II. Fernando Cortez.

Tämä runsailla luonnon-lahjoilla varustettu mies, Anahuakin väkivaltainen valloittaja, oli syntynyt v. 1485 Medellin nimisessä pienessä kaupungissa Estremaduran maakunnassa Espanjassa. Hänen isänsä, Martin Cortez de Monroy, joka jalkaväen katteinina asuskeli mainitussa paikkakunnassa, oli nuoren Fernandon loistavien sielunlahjain tähden aikonut kasvattaa hänestä lainoppinutta. Salamancan yliopistossa, jonne poika tätä varten lähetettiin, välitti hän kuitenkin lukemisistaan varsin vähäsen, mutta hoiti sitä paremmin huvituksiaan, varttuen vähitellen reippaaksi nuorukaiseksi, vaikka hän lapsuudestaan oli joteskin kivuloinen. Seitsentoista vuotiaana pisti hän pillinsä pussiin ja käänsi koko yliopistolle selkänsä. Halu ja taipumus oli jo kauan kallistunut sotilaan uralle. Kun hän sentähden viskasi kirjansa seinään ja päätti, kun päättikin, mennä sotaväkeen, ei isä enää pannutkaan vastaan, ja nuori Fernando ilmoitti astuvansa kuuluisan sotapäällikön Gonzalvo de Cordovan armeija-osaston riveihin, taistellakseen Mohrilaisia vastaan. Mutta yht'äkkiä pisti hänen levottomaan päähänsä toinen tuuma. Eräs Cortezin sukulainen, Nikolaus de Qvando, oli määrätty johtamaan uutta retkikuntaa tuonne kaukaiseen länteen, seikkailusten luvattuun maahan, joka tähän aikaan, Colombon löytöjen perästä, kutkutti jokaisen Espanjalaisen mielikuvitusta. Fernando Cortez, jonka tulinen luonne tavoitteli tavattomuutta ja kunniaa, päätti pyrkiä osalliseksi sukulaisensa retkikuntaan. Mutta mitäs ollakkaan! Huimakas nuori Espanjalainen harjoitteli tietysti jo myöskin lemmen-peliä. Pari päivää ennen laivaston lähtöä oli hänellä salainen jäähyväiskohtaus erään nuoren neidon kanssa. Siinä oli Fernandon hypättävä jyrkältä muurilta alas hempukkansa helmoihin. Mutta "aita kaatui kahden puolen", ja rakastuneen sankarin toinen jalka jäi kivien alle. Cortez vaipui pitkälliselle tautivuoteelle, jossa hänellä nyt oli sopiva tilaisuus harjaantua kärsivällisyyteen ja mielen-malttiin. Qvandon laivasto oli lähtenyt tiehensä ilman nuorta Cortezia.

Vasta kahden vuoden perästä, 1504, kun taasen pieni retkikunta lähti Länsi-Indiaan, pääsi tuo silloin 19-vuotias nuorukainen yritystänsä toteuttamaan ja saapuikin onnellisesti Hispaniolaan. Täällä oli silloin mainittu Qvando espanjalaisena maaherrana. Hänen puoleensa kääntyi Cortez ja sai muutamia maa-aloja viljeltäväkseen. Tämä toimi-ala ei Fernandoa kuitenkaan sanottavasti houkuttanut, mutta sen suuremmalla mieltymyksellä yhtyi hän moneen partioretkeen maan kukistettuja alku-asukkaita vastaan, jotka tuon tuostakin tekivät kinastuksia. Näillä retkillä tutustui Cortez indiaanien sotatapaan, ja hänen oma kykynsä rupesi tulemaan huomatuksi. Viimein vaihtoi hän kokonaan maamies-toimensa sotilaan elämään, kun Qvando päätti sotaretken Cubaa vastaan. Tämän retkikunnan ylipäälliköksi tuli Diego de Velasquez, ja Cortez sai sen kestäessä uusia tilaisuuksia osoittamaan sotakykyänsä ja urhoollisuuttansa, jonka seurauksena oli että hän nimitettiin Velasquezin notarioksi. Cuba valloitettiin kokonaan ja Velasquez tehtiin maaherraksi, Espanjan kuninkaan käskynhaltiaksi, siellä. Mutta miten lienee ollutkaan, useat siirtolaiset suuttuivat erinäisistä syistä Velasquezin hallintoon, tyytymätön puolue muodostui kapinalliseksi salaliitoksi, ja Cortez astui sen etupäähän. Julmistuneena panetti hänet Velasquez köysiin, ja hirsipuu jo odotti rohkeaa kapina-päällikköä. Paremmin ja tyvenellä mielellä asiaa harkittuansa luopui kuninkaan käskynhaltia kuitenkin kiivaasta aikomuksestaan ja pani menemään laivan, jossa Cortez oli vietävä Hispaniolaan laillisesti tuomittavaksi. Mutta matkan alussa jo liukui kapinoitsija köysistään ja vartijainsa kynsistä, hyppäsi laivasta mereen ja pääsi uimalla maalle. Täällä haki hän turvaa muutamassa kirkossa, jonka pyhyys esti Velasquezia vangitsemasta häntä sen seinien sisäpuolella. Poliisit vartioivat kuitenkin yötä ja päivää hänen turvapaikkaansa, odottaen häntä kerrankin siitä lohkenevaksi. Niinpä kävikin. Eräänä iltana luiskahti Fernando herra ulos, — käydäkseen tervehtimässä muuanta kaunista tyttöä, joka päälle päätteeksi sattui olemaan läheistä sukua Velasquezille. Lemmen-sankari siinä yrityksessä vangittiin. Mutta loppupäätös koko jutusta oli — että käskynhaltian ja kapinoitsijan kesken rakentui sovinto. Cortez meni naimisiin mainitun neiden kanssa, jonka nimi oli Catalina Xuarez, nuorelle pariskunnalle syntyi poika, jolle Velasquez rupesi kummiksi, ja pian sen jälkeen nimitettiin Cortez tuomariksi Sant-Iagon kauppalaan, joka vasta oli perustettu ja josta myöhemmin tuli saaren pääkaupunki. Nyt alkoi Cortezille jonkun ajan makean-leivän päivät. Hän sai Velasquezilta melkoisen suuren plantagen eli kasvimaan ja joukon indiaaneja orjikseen, jotka toimittivat kaikki varsinaiset maatyöt. Ennen pitkää oli maatila mitä kukoistavimmassa kunnossa, ja nuori pariskunta eleskeli siellä ihanat kuherruskuukaudet. Fernandon vaimo oli kaunis ja ylevämielinen, vaikutti häneen jalostuttavasi ja sai hänet luopumaan entisestä huikentelevaisuudesta lemmen-asioissa. Heidän varallisuutensa karttui myöskin päivä päivältä, ja muutaman vuoden perästä pidettiin Cortezia varsin varakkaana miehenä. Mutta Cortezin luonne oli kuin tulivuori. Hänen sydämensä pohjalla paloi salainen liekki, joka ainoastaan odotti sopivaa aikaa puhjetaksensa ulos tuosta tyveneltä näyttävästä pinnasta.

Ylempänä olemme kertoneet miten Juan de Grijalva tutkimusretkeltään Mexikossa lähetti ennakolta kotiin koko joukon kalleuksia laivassa, jota komentajana kuljetti aatelismies Alvarado. Tämä oli nyt laivoineen aarteineen saapunut Sant-Iagon satamaan. Ja hän tiesi kertoa kutkuttavia juttuja uudesta kultamaasta. Vasta nyt oli varsinainen Eldorado löydetty. Ja Alvarado voi todistaa tarinansa todeksi. Hänen tuomansa timantit, jalokivet ja kultaiset koristukset eivät antaneet epäilykselle sijaa. Kullanhimoiset miehet — ja semmoisiahan olivat melkein kaikki — syttyivät kuni kerrassaan palamaan, — palamaan tuonne Yukatan niemen toiselle puolelle, josta Alvaradon laiva oli tullut. Kuninkaan käskynhaltija itse päätti mitä kiireimmin toimittaa sinne uuden, pontevan retkikunnan, jonka tulisi valloittaa uusi maa ja ottaa sen äärettömät tavarat talteensa. Ken pantaisiin vain tämän suuren yrityksen etupäähän? Toinen espanjalainen hidalgo, aatelismies, toisensa perästä tarjoutui toimeen. Mutta Velasquez syystä pelkäsi että nämä, kun kaikki olisi loppuun toimitettu, irtautuisivat hänen vallastaan ja pitäisivät itse sekä aarteet että kunnian. Heidän tarjoumuksensa hyljättiin. Silloin ilmestyi maatilaltaan Fernando Cortez. Hän oli tunnettu rohkeana ja kekseliäänä miehenä, ja häntä näkyi suosivan onnen jumalatar. Hänen käytöksensä oli herttainen ja miellyttävä. Hän saattoi olla, kun niin vaadittiin, ihmeellisen lempeä ja anteeksi-antavainen, mutta myöskin viisas ja kylmä. Hänen tahtonsa oli terästä ja rautaa. Päättävissä kohdissa tiesi hän aina käyttää juuri sitä luonteensa puolta, jota tilaisuus vaati. Hän oli siten mies paikallaan, aivan omansa johtamaan ja taivuttamaan hurjaa, kullanhimoista seikkailijajoukkoa, pitämään kurissa lukuisaa parvea sankari-rosvoja, joiden tehtäväksi uuden Eldoradon valloittaminen uskottiin. Ja — mikä vieläkin oli vallan tärkeä seikka, jopa pääasianakin tässä kummallisten ristiriitain kultaisessa ajassa, jonka henki samassa hehkui keltaista kultaa ja Kristinuskon kunniaa, — Fernando Cortez oli yltiöpäisyyteen saakka jumalinen mies, joka ei sallinut millekkään muulle näkökohdalle sijaa, jos hänen uskontonsa kunniaa ja voittoa kysyttiin. Kristinuskon sankareina hänen retkikumppaninsakin ilmestyivät, vieläpä täydestä vakuutuksestakin ja sydämen innollisuudesta; mutta Cortezissa oli tämä into yltynyt intohimoksi, joka, kuten saamme nähdä, joskus oli pimentämäisillään hänen terävän järkensä kirkkauden. Hän oli, jos saamme käyttää niin pyhätöntä vertausta, jonkinmoinen kristillisen sankariuden Don Quixote, joka ristiretkiä haaveillen pitää viattomia indiaaneja saastuttavina saraseeneina, rauhallisesti pyöriviä tuulimyllyjä vimmatuina vihollisina. Mutta hän juuri oli mies, jota tarvittiin semmoiseen yritykseen kuin oli Mexikon valloitus. Ja Velasquez antoi ylipäällikkyyden Cortezille, jolla kaiken hyvän kukkuraksi oli puolisona hänen sukulaisensa ja jolta voi uskollisuutta odottaa. Ja Cortez suostui arvelematta ja ilolla. Ja siitä hetkestä lähtein antautuu hän tehtäväänsä sielunsa koko pontevuudella, pyhittää koko elämänsä yhden tarkoituksen saavuttamiseen, — pakanallisen Mexikon valloittamiseen, Jumalalle kunniaksi ja Espanjan kukkaron täyttymiseksi.

Marraskuussa v. 1518 alkoi hän Sant-Iagossa varustella laivastoa, jolla alku-osa retkestä tuohon kultaiseen luvattuun-maahan oli suoritettava. Ja varustustyöt etenivät kuni tuulessa.

Mutta mitäs ollakkaan! Taaskin oli Cortezille tapahtuva harmillinen vastus juuri lähdön hetkenä. Syrjäytetyt hidalgot, jotka kateudella katselivat hänen johtavaa asemaansa, pääsivät puhumaan Velasquezille pahaa valitusta päälliköstä, ja arkaluontoinen kuninkaan käskynhaltia rupesi epäilemään hänen uskollisuuttaan. Mutta Cortezkin sai hyvissä ajoin tiedon siitä, että hän oli joutunut huonoihin kirjoihin, ja eräänä aamuhetkenä tuotiin Velasquezille tuo odottamaton sanoma, että koko laivasto oli täysissä purjeissa. Käskynhaltia ajoi tuota pikaa, paraimmalla ratsullaan nelistäen, satamaan, lähimmät upseerinsa mukanansa. Hän tuli juuri paraiksi nähdäkseen miten laivat jo keikkuivat selvällä meren selällä. Huomatessaan rantaan saapuneet ratsastajat, astui Cortez aseellisilla miehillä varustettuun veneesen ja soudatti lähelle rantaa.

— Sillä tapaako nyt minun jätät? Varsin kohteliaat jäähyväiset! — huusi Velasquez.

— Suokaa anteeksi! — vastasi Cortez — aika rientää, ja joskus on asioita, jotka heti ovat pantavat toimeen. Onko teidän ylhäisyydellänne muuten mitään käskettävää? —

Ja Cortez heilahutti ylpeästi kättään jäähyväisiksi raivostuneelle käskynhaltialle, soudatti veneen takaisin amiraalilaivalleen, astui siihen ja purjehti pois.

Trinidad nimisessä kaupungissa, joka on saman Cuba-saaren etelärannalla, astui Cortez maalle, istutti lippunsa ja kutsutti vapaa-ehtoisia yhtymään sen alle, yltiöpäisen ylpeään yritykseen.

Ja joka päivä tulvaili hänen luokseen rohkeita miehiä, jotka eivät muuta etsineet kuin hurjia seikkailuja. Näiden joukossa oli sadan paikoille sotureja, jotka olivat olleet muassa Grijalvan retkellä ja siten jo tunsivat jotenkuten mitä tämmöinen yritys merkitsi. Täällä vielä koetti Velasquez riistää Cortezilta päällikkyyden. Käsky tuli hänen ala-komentajalleen Trinidadissa että Cortez oli vangittava. Tätä ei kuitenkaan paikkakunnan komentomies uskaltanut, sillä retken päällikön valta näytti jo liian uhkaavalta. Itse ei Cortez kumminkaan vielä arvellut voimaansa riittäväksi, jonka tähden hän Trinidadista purjehti Havanaan, läntisen Cuban pohjois-rannalla. Siellä hän taasen nostatti lippunsa ja uudisti kutsumuksensa asukkaille. Siellä suoritettiin myös lopulliset valmistukset, ja helmikuun 10 p:nä 1519 kokoontui laivat San-Antonio nimisen niemen edustalle, jossa Cortez astui maalle ja piti sotaväen-katselmuksen.

Laivoja oli yksitoista, vaikka kaikki joteskin pieniä. Suurin oli amiraalilaiva Capitana, 100 tonsin vetävä, kolme oli 70-80 tonsin vetävää, mutta loput avonaisia aluksia, karavelleja ja pieni sotapriki. Amiraalilaivalla oli Cortez itse ja kokenut merimies Antonio de Alaminos, joka ylipäällikkönä johti laivastoa ja joka ennen oli ollut muassa Colombon ja Grijalvan matkoilla. Laivaston merimiehistö nousi yhteen sataan henkilöön. Sotilaiden lukumäärä oli 553. Sitä paitse oli muassa 200 indiaania ja joku kymmenkunta indiaani-naisia. Sotilaista oli 45:lla pyssyt; loput olivat varustetut Toledo-sapeleilla ja peitseillä. Tykistössä oli 10 kanoonaa ja 4 n.s. falkonettiä eli pienempää tykkiä. Hevosväkeä oli 16 miestä ja ratsua. Tämän sotaväen jakasi Cortez 11:een lipulliseen. Laivojen lukumäärän mukaan pantiin kunkin lipullisen komentajaksi katteini, joka komensi maalla ja merellä. Nämä päälliköt olivat seuraavat: Juan Velasquez de Leon, käskynhaltian sukulainen, Alonso Hernandez de Portocarrero, Francisco de Montejo, Christoval d'Olid, Juan d'Escalente, Pedro d'Alvarado, Francisco de Moria, Francisco de Salzeda, Juan d'Escobar, Alfonso d'Avila ja Geinez de Nortez. Viimemainittu kuljetti sotaprikiä. Tykkiväen päällikkönä oli Fransisco d'Orezco, vallan kuuluisa tappelija. Itse komensi Cortez 11:tä lipullista, jota Capitana-laiva kuljetti ja jossa oli monta mainehikasta sotaherraa, m.m. Bernardo Diaz del Castillo, joka on kirjoittanut kertomuksen tästä merkillisestä retkestä, Diego d'Ordaz, Juan d'Escalente, Gonzales de Sandoval ja Pedro Alvaradon neljä veljestä. Amiraalilaivalla oli myöskin retkikunnan kaksi pappia: Juan Diaz ja Bartolomeo d'Olmeda.

Siten oli tämä retkikunta järjestetty, joka nyt lähti valloittamaan Anahuakin maata ja notkistamaan ikeen alle sen kansaa. Fernando Cortez oli siihen aikaan kolmenkymmenen kolmen vuoden vanha mies, siis uskaliaan sotapäällikön paraimmassa ijässä. Vasta-mainittu historian-kirjoittaja Diaz del Castillo kertoo häntä vähän yli keskikokoa olevaksi, kalpeakasvoiseksi mieheksi, jonka mustat silmät säkenöivät rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tämä hänen kirjavassa joukossaan vaikutti samalla kertaa kunnioitusta ja luottamusta. Esimerkillään ja pontevalla kaunopuheliaisuudellaan tiesi hän innostuttaa väkeänsä aivan verrattomiin urostöihin tappelun kestäessä.

Semmoinen oli Fernando Cortez.