ALKULAUSE.

Ken on nähnyt villieläimiä vain harvoin ja vilauksella metsässä, hänestä tuntuu varmaankin oudolta, että on olemassa sellaista, mitä saattaa nimittää metsänväen kouluksi, tai että opetuksella on osansa villieläinten elämässä. Kumminkin lienee varma, että kasvatuksella on ilmeinen merkityksensä korkeampien eläinten keskuudessa. Niiden tieto, miten yksinkertaista se onkin, on kumminkin tulos kolmesta tekijästä: vaistosta, opetuksesta ja kokemuksesta. Vaisto vain antaa alun; emon opetus kehittää ja täydentää vaistoa; ja kosketus ulkomaailmaan, äkillisine ja tuntemattomine vaaroilleen, päättää opetustyön.

Kirjoittaja on useita vuosia tarkannut eläimiä ja pannut muistiin havaintojaan saadakseen mikäli mahdollista selville, mikä näistä kolmesta on määräävä tekijä eläinten elämässä. Muutamia tuloksia näistä tutkimuksista on ennen julaislu kirjassa, jonka nimi on »Metsän koulu». Siinä on muutamia suoraan elämästä otettuja eläinkertomuksia ja lisäksi eräitä teorioja tutkielmien muodossa, joissa koetetaan selittää sitä, mitä kirjoittajan silmät ovat nähneet ja hänen omat korvansa kuulleet suuressa erämaassa eläinten keskuudessa.

Nuorison kirja ei ole sopiva paikka teorioille: sentähden ei sitä osaa kirjasta ole oteltu tähän. Tässä julaistaan vain eläinkertomukset, ja niistä lukija saattaa tehdä omat johtopäätöksensä vaiston ja opetuksen merkityksestä, jos hän tahtoo. Mutta siihen on toinen, parempi keino: tarkastele räystäspääskysiä siihen aikaan, jolloin nuoret linnut ensin jättävät kotinsa. Tai etsi variksen pesä ja katsele niiden näkemättä, miten emälinnut opettavat poikasiaan lentämään, tai seuraa kettua tai jotakin muuta villieläintä, kun se jättää pesänsä ja vie poikasensa ensi kerran tuntemattomien näkyjen, äänien ja hajujen maailmaan. Näin opit muutamien päivien havainnoista paremmin kuin koskaan mistään teorioista huomaamaan, mitä kasvatus merkitsee eläimille.

Nämä kertomukset koskevat eläinyksilöjä. Niiden tarkoituksena ei ole kuvata ryhmän tai lajin tapoja, sillä saman ryhmän eläimet ovat toistensa kaltaisia ainoastaan yleisin piirtein; harrastuksiltaan ja älyltään ne eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin saman luokan ihmiset, jos vain tarkastat niitä kyllin läheltä.

Tässä käytetyt, nimet ovat milicete-intianien kieltä. Tapaukset ovat kaikki omia näkemiäni, ja minä olen kirjoittanut ne muistiin jo metsässä, teltassani tai kanootissani, aivan semmoisina kuin ne näin.

Stamford, Conn., maaliskuulla 1903.

William J. Long.

Mitä metsävuohen kilin pitää tietää

Tuskin vieläkään ymmärrän, miten silmä saattoi ne keksiä, niin peräti hyvässä piilossa ne olivat. Astelin pienen puron vartta, ja sen lirinän houkuttelemana tulin ahtaaseen solaan suuren metsän sydämessä. Suuri kaatunut puu oli poikkiteloin polullani, siltana virran yli. No, sillat ovat ylimenoa varten, siitä ovat metsän pienimmätkin eläjät selvillä. Minä istahdin sammaltuneelle rungolle nähdäkseni, ketä naapurini saattoivat olla ja mitkä pikku jalat olivat kävelleet tätä valtatietä.

Tässä aivan vieressäni näen kynnen jälkiä lahossa kaarnassa. Vain karhu voi tehdä sellaisia syviä, suuria naarmuja. Ja kas vain, tuossa on sen jalan alta luiskahtaneen sammaleen sija. Mooween, mustakarhu, on uupumaton vaeltaja. Se leimaa merkeillään kuusipenikulmaisenkin vuorenkupeen yhtenä ainoana kesäpäivänä, jos vain sille ominainen laiskuus sattuu jättämään sen vähäksikin aikaa. Tuossa, toisella puolella, on hujan hajan pronssinvihreitä kuusenkävyn suomuja, sirpaleita Meekon, punaisen oravan, työpajasta, aivan kuin Meeko olisi ne sinne äkkiä huitaissut kullankarvaisesta esiliinastaan livistäessään katsomaan, kun Mooween meni ohi. Tuolla etäämpänä on vesikon merkki, selvä kuin päivä. Siihen on Cheokhes, vesikko, hetkiseksi istahtanut sammakkoaamiaisensa jälkeen. Ja tässä kannon juurella, johon kyynärpäälläni nojaan, kun istun hiljaa heilutellen jalkojani hitaasti juoksevan puron yllä, on pörröistä keltaista karvaa, joka kertoo minulle, että repolainen Eleemos, eli ovela poika, kuten ystäväni Simmo sitä nimittää, karttaa käpälien kastamista ja sentähden käyttää siltanaan kaatunutta puuta tai puron kiveä, kuten sen kaikki sukulaiset tekevät.

Aivan minua vastapäätä on toinen kaatunut puu pitkällään virran varrella siten, ettei miltään kuljeksivaa vesikkoa vaarallisempi eläin voisi käyttää sitä hyväkseen. Sen juuren alla, virrasta poispäin, on salainen, tilava pikku komero, jonka oviaukkoa peittää riippuvat juuriuutimet aivan kuin esirippu. »Mikä erinomainen pesänpaikka», ajattelin, »sillä sieltä ei mikään milloinkaan saattaisi löytää.» Aivan kuin todistaakseen ajatukseni vääräksi, satutti silloin harhaantunut auringonsäde paikkaan ja loi kirkkaita valotäpliä, jotka tanssivat ja karkeloivat kaatuneen rungon ja juuren alla. »Ihanaa!» huudahdin minä, kun valo sattui ruskeaan hiekkaan ja kirjaili sen valkeaksi ja keltaiseksi. Auringonsäde poistui taas, mutta näytti jättäneen jälkeensä kirkkautensa, sillä juuren alla pysyi hiekka yhä kullanruskeana, ja sieltä näkyi vieläkin valkoisia ja keltaisia täpliä. Kumarruin nähdäkseni paremmin; pistin käteni sisään — silloin ruskea hiekka muuttui äkkiä suloisen pehmoiseksi turkiksi. Valkean ja keltaisen väikkeen loivat kahden pikku kilin täplikkäät kyljet. Ne makasivat siinä säikähtyneinä aivan hiljaa, juuri niin kuin niiden emo oli ne poistuessaan piilottanut.

Ne olivat vasta muutaman vuorokauden vanhoja, kun minä ne löysin. Kumpikin oli synnyinpuvussaan, ja kummallakin, luulenpa, oli varmaan myös jonkinlainen taikaviitta yllään, sillä kun ne vain paneutuivat mihin hyvänsä makaamaan hiljaa, niin ne kävivät näkymättömiksi. Hieno kirjailu, joka muistutti valon ja varjon leikkiä lehvikössä, kätki nämä pikku oliot täydellisesti niin kauan kuin ne pysyttelivät hiljaa ja antoivat auringonsäteiden tanssia turkillaan. Niiden kauniit päät olisivat tarjonneet taiteilijalle erinomaisen aiheen, — niin hennot, suloiset ja hienosti väritetyt ne olivat. Ja niiden suurissa lempeissä silmissä asui kysyvä viattomuus, kun loit niihin katseesi. Tuo ilme koski suoraan sydämeesi ja sai sinut haluamaan noita kauniita luontokappaleita heti omiksesi. Tosiaankaan ei koko suuressa metsässä ole mitään, joka niin voimakkaasti valtaisi sydämesi kuin pienen metsävuohenkilin katse.

Ne olivat aluksi arat ja makasivat kylki kyljessä hituistakaan liikahtamatta. Kuuliaisuuden vaisto — jokaisen tähän maailmaan syntyneen eläimen ensimmäinen ja vahvin vaisto — sai ne tottelemaan emon käskyä pysyä paikallaan ja olla hiljaa, kunnes emo palaa. Vielä sittenkin, kun olin työntänyt syrjään juuriuutimen ja silmin näin ja käsin kosketin niitä, ne yhä pitivät päänsä maata vasten ikäänkuin yhä vieläkin tahtoen saada katsojan uskomaan, että ne olivat vain pala ruskeata maata ja että pilkut niiden välkkyvällä viitalla olivat vain kesäisen päivänpaisteen luomia täpliä.

Tunsin itseni tunkeilijaksi. Minun olisi pitänyt heti mennä matkaani ja jättää ne, mutta pikku oliot olivat aivan liian kauniit maatessaan siinä somassa vanhassa pesässä. Niiden lempeissä silmissä ilmeni vuorotellen pelkoa, ihmettelyä ja kyselyä, kun ne kääntyivät minuun. Meidän luonteeseemme kuuluu, että me emme saata nähdä mitään kaunista haluamatta lähestyä, nähdä ja katsella sitä ja päästä sen omistajaksi. Ja tässä oli sellaista kauneutta, jota harvoin tapaa. Vaikka olin kutsumaton vieras, en raskinut lähteä pois.

Käsi, joka kosketti pikku eläimiä, ei tuonut mukanaan vaaran tunnetta. Se etsi niiden samettikorvien takaa sen paikan, jota ne antavat naaraan kahnuttaa, se liikkui hyväilevästi sivellen niiden selkää pitkin lanteille saakka, se antoi kämmenpohjan varovasti kaartua niiden kostean kuonon alle: ne pistivät heti kielensä ulos, sillä kädessä tuntui lievä suolan maku. Äkkiä ne kohottivat päätään. Kaikki teeskentely oli nyt poissa. Ne olivat unohtaneet piiloutumisensa, ensimmäisen, mitä niille oli opetettu; ne kääntyivät ja suuntasivat suoraan silmiini suuren, viattoman, kysyvän katseensa. Se oli lumoavaa. Henkensä uhalla, jos tuli tarvis, puolustaisi sellaisia pikku olioita, kun on nähnyt niillä tuollaisen katseen.

Kun vihdoin olin kylläkseni niitä hyväillyt ja nousin, niin ne kohosivat vaappuville jaloilleen ja tulivat ulos majastaan. Emo oli käskenyt niitä pysymään paikoillaan. Mutta tässä oli toinen suuri, hyvä eläin, johon saattoi ilmeisesti vaaratta luottaa. »Ota vastaan lahjat, joita jumalat sinulle suovat», oli varmaan niiden pikku aivojen ajatus. Ja suolan maku niiden kielen päässä, kun ne olivat nuolleet kättäni, oli suloisinta, mitä ne siihen asti olivat oppineet tuntemaan. Kun käännyin pois, niin ne juoksivat jäljessäni vaikertelevasti äännähdellen saadakseen minut kääntymään takaisin. Kun pysähdyin, niin ne tulivat luokseni, painautuivat kylkeeni yksi kummallekin puolelleni, kohottivat päänsä silitettäväksi ja hyväiltäväksi.

Minulle, joka seisoin siinä aivan viehättyneenä ja ihmeissäni, olivat ne kuin onnistunut taulu, joka esittää äsken syntyneen ensimmäisiä vaikutteita maailmasta. Niiden korvat värähtelivät jo levottomasti metsävuohelle ominaisella tavalla ja heristyivät vaistomaisesti kuulemaan jokaista ääntä. Lehti risahti, oksa murtui, puron sävel muuttui, kun uiva risu patosi juoksun: vuohenkilin huomio jännittyi heti. Silmät, korvat, nenä tarkkasivat ilmiöitä. Sitten ne loivat hiljaa silmänsä minuun. »Tämä on ihmeellinen maailma. Tämä suuri metsä on täynnä musiikkia. Me tiedämme niin vähän; ole hyvä ja kerro meille kaikki tietosi siitä», sanoivat kauniit silmät, kun ne katsoivat minuun täynnä viattomuutta ja elämäniloa. Sitten kädet, jotka lepäsivät kummallakin pehmeällä kaulalla, siirtyivät hyväilevästi sivellen alas niiden korvallisilta ja tulivat niiden kostealle turvalle. Heti metsä ja sen musiikki hävisi; kysymykset katosivat niiden silmistä. Kieli työntyi ulos, ja kaikki tuntemattomat äänet unohtuivat uuteen tunnelmaan, kun ne alkoivat innokkaasti nuolla ihmisen kämmenpohjaa, jonka epätasainen pinta maistui kieleen niin ihmeelliseltä. Ne nuolivat vielä käsiäni, tungeksien sivuillani, kun jokin oksa kaukana takanamme risahti heikosti.

Oksan risahdus ilmaisee tarkoin kaiken, mitä metsässä tapahtuu. Kumma kyllä, ei ole kahta eläintä, jotka aivan samalla tavalla polkisivat oksan poikki, vaan jokainen antaa erilaisen varoittavan äänen. Karhun astunnan ryske, paitsi milloin se lähestyy otusta, on raskas ja huoleton. Kun hirven sorkka katkaisee oksan, niin se tukehuttaa äänen ennen kuin se ilmaisee tietoaan kuuluville. Jos oksa äännähtää metsävuohen alla sen kulkiessa metsän läpi, niin ääni on terävä, kimeä, herkkä; se tuo mieleen veteen putoavan sadepisaran pulpahduksen. Ja takanamme vastikään kuuluneen äänen suhteen ei voinut erehtyä. Pikku ystävieni emo oli tulossa.

Minä en olisi tahtonut säikyttää sitä ja niin menettää tästä hankkimaani luottamusta; siksipä juoksin takaisin pesälle ja pikku paaperot juoksivat kintereilläni. Ennen kuin olin puolitiessä, kuului taas terävä oksan narahdus; pensaikko alkoi yhtäkkiä ritistä, ja emo syöksyi esille hiljaa mää'ähtäen nähdessään kotinsa katoksen.

Huomattuaan minut se pysähtyi äkkiä, vavahteli kovasti, korvat työntyivät eteenpäin, kahden varoittavan sormen tavoin, ja sen silmissä oli sanoin kuvaamaton pelko, kun se näki vihollisen pienokaistensa vieressä silittämässä niiden viatonta kaulaa. Sen ruumis huojahti, joka lihas jännittyi ponnahdukseen; mutta jalat näyttivät aivan juurtuneen paikkaansa. Se palautti hiljaa tasapainonsa, ja silmät tuijottivat koko ajan minuun; se liikahti taapäin, kun vaaraa ennustava lemu tunkeutui sen sieraimiin. Mutta jalat pysyivät yhä maassa kiinni. Se ei voinut liikkua paikaltaan. Se ei saattanut uskoa silmiään. Kun minä siinä varroin tyynenä ja koetin saada katseeni puhumaan mahdollisimman ystävällistä kieltä, niin käreä kurkkuääni k-a-aa-h! k-a-a-a-h!, metsävuohen hätähuuto, rämähti kuin rummun pärinä kautta metsän, ja samalla emo laukkasi takaisin piiloonsa.

Tämän äänen kuullessaan pienokaiset hypähtivät kuin nuoli päinvastaisella suunnalla olevaan pensaikkoon. Mutta vieras paikka peloitti niitä; käreä huuto, joka rämisten kulki läpi säikähtyneiden salojen, sai ne sanomattoman kauhun valtaan. Samassa ne palasivat taas takaisin, painautuivat lähelleni ja rauhoittuivat kokonaan, kun käteni hivelivät hiljaa niiden kylkiä.

Ympärillämme, poissa näkyvistämme, laukkasi pelonvaltaama emo, kutsuen, kutsuen. Milloin se näytti päänsä, pelko syvällä silmissään, milloin riensi pois valkea lippunsa ylhäällä osoittamassa pienokaisille oikeaa tietä. Mutta nämä eivät kuunnelleet ensi hälyytystä. Niiden mielialassa oli kyllä tapahtunut ilmeinen muutos; niiden korvat väreilivät levottomasti, ja niiden silmät, jotka eivät vielä olleet kyllin tarkat mittaamaan välimatkoja ja keksimään emoa sen piilopaikasta, olivat täynnä outoa pelkoa, kun ne kysyen katsoivat minuun. Siitä huolimatta ne hälyytyksen jälkeenkin luottivat ystävällisyyteeni, jommoista ei koirien ajama ja pyssyjen vainoama emo-rukka ollut koskaan saanut kokea. Ne seisoivat paikoillaan, mihin niitä kehoitti viisaus, syvällisempi kuin emon kokemus, jääden sinne, missä tiesivät olevansa turvassa.

Minä johdin ne hitaasti takaisin piilopaikkaan, annoin niiden vielä nuolaista kättäni ja ohjasin ne hellästi juuriuutimen taakse. Kun ne tahtoivat tulla ulos, työnsin minä ne takaisin. »Pysykää siellä ja olkaa kuuliaiset emollenne! Pysykää siellä ja totelkaa emoanne!» kuiskasin niille. Ja vielä nyt puolittain uskon, että ne ymmärsivät, ei sanoja, vaan niiden takana piilevän tunteen, sillä ne jäivät hetken päästä paikoilleen ja katsoivat minuun suurin, kummastelevin silmin. Minä poistuin sitten näkyvistä, hyppäsin yli kaatuneen rungon eksyttääkseni ne jäljiltäni siltä varalta, että ne tulisivat ulos, menin puron poikki, ja hiivin pois näkyvistä pensaikkoon. Päästyäni näin pois äänen kuuluvilta kiiruhdin avoimelle paikalle vähän matkan päähän, minne kulorinteen puolipalaneet rungot näkyivät epäselvästi läpi metsän vihreyden, kiipesin, tähystelin ja vaihdoin paikkaa, kunnes lopulta voin nähdä kaatuneen puun, jonka juurien alla pikku viattomat ystäväni olivat piilossa.

Käheä hätähuuto oli vaiennut; metsässä oli taas kaikki hiljaista. Sitten pensaikko liikahti, ja minä näin vuohiemon hiipivän puron takaa, pysähtyvän, tähystelevän ja kuuntelevan. Se määkyi vienosti, juuriuudin työntyi syrjään, ja pienokaiset tulivat ulos. Kun emo näki ne, niin se kiiruhti juosten niitä kohden. Suuri ilo kuvastui sen siron ruumiin kaikissa piirteissä, kun se syöksähti niiden luo, painoi päänsä alas ja nuuski niitä hienolla kuonollaan päästä häntään, pitkin kylkiä ja lanteita, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat hänen omat pienokaisensa ja ettei niille ollut tehty mitään pahaa. Kaiken aikaa kilit painautuivat emon kylkeä vasten, kuten olivat hetki sitten tungeksineet minun kyljessäni, ja nostivat päänsä koskettaakseen kuonollaan emon sivuja ja kysyäkseen omalla tuhmalla tavallaan, mitä tämä kaikki merkitsi ja miksi emo oli juossut pois.

Sitten tuli ihmisen tuoksu uudelleen emon sieraimiin, ja sen valtasi äkkiä tunne, että oli kerrassaan välttämätöntä opettaa pienokaisille äsken laiminlyöty toinen läksy, ennenkuin uusi vaara ne yllättäisi. Se juoksi suuressa kaaressa, ja käheä k-a-a-a-h! k-a-a-a-h! rämisi taas läpi metsän. Sen häntä oli suorana pystyssä, valkoinen lippu oli kuin vilkkumajakka, kun se laukkasi matkaansa. Kilit seisoivat hetken hämillään, vavisten uudesta yllätyksestä. Sitten niidenkin lippu lennähti ylös, ja hoikilla säärillään ne ponnistivat läpi metsän ryteikön ja yli kuoppaisen maan seuraten uljaasti johtajaansa. Ja katsellessani tätä piilopaikastani minä tunsin epämääräistä mielipahaa siitä, että ne eivät enää koskaan olisi minun, ei hetkeäkään. Näin ainoastaan pensaikon mutkailevat väreet ja siellä täällä vilahduksen pienestä valkeasta lipusta. Niin ne menivät mäkeä ylös, pois näkyvistäni.

Ensiksi, makaa hiljaa; ja toiseksi, seuraa valkoista lippua. Kun tämän kerran jälkeen taas näin ne, ei emon tarvinnut hätähuudolla muistuttaa niitä näistä kahdesta asiasta, jotka jokaisen kilin täytyy tietää voidakseen elää ja kasvaa isoksi suurissa metsissä.

Öinen huuto

Tämä on loppu kertomukseen pienistä kileistä, jotka löysin sammaleisen kummun alta puronvarrelta. Kerron juuri sen, mitä näin. Niitä oli kaksi, kuten muistanet, ja vaikka ne ensi silmäyksellä näyttivät aivan yhtäläisiltä, niin huomasin pian, että on aivan yhtä suuri ero kilien koin ihmistenkin välillä. Silmät, kuono, ruumiinmuoto, luonne, — kaikkien näiden suhteen ne erosivat toisistaan yhtä paljon kuin vertauksen viisaat ja tyhmät neitsyeet. Toinen niistäkin oli viisas, toinen perin tyhmä. Toinen oli tottelevainen ja oppivainen; se ei koskaan unohtanut toista läksyään, seurata valkoista lippua. Toinen taas seurasi heti alun pitäen vain omaa älytöntä päätään ja jalkojaan, ja tajusi vasta liian myöhään, että tottelevaisuus merkitsee elämää. Olenpa varma, että se siihen asti, kunnes karhu keksi sen, ajatteli omalla tuhmalla tavallaan, että tottelevaisuus on vain raukkoja ja tietämättömiä varten, ja että kuri on pelkkää omavaltaisuutta, johon kaikki salojen emot ovat ryhtyneet, estääkseen pikku villieläimiä tekemästä miten ne haluavat.

Vanha viisas emo vei kummankin toiseen paikkaan, kun se huomasi, että minä olin ne löytänyt, ja kätki ne syvemmälle salon piiloihin lähemmäksi lampea, mistä se saattoi pikemmin tulla niiden luokse omilta laidunmaillaan. T-m-n edellä kerrotun ihmeellisen kohtaamisen jälkeen minä joka päivä aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin emovuohet ovat laiduntelemassa purojen varsilla, kuljin pitkin laaksoa siinä toivossa, että taas löytäisin nuo poikaset ja voittaisin uudelleen niiden luottamuksen. Mutta ne eivät olleet siellä. Sen sijaan aloin tarkata erästä vesikkoperhettä, joka asusti kolossa erään juuren alla, ja suurta pöllöä, joka aina nukkui samassa puussa. Eräänä päivänä, kun muuan peltokanaparvi oli viekoitellut minut pois villistä marjapensaikosta viileään, vihreään saarentoon keskellä palanutta aluetta, yllätin äkkiarvaamatta metsävuohen kileineen, jotka kaikki makasivat kaatuneen puunlatvan alla ja nukkumalla viettivät helteistä sydänpäivää.

Ne eivät huomanneet minua, mutta säikähtivät pahanpäiväisesti, kun oksa, jolla seisoin tähystelemässä peltokanojani, katkesi allani ja minä pudota retkahdin suurella rytinällä kaatuneen puun juurelle. Sieltä näin hyvin, jota vastoin minua tuskin saattoi huomata edes itse Kookooskoos, suuri sarvipöllö. Heti ensi risahduksesta ne kaikki hypähtivät ylös, kuten tonttu rasiastaan, kun sen vieteriin kosketaan. Emo nosti heti valkean lippunsa — jonka virkaa tekee sen oivan hännän lumivalkea alapuoli, ja joka on kuin vilkkumajakka sekä päivällä että yöllä — ja kiiti matkaan kärähyttäen ilmaan k-a-a-a-h hätähuutonsa. Toinen pienokaisista seurasi sitä heti paikalla askel askeleelta, oma pieni valkea lippu nostettuna merkiksi mahdolliselle jäljessä kulkijalle. Mutta toinen kili, se juoksi vain omaa tietään, pysähtyi, tuijotti, puhalteli ja polki maata hennolla jalallaan, -ilmeessään hullunkurinen sekoitus uteliaisuutta ja uhmaa. Emo sai palata kaarrellen kahdesti takaisin, ennenkuin se vihdoin vastahakoisesti seurasi. Joka kerta kun emo hiipi takaisin, sen häntä oli alhaalla ja lipatti levottomasti. Kun tämän näet, niin voit olla varma siitä, että tuoksu sinusta on tuonut metsän halki varoittavan tiedon metsävuohen herkkiin sieraimiin. Mutta kun se taas ponnahti pois, oli valkea lippu suorana koholla, vilkkuen aivan tyhmän kilin nenän edessä ja selittäen sille yhtä selvästi kuin konsanaan mikään puhekieli, mitä merkkiä sen tuli seurata, jos mieli välttää vaaraa ja säästyä katkaisemasta jalkojaan sotkuisessa pensaikossa.

Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin, kun monesti olin tarkannut noita kilejä, tulin täysin oivaltamaan, miten suuriarvoinen tuo merkinanto on. Ken seuraa säikähtynyttä metsävuohta ja näkee tai kuulee sen hyppien laukkaavan huimaa vauhtia yli kallionlohkareiden, kaatuneiden puiden ja sotkuisten pensaikkojen, kohoavan äkkiä tuulenkaatamalle rungolle ja putoavan toiselle puolen sen tietämättä ensinkään edeltäkäsin, mitä siellä on vastassa, kiitävän kuin nuoli maalla, missä sinun täytyy liikkua hitaasti kuin etana, jotta et taittaisi jalkojasi tai nyrjähyttäisi nilkkaasi, — hän kysyy ihmetellen itseltään saamatta vastausta, miten mikään metsävuohi voi elää puoltakaan vuotta metsän erämaassa murskaamatta jalkojaan. Ja jos tapaat metsävuohen yöllä ja kuulet sen mennä rytistävän tiehensä pimeässä samaa huimaa vauhtia läpi tiheän ryteikön, vieläpä kenties paikkojen, joiden läpi sinä vasta tarkan tutkistelun jälkeen voit päivänvalossa selvitä, silloin vasta huomaat, että ihmeellisin kohta metsävuohen elimistössä ei ole sen tarkat silmät tai korvat, eikä sen hieno hajuaisti, joka on sata kertaa herkempi kuin mikään ilmapuntari, vaan sen huomaamatta jääneet jalat, joissa näyttää olevan silmät ja hermot vieläpä aivotkin ahdettuina kovaan kuoreen, sen sijaan, että ne olisivat pelkkää tunnotonta ainesta, kuten ulkoapäin katsoen luulisi.

Katso emoa tuolla, kun se kiitää eteenpäin ja kehoittelee huoletonta pienokaistaan seuraamaan itseään. Se ajattelee yksinomaan kiliään; ja nyt näet, että sen jalat saavat pitää huolta itse itsestään. Kun se nousee yli suuren tuulenkaataman puun, niin ne riippuvat velttoina nivelissään, kuten kädestä vedetty hansikas, mutta sittenkin ne näyttävät vartoavan ja tarkkaavan. Sorkka hipaisee oksaa; salamana se ojentuu ja putoo; tuskin se on koskettanut tuota estettä, kun se jo tietää, onko syytä höllentää vai pingoittaa, kohota vai pudota sitä vasten. Juuri ennen kuin se koskettaa maata alas tullessaan, katso, ihmeelliset takasorkat kiepsahtavat edelle, tunnustelevat pohjaa hipaisullaan ja jännittyvät hetkeksi, niin lyhyeksi, ettei silmä eroita, ponnahtaakseen alustaltaan, olkoon se sitten kivilohkare, laho puu tai myöden antava sammal, uuteen loikkaukseen. Etujalat ovat seuranneet nopeita silmiä edellä ja ampuneet suoraan ja varmasti tähtäämäänsä paikkaan, mutta takasorkkien täytyy itse löytää sijansa, ja melkein ennenkuin ne tapaavatkaan pohjan, pitää niiden olla taas valmiina jännittyneiden lihasten sysäykseen.

Ainoastaan kerran olen tavannut kilin, jonka jalka oli kouluuntumattomana katkennut, ja kerran kuulin, että haavoitettu uros, jota koirat olivat ajaneet, oli kaatuen taittanut jalkansa siitä enää nousematta. Tuollaiset ovat harvinaisia tapauksia. Kumma, ettei niin käy jok'ikiselle metsävuohelle, jota pelko ajaa läpi erämaan metsien.

Ja tässä on toinen syy, miksi kilin täytyy oppia tottelemaan viisaampaa päätä kuin sen oma pää on. Siksi kunnes kilin pikku jalat ovat harjaantuneet, täytyy emon valita sille tie; ja viisas kili hyppää suoraan emon jälkiin. Tämä selittää, miksi metsävuohet, täysikasvuisetkin usein kulkevat jonossa; toisinaan puolisen tusinaa niitä seuraa viisasta johtajaa, astuu sen jälkiin jättäen näin ainoastaan yhdet jäljet. Osaksi tämä ehkä johtuu siitä, että ne tahtovat pettää vanhaa vihollistaan, sutta, ja uutta vainoojaa, ihmistä, ja sen vuoksi piilottavat hennomman jäljet suuren uroksen sorkanjälkiin; mutta joka tapauksessa se näkyy olevan vanha tapa, joka juurrutetaan nuoriin kileihin jo silloin kun niitä opetetaan seuraamaan lippua.

Toisen löytöni jälkeen minulla oli tapana iltapäivisin mennä järvelle, lähelle kilien piilopaikkaa ja odottaa kanootissani, että emo tulisi esiin ja ilmaisisi minulle, minne se oli jättänyt pienokaisensa. Kilit varttuivat ja lihosivat, mutta emo kuihtui imettämisestä, niin että se näytti vallan nälkiintyneeltä. Odottaessani kanootissani saatoin monesti kuulla pensaikon rytisevän, kun se juosta hyrrytti suoraan alas lammelle melkein huolettomasti, ja sitten näin sen pujahtavan esiin vettä reunustavan pensasverhon lomasta. Pikaisella silmäyksellä tai ilmaa nuuskaisemalla se tutki, oliko ranta selvä, että saattoi hypähtää liljapatjalle. Toisinaan kanootti oli selvästi näkyvissä, mutta se ei huomannut, kun se nyhti meheviä silmuja ja varsia ja nieleksi niitä kuin nälkäinen susi suurella ruokahalulla. Silloin minä meloin rantaan ja lähdin sen tulomatkalla jättämien jälkien suuntaan tarkkaan etsimään kilejä.

Ainoastaan kaksi tai kolme kertaa onnistuin ne löytämään. Poikaset olivat jo villiintyneet; ne olivat unohtaneet koko meidän ensi tapaamisemme, ja kun minä näyttäydyin tai jos oksa murtui liian lähellä niitä, niin ne sujahtivat nuolena pensaikkoon. Toinen juoksi aina suoraan tiehensä, valkea lippu koholla; se muisti opetuksen. Mutta toinen meni mutkitellen, pysähtyi joka käänteessä katsomaan taakseen ja tutkimaan minua silmin ja korvin.

Tuollainen tottelemattomuus saattoi loppua vain yhdellä tavalla. Näin sen kyllin selvästi eräänä iltapäivänä, jolloin pikku veikon tarina olisi loppunut lyhyeen väijyvän Upweekisin, kuloseutujen tumman ilveksen käpälän iskusta, jos minä olisin ollut tavallinen metsänkävijä. Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulin yli harjun matkalla lammelle pitkin metsävuohenpolkua, ja loin katseeni alas pitkään, kapeaan laaksoon, jossa kasvoi reheviä marjaisia pensaita ja siellä täällä törrötti tulenkärventämä puu, ikäänkuin lisäämässä paikan autiutta.

Aivan minun alapuolellani söi ahmiva metsävuohi; ainoastaan takaruumis näkyi pensaikosta. Katselin sitä hetken, sitten kumarruin ja aloin nelinkontan ryömiä sitä kohden, nähdäkseni kuinka lähelle pääsisin ja mitä uutta saisin oppia. Mutta jo ensi liikahduksella (siihen asti olin seisonut liikkumattomana kuin kanto harjulla) kili, joka nähtävästi oli koko ajan vahtinut minua piilopaikastaan, juoksi esiin ja päästi ilmoille terävän varoittavan vihellyksen. Emo kohotti päänsä ja katsoi suoraan minuun aivan kuin se olisi ymmärtänyt merkinannosta enemmän kuin minä olin luullut mahdolliseksi. Ei se epäröinyt eikä etsinyt hetkeäkään. Sen silmät suuntautuivat suoraan minuun, aivan kuin kilin huuto olisi sanonut: »Äiti, takanasi, polulla toisen harmaan kallion luona!» Sitten se ponnahti pois kuin vieterin viskaamana yli juurien ja kallioiden, ja kiiti vastapäiselle kunnaalle korskuen käheästi joka askelella. Valpas kili seurasi laukaten kerrassaan loistavalla tavalla.

Emon ensimmäisen hälyytyskorskahduksen kuuluessa pensaikko rasahti lähellä emon syömäpaikkaa ja toinen kili juoksi näkyviin. Tunsin sen heti — se oli se tomppeli-kili — ja tiesin myös, että se oli vitkastellut liian kauan voidakseen enää lähteä seuraamaan lippua. Nyt se oli hämmennyksissä, säikähdyksissä, vallan tolaltaan. Se kiiti nuolena ylös metsävuohenpolkua, mutta väärään suuntaan, suoraan minua kohti, ja ehti jo kahden hypähdyksen matkan päähän ennenkuin se huomasi ihmisen, joka ryömi polvillaan sen edessä ja levollisesti piti sitä silmällä.

Kun se näki tuon oudon ilmiön, niin se pysähtyi paikalla ja näytti minusta kutistuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Sitten se vetäytyi kyljittäin suuren kannon luo, piilottautui juurien sekaan ja seisoi hiljaa kuin pölkky, — kaunis viattomuuden ja uteliaisuuden kuva, kehyksenä kuusenkannon karkeat, ruskeat juuret. Piilottautumisen ja hiljaapysymisen taidon se oli ensinnä oppinut. Mutta toisen taitonsa, jota se nyt juuri olisi eniten tarvinnut, se oli aivan kokonaan unohtanut.

Viisi minuuttia me katsoimme siinä toisiamme silmää räpäyttämättä. Sitten sen ensimmäinenkin taito unohtui. Se hiipi kyljittäin taas polulle, astui minua kohti kaksi vaappuvaa, lyhyttä askelta ja polki somasti vasemmalla etujalallaan. Se oli nuori uros, joka osasi tuon polkemistempun ilman opetusta. Se on ikivanha keino saada toinen liikkumaan, saattaa hänet melulla ja uhkaavalla liikkeellä näyttämään, mikä olet miehiäsi ja mitä tuumia haudot. Mutta kun ihminen ei sittenkään liikahtanut, niin kili säikähti omaa rohkeuttaan ja luikki pakoon pitkin polkua. Kaukaa vastakkaiselta kummulta kuulin emon kutsuvan sitä. Mutta se ei ottanut kutsua varteen, se tahtoi omin neuvoin päästä asioista perille. Siinä se taas oli polulla ja tarkasteli minua. Minä otin nenäliinani ja huiskutin hiljaa; silloinpa se juoksi takaisin katsomaan tätä kummaa, pysähtyen vähän väliä tarkastelemaan ja polkien pikku jalallaan näyttääkseen minulle, ettei se ollut pelkuri.

»Pikku tomppeli, minä pidän sinusta», minä ajattelin», sillä se voitti minun sydämeni puolelleen, kun se siinä seisoi ja katseli lempeillä silmillään ja polki pikku jalallaan. »Mutta», ajattelut edelleen, »miten olisi sinun jo nyt käynyt, jos karhu tai ilves olisi nostanut päänsä yli harjanteen? Ensi kuussa jo loppuu rauhoitusaika; silloin tulee tähän metsään metsästäjiä ja niistä muutamat jättävät sydämensä kotiin vaimojensa ja lastensa luo. Sinä et voi luottaa heihin, usko minua, pikku rukka. Emosi on oikeassa, sinä et voi heihin luottaa.»

Ilta oli jo pitkällä. Emon ääni kaikui yhä tuskaisempana ja vaativampana yli pimenevän vuorenrinteen. »Ehkäpä», ajattelin, sillä tunsin äkkiä piston omassatunnossani, »ehkä tein sinulle väärin, pikku veikko, kun annoin sinun tuntea suolan makua silloin ja opetin sinua luottamaan olioihin, joita tapaat erämaassa.» Niin käy useinkin, kun menemme sekaantumaan luonto-emon asioihin, sillä hänellä on omat syynsä järjestää asiat niin kuin ne ovat järjestetyt. »Mutta ei! Teitä oli silloin kaksi siellä pesässä, toinen, — joka nyt on tuolla emonsa kanssa, missä sinunkin pitäisi olla —, se tietää, että vanhat lait ovat paremmat kuin uudet ajatukset, varsinkin uudet ajatukset tyhmän nuorukaisen päässä. Sinä olet aivan väärässä, pikku tomppeli, huolimatta somasta uteliaisuudestasi ja pikku jalkasi sirosta poljennasta, joka valtaa kokonaan sydämeni. Ehkä minä olen syyllinen sittenkin; joka tapauksessa opetan sinua nyt paremmin.»

Näin ajatellessani otin suuren kiven ja viskasin sen alas pitkin kallion rinnettä niin että jyskyi ja kolisi, suoraan sitä kohti. Sen pöyhkeys meni kuin puhallettu. Sen lippu kohosi ylös, ja se laukkasi tiehensä yli puunrunkojen ja kallioiden pitkin vuoren kuvetta. Kohta senjälkeen kuulin, miten emo juoksi suuressa kaaressa, kunnes hajuaistinsa avulla löysi sen ja vei pois vaaralliselta alueelta.

Se, joka elää muutamia viikkoja erämaassa ja pitää auki silmänsä ja korvansa, huomaa pian elävänsä keskellä lakia ja järjestystä, vaikka näyttää sillä kuin sokea sattuma siellä vallitsisi. Ja tämä järjestys on paljon vanhempi kuin se, johon hän itse on tottunut, eikä siihen ole hyvä sekaantua. Mieleni oli levoton kun nyt kuljin pitkin metsävuohenpolkua hiljaisessa hämärässä, eikä minun mielihaikeani vähentynyt, kun keksin eräällä puunrungolla, noin neljänkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä kili ensinnä oli näyttäytynyt, suuren ilveksen jäljet ja paljon metsävuohenkilin karvoja ja luunsiruja, jotka kertoivat selvin sanoin, mitä ilves oli syönyt keskiyönateriakseen.

Alhaalla, saman metsävuohenpolun alemmassa päässä, missä se päättyi lampeen, josta villieläimet tavallisesti joivat, oli pieni puro. Tämän puron suun kohdalla oli lammessa, kallioiden keskellä, syvä kohta, ja siinä eli muutama suuri taimen. Siellä olin eräänä iltana noin pari viikkoa myöhemmin ja koettelin pyytää noita suuria taimenia seuraavaksi aamiaisekseni.

Ne olivat viisaita kaloja. Ei tarvinnut yrittääkään onkia niitä päivällä. Ne tunsivat kaikki minun perhoseni; ne osasivat erottaa uuden jenny-lindin vanhasta kimalaisesta jo ennen kuin perho kosketti vettä ja näyttivät tietävän täydellisesti sekä vaiston että kokemuksen avulla, että se kaikki oli petkutusta. Sitä paitsi oli vesi lämmintä; taimenet pysyttäytyivät hiljaa eivätkä halunneet nousta. Yön tultua oli kuitenkin toisin. Jotkut taimenet lähtivät silloin syvänteestä ja viillettelivät pitkin rantoja matalassa vedessä nähdäkseen, mitä herkkupaloja pimeä saattoi tarjota, yöperhosiako vai jonkin kurnuttavan sammakon tai unisen karpin. Jos silloin sytytit nuotion rannalle ja heitit ongen valojuovaan, syöttinä valkosiipiperhonen, niin saatoit väliin saada suuren taimenen.

Se oli viehättävää urheilua aina, nousipa taimenia tai ei. Siinä piti kalastaa korvillaan ja pitää enin osa älyä käsissään, valmiina äkkiä vetämään, jos hetki tuli, vaikkapa vasta tuntia myöhemmin kuin onki oli heitetty. Monesti et näe kalaasi ensinkään, kuulet vain rajun molskahduksen kun se sukeltaa syvyyteen perhoinesi. Toisinaan taas, kun tuollaisen sukelluksen huomatessasi äkkiä nykäiset, nousee perhosi tyhjänä tai takertuu pohjarisuun; ja etäämpänä, missä valojuovan reunaväreet häipyvät pimeään, saatat silloin nähdä terävän aaltokeilan kiitävän pois. Se kertoo sinulle, että taimenesi olikin vain myskimajava. Se uiskentelee hiljaa vedenkalvossa, mutta nähdessään sinut ja nuotiosi se saattaa läimähyttää hännällään veteen ja saada sinut hypähtämään. Sillä tavoin myskimajava yön pimeässä pääsee selville sinusta, mikä olet ja mitä aiot tehdä.

Koko ajan kun kalastat, on suuri pimeä metsä ympärilläsi hiljaa ja kuuntelee. Ilma on täynnä ääniä ja tuoksuja, jotka pääsevät valloilleen vasta yöllä, jolloin ilma on kasteinen. Oudot huudot, kutsuvat äänet ja kirkaisut kuuluvat pitkin mäenrinteitä, ne sukeltautuvat esiin vedestä, tipahtelevat alas ilmasta yläpuoleltasi, ne saavat sinut ihmetellen kysymään, mitä metsänväkeä onkaan ulkona näin myöhään ja mitä se puuhaa. On hyvä kalastaa yöllä, yhtä hyvä kuin päivälläkin, sillä aina menet kotiin sydän ja pää täynnä, vaikkapa vasu olisikin tyhjä.

Seisoin hyvin hiljaa nuotioni ääressä ja varroin suurta taimenta, joka vasta oli tarttunut perhooni ja päästänyt sen irti epäluuloisena. Silloin kuulin äkkiä varovaista kahinaa takaani pensaikosta. Käännyin heti ja näin kaksi suurta kiiluvaa täplää pimeässä; ne olivat metsävuohen silmät. Sitten kuului pikainen rasahdus, ja alempana kiilui kaksi muuta kekälettä, jotka säkenöivät ja välkkyivät ihmeellisin värein, ja sitten niitä ilmestyi vielä kaksi. Silloin tiesin, että siellä oli metsävuohi ja sen kaksi kiliä. Ne olivat juomamatkalla ja seisoivat nyt kuin lumotut ihmettelemässä valoa ja sen luomia tummia varjoja, jotka tanssivat ja kiitivät kohti metsän villieläimiä aivan kuin säikyttääkseen niitä, mutta hyppäsivätkin vain niiden yli ja taas takaisin, ikäänkuin kutsuen niitä ottamaan osaa tuohon äänettömään leikkiin. Paneuduin hiljaa polvilleni nuotioni viereen ja sysäsin siihen suuren koivuntuohikierukan, joka heti leimahti kirkkaasti palamaan valaisten koko ympäröivän metsän. Tuolla kuusen alla, missä hetki sitten oli ollut pelkkä synkkä varjo, seisoi emo silmät kiiluvina valoa ihmetellen; milloin se tuijotti silmää räpäyttämättä tuleen, milloin liikahti levottomasti ja pärskähytti kysyvän puhalluksen, kun varjot kiitivät tanssimaan sen poikasten kanssa, jotka seisoivat ihan emon takana, yksi kummallakin puolella.

Tätä kesti vain hetken. Sitten toinen kili — minä tunsin sen tomppelin tulen valossakin kuonosta ja vaaleapilkkuisesta synnyinpuvusta — tuli suoraan minua kohti, pysähtyi kiiluvin silmin töllistelemään loimuavaa tulta ja polki pikku jalallaan varjoille näyttääkseen, että se ei niitä pelännyt.

Emo kutsui sitä hätäillen, mutta se tuli yhä lähemmäksi, polkien somasti jalallaan. Emon levottomuus kasvoi. Se juoksi edestakaisin puoliympyrässä, varoitti, kutsui ja mäkätti. Kun kili sitten tuli emon ja tulen väliin ja sen pieni varjo kasvoi aina mäenrinteelle saakka, missä emo jo oli, ja kun emo näki kuinka kaukana kili oli siitä ja kuinka lähellä tulta, silloin emo äkkiä pääsi tulen lumoista ja käreä k-a-a-a-h! k-a-a-a-h! huuto raikui läpi metsän kuin revolverin laukaus. Samalla se kiiti tiehensä, ja valkea lippu välkkyi kuin aallon harja yössä oppaana pienokaisille.

Toinen kili seurasi sitä heti, mutta tyhmyrikili vain vilkaisi sivulleen nähdäkseen minne emo oli mennyt ja tuli sitten valoa kohti, tuijotti ja polki jalkaa typerästi ihmetellen.

Minä katselin sitä vähän aikaa ja ihailin sen kauneutta, sen sulavia liikkeitä, sen pehmoisia korvia, joiden ympärillä näkyi kirkas vaalea soikio, ja sen ihmeellisiä silmiä, jotka kimaltelivat kuin tulen hehkuttamat sateenkaaret. Kaukana takanapäin emo huudellen juoksenteli edestakaisin mäen rinnettä. Yhtäkkiä ääni muuttui, siihen tuli vaaraa tietävä sävy; ja taas kuulin, kuinka se kutsui seuraamaan ja kuinka pensas rasahti kun emo viilletti ohi. Muistin ilveksen ja sen edellä kerrotun surullisen pikku tarinan, jonka olin lukenut kaatuneen puun rungosta. Arvelin, että nopeimmin voisin pelastaa tuon nuoren vuohenhoukkion, jos potkaisisin nuotioni hajalle ja menisin sitä kohti. Kun nyt ihmetuli hävisi pimeyteen ja ihmisen tuoksu tuli sen sieraimiin lammen hengähdyksen mukana, silloin pikku kili kiiti pois, mutta voi, suoraan pitkin metsävuohen polkua, kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, jota emo juuri oli lähtenyt.

Viisi minuuttia myöhemmin kuulin emon kutsunnan, outo sävy äänessä, siltä taholta, minne kili oli mennyt, ja läksin varovasti metsävuohenpolkua pitkin tiedustelumatkalle. Harjun huipulla, mistä polku laski alas pimeään kapeaan laaksoon ja missä polun kummallakin puolen oli tiheä pensaikko, kuulin kilin vastaavan emolleen minun alapuoleltani suurten puiden keskeltä ja ymmärsin heti, että jotakin oli tapahtunut. Valittava hätähuuto kuului lakkaamatta synkän kuusikon pimennosta. Emo juoksi sen ympäri kaaritellen ja kutsui sitä tulemaan luokseen, mutta kili pysyi paikallaan ja selitti, ettei se voinut tulla ja että emon oli tultava sen luokse. Siten huudot kulkivat edestakaisin kuuntelevassa yössä: — huu-uh, »tule tänne!» bla-a-a, blr-r-t, »en voi, tule sinä tänne!» ka-a-a-h! ka-a-a-h! — »vaara, mukaan», — ja sitten ryske pensaikosta, kun emo kiiti pois toisen kilin seuraamana. Sen oli pakko pelastaa edes toinen kilinsä, kun toinen oli jätettävä saaliiksi yön rosvoille.

Oli kylläkin selvää, mitä oli tapahtunut. Erämaan äänillä on kaikilla merkityksensä, kun vain osaa ne tulkita. Kun itsepäinen kili oli juossut läpi pimeän metsän, olivat sen harjaantumattomat jalat sattuneet harhaan eivätkä osuneetkaan oikeaan asemapaikkaan, ja niin se nyt makasi jonkin suuren tuulenkaataman puun alla jalka poikki varoittavana todistuksena emon toisesta opetuksesta, jota se oli niin kauan laiminlyönyt.

Minä hiivin hiljaa sitä kohden tunnustellen pimeässä tietä puiden lomitse ja vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan kilin ääntä osatakseni suunnan. Äkkiä raskas kahina kiiri mäkeä alas ja meni ohitseni aivan vierestäni. Jokin, joka ehkä oli askelten töminää, raskasta, vaikka melkein äänetöntä eteenpäin työntymistä, jommoista vain yksi ainoa eläin metsässä saa aikaan, tai ehkä jokin outo tuoksu kosteassa ilmassa ilmaisi minulle heti, että tarkemmat korvat kuin minun olivat kuulleet huudon, että Mooween, karhu, oli jättänyt mustikkamaansa ja lähtenyt ajamaan tottelematonta metsäkiliä, jonka se kuulemansa perusteella tiesi nyt pimeässä joutuneen erilleen vartioivasta emosta.

Minä palasin takaisin polulle ääneti — vaikka Mooween ei kuule eikä huomaa mitään, jos sillä on saalis edessään — juoksin kanootilleni noutamaan pyssyäni. Tavallisissa oloissa karhu on arka kuin jänis, mutta minä en ollut koskaan ennen tavannut sitä näin myöhään yöllä enkä tiennyt miten se menettelisi, jos ottaisin siltä sen saaliin. Riippuu muuten paljon siitä, millä mielellä eläintä lähestyy. Jos sen tekee arasti, epäröiden, niin eläin sen tietää; jos taas lähestyy nopeasti, ääneti ja päättävästi, pyssynperä lujasti puristettuna olkaa vasten, hana vireessä ja etusormi keveästi liipaisimella, niin eläin tietää senkin, saat olla varma siitä. Joka tapauksessa ne ainakin menettelevät niin kuin ne tietäisivät, ja voit huoletta seurata sitä sääntöä, että millä mielellä hyvänsä oletkin, peloissasi, epäröivänä tai rohkean päättäväisenä, niin suuri ja vaarallinenkin eläin oivaltaa sen heti ja omaksuu vastakkaisen tunteen oman toimintansa ohjeeksi. Tämän olen erämaassa tullut monesti kokemaan. Kerran tapasin karhun kapealla polulla — mutta siitä kerrottakoon vasta toiste.

Huudot olivat vaienneet, metsä oli aivan äänetön ja pilkko pimeä, kun tulin takaisin. Kävelin niin nopeaan kuin suinkin, huolettomasti ja varomatta mitään, sillä millaisen melun saisinkin aikaan, luulisi karhu sitä joka tapauksessa epätoivoisen emon nostamaksi. Niin tulin siihen paikkaan, mistä olin kääntynyt takaisin. Siitä menin varovasti edelleen, suunnanmäärääjänä eräs suuri harjulla oleva puu, joka erottautui taivasta vasten, käyden yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes juuri erään suuren tuulenkaataman puun lähellä oksa murtui jalkani alla. Vastaukseksi siihen kuului puun toiselta puolelta mörähdys ja loikkaus — ja karhu ryntäsi ryskyen mäkeä ylös kantaen jotakin, jonka selvästi kuuli kahahtelevan ja laahaavan pensaikossa, kunnes ääni vaimeni heikoksi kaukaiseksi töminäksi ja metsässä oli taas hiljaista.

Koko pitkän yön kuulin telttaani järven poukaman toiselle puolen, miten emo aika-ajoin huuteli. Se tuntui juoksentelevan edestakaisin pitkin harjua niillä paikoin, missä murhenäytelmä oli tapahtunut. Sen hajuaisti kertoi karhusta ja ihmisestä, mutta mitä hirmuista oli tehty sen pienokaiselle, sitä se ei tiennyt. Pelkoa ja epätietoisuutta kuvastui siitä äänestä, joka vyöryi alas harjulta ja tuli vesien yli pieneen telttaani.

Päivän valjettua menin takaisin samaan paikkaan. Helposti löysin sen kohdan, johon kili oli kaatunut. Mykkä sammal kertoi sen tuskaisista ponnisteluista; ja muutama veritahra osoitti paikkaa, josta karhu oli sen kaapannut. Tallattu sammal ja kaatunut ruoho, tahratut lehdet ja tukko hienoja karvoja siellä täällä tuulenkaataman puun katkenneiden oksien kärjissä puhuivat selvää kieltä. Jäljet menivät vastamäkeen, villiin, epätasaiseen seutuun, missä niitä oli mahdoton seurata.

Kun kiipesin viimeistä harjua palatessani takaisin järvelle, niin kuulin kahinaa pensaikosta ja sitten sellaisen oksan napsahduksen, minkä metsävuohen astunta saa aikaan. Emo oli vainunnut minut. Se kulki ja kaarteli nyt ympärilläni ottamassa selvää, olisiko sen kadonnut kili minun seurassani. Ei se vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Karhu oli säikähyttänyt sen pitämään entistäkin tarkempaa huolta siitä kilistä, josta se vielä oli varma. Toinen oli yksinkertaisesti häipynyt suuren metsän salaperäiseen hiljaisuuteen.

Siinä, missä polku kääntyy alaspäin ja järvi on näkyvissä, näin sen selvästi seisovan puoleksi pensaikkoon piiloutuneena ja katselevan tarkasti minun vanhaa kanoottiani. Samassa se näki myöskin minut ja hypähti pois. Lähellä tiheikköä, jonka minä olin juuri sivuuttanut, se kajahutti ilmoille vireän k-a-a-h, k-a-a-h! huutonsa ja liehautti lippunsa ylös. Tiheikkö suhahti, terävä k-a-a-h! vastaus kaikui, toinen kili syöksähti esiin piilosta, jonne emo oli sen kätkenyt. Se porhalsi emon jäljissä pitkin harjua, hyppi kuin suuri punakettu kiveltä toiselle, kiiri kuin haukka yli tuulenkaatamien puiden, satutti askeleensa aina emon jälkiin ja piti pikku kuononsa tiukasti alhaalla käyttäessään toista hyödyllistä taitoaan: valkoisen lipun seuraamista.

Ismaques kalasääski

Uiit, uiit, tsi'vii! Uiit, uiit, uiit, tsi'viiii! kimakka ääni kaikui pääni päällä. Se oli Ismaquesin metsästyshuuto. Olin parastaikaa kalastamassa. Katsahdin taivaalle ja näin suurten siipien leijailevan ylitseni, ehdinpä vielä huomata sen silmissä tutkivan välähdyksen, kun se katsoi kanoottiani ja takanani olevaa viileää kivikoloa nähdäkseen, olinko saanut mitään. Jos se huomasi kalaläjän — hopealäikän mustalla kalliolla, minne viskelin säyneitä, joita ongin karhun syötiksi — niin se pudottausi alemmaksi kummissaan katsomaan, miten minä menettelin. Jos taimen ei ottanut nykäistäkseen ja sen terävä silmä ei nähnyt kanootissani vilahdustakaan punaista ja kullan viiristä, niin se pyörähti pois ja kirahti ystävällisesti k'ouii!, miltä on hyvän kalaonnen toivotus ammattitoverille. Sillä Ismaques ei ole kateellinen eikä vahingoniloinen. Se elää sovussa maailman kanssa, ja jos nakkaat maihin suuren taimenen, niin on se siitä hyvillään silloinkin, kun se itse on nälkäinen ja pesässä kirkuvien poikasten melu vihloo sen sydäntä.

Ihmettelenpä, mikä kalastuselinkeinossa on se, joka näyttää muuttavan itse leopardin pilkutkin, joka muuttaa miehen mielen samalla kuin se saa hänet kiiruhtamaan purolle silmujen turvotessa keväällä. Katsoppa vain Keeonekhia, saukkoa. Ennenkuin siitä sukesi kalastaja, se todennäköisesti oli julma, verenhimoinen ja ilkeänhajuinen, kuten kaikki näädänheimon eläimet. Nyt se elää sovussa koko maailman kanssa, on puhdas, ystävällinen ja leikkisä kuin kissanpoikanen ja uskollinen kuin koira, jos sen kesytät. Ja katsoppa Ismaquesta, kalasääskeä. Ennenkuin siitä tuli kalastaja, sitä tietenkin vihattiin, kuten kaikkia muitakin haukkoja sen julmuuden ja rosvoilemisen takia. Sen siipien varjokin jo sai arat menemään piiloon. Närhit ja varikset rääkyivät sille »varas, varas», ja kotka kajahutti sotahuutonsa ja syöksyi esiin valmiina tappeluun. Nyt pikkulinnut rakentavat pesänsä sen suuren tuvan risujen lomiin ja ovat sen siipien suojassa varmassa turvassa. Sillä pöllö ja haukka ja metsäkissa ovat jo aikoja sitten oppineet pysyttäytymään poissa Ismaquesin olinpaikoilta.

Ei ainoastaan linnut, vaan ihmisetkin tietävät Ismaquesin muuttuneen. Tunnen tuskin yhtään metsästäjää, joka ei poikkeaisi tieltään ampuakseen haukan, mutta tälle saman julman heimon siivelliselle kalastajalle ne toivovat sydämestään hyvää onnea, silloinkin kun näkevät sen nousevan raskaasti juuri siitä syvänteestä, missä heidän suuri taimenensa asuu ja minne he aikoivat heittää perhonsa auringonlaskussa. Koko Uuden Englannin etelärannikolla tervehtivät kalastajat suurella ilolla sen tuloa — joka on säännöllinen kuin itse almanakka. Ainakin yksi valtio, jossa kalasääski on hyvin yleinen, suojelee sitä lailla, ja meidän puritani-esi-isämmekin, jotka eivät näy laatineen eikä totelleen mitään metsästyslakeja, katsoivat siihen ystävällisin silmin ja asettivat sen poikkeusasemaan, vaikka he muuten pitivät kaikkien eläinten tappamista luvallisena. Heidän kunniakseen mainittakoon, että heidän keskuudessaan kerran »julkisesti nuhdeltiin» erästä nuorta herraa Eliphalet Bodmania, joka nähtävästi oli Belialin poika, siitä, että hän oli väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla tappanut yhden kalasääsken ja ilkivaltaisesti pirstonnut pesän ja munat.

Oliko tämä viimeksimainittu teko myös tehty »väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla», pamauttamalla pesä hajalle vanhalla pyssyllä, vai yksinkertaisesti poikien tavalla kiipeämällä puuhun, sitä eivät turhantarkat vanhat kaupunginasiakirjat kerro. Mutta kaikki tuo osoittaa, että rannikolla asuvat esivanhempamme olivat hyväsydämisiä ihmisiä, että he suhtautuivat tähän kelpo kalastajaan, joka rakensi pesänsä heidän kynnyksensä edustalle, melkein samoin kuin saksalainen maalaisrahvas suhtautuu haikaraan, joka rakentaa pesänsä heidän savupiipulleen, ja pitivät sen tuloa hyvän onnen ja runsaan saaliin enteenä kalastajille. Kaukana erämaan sydämessä, missä Ismaques, jota ei puute eikä yltäkylläisyys ole turmellut, pesii ja kalastaa, aivan kuin sen esi-isät tuhansia vuosia sitten, tapaa vielä saman kunnon linnun, joka kiihoitti meidän poikamaista mielikuvitustamme ja voitti puolelleen meidän rannikolla asuvien esivanhempiemme sydämet. Vastapäätä järven rannalla olevaa leiriäni, missä eräänä kesänä kauan oleskelin kauniin paikan ja runsaan kalansaaliin takia, oli kalasääskipari rakentanut pesänsä vuoren rinteellä olevan suuren kuusen latvaan. Tämä lintupari se joka päivä kierteli kanoottini yllä tai kallioiden kohdalla minun kalastaessani katsomassa, miten minä jaksoin ja joka kerta poistuessaan ne kirahtivat ystävällisesti tsi'vii! tsi', ts'viiii! »Onnea ja hyvää kalansaalista!» Tarvittaisiin paljon todisteita ennenkuin tulisin vakuutetuksi siitä, etteivät ne pitäneet minua kalastajatoverinaan ja vilpittömästi iloinneet seuratessaan minun menettelytapojani ja menestystäni.

Aluksi menin pesälle, en niin paljon tutkiakseni kalasääskiä kuin luodakseni pikaisen silmäyksen metsän arkaan villiin elämään, joka on piilossa useimmilta silmiltä. Kalan saalis oli hyvä, ja molemmat emälinnut olivat taitavia kalastajia. Niin kauan kuin poikaset olivat kasvuiässä oli kuusenlatvan suuressa pesässä aina kalaa viljalti. Ylijäämä tästä yltäkylläisyydestä, päät, luut ja tarpeettomat jätteet, oli viskattu pesästä maahan nälkäisten saaliinhakijain herkkupaloiksi. Niinpä vesikko jätti sammakkometsästyksensä purolla tuntiessaan hyvää lemua ilmassa. Haisunäätä kömpi alas mäkimailtaan ja ilmaisi tulonsa kumealla huudolla. Kärpät, ja kerran muuan harmaa vanha mäntynäätä, liian raihnainen ja reumatinen harjoittamaan tuottavaa puissa metsästämistä, hiipivät pensaikosta hankkimaan elatustaan omin luvin. Metsäkissat torailivat kuin riiviöt makupaloista; monesti öisin kuulin niiden riitelevän siellä. Ja kerran iltamyöhällä, varjojen tummetessa, kun minä pysyttelin piilossani kalliokossa, näin suuren ilveksen hiipivän pensaikosta ja aivan kuin se olisi itsekin puuhiaan hävennyt käyvän nuuskimaan noita kalanjätteitä.

Se oli kaikesta päättäen sen ensimmäinen retki. Se ei tiennyt, että tämä ateria oli vapaa, vaan luuli kaiken aikaa olevansa varastamassa jonkun toisen omaa. Sen liikkeet, hätkähdykset, kuuntelemiset, sen hiljainen murina itsekseen, olivat näkemisen arvoiset. Se oli suurempi kuin mikään muu lähitienoon eläin, eikä sillä ollut mitään pelon syytä; mutta kaikki eläimet tuntevat suurta kunnioitusta metsästyslakia ja toisen oikeuksia kohtaan, ja sen tunsi tuo kissakin. Sillä oli kalannälkä, mutta niin suuri kuin se olikin, sen jokainen liike osoitti, että se oli heti valmis karkaamaan käpälämäkeen ilmestyipä miten pieni olento tahansa kirkaisemaan sille vasten naamaa: »Tuo on minun!» Kun se myöhemmin perehtyi tapoihin ja kalasääskien vieraanvaraisiin juhla-aterioihin, jotka olivat tarjolla jokaiselle tulijalle, se saattoi tulla kylläkin rohkeasti ottamaan osansa, mutta nyt, kun se liikkui varkain, pysähteli ja kuunteli arasti, se tarjosi eläinten oikeuskäsitteistä kuvan, joka sellaisenaan korvasi pitkät vahtitunnit.

Mutta kalasääsket itse ansaitsivat suurempaa huomiota kuin niiden kutsumattomat vieraat. Ismaques, ollen kaikessa kunniallinen, avioituu eliniäkseen ja palaa joka vuosi samalle pesälle. Olen tavannut yhden ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Se oli kalasääski, jonka tunsin poikavuosinani, ja joka eräänä kesänä menetti puolisonsa tapaturmaisesti, ajattelemattoman urheilijan pyssystä. Ismaquesin suru oli ilmeinen, välinpitämätönkin sen huomasi. Sen saattoi kuulla sen ikävöivästä, kysyvästä huudosta, jota se kaiutti halki hiljaisen kesäisen metsän, ja sen siipien liikkeistä, kun se lensi kauas toisille vesille, ei kalastamaan, sillä Ismaques ei koskaan kalasta naapurinsa alueilla, vaan etsimään kadonnutta puolisoaan. Monet viikot se kulki tällä tavoin, haki ja huhuili kaikkialta, mutta lopulta yksinäisyys ja muistot kävivät sille ylivoimaisiksi. Se jätti seudun paljon ennen muuttoaikaa. Seuraavana keväänä tuli taas lintupari sille seudulle, korjasi vanhan pesän ja alkoi kalastaa lammessa. Kalasääsket yleensä karttavat toistensa kalavesiä, ja varsinkin vanhaa pesää ne suurella kunnioituksella välttävät; mutta tämä pari tuli ja valtasi pesän muitta mutkitta, aivan kuin olisi sopinut edellisen omistajan kanssa, joka ei koskaan palannut.

Vanha kuusi vuoren kupeella oli ollut monta vuotta minun kalastajaystävieni hallussa. Kuten tavallista on, se oli saanut uhrata elämänsä noiden lintujen takia. Kalanrasva niiden alituisista aterioista oli imeytynyt kuoreen ja valunut yhä alemmaksi ja syvemmälle, niin että se haittasi nesteiden nousua ja vihdoin ehkäisi niiden kohentumisen kokonaan. Silloin puu kuoli, ja oksa toisensa jälkeen joutui pesänrakennusaineeksi. Rosoiset murtuneet oksanlatvat kertoivat kaikkialla, miten ne oli katkaistu haukkojen tarpeiksi.

Se rakennustaiteenhaara, josta nämä katkenneet oksanlatvat tietävät kertoa, on aivan omintakeinen. Siihen saattaa joka kevät kukin itse perehtyä, kun vain käy katsomassa lintuja niiden pesänrakennuspuuhissa. Perustukseen käytetään suuria tikkuja. Sellaisia on maassa kaikkialla, mutta Ismaques ei koskaan laskeu maahan, jos se suinkin voi sitä välttää. Silloinkin kun se lentäessään metsän yli pudottaa tavallista raskaamman kalan, se vain katsoo pahoilla mielin sen putoamista, mutta ei seuraa sitä. Sillä saattaa olla nälkä, mutta sen suuret koukkukynnet eivät koske maahan. Se ei osaa käydä, ja se menettää maassa kaiken voimansa. Siksipä se kääntyy takaisin ja pyytää kärsivällisesti tuntikaudet saadakseen tappion korvatuksi.

Kun se tarvitsee tikkuja pesänsä rakentamiseen, niin se etsii puun, missä on kuivuneita oksia, ja sitten murtaa ne poikki painollaan. Jos oksa on sitkeä, niin se kohoo korkealle sen yläpuolelle ja putoo sieltä kuin kanuunan kuula, tarttuu kynsillään oksaan ja naksahuttaa sen iskunsa voimalla poikki. Kahdesti olen metsästä kuullut paukauksen, joka on ollut melkein kuin pistoolin laukaus, ja se on johdattanut minut paikalle, mistä Ismaques on puolisoineen keräämässä rakennusaineita. Paukaus oli vain oksan naksahdus, kun se katkesi suurien lintujen pudottautuessa sille. Kerran se pudottausikin liian huimasti ja tuli miltei maahan asti. Kovasti se sai räpytellä siipiään ennenkuin se taas pääsi niiden varaan ja liiti iloisesti pois pidellen neljän jalan pituista tikkua tiukasti kynsissään.

Linnuilla on vielä toinenkin mainio taito, jonka huomasin siellä syksyllä, tavallista myöhemmin tullessani järven poikki. Kun Ismaques muuttaa pitkäksi talvikaudeksi etelään, niin se ei jätäkään taloaan ilman muuta alttiiksi talven tuulille, vaan tilkitsee pesänsä päällystän lujasti vahvoilla tuoreilla oksilla. Epäilyttävät oksat poistetaan ja niiden sijaan pannaan uudet, niin että koko rakennus on kunnossa talven myrskyjä vastaan. Kun pesä sitäpaitsi aina on hyvin kyllästetty öljyillä, jotka tekevät sen kestäväksi sadetta vastaan, niin on se Ismaquesin palattua taas vähällä vaivalla valmis asuttavaksi. Ismaques rakentaakin elinkaudekseen ja tietää syksyllä matkalle lähtiessään, että ellei odottamattomia vahinkoja satu, niin on talonhaltijalla keväällä kotiinsa palatessaan vastassaan vanhojen muistojen rauhaisat tervetuliaiset. Tekevätkö kaikki kalasääsket näin vaiko ainoastaan nämä kaksi Suurella Squatuk-järvellä asuvaa — mitkä muuten olivat erittäin viisaita lintuja —, en osaa sanoa.

Minne nuoret linnut joutuvat, on minulle niinikään salaisuus. Suhteet kotiin ovat hyvin vahvat, ja poikaset elävät vanhempien kanssa paljon kauemmin kuin useimpien muiden lintujen poikaset; mutta kun kevät tulee, niin vain vanhat linnut palaavatkin kotipesälle. Nuoret tulevat luullakseni kyllä takaisin samoille tienoille, mutta jos kotilampi on pieni, niin ne eivät rakenna pesää sen rannalle eivätkä tunkeudu samoille vesille. Samoin kuin jäälinnuilla ja ristisorsilla, näkyy myös kalasääskillä olevan sääntönä, että kullakin lintuparilla on oma lampensa tai osa lampea; mutta minkälaisen vanhan vesiasetuksen mukaan ne löytävät ja määräävät osuutensa, siitä ei vielä olla selvillä.

Pesässä oli sen löytäessäni kaksi poikasta. Minun oli tapana tarkastaa niitä milloin ei ollut mitään liikettä pensaikossa piilopaikkani lähellä. Ne olivat onnellisia, kimakkaäänisiä pikku vekkuleita, lihavia ja maailmaan tyytyväisiä. Joskus ne saattoivat istua tuntikausia pesän reunalla ja katsella suippojen puunlatvusten yli alas järvelle; suuri, humiseva vihreä maailma, ohikiitävät linnut, valon väike lainehtivan järven pinnalla ja etäisten vuorten tumma samea sini, kaikki tuntui niistä ihmeellisen mielenkiintoiselta, päättäen niiden eleistä ja innokkaasta piipityksestä. Samalla saattoi leveä siipipari leijailla näkyviin. Silloin nekin levittivät siipensä hajalleen ja alkoivat kiihkeästi piipittää — pip, pip, tsivii' tsip, tsiviiii! »saitko sinä sitä? Onko se suuri, emo?» Niin ne saattoivat varpaisillaan vaappua suuren pesän reunalla ja kurkottaa kiihkeästi kaulojaan nähdäkseen vilahduksenkin saaliista. Väliin vain toinen emälinnuista lähtee kalastamaan ja toinen jää siksi aikaa pesää vartioimaan. Mutta jos saalis on niukka, menevät molemmat linnut järvelle saaliin pyyntiin. Silloin emo, joka on suurempi ja vahvempi kuin uroslintu, kalastaa pitkin rantoja ja niin lähellä pesää, että se samalla kuulee ja näkee poikaset. Uros saattaa toisinaan liidellä kauas järvelle aina laskujoen suulla olevalle taimensyvänteelle saakka, missä suuret säynävät asustavat, etsimään parempia kalavesiä. Jos silloin sattuu vahva tuuli puhaltamaan, niin saat nähdä hauskan purjehdustaidonnäytteen, kun se palaa takaisin kaloineen. Se ei koskaan lennä suoraan tuulta vasten, vaan kulkee luovien eteenpäin, aivan kuin se olisi oppinut tuon taidon tarkkaamalla rannikon kalastajia kun he luovien purjehtivat satamaan. Jos sitä lähemmin kiikarilla katsot, niin näetpä, että se aina kulettaa kalansa pitkittäin, pää edellä, jotta tuuli ja ilma pääsevät mahdollisimman vähän haittaamaan kulkua.

Sinä varmaan alat yhä enemmän kunnioittaa Ismaquesta, kun näet, miten hyvin se osaa ruokkia poikasiaan, miten ne kasvavat ja lihovat. Jos kala on suuri, niin se revitään kappaleiksi ja syötetään palasittain poikasille, ja yhden syödessä vartoo toinen vuoroaan mallikelpoisen maltillisesti. Ei siinä tyrkitä eikä ahmien tavoitella ensimmäistä tai suurinta palaa, kuten on laita kultarintakertun pesässä. Jos kala on pieni, niin se annetaan kokonaisena yhdelle poikaselle, joka paloittelee sen parhaansa mukaan ja pistää poskeensa, mutta emolintu liitää takaisin lammelle toista etsimään. Toinen poikanen seisoo sillaikaa pesän laidalla, piipittää hyvää onnea emolle ja vartoo vuoroaan, nähtävästi vähääkään aikomatta siepata vieressä olevan siskon osaa.

Aivan sääskien alapuolelle Ismaquesin tupahirsien lomaan oli eräs närhipari rakentanut pesänsä ja elätti siinä poikasiaan niillä runsailla muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat. Oli hauskaa ja jännittävää nähdä, miten tuo harvinainen ystävyys muutti närhin luonnetta. Deedeeaskhilla, sininärhillä, ei ole ainoatakaan ystävää metsänväen joukossa. Kaikki tietävät, että se on varas ja juonittelija, ja ajavat sen armotta pois, milloin tapaavat sen pesänsä läheisyydessä. Mutta suuret kalasääsket lausuivat sen tervetulleeksi ja luottivat siihen, ja närhi osoittautui täysin tämän harvinaisen luottamuksen arvoiseksi. Se ei koskaan pyrkinyt varastamaan poikasilta, ei silloinkaan, kun emolintu oli poissa, vaan tyytyi, kun sai poimia poikasilta varisseet palat. Ja runsain mitoin se maksoi takaisin Ismaquesille velkansa pitämällä silmällä pesää ja vieläpä koko vuoren rinnettä. Metsässä ei tapahtunut mitään, mitä närhi ei tiennyt; se muistutti näin ennen kaikkea valpasta terrierikoiraa, joka tietää, että sen tarvitsee vain haukkumalla kutsua avuksi suurempi voima, joka kykenee karkoittamaan kaikki vaarat. Kun metsänväkeä tuli alas vuorelta herkuttelemaan puunjuurelle tippuneilla kalanpäillä, niin Deedeeaskh laskeutui niiden joukkoon kirkumaan ja hääräilemään tyydyttämättömän uteliaana. Niin kauan kuin ne ottivat vain omansa, ei närhi nostanut melua. Se oli vain vahtimiehenä mukana ja antoi kuokkavieraiden katkerasti tuntea erehtyneensä, jos ne osoittivat halua heittää pahansuopia silmäyksiä ylös pesään. Kerran, kun kanoottini liukui pitkin rantaa, kuulin närhin tutun hätähuudon. Kalasääsket leijailivat järvellä tähystelemässä, viiluisiko kaloja lähellä pintaa ja syöksyivät heti pesälle hälyytyksen kuullessaan. Minä painauduin kauemmaksi järvelle ja näin sieltä, kuinka kalasääsket lensivät pienessä ympyrässä puunlatvojen yllä ja päästivät kiukkuisasti teräviä ja lyhyitä parahduksia. Sitten ne alkoivat ankarasti ahdistaa jotakin eläintä — luultavasti kiiltonäätää, joka oli kiipeämäisillään puuhun. Minä läksin hiipimään paikalle nähdäkseni, mitä oli tekeillä, mutta ennenkuin ehdin perille, olivat ne jo karkoittaneet tunkeilijan tiehensä. Kuulin kuinka toinen närhistä seurasi rosvoa kauas metsään ja piti suurta hälinää ilmaistakseen siten Ismaquesille miten etäällä se nyt oli. Toinen närhi oli sillaikaa pikku poikasiensa luona suurten tummien siipien varjossa. Pian Deedeeaskh palasi taas takaisin, oli innoissaan ja kertoi omalla tavallaan suurella touhulla, että se oli ajanut tuon lurjuksen aina sen pesälle saakka ja että se tästä lähtien pitää sitä tarkasti silmällä.

Jos suuri haukka tuli lähettyville tai jos nuori pöllö jonakin pimeänä iltana liikkui lähimetsässä, nosti närhi hälinän, ja kalasääsket palasivat heti järveltä. Oliko Deedeeaskhilla suurempi huoli omista poikasistaan kuin nuorista kalasääskistä, sitä en ollenkaan voi tietää. Kalasääskien käyttäytymisessä sellaisissa tilaisuuksissa oli omituisesti pelkoa ja uhmaa sekaisin. Emo oli pesässä, Ismaques itse kierteli pesän yläpuolella, ja kummatkin kirkuivat kimeitä uhmaavia vihellyksiä. Mutta höyhenpeitteisen rosvon kimppuun ne eivät koskaan käyneet niinkuin ne olivat käyneet kiiltonäädän kimppuun, ja mikäli minä huomasin ei se ollut tarpeen. Kookooskoos, pöllö, ja Havahak, haukka, saattoivat olla hyvinkin nälkäisiä, mutta kun ne näkivät noiden suurien siipien kaartelevan pesän yläpuolella ja kuulivat kimeän taisteluhuudon, niin ne kaikkosivat kiireesti muille metsästysmaille.

Oli vain yksi ainoa vihollinen, joka tuotti kalasääskille varsin vakavaa haittaa; kuitenkin sekin tapahtui olosuhteisiin nähden mahdollisimman lievällä tavalla. Se vihollinen oli Cheplahgan, kotka. Kun se oli nälkäinen eikä ollut itse löytänyt mitään ja sen kaksi poikasta pesässä kaukana vuoristossa halusi vaihteeksi kalaa, niin se heitti siipensä tuulen varaan ja kohosi yläilmoihin, mistä se näki kalasääsket järvellä kalastamassa. Hiljaa leijaillen se saattoi vartoa tuntikausia, kunnes näki Ismaquesin saavan suuren kalan. Silloin se syöksyi alas kuin nuoli ja kävi käsiksi Ismaquesiin terävillä kynsillään, kuten rosvo ainakin. Oli aivan turhaa koettaa paeta. Toisinaan Ismaques yritti, mutta suuret mustat siivet kiepsahtivat eteen ja läimähyttivät selvän ja ankaran varoituksen. Niin pako aina raukesi. Viisaana lintuna Ismaques pudotti kalansa, kotka syöksyi sitä tavoittamaan ja saavutti sen monesti ennen kuin se ehti veteenkään. Mutta se ei koskaan vahingoittanut kalasääskiä eikä koskaan häirinnyt niiden pesää. Siten ne saattoivat sentään jotenkuten tulla toimeen yhdessä. Cheplahgan sai silloin tällöin kalaa omalla röyhkeällä tavallaan, ja kunnon Ismaques, joka ei koskaan kauan kärsinyt nälkää, käänsi pian asian parhainpäin. Tästä näkyy, että kalastus oli myös opettanut Ismaquesille kärsivällisyyttä ja viisasta elämänfilosofiaa.

Närhit eivät koskaan puuttuneet näihin otteluihin. Joskus ne kajahuttivat kimakan varoitushuudon silloin kun Cheplahgan syöksyi alas siniseltä taivaalta Ismaquesin niskaan; mutta ne näyttivät hyvin tietävän, miten tuon epätasaisen taistelun täytyi päättyä. Ne kinastelivat siitä aina keskenään, enkä minä koskaan päässyt selville, mitä niiden torailu tarkoitti.

Mitä itseeni tulee, niin olen varma siitä, ettei Deedeeaskh koskaan päässyt varmuuteen, mitä minusta oli ajateltava. Alussa kun minä tulin seudulle, ne saattoivat huutaa apua ja hätyyttää kalasääsket liikkeelle lentelemään pesänsä ympärille ja tutkimaan keltaisilla silmillään, mikä vaara alhaalta pensaikosta oli uhkaamassa. Mutta kun muutaman kerran olin piilottautunut enkä vähimmälläkään tavalla ollut häirinnyt pesiä enkä nälkäisiä maankiertäjiä, jotka herkuttelivat kalasääskien runsaasta ylijäämästä, niin Deedeeaskh katsoi minut laiskaksi, vaarattomaksi olennoksi, jota kuitenkin sieti pitää silmällä. Se oli yhä edelleenkin utelias tietämään, mitä minä siellä tein. Toisinaan, juuri kun luulin närhien olevan jossain kaukana, ne olivatkin oksalla aivan pääni päällä ja tarkastelivat minua hyvin tutkivasti. Kun lähdin poispäin, niin närhi saattoi tulla jäljessäni aina kanootilleni saakka, mutta se ei enää hälyyttänyt kalasääskiä, ellen jollain oudolla liikkeellä herättänyt sen epäluuloa. Mutta kun silloin kalasääsket näkivät minut, niin ne kääntyivät yhden kirahduksen päästettyään takaisin, aivan kuin olisivat tietäneet, ettei minusta ollut niille mitään vaaraa. Ne olivat nähneet minut niin usein kalastamassa, että varmaankin luulivat ymmärtävänsä minua.

Muuan omituinen tapa oli näillä linnuilla, jommoista en koskaan ennen ollut huomannut. Toisinaan näet, kun oli tulossa sään muutos, tai kun linnut itse ja heidän poikasensa olivat syöneet itsensä kylläisiksi, Ismaques saattoi kohota suunnattoman korkealle, teki siellä hitaita kaarroksia, leveät siivet pingoitettuina lujasti tuulta vasten, aivan kuin se olisi ollut tavallinen kanahaukka, joka liitelee omaksi huvikseen ja mietiskelee maailman asioita katsellen niitä syrjäisenä ja niin etäältä, etteivät ne siihen koske. Äkkiä, kuuluvasti ja terävästi viheltelemällä ilmaisten aikeensa, se saattoi pudottautua tuhannen jalan verran alaspäin kuin lyijyvaaja, mutta pysähytti sitten vauhtinsa puolitiessä, tuli pesälle kuusen latvaan liidellen ristiin rastiin, pyörähdellen, sukeltaen, kuperkeikkoja tehden, villisti vihellellen ja haltioissaan huudahdellen, — aivan kuin urosteiri tulee pyörien ja liverrellen alas korkeudesta lepän juurelle ruskean puolisonsa luokse. Sitten Ismaques saattoi nousta uudestaan ja toistaa huiman temppunsa, kun sen kookkaampi puoliso taas pysyi hiljaa kuusen latvassa ja pikku kalasääsket kurkottivat varpaisillaan pesänreunalta ja piipittäen ihmettelivät ja ihastelivat isän loistavaa taidonnäytettä.

Epäilemättä tämä kuuluu Ismaquesin kevättapoihin, joilla se koettaa saada ihailevan silmäyksen puolisonsa terävistä keltaisista silmistä; mutta minä huomasin sen vielä useammin tekevän näin siihen aikaan, jolloin pikku kalasääskien siivet alkoivat venyä ihmeteltävän pitkiksi ja se koetti puolisonsa kanssa kaikilla hyvänsuovilla tavoilla houkutella niitä jättämään pesän. Olen miettinyt — saamatta ensinkään tukea oletukselleni, eikö se vain koettanut tällä merkillisellä tavalla herättää poikasien lentohalua, näyttämällä niille, miten ihmeteltäväksi lentotaidon saattoi kehittää.

Pienien kalastajien koulutus

Tuli päivä, jolloin istuessani kalastamassa kalliolla huomasin emo-kalasääsken äänen muuttuneen, kun se tuli liitäen minun kalastuspaikalleni, — Tsip tri'vii. Tsip tsip, tsi'viiii! Se oli ilmeisesti kalastajien tavallinen huuto, mutta siinä oli uusi sävy, riemun ja tyydytyksen sävy, joka tahtoi sanoa, että katsoppas tänne! Ennenkuin saatoin kääntää päätäni, sillä kala nyki paraikaa, tuli perässä toisia ääniä, — Pip, pip, pip, tsp'iii! Pip, tsi'vii! Pip, tsi'viiii! Se oli kummallinen sekasotku, joukko yhtaikaa kuuluvia hyvänonnentoivotus-huutoja; päätäni kääntämättä tiesin nyt. että kaksi uutta kalastajaa oli liittynyt pyyntikuntaan.

Emolintu — sen voi paikalla tuntea siitä, että se on suurempi kooltaan ja sen rintatäplät ovat tummemmat — kääntyi minua kohti, kun minä katsahdin tulijoita lausuakseni ne tervetulleiksi, ja lensi suoraan pääni ylitse, ja pienokaiset lentää räpsyttelivät lystikkäästi sen takana. Kaksi päivää aikaisemmin, jolloin minä läksin retkelle toiselle järvelle pyytämään suurempia taimenia, pikku kalasääsket seisoivat vielä pesän reunalla, korvat kuuroina aikuisten lintujen vakuutuksille, että oli jo tullut aika käyttää suuria siipiä. Viime kerran ne nähdessäni kiikarillani oli emolintu toisessa puussa, isä toisessa, kummallakin mukanaan kala, jota ne näyttivät poikasille viettelevän lyhyen välimatkan päästä, kehoittaen niitä kalasääskien kielellä tulemaan ottamaan kalaansa; nuoret linnut puolestaan venyttivät nälkäisinä siipiä ja kaulaa ja koettivat viheltää kalaa luokseen, kuten vihelletään koiraa yli kadun.

Minun poissa ollessani olivat emon kepposet ja kärsivällisyys tehneet tehtävänsä. Poikaset lensivät jo koko hyvin. Nyt ne olivat ensimmäistä kertaa kalanpyyntiä oppimassa, ilmeisestikin; ja minä lakkasin kalastamasta, antaen täyn vaipua pohjamutaan — missä ankerias tuotapikaa sotki koukkuni vanhaan juureen — katsoakseni, miten linnut menettelivät. Sillä kalastus ei ole Ismaquesilla vaistossa, vaan se on yksinkertaisesti harjoituksen tulos. Aivan samoin kuin nuoret saukot tunsivat nekin jokapäiväisestä kokemuksesta vain, että kala oli niiden oikea ruoka, eikä teiret ja jänikset. Jos ne jätetään yksikseen ja erittäinkin jos niitä ruokitaan lihalla ja sitten päästetään vapaiksi, ne siirtyvät suoraapäätä vanhaan haukkojen tapaan ja lähtevät ajamaan saalista metsästä, mikä on paljon helpompaa. Kalaa pyytämään niitä on opetettava ensi päivästä lähtien, jolloin ne jättävät pesän. Ja jokaisen on kerrassaan jännittävää katsoa, mitenkä se käy päinsä.

Nuoret kalasääsket lensivät raskaasti pieniä säännöttömiä ympyröitä, pälyten harjaantumattomilla silmillään vettä tehdäkseen ensimmäisen syöksynsä. Niiden yläpuolella leijaili emo-lintu levein tasaisin siivin, viheltämällä ohjaten aloittelijoiden suuntaa. Kalaa oli runsaasti, mutta siinä ei vielä ole kyllin kalasääskelle, jonka on nähtävä saaliinsa kiitävän lähellä pintaa, jotta se voi ajatella syöksymistä. Kalat hyppelivät järvessä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pienillä kalastajilla oli täysi työ, kun ne kirkkaassa ilmassa pitivät silmällä liikettä järven pinnalla. Niiden silmät eivät vielä olleet kyllin nopeat huomaamaan, milloin piti syöksähtää. Jokainen valonheijastus syvyydestä alhaaltapäin sai ne huutamaan: pip! pip! »Tuossa on!» pip! pip! »Tuossa menee!», niinkuin poika, jonka onkea ensi kerran kala nykii. Mutta emon lyhyt kirkas vihellys pysäytti ne ennenkuin ne ehtivät alkaakaan pudota. Silloin ne lentää räpsyttivät ylös emon luokse tehden innokkaasti vastaväitteitä ja vakuuttaen, että ne kyllä osaisivat ottaa kalan aivan varmaan, jos vain emo antaisi niiden koettaa.

Kun ne liitivät minun ylitseni, niin toinen poikasista sattui huomaamaan minun välkkyvän kalakasani kalliolla. Pip, tsi'viii! se vihelsi, ja ne tulivat molemmat alas kuin raketit. Niillä oli nälkä, siinä oli kalaa aivan kynnen tavoitettavissa, eivätkä ne olleet ensinkään huomanneet minua, joka istuin hyvin hiljaa kallioiden keskellä. Pip, pip, pip, hurraa! ne piipittivät alas tullessaan.

Mutta emo-lintu, joka oli huomannut minut kalakasoineni jo heti ensi kierroksellaan, liiti nopeasti väliin ja kirkui omituisella toruvalla, puoleksi vihaisella, puoleksi hätäisellä äänellä, jommoista en ollut kuullut sen milloinkaan ennen käyttävän, tsip, tsip, tsip! tsip! tsip!. — Ääni kävi kerta kerralta terävämmäksi ja kimakammaksi, kunnes poikaset tottelivat sitä ja kääntyivät pois. Kun katsahdin ylös, olivat ne juuri pääni päällä ja katselivat minua innokkain ihmettelevin silmin. Sitten emo johti ne laajassa kaaressa loitommaksi ja puheli niille viisain rauhallisin vihellyksin ennenkuin se opasti ne takaisin pyyntiyrityksiin.

Nyt ne liitelevät ympyröitään aivan erään kalaparven yläpuolella. Toinen poikasista näkee kalan ja laskeutuu alemmaksi seuraamaan sitä. Emokin näkee sen ja huomaa, että kala on kohoamassa pinnalle ja jättää viisaasti nuoren kalastajan yksin. Tämä on liian lähellä vettä nyt, välkkyvät ja tanssivat aallot hämmentävät sitä. Kalan hopeavälke häipyy sen näkyvistä aallonharjan kimmellykseen. Emolintu kohoaa korkeammalle ja viheltää poikasenkin ylemmäksi, mistä se voi nähdä paremmin. Mutta sieltä näkyy kala taaskin, ja poikanen, nälissään ja maltittomana, kokoo siipensä hyökkäykseen. Tsip, tsip! »odota, se menee alas», varoittaa äiti. Mutta nuori lintu on liian nälissään odottamaan ja syöksyy alas kuin nuoli. Se on tuskin metrin päässä vedenpinnasta, kun suuri vaahtopää aalto nousee ja säikähyttää sitä. Se epäröi, tekee käännöksen ja lentää räpsyttää lystikkäästi poispäin. Silloin vaahtopään alta näkyy taas hopeavälke. Lintu syöksyy alas paikalla, — uh! buu! — niinkuin poika, joka ensi kerran sukeltaa. Se on hyvän aikaa poissa näkyvistä, jolloin jo kaksi aaltoa vyöryy sen ylitse, ja minä pidätän henkeäni odottaessani sen ylösnousua. Sitten se tulee esiin pärskyttäen ja pudistellen, ja tietenkin ilman kalaa.

Kun se nousee raskaasti, niin emo, joka on liidellyt sen yläpuolella vihellellen neuvoa ja rohkaisua, pysähyttää vauhtinsa kerrassaan lyömällä kerran siipensä ilmaa vasten. Se on nähnyt saman kalan ja huomannut, miten se pujahti tiehensä kun poikanen syöksyi veteen ja näkee sen nyt kalaparven reunalla, missä karpit leikkivät. Se tietää, että nuoret oppilaat menettävät helposti intonsa, ja että nyt oli aika rohkaista sitä. Tsip, tsip! »odota, minä näytän sinulle», se viheltää; — Isiiiip! lopussa terävä korostus, minkä äänen pian huomasin ilmaisevan hyökkäystä. Huutaessaan se kokoo siipensä ja ampuu alaspäin molskahtaen voimakkaasti veteen poikkipäin aaltoa, jää sen alle ja nousee ylös toiselta puolelta pitäen kynsissään suurta säynävää. Pienokaiset seuraavat, viheltävät ihastustaan ja puhelevat sille, että ehkäpä nyt on aika palata pesälle ja katsoa tätä kalaa, ennenkuin jatketaan kalastamista. Mikä tietenkin merkitsi sitä, että ne tahtoivat syödä sen ja mennä maata täysin tyytyväisinä hauskaan kalastusmatkaansa; ja sillä olisi päästy sen päivän opinnoista.

Emolla on kumminkin toiset tuumat viisaassa päässään. Se tietää, etteivät poikaset vielä ole väsyneet, vaan ainoastaan nälkäisiä, ja että on vielä opetettava paljon, ennenkuin säyneet lakkaavat parveilemasta ja kalasääsket voivat palata rannalle. Se tietää myöskin, etteivät ne ole vielä oppineet niitä kahta asiaa, joita oppimaan se toi ne: että kala on aina otettava kun se nousee pinnalle, ja syöstävä veteen aina etupuolelta aaltoa vastaan, harjan alle. Se pitää kalaa lujasti kynsissään, kumartuu hitaasti lentäessään ja lyö sen koukkupäisellä nokallaan tainnoksiin yhdellä iskulla selkärankaan. Sitten se pudottaa sen takaisin aaltoihin. Nousten kallioni huipulle minä saatan silloin tällöin nähdä sen liikuskelevan lähellä veden pintaa.

Tsiiiip! »koetappas nyt», se viheltää.

Pip, pip! »tuossa menee!» huutaa se poikanen, jonka koe äsken epäonnistui, ja se syöksyy alas ja sukeltaa veden alle mallittomuudessaan unohtaen neuvot ja esimerkin ja edellisen kokemuksensa.

Taaskin aallot lyövät sen ylitse, mutta emon vihellyksessä on tyytyväinen sävy, joka kertoo minulle, että se näkee poikasen ja että tämä tekee tehtävänsä hyvin. Kun se hetken päästä tulee taas näkyviin pyristen ja tirskuen, niin se pitää kiinni kalastaan ja kirkuu ilosta. Se lentää pois matalaa raskasta lentoa pesälle. Emo kaartelee hetken sen yläpuolella ollakseen varma, ettei saalis ole liian raskas; sitten se palaa toisen aloittelijan luokse ja liikkuu edestakaisin kalaparven reunoilla.

Nyt käy selväksi minunkin silmilleni, että nuoret kalasääsket ovat luonteeltaan perin erilaiset. Ensimmäinen oli innokas, itsepäinen ja malttamaton; toinen on tyynempi, voimakkaampi ja tottelevaisempi. Se tarkkaa emoa, se ottaa varteen merkit. Viisi minuttia myöhemmin se tekee komean, mallikelpoisen hyökkäyksen ja nousee ylös kaloineen. Emo viheltää kiitosta laskeutuessaan sen rinnalle. Seuraan niitä silmilläni kun ne pakisten keskenään kuin kaksi vanhaa tuttavaa menevät hiljaista lentoa yli vaahtopäiden ja kohoavat suippenevien puunlatvojen päällitse pesälle.

Nyt ovat päivän opinnot lopussa, ja minä menen takaisin täkyongelleni saatuani uutta ihmettelemisen aihetta noilta kalastajaveljeskunnan siivellisiltä jäseniltä. Kenties on mietteissäni myöskin kateutta kun solmin uuden koukun entisen sijaan, jota ankerias sillä hetkellä varmaankin juuri koetti nyhtää pois leuastaan syvällä mudassa. Olisipa minua vain joku opettanut tuolla tavalla, niin varmaan olisin nyt parempi kalanpyytäjä.

Seuraavana päivänä, kun emo tuli poikasineen järvelle kalaparven luo, oli niille valmistettu yllätys. Puolen tuntia olin jo ollut odottamassa niiden tuloa. Ismaquesin kalanpyynnissä oli muutamia seikkoja, jotka hämmästyttivät minua ja hämmästyttävät minua vielä nytkin. Jos se olisi pyytänyt kalat nokallaan, siihen tapaan kuin koskelo ja saukko, niin olisin ymmärtänyt sitä paremmin. Mutta pyytää kalaa — jonka uinti on nopea kuin salama veden alla — jaloillaan, voimatta veteen tultuaan nähdä kalaa yhtä vähän kuin jalkojaan, siihen tarvitaan hämmästyttävää laskutaitoa. Ja minä olin keksinyt juonen, jonka avulla toivoin saavani selville, mitenkä se tapahtui.

Kun kalastajat luovivat näkyviin ja niiden innokas kirkuminen kuului niiden edellä yli järven, niin minä meloin kiireesti järvelle ja laskin irti puolen tusinaa säyneitä matalaan veteen. Olin pitänyt niitä hengissä niin kauan kuin mahdollista suuressa sangossa, ja niissä oli vielä niin paljon henkeä jäljellä, että ne kykenivät liikuttelemaan eviään lähellä pintaa. Kun kalastajat saapuivat, istuin paraikaa kalliokossa, kuten tavallista, odotellen emolinnun tsi'vii huutoa. Mutta minun viisas keinoni ei vienyt mihinkään tuloksiin, paitsi mahdollisesti siihen, että linnuilta meni sen päivän opinnot pilalle. Ne näkivät syöttini paikalla. Toinen poikasista sukelsi suin päin, meni veden alle, menetti kalansa, kohosi, syöksyi taas. Sillä kertaa se sai sen ja meni tirskuen matkaansa. Toinen odotti otollisinta aikaa, tuli veteen pitkällä sukkelalla syöksyllä ja sai kalansa menemättä veden alle. Harjoitus oli lopussa melkein ennen kuin se oli alkanutkaan. Emo kaarteli ympäri muutamia hetkiä ihmeissään katsellen, kun nuoret kalamiehet lentää räpsyttivät rinteen yli pesälle. Jotakin oli hullusti. Se oli kalastanut kylliksi kauan tietääkseen, että menestys merkitsi jotain muutakin kuin hyvää onnea; ja tämän aamun menestys oli ollut liian helppo. Se liiteli hitaasti yli matalikon pannen merkille, että kalat olivat paikassa, minne ne ilmeisesti eivät kuuluneet, ja laskeutui epäluuloisesti tarkastamaan muuatta suurta säyneitä, joka kellui maha ylöspäin vedenpinnalla. Sitten se syöksähti veden alle, minne minun katseeni ei voinut seurata sitä, tuli takaisin, silläkin kala mukanaan, ja seurasi poikasia pesälle.

Seuraavana päivänä viritin ansan uudelleen samalla tavalla. Mutta emo, jolla poikasten opetus yksin oli silmämääränä, muisti eilisen päivän ansaitsemattoman menestyksen ja tuli tutkimaan, jättäen poikaset kaartelemaan etäisemmälle rannalle. Siellä olivat kalat taaskin matalassa vedessä, ja tuolla — aivan liian helppoa — oli kaksi kuollutta kalaa kellumassa aalloilla. Se teki äkkiä käännöksen ja meni takaisin ikäänkuin se ei olisi nähnyt mitään, vihelsi oppilaansa luokseen ja liiti niiden kera toisille kalapaikoille.

Tuota pikaa kuulin toisesta paikasta niiden piipitykset ja terävän, lopussa kohoavan tsiiiip-huudon, mikä oli emon syöksymismerkki. Meloin paikalle kanootillani ja löysin ne kaikki kiertelemässä ja sukeltelemassa kalaparven kohdalla, missä tiesin kalojen olevan pienempiä ja vikkelämpiä ja missä oli liljakaislikkoa, joka tarjosi pakosataman, minne ei mikään haukka voinut niitä seurata. Parikymmentä kertaa näin niiden hyökkäävän onnistumatta, emon kaarrellessa niiden yläpuolella tai rinnalla viheltäen neuvojaan ja rohkaisuaan. Ja kun ne vihdoin tavoittivat kalansa ja kantoivat sen pois vuorelle päin, niin niiden siipien lyönneissä ja viheltävissä kirkaisuissa kuului sellaista riemua, jommoista ei ollut voinut huomata edellisenä päivänä.

Emo seurasi niitä matkan päästä ja tultuaan minun kalaparveni kohdalle poikkesi vielä kerran katsomaan siellä olevia kaloja. Kolme oli nyt kellumassa kahden asemasta; muut — mitä niistä oli jäljellä — ponnistelivat voimattomina vedenpinnalla. Tsip, tsi'viii! se vihelsi halveksivasti: »runsaasti kalaa täällä, mutta ei tästä ole kalastukseen.» Sitten se syöksyi, meni veden alle, tuli ylös mukanaan suuri säyne — ja oli samassa omilla teillään, jättäen vain veden räiskeen ja avartuvan ympyrän nauravia, tanssivia, kiusoittavia aallonväreitä kertomaan minulle, kuinka se tavoittaa kaloja.

Kun karhu tulee vastaan

Kun karhu tulee vastaasi, niin siinä hämmästyy aina kaksi, toinen olet sinä ja toinen on karhu. Sinä retkeilet suurissa metsissä ja olet ehkä juuri etsimässä Mooweenia; ehkäpä kovasti haluat ja ikävöit nähdä sitä; mutta kun astelet mustikkaista polkua ja se yht'äkkiä on edessäsi, sulkee sinulta tien ja katsoo tarkkaan sinua silmiin saadakseen selvän hankkeistasi, silloin tunnet luullakseni samaa kuin ihminen, jonka on tapana iltaisin katsoa sänkynsä alle, onko siellä varas, ja joka nyt tosiaankin löytää varkaan kyyristyneenä juuri sieltä, missä on aina kuvitellutkin sen olevan.

Mooween puolestaan pitää sinua aina silmällä, jos se kerran on saanut tietää sinun liikuskelevan hänen metsissään. Ei silti, että se erikoisesti haluaisi tavata sinua! Se on kuin laiska mies, joka etsii työtä, mutta kaiken aikaa toivoo hartaasti, ettei saisi. Karhu on hyvin vähän utelias — vähemmän kuin mikään muu metsän asukas. Se rakastaa yksinäisyyttä; ja niinpä, jos se ajaakin sinua takaa päästäkseen selville olinpaikastasi, se aina pyrkii rehellisesti jättämään sinulle niin suuren liikkumisalan kuin mahdollista, mutta itse hiljaa pujahtamaan syvemmälle metsän yksinäisyyteen. Kun tämä sen halu on paljon suurempi kuin sinun turha uteliaisuutesi nähdä jotain uutta, niin sinä harvoin tapaat Mooweenia sielläkään, missä se eniten asustaa. Tämä on sitä runollista oikeudenmukaisuutta, jota tapaat kaikkialla suurilla saloilla.

Minusta näyttää yhä selvemmältä, ettei luonto jakele lahjojaan yksinomaan olioiden tarpeen, vaan paljon enemmän niiden halun mukaan. Tuo halu on harras — sitäkin hartaampi, kun kullakin eläimellä tavallisesti on vain yksi erikoishalu — mutta sen voimaa ja vaikutusta emme vielä ole oppineet arvioimaan. Pöllön siipi ei ole äänetön siksi, että se sellaista tarvitsisi — eihän se tarvitse sitä sen enempää kuin haukkakaan, jonka siipi ei ole äänetön —, vaan ensi sijassa luultavasti sen vuoksi, että se niin sydämensä pohjasta haluaa äänettömyyttä liidellessään läpi hiljaisen hämärän. Samoin on laita pantterin jalan, samoin metsäkauriin silmän ja suden nenän, jonka koko ihanne on haistaa hyvin; ja niin on jokainen muukin erikoiskyky, jonka villieläimet ovat saaneet luonnolta, syntynyt etupäässä siten, että niitä hartaasti on haluttu pitkän kehityskauden kuluessa.

Tämä teoria mahdollisesti selittää muutamia Mooweenin omituisuuksia. Luonto, jakaessaan lahjojaan yksilöiden halun mukaan, muistaa karhun rauhan- ja yksinäisyydenrakkauden ja varustaa sen senmukaisesti. Karhu välittää vähät nähdä sinua tai ketään muutakaan; sentähden sen silmät ovat niin pienet sen heikoin puoli tosiaankin. Se haluaa palavasti päästä tekemästä tuttavuutta kanssasi ja ylipäänsä päästä kaikesta seurasta paitsi omastaan; sentähden sen nenä ja korvat ovat ihmeellisen tarkat ottamaan selvän lähestymisestäsi. Monesti, kun luulet olevasi aivan yksin metsässä, on Mooween lähelläsi. Tuuli on tuonut tiedon sinusta sen sieraimiin; huolettoman astumasi ääni on aikaa sitten saapunut sen tarkkoihin korviin, ja se on hävinnyt, kun sinä saavut, ja jättänyt sinut meluinesi, uteliaisuuksinesi ja muine mielihaluinesi. Sen piiloutumiskyky on niin paljon suurempi kuin sinun etsimiskykysi, ettei se tosiaankaan koskaan luule tapaavansa sinua. Sentähden, jos äkkiarvaamatta tulet sitä vastaan, sen hämmästys on samassa suhteessa suurempi kuin sinun.

Se, mitä karhu tällaisessa harvinaisessa tapauksessa tekee, ei riipu niin paljon siitä itsestään kuin sinusta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta se todennäköisesti tuntee aivan päinvastaista kuin sinä. Jos sinä olet rohkea, niin se on pelokas kuin jänis. Jos sinä hätäännyt, niin se tietää aivan tarkkaan, mitä sen on tehtävä; jos sinä vapiset pelosta, niin se ei pelkää ensinkään; jos sinä olet utelias, niin se on perin arka, ja kuten kaikilla muillakin villieläimillä, on sillä erinomainen kyky lukea sinun ajatuksesi. Tuntuu kuin se tarkalla, läpitunkevalla katseellaan näkisi aina sinun sielusi sisimpään saakka. Ainoa poikkeus tästä sattuu silloin kun tulet karhua vastaan ilman pelkoa tai uteliaisuutta, kun haluat hoitaa vain omat tehtäväsi, ikäänkuin se olisi vieras ja yhdentekevä sinulle. Tämän harvinaisen mielentilasi se ymmärtää täydellisesti — sillä sehän on juuri sen omakin mielentila — ja hiipii hiljaa tiehensä, aivan kuin se ei olisi sinua nähnytkään.

Mooween näyttää joka tilanteessa olevan heti selvillä, miten on meneteltävä, sen ei tarvitse epäröidä tai hapuilla. Kun jokin äkkiä äännähtää oudosti sen takana sen rämpiessä pitkin rantaa, niin se hyppää päistikkaa pensaikkoon piiloon, aivan kuin ääni olisi laukaissut sen alla olevan vieterin. Jäljestäpäin se kyllä saattaa tulla takaisin ottamaan selvää, mikä sen niin säikäytti. Istu silloin aivan hiljaa, niin se istuutuu takakäpälilleen, katsoo ja vetää ilmaa syvälle sieraimiinsa saadakseen selvän, mikä sinä olet. Hyppää sitä kohti kirkuen ja huitoen juuri kun se tulee näkyviin, niin se ryöpähyttää roskaa ja likaa taakseen sinua vasten, lyö kyntensä maahan saadakseen paremman otteen ja luikkii tiehensä kuin säikytetty koiranpentu.

Kulkiessasi läpi syksyisen metsän tai seuratessasi kiireesti joitakin jälkiä, kuulet välistä äkkiä äänekästä kahinaa ja huojuvan puun rytinää metsäiseltä harjulta yläpuoleltasi, aivan kuin pieni tuulispää olisi hetkeksi asettunut huvittelemaan lehvikköön ennen lentoon lähtöään. Jos silloin menet ääntä kohden, niin tapaat Mooweenin seisomassa suurella pyökin oksalla väkevillä etukäpälillään tarrautuneena puun suippenevaan runkoon ja hurjasti ravistamassa puuta saadakseen kypsiä pyökinpähkinöitä putoamaan. Putoavien hedelmien rapina on Mooweenin korville sellaista musiikkia, ettei se ensinkään kuule sinun tuloasi eikä huolettomasta käynnistäsi murtuvien oksien rasahduksia.

Jos nyt huudat ystävillesi, iloissasi siitä, että Mooween nyt vihdoinkin on vallassasi, niin saat uuden yllätyksen. Ja tämä tuo mieleen neuvon, jota on välttämättömästi noudatettava: älä koskaan ole karhun alapuolella kun huudat. Jos se on penikka, niin se kapuaa puuta ylöspäin sukkelammin kuin orava ja piiloutuu lehtien sekaan niin lähelle latvaa kuin suinkin. Mutta jos se on suuri karhu, niin se mätkähtää alas sinun päällesi ennenkuin aavistatkaan. Se ei kapua alas hiljaa, vaan putoo koko painollaan. Kuten Uncle Remus sanoo — jolla hauskan kertomiskykynsä ohella on tarkka tuntemus eläinten tavoista —: »Karhu se liukuu puoliväliin puunrankoa ja sitten heittäytyy ihan irralleen, ja rätkähtää maahan kuin säkki! Luulisi hengen menevän semmoisesta täräyksestä.»

Mutta miten onkaan, ei se koskaan romahda maahan vainajaksi suuresta painostaan huolimalta; eikä putoaminen myöskään vähääkään hidastuta sen toimintaa, mikä on salamannopea heti kun jalat koskettavat maata. Samoin kuin pesukarhu, joka saattaa pudota uskomattoman korkealta vähääkään itseään vahingoittamatta, niin Mooweenkin tupsahtaa maahan pehmeästi kuin suuri tyyny; mutta juuri maahan tullessa sen kaikki lihakset yhtäkkiä jännittyvät, ja se ponnahtaa kuin kumipallo lähimpään tiheikköön.

Kahdesti olen nähnyt sen niin putoavan. Ensi kerralla oli kaksi melkein täysikasvuista pentua samassa puussa. Meidän kirkaistessamme toinen kimmahti ylöspäin; toinen tuli alas semmoisella vauhdilla, että mies, joka pyssyineen oli valmiina ampumaan, hypähtikin henkensä kaupalla pois karhun tieltä; ennenkuin hän ehti karistaa hämmästyksen silmistään, oli Mooween jo mennyt, ja vain kuusien alimpien oksien huima huojunta näytti enää, minne se oli paennut.

Koko tämä Mooweenin aivojen pikainen päättämiskyky tällaisissa harvinaisissa tapauksissa, jolloin se näin äkkiarvaamatta tulee ihmistä vastaan, on sen emon huolellisen kasvatuksen tulos. Jos sinun joskus onnistuu tarkata emokarhua ja sen pentuja siten, ettei niillä ole mitään aavistusta sinusta, niin saat nähdä kaksi luonteenomaista seikkaa. Ensiksikin, jos ne ovat kulussa — ja Mooween on metsän väsymättömin vaeltaja — huomaat, että pennut kulkevat aina ihan emon kintereillä ja matkivat sen kaikkia liikkeitä hullunkurisen tarkasti, puhaltavat kun se puhaltaa, hypähtävät kun se hypähtää, nousevat pystyyn takajaloilleen, etujalkojen riippuessa velttoina, ja kurottavat kuonoaan ylös ilmaan juuri samalla kertaa kuin emokin. Sitten ne vetäytyvät hiljaa rannikolta ystävällisten leppien suojaan, kun emon hienoon nenään tulee tieto, ettei rannikko etäämpänä ole aivan vaaraton. Siten ne oppivat tuntemaan salon äänet ja tuoksut ja ohjaamaan toimintansa senmukaisesti. Ja toiseksi, jos ne ovat leikkimässä, niin näet, että emo tarkkaa pentujensa jok'ainoaa liikettä aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin ne hetki sitten tarkkasivat emoa. Se istuu etukäpälät eteen ojennettujen takakäpälien välissä ja katselee suuri pää kallellaan niiden jokaista nyrkkeilyn, painin ja kiipeämisen otetta sellaisella ilmeellä, kuin olisi se itse noita temppuja niille opettanut ja nyt kuulustelisi, miten hyvin ne osaavat läksynsä. Väliin joku poikasista saa aimo läimäyksen, jota ei voi ymmärtää muulla tavoin kuin että pentu teki jotakin hullusti, vastoin selvää opetusta.

Ainoastaan silloin, kun Mooween tapaa jotain outoa, tai joutuu tilanteeseen, joka on kokonaan ulkopuolella kaiken sen, mitä sille on opetettu, tulee vaisto ja luontainen äly kysymykseen. Silloin saattaa nähdä tuon itseensäluottavan metsänvaeltajan osoittavan ensi kerran epäröimisen merkkejä. Kerran yllätin sen rannalla, minne se oli tullut ottamaan sinne jätettyjä metsävuohen kappaleita. Heti ensi hälinästä se hypähti piiloon päätään kääntämättä, kuten pentuna ollessaan oli kymmeniä kertoja nähnyt emon tekevän. Sitten se pysähtyi ja kolme tai neljä sekuntia katsoi vaaraa suoraan silmiin — sellaista en ole nähnyt minkään muun karhun tekevän. Se epäröi hetken, olisiko kanoottini nopeampi kuin se ja vaarallinen. Lopuksi se pääsi varmuuteen siitä, että sillä ainakin oli hyvät edellytykset onnistua, hyppäsi takaisin, sieppasi saaliinsa ja laahasi sen metsään.

Toisen kerran lapasin sen kapealla polulla, missä sillä ei ollut tilaa sivuuttaa minua eikä se myös ollut halukas kääntymään takaisin, sillä jokin minun takanani veti sitä voimakkaasti eteenpäin. Tämä lyhyt kohtaus antoi minulle karhun luonteen ja vaistojen tutkimiseen parhaan tilaisuuden, mitä milloinkaan olen saanut. En kuitenkaan tahtoisi toista kertaa tavata sitä niin läheltä.

Se tapahtui nopeajuoksuisella Pienellä Lounaisella Mirimichi-joella salon sydämessä. Aivan telttani yläpuolella, vähemmän kuin kilometrin päässä, oli lohikoski, jossa, mikäli tiesin, ei kukaan ollut ennen kalastanut. Joen toinen ranta oli meikein pystysuoraa kallionseinää, jota vasten virta löi kuohuen ja laski mahtavasti kohisevana koskena alas suureen, hiljaiseen lampeen. Jyrkän rantakallion juurella oli komeita lohia, jotka ponnistelivat nuolennopeassa virrassa; mutta siitä huolimatta olisi minun perhosonkeni voinut yhtä hyvin heittää Yukonvirtaan. Vastakkaisella rannalla ei voinut kalastaa — siellä ei ollut tilaa heittää onkea maihin, ja virta oli liian syvä ja voimakas kahlattavaksi — ja sillä rannalla, missä lohia oli, ei ollut tilaa seisoa. Jos minulla olisi ollut matkassa kaksi oivaa intiania, olisin mennyt kanootillani nopeaan virtaan kalastamaan intianien pysyttäessä kanoottia kekseillä kohdallaan. Mutta minulla ei ollut kahta oivaa intiania, ja se yksi, joka oli mukanani, ei halunnut ryhtyä uhkapeliin. Niin poistuimme nälkäisinä, miltei nähden ja kuullen suurten, merestä vasta nousseiden kalojen molskeen.

Eräänä päivänä, kun seurasin erästä piikkisikaa nähdäkseni minne se oli menossa, tulin kapealle polulle, joka kulki muutaman sataa metriä pitkin kallion reunaa, aivan lohipaikan yläpuolella ja noin neljänkymmenen jalan päässä tuimasta koskesta.

Minulla oli ongenvapani mukanani, ja yrittämättä heittää sitä pudotin perhoni virtaan ja annoin kelan kieppua auki. Kun siima suoristui, kohotin vavan päätä ja annoin perhoni tanssien ja hyppien liukua pitkin pintaa pyörteeseen suureen kallionkoloon. Yhtäkkiä viidenkolmatta naulan painoinen kala tarttui onkeeni; mutta siinä samassa se myöskin meni virran mukana alaspäin, enkä minä täpärältä paikaltani saanut sitä estetyksi. Alaspäin se meni, ponnahti huiman korkealle ylös vedestä ja komealla vauhdilla huristi koko siimani kelasta aina loppusointuun asti, ja silloin tapsi katkesi kuin hämähäkin lanka.

Käärin siiman kelaan pahoilla mielin, pohtien itsekseni sitä ratkaisematonta kysymystä, olisinko koskaan voinut nostaa lohtani kolmenkymmenen jalan syvyydestä, vaikka sen olisinkin saanut väsytetyksi. Sitten, koska ihmisen luonto on heikko, panin onkeeni vahvan, kaksinkertaisen tapsin ja pudotin virtaan toisen perhon. Jospa en saisikaan lohta, niin kannattihan uhrata perho ja tapsi, kun sai tuntea sen nykäyksen ja nähdä sitten sen peloittavan menon myötävirtaan ja miten se hyppi, hyppi, aivankuin Endorin noita olisi ratsastanut sen pyrstöllä luudanvartensa asemasta.

Vilkas, nuori lohi iski suinpäin kiinni toiseen perhooni, ja kun siima oli vahva, sain sen väsytetyksi virrassa ja kuletin kallion juurelle, kun se oli vallan lakannut sätkyttelemästä ja hyppimästä. Minun oli mahdoton päästä alas, sentähden aloin paikaltani käsin lappaa siimaa ja vetää kalaa suoraan ylös. Lohi tuli helposti siksi kunnes sen pyrstö nousi vedestä; silloin se nyki ja tempoi liiaksi, perho heltisi ja lohi hävisi pyörteeseen; se läimähytti vielä leveällä pyrstöllään näyttääkseen minulle, kuinka suuri se oli.

Aivan alapuolellani suuri kivi kohotti päätään ja hartioitaan virran pyörteestä. Kanoottini nuoraa pitkin saattaisin helposti kavuta sille kivelle ja olla varma seuraavasta lohesta. Takaisin pääsy olisi vaikeampi, mutta lohen takia kannattaa nähdä vähän vaivaakin; niinpä jätin onkeni siihen ja läksin takaisin leirille noutamaan vahvaa nuoraa, jota oli vyyhdessä kanoottini keulassa. Päivä oli kulunut jo pitkälle iltapuoleen, ja minä kiiruhdin pitkin polkua, koko huomio tällä vaarallisella tiellä kiinnitettynä jalkoihini — ylläni jyrkkä kallio ja allani huima virta — kun yhtäkkiä minut säikähytti äänekäs huu-uh. Siinä polun käänteessä, ei täyden kymmenen metrin päässä, seisoi suuri karhu ja pysähytti minut kerta kaikkiaan, sulkien tieni aivan yhtä täydellisesti kuin jos itse vuori olisi suistunut eteeni.

Siinä ei ollut aikaa ajatella; hämmästys ja kauhu olivat liian suuret. Vaistomaisesti minäkin huuhautin huu-uh, kuten karhu hetki sitten oli puhaltanut suurista keuhkoistaan, ja seisoin pölkkynä, kuten sekin. Se oli yhtä säikähtynyt kuin minäkin, siitä ainakin olin varma.

Luulen, että meidän kummankin aivoissa pyöri sama, ainoa ajatus: »minä olen satimessa; miten tästä pääsen?» Eikä sille enempää kuin minullekaan oltu koskaan opetettu, miten tällaisissa tapauksissa olisi meneteltävä. Sillä oli ilmeinen halu jatkaa matkaansa. Jokin, kenties puoliso, kutsui sitä virtaa ylös; muuten se olisi pyörähtänyt polulla ja hävinnyt jo ensi hälinästä. Mutta miten pitkälle se saattoi luottaa edessään seisovan eläimen pelkuruuteen? Näin se ilmeisesti ajatteli. Jos olisin tullut hituista ennen tai se hituista myöhemmin, niin olisimme tulleet vastakkain aivan polun käänteessä; se olisi saattanut käydä kimppuuni äkillisessä, sokeassa raivossa, ja jompikumpi meistä olisi ollut mennyttä kalua. Nyt kävi niin, että se näki minun tulevan mitään aavistamatta, ja rauhaa haluava kun oli, pysäytti minut käskevällä huu-uh-huudollaan ennenkuin tulin liian lähelle. Se ei murissut eikä ärissyt eikä näyttänyt vihaiselta; syvä ihmettely ja kysymys vain kuvastui sen katseessa, joka kiinnittyi minun silmiini ja näytti tunkevan lävitseni päästäkseen selville, mitä minä ajattelin.

Katsoin sitä silmään suoraan ja kiinteästi, mikä kenties oli järkevintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, vaikka tein sen aivan tietämättäni. Seuraavan lyhyen hetken kuluessa ajattelin sitten koko joukon asioita. Ei ollut pääsyä ylös eikä alas. Minun täytyi joko mennä eteenpäin tai palata takaisin. Jos hyppäisin sitä kohden kirkaisten, kuten olin tehnyt ennen toisenlaisissa tilanteissa, niin eikö se saattaisi vihaisesti karata kimppuuni, kuten kaikki villit eläimet saarroksiin jouduttuaan? Ei, se oli nyt myöhäistä; kirkaista olisi pitänyt heti vastakkain tullessamme. Nyt se näyttäisi joutavalta kerskailulta; se on tehtävä heti empimättä tai ei ensinkään. Toisella puolen, jos kääntyisin takaisin, niin se seuraisi minua aina kallion laitaan saakka ja tulisi yhä rohkeammaksi, mitä pitemmälle tultaisiin; sitä paitsi tie oli vaarallinen ja karhulla olisi puolellaan kaikki edut sekä tien tarkka tunteminen. Lisäksi oli myöhä ja minä tarvitsin lohta illallisekseni.

Myöhemmin olen ajatellut, minkä verran se ymmärsi noista mietteistäni ja miten se tuli siihen johtopäätökseen, johon se varmasti tuli, nimittäin etten minä aikonut sille mitään pahaa, vaan tahdoin ainoastaan päästä eteenpäin enkä aikonut väistyä tieltä. Koko ajan katsoin siihen järkähtämättä kunnes sen silmät alkoivat menettää tarkkaavaisuutensa. Käteni kävi kiinni metsästyspuukkoni varteen. Raskaan aseen kosketus vähän rohkaisi; vaikka oikeastaan olisin uskaltanut ennemmin hypätä virran kuohuihin kuin ryhtyä mittelemään jättiläisvoimaisen karhun kanssa tällaisella kapealla polulla. Yhtäkkiä sen katse siirtyi silmistäni. Se käänsi päätään katsoen alas ja ylös. Heti tiesin, että olin voittanut ensi otteen ja myöskin polun, jos jaksoin pysyä kylmäverisenä.

Astuin askeleen pari eteenpäin aivan rauhallisesti, katse koko ajan siihen kiinnitettynä. Se virnisti suutaan niin että valkeat hampaat vilahtivat; mutta sitten se käänsi päänsä katsoakseen taakseen tietä, jota oli tullut ja samassa se oli hävinnyt. Kului vain hetkinen, kun sen kuono ja silmät jo kurkistivat kallionkulman takaa. Se tahtoi nähdä, olinko vielä paikallani. Kun sen kuono taas vetäytyi pois, menin eteenpäin aina nurkalle saakka ja tulin ihan sen eteen. Se seisoi katselemassa alas jyrkänteeltä löytyisikö alhaalta mitään muuta tietä.

Nyt se oli käynyt levottomaksi; matalaa, valittavaa murinaa kuului polkua pitkin. Minä istuuduin kivelle aivan sen tielle; nyt aloin ensi kerran huomata tilanteen koomillisuutta, ja se antoi minulle rahtusen lohtua. Aloin puhua sille, en leikillisesti, vaan siten kuin olisi se ollut skotlantilainen, jota voi vain todistelulla järkyttää. »Olet satimessa, Mooween, pahassa satimessa», koetin puhua lempeästi; »mutta jos olisit pysynyt kotosalla hämärään asti, kuten karhun pitäisi, niin nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Olet pannut minut myöskin satimeen, kuten näet; ja sinun on laskettava minut pois siitä. Minä en aio kääntyä takaisin. Minä en tunne polkua niin hyvin kuin sinä. Sitäpaitsi, kohta on pimeä, ja minä luultavasti taittaisin niskani tällä polulla pimeässä. On häpeä. Mooween, panna herrasmies tällaiseen satimeen, missä minä olen tällä hetkellä sinun tyhmän huolimattomuutesi takia. Miksi et vainunnut minua aikaisemmin, niinkuin kaikki muut paitsi tyhmät karhut olisivat tehneet, ja mennyt jotakin muuta polkua yli vuoren? Miksi et kiivennyt tuohon kuuseen äsken ja antanut minulle tietä?»

Olen pannut merkille, että kaikki villieläimet tulevat rauhattomiksi kuullessaan ihmisen äänen, vaikka hän puhuisi aivan rauhallisestikin. Siinä on jotakin syvää ja salaperäistä, jotakin, joka käy peräti yli niiden ymmärryksen; ja ne pakenevat sitä kiireesti, jos vain voivat. Minulla on myöskin se usko, että kaikki eläimet, villit ja kesyt, ymmärtävät meidän mielentilaamme paremmin kuin luulemmekaan; ja Mooweenin käyttäytyminen tuolla kapealla polulla on pikemmin omiaan vahvistamaan kuin heikentämään tätä oletusta. Saatan mielikuvituksessani nähdä sen nyt kääntelemässä ja vääntelemässä päätään rauhattomana, puoliarka ilme silmissään, kun se salaa aivan kuin häpeissään vilkaisi minuun; ja taas kuului matalaa, epäröivää uikutusta, joka sekoittui alla olevan kosken ryöppyyn ja sorinaan. Karhua, samoin kuin kettuakin, harmittaa joutua alakynteen. Jos se menee loukkuun, niin se ottamaan tultaessa harvoin murisee tai vastustelee, kuten ilves ja saukko ja yleensä muut villieläimet tekevät. Se on tehnyt sinulle kepposia ja näyttänyt etevämmyytensä niin usein, että se on perin masentunut ja murtunut, kun lopulta tapaat sen avuttomana ja voitettuna. Se näyttää kokonaan unohtaneen suuren voimansa sekä hampaittensa ja kynsiensä peloittavan mahdin. Se laskee päänsä etukäpäliensä väliin, kääntää silmänsä poispäin, ei katso sinuun eikä salli sinun nähdä, miten häpeissään se on. Tuon kaiken voit nähdä yhdeksällä kerralla kymmenestä, milloin löydät karhun tai ketun loukustasi. Jotakin sellaista oli varmaan Mooweeninkin katseessa ja ryhdissä nyt, kun istuin siinä sen polulla ja hymyilin sen hämmennykselle.

Lähellä karhua kohosi kalliokosta kuusi ja ulottui ylös erääseen kallionreunaan saakka. Karhu kääntyi hitaasti sitä kohti, mutta vilkaisi vielä katsomaan minua, joka istuin siinä sen omalla polulla —, jota se ei enää voinut pitää omanaan, — ja hymyilin sen tappiolle. Sitten se väistyi polulta kuin sähköiskusta ja ponnahti puuhun säikkynein nytkähtävin hyppäyksin. Niin suureksi eläimeksi se kiipesi hämmästyttävän nopeasti, mursi pienet oksat tieltään, viilteli paksua kuorta suurilla kynsillään ja ryöpytti jälkeensä alas roskaa ja tomua, jota tuli kuin satamalla, kunnes se ulottui kallion reunamalle ja hyppäsi sinne. Sinne se pysähtyi ja katsoi alas nähdäkseen, mitä minä aioin lähinnä tehdä. Siinä se seisoi, suuri pää riippuen alas kallionreunalta, ja tuijotti minuun, kunnes nousin ja lähdin hiljaa polkua alas.

Seuraavana aamuna palasin takaisin lohisyvänteelle. Kova kallio ei tarjonnut, kuten metsän pehmeä sammal, mitään merkkejä, — joita olisin ollut erittäin halukas näkemään, — oliko karhu tullut takaisin puuta pitkin alas vai oliko se löytänyt jonkun muun tien vuoren yli. Sille paikalle, missä olin seisonut silloin kun sen mahtava huu-uh! minut pysäytti, panin suuren lohen, mikä on sellainen makupala, että sen tähden karhu kernaasti poikkeaa kauaskin tieltään. Seuraavana aamuna kala oli poissa; saattoi olla, että seuraavalla matkalla Mooweenia odotti siinä polun käänteessä toinen ja mieluisampi yllätys kuin ensimmäisellä.

Quoskh Tarkkasilmä

Joskus iltaisin, kun soutelen pitkin rantaa kanootissani tarkaten erämaan öisiä ääniä ja hajuja, kun kaikk kovat äänet ovat vaientuneet ja hiljaisuus syväksi ja musikaaliseksi, niinkuin viritetty soittimen kieli, josta tuuli loihtii esiin hiljaisia, monenlaisia mielikuvia herättäviä säveliä, saattaa äkkiä rytinä ja räiske ruohikosta viereltäni särkeä äänekkäästi tämän tuskin kuuluvien äänien sulosointuisen harmonian. Ennenkuin sitten hiljaisuus on uudelleen ehtinyt virittää Aioluksen harpun kyllin tiukkaan tuulen sormille, silloin toinen ääni, kirkaisu, kiirii ilmasta — kvosk? kvosk-kvosk? — villi kysyvä huuto, ikäänkuin itse säikähtynyt yö kysyisi, kuka sinä olet. Se on vain sininen haikara, joka heräsi unestaan rannalta äänekkäistä melanvedoistani, vaikka minä luulin lipuvani hiljaa kuin yö itse. Se kaartelee pääni päällä hetkisen, nähden minut täydellisesti, vaikka minä en voi eroittaa edes sen leveiden siipien varjoja; sitten se häviää suureen tummaan hiljaisuuteen huutaen mennessään kvosk? kvosk? Tämä huuto, joka kuulostaa oudolta, ympäristöön häipyvältä villiltä kysymykseltä, on antanut aiheen linnun runollisimpaan intianilaiseen nimeen, Quoskh, yön kysymys.

Moni, vieläpä joku intianikin, tuntee tämän linnun vain tällä nimellä, eikä tiedä muuta sen olemassaolostakaan. Se päästää harvoin huutoaan päivällä kuuluviin — sen ääni on silloin käreää vaakuntaa — eikä sitä näe milloinkaan, kun se ääntelee juhlallisessa yön pimeydessä. Niin tuo öinen ääni on kietoutunut salaperäisyyteen, eikä kenenkään mieleen johdu, että se on tuon rauhallisen, kärsivällisen, pitkäsäärisen kalanpyytäjän ääni, jonka näkee milloin tahansa kesäpäivinä yksinäisen järven tai virran rannoilla. Moni vanha metsänkävijä on kysynyt minulta, kun terävä, kysyvä kvosk? kvosk? on kuulunut nukkuvalta järveltä, mitä se on. Ja kumminkin tunsivat he tuon suuren sinisen haikaran vallan hyvin — tai ainakin luulivat tuntevansa.

Quoskhilla on kuitenkin muitakin nimiä, jotka kuvaavat sen ominaisuuksia ja tapoja. Joskus kun olin kalastamassa rannalla intianitoverini kanssa, ja kanoottini työnsi keulansa ääneti jonkun niemenkärjen ohi, minä saatoin nähdä haikaran raskaasti lentävän jo puolivälissä puidenlatvojen korkeutta, kauan ennenkuin valpas, pieni ristisorsaemo epäili meidän tuloamme, vieläpä ennenkuin lähellä liljatiheikössä laidunteleva metsävuohikaan oli saanut meistä vihiä. Silloin Simmo, joka ei koskaan voinut yllättää tätä suurta lintua, miten ääneti hän meloikin, saattoi mutista itsekseen jotakin, joka kuulosti Quoskh K'sobeqh, Quoskh Tarkkasilmä. Toisella kertaa, milloin tapasimme tuon linnun keihästämässä sammakoita pitkällä nokallaan, Simmo, joka ei sietänyt nähdä sammakonsääriä minun paistinpannussani, saattoi pilkallisesti omalla musikaalisella kielellään nimittää sitä Quoskh Sammakonsyöjäksi. Ja kun minä taimensyvänteellä vastapäätä ruohoista rantaa äkkiä taukosin onkimasta silmin seuratakseni kookasta harmaansinistä varjoa, joka näytti liikkuvan puujaloilla seitsenpenikulmaisin harppauksin kohti lähintä rämettä, missä oli yltäkyllin sammakoita, niin Simmo saattoi näyttää sitä melallaan ja sanoa: »Kas Vanha Isä Pitkäsääri mennä pyytää enempi sammakoita pojille. Hassut pojat, syödä sammakoita, eikö totta?»

Kaikista sen nimistä — ja niitä oli vielä paljon muita — »Vanha Isä Pitkäsääri» tuntui aina sopivimmalta. Tämä järviemme ja virtojemme juhlallinen kahlaaja tuo mieleen muistoja harmaasta muinaisuudesta. Se on tosiaankin kaikista linnuista lähinnä niitä outoja hirviöitä, joilla luonto kansoitti maan sen varhaisessa lapsuudessa. Toiset haikarat ja ruovonpäristäjät ovat käyneet pienemmiksi ja sirommiksi, niiden jalat ja kaula lyhyemmiksi, sopeutuen pienentyneisiin virtoihimme ja muuttuneihin maisemiimme. Myöskin Quoskh on epäilemättä paljon pienempi kuin mitä se ennen muinoin oli; mutta yhä vieläkin sen jalat ja kaula ovat suhteettoman pitkät, kun vertaa niitä veden syvyyteen sen elinpaikoilla tai sen pesän kokoon. Ja sen mutaan jättämät jäljet ovat hämmästyttävästi samannäköiset kuin ne jättiläislintujen fossiiliset jalanjäljet, joita tavataan plioseniajan kerrostumissa syvällä maanpinnan alla kertomassa, minkälaisia luontokappaleita eli suurissa erämaissa ennenkuin ihminen tuli täyttämään maan ja tekemään sen alamaiseksensa.

Läheisessä yhteydessä tämän Quoskhin kehityskannan vanhanaikaisuuden kanssa on se vastakkainen seikka, että se näyttää ikuisesti nuorelta. Ikä ei näytä voivan sille mitään. Se on yhtä vanha ja yhtä nuori kuin maa itse; se on maaliskuun päivä, jonka auringon laskussa ja auringon nousussa on talvea ja kevättä. Vai onko kukaan nähnyt sinisen haikaran jalokivisilmiä himmentyneinä tai sen voimakasta ruumista raihnaana? Onko kukaan yllättänyt sitä nukkumassa, tai nähnyt sen hoippuvan heikkona pitkillä jaloillaan, kuten usein näkee muita villejä lintuja riippumassa heikosti oksalla vain viimeisellä otteellaan kiinni? Muuan valtamerenpurjehtija kertoi kerran minulle, että hänen aluksensa oli kaukana rannasta tavannut sinihaikaran kuolleena meren pinnalla siivet levällään. Tämä on ainoa haikara, minkä milloinkaan olen kuullut tavatun muussa tilassa kuin täysin virkeänä. Mahdollista on, että jos Quoskh todella milloinkaan kuolee, niin se tapahtuu juuri tuolla tavoin. Ehkäpä se viimeisillä voimillaan lentää rohkeasti tutkimaan suuren valtameren salaisuutta, jonka rannoilla sen esi-isät lukemattomia vuosisatoja takaperin elivät ja liikkuivat tehden edestakaisin loppumattomia tarpeettomia muuttomatkoja, lepäämättä ja kyllästymättä vaeltaen, ikäänkuin meren ääni kutsuisi niitä sinne, minne ne eivät tohdi lähteä.

Aivan minun telttani takana suuren järven rannalla kulki heikosti näkyvä metsittynyt polku, joka lakkaamatta kierteli ja kaarteli ja josta ei voinut saada vähintäkään aavistusta, mihin se johti, ennenkuin tuli itse päähän. Tämä pieni polku oli aina täynnä mielenkiintoisia yllätyksiä. Punaiset oravat kurkistivat oksan takaa, rupattaen kielevästi ja harjoittaen loppumatonta ilkivaltaa pitkin polkua. Hirvilinnut kiitivät ääneti sitä pitkin salaperäisille retkilleen. Nyt saa hyppäävä, ruskava, räiskivä hälinä pensaikosta sinut äkkiä pysähtymään ja sydämesi kiivaasti lyömään kun kiipeät yli tuulenkaataman puun, jommoisia polulla on niin paljon. Valkea lippu, jota seuraa toinen pienempi, välähtelee, kohoaa, laskeutuu ja kohoaa taas näkyviin kaatuneen rungon ylitse kertoen sinulle, että metsävuohi kileineen oli makaamassa rydön takana aavistamatta sinun levollista lähestymistäsi. Ja jostain polun käänteestä ilmestyy taas näkyviisi jotakin tummaa, harmaata ja suurta, sulkien sinulta polun; ja kun pysähdyt ja piiloudut lähimmän puun taakse, niin kohti sinua heiluvat suuret sarvet ja pää, sieraimet leveinä, silmät tarkkoina ja laajentuneina ja korvat kuin kaksi räikkätorvea tähdättyinä suoraan kohti päätäsi — hirvihärkä, sh!

Kaksi pitkää minuuttia se seisoo siinä liikkumatta, tarkastaen tuota uutta luontokappaletta, jota se ei ole ennen koskaan nähnyt; ja sinun on paras pysyä aivan rauhallisena ja antaa sen vallata koko polku, jos se niin haluaa. Jos liikahdat, niin se saattaa tulla lähemmäksi tarkastamaan; eikä milloinkaan voi tietää, miten pieni ärsytys saattaa tuoda sen silmiin punaisen, vaaraa ennustavan väikkeen. Lopulta se poistuu, aluksi rauhallisesti, kääntyen usein katsomaan sinua korvat torvina sinua kohti. Sitten se painaa suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen, kohottaa kuononsa korkealle ja juoksee pitkin tasaisin raviaskelin pois läpi ryteikön ja häviää.

Niin tuo pieni polku tuo joka päivä sinulle jonkun uuden yllätyksen, — pöllön tai jäniksen, tai piikkisian, joka tulee piikkejään kalistellen ja lausuen intianinkielistä nimeään Unk Wunk! Unk Wunk! Kun olet seurannut polkua pitkälle ja jo ruvennut uskomaan, että tuo vitkasteleva polku on varmaan joutunut hukkaan, niin se lopulta ryömii tiheään kuusiviidakkoon; ja siellä on kahisevan ja kuiskuttelevan vihreän kehyksen ympäröimänä mitä rauhallisin ja viehättävin pikkuinen majavalammikko, jonka ympärille metsävuohet ovat tallanneet polkujaan. Täällä eli Quoskh puolisoineen ja pienokaisineen.

Kun ensi kertaa polkua pitkin kulkien tulin paikalle ja tirkistin pensaikosta, niin minä näin sen, ja ensimmäinen silmäys sai minut hypähtämään, sillä luulin tehneeni merkillisen havainnon, nimittäin, että pikku haikarat leikkivät nukeilla niinkuin lapset. Mutta minä olin erehtynyt. Quoskh oli ollut pyytämässä sammakoita ja piilotteli niitä minun tullessani. Se kuuli minun tuloni ennenkuin tiesin sen olevankaan siellä ja hyppäsi hakemaan viimeistä sammakkoaan, joka oli suuri ja lihava, ja sitä kantaen se heittäysi suurien siipiensä varaan — selkä kyttyrässä ja niska koukussa ja pitkät jalat riippumassa takana alaspäin — ja lensi kohti pesäänsä pensaikkoon majavalammikon taakse. Kun minä näin sen selvästi, niin se juuri sivuutti sen aukon, josta minä tirkistin sisään. Se piteli sammakkoa pitkässä nokassaan poikittain, jotemkin siihen tapaan kuin tylsien saksien välissä, niin että kumpikin puolisko nokan kahden puolen paisui suureksi, ikäänkuin nuoralla kiristetty tyyny. Pää ja lyhyet etujalat olivat yhdellä puolen, ja takajalat viipottivat toisella puolen. Kaikesta, mitä tulee mieleen, tämä muistutti eniten täytettyä riepunukkea, ja tällaista luulin tosiaankin ensi aluksi Quoskhin kantavan kotiin pienokaisilleen leikkikaluksi.

Epäilemättä ne pitivät sammakosta paljon enemmän kuin nukesta; mutta minun kummallinen luuloni niistä tuona lyhyenä hetkenä herätti minussa sellaista mielenkiintoa noita pikku veitikoita kohtaan, etten ollut tyydytetty ennenkuin lopuksi, kauan jälkeen päin, kiipesin pesälle katsomaan kuinka ne elivät.

Ryhtyessäni tutkimaan Quoskhia, oppiakseni tuntemaan sitä lähemmin, tulin vasta huomaamaan, mikä mielenkiintoinen tehtävä se oli, ei yksistään sen eriskummallisten tapojen vuoksi, vaan myös tuon linnun erinomaisen varovaisuuden takia, jonka tähden oli tavattoman vaikea nähdä sitä sen omissa hommissa. Quoskh K'sobeqh oli se nimi, joka aluksi näytti minusta paraiten sopivan sille, kunnes olin oppinut tuntemaan sen tavat ja onnistunut pääsemään huomaamatta sen lähelle, mikä sattui ainoastaan kaksi tai kolme kertaa kesän kuluessa.

Eräänä aamuna menin aikaisin majavalammikolle ja istuuduin rannalle harmaalle kannolle, ympärilläni marjapensaita aina hartioihini saakka. »Nytpä istun hiljaa ja katselen, mitä seuraa», minä ajattelin, »eikä mikään, ei edes sininärhi, voi nähdä minua.»

Tämä oli melkein totta. Pikkulinnut jotka eivät milloinkaan olleet nähneet ihmistä metsässä ennen, tulivat poimimaan marjoja kuuden jalan päähän minun kasvoistani, ennenkuin ne huomasivat mitään tavatonta. Kun ne huomasivat minut, niin ne kääntyivät katsomaan ensin yhdellä silmällä ja sitten toisella, ja sitten ne pyrähtivät lentoon ja istuivat oksalle pääni yläpuolelle. Siinä ne saattoivat vartioida minua rohkeasti, mikä vain hetkisen, mikä kauemmin, riippuen siitä, miten uteliaita ne olivat, ja sitten ne syöksyivät alas ja sivelivät siipiään minun kasvojani vasten saadakseen minut liikkumaan ja näyttämään, mikä olin.

Pienen lammikosta pistäytyvän lahdekkeen tuolla puolen, kivenheiton päässä minusta, tuli komea metsäkauris rantaan ja pisti kuononsa veteen, mutta kävi kohta levottomaksi. Jokin epämääräinen hieno hajahdus minusta levisi sen luokse asti ja teki sen levottomaksi, vaikka se ei tietänyt mitä se oli. Se nuolaisi sieraimiaan niinkuin lehmä tekee saadakseen hajuni selvemmin tuntumaan. Oikealla, lähempänä minua, oli metsävuohi syömässä rauhallisena liljapatjalla. Vesikko juoksi hyppien ja pysähtyen pitkin rantaa jalkojeni vieressä, pistäytyi kivenkoloihin ja juurien väliin ja taas ulos. Cheokhes juoksee aina sillä lailla. Se tietää kuinka kiiltävän musta sen takki on ja kuinka silmäänpistävä se on hiekkaisella rannalla pöllölle tai haukalle; siksipä se ei koskaan juokse enempää kuin viisi askelta kerrallaan pistäytymättä välillä piiloon; ja se kulkee aina mahdollisimman mustia juuria ja kallioita myöten.

Jäälintu syöksyi mutuparveen päästäen soinnukkaan huutonsa k'plop. Kauempana muuan kalasääski tuli raskaasti veteen, niin että suhisi, ja kohosi taas mukanaan suuri säyne. Eikä yksikään noista teräväsilmäisistä metsän eläjistä huomannut minua eikä tietänyt, että niitä pidettiin silmällä. Sitten tuli vastapäistä vihreätä rantatörmää nopeasti liukuen kaareva laaja sininen vanne ikäänkuin suuri Cupidon kaari: Quoskh soljui näkyviin matkallaan aamukalastukselle.

Minua vastapäätä juuri siinä, missä metsäkauris oli seisonut, se poimutti suuret siipensä, sen niska vetäytyi äkkimutkalle ja sen pitkät jalat, jotka olivat riippuneet somasti takana sen lentäessä, kiepsahtivat sen alle niinkuin kaksi heiluria, kun se laskeutui kevyesti mutaiselle rannalle. Se tunsi alueensa täydelleen, tunsi joka ojan ja sammakoiden asuman lahdelman lammen ympärillä, niinkuin me tunnemme kotikylämme. Mutta niin tuttua kuin kaikki onkin sille, ei Quoskh kuitenkaan milloinkaan unohda pitää tarkkaan kaikkea silmällä. Juuri laskeutuessaan maahan se jännittäytyi suoraksi, ollen silloin melkein miehen mittainen, ja antoi tarkan katseensa kiertää ylt'ympäri rantoja, kerran vain. Sen pää kirkkaine keltaisine silmineen ja pitkine nokkineen pyörähti pitkän kaulan päässä kuin kullattu tuuliviiri tangon nenässä. Kun viiri kääntyi sitä rantaa kohti missä minä olin, niin pidätin henkeäni ollakseni aivan liikkumaton ja luullen olevani niin hyvässä piilossa, ettei mikään silmä saattaisi minua huomata semmoisen matkan päästä. Kun viiri oli sivuuttanut minun suuntani, niin minä naurahdin ajatellen, että nytpä Quoskh erehtyi. Mutta silloin vallan unohdin, ettei lintu koskaan katso suoraan eteensä. Kun sen nokka oli kääntynyt noin kolmekymmentä astetta minun ohitseni, niin että sen vasen silmä juuri suuntautui minua kohti, niin viiri taukosi pyörimästä silmänräpäyksessä. Se oli nähnyt minut ensi silmäyksellä ja tiesi, etten minä kuulunut sinne.

Pitkän ajan se näytti katsovan minun lävitseni eikä liikuttanut lihastakaan. Ei olisi ollut helppo sitä huomatakaan siinä, sitä olisi voinut luulla harmaaksi aaltojen huuhtomaksi juureksi. Sitten se kyyristäytyi kokoon tuolla kuvaamattoman surkeannäköisellä tavalla, joka on ominaista kaikille haikaroille niiden lentoon lähtiessä, lensi raskaasti lammenrannan korkeimpaan puuhun ja jäi sinne vielä joksikin aikaa istumaan kuivalle oksalle ja tähystämään minua. En ollut liikuttanut silmäluomiakaan, ja kuitenkin se näki minut liian selvästi luottaakseen minuun. Taaskin se kyyristäytyi kokoon, kohosi korkealle puiden latvojen yläpuolelle ja painautui pois voimakasta, tasaista ja siroa lentoa yksinäisemmälle järvelle, missä ei ollut ihmisiä tarkastelemassa ja härnäämässä.

Quoskhin tarkkuus ei suinkaan lannistanut intoani, vaan päinvastoin kiihoitti minua hankkimaan lisää tietoja siitä ja erittäinkin tekemään läheltä havaintoja sen kalastuksesta. Lähelle tuon pienen lahdelman päätä, missä oli niin paljon sammakoita, tein oksista suojuksen erään kuusen alimpien tiheiden haarojen alle ja menin pois tarkastamaan muita metsänasukkaita.

Seuraavana aamuna se ei tullut takaisin, eikä näkynyt rannalla sen tuoreita jälkiäkään. Tästä ensi kerran huomasin, että Quoskh tuntee hyvin sen hyvien kalastajien säännön, ettei pidä liian usein rasittaa samaa paikkaa, vaikka se olisi miten hyvä kalapaikka. Kolmantena aamuna se tuli takaisin, ja sitten taas kuudentena iltana ja sitten yhdeksäntenä aamuna ja niin edelleen hyvin säännöllisesti niin kauan kuin minä pidin sitä silmällä. Muina aikoina saatoin tavata sen kaukana niiltä mailta kalastamassa toisissa järvissä ja virroissa, tai sitten näin sen matkaavan kotia kohti korkealla metsien yläpuolitse, vesiltä, jotka olivat kaukana minulle tutuista seuduista. Mutta nämä tapaamiset olivat niin säännöttömiä, etten voinut laatia niistä mitään teoriaa. En kuitenkaan ensinkään epäile, ettei se kalastanut kaikissa lähiseudun vesissä yhtä säännöllisesti kuin majavalammessa, ja että se meni kaukaisemmille metsästysmaille ainoastaan silloin kun se tarvitsi vähän vaihtelua tai suurempia sammakoita, kuten kaikki kalamiehet tekevät, tai milloin sillä oli huono onni eikä sen kasvavan poikueen äänekäs ruokahalu tullut tyydytetyksi.

Kuudentena iltana minulla oli paras tilaisuus tutkia sen eriskummaisia kalastustapoja. Istuin pienessä piilopaikassani odotellen metsävuohta, kun Quoskh tuli pitkin rantaa. Se pyöritteli tuuliviiripäätään kunnes se huomasi sammakon. Sitten se lähestyi sitä hitaasti ja tavattoman varovaisesti, tuntien aivan hyvin, miten valppaita sammakot ovat sen lähestyessä ja miten sukkelaan ne sukeltavat päistikkaa piiloon nähdessään vilauksenkin sen puujalkasäärestä. Se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi seisoen liikkumatta kuin harmaa juuri, milloin se arveli otuksen olevan varuillaan, astui sitten taas eteenpäin yhä varovaisemmin, kumartuen eteenpäin ja vetäen niskansa taaksepäin, jotta iskun voima ja nopeus olisi mahdollisimman suuri. Sitten nopea hyökkäys kuin salama — ja nyt voit nähdä sen pudistelevan sammakkoa vimmatusti, lyövän sitä lähintä kiveä tai juurta vasten, käärivän sen ruohotukkoon ja piilottavan taitavasti sekä sen jälkeen lähtevän, kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsimään uutta saalista. Tuuliviiri pyöri taukoamatta etsien sammakoita tai vihollisia.

Jos kalan viri kaislikossa käänsi sen tarkan huomion puoleensa, niin se muutti menettelytapaa: antoi saaliin tulla luoksensa ja oli itse paikalla, päinvastoin kuin se teki sammakon suhteen. Missä asennossa se olikin, molemmat jalat alhaalla tai toinen jalka koholla, kun kala ilmestyi, niin se aina jäi kuin kivettynyt siihen, hyvin tietäen, että liikkuminen vain karkoittaisi saaliin kiireesti syvempään veteen. Toisinaan se saattoi seisoa puolen tuntia yhdellä jalalla, antaen päänsä hitaasti painua hartioille, niska kaarena taaksepäin, pitkä terävä nokka aina suunnattuna suoraan kohti sitä kiemurtelevaa viivaa, joka osoitti leikkivää kalaa, silmät puoleksi kiinni, kunnes oikea hetki oli tullut. Silloin voit nähdä pitkän kaulan ampuvan veteen, kuulla molskahduksen ja vähän myöhemmin nähdä, miten se nuiji saalista lähintä juurta vasten ottaakseen sen hengiltä. Omituisella myötätunnolla saatoit vielä seurata, miten se piiloitti sen ruohoon ja peitti sen, ettei Hawahak, haukka, näkisi tai Cheokhes, vesikko, haistaisi ja varastaisi saalista sen ollessa kalastamassa.

Jos se jo kohta aikoi lopettaa pyyntinsä, niin se saaliin saatuaan asteli takaisin ja piilotti kaksi yhteen. Muussa tapauksessa se peitti saaliinsa lähimpään sopivaan paikkaan ja meni edelleen. Ei vaaraa siitä, että se milloinkaan olisi unohtanut niitä, miten monta niitä olikin! Laskeeko se kalansa ja sammakkonsa, vai muuten muistaa jokaisen eri kätköpaikan, sitä en kykene sanomaan.

Toisinaan, kun minä yllätin sen mutaisella rannalla ja se lensi matkaansa ottamatta yhtään makupaloistaan mukaansa, seurasin sen jälkiä taaksepäin ja saatoin löytää sen kätköpaikat ja nähdä, mitä se oli saanut. Sammakoita, kaloja, pollak-kaloja, simpukoita, myskimajavan poikasia, kaikkia siellä oli, kaikki taitavasti piilotettuna ruohotukon tai mutamättään alle. Kerran menin takaisin ja piilouduin vastakkaiselle rannalle nähdäkseni, tulisiko se vielä noutamaan niitä. Tunnin päästä se ilmestyi, katsoi ensinnä minun jälkiäni, sitten tarkasti koko rannan tavallistakin huolellisemmin; sen jälkeen se meni suoraapäätä kolmelle eri kätköpaikalle, jotka minä olin löytänyt, ja lisäksi kahdelle, joita en ollut nähnyt, ja lensi pesälleen kimppu kaloja ja sammakoita riippumassa kummankin puolen sen pitkää nokkaa.