjaantunut hyveisiin, teidän tapanne ovat jalostuneet, te olette urhoollinen olematta uhkarohkea ja varovainen olematta pelkuri, ja kaikki tämä tapahtuu Jumalan kunniaksi, eduksi itsellenne ja maineeksi Manchalle, mistä teidän armonne, kuten olen kuullut, juontaa sukujuurensa ja alkuperänsä.

Don Quijote kuunteli erittäin tarkasti tuomioherran puhetta ja huomattuaan hänen lopettaneen katseli hänt kauan aikaa lausuen sitten:

— Teidän armonne, herra hidalgo, näyttää tahtovan puheessaan tehdä minulle tiettäväksi, ettei maailma ole milloinkaan ollut vaeltavia ritareita, että ai ritariromaanit ovat vääriä, valheellisia sekä yhteiskunnalle hyödyttömiä ja vahingollisia ja että minä olen tehnyt väärin niitä lukiessani, vielä enemmän väärin niitä uskoessani ja kaikkein enimmin väärin toimiessani niitten mukaan antautumalla harjoittamaan vaeltavan ritarin erinomaisen vaikeata tointa, jota niissä kuvaillaan; tehän näet väitätte, ettei maailmassa ole ollut Amadis-nimistä ritaria, ei Amadis Gallialaista, ei Amadis Kreikkalaista eikä niitä lukemattomia muita ritareita, joista mainitut teokset kertovat.

— Kaikki on kirjaimellisesti niinkuin teidän armonne selittää — sanoi tuomioherra.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Teidän armonne sanoi vielä enemmänkin väittäessään, että mainitut kirjat ovat tehneet minulle suurta vahinkoa, koska ovat hämmentäneet järkeni ja saattaneet minut häkkiin ja että minun olisi syytä tehdä parannus ja vaihtaa luettavaa alkaen lukea todenperäisempiä kirjoja, joista on suurempaa huvia ja hyötyä.

— Aivan oikein — sanoi tuomioherra.

— Siinä tapauksessa — virkkoi Don Quijote — minä puolestani olen sitä mieltä, että järjetön ja noiduttu on teidän armonne, koska olette rohjennut lausua niin suuria herjauksia sellaista seikkaa vastaan, joka maailmassa niin hyväksytään ja pidetään niin totena, että se, joka aikoo sitä kieltää, niinkuin teidän armonne sen kieltää, ansaitsisi saman rangaistuksen, jonka teidän armonne sanoo määräävänsä kirjoille, kun niitä luette ja ne teitä ikävystyttävät. Jos näet tahtoo väittää, ettei Amadista ole milloinkaan ollut, enempää kuin muitakaan seikkailevia ritareita, joita historioissa vilisemällä vilisee, niin se merkitsee samaa kuin tahtoa saada joku uskomaan, ettei aurinko valaise, pakkanen palella tai maa meitä kannata; voiko näet maailmassa olla ketään järkevää ihmistä, joka voisi saada toisen uskomaan, ettei ole totta kaikki, mitä kerrotaan prinsessa Floripesistä ja Guido Burgundilaisesta, Fierabrasista sekä Mantiblen sillasta, mikä kaikki tapahtui Kaarle Suuren ajalla? Piru minut periköön, ellei tuo ole yhtä totta kuin että nyt on päivä. Ja jos se on valhetta, niin silloin täytyy myös olla valhetta, että on ollut Hektor, Akhilleus, Troian sota, Ranskan kaksitoista pääriä ja Englannin Artus-kuningas, joka elää vieläkin korpiksi muuttuneena ja jota odotetaan palaavaksi takaisin valtakuntaansa minä hetkenä tahansa. Silloin luultavasti myös uskalletaan väittää valheeksi Guarino Mezquinon historia sekä pyhän Graalin etsintä ja tekaistuiksi Don Tristanin ja kuningatar Isolden sekä Ginevran ja Lancelotin lemmenseikat, vaikka on olemassa henkilöitä, jotka melkein muistavat nähneensä hovinaisen Quintanonan, joka oli paras naispuolinen viininlaskija koko Isossa Britanniassa. Tämä on niin varmaa, että itse muistan, kuinka isoäitini, isäni äiti, tapasi minulle sanoa, nähdessään jonkun vanhan naisen kunnianarvoisine päähineineen: »Tuo tuossa, rakas pojanpoikani, on hovinaisen Quintañonan näköinen.» Siitä minä päättelen, että isoäidin täytyi hänet tuntea tai että hän ainakin oli saanut nähdä jonkin hänen muotokuvansa. Ja kuka voikaan kieltää, että kertomus Pietarista ja kauniista Magelonasta on todenperäinen, kun kerran vielä tänäkin päivänä voi kuninkaallisessa varushuoneessa nähdä palikan, jolla urhoollinen Pietari ohjasi puuhevosta ratsastaessaan sillä ilmojen halki, joka palikka on hiukan isompi kuin vaunujenaisa? Palikan vieressä on Babiecan satula, ja Roncesvalissa on Rolandin torvi, paksun hirren kokoinen. Tästä seuraa, että on ollut kaksitoista pääriä, että on ollut Pietari, että on ollut Cid ja muita hänenlaisiaan ritareita, niitä, joiden sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Ellei tätä myönnetä, voidaan yhtä hyvin väittää valheeksi, että urhoollinen lusitanialainen[47] Juan de Merlo oli vaeltava ritari, joka lähti Burgundiin ja taisteli Arrasin kaupungissa Charnyn kuuluisaa herraa vastaan, jota mainittiin herra Pietarin nimellä, ja myöhemmin Baselin kaupungissa herra Heinrich von Rabensteinia vastaan suoriutuen kummastakin taistelusta voittajana ja saaden niistä erinomaista kunniaa, ja samoin olisivat silloin perättömiä ne seikkailut ja taistelut, joita Burgundissa suorittivat urhoolliset espanjalaiset Pedro Barba ja Gutierre Quijada (jonka viimeksimainitun jälkeläinen minä olen suoraan alenevassa polvessa miespuolelta) voittaen kreivi Saint-Paulin pojat. Silloin voidaan yhtä hyvin väittää, ettei Don Fernando de Guevara lähtenyt seikkailuja etsimään Saksaan, missä hän taisteli nuorta junkkaria Georgia vastaan, joka oli ritari Itävallan herttuan hovissa; silloin voidaan sanoa, että Suero de Quiñonesin ottelu kuuluisassa aseleikissä on pelkkä keksitty juttu, samoin herra Luis de Falcesin taistelu kastilialaista aatelismiestä Don Gonzalo de Guzmánia vastaan, ja samaa voitaisiin sanoa monista muista urotöistä, joita ovat suorittaneet kristityt ritarit sekä täällä Espanjassa että vieraissa maissa ja jotka ovat niin uskottavia ja tosia, että vielä kerran sanon niiden todenperäisyyden kieltäjän olevan vailla kaikkea järkeä ja hyvää ymmärrystä.

Tuomioherra joutui ihmeisiinsä kuullessaan Don Quijoten siten sekoittavan totta ja valhetta ja huomatessaan, kuinka hyvin hän tunsi kaikki seikat, jotka koskivat hänen vaeltavan ritarikuntansa tekoja. Hän vastasi:

‒ En voi kieltää, herra Don Quijote, että siinä, mitä teidän armonne sanoi, on jotakin totta, varsinkin, mikäli tulevat kysymykseen Espanjan vaeltavat ritarit ja samoin myönnän mielelläni, että Ranskan kaksitoista pääriä ovat eläneet maailmassa, mutta sitävastoin en voi uskoa, että he ovat suorittaneet kaikki ne teot, jotka arkkipiispa Turpin[48] mainitsee heidän suorittamikseen. Seikka näet oli todellisuudessa se, että he olivat ritareita, jotka valitsi Ranskan kuningas ja joita mainittiin päärien eli samanarvoisten nimellä, koska he kaikki olivat miehuudeltaan, arvoltaan ja urhoollisuudeltaan toistensa veroisia, tai elleivät olleetkaan, oli ainakin tarkoitus, että olisivat. He siis muodostivat eräänlaisen ritarikunnan, jota voisi verrata nykyiseen Santiago- tai Calatrava-ritaristoon, jotka edellyttävät, että niihin liittyvät henkilöt ovat tai että heidän tulee olla urhoollisia, rohkeita ja jalosukuisia ritareita, ja samoinkuin nykyjään puhutaan Johanniittien tai Alcantaran ritarikunnan ritareista, puhuttiin silloin kahdestatoista pääristä, koska tähän ritarikuntaan valittiin kaksitoista mainitussa suhteessa tasavertaista. On myös aivan varmaa, että Cid ja Bernardo del Carpio ovat eläneet, mutta luulen olevan sangen epävarmaa, ovatko he suorittaneet niitä urotöitä, joita heidän väitetään suorittaneen. Mitä tulee siihen puikkoon, jonka teidän armonne sanoo kuuluneen kreivi Pietarille ja olevan Babiecan satulan vieressä kuninkaallisessa varushuoneessa, tunnustan olevani vikapää tietämättömyyden tai lyhytnäköisyyden syntiin, sillä en ole sitä puikkoa nähnyt, vaikka olen nähnyt satulan ja vaikka puikko teidän armonne sanojen mukaan on niin suuri.

— Siellä se kuitenkin on, aivan varmasti; — vastasi Don Quijote — ja kaiken lisäksi sanotaan vielä, että se on pistetty nahkakoteloon, jottei se homehtuisi.

— Sangen mahdollista, — vastasi tuomioherra — mutta minä en muista sitä nähneeni, niin totta kuin minut, on virkaani vihitty. Siinäkään tapauksessa, että myönnän sen siellä olevan, en kuitenkaan sitoudu uskomaan tosiksi kaikkien noiden Amadis-ritareiden historioita ja kertomuksia koko tuosta ritarijoukkiosta, eikä ole mitään järkeä siinä, että teidän armonne lainen erittäin kunniallinen, oivallinen ja ymmärtäväinen mies luulottelee todenperäisiksi kaikki ne mahdottomat hulluudet, joita on kirjoitettu mielettömiin ritariromaaneihin.

Viideskymmenes luku,

jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomioherran älykkäästä väittelystä sekä muista tapahtumista.

— Jopa nyt jotakin! — virkkoi Don Quijote. — Kirjat, jotka on painettu kuninkaan luvalla ja niiden hyväksyminä, joiden tarkastettaviksi ne on jätetty, ja joita ovat mielellään lukeneet ja luettuaan kiittäneet sekä ylhäiset että alhaiset, köyhät ja rikkaat, oppineet ja oppimattomat, rahvas ja ritarit, sanalla sanoen kaikenlaiset ihmiset, olipa heidän säätynsä ja ammattinsa mikä tahansa, nämä kirjat olisivat siis pelkkää valhetta, vaikka niissä on ilmeinen totuuden leima, koska ne mainitsevat meille puheenaolevan ritarin tai puheenaolevien ritarien isän, äidin, synnyinseudun, sukulaiset, iän, heidän urotyönsä sekä paikat, joissa ne suoritettiin, kohta kohdalta ja päivä päivältä! Älköön teidän armonne huoliko lausua sellaisia solvauksia, vaan uskokaa minua, kun tässä neuvon teitä menettelemään niinkuin viisaan miehen sopii menetellä: lukekaa ne, niin saatte nähdä, millaista huvia niiden lukemisesta teille koituu. Ellette usko, niin sanokaa minulle: onko olemassa suurempaa nautintoa kuin saada nähdä esimerkiksi, kuinka eteemme ilmestyy äkkiä suuri piki järvi, joka kiehuu ja poreilee, kuinka siinä ui ja risteilee suuri määrä matelijoita, käärmeitä, sisiliskoja ja paljon muita julmia ja kauheita eläimiä ja kuinka keskeltä järveä kuuluu ylen valittava ääni sanovan: »Sinä ritari, olitpa kuka tahansa, joka seisot siinä katsellen tätä hirmuista järveä, jos tahdot voittaa omaksesi aarteen, joka piilee näitten muistien vetten alla, niin osoita rohkean sydämesi urheutta ja heittäydy keskelle tätä mustaa ja kiehuvaa järveä; ellet niin tee, et ole kyllin arvokas näkemään niitä suuria ihmeitä, joita sisältävät ja sulkevat piiriinsä tämän mustan syvyyden alla sijaitsevat seitsemän haltiattaren seitsemän linnaa», ja kuinka ritari peloittavan äänen kuultuaan heti enempää harkitsematta ja ryhtymättä ajattelemaan vaaraa, johon syöksyy, vieläpä riisumatta yltään raskaita varuksiaan, sulkeutuu Jumalan ja valtiattarensa suojelukseen, heittäytyy keskelle kiehuvaa järveä ja ennenkuin arvaakaan tai aavistaakaan, minne oikeastaan joutuu, huomaa olevansa kukkaniityillä, joille Elysionin kentät eivät suinkaan vedä vertoja. Siellä hänestä näyttää taivas läpikuultoisemmalta ja auringonpaiste kirkkaammalta kuin koskaan ennen, siellä hän näkee edessään lempeän lehdon, jonka muodostavat niin vehmaat ja lehväiset puut, että niiden näkeminen ilahduttaa silmiä, ja korville tuottavat nautintoa suloisella ja luontevalla laulullaan lukemattomat pienet kirjavat linnut, jotka puikkivat taajojen oksien lomitse. Tässä hän huomaa pienen puron, jonka raikas vesi virtaa kuin juokseva kristalli yli kultajyväsinä kiiltelevän hienon hiekan ja aitohelminä hohtelevien valkoisten kivien. Tuossa hän näkee suihkulähteen, joka on taitavasti rakennettu monivärisestä jaspiskivestä ja häikäisevästä marmorista; tuolla hän havaitsee omituisesti suunnitellun toisen suihkulähteen, missä pienet simpukankuoret ja valkoiset ja keltaiset näkinkengät miellyttävässä epäjärjestyksessä luovat kiiltävien kristallinpalasten ja keinotekoisten smaragdien kanssa niin monivivahteisen kokonaisuuden, että taide näyttää tässä luontoa jäljitellen voittavan luonnon tuotteet. Sitten hän yhtäkkiä huomaa hiukan kauempana lujan linnan tai komean palatsin, jonka seinät ovat puhdasta kultaa, huiput timantteja, portit hyasintteja,[49] ja joka on rakenteeltaan niin ihmeellinen, että siinä suoritettu työ on vielä ihastuttavampi kuin siihen käytetyt ainekset, vaikka se on tehty pelkistä timanteista, kiiltokivistä, rubiineista, helmistä, kullasta ja smaragdeista. Eikä siinä kyllin; tuon nähtyään hän näkee linnanportista tulevan joukon nuoria neitoja, joiden puvut ovat niin upeat ja loistavat, etten pääsisi milloinkaan kertomukseni päähän, jos ryhtyisin niitä nyt kuvailemaan, niinkuin historiat niistä kertovat. Sitten se neito, joka näyttää heistä kaikkein ylhäisimmältä, ottaa kädestä pelotonta ritaria, joka oli heittäytynyt kiehuvaan järveen, ja taluttaa hänet mitään virkkamatta komeaan linnaan tai palatsiin, antaa riisua hänet niin alastomaksi kuin hän oli silloin, kun hänen äitinsä hänet synnytti, kylvettää hänet haaleassa vedessä ja antaa sitten voidella hänen koko ruumiinsa hyvänhajuisilla voiteilla ja pukea hänen ylleen mitä hienoimman silkkipaidan, joka tuoksuu kaikkein ihanimmilta hajuaineilta, ja sitten rientää luo eräs toinen nuori nainen ja heittää hänen hartioilleen viitan, jonka sanotaan maksavan vähintään kokonaisen kaupungin hinnan, vieläpä enemmänkin. Ja mitä saammekaan vielä nähdä, kun meille kerrotaan, että hänet tämä kaiken jälkeen viedään toiseen saliin, jossa hän näkee niin kauniisti katettuja ruokapöytiä, että joutuu hämmästyksen valtaan? Entä sitten, kun hänen käsilleen kaadetaan vettä, joka on tislattu pelkästä ambrasta ja tuoksuvista kukkasista? Entä sitten, kun hänet sijoitetaan istumaan norsunluiselle tuolille? Entä sitten, kun näemme kaikkien neitojen häntä palvelevan ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa? Entä sitten, kun hänelle tuodaan niin paljon erilaisia ja niin maukkaasti laitettuja ruokalajeja, ettei hän tiedä, mitä kohti kätensä ojentaa? Ja kuinka ihmeellistä onkaan kuunnella musiikkia, joka soi hänen aterioidessaan, hänen tietämättään, kuka laulaa tai mistä soitto kuuluu? Ja aterian vihdoin loputtua, kun ruoka-astiat on korjattu pois, kuinka ritari silloin istuukaan nojatuolissa taaksepäin nojaten ja kenties kaivelee hampaitaan, kuten nykyisin on tapana, ja kuinka silloin arvaamatta astuu salin ovesta sisään toinen nuori nainen, vielä kauniimpi kuin yksikään edellisistä, istuutuu ritarin viereen ja alkaa hänelle kertoa, mikä linna tämä on ja että hän elää siellä noiduttuna sekä muita seikkoja, jotka hämmästyttävät ritaria ja ihastuttavat niitä, jotka hänen historiaansa lukevat! En tahdo puhua tästä laajemmin, sillä jo siitä, mitä olen kertonut, voi huomata, että minkä hyvänsä vaeltavasta ritarista kertovan historian jokainen kohta välttämättä huvittaa ja ihmetyttää ketä lukijaa tahansa. Teidän armonne voi huoletta uskoa, mitä sanon, ja minä kehoitan teitä vieläkin lukemaan näitä kirjoja, jotta saatte nähdä, kuinka ne karkoittavat mieltänne kenties rasittavan alakuloisuuden ja parantavat oloanne, jos se sattuu tuntumaan huonolta. Omasta puolestani voin sanoa, että siitä lähtien, kun olen vaeltava ritari, olen urhoollinen, kohtelias, aulis, sievä käytökseltään, jalomielinen, hieno, pelkäämätön, lempeä, kärsivällinen, siedän nurkumatta vaivoja, vankeutta ja noituutta, ja vaikka vielä äsken olin häkkiin suljettuna kuin mielenvikainen, toivon kuitenkin, jos taivas minua auttaa eikä onneni ole aivan nurja, pääseväni käsivarteni voimalla muutamassa päivässä kuninkaaksi johonkin valtakuntaan, niissä voin osoittaa povessani asuvaa kiitollisuutta ja vieraanvaraisuutta. Totta totisesti, hyvä herra, köyhän on mahdoton harjoittaa anteliaisuuden hyvettä ketään kohtaan, vaikka hänessä olisikin se hyve mitä suurimmassa määrässä, ja kiitollisuus, joka jää pelkäksi toivomukseksi, on kuollut, niinkuin usko on kuollut ilman töitä. Siitä syystä toivoisin onnen suovan minulle pian tilaisuutta päästä keisariksi, jotta voisin osoittaa mielenlaatuani tekemällä hyvää ystävilleni, varsinkin tälle Sancho Panza rukalle, aseenkantajalleni, joka on maailman paras mies; ja mielisinpä lahjoittaa hänelle kreivikunnan, jonka olen jo aikoja sitten hänelle luvannut, ellen pelkäisi, ettei hän ole oikein kykenevä aluettansa hallitsemaan.

Sancho sattui kuulemaan isäntänsä viimeiset sanat ja virkkoi hänelle:

— Pitäkää te, herra Don Quijote, vain huoli siitä, että toimitatte minulle sen kreivikunnan, jonka teidän armonne on minulle luvannut niin totta kuin itse toivon sen saavani; minä kyllä lupaan, ettei minulta pidä puuttua kykyä sen hallitsemiseen, ja jos puuttuisikin, niin olenhan kuullut kerrottavan, että maailmassa on ihmisiä, jotka ottavat ylhäisten herrojen tiluksia arennille maksaen heille vuosittain määrätyn summan, ja nämä pitävät sitten huolen tilan hallitsemisesta ja herra saa istua sääret suorina nauttien hänelle tulevaa vuokraa, mistään muusta välittämättä. Niin teen minäkin enkä huoli siitä enempää kuin tästäkään, vaan luovun heti koko hoidosta ja nautin tulojani kuin herttua, ja hoitakoot muut omat asiansa.

— Hyvä Sancho, — virkkoi tuomioherra — tuo saattaa kyllä olla oikein vuokratulojen nauttimiseen nähden, mutta vallanpitäjän tulee hoitaa lainkäyttöä, ja siihen vaaditaan taitoa ja hyvää arvostelukykyä ja ennen kaikkea rehellistä tahtoa toimia oikein; jos näet periaatteet ovat puutteelliset, niin keinot ja tarkoituksetkin osoittautuvat aina kelvottomiksi, ja Jumala varmaan auttaa yksinkertaisen ihmisen hyvää tarkoitusta samoinkuin hän saattaa häpeään älykkään ihmisen huonot aikeet.

— En minä ymmärrä tuota filosofiaa; — vastasi Sancho Panza — tiedän vain, että kreivikunnan saatuani varmaan osaisin sitä heti hallita, sillä onhan minussa ymmärrystä yhtä paljon kuin jossakin toisessa, ja ruhoa minussa on saman verran kuin kaikkein pyylevimmässä, ja yhtä hyvä kuningas minä olisin omassa valtakunnassani kuin kuka muu tahansa omassaan, ja kun kerran se olisin, tekisin mitä tahtoisin, ja kun kerran tekisin, mitä tahtoisin, niin tekisin sellaista, mikä minua miellyttää, ja kun tekisin sellaista, mikä minua miellyttää, olisin tyytyväinen, ja kun ihminen kerran on tyytyväinen, ei hän pyydä enää mitään, ja kun hän ei enää mitään pyydä, niin leikki on lopussa, ja tuokaa tänne vain se kreivikunta ja sitten Jumalan haltuun ja näkemiin asti, kuten sokea sanoi toiselle sokealle.

— Ei tuo filosofia niin kehnoa ole kuin sinä väität, Sancho; mutta paljonhan sitä voi sanoa tästä kreivikunta-asiasta.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Minä en tiedä, mitä tässä olisi vielä sanottavaa. Minä noudatan niitä lukuisia ja erilaisia esimerkkejä, joita voisin mainita tässä yhteydessä, esimerkkejä, saatuja oman ritarikuntani ritareilta, jotka aseenkantajiensa uskollisia ja mainioita palveluksia palkiten osoittivat heille erinomaista armoa tekemällä heidät kaupunkien ja saarien riippumattomiksi herroiksi; ja saattoivatpa jonkun ansiot olla niinkin suuret, että hän aikoi, itsestään liian hyvää luullen, päästä kuninkaaksi. Mutta miksi tuhlaankaan tähän näin paljon aikaa, kun minulle tarjoo loistavan esikuvan suuri ja aina ansaitsemaansa kiitosta vaille jäävä Amadis Gallialainen, joka teki aseenkantajastaan Mannersaaren kreivin! Minäkin voin niinmuodoin ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja tehdä kreivin Sancho Panzasta, joka on kaikkein parhaita aseenkantajia, mitä kenelläkään vaeltavalla ritarilla on milloinkaan ollut.

Tuomioherraa ihmetytti Don Quijoten lausumien hullutusten järjestelmällisyys, se tapa, jolla hän oli kuvaillut Järven ritarin seikkailuja, se vaikutus, jonka häneen olivat tehneet hänen lukemiensa kirjojen tuulestatemmatut valheet, ja sitäpaitsi hän vielä ihmetteli Sanchon typeryyttä, kun tämä niin innokkaasti halusi saada omakseen isäntänsä hänelle lupaaman kreivikunnan. Samassa tulivat takaisin tuomioherran palvelijat, ne, jotka olivat menneet majataloon hakemaan muonamuulia. Nyt katettiin pöytä viheriälle nurmelle levitetyn peitteen päälle ja istuttiin aterioimaan siihen puitten varjoon, jottei häränajajalta menisi hukkaan tämän paikan hänelle tarjoama etu, kuten aikaisemmin jo huomautettiin. Heidän siinä aterioidessaan kuului yhtäkkiä siinä lähellä kasvavista orjantappurapensaista kovaa ryskettä ja kellonkilinää, ja samassa he na näkivät viidakosta sukeltavan esiin korean mustan-, valkoisen- ja harmaankirjavan vuohen. Sen jäljessä tuli vuohipaimen huutaen ja houkutellen sitä niinkuin paimenten tapa on, jotta se pysähtyisi tai palaisi laumaan. Pakeneva vuohi juoksi säikähtyneenä ja peloissaan ihmisten luo, ikäänkuin heiltä suojaa pyytäen, ja pysähtyi siihen. Vuohipaimen tuli, tarttui sen sarviin ja sanoi sille, aivan kuin sillä olisi ollut järki ja ymmärrys:

‒ Voi sinä rasavilli, rasavilli, kirjo, kirjo, mitä sinä nyt tällä tavalla juosta nilkutat! Mitkä sudet sinua nyt peloittavat, tyttöseni? Sanohan minulle, mitä tämä merkitsee, kullannuppu? Mutta mitä se voikaan merkitä muuta kuin että sinä olet nainen etkä voi pysyä alallasi; piru sen periköön, tuon teidän rauhattoman luonnonlaatunne ja samoin kaikkien niiden, joiden kaltaisia te olette! Lähde takaisin, lähde takaisin, rakas ystävä; vaikka tarhassa ei olekaan niin hauskaa, olet siellä kumppaniesi kanssa sentään paremmassa turvassa. Jos sinä, jonka tulee toisia vartioida ja johtaa, juoksentelet tällä tavalla omin päin ja harhateillä, niin miten niiden toisten sitten käy?

Vuohipaimenen sanat huvittivat kuulijoita, varsinkin tuomioherraa, joka sanoi hänelle:

— Kuulkaahan, hyvä ystävä, tyyntykää nyt hiukan ja älkää huoliko pitää niin kiirettä korjatessanne tätä vuohta laumaan takaisin; se on nainen, kuten sanoitte, ja sen täytyy noudattaa luonnollista vaistoansa, vaikka kuinka yrittäisitte sitä estää. Maistakaa nyt hiukan ruokaa ja ottakaa kulaus viiniä, niin vihanne siitä lauhtuu ja vuohi saa sillävälin levätä.

Niin sanoessaan hän samalla ojensi miehelle veitsenkärjellä kappaleen kylmää kaniininpaistia. Vuohipaimen otti sen ja kiitti, joi viiniä, tyyntyi ja sanoi sitten:

— Olisin pahoillani, jos armolliset herrat pitäisivät minua hölmönä, kun puhuin tämän eläimen kanssa ikäänkuin se olisi järjellinen olento; lausumissani sanoissa näet on todella salaista tarkoitusta. Minä olen sivistymätön, mutta en siinä määrässä, etten tietäisi, kuinka on seurusteltava ihmisten ja kuinka eläinten kanssa.

— Sen uskon mielelläni, — sanoi kirkkoherra — sillä tiedän kokemuksesta, että metsissäkin kasvaa oppineita miehiä ja että paimenten majoissa asuu ajattelijoita.

— Ainakin siellä asuu sellaisia, jotka ovat tulleet vahingosta viisaiksi, hyvä herra; — vastasi vuohipaimen — ja jotta tämän uskoisitte ja asia tulisi teille ilmiselväksi, ja vaikka näyttäisi siltä, että minä tulen kuin kuokkavieraaksi kenenkään minua kutsumatta, — ellei se teitä ikävystytä ja jos haluatte, hyvät herrat, kuunnella minua tarkkaavasti vähän aikaa — kerron teille tositapauksen, joka vakuuttaa oikeaksi sekä tämän herran (hän osoitti kirkkoherraa) että minun oman väitteeni.

Siihen vastasi Don Quijote:

‒ Koska huomaan tässä asiassa olevan eräänlaista ritariseikkailujen leimaa, niin minä puolestani kuuntelen teitä, hyvä ystävä, erittäin mielelläni, ja samoin tekevät kaikki nämä herrat, sillä he ovat erittäin älykkäitä ja pitävät merkillisistä tarinoista, jotka jännittävät, ilahduttavat ja huvittavat mieltä, niinkuin varmaan uskon teidän kertomuksenne tekevän. Aloittakaa siis, hyvä ystävä; me kaikki kuuntelemme.

— Minä otan pois, mitä minulle kuuluu; — sanoi Sancho — menen tuonne puron partaalle, vien tämän pasteijan mukanani ja syön itseni siellä kylläiseksi kolmen päivän verosta; olen näet kuullut herrani Don Quijoten sanovan, että vaeltavan ritarin aseenkantajan tulee syödä, kun hänellä on siihen tilaisuus, niin paljon kuin suinkin jaksaa, koska voi hyvinkin joutua niin sankkaan metsään, ettei pääse sieltä pois kuuteen päivään, ja ellei ihminen ole oikein kylläinen tai kuljeta mukanaan hyvin varustettua haarapussia, hän voi jäädä sinne, niinkuin usein jääkin, kunnes on pelkkää luuta ja nahkaa.

— Sinä olet oikeassa, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mene, minne mielit, ja syö niin paljon kuin jaksat; minä puolestani en kaipaa enää mitään muuta kuin sielun virkistystä, jota saan kuunnellessani tämän kelpo miehen kertomusta.

— Sellaista virkistystä me saamme kaikki siitä — virkkoi tuomioherra.

Sitten hän pyysi vuohipaimenta aloittamaan, mitä oli luvannut. Vuohipaimen taputti pari kertaa vuohensa kuvetta pidellen sitä sarvesta ja sanoi sille:

— Pane nyt maata tähän viereeni, kirjo; me ennätämme kyllä vielä kotiinkin palata.

Vuohi näytti ymmärtävän hänen sanansa, sillä paimenen istuutuessa se paneutui aivan rauhallisesti makuulle miehen viereen ja katsoi häntä silmiin, siten osoittaen kuuntelevansa, mitä paimen sanoi; ja paimen aloitti tarinansa näin.

Yhdeskuudetta luku,

jossa mainitaan, mitä vuohipaimen kertoi kaikille niille, jotka kuljettivat Don Quijotea.

—- Kolmen penikulman päässä tästä laaksosta sijaitsee kylä, joka pienuudestaan huolimatta on kaikkein varakkaimpia näillä tienoilla. Siinä asui eräs suuressa arvossa pidetty talonpoika, ja arvonanto, joka yleensä johtuu henkilön varallisuudesta, tuli hänen osakseen pikemmin hänen kuntonsa kuin hankkimiensa rikkauksien vuoksi. Hän itse sanoi olevansa onnellinen varsinkin senvuoksi, että hänellä oli niin erinomaisen kaunis, harvinaisen älykäs, miellyttävä ja siveä tytär, että kaikki, jotka hänet tunsivat ja häntä katselivat, ihailivat ja ihmettelivät niitä erinomaisia lahjoja, jotka taivas ja Luonto olivat hänelle suoneet. Hän oli kaunis jo pienenä tyttönä, ja hänen ihanuutensa lisääntyi yhä, niin että hän kuudentoista vuoden ikäisenä oli oikea kaunotar. Hänen kauneutensa maine alkoi levitä naapurikyliin, mitä sanonkaan, ei ainoastaan naapurikyliin, vaan myös kaukaisiin kaupunkeihin, vieläpä ruhtinastenkin palatseihin ja kaikenlaisten ihmisten kuuluviin, jotka saapuivat joka taholta näkemään häntä kuin jotakin harvinaista olentoa tai jotakin ihmeitätekevää pyhää kuvaa. Hänen isänsä vartioi häntä ja hän vartioi itse itseänsä, sillä ei ole mitään lukkoa, suojaa tai salpaa, joka voisi varjella nuorta tyttöä paremmin kuin hänen oma siveytensä.

Isän rikkaus ja tyttären kauneus saivat monet kyläläiset ja muukalaiset pyytämään häntä vaimokseen, mutta isä, jonka asiana oli pitää huolta tästä suuresta kalleudesta, epäröi voimatta päättää, kenelle kaikista niistä lukemattomista, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat, antaisi tyttärensä. Niiden monien joukkoon, joilla oli tämä rehellinen toivomus, kuuluin minäkin, ja minä toivoin hartaasti voivani saattaa sen suotuisaan päätökseen, koska tiesin isän minut hyvin tuntevan, koska olin kotoisin samasta kylästä, puhdasta kristittyä sukuperää, parhaassa iässäni, sangen varakas ja myös hyvillä hengenlahjoilla varustettu. Tyttöä kosi myös eräs toinen saman kylän nuorukainen, jolla oli samat edut kuin minulla, ja siitä syystä isä epäröi ja oli kahden vaiheilla; hänestä näet tuntui, että hän voisi hyvin luovuttaa tyttärensä kummalle tahansa, ja niin hän päätti tästä epäröinnistä vapautuakseen ilmoittaa asian Leandralle; — sillä nimellä mainittiin tätä rikasta tyttöä, joka on tehnyt minusta niin köyhän — hän näet ajatteli, että olisi hyvä, koska me molemmat olimme tasavertaiset, antaa rakkaan tyttären ratkaista asia oman mielensä mukaan, jota menettelyä kannattaa noudattaa kaikkien vanhempien naittaessaan lapsiaan. En kumminkaan tahdo sanoa, että heidän tulee sallia lastensa valita pahoja ja kehnoja, vaan tarkoitan, että heidän tulee ehdotella lapsilleen hyviä ja että lasten tulee sitten saada valita mielensä mukaan. Minä en tiedä, millainen Leandran mieli oli, tiedän vain, että isä pitkitti asiaa sanomalla meille molemmille kosijoille, että hänen tyttärensä oli vielä liian nuori, ja lausumalla yleisiä sananparsia, jotka eivät häntä itseään mitenkään sitoneet, mutta eivät myöskään sisältäneet selvää kieltoa. Kilpakosijani oli nimeltään Anselmo, ja minun nimeni on Eugenio, jotta tunnette henkilöiden nimet tässä murhenäytelmässä, joka ei vieläkään ole tullut päätökseen, vaikka näyttää siltä, että se saa onnettoman lopun.

Siihen aikaan saapui kyläämme eräs Vicente de la Roca, jonkun saman paikkakunnan köyhän talonpojan poika. Tämä Vicente palasi Italiasta ja erinäisistä muista maista, missä oli ollut sotilaana. Hänen ollessaan kahdentoista vuoden ikäinen oli eräs kapteeni, joka sattui komppaniansa kanssa kulkemaan kylän läpi, vienyt hänet mukanaan, ja nyt, kun oli kulunut vielä kaksitoista vuotta, hän palasi nuorena miehenä, sotilaspuvussa, upeillen tuhansin eri värein, koristettuna lukemattomilla kristalhhelyillä ja hienoilla teräsvitjoilla. Tänään hän käytti toista korua, huomenna toista, mutta ne olivat kaikki ohuita, epäaitoja, kevyitä ja arvottomia. Maalaiset, jotka luonnostaankin ovat pahaelkisiä ja tilaisuuden tarjoutuessa ilkeitä kuin itse piru, huomasivat sen, tutkivat tarkoin hänen korunsa ja kalleutensa ja huomasivat, että hänellä oli kolme eriväristä pukua polvihousuineen ja sukkineen; mutta hän sovitteli ja yhdisteli niitä niin, että moni, ellei niitä olisi niin tarkoin tutkittu, olisi voinut vannoa hänellä nähdyn enemmän kuin kymmenen eri vaatepartta ja kolmattakymmentä sulkatöyhtöä. Teidän ei tule panna pahaksenne eikä pitää tarpeettomana, että tässä kerron niin laajasti hänen vaatteistaan, sillä ne merkitsevät paljon tarinassani. Hän istui usein penkillä kylän torilla kasvavan suuren poppelin alla ja kertoi meille urotöistään, niin että me kuuntelimme häntä suu auki ja henkeä pidättäen. Koko maailmassa ei ollut ainoatakaan maata, jossa hän ei ollut käynyt, ei yhtäkään taistelua, johon hän ei ollut ottanut osaa. Hän oli surmannut maureja enemmän kuin niitä on koko Marokossa ja Tunisissa, taistellut oman väitteensä mukaan useampia kaksintaisteluna kuin Gante ja Luna, Diego Garcia de Paredes ja tuhannet muut hänen mainitsemansa sankarit ja oli suoriutunut kaikista otteluista voittajana menettämättä niissä verenpisaraakaan. Hän näytti meille kuitenkin muutamia arpia, joita tosin ei voinut nähdä, mutta joiden hän väitti olevan eri taisteluissa ja kahakoissa saatujen ampumahaavojen jälkiä. Sitäpaitsi hän puhutteli sanomattoman julkeasti vertaisiaan, vieläpä niitäkin, jotka kuuluivat hänen tuttaviinsa, sanoi isäkseen omaa käsivarttaan, sukuperäkseen sankaritöitään ja väitti, ettei ollut sotilaana itse kuningastakaan huonompi. Kaiken tämän kerskauksen lisäksi tuli, että hänessä oli hieman musikantin vikaa ja että hän osasi hiukan rimputella kitaraa, niin että muutamat sanoivat kitaran puhuvan hänen käsissään. Mutta siihenkään eivät hänen taitonsa loppuneet, sillä hän oli vielä runoniekka ja sepitti jokaisesta kylässä sattuvasta joutavasta seikasta puolentoista peninkulman pituisen laulun.

Tämän nyt kuvailemani sotilaan, tämän Vicente de la Rocan, tämän urhon, tämän keikarin, tämän soittoniekan, tämän säesepon näki Leandra eräästä torin puolella olevasta kotinsa ikkunasta ja katseli häntä siitä monet kerrat. Tyttö mieltyi miehen räikeitten vaatteitten katinkultaan, ihastui hänen lauluihinsa, joita hän jakoi jokaista parikymmentä jäljennöstä; miehen kertomukset omista urotöistä tulivat hänen korviinsa, ja vihdoin — niin oli paholainen nähtävästi asian järjestänyt hän rakastui mieheen, ennenkuin tämä oli ajatellutkaan tyttöä tavoitella. Ja koska lemmenseikoissa tulee kaikkein helpoimmin toivottuun päätökseen sellainen aie, jota nainen suosii, Leandra ja Vicente pääsivät aivan helposti yksimielisyyteen, ja Leandra sai toiveensa täyttymään, ennenkuin kukaan hänen monista kosijoistaan vielä aavistikaan hänen sydämensä taipumusta, jätti rakkaan isänsä kodin (hänen äitinsä näet ei ollut enää elossa) ja pakeni kylästä sotilaan kanssa, joka sai tässä yrityksessä suuremman voiton kuin missään niistä, joilla hän oli kerskaillut. Kaikki kyläläiset ihmettelivät tapausta ja samoin kaikki muut, jotka saivat siitä kuulla. Minä olin aivan suunniltani, Anselmo oli kuin ukkosenlyömä, Leandran isä murheellinen, hänen sukulaisensa tunsivat olevansa solvattuja, oikeudenpalvelijat puuttuivat asiaan, järjestyksenvalvojat lähtivät liikkeelle, kuljettiin kaikki tiet, tutkittiin metsät ja muut paikat, ja kolmen päivän kuluttua löydettiin mieletön Leandra eräästä metsän luolasta paitasillaan ja ilman niitä runsaita rahoja ja erinomaisen kalliita koruja, jotka hän oli ottanut kotoaan mukaansa. Hänet vietiin murheellisen isän luo ja kyseltiin häneltä hänen onnettomuudestaan. Hän tunnusti estelemättä, että Vicente de la Roca oli pettänyt hänet ja houkutellut lähtemään isän kodista luvaten mennä hänen kanssaan naimisiin, oli sanonut vievänsä hänet maailman komeimpaan ja ylellisimpään kaupunkiin, Napoliin, ja Leandra oli ymmärtämättömyydessään ja pahoin petettynä uskonut hänen puheitaan, oli varastanut isältään rahoja ja antautunut miehen vietäväksi samana yönä, jona oli kotoa poistunut, ja mies oli vienyt hänet jylhään metsään ja sulkenut hänet luolaan, josta hänet sittemmin löydettiin. Leandra kertoi vielä, että sotilas oli hänen kunniaansa riistämättä ryöstänyt häneltä kaikki, mitä hänellä oli, jättänyt hänet luolaan ja mennyt menojaan, mikä jälleen ihmetytti kaikkia. Vaikeata, hyvä herra, oli uskoa sen veijarin pidättyneen pahimmasta, mutta Leandra vakuutti sitä niin ehdottomasti, että hänen isänsä löysi siitä jotakin lohtua, sillä hän ei välittänyt menettämistään rahoista ja kalleuksista, kun hänen tyttärensä vain oli saanut säilyttää sen kalleuden, jota ei voi toivoa milloinkaan saavansa takaisin, jos sen kerran menettää. Samana päivänä, jona Leandra oli löydetty, hänen isänsä vei hänet pois meidän näkyvistämme erään lähiseudulla sijaitsevan kaupungin luostariin toivoen ajan häivyttävän osan sitä huonoa mainetta, johon hänen tyttärensä oli joutunut. Leandran syyllisyyden lievennyksenä oli hänen nuori ikänsä, ainakin niiden mielestä, jotka eivät välittäneet, oliko hän hyvä- vai huonotapainen, mutta ne, jotka tunsivat hänen hyvän älynsä ja ymmärtäväisyytensä, eivät katsoneet hänen virheensä johtuneen tietämättömyydestä, vaan hänen kevytmielisyydestään ja naisten luontaisesta laadusta, joka useimmiten on ajattelematon ja epävakainen.

Kun Lendra oli suljettu luostariin, Anselmon silmät tulivat kuin sokeiksi tai niillä ei ainakaan ollut mitään sellaista katseltavaa, josta hän olisi voinut iloita. Minunkin silmäni himmenivät, mikään valonsäde ei ohjannut niitä mihinkään miellyttävään. Leandran ollessa poissa surumme kasvoi, kärsivällisyytemme loppui, me kirosimme sotilaan helyjä ja Leandran isän varomattomuutta. Lopuksi Anselmo ja minä päätimme lähteä pois kylästä ja tulla tänne laaksoon, missä hän kaitsee suurta omaa lammaslaumaa ja minä monipäistä vuohikatrasta, joka on samoin minun omani, ja niin me vietämme aikaamme täällä metsässä antaen tunteittemme purkautua, jopa niin, että yhdessä laulamme kauniin Leandran kiitosta tai moitetta tai huokailemme yksin ja uskomme yksinäisyydessä taivaalle sydämemme valitukset. Monet muut Leandran kosijat ovat noudattaneet esimerkkiämme ja ovat tulleet tähän jylhään metsäseutuun, missä elävät samoinkuin me, ja meitä on täällä niin paljon, että tämä seutu näyttää muuttuneen paimenten Arkadiaksi, niin täynnä paimenia ja laumoja se on, eikä ole mitään kolkkaa, missä ei kuulisi mainittavan kauniin Leandran nimeä. Toinen kiroo häntä ja nimittää häntä kevytmieliseksi, epävakaiseksi ja kunniattomaksi, toinen tuomitsee hänet myöntyväiseksi ja helposti vieteltäväksi, toinen vapauttaa hänet kaikista syytöksistä ja antaa hänelle anteeksi, toinen tuomitsee ja soimaa, toinen ylistää hänen kauneuttaan, toinen moittii hänen luonnettaan, ja niin kaikki häntä solvaavat ja kaikki häntä palvovat, ja kaikkien hulluus on niin suuri, että on sellaisiakin, jotka valittavat, että hän on heidät hylännyt, vaikka eivät ole milloinkaan hänen kanssaan puhuneet, ja vielä sellaisia, jotka vaikeroivat ja tuntevat hurjaa mustasukkaisuuden kipua, johon hän kumminkaan ei ole antanut aihetta kenellekään, koska, kuten jo sanoin, hänen harha-askelensa saatiin tietää ennenkuin hänen sydämensä taipumus. Täällä ei ole yhtäkään kallioluolaa, ei yhtäkään puron rantamaa, ei yhtään paikkaa puitten varjossa, missä ei olisi jokin paimen, joka laulaen purkaa valitustaan ilmoille, kaikkialla, missä kaiku soi, se toistelee Leandran nimeä, Leandraa kajahtelevat vuoret, Leandraa solisevat puro, ja Leandra pitää meitä kaikkia sellaisessa jännityksessä ja lumouksessa, että toivomme yhä, vaikka toivoa ei ole, ja pelkäämme, tietämättä mitä pelkäämme. Näiden mielettömien joukossa on kilpakosijani Anselmo se, joka osoittaa huonointa ja parasta ymmärrystä; vaikka hänellä on niin paljon muuta valittamisen syytä, hän sittenkin valittaa vain, että Leandra on poissa, ja laulaa ihastuttavan hyvin käsittelemänsä viulun säestyksellä valituslauluja, jotka osoittavat hänen hyvää ymmärrystään. Minä puolestani käytän helpompaa ja nähdäkseni oikeampaa keinoa ja puhun pahaa naisten kevytmielisyydestä, heidän epävakaisuudestaan, heidän petollisuudestaan, heidän hauraista lupauksistaan, heidän uskottomuudestaan ja vielä siitä, kuinka huonosti he osaavat valita tunteittensa ja taipumustensa esineitä. Ja tämä, hyvät herrat, oli syynä siihen, mitä sanoin ja lausuin vuohelleni tänne tullessani; koska näet sekin on nainen, minä sitä halveksin, vaikka se on paras koko katraassani. Tämä on tarina, jonka lupasin teille kertoa. Jos olen tuhlannut sanoja sitä esittäessäni, en aio myöskään säästellä varojani, jos saan teitä palvella; majani on tässä lähellä, minulla on siellä tuoretta maitoa ja mehukasta juustoa sekä monenlaisia maukkaita hedelmiä, joita katselee ja maistelee yhtä mielellään.

Kahdeskuudetta luku.

Don Quijoten ja vuohipaimenen tappelusta ja merkillisestä seikkailusta katumuksentekijöiden kanssa, jonka ritarimme saattoi onnelliseen päätökseen otsansa hiessä.

Vuohipaimenen kertomus miellytti kaikkia kuulijoita, varsinkin tuomioherraa, joka erinomaisen uteliaana tarkkasi, kuinka hän oli sen kertonut ollenkaan näyttämättä sivistymättömältä vuohipaimenelta ja esiintyen pikemmin hienona hovimiehenä, ja siksi hän lausui, että kirkkoherra oli ollut aivan oikeassa, kun oli sanonut metsissä kasvavan oppineita miehiä. Kaikki kiittivät Eugenioa, mutta kukaan ei ollut kiitosta jakaessaan niin aulis kuin Don Quijote. Hän sanoi:

— Parahin vuohipaimen, jos minulla olisi mahdollisuutta aloittaa jokin uusi seikkailu, niin minä aivan varmaan lähtisin heti matkaan saattaakseni teidän asianne hyvään päätökseen, hakisin pois luostarista Leandran, joka varmaan on siellä vastoin omaa tahtoansa, en välittäisi mitään abbedissasta enempää kuin muistakaan, jotka tahtoisivat sitä estää, ja jättäisin hänet teidän haltuunne, jotta saisitte tehdä hänelle mitä ikänä tahdotte ja hyväksi näette, kuitenkin noudattaen ritarillisuuden lakeja, jotka velvoittavat olemaan tekemättä mitään vääryyttä kenellekään nuorelle naiselle, ja joka tapauksessa toivon Jumalan, meidän Herramme pitävän huolen siitä, ettei pahanilkisen noidan voima mahda niin paljon kuin toisen suopeamman noidan väkevyys, ja siltä varalta minä lupaan teille suojaa ja apua, niin kuin minua siihen velvoittaa oma kutsumukseni, jonka tarkoituksena on juuri heikkojen suojaaminen ja hädänalaisten auttaminen.

Vuohipaimen katseli häntä, näki hänet huonossa asussa ja surkeana, ihmetteli ja kysyi parturilta, joka istui hänen vieressään:

— Hyvä herra, kuka on tuo mies, joka on niin omituisen näköinen ja puhuu tuolla tavalla?

— Kuka muu — vastasi parturi — kuin suurimaineinen Don Quijote Manchalainen, solvauksien kostaja, vääryyksien korjaaja, neitojen suoja, jättiläisten kauhu ja kaikkien taisteluiden voittaja?

— Tuo tuntuu minusta — virkkoi vuohipaimen — sellaiselta, mitä saa lukea kirjoista, jotka kertovat vaeltavista ritareista, sillä he tekivät kaikkea, mitä teidän armonne sanoo tämän miehen tekevän; mutta minä otaksun joko teidän armonne laskevan leikkiä tai tuon hyvän herran pääkopassa olevan tyhjiä paikkoja.

— Te olette lurjuksien lurjus ja suuri konna, — sanoi nyt Don Quijote — te olette itse tyhjäpäinen ja viallinen, sillä minun pääni on paremmassa kunnossa kuin nartun, joka teidät synnytti.

Niin sanoen hän samassa sieppasi leivänkimpaleen, joka sattui olemaan käsillä, ja heitti sen vasten vuohipaimenen kasvoja niin vihaisesti, että miehen nenä litistyi; mutta vuohipaimen, joka ei ymmärtänyt sellaista leikkiä ja huomasi joutuvansa totisesti pahoinpidellyksi, ei välittänyt matosta, pöytäliinasta eikä aterioivasta seurueesta, vaan hyökkäsi Don Quijoten kimppuun ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa niin tuimasti, että olisi varmaan hänet tukehduttanut, ellei Sancho Panza olisi parahiksi saapunut paikalle, tarttunut häntä hartioihin ja heittänyt keskelle ruokapöytää, niin että lautaset ja lasit särkyivät sirpaleiksi ja kaikki, mitä siinä oli, kaatui ja sinkosi pois. Huomattuaan päässeensä vapaaksi Don Quijote kiiruhti hyökkäämään vuohipaimenen päälle, joka kasvot verissä ja Sanchon potkimana ryömi nelinkontin etsien jotakin pöytäveistä kostaakseen sillä verisesti; mutta tuomioherra ja kirkkoherra estivät hänen aikeensa. Parturi järjesti kumminkin niin, että vuohipaimen sai Don Quijoten alleen ja paukutti häntä nyrkeillään niin, että ritariparan kasvoista vuoti verta yhtä paljon kuin hänen omistaan. Tuomioherra ja kirkkoherra olivat pakahtua nauruun, järjestyksenvalvojat hyppivät iloissaan, ja kaikki usuttelivat heitä toistensa kimppuun kuin tappelevia koiria; Sancho Panza vain oli epätoivoissaan, kun ei päässyt irtautumaan tuomioherran palvelijan käsistä, joka esti häntä menemästä isäntäänsä auttamaan.

Kun siis kaikki muut, lukuunottamatta molempia toisiansa möyhentäviä tappelijoita, iloitsivat ja riemuitsivat, kuului samassa torven ääni, joka kaikui niin surulliselta, että kaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin, mistä ääni kuului. Mutta torven äänen kuuleminen vaikutti kaikkein voimakkaimmin Don Quijoteen, joka tosin oli yhä vielä vuohipaimenen alla aivan vastoin tahoansa ja saaden selkäänsä enemmän kuin kohtuullista oli, mutta siitä huolimatta sanoi hänelle:

— Parahin piru, sillä mikään muu sinä et voi olla, koska sinulla on ollut kyllin rohkeutta ja voimaa kukistaa minut, minä pyydän sinua tekemään kanssani aselevon, vain yhdeksi tunniksi, sillä tuo torven valittava ääni, joka kaikuu korviimme, tuntuu kutsuvan minua johonkin uuteen seikkailuun.

Vuohipaimen oli jo väsynyt kurittamaan ja saamaan kuritusta, ja päästi hänet heti. Don Quijote nousi seisomaan, käänsi kasvonsa siihen suuntaan, mistä ääni kuului, ja näki samassa, että erästä kukkulan rinnettä laskeutui joukko miehiä puettuina valkoisiin vaatteisiin kuin katumuksentekijät.

Seikka oli se, että taivaan pilvet olivat sinä vuonna evänneet maalta kosteutensa, ja kaikilla sen seudun paikkakunnilla tehtiin pyhiinvaelluksia, pidettiin rukouksia ja harjoitettiin katumusta rukoillen Jumalaa avaamaan laupeutensa kädet ja antamaan sadetta; ja siinä tarkoituksessa saapui nyt jonkin läheisen kylän väki kulkueena erään hurskaan erakon luo, jonka asumus oli tässä laaksossa sijaitsevalla kummulla. Don Quijote näki katumuksenharjoittajien omituiset puvut, ei tullut ollenkaan muistaneeksi, että oli nähnyt niitä jo monet kerrat ennen, kuvitteli, että tässä oli jonkinlainen seikkailutilaisuus ja että yksin hänen, vaeltavan ritarin asia oli siihen käydä. Tätä hänen luuloaan vahvisti vielä se, että hän otaksui erään heidän kantamansa, suruharsoon verhotun pyhän kuvan ylhäiseksi naiseksi, jota nämä roistot ja hävyttömät maantierosvot veivät väkisin; ja tuo oli tuskin ehtinyt iskeä hänen mieleensä, kun hän jo riensi laitumella käyvän Rocinanten luo, otti satulankaarelta suitset ja kilven ja pani suitset heti ratsunsa suuhun. Sitten hän pyysi Sancholta miekkaansa, nousi Rocinanten selkään, otti kilven käsivarrelleen ja lausui raikuvalla äänellä kaikille läsnäolijoille:

— Nyt, urheat seuralaiseni, saatte nähdä, kuinka tärkeätä on, että maailmassa on ritareita, jotka kuuluvat vaeltavaan ritarikuntaan; nyt, sanon minä, saatte nähdä siitä, miten minä vapautan tuon vankina kuljetetun jalon rouvan, tuleeko vaeltavia ritareita kunnioittaa vai ei.

Niin sanoen hän painoi pohkeensa Rocinanten kupeisiin — hänellä näet ei ollut kannuksia — ja ratsasti täyttä ravia (täydestä laukasta ei ole milloinkaan puhe tässä todenperäisessä historiassa, kun Rocinanten juoksua kuvataan) katumuksenharjoittajia vastaan, vaikka kirkkoherra, tuomioherra ja parturi kokivat häntä pidättää. Se ei ollut mahdollista eikä häntä myöskään pidättänyt Sanchon huuto:

— Mihin nyt, armollinen herra Don Quijote? Mikä piru teitä nyt riivaa ja yllyttää hyökkäämään katolista uskontoamme vastaan? Huomatkaa hiidessä, että tuo on katumuksenharjoittajien kulkue ja että tuo rouva, jota he kuljettavat jalustalla, on pyhän tahrattoman Neitsyt Marian kuva. Harkitkaa, herra, mitä teette, sillä tällä kertaa ei käy sanominen, ettette sitä tiedä.

Sancho näki suotta vaivaa, sillä hänen isäntänsä hyökkäsi niin innoissaan paitapukuisia vastaan ja vapauttamaan suruharson verhoamaa ylhäistä naista, ettei kuullut sanaakaan eikä olisi kääntynyt, vaikka olisi kuullutkin ja vaikka kuningas olisi käskenyt kääntymään. Hän saapui kulkueen luo, pysähdytti Rocinanten, joka jo mieleltään hiukan levähti, ja lausui vapisevalla ja karmealla äänellä:

— Te, jotka peitätte kasvonne, luultavasti siitä syystä, että tiedätte oman kehnoutenne, huomatkaa ja kuunnelkaa, uuta minulla on teille sanottavaa.

Ensimmäisinä pysähtyivät kuvankantajat, ja eräs niistä neljästä papista, jotka lauloivat litaniaansa, huomatessaan oudonnäköisen Don Quijoten, laihan Rocinanten ja muita naurettavia ominaisuuksia, joita Don Quijotessa ilmeni, vastasi sanoen:

— Parahin herra, jos aiotte sanoa meille jotakin, niin sanokaa pian, sillä nämä veljet piiskaavat itsensä pilalle, emmekä me voi eikä ole oikeinkaan pysähtyä kuuntelemaan mitään, ellei se ole niin lyhyttä, että se voidaan lausua parilla sanalla.

— Minä sanon sen yhdellä sanalla, — virkkoi Don Quijote ja se sana on tämä: teidän tulee heti laskea vapaaksi tuo kaunis rouva, jonka kyynelet ja murheellinen ulkomuoto aivan selvästi osoittavat, että te kuljetatte häntä vastoin hänen tahtoansa ja että olette tehneet hänelle jotakin ilmeistä vääryyttä. Minä, joka olen syntynyt maailmaan, jotta torjuisin sellaisia solvauksia, en salli häntä kuljetettavan askeltakaan eteenpäin, ellei hänelle anneta takaisin kaivattua vapautta, jonka hän hyvin ansaitsee.

Näistä sanoista kaikki kuulijat huomasivat, että Don Quijoten täytyi olla joku hullu mies, ja he alkoivat nauraa sydämen pohjasta. Mutta heidän naurunsa oli kuin ruutia Don Quijoten mielessä syttyneeseen vihaan. Hän ei sanonut enää sanaakaan, vaan tarttui miekkaansa ja hyökkäsi paarien luo. Eräs kantajista luovutti heti taakkansa tovereilleen ja lähti Don Quijotea vastaan heiluttaen jotakin tadikonvartta tai kalikkaa, joka oli paarien tukena hänen levätessään. Don Quijote iski siihen niin voimallisesti, että se katkesi kolmeksi kappaleeksi, mutta mies löi käteen jääneellä tyngällä Don Quijotea oikeaan olkapäähän, jota kilpi ei voinut suojata sellaista moukkamaista väkivaltaa vastaan, niin tuimasti, että Don Quijote parka suistui maahan pahoinpideltynä. Sancho Panza oli huohottaen juossut hänen jälkeensä ja nyt, nähdessään hänen pudonneen ratsun selästä, huusi hänen kurittajalleen, ettei hän enää löisi, koska tämä oli noiduttu ritari, joka ei ollut tehnyt pahaa kenellekään koko ikänänsä. Mutta talonpoikaa ei hillinnyt Sanchon huuto, vaan se, että hän tuli katsahtaneeksi Don Quijoteen, joka ei hievahduttanut kättänsä eikä jalkaansa. Hän luuli surmanneensa miehen, kahmaisi kouriinsa katumuspaitansa helmat ja pakeni pitkin kenttää kuin kauris.

Sillävälin olivat kaikki Don Quijoten seuralaiset ehtineet hänen luokseen, mutta kulkueessa olevat, jotka näkivät heidän tulevan juosten ja näkivät heidän seurassaan olevat järjestyksenvalvojat ampuma-aseineen, pelkäsivät asian päättyvän huonosti, keräytyivät kaikki piiriin pyhän kuvan ympärille, nostivat kauhtanainsa päähineet, tarttuivat lujasti ruoskiinsa samoinkuin papit vahakynttilöihinsä ja odottivat siten hyökkäystä päättäen puolustautua ja, mikäli mahdollista, hyökätäkin ahdistajaa vastaan. Onni oli parempi kuin he luulivat, sillä Sancho vain heittäytyi herransa ruumiin päälle ja viritti siinä mitä surullisimman ja naurettavimman valitusvirren, koska luuli, että hän oli kuollut.

Kirkkoherran tunsi eräs toinen kirkkoherra, joka oli tullut kulkueen mukana, ja tämä seikka sai molempien joukkojen pelon tyyntymään. Ensimmäinen kirkkoherra selitti toiselle parilla sanalla, millainen mies Don Quijote oli, ja hän lähti koko katumuksentekijäjoukon kanssa katsomaan, oliko ritariparka kuollut. He kuulivat Sancho Panzan itkien lausuvan:

— Oi sinä ritarillisuuden kukka, jonka hyvin käytettyjen ikävuosien juoksun katkaisi yksi ainoa kartunisku! Oi sinä kunnia suvulle, sinä kunnia ja kaunistus koko Manchalle ja koko maailmallekin, joka nyt sinun mentyäsi tulee olemaan täynnä pahantekijöitä, joiden ei enää tarvitse pelätä, että heitä rangaistaan ilkitöistään! Oi sinä, joka olit anteliaampi kuin kaikki Aleksanterit, koska jo kahdeksan kuukauden palveluksen jälkeen olit lahjoittanut minulle parhaan saaren, mitä meri syleilee ja piirittää! Oi sinä, joka kohtelit nöyrästi ylpeitä ja kopeasti nöyriä,[50] sinä, joka syöksyit vaaroihin, kärsit solvauksia, rakastuit ilman syytä, jäljittelit hyviä, olit pahojen vitsaus ja kaiken kehnon vihollinen, sanalla sanoen vaeltava ritari, mikä onkin kaikki, mitä sanoa voidaan!

Sanchon siinä huutaessa ja valittaessa Don Quijote virkosi ja sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:

— Hän, joka elää poissa teidän luotanne, suloisin Dulcinea, kokee vielä pahempaa kurjuutta kuin tämä. Auta minua, hyvä Sancho, pääsemään niille noidutuille rattaille; minä en kykene nyt painollani rasittamaan Rocinanten satulaa, sillä koko tämä olkapääni on rikki.

— Sen minä teen kovin mielelläni, herrani; — vastasi Sancho — ja palatkaamme nyt kotikylään näiden herrojen kanssa, jotka toivovat teidän parastanne; siellä voimme sitten pitää neuvoa uuden retken tekemisestä, josta meille koitukoon enemmän hyötyä ja mainetta.

— Olet oikeassa, Sancho; — vastasi Don Quijote — nyt lienee varsin viisasta antaa mennä ohi vallitsemassa olevan tähtien huonon vaikutuksen.

Tuomioherra, kirkkoherra ja parturi sanoivat hänelle, että hän menettelisi aivan oikein, jos tekisi niin, kuin sanoi, ja niin he, nautittuaan Sanchon yksinkertaisista puheista, sijoittivat Don Quijoten rattaille, joilla hän oli jo aikaisemmin ollut. Kulkue järjestyi jälleen ja jatkoi matkaansa, vuohipaimen sanoi jäähyväiset kaikille, järjestyksenvalvojat eivät halunneet lähteä kauemmaksi, ja kirkkoherra maksoi heille, mitä heidän tuli saada. Tuomioherra pyysi kirkkoherraa ilmoittamaan, kuinka Don Quijoten kävisi, parantaisiko hän hulluudestaan vai jäisikö sitä potemaan, ja niin hän sanoi hyvästi lähtien jatkamaan matkaansa. Sanalla sanoen: kaikki erosivat ja lähtivät kukin taholleen, niin että jäljelle jäivät vain kirkkoherra ja parturi, Don Quijote ja Panza ja kelpo Rocinante, joka sieti yhtä kärsivällisesti kuin hänen isäntänsä kaikki, mitä oli joutunut kokemaan.

Häränajaja valjasti härkänsä, sijoitti Don Quijoten heinäkuvon päälle ja lähti tavalliseen hiljaiseen tahtiin kulkemaan kirkkoherran osoittamaa tietä, ja niin he kuuden päivän kuluttua saapuivat Don Quijoten kylään. He tulivat sinne keskellä päivää, joka sattui olemaan sunnuntai, ja koko kylän väki oli torilla, jonka halki Don Quijoten rattaat vierivät. Kaikki riensivät luo näkemään, mitä rattailla oli, ja hämmästyivät kovin tuntiessaan kylänmiehen; eräs poika juoksi ilmoittamaan hänen emännöitsijälleen ja sisarentyttärelleen, että heidän enonsa ja isäntänsä saapui kotiin laihana ja kelmeänä maaten heinissä härkärattailla. Surkeata oli kuulla, kuinka molemmat naiset huusivat, nähdä, kuinka he löivät kasvojaan ja taas kirosivat kirottuja ritarikirjoja, ja tämä kaikki uudistui, kun he näkivät Don Quijoten ajavan sisään portista.

Kun oli saapunut tieto Don Quijoten tulosta, saapui Sancho Panzan eukko, joka oli jo aikoja sitten saanut tietää, että hänen miehensä oli lähtenyt aseenkantajana ritaria palvelemaan, ja Sanchon nähtyään hän kysyi ennen muuta, kuinka aasi voi. Sancho vastasi, että se voi paremmin kuin aasin isäntä.

— Jumalalle kiitos, — virkkoi eukko — että hän on ollut minulle niin armollinen; mutta kerro nyt, hyvä ystävä, mitä hyvää olet saanut aseenkantajantoimestasi. Tuotko minulle korean hameen? Ja sieviä kenkiä lapsille?

— En minä tuo mitään sellaista, eukkoseni, — sanoi Sancho; mutta kyllä minulla on muuta parempaa ja arvokkaampaa.

— Sepä oikein hauskaa; — vastasi eukko — näytä minulle, mitä sinulla on parempaa ja arvokkaampaa, ystäväni; minä tahtoisin sen nähdä, jotta saisin hiukan iloa sydämeeni, joka on ollut niin surullinen ja tyytymätön koko tänä pitkänä aikana, jonka olet ollut poissa.

— Kyllä minä sen näytän, eukkoseni, kun tästä kotiin ehditään, — sanoi Panza — mutta ole nyt niin kauan hiljaa; jos näet Jumala suo, että lähdemme vielä kerran etsimään seikkailuja, niin sinä saat pian nähdä minut kreivinä tai jonkin saaren käskynhaltiana, ei minkään sellaisen retusaaren, jonka löytää mistä tahansa, vaan kaikkein parhaan saaren, mitä maailmassa voi olla.

— Suokoon Jumala, että niin käy, rakas mieheni, sillä kyllä me sitä tarvitsisimme. Mutta sano minulle, mitä ne ovat, ne sellaiset saaret, en minä sitä ymmärrä.

— Ei ole hunaja aasin suuta varten; — vastasi Sancho — sinä saat nähdä sen aikanaan ja joudutpa ihmettelemään, kun kuulet, kuinka kaikki alustalaisesi nimittävät sinua armolliseksi rouvaksi.

— Mitä sinä puhut, Sancho, armollisista rouvista ja saarista ja alustalaisista? — virkkoi Juana Panza.[51] Se näet oli Sanchon eukon nimi, vaikka he eivät olleet sukulaisia, sillä Manchassa on tapana, että nainen ottaa miehensä sukunimen.

— Älä nyt pidä niin kiirettä, Juana, ehdithän sinä vielä saada kaikki tietää; riittää, kun sanon sinulle totuuden, ja tuki nyt suusi. Minä voin sanoa sinulle tässä ohimennen ainoastaan, ettei maailmassa ole mitään hauskempaa kuin olla arvossapidetty mies ja seikkailuja etsivän vaeltavan ritarin aseenkantaja. Totta kyllä, etteivät useimmat seikkailut pääty niin mieleisesti kuin voisi toivoa, sillä sadasta sellaisesta päättyy yleensä yhdeksänkymmentäyhdeksän ihan hullusti. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani, sillä minua on toisinaan poukotettu, toisinaan paukutettu, mutta sittenkin on hauskaa odottaa seikkailuja ja kulkea yli vuorten, läpi metsien, nousta korkeille huipuille, käydä linnoissa ja oleskella majataloissa aivan vapaasti ja maksamatta yhtään pirun maravediä.

Sancho Panza ja Juana Panza, hänen eukkonsa, keskustelivat näin sillä aikaa kuin Don Quijoten emännöitsijä ja hänen sisarentyttärensä ottivat herransa vastaan, riisuivat hänet ja sijoittivat hänen vanhaan sänkyynsä. Hän mulkoili heihin eikä voinut oikein käsittää, mihin oli joutunut. Kirkkoherra kehoitti sisarentytärtä hoitamaan enoansa oikein hyvin ja varomaan tarkoin, ettei hän pääsisi enää pakenemaan, sekä kertoi, millaista vaivaa oli täytynyt nähdä, ennenkuin hänet oli saatu takaisin kotiin. Nyt molemmat naiset alkoivat jälleen huutaa taivasta avukseen, nyt he jälleen kirosivat ritariromaaneja, nyt he rukoilivat taivasta heittämään sellaisten valheitten ja hullutusten sepittäjät helvetin syvimpään kuiluun. Vihdoin he alkoivat pelätä jäävänsä jälleen ilman isäntäänsä ja enoansa niin pian kuin hän hiukan toipuisi; ja kävikin niinkuin he otaksuivat.

Vaikka tämän historian kirjoittaja on kaikella huolella ja uutteruudella etsinyt tietoa niistä urotöistä, joita Don Quijote suoritti kolmannella retkellään, ei hän sittenkään ole voinut löytää mitään mainintaa niistä, ei ainakaan mistään luotettavista muistiinpanoista; Manchan muistoissa on säilynyt ainoastaan huhu, että Don Quijote kolmannen kerran kotoaan lähtiessään meni Zaragozaan ollen läsnä eräässä kuuluisassa turnauksessa, joka pidettiin siinä kaupungissa, ja että hänelle siellä sattui seikkoja, jotka olivat hänen urheutensa ja hyvän ymmärryksensä arvoisia.

Hänen elämänsä viimeisistä vaiheista ja hänen kuolemastaan kirjoittaja ei myöskään voinut saada minkäänlaista selkoa eikä olisi tullut tietämään niistä mitään, ellei hänen hyvä onnensa olisi johdattanut häntä tapaamaan erästä vanhaa lääkäriä, jolla oli hallussaan lyijylaatikko, joka hänen tiedonantonsa mukaan oli löydetty erään uudistettavana olevan vanhan erakonasumuksen perustuksesta. Tässä laatikossa oli ollut muutamia pergamenttilehtiä, täynnä vanhanaikaista, mutta kastiliankielistä kirjoitusta, säkeitä, jotka kuvailivat useita Don Quijoten sankaritöitä ja kertoivat Dulcinea Tobosolaisen kauneudesta, Rocinanten ulkomuodosta, Sancho Panzan uskollisuudesta ja itse Don Quijoten hautajaisista sekä sisälsivät erinäisiä hautakirjoituksia ja ylistysrunoja hänen elämälleen ja töilleen. Ne, jotka voitiin lukea ja selittää, tämän uudenlaisen ja verrattoman historian luotettava tekijä liittää tähän. Tekijä pyytää lukijoiltaan palkaksi siitä suunnattomasta vaivasta, joka hänellä oli tutkiessaan ja etsiessään kaikkia Manchan arkistoja saadakseen sen päivänvaloon, ainoastaan, että he luottavat häneen samalla tavalla kuin älykkäät ihmiset yleensä luottavat ritariromaaneihin, jotka ovat maailmassa niin hyvässä maineessa. Siten hän katsoo saavansa täyden palkan ja tyydytyksen ja innostuu etsimään ja vetämään päivänvaloon toisiakin, jotka ehkä eivät ole yhtä todenmukaisia, mutta ainakin yhtä kekseliäitä ja hupaisia.

Ensimmäiset sanat, jotka oli kirjoitettu lyijylaatikosta löydettyyn pergamenttiin, olivat nämä:

MANCHAN KAUPUNGIN ARGAMASILLAN[52] AKATEMIAN JÄSENET

URHOOLLISEN DON QUIJOTE MANCHALAISEN ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA

HOC SCRIPSERUNT

Murjaani, Argamasillan akatemian jäsen, Don Quijoten hautapatsaaseen.

Hautakirjoitus.

Se hullu mies, mi Manchaa runsaammin kuin Jason Kretaa voitonmerkein puki, se äly, pilviin mi nous silloinkin, kun maassa parempi ois ollut tuki,

se vahva käsi, jonka jälkihin maat Rivast' aina Gaetaan eivät kuki, mi niinkuin julma Muusa pronssihin piirs' säkeitänsä, joita kansat luki,

hän, jota kantoi sankaruus ja lempi ohitse monen kuulun Amadiin, mies Galaoreita paljon ylhäisempi,

hän, ratsastaja Rocinante-hevon, mies eksynyt niin moniin vaiheisiin, tään kylmän paaden alla löysi levon.

Loiseläjä, Argamasillan akatemian jäsen, IN LAUDEM DULCINEA E DEL TOBOSO.

Sonetti.

Hän, jonka tässä näätte, korkein povin ja kiihkein elein, Dulcinea on, tuo kuningatar tobosolaishovin ja lemmitty Quijoten mainion,

mi lemmen tähden samos pitkän tovin ylitse Sierra Negran vuoriston ja Montielin aavan aution, vain jalan kulkein, uupuneena kovin

vuoks Rocinanten. Kova onni moinen, voi että kohtasit sä naista tätä ja tätä ritaria urhoollista!

Näät nuorna kuihtumaan jäi heistä toinen, ja toista piinas lemmen tuska, hätä, vaikk' onkin muisto hällä marmorista.

Oikullinen Argamasilian akatemian ylen ymmärtäväinen jäsen, Don Quijote Manchalaisen ratsun Rocinanten ylistykseksi.

Sonetti.

Hän istuimeltaan kullan välkkyvältä, mi Marsin askelista verestää, ritari Manchan, katsoo, huimapää, ja lippu kädestänsä kohoo hältä.

Myös säilä, jota vihamies ei vältä, ja varustukset siinä lepäjää. Uus urotöitten muoto! Tyyli tää on onnistunut löytö tekijältä.

Jos Galliakin kerskuu Amadiistaan, jonk' urhojälkeläiset Kreikanmaan vei kunniaan ja jaloon voittokiistaan,

Quijote kruunu on Bellonan hovin, kuin Gallia tai Kreikka urhoistaan, niin hänest' ylpeä on Mancha kovin.

Ei hälle koskaan unhonaika koita, kun Brilladoro tai Bayardokaan[53] näät Rocinanten raisuutta ei voita.

Pilkkakirves, Argamasillan akatemian jäsen, Sancho Panzalle.

Sonetti.

Mies lyhyt varreltaan on Sancho Panza, mut ihme! suuri kunnoltaan on hän. Niin vilpitön ja rehti toimessansa, ett' asemies ei kukaan, vannon tän.

Ois kreivikskin hän noussut arvoltansa, mut vastaan sai hän juonen ilkeän, näät häntä kietoi pahain miesten ansa, mi aasiakaan ei näy säästävän.

Kas aasillaan (jos sanoa saa luvan) näät seuras asemies tää rehti, lauha ain' herraa, jota Rocinante kantoi.

Voi turhat toiveet, petos harhakuvan! On niillä huulillansa lepo, rauha, mut savun, varjon lopuks vain ne antoi.

Pirunkuvainen, Argamasillan akatemian jäsen, Don Quijoten haudalla.

Hautakirjoitus.

Eräs ritari lepää tässä; hän ajaen Rocinantellaan jäi aina pulaan pahimpaan kovin kärsien elämässä.

Myös asemies Sancho Panza on hänen viereensä haudattu tähän, oli järkeä hänellä vähän, mut uskollisuus verraton.

Piumpaum, Argamasillan akatemian jäsen, Dulcinea Tobosolaisen haudalla.

Hautakirjoitus.

On Dulcinean hauta tää; hänet kesken kukoistusta vei kuolon syli musta, vain tomu hänestä nyt jää.

Ei ykskään jalosyntyinen hänt' ollut ylhäisempi, Quijote häntä lempi, ja kylä muistaa kaivaten.

Nämä säkeet olivat säilyneet niin eheinä, että ne voitiin lukea; muissa kirjoitus oli niin rappeutunut, että ne jätettiin eräälle akatemianjäsenelle, jotta hän ottaisi selkoa niiden todennäköisestä sisällöstä. Hänen kerrotaan monta unetonta yötä vietettyään ja suurta vaivaa nähtyään tehtävän suorittaneen ja aikovan Don Quijoten kolmatta matkaanlähtöä odottaessaan ne julkaista.

Forse altri canterá con miglior plettro.[54]