VII. Salto de Alvarado.

Montezuman mentyä Manalaan huokasivat Mexikolaiset pari päivää — hieman hämillään kohtalosta kovaonnisen keisarin, jonka raivostunut väkijoukko oikeutetussa vihassaan oli toimittanut päiviltä pois.

Mutta pian alkoi ottelu uudestaan ja tällä kertaa oikein määrätyn suunnitelman mukaan. Espanjalaisten kortterista vievät kadut ja sen ympärillä olevien korkeiden rakennusten katot miehitettiin sotilailla, jotka tuon tuostakin tekivät valehyökkäyksiä ja pitivät Espanjalaisia alituisessa työssä.

Ja nyt alkaa pitkä jakso tuimia tappeluja, joissa toiselta puolen Tenochtitlanin pojat kuolemaa vähintäkään hämmästymättä uhraavat itsensä uhatun isänmaan ja vapauden puolesta, mutta toiselta puolen myöskin Espanjan uskalikot ritarit osoittavat urhoollisuutta ja rohkeutta, jonka vertaista historia tuskin tuntee.

Erään korkean temppelin katolta lähellä Espanjalaisten kortteria näki heidän vihollisensa alas tämän pihalle, saattaen siten pitää heitä tarkasti silmällä ja niinikään vinguttaa heihin nuolia ja heittokoneita. Päästäkseen tästä ikävästä naapurista, käski Cortez Juan de Escobar'in sadan miehen kanssa hyökätä temppeliin ja pistää se palamaan. Mutta kolme kertaa koetettuaan täytyi Escobarin väistyä. Silloin Cortez itse muutaman rynnäkköosaston etupäässä pääsi, kun pääsikin, temppelin laakealle katolle. Mutta täällä piti paikkaa 500 mexikolaista aatelismiestä ja valittua sotilasta. Alkoi hirveä kamppaus, jota kesti kolme tuntia. Verta vuoti ja luut ryskyivät. Cortez itse joutui mitä suurimpaan vaaraan. Kaksi ylhäistä aztekiläistä soturia päätti uhrata itsensä isänmaan pelastukseksi vapauttamalla sitä sen pahimmasta vihollisesta, Cortezista. Molemmat syöksivät tässä tarkoituksessa ilman aseitta sotapäällikön kimppuun, yrittäen vetää hänet muassansa katon rintasuojan yli ja alas syvyyteen. Mutta tuon notkean ja voimakkaan miehen onnistui saada vihollisensa saman kohtalon uhriksi, jonka he olivat aikoneet hänelle, ja tavallisella kylmäverisyydellään jatkoi Cortez tappelua, joka sitten pian kallistuikin Espanjalaisten eduksi, heidän kuitenkin monta rautakouraista miestä menetettyänsä.

Samalla aikaa tapeltiin myöskin Takuba-kadulla, josta Mexikolaiset kokivat päästä temppelin miehistöä auttamaan. Tästä esti heitä kuitenkin muuan joukkio Espanjalaisia. Kadulla kärsivät niinikään nämä kuitenkin melkoisia vahinkoja, ja Cortez riensi, voitettuansa viholliset temppelin katolla, alas omiansa auttamaan. Hän pääsi ratsunsa selkään. Suuri joukko Mexikolaisia ympäröi hänet heti, ja taaskin oli kova vaara tarjona. Fernando herra, kaadettuaan lähimmät ahdistajansa maahan, kannusti kuitenkin hevosensa pois eräälle poikkikadulle. Täällä oli toinen joukkio vihollisia vastassa. Cortez näki miten erästä hänen ritariansa, joka oli revitty ales hevosen-selästä, vietiin pois vankina. Vähääkään arvelematta syöksee rohkea uskalikko joukkioon, joka nähdessään pelätyn sotilaan pakenee, päästäen vankinsa irti. Tämä nousee jälleen ratsunsa selkään, ja molemmat ritarit karkaavat peitset tanassa takaisin Takuba-kadulle, jossa sotapäällikköä tervehtivät hänen joukkonsa riemuhuudot.

Seuraus sen päivän tapahtumista oli Mexikolaisten pakollinen poistuminen temppelistä ja tämän palo. Mutta tämä Espanjalaisten etu oli maksanut heille paljon verta, ja asema oli melkein entisillään; sillä temppelin kadotettuansa, varustivat Mexikolaiset kaikki Espanjalaisten kortteriin vievät kadut rovituksilla, kokien sillä tavoin sulkea heidät kokonaan erilleen toripaikoilta.

Cortez piti nyt kenraaliensa kansa sotaneuvottelun, ja tässä päätettiin vihdoinkin lähteä kaupungista pois. Tlaskalassa ko'ottaisiin riittävä sotajoukko ja sitten rakennettaisiin joitakuita pienempiä laivoja, joista voitaisiin pitää valtaa järvillä ja ahdistaa pääkaupunkia; sillä ne kaksi sotaprikiä, jotka Cortez oli valmistellut, olivat Mexikolaiset hävittäneet jo hänen retkellään Narvaezia vastaan.

Tähtien-selittäjä Botillo kysyi taivaan-kappalten neuvoa, ja ne neuvoivat Espanjalaisia lähtemään yön aikana. Kaikki valmistukset suoritettiin tuota pikaa ja rakennettiin kuljetettava silta pantavaksi aukkojen poikki siinä padossa, joka yhdisti pääkaupungin mannermaahan; sillä Mexikolaiset olivat, kuten vakojain kautta saatiin tietää, poistaneet näiden aukkojen poikki johtavat sillat, ja vesi kanavissa oli osaksi syvää.

Niin tapahtui siis Espanjalaisten lähtö heidän pesäpaikastaan Tenochtitlanin kaupungista sydän-yönä vasten heinäkuun 2 p:ää v. 1520. Yö oli pimeä, kolkko ja sateinen. Kolmessa osastossa marssi sotajoukko ulos kortteristaan ja sitten Takuba-katua alaspäin, josta hevosväki edellisenä päivänä tekemänsä hyökkäyksen kautta oli perannut pois rovitukset. Espanjalaiset valitsivat tämän tien — joka oli päinvastainen sitä, jota he olivat tulleet — pettääksensä Mexikolaisia; mutta he pettyivät surkeasti itse. Mexikolaiset, jotka tarkasti olivat huomanneet kaikki Espanjalaisten valmistuspuuhat ja arvanneet heidän aikeensa, miehittivät hyvään aikaan kaikki kolme patoa, jotka veivät kaupunkiin, eivätkä suinkaan unohtaneet Takuba-patoa. Tuskin olivat Espanjalaiset jättäneet ensimäiset kadut ja ensimäisen pato-aukon taaksensa, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi ääretön joukko vihollisia, jotka molemmilta puolen järveä veneillään soutivat padolle päin ja ahdistivat Espanjalaisten yhteen-sullottuja rivejä, joita tällä kapealla, keinotekoisella tiellä ei mikään sotataito voinut pelastaa siitä hirveästä tappiosta, joka nyt seurasi.

Ensi kertaa lakkasi kaikkinainen komento ja sotakuri Espanjalaisten riveissä, ja mitä katkerin käsikahakka syntyi Mexikolaisten päättymättömien parvien ja Espanjalaisten kesken — kaikki kauheassa sekamelskassa. Hakattiin, survottiin, pistettiin ja lyötiin ympärilleen mielettömällä raivolla, milt'ei tuntematta vihollista ystävästä; ja jokainen komentosana hämmentyi indiaanien hurjiin sotahuutoihin ja heidän torviensa tuimaan toitotukseen, jonka välistä toisinaan jyrähti sotajumalan rummun hirveä ääni.

Kauheimpana raivosi kamppaus jälkijoukossa, jossa Alvarado ja de Leon olivat komentajina. Siinä tapahtuva suuri miestappo pakoitti Cortezin ja hänen seurue-ritarinsa tekemään kierroksen ja kääntymään takaisin tälle osastolle avuksi. De Leon oli jo kaatunut. Alvarado seisoi paljaalla maalla, ainoastaan pieni parvi miehiään ympärillänsä ja puolustaen itseään sadankertaista vihollista vastaan. Hänen sotaratsunsa, joka ennen kantoi häntä niin monessa kuumassa kahakassa, oli nyt kaatunut hänen altansa, itse oli hän haavoitettuna monesta paikasta ja koki turhaan ko'ota hajonnutta joukkoaan, jota raivoava ja yhä lisääntyvä vihollinen ajoi ajamistaan kanavan reunalle. Taistelun alkaessa oli tykistöstä ja pyssyistä kyllä ollut apua ne kun niittivät maahan sadottain indiaaneja. Mutta mikään ei enää voinut hillitä näiden villittyä vihaa. Takarivien pusertamina olivat etummaiset tulleet lykätyiksi tykistön luo, karanneet sen kimppuun kuin tuuliaispää ja tehneet tuhoa ihmisille ja kanoonille. Niiden espanjalaisten ritarien urhokas hyökkäys, jotka nyt hevosineen tulivat avuksi, vaikutti hetken pysäyksen ja antoi heidän maamiehilleen aikaa hieman hengähtämään ja kokoontumaan. Mutta pian repi heidät taas hajalleen vastahyöky taisteluun palaavia vihollisia, ja Cortez toverineen oli pakoitettu vetäytymään takaisin, jolloin moni hänen miehistään jäi aaltojen valtaan. Alvarado seisoi tuokion aikaa patoaukon partaalla, epäröivänä katsellen syvyyttä allansa ja siinä veneineen viliseviä vihollisia. Heittäytyisikö hän, ilman hevosetta kun oli, veteen keskelle vihollisia veneitä? Se olisi ollut melkein suorastaan surman suuhun menemistä. Hänellä ei ollut kuin sekunti miettimisen aikaa. Mutta Alvarado oli väkevä ja notkeavartinen herra. Epätoivo toi yliluonnollista voimaa. Asettaen mahdottoman pitkän peitsensä alapään vedessä venyvää hylkyromaa vasten, hyppäsi hän hyvään vauhtiin ja keikahutti itsensä tuon kauhean kuilun, tuon hirveän hornan-suun yli. Aztekit ja Tlaskalaiset tuijoittivat hänehen silmät selällään.

— Se on totisesti Tonatiuh! Se on auringon poika! Se on päivän poika! — huudettiin heidän joukostaan.

Aukko oli niin suuri, että urhokas Diaz, joka hyvin huomasi paikan, sanoo moista hyppäystä mahdottomaksi kellen tahansa toiselle. Se painui syvälle sikäläisten aikalaisten mieleen, ja muisto espanjalaisen ritarin rohkeasta keikkauksesta elää vielä tänä päivänäkin Mexikon kaupungissa, jossa paikkaa, missä se tapahtui, mainitaan nimellä Salto de Alvarado (Alvaradon hyppäys). Herkuleen ja Teeseuksen kai olisi kelvannut katsella sen miehen mainiota äksänpäksää.

Mutta tämä yö, jonka tuimista tapahtumista emme huoli sen laveammalta kertoa, on Mexikon valloituksen historiassa myöskin saanut nimen "Surullinen yö" — La noche triste. Sen taistelussa menetti 500 Espanjalaista ja 3,000 Tlaskalaista henkensä, ja ainoastaan vähäinen, surkealta näyttävä jäännös siitä joukosta, jonka etupäässä Cortez oli kulkenut pääkaupunkiin, kokoontui aamulla Takuban kaupunkiin. Täällä oli sotapäällikkö, joka yöllä oli taistellut sanomattomalla urhoollisuudella, astunut hevosensa selästä, ja hän nähtiin istuvan muutaman indiaanilaisen temppelin portailla kasvot käsissään, samalla kun tähteet hajonneesta joukosta kulki hänen ohitsensa, vaivalla vetystäen eteenpäin katuja pitkin. Tuskin 400 Espanjalaista oli jälellä, ja näistä melkein jok'ainoa mies haavoitettuna. Hevosväestä oli tallella 23 miestä, tykkiväestä ei yhtäkään, ja kaikki kanoonat olivat olleet ja menneet. Ei edes yhtään pyssyäkään ollut kauheasta kahakasta pelastunut. Sotilaat olivat heittäneet ne luotansa, pystyäkseen paremmin pääsemään tiehensä.

Isku oli kovin, mikä vielä oli kohdannut Cortezia; mutta istuessaan tuossa temppelin rappusilla hän ei suinkaan antanut lohduttomalle epätoivolle sijaa, vaan — mietti vain uutta suunnitelmaa Mexikon valtakunnan valloittamiseen. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen siinä henkiin jääneet ritarit — Sandoval, Alvarado, Olid, d'Ordaz, Avila — ja kaikkein iloksi ihana Marina, jonka ynnä muutamain Tlaskalan sotapäällikön tyttärien kanssa muuan tlaskalainen varjelusväki oli onnellisesti pelastanut pois kahakan kauhistuksesta. Toinenkin tulkki, Aqvilar, oli pelastunut; mutta etenkin ilahutti Cortezia tässä paikassa läsnä-olollaan laivan-rakennusmestari Martin Lopez, sillä sotapäällikkö oli ottanut tämän uusiin laskuihinsa. Hän tahtoi, näet, päästä Takuba-järven herraksi ja vasta sitten uudestaan ahdistaa pääkaupunkia. Uusia voimia siis vain vähäsen espanjalaisille sotilaille ja uusia apujoukkoja Tlaskalasta!

Lyhykäisesti levättyään Takubassa lähti Cortez ränstyneine joukkoineen pitkää kiertotietä myöten marssimaan uskollisten Tlaskalaisten rajoille päin. Mutta Tenochtitlanin miehet, jotka olivat imeneet rohkeutta yöllisestä voitostaan, ajoivat Espanjalaisten väsynyttä joukkoa takaa, tehden heille yöt päivät kovaa kiusaa. Niinpä tultiin muutamalle mäelle alla olevan, ahtaaksi solaksi suippenevan laakson partaalla, ja Espanjalaisten tie vei solan lävitse. He näkivät lukemattoman joukon indiaaneja täyttävän laakson ja sulkevan heiltä tien, ja keskellä joukkoa liehui Mexikon valtakunnan lippu, kultalankainen verkko pitkän, höyhenillä koristetun tangon päässä. Espanjalaiset hämmästyivät, mutta Cortez huusi:

— Täss' ei ole muu neuvona kuin voitto tai kuolema. — Ja rohkealla kylmäverisyydellä järjesti uskalikko pikapikaa joukkonsa, antaen samassa käskyn hyökkäykseen. Hevosväki etu- ja jälkijoukkona karattiin kuni vimmattu susilauma indiaanien kimppuun, ja näiden rivit halkaistiin. Kauhea murhanäytelmä seurasi, ja Espanjalaiset etenivät etenemistään. Mutta kaatuneiden Mexikolaisten sijaan tuli yhä uusia parvia aukkoja täyttämään, ja Cortezin urhea joukko oli perikadon partaalla. Silloin pistää hänen päähänsä vihollisen loistava lippu. — Tuolla on otettavamme! —

Ja Cortez kannustaa hevosensa, ratsastaa lähimmät vihollisensa kumoon, jakelee kuolettavia iskuja oikealle ja vasemmalle ja on pian indiaanien tiheimmässä parvessa. Sandoval, Alvarado, Olid, Avila ja muut, joiden hevoset vielä pystyvät miestä kantamaan, ovat hänen kintereissään. Cortez pistää peitsellään mexikolaisen sotapäällikön alas kantotuolilta, jossa tämä istuu ylhäisten sotilaiden ympäröimänä; espanjalainen ritari Juan de Salamanca hyppää hevosen-selästä ja sieppaa vahvalla kädellään lipun, jonka hän ojentaa Cortezille. Tämä heiluttaa kultaverkkoa päänsä päällä, — ja kauhistuksen valtaamina syöksevät indiaanit sikin sokin ulos laaksosta. Valtakunnan lippu kun on menetetty, on myöskin kaikki menetetty, — on oppi, jota he näkyvät ymmärtävän.

Mutta Espanjalaiset ja Tlaskalaiset eivät tyydy tähän, vaan ajavat vuorien väliin paenneita vihollisia takaa, tappaen heitä sadottain.

Semmoinen oli tappelu Otumban luona heinäkuun 8 p:nä 1520. 100,000 Mexikolaisesta oli kaatunut 20,000. Se on tullut yhtä mainioksi kuin Alvaradon kuuluisa kuperkeikka "Surullisena yönä" ja sopii kerrottavaksi samaan jaksoon.

Siinä ei enää vaikuttanut voittoa tykkien peloittava pauke eikä pyssyjen salaperäinen rätinä, vaan tappo tehtiin paljailla aseilla — miekalla ja peitsellä.

Seuraavana päivänä saapui Cortezin joukko Tlaskalalan alueelle. Ne Tlaskalaiset, jotka surma-enkeli oli säästänyt, heittäysivät kasvoilleen ja suutelivat äidillistä maata, jolle he eivät enää olleet toivoneet saavansa astua.