SISÄLLYS: (continued 4)

Olimme ehtineet kulkea suunnilleen kolmekymmentä peninkulmaa, kun aamu alkoi koittaa ja me huomasimme olevamme noin kolmen pyssynkantaman päässä rannikosta, jonka havaitsimme aivan autioksi, joten kukaan ei voinut meitä sieltä nähdä. Siitä huolimatta me pyrimme kaikin voimin pääsemään hiukan ulommaksi merelle, joka nyt oli hieman tyyntynyt, ja liikuttuamme siinä suunnassa noin kaksi penikulmaa annettiin käsky vaihtaa soutajia sillä aikaa kuin hiukan aterioimme; aluksessamme näet oli hyvä muonavarasto. Mutta soutajat sanoivat, ettei nyt ollut aika ollenkaan levätä, että ne, jotka eivät soutaneet, voivat pistää heidän suuhunsa jotakin syötävää ja etteivät he missään tapauksessa suostuneet jättämään airojansa. Tehtiin niin, ja samassa alkoi puhaltaa voimakas tuuli, joka pakotti meidät heti nostamaan purjeet, jättämään airot ja suuntaamaan kulkumme Oraniin, sillä mihinkään muuhun suuntaan emme voineet lähteä. Kaikki tämä suoritettiin erittäin nopeasti, ja niin me purjehdimme enemmän kuin kahdeksan penikulmaa turmissa pelkäämättä mitään muuta kuin että kohtaisimme jonkin rosvoilevan aluksen. Me annoimme ruokaa maurilaisille bagarinoille, ja luopio rohkaisi heitä ilmoittamalla, ettei heitä viety vankeina, vaan että heidät päästettäisiin vapaiksi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hän sanoi samoin Zoraidan isälle, mutta tämä vastasi:

— Teidän jaloutenne ja hyvän kohtelunne nojalla, kristityt miehet, voisin uskoa ja odottaa mitä muuta tahansa, mutta älkää pitäkö minua niin yksinkertaisena, että kuvittelisin teidän päästävän minut vapaaksi, sillä mahdotonta on, että olisitte antautuneet minun ryöstämisestä koituvaan vaaraan laskeaksenne niin auliisti minut jälleen vapaaksi, varsinkin, kun tiedätte, mikä mies olen ja millaisia etuja voitte hankkia itsellenne lupaamalla vapauttaa minut. Ja jos tahdotte mainita vaatimuksenne, tarjoan teille heti kaikki, mitä pyydätte, omasta puolestani ja tämän onnettoman tyttäreni puolesta, tai, ellette siihen suostu, yksin hänen vapaudestaan, joka on minun elämäni paras ja suurin aarre.

Tuon sanottuaan hän alkoi itkeä niin katkerasti, että herätti sääliä meissä kaikissa ja pakotti Zoraidan kääntämään katseensa häneen. Nähdessään isänsä itkevän hän joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että nousi jalkojeni edestä ja meni syleilemään isäänsä, painoi kasvonsa hänen kasvoihinsa, ja molemmat alkoivat itkeä niin hereästi, että useat meistä läsnäolevista yhtyivät itkuun. Nähdessään tyttärensä koristautuneen kuin juhlaa varten monilla koruilla ja kalleuksilla isä sanoi hänelle heidän kielellään:

— Mitä tämä merkitsee, tyttäreni? Eilen illalla, ennenkuin meitä kohtasi tämä kamala onnettomuus, jossa nyt olemme, näin sinut tavallisissa arkivaatteissasi, mutta nyt, vaikka sinulla ei ole ollut aikaa ja vaikka minä en ole kertonut sinulle mitään iloista uutista, jota kannattaisi juhlia koristautumalla ja kaunistautumalla, näen sinun olevan parhaissa pukimissa, jotka kykenin sinulle hankkimaan, kun onni oli meille suopeampi kuin nyt. Vastaa minulle, sillä tuo hämmästyttää ja ihmetyttää minua vielä enemmän kuin onnettomuus, jossa nyt olen.

Luopio käänsi meille kaikki, mitä mauri sanoi tyttärelleen. Tytär ei vastannut hänelle sanaakaan, mutta vanha mies, huomatessaan eräässä kohden aluksessa lippaan, jossa tytär oli aina säilyttänyt jalokiviänsä ja jonka hyvin tiesi jättäneensä Algeriaan ottamatta sitä mukaan huvilaansa, joutui vielä enemmän ihmeisiinsä ja kysyi Zoraidalta, kuinka lipas oli joutunut meidän haltuumme ja mitä siinä nyt oli. Odottamatta Zoraidan vastausta luopio puuttui puheeseen sanoen:

— Älä huoli, herra, kysellä tyttäreltäsi Zoraidalta niin paljoa; minä annan sinulle yhdellä ainoalla vastauksella tiedon kaikesta. Sinun tulee tietää, että hän on kristitty ja että hän on ollut kahleittemme katkaisija ja orjuutemme lopettaja; hän on täällä omasta tahdostaan ja, kuten uskon, tänne pääsemisestä niin tyytyväinen kuin ihminen, joka pääsee pimeydestä valoon, kuolemasta elämään ja kadotuksen tuskasta ihanaan autuuteen.

— Puhuuko hän totta, tyttäreni? — kysyi mauri.

— Puhuu — vastasi Zoraida.

— Sinä siis olet tosiaankin kristitty — virkkoi vanhus — ja sinä siis olet saattanut oman isäsi hänen vihamiestensä valtaan?

Siihen vastasi Zoraida:

— Kristitty minä kyllä olen, mutta en minä ole sinua tähän tilaan saattanut, sillä milloinkaan en ole halunnut sallia sinulle tehtävän pahaa tai itse tehdä sitä sinulle, vaan olen tahtonut vain tehdä hyvää itselleni.

— Mitä hyvää siis olet itsellesi tehnyt, tyttäreni.

— Sitä sinun tulee kysyä Lela Marienilta, — vastasi Zoraida — sillä hän voi sanoa sen sinulle paremmin kuin minä.

Tuskin ehdittyään tuon kuulla mauri syöksyi uskomattoman vikkelästi päistikkaa mereen, minne hän epäilemättä olisi hukkunut, elleivät hänen yllään olevat suuret ja avarat vaatteet olisi pitäneet häntä vähän aikaa veden pinnalla. Zoraida huusi kehoittaen meitä vetämään hänet ylös, ja niin me kaikki heti riensimme avuksi, saimme kiinni hänen kauhtanastaan ja vedimme melkein jo tukehtuneen ja tiedottoman miehen takaisin alukseen. Zoraidasta tapaus tuntui niin tuskalliselta, että hän itki hereästi ja murheellisesti, kuin hänen isänsä olisi jo kuollut. Me käänsimme miehen suulleen, hänen suustaan virtasi paljon vettä, ja kahden tunnin kuluttua hän tuli jälleen tajuihinsa. Sillävälin tuuli oli kääntynyt, meidän täytyi taas suunnata kulkumme kohti rannikkoa ja soutaa kaikin voimin, jotta aluksemme ei olisi ajautunut maihin. Mutta onneksemme sattui niin, että osuimme erääseen poukamaan, joka sijaitsee pienen niemen kupeella ja jota maurit mainitsevat nimellä Cava rumia,[34] mikä meidän kielellämme merkitsee kehno kristitty nainen; maurien keskuudessa näet elää vanha tarina, jonka mukaan siihen paikkaan on haudattu se Cava, jonka vuoksi Espanja menetettiin; cava merkitsee heidän kielessään kehnoa naista, ja rumia merkitsee kristittyä naista. Pidetäänpä vielä huonona enteenä, jos on ankkuroitava alus siihen paikkaan, kun ei mitään muuta neuvoa ole; muussa tapauksessa näet he eivät sitä milloinkaan tee. Meille se ei kumminkaan ollut mikään kehnon naisen suojapaikka, vaan oikea pelastuksen satama, sillä meri aaltoili nyt ankarasti. Me sijoitimme vahdit maihin, mutta emme jättäneet airoja, söimme, mitä luopio oli varustanut mukaan, ja rukoilimme kaikesta sydämestämme Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä auttamaan ja suojelemaan meitä, jotta saisimme onnelliseen päätökseen, mitä olimme niin onnellisesti aloittaneet. Zoraidan pyynnöstä päätettiin kuljettaa maihin hänen isänsä ja kaikki muut maurit, jotka olivat sidottuina aluksessa, sillä häneltä puuttui rohkeutta eikä hän hellän sydämensä vuoksi voinut nähdä silmiensä edessä isäänsä sidottuna ja maanmiehiänsä vangittuina. Me lupasimme tehdä sen lähtiessämme, sillä ei ollut ollenkaan vaarallista jättää heidät aivan autioon paikkaan. Rukouksemme eivät olleet turhat, vaan taivas kuuli ne ja tyynnytti meidän onneksemme aivan kohta tuulen ja meren siten kehoittaen meitä iloisesti jatkamaan aloittamaamme matkaa. Sen huomattuamme päästimme maurit siteistään ja laskimme heidät maihin yhden kerrallaan, mikä heitä kovin ihmetytti. Mutta sitten, kun aioimme viedä aluksesta pois Zoraidan isän, joka oli jo täysin tajuissaan, hän sanoi meille:

— Minkä luulette, kristityt, olevan syynä siihen, että tuo kehno naikkonen iloitsee, kun päästätte minut vapaaksi? Luuletteko sen johtuvan siitä, että hän minua säälii? Niin ei suinkaan ole laita, vaan hän tekee sen, koska minun läsnäoloni häiritsisi häntä hänen tahtoessaan panna täytäntöön pahoja himojaan; älkää myöskään luulko, että hän on päättänyt vaihtaa uskontoa senvuoksi, että on käsittänyt teidän uskontonne paremmaksi, sillä syynä on vain se, että hän tietää teidän maassanne kunniattomuutta harjoitettavan vapaammin kuin meidän maassamme.

Sitten hän kääntyi Zoraidan puoleen minun ja erään toisen kristityn pidellessä häntä käsivarsista, jottei hän pääsisi tekemään mitään mieletöntä, ja sanoi:

— Voi sinua kurjaa letukkaa ja ymmärtämätöntä tyttöä! Minne menetkään, sinä silmitön ja järjetön, noiden koirien viemänä, jotka ovat meidän luonnollisia vihollisiamme? Kirottu olkoon se hetki, jona sinut siitin, ja kirottu olkoon ylellisyys ja hellyys, jota olen sinua kasvattaessani sinulle jakanut!

Huomattuani, ettei hän näyttänyt aikovan aivan pian lopettaa, minä kiiruhdin toimittamaan miehen maihin, ja sieltä hän yhä sinkosi kirouksiaan ja valituksiaan pyytäen Mohammedia rukoilemaan Allahia meidät tuhoamaan, hävittämään ja surmaamaan. Kun sitten olimme, nostaneet purjeet emmekä enää voineet kuulla hänen sanojaan, näimme yhä vielä hänen eleensä, kuinka hän repi partaansa, kiskoi hiuksia päästään ja heittäytyi maahan, ja vielä kerran hän sitten koroitti äänensä, niin että kuulimme, mitä hän sanoi:

— Tule takaisin, rakas tyttäreni, tule takaisin maihin, minä annan sinulle kaikki anteeksi; luovuta noille miehille nämä rahat, jotka jo heille kuuluvat, ja tule takaisin lohduttamaan murheellista isääsi, joka heittää henkensä tällä autiolla hiekkarannalla, jos sinä hänet jätät.

Zoraida kuuli kaiken tuon, se liikutti häntä, hän itki eikä osannut sanoa eikä vastata hänelle muuten kuin tällä tavalla:

— Suokoon Allah, isäni, että Lela Marien, joka on ollut syynä siihen, että minusta on tullut kristitty, lohduttaa sinua murheessasi. Allah tietää hyvin, etten minä ole voinut tehdä toisin kuin olen tehnyt ja etteivät nämä kristityt voi kiittää mistään minun omaa tahtoani; olisihan näet minun ollut mahdoton jäädä kotiin, vaikka en olisi tahtonut lähteä heidän kanssaan, niin kiihkeästi sieluni pyrki panemaan toimeen tätä aikomusta, joka minusta näyttää niin hyvältä kuin se sinusta tuntuu pahalta.

Kun Zoraida sanoi tuon, ei hänen isänsä enää voinut kuulla hänen sanojaan emmekä me voineet nähdä miestä. Minä lohdutin Zoraidaa, ja me kaikki ajattelimme nyt vain matkaamme, jota edisti suotuisa tuuli, niin että uskoimme varmaan saapuvamme seuraavana päivänä aamun koittaessa Espanjan rannikolle. Mutta onni tulee vain harvoin tai ei koskaan puhtaana ja sekoittamattomana, sen mukana tai jäljessä tulee tavallisesti jotakin pahaa, joka sitä häiritsee tai säikyttää, ja niin johtui meidän kohtalostamme tai kenties niistä kirouksista, joita mauri oli singonnut tytärtään vastaan ja jollaisia aina täytyy pelätä, lausuipa ne millainen isä tahansa, sattui, sanon, että ollessamme jo ulapalla, kun yötä oli suunnilleen kulunut kolme tuntia ja me kiisimme eteenpäin paisuvin purjein ja soutamatta, koska suotuisa tuuli teki sen vaivan tarpeettomaksi, näimme kirkkaassa kuutamossa aivan lähellä aluksen, joka kaikkia purjeitaan käyttäen ja ruori hiukan alihankaan käännettynä tuli vinosti meitä vastaan ja niin läheltä, että meidän täytyi koota purjeita välttääksemme yhteentörmäystä. Alus puolestaan koki parhaansa mukaan kääntyä päästääkseen meidät kulkemaan ohi. Sen miehistö oli asettunut laidalle voidakseen tiedustella meiltä, keitä olimme ja mistä tulimme; mutta heidän tuota meiltä kysyttyään ranskankielellä luopiomme sanoi:

— Älköön kukaan vastatko, sillä nuo ovat varmaan ranskalaisia merirosvoja, jotka ottavat saaliikseen mitä tahansa.

Tuon varoituksen vuoksi ei kukaan vastannut mitään, mutta tuskin olimme ehtineet hiukan kauemmaksi toisen aluksen jäädessä myötäiseen tuuleen, kun sieltä yhtäkkiä laukaistiin kaksi tykkiä, joiden kuulat, kuten kävi ilmi, olivat ketjulla toisiinsa yhdistetyt; toinen laukaus katkaisi mastomme keskeltä poikki, niin että se kaatui purjeineen mereen, ja samassa laukeavan toisen tykin kuula puhkaisi aluksemme tehden siihen ison reiän, mutta saamatta aikaan mitään muuta vahinkoa. Nähdessämme, että kohta uppoaisimme, aloimme kaikki huutaa apua ja pyytää toisessa aluksessa olevia pelastamaan meitä, koska olimme hukkumassa. He reivasivat purjeitaan, laskivat vesille venheen tai purren, johon astui noin kaksitoista asestettua ranskalaista musketteineen ja palavine sytyttimineen tullen meidän aluksemme viereen. Nähdessään sitten, kuinka vähän meitä oli ja että aluksemme oli vaipumassa, he pelastivat meidät sanoen, että näin oli tapahtunut, koska olimme epäkohteliaasti olleet heille vastaamatta. Luopiomme otti Zoraidan aarrelippaan ja heitti sen mereen kenenkään huomaamatta, mitä hän teki. Sitten siirryimme kaikki ranskalaisten alukseen, he kyselivät meiltä ensin kaikkea, mitä halusivat saada tietää, ja ryöstivät meidät sitten putipuhtaiksi aivan kun olisivat olleet meidän verivihollisiamme. Zoraidalta he riistivät nilkkarenkaatkin; mutta tämä Zoraidaa kohdannut ikävyys ei kumminkaan tuottanut minulle niin suurta huolta kuin pelko, että he ryöstettyään häneltä hänen parhaat ja kallisarvoisimmat korunsa veisivät häneltä vielä sen kalleuden, joka on kaikkein arvokkain ja jota hän itse kalleimpana piti. Mutta sellaisten ihmisten himo ei ulotu kauemmaksi kuin rahoihin, joita he ahneudessaan eivät milloinkaan saa kyllin paljon, ja nyt heidän saaliinhimonsa oli niin suuri, että he olisivat ottaneet meiltä vanginvaatteetkin, jos niistä olisi heille ollut jotakin hyötyä. He neuvottelivat myös siitä, olisiko meidät kaikki käärittävä purjeeseen ja viskattava mereen, sillä heidän aikomuksensa oli poiketa muutamissa Espanjan satamissa ilmoittaen olevansa bretagnelaisia. Silloin heidän rosvouksensa olisi tullut ilmi, ja he olisivat joutuneet kärsimään rangaistuksen, jos kuljettivat meitä elävinä aluksessaan. Mutta kapteeni, joka oli ryöstänyt rakkaan Zoraidani korut, sanoi tyytyvänsä saamaansa saaliiseen, sanoi, ettei hän halunnut poiketa missään Espanjan satamassa, vaan yritti päästä yön aikaan, tai miten hyvänsä, ulos Gibraltarin salmesta suunnatakseen kulkunsa La Rochekeen, mistä oli lähtenyt. He siis päättivät antaa meille laivavenheensä ja kaikki mitä tarvitsimme sitä lyhyttä matkaa varten, joka meidän oli vielä kuljettava, ja tekivätkin niin seuraavana päivänä, kun Espanjan rannikko oli näkyvissä. Sen nähdessämme me kerrassaan unohdimme kaikki surumme ja avuttoman tilamme, ikäänkuin emme olisi joutuneet mitään pahaa kokemaan: niin suurta riemua tuottaa ihmiselle menetetyn vapauden takaisin saaminen.

Taisi olla puolenpäivän aika, kun he antoivat meidän astua venheeseen jättäen meille kaksi pientä vesitynnyriä ja vähän laivakorppuja. Jonkinlaisen säälin yllyttämänä kapteeni antoi Zoraidalle meidän venheeseen astuessamme neljäkymmentä dukaattia eikä sallinut sotilaittensa riistää häneltä näitä vaatteita, jotka hänellä on vieläkin yllään. Me astuimme venheeseen ja kiitimme heitä siitä hyvästä, jota olivat meille tehneet, osoittaen enemmän kiitollisuutta kuin harmia, ja he suuntasivat kulkunsa ulos merelle kohti Gibraltarin salmea. Meillä ei ollut mitään muuta johtotähteä kuin edessämme näkyvä rannikko, mutta me soudimme niin tarmokkaasti, että olimme auringon laskiessa jo siksi lähellä, että voimme mielestämme hyvin saavuttaa sen ennen yön tuloa. Sinä yönä ei ollut kuutamoa, sillä taivas oli pilvessä, ja senvuoksi me, kun seutu lisäksi oli meille outo, katsoimme parhaaksi olla menemättä maihin; muutamat meistä kumminkin arvelivat, että se olisi kaikkein varminta, ja sanoivat, että meidän piti nousta maihin, vaikka paljaille kallioille ja kaukana ihmisten ilmoilta, koska niin menetellen välttyisi muuten varsin luonnollinen pelko, että näillä vesillä liikkuisi Tetuanista kotoisin olevien merirosvojen aluksia, jotka illalla ovat Berberiassa ja aamun sarastaessa Espanjan rannikolla, missä tavallisesti saavat jonkin aluksen saaliikseen, palaten sitten kotiin ja saapuen sinne niin varhain, että voivat mennä nukkumaan tavalliseen aikaan. Nämä vastakkaiset mielipiteet johtivat vihdoin siihen päätökseen, että lähestyisimme vähitellen rannikkoa ja nousisimme maihin niissä voimme, jos meri oli niin tyyni, että se kävi päinsä. Niin sitten tehtiin, ja puoliyö saattoi olla lähellä, kun saavuimme erään korkean ja louhuisen vuoren luo, joka ei kumminkaan ollut niin likellä merta, ettei olisi voinut mukavasti nousta maihin. Me laskimme venheen hiekkarantaan, hyppäsimme maihin, suutelimme maankamaraa ja suuresta ilosta itkien kiitimme Jumalaa meidän Herraamme siitä erinomaisesta hyvästätyöstä, jonka hän oli meille tehnyt. Me noudimme venheestä siinä olevat muonavarat, vedimme venheen maalle ja kuljimme vuoren rinnettä pitkän matkan; vaikka näet olimme nyt täällä, emme saaneet mieltämme oikein tyyntymään emmekä voineet varmasti uskoa, että olimme jo kristittyjen maassa.

Aamu koitti mielestäni myöhemmin kuin olisimme toivoneet. Me nousimme vuoren harjalle nähdäksemme, näkyisikö sieltä mitään asuttua paikkaa tai paimenten majoja, mutta emme havainneet mitään kylää, ei yhtään ihmistä, ei polkua eikä tietä, vaikka kuinka jännitimme katsettamme. Kaikesta huolimatta päätimme lähteä kohti sisämaata, koska varmaan uskoimme pian kohtaavamme jonkun, joka voi meitä opastaa. Minua rasitti pahimmin se, että Zoraidan täytyi liikkua jalkaisin tässä jylhässä seudussa. Otin hänet kyllä jonkin kerran hartioilleni, mutta väsymykseni väsytti häntä enemmän kuin lepääminen häntä virkisti, ja siksi hän ei enää sallinut minun ryhtyä sellaiseen rasitukseen. Minä talutin häntä kädestä, hän oli erittäin kärsivällinen ja pysyi iloisena, ja niin me kuljimme hiukan vähemmän kuin neljännespenikulman, kun korviimme kantautui pienen kellon ääni, selvä merkki siitä, että lähellä oli jokin karjalauma. Me tähyilimme kaikki tarkkaavasti, ilmaantuisiko sellainen näkyviin, ja näimme erään korkkipuun alla paimenpojan, joka aivan rauhallisena ja huoletonna vuoli veitsellään keppiä. Me huusimme hänelle, hän kohotti päätään, kavahti jaloilleen ja näki, kuten myöhemmin saimme kuulla, ensinnä luopion ja Zoraidan. Nähdessään nämä henkilöt, joilla oli yllään maurilainen puku, poika luuli, että kaikki Berberian maurit olivat hyökkäämässä hänen kimppuunsa, juosta viiletti hämmästyttävän nopeasti metsään ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:

— Maureja, maureja on maassa! Maureja, maureja! Aseisiin, aseisiin!

Nuo huudot saivat meidät kaikki hämmingin valtaan niin että emme tietäneet, mitä tehdä. Me ajattelimme että paimenpojan huudon täytyi herättää suurta hämmästystä paikkakunnalla ja että rannikkovartiosto tulisi kohta katsomaan, mistä oli kysymys, ja päätimme senvuoksi, että luopion piti riisua turkkilaiset vaatteensa ja pukeutua vangin nuttuun eli mekkoon, jonka eräs meistä hänelle heti antoi jääden itse paitahihasilleen. Niin me kaikki sulkeuduimme Jumalan suojelukseen ja lähdimme kulkemaan samaa tietä, jota olimme nähneet paimenen menevän, peläten joka hetki näkevämme rannikon vartiain hyökkäävän kimppuumme. Aavistuksemme ei ollutkaan väärä, sillä ei ollut kulunut kahta tuntia, kun me, ehdittyämme metsästä aukealle, näimme noin viisikymmentä ratsumiestä, jotka kiitivät meitä kohti täyttä laukkaa. Heidät havaittuamme me pysähdyimme heitä odottamaan, ja he, saavuttuaan luo ja nähtyään, että heidän etsimiensä maurien asemasta siinä olikin muutamia vaivaisia kristittyjä, hämmästyivät, ja eräs heistä kysyi, olimmeko antaneet aihetta siihen, että eräs paimen oli hälyyttänyt heidät liikkeelle. Minä myönsin ja olin aikeissa alkaa hänelle kertoa, mitä olin joutunut kokemaan, mistä tulimme ja keitä olimme, mutta samassa eräs meidän seurueeseemme kuuluva kristitty tunsi ratsumiehen, joka oli kysymyksen meille esittänyt, ja keskeytti puheeni sanoen:

— Jumalalle olkoon kiitos, hyvät herrat, että hän on ohjannut meidät näin hyvään paikkaan! Ellen näet erehdy, kuuluu maa, jonka pinnalla nyt astelemme, Vélez Malagaan, elleivät ne vuodet, jotka olen viettänyt orjuudessa, ole heikentäneet muistiani niin, että erehdyn saneessani teidän, hyvä herra, joka kysytte, keitä olemme, olevan oma enoni Pedro de Bustamante.

Kristitty orja oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun ratsumies hyppäsi maahan hevosensa selästä, sulki nuorukaisen syliinsä ja sanoi hänelle:

— Rakas sisarenpoikani, nyt minä tunnen sinut. Me olemme jo surreet sinua kuolleeksi, minä ja sisareni, sinun äitisi, ja kaikki omaisesi, jotka vielä ovat elossa, mutta Jumala onkin ollut niin armollinen, että on sallinut heidän saada elää niin kauan, että näkevät sinut jälleen. Me tiesimme kyllä, että olit Algeriassa, ja sinun ja kaikkien seuralaistasi vaatetuksesta minä arvaan, että olette päässeet vapaiksi jollakin ihmeellisellä tavalla.

— Niin on laita, — vastasi nuorukainen — ja meillä on varmaan kyllin aikaa kertoakseni teille kaikki.

Kuultuaan, että olimme orjuudessa olleita kristityitä, ratsumiehet astuivat heti maahan ja jokainen heistä tarjosi meille ratsuaan kuljettaakseen meidät Vélez Malagan kaupunkiin, joka sijaitsi puolentoista peninkulman päässä sieltä. Muutamat heistä lähtivät hakemaan alustamme kaupunkiin, kun olimme sanoneet heille, mihin olimme sen jättäneet, toiset ottivat meidät taakseen hevosen selkään, ja Zoraida ratsasti sillä tavalla hänen kanssaan, joka oli mainittu kristityn orjan eno. Kaikki kaupungin asukkaat tulivat ottamaan meitä vastaan, sillä he olivat kuulleet muutamilta, jotka olivat lähteneet ennen meitä, meidän tulostamme. He eivät ihmetelleet nähdessään vapautuneita kristityitä orjia tai vangeiksi joutuneita maureja, sillä kaikki sen rannikon asukkaat olivat tottuneet näkemään kumpaakin lajia. Mutta he ihmettelivät Zoraidan kauneutta, joka sillä kertaa ja sinä hetkenä oli loistavimmillaan, sekä matkan vaivojen vuoksi että ilosta, koska hän nyt huomasi olevansa kristittyjen maassa, missä hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa tuhon omaksi; siitä oli hänen kasvoihinsa tullut niin heleä väri, että minä, edellyttäen, ettei rakkaus silloin minua pettänyt, uskallan väittää, ettei koko maailmassa ollut kauniimpaa olentoa, tai ainakin, etten minä ollut mitään sellaista nähnyt.

Me lähdimme heti kirkkoon kiittämään Jumalaa osaksemme tulleesta armosta, ja Zoraida sanoi sisään tultuaan, että siellä oli kasvoja, jotka muistuttivat Lela Marienin kasvoja. Me sanoimme hänelle, että ne olivat juuri hänen kuviaan, ja luopio teki, niin hyvin kuin voi, hänelle ymmärrettäväksi, mikä oli niiden tarkoituksena, jotta hän niitä palvoisi, ikäänkuin jokainen niistä todella olisi sama Lela Marien, joka oli hänelle puhunut. Hänellä on niin hyvä ymmärrys ja niin helppo ja selvä käsityskyky, että hän heti tajusi kaikki, mitä hänelle kuvista sanottiin. Kirkosta meidät vietiin eri puolilla kaupunkia sijaitseviin taloihin, kukin eri paikkaan, mutta luopion, Zoraidan ja minut vei se kristitty, joka oli tullut meidän kanssamme, kotiin vanhempiensa luo, jotka olivat saaneet verrattain runsaasti onnen antimia ja kestitsivät meitä yhtä suurella rakkaudella kuin omaa poikaansa.

Me viivyimme Vélezissä kuusi päivää, ja sitten lähti luopio, hankittuaan tietoa kaikesta, mitä hänen tuli tehdä, Granadan kaupunkiin päästäkseen pyhän Inkvisition välityksellä takaisin kirkon kaikkein pyhimpään helmaan. Muut vapaiksi päässeet kristityt lähtivät eri tahoille, minne kukin mieli. Vain Zoraida ja minä jäimme vielä kaupunkiin, varoinamme ainoastaan ne dukaatit, jotka ranskalainen oli kohteliaisuudesta antanut Zoraidalle, ja niillä minä ostin aasin, jolla hän ratsastaa. Toistaiseksi olen palvellut häntä ainoastaan isänä ja saattajana enkä puolisona, ja nyt on aikomuksemme mennä katsomaan, vieläkö isäni elää ja onko joku veljistä ollut minua onnellisempi, vaikka minusta tuntuu, että taivaan annettua minulle elämänkumppaniksi Zoraidan ei osakseni olisi voinut tulla mitään kohtaloa, olipa se kuinka onnellinen tahansa, jota minä pitäisin parempana. Zoraida sietää köyhyyden mukanaan tuomia vaivoja niin kärsivällisesti ja haluaa niin hartaasti tulla kristityksi, että minun täytyy sitä ihmetellä ja että senvuoksi olen valmis palvelemaan häntä kaiken ikäni. Ilo siitä, että olen hänen omansa ja että hän on minun, häiriytyy ja estyy siksi, etten tiedä, löydänkö kotiseudultani mitään kolkkaa, missä voin tarjota hänelle kodin; aika ja kuolema näet ovat voineet niin muuttaa isäni ja veljieni varallisuutta ja elämää, että tuskin löydän ketään tuttavaa, jos he ovat poissa.

Enempää minulla ei ole, arvoisa herrasväki, kohtaloistani kerrottavaa. Oma hyvä ymmärryksenne ratkaiskoon, onko se, mitä olen kertonut, mielenkiintoista ja merkillistä; omasta puolestani voin vain sanoa, että olisin tahtonut kertoa asiat teille lyhyemmin, vaikka toiselta puolen se pelko, että voisitte ikävystyä, on saanut minut vaieten sivuuttamaan useitakin seikkoja.

Kahdesviidettä luku,

jossa kerrotaan, mitä majatalossa vielä tapahtui, sekä muista tietämisen arvoisista seikoista.

Niin sanottuaan vapautunut orja vaikeni, ja Don Fernando sanoi hänelle:

— Te, herra kapteeni, olette tosiaankin kertonut tämän merkillisen tarinan niin hyvin, että esitystapa vastaa itse asian harvinaisuutta ja merkillisyyttä. Kaikki on niin outoa ja harvinaista ja täynnä tapahtumia, jotka saavat kuulijan ihmetyksen ja jännityksen valtaan, ja me olemme kuunnelleet kertomustanne niin mielellämme, että meitä ilahduttaisi kuulla se uudestaan, vaikka sillävälin jo koittaisi huominen päivä.

Hänen niin sanottuaan Cardenio ja kaikki muut tarjoutuivat tekemään hänen hyväkseen, mitä suinkin voivat, ja esittivät ehdotuksensa niin ystävällisin ja vilpittömin sanoin, että kapteenia erinomaisesti ilahdutti heidän hyväntahtoisuutensa. Don Fernando ehdotti vielä, että hän, jos kapteeni halusi matkustaa kotiin hänen kanssaan, pitäisi huolen siitä, että hänen veljensä markiisi tulisi kummiksi Zoraidaa kastettaessa, ja lupasi puolestaan auttaa häntä, niin että hän pääsisi kotipaikalleen niin arvokkaasti ja vaivattomasti kuin hänen säätynsä edellytti. Kaikesta tuosta vapautunut orja kiitti häntä mitä kohteliaimmin, mutta ei halunnut ottaa vastaan mitään hänen aulista tarjoustaan.

Sillävälin tuli jo yö, ja illan pimettyä saapuivat majataloon vaunut, joita saattamassa oli muutamia ratsumiehiä. He pyysivät yösijaa, ja majatalon emäntä vastasi, ettei koko majatalossa ollut vapaana edes kämmenenalaa.

— Vaikka niinkin olisi laita, — sanoi eräs ratsumiehistä — täytyy kumminkin olla sijaa herra ylituomarille, joka tässä saapuu.

Tuon arvonimen kuultuaan emäntä joutui hämmingin valtaan ja sanoi:

— Seikka on se, hyvä herra, ettei minulla ole vuoteita. Jos hänen armollaan herra ylituomarilla on vuode mukanaan, kuten varmaan onkin, niin olkoon tervetullut; minä ja mieheni luovutamme oman huoneemme, ja hänen armonsa saa sijoittua siihen.

— Tehdään vain niin — sanoi palvelija.

Sillävälin oli vaunuista noussut mies, jonka vaatetuksesta heti näkyi hänen virkansa ja toimensa; hänen pitkä viittansa ja avarat viilekkeiset hihansa osoittivat, että hän oli ylituomari, kuten hänen palvelijansa oli sanonut. Hän talutti kädestä tyttöä, joka näytti olevan noin kuudentoista vuoden ikäinen. Tyttö oli matkapuvussa ja niin soma, niin kaunis ja miellyttävä, että kaikki hänet nähdessään pakostakin häntä ihailivat, vieläpä niin, että he, elleivät olisi nähneet Doroteaa, Luscindaa ja Zoraidaa, jotka olivat majatalossa, olisivat olleet sitä mieltä, ettei tämän nuoren neidon vertaista kaunotarta voitu hevin löytää. Ylituomarin ja tytön saapuessa oli läsnä Don Quijote, joka vieraan nähtyään sanoi:

— Teidän armonne voi aivan rauhallisesti astua tähän linnaan ja siinä liikkua; vaikka näet se onkin ahdas ja puutteellisesti varustettu, ei maailmassa ole mitään sellaista ahtautta eikä epämukavuutta, joka ei soisi sijaa aseille ja tiedolle, varsinkaan, jos aseita ja tietoa opastaa ja saattelee kauneus, niinkuin teidän tiedollisesti sivistynyttä armoanne saattelee tämä kaunis neiti, jolle ei ainoastaan linnojen täydy avautua ja osoittaa sisäpuoltaan, vaan jonka edessä kallioittenkin täytyy haljeta ja vuorten hajota ja madaltua siten lausuen hänet tervetulleeksi. Astukoon siis teidän armonne, sanon sen vieläkin, tähän paratiisiin, sillä täältä te löydätte tähtiä ja aurinkoja seuraksi sille taivaalle, joka teillä on mukananne; täältä te löydätte kaikkein oivallisimmat aseet ja kaikkein täydellisimmän kauneuden.

Ylituomari ihmetteli Don Quijoten puhetta ja alkoi katsella häntä hyvin tarkkaan suuresti ihmetellen sekä hänen ulkomuotoaan että hänen sanojaan. Hän ei osannut vastata mitään ja joutui uuden ihmetyksen valtaan nähdessään Luscindan, Dorotean ja Zoraidan, jotka, kuultuaan vieraita tulleen ja emännän heille kerrottua, kuinka kaunis nuori nainen oli, tulivat tätä näkemään ja vastaanottamaan. Mutta Don Fernando, Cardenio ja kirkkoherra tervehtivät tulijaa ymmärrettävämmin ja kohteliaammin. Herra ylituomari oli sisään tultuaan tosiaan aivan hämmentynyt sekä näkemistään että kuulemistaan, ja majatalossa olevat kauniit naiset lausuivat nyt kauniin nuoren tytön tervetulleeksi. Ylituomari huomasi kyllä aivan kohta, että kaikki läsnäolevat olivat jalosukuista väkeä, mutta Don Quijoten hahmo, hänen kasvonsa ja ryhtinsä saivat hänet ymmälle. Kun oli molemmin puolin lausuttu kohteliaisuuksia ja tarkastettu majatalon tiloja, päätettiin tehdä niinkuin oli suunniteltu: kaikkien naisten piti sijoittua jo mainittuun yliskamariin, ja herrain tuli jäädä ulkopuolelle, kuin heidän vartioikseen. Ylituomari oli tyytyväinen siihen, että nuori tyttö, joka oli hänen tyttärensä, sai olla muitten naisten seurassa, mihin tyttö itse mielellään suostui. Otettiin osa majatalon isännän pienestä vuoteesta ja osa siitä, jota ylituomari kuljetti mukanaan, ja niin he sijoittuivat yöteloilleen mukavammin kuin olivat ajatelleetkaan.

Siitä silmänräpäyksestä, jolloin vapautunut orja oli nähnyt ylituomarin, hänen sydämensä oli kiivaasti tykyttänyt ja hän oli aavistanut, että tulija oli hänen veljensä. Hän kysyi nyt eräältä ylituomaria saattelevalta palvelijalta, mikä hänen isäntänsä nimi oli ja tiesikö hän, mistä hän oli kotoisin. Palvelija vastasi hänelle, että ylituomarin nimi oli Juan Perez de Viedma, ja sanoi kuulleensa, että hän oli kotoisin jostakin paikasta Leónin vuorimaasta. Tämä tiedonanto ja se, mitä hän itse oli nähnyt, sai hänet lopullisesti uskomaan, että tuo mies oli hänen veljensä, joka oli isän neuvoa noudattaen lähtenyt opintielle. Liikutettuna ja iloisena hän kutsui syrjään Don Fernandon, Cardenion ja kirkkoherran, kertoi heille, mistä oli kysymys, ja vakuutti heille, että ylituomari oli hänen veljensä. Palvelija oli hänelle vielä sanonut, että ylituomari oli matkalla Intiaan, missä hän oli saanut viran Meksikon ylioikeudessa. Hän sai lisäksi tietää, että tuo nuori tyttö oli ylituomarin tytär, että tytön äiti oli kuollut hänet synnytettyään ja että isä oli tullut sangen rikkaaksi saatuaan myötäjäiset, jotka jäivät hänelle tytön keralla. Hän kysyi heiltä neuvoa, miten hänen pitäisi menetellä ilmaistakseen itsensä tai saadakseen ensin tietää, häpeisikö veli, kun hän olisi itsensä ilmaissut, nähdessään hänet niin köyhänä, vai ottaisiko hänet vastaan sydämellisesti.

— Jättäkää minun tehtäväkseni sen asian selvittäminen; — sanoi kirkkoherra — sitäkin suuremmalla syyllä, kun on mahdotonta ajatella muuta kuin että teidät, herra kapteeni, otetaan vastaan erittäin hyvin, koska se jalous ja viisaus, joka veljenne käytöksessä ilmenee, ei suinkaan osoita, että hän on kopea ihminen, joka ei halua tuntea sukulaisiaan, enempää kuin sitäkään, ettei hän ymmärrä oikein suhtautua kohtalon vaiheisiin.

— En kumminkaan tahtoisi ilmaista itseäni äkkiarvaamatta, vaan vasta asiaa valmisteltuani — sanoi kapteeni.

— Minä lupaan — vastasi kirkkoherra — järjestää asian niin, että tulemme kaikki tyytyväisiksi.

Sillävälin oli tuotu illallinen pöytään, ja kaikki istuutuivat aterioimaan, lukuunottamatta vapautunutta orjaa ja naisia, jotka aterioivat erikseen omassa huoneessaan. Aterian aikana kirkkoherra sanoi:

— Minulla, herra ylituomari, oli Konstantinopolissa, missä olin orjana muutamia vuosia, eräs toveri, jolla oli sama nimi kuin teillä, ja tämä toverini oli espanjalaisen jalkaväen kaikkein parhaita sotilaita ja kapteeneja, mutta yhtä onneton kuin rohkea ja urhoollinen.

— Mikä oli kapteenin nimi, armollinen herra? kysyi ylituomari.

— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — oli Ruy Pérez de Viedma, ja hän oli kotoisin jostakin paikasta Leónin vuoriseudusta. Hän kertoi minulle, mitä oli tapahtunut hänen isälleen ja veljilleen, ja ellei sitä olisi minulle, kertonut niin vilpitön mies kuin hän, olisin pitänyt sitä vain satuna, jollaisia vanhat eukot kertovat talvella lieden ääressä. Hän näet kertoi minulle, että hänen isänsä oli jakanut omaisuutensa kolmen poikansa kesken ja oli antanut heille eräitä neuvoja, jotka olivat parempia kuin Caton neuvot. Ja voinpa sanoa, että se neuvo, jonka tämä poika valitsi lähtemällä sotaan, oli ollut hänelle niin edullinen, että hän urheutensa ja rohkeutensa nojalla, ilman mitään muuta suositusta kuin oma erinomainen kuntonsa, kohosi muutamassa vuodessa jalkaväen kapteeniksi ja voi toivoa aivan pian pääsevänsä everstiksi. Mutta onni ei ollut hänelle suopea, sillä hänen voidessaan parhaillaan toivoa saavuttavansa sen suosion hän menetti sen menettäessään vapautensa erinomaisessa ottelussa, jossa niin monet muut saivat vapautensa takaisin, nimittäin Lepanton taistelussa. Minä menetin vapauteni Goletassa, ja sitten me, koettuamme erilaisia kohtaloita, tapasimme toisemme Konstantinopolissa, missä meistä tuli toverukset. Sieltä hän joutui Algeriaan, missä tiedän hänen joutuneen mitä ihmeellisimpään seikkailuun.

Kirkkoherra jatkoi kertomustaan ja mainitsi vielä lyhyesti, mitä ylituomarin veljelle oli sattunut Zoraidan kanssa, ja ylituomari kuunteli tätä kaikkea niin tarkkaavasti, ettei ollut tuomarinvirassaan milloinkaan ollut niin tarkkaavainen. Kirkkoherra jatkoi esitystään siihen kohtaan, missä ranskalaiset ryöstivät venheessä olevat kristityt, ja mainitsi siitä avuttomasta ja hädänalaisesta tilasta, johon hänen toverinsa ja kaunis maurilaisnainen olivat jääneet; hän sanoi, ettei tietänyt, mihin he olivat joutuneet, olivatko päässeet Espanjaan, vai olivatko ranskalaiset vieneet heidät Ranskaan.

Kirkkoherran koko kertomusta kuunteli hiukan loitompaa kapteeni pitäen tarkasti silmällä kaikkia veljensä eleitä. Huomatessaan kirkkoherran jo lopettaneen kertomuksensa tämä huokasi syvään, hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän sanoi:

— Arvoisa herra, jospa tietäisitte, kuinka läheisesti minua koskevat ne uutiset, joita olette tässä minulle kertonut, niin läheisesti, että minun täytyy ilmaista liikutustani kyynelillä, jotka vierivät silmistäni vastoin kaikkea sopivaisuutta ja huolimatta siitä, että yritän hillitä itseäni! Tuo mainitsemanne urhoollinen kapteeni on minun vanhin veljeni, joka voimakkaampana ja korkeammalle tähtäävänä kuin minä ja toinen vanhempi veljeni valitsi sotilaan kunniakkaan ja arvokkaan toimen, yhden niistä kolmesta urasta, joita isämme meille ehdotteli, kuten kuulitte toveriltanne, siitä hänen kertomuksestaan, joka teistä tuntui sadulta. Minä lähdin opilliselle uralle, missä Jumala ja ahkeruuteni ovat auttaneet minut siihen asemaan, jossa näette minun nyt olevan. Toinen veljeni on Perussa ja hän on niin rikas, että on sillä, mitä on jo lähettänyt isälleni ja minulle, runsaasti korvannut mukanaan viemänsä perintöosan ja vielä tehnyt isälleni mahdolliseksi esteettömästi noudattaa luontaista autiuttaan; ja minäkin olen voinut sen nojalla paremmissa olosuhteissa ja enemmän säätyni vaatimusten mukaisesti harjoittaa opintojani ja saavuttaa sen viran, joka minulla nyt on. Isäni elelee vielä, tosin heikoissa voimissa, yhä toivoen saavansa nähdä vanhimman poikansa, ja rukoilee lakkaamatta Jumalaa olemaan sulkematta hänen silmiään kuoleman uneen, ennenkuin hän saa nähdä poikansa elossa. Minua ihmetyttää, että tämä veljeni, joka on erittäin ymmärtäväinen, on laiminlyönyt kaikissa näissä vaikeuksissaan ja murheissaan tai silloin, kun hän eli onnellisena, antaa tietoa isälleen; jos näet hän tai joku meistä olisi siitä tietänyt, ei hänen olisi tarvinnut odottaa tuon ihmeellisen ruokokepin ilmestymistä saadakseen tarvittavat lunnaat. Mutta nyt minua huolestuttaa epätietoisuus siitä, ovatko nuo ranskalaiset päästäneet hänet vapaaksi vai surmanneet hänet salatakseen rosvoustaan. Tästä kaikesta johtuu, etten voi jatkaa matkaani niin tyytyväisenä kuin sen aloitin, vaan ylen alakuloisena ja murheellisena. Oi minun hyvä veljeni, kunpa nyt tietäisin, missä olet, niin lähtisin sinua etsimään ja vapauttamaan sinut vaikeuksistasi, vaikka minun täytyisi nähdä siinä suurtakin vaivaa! Oi jospa voisin viedä vanhalle isällemme tiedon, että sinä olet elossa, vaikka eläisit Berberian salaisimmissa vankiluolissa, sillä sinut lunastettaisiin vapaaksi hänen, veljeni ja minun varoillani! Oi sinä kaunis ja jalo Zoraida, jospa saisin korvata sinulle sen hyvän, mitä olet tehnyt veljelleni! Jospa saisin olla läsnä sinun sielusi uudestisyntyessä ja solmittaessa avioliittoa, joka olisi meille kaikille suuri ilo!

Ylituomari lausui nämä sanat ja muita samanlaisia ja oli niin liikutettu uutisista, joita hänelle oli kerrottu hänen veljestään, että kaikki, jotka häntä kuuntelivat, selvästi ilmaisivat liikutettuina ottavansa osaa hänen suruunsa. Huomattuaan niin hyvin onnistuneensa aiheessaan ja siinä, mitä kapteeni toivoi, kirkkoherra ei tahtonut antaa heidän olla kauemmin alakuloisina. Hän siis nousi pöydästä, meni siihen huoneeseen, missä Zoraida oli, ja tarttui hänen käteensä, ja Zoraidan jäljessä tulivat Luscinda, Dorotea ja ylituomarin tytär. Kapteeni odotti, haluten nähdä, mitä kirkkoherra nyt aikoi tehdä. Tämä tarttui toisella kädellään hänen käteensä, vei Zoraidan ja hänet ylituomarin ja muiden herrain luo ja sanoi:

— Herra ylituomari, pyyhkikää kyynelenne, ja täyttäköön teidän toiveenne kaikki se onni, mitä toivoa voidaan, sillä tässä teidän edessänne ovat rakas veljenne ja rakas kälynne. Tämä tässä on kapteeni Viedma, ja tämä on se kaunis maurilaisnainen, joka on tehnyt hänelle niin paljon hyvää. Mainitsemani ranskalaiset saattoivat heidät tähän ahdinkoon, jotta te voitte osoittaa heille jalon sydämenne auliutta.

Kapteeni riensi syleilemään veljeään, ja tämä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsellakseen häntä hiukan loitompaa; mutta sitten, hänet lopullisesti tunnettuaan, sulki hänet niin kiinteästi syliinsä vuodattaen niin hereitä ilokyyneliä, että useimpien läsnäolijoitten oli mahdoton olla itkemättä hänen kanssaan. Tuskin uskon veljesten lausumia sanoja ja heidän ilmaisemiaan tunteita voitavan kuvitella, ja vielä vähemmin ne ovat kuvailtavissa. Nyt he kertoivat toisilleen lyhyesti kohtaloistaan, nyt he osoittivat, millaista on veljesten ystävyys, kun se on parhaimmillaan, nyt ylituomari syleili Zoraidaa, nyt hän jätti omaisuutensa tämän käytettäväksi, nyt hän vei tyttärensä kälynsä syleiltäväksi, nyt hersyivät jälleen kaikkien kyynelet, kun he katselivat kaunista kristittyä tyttöä ja ihanaa maurilaisnaista. Don Quijote seisoi siinä tarkkaavaisena, mitään virkkamatta, miettien näitä merkillisiä tapauksia, joiden hän uskoi kaikkien johtuvan vaeltavan ritariuden harhanäyistä. Päätettiin, että kapteeni ja Zoraida palaisivat kapteenin veljen kanssa Sevillaan ja ilmoittaisivat isälleen, että hän oli löytynyt ja oli vapaana, jotta vanhus, jos siihen kykenisi, tulisi Zoraidan vihkiäisiin ja hänen ristiäisiinsä; ylituomarin näet oli mahdoton peruuttaa aloittamaansa matkaa, sillä hän oli saanut tietää, että kuukauden kuluttua lähtisi laivasto Sevillasta Uuteen Espanjaan, ja hänen olisi ollut hyvin vaikea jättää tilaisuutta käyttämättä. Kaikki siis olivat iloisia ja hilpeitä, kun vapautuneen orjan kohtaloissa oli tapahtunut niin onnellinen käänne, ja päättivät, kun yö jo oli ehtinyt kulkea lähes kaksi kolmattaosaa radastaan, mennä yöteloille siksi ajaksi, joka vielä oli jäljellä. Don Quijote tarjoutui linnaa vartioimaan, jottei heidän kimppuunsa pääsisi mikään jättiläinen tai muu paha olento himoiten niitä suuria kauneuden aarteita, joita linnassa nyt oli. Ne, jotka hänet tunsivat, kiittivät häntä siitä ja kertoivat ylituomarille Don Quijoten merkillisestä mielenlaadusta, mikä kovin häntä huvitti. Sancho Panza yksin oli vihoissaan, kun ei päässyt ajoissa makuulle, mutta hän yksin järjesti asiansa paremmin kuin kukaan muu oikaisten itsensä aasinsa valjaitten päälle, jotka myöhemmin tulivat hänelle hyvin kalliiksi, kuten tuonnempana kerrotaan. Kun siis naiset olivat vetäytyneet huoneeseensa ja kaikki muut olivat laittautuneet levolle niin siedettävällä tavalla kuin voivat, Don Quijote astui ulos majatalosta pitääkseen vahtia linnan edustalla, kuten oli luvannut.

Ei ollut enää pitkä aika päivänkoittoon, kun naisten korviin kaikui niin sointuisa ja hyvä ääni, että kaikkien oli pakko sitä tarkkaavasti kuunnella, varsinkin Dorotean, joka makasi valveilla ja jonka vieressä nukkui Doña Clara de Viedma (se näet oli ylituomarin tyltären nimi). Kukaan ei voinut arvata, kuka oli henkilö, joka lauloi niin hyvin, ja ääni kaikui yksinään, ilman minkään soittimen säestystä. Toisinaan heistä tuntui, että laulu kuului pihalta, toisinaan se tuntui tulevan tallista, ja heidän kuunnellessaan erinomaisen tarkkaavasti ja epätietoisina tuli huoneen ovelle Cardenio, joka sanoi:

— Ne, jotka eivät nuku, kuunnelkoot, niin saavat kuulla nuoren muulirengin äänen; hän laulaa kerrassaan lumoavasti.

— Me olemme sen jo kuulleet, hyvä herra — vastasi Dorotea.

Cardenio meni menojaan, ja Dorotea, joka kuunteli niin tarkasti kuin suinkin voi, erotti seuraavat laulun sanat.

Kolmasviidettä luku,

jossa kerrotaan nuoren muulinajajan sievä tarina sekä muita majatalossa sattuneita merkillisiä tapauksia.

Olen Amorin purjehtija, ma ylitse ulapan syvän vain purjehdin toivomatta ees sataman ilmestyvän.

Ja kaukana väikkyy tähti mua ohjaten säteilyllään; Palinurus[35] ei koskaan nähnyt niin kirkasta tähteä yllään.

Minä purjehdin ilman määrää meren aalloilla raivokkailla, välin huolissa tähteä silmään, välin purjehdin huolta vailla.

Kas ankara häveliäisyys, hyve, kunniantunto suuri, kun ikävöin tähteä nähdä, sen pilvinä peittävät juuri.

Oi tähtönen kirkas, kaunis, on valos mun eloni retki! Jos sammut mun silmistäni, lyö mulle kuoleman hetki.

Kun laulaja oli ehtinyt niin pitkälle, tuntui Doroteasta, ettei ollut oikein, jos Clara ei saanut kuulla niin kaunista ääntä; siksi hän ravisteli tytön hereille ja sanoi hänelle:

— Anteeksi, lapsukaiseni, että sinut herätän, mutta minä teen sen, jotta saat iloksesi kuunnella parasta lauluääntä, minkä ehkä olet milloinkaan eläessäsi kuullut.

Clara heräsi, mutta oli vielä niin unelias, ettei heti ymmärtänyt, mitä Dorotea hänelle sanoi. Siksi hän kysyi, mistä oli kysymys. Dorotea toisti sanansa, ja nyt Clara alkoi tarkkaavasti kuunnella. Mutta tuskin ehdittyään kuulla ne kaksi säkeistöä, jotka laulaja sitten esitti, hän alkoi vapista niin ankarasti kuin olisi häntä kohdannut ankara vuorokuumeen kohtaus, sulki Dorotean kiihkeästi syliinsä ja sanoi:

— Voi rakas neiti, miksi minut herätitte? Paras hyvä työ, jonka kohtalo nyt saattoi minulle tehdä, oli siinä, että se piti silmäni ja korvani suljettuina, jottei minun tarvinnut nähdä eikä kuulla tuota onnetonta laulajaa.

— Mitä sanotkaan, lapseni? Ota huomioon, että laulajan sanotaan olevan jokin muulirenki.

— Ei hän ole mikään muulirenki, — vastasi Clara vaan hän on monien tiluksien omistaja, ja hänellä on asuinsija minun sydämessäni niin varmasti, ettei sitä häneltä koskaan oteta pois, ellei hän itse tahdo siitä luopua.

Doroteaa ihmetyttivät tytön tunnettauhkuvat sanat, sillä ne olivat hänen mielestään paljoa älykkäämmät kuin hänen nuoren ikänsä vuoksi olisi voinut edellyttää. Senvuoksi hän sanoi tytölle:

— Te puhutte niin omituisesti, neiti Clara, etten voi teitä ymmärtää; selittäkää asia paremmin ja sanokaa minulle, mitä tarkoitatte puhuessanne sydämestänne ja sen asuinsijoista sekä tuosta laulajasta, jonka ääni saa teidät niin levottomaksi. Mutta älkää sanoko mitään nyt, sillä minä en halua, teidän levottomuuttanne tyynnyttääkseni, menettää nautintoa, jonka laulajan kuunteleminen minulle tuottaa; minusta tuntuu, että hän nyt alkaa jälleen laulaa uusia säkeitä ja uutta sävelmää.

— Olkoon niin minun puolestani — vastasi Clara.

Hän peitti käsillään molemmat korvansa, jottei kuulisi laulua, ja se ihmetytti kovin Doroteaa, joka tarkasti laulua kuunnellen huomasi sen jatkuvan tällä tavalla:

Ah armas toivo parhain, sä, jonka voima vaaroissakin kesti, mi riensit ohi harhain ja omaa tietäs kuljit ikuisesti, oi kestä väsymättä, vaikk' uhkaavasti kuolo nostaa kättä.

Ei kurjaa orjaniestä voi koskaan voitonseppel kunnioittaa, ei onni kohtaa miestä, ken kohtaloaan vastustella koittaa vain joutenoloon taipuin ja velttouden hekkumahan vaipuin.

Ei väärin ole laisin, vaikk' onkin kallis rakkauden hinta, sill' aarre ainokaisin se pääll' on maan, sen hurma suloisinta, ja uskotaanhan tähän: on arvotonta, mikä maksaa vähän.

Kuin horjumaton lempi kaikk' esteet eessään voitokkaasti kohtaa, niin tahto rautaisempi mua kohti lemmen voittomaata johtaa, ja uskon viimein täältä mä taivaan löytäväni maankin päältä.

Siihen ääni vaikeni, ja Clara alkoi taas nyyhkyttää. Tämä sytytti Dorotean mieleen sitäkin suuremman halun saada tietää, mikä oli syynä tuohon kauniiseen lauluun ja tuohon katkeraan itkuun, ja siksi hän jälleen kysyi, mitä Clara oli äsken aikonut hänelle sanoa. Nyt Clara painoi Doroteaa kiinteämmin poveaan vasten peläten Luscindan kuulevan, vei suunsa aivan lähellä Dorotean korvaa, niin että voi puhua kaikessa rauhassa kenenkään toisen kuulematta, ja sanoi hänelle:

— Tuo laulaja, hyvä neiti, on erään Aragonian kuningaskunnassa asuvan aatelismiehen poika. Tällä aatelismiehellä on kaksi kartanoa, hän asui hallituskaupungissa vastapäätä isäni taloa, ja vaikka isäni piti talonsa ikkunoissa talvella uutimia ja kesällä sälekaihtimia, en tiedä, miten kävikään, mutta tämä herra, joka opiskeli yliopistossa, näki minut, en tiedä, kirkossako vai muualla, ja sanalla sanoen rakastui minuun ja ilmoitti sen minulle talonsa ikkunoista niin monilla merkeillä ja kyynelillä, että minun täytyi häntä uskoa, vieläpä kiintyäkin häneen, tietämättä, mitä hän oikeastaan minusta tahtoi. Hänen tekemiinsä merkkeihin kuului sekin, että hän laski toisen kätensä toiseen siten minulle ilmoittaen haluavansa mennä naimisiin minun kanssani, ja vai olisin ollut kovin iloinen, jos niin olisi tapahtunut, e tietänyt, kenelle asian ilmoittaisin, koska olin yksin ja äidistäni orpo, ja senvuoksi jätin asian sikseen antamat hänelle muuta suosionosoitusta kuin että isäni ja hänen isänsä ollessa poissa kotoa hiukan kohotin uudinta tai sälekaihdinta ja näyttäydyin hänelle kokonaan, mikä hänestä oli niin suuri onni, että hän tuntui siitä kerrassaan menettävän järkensä. Sitten lähestyi se aika, jolloin isäni piti lähteä matkaan, ja hän sai sen tietää, mutta ei minulta, sillä enhän minä voinut sitä hänelle mitenkään ilmoittaa. Hän sairastui, luullakseni surusta, ja niin minä en saanut nähdä häntä lähtöpäivänämme sanoakseni hänelle jäähyväisiä, vaikkapa vain katseella. Mutta oltuamme sitten kaksi päivää matkalla ja saavuttuamme erääseen majataloon päivänmatkan päässä täältä minä näin hänet majapaikan portilla puettuna muulirengiksi, ja niin luontevasti, että minun olisi ollut mahdoton häntä tuntea, ellei hänen kuvansa olisi ollut niin kirkkaana sydämessäni. Minä siis tunsin hänet, ihmettelin ja iloitsin; hän katseli minua salaa ja niin, ettei häntä huomannut isäni, jolta hän aina piiloutuu pyrkiessään lähelle minua matkalla ja majapaikoissa, ja minä, joka hyvin tiedän, kuka hän on, ja samalla ajattelen, että hän minun tähteni tekee jalkaisin niin vaivalloisen matkan, olen kuolla suruun, ja katseeni kääntyy aina sinne, minne hän suuntaa askelensa. Minä en tiedä, missä tarkoituksessa hän tulee, enkä voi arvata, kuinka hän on päässyt pois isänsä luota, joka rakastaa häntä sanomattomasti, koska hänellä ei ole ketään muuta perillistä ja koska poika sen ansaitsee, kuten teidän armonne tulee huomaamaan, kun hänet näette. Voin muuten sanoa, että hän ottaa kaikki, mitä laulaa, omasta päästänsä; olen näet kuullut kerrottavan, että hänellä on erittäin hyvät tiedot ja että hän on mainio runoilija. Ja on vielä laita niinkin, että aina, kuullessani hänen laulavan, värisen kuin lankavyyhti ja pelkään, että isäni tuntee hänet ja saa tiedon meidän kiintymyksestämme. Minä en ole eläissäni sanonut hänelle sanaakaan, mutta siitä huolimatta rakastan häntä niin, etten voi elää ilman häntä. Siinä, hyvä neiti, kaikki, mitä voin sanoa tuosta laulajasta, jonka ääni on teitä niin miellyttänyt, ja huomaattehan jo pelkästä äänestä, ettei hän ole mikään muulirenki, kuten sanotte, vaan sydänten ja tilusten herra, kuten teille jo sanoin.

— Älkää virkkako enää mitään, Doña Clara, — sanoi nyt Dorotea suudellen häntä lukemattomat kerrat — älkää virkkako mitään, sanon minä, vaan odottakaa uuden päivän koittoa; minä näet toivon Jumalan avulla voivani johtaa teidän asianne sellaiselle tolalle, että se päättyy niin onnellisesti kuin sen kunniallinen alku ansaitsee.

— Ah, hyvä neiti, — sanoi Doña Clara — kuinka sen voisikaan toivoa päättyvän, kun hänen isänsä on niin ylhäinen ja rikas, etten minä hänen mielestään varmaan kelpaa hänen poikansa palvelijattareksikaan, vielä vähemmin puolisoksi? Ja missään nimessä minä en suostu menemään naimisiin isäni tietämättä. Ainoa toivoni on, että tuo nuori mies kääntyy takaisin ja jättää minut; jos en häntä näkisi, niin pitkällä matkallamme kenties lieventyisi tuska, jota nyt tunnen, vaikka minun täytyy sanoa, ettei tämä kuvittelemani keino varmaankaan minua paljoa auta. Minä en tiedä, mitä hittoa tämä on ollut tai mistä tämä rakkaus, jota häntä kohtaan tunnen, on päässyt hiipimään sydämeeni, kun olen näin nuori ja hänkin vain tuollainen poika; minä näet uskon totisesti, että olemme ihan samanikäiset, ja minä en ole vielä täyttänyt kuuttatoista, sillä isä sanoo, että minä tulen niin vanhaksi vasta Pyhän Mikaelin päivänä.

Dorotea ei voinut olla nauramatta kuullessaan, kuinka lapsellisesti Doña Clara haasteli, ja sanoi hänelle:

— Levätkää nyt, pikku neiti, se vähän aikaa, mikä yöstä on vielä jäljellä; kun Jumala antaa meille uuden päivän, järjestämme asian, ellen minä ole aivan nolo.

Sitten he painuivat jälleen uneen, ja koko majatalossa vallitsi syvä hiljaisuus. Ainoastaan emännän tytär ja hänen palvelijattarensa Maritornes olivat valveilla; he molemmat tiesivät jo, millainen hulluus Don Quijotea vaivasi ja että hän nyt istui ratsunsa selässä täysissä varuksissa majatalon edustalla pitäen vahtia, ja niin he päättivät tehdä hänelle jonkin kepposen tai ainakin kuluttaa vähän aikaa hupaisesti kuuntelemalla hänen hullutuksiaan.

Oli niin laita, ettei koko majatalossa ollut vainion puolella yhtään ikkunaa, vaan yksi ainoa ullakon luukku, josta oli tapana heittää rehua ulos. Tälle luukulle sijoittuivat molemmat neitsykäiset ja näkivät siitä, kuinka Don Quijote istui ratsullaan, peitsikorentoonsa nojaten, ja kuinka hän tavan takaa huokasi niin syvään ja tuskallisesti, että olisi luullut hänen heittävän henkensä joka huokauksella. He kuulivat myös hänen lausuvan pehmeällä, miellyttävällä ja hellällä äänellä:

— Oi minun valtiattareni, Dulcinea Tobosolainen, sinä kaiken kauneuden täydellisyys, kaiken ymmärryksen loppu ja huippu, sinä suurimman sulon sisältäjä, sinä kunniallisuuden aarreaitta ja sanalla sanoen kaiken sen hyvyyden, siveyden ja viehättäväisyyden perikuva, mitä maailmassa on! Mitä tekeekään nyt sinun armosi? Askartelevatko ehkä ajatuksesi sinun alamaisuuteesi annetussa ritarissa, joka on tahtonut syöksyä vapaaehtoisesti niin moniin vaaroihin, vain saadakseen sinua palvella? Kerro minulle hänestä, sinä kolmikasvoinen taivaanvalo![36] Sinä kenties katselet häntä nyt hänen näköpäänsä kauneutta kadehtien, kun hän, käyskellen jollakin upean palatsinsa parvella tai nojaten poveaan jonkin ulkoparvekkeen kaiteeseen, mietiskelee, miten saattaisi, siveyttään ja ylhäisyyttään loukkaamatta, viihdyttää tuskaa, jota tämä minun murheellinen sydämeni hänen tähtensä potee, millä autuudella voisi palkita kärsimyksiäni, miten lohduttaa minua, huolissani huokailevaa, ja, sanalla sanoen, miten voisi viedä minut kuolemasta elämään ja oikein palkita minun tekemäni palvelukset. Ja sinä, aurinko, joka nyt varmaan mitä kiireimmin valjastat orhejasi lähteäksesi liikkeelle anivarhain ja päästäksesi näkemään minun valtiatartani, minä rukoilen sinua tervehtimään häntä minun puolestani niin pian kuin hänet näet; mutta varo hänet nähdessäsi ja häntä tervehtiessäsi suutelemasta hänen kasvojansa, sillä siitä minä olen sinulle mustasukkaisempi kuin sinä olit sille kevytjalkaiselle kiittämättömälle,[37] jonka tähden sait niin ankarasti hikoilla ja juoksennella Tessalian tasangoilla tai Peneios-virran partailla; minä näet en oikein muista, missä sinä silloin harhailit mustasukkaisena ja rakastuneena.

Näin pitkälle Don Quijote oli ehtinyt valittis puheessaan, kun majatalonemännän tytär alkoi hänelle huhuilla ja sanoi:

— Hyvä herra, suvaitkoon teidän armonne tulla tänne lähemmäksi, jos teidän sopii.

Nuo merkit ja sanat kuultuaan Don Quijote käänsi päätänsä ja näki kuutamossa, joka silloin oli kirkkaimmillaan, kuinka häntä kutsuttiin luukusta, joka hänestä näytti ikkunalta, vieläpä kullatulla ristikolla varustetulta, niinkuin sopikin olla sellaisten rikkaitten linnain ikkunoiden, jollaiseksi hän tämän majatalon kuvitteli. Ja hänen hullu mielikuvituksensa sai hänet samassa luulemaan, että nyt jälleen, samoinkuin edellisellä kerralla, kaunis neito, tämän linnan herran tytär, lempensä voittamana tuli häneltä anomaan pyyntönsä täyttämistä, ja niin ajatellen, tahtoen välttää epäkohteliaisuuden ja kiittämättömyyden ilmausta, hän käänsi Rocinanten, ajoi luukun luo ja molemmat tytöt nähtyään lausui näin:

— Surkuttelen teitä, kaunis neito, että olette suunnannut lemmenaatoksenne taholle, missä niihin ei voida vastata niinkuin teidän suuri oivallisuutenne ja viehättäväisyytenne ansaitsee. Teidän ei kumminkaan pidä siitä syyttää tätä onnetonta vaeltavaa ritaria, jota rakkaus estää lahjoittamasta mielensä hellää kiintymystä kenellekään muulle kuin hänelle, joka teki hänestä sydämensä ehdottoman valtiattaren samassa tuokiossa, jona hänen silmänsä hänet näkivät. Suokaa minulle anteeksi, jalo neito, palatkaa makuusuojaanne ja olkaa vaatimatta minua osoittamaan suurempaa kiittämättömyyttä vielä selvemmin ilmaisemalla sitä halua, joka teidän sydämessänne kytee. Jos kumminkin löydätte minusta jotakin muuta, millä voin tyydyttää rakkautta, joka teissä minua varten elää, jotakin muuta kuin lempeä itseään, niin pyytäkää sitä minulta, sillä minä vannon tämän kaukana olevan suloisen viholliseni nimessä heti sen teille antavani, vaikka pyytäisitte minulta suortuvaa Medusan hiuksista, jotka olivat pelkkiä käärmeitä, tai itse auringon säteitä pieneen pulloon suljettuina.

— Ei neiti tarvitse mitään sellaista, herra ritari — virkkoi nyt Maritornes.

— Mitä hän sitten tarvitsee, älykäs palvelijaneito? kysyi Don Quijote.

— Ainoastaan toisen teidän kauniista käsistänne, — sanoi Maritornes — sen avulla viihdyttääkseen polttavaa kaipausta, joka on tuonut hänet tälle luukulle, vaikka hänen kunniansa joutuu siinä sellaiseen vaaraan, että hänen isänsä, jos hän olisi sen huomannut, olisi vähintään leikannut häneltä korvat.

— Sen haluaisin nähdä! — vastasi Don Quijote. — Mutta hän varmaan varoo niin tekemästä, ellei tahdo kärsiä kauheinta kuolemaa, mitä yksikään isä on milloinkaan maailmassa kärsinyt, rangaistukseksi siitä, että on koskenut rakastuneen tyttärensä hentoihin jäseniin.

Maritornes otaksui varmaan, että Don Quijote ojentaisi hänelle kätensä, niinkuin hän oli pyytänyt, päätti mielessään, mitä tekisi, astui alas luukulta, meni talliin, mistä nouti Sancho Panzan aasin marhaminnan, ja palasi sitten nopeasti luukulle Don Quijoten juuri noustua seisomaan Rocinanten satulaan ulottuakseen kädellään ristikkoikkunaan, missä hän kuvitteli lemmensairaan neidon olevan. Ojentaessaan hänelle kättään hän sanoi:

— Ottakaa, kaunis neito, tämä käsi tai oikeammin tämä kaikkien maailman pahantekijöitten kuritusvitsa, ottakaa tämä käsi, sanon minä, jota ei ole koskettanut kenenkään toisen naisen käsi, ei edes hänen, joka täydellisesti vallitsee minun koko ruumistani. Minä en ojenna sitä teille suudeltavaksi, vaan sitä varten, että katselisitte sen jänteitten kudosta, sen toisiinsa liittyviä lihaksia ja sen suuria ja voimakkaita suonia, mistä kaikesta voitte päättää, millainen väkevyys täytyy olla käsivarressa, johon kuuluu sellainen käsi.

— Se kohta nähdään — sanoi Maritornes. Hän teki marhamintaan silmukan, pisti sen Don Quijoten ranteen ympärille, astui sitten alas luukulta ja sitoi marhaminnan toisen pään oikein lujasti ullakon oven salpaan. Don Quijote tunsi ranteessaan karkean nuoran ja sanoi:

— Minusta tuntuu, että teidän armonne pikemmin raapii kuin hyväilee minun kättäni; älkää kohdelko sitä niin ynseästi, sillä eihän se ole syypää siihen pahaan, jota minun taipumaton mieleni teille tekee, eikä ole oikein, että kostatte koko suuttumuksenne niin vähäiselle ruumiin jäsenelle. Muistakaa, ettei se, joka oikein rakastaa, voi niin pahoin kostaa.

Mutta näitä Don Quijoten puheita ei kuunnellut enää kukaan, sillä Maritornes ja toinen tyttö lähtivät hänet sidottuaan tiehensä, nauruun pakahtumaisillaan, ja jättivät hänet siihen niin hyvin sidotuksi, että hänen oli mahdoton päästä irti.

Siinä hän nyt seisoi, kuten sanottu, Rocinanten selässä, koko käsivarsi pistettynä luukusta sisään, ranne sidottuna ja kiinnitettynä oven salpaan, kamalasti peläten ja ollen huolissaan, että Rocinante voisi liikahtaa puoleen tai toiseen, jolloin hän jäisi käsivarrestaan riippumaan. Hän ei siis uskaltanut hievahtaakaan, vaikka Rocinante oli niin kärsivällinen ja rauhallinen, että aivan hyvin voi otaksua sen seisovan liikkumatta sata vuotta. Huomattuaan olevansa kahlehdittu ja havaittuaan, että naiset olivat menneet menojaan, Don Quijote alkoi kuvitella, että tämä kaikki oli noituutta samoinkuin edellisellä kerralla, jolloin se muulinajaja eli noiduttu mauri oli hänet möyhentänyt tässä samassa linnassa, ja hän kirosi itsekseen vähää älyään ja huonoa arvostelukykyään, kun oli uskaltanut tulla tähän linnaan toisen kerran, vaikka hänen oli jo ensimmäisellä kerralla käynyt niin huonosti, sillä olihan vaeltavien ritarien noudattama sääntö, että he, käytyään johonkin seikkailuun ja siitä huonosti suoriuduttuaan, katsoivat tämän merkiksi siitä, ettei seikkailu ollut tarkoitettu heille, vaan toisille, joten heidän ei suinkaan tarvinnut käydä toista kertaa yrittämään. Kaikesta huolimatta hän kiskoi käsivarttaan nähdäkseen, saisiko sen vapaaksi; mutta se oli sidottu niin hyvin, että kaikki hänen yrityksensä olivat turhat. Totta kyllä, että hän kiskoi varovasti, jottei Rocinante liikahtaisi, ja selvää oli, että hän, vaikka olisikin halunnut istuutua ja sijoittua satulaan, voi ainoastaan seisoa, ellei mielinyt silpoa käsivarttaan.

Nyt hän toivoi itselleen Amadiin miekkaa, johon ei mikään noituus pystynyt, nyt hän kiroili kovaa kohtaloaan, nyt hän kuvitteli liioitellen, kuinka kovin häntä kaivattiin maailmassa sinä aikana, joka hänen täytyi viettää tässä noiduttuna — hän näet varmaan uskoi olevansa noiduttu — nyt hän jälleen muisteli rakastettuansa Dulcinea Tobosolaista, nyt hän huusi avukseen kelpo aseenkantajaansa Sancho Panzaa, joka oli oikaissut itsensä aasinsa satulan päälle ja vaipunut niin sikeään uneen, ettei sillä hetkellä muistanut edes äitiä, joka oli hänet synnyttänyt, nyt hän kutsui avukseen tietäjiä Lirgandeoa ja Alquifea, nyt hän rukoili pelastajakseen hyvää ystävätärtään Urgandaa, ja aamun koittaessa hän oli siinä yhä niin epätoivoisena ja suunniltaan, että mylvi kuin härkä, koska ei uskonut päivän tullen saavansa mitään apua hätäänsä; hän näet luuli tämän vaivan kestävän ikuisesti, sillä hän piti itseään noiduttuna. Tätä luuloa vahvisti se, ettei Rocinante liikahtanut vähän vähääkään, ja ritari uskoi, että heidän täytyisi seisoa siinä, hänen ja hänen ratsunsa, syömättä, juomatta ja nukkumatta, kunnes tähtien paha vaikutus menisi ohi tai joku toinen vielä suurempi velho päästäisi hänet tästä lumouksesta.

Siinä luulossaan hän kumminkin pahoin erehtyi, sillä päivä oli tuskin alkanut koittaa, kun majatalon portille saapui ratsain neljä hyvissä vaatteissa ja varuksissa olevaa miestä, pyssyt satulankaarella. He kolkuttivat majatalon porttia, joka vielä oli kiinni, ankarasti siihen iskien, ja sen huomattuaan Don Quijote huusi heille käskevällä ja kuuluvalla äänellä paikaltaan, missä hän yhä seisoi vahdissa:

— Ritarit tai aseenkantajat tai mitä lienettekään, teillä ei ole mitään aihetta kolkuttaa tämän linnan porttia, sillä riittävän selvää on, että tähän vuorokauden aikaan ne henkilöt, joita linnassa on, nukkuvat tai ettei pidetä tapana avata linnoituksia, ennenkuin aurinko levittää valoaan yli koko maanpiirin. Väistykää siis pois ja odottakaa, kunnes päivä vaikenee; sitten saamme nähdä, onko oikein ja kohtuullista, että teille avataan, vai ei.

— Mikä pirun linnoitus tai linna tämä on, — sanoi eräs tulijoista — että meitä vaaditaan noudattamaan sellaisia muodollisuuksia? Jos olette majatalon isäntä, käskekää avaamaan; me olemme matkustavaisia ja haluamme vain saada hevosillemme apetta ja lähteä sitten matkaa jatkamaan, sillä meillä on kiire.

— Olenko minä teistä, herrat ritarit, majatalonisännän näköinen? — kysyi Don Quijote.

— En tiedä, minkä näköinen olette, — vastasi toinen — mutta sen tiedän, että puhutte hulluja, kun nimitätte tätä majataloa linnaksi.

— Se on linna, — vastasi Don Quijote — vieläpä kaikkein parhaimpia koko tässä maakunnassa; ja siinä on henkilöitä, joilla on ollut valtikka kädessä ja kruunu päässä.

— Parempi olisi päinvastoin; — sanoi matkamies ‒ valtikka päässä ja kruunu kädessä. Taitaa lopultakin olla niin laita, että siellä on joukko näyttelijöitä, joilla on usein niitä kruunuja ja valtikoita, joista puhutte; tämä majatalo on niin pieni ja siinä vallitsee niin syvä hiljaisuus, etten minä usko sinne yöpyvän sellaisia henkilöitä, jotka todella ansaitsevat kruunun ja valtikan.

— Te tunnette huonosti maailmaa, — virkkoi Don Quijote — koska teille ovat vieraat ne seikat, joita yleisesti sattuu vaeltaville ritareille.

Toiset kysyjän seurassa olevat väsyivät hänen keskusteluunsa Don Quijoten kanssa ja alkoivat senvuoksi jälleen kolkuttaa, ja niin ankarasti, että siihen heräsi isäntä ja samoin kaikki muut majatalossa olevat. Isäntä nousi kysymään, kuka siellä kolkutti. Juuri silloin sattui, että eräs niistä hevosista, joilla nuo neljä kolkuttajaa olivat tulleet, lähestyi Rocinantea haistellakseen sitä sen seisoessa siinä alakuloisena ja surullisena, korvat lerpallaan, kannattaen uljasta isäntäänsä paikaltaan liikahtamatta; ja Rocinante, joka sekin loppujen lopuksi oli lihaa ja verta, vaikka näytti olevan puuta, ei voinut olla jotakin tuntematta ja haisteli puolestaan sitä, joka tuli niin hellästi tervehtimään. Mutta Rocinante oli tuskin ehtinyt hiukan liikahtaa, kun Don Quijoten lähellä toisiaan olevat jalat loittonivat toisistaan ja luiskahtivat pois satulasta, joten hän olisi syöksynyt maahan, ellei olisi jäänyt riippumaan käsivarrestaan. Se tuotti hänelle niin ankaraa tuskaa, että hänestä tuntui kuin hänen ranteensa olisi leikattu poikki tai hänen käsivartensa väännetty irti; hän näet tuli niin lähelle maata, että hänen jalkansa sitä hipoivat, mutta siitä oli hänelle vain vahinkoa, sillä huomatessaan, kuinka vähältä piti, ettei hän voinut laskea jalkapohjiaan maahan, hän ponnisteli ja ojenteli itseään niin paljon kuin suinkin voi ulottuakseen maahan, aivan samoinkuin ne, jotka kärsivät venytyskidutusta ja ovat niin ripustetut, että heidän jalkansa melkein koskettavat permantoa; hekin lisäävät itse tuskaansa yrittämällä ojentaa itseään, sen toivon pettäminä, joka heille uskottelee, että he ulottuvat maahan, kun vain vähänkin itseään vielä venyttävät.

Neljäsviidettä luku,

jossa jatkuu kertomus majatalossa sattuneista ennenkuulumattomista tapahtumista.

Don Quijote parkui niin kamalasti, että majatalon isäntä avasi portin mitä pikimmin ja tuli aivan säikähtyneenä ulos katsomaan, kuka sillä tavalla huusi; ja ulkopuolella olevat tekivät samoin. Maritornes, joka jo oli meluun herännyt ja aavisti, mitä oli tapahtumassa, meni ullakolle ja irroitti kenenkään näkemättä Don Quijotea kannattavan kahleen, ja niin tämä heti putosi maahan isännän ja matkustavaisten nähden, jotka tulivat hänen luokseen ja kysyivät, mikä häntä vaivasi, kun hän niin kovin huusi. Hän ei vastannut mitään, vaan tempasi nuoran pois ranteestaan, nousi seisomaan, astui Rocinanten satulaan, otti kilven käsivarrelleen, kohotti peitsensä tanaan, teki ison kierroksen ulos vainiolle, palasi ajaen lyhyttä laukkaa ja sanoi:

— Ken ikänä väittää, että minut on noiduttu täydellä oikeudella, hänet minä julistan valehtelijaksi, vaadin hänet peruuttamaan sanansa ja haastan hänet kaksintaisteluun, jos valtiattareni prinsessa Minomicóna antaa minulle siihen luvan.

Äsken saapuneet matkustajat ihmettelivät Don Quijoten sanoja, mutta majatalon isäntä lopetti heidän ihmettelynsä ilmoittamalla heille, kuka Don Quijote oli ja ettei hänestä tarvinnut välittää, koska hän ei ollut järjissään.

He kysyivät majatalon isännältä, oliko tähän majataloon ehkä saapunut noin viidentoista vuoden ikäinen poika, joka oli puettu muulirengiksi ja jolla oli sellaiset ja sellaiset tuntomerkit, ja he mainitsivat juuri ne, jotka sopivat Doña Claran rakastajaan. Isäntä sanoi majatalossa olevan niin paljon väkeä, ettei hän ollut tullut nähneeksi sitä, jota he tiedustelivat. Mutta samassa eräs heistä näki vaunut, joissa ylituomari oli tullut, ja sanoi:

— Hänen täytyy varmaan olla täällä, sillä nämä ovat ne vaunut, joita hänen sanotaan seuraavan; yksi meistä jääköön portille, me toiset menemme sisään häntä etsimään, ja olisipa hyvä sekin, jos joku meistä kiertäisi majataloa, niin ettei hän pääse pakenemaan pihamuurin yli.

— Tehdään niin — vastasi eräs heistä.

Kaksi heistä meni nyt sisään, yksi jäi portille, ja neljäs lähti kiertämään majataloa. Isäntä näki tämän kaiken, mutta ei voinut käsittää, miksi ryhdyttiin sellaisiin toimenpiteisiin, vaikka hän kyllä arvasi heidän etsivän sitä nuorukaista, jonka tunnusmerkit he olivat hänelle maininneet.

Nyt oli jo tullut täysi päivä, ja siitä syystä sekä Don Quijoten aikaansaaman melun vuoksi kaikki olivat valveilla ja nousemassa, ennen muita Doña Clara ja Dorotea, jotka olivat nukkuneet yönsä huonosti, toinen siksi, että tiesi rakastajansa olevan niin lähellä, toinen siksi, että halusi kovin mielellään saada hänet nähdä. Don Quijote, joka huomasi, ettei yksikään neljästä matkustavaisesta hänestä välittänyt eikä vastannut hänen haasteeseensa, oli kerrassaan menehtyä raivoisaan vihaan ja mieliharmiin. Jos hän olisi ritarikuntansa säännöistä nähnyt, että vaeltavalla ritarilla oli laillinen oikeus käydä ja ryhtyä uuteen seikkailuun, vaikka hän on antanut sanansa ja lupauksensa olla niin tekemättä, kunnes on saattanut päätökseen sen, jonka on jo ottanut suorittaakseen, hän olisi käynyt heidän kaikkien kimppuun ja olisi pakottanut heidät vastaamaan, tahtoivat tai eivät. Mutta nyt hänestä ei tuntunut sopivalta eikä oikealta aloittaa mitään uutta yritystä, ennenkuin oli toimittanut Minomicónalle takaisin hänen valtakuntansa, ja siksi hänen täytyi olla vaiti ja rauhallisena odottaa, mihin näiden matkustavaisten toimenpiteet tähtäsivät. Eräs heistä löysi vihdoin etsityn nuorukaisen, joka nukkui erään muulirengin vieressä ollenkaan arvaamatta, että kukaan saattoi häntä etsiä, vielä vähemmin löytää. Mies tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle:

— Totisesti, herra Don Luis, teidän yllänne olevat vaatteet sopivat hyvin teidän säätyynne, ja vuode, josta teidät löydän, vastaa erinomaisesti äitinne teille antamaa huolellista kasvatusta.

Poika hieroi unisia silmiään, katseli pitkän aikaa miestä, joka oli häntä ravistellut, ja tunsi hänet heti isänsä palvelijaksi; siitä hän säikähti niin, ettei pitkään aikaan osannut sanoa hänelle sanaakaan. Palvelija jatkoi:

— Tässä ei ole mitään muuta tekemistä, herra Don Luis, kuin olla kärsivällinen ja lähteä takaisin kotiin, ellei teidän armonne mieli nähdä, että isänne, minun isäntäni, muuttaa täältä toiseen maailmaan; muuhun näet ei voi otaksua johtavan sen surun, jonka vallassa hän on teidän poistuttuanne.

— Mutta kuinka sai isäni tietää, — virkkoi Don Luis — että minä olin lähtenyt tätä tietä ja tässä asussa?

— Eräs ylioppilas, — vastasi palvelija — jolle te olitte maininnut aiheestanne, ilmaisi sen tuntien sääliä nähdessään, kuinka isänne suri ja kaipasi teitä. Hän lähetti heti neljä palvelijaansa etsimään teitä, ja me olemme nyt kaikki teidän palveluksessanne, sanomattoman iloisina, että voimme palata suoritettuamme tehtävämme niin hyvin, koska voimme tuoda teidät niiden silmien eteen, jotka teitä niin kovin rakastavat.

— Tapahtuu niinkuin minä tahdon tai niinkuin taivas määrää — vastasi Don Luis.

— Mitä on teillä tahtomista tai mitä on taivaalla määräämistä muuta kuin että suostutte palaamaan? Eihän ole mitään muuta mahdollisuutta.

Koko tämän heidän keskustelunsa kuuli muulirenki, jonka vieressä Don Luis makasi. Hän nousi ja meni kertomaan tapahtumasta Don Fernandolle, Cardeniolle ja muille, jotka olivat jo pukeutuneet, ilmoittaen heille, että vieras mies puhutteli nuorukaista arvonimellä Don, ja kertoen, mitä he olivat sanoneet, että mies tahtoi viedä nuorukaisen takaisin hänen isänsä kotiin ja ettei poika siihen suostunut. Tästä syystä ja sen vuoksi, mitä tiedettiin hänestä ja taivaan hänelle lahjoittamasta kauniista lauluäänestä, kaikkien teki kovin mieli saada tarkempaa selkoa, kuka hän oli, vieläpä auttaakin häntä, jos hänelle aiottiin tehdä jonkinlaista väkivaltaa, ja niin he lähtivät sinne, missä hän yhä keskusteli ja kiisteli palvelijansa kanssa. Samassa tuli huoneestaan ulos Dorotea ja hänen jäljessään Doña Clara aivan hämmentyneenä. Dorotea vei Cardenion syrjään ja kertoi hänelle lyhyesti laulajan ja Doña Claran tarinan, kertoi myös mitä oli tapahtunut, nimittäin, että hänen isänsä palvelijat olivat tulleet häntä etsimään, ja sanoi tuon niin äänekkäästi, että Clara sen kuuli. Hän joutui siitä niin suunniltaan, että olisi kaatunut lattiaan, ellei Dorotea olisi kiiruhtanut häntä tukemaan. Cardenio kehoitti Doroteaa lähtemään hänen kanssaan takaisin huoneeseen luvaten parhaansa mukaan saattaa asioita järjestykseen, ja he tekivät niin.

Ne neljä miestä, jotka olivat tulleet Don Luisia etsimään, olivat jo kaikki majatalossa ja hänen ympärillään ja kehoittivat häntä viipymättä palaamaan kotiin lohduttamaan isäänsä. Hän vastasi, ettei missään tapauksessa voinut niin tehdä, ennenkuin oli saattanut päätökseen erään asian, joka koski hänen henkeänsä, kunniaansa ja sieluansa. Palvelijat ahdistivat häntä entistä innokkaammin, sanoen, etteivät missään tapauksessa palaisi ilman häntä, vaan veisivät hänet mukanaan, tahtoipa hän tai ei.

— Sitä ette voi tehdä, — vastasi Don Luis — ellette vie minua kuolleena, vaikka oikeastaan viette minut hengetönnä, veittepä miten tahansa.

Sillävälin olivat kiistelevien luo kerääntyneet kaikki muut majatalossa olevat, nimittäin Cardenio, Don Fernando seuralaisineen, ylituomari, kirkkoherra, parturi ja Don Quijote, joka nyt oli sitä mieltä, ettei linnaa tarvinnut enää vahtia. Cardenio, joka jo tunsi nuorukaisen tarinan, kysyi niiltä, jotka tahtoivat ottaa hänet matkaansa, mistä syystä he tahtoivat viedä pojan vasten hänen tahtoaan.

— Syynä on se, — vastasi eräs heistä — että haluamme säilyttää hengissä hänen isänsä, joka tämän nuoren herran kotoa karattua on vaarassa menehtyä suruun.

Siihen virkkoi Don Luis:

— Ei ole mitään aihetta tehdä tässä selkoa minun asioistani. Minä olen vapaa ja palaan kotiin, jos niin haluan; jos en halua, ei kukaan teistä voi minua siihen pakottaa.

— Sen tekee teidän armonne oma järki, — vastasi mies — ja ellei se riitäkään taivuttamaan teidän armoanne, riittää se kumminkin siihen, että me saamme suoritetuksi, mitä varten olemme tulleet ja niihin olemme velvolliset.

— Ottakaamme nyt tästä asiasta selko juurta jaksain — virkkoi ylituomari.

Mutta palvelija, joka tunsi hänet isäntänsä naapuriksi, vastasi:

— Eikö teidän armonne, herra ylituomari, tunne tätä nuorta herraa? Hän on naapurinne poika, joka on karannut kotoaan pukeutuneena vaatteisiin, jotka ovat hänen arvoonsa aivan sopimattomat, kuten teidän armonne voi nähdä.

Ylituomari katseli nyt nuorta miestä tarkkaavammin, tunsi hänet, sulki hänet syliinsä ja sanoi:

— Mitä lapsellisuuksia nämä ovat, herra Don Luis, tai millaiset tärkeät syyt ovat saaneet teidät lähtemään matkaan tällä tavalla ja tässä asussa, joka ylen huonosti vastaa säätyänne?

Nuorukaisen silmiin kihosivat kyynelet eikä hän kyennyt vastaamaan mitään ylituomarille; mutta tämä kehoitti kaikkia neljää palvelijaa rauhoittumaan, koska kaikki tulisi päättymään hyvin, tarttui Don Luisin käteen, meni hänen kanssaan syrjään ja kysyi häneltä, mitä tämä hänen matkaanlähtönsä oikeastaan tarkoitti. Hänen esittäessään tätä ja muita kysymyksiä kuului majatalon portilta äänekkäitä huutoja. Syynä oli, että kaksi vierasta, jotka olivat viettäneet yönsä majatalossa, nyt, huomatessaan kaikkien yrittävän vain saada selville, mitä nuo neljä palvelijaa oikeastaan tahtoivat, olivat aikoneet lähteä tiehensä maksamatta mitä olivat velkaa; mutta majatalon isäntä, joka piti enemmän silmällä omia kuin toisten asioita, sai heidät kiinni heidän ollessaan portista ulos pujahtamassa, vaati heiltä maksua ja solvasi heitä heidän pahan aikomuksensa vuoksi niin voimallisin sanoin, että he vastasivat nyrkiniskuilla ja alkoivat käsitellä isäntäparkaa niin kovakouraisesti, että hänen täytyi huutaen pyytää apua. Emäntä ja hänen tyttärensä eivät nähneet ketään muuta, joka olisi ollut joutilaampi häntä auttamaan kuin Don Quijote, ja tytär sanoi hänelle:

— Minä pyydän teitä, herra ritari, Jumalan teille antaman miehuuden tähden auttamaan isärukkaani, jota kaksi pahantekijää parhaillaan pieksee niin että hän on siihen menehtyä.

Siihen vastasi Don Quijote aivan rauhallisesti ja välinpitämättömästi:

— Kaunis neiti, teidän anomuksenne ei anna nyt aihetta mihinkään, sillä minä olen esteellinen ryhtymään yhteenkään toiseen seikkailuun, kunnes olen saattanut päätökseen sen, johon antamani lupaus on minut velvoittanut. Sanon teille kuitenkin, mitä nyt voin sanoa teitä palvellakseni: rientäkää ilmoittamaan isällenne, että hänen tulee puolustautua taistelussa niin hyvin suinkin voi ja ettei hänen millään muotoa pidä antautua voitettavaksi sillä aikaa kuin minä pyydän prinsessa Minomicónalta lupaa käydä häntä auttamaan hänen hädässään; jos prinsessa minulle luvan antaa, saatte olla varma siitä, että minä pelastan hänet pinteestä.

— Voi minua vaivaista syntistä! — sanoi nyt Maritornes, joka myös oli läsnä. — Ennenkuin teidän armonne ehtii saada tuon mainitsemanne luvan, isäntäni on varmaan jo muuttanut pois tästä maailmasta.

— Sallikaa, hyvä neiti, minun hankkia se lupa; — vastasi Don Quijote — kun olen sen saanut, ei merkitse paljoa, vaikka hän onkin muuttanut toiseen maailmaan, sillä minä haen hänet sieltä takaisin, vaikka mainittu maailma sitä vastustaisi, tai ainakin kostan teidän puolestanne niille, jotka ovat hänet sinne lähettäneet, niin että saatte keskinkertaista paremman hyvityksen.

Sanomatta mitään enempää hän meni Dorotean luo, polvistui hänen eteensä ja pyysi sanoilla, jotka hyvin sopivat vaeltavalle ritarille, hänen korkeudeltaan suosiollista lupaa saada rientää linnanherran avuksi, joka nyt oli pahassa pulassa. Prinsessa antoi luvan mielellään, ja Don Quijote otti kilven käsivarrelleen, laski kätensä miekankahvaan ja meni majatalon portille, missä molemmat vieraat yhä pitelivät pahoin isäntää; mutta sinne saavuttuaan hän hillitsi itsensä ja pysähtyi, huolimatta siitä, että Maritornes ja majatalon emäntä häneltä kysyivät, miksi hän viivytteli, ja kehoittivat häntä käymään herransa ja miehensä avuksi.

— Minä viivyttelen — sanoi Don Quijote — siitä syystä, että minun ei ole lupa tarttua miekkaan aseenkantajajoukkiota vastaan; mutta kutsukaa tänne minun aseenkantajani Sancho; hänen asiansa ja tehtävänsä on tällainen puolustus ja kosto.

Tämä tapahtui majatalon portilla, ja siellä sateli yhä korvapuusteja ja nyrkiniskuja tuhkatiheään, mikä oli vahingoksi isännälle ja kovin kiukutti Maritornesta, majatalon emäntää ja hänen tytärtään, jotka olivat aivan epätoivoissaan, kun näkivät, kuinka pelkurimainen oli Don Quijote ja kuinka huonosti kävi heidän miehensä, isäntänsä ja isänsä.

Mutta jättäkäämme hänet siihen (häneltä näet ei tule puuttumaan auttajaa, ja jos toisinkin kävisi, niin se, joka uskaltaa ryhtyä suurempaan yritykseen kuin voimat edellyttävät, saa kärsiä ja olla vaiti) ja astukaamme taaksepäin viisikymmentä askelta kuullaksemme, mitä Don Luis vastasi ylituomarille, jonka jätimme sinä hetkenä, jolloin hän vei nuorukaisen syrjään ja tiedusteli häneltä, mistä syystä hän oli tullut jalkaisin ja niin kehnoissa pukimissa. Nuorukainen tarttui lujasti hänen käsiinsä, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista sydäntäahdistavaa suurta suruaan, vuodatti runsaita kyyneliä ja sanoi hänelle:

— Arvoisa herra, minä voin teille sanoa vain, että siitä hetkestä, jona taivas salli ja naapuruutemme teki minulle mahdolliseksi nähdä neiti Doña Claran, teidän tyttärenne ja minun valtiattareni, siitä hetkestä jätin sydämeni hänen haltuunsa, ja ellei teidän tahtonne, minun todellinen herrani ja isäni, ole esteenä, tulee hän jo tänään minun puolisokseni. Hänen tähtensä minä jätin isäni kodin ja hänen tähtensä pukeuduin tähän asuun voidakseni seurata häntä minne hyvänsä, niinkuin nuoli suuntautuu maaliin tai niinkuin merimies pitää silmämääränään pohjantähteä. Hän ei tiedä minun toiveistani muuta kuin sen, minkä on voinut ymmärtää nähdessään muutamia kertoja matkan päästä, kuinka silmäni ovat vuodattaneet kyyneliä. Tunnettehan te, arvoisa herra, vanhempieni varallisuuden ja jalosukuisuuden ja tiedätte, että minä olen heidän ainoa perillisensä; jos nämä seikat mielestänne puhuvat riittävästi sen puolesta, että te rohkenette tehdä minut täysin onnelliseksi, niin ottakaa minut heti pojaksenne; ja ellei isäni, toisia tarkoituksia noudattaen, hyväksy tätä aarretta, jonka olen osannut löytää, niin ajalla on suurempi voima kumota ja muuttaa asioita kuin ihmisten tahdolla.

Niin sanottuaan rakastunut nuorukainen vaikeni, ja ylituomari joutui häntä kuunnellessaan epäröinnin, hämmingin ja ihmetyksen valtaan, osalta siksi, että oli kuullut Don Luisin ilmaisevan aikomustaan niin älykkäällä tavalla, osaksi siitä syystä, ettei hän näin ollen tietänyt, millaisen päätöksen tekisi niin äkillisessä ja odottamattomassa asiassa. Niinpä hän ei vastannutkaan sen enempää, vaan kehoitti nuorukaista toistaiseksi tyyntymään ja pidättämään palvelijoitaan palaamasta kotiin sinä päivänä, jotta hän saisi aikaa harkita, mikä olisi heille kaikille parasta. Don Luis suuteli kiihkeästi hänen käsiään ja kasteli niitä kyynelillään, niin että se olisi voinut hellyttää tylyimmänkin sydämen, ylituomarin sydämestä puhumattakaan. Tämä älykäs mies oli jo oivaltanut, kuinka edullinen ehdotettu avioliitto oli hänen tyttärelleen, mutta tahtoi kumminkin, jos kävi päinsä, saada siihen suostumaan Don Luisin isän, jonka tiesi tavottelevan poikaansa varten ylhäistä arvoa ja asemaa.

Sillävälin vieraat olivat tehneet sovinnon majatalon isännän kanssa, olivat maksaneet hänelle, mitä hän vaati, pikemmin Don Quijoten kehoitusten ja järkevien lausuntojen vuoksi kuin uhkausten tähden, ja Don Luisin palvelijat odottivat, miten päättyisi keskustelu ylituomarin kanssa ja millaisen päätöksen heidän isäntänsä tekisi. Mutta paholainen, joka ei koskaan nuku, järjesti niin, että juuri sinä hetkenä saapui majataloon se parturi, jolta Don Quijote oli riistänyt Mambrinon kypärin ja Sancho Panza aasin valjaat vaihtaen ne oman aasinsa varuksiin. Viedessään aasiansa talliin parturi huomasi Sancho Panzan, joka parhaillaan korjasi jotakin kohtaa satulassa, tunsi hänet heti nähtyään ja kävi pelkäämättä Sanchon kimppuun huutaen:

— Ahaa, te lurjus, joko teidät tavoitan! Antakaa takaisin minun parranajovatini ja satulani ja kaikki minulta ryöstämänne varusteet!

Huomatessaan, että hänen kimppuunsa niin äkkiä hyökättiin, ja kuullessaan lausutut solvaukset Sancho tarttui toisella kädellä satulaan ja löi toisella parturia kasvoihin, niin että miehen suu tulvahti verta täyteen; mutta parturi ei sittenkään päästänyt irti satulaa, jonka tahtoi saaliikseen, vaan koroitti äänensä sellaiseksi huudoksi, että kaikki majatalossa olevat riensivät luo kahakkaa ja riitaa näkemään. Parturi huusi:

— Apuun, kuninkaan ja oikeuden nimessä; ei siinä kyllin, että tämä varas ja maantierosvo ryöstää omaisuuteni, vaan hän aikoo vielä tappaa minut!

— Valehtelette; — vastasi Sancho — minä en ole mikään maantierosvo, sillä nämä saaliit voitti omikseen rehellisessä taistelussa herrani Don Quijote.

Don Quijote oli jo tullut luo, oli erittäin tyytyväinen nähdessään, kuinka hyvin hänen aseenkantajansa puolustautui ja hyökkäsi, piti häntä siitä hetkestä lähtien kelpo miehenä ja päätti lyödä hänet ritariksi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa, koska hänestä tuntui, että hän hyvin ritariksi kelpasi. Riidan kestäessä tuli parturi sanoneeksi muun muassa:

— Hyvät herrat, tämä satula on minun niin varmasti kuin minun kerran täytyy kuolla, ja minä tunnen sen niin hyvin kuin olisin itse sen synnyttänyt. Ja tuolla tallissa on aasini, joka todistaa, etten valehtele; jos ette usko, voitte koetella satulaa sen selkään; ellei se sovi siihen kuin valettu, saatte sanoa minua konnaksi ja kunniattomaksi. Eikä siinä kyllin: samana päivänä, jona se minulta ryöstettiin, ryöstettiin minulta myös uusi messinkinen parranajovati, jota en ollut vielä lainkaan käyttänyt ja joka maksoi kokonaisen taalarin.

Don Quijote ei voinut olla siihen vastaamatta; hän asettui molempien riitelevien väliin erottaen heidät toisistaan, laski satulan maahan, niin että se oli siinä nähtävissä, kunnes totuus tulisi ilmi, ja sanoi:

— Teidän armonne, hyvät herrat, voivat ilmiselvästi nähdä, millaiseen erehdykseen tämä kelpo aseenkantaja tekee itsensä vikapääksi nimittäessään vadiksi sitä, mikä on ollut, on ja tulee olemaan Mambrinon kypäri, jonka minä otin häneltä rehellisessä taistelussa saaden sen lain ja oikeuden mukaan omakseni! Mitä satulaan tulee, en puutu asiaan; tiedän vain sanoa, että aseenkantajani Sancho pyysi minulta lupaa saada ottaa tuon voitetun pelkurin hevosen valjaat koristaakseen niillä omaa ratsuansa ja että minä suostuin hänen pyyntöönsä, minkä jälkeen hän ne otti; mitä taas tulee siihen, että valjaat ovat muuttuneet kuormasatulaksi, en tiedä mitään muuta syytä kuin tämän tavallisen: että sellaisia muodonmuutoksia nähdään ritareille sattuvissa seikoissa. Kaiken tämän vakuudeksi mene sinä, Sancho poikani, hakemaan se kypäri, jota tuo mies sanoo parturinvadiksi.

— Peijakas, herra, — sanoi Sancho — jos meillä ei ole mitään muuta todistusta asiamme puolesta kuin se jonka teidän armonne mainitsee, niin Malinen kypäri on parturinvati yhtä varmasti kuin tämän kelpo miehen valjaat ovat aasinsatula!

— Tee, mitä käsken; — virkkoi Don Quijote — ei suinkaan kaikki, mitä tässä linnassa tapahtuu, ole noituutta.

Sancho meni hakemaan vatia ja toi sen. Sen nähdessään Don Quijote otti sen käteensä ja sanoi:

— Nyt teidän armonne saavat nähdä, kuinka julkea tuo aseenkantaja on uskaltaessaan väittää, että tämä on parturinvati eikä minun mainitsemani kypäri, ja minä vannon sen ritarikunnan nimessä, johon kuulun, että tämä on sama kypäri, jonka minä häneltä otin, ja etten ole mitään siihen lisännyt enkä mitään ottanut siitä pois.

— Se on aivan varmaa; — sanoi nyt Sancho — sillä siitä lähtien, kun herrani sen valloitti, aina tähän saakka hän ei ole ollut sen kanssa useammassa kuin yhdessä ainoassa taistelussa, kun hän vapautti onnettomat kahlevangit, ja silloin hänen ei olisi käynytkään hyvin, ellei hänellä olisi ollut tätä vatikypäriä, sillä siinä tilaisuudessa sateli kiviä niin ettei paremmasta apua.

Viidesviidettä luku,

jossa lopullisesti selvitetään Mambrinon kypäriä ja aasinsatulaa koskeva epäilys ja kerrotaan täysin totuudenmukaisesti muita sattuneita seikkailuja.

— Mitä arvelevat teidän armonne, arvoisat herrat, — sanoi parturi — siitä, mitä nämä hienot miehet vakuuttavat, yhä itsepintaisesti väittäessään, ettei tämä ole parturinvati, vaan että se on kypäri?

— Sille, joka muuta väittää, — virkkoi Don Quijote — minä opetan, että hän valehtelee, jos hän on ritari, ja että hän valehtelee vielä tuhat kertaa enemmän, jos hän on aseenkantaja.

Meidän parturimme, mestari Nicolas, joka oli kuulemassa tätä kaikkea ja hyvin tunsi Don Quijoten mielenlaadun, halusi rohkaista hänen mieletöntä ajatustaan ja jatkaa pilaa, jotta kaikki saisivat nauraa, ja sanoi toisen parturin puoleen kääntyen:

— Herra parturi tai mikä lienettekään, tietäkää, että minäkin harjoitan teidän ammattianne, että olen saanut mestarinkirjat jo kolmattakymmentä vuotta sitten ja tunnen erittäin hyvin kaikki parturintoimessa käytetyt välineet ilman yhtäkään poikkeusta; ja olenpa vielä nuoruuteni aikana ollut sotilaana, joten tiedän myös mikä on kypäri, mikä ryntäyslakki ja mikä oikea silmikolla varustettu kypäri, ja samoin tunnen muut sotalaitokseen kuuluvat seikat, nimittäin sotilaitten erilaiset varukset. Ja minä väitän, antaen kaiken kunnian paremmalle asiantuntemukselle ja aina taipuen noudattamaan toisten parempaa ymmärrystä, että se esine, joka meillä on tässä edessämme ja jota tämä hyvä herra pitää kädessään, ei ainoastaan ei ole mikään parturinvati, vaan on niin kaukana siitä kuin valkoinen mustasta ja totuus valheesta. Väitän myös, ettei se, vaikka onkin kypäri, ole mikään täysi kypäri.

— Eipä tietenkään, — sanoi Don Quijote — sillä siitä puuttuu toinen puoli, nimittäin leuansuojus.

— Niin on laita — sanoi kirkkoherra, joka oli jo ymmärtänyt ystävänsä parturin tarkoituksen.

Samaa vakuuttivat Cardenio, Don Fernando ja hänen seuralaisensa, ja ylituomarikin olisi osaltaan auttanut pilanteossa, ellei hänelle olisi antanut niin paljon ajattelemisen aihetta Don Luisin asia; mutta hänen vakavat ajatuksensa kiinnittivät hänen mieltään siinä määrässä, että hän suuntasi tuohon leikinlaskuun vain vähän tai ei yhtään huomiota.

— Jumala minua auttakoon! — sanoi nyt pilan esineeksi joutunut parturi. — Kuinka voivat niin monet ylhäiset herrat väittää, ettei tämä ole parranajovati, vaan että se on kypäri? Tämä tuntuu sellaiselta seikalta, että se voisi ihmetyttää kokonaista yliopistoa, olivatpa sen jäsenet kuinka älykkäitä tahansa. Mutta riittäköön. Jos tämä vati on kypäri, niin tämän aasinsatulan täytyy myös olla hevosensatula, kuten tämä herra sanoi.

— Minusta se näyttää aasinsatulalta, virkkoi Don Quijote — mutta sanoinhan jo, etten sekaannu siihen asiaan.

— Onko se aasin- vai hevosensatula, — virkkoi kirkkoherra — riippuu yksinomaan siitä, mitä herra Don Quijote sanoo; kaikki nämä herrat ja minä myönnämme hänelle etusijan tällaisissa ritariasioissa.

— Totisesti, hyvät herrat, — lausui Don Quijote — minulle on tapahtunut tässä linnassa niinä molempina kertoina, jotka olen täällä asunut, niin paljon merkillisiä seikkoja, etten uskalla lausua mitään varmaa mistään, mitä minulta voidaan tiedustella siinä esiintyvistä seikoista, sillä otaksun, että kaikki, mitä täällä tapahtuu, on noituutta. Ensimmäisellä kerralla minua kovin ahdisti eräs täällä asustava noiduttu mauri, ja Sancho joutui myös kärsimään toisten tuon maurin joukkueeseen kuuluvien tähden, ja tänä yönä minä riipuin tästä käsivarresta lähes kaksi tuntia; en tiedä, miten tulinkaan joutuneeksi siihen onnettomuuteen. Jos siis minulta nyt vaaditaan lausuntoa niin sekavassa asiassa, on vaara tarjona, että teen äkkipikaisen päätöksen. Mitä tulee siihen, että tämän väitetään olevan parturinvati eikä kypäri, olen siihen jo vastannut; jos taas on ratkaistava, onko tämä aasin- vai hevosensatula, en uskalla lausua mitään lopullista mielipidettä, vaan jätän sen kokonaan armollisten herrojen hyvän harkinnan varaan; voihan olla niin, etteivät tämän paikan noituudet ollenkaan koske teitä, koska te ette ole ritareiksi lyötyjä niinkuin minä, joten teidän arvostelukykynne on vapaa ja te voitte harkita tämän linnan seikkoja sellaisina kuin ne ovat todella ja totuudenmukaisesti eikä sellaisina kuin ne minulle ilmenevät.

— Aivan varmaan — vastasi siihen Don Fernando — herra Don Quijote nyt lausui aivan oikein sanoessaan, että tässä tapauksessa ratkaisu kuuluu meille, ja jotta meneteltäisiin perusteellisemmin, annan herrojen äänestää salaisesti ja ilmoitan sitten tuloksen yksityiskohtaisesti ja selvästi.

Niille, jotka tunsivat Don Quijoten mielenlaadun, tämä antoi aihetta loppumattomaan nauruun, mutta niistä, jotka eivät sitä tunteneet, se näytti maailman suurimmalta hulluudelta, varsinkin Don Luisin neljästä palvelijasta, samoin Don Luisista itsestään ja kolmesta muusta matkustajasta, jotka olivat sattuneet saapumaan majataloon ja näyttivät olevan järjestyksenvalvojia, kuten todella olivatkin. Mutta pahimmin joutui suunniltaan parturi, jonka parranajovati oli siinä hänen omien silmiensä edessä muuttunut Mambrinon kypäriksi ja joka varmaan uskoi, että hänen aasinsatulansakin muuttuisi upeaksi hevosensatulaksi. Mutta kaikki nauroivat nähdessään, kuinka Don Fernando kiersi ottamassa ääniä toiselta toisensa jälkeen, korvaan kuiskaamalla kehoittaen heitä salaa ilmoittamaan, oliko se kalleus, josta oli niin kovin kiistelty, aasin- vai hevosensatula. Saatuaan kaikkien niitten äänet, jotka tunsivat Don Quijoten, hän sanoi kuuluvasti:

— Seikka on nyt se, hyvä mies, etten jaksa kerätä enempää ääniä, sillä minä huomaan, että joka ainoa, jolta tiedustelen, mitä tietää haluan, sanoo olevan mieletöntä väittää, että tämä on aasinsatula, koska se on hevosen, vieläpä jalorotuisen hevosen satula; teidän siis tulee malttaa mielenne, sillä teistä ja teidän aasistanne huolimatta se on sittenkin hevosen- eikä aasinsatula, ja te olette esittänyt sekä valituksenne että todistuksenne erittäin huonosti.

— Kiellettäköön minulta taivaan autuus, — sanoi parturi parka — ellette te, armolliset herrat, erehdy, ja niin totta kuin sieluni kerran tulee Jumalan eteen, niin totta tämä näyttää minusta aasin- eikä hevosensatulalta. Mutta laki on niin kuin se… en sano enempää: mutta minä en totisesti ole päissäni, sillä en ole ottanut tänään vielä suuhuni mitään muuta kuin syntisiä sanoja.

Parturin typerä puhe nauratti kuulijoita yhtä paljon kuin Don Quijoten hullutukset. Tämä virkkoi nyt:

— Tässä ei ole muuta tehtävää kuin että jokainen ottaa omansa; Jumalalta kaikki lahjat tulevat, ja pyhän Pietarin on pakko antaa siunauksensa.

Eräs Don Luisin palvelijoista sanoi:

— Ellei tämä ole sopimuksenmukaista pilaa, en voi saada itseäni uskomaan, että niin ymmärtäväiset ihmiset, kuin kaikki läsnäolijat ovat tai näyttävät olevan, rohkenevat sanoa ja vakuuttaa, ettei tämä ole mikään parturinvati ja ettei tuo ole aasinsatula; koska kumminkin huomaan niin väitettävän ja sanottavan, otaksun piilevän jotakin salaperäistä siinä, että niin itsepintaisesti väitetään jotakin, mikä ehdottomasti sotii itse todellisuuden ja kokemuksen antamaa todistusta vastaan, sillä minulle ei… vieköön (hän kirosi karkeasti) pidä uskotella eikä minua saada uskomaan, vaikka kaikki maan päällä elävät ihmiset uskottelisivat, ettei tämä ole parturinvati ja ettei tuo ole aasinsatula.

— Saattaisihan se yhtä hyvin olla aasintamman satula — sanoi kirkkoherra.

— Se on samantekevää, — sanoi palvelija — sillä eihän asia siitä riipu, vaan siitä, onko se vai ei aasinsatula, kuten armolliset herrat väittävät.

Tämän kuuli eräs äsken saapunut järjestyksenvalvoja, joka oli ollut koko kiistan ja väittelyn todistajana. Hän sanoi harmistuneena ja vihoissaan:

— Se on aasinsatula niin totisesti kuin minun isäni, ja se, joka muuta väittää tai on väittänyt, on varmaan päissään kuin käki.

— Te valehtelette kuin kehno lurjus — vastasi Don Quijote.

Hän kohotti peitsikorentonsa, jota ei koskaan laskenut kädestään, ja suuntasi miehen kalloon sellaisen iskun, että tämä olisi varmaan kaatunut maahan, ellei olisi ehtinyt väistää. Peitsi särkyi kappaleiksi iskiessään maahan, ja toiset järjestyksenvalvojat, nähdessään niin pahoin pideltävän toveriaan, koroittivat äänensä pyytäen auttamaan Pyhää Veljeskuntaa.

Majatalon isäntä, joka kuului tähän veljeskuntaan, lähti heti noutamaan sauvaansa ja miekkaansa ja liittyi tovereihinsa. Don Luisin palvelijat piirittivät herransa, jottei hän pääsisi pakenemaan hälinän kestäessä; parturi, joka huomasi koko talon olevan mullin mallin, tarttui jälleen aasinsa satulaan, ja samoin teki Sancho, Don Quijote tarttui miekkaansa ja hyökkäsi järjestyksenvalvojain kimppuun, Don Luis huusi palvelijoilleen kehoittaen heitä jättämään hänet ja auttamaan Don Quijotea sekä Cardenioa ja Don Fernandoa, jotka molemmat olivat Don Quijoten puolella, kirkkoherra huusi, majatalon emäntä kiljui, hänen tyttärensä päästi valitushuutoja, Maritornes itki, Dorotea oli peloissaan, Luscinda jännityksen vallassa, ja Doña Clara oli pyörtynyt. Parturi kuritti Sanchoa, Sancho pieksi parturia, Don Luis, jonka käsivarteen eräs hänen palvelijansa oli uskaltanut tarttua, jottei hän lähtisi pakoon, löi miestä kasvoihin, niin että hänen suunsa purskahti verta täyteen, ylituomari asettui Don Luisin puolelle, Don Fernando oli saanut alleen erään järjestyksenvalvojan ja mittaili jaloillaan hänen ruumistaan mielin määrin, majatalon isäntä huusi taas entistä kovemmin pyytäen auttamaan Pyhää Veljeskuntaa, ja niin oli koko majatalo täynnä itkua, huutoja, kiljahduksia, sekamelskaa, pelkoa, vapistusta, tuskaa, miekaniskuja, korvapuusteja, lyöntejä, potkuja ja verenvuodatusta. Ja keskellä tätä sekasortoa, meteliä ja häiriötä sukelsi Don Quijoten mieleen eräs vanha muisto: hän huomasi yhtäkkiä joutuneensa Agramanten leiriin ja huusi äänellä, joka kuului majatalon joka loukkoon:

— Hillitkää itsenne kaikki, pistäkää miekkanne tuppeen, tyyntykää, kuunnelkaa minua, jos haluatte jäädä henkiin.

Tuon äänekkään huudon kuullessaan kaikki lakkasivat tappelemasta, ja hän jatkoi:

— Enkö jo sanonut teille, hyvät herrat, että tämä linna on noiduttu ja että siinä varmaan asuu legio perkeleitä? Sen vakuudeksi saatte nyt nähdä omin silmin, kuinka Agramanten leirin[38] eripuraisuus on siirtynyt tänne meidän keskuuteemme. Katsokaa, kuinka tuossa taistellaan miekasta, tässä hevosesta, tuolla kotkasta, täällä kypäristä, ja niin me kaikki taistelemme ollenkaan ymmärtämättä toisiamme. Tulkaa siis, armollinen herra ylituomari ja armollinen herra kirkkoherra; toinen teistä olkoon kuningas Agramante ja toinen kuningas Sobrino, ja rakentakaa te rauha meidän keskuuteemme, sillä onhan Jumalan kaikkivaltiaan nimessä suuri häpeä, että näin monet ylhäiset henkilöt kuin me tässä surmaavat toisiaan niin mitättömien seikkojen vuoksi.

Järjestyksenvalvojat, jotka eivät ymmärtäneet Don Quijoten puhetta ja olivat joutuneet Don Fernandon, Cardenion ja hänen kumppaneittensa pahoinpitelemiksi, eivät tahtoneet tyyntyä; parturi sitävastoin rauhoittui, sillä hän oli tappelussa tärvellyt partansa ja aasinsatulan; Sancho totteli isäntänsä pienintäkin käskyä, niinkuin kelpo palvelijan tulee; Don Luisin neljä palvelijaa olivat hekin rauhallisia, koska näkivät, ettei koko meteli ollenkaan heitä koskenut; majatalon isäntä yksin yhä vaati, että oli kuritettava tuota hävytöntä hullua, joka lakkaamatta sai aikaan epäjärjestystä hänen majatalossaan. Vihdoin meteli tyyntyi siksi kerraksi, ja Don Quijoten mielikuvituksessa jäi aasinsatula hevosensatulaksi, parturinvati kypäriksi ja majatalo linnaksi hamaan tuomiopäivään saakka.

Kun siis nyt ylituomarin ja kirkkoherran kehoituksesta kaikki olivat tyyntyneet ja päässeet sovintoon, alkoivat Don Luisin palvelijat taas vaatimalla vaatia häntä lähtemään heidän mukanaan, ja hänen neuvotellessaan heidän kanssaan ylituomari keskusteli Don Fernandon, Cardenion ja kirkkoherran kanssa, mitä pitäisi näin ollen tehdä, kertoen heille koko asian ja mitä Don Luis oli hänelle sanonut. Vihdoin päätettiin, että Don Fernando sanoisi Don Luisin palvelijoille, kuka hän oli, ja ilmoittaisi haluavansa viedä Don Luisin mukanaan Andalusiaan, missä hänen veljensä markiisi ottaisi Don Luisin vastaan niin kohteliaasti kuin hänen arvonsa edellytti; Don Luisin aikeista näet kävi selvästi ilmi, ettei hän nyt suostunut palaamaan isänsä silmien eteen, vaikka hänet hakattaisiin kappaleiksi. Kun siis palvelijat olivat saaneet tietää, kuinka ylhäinen mies oli Don Fernando ja millaiset Don Luisin aikeet olivat, he sopivat keskenään siitä, että kolme heistä palaisi kotiin kertoma isännälle, mitä oli tapahtunut, ja neljäs jäisi palvelemaan Don Luisia ja pysyisi hänen luonaan, kunnes toiset tulisivat häntä hakemaan tai saataisiin kuulla, mitä hänen isänsä käski tehdä. Tällä tavalla arvovaltainen Agramante ja viisas kuningas Sobrino saivat riidan ja metelin tyyntymään. Mutta huomattuaan joutuneensa häviölle ja häpeään ja nähdessään, kuinka huonon sadon oli saanut siitä, että oli yllyttänyt kaikki nämä ihmiset sellaiseen sekamelskaan ja hämmennykseen, kaiken sovun vihollinen ja rauhan alinomainen häiritsijä päätti yrittää vielä kerran, kiihtämällä uusia riitoja ja uutta levottomuutta.

Seikka näet oli se, että järjestyksenvalvojat tosin tyyntyivät huomattuaan, kuinka ylhäistä väkeä olivat ne henkilöt, joiden kanssa he olivat tapelleet, ja vetäytyivät pois taistelun melskeestä, koska arvasivat, että joutuisivat siinä häviölle, kävi miten kävi; mutta eräs heistä, se, jota oli piessyt ja jaloillaan pehmittänyt Don Fernando, sattui muistamaan, että hänen matkassaan olevien vangitsemismääräysten joukossa, jotka koskivat erinäisiä rikoksentekijöitä, oli eräs Don Quijotea koskeva; Pyhä Veljeskunta näet oli käskenyt vangita hänet siitä syystä, että hän oli päästänyt vapaiksi kaleerivangit, joten Sanchon pelko nyt osoittautui varsin oikeaksi. Tuon muistettuaan hän tahtoi saada varmuuden siitä, sopivatko mainitut tuntomerkit Don Quijoteen, otti povestaan pergamentin, löysi etsimänsä määräyksen ja alkoi lukea sitä varsin hitaasti; hän näet ei ollut mikään taitava lukija. Sanan luettuaan hän aina suuntasi katseensa Don Quijoteen, vertasi vangitsemismääräyksessä olevia tuntomerkkejä Don Quijoten purreisiin ja havaitsi hänet aivan epäilemättä siksi mieheksi, jota määräys koski. Saatuaan siitä varmuuden hän kääri pergamenttinsa kokoon, otti vangitsemismääräyksen vasempaan käteensä, tarttui oikealla Don Quijoten kaulukseen niin lujasti, että tämä tuskin voi hengittää, ja lausui raikuvalla äänellä:

— Auttakaa Pyhää Veljeskuntaa! Ja jos tahdotte nähdä, että minulla on oikeus sitä vaatia, lukekaa tämä vangitsemismääräys, jossa käsketään ottaa kiinni tämä maantierosvo.

Kirkkoherra otti vangitsemismääräyksen ja näki siitä, että järjestyksenvalvoja puhui totta ja että tuntomerkit hyvin sopivat Don Quijoteen; mutta tämä, huomatessaan joutuneensa sellaisen kehnon moukan pahoinpideltäväksi kerrassaan raivostui, ihan luita ja ytimiä myöten, tarttui kaikin voimin molemmilla käsillään järjestyksenvalvojan kurkkuun, ja tämä olisi varmaan heittänyt henkensä, ennenkuin Don Quijote olisi irroittanut käsiään, elleivät hänen kumppaninsa olisi tulleet avuksi. Majatalon isäntä, jonka välttämättä täytyi auttaa virkaveljiänsä, riensi heti häntä puolustamaan. Nähdessään miehensä jälleen taistelun temmellyksessä emäntä koroitti taas äänensä, ja siihen yhtyivät heti Maritornes ja emännän tytär rukoillen taivasta ja läsnäolijoita auttamaan. Nähdessään, mitä tapahtui, Sancho sanoi:

— Jumaliste, on ihan totta, mitä isäntäni sanoo tämän linnan noituudesta, sillä eihän täällä saa elää hetkeäkään rauhassa!

Don Fernando erotti järjestyksenvalvojan ja Don Quijoten, ja molemmat olivat iloissaan, kun hän irroitti heidän kätensä, jotka pitelivät kiinni toisen nutun kauluksesta ja toisen kurkusta lujin ottein; mutta järjestyksenvalvojat eivät sittenkään lakanneet vaatimasta vankiaan ja kehottamasta toisia heitä auttamaan ja luovuttamaan miehen sidottuna ilman ehtoja heidän haltuunsa, koska olivat velvolliset siten palvelemaan kuningasta ja Pyhää Veljeskuntaa, jonka puolesta he jälleen anoivat apua ja tukea saadakseen vangituksi tuon ryövärin, sissin ja maantierosvon. Tuon kuultuaan Don Quijote nauroi ja sanoi aivan tyynesti:

— Käy päin, sinä typerä ja alhainen väki! Kutsutteko maantierosvoksi häntä, joka vapauttaa kahlehdittuja, päästää irti sidottuja, tulee onnettomien avuksi, nostaa langenneita ja auttaa oikeuksiinsa sorronalaisia? Sinä roskaväki, alhaisen ja kehnon ymmärryksenne vuoksi te ansaitsette, ettei taivas teille ilmaise vaeltavaan ritaristoon sisältyvää korkeata arvoa eikä salli teidän oivaltaa, kuinka suureen syntiin ja tietämättömyyteen teette itsenne vikapäiksi, kun ette syvästi kunnioita kenen hyvänsä vaeltavan ritarin pelkkää varjoa ja sitä enemmän häntä itseään, kun hän on läsnä! Tulkaa tänne, te kiertelevät roistot, jotka ette ole mitään järjestyksenvalvojia, vaan oikeita maantierosvoja Pyhän Veljeskunnan luvalla, ja sanokaa minulle, kuka oli se hölmö, joka allekirjoitti minunlaistani ritaria koskevan vangitsemismääräyksen? Kuka oli se, joka ei tietänyt, etteivät vaeltavat ritarit ole minkään tuomioistuimen alaisia, vaan että miekka on heidän lakinsa, miehuus heidän oikeutensa ja heidän oma tahtonsa heidän ohjenuoransa? Kuka oli se mielenvikainen, kysyn vieläkin, joka ei tietänyt, ettei ole olemassa mitään aateliskirjaa, joka antaa haltialleen niin paljon etu- ja erioikeuksia kuin vaeltava ritari niitä saa sinä päivänä, jona hänet lyödään ritariksi ja hän antautuu suorittamaan ankaraa ritaritointansa? Kuka vaeltava ritari on milloinkaan maksanut manttaaliveroa, kauppaveroa, morsiusveroa, kuninkaanveroa, tie- tai siltamaksuja? Onko yksikään räätäli ottanut häneltä maksua hänelle valmistamistaan vaatteista? Onko kukaan linnanherra, saatuaan hänet linnaansa vieraaksi vaatinut häntä maksamaan, mitä hän on siellä nauttinut? Eivätkö kaikki kuninkaat ole kutsuneet häntä pöytäänsä? Eikö joka ainoa neito ole häneen rakastunut ja antautunut kokonaan hänen tahtonsa ja mielihalunsa alaiseksi? Ja vielä viimeiseksi: milloin on maailmassa ollut, missä on tai tulee olemaan sellainen vaeltava ritari, joka ei ole kyllin miehuullinen antaakseen yksinään neljäsataa selkäsaunaa neljällesadalle tuollaiselle maankiertäjälle, jotka asettuvat hänen tielleen?

Kuudesviidettä luku,

jossa kerrotaan merkillisestä seikkailusta järjestyksenvalvojien kanssa ja urhean ritarimme Don Quijoten ankarasta vihanvimmasta.

Don Quijoten niin puhuessa kirkkoherra koki vakuuttaa järjestyksenvalvojille, että Don Quijote oli järjiltään, kuten he voivat nähdä hänen teoistaan ja sanoistaan, ja ettei heillä ollut aihetta ryhtyä asiassa enempiin toimenpiteisiin, koska heidän, jos vangitsisivatkin tämän hullun ja veisivät mukanaan, kuitenkin olisi aivan pian pakko päästää hänet irti. Siihen vastasi se mies, jolla oli vangitsemismääräys, ettei ollut hänen asiansa arvostella, oliko Don Quijote hullu, vaan tehdä mitä hänen esimiehensä oli käskenyt; kun hänet vain olisi vangittu, saisivat päästää hänet irti vaikka kolmesataa kertaa.

— Tällä kertaa — sanoi kirkkoherra — ette kumminkaan taida saada häntä mukaanne, eikä hän suostu lähtemään, mikäli minä asiaa ymmärrän.

Kirkkoherra osasi puhua heille niin vakuuttavasti, ja Don Quijote osasi tehdä niin paljon hullutuksia, että järjestyksenvalvojat olisivat olleet hullumpia kuin hän, elleivät olisi ymmärtäneet, mikä Don Quijotea vaivasi. He siis katsoivat parhaaksi tyyntyä, vieläpä käydä välittäjiksi rauhaa solmittaessa parturin ja Sancho Panzan välille, jotka yhä aivan kiukkuisesti jatkoivat kiistaansa. Vihdoin he oikeudenpalvelijoina saivat sovinnon syntymään ja ratkaisivat asian erotuomareina sillä tavalla, että kumpikin puoli oli, ellei aivan tyytyväinen, niin ainakin jossakin määrin tyydytetty; he näet vaihtoivat satuloita, mutta ei valjasvöitä eikä päitsiä. Mambrinon kypäriin nähden asia järjestyi siten, että kirkkoherra maksoi salaa ja Don Quijoten tietämättä parturinvadista kahdeksan reaalia, ja parturi antoi hänelle siitä kuitin luvaten olla esittämättä mitään enempiä vaatimuksia nyt ja milloinkaan, iankaikkisesta iankaikkiseen, amen. Kun siis oli saatu taukoamaan nämä kaksi kiistaa, jotka olivat tärkeimmät ja pahimmat, oli vielä saatava aikaan, että Don Luisin palvelijat suostuisivat siihen, että kolme heistä palaisi kotiin ja yksi lähtisi seuraamaan isäntäänsä, minne Don Fernando aikoi hänet viedä; ja suopea kohtalo ja parempi onni, joka nyt oli alkanut taittaa peistä ja kumota vaikeuksia majatalossa oleskelevien rakastavaisten ja urhoollisten hyväksi, suvaitsi saattaa asian päätökseen ja onnelliseen loppuun, sillä palvelijat tyytyivät kaikin puolin Don Luisin tahtoon. Siitä Doña Clara ilahtui niin, että jokaisen, joka silloin katseli hänen kasvojansa, täytyi havaita hänen sielunsa riemu. Zoraida tosin ei ollut oikein ymmärtänyt kaikkia näkemiään tapahtumia, mutta hän painui murheelliseksi ja taas ilahtui aina, sen mukaan, millaisia ilmeitä näki toisten kasvoissa, varsinkin espanjalaisena kasvoissa, joihin hän alinomaa suuntasi katseensa kiintyneenä häneen koko sielullaan. Majatalon isäntä, jolta ei ollut jäänyt havaitsematta kirkkoherran parturille antama lahja ja korvaus, vaati nyt maksua Don Quijoten oleskelusta sekä tärvellyistä nahkaleileistään ja maahan vuodatetusta viinistä, vannoen, ettei Rocinante eikä Sanchon aasi pääsisi lähtemään majatalosta, ennenkuin hänen saatavansa oli maksettu viimeistä ropoa myöten. Kirkkoherra kuitenkin järjesti asian, ja Don Fernando maksoi laskun, vaikka ylituomari tarjoutui hänkin varsin mielellään sen suorittamaan; ja nyt olivat kaikki rauhallisia ja tyytyväisiä, niin ettei majatalo enää näyttänyt Agramanten eripuraiselta leiriltä, kuten Don Quijote oli sanonut, vaan siinä vallitsi sellainen rauha ja tyyneys kuin Rooman valtakunnassa keisari Augustuksen ajalla. Ja yleinen mielipide oli, että kaikesta tästä saatiin kiittää herra kirkkoherran erinomaista hyväntahtoisuutta ja suurta kaunopuheisuutta sekä Don Fernandon verratonta auliutta.

Kun Don Quijote nyt huomasi olevansa vapaa kaikista näistä kiistoista, joihin hänen aseenkantajansa ja hän itse olivat joutuneet, näytti hänestä sopivalta lähteä jatkamaan aloittamaansa matkaa ja saattaa päätökseen se suuri seikkailu, johon hän oli kutsuttu ja valittu. Niin hän meni päättävästi Dorotean luo ja polvistui hänen eteensä, mutta tämä ei sallinut hänen puhua sanaakaan, ellei hän noussut. Don Quijote totteli, nousi seisomaan ja sanoi:

— On aivan yleinen sananparsi, kaunis rouva, että uutteruus voittaa kovan onnen, ja usein kokemus on tärkeissä seikoissa osoittanut, että asianajajan into vie hyvään päätökseen epäilyttävänkin jutun; mutta tämä totuus ei ilmene missään selvempänä kuin sodan askareissa, missä voidaan nopeasti ja reippaasti toimien ehkäistä vihollisen aikeet ja saavuttaa voitto, ennenkuin vastustaja ehtii varustautua puolustautumaan. Minä sanon tämän kaikki, korkea ja kallis valtiatar, koska minusta tuntuu, ettei viipymisemme tässä linnassa enää meitä ollenkaan hyödytä, vaan voi koitua meille suureksi vahingoksi, kuten varmaan saamme nähdä jonakin kauniina päivänä. Sillä kukapa tietää, eikö teidän vihoiksenne, jättiläinen, ole jo nyt saanut salaisten ja uutterain vakoilijain avulla tietää, että minä olen matkalla häntä tuhoamaan, ja eikö hän, kun aika ja tilaisuus sallii, vetäydy jonkin linnan tai linnoituksen suojaan, jota on mahdoton valloittaa ja jota vastaan minun innokkaat yritykseni ja väsymättömän käsivarteni voima ovat tehottomat? Ehkäiskäämme siis, valtiattareni, kuten jo sanoin, omalla toiminnallamme hänen suunnitelmansa ja lähtekäämme heti matkaan luottaen hyvään onneemme, sillä teidän korkeuttanne ei estä toivomaanne onnea saavuttamasta mikään muu kuin se, etten ole vielä päässyt kohtaamaan teidän vihamiestänne.

Don Quijote vaikeni, ei virkkanut enää mitään, vaan jäi varsin rauhallisesti odottamaan kauniin prinsessan vastausta. Tämä vastasikin hänelle ylhäiseen tapaan ja sovittaen esityksensä Don Quijoten tyyliin, näin sanoen:

— Minä kiitän teitä, herra ritari, osoittamastanne halusta auttaa minua suurissa vaikeuksissani, mikä sopii ritarille, joka tunnustaa velvollisuudekseen ja kutsumuksekseen auttaa orpoja ja hädänalaisia, ja suokoon taivas, että toivomuksemme, teidän ja minun, täyttyy, jotta saatte nähdä maailmassa olevan kiitollisia naisia. Mitä lähtööni tulee, tapahtukoon se nyt heti, sillä minä en tahdo mitään muuta kuin mitä te tahdotte. Määrätkää minuun nähden aivan oman tahtonne ja mielihalunne mukaan, sillä nainen, joka on kerran jättänyt teidän tehtäväksenne itsensä suojelemisen ja uskonut teidän toimeksenne valtakuntansa takaisin valloittamisen, ei suinkaan halua vastustaa, mitä teidän viisautenne määrää.

— Jumalan nimeen siis — virkkoi Don Quijote. — Koska on niin laita, että ylhäinen nainen alentuu minun edessäni, en tahdo jättää käyttämättä tilaisuutta koroittaa hänet ja saattaa hänet hänen perimälleen valtaistuimelle. Tapahtukoon siis lähtö mitä pikimmin, sillä minua yllyttää toivomustani toteuttamaan ja matkaan lähtemään vanha sananparsi, että viivyttelyssä piilee vaara, ja koska taivas ei ole luonut eikä kadotus koskaan nähnyt ketään, joka voisi minua säikyttää tai peloittaa, niin satuloi sinä, Sancho, Rocinante, valjasta oma aasisi ja kuningattaren ratsu, sanokaamme jäähyväiset linnan herralle sekä tälle herrasväelle ja lähtekäämme tästä nyt heti.

Sancho, joka oli ollut tätä kaikkea kuulemassa, pudisti päätään ja sanoi:

— Armollinen herra, armollinen herra, kyläpahasessa ovat asiat hullummin kuin miltä kuuluu; olkoon se sanottu tahtomatta loukata kunniallisia naisia!

— Mitä voikaan olla huonosti missään kylässä tai missään maailman kaupungissa, niin että siitä voisi minulle koitua vahinkoa, sinä lurjus?

— Jos teidän armonne suuttuu, — vastasi Sancho — niin minä vaikenen ja jätän sanomatta, mitä olen velvollinen ilmoittamaan uskollisena aseenkantajana ja mitä jokaisen hyvän palvelijan tulee herralleen ilmoittaa.

— Sano mitä mielit, — virkkoi Don Quijote — kunhan vain sanojesi tarkoituksena ei ole minun peloittaminen; jos itse pelkäät, voit toimia niinkuin oma luontosi käskee, mutta minä, joka en pelkoa tunne, noudatan toiminnassani oman olemukseni lakeja.

— Jumala minua armahtakoon, en minä sitä tarkoita, — vastasi Sancho — vaan minusta näyttää aivan varmalta, että tämä rouva, joka sanoo olevansa Micomicónin suuren valtakunnan kuningatar, ei ole se enempää kuin oma äitini; jos näet hän olisi, mikä sanoo olevansa, ei hän suinkaan olisi vähän väliä nokitusten erään tähän seuraan kuuluvan herran kanssa, kun vain toiset eivät satu katsomaan ja silmä suinkin välttyy.

Dorotea punastui kuullessaan, mitä Sancho sanoi, sillä totta oli, että hänen puolisonsa Don Fernando oli muutamia kertoja toisten huomaamatta huulillaan nauttinut hiukan sitä palkkaa, jonka hänen rakkautensa ansaitsi (Sancho oli sen nähnyt, ja hänestä tuntui, että sellainen vapaa käytös sopi paremmin jollekin ilonaiselle kuin niin suuren valtakunnan kuningattarelle); mutta hän ei voinut eikä tahtonut vastata Sancholle mitään, vaan antoi hänen jatkaa juttuaan. Sancho sanoi:

— Armollinen herra, minä sanon tämän vain varoitukseksi; jos näet meidän kuljettuamme teitä ja polkuja ja vietettyämme huonoja öitä ja vielä huonompia päiviä hän, joka nyt nauttii elämästään tässä majatalossa, tulee riistämään meiltä vaivojemme hedelmän, ei kannata kiirehtiä satuloimaan Rocinantea, kuormittamaan aasia ja valjastamaan ratsua, vaan silloin on parempi jäädä paikoillemme, ja kehrätköön narttu, joka on kehräämään pantu; me käymme aterialle.

Herra varjelkoon, kuinka hirmuisesti Don Quijote suuttui kuullessaan aseenkantajansa sopimattomat sanat. Hän vihastui niin, että puhkesi puhumaan vapisevalla äänellä ja änkyttävin kielin, silmien tuiskiessa tulta.

— Voi sinä halpamainen lurjus, sinä järjetön, katala ja typerä hölmö, sinä julkea, suurisuinen, häpeämätön panettelija ja solvaaja! Uskallatko lausua sellaisia sanoja minun ja näitten korkea-arvoisten naisten läsnäollessa ja rohkenetko päästää hulluun mieleesi sellaisia häpeällisiä ja hävyttömiä ajatuksia? Mene pois minun näkyvistäni, sinä luonnon epäsikiö, sinä valhesäkki, sinä petoksen varastohuone, sinä konnuuden kuilu, sinä ilkeyksien keksijä, typeryyksien levittäjä, sen kunnioituksen vihollinen, jota kuninkaallisille henkilöille on osoitettava! Mene tiehesi äläkä tule enää minun silmieni eteen, ellet mieli kokea minun vihaani!

Niin sanoessaan hän rypisti otsaansa, pullisti poskiaan, katsahteli puolelle ja toiselle ja polki maata oikealla jalallaan, siten ilmaisten mielessään kiehuvaa vihaa. Kuultuaan nuo sanat ja nähtyään herransa vimmastuneet eleet Sancho säikähti ja oli niin peloissaan, että olisi mielellään nähnyt maan heti avautuvan jalkojensa alla ja nielaisevan hänet, eikä tietänyt muuta keinoa kuin kääntyä ja lähteä pois vihastuneen herransa näkyvistä. Mutta älykäs Dorotea, joka jo hyvin tunsi Don Quijoten mielenlaadun, sanoi hänelle häntä lepytellen:

— Älkää närkästykö, herra Murheellisen hahmon ritari, niistä typeryyksistä, joita kelpo aseenkantajanne lausui, sillä voihan olla, ettei hän lausunut niitä aiheettomasti, ja ottaen huomioon hänen hyvän ymmärryksensä ja kristillisen omantuntonsa ei myöskään voi epäillä hänen sanovan väärää todistusta kenestäkään, joten on aivan epäilemättä uskottavaa, että tämän linnan ollessa aivan täynnä noituutta, kuten te, herra ritari, itse sanotte, voisi olla mahdollista, tarkoitan, että Sancho on sellaisen pirullisen vaikutuksen alaisena nähnyt, mitä sanoo nähneensä ja mikä niin ankarasti loukkaa minun kunniaani.

‒ Minä vannon Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, — virkkoi nyt Don Quijote — että teidän korkeutenne on osunut aivan oikeaan ja että tuolle syntiselle Sancholle on ilmestynyt jokin paha harhanäky, niin että hän on nähnyt sellaista, mitä olisi ollut mahdoton nähdä muuten kuin noituuden vuoksi; minä näet tiedän hyvin, kuinka kelvollinen ja viaton tuo onneton mies on, voidakseni sanoa, ettei hän kykene lausumaan väärää todistusta kenestäkään.

— Niin on asia ja sellaisena se pysyy; — virkkoi Don Fernando — ja siitä syystä, herra Don Quijote, teidän armonne tulee antaa hänelle anteeksi ja ottaa hänet takaisin suosionne helmaan, sicut erat in principio,[39] ennenkuin sellaiset harhanäyt saivat hänet järjiltään.

Don Quijote lupasi antaa hänelle anteeksi, ja kirkkoherra meni hakemaan Sanchoa, joka tuli aivan nöyränä, polvistui ja pyysi herransa kättä. Don Quijote ojensi sen hänelle ja Sanchon sitä suudeltua antoi hänelle siunauksensa sanoen:

— Nyt sinä varmaan täysin oivallat, Sancho poikani, kuinka totta on, mitä olen sinulle jo monta kertaa sanonut, että tässä majatalossa tapahtuu kaikki noituudesta.

— Sen minä uskon, — sanoi Sancho — lukuunottamatta poukotusta, joka totisesti tapahtui aivan luonnollisella tavalla.

— Älä sitä usko; — vastasi Don Quijote — jos olisi ollut niin laita, olisin kostanut sinun puolestasi sekä silloin että nyt; mutta minä en kyennyt siihen silloin enempää kuin nytkään, enkä edes nähnyt ketään, jolle olisin kostanut kärsimäsi solvauksen.

Kaikki halusivat nyt saada tietää, mikä tuo poukotus oli ollut, ja majatalon isäntä kuvaili heille yksityiskohtaisesti Sancho Panzan lentelyn. Se nauratti kovin kaikkia, mutta olisi Sanchoa pahasti suututtanut, ellei hänen isäntänsä olisi jälleen vakuuttanut, että se oli noituutta. Sanchon yksinkertaisuus ei kuitenkaan ollut koskaan niin suuri, ettei hän olisi pitänyt selvänä ja varmana, kaikesta noituudesta vapaana tosiasiana, että häntä olivat poukottaneet ilmielävät ihmiset eivätkä mitkään uneksitut tai kuvitellut haamut, kuten hänen herransa uskoi ja vakuutti.

Oli jo kulunut kaksi päivää, jotka tämä ylhäinen seura oli viettänyt majatalossa, ja koska heistä nyt näytti olevan aika lähteä, ryhdyttiin toimenpiteisiin, jotta kirkkoherra ja parturi voisivat kuljettaa Don Quijoten kotiin, kuten halusivat, ja hankkia hänelle parannusta hulluuteensa, Dorotean ja Don Fernandon tarvitsematta vaivautua seuraamaan häntä hänen kotikyläänsä saakka jatkaen kuningatar Minomicónan vapauttamisretkeä. Nyt päätettiin sopia erään ajomiehen kanssa, joka sattui kulkemaan siitä ohi, että tämä kuljettaisi Don Quijoten kotiin härkärattaillaan seuraavaan tapaan. Valmistettiin ristikkäin yhteenliitetyistä rimoista eräänlainen häkki, joka oli niin tilava, että Don Quijote siihen mukavasti mahtui, ja sitten Don Fernando ja hänen toverinsa sekä Don Luisin palvelijat ja järjestyksenvalvojat, joihin majatalon isäntäkin kuului, kaikki peittivät kasvonsa ja pukeutuivat valhepukuun kirkkoherran määräyksen ja neuvon mukaan, mikä milläkin tavalla, niin että Don Quijote ei voinut tuntea heitä niiksi henkilöiksi, joita oli tässä linnassa nähnyt. Kun se oli tehty, he lähtivät aivan hiljaa sinne, missä hän nukkui leväten kestämistään taisteluista.

He tulivat ritarin luo, joka nukkui kaikessa rauhassa, osaamatta ollenkaan pelätä sellaista hyökkäystä, kävivät häneen lujasti käsiksi ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa niin hyvin, että hän äkkiä herättyään ei voinut hievahtaakaan eikä tehdä mitään muuta kuin ihmeissään ja hämmästyneenä katsella edessään olevia outoja naamoja. Mutta samassa hänen aina toimelias ja järjetön mielikuvituksensa sai hänet luulemaan, että kaikki nuo olennot olivat tämän noidutun linnan aaveita ja että hän itse aivan varmaan oli noiduttu, koska ei voinut liikahtaakaan puolustaakseen itseään, siis aivan täsmällisesti niin kuin oli otaksunut käyvän kirkkoherra, koko tämän juonen järjestäjä. Sancho yksin oli kaikkien läsnäolevien joukossa säilyttänyt ennallaan oman ymmärryksensä ja oman hahmonsa. Vaikka ei paljoa puuttunut, että häntäkin olisi vaivannut sama sairaus kuin hänen isäntäänsä, hän sentään tunsi, keitä nuo kummannäköisiksi puetut henkilöt olivat, mutta ei uskaltanut avata suutaan, ennenkuin saisi nähdä, kuinka tämä hänen isäntänsä yllättäminen ja vangitseminen päättyisi. Don Quijote ei hänkään virkkanut mitään, vaan odotti, mihin tämä hänen onnettomuutensa johtaisi, ja päätökseksi tuli, että häkki kannettiin luo, hänet suljettiin siihen ja rimat naulattiin kiinni niin lujasti, ettei niitä hevin voinut irroittaa.

Sitten he nostivat häkin olkapäilleen, ja heidän huoneesta lähtiessään kuului ääni, niin peloittava kuin suinkin voi saada kurkustaan lähtemään parturi, ei aasinsatulan omistaja, vaan toinen. Se lausui:

— Oi sinä Murheellisen hahmon ritari! Älköön sinua huolestuttako vankeus, jossa nyt olet, sillä se on välttämätön, jotta saadaan pikemmin päätökseen seikkailu, johon sinun suuri urheutesi on saanut sinut ryhtymään. Se tulee loppuun suoritetuksi, kun Manchan hirmuinen jalopeura ja Toboson valkoinen kyyhkynen yhtyvät yhdeksi taivutettuaan kumpikin korskan niskansa aviollisen liiton lempeään ikeeseen, josta ennenkuulumattomasta yhtymyksestä urkenevat maailman valkeuteen urheat jalopeuranpennut, varustettuina samanlaisilla raatelevilla kynsillä kuin heidän urhoollinen isänsä. Ja tämä tulee tapahtumaan, ennenkuin pakenevan nymfin vainooja[40] ehtii kahteen kertaan käydä tervehtimässä taivaan säteileviä kuvioita nopeassa ja luonnollisessa juoksussaan. Ja sinä, kaikkein jaloin ja kuuliaisin aseenkantaja, jolla on milloinkaan ollut miekka vyöllään, parta leuassaan ja hajuaisti nenässään, älä sinä kauhistu tai närkästy nähdessäsi, kuinka vaeltavan ritarikunnan kukkaa kuljetetaan tällä tavalla sinun omien silmiesi edessä; jos näet maailman luoja niin sallii, tulet aivan pian huomaamaan olevasi niin ylhäinen ja ylennetty, ettet enää tunne itseäsi, ja ne lupaukset, jotka sinulle on antanut hyvä herrasi, eivät suinkaan jää täyttymättä. Ja minä vakuutan sinulle tietäjänaisen Valehtelijanan puolesta, että palkkasi sinulle maksetaan, kuten itse tulet näkemään. Seuraa sinä vain urhoollisen ja noidutun ritarin askelia, sillä on oikein ja kohtuullista, että sinä lähdet sinne, missä on teidän molempien tyyssija. Ja nyt Jumalan haltuun, sillä minun ei ole lupa sanoa enempää; minä näet palaan paikkaan, jonka itse hyvin tiedän.