SISÄLLYS: (continued 2)

Tämän kuullessaan Dorotea sanoi hiljaa Gardeniolle:

— Eipä paljon puutu, että isäntämme on toinen Don Quijote.

— Siltä minustakin näyttää; — vastasi Cardenio — mikäli näet hänen puheestaan voi päättää, pitää hän aivan varmana, että kaikki, mitä näissä kirjoissa kerrotaan, on tapahtunut ihan pilkulleen niinkuin niihin on kirjoitettu, eivätkä paljasjalkamunkitkaan saisi häntä toisin uskomaan.

— Ottakaa huomioon, hyvä ystävä, — virkkoi jälleen kirkkoherra — ettei maailmassa ole milloinkaan ollut Hyrkanian Felixmartea eikä Traakian Cirongilioa eikä muita sellaisia ritareita, joista ritariromaanit kertovat; kaiken sen ovat kokoonpanneet ja keksineet joutilaat päät sepittäen niitä teidän mainitsemassanne tarkoituksessa, nimittäin ajankuluksi; sellaisena huvinahan niiden lukeminen on leikkuuväellennekin. Minä näet tosiaankin vannon ja vakuutan teille, ettei sellaisia ritareita ole koskaan maailmassa ollut eikä sellaisia suurtöitä ja mielettömyyksiä ole maan päällä milloinkaan tehty.

‒ Juoskoon toinen koira tuon luun perään — vastasi isäntä. Ikäänkuin minä en osaisi sormiani laskea enkä tietäisi, mistä minua kenkä puristaa! Teidän armonne ei pidä luulla voivansa vetää minua nenästä, sillä minä en totta totisesti ole niin höperö. Sepä vasta laitaa, että teidän armonne tahtoo minulle uskotella kaiken näissä hyvissä kirjoissa kerrotun olevan pelkkää hullutusta ja valhetta, vaikka niiden painattamiseen on antanut luvan kuninkaallinen valtaneuvosto, ikäänkuin siihen kuuluisi väkeä, joka sallisi painattaa sellaisen kokoelman valheita, taisteluita ja noituuksia, että niistä voi mennä pää sekaisin!

— Sanoinhan teille jo, ystäväiseni, — virkkoi kirkkoherra — että se tapahtuu joutilaitten ajatustemme huvittamiseksi; samoinkuin hyvinjärjestetyissä valtioissa sallitaan shakkipeli, pallo- ja biljardileikit niiden harvojen huviksi, jotka eivät halua, eivät saa eivätkä voi tehdä työtä, sallitaan myös painettavan ja luettavan sellaisia kirjoja, koska näet otaksutaan, kuten todella onkin laita, ettei voi olla ketään niin tietämätöntä, joka pitäisi yhtäkään näistä kirjoista todenperäisenä historiana. Ja jos minulla nyt olisi lupa ja kuulijani niin haluaisivat, lausuisin siitä, mitä ritariromaanien tulee sisältää ollakseen hyviä, sellaista, mikä kenties olisi muutamille hyödyllistä, jopa mieluisiakin; mutta minä toivon tulevan ajan, jolloin saan seikan ilmoittaa henkilölle, joka kykenee asian korjaamaan. Toistaiseksi siis, herra majatalonisäntä, uskokaa, mitä olen teille sanonut, ottakaa kirjanne, selviytykää niin hyvin kuin osaatte niiden totuuksista tai valheista, olkoot ne teille hyväksikin hyödyksi, ja suokoon Jumala, ettette joudu ontumaan samaa jalkaa kuin vieraanne Don Quijote!

— Enpä suinkaan; — vastasi isäntä — niin hullu en ole, että rupeaisin vaeltavaksi ritariksi, sillä huomaanhan selvästi, ettei nykyaikana ole käytännössä sama tapa kuin ennen vanhaan, jolloin noiden kuuluisien ritarien kerrotaan vaeltaneen maailmalla.

Tämän keskustelun aikana oli huoneeseen tullut Sancho, joka joutui ankaran hämmingin valtaan ja kovin mietteliääksi kuullessaan sanottavan, etteivät vaeltavat ritarit olleetkaan enää käytännössä ja että kaikki ritarikertomukset olivat pelkkää lorua ja valhetta, ja niin hän mielessään päätti odottaa, mihin tämä hänen isäntänsä retki johtaisi, sekä ajatteli jättää hänet ja palata vaimonsa ja lastensa luo tavallisiin töihinsä, ellei matka päättyisikään niin onnellisesti kuin hän luuli.

Isäntä oli viemässä pois matkalaukkua ja kirjoja, kun kirkkoherra sanoi hänelle:

— Odottakaahan, minä haluan katsoa, mitä papereita ovat nuo, jotka on kirjoitettu niin hyvällä käsialalla.

Isäntä otti ne ja ojensi luettaviksi kirkkoherralle, joka huomasi siinä olevan suunnilleen kahdeksan käsinkirjoitettua arkkia, alussa suurin kirjaimin piirretty nimi: Kertomus mielettömästä uteliaisuudesta. Kirkkoherra luki itsekseen kolme neljä riviä ja sanoi:

‒ Tämän kertomuksen nimi tosiaan miellyttää minua melkoisesti, ja minua haluttaa lukea se kokonaan.

Siihen vastasi isäntä:

‒ Teidän arvoisuutenne voi hyvinkin sen lukea, sillä minä voin sanoa, että erinäiset vieraat, jotka ovat sen täällä lukeneet, ovat olleet siihen varsin tyytyväiset ja ovat hartaasti sitä minulta pyytäneet; mutta minä en ole halunnut sitä antaa, koska olen ajatellut palauttaa sen sille henkilölle, joka unohti tänne tämän matkalaukun ja nämä kirjat ja paperit; onhan näet mahdollista, että niiden omistaja joskus tänne palaa, ja vaikka tiedän kirjoja kaipaavani, luovutan ne varmaan takaisin, sillä olenhan kumminkin kristitty, vaikka olen majatalonpitäjä.

— Olette aivan oikeassa, ystäväni, — virkkoi kirkkoherra — mutta sallittehan sentään jäljentää kertomuksen, jos se minua miellyttää.

— Varsin kernaasti — vastasi isäntä.

— Heidän näin keskustellessaan Cardenio oli ottanut kertomuksen ja alkanut sitä lukea. Se miellytti häntäkin, joten hän pyysi kirkkoherraa lukemaan sen ääneen, niin että kaikki sen kuulisivat.

— Lukisin mielelläni, — vastasi kirkkoherra — ellei nyt olisi parempi käyttää aikaa nukkumiseen kuin lukemiseen.

— Minä lepään aivan riittävästi, — sanoi Dorotea — jos saan kuluttaa aikaa kuuntelemalla jotakin kertomusta; mieleni näet ei ole vielä niin tyyni, että sallisi minun nukkua, vaikka se olisikin tarpeen.

— Koska niin on laita, — sanoi kirkkoherra — luen sen, vaikka vain uteliaisuudesta: ehkä siinä on jotakin hupaista.

Mestari Nicolas yhtyi pyyntöön, samoin Sancho. Sen kuultuaan ja arvaten tuottavansa kaikille nautintoa ja itse sitä saavansa hän virkkoi:

— No niin, kuunnelkaa siis tarkkaavasti; kertomus näet alkaa näin.

Kolmasneljättä luku,

jossa esitetään kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Firenzessä, rikkaassa ja kuuluisassa Italian kaupungissa, siinä maakunnassa, jota mainitaan Toscanan nimellä, elivät Anselmo ja Lotario, kaksi rikasta ja ylhäistä aatelismiestä, jotka olivat niin hyvät ystävät, että kaikki heidän tuttavansa nimittivät heitä, ylistäen ja heidän omaa nimeään mainitsematta, vain ystävyksiksi. He olivat naimattomat, nuoret, samanikäiset ja elämäntavoiltaankin samanlaiset, ja tämä kaikki riitti liittämään heidät toisiinsa molemminpuolisin kiintymyksin. Anselmo tosin taipui lemmenhuveihin hiukan enemmän kuin Lotario, jota viehättivät metsästyksen ilot, mutta tilaisuuden sattuessa Anselmo luopui mielihaluistaan noudattaakseen Lotarion taipumusta ja Lotario luopui omistaan yhtyäkseen Aselmon huveihin; ja siten heidän mielensä sointuivat yhteen niin hyvin, ettei tarkinkaan kello olisi voinut käydä niin moitteettomasti.

Anselmo oli silmittömästi rakastunut erääseen samassa kaupungissa asuvaan ylhäiseen ja kauniiseen neitoon, joka oli hyvien vanhempien tytär ja itse niin siveä, että Anselmo päätti, saaden suostumuksen ystävältään Lotariolta, jota kuulematta ei koskaan mitään tehnyt, pyytää häntä puolisokseen hänen vanhemmiltaan, kuten sitten tekikin. Lotario kosi hänen puolestaan suorittaen tehtävän täysin ystävänsä toivomuksen mukaan, joten tämä sai aivan pian omakseen, mitä oli halunnut, ja Camila oli niin onnellinen saatuaan puolisokseen Anselmon, että kiitti siitä lakkaamatta taivasta ja Lotariota, jonka toimesta tämä suuri onni oli tullut hänen osakseen. Ensimmäisinä päivinä, tavanmukaisen hääilon yhä jatkuessa, Lotario kävi vielä ystävänsä Anselmon luona, kuten ennen, kokien kunnioittaa, juhlia ja huvittaa häntä niin hyvin kuin osasi; mutta kun häät sitten olivat päättyneet ja vierailu- ja onnittelukäynnit vastanaineitten luona olivat vähentyneet, alkoi Lotario tahallaan laiminlyödä vierailuaan Anselmon luona, koska ajatteli (kuten kaikkien ymmärtäväisten ihmisten tulee ajatella), ettei sovi käydä tervehtimässä naineita ystäviään yhtä vapaasti ja usein kuin aikaisemmin, heidän ollessaan vielä nuoria miehiä; vaikka näet hyvä ja aito rakkaus ei voi eikä saakaan olla millään muotoa epäluuloinen, on naineen miehen kunnia kumminkin niin arka, että sitä näyttävät voivan loukata omat veljetkin ja vielä enemmän ystävät.

Anselmo huomasi Lotarion syrjäänvetäytymisen ja valitti kovin hänen menettelyään sanoen, ettei hän, jos olisi tietänyt Lotarion hänen naimisiinmenonsa vuoksi lakkaavan seurustelemasta hänen kanssaan samoinkuin ennen, olisi milloinkaan naimisiin mennyt, että hänen ei pitänyt yksinomaan senvuoksi, että halusi näytellä varovaisen osaa, sallia tuon kauniin, kuuluisan ja miellyttävän nimityksen »ystävykset», jonka he olivat hänen vielä poikamiehenä ollessaan ansainneet moitteettomalla sopuisuudellaan, joutua hukkaan, että hän, jos heidän kesken sopi sellaista lausepartta käyttää, pyysi Lotarioa olemaan jälleen hänen luonaan kuin kotonaan, vakuuttaen vielä, ettei hänen puolisonsa Camila halunnut eikä tahtonut muuta kuin mitä hän toivoi hänen haluavan ja tahtovan ja että hän, hyvin tietäen, kuinka vilpittömästi he olivat toisiinsa kiintyneet, oli ihmeissään, kun näki hänen niin heitä välttelevän.

Näihin ja moniin muihin esityksiin, joilla Anselmo koki taivuttaa Lotarioa seurustelemaan hänen luonaan kuten aina ennenkin, Lotario vastasi niin viisaasti, älykkäästi ja harkiten, että Anselmo sai varman vakuuden ystävänsä hyvästä tarkoituksesta, ja niin he sopivat, että Lotario kävisi heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa sekä pyhisin; mutta siitä huolimatta, että he tämän sopimuksen tekivät, Lotario päätti visusti välttää kaikkea, mikä ei ollut eduksi hänen ystävänsä kunnialle, koska piti hänen hyvää mainettaan kalliimpana kuin omaa kunniaansa. Hän sanoi, ja varsin sattuvasti, että aviomiehen, jolle taivas on suonut kauniin vaimon, tulee yhtä tarkoin pitää silmällä, keitä tuttavia kutsuu luokseen, kuin tarkata, kenen naistuttaviensa kanssa hänen vaimonsa seurustelee; sillä kaikki se, mitä ei suunnitella ja suoriteta toreilla, kirkoissa, julkisissa juhlissa ja hartauskäynneillä (seikkoja, joita aviomiesten ei aina tule vaimoiltaan kieltää), sovitaan ja pannaan täytäntöön sen ystävättären tai naissukulaisen luona, johon parhaimmin luotetaan. Lotario sanoi vielä, että jokaisella aviomiehellä täytyy välttämättä olla ystävä, joka huomauttaa hänelle kaikista hänen menettelyssään sattuvista laiminlyönneistä, koska usein sattuu, ettei mies, vaimoansa erinomaisesti rakastaen, häntä varoita eikä, peläten häntä loukkaavansa, kehoita häntä tekemään tai olemaan tekemättä sellaista, minkä tekeminen tai tekemättäjättäminen olisi hänelle kunniaksi tai moitteeksi, mikä kaikki voitaisiin helposti auttaa, jos ystävä siitä huomauttaisi. Mutta mistä löytääkään niin älykkään, niin uskollisen ja aito ystävän kuin Lotario tässä vaatii? Sitä en tosiaankaan tiedä; mutta Lotario piti kumminkin erittäin huolellisesti ja tarkasti silmällä ystävänsä kunniaa koettaen rajoittaa, vähentää ja lyhentää niitä päiviä ja hetkiä, joina hänen sopimuksen mukaan tuli käydä hänen luonaan, jotta joutilas väki ja pälyilevät ja pahansuovat silmät eivät katsoisi pahaksi, että rikas nuori herra, aatelinen ja hyväsukuinen sekä kaikin puolin niin etevä kuin uskoi olevansa, sai vapaasti käydä Camilan laisen kauniin naisen talossa; vaikka näet Camilan hyve ja kunto saattoi hillitä jokaisen parjaavan kielen, ei Lotario kumminkaan tahtonut saattaa hänen enempää kuin ystävänsäkään hyvää nimeä ja mainetta epäilyksenalaiseksi, vaan askarteli sovittuina päivinä enimmälti muissa tehtävissä, joita väitti välttämättömiksi. Niin kuluivat monet päivän hetket ja osat toisen valittaessa ja toisen esittäessä puolusteluja. Sattui sitten, että heidän ollessaan eräänä päivänä kävelemässä niityllä kaupungin ulkopuolella Anselmo puhui Lotariolle seuraavaan tapaan:

— Sinä arvaat varmaan, ystäväni Lotario, etten minä, jolle Jumala on osoittanut erinomaista armoa sallimalla minun syntyä sellaisista vanhemmista kuin minun vanhempani olivat ja jakamalla minulle runsain käsin sekä niin sanottuja luonnon- että myös onnenlahjoja, suinkaan voi kyllin kiittää osakseni tulleesta hyvästä, varsinkaan siitä, että olen saanut ystäväkseni sinut ja vaimokseni Camilan, kaksi aarretta, joita arvostan ainakin niin hyvin kuin osaan, joskaan en niin hyvin kuin minun tulisi. Kaikista näistä eduista huolimatta, jotka yleensä yksin riittävät ihmisten onnellisen elämän edellytykseksi, minä kumminkin tunnen itse olevani maailman alakuloisin ja tyytymättömin ihminen; minua näet on ahdistanut ja kiusannut, en tiedä kuinka kauan, eräs halu, joka on niin eriskummallinen ja tavallisuudesta poikkeava, että oudoksun itseäni ja syytän ja soimaankin yksin ollessani, kokien sitä vaientaa ja salata omilta ajatuksiltani; mutta minun on ollut mahdoton pitää omanani tätä salaisuutta, yhtä mahdoton kuin jos olisin tahallani päättänyt ilmaista sen koko maailmalle. Ja koska se kerran on ilmaistava, tahdon sijoittaa sen sinun vaiteliaisuutesi arkistoon, luottaen siihen, että niin menetellen ja sinun uskollisena ystävänä minua uutterasti auttaessasi aivan pian vapaudun tuskasta, jota se minulle tuottaa, niin että hilpeyteni sinun huolenpitosi avulla kasvaa samaan määrään kuin alakuloisuuteni oman hulluuteni tähden.

Anselmon sanat saivat Lotarion jännittyneen odotuksen valtaan, ja hänen oli mahdoton arvata, mihin niin pitkä valmistelu tai johdanto saattoi tähdätä; ja vaikka hän mietti mielessään sinne tänne, mikä saattoi olla se halu, joka niin kovin kiusasi hänen ystäväänsä, ei hän kertaakaan osunut lähelle oikeata. Vapautuakseen siitä ahdistuksesta, jonka tuo jännitystila synnytti, hän sanoi Anselmolle, että tämä ilmeisesti loukkasi heidän vakaata ystävyyttään etsimällä verukkeita tahtoessaan hänelle uskoa salaisimpia ajatuksiaan, koska saattoi varmasti edellyttää saavansa häneltä joko hyviä neuvoja asian sietämiseksi tai keinoja sen korjaamiseksi.

— Se on totta, — vastasi Anselmo — ja siihen luottaen sanon sinulle, rakas Lotario, että minua kiusaa halu saada tietää, onko vaimoni Camila niin siveä ja moitteeton kuin uskon, enkä minä voi saada sitä selville muuten kuin koettelemalla hänen siveytensä laatua niinkuin tuli koettelee kullan ja osoittaa sen aitouden. Minä näet olen sitä mieltä, ystäväni, että naisen siveys tai siveydenpuute osoittautuu vain silloin, kun hän joutuu kiusaukseen, ja että luja on vain se, joka ei taivu vääjäämättömien rakastajien lupauksista, lahjoista, kyynelistä eikä heidän alinomaisesta tungettelustaan. Mitä kiittämistä näet onkaan siinä, — sanoi Anselmo — että vaimo on siveä, ellei kukaan häntä kehoita olemaan kehno? Miksi ihmettelisimme, että se, jolle ei suoda tilaisuutta hairahtua, säilyy kunniallisena ja arkana, kun hänellä vielä on mies, jonka hän tietää ensimmäisen harha-askelen sattuessa hänet surmaavan? Niinmuodoin en tahdo kunnioittaa naista, joka on siveä pelosta tai siksi, että häneltä puuttuu tilaisuutta, niinkuin kunnioitan sitä, joka on houkutuksista ja kiusauksista suoriutunut seppelpäänä voittajana. Näistä ja monista muista syistä, jotka voisin sinulle mainita mielipiteeni tueksi, haluan vaimoni Camilan kokevan nämä vaikeudet ja joutuvan koeteltavaksi lemmenhoukutusten ja kiusausten kiirastuleen, ja hänen koettelijansa tulee olla kyllin arvokas kohdistamaan pyyteensä häneen. Ja jos vaimoni, kuten uskon, suoriutuu tästä taistelusta voittajana, niin minä pidän onneani verrattomana; silloin voin sanoa, että kaikki toiveeni ovat täyttyneet, silloin sanon, että osakseni on tullut luja nainen, josta Viisas puhuu[12] kysyessään: Kuka hänet löytää? Jos taas käy toisin kuin ajattelen, niin tyydytys siitä, että huomaan olleeni oikeassa, saa minut kipua tuntematta kestämään tuskan, jonka niin kalliilla hinnalla saatu kokemus voi synnyttää. Koska sitäpaitsi on ennakolta varmaa, ettei mikään, mitä voit sanoa toivomustani vastaan, millään tavalla pidätä minua sitä toteuttamasta, pyydän sinua, rakas Lotario, suostumaan välineekseni tämän mielijohteen! toimeenpanossa. Minä hankin sinulle tilaisuuden sen suorittamiseen, eikä sinulta tule puuttumaan mitään sellaista, minkä katson tarpeelliseksi johdatettaessa kiusaukseen kunniallista, kunnioitettua, pidättyväistä ja uskollista vaimoa. Ja tämän vaikean tehtävän uskomiseen sinulle minua kehoittaa muun muassa se ajatus, ettet sinä, jos voitat Camilan, kehittele voittoasi äärimmilleen ja täydelliseksi, vaan ainoastaan siihen määrään, että kunniallisuuden rajoissa pysyen katsotaan tapahtuneeksi, minkä tulisi tapahtua, joten minua solvaa vain hänen pyyteensä ja kokemani loukkauksen kätkee sinun moitteeton vaiteliaisuutesi, jonka tiedän itseäni koskevissa seikoissa iäiseksi kuin kuoleman hiljaisuus. Jos siis mielit minun pääsevän elämään, jota sopii elämäksi nimittää, niin sinun tulee kohta käydä tähän lemmentaisteluun, ei penseänä ja velttona, vaan niin innokkaasti ja uutterasti kuin toiveeni vaatii ja niin vilpittömästi kuin katson ystävyytemme edellyttävän.

Näin puhui Anselmo Lotariolle, joka kuunteli kaikkea tuota niin tarkkaavasti, ettei jo mainittuja sanoja lukuunottamatta avannut suutaan, ennenkuin toinen oli esityksensä päättänyt. Havaittuaan, ettei Anselmo enää puhunut, hän ensin katseli ystäväänsä kuin jotakin milloinkaan ennen näkemätöntä, mikä herätti hänessä ihmetystä ja hämmästystä, ja virkkoi sitten:

— En voi saada itseäni uskomaan, parahin Anselmo, ettei se, mitä olet minulle sanonut, ole pelkkää pilaa; jos näet olisin otaksunut sinun puhuvan tosissasi, en olisi suinkaan sallinut sinun menevän niin pitkälle, vaan olisin keskeyttänyt pitkän esityksesi lakkaamalla sitä kuuntelemasta. Minusta näyttää aivan varmalta, ettet sinä tunne minua tai etten minä tunne sinua. Ei kumminkaan; tiedänhän minä, että sinä olet Anselmo, ja sinä tiedät, että minä olen Lotario. Ikävää on, että minä ajattelen sinun muuttuneen entisestäsi, toiseksi Anselmoksi, ja että sinä puolestasi olet nähtävästi ajatellut, etten minäkään ole se Lotario, joka minun tulisi olla, sillä se, mitä minulle sanoit, ei ole tutun ystäväni Anselmon puhetta, eikä sitä, mitä minulta pyydät, sovi pyytää tuntemaltasi Lotariolta; hyvien ystävysten näet tulee koetella toisiaan ja vedota heihin usque ad aras, kuten sanoi runoilija tarkoittaen sillä, ettei heidän pidä vedota ystävyyden suomaan apuun sellaisissa seikoissa, joissa rikotaan Jumalaa vastaan. Jos siis pakana käsitti siten ystävyyden, kuinka paljon suuremmalla syyllä tulee se käsittää sellaiseksi kristityn, joka tietää, ettei mikään mainen ystävyys saa rikkoa ihmisen ystävyyssuhdetta Jumalaan? Ja jos ystävä meneekin niin pitkälle, että jättää ottamatta huomioon taivaan pitäen silmällä vain ystäväänsä, ei niin saa tapahtua joutavien ja vähäpätöisten seikkojen vuoksi, vaan yksin sellaisten tähden, jotka vaarantavat ystävän kunniaa tai elämää. Sanohan minulle nyt, Anselmo, kumpi niistä, kunniasi vai henkesi, on vaarassa, niin että minun täytyy uskaltaa suostua pyyntöösi ja suorittaa ehdottamasi lainen inhoittava teko? Varmasti ei kumpikaan. Mikäli ymmärrän, vaadit minua pikemmin yrittämään kaikin neuvoin riistää sinulta ja samalla myös itseltäni kunniaa ja henkeä. Jos näet minun tulee pyrkiä riistämään sinulta kunniaa, on selvää, että riistän sinulta elämän, sillä kunniaton ihminen on kehnompi kuin kuollut; ja jos minä olen, kuten sinä tahdot minun olevan, suuren onnettomuutesi väline, enkö silloin joudu itsekin kunniattomaksi ja niinmuodoin vaille elämää? Kuule minua, parahin Anselmo, ja malta mielesi, niin ettet vastaa minulle, ennenkuin olen saanut täysin sanotuksi, mitä mieleeni johtuu, kun ajattelen, mitä toiveesi sinulta vaatii; onhan sittenkin aikaa sinun vastata lausumiini ja minun sinua kuunnella.

— Olkoon menneeksi; — sanoi Anselmo — lausu, mitä mielit.

Lotario jatkoi näin:

— Minusta näyttää, Anselmo, että mielesi on nyt sellainen kuin maurien aina; heitä näet ei voi saada käsittämään uskontonsa erheellisyyttä esittämällä heille kohtia pyhästä Raamatusta eikä todistuksilla, jotka noudattavat järjellistä harkintaa tai perustuvat uskonkappaleisiin, vaan heille tulee tarjota havainnollisia, helppoja, tajuttavia, selviä ja eittämättömiä esimerkkejä sekä vastaansanomattomia matemaattisia todistuksia, sellaisia kuin »Jos yhtä suurista vähennetään yhtä suuret, niin jäännöksetkin ovat yhtä suuret», ja elleivät he ymmärrä tuota sanoista, kuten tosiaankaan eivät ymmärrä, täytyy osoittaa se heille kouraantuntuvasti ja asettaa se heidän silmiensä eteen; mutta sittenkään ei kukaan kykene saamaan heitä vakuutetuiksi pyhän uskontomme totuuksista. Samaa menettelytapaa täytyy minun nyt käyttää sinuun nähden, sillä mieleesi herännyt halu on niin harhaanjohtanut ja niin kaukana kaikesta, missä on järjen varjoakaan, että uskon vain tuhlaavani aikaa, jos käyn sinulle osoittamaan yksinkertaisuuttasi — mainitakseni sitä nyt vain sillä nimellä — ja tekeepä mieleni jättää sinut järjettömyytesi valtaan pahan aikeesi rangaistukseksi; mutta niin ankarasta menettelystä minua kieltää sinua kohtaan tuntemani ystävyys, joka ei salli minun jättää sinua niin ilmeiseen tuhoutumisen vaaraan. Ja jotta tämän selvästi oivallat, sano minulle, Anselmo: etkö sanonut minulle, että minun tulee johdattaa kiusaukseen siveää, vietellä kunniallista, lahjoa uskollista, mielistellä järkevää? Kieltämättä niin sanoit. Mutta mitä sinä oikeastaan vielä pyydät, jos kerran tiedät, että sinulla on siveä, kunniallinen, uskollinen ja järkevä vaimo? Ja jos uskot hänen suoriutuvan voittajana kaikista hyökkäyksistäni, kuten hän epäilemättä tulee suoriutumaan, niin mitä parempia mainesanoja aiot häneen sovittaa niiden lisäksi, jotka hänelle jo kuuluvat, tai miten hän tulee silloin olemaan nykyisiänsä parempi? Joko et pidä häntä sellaisena kuin sanot tai et tiedä, mitä pyydät. Ellet pidä häntä sellaisena kuin sanot, niin ethän tahdo koetella häntä muusta syystä kuin tehdäksesi hänelle, huonolle vaimolle, mitä haluat. Jos hän sitävastoin on niin siveä kuin uskot, on mieletöntä asettaa kokeen alaiseksi totuutta itseään, sillä hänen osakseen tulee sen tapahduttua sama kunnioitus kuin ennen. Tästä siis seuraa välttämättä, että sellaisten seikkojen suunnitteleminen, joista meille voi koitua pikemmin vahinkoa kuin hyötyä, on älyttömien ja tuhmanrohkeitten asia, varsinkin, kun he mielivät ryhtyä sellaiseen, niihin heitä ei mikään vaadi eikä pakota ja mikä jo loitolta selvästi osoittaa, että siihen ryhtyminen on ilmeistä hulluutta. Vaikeisiin tehtäviin käydään joko Jumalan tai maailman tai molempien vuoksi: ne, joihin ryhdytään Jumalan vuoksi, ovat niitä, joihin ryhtyivät pyhimykset tahtoessaan elää enkelien elämää ihmisen hahmossa; niitä taas, joihin ryhdytään maailman tähden, suorittavat ne, jotka liikkuvat lukemattomilla merillä, monissa eri ilmastoissa ja useiden vieraiden kansojen keskuudessa hankkiakseen sitä, mitä nimitetään onnen antimiksi; ne taas, joihin ryhdytään sekä Jumalan että maailman tähden, kuuluvat urhoollisille sotureille, jotka tuskin ehtivät huomata vihollisen varustuksissa pyöreän tykinkuulan kokoisen aukon, kun jo yhtään pelkäämättä, ollenkaan harkitsematta ja varomatta uhkaavaa vaaraa, halunsa siivittäminä pyrkivät taistelemaan uskonsa, isänmaansa ja kuninkaansa puolesta syöksyen pelkäämättä niihin tuhansiin kuolemanvaaroihin, jotka ovat heitä odottamassa. Semmoisiin tehtäviin yleensä käydään, ja niistä koituu kunniaa, mainetta ja hyötyä, vaikka niihin liittyy lukemattomia vastuksia ja vaaroja; mutta siitä, jonka sinä sanot mieliväsi aloittaa ja toteuttaa, ei sinulle koidu Jumalan kunniaa, ei onnen antimia eikä mainetta ihmisten keskuudessa; vaikka näet suoriudutkin siitä toiveesi mukaisesti, et kumminkaan tule tyytyväisemmäksi, et rikkaammaksi etkä kunnioitetummaksi kuin olet nyt; jos taas et suoriudu, joudut suurimpaan kurjuuteen, mitä ajatella saattaa, sillä silloin ei sinun auta ajatella, ettei kukaan tiedä sinua kohdanneesta onnettomuudesta, koska sinua riittävästi kiduttaa ja tuhoaa se, että itse sen tiedät. Tämän totuuden varmennukseksi luen sinulle tässä stanssin, jonka on sepittänyt kuuluisa runoilija Luigi Tansillo[13] sijoittaen sen Pyhän Pietarin kyynelten ensimmäiseen osaan. Se kuuluu näin:

Kun aamu koittaa, mieltä Pietarin jää häpeä ja tuska tuivertamaan; hän yksin on, mut häpee kuitenkin, käy synnintunto sydänjuuriin hamaan: näät ilmitulo synnintuskihin jaloa miest' ei yksin murra lamaan — hän lankeemustaan häpee vaikertain, vaikk' ois sen nähneet maa ja taivas vain.

Sinä et siis voi tuskaasi välttää, vaikka sen salaat; päinvastoin: joudut itkemään lakkaamatta, ja elleivät silmäsi kostukaan, vuodatat kumminkin sydämen verikyyneliä, niinkuin niitä vuodatti se yksinkertainen tohtori, jonka runoilijamme kertoo tehneen maljakokeen,[14] minkä tekemisestä Rinaldo, paremmin asiaa harkiten, pidättyi; vaikka näet tuo onkin runoilijan keksimää, sisältyy siihen kumminkin salattua opettavaa tarkoitusta, joka kannattaa ottaa huomioon, ymmärtää ja omaksua toimintansa ohjeeksi. Sitä suuremmalla syyllä, kun sinä tulet siitä, mitä nyt aion sinulle sanoa, täysin tajuamaan, kuinka väärin mielit menetellä. Sanohan minulle, Anselmo: jos taivas tai onnellinen sattuma olisi tehnyt sinusta erinomaisen hienon timantin haltian ja laillisen omistajan ja kaikki jalokivisepät, joille sitä näyttäisit, olisivat vakuutettuja sen oivallisuudesta ja aitoudesta sekä kaikin yhteen ääneen ja yksimielisesti selittäisivät sen arvoltaan, oivallisuudeltaan ja puhtaudeltaan niin hyväksi kuin semmoinen kalleus konsanaan voi olla, ja sinä itse uskoisit samoin, tietämättä mitään, mikä saattaisi vakaumustasi horjuttaa, niin olisiko oikein, jos sinun tekisi mieli ottaa se timantti, asettaa se vasaran ja alasimen vähin ja vain huimasti iskemällä koetella, onko se niin luja ja hieno kuin väitetään? Entä sitten, jos aikeesi toteuttaisit: eihän jalokivi, jos se kestäisikin sellaisen mielettömän kokeen, siitä tulisi arvokkaammaksi eikä kuuluisammaksi, ja jos se murskautuisi, kuten saattaisi tapahtua, eikö se silloin olisi auttamattomasti hukassa? Epäilemättä, ja sen omistaja joutuisi sellaiseen maineeseen, että kaikki pitäisivät häntä houkkiona. Ajattelehan nyt, parahin Anselmo, että Camila on hienonhieno timantti, sekä omasta mielestäsi että toisten arvioinnin mukaan, ja ettei ole järjellistä saattaa sitä murskautumisen vaaraan; jos näet se säilyykin eheänä, ei se kumminkaan voi tulla entistä arvokkaammaksi, ja jos se olisi liian heikko eikä kykenisi koetta kestämään, niin arvaathan jo ennakolta, miten sinun kävisi, kun sen menettäisit, ja kuinka aiheellisesti voisit syyttää itseäsi, koska olisit vikapää sen ja oman itsesi tuhoutumiseen. Ota huomioon, ettei maailmassa ole siveän ja kunniallisen naisen arvoista kalleutta ja että naisten kunniana on yksinomaan heidän nauttimansa hyvä maine; ja, koska puolisosi maine, kuten itse tiedät, on täysin moitteeton, miksi tahdot saattaa tämän varmuuden epäilyksenalaiseksi? Muista, ystäväni, että nainen on epätäydellinen olento ja ettei hänen tielleen pidä asettaa loukkauskiviä, joihin hän kompastuu ja kaatuu, vaan on niitä raivattava pois ja puhdistettava hänen polkunsa kaikista esteistä, jotta hän voi vaivattomasti ja kevyin askelin rientää saavuttamaan kaipaamaansa täydellisyyttä, joka on siinä, että hän säilyy siveänä. Luonnontutkijat kertovat, että kärppä on pieni eläin, jolla on lumivalkea turkki, ja että metsästäjät sitä pyydystäessään käyttävät seuraavaa temppua: tuntien eläimen kulku- ja oleskelupaikat he sulkevat ne kasaamalla niihin lokaa ja säikyttävät sen sitten kulkemaan sinnepäin, ja kärppä, saavuttuaan lokaiseen paikkaan, pysähtyy ja antautuu saaliiksi, koska ei tahdo astua liejuun ja tahria ja tärvellä valkoista turkkiansa, jota pitää vapauttaan ja henkeään kalliimpana. Kunniallinen ja siveä vaimo on kärpän kaltainen, ja kunniallisuuden hyve on valkeampi ja puhtaampi kuin vitilumi; ja sen, joka ei tahdo nähdä naisen sitä menettävän, vaan haluaa sen säilyvän ja säästyvän, tulee menetellä toisin kuin kärppää pyydystettäessä, sillä hänen eteensä ei pidä asettaa tungettelevien rakastajien imartelun lokaa, koska hänessä kentiesi, ja varmaankaan, ei ole sellaista synnynnäistä kuntoa ja voimaa, että hän kykenisi omin neuvoin raivaamaan tieltään ja voittamaan mainitut esteet; niinmuodoin onkin välttämätöntä poistaa ne ja asettaa hänen näkyviinsä hyveen puhtaus ja hyvään maineeseen sisältyvä kauneus. Hyvä vaimo on myös kuin kirkas ja hohteleva kristallikuvastin; sen saattaa huurtaa ja himmentää mikä hyvänsä siihen sattuva henkäys. Kunniallista naista tulee kohdella niinkuin pyhäinjäännöksiä: palvoa, mutta ei koskettaa. Hyvää vaimoa tulee vaalia ja arvostaa niinkuin vaalitaan ja arvostetaan kaunista puutarhaa, joka on täynnä kukkia ja ruusuja ja jonka omistaja ei salli kenenkään siellä käyskelevän tai kukkiin kajoavan: he saavat tyytyä loitolta ja rautaristikon takaa nauttimaan niiden tuoksusta ja kauneudesta. Tahdon vielä lopuksi lausua sinulle muutamia mieleeni muistuneita säkeitä, jotka kuulin erästä uutta huvinäytelmää esitettäessä ja jotka mielestäni sopivat tässä käsittelemäämme asiaan. Eräs viisas vanhus neuvoo toista, jolla on tytär, pitämään tyttöä tarkan valvonnan alaisena, vartioimaan ja sulkemaan suojiinsa, ja esittää muiden syiden ohella tämänkin:

Lasia on nainen, mutta paha sulta järjen vei, jos et usko kokeilutta, särkyykö se vaiko ei.

Helposti sen rikki saa, siks' en järkees saata luottaa, jos noin aiot paloittaa, mit' et ehjäks taida juottaa.

Syystä kyllä sitä mieltä ovat kaikki, että jos Danacit'[17] on, silloinkos kultaa sataa taivaantieltä.

Kaikki, mitä olen toistaiseksi sanonut sinulle, Anselmo, on koskenut yksinomaan sinua, ja nyt on hyvä kuulla jotakin myös siitä, mikä liikuttaa minua; jos olen laajasanainen, suo anteeksi, sillä kaikki on tarpeen sen surmansokkelon vuoksi, johon olet eksynyt ja josta pyrit minun avullani pelastumaan. Sinä pidät minua ystävänäsi ja tahdot riistää minulta kunnian, mikä sotii kaikkea ystävyyttä vastaan, ja mielitpä vielä saada aikaan senkin, että minä riistän sinun kunniasi. On selvää, että tahdot riistää minulta kunnian, sillä Camilan, kun hän huomaa, että häntä liehittelen, kuten vaadit, täytyy varmaan pitää minua kunniattomana ja halpamaisena miehenä, koska minä suunnittelen ja teen sellaista, mikä on niin kaukana kaikesta, niihin minua velvoittaa oma olemukseni ja sinun ystävyytesi. Aivan varmaa on, että tahdot riistää kunnian itseltäsi, sillä havaitessaan minun liehittelevän itseään Camila johtuu välttämättä ajattelemaan, että minä olen huomannut hänessä jonkinlaista kevytmielisyyttä ja sen rohkaisemana ilmaissut pahan himoni, ja koska hän niinmuodoin pitää itseään solvattuna, tulee solvaus koskemaan sinuakin, jonka oma hän on. Ja tästä johtuu yleinen käytäntö: että uskottoman vaimon miestä, vaikka hän ei tietäisikään eikä olisi antanut aihetta siihen, ettei hänen vaimonsa ole sellainen kuin hänen tulisi olla, ja vaikka vaimoa kohdanneen onnettomuuden ehkäiseminen ei olisi ollut hänen vallassaan eikä syyksi voitaisi katsoa hänen huolimattomuuttaan tai puutteellista varovaisuuttaan, kaikesta tuosta huolimatta mainitaan herjaavalla ja alhaisella nimellä ja että ne, jotka tietävät hänen vaimonsa kehnouden, katselevat häntä halveksuvin eikä säälivin silmin, kuten heidän pitäisi, koska näkevät, ettei hän ole joutunut tähän onnettomuuteen omasta syystään, vaan kehnon aviopuolisonsa himon vuoksi. Mutta mielinpä ilmaista sinulle, miksi huonon vaimon mies syystäkin saa häpeän kantaakseen, vaikka ei tiedäkään vaimon kehnoutta, ei ole siihen syypää eikä ole suonut hänelle aihetta eikä tilaisuutta. Älä väsy kuuntelemaan minua, sillä tuleehan tämän kaiken koitua sinun eduksesi. Pyhä Raamattu kertoo, että Jumala, luotuaan naisessa paratiisissa ensimmäisen isämme Aatamin, vaivutti hänet uneen ja hänen nukkuessaan otti hänen vasemmasta kyljestään luun, josta teki äitimme Eevan. Herättyään ja hänet nähtyään Aatami sanoi: »Tämä on liha minun lihastani ja luu minun luustani». Ja Jumala sanoi: »Sentähden on miehen luopuminen isästänsä ja äidistänsä ja liittyminen vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.» Silloin perustettiin avioliiton pyhä sakramentti sellaisin sitein, että yksin kuolema voi ne purkaa. Ja tässä ihmeellisessä sakramentissa on sellainen voima ja vaikutus, että se tekee kaksi eri henkilöä yhdeksi lihaksi, ja moitteettomissa aviopuolisoissa sen vaikutus on vielä syvällisempi: vaikka näet heissä on kaksi sielua, on heillä kumminkin vain yksi ainoa tahto. Ja koska vaimon ja miehen liha on yhtä, johtuu siitä, että ne tahrat, joita vaimoon ilmaantuu, tai ne hairahdukset, joihin hän tekee itsensä vikapääksi, koituvat miehen lihan vahingoksi, vaikka hän, kuten sanottu, ei olisikaan antanut aihetta siihen onnettomuuteen. Jalan tai minkä tahansa ihmisruumiin muun jäsenen kipu tuntuu koko ruumiissa, koska se on kokonaisuudessaan samaa lihaa, joten pää tuntee kehräsluun kokeman vaurion, vaikka ei ole siihen syynä, ja samalla tavalla mies osallistuu vaimon häpeään, koska he molemmat ovat yhtä. Ja koska kaikki kunnia ja kunniattomuus tässä maailmassa riippuu ja syntyy lihasta ja verestä ja kehnon vaimon kunniattomuus on tätä lajia, täytyy miehen välttämättä saada siitä osansa ja joutua kunniattoman maineeseen, vaikka hän ei siitä mitään tietäisikään. Harkitse siis, Anselmo, millaiseen vaaraan syöksyt tahtoessasi häiritä rauhaa, jossa hyvä puolisosi elää, ajattele, millaisen joutavan ja mielettömän uteliaisuuden vuoksi mielit kiihoittaa viettejä, jotka nyt uinuvat siveän puolisosi povessa; ota huomioon, että se, mitä saatat toivoa voittavasi, on vähäpätöistä, mutta se, mitä varmaan menetät, niin ylen tärkeätä, että jätän sen lähemmin selvittelemättä, koska minulta puuttuu sanoja sen riittävään tehostamiseen. Ellei kaikki, mitä olen sanonut, kumminkaan riitä estämään sinua ryhtymästä pahaan aikomukseesi, saat etsiä toisen välineen häpeääsi ja onnettomuuttasi varten, sillä minä en aio siihen suostua, vaikka senvuoksi menettäisin ystävyytesi, mikä olisi suurin kaikista onnettomuuksista, joita kuvitella voin.

Tuon sanottuaan hyvä ja viisas Lotario vaikeni, ja Anselmo oli niin hämillään ja mietteissään, ettei kyennyt pitkään aikaan virkkamaan sanaakaan. Vihdoin hän kumminkin sanoi:

— Näithän, parahin Lotario, kuinka tarkkaavasti sinua kuuntelin, ja minä huomasin sinun sanoistasi, esimerkeistäsi ja vertauksistasi, kuinka älykäs olet ja kuinka erinomainen ja aito on sinun ystävyytesi. Käsitän ja tunnustan myös, että kieltäytyessäni noudattamasta sinun neuvoasi ja seuratessani omaa ajatustani pakenen hyvää ja tavoittelen pahaa. Sen myönnän, mutta sinun tulee ottaa huomioon, että minä olen nyt potemassa samaa sairautta kuin toisinaan naiset, joiden tekee mieli syödä multaa, kipsiä, hiiltä ja muita vielä pahempia aineita, jotka ovat tympäiseviä nähdä ja sitäkin mahdottomampia syödä. On siis välttämätöntä käyttää parantamisekseni jotakin temppua, ja niin voidaan helposti tehdä, kunhan sinä alat, vaikkapa vain laimeasti ja näennäisesti, mielistellä Camilaa, joka ei suinkaan liene niin hauras, että hänen siveytensä luhistuu ensimmäisistä iskuista. Minä tyydyn sellaiseen aloitteeseen, ja sinä tulet siten täyttäneeksi, mitä olet ystävyydellemme velkaa, koska et ainoastaan lahjoita minulle elämää, vaan annat vielä vakuuden, että kunniani säilyy. Ja sinä olet velvollinen sen tekemään yhdestä ainoasta syystä, nimittäin siksi, ettet nyt, kun olen tosiaan päättänyt suorittaa tämän kokeen, saa sallia minun ilmaisevan mieletöntä aiettani kenellekään muulle, koska siten menetellen panisin vaaralle alttiiksi kunniani, jota sinä yrität varjella; ja vaikka sinun kunniallisuutesi ei olekaan Camilan mielestä niin taattu kuin sen olla pitäisi, sinun häntä liehiessäsi, ei siitä koidu paljon, eipä mitäänkään haittaa, koska voit aivan pian, havaittuasi hänet niin lujaksi kuin edellytämme, sanoa hänelle selvän totuuden juonestamme, joten pääset entiseen arvoosi. Ja koska vaarannat niin vähän, mutta voit samalla tuottaa minulle niin suuren tyydytyksen, pyydän sinua siihen suostumaan, vaikka näkisit siinä enemmänkin vaikeuksia, sillä minä, kuten jo sanoin, katson asian päätökseen saatetuksi, kunhan vain sen aloitat.

Lotario, joka havaitsi Anselmon pysyvän järkkymättä päätöksessään eikä osannut mainita enempiä esimerkkejä tai esittää lisää syitä saadakseen hänet aikeesta luopumaan ja nyt vielä kuuli hänen uhkaavan ilmaista pahan suunnitelmansa jollekin toiselle, päätti suurempaa onnettomuutta torjuakseen myöntyä ja tehdä, mitä hän pyysi, mutta vakavasti aikoen menetellä niin, että Anselmo tulisi tyydytetyksi Camilan mielenrauhan joutumatta järkytetyksi. Hän siis kehoitti Anselmoa olemaan mainitsematta aikeestaan kenellekään toiselle, lupasi ottaa tehtävän suorittaakseen ja aloittaa sen, milloin Anselmo hyväksi näkisi. Anselmo syleili häntä hellästi ja rakkaasti lausuen hänelle kiitokset hänen suostumuksestaan, ikäänkuin toinen olisi tehnyt hänelle jonkin erinomaisen palveluksen, ja he sopivat keskenään, että juoneen käytäisiin jo seuraavana päivänä. Anselmo lupasi hankkia Lotariolle aikaa ja tilaisuutta Camilan puhuttelemiseen kahden kesken sekä toimittaa hänelle rahoja ja koruja Camilalle annettaviksi ja tarjottaviksi. Hän neuvoi vielä Lotarioa pitämään hänelle serenadeja sekä sepittämään säkeitä hänen ylistyksekseen luvaten kirjoittaa ne itse, ellei Lotario mielinyt sitä vaivaa nähdä. Lotario selitti suostuvansa kaikkeen, vaikka hänen tarkoituksensa oli toisenlainen kuin Anselmo saattoi arvata, ja tämän sopimuksen solmittuaan he palasivat Anselmon kotiin, missä havaitsivat miestään odottaneen Camilan olevan levottomana ja huolestuneena, koska Anselmo oli sillä kertaa viipynyt poissa tavallista kauemmin.

Lotarion lähdettyä omaan asuntoonsa Anselmo jäi kotiin varsin tyytyväisenä; Lotario sitävastoin painui sangen syviin mietteisiin, koska ei tietänyt, mitä keinoa pitäisi onnellisesti suoriutuakseen tuosta arveluttavasta toimesta. Mutta samana yönä hän jo keksi keinon, miten pettäisi Anselmon loukkaamatta Camilaa, ja meni seuraavana päivänä päivälliselle ystävänsä luo. Camila tervehti häntä ystävällisesti ja kohteli kaikin puolin erittäin suopeasti, koska tiesi, kuinka miehensä oli häneen kiintynyt. Kun ateria oli päättynyt ja pöytäkalusto korjattu pois, Anselmo pyysi Lotarioa jäämään Camilan luo, hänen lähtiessään toimittamaan erästä välttämätöntä asiaa luvaten palata puolentoista tunnin kuluessa. Camila pyysi Anselmoa jäämään, ja Lotario tarjoutui lähtemään hänen kanssaan, mutta Anselmo ei suostunut mihinkään, pyysi vain pyytämällä, että Lotario jäisi häntä odottamaan, koska halusi myöhemmin keskustella hänen kanssaan eräästä erittäin tärkeästä seikasta. Hän kehoitti vielä Camilaa olemaan Lotarion seurassa, kunnes hän tulisi takaisin. Hän osasikin kuvailla, kuinka välttämätön hänen joutava poistumisensa oli, niin kekseliäästi, ettei kukaan olisi voinut havaita sitä teeskentelyksi. Anselmo lähti, ja Camila ja Lotario jäivät pöydän ääreen kahden kesken; kaikki talon palvelijat näet olivat menneet aterialle. Lotario näki nyt olevansa sillä taistelutanterella, jota hänen ystävänsä toivoi, edessään vihollinen, joka olisi voinut pelkällä kauneudellaan voittaa eskadroonan asestettuja ritareita, joten Lotariolla epäilemättä oli täysi syy häntä pelätä. Hän ei kumminkaan ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, nojasihan vain kyynärpäänsä pöytään ja poskensa kämmenpohjaansa sekä pyysi Camilalta anteeksi epäkohteliaisuuttaan sanoen mielivänsä hiukan levätä, kunnes Anselmo ehtisi takaisin. Camila vastasi, että hän voisi levätä salin tyynyillä paremmin kuin tuolissa ja kehoitti siis häntä menemään sinne nukkumaan. Lotario ei kumminkaan huolinut lähteä, vaan istui paikallaan unenhorroksissa, kunnes Anselmo palasi. Anselmo, joka oli viipynyt sangen kauan, näki Camilan olevan huoneessaan ja Lotarion uneen vaipuneena, otaksui heillä niinmuodoin olleen aikaa sekä keskustelemiseen että nukkumiseenkin eikä olisi mielellään malttanut odottaa Lotarion heräämistä, koska tahtoi päästä lähtemään hänen kanssaan ulos tiedustellakseen häneltä, kuinka yritys oli luonnistunut. Kaikki kävi hänen toivomustensa mukaan: Lotario heräsi, he lähtivät kohta talosta, Anselmo kysyi, mitä tietää halusi, ja Lotario vastasi, ettei ollut katsonut hyväksi ilmaista itseään täydellisesti ja että hän senvuoksi oli vain ylistänyt Camilaa kauniiksi, sanoen hänelle, ettei koko kaupungissa puhuttu muusta kuin hänen kauneudestaan ja älystään. Hän sanoi pitäneensä tuota hyvänä alkuna Camilan suosion voittamiseen ja hänen taivuttamiseen kuuntelemaan toiste mielellään; ja tässä menettelyssään Lotario oli käyttänyt samaa juonta kuin paholainen käyttää tahtoessaan pauloa jonkun, joka on varuillaan voidakseen puolustautua: hän, pimeyden enkeli, muuttuu silloin valkeuden enkeliksi ja asettaa hänen nähtäväkseen kauniin silmänlumeen lopulta ilmaisten itsensä ja saavuttaen tarkoituksensa, ellei hänen petoksensa tule ilmi heti alussa. Anselmo oli erittäin tyytyväinen tuohon kaikkeen ja sanoi järjestävänsä Lotariolle joka päivä samanlaisen tilaisuuden, vaikka ei kotoa poistuisikaan; hän näet sanoi askartelevansa kotona sellaisissa toimissa, ettei Camila voisi huomata hänen juontansa.

Kului sitten useita päiviä, joina Lotario ei virkkanut sanaakaan Camilalle, mutta siitä huolimatta Anselmon kysyessä sanoi keskustelleensa hänen kanssaan kumminkaan saamatta häneltä pienintäkään merkkiä siitä, että hän suostuisi mihinkään pahaan tai antaisi toivon varjoakaan; Lotario sanoi hänen päinvastoin uhanneen ilmoittaa hänen pahan aikomuksensa miehelleen, ellei hän siitä luopuisi.

— Hyvä — sanoi Anselmo. — Camila on toistaiseksi torjunut sanat; nyt tulee katsoa, kuinka hän vastustaa tekoja. Minä toimitan sinulle huomenna kaksituhatta dukaattia, jotka sinun tulee tarjota ja antaakin hänelle, sekä saman verran ostaaksesi koruja hänen houkuttelemiseksi; sillä naiset, varsinkin kauniit, olivatpa he sitten kuinka siveitä tahansa, esiintyvät yleensä mielellään hienoissa pukimissa ja koreillen. Jos hän kykenee torjumaan tämän kiusauksen, niin minä tyydyn enkä sinua enää kiusaa.

Lotario vastasi sanoen kerran aloitettuaan tahtovansa suorittaa tehtävän täydellisesti, vaikka arvasikin sen päätyttyä olevansa uupunut ja voitettu. Seuraavana päivänä hän sai neljätuhatta dukaattia ja niiden mukana neljätuhatta huolta, koska ei tietänyt, mitä uusia valheita keksisi. Lopulta hän päätti sanoa, etteivät Camilaan tehonneet lahjat enempää kuin kauniit puheetkaan ja että oli turhaa nähdä lisää vaivaa, koska aika siinä vain kului suotta.

Sallimus, joka ohjasi asioita toisin, järjesti kuitenkin niin, että Anselmo, jätettyään taas Lotarion ja Camilan kahden kesken, kuten hänen tapansa oli, meni viereiseen huoneeseen ja kuunteli ja katseli lukonreiästä, miten nuo molemmat seurustelivat. Hän huomasi, että kului enemmän kuin puoli tuntia Lotarion lausumatta sanaakaan Camilalle ja ettei hän varmaankaan olisi virkkanut mitään, vaikka olisi siinä viipynyt sata vuotta. Anselmo ymmärsi nyt, että kaikki, mitä hänen ystävänsä oli kertonut Camilan vastanneen, oli pelkkää keksintöä ja valhetta. Saadakseen varmaan tietää, oliko niin laita, hän poistui huoneesta, kutsui Lotarion syrjemmälle ja tiedusteli häneltä, mitä uutta hänellä oli kerrottavana ja millä mielellä Camila oli. Lotario sanoi puolestaan aikovansa olla asiaan enempää kajoamatta, koska Camila vastasi niin jurosti ja tylysti, ettei hänelle uskaltanut virkkaa enää mitään.

— Oi Lotario, Lotario, — sanoi Anselmo — kuinka huonosti täytätkään, mitä edellyttää velvollisuutesi minua kohtaan ja minun luja luottamukseni sinuun! Minä katselin sinua vastikään tuosta avaimenreiästä ja huomasin, ettet sanonut Camilalle sanaakaan, mistä samalla ymmärsin, että ensimmäisetkin ovat vielä lausumatta; ja jos niin on laita, kuten varmaan onkin, niin miksi minua petät, tai miksi mielit viekkaudellasi riistää minulta keinot toiveeni toteuttamiseen?

Anselmo ei sanonut enempää, mutta se, mitä hän oli sanonut, riitti saamaan Lotarion noloksi ja hämilleen. Ikäänkuin katsoen kulmiansa loukatuksi, koska hänen oli havaittu valehdelleen, hän vannoi Anselmolle siitä lähtien ottavansa täyttääkseen hänen toivomuksensa ja puhuvansa totista totta, kuten Anselmo saisi nähdä, jos tarkoin vakoilisi, vaikka hänen ei tarvinnutkaan sellaista vaivaa nähdä, koska Lotarion harras pyrkimys häntä tyydyttämään tulisi vapauttamaan hänet kaikista epäilyksistä. Anselmo uskoi, mitä hän sanoi, ja suodakseen hänelle turvallisempaa ja häiritsemättömämpää tilaisuutta päätti poistua kotoaan kahdeksaksi päiväksi mennen erään ystävänsä luo, joka asui kylässä lähellä kaupunkia ja jonka kanssa hän sopi, että ystävä lähettäisi hartaasti kutsumaan häntä luokseen, jotta hänellä olisi Camilalle ilmoitettavana pätevä lähdön syy. Sinä onneton ja mieletön Anselmo! Mitä teetkään? Mitä suunnittelet? Mihin ryhdytkään? Ajattele, että toimit omaksi vahingoksesi suunnitellen omaa häpeääsi ja järjestellen omaa perikatoasi. Siveä on puolisosi Camila, tyynenä ja rauhallisena hän on sinun omasi; kukaan ei häiritse onneasi; hänen aatoksensa eivät riennä kodin piiriä kauemmaksi; sinä olet hänelle taivas maan päällä, hänen toiveittensa päämäärä, hänen ilojensa täyttymys ja se mitta, jolla hän tahtoansa sääntelee, aina noudattaen sinun ja taivaan tahtoa. Kun siis hänen kunniansa, kauneutensa, vilpittömyytensä ja siveytensä kultakaivos vaivannäköä vaatimatta tarjoo sinulle kaiken sen rikkauden, joka siinä piilee ja jota enempää et voi toivoa, miksi mielit kaivaa syvemmälle ja etsiä uuden ja milloinkaan näkemättömän aarteen suonia joutuen siihen vaaraan, että kaikki luhistuu, koska sitä kannattavat vain hänen heikon olemuksensa hauraat tuet? Muista, että mahdottomia etsiskelevältä oikeudenmukaisesti evätään sekin, mikä on mahdollista, kuten seikan on paremmin lausunut eräs runoilija säkeissään:

Hain eloa kuolosta vain ja kivusta terveyttäin, mä vangissa vapaan näin, säkin pohjasta pääsyä hain, hain suoruutta pettäjäin. Mutta kohtalo rautainen, jolta hyvyyttä odota en, kera taivaan säätänyt on, että mitään en saada voi, koska mahdotont' odottelen.

Seuraavana päivänä Anselmo lähti kylään, sitä ennen sanottuaan Camilalle, että Lotario tulisi hänen poissaollessaan valvomaan talon asioita ja aterioimaan hänen kanssaan ja että hänen piti muistaa kohdella Lotarioa kuin häntä, Anselmoa, itseään. Älykkään ja kunniallisen vaimon mieltä pahoitti miehen käsky, ja hän kehoitti Anselmoa ottamaan huomioon, ettei ollut soveliasta, jos joku oli hauen poissaollessaan hänen paikallaan pöydässä; jos Anselmo tahtoi niin menetellä, koska ei uskonut hänen kykenevän taloa hoitamaan, sopi hänen nyt koettaa, ja hän tulisi huomaamaan, että Camila kelpasi vaativampiinkin tehtäviin. Anselmo vastasi tahtovansa menetellä niinkuin oli jo sanonut, huomauttaen vielä, että Camilan asiana oli taivuttaa päänsä ja totella. Camila lupasikin niin tehdä, vaikka vastoin tahtoansa. Anselmo lähti, ja seuraavana päivänä saapui Lotario hänen kotiinsa, missä Camila ystävällisesti ja kohteliaasti lausui hänet tervetulleeksi, mutta ei viipynyt hetkeäkään sellaisessa paikassa, missä Lotario olisi voinut puhutella häntä kahden kesken; Camilan seurassa näet oli aina palvelijoita ja palvelijattaria, varsinkin eräs kamarineiti, nimeltään Leonela, josta hän paljon piti, koska he olivat lapsuusiällään kasvaneet toistensa keralla Camilan vanhempien kodissa, ja jonka Camila oli ottanut mukaansa mennessään naimisiin Anselmon kanssa. Kolmena ensimmäisenä päivänä Lotario ei virkkanut Camilalle mitään, vaikka olisi voinut, kun ateriakalusto korjattiin pöydästä ja palvelusväki meni kiireesti aterioimaan, kuten Camila oli määrännyt. Camila oli sitäpaitsi käskenyt Leonelaa aterioimaan jo aikaisemmin ja pysyttelemään aina hänen vieressään; mutta tyttö, jonka ajatukset liikkuivat muissa, häntä itseään ilahduttavissa asioissa ja joka tarvitsi näitä hetkiä ja tätä tilaisuutta askarrellakseen omissa huveissaan, ei aina täyttänyt emäntänsä käskyä, vaan jätti hänet yksin Lotarion seuraan, ikäänkuin olisi hänelle annettu sellainen määräys. Camilan nuhteeton olemus, hänet vakaat kasvonsa ja hänen koko ryhtinsä ja käytöksensä olivat kumminkin omansa hillitsemään Lotarion kieltä.

Se hyöty, joka Camilan monista hyvistä ominaisuuksista koitui sikäli, että ne pakottivat Lotarion olemaan vaiti, oli kuitenkin pikemmin vahingoksi heille kummallekin, sillä kielen sanattomana ollessa ajatus leikki vapaasti saaden tilaisuutta tarkastella yksityiskohdittain Camilan erinomaista oivallisuutta ja kauneutta, mikä olisi riittänyt sytyttämään lemmenhehkuun marmoripatsaan, elävän ihmisen sydämestä puhumattakaan. Kun tarjoutui aikaa ja tilaisuutta Camilan puhuttelemiseen, Lotario katseli häntä ajatellen, kuinka rakastettava hän oli, ja nämä ajatukset alkoivat vähitellen horjuttaa Anselmoon kohdistuvaa kunnioitusta, niin että hän mieli lukemattomat kerrat poistua kaupungista ja mennä jonnekin, missä Anselmo ei milloinkaan näkisi häntä eikä hän Camilaa; mutta katselemisen tarjoama nautinto jo pidätti häntä siitä. Hän yritti tehdä väkivaltaa itselleen ja taisteli itsensä kanssa väistääkseen ja päästäkseen kokemasta sitä miehliyväntunnetta, joka yhytti häntä katselemaan Camilaa; yksin ohessaan hän syytti itseään mielettömyydestään, nimitti itseään huonoksi ystäväksi ja kehnoksi kristityksikin, ajatteli ja vertaili itseään ja Anselmoa päätyen aina siihen ajatukseen, että Anselmon hulluus ja luottavaisuus oli ollut hänen omaa uskottomuuttaan suurempi ja ettei hänen, Lotarion, tarvinnut pelätä rikoksestaan koituvan rangaistusta, jos Jumala antaisi aiotun teon hänelle anteeksi niinkuin ihmiset varmaan tulisivat sen anteeksi antamaan.

Niin Camilan kauneus ja oivallisuus sekä typerän aviomiehen suoma tilaisuus saivat Lotarion vilpittömyyden luhistumaan. Ajattelematta enää muuta kuin sitä, mihin intohimo häntä kiihti, hän alkoi, kun oli kulunut Anselmon lähdöstä kolme päivää, joiden aikana hän oli lakkaamatta taistellut himojaan vastaan, ahdistella Camilaa niin kiihkeästi ja niin hehkuvin sanoin, että Camila joutui kerrassaan ymmälle ja vain nousi paikaltaan poistuen omaan huoneeseensa, vastaamatta hänelle sanaakaan. Tämä kylmäkiskoisuus ei kumminkaan saanut Lotarion mielestä haihtumaan toivoa, joka aina syntyy rakkauden keralla; päinvastoin: hän kiintyi Camilaan entistä enemmän. Camila, joka oli nähnyt Lotariossa olevan sellaista, mitä ei ollut milloinkaan aavistanut, ei tietänyt, mitä tehdä, mutta päätti, kun hänestä näytti sekä vaaralliselta että sopimattomalta suoda Lotariolle aikaa ja tilaisuutta uuteen keskusteluun, lähettää jo samana iltana, kuten sitten tekikin, erään palvelijansa viemään Anselmolle kirjettä, johon oli kirjoittanut seuraavaa.

Neljäsneljättä luku,

jossa jatkuu kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

»On tapana sanoa, että sotajoukko vailla päällikköä ja linna vailla linnanherraa ovat tuhon teillä, ja samoin sanon minä, että vielä paljon huonommin on laita nuoren vaimon vailla omaa miestään, elleivät kaikkein pätevimmät syyt toisin määrää. Minä olen teidän poissa ollessanne niin vaikeassa asemassa ja minun on niin mahdoton tulla toimeen ilman teitä, että on pakko, ellette saavu viipymättä, lähteä vanhempieni luo ja sinne jäädä, vaikka teidän talonne jää vaille valvojaa; se henkilö, jonka valvojaksi jätitte, jos hän lienee sitä varten tänne jäänyt, huolehtii näet, mikäli ymmärrän, enemmän omasta nautinnostaan kuin teidän eduistanne. Ja minun ei varmaankaan tarvitse sanoa enempää teille, älykkäälle miehelle, eikä olisi hyväkään teille enempää sanoa.»

Anselmo sai tämän kirjeen ja arvasi siitä, että Lotario oli jo käynyt toimeen ja että Camila ilmeisesti oli vastannut niinkuin hän, Anselmo, toivoi. Ylen iloisena tästä uutisesta hän lähetti Camilalle suusanaisen vastauksen kieltäen häntä millään muotoa siirtymästä pois kotoa, koska hän, Anselmo, tulisi takaisin aivan pian. Camila ihmetteli Anselmon vastausta, joka sai hänet entistä suuremman hämmingin valtaan, koska hän ei uskaltanut jäädä kotiin eikä myöskään lähteä vanhempiensa luo; jos näet hän jäi, joutui hänen kunniansa vaaraan, jos lähti, niin hän rikkoi miehensä käskyn. Lopulta hän päätti valita mahdollisuuden, joka koitui hänelle onnettomimmaksi, nimittäin jäädä ja olla välttelemättä Lotarion seuraa, jottei palvelusväki saisi puheenaihetta; ja nyt hän jo oli pahoillaan, että oli kirjoittanut miehelleen niinkuin oli kirjoittanut, koska pelkäsi hänen voivan ajatella, että Lotario oli huomannut hänessä, Camilassa, jonkinlaista kevytmielisyyttä, joka oli saanut hänet luopumaan asianmukaisesta kunnioittavasta käytöksestään. Tietoisena omasta nuhteettomuudestaan hän kumminkin luotti Jumalaan ja omaan vilpittömään aikomukseensa otaksuen siten voivansa vaikenemalla torjua kaikki, mitä Lotario saattoi hänelle sanoa, eikä lähettänyt miehelleen enempiä tietoja, jottei tuottaisi hänelle vaivaa ja ikävyyttä; koettipa hän vielä keksiä jotakin keinoa puolustaakseen Lotarioa, kun Anselmo tiedustelisi, mistä syystä hän oli tullut tuon kirjeen kirjoittaneeksi. Näissä enemmän kunniallisissa kuin viisaissa ja hyödyllisissä mietteissä hän istui seuraavana päivänä kuunnellen Lotarioa, joka nyt oli niin kiihkeä, että Camilan lujuus alkoi horjua ja hänen siveydellään oli täysi työ auttaessaan silmiä olemaan ilmaisematta eräänlaista hellää myötätuntoa, jonka Lotarion kyynelet ja puheet olivat hänen poveensa nostaneet. Kaiken tuon Lotario huomasi, ja se sai hänen intohimonsa syttymään ilmiliekkiin. Hänestä näytti nyt kerrassaan välttämättömältä ryhtyä Anselmon poissaolon tarjoamaa aikaa ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen piirittämään tuota linnoitusta, ja niin hän suuntasi hyökkäyksen Camilan itserakkauteen ylistäen hänen kauneuttaan; ei näet ole mitään, mikä pikemmin murskaa ja jaoittaa maan tasalle kaunotarten turhamaisuuden varustetut tornit kuin tuo turhamaisuus itse sijoitettuna imarteleville huulille. Niin Lotario ylen uutterasti uursi hänen lujuutensa kallioperustuksia sellaisin välinein, että Camila olisi kukistunut, vaikka hän olisi ollut pronssia. Lotario itki, rukoili, vannoi, imarteli, pyysi pyytämällä ja sepitteli vakuutuksiaan niin hehkuvasti, ilmaisten sellaista vilpittömyyttä, että sai Camilan siveyden luhistumaan ja saavutti voiton, johon oli vähimmin uskonut ja jota oli hartaimmin himoinnut.

Camila antautui; niin, hän antautui, mutta oliko se mikään ihme, koska ei Lotarion ystävyyskään kestänyt? Selvä esimerkki, joka meille osoittaa, että lemmen intohimo voidaan voittaa ainoastaan sitä pakenemalla ja ettei kenenkään pidä käydä taisteluun niin voimallista vihollista vastaan, koska hänen inhimillisen väkevyytensä kukistamiseksi tarvitaan jumalaiset voimat. Leonela, ja vain hän, sai tietää emäntänsä heikkouden, sillä petolliset ystävät ja vastarakastuneet eivät voineet sitä häneltä salata. Lotario ei mielinyt ilmaista Camilalle Anselmon suunnitelmaa eikä sitä, että Anselmo oli suonut hänelle tilaisuuden päästä näin pitkälle, sillä hän pelkäsi Camilan voivan vähäksyä hänen rakkauttaan ja luulla hänen vain sattumalta, ajattelemattaan ja suunnittelemattaan käyneen häntä mielistelemään.

Muutamien päivien kuluttua Anselmo palasi kotiin kumminkaan huomaamatta, mitä sieltä nyt puuttui, nimittäin sitä, mitä hän oli vähiten vaalinut ja eniten arvostanut. Hän lähti heti tapaamaan Lotarioa, joka olikin kotonaan; he syleilivät toisiaan, ja toinen kysyi toiselta elämänsä tai kuolemansa viestiä.

— Minä voin ilmoittaa sinulle, ystäväni Anselmo, sanoi Lotario — ainoastaan, että sinulla on vaimo, joka hyvin kelpaa kaikkien kelpo vaimojen esikuvaksi ja kruunuksi. Kaikki, mitä olen hänelle sanonut, on häipynyt kuin tuhka tuuleen, minun tarjouksiani on halveksittu, lahjoja ei ole otettu vastaan, ja muutamia teeskennellen vuodattamiani kyyneliä on armottomasti ivailtu. Sanalla sanoen, samoinkuin Camila on kaiken kauneuden sisältäjä, on hän myös kaiken kunniallisuuden, soveliaisuuden ja siveyden sekä kaikkien niiden hyveitten tyyssija, jotka saattavat tehdä kunniallisen naisen kiitettäväksi ja onnekkaaksi. Ota rahasi takaisin, ystäväni; tässä ne ovat, ei minun ole tarvinnut niihin koskea, sillä Camilan siveyttä ei kukisteta lahjojen ja lupausten laisilla alhaisilla välineillä. Tyydy tähän, Anselmo, älä huoli enää tehdä kokeita jo tehtyjen lisäksi; koska kerran olet päässyt kuivin jaloin kulkemaan halki niitten vaikeuksien ja epäluulojen meren, joita naiset yleensä aiheuttavat ja voivat aiheuttaa, älä huoli enää lähteä uusien vastusten syvälle ulapalle äläkä yritä kenenkään toisen luotsin avulla tutkia, kuinka hyvä ja kestävä on alus, jonka taivas on sinulle suonut kulkeaksesi siinä tämän maailman meren, vaan katso jo nyt olevasi turvallisessa satamassa, laske siihen hyvän harkintasi ankkurit ja jää sinne, kunnes sinulta tullaan vaatimaan veroa, jonka maksamisesta ei mikään inhimillinen aateluus voi vapauttaa.

Anselmo oli erittäin tyytyväinen siihen, mitä Lotario oli hänelle sanonut, ja uskoi siihen kuin jonkin oraakkelin vastaukseen, mutta pyysi häntä siitä huolimatta jatkamaan tehtävänsä suorittamista, vaikkapa vain uteliaisuudesta ja huvin vuoksi, ja sanoi, ettei hänen tästä lähin tarvinnut osoittaa niin kiihkeätä uutteruutta kuin ennen. Hän pyysi vain Lotarioa kirjoittamaan joitakin säkeitä, joissa ylistäisi Camilaa antaen hänelle nimen Khloris, ja sanoi itse ilmoittavansa Camilalle, että Lotario oli rakastunut erääseen naiseen, jota mainitsi tuolla nimellä voidakseen laululla häntä ylistää hänen siveytensä edellyttämään soveliaaseen tapaan. Anselmo lupasi vielä itse kirjoittaa säkeet, ellei Lotario halunnut nähdä sitä vaivaa.

— Se ei ole tarpeen, — sanoi Lotario — sillä runottaret ovat minulle sentään siksi suopeat, että käyvät minua joka vuosi toisinaan tervehtimässä. Kerro sinä Camilalle minun kuvitellusta rakkaudestani, niin minä kyllä sepitän säkeet; ja elleivät ne olekaan aiheensa arvoisia, ovat ne kumminkin niin hyviä kuin suinkin voin sommitella.

Mieletön mies teki petollisen ystävänsä kanssa tämän sopimuksen ja kysyi Camilalta, mitä hän tämän ihmeeksi ei ollut jo ennen kysynyt, nimittäin, mistä syystä hän oli kirjoittanut tuon hänelle lähettämänsä kirjeen. Camila vastasi, että hänestä oli tuntunut siltä, kuin olisi Lotario silmäillyt häntä hiukan julkeammin kuin Anselmon ollessa kotosalla, mutta sanoi jo huomanneensa erehdyksensä ja pitävänsä tuota omana kuvittelunaan, koska Lotario nyt karttoi häntä eikä pyrkinyt tapaamaan häntä kahden kesken. Anselmo sanoi, että hän voi huoletta torjua sellaisen epäluulon, koska hän itse tiesi Lotarion rakastuneen erääseen saman kaupungin ylhäiseen neitiin, jota ylisti lauluissaan Khloriin nimellä, ja että Lotarion vilpittömyys ja heidän molempien kesken vallitseva luja ystävyys teki kaiken pelon tarpeettomaksi siinäkin tapauksessa, ettei olisi ollut niin laita. Ja ellei Lotario olisi ennakolta ilmoittanut Camilalle, että tuo Khloriiseen rakastuminen oli pelkkää keksintöä ja että hän oli sen Anselmolle kertonut vain voidakseen antautua joinakin tuokioina ylistämään Camilaa, olisi tämä varmaan kietoutunut mustasukkaisuuden epätoivoiseen verkkoon; mutta saatuaan asiasta ennakolta tiedon hän kesti tuon säikytyksen tyynin mielin.

Seuraavana päivänä, kun he istuivat kolmisin pöydässä, Anselmo pyysi Lotarioa lukemaan joitakin niistä runoista, joita hän oli sepittänyt rakastamalleen Khloriille, ja sanoi, että hän voi huoletta lausua, mitä tahansa, vaikka Camila ei tuntenutkaan hänen mielitiettyään.

— Vaikka hän hänet tuntisikin — vastasi Lotario, — en kumminkaan mitään salaisi, sillä ylistäessään lemmittyään kauniiksi ja syyttäessään häntä säälimättömäksi rakastaja ei mitenkään soivaa hänen hyvää mainettaan; mutta olipa sen seikan laita miten tahansa, minä tunnustan eilen sepittäneeni sonetin, jossa valitan tämän Khloriin kiittämättömyyttä ja joka kuuluu näin:

Sonetti.

Yön kaartuessa yli seutujen, kun unen valta kuolevaiset voittaa, mä kerron ylös taivaan puolehen, mua kuinka Khloris piinaa, katkeroittaa.

Kun idän ukset aukee hehkuen, yö hälvenee ja päivä vihdoin koittaa, niin sama huuto täyttää sydämen ja samat myrskyt rinnassani soittaa.

Ja päivän tullen säteet auringon kun luotisuoraan painuu kohden maata, niin yhä kiihtyy tuska armoton.

Pois vierii päivä, saapuu hetki yön, enk' enää huomaamatta olla saata: on taivas kuuma, kylmä Khloriin syön.

Sonetti miellytti Camilaa, mutta vielä enemmän Anselmoa, sillä hän kiitti sitä sanoen, että nainen, joka ei vastannut niin vilpittömästi ilmaistuihin tunteisiin, oli ylen säälimätön. Siihen virkkoi Camila:

— Onko siis kaikki, mitä rakastuneet runoilijat sanovat, totta?

— Runoilijoina he eivät lausu totuutta, — vastasi Lotario — mutta rakastuneina he ovat aina yhtä sanattomia kuin vilpittömiäkin.

— Epäilemättä — virkkoi Anselmo, yhä tukeakseen Lotarion lausumia ja suostuttaakseen niihin Camilaa, joka oli yhtä välinpitämätön Anselmon temppuun nähden kuin rakastunut Lotarioon.

Camila, joka tunsi mielenkiintoa kaikkea Lotarioon kuuluvaa kohtaan ja sitäpaitsi varmaan uskoi hänen toiveittensa ja säkeittensä tarkoittavan yksinomaan häntä, Camilaa, sekä itse olevansa oikea Khloris, pyysi häntä lukemaan toisenkin sonetin tai toisia säkeitä, jos hänellä oli niitä muistissaan.

— Onpa kyllä, — vastasi Lotario — mutta en usko, että se on yhtä hyvä kuin ensimmäinen, tai oikeammin vähemmän huono. Voittehan itse arvostella, sillä se kuuluu näin:

Sonetti.

Pian kuolen pois; jos sitä usko et, niin silloin varmaan kuolonkin ma vasta, mun ennen murtaneessa havaitset kuin herjenneen sua, kallis, palvomasta.

Pian ehkä unholaan vie askelet, pois kauas onnesta ja kunniasta, mut yhä muistan kasvos suloiset, sun kuvaas kannan, sydämeni lasta.

Sen aarteenansa sydämeni sulkee, se mulle lohdunhetkeä suo monta, ja tylyydestäs yltyy vain sen tenho.

Voi sitä, jonka pursi yössä kulkee tiet' outoa ja merta viitatonta, kun satamaa ei löydä pieni venho!

Anselmo kiitti tätä toista sonettia samoinkuin ensimmäistä ja niin hän liitti renkaan renkaalta siihen ketjuun, joka kietoi ja kahlehti hänet häpeään, sillä pahimmin häntä häpäistessään Lotario sanoi hänen kunniansa olevan korkeimmillaan, joten Camila, astellessaan alaspäin kohti syvintä alennustaan, miehensä mielestä nousi yhtä monta askelmaa korkeammalle kohti hyveensä ja moitteettoman maineensa huippua. Sattuipa sitten, että Camila, ollessaan kerran kahden kesken kamarineitinsä kanssa, sanoi hänelle:

— Minua hävettää, rakas Leonela, huomatessani, kuinka huonosti olen osannut arvostaa itseäni, kun en vaatinut Lotarioa edes odotuksellaan korvaamaan rakkauteni täyttä antaumusta, jonka hänelle niin nopeasti soin. Pelkään hänen halveksivan minun auliuttani tai kevytmielisyyttäni voimatta oivaltaa, kuinka mahdotonta minun oli vastustaa hänen väkivaltaista kiihkoaan.

— Älä ole siitä huolissasi, armollinen rouva; — vastasi Leonela — eihän ole mitenkään tärkeätä eikä johda kunnioituksen vähenemiseen, jos antaa pian, minkä antaa, kun vain se, mitä annetaan, on hyvää ja sinänsä arvokasta. Onhan tapana sanoa, että se, joka antaa pian, antaa kaksin verroin.

— On myös tapana sanoa, — vastasi Camila että vähällä hinnalla saatua pidetään vähässä arvossa.

— Se lause ei koske sinua, — vastasi Leonela — sillä rakkaus, kuten olen kuullut väitettävän, vuoroin lentää, vuoroin kulkee jalkaisin; toista se kiidättää, toista vie verkalleen, toisia laimentaa, toisia kiihtää liekkiin, toisia haavoittaa, toisia surmaa; se aloittaa jostakin kohdasta pyyteittensä riennon ja päättää ja lopettaa sen samaan kohtaan; aamulla se käy linnoitusta piirittämään ja illalla se on saanut varustukset valtoihinsa, sillä ei ole voimaa, joka kykenee sitä vastustamaan. Koska siis on niin laita, niin mitä oudoksut tai pelkäät, jos kerran Lotarion on täytynyt käydä samoin, kun rakkaus otti isäntäni poissaolon välineekseen teitä kukistaessaan. Ja välttämätöntä oli, että sinä aikana saatettiin täytäntöön, mitä rakkaus oli määrännyt, pitkittämättä odotusaikaa, kunnes Anselmo ehtisi tulla takaisin ja asia jäisi hänen läsnäolonsa vuoksi keskeneräiseksi; rakkaudella näet ei ole aikeittensa suorittamisessa mitään parempaa auttajaa kuin tilaisuus: tilaisuutta se käyttää apunaan kaikissa yrityksissään, varsinkin aluksi. Kaiken tämän minä tunnen hyvin, ja enemmän kokemuksesta kuin kuulopuheista, ja minä kerron sen sinulle, señora, jonakin päivänä, sillä minäkin olen lihaa ja nuorta verta. Sitäpaitsi, emäntäni Camila, sinä et luovuttautunut etkä antautunut, ennenkuin olit Lotarion katseista, huokauksista, sanoista, lupauksista ja lahjoista oppinut tuntemaan hänen koko sielunsa, niistä ja hänen hyveistään huomaten, kuinka hyvin Lotario ansaitsi rakkautesi. Koska kerran on niin laita, älä salli tuollaisten arkailevien ja joutavien ajatusten mieltäsi ahdistaa, vaan usko varmaan, että Lotario arvostaa sinua samoinkuin sinä häntä, ja elä iloisena ja tyytyväisenä, ajatellen, että nyt, kun kerran olet joutunut lemmen paulaan, sinun pyytäjäsi on arvokas ja ansiokas mies ja että hänessä on niiden neljän s:n lisäksi,[17] jotka tulee olla jokaisessa kelpo rakastajassa, kaikki muutkin aakkosten kirjaimet. Ellet usko, kuuntele minua, niin saat nähdä, kuinka luettelen ne ulkomuistista. Hän on, mikäli huomaan ja kuten minusta näyttää, _a_ntelias, _e_tevä, _h_yvä, _i_loinen, _j_alo, _k_aunis, _l_uja, _m_ainehikas, _n_uori, _o_iva, _p_eloton, _r_ehti, mainitut neljä s:ää, _t_oimellinen, _u_ljas, _v_aitelias; x jää pois, sillä se on karhea äänne; _y_lhäinen, _ä_veriäs, _ö_ntyri.

Camila nauroi palvelijattarensa aakkosille arvellen hänen perehtyneen lemmenseikkoihin paremmin kuin sanoikaan; ja tyttö tunnustikin sen hänelle ilmoittaen olevansa lemmensuhteissa erään hyväsukuisen, samassa kaupungissa asuvan nuoren miehen kanssa. Siitä Camila säikähti, sillä hän pelkäsi oman kunniansa voivan joutua vaaraan tuon rakastajan vuoksi. Hän tiedusteli tytöltä kiihkeästi, oliko heidän seurustelunsa johtanut sanoja pitemmälle. Tyttö ei hävennyt ollenkaan, vastasi vain julkeasti, että niin oli käynyt. On näet varmaa, että emännän hairahdukset poistavat häveliäisyyden palvelijoista, jotka, havaitessaan rouvan harha-askelet, eivät välitä mitään, vaikka itsekin onnahtavat ja rouva saa sen tietää. Camila voi vain pyytää Leonelaa olemaan mainitsematta mitään hänen lemmensuhteestaan hänelle, jonka Leonela oli sanonut olevan rakastajanaan, ja menettelemään omassa asiassaan niin salaisesti, etteivät Anselmo ja Lotario saisi siitä mitään vihiä. Leonela lupasi niin tehdä, mutta piti lupauksensa siten, että osoitti Camilan syystäkin pelänneen hyvän maineensa menettämistä. Huomattuaan, ettei hänen emäntänsä käytös ollut entisellään, siveetön ja julkea Leonela rohkeni tuoda rakastajansa taloon ja pitää häntä luonaan luottaen siihen, ettei Camila, vaikka hänet näkisi, uskaltaisi antaa häntä ilmi; emäntien synneistä näet johtuu muun muassa se ikävyys, että he joutuvat omien palvelijatartensa orjiksi ja salaamaan heidän rivoja ja häpeällisiä tekojaan, kuten Camilankin nyt kävi. Vaikka hän useat kerrat näki Leonelan oleskelevan rakastajansa kanssa eräässä talon suojassa, ei hän kumminkaan uskaltanut tyttöä nuhdella, vaan hankki hänelle tilaisuuttakin salaisiin kohtauksiin ja huolehti kaikin puolin siitä, ettei mies joutunut Anselmon näkyviin. Kaikista hänen toimenpiteistään huolimatta Lotario sittenkin huomasi kerran päivänkoitteessa talosta tulevan miehen. Hän ei tuntenut tulijaa ja ajatteli aluksi, että sen täytyi olla jokin aave. Mutta nähtyään sitten miehen nostavan viittaansa ja huolellisesti ja varoen peittävän sillä kasvonsa Lotario luopui yksinkertaisesta otaksumastaan ja johtui toiseen, josta olisi koitunut kaikkien tuho, ellei Camila olisi asiaa auttanut. Lotario ei arvannut miehen, jonka oli nähnyt niin ajattomalla ajalla talosta poistuvan, menneen sinne Leonelaa tapaamaan, eikä hän edes muistanut Leonelaa maailmassa olevankaan, ajattelihan vain, että Camila, joka oli ollut löyhä ja kevytmielinen hänen seurassaan, oli samanlainen jonkun toisenkin kanssa. Sellaisiin seuraamuksiin näet johtaa kehnon naisen kehnous: ettei hänen kunniallisuuteensa luota enää hänkään, jolle hän on rukousten ja vakuuttelujen taivuttamana antautunut, ja että tämä henkilö uskoo hänen antautuvan sitäkin helpommin toisille ja luottaa lujasti jokaiseen sensuuntaiseen epäluuloon. Ja näyttääpä kerrassaan siltä, kuin Lotario olisi tuona hetkenä menettänyt selvän järkensä ja kuin kaikki oikeat ajatukset olisivat hänen mielestään haihtuneet; hän näet lähti, mitään hyvää tai edes järjellistä ajatusta kehittelemättä, päätä pahkaa Anselmon luo, ennenkuin tämä oli ehtinyt vuoteestaan nousta, ja sanoi hänelle, sydäntäkalvavan mustasukkaisen raivon kiihtämänä ja sokaisemana, intohimoisesti haluten kostaa Camilalle, joka ei ollut mitenkään häntä loukannut:

— Tiedä, Anselmo, että minä olen monta päivää taistellut itseni kanssa väkisinkin yrittäen olla ilmaisematta sinulle seikkaa, jota en enää voi enkä saakaan sinulta salata. Tiedä, että Camilan lujuus nyt on rauennut ja että minä, voin tehdä hänelle, mitä hyväksi näen. Syynä siihen, etten ole aikaisemmin ilmaissut sinulle todellista asianlaitaa, on se, että olen tahtonut nähdä, onko tuo ollut kevytmielistä himoa vai onko hän niin menetellyt minua koetellakseen ja saadakseen selville, olinko käynyt vakain aikomuksin siihen lemmenseikkailuun, jonka luvallasi olen hänen kanssaan aloittanut. Otaksuin myös, että hän, jos kerran oli sellainen kuin hänen tuli olla ja jollaiseksi hänet otaksuimme, olisi jo kertonut sinulle mielistelystäni; mutta nyt, kun huomaan hänen viivyttelevän, havaitsen hänen tarkoittaneen täyttä totta, kun hän on luvannut sinun jälleen kotoa poistuessasi tulla minua tapaamaan varastohuoneeseen, missä säilytät arvokasta kalustoasi (totta olikin, että Lotario tapasi siellä seurustella Camilan kanssa); mutta minä en tahdo sinun käyvän äkkipikaisesti kostamaan, sillä synti on toistaiseksi tehty ainoastaan ajatuksissa, ja onhan mahdollista, että Camila ennen täytäntöönpanoa muuttaa mieltään ja että sijaan tulee katumus. Koska siis olet kaikin puolin tai ainakin osittain noudattanut minun neuvojani, noudata ja seuraa sitäkin, jonka sinulle nyt lausun, jotta voit pettymättä ja varovasti harkiten tulla oivaltamaan, mitä katsot itsellesi soveliaimmaksi. Ole matkustavinasi pois pariksi kolmeksi päiväksi, kuten ennen, ja järjestä niin, että piiloudut varastohuoneeseesi, missä seinäverhot ja muut siellä säilytettävät esineet tarjoavat sinulle hyvää tilaisuutta piiloutumiseen, niin saat nähdä omin silmin, samoinkuin minä, mitä Camila haluaa. Jos kysymyksessä on kehnous, jota sopii pikemmin pelätä kuin toivoa, voit kaikessa hiljaisuudessa, varoen ja viisaasti käydä kostamaan kokemaasi solvausta.

Lotarion sanat hämmästyttivät, säikähdyttivät ja ihmetyttivät Anselmoa, sillä ne yllättivät hänet hänen kaikkein vähimmin otaksuessaan joutuvansa niitä kuulemaan, koska hän uskoi Camilan jo suoriutuneen voittajana kaikista Lotarion hyökkäyksistä ja oli jo alkanut nauttia voiton kunniaa. Hän oli hetken vaiti, tuijotti lattiaan silmiään räpäyttämättä ja virkkoi vihdoin:

— Sinä, Lotario, olet menetellyt niinkuin edellytin sinun ystävänä menettelevän; minä noudatan kaikin puolin neuvoasi; tee, miten hyväksi näet, ja pidä asia salassa, sillä sitä, kuten hyvin ymmärrät, tällainen odottamaton seikka vaatii.

Lotario lupasi, ja Anselmon luota poistuessaan hän sitten hartaasti katui kaikkea, mitä oli hänelle sanonut, koska huomasi, miten typerästi oli menetellyt, vaikka olisi voinut Camilalle kostaa turvautumatta niin julmaan ja häpeälliseen keinoon. Hän kirosi järjettömyyttään, herjasi omaa kevytmielistä päätöstään eikä tietänyt, mitä keinoa pitäisi saadakseen tehdyn tekemättömäksi tai johtaakseen asian johonkin siedettävään päätökseen. Lopulta hän päätti kertoa kaikki Camilalle, ja tilaisuutta tarjoutuikin, niin että hän kohtasi hänet kahden kesken jo samana päivänä. Havaitessaan voivansa vapaasti hänen kanssaan puhua Camila virkkoi hänelle:

— Tietäkää, rakas Lotario, että minulla on sydämelläni huoli, joka ahdistaa minua niin kovin, että on kuin poveni siihen pakahtuisi, ja ihme onkin, ellei niin käy, sillä Leonela on tullut nyt niin julkeaksi, että päästää taloomme joka ilta rakastajansa viettäen hänen kanssaan koko yön, mikä tietenkin voi vahingoittaa minun hyvää mainettani, koska jokainen, joka näkee hänen niin ajattomana aikana poistuvan talostani, saattaa ajatella asiasta mitä tahansa. Minua rasittaa varsinkin se, etten voi tyttöä rangaista enkä torua, koska se seikka, että hänellä on tieto salaisesta suhteestamme, on hillinnyt kieltäni pakottaen olemaan puhumatta hänen asioistaan, ja minä pelkään, että tästä koituu jokin onnettomuus.

Camilan niin sanoessa Lotario luuli aluksi, että hän käytti keksimäänsä juonta uskotellakseen hänelle, että mies, jonka hän oli nähnyt talosta poistuvan, oli Leonelan rakastaja eikä hänen; mutta nähdessään hänen sitten itkevän, olevan murheissaan ja anovan apua hän uskoi tuon todeksi ja joutui aivan ankaran hämmingin ja katumuksen valtaan. Siitä huolimatta hän kehoitti Camilaa olemaan huoletta luvaten toimia niin, että Leonelan julkeus loppuisi. Hän kertoi vielä, mitä oli mustasukkaisen raivonsa kiihtämänä sanonut Anselmolle ja kuinka he olivat keskenään sopineet, että Anselmo piiloutuisi varastohuoneeseen saadakseen siellä selvästi nähdä, kuinka uskoton Camila oli. Lotario pyysi Camilalta anteeksi tuota hulluuttaan ja kehoitti häntä neuvomaan, miten se oli korjattavissa ja kuinka voitaisiin päästä siitä sekavasta sokkelosta, johon oli hänen oman ajattelemattomuutensa vuoksi jouduttu.

Camila kauhistui kuullessaan, mitä Lotario hänelle kertoi, ja torui ja moitti kovin harmistuneena ja monin sekä järkevin sanoin hänen ilkeätä epäluuloaan ja yksinkertaista ja kehnoa aikomustaan. Mutta nainen on luonnostaan miestä neuvokkaampi sekä hyvässä että pahassa, vaikka se kyky hänet taas pettää hänen ryhtyessään vakain aikomuksin suunnitelmia tekemään, ja niin Camilakin keksi kohta keinon tämän auttamattomalta näyttävän asian korjaamiseksi ja kehoitti Lotarioa huolehtimaan siitä, että Anselmo seuraavana päivänä piiloutuisi mainittuun paikkaan, koska hän, Camila, aikoi käyttää hyväkseen juuri hänen piilossaoloaan, jotta he, hän ja Lotario, saisivat siitä lähtien häiritsemättä nauttia toistensa seurassa. Hän ei kumminkaan ilmaissut Lotariolle aikomustaan kokonaisuudessaan, vaan käski hänen vain olla varuillaan, niin että hän Anselmon piilouduttua Leonelan häntä kutsuessa heti tulisi ja vastaisi kaikkeen, mitä Camila hänelle sanoisi, niinkuin olisi vastannut, ellei olisi tietänyt Anselmon olevan kuuntelemassa. Lotario pyysi häntä hartaasti ilmaisemaan koko aikeensa, jotta voisi varmemmin ja tarkemmin ottaa huomioon kaikki, mitä tarpeelliseksi havaitsisi.

— Minä vakuutan, — vastasi Camila — ettei sinun tarvitse huolehtia mistään muusta kuin vastaamisesta aina sen mukaan kuin minä kysyn. — Camila näet ei tahtonut hänelle ennakolta ilmoittaa, mitä suunnitteli, koska pelkäsi, ettei hän noudattaisi hänestä hyvältä tuntuvaa aietta, vaan noudattaisi tai suunnittelisi toisia, jotka eivät voineet olla sen veroisia.

Sitten Lotario lähti. Seuraavana päivänä Anselmo matkusti pois sanoen taas menevänsä maalle ystävänsä luo, mutta kääntyi takaisin ja piiloutui, minkä voi tehdä varsin vaivattomasti, koska Camila ja Leonela tahallaan soivat hänelle siihen tilaisuutta.

Siinä Anselmo siis oli piilopaikassaan, mieli niin järkytettynä kuin saattaa ajatella olevan sen, joka odottaa näkevänsä omin silmin, kuinka hänen kunniansa silvotaan kappaleiksi, ja ajatteli olevansa kadottamassa kalleimman aarteensa, jona piti rakasta Camilaansa. Saatuaan täyden varmuuden siitä, että Anselmo oli piiloutunut, Camila ja Leonela lähtivät varastohuoneeseen, ja tuskin sinne astuttuaan Camila huokasi syvään ja virkkoi:

— Oi rakas Leonela! Eikö olisi parempi, että sinä, ennenkuin minä toteutan, mitä en halua sinulle ilmoittaa, jottet yritä sitä estää, otat Anselmon tikarin ja pyyntöäni noudattaen lävistät sillä kurjan poveni? Mutta ei kumminkaan, älä tee sitä, sillä eihän ole oikein, että minä kärsin rangaistuksen toisen tekemästä rikoksesta. Sitä ennen tahdon tietää, mitä minussa ovat nähneet Lotarion häikäilemättömät ja julkeat silmät sellaista, että hän on senvuoksi rohjennut minulle ilmaista ilmaisemansa kehnon aikomuksen ystäväänsä ylenkatsoen ja minua solvaten. Mene tuonne ikkunaan, Leonela, ja huuda häntä, sillä hän on varmaan kadulla odottamassa, että saisi toteuttaa inhan aikeensa. Mutta sitä ennen toteutuu minun yhtä säälimätön kuin kunniallinenkin suunnitelmani.

— Ah, señora! — vastasi ovela ja hyvin osansa oppinut Leonela. — Mitä aiotkaan tehdä tällä tikarilla? Aiotko ehkä surmata itsesi tai Lotarion? Teitpä kumman tahansa, joka tapauksessa siitä koituu sinulle hyvän nimesi ja maineesi hukka. On parempi, jos salaat kokemasi solvauksen etkä anna tuolle pahalle miehelle tilaisuutta nyt tulla tänne ja kohdata meidät yksin ollessamme. Muista, señora, että me olemme heikkoja naisia ja että hän on mies, ja tarmokas; ennenkuin sinä ehdit toteuttaa suunnitelmasi, saattaa hän, koska tulee noissa pahoissa aikeissa, intohimon sokaisemana kenties tehdä sen, mikä olisi sinulle pahempaa kuin jos hän sinut surmaisi. Voi isäntääni Anselmoa, joka on nähnyt hyväksi luovuttaa tuolle hävyttömälle sellaisen vallan talossaan! Ja jos sinä, señora, nyt hänet surmaat, kuten luulen sinun mielivän tehdä, niin mitä teemme hänelle hänen kuoltuaan?

— Mitäkö, ystäväiseni? — virkkoi Camila. — Jätämme hänet siihen Anselmon haudattavaksi, sillä onhan oikeus ja kohtuus, että hän nurkumatta vaivautuu kätkemään maan alle oman häpeänsä. Kutsu hänet, joudu, sillä minusta tuntuu, että viivyttäessäni kokemani solvauksen kostamista rikon uskollisuutta, jonka olen miehelleni velkaa.

Anselmo kuuli tuon kaiken, ja jokainen Camilan sana herätti hänessä uusia tunteita; mutta kuullessaan, että Camila vakavasti aikoi surmata Lotarion, hän mieli astua esiin ja ilmaista itsensä, jottei hän sitä tekisi. Hänet pidätti kumminkin paikalleen halu nähdä, mihin päätökseen johtaisi tuo ylen rohkea ja kunniallinen päätös; mutta hän ajatteli käydä ajoissa estämään sen toteuttamista.

Samassa Camila joutui ankaran voipumuksen valtaan ja heittäytyi huoneessa olevaan sänkyyn Leonelan parahtaessa katkeraan itkuun sanoen:

— Voi minua poloista, jos kohtaloni on niin kova, että hän kuolee tässä käsiini, tämä maailman kaiken kunniallisuuden kukka, hyväin naisten kruunu ja siveyden esikuva…!

Lisäksi muuta samanlaista, mitä kukaan ei olisi voinut kuunnella pitämättä Leonelaa kaikkein osaaottavimpana ja uskollisimpana palvelijattarena maan päällä ja hänen emäntäänsä uutena ja ahdistettuna Penelopeiana.[18] Camila toipui pian voipumuksestaan ja sanoi toivuttuaan:

— Miksi et mene, Leonela, kutsumaan kaikkein uskollisinta ystävänsä ystävää, mitä aurinko on milloinkaan nähnyt tai yö peittänyt? Joudu, juokse, riennä, lähde, jottei sinun viipyessäsi vihani loimu sammu ja toivomani oikeudenmukainen kosto haihdu uhkauksiin ja kirouksiin.

— Minä menen häntä kutsumaan, señora, — sanoi Leonela — mutta sinun tulee ensin antaa minulle tuo tikari, jottet minun poissaollessani tee mitään sellaista, minkä vuoksi kaikki ne, jotka ovat sinuun kiintyneet, joutuvat itkemään kaiken ikänsä.

— Mene huoletta, rakas Leonela, en minä tee mitään sellaista; — vastasi Camila — jos näet olenkin mielestäsi huima ja vähäjärkinen niin tuimasti puolustaessani kunniaani, en kumminkaan tahdo mennä niin pitkälle kuin entinen Lucretia, jonka sanotaan surmanneen itsensä, vaikka ei ollut mitenkään hairahtunut, sitä ennen surmaamatta häntä, joka oli syypää hänen onnettomuuteensa. Jos kerran on kuoltava, niin minä kuolen, mutta sitä ennen minun tulee saada kostaa ja ottaa hyvitystä siltä, jonka vuoksi olen tänne tullut itkemään hänen julkeita tekojaan, joihin en ole millään tavalla antanut aihetta.

Leonelaa täytyi kauan pyytää, ennenkuin hän lähti kutsumaan Lotarioa, mutta vihdoin hän kumminkin meni, ja hänen sillä tiellä viipyessään Camila jatkoi, kuin itsekseen puhellen:

»Jumala minua auttakoon! Eikö olisi ollut viisaampaa torjua Lotario, kuten monesti ennen, kuin antaa hänelle aihetta, kuten nyt olen tehnyt, pitää minua kunniattomana ja kehnona, ainakin siksi, kunnes hälvennän hänen harhaluulonsa? Epäilemättä olisin niin tehden menetellyt oikeammin; mutta en olisi saanut kostaa eikä mieheni kunnia olisi tullut hyvitetyksi, jos hän olisi päässyt mitään korvaamatta ja kaikessa rauhassa astelemaan pois huoneesta, johon hänen pahat himonsa häntä ajavat. Maksakoon petturi hengellään, mitä niin irstaasti himoitsi, ja tietäköön maailma (jos se saanee tästä kuulla), ettei Camila ainoastaan säilynyt miehelleen uskollisena, vaan kostikin hänen puolestaan sille, joka julkesi häntä solvata. Sittenkin ajattelen, että olisi ollut parempi ilmoittaa tämä Anselmolle; mutta minähän koin niin tehdä kirjeessä, jonka lähetin hänelle maakylään, ja luulenpa, että hän, kun kerran ei rientänyt korjaamaan sitä pahaa, mistä hänelle huomautin, pelkästä sydämen hyvyydestä ja luottamuksesta kaiketi ei tahtonut eikä voinut uskoa, että niin varman ystävän povessa voisi piillä mitään hänen kunniaansa herjaavia aikomuksia. Enhän itsekään sitä uskonut moneen päivään enkä olisi uskonut milloinkaan, ellei hänen julkeutensa olisi mennyt niin pitkälle, että hänen julkiset lahjansa, suuret lupauksensa ja alinomaiset kyynelensä sen minulle ilmaisivat. Mutta miksi nyt tätä mietinkään? Kaipaako rohkea päätös mitään neuvottelemista? Ei suinkaan. Väistykää siis pois, te petteliäät mietteet; tulkoon kosto! Astukoon sisään se uskoton, tulkoon, saapukoon, kuolkoon ja kohdatkoon loppunsa, tapahtuipa sitten mitä tahansa! Puhtaana minä tulin sen miehen haltuun, jonka taivas omakseni antoi; puhtaana minä hänen luotaan lähdenkin, korkeintaan kylpien omassa viattomassa veressäni ja kaikkein uskottomimman ystävän veressä, mitä ystävyys on maailmassa milloinkaan nähnyt.»

Niin sanoen hän liikkui huoneessa edestakaisin, tikari paljastettuna, niin epätasaisin ja kiihkein askelin ja sellaisin elein, että näytti kerrassaan siltä kuin olisi menettänyt järkensä ja ollut raivoisa rikoksentekijä eikä hento nainen.

Kaikkea tuota katseli seinäverhojen taakse piiloutunut Anselmo kovin ihmetellen ja ajatellen, että hänen jo kuulemansa riitti hälventämään pahempiakin epäluuloja; olisipa hän toivonut Lotarion saapumisesta koituvan enemmän todistuksen jäävän antamattakin, koska pelkäsi voivan sattua jotakin äkillistä onnettomuutta. Hän oli jo aikeissa ilmaista itsensä ja astua esiin syleilemään vaimoansa ja hälventämään hänen harhaluuioaan, mutta jäi paikoilleen, kun näki Leonelan tulevan taluttaen Lotarioa. Havaitessaan Lotarion Camila piirsi tikarillaan pitkän viivan eteensä permantoon ja virkkoi:

— Lotario, huomaa, mitä sanon: jos uskallat astua tämän tässä näkemäsi viivan yli tai tulla sen luo, niin nähdessäni sinun aikovan niin tehdä syöksen samassa tuokiossa poveeni tämän kädessäni olevan tikarin. Ennenkuin vastaat minulle sanaakaan, kehoitan sinua kuuntelemaan, mitä minulla on vielä sanottavaa; sitten saat vastata, mitä ikänä mielit. Ensinnäkin vaadin sinua, Lotario, sanomaan, tunnetko mieheni Anselmon ja mitä hänestä ajattelet; ja toiseksi haluan vielä tietää, tunnetko minut. Vastaa näihin kysymyksiini, älä ole hämilläsi äläkä liikoja mieti, mitä vastaisit, sillä enhän kysy sinulta mitään vaikeita asioita.

Lotario ei ollut niin typerä, ettei ollut arvannut, mitä Camila aikoi tehdä, jo silloin, kun hän oli käskenyt toimimaan niin, että Anselmo piiloutuisi, ja siksi hän sopeutui Camilan suunnitelmaan niin älykkäästi ja sujuvasti, että tuo valheellinen kohtaus olisi voinut heidän esittämänään käydä tosimmasta todesta. Hän vastasi Camilalle näin:

— En minä luullut, kaunis Camila, että olit kutsunut minut tänne udellaksesi minulta seikkoja, jotka ovat niin etäällä siitä tarkoituksesta, joka minut tänne tuo. Jos menettelet niin siirtääksesi tuonnemmaksi minulle lupaamasi suosion, olisit voinut lykätä sen vieläkin kauemmaksi, sillä onnen kaipaus rasittaa meitä sitä enemmän, mitä pikemmin toivomme sen saavuttavamme. Jottet kumminkaan väitä minun jättävän kysymyksiäsi vastaamatta, sanon, että tunnen puolisosi Anselmon ja että me molemmat tunnemme toisemme varhaisimmalta iältämme; mutta en halua sanoa ystävyydestämme, mitä sinä tiedät yhtä hyvin, koska en tahdo itse joutua todistamaan sitä vääryyttä, jonka minulla teettää hänelle rakkaus, suurempienkin hairahdusten voimallinen puolustus. Sinut minä tunnen ja kunnioitan sinua samoinkuin hän; ellei näet olisi niin laita, en rikkoisi pienempien päämääräin kuin sinun hyvien ominaisuuksiesi vuoksi sitä, mihin minua velvoittaa oma itseni, ja vilpittömän ystävyyden pyhiä lakeja, jotka nyt rikon rakkauden, tämän ylen voimallisen vihollisen tähden.

— Jos sen tunnustat, — vastasi Camila — sinä kaiken sen verivihollinen, mitä oikeudenmukaisesti kannattaa rakastaa, niin millaisin kasvoin rohkenet astua sen henkilön eteen, jonka tiedät siksi kuvastimeksi, missä kuvastelee itseään hän, jota sinun tulisi käyttää kuvastimenasi, jotta näkisit, kuinka syyttömästi häntä solvaat? Mutta nytpä minä, onneton olento, ymmärrän, mikä on saanut sinut pitämään niin mitättömänä sitä, minkä olet itsellesi velkaa; syynä on varmaan ollut jokin käytöksessäni ilmennyt varomattomuus, jota en kumminkaan tahdo nimittää sopimattomuudeksi, koska se ei suinkaan ole johtunut harkitusta aikomuksesta, vaan huolettomuudesta, jollaiseen naiset monesti tekevät huomaamattaan itsensä vikapäiksi otaksuessaan, ettei heidän tarvitse ketään varoa. Ellet sitä tunnusta, niin sano minulle, sinä pettäjä, milloin olen vastannut hartaisiin pyyntöihisi millään sellaisella sanalla tai eleellä, joka olisi voinut herättää sinussa vähintäkään toivon häivää, että häpeälliset pyyteesi tulevat toteutumaan! Milloin en ole torjunut ja moittinut sinun lempeä-anelevia sanojasi vakavilla ja ankaroilla vastauksillani? Milloin olen uskonut tai ottanut vastaan sinun suuria lupauksiasi ja vielä suurempia lahjojasi? Koska kumminkin on mielestäni selvää, ettei kukaan voi pysyä hellittämättä lemmenaiheissaan kovin kauan, ellei hänelle suo tukea jokin toive, tahdon lukea omaksi syykseni sinun julkeutesi, sillä jokin varomattomuuteni on epäilemättä näin kauan rohkaissut sinua aikomuksessasi, ja senvuoksi tahdon kohdistaa itseeni sen koston ja rangaistuksen, jonka sinun rikoksesi ansaitsee. Näyttääkseni sinulle vielä, etten itseäni niin säälimättömästi kohdellessani voi olla kohtelematta samoin sinua, halusin saada sinut tänne sen uhrin todistajaksi, jonka aion antaa arvoisan mieheni loukatulle kunnialle, jota olemme solvanneet, sinä niin harkiten kuin suinkin mahdollista ja myös minä liian vähän varoen tilaisuutta, jos lienen sellaista sinulle tarjonnut, sinun pahojen aikeittesi suosimiseen ja hyväksymiseen. Se pelko, sanon vieläkin, että olen varomattomuudellani jotenkin sytyttänyt mieleesi niin järjettömiä ajatuksia, rasittaa minua eniten ja vaatii minulta oman käden kostoa, sillä syyllisyyteni voisi tulla yleisemmin tunnetuksi, jos tämän kostotyön suorittaisi joku toinen. Ennenkuin sen teen, tahdon kumminkin kuullessani surmata ja viedä mukanani erään, joka täysin tyydyttää toivomani ja saamani koston kaipuun, jotta pääsen haudan tuolla puolen, kummassa paikassa tahansa, näkemään, minkä rangaistuksen puolueeton ja lahjomaton oikeus määrää hänelle, joka on saattanut minut näin epätoivoiseen tilaan.

Niin sanottuaan hän karkasi uskomattoman kiivaasti ja ketterästi Lotarion kimppuun, paljastettu tikari kädessään ja niin ilmeisesti näyttäen aikovan iskeä sen hänen rintaansa, että uhattu mies melkein joutui epäröimään, olivatko nuo eleet teennäisiä vai todellisia; hänen näet oli pakko varautua sekä vikkelyyteensä että voimaansa estäessään Camilaa iskemästä. Camila esitti tämän merkillisen petoksen ja kavaluuden näytteen niin elävästi, että mieli omalla verellään luoda siihen totuuden väriä; havaitessaan, ettei voinut satuttaa Lotariota, tai teeskennellen, ettei voinut, hän näet lausui:

— Koska kohtalo ei salli minun täysin tyydyttää oikeudenmukaista aiettani, älköön se ainakaan kyetkö estämään minua toteuttamasta sitä osittain.

Ponnistellen kaikin voimin saadakseen vapaaksi tikaria pitelevän kätensä, johon Lotario oli käynyt kiinni, hän kiskaisi sen valtoimeksi, suuntasi kärjen sellaiseen kohtaan, missä se ei voinut syvään haavoittaa, pistäen ja piilottaen sen lähelle vasemmanpuolista kainalokuoppaansa, ja valahti sitten permantoon kuin tajuttomana.

Leonela ja Lotario siitä hämmästyivät ja säikähtivät ja epäilivät tapahtuman todenperäisyyttä vielä, kun näkivät Camilan makaavan permannolla pitkänään ja verissään. Lotario riensi viipymättä luo, kauhistuneena ja voimatta hengittää, vetämään pois tikaria, mutta nähtyään sitten, kuinka mitätön haava oli, hän toipui pelostaan, ihmetteli jälleen kauniin Camilan oveluutta, älykkyyttä ja kekseliäisyyttä ja alkoi, käyden omaa osaansa näyttelemään, esittää pitkää ja murheellista valitusta Camilan ruumiin ääressä, kuin hän olisi kuollut, syytäen siinä runsaita kirouksia sekä itselleen että sille henkilölle, jonka toimesta oli tähän tilaan joutunut. Tietäen ystävänsä Anselmon kuuntelevan hän valitti siihen tapaan, että ken hyvänsä kuunteleva olisi säälinyt häntä itseään paljon enemmän kuin Camilaa, vaikka olisi tätä kuolleenakin pitänyt.

Leonela nosti Camilan syliinsä ja sijoitti sänkyyn pyytäen Lotarioa hakemaan sellaista henkilöä, joka salaa sitoisi Camilan haavan; sitäpaitsi hän kysyi hänen neuvoaan ja mielipidettään siitä, mitä he sanoisivat Anselmolle hänen vaimonsa haavoittumisesta, jos hän sattuisi palaamaan, ennenkuin Camila ehti tulla terveeksi. Lotario vastasi, että he voivat sanoa, mitä hyväksi näkivät, sillä hän ei kyennyt antamaan mitään kelvollista neuvoa; hän vain kehoitti Leonelaa yrittämään pidättää verenvuotoa ja sanoi itse lähtevänsä sellaiseen paikkaan, missä ihmiset eivät enää häntä näkisi. Niin hän poistui talosta ilmeisen tuskan ja mielenliikutuksen vallassa, mutta havaitessaan sitten olevansa yksin ja sellaisessa paikassa, missä kukaan ei voinut häntä nähdä, hän ei lakannut ajatuksin ja elein ihmettelemästä Camilan oveluutta ja Leonelan osuvaa käyttäytymistä. Hän ajatteli, kuinka varmasti Anselmo nyt uskoi, että hänellä oli puolisonaan uusi Porcia,[19] ja halusi kohdata hänet, Lotarion, jotta he yhdessä juhlisivat pahinta petosta ja taitavimmin valheverhoon peitettyä totuutta, minkä kuvitella voi.

Sillävälin Leonela, kuten sanottu, pidätti emäntänsä verenvuotoa, jota oli vain senverran, että kavaluus näytti uskottavalta. Leonela otti hiukan viiniä ja pesi sillä haavan[20] sitoen sen sitten niin hyvin kuin osasi ja puheli emäntäänsä hoitaessaan siihen tapaan, että Anselmo, vaikka ei olisikaan jo sitä ennen kuullut samanlaista, olisi varmaan alkanut uskoa, että hänen Camilansa oli oikea siveyden esikuva. Leonelan ohella puhui Camilakin soimaten itseään araksi ja pelkuriksi, koska häneltä oli kaikkein ratkaisevimpana hetkenä puuttunut rohkeutta lopettaa elämä, jota hän kovin inhosi. Hän kysyi palvelijattareltaan neuvoa, kertoisiko koko tämän tapahtuman rakkaalle miehelleen vai eikö, ja Leonela kehoitti häntä olemaan kertomatta, koska hän siten velvoittaisi Anselmon kostamaan Lotariolle, mistä välttämättä koitui suuri vaara hänelle itselleen; kelpo vaimon ei suinkaan pitänyt antaa miehelleen aihetta kiistoihin, vaan päinvastoin ehkäistä niitä, mikäli vain mahdollista. Camila sanoi täysin hyväksyvänsä hänen mielipiteensä ja tahtovansa sitä noudattaa, mutta piti kumminkin tarpeellisena keksiä, mitä sanottaisiin Anselmolle haavasta, jonka hän varmaan tulisi näkemään. Siihen vastasi Leonela, ettei hän osannut valehdella piloillaankaan.

— Entä minä, rakas ystäväni, — virkkoi Camila — kuinka osaisin valehdella minä, joka en uskalla keksiä tai ylläpitää mitään valhetta, vaikka oma henkeni olisi vaarassa? Koska siis emme voi siten asiasta suoriutua, on varmaan parasta sanoa hänelle selvä totuus, jottei hän huomaa meidän esittäneen asiaa väärin.

— Ole huoletta, señora; — vastasi Leonela — minä ajattelen huomisaamuun, mitä hänelle sanomme, ja sinä voit ehkä salata haavasi, koska se on sellaisessa paikassa, niin ettei sitä kukaan näe, ja taivas suvainnee suosia meidän oikeita ja kunniallisia aikomuksiamme. Rauhoitu, valtiattareni, yritä tyynnyttää mielenliikutustasi, jottet ole järkytetty herran tullessa takaisin, ja jätä muu huoli minulle ja Jumalalle, joka aina auttaa hyviä aikomuksia.

Anselmo oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut ja katsellut tämän murhenäytelmän esitystä, jossa hänen oma kunniansa surmattiin, ja sen henkilöt esiintyivät niin tavattomin ja tehoisin ilmein, että näytti siltä kuin he olisivat todella muuttuneet niiksi henkilöiksi, joiden näyttämöosia esittivät. Hän odotti hartaasti yön tuloa, jotta pääsisi talosta poistumaan ja tapaamaan hyvää ystäväänsä Lotarioa saadakseen hänen kanssaan onnitella itseään siitä kalliista päärlystä, jonka oli löytänyt havaitessaan vaimonsa lopulta uskolliseksi. Naiset huolehtivat siitä, että hänelle tarjoutui tilaisuutta lähteä ulos, ja hän käytti sitä hyväkseen mennen heti etsimään Lotarioa. Eipä voi hevin kertoa, kuinka monesti hän, ystävänsä tavattuaan, häntä syleili, mitä kaikkea kertoi mielihyvästään ja kuinka ylisti puolisoaan Camilaa. Kaikkea tuota kuunteli Lotario voimatta ilmaista minkäänlaista iloa, koska hänen muistiinsa kuvastui, miten pahoin Anselmo oli petetty ja kuinka kohtuuttomasti hän itse ystäväänsä solvasi. Vaikka huomasi, ettei Lotario ollut iloinen, Anselmo uskoi syynä olevan sen, että Lotario oli jättänyt Camilan haavoittuneena makaamaan ollen itse vikapää onnettomuuteen. Siksi Anselmo muun muassa kehoitti häntä olemaan välittämättä siitä, mitä Camilalle oli sattunut, sillä haava oli varmaan vähäpätöinen, koska naiset olivat yhteisesti päättäneet sen häneltä salata. Lotarion ei niinmuodoin tarvinnut ollenkaan pelätä, vaan päinvastoin tästä lähtien nauttia ja riemuita hänen kanssaan, koska hän, Anselmo, havaitsi Lotarion toimesta ja avulla tulleensa koroitetuksi kaikkein korkeimpaan auvoon, mitä saattoi omakseen ikävöidä. Anselmo sanoi vielä toivovansa, että he tulisivat pitämään ainoana huvinaan sepittää Camilan ylistykseksi säkeitä, jotka säilyttäisivät hänen kuolematonta muistoaan tulevaisiin vuosisatoihin. Lotario kiitti hänen hyvää aikomustaan ja sanoi omasta puolestaan auttavansa tuon mainion rakennuksen pystyttämisessä.

Niin tuli Anselmosta kaikkein sievimmin petetty aviomies, mitä maailmassa voi olla: hän itse toi omin käsin taloonsa kunniansa tuhoojan luullen sinne tuovansa sen kirkastajan, ja Camila otti hänet vastaan näennäisen tuskaisin ilmein, vaikka hänen sydämensä iloitsi. Tämä pettely jatkui joitakin aikoja, kunnes Onnen pyörä muutaman kuukauden kuluttua kääntyi, siihen asti ylen ovelasti salattu rikos tuli ilmi ja Anselmo sai hengellään maksaa mielettömän uteliaisuutensa.

Viidesneljättä luku,

missä kerrotaan Don Quijoten urheasta ja hirmuisesta taistelusta nahkaisia punaviinileilejä[21] vastaan sekä saatetaan päätökseen kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Kertomuksessa ei ollut enää paljon luettavaa, kun Sancho Panza poukahti ylen kiihtyneenä ulos siitä suojasta, missä Don Quijote oli lepäämässä, ja huusi kovalla äänellä:

— Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa pian auttamaan herraani, joka on joutunut kaikkein tuimimpaan ja ankarimpaan otteluun, mitä silmäni ovat milloinkaan nähneet. Jumaliste, hän on antanut jättiläiselle, neiti prinsessa Minomicónan viholliselle, sellaisen iskun, että on listinyt häneltä pään ihan kerrassaan, kuin nauriin ikään!

— Mitä sanotkaan, veikkoseni? — kysyi kirkkoherra lukematta kertomuksen loppuosaa sen pitemmälle. — Oletteko järjissänne, Sancho? Miten hiidessä voikaan olla niin laita kuin sanotte, kun jättiläinen on kahdentuhannen peninkulman päässä täältä?

Samassa he kuulivat kamarista kamalaa meteliä ja Don Quijoten huudon:

— Odota, sinä rosvo, ryöväri, konna; nyt olen saanut sinut käsiini eikä käyrä sapelisi sinua avita!

Hän kuului huimasti iskevän huoneen seiniin. Sancho sanoi:

— Älkää huoliko jäädä tänne kuuntelemaan, vaan käykää erottamaan tappelevia tai auttamaan isäntääni, vaikka eihän se oikeastaan ole enää tarpeen, sillä jättiläinen on varmaan jo saanut surmansa ja tekee parhaillaan Jumalalle tiliä menneestä ja kehnosta elämästään. Näinhän minä, kuinka veri virtasi permantoon ja pää oli poikki ja kellahtanut sivulle, ison viinileilin kokoinen.

— Minut saa tappaa, — virkkoi siihen majatalonisäntä — ellei Don Quijote eli Don Piru-Itse ole iskenyt miekallaan jotakin niistä punaviinileileistä, jotka olivat täytettyinä hänen pääpuolissaan, ja tämä viisas mies on varmaan luullut ulosvuotanutta viiniä vereksi.

Niin sanottuaan hän meni huoneeseen, kaikkien toisten häntä seuratessa, ja he näkivät Don Quijoten mitä merkillisimmässä asussa. Hän oli paitasillaan, vaate ei ulottunut etupuolella peittämään hänen reisiänsä ja takaa se oli vaaksan vertaa lyhyempi; sääret olivat erittäin pitkät ja laihat, karvaiset eikä suinkaan puhtaat; päässä hänellä oli likainen punainen yömyssy, isännän omaisuutta; vasemman käsivartensa ympäri hän oli kietonut sänkypeitteen, jota Sancho katseli karsaasti, hyvin tietäen, mistä syystä, ja oikeassa kädessä oli paljastettu miekka, jolla hän huitoi joka taholle samalla huudahdellen, kuin olisi tosiaankin taistellut jonkun jättiläisen kanssa. Ja parasta vielä, etteivät hänen silmänsä olleet avoinna; hän näet yhä nukkui ja uneksi taistelevansa jättiläisen kanssa: päätökseen saatettavan seikkailun mielikuva oli hänessä niin voimakas, että sai hänet uneksimaan jo saapuneensa Minomicónin kuningaskuntaan ja olevansa ottelussa vihamiehensä kanssa, ja hän oli hutkinut nahkaleilejä, luullen jättiläistä lyövänsä, niin huikeasti, että koko huone oli viinin vallassa. Sen nähtyään majatalon isäntä suuttui niin sydämestään, että hyökkäsi Don Quijoten kimppuun ja alkoi paukuttaa häntä nyrkeillään niin tuimasti, että olisi tehnyt lopun taistelusta jättiläistä vastaan, elleivät Cardenio ja kirkkoherra olisi pelastaneet ritaria hänen käsistään. Ritari parka nukkui yhä kaikesta huolimatta, kunnes parturi nouti kaivolta sangollisen kylmää vettä valahduttaen sen yhdellä iskulla hänen iholleen. Siitä Don Quijote heräsi, mutta ei nytkään niin selkeäksi, että olisi kyennyt tajuamaan, missä tilassa oli. Havaittuaan, kuinka lyhyissä ja kevyissä pukimissa ritari esiintyi, Dorotea ei mielinyt astua huoneeseen näkemään puoltajansa ja vastustajansa kamppailua.

Sancho etsiskeli kaikkialta permannolta jättiläisen päätä ja virkkoi sitten, kun sitä ei löytynyt:

— Tiedänhän minä, että tässä talossa kaikki on pelkkää noituutta, sillä viime kerralla, tässä samassa paikassa, missä nyt seison, minua puitiin nyrkillä naamaan ja kartulla muihin paikkoihin, enkä minä tiennyt, kuka sen teki, kun en ketään nähnyt; nyt taas ei näy missään sitä päätä, jonka omin silmin näin kierähtävän alas, ja verta sitä tuli kuin suihkulähteestä.

— Mistä verestä ja suihkulähteestä puhut sinä, Jumalan ja hänen pyhimystensä vihollinen? — virkkoi isäntä. — Etkö näe, lurjus, ettei tässä ole muuta verta eikä lähdettä kuin nämä nahkaleilit, jotka on puhkottu, ja punaviini, jota läikkyy lattialla, niin että mielisin nähdä helvetissä läikkymässä sen kurjan sielun, joka ne on puhkonut.

— En minä mitään tiedä, — vastasi Sancho — tiedän vain niin hullusti käyvän, että minulta hupenee kreivikunta, kun en tuota päätä löydä, kuin suola veteen.

Sancho oli valveillaan pahemmin pyörällä kuin hänen isäntänsä nukkuessaan; niin pitivät häntä lumoissaan herran hyvät lupaukset. Majatalonisäntä joutui ihan suunniltaan huomatessaan aseenkantajan hidasverisyyden ja herran tekemän vahingon ja vannoi, ettei nyt kävisi niinkuin edellisellä kerralla, jolloin nuo olivat puikkineet tiehensä maksamatta; ritarilliset erioikeudet eivät nyt vapahtaisi herraa korvaamasta vanhaa ja uutta vahinkoa, siihen luettuna sekin, mitä saattoi tulla maksamaan rikkinäisten nahkaleilien välttämätön paikkaus.

Kirkkoherra piteli Don Quijotea käsistä, ja tämä, luullen nyt saattaneensa seikkailun päätökseen ja olevansa prinsessa Minomicónan edessä, painui polvilleen kirkkoherran eteen ja lausui:

— Teidän korkeutenne, ylhäinen ja suurimaineinen valtiatar, te voitte tästä päivästä lähtien elää turvallisena, hyvin tietäen, ettei tuo kehno olento kykene teille pahaa tekemään, ja minä olen tästä päivästä lähtien vapaa teille antamastani lupauksesta, koska olen kaikkivaltiaan Jumalan avulla ja hänen suosiostaan, jolta minulla on elämä ja henki, täsmällisesti sen täyttänyt.

— Enkö minä sitä sanonut? — virkkoi Sancho tuon kuultuaan. — Enhän minä päissäni ollut; katsokaa, eikö isäntäni olekin jo suolannut jättiläisen! Se on pakosta kuin köyhän kuolema; kreivikunta on varmassa tiedossa!

Kukapa olisi voinut olla nauramatta heidän hullutuksilleen, isännän ja rengin? Kaikki nauroivat, lukuunottamatta majatalonisäntää, joka manaili itseään alimpaan helvettiin; mutta lopulta saivat sentään parturi, Cardenio ja kirkkoherra melkoista vaivaa nähden saatetuksi Don Quijoten sänkyyn, ja sinne hän jäi jälleen nukkumaan ilmeisesti lopen uupuneena. He antoivat hänen nukkua ja lähtivät majatalon porstuaan lohduttamaan Sancho Panzaa, joka ei ollut löytänyt jättiläisen päätä; mutta suurempi työ heillä oli lepyttäessään majatalonisäntää, joka oli viinileiliensä äkillisen poismenon vuoksi ihan suunniltaan. Emäntäkin huusi ja itki:

— Onnettomalla hetkellä ja turmion tunnilla astui minun huoneeseeni tämä vaeltava ritari, joka tulee minulle niin kalliiksi, että kunpa en olisi häntä ikäpäivinäni nähnyt. Viime kerralla hän meni menojaan jättäen maksamatta, mitä oli velkaa yökauden oleskelusta, illallisesta, yösijasta, oljista ja kauroista häntä itseään, hänen aseenkantajaansa, hevosluuskaa ja aasia varten, sanoen vain olevansa seikkaileva ritari (Jumala häntä seikkailuissa riepoittakoon, häntä ja kaikkia maailman seikkailijoita), joten hänen ei tarvinnut mitään maksaa, koska niin oli kirjoitettu vaeltavan ritariston taksoihin; ja hänen tähtensä tuli sitten tämä toinen herra ja vei minun häntäni, ja takaisin hän sen toi ainakin puolen reaalin edestä huonontuneena, ihan karvattomana, niin ettei siitä ole enää siihen virkaan, johon mieheni sitä tarvitsee; ja kaiken lopuksi ja kukkuraksi hän vielä rikkoo leilini ja laskee maahan viinin, niin että soisin näkeväni hänen omaa vertansa laskettavan! Mutta älköön luulko; minä vannon isäni luitten ja äitini autuuden nimessä, että saavat minulle maksaa joka kolikon, muuten en ole nimeltäni, mikä olen, enkä oman äitini tytär!

Näitä ja muita samanlaisia purkauksia syyti emäntä ylen kiukkuisena, ja häntä säesteli hänen kelpo piikansa Maritornes. Tytär oli vaiti ja hymyili vain silloin tällöin itsekseen. Kirkkoherra rakensi rauhan lupaamalla korvata vahingon niin hyvin kuin suinkin voi, sekä leilit että viinin ja erittäinkin hännän vahingoittumisen, jota pidettiin niin tähdellisenä. Dorotea lohdutti Sanchoa lupaamalla hänelle, mikäli ja milloin kävisi ilmi, että hänen isäntänsä todella oli katkaissut kaulan jättiläiseltä, parhaan kreivikuntansa, kunhan ehtisi takaisin valtakuntaansa ja saisi siellä rauhassa elellä. Siitä Sancho löysi lohdutuksen ja vakuutti prinsessalle, että hän voi varmaan uskoa hänen nähneen jättiläisen pään, jossa oli vielä suuremmaksi vakuudeksi ollut vyötäisiin ulottuva parta, ja että sen piileksiminen johtui siitä, että kaikki, mitä tässä talossa tapahtui, oli silkkaa noituutta, kuten hän itse oli saanut kokea kerran ennen tänne yövyttyään. Dorotea sanoi uskovansa, että niin oli laita, ja kehoitti häntä olemaan huoletta, sillä kaikki kävisi hyvin ja päättyisi aivan mielen mukaan. Kaikkien tyynnyttyä kirkkoherra halusi lukea kertomuksen loppuun, koska huomasi olevan vain vähän jäljellä. Cardenio, Dorotea ja kaikki muut pyysivät häntä niin tekemään. Hän mieli huvittaa toisia sekä saada lukemisesta nautintoa itselleenkin ja alkoi esittää kertomuksen loppua, joka oli näin kuuluva:

— Sitten kävi niin, että Anselmo, varmasti luottaen Camilan siveyteen, eli tyytyväisenä ja huolettomana, ja Camila kohteli tahallaan jurosti Lotarioa, jotta Anselmo erehtyisi luulemaan hänen suhdettaan Lotarioon aivan toisenlaiseksi kuin se todellisuudessa oli. Sitäkin suuremmaksi varmuudeksi Lotario pyysi lupaa olla käymättä Anselmon kodissa, koska hänen näkeminen ilmeisesti rasitti Camilaa; mutta petetty Anselmo sanoi, ettei hän saanut millään ehdolla niin tehdä, ja siten Anselmo tuhansin tavoin valmisteli omaa häpeäänsä luullen olevansa onnensa seppo. Sillävälin oli Leonela, huomatessaan voivansa kenenkään häiritsemättä jatkaa lemmenseikkailuaan, riehahtanut niin kovin, että mistään muusta välittämättä ajoi valtoimin ohjaksin nautintoaan tavoitellen, luottaen siihen, että hänen emäntänsä suojasi häntä, vieläpä neuvoikin, miten menetellä, jotta voi tyydyttää pyyteensä tarvitsematta paljoa varoa. Vihdoin Anselmo kumminkin kuuli eräänä yönä askelia Leonelan huoneesta ja aikoessaan mennä katsomaan, kuka siellä oli, huomasi ovea pidettävän kiinni, mikä herätti hänessä sitäkin suurempaa intoa sen avaamiseen; hän ponnisteli niin voimallisesti, että sai sen aukenemaan, ja tuli sisään parahiksi nähdäkseen miehen hyppäävän ikkunasta kadulle. Hän aikoi kiiruhtaa miehen jälkeen saadakseen hänet kiinni tai nähdäkseen, kuka hän oli, mutta ei voinut toteuttaa kumpaakaan aikomustaan, sillä Leonela tarttui häneen sylisin ja sanoi hänelle:

— Tyynny, isäntäni, älä huoli olla levoton äläkä seuraa häntä, joka hyppäsi ikkunasta; hän on minun omani, vieläpä niin, että on mieheni.

Anselmo ei tahtonut häntä uskoa, vaan paljasti silmittömästi suuttuneena tikarin ja aikoi iskeä Leonelaa kehoittaen häntä tunnustamaan totuuden, ellei mielinyt menettää henkeään. Peloissaan, oikein tietämättä, mitä puhui, Leonela virkkoi:

— Älä minua surmaa, herra; minä kerron sinulle seikkoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin voit kuvitellakaan.

— Kerro ne heti; —vastasi Anselmo — ellet, niin olet kuoleman oma.

— Nyt se on mahdotonta, — sanoi Leonela — kun olen niin hämmentynyt; jätä minut huomiseen saakka, niin saat kuulla minulta seikkoja, joita hämmästyt. Ja ole varma siitä, että hän, joka tuosta ikkunasta hyppäsi, on eräs tämän kaupungin nuorukainen, joka on luvannut ottaa minut vaimokseen.

Siitä Anselmo tyyntyi ja suostui odottamaan niin kauan kuin Leonela pyysi, sillä hän ei otaksunut joutuvansa kuulemaan mitään, mikä loukkaisi Camilaa, koska varmaan ja ehdottomasti uskoi hänet moitteettomaksi. Niin hän poistui huoneesta, johon sulki Leonelan kieltäen häntä sieltä lähtemästä, ennenkuin oli sanonut, mitä hänellä oli sanottavaa.

Anselmo lähti kohta Camilan luo hänelle kertomaan, kuten sitten kertoikin, millainen kohtaus hänellä oli ollut kamarineidin kanssa ja kuinka tämä oli luvannut ilmoittaa hänelle suuria ja tärkeitä asioita. Ei ole tarpeen sanoa, säikähtikö Camila vai ei; ajatellessaan, kuten oli syytä ajatella, että Leonela aikoi kertoa Anselmolle, mitä tiesi hänen uskottomuudestaan, hän joutui niin ankaran pelon valtaan, ettei uskaltanut jäädä odottamaan nähdäkseen, oliko hänen epäilyksensä perusteeton vai ei, vaan keräsi jo samana yönä, havaittuaan Anselmon vaipuneen uneen, kalleimmat korunsa ja hiukan rahoja, lähti kodistaan kenenkään huomaamatta, meni Lotarion asuntoon, kertoi hänelle, mitä oli tapahtumassa, ja pyysi, että Lotario veisi hänet turvaan tai että he yhdessä lähtisivät jonnekin, missä heidän ei tarvitsisi pelätä Anselmoa. Camila sai Lotarion sellaisen hämmingin valtaan, ettei hän osannut vastata sanaakaan eikä kyennyt ratkaisemaan, mitä nyt oli tehtävä. Vihdoin hän päätti viedä Camilan erääseen luostariin, jossa hänen sisarensa oli priorittarena. Camila suostui siihen, Lotario kuljetti hänet luostariin, niin nopeasti kuin asia vaati, ja jätti hänet sinne. Hän itse poistui kohta kaupungista ilmoittamatta lähdöstään kenellekään.

Huomaamatta, ettei Camila ollutkaan hänen vierellään, ja hartaasti haluten saada tietää, nutä Leonelalla oli hänelle kerrottavaa, Anselmo nousi päivän koittaessa ja meni huoneeseen, johon oli Leonelan sulkenut. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta ei löytänyt sieltä Leonelaa löysihän vain ikkunasta muutamia yhteensolmittuja lakanoita, jotka selvästi osoittivat, että tyttö oli sitä tietä laskeutunut alas ja mennyt menojaan. Anselmo palasi heti aivan alakuloisena kertomaan asiaa Camilalle ja säikähti kovin, kun ei löytänyt häntä vuoteesta eikä koko talosta. Hän kyseli talon palvelijoilta, mutta kukaan ei osannut hänelle selittää, mitä hän tiedusteli. Etsiessään Camilaa hän sattui näkemään, että hänen lippaansa olivat auki ja että suurin osa jalokiviä oli poissa, ja siitä hän vihdoin oivalsi onnettomuutensa ja ettei Leonela ollut syypää hänen kovaan kohtaloonsa. Päättämättä pukeutumistaan hän sitten lähti sellaisenaan, surullisena ja mietteissään, kertomaan onnettomuudestaan ystävälleen Lotariolle. Kun ei Lotariokaan ollut kotonaan ja palvelijat sanoivat hänen yöllä talosta hävinneen otettuaan mukaansa kaikki hallussaan olevat rahat, niin Anselmo luuli tulevansa mielipuoleksi. Kaiken päätökseksi ja kukkuraksi hän sitten kotiin palattuaan ei löytänyt sieltä yhtäkään palvelijaa eikä palvelijatarta, vaan autiot ja tyhjät suojat.

Hän ei tietänyt, mitä ajatella, sanoa tai tehdä, ja vähitellen hänen järkensä himmentyi. Hän tarkasteli olotilaansa ja huomasi yhdessä hetkessä jääneensä ilman vaimoa, ystävää ja palvelijoita, korkean taivaan hylkäämäksi ja ennen kaikkea kunniattomaksi, sillä Camilan katoaminen ilmaisi hänelle tuhon tulleen. Pitkän kotvan kuluttua hän vihdoin päätti lähteä maalle sen ystävänsä luo, jonka vieraana oli ollut antaessaan tilaisuutta tähän onnettomuuteen johtavien juonien punomiseen. Hän lukitsi talonsa, nousi satulaan ja lähti matkaan, rinnassaan painostava tunto; mutta hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun hänen täytyi ajatustensa ahdistamana laskeutua maahan ja sitoa ratsunsa puuhun, jonka runkoa vasten hän sitten vaipui hiljaa ja murheellisesti huokaillen. Siinä hän viipyi iltaan saakka ja näki sitten kaupungista tulevan ratsastajan, jota tervehti kysyen vielä, kuuluiko Firenzeen mitään uutta. Kaupunkilainen vastasi:

— Merkillisintä, mitä pitkään aikaan on siellä kuultu. Kerrotaan näet julkisesti, että lähellä P. Johanneksen kirkkoa asuvan rikkaan Anselmon vaimon Camilan on viime yönä ryöstänyt Anselmon hyvä ystävä Lotario, ja että hän itsekin on kadonnut. Kaiken tämän on kertonut muudan Camilan palvelijatar, jonka kuvernööri tapasi yöllä hänen laskeutuessaan lakanan varassa eräästä Anselmon talon ikkunasta. En kumminkaan tarkoin tiedä, kuinka se tapahtui, tiedän vain, että koko kaupunki ihmettelee tätä tapahtumaa, koska ei voitu odottaa mitään sellaista sattuvan hyvien ja läheisten ystävien kesken, joiden kerrotaan kiintyneen toisiinsa niin, että heitä mainittiin vain ystävysten nimellä.

— Tiedetäänköhän, — kysyi Anselmo — minne päin Lotario ja Camila ovat lähteneet?

— Siitä ei ole aavistustakaan, — vastasi kaupunkilainen — vaikka kuvernööri on erittäin tarmokkaasti heitä etsinyt.

— Jumalan haltuun, herra — sanoi Anselmo.

— Jumalan haltuun — vastasi kaupunkilainen lähtien jatkamaan matkaansa.

Anselmo joutui nuo onnettomat uutiset kuultuaan sellaiseen tilaan, että oli vähällä menettää järkensä, jopa henkensäkin. Hän nousi niin hyvin kuin voi ja saapui sitten ystävänsä luo, joka ei ollut vielä kuullut hänen onnettomuudestaan, mutta nähdessään hänen tulevan kelmeänä, riutuneena ja heikkona arvasi jonkin vaikean sairauden häntä rasittavan. Anselmo pyysi, että hänet saatettaisiin vuoteeseen ja annettaisiin hänelle kirjoitusvälineet. Niin tehtiin, hänet jätettiin yksin huoneeseen ja makuulle, koska hän niin halusi, ja ovikin suljettiin hänen pyynnöstään. Onnettomuuden kuva alkoi hänen yksin jäätyään rasittaa hänen mieltänsä niin kovin, että hän selvästi oivalsi elämänsä olevan loppumaisillaan, ja siksi hän ryhtyi toimeen jättääkseen tietoa merkillisen kuolemansa syystä. Hän alkoi kirjoittaa, mutta hengitys kävi mahdottomaksi, ennenkuin hän ehti merkitä paperiin kaikkea, mitä olisi mielinyt, ja niin hän heitti henkensä sen tuskan vuoksi, joka hänelle koitui mielettömästä uteliaisuudestaan. Havaitessaan, että oli jo myöhä ja ettei Anselmo luiskahtanutkaan, talon isäntä päätti mennä huoneeseen saadakseen tietää, voiko hän entistä huonommin, ja näki hänen makaavan suullaan, ruumis puolittain sängyssä, puolittain pöydällä, jonka varaan hän oli vaipunut, kirjoitettu paperi avoinna edessään ja kynä yhä vielä kädessään. Isäntä astui hänen luokseen, sitä ennen lausuttuaan hänen nimensä, tarttui hänen käteensä, ei saanut mitään vastausta, huomasi hänet kylmenneeksi ja ymmärsi siitä, että hän oli kuollut. Hänet valtasi suuri suru ja ihmetys, hän kutsui talonväen näkemään onnettomuutta, jonka uhriksi Anselmo oli joutunut, ja luki sitten paperista, jonka tunsi Anselmon itsensä kirjoittamaksi, seuraavat lauseet:

»Typerä ja mieletön pyyde vei minulta hengen. Jos Camila saa kuulla kuolemastani, niin tietäköön hän, että minä annan hänelle anteeksi, sillä hän ei ollut velvollinen tekemään ihmeitä eikä minua pakottanut mikään vaatimaan, että hän niitä tekisi; koska siis olen itse aiheuttanut häpeäni…»

Niin pitkälle Anselmo oli kirjoittanut, ja siitä voi huomata, että hän oli heittänyt henkensä tuossa kohdassa, kykenemättä päättämään lausetta. Hänen ystävänsä ilmoitti seuraavana päivänä kuolemasta hänen omaisilleen, jotka jo olivat kuulleet hänen onnettomuudestaan ja tiesivät, missä luostarissa Camila oli, hänkin jo valmistautumassa seuraamaan miestään välttämättömälle viimeiselle matkalle, ei siitä syystä, että oli kuullut miehensä kuolleen, vaan sen vuoksi, mitä sai kuulla poissaolevasta ystävästään. Kerrotaan, ettei hän, vaikka olikin nyt leski, halunnut lähteä luostarista eikä myöskään antaa nunnalupausta, ennenkuin saapui, pian senjälkeen, tieto, että Lotario oli kaatunut taistelussa, johon niinä aikoina kävi monsieur de Lautrec suurta sotapäällikköä Cordoban Gonzalo Fernandezia vastaan[22] Napolin kuningaskunnassa, jonne tuo liian myöhään katuvainen ystävä oli lähtenyt. Tuon kuultuaan Camila antoi luostarilupauksen ja heitti sitten pian henkensä murheen ja alakuloisuuden ankaroissa käsissä. Sellaiseen loppuun saattoi heidät kaikki niin järjetön aloite.

— Tämä kertomus miellyttää minua, — sanoi kirkkoherra — vaikka en voikaan uskoa, että se kuvailee todellista tapahtumaa, ja siinä tapauksessa, että se on keksitty, on kirjoittaja keksinyt sen huonosti, sillä ei voi kuvitella olevan aviomiestä, joka olisi kyllin typerä ryhtyäkseen niin tuhoisaan kokeeseen kuin Anselmo. Jos tuo seikka olisi kuvattu tapahtuvaksi rakastajan ja hänen naisensa kesken, saattaisi se käydä päinsä, mutta miehen ja vaimon välisenä siinä on jotakin mahdotonta. Esitystapaa sitävastoin en pidä ollenkaan epämiellyttävänä.

Kuudesneljättä luku,

jossa käsitellään muita majatalossa sattuneita merkillisiä seikkoja.

Samassa virkkoi majatalon ovella seisova isäntä:

— Tuossa tulee sievä joukko vieraita; jos ne poikkeavat tänne, saamme varmaan lystiä!

— Mitä väkeä ne ovat? — kysyi Cardenio.

— Neljä miestä — vastasi isäntä — tulee ratsain, lyhyin jalustimin, peitsillä ja kilvillä varustettuina, ja kaikilla on mustat naamiot; ja heidän seurassaan tulee valkopukuinen nainen naisensatulassa, hänkin kasvot verhottuina, ja sitäpaitsi kaksi jalankäypää palvelijaa.

— Ovatko he jo lähelläkin? — kysyi kirkkoherra.

— Niin lähellä, että ovat jo perillä — vastasi isäntä.

Sen kuultuaan Dorotea veti hunnun kasvoilleen, ja Cardenio meni Don Quijoten huoneeseen; ja he olivat tuskin ennättäneet niin tehdä, kun kaikki isännän mainitsemat henkilöt saapuivat majataloon. Ratsumiehet, jotka olivat erittäin hienot ryhdiltään ja käytökseltään, astuivat maahan ja kävivät auttamaan satulasta naishenkilöä: eräs heistä otti hänet syliinsä ja sijoitti hänet tuolille sen huoneen ovelle, johon Cardenio oli piiloutunut. Koko tänä aikana ei nainen eivätkä herrat olleet siirtäneet syrjään kasvojensa verhoja eivätkä virkkaneet sanaakaan, tuolille istuutuessaau nainen vain huokasi syvään ja antoi käsiensä vaipua alas, kuin olisi ollut sairas ja uupunut. Jalankulkevat palvelijat veivät ratsut talliin.

Kirkkoherra huomasi sen ja haluten tietää, keitä olivat henkilöt, jotka esiintyivät siinä asussa ja niin vaiteliaina, lähti palvelijoitten luo ja kysyi eräältä, mitä tahtoi tietää. Mies vastasi:

— Totta totisesti, hyvä herra, minä en tiedä teille sanoa, mitä väkeä he ovat; tiedän vain, että he näyttävät sangen ylhäisiltä, varsinkin se, joka meni ottamaan syliinsä tuota rouvaa, jonka näitte. Sanon tämän siksi, että kaikki muut häntä kunnioittavat eikä tehdä mitään muuta kuin minkä hän määrää ja käskee.

— Entä kuka on tuo rouva? — kysyi kirkkoherra.

— En tiedä sitäkään sanoa, — vastasi palvelija — sillä en ole koko matkan kestäessä nähnyt hänen kasvojaan; huokailevan olen hänen kyllä kuullut ja valittelevan, niin että joka kerta luulisi hänen olevan henkihieverissä. Eikä ole ihmekään, ettemme me, kumppanini ja minä, tiedä enempää kuin olemme sanoneet, sillä me olemme heidän seurassaan vasta toista päivää; kohtasimme näet heidät tiellä, he kehoittivat meitä lähtemään kanssaan Andalusiaan, ja me suostuimme, kun lupasivat varsin hyvän korvauksen.

— Entä oletteko kuulleet ketään heistä mainittavan nimeltään? — kysyi kirkkoherra.

— Emme, emme suinkaan; — vastasi palvelija — he näet ratsastavat niin vaiteliaina, että se on ihan ihme. Heidän joukostaan ei kuulu mitään muuta kuin rouva rukan huokauksia ja nyyhkytyksiä, joista meidän tulee häntä surku; ja me uskomme vallan varmaan, että hän, olipa menossa minne tahansa, menee pakosta; vaatetuksesta päätellen hän on nunna tai nunnaksi tulossa, mikä on luultavampaa, ja saattaapa olla, että hän on niin surullinen kuin nähdään siitä syystä, ettei hän itse mielisi ruveta nunnana elämään.

— Varsin mahdollista — virkkoi kirkkoherra.

Hän poistui palaten Dorotean luo, joka, kuultuaan hunnutetun naisen huokailevan, astui luontaisen myötätunnon yllyttämänä hänen luokseen ja sanoi:

— Mikä teitä vaivaa, parahin rouva? Jos se on jotakin sellaista, minkä parantamisessa meillä naisilla yleensä on tottumusta ja kokemusta, niin minä puolestani tarjoudun mielelläni teitä palvelemaan.

Murheellinen nainen ei vastannut tuohon sanaakaan, vaan oli yhä vaiti, vaikka Dorotea tarjoutui vieläkin innokkaammin auttamaan, kunnes naamioitu herra (jonka käskyjä palvelija oli sanonut toisten tottelevan) astui luo ja virkkoi Dorotealle:

— Älkää vaivautuko, armollinen rouva, tarjoamaan tälle naiselle mitään palvelusta, sillä hänen tapanaan on olla kiittämättä mistään hänelle annetusta avusta; älkää myöskään yrittäkö saada häneltä vastausta, ellette mieli kuulla hänen lausuvan jotakin valhetta.

— Minä en ole milloinkaan valehdellut; — virkkoi nyt nainen, joka oli siihen saakka ollut vaiti — päinvastoin: koska olen niin totuuttarakastava ja tarkoin varon kaikkia valheellisia juonia, olen joutunut tähän suureen onnettomuuteen, ja sen saatte todistaa te itse, sillä minun ehdoton vilpittömyyteni tekee teidät pettäjäksi ja valehtelijaksi.

Cardenio kuuli kaikki nuo sanat aivan selvästi, koska hän oli niin lähellä niitten lausujaa, että ainoastaan Don Quijoten huoneeseen johtava ovi oli heidän välissään, ja ne kuultuaan hän huudahti ääneen:

— Jumala minua auttakoon! Mitä kuulenkaan? Kenen ääni kaikuikaan kuuluviini?

Nuo huudahdukset kuultuaan nainen käänsi aivan pelästyneenä päätään ja nousi sitten, kun ei nähnyt henkilöä, joka oli huutanut, aikoen mennä viereiseen huoneeseen, mutta sen huomattuaan herra pidätti hänet sallimatta hänen astua askeltakaan. Hämmentyneenä ja mielenliikutuksen vallassa ollen nainen pudotti silkkihunnun, joka oli hänen kasvojaan peittänyt, ja niin tuli näkyviin verraton kauneus, kasvot, jotka olivat ihmeen ihanat, vaikka kalpeat ja säikähtyneet; hän näet pälyili kaikkialle, minne katse kantoi, niin kiihkeästi, että näytti olevan järjiltään, ja tämä hänen ilmeensä herätti Doroteassa ja kaikissa muissa katselijoissa erinomaista sääliä, vaikka he eivät tietäneet, mikä oli syynä siihen. Herra piteli häntä yhä lujasti olkapäistä eikä siinä ahkeroidessaan voinut nostaa paikoilleen naamiotaan, joka oli putoamassa ja sitten todella putosikin. Kohottaessaan katsettaan näki Dorotea, joka piti naista sylissään, että mies, joka hänkin oli käynyt naiseen käsiksi, oli hänen oma puolisonsa, Don Fernando, ja tuskin ehdittyään hänet tuntea hän huokaisi sydämensä pohjasta pitkään ja tuskaisesti ah! kaatui pyörtyneenä selälleen ja olisi kaatunut permantoon, ehei siinä lähellä seisova parturi olisi ottanut häntä käsivarsiensa varaan. Kirkkoherra riensi kohta hänen luokseen poistamaan huntua ja pirskottamaan vettä hänen kasvoihinsa, ja hänen irroitettuaan hunnun Don Fernando (hän näet oli se mies, joka piti toista naista sylissään) tunsi hänet ja valahti kuin hengettömäksi hänet nähdessään, mutta ei kumminkaan päästänyt vapaaksi hänen syleilystään irtautumaan pyrkivää naista, joka oli Luscinda. Tämä oli tuntenut Cardenion äänen hänen huudahtaessaan, samoinkuin Cardenio oli tuntenut hänen äänensä. Cardenio kuuli myös, kuinka Dorotea pyörtyessään voihkaisi, luuli, että se oli hänen oma Luscindansa, syöksyi pelästyneenä ulos huoneesta ja näki ensiksi Don Fernandon syleilemässä Luscindaa. Don Fernando puolestaan tunsi heti Cardenion, ja kaikki kolme, Luscinda, Cardenio ja Dorotea, olivat aivan hiljaa ja ihmeissään, tuskin tietäen, mitä heille oli tapahtunut.

Kaikki olivat vaiti ja katselivat toisiaan, Dorotea Don Fernandoa, Don Fernando Cardenioa, Cardenio Luscindaa ja Luscinda Cardenioa. Mutta ensimmäisenä rikkoi vaitiolon Luscinda puhutellen Don Fernandoa näin:

— Päästäkää minut, Don Fernando, oman itsenne tähden, ellette muusta syystä sitä tekisikään, sallikaa minun turvautua siihen muuriin, jonka muratti olen, siihen tukeen, josta minua eivät ole voineet erottaa teidän ahdistelunne, uhkauksenne, lupauksenne eikä lahjanne. Huomatkaa, kuinka taivas on tavattomia ja meiltä kätkettyjä teitä pitkin kuljettanut luokseni minun oikean puolisoni; ja tiedättehän te lukemattomista kalliistimaksamistanne kokemuksista, että ainoastaan kuolema voi häivyttää hänet muististani. Saakoon siis tämä harhaluuloja hälventävä selitykseni (koska se ei voi mitään muuta vaikuttaa) rakkautenne muuttumaan raivoksi, kiintymyksenne katkeruudeksi, ja lopettakaa sen tunteen vallassa minun elämäni; kun luovun siitä hyvän puolisoni nähden, katson sen hyvin käytetyksi: kenties hän uskoo minun kuollessani, että olen säilynyt hänelle uskollisena elämäni viimeiseen hetkeen saakka.