VI. Montezuma ja hänen jumalansa.

Fernando Cortez mietti miettimistään keinoja Mexikon valtakunnan valloittamiseen, — yritys, josta sellaisissa oloissa tuskin kenkään muu maailmassa kuin tämä merkillinen mies olisi uskaltanut uneksiakkaan.

Espanjalaisia oli ainoastaan 450 miestä, keskellä Aztekien väkirikasta kaupunkia, jonka asujamet ainakin suurimmaksi osaksi olivat tämän hallitsijasuvun omia heimolaisia ja ennen Espanjalaisten tuloa mahtavuutensa kukkuloilla. Montezuman sotajoukot olivat hyvin järjestetyt, peljätyt ylt'ympäri koko Anahuakin maata, jonka eri heimokuntia he tähän asti olivat menestyksellä pitäneet ikeensä alla. Kukistamattomina pitivät vielä urhokkaasti puoltansa Aztekejä vastaan ainoastaan Tlaskalaiset. Näiden 6,000 miehinen sotavoima nyt oli Cortezilla liittolaisina, joihin tulee lisäksi tuhatmäärä Zampoalalaisia. Tätä voimaa vastaan seisoi Aztekien satatuhansinen sotajoukko.

Ymmärtääksemme johonkin määrin valloituksen mahdollisuutta, täytyy meidän vielä hetkeksi johtaa muistiimme Mexikon muinaisuus, mikäli se aikakirjoista selvenee. Maan korkean kukoistuksen olivat oikeastaan — niin kehutaan — aikoinansa perustaneet Toltekit, rikaslahjainen nahua-heimo, joka täällä enemmän kuin puoli vuosituhatta harjoitti rauhallisia elinkeinoja, kehitti taidetta ja laski perustuksen vakiomuodolle, joka kokonaan oli rakennettu rauhallisen työn pohjalle. Sotajumalan verinen uhripalvelus oli Toltekeissä vähitellen väistynyt pois lempeämpien uskonnollisten menojen tieltä, ja leppeämielinen Tezkatlipoka, "maailman sielu," oli lähinnä ylimmäistä "tuntematonta jumalaa" suurimman kunnioituksen esineenä. Toltekit tekivät tähtitieteellisiä havaintoja ja jakoivat näiden perustuksella vuoden 18 kuukauteen, joissa kussakin oli 20 päivää, 5 karkauspäivällä. Kaikellaisessa teollisuudessa ja rakennustaidossa olivat he mestareita, oivallisia teitä pitkin harjoitettiin vilkasta kauppaliikettä, ja ikivanhan Tula kaupungin torilla pidettiin suuria markkinoita. Mutta Toltekit olivat kesken varallisuuttaan ja hienostumistaan laimin-lyöneet sota-laitoksensa ja vaipuneet velttouteen. Kun sentähden vuoriheimot pohjosessa — ensiksi Chichimekit, sitten vuorostaan Akolhuakit ja Tepenekit — syöksivät heidän alueelleen, kukistuivat Toltekit helposti, ja vanha väestö joutui osittaiseen maa-orjuuteen. Viimein tuli nyt, kuten edellisessä olemme maininneet, Aztekien sotaisa heimo ja perusti kaikkein näiden valtojen raunioille mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, jääden, kuten Hyksos'it Egyptissä, hallitsevaksi luokaksi, käyttäen kukistettuja heimoja enimmiten raskaampaan työhön, mutta silminnähtävästi myöskin ainakin osaksi sulautuen heidän kanssaan yhdeksi kansaksi, joka piti perintönään Toltekien sivistyksen. Sotajumalan, julman Huitzilopochtlin, palvelus pääsi taas Aztekien kanssa täydelliseen arvoonsa, ja Huitzilopochtli jäi tämän hallitsijasuvun varsinaiseksi kansallisjumalaksi, joka vaati vuotuista veriveroa. Ja tämän veron kiskominen yhä uusilta alusheimoilta se oli, joka etupäässä ylläpiti näiden hiljaista vihaa Aztekeja vastaan. Aztekien valtaa piti ko'ossa pelko. Rasitetut heimot ja kansat ikävöivät pelastajaa, ja arvatenkin oli se juuri tämä odotetun Messiaksen ikävöiminen, joka oli puhjennut ilmi tuossa vanhassa tarinassa lempeästä Quetzalkoatlista, joka hämärässä muinaisuudessa oli ollut Anahuakin hyväntekijä ja kerran oli palaava takaisin idästä päin, pelastaakseen onnettomia kansoja ja kaataakseen Huitzilopochtlin veriset alttarit — sanalla sanoen, rakentaakseen uudelleen Toltekien onnellisen valtakunnan.

Missä määrässä aikojen kuluessa kukistuneet heimokunnat olivat sulaneet yhteen kukistajien kanssa, lienee kuitenkin vaikea päättää. Ken oli Tolteki? Ken Chichimeki? Ken Aholhuaki? Ken puhdasverinen Azteki? Sillä tietysti näissäkin oli ja syystä tai toisesta ilmestyi tyytymättömiä luopioita, niinkuin seuraavista tapahtumista saamme nähdä; jota vastoin moni Tolteki taas, kuten luokkien temmellyksessä aina tapahtuu, saattoi joutua hartaaksi Aztekiksi. Mutta ylpeä ylimysluokka nyt ylipäänsä kuitenkin oli azteki-sukuinen. Alhaisimpien luokkien (maaorjain ja varsinaisten orjien), sorrettujen sukujen ja heimojen salainen viha oli lopulta Cortezille yhtä hyvä liittolainen kuin Tlaskalan vapaavaltion jäsenten julkinen puolustus, tämän kummallisen kansan, joka oli osannut pitää puoltansa Montezuman kukistusyrityksiä vastaan, vieläpä mahtavasti puolustanut itsenäisyyttään silloinkin, kun se luuli sitä uhkaavan hyökkäys Montezuman vihollisten, Espanjalaisten, puolelta. Tlaskalaisissa näkyy vallinneen ikivanha kunnollisuus, ehkäpä Toltekien onnellisista ajoista asti.

Mutta kaikki nämä Cortezille edulliset asianhaarat yhteensä tekevät meille, jotka puolueettomasti ja tyvenellä mielellä hänen yltiöpäistä yritystänsä puusta katsoen punnitsemme, tämän onnistumisen mahdollisuuden enemmän ymmärrettäväksi; vaikka tosin sittenkin Mexikon valloitus on pidettävä sankarityönä, jonka vertaista historia tuskin tuntee. Montezuman käytettävänä oli, ell'eivät espanjalaiset lähteet pane liian paljon omiansa, 200,000 harjoitettua sotilasta.

Tlaskalaiset nyt vakavasti kokivat teroittaa Espanjalaisten mieleen että Montezuma oli päästänyt heidät pääkaupunkiinsa ainoastaan voidakseen sitä varmemmin valmistaa heidän perikatoansa ja että hän, huolimatta kaikesta ystävällisyydestään, aprikoitsi yksistään tuhoa ja turmelusta vieraillensa — aivan kuni Cortez, voisimme lisätä, mietiskeli Mexikon valtakunnan kukistamista. Aztekiläiset ylimykset, papisto ja kansakin kuuluivat päivä päivältä yhä enemmän vihaavan rohkeita muukalaisia, kuokkavieraita, varsinkin koska Tlaskalaiset, Aztekien veriviholliset, olivat heidän liitossaan. Näille Tlaskalan miesten väitteille näkyivätkin antavan tukea muutamat kuulumiset Villa rica de la Vera Cruz'ista. Täältä, näet, mainittiin että mexikolainen kenraali Qualpopoka oli murhauttanut kaksi Espanjalaista ja että hänen sotajoukkonsa Montezuman käskystä olivat tehneet hyökkäys-yrityksen Espanjalaisen siirtokunnan alueelle, josta heidät oli ajanut takaisin Escalanti, jonka Cortez, kuten muistanemme, oli jättänyt komentajaksi linnoitukseen; mutta Escalanti itse ja vielä seitsemän Espanjalaista oli maksanut voiton hengellänsä.

Tämä kamala sanoma yhdessä Tlaskalaisten tekemien paljastusten kanssa antoi Espanjalaisille paljon ajattelemista, ja Cortezin ritarit olivat kahden vaiheilla siitä, kumpiko nyt oli tekeminen: jätettäisiinkö pääkaupunki sikseen ja lähdettäisiin Villa rican avuksi, jolloin sopisi joko salaisesti tai jonkun verukkeen varjossa pujahtaa tiehensä? vai vastattaisiinko Montezuman ystävällisyyteen samalla mitalla ja oltaisiin olevinaan aivan tietämättä Villa rican tapahtumista, kunnes tarjoutuisi sopiva tilaisuus kunnialliseen peräytymiseen?

Mutta Cortez itse ei ajatellut peräytymistä ensinkään. Hän päätti päin vastoin ikääskuin yhdellä iskulla päästä Mexikon herraksi. Hän päätti, kun päättikin, — ryöstää keisari Montezuman omaan haltuunsa. Rohkeimmatkin uskalikot hänen upseereissaan hämmästyivät ja peljästyivät tämmöistä tekoa; mutta Cortezin kaunopuheliaisuus sai heidät pian mieltymään tuumaan, sotaneuvottelu pidettiin, ja jo seuraavana päivänä käytiin toimeen. Koko yön vasten sitä päivää kuultiin Cortezin kuitenkin pitkillä askelilla kävelevän edes takaisin huoneessaan. Hän aprikoitsi. Mutta aamulla ei enää huomattu mitään levottomuutta hänen kasvoissaan. Tavallisella päättäväisyydellään astui hän upseeriensa joukkoon ja antoi käskynsä.

Alvarado, Sandoval, Velasquez de Leon, Alonso de Avila ja Francisco de Lugo, viisi miestä, joiden urostöistä valloituksen aikakirjat kertovat, oli määrätty sotapäällikön persoonalliseksi seurueeksi. Heihin yhtyivät muutamat tavalliset sotamiehet, kaikki asianomaisissa asuissaan. Toinen osa Espanjalaisia käskettiin pienemmissä joukoissa seuraamaan ja pitämään vahtia pitkin niitä katuja, jotka olivat Espanjalaisten kortterin ja keisarillisen palatsin välillä. Tlaskalaiset ja loput Espanjalaisia asetettiin aseisin ja asentoon pääkortterissa. Tämän perästä meni Cortez ritarineen, joiden keskessä oli ihana Marina, keisarin palatsiin, jossa heitä tavallisella ystävyydellä ja kohteliaisuudella tervehti Montezuma, joka tässä tilaisuudessa kuuluu tarjonneen Cortezille yhden tyttäristään puolisoksi. Mutta Cortez antoi Marinan kautta rukkaset ja palkitsi Montezuman vilpittömän luottamuksen — vilpillä ja ryöstöllä.

Cortez ensiksikin piti — Marinan kautta, joka tulkitsijatointaan tässä pelvolla ja vavistuksella toimitti — Montezumalle ankaran aamusaarnan Villa rica'ssa tapahtuneen hyökkäyksen johdosta. Montezuma kuitenkin pudisti päältänsä kaiken osallisuuden siinä, jonka tähden Cortez vaati että hän kovasti rankaisisi kenraalinsa, johon keisari suostuikin.

Mutta nyt ehdoitti Cortez että keisari, vakuuttaakseen muitakin Espanjalaisia ja omia alamaisiaan ystävällisestä mielestään, lähtisi muutamiksi päiviksi orpanoimaan Espanjalaisten kortteriin.

Kun Marina oli kääntänyt ehdoituksen, jonka tarkoituksen keisari näkyi heti kokonaan älyävän, kalpeni Montezuma oikeutetusta vihasta ja lausui:

Koskahan on kuultu että minun kaltaiseni ruhtinas on hyvällä lähtenyt omasta palatsistaan ruvetakseen vangiksi vieraiden käsiin? —

Cortez näkyi vilpittömästi myöntyvän tähän katsantotapaan asiasta. Uusia verukkeita vedettiin, mutta ei mikään saanut keisaria käymään satimeen. Tässä tärkeässä silmänräpäyksessä, jolloin jo näytti siltä kuin olisi täytymys luopua koko vehkeestä, lensi Velasquez de Leonin miekka tupestaan, ja ritari lähestyi keisaria, huutaen tovereilleen:

— On liian myöhäistä palata! Hänen kimppuunsa heti, ja jos hän panee vastaan, niin kaatukoon! —

Montezumalta ei näiden sanojen merkitys voinut jäädä käsittämättä, vaikk'ei hän ymmärtänytkään sitä kieltä, jolla ne lausuttiin. Hän kalpeni taaskin, tällä kertaa pelosta.

Marina, johon tämä kohtaus kovasti koski ja joka hyvin tunsi Espanjalaisten väkivaltaisuuden, astui tässä hetkessä omasta neuvostaan esiin, rukoili hartaasti keisaria suostumaan, — ja keisari suostui.

Kantotuoli toimitettiin tuota pikaa, ja heikko ruhtinas kannettiin, kesken kauhistunutta hoviväkeään, riemusaatossa ulos kaduille, jossa Espanjalaiset vahtimiehet toinen toisensa perästä yhtyivät rohkeihin ritareihin, jotka täten olivat vanginneet ja nyt veivät mukanaan Mexikon mahtavan keisarin keskellä hänen omaa pääkaupunkiansa.

Tästä hetkestä alkaen olivat itse teossa Espanjalaiset herroina valtakunnassa.

Montezuma tosin vieläkin nimeksi hoiti valtiollisia toimiaan, antaen yhä edelleen Espanjalaisten kortterista käskyjä omassa nimessään ja vastaan-ottaen siellä virkamiehiään. Mutta itse teossa hän vain lainasi nimensä espanjalaisen sotapäällikön käskyille. Siten täytyi hänen itse määrätä sotapäällikkönsä Quelpokokan vangittavaksi. Tämä tuotiin yhden poikansa ja useiden alipäällikköjen kanssa pääkaupunkiin, jossa kaikki nämä "kapinoitsijat" Cortezin käskystä ja voimattoman keisarin pakko-suostumuksella elävinä poltettiin Espanjalaisten kortterin ulkopuolella. Se oli näytelmää, jommoista Mexikolaiset eivät olleet sitä ennen nähneet. Aztekien ihmisuhreja ei toki toimitettu niin julmalla tavalla, eikä uhrin kärsimyksiä lisätty tarpeettomasti. Sanomaton katkeruus ja viha maan raakoja kuokkavieraita vastaan rupesi kytemään viattoman kansan povessa. Mutta polttoroviolla aljettu hirmuhallitus ei siihen päättynyt. Cortez lähetti kortteristansa upseerejaan pienten joukkioiden etunenässä ryöstämään pitkin maata ja mannerta, ja ylhäisten mexikolaisten virkamiesten täytyi Montezuman "käskystä" näitä kiskomisretkiä opastaa. Tämä oli muka "veronkantoa". Ei missäkään uskallettu äveriäitä muukalaisia vastustaa, ja äärettömät aarteet kultaa ja hopeaa kasaantui valloittajien palatsin holveihin. Temppelit, joissa maan ehkä rikkaimpia kalleuksia oli säilytetty, ryöstettiin paljaiksi.

Vahvistaakseen asemaansa pääkaupungissa siten, että järvetkin olisivat hänen hallussaan, lähetti Cortez Montezuman nimessä suuren joukon kuormankantajia Villa ricaan noutamaan aineksia kahteen sotaprikiin, jotka niinikään Mexikolaiset saivat kustantaa. Nuo kaksi laivaa rakennettiin tuota pikaa Martin Lopez'in johdolla.

Cortezin valta paisui päivä päivältä, ja jo tahtoi hän että Montezuma julkisesti tunnustaisi Espanjan kuninkaan lääniherrakseen. Onneton keisari, joka silminnähtävästi jo pelkäsi henkeään, suostui, kun suostuikin. Valtakunnan etevimmät säätyhenkilöt kutsuttiin kokoon Espanjalaisten kortteriin, ja Montezuma selitti juhlallisesti päättäneensä tunnustaa Espanjan hallitsijan oikeutta yliherruuteen Mexikon valtakunnassa, koska muka tämä Quetzalkoatlin jälkeläisenä oli hänen oikeutettu perillisensä, sekä että hän, Montezuma, tästä lähin läänimiehenä eli vasallina tahtoi totella tätä hallitsijaa. Tämän juhlallisen tunnustuksen tehdessään huokaili Montezuma keisari kuitenkin syvästi, ja loukattu ylpeys pusersi kyyneleitä hänen silmistään.

Ääretön hämmästys valtasi ensimmältä läsnä-olevat Mexikolaiset, vaivalla hillitty murina kuului ja synkkä vakavuus kuvastui kaikkien kasvoista. Cortez huomasi minkä vaarallisen vaikutuksen heidän hallitsijansa alennus teki kazikeihin ja kiirehti ehkäisemään uhkaavan raju-ilman puhkeamista. Hän lausui sentähden ett'ei hänen herransa aikomus suinkaan ollut riistää Montezumalta hallitsija-arvoa, eikä tämä muka tahtonut tehdä mitään muutosta Mexikon valtakunnan vakiomuodossa; hän vain halusi päästä sen suojelusherraksi. Tämä vakuutus, Montezuman esimerkki ja pelko tukahutti kinastelevien kazikien harmin, ja Espanjan kuninkaan tunnustaminen maan yliherraksi tapahtui kaikilla Espanjalaisten vaatimilla juhlamenoilla ja muodoilla.

Tähän toimitukseen perusti sittemmin Espanjan hallitus etupäässä oikeutensa Mexikon valtakunnan anastamiseen.

Tunnustusta seurasi sitten Montezuman puolelta taaskin kallisarvoinen lahjoitus kultaa, jalokiviä ja kankaita, maalauksia ja seinäverhoja. Itse kazikitkin toivat rikkaita antimia. Kullat ja hopeat, jotka Cortez täten vähitellen oli ko'onnut lahjoitusten ja kiskomisten kautta, sulatutti hän harkoiksi. Yksistään kullan arvo oli 600,000 pesos de oro'a, mikä summa, jos silloinen kullanarvo verrataan sen arvoon meidän päivinämme, vastaa 40 miljoonaa Suomen markkaa.

Eikö Espanjalaisten nyt olisi sopinut tyytyä? Ei suinkaan, Montezuma oli vielä kansoineen päivineen käännettävä Kristinuskoon. Tämähän myöskin oli valloituksen päätarkoituksia. Mutta siinä kohden kohtasi Cortez mitä sitkeintä vastarintaa. Järkähtämättä pysyi Montezuma uskossaan; Espanjalaisten saarna Kristuksesta ja neitsyt Mariasta herätti vain hänen inhoansa.

Cortez ryhtyi taaskin mielivaltaiseen tekoon. Mexikolaisten päätemppeliin Espanjalaisten kortterin ulkopuolella ripustutti hän ristin ja muutaman Mariankuvan ja luetti siellä julkisen messun. Mutta tämä heidän paraimman temppelinsä häpäiseminen vihastutti mitä hirveimmin mexikolaisia pappeja. He kiihoittivat kansaa puhdistamaan pois häpeäpilkut loukattujen jumalien huoneesta ja neuvottelivat ahkerasti Montezuman kanssa noiden röyhkeiden kuokkavieraiden tuhoomisesta, jotka eivät edes säästäneet mitä kaikkein pyhintä oli. Mustia ukonpilviä kasaantui Espanjalaisten pään päälle, ja se hetki lähestyi, jolloin Tenochtitlanin asukkaat viimeinkin säpsähtivät ylös näennäisestä tylsyydestään, vääntääksensä niskoiltaan vihattujen vieraiden ikeen.

Montezuman jumalat huusivat kostoa!

Mutta — huolimatta suuttuneen Huitzilopochtlin verenhimosta — Montezuma ei uskaltanut mihinkään väkivaltaiseen tekoon. Oma suu likempänä kuin kontin suu ja sotajumalankin suu. Hän koki jos suinkin päästä kuokkavieraistaan hyvällä.

Sentähden kutsutti hän Cortezin puheillensa ja selitytti tälle että Espanjalaiset nyt muka olivat saavuttaneet matkansa tarkoituksen; kaikki heidän vaatimuksensa oli täytetty. Mutta — lausui Montezuma — jo oli jumalien ja kansan tahto että he mitä kiireimmin lähtisivät tiehensä; jos ei Cortez tätä tekisi, saattaisi hänet hukka periä.

Tämä oli kerrankin hieman rohkeampaa puhetta Montezuman puolelta, ja keisarin jyrkkä ääni hämmästytti Cortezia ensimmältä. Mutta pian tointui tavattomiin kohtauksiin tottunut Espanjalainen, ja hän vastasi, hetkisen mietittyään, että muka hänkin nyt oli päättänyt palata takaisin isänmaahansa ja jo ryhtynytkin tarpeellisiin toimiin tätä varten; mutta koska hänellä ei ollut laivoja, täytyi hänen ensiksi muutamia semmoisia rakentaa, ja siihen tarvittiin vähän aikaa.

Montezuma tyytyi tähän vastaukseen ja lupasi hänelle kaikki eväät matkalle, vieläpä auttaa laivojen rakennuksessakin. Cortez, joka tämän keskustelun kestäessä huomasi että Montezuma oli ammentanut rohkeutta salaisesta lähteestä, ryhtyi heti silmän-näöksi varsin innokkaisin matkavalmistuksiin ja julisti lähtöhetken hyvin läheiseksi; mutta upseereilleen ilmoitti hän salaa ett'ei hän koskaan aikonut väistyä Mexikosta, jossa hän muka oli aseman herrana ja toivoi semmoisena voivansa pysyä.

Mutta nyt tuli varsin odottamatta tapaus, joka kerrassaankin uhkasi kaataa kumoon kaikki Cortezin loistavat tuulentuvat.

— Nyt ei teidän enää ole tarvis rakentaa laivoja kotimatkaanne varten — sanoi eräänä päivänä Montezuma, näyttäen hänelle muutamaa maalausta, jonka postijuoksijat olivat tuoneet maakunnasta. Valkoiselle kattuunikankaalle tehty maalaus kuvasi laivastoa, jossa oli 18 alusta ja joka äsken oli saapunut Mexikon rannoille. Laivat oli silminnähtävästi espanjalaisia. Cortez ei ensinkään epäillyt että ne toivat hänelle niitä apuvaroja, joita hän toivoi saavansa lähettiläittensä — Montejon ja Portocarreron — palatessa Espanjan hovista. Nämä olivat jo olleet poissa yhdeksän kuukautta.

Mutta pian saatiin aivan toisia kuulla. Mexikon rannoille saapunut laivasto ei ensinkään tuonut mitään apuvaroja Cortezille. Sen oli päin vastoin varustanut ja pannut menemään Velasquez, käskynhaltia Cubassa, sillä tarkoituksella, että Cortez tuotaisiin elävänä tai kuolleena hänen käsiinsä ja rohkeilta seikkailijoilta riistettäisiin heidän voittojensa hedelmät. Laivastossa oli, kuten jo mainittiin, 18 alusta, ja se kuljetti sotavoimaa, joka oli paljon mahtavampi kuin Cortezin, nimittäin 800 miestä jalkaväkeä, joiden joukossa 80 musketööriä eli pyssysoturia ja 120 jousimiestä, sekä 80 hevosmiestä ja 12 kanoonaa. Tämän melkoisen joukon johtajana oli Pamphilo de Narvaez, Velasquezin uskollinen ajutantti.

Cortez oli nyt todellakin pahemmassa kuin pulassa. Toisella puolen kinasteli kapinallinen Tenochtitlan, toisella uhkasi hyvin varustettu euroopalainen sotajoukko. Mutta mikään ei saanut tätä uhkarohkeaa miestä masentumaan. Tenochtitlan oli pidettävä kurissa ja Narvaez kukistettava, ell'ei hän tahtonut joukkoineen suorastaan alistua Cortezin komennettavaksi. Tätä tarkoitusta saavuttamaan lähetettiin näppärä isä Olmedo kauppaa hieromaan. Hän tapasi Narvaezin Zampoalassa, mutta tämä hylkäsi, kuten uskolliselta palvelijalta sopi odottaa, harmilla ja inholla pappismiehen esiin-tuoman ehdotuksen. Viisas lähettiläs rupesi silloin Narvaezin upseereille ja sotamiehille latelemaan oikein kultaisia kertomuksia sotapäällikkönsä voitollisesta asemasta uudessa Eldoradossa ja osasi niin sukkelasti sovittaa sanansa, että sotamiehet pian kyllä huomasivat mitä etuja heille lähtisi liittymisestä Corteziin, — ja tämä tämmöinen tulos pappismiehen lähetystoimesta silminnähtävästi olikin ainoa mitä Fernando herra oli toivonut. Hän olikin pater Olmedon poissa-ollessa tavallisella sotataidollaan ja älyllään valmistanut pientä joukkoansa tuohon epätasaiseen taisteluun. Vaarallisimmat viholliset olivat nuo rautapukuiset ratsumiehet, jotka vahvojen varustuksiensa turvissa laukkasivat hevosineen jalkaväen keskelle ja pitkillä peitsillään halkaisivat sen hajalle. Tämmöistä välttääkseen ja turvataksensa jälkaväkeään teetti Cortez tavattoman pitkät keihäät, joihin muuan indiaaniheimo hankki hänelle hyvin sitkeää puuta ja varusti ne vaskikärjillä. Minkä mahdollista parannettiin ja korjattiin niinikään kaikki kilvet ja rintavarustimet, ja hyökkäysaseet pantiin hyvään kuntoon. Mutta ennen kaikkea oli nyt käytävä vihollisen kimppuun mitä suurimmalla sukkeluudella, ja sentähden saivat ne miehet, jotka hän valitsi osallisiksi retkeen Narvaezia vastaan, pukeutua niin kevyesti kuin suinkin ja ottaa kannettavakseen niin vähän kuin mahdollista. Mitään tykistöä ei voitu ajatellakkaan, ja muonavaratkin hankittaisiin miten milloinkin sopisi itse matkalla.

Tenochtitlaniin jätettiin noin puolet Espanjalaisista linnoitettuun kortteriin, ja Montezuma oli siellä ankarasti valvottava. Urhokas Alvarado jäi tätä varustusväkeä johtamaan. Mexikolaisten alakuloinen keisari lupasi juhlallisesti pysyä paikoillaan, lausui hyvin liikuttavaiset jäähyväiset Cortezille ja syleili häntä kansan nähden.

Ainoastaan 70 miehen kanssa läksi siis nyt urhea uskalikko ulos Tenochtitlanin kaupungista kaatamaan kymmenkertaista vihollista. Mutta miehet olivatkin maailman paraita sotureja. Vuorten ja kuilujen, purojen ja jokien poikki samottiin kuin nälkäinen susilauma, vaaroja, vaivoja kysymättä. Cholulassa hengähtivät retkeläiset, ja heihin yhtyi siellä onnellisesti 120 Espanjalaista rohkean Velasquez de Leon'in johdossa, joka oli lähtenyt partioretkelle Mexikosta. Niinikään levähdettiin taasen Tlaskalassa viimeisten päivänmatkain ponnistuksia varten, ja täällä tarjosivat uskolliset Leipämaan miehet Cortezille melkoisen sotavoiman, jonka hän tosin ensimmältä ottikin avukseen, mutta sittemmin erinäisistä syistä lähetti matkalta takaisin. Sitä vastoin tuli heidän kanssansa yhteen urhokas, kelvollinen Sandoval, joka Escalantin kuoltua oli lähetetty komentomieheksi Villa ricaan, ja hän toi muassaan 50 miestä uutismaan varustusväkeä. Cortezin koko sotavoima oli nyt 240 miestä.

Kiitomarssia kuljettiin loppupuoli tietä, ja heluntai-iltana pysähdyttiin vähän matkan päähän Zampoalasta, jossa Narvaez piti leiriään. Ilma oli kauhea. Myrsky kaatoi suuria puita Cortezin joukkolaisten tielle, ja rankkasade oli paisuttanut tulvilleen Orizaba-joen, joka vielä eroitti heidät Zampoalasta. Mutta siitä huolimatta päätti Cortez heti käydä hyökkäykseen. Raju-ilman raivotessa pidettiin rippi ja lyhykäinen jumalanpalvelus, ja päällikkö jakasi joukkonsa kolmeen osastoon: yksi joukkio Sandovalin johdolla valloittaisi vihollisen tykistön, toinen, jota johti Olia, ryntäisi Narvaezin kortteriin ja kolmas Cortezin omalla johdolla pitäisi hevosväkeä pelossa ja olisi apuna missä paraiten tarvittaisiin. Tiedettiin että Narvaez majaili pyramiidi-temppelissä keskellä kaupunkia, ja sinne päin nyt hyökättiin.

— Hiljaisuutta, kuuliaisuutta ja rohkeutta! — komensi Cortez, ja uskalias joukko lähti liikkeelle kaupunkiin. Puoli-yön aikana tultiin esikaupunkeihin, jossa myrsky melkein esti marssivien askeleita kuulumasta; mutta väkirikkaassa kaupungissa oli kuitenkin mahdotonta välttää ilmi-tuloa, ja Narvaezin kortteriin saapui sanoma uhkaavasta vaarasta. Muuan vahti ilmoitti asian, mutta turhaan; hyökkäystä tämmöisenä hirveänä yönä pidettiin mahdottomana, ja vasta uusittujen ilmoitusten tultua kutsui Narvaez joukkonsa aseisin. Cortez oli jo lähestynyt pääkortteria ja näki valon loistavan temppeli pyramiidistä.

— Tuolla on päämäärämme! Tuolla on Narvaezin kortteri! — huusi Cortez Sandovalille, lähettäen samassa Olian hyökkäämään tykistön kimppuun, joka oli asetettu temppelin edustalle. Tästä ammuttiin huonosti tähdätty laukaus, joka tappoi ainoastaan kaksi miestä, ja ennenkun kanoonat ennätettiin saada uudestaan ladatuiksi, oli Olian viisikymmentä miestä valloittanut koko tykistön, samalla kun Cortez pysähytti paikalle kiitävän ratsuväen, joka riensi tykistölle avuksi. Samaan aikaan ryntäsi Sandoval temppelin rappusia ylöspäin ja pääsi pyramiidin laakealle katolle, jossa Narvaez upseerineen ja näiden kanssa joukkio jalkaväkeä piti paikkaa. Siinä oli päällikön ympärillä, kaikkiaan noin 40 miestä, jotka puolustivat itseään pelotta ja voimakkaasti, mutta tuo kuolemaa hämmästymätön joukkio, joka syöksi heidän päällensä, teki pian kaiken vastustuksen tyhjäksi. Narvaez itse sai peitsen pistoksen silmäänsä. Sandoval yhden miehensä avulla otti hänet kiinni, ja viholliset heittivät aseensa. Taistelu temppelin katolla oli päättynyt, ja kun tieto päällikön joutumisesta vangiksi oli ehtinyt levitä, luopuivat Narvaezin sotilaat toinen toisensa perästä tappelusta. Vähemmässä kuin yhden tunnin ajassa olivat uhkarohkeat Cortezin miehet päässeet paikan herroiksi, ja Cortez oli taaskin tehnyt urostyön, joka lisäsi rohkeiden seikkailijain luottamusta hänehen. Viisaalla menetyksellään sai hän sitä paitse puolelleen myöskin kaikki voitetut, niin että hänen pieneen joukkoonsa nyt yhtyi lähes 1000 miestä, jotka olivat hyvillä aseilla varustetut. Kaikki Narvaezin sotatarpeet tietysti nyt olivat niinikään hänen käytettävissään. Narvaez itse vietiin vankina Villa ricaan.

Zampoalassa saavutti tämä tapaus suurta tyytymystä, ja kaziki lahjoitti Cortezille ja hänen upseereilleen koko joukon — kauniita indiaanilaisia tyttöjä.

Zampoalasta lähetti Cortez pienempiä osastoja tutkimaan maata ja perustamaan uutisasuntoja, viipyen lisätyn päävoimansa kanssa itse siellä levähtämässä retken rasituksista. Mutta sill'aikaa saapui huolestuttavia tietoja Mexikosta, jotka kertoivat että Tenochtitlanin asukkaat olivat tarttuneet aseisin ja että Espanjalaisten kortteri siellä oli suuressa vaarassa.

Cortez päätti heti luopua kaikista muista puuhista, rientääkseen ahdistetulle Alvaradolle avuksi ja vahvistaakseen Espanjalaisten asemaa pääkaupungissa.

Alvarado oli täällä tehnyt itsensä syypääksi häpeälliseen ja julmaan työhön, ja tämä työ oli saattanut Aztekien sotajumalan ja kansan täyteen raivoon. Tenochtitlanin asukkailla oli näet tapana joka vuosi toukokuussa Huitzilopochtlin kunniaksi viettää suurta juhlaa, johon kokoontui mahtava joukko maan ylhäisiä ja muuta kansaa. Se oli nytkin vietettävä isoimman temppelin pihalla lähellä Espanjalaisten kortteria, ja Alvarado antoi nimenomaan lupansa tavallisten juhlatemppujen suorittamiseen, ehdolla ett'ei kenkään saisi olla aseissa. Noin 600 ylhäistä Aztekia tulikin määrättynä päivänä saapuville juhlaan, kaikki komeimmissa puvuissaan ja kalleissa koristuksissa. Mutta tuskin oli heidän tanssinsa alkanut, kun Alvarado miehitti kaikki portit ja syöksi sitten hurjine joukkoineen pahaa aavistamattomien ja aseettomien juhlivien kimppuun ja tappoi heidät viimeiseen henkeen saakka. Ainoastaan yksi ja toinen lienee pelastunut kiipeemällä temppelin katolle ja sitten hyppäämällä sieltä kauas alas sen ulkopuolelle. Veren- ja kullanhimoiset Espanjalaiset ryöstivät sitten murhattujen ruumiit paljaiksi. Tänä onnettomana päivänä oli kaatunut Aztekien koko ylhäisin aatelisto, ja tuskin oli sitä perhettä kaupungissa, joka ei nyt olisi ollut suruun ja murheesen vaipuneena.

Mutta sanoma tästä kauheasta teurastuksesta levisi salaman nopeudella sekä pääkaupungissa että läheisissä kylissä, ja sanomaton katkeruus valtasi kaikkien mielet. Jo ennen aamun koittoa ympäröitsi Espanjalaisten kortterin raivoava, ääretön joukko Mexikolaisia, jotka epätoivon urhoollisuudella yrittivät rynnäkköä rakennuksiin; ja Espanjalaisten koko sotataito olisi mennyt mitättömiin, ell'ei Montezuma olisi astunut väkijoukon näkyviin ja hillinyt sen harmia. Tuhoa ja turmelusta hävyttömille kuokkavieraille kuitenkin rakennettiin. He olivat tästä lähin masennettavat nälän kautta, ja heidän pesäpaikkansa ympärillä pidettiin ankaraa vahtia, jonka tuli estää kaikkea yhteyttä heidän ja kauppatorien kesken. Alvaradon asema rupesi käymään arveluttavaksi; ruokatavarat olivat loppumaisillaan. — Mutta sotapäällikkö läheni kiitomarssia vuorien poikki, ja kesäkuun 24 p:nä kajahti Espanjalaisten kortterista sanomaton riemuhuuto, kun Cortezin rummut ja torvet pärisivät pitkin Tenochtitlanin katuja. Tällä kertaa ei tosin mikään ihmettelevä parvi kaupunkilaisia ollut hänelle terve-tuloa sanomassa, mutta eipä myöskään uskallettu tehdä vastarintaa tuolle melkoiselle sotajoukolle, jota hän nyt johti. Hän oli nähty lähtevän pääkaupungista 70 sotilaan kanssa; ei kummaa että ne tuhannet, jotka hän nyt toi muassaan, herättivät hämmästystä. Niiden neljän tai viiden hevosen asemesta, joilla Cortez, Olia, d'Ordaz ja vielä pari ritaria olivat jättäneet kaupungin, näkivät Mexikolaiset nyt 100 rautapukuista ratsumiestä, 1,000 oivallisesti varustettua espanjalaista jalka-sotamiestä ja 2,000 hurjaa, sotapukuista Tlaskalaista ylpeässä tappelu-asennossa pölyttävän katuja, samalla kun piiritetyt ammuskelivat ilolaukauksia.

Näytti ensimmältä siltä kuin tämä loistava kulkue olisi masentanut Mexikolaisten vastustuksen, mutta hämmästys oli ainoastaan hetkellinen. Vihattujen vieraiden perikato oli päätetty, ja se hiljaisuus, joka vallitsi kaupungissa Cortezin uuden sotajoukon saapuessa ja vielä seuraavanakin päivänä, oli ainoastaan kauhean raju-ilman enteitä. Cortezille heti pisti silmään se seikka, ett'ei kukaan lähestynyt Espanjalaisten kortteria. Sentähden hän tulonsa jälkeisenä päivänä lähetti d'Ordozin 400 miehen kanssa ulos urkkimaan mielten tilaa kaupungissa. Tämä joukkio ei tavannutkaan lähimmillä kaduilla mitään suurempaa väen-paljoutta, mutta tultuaan kauvemmas Espanjalaisten kortterista sai d'Ordaz kokea toista. Äkkiarvaamatta hyökkäsi hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta suuret joukot Mexikolaisia, ja laakeilta katoilta viskattiin kiviä ja heitettiin keihäitä hänen joukkoonsa. Kamppaus oli kova, ja vasta paljon veren vuodettua ja 8 miehen kuoltua onnistui d'Ordozin päästä takaisin toveriensa turviin. Mexikolaisia oli tässä kaatunut monta vertaa enemmän, mutta he olivat kuitenkin pakoittaneet vihollisensa peräytymään, ja tämä oli voitto, joka suuresti elähytti heidän rohkeuttaan. He ajoivat d'Ordazin joukkolaisia takaa kortterin portille saakka ja yrittivät väkirynnäkön. Ei mikään näkynyt Tenochtitlanin taistelijoita peloittavan. Espanjalaiset kanoonat niitteli heitä joukottain maahan; mutta vereksiä voimia astui kuolleiden ruumisten päälle, tapellen katkeruuden kiukulla ja kuolemaa hämmästymättä. Mexikolainen kansanluonne osoitti sinä päivänä puolta, jota ei Cortez ollut ennen tuntenut. Hän sai syytä kunnioittamaan vihollistansa. Narvaezin upseerit ja sotamiehet olivat peräti peloissaan.

Puolustuksesta päätti nyt Cortez, pitääksensä vireillä rohkeutta joukossaan, käydä hyökkäykseen. Niin tehtiinkin seuraavan päivän aamuna, hevosväki etupäässä. Ja järjestymättömäin mexikolaisten joukkojen oli mahdoton vastustaa rautarintaisten ratsumiesten rynnäkköjä. He väistyivät, mutta aatelinsa johtamina kävivät Tenochtitlanin miehet uudestaan vihollistensa kimppuun. Papit puhuivat heille häväistyjen jumalien ja uhatun kotilieden puolesta, ja kansan kunniantunto vaati kostoa tai kuolemaa. Tuhansittain heitä kaatui omille kaduille, mutta uusia miesvoimia tuli herkeämättä sijaan maaseudulta, ja temmellys kävi kauheaksi. Sanomaton katkeruus paisutti Tenochtitlanilaisten tappelu-intoa, ja Espanjalaiset olivat varsin vaarallisessa tilassa. Ahtailla kaduilla oli Cortezin miesten vaikea käyttää sotaisia konstejaan; taistelu kävi hurjaksi, säännöttömäksi käsikähäkäksi. Silloin sytyttivät Espanjalaiset suuren Takuba nimisen kadun talorakennukset palamaan, ja heidän vihollisensa väistyivät. — Taistelutanner oli täynnään kaatuneita ruumiita, ja kanavat virtasivat punaisina verestä, Mexikolaisten verestä, joka oli vuotanut isänmaan ja kotilieden puolustuksessa. Espanjalaisia oli 12 jäänyt kuolleena tappotanterelle ja 60 oli haavoitettuna, — suurin tappio, minkä he vielä olivat kärsineet missään taistelussa indiaaneja vastaan.

Cortez palasi tosin voittajana kortteriinsa, mutta tämä voitto oli Pyrrhus-voitto eikä ensinkään ratkaiseva. Se ei mitään varsinaista muutosta vaikuttanut asiain tilaan. Eikä toinenkaan hyökkäys ulos kortterista, jonka hän teki muutaman päivän perästä siitä, tuottanut mitään sen enempää tulosta. Mexikolaisia taas murhattiin tuhansittain, ja osa kaupunkia poltettiin poroksi; mutta 40 Espanjalaista ja Tlaskalaista kaatui myös kuoliaana kentälle ja vielä paljon enemmän haavoittui. Cortez itse sai nuolen vasemman kätensä läpi, ja Espanjalaisten täytyi iltapuolella vetäytyä takaisin pesäänsä, jota vastaan Mexikolaiset taas seuraavan aamun koittaessa ryntäsivät uusilla sotavoimilla. Uupuneet, osaksi haavoittuneet Espanjalaiset heräsivät uuteen taisteluun, joka alkoi raivosalla hyökkäyksellä indiaanien puolelta. Mexikolaiset syöksyivät tuhansin joukoin kuolemaan rohkeudella, joka kauhistutti uskaliaimpiakin rintoja Espanjalaisten sotajoukossa. Jos olisi Mexikolaisia kaatunut vaikka kuinka suuret laumat, tuli aina uusia sijaan; jota vastoin Cortezilla ei ollut käytettävissään apujoukkoja. Uupumus yksistään teki tämmöisen taistelun jatkamisen mahdottomaksi. Toisiin keinoihin oli ryhdyttävä.

Cortez koki sentähden saada Montezumaa näyttäytymään kansalleen ja rauhoittamaan alamaisiaan. Aselepo oli kaikella muotoa saatava, jonka aikana ainakin saataisiin levähtää liiallisista rasituksista ja hankkia muonavaroja, jotka rupesivat olemaan varsin vähissä, ja mitäs ollakkaan! Montezuma keisari oli kai jo kokonaan unohtanut Huitzilopochtlin ja muut jumalansa. Hän suostui Cortezin ehdoitukseen. Hän pukeutui valta-arvonsa koko komeuteen. Hän ripusti yllensä kaikki ne koristukset, joita hänellä juhlallisissa tiloissa oli tapana kantaa. Hän astui linnoituksen muurille ja näyttäytyi kansalleen. Kuni noitasauvalla koskettuna vaikenikin raivoisa joukko. Rummut ja torvet lakkasivat päräjämästä, huuto ja ulvonta taukosi. Jotkut heittäysivät maahankin, niinkuin olivat tottuneet juhlapukuista keisariaan kunnioittamaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, kun Montezuma ojensi kättään osoittaakseen aikovansa puhua. Ja Montezuma puhui. Hän kiitti kansaansa kaikesta uskollisuudesta ja uhraavaisuudesta, josta hän näinä päivinä oli nähnyt todistuksia, jotka ilahuttivat hänen sydäntään. Mutta kovasti oli häntä muka myöskin surettanut nähdä kansansa uhraavan vertansa turhassa ja tarpeettomassa taistelussa, — ja hän käski taistelevien laskea aseensa maahan.

Montezuma parka! Häväistyn sotajumalasi kostonhetki oli tullut. Ja kunnian-arka Huitzilopochtli, jonka arvoa loukkaamaan olit päästänyt muukalaiset maahan, — kosti sinulle oman kansasi avulla.

Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys keisarin puhuttua. Mutta mitään tottelemisen merkkiä ei näkynyt. Hiljainen tyytymättömyyden murina alkaa, se kasvaa kasvamistaan ja kovenee kovenemistaan, kunnes uudestaan kauhea ulvonta ja huuto kirjavasta ihmistungoksesta halkaisee ilman; vinkuva rankkasade nuolia ja kiviä lentää ylös muurille, jossa keisari seisoo; ja ennenkun espanjalaiset ritarit kerkeävät peittämään häntä kiivillään, vaipuu Montezuma, kuolettavasti haavoitettuna kiven ja kahden nuolen iskusta, ritarivieraittensa käsivarsiin.

Tämä tapaus vaikutti kuitenkin vielä valtavammasti mexikolaiseen väkijoukkoon kuin äsken keisarin esiintyminen, ja peläten jumalien suuttumusta tuon Aztekien historiassa tavattoman teon johdosta, pakeni kansa nopeammasti kuin oli kiitänyt rynnäkköön. Espanjalaiset olivat hetkeksi päässeet vihollisistaan. Haavoittunut keisari vietiin nyt huoneisinsa, ja kaikki tehtiin hänen henkensä pelastukseksi. Mutta epätoivossaan ja puoleksi mielettömänä tuskasta ja surusta sen häpäisevän iskun johdosta, joka oli tullut hänen osakseen omien alamaisten puolelta, kieltäytyi kalman koskettama keisari nauttimasta tarjottuja lääkkeitä, repi siteet haavoistaan ja torjui luotaan kaiken ravinnon. Pater Olmedo yritti silloin kääntämään häntä Kristin-uskoon, mutta turhaan, ja meidän täytyy kunnioittaa onnetonta Montezumaa hänen viimeisinä hetkinään.

— Alamaiseni minua halveksivat, — oli järkähtämättömän ruhtinaan vastaus lähetyssaarnaajan houkutuksiin, — mutta minä en tahdo halveksia itseäni enkä pettää isieni uskoa. —

Kolme päivää perästäpäin kuoli Aztekien keisari uskossa jumaliinsa.

Sen keisariuuden veriset murhanäytelmät päättyvät murhenäytelmiin.

Häväisty Huitzilopochtli oli kovasti kostanut palvelijalleen, joka ei pystynyt häntä puolustamaan; mutta kovan kohtalon kaatama jumalan-palvelija heitti henkensä lujassa uskossa tuohon kostajaan ja häpeän katkera huokaus huulillaan.

Hämäräperäinen tarina Quetzalkoatlista oli käynyt toteen. Montezuma parka!

Häneltä jäi eloon monta lasta. Kaksi hänen poikaansa hakkasivat Mexikolaiset kuoliaaksi, Espanjalaisten lähtiessä kaupungista. Kolme tyttöä kastettiin Kristinuskoon. He joutuivat sittemmin naimisiin espanjalaisten miesten kanssa. Yksi poika sai myöskin, vähän jälkeen isänsä kuolemaa, kasteen ja nimen Don Pedro de Montezuma. Hänelle antoi keisari Kaarle Viides kreivin-arvon ja laveat maanalat Uudessa Kastiliassa, jossa hänen jälkeläisiään kuuluu vieläkin elävän.