ALKULAUSE. (continued 2)

Se oli järjestänyt ne maahan niinkuin pyörän sääret, samoin kuin kettu tekee, päät kaikki ulospäin ja yksi jalka tai pyrstö kehän ristikossa, niin että se saattoi tarttua näistä kiinni ja kantaa hyvinkin monta pientä sammakkoa ja kalaa ilman että oli vähintäkään vaaraa siitä, että jokin niistä putoaisi sen lentäessä.

Simpukat se luullakseni aina söi itse, sillä en koskaan nähnyt sen kantavan niitä, vaikka kerran löysin pari kolme niitä sen kätköpaikoista. Tavallisesti se särki niiden kuoret voimakkaan nokkansa iskulla tai lyömällä niitä jotakin juurta vastaan. Näin se ei tarvinnut (eikä luultavasti tietänytkään) sitä temppua, jota kalalokit käyttävät: ne nousevat simpukka mukanaan ilmaan ja pudottavat sen sieltä kalliota vasten niin, että se särkyy.

Milloin Quoskh oli kalastamassa vain itseänsä eikä nälkäistä poikuettaan varten, oli sen menettelytapakin erilainen. Pojilleen se oli metsästäjä, ovela, vaitelias ja kekseliäs. Se lähestyi saalistaan koeteltujen vaanimistapojen mukaan. Itselleen pyytäessään taas se oli oikea kalamies, rauhallinen, tarkkaavainen ja loppumattoman kärsivällinen. Se näytti oivaltavan, että se silloin saattoi hätäilemättä odottaa aikansa ja tehdä olonsa mukavaksi, koska kaikki ja etenkin kalat tulevat luokse kun odottaa kylliksi kauan. Pienokaisilleen pyytäessään sen sitävastoin piti kiirehtiä, sillä muutoin niiden kirkuna kävisi liian pitkästä paastosta niin äänekkääksi, että se houkuttelisi nälkäisiä rosvoja suurelle pesälle pensaikkoon.

Kerran näin sen kalastavan erikoisella tavalla, joka heti ensi näkemältä muistutti erästä täkykalastus-menetelmää, jonka jokainen makrillinkalastaja rannikolla tuntee. Se pyysi pollak-kalan syötiksi ja kahlasi sitten syvään viileään paikkaan varjoisan äyrään alle. Siellä se repi täyn pieniksi paloiksi ja syyti ne veteen, missä ne tuota pikaa houkuttelivat luokseen parven pieniä kaloja. Quoskh seisoi sillävälin polvia myöten vedessä varjossa, missä sitä ei ollut helppo huomata, pää hartioiden välissä, ja sen ylitse kaareutuva rauhaisa lehtevä oksa piilottaen sen uteliailta katseilta. Milloin kala tuli lähelle syömään sen täkyjä, se keihästi sen salaman nopeudella, viskasi sitten päänsä taaksepäin ja antoi saaliin pää edellä solua alas pitkin pitkää kurkkuaan; sitten se asettui vaanimaan seuraavaa.

Siinä se seisoi vuorotellen vaanien ja syöden, kunnes se oli saanut tarpeekseen; silloin se veti päänsä vielä syvemmälle hartioiden väliin, sulki silmänsä ja veteli makeita unia viileässä — täydellinen kuva huolettomasta ja mukavasti elelevästä kalastajasta.

Kun useina päivinä peräkkäin menin pesälle ja piilouduin pensaikkoon vartioimaan, niin sain tutustua lisää Quoskhin kalastukseen ja metsästykseen. Sen pesä oli suuressa hemlock-kuusessa synkässä rämeessä. Täällä oli perin rumaa ja soista ja jalkaisin liikkuminen oli hyvin vaikeaa, vain siellä täällä oli saarekkeena suuria puita pieninä ryhminä. Eräillä näistä saarekkeista oli muutamia haikaran pesiä. Päiviksi linnut kaikkosivat kauas, kukin pari omille yksityisille kalastuspaikoilleen, mutta kun varjot pitenivät ja yön rosvot alkoivat liikehtiä, niin haikarat samosivat takaisin muodostaen omituisia aaltomaisia viivoja illan ruskoa vastaan. Ne tulivat yhdessä vaakkumaan ja pitämään toisilleen seuraa sekä auttamaan toisiaan vahdinpidossa pitkän yön kuluessa. Quoskh Valpas — saatoin eroittaa suuren lintututtavani puolison sekä näkemän että kuuleman perusteella kaikista muista linnuista, joko suuremmasta koostaan tai omituisista kaksinkertaisista äänistä — oli tehnyt pesänsä piiloon suuren vihreän hemlock-kuusen latvaan. Lähellä tätä paikkaa suuren kuivuneen puun haarojen välissä oli toinen pesä, jonka se oli tehnyt nähtävästikin monta vuotta takaperin ja johon se oli joka kesä lisännyt aineksia, mutta vihdoin kuitenkin hylännyt sen ja rakentanut sijaan tämän uuden. Molemmat linnut kävivät vanhalla pesällä aivan julkisesti, ja minä olen ajatellut sittemmin, eikö ollut ovelasti harkittu temppu niiden puolelta, että ne olivat sen noin jättäneet näkyviin, niin että mikä hyvänään rosvo saattoi sen keksiä ja kiivetä sinne, kun taas poikaset olivat aivan turvallisessa piilossa hemlock-kuusen latvassa, mistä saattoi nähdä olematta itse näkyvissä. Vain kaukaa saattoi pesän huomata. Kun tuli hemlock-kuusen alle, niin se oli aivan oksien peitossa, ja tulijan huomio kääntyi kokonaan vanhaan pesään, joka oli täysin näkyvissä kuivan puun latvassa.

Sellaista viisautta, jos se nyt oli viisautta eikä sattumaa, oli saattanut saada vain kokemuksen avulla. Ainakin yhden haikarapoikueen oli täytynyt joutua ilveksen tai näädän saaliiksi, ennenkuin Quoskh oli oppinut, mikä etu oli tuosta rappeutuneesta pesästä, joka houkutteli nälkäisiä eränhakijoita kiipeämään alastomalle puunrungolle. Siellä oli haikaralla hyvä tilaisuus keihästää ne väkevällä nokallaan ja iskeä ne alas suurilla siivillään ennenkuin ne ehtivät huomata erehdyksensä.

Tarkkaamalla lintuja kiikarillani niiden tullessa pesälle saatoin yleensä erottaa, minkälaista saalista niillä oli tuotavana. Kerran riippui emon nokasta pitkä käärme; kerran sillä oli jokin lintu. Kahdesti se toi pieniä eläimiä. Sen lyhyen hetken kuluessa, jonka ne olivat näkyvissä pesän reunalla, en voinut kuitenkaan saada selvää, mitä ne olivat. Nämä olivat kaikki harvinaisuuksia, useimmiten sillä oli kaloja ja sammakoita. Ja sitten eräänä päivänä, jolloin makasin piilossani, näin haikaraemon pudottautuvan sukkelaan pesästään, tekevän jyrkän kierroksen järvelle ja laskeutuvan marjapensaikkoon rannalle tavoittamaan jotakin eläintä, jonka sen tarkat silmät olivat nähneet siellä liikkuvan. Pensaikosta kuului sukkelaa litinää, kuului siipien iskua, millä se ilmeisesti pysäytti karkulaisen, sitten pari kolme lyöntiä keihäsmäisellä nokalla; sitten se nousi raskaasti kantaen jäniksenpoikaa ja minä näin sen repivän sen palasiksi pesällään ja antavan sen ruuaksi pojilleen.

Vihdoin ryhdyin vaikeaan yritykseen kiivetä puuhun pesälle, osaksi nähdäkseni noita pikku haikaroita, jotka olivat vetäneet mielenkiintoni puoleensa aina siitä saakka kun näin Quoskhin vievän kotiinsa jotakin, mitä ensi katseella luulin riepunukeksi, osaksi saadakseni lisävalaistusta Quoskhin metsästystapoihin katsomalla, mitä se oli tuonut kotiin. Eräänä päivänä, jolloin emo oli tuonut jonkin tuntemattoman pienen eläimen — vesikon luullakseni — menin äkkiä piilopaikastani pesälle. Se oli aina ollut minusta hyvin puoleensavetävä. Sen alla hämärässä olin kuullut haikaraemon vaakkuvan hiljaa pienokaisilleen — käreää kehtolaulua kylläkin, mutta kylliksi suloista niille. Pesä siinsi tummana iltataivasta vasten ja Quoskh-emo seisoi sen yläpuolella suurena kauniina varjokuvana vartioimassa pienokaisiaan. Nyt oli aika ratkaista tuon suuren pesän arvoitus ja mennä sitä katsomaan.

Emo hämmästyi minun äkillisestä tulostani, — se ei ollut aavistanutkaan, että sitä pidettiin silmällä, — ja lensi ääneti tiehensä toivoen, etten minä huomaisi sen pesää tiheiden oksien läpi. Kiipesin vaivaloisesti puuhun, mutta vasta kun olin kymmenen jalan päässä saatoin erottaa tuon suuren tikkukasan yläpuolellani. Ympäristö oli käynyt likaiseksi ja pahanhajuiseksi, sillä Quoskh opettaa nuoret haikarat pitämään pesänsä aivan puhtaana ja heittämään kaikki hylkyjätteet reunan ylitse. Monta monituista kertaa olin huomannut siirtokunnan emolintujen työntävän pienokaisensa pesän reunalle opettaen niille näitä siisteystapoja, jotka ovat niin erilaisia kuin useimpien muiden lintujen.

Epäröin kiivetä näiden likaisten oksien välitse. Silloin kiintyi huomioni johonkin kirkkaaseen pesän reunalla. Se oli nuoren haikaran silmä. Se katsoi alaspäin minuun yli pitkän nokan, vartioiden tuloani tarkkuudella, jota se jonkin verran osasi salata pitämällä silmänsä puoleksi kiinni. Minun piti mennä puun rungon ympäri saadakseni jalansijakseni suuremman oksan, ja kun katsoin ylöspäin toiselta puolen, oli siellä toinen silmä tarkkaamassa minua toisen pitkän nokan ylitse. Käännyinpä siis miten tahansa, ne pitivät tarkkaan minua silmällä, kun minä lähestyin pesää, kunnes ulotuin siihen käsin. Silloin sieltä kuului kova kirkuna. Kolme pitkää kaulaa ojentui äkkiä alaspäin pesänreunan ylitse minun puoleltani, kolme pitkää nokkaa avautui ammolleen juuri minun pääni kohdalla, ja kolme nuorta haikaraa tuli silmänräpäyksessä merikipeäksi, aivan kuin ne olisivat saaneet oksennuspulveria.

En saanut ollenkaan nähdä pesän sisäpuolta, sillä silloin minun tuli liiaksi kiire alas peseytymään rannalle. Eikä luullakseni sen jälkeenkään ollut ihmisen tai pedon hyvä mennä katsomaan pesän reunalta, kädet tai käpälät kun on pakko käyttää kiinnipitämiseen, niin suuret olivat poikaset jo, ja niin valppaat ja voimalliset niiden nokat, Ne olisivat varmaan puhkaisseet silmänräpäyksessä tulijalta silmät. On vaarallisempaa kiivetä haikaran pesälle kuin kotkan pesälle. Haikara iskee aina silmää kohti ja sen isku tietää sokeutta tai kuolemaa, ellei pidä varaansa kuin kissa ja torju sitä luotansa.

Kun seuraavan kerran näin nuoret linnut, niin ne olivat saamassa ensimmäistä opetusta. Epäsointuinen rääkynä puunlatvoista veti huomioni puoleensa. Hiivin varovasti katsomaan, mitä haikaroillani oli tekeillä. Poikaset seisoivat pesässä, kaulat ja siivet kurotettuina, ja rääkyivät nälkäisinä; emo sillä välin seisoi puunlatvassa jonkun matkan päässä näyttäen niille ruokaa ja kutsuen ilmeisesti haikaran kielellä niitä ottamaan sitä. Ne yrittivät sitä pitkän houkuttelun ja rääynnän jälkeen, mutta niiden pitkät hullunkurisen näköiset varpaat eivät osanneetkaan tarttua hoikkaan oksaan, millä emo piteli itseään tasapainossa. Juuri sitä emo oli odottanutkin. Kun ne putosivat sätkytellen lystikkäästi siipiään, niin se lensi alas niiden eteen ja vei ne kaarrellen avoimelle paikalle rannalle. Siellä se ruokki niitä niillä paloilla, mitä sillä oli nokassaan, toi niille lisää ruokaa ruohomättäästä, minne se oli piilottanut sitä, kehui niitä sorisevalla äänellään, kunnes ne alkoivat tuntea jonkinmoista luottamusta jalkapoloisiinsa; sitten koko perhe läksi rantaa pitkin ensimmäiselle yhteiselle sammakonpyyntimatkalle.

Oli erinomaisen mielenkiintoista miehelle, joka pikku poikana oli usein käynyt itse sammakoita pyytämässä, nyt istua puun rungolla ja katsoa, miten pikku haikarat koettivat onneaan. Quoskh-emo meni edellä varovasti, tarkastaen liljapatjoja; poikaset vaapottivat perässä hullunkurisesti, kohottaen jalkansa kuten Shanghain kukko ja laskien ne maahan juuri samaan paikkaan, missä emon jalka oli ollut hetki sitten, läiskähdyksellä, joka kykeni säikähyttämään jokaisen äänenkantavilla olevan sammakon. Emon pää pyöri kulkiessa kuin tuuliviiri, katsoi kauas eteenpäin, ja poikaset kurkottivat kaulojaan nähdäkseen emon ohitse, kovasti ihmetellen tätä uutta maailmaa ja kovin nälkäisinä, kunnes säikähtynyt sammakko erään liljamättään takaa äänsi k'tung! ja sukelsi suinpäin mutaan jättäen jälkeensä pitkän mutkaisen ruskean jäljen kertomaan, miten pitkälle se oli mennyt.

Sammakko on samanlainen kuin strutsi siinä suhteessa, että kun sen pää on peitossa ja se itse ei voi nähdä, niin se luulee, ettei mikään voi nähdä sitä. Kuullessaan äänen Quoskh-emo kurkottaa kaulaansa seuraten sammakkoa; sitten se kääntää päänsä niin, että sen pitkä nokka on suunnattuna aivan kohti sitä paikkaa, missä Chigwooltz, sammakko, piilee, ja päästää hiljaisen merkkiäänen. Tämän äänen kuuluessa joku nuorista haikaroista kiiruhtaa innokkaasti eteenpäin seuraten emon nokkaa, joka pysyy liikkumattomana, ja kääntelee päätään kunnes se näkee sammakon selän mudassa. Sitten se iskee sen kimppuun salamannopeasti. Tavallisesti se saa sammakon, ja kiikarini avulla saatan nähdä, miten tuo onneton vääntelee ja sätkyttelee nuoren Quoskhin keltaisessa nokassa. Jos yritys epäonnistuu, niin emon tarkka silmä seuraa sammakkoa, joka pakenee päättömästi läpi mudan pitemmälle kuin edellisellä kerralla, kunnes se piilottuu uudelleen; silloin se rääkäisyllä käskee saman poikasen koettamaan uudelleen, ja sitten koko perhe mennä nytkyttelee toiselle liljapatjalle, niinkuin jono puujaloilla kulkevia poikia.

Kun poikaset tulivat vanhemmiksi ja vahvemmiksi jaloiltaan, niin huomasin niillä olevan ainakin jätteitä omituisesta tanssimistavasta, mikä näyttää olevan useimmille pitkäjalkaisille kahlaajille ominainen. Toisinaan, kun istuin rauhallisesti kanootissani, saatoin nähdä nuorten lintujen liitävän ilmassa ja laskeutuvan rannalle. Heti laskeuduttuaan, ennenkuin ne ryhtyivät ajattelemaankaan sammakkoja tai kaloja tai muita herkullisia aterioita, ne saattoivat hyppelehtiä maassa, heilutella itseään, levitellä siipiään ja juosta hypyssä toinen toisensa ympäri kuin hullut. Jonkin aikaa tällaista ilvettä pidettyään ne taas alkoivat vakavasti kulkea pitkin rantaa, ikäänkuin häpeissään joutavasta kevytmielisyydestään; mutta hetken päästä ne saattoivat villiintyä uudestaan hyppimään, ikäänkuin ne eivät olisi voineet sitä vastustaa. Tällaista sattui tavallisesti iltapuoleen, kun linnut olivat syöneet itsensä kylläisiksi ja olivat valmiit leikkimään tai levittämään siipensä pitkään syyslentoon.

Tarkatessani niitä eräänä iltana muistui mieleeni äkkiä omituinen kohtaus, jossa olin läsnä pikku poikana. Näin suuren sinisen haikaran lentävän vaakkuen, vaakkuen, erään laajan lammen rannalle, missä olin pyytämässä teiriä. Ryömin rannalle läpi tiheän metsikön nähdäkseni, mitä se vaakkui. Yhden asemasta näin kahdeksan tai kymmenen suurta lintua hyppimässä innokkaasti jonkinlaista hullunkurista tanssia. Lähemmäksi ryömiessäni muuan oksa murtui ja ne lähtivät paikalla lentoon. Silloin oli syyskuu, ja kokoontumisen sekä muuttamisen vaisto oli jo vallannut ne. Kun ne tulivat yhteen ensimmäistä kertaa, niin jokin hämärä vanha muisto menneiden sukupolvien ajoilta — jäännös muinaisesta vaistosta, jonka merkityksen me voimme vain arvata — oli saanut ne tanssimaan vimmatusti; minä epäilin silloin, mahtoivatko ne juuri olla selvillä siitä, mitä ne tekivät. Kenties olin siinä väärässä. Kömpelösti hyppivät poikalinnut näyttivät tanssiessaan seuraavan vastustamatonta päähänpistoa, mutta ne olivat suunnattomasti ylpeitä siitä toisinaan ja ilmeisestikin niitä huvitti se, ehkäpä yhtä paljon kuin meitä huvittaa omat tanssimme, joista muuan meidän maahamme matkustanut kiinalainen kysyi viattomasti: »miksikä ette anna palvelijoittenne tehdä tuota itsellenne?»

Olen nähnyt pienien vihreiden haikaroiden menettelevän samalla tavalla metsässä soitimen aikana. Ja kerran Antwerpenin zoologisessa puutarhassa näin afrikalaisten jättiläiskurkien esittävän vallan suurenmoista tanssinäytettä. Meidän tavalliset kurkemme ovat niinikään tunnettuja tanssijoita. Epäilemättä tuo on enemmän tai vähemmän vaistomaista, kaikki kurjet ja haikarat suurimmista pienimpiin harjoittavat sitä. Mutta mikä tuon vaiston tarkoitus on, sitä ei kukaan voi sanoa, ellei se ole vain, kuten meidän oma tanssimme, pelkkää huvittelemista, samoin kuin varisten telmintä ilmassa ja koskelojen toimeenpanemat kilpauinnit.

Ennenkuin poikaset olivat täysikasvuisia ja kun ne yhä vielä kulkivat emon jäljessä oppimassa sammakon- ja kalanpyyntiä, sattui eräs hämmästyttävä tapaus, joka jälkeenpäin sai minut vilpittömästi ihmettelemään Quoskhia. Istuin kalastamassa suuren lammen keskellä eräänä iltapäivänä, kun Quoskh poikasineen purjehti yli puunlatvojen majavalammikolta ja laskeutui ruohoiselle rannalle. Matala pikku puro laski järveen siinä paikassa, ja Quoskh-emo jätti pienokaisensa itsekseen pyytämään sammakoita sillä välin kun se itse meni kalastamaan puroa ylös lepikkoon. Tarkastelin nuoria haikaroita kiikarillani, kun äkkiä näin korkean ruohikon niiden lähellä liikahtavan. Kaikki kolme kyykistyivät paikalla haikaran tapaan. Kaksi pääsi pois, mutta kolmas oli vain ehtinyt levittää siipensä, kun jokin musta eläin hyökkäsi ruohikosta sen niskaan ja veti sen maahan, missä se päristeli ja rääkyi epätoivoisesti.

Vedin paikalla onkeni järvestä ja meloin rannalle katsomaan, mitä oli tekeillä ja mikä ruohikosta hyökännyt eläin oli. Ennenkuin olin vetäissyt melallani kymmentä kertaa, näin Quoskh-emon lentävän lepikosta ja kiitävän suoraa päätä kuin nuoli kohti kamppailevia siipiä, jotka yhä sätkyivät suonenvedontapaisesti ruohikolla. Miltei ennenkuin jalat olivat koskettaneet maahan se löi pari kertaa hurjasti alaspäin suurilla siivillään. Sen niska kaareutui taaksepäin ja se ampui sitten tarkan kuustuumaisen nokan eteensä sukkelammin kuin milloinkaan minkään roomalaisen käsivarsi on viskannut keihästä. Kanoottini lipinästä huolimattakin kuulin vihaisen tuskanhuudon; sama musta eläin hyppäsi ylös tallatusta ruohikosta tavoittaen lintua kurkusta. Alkoi epätoivoinen taistelu, kuului vain linnun lyhyitä hengästyneitä äännähdyksiä ja pedon murinaa, mikä teki varovaisuuden tarpeettomaksi minun kiirehtiessäni katsomaan, kuka rosvo oli ja miten Quoskh taisteli hurjaa taisteluaan.

Kanoottini tuli maalle erään niemekkeen taakse, mistä katsomalla yli matalan rantasärkän minulla oli vapaa näköala taistelukentälle. Eläin oli kiiltonäätä, sen kokoisista eläimistä kaikkein vihaisin ja voimakkain taistelija koko maailmassa luullakseni. Kun minä ensi kerran näin sen, se oli syössyt kaksi kertaa korkean linnun rintaa kohti, nopeammin kuin ajatus. Joka kerta sitä kohtasi salamannopea isku vasten päätä Quoskhin jäykästä siivestä. Se puri hampaillaan Quoskhin suuret siipisulat siekaleiksi ja sen kynnet repivät ne rääsyiksi, mutta se ei saanut kiinni höyhenisestä massasta, ja se luiskahti aina kynsien ja muristen ruohikkoon hypätäkseen paikalla uudestaan. Taas ankara siiven isku; mutta tällä kertaa se hyppäsi korkeammalle ja sai yhdellä kynnellään hartiasta kiinni ja repäisi höyhenten lentäessä sen rikki luuhun saakka, ja sen ruumiin paino veti suuren linnun maahan. Silloin Quoskh veti niskansa suureksi kaareksi. Kaula liukui kuin käärme yli sen siiven kulman ja iski kaksi lyhyttä terävää iskua niin nopeaan, että silmäni erotti vain kaksinkertaisen keltaisen välähdyksen. Kimakasti kirkuen kiiltonäätä pakeni ja kiiti suin päin kohti minua. Toinen silmä oli mennyt ja toisen yläpuolella oleva punainen reikä osoitti, miten vähällä toinenkin isku oli sattua maaliinsa.

Minua vapisutti muisto siitä kuinka sama tarkka ase oli kerran tuottaa minulle itselleni kiiltonäädän kohtalon. Olin siihen aikaan pieni poika ja seurasin muuatta hyväluontoista metsästäjää eräänä päivänä, jo silloin tuntien suurta harrastusta villieläimiin. Myös pidin suurena kunniana kantaa metsästyslaukkua. Metsästäjä ampui suuren sinisen haikaran, joka putosi siipi poikki mutaiseen vesiruohikkoon. Ajattelemattomasti hän lähetti minut noutamaan sitä, kun ei halunnut kastaa omia jalkojaan. Kun tulin haikaran luokse, niin se makasi rauhallisena, niska taakse vedettynä ja pitkä nokka tähdättynä minun kasvojani kohti. En ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta lintua ja kumarruin nyt sen ylitse ihmetellen sen nokkaa ja kirkkaita silmiä.

En silloin tietänyt, minkä sittemmin opin hyvin tuntemaan, että voi aina edeltäkäsin sanoa, milloin joku peto tai lintu — tai ihminen, jos niiksi tulee — käy päälle, kun tarkkaa sen silmiä. Jonkinlainen tuli leimahtaa silmistä juuri ennen kuin isku tulee, ennen kuin yksikään lihas on jäykistynyt täyttämään aivojen nopeata käskyä. Kun minä kumarruin haavoittuneen linnun tarkan ja kirkkaan katseen lumoamana ja ojensin käteni alaspäin ottaakseni sen ylös, niin sellainen leimahdus näkyi syvältä sen silmästä, niinkuin auringon valon heijastus peilistä, ja minä väistyin vaistomaisesti. Onneksi väistyin. Jokin iski vasten kasvojani kuin salama aukaisten pitkän punaisen haavan poikki vasemman ohimoni silmäkulmasta korvaan saakka. Kun minä hypähdin, niin kuulin huoletonta naurua. »Ole vatuillasi, poika, se voi purra sinua. — Voi, huonosti oli käydä!» ja kasvot kalpeina nähdessään pahannäköisen haavan, jonka haikaran nokka oli tehnyt, seuralaiseni veti minut pois vesiruohikosta, kuin olisi karhu ollut vieressä.

Kiiltonäätä ei ollut vielä saanut tarpeeksi rangaistusta. Se on kärpän heimon suurimpia eläimiä ja on kaksi kertaa niin vihainen ja itsepintainen kuin kärppä. Se kävi taas haikaran kimppuun hyppien sen ympärillä piirissä nopeasti ja hermostuneesti; Quoskh silloin kohotti suuret revityt siipensä kilveksi ja asettui puolustusasentoon. Kymmenkunta kertaa kiiltonäätä hyppäsi ja joka kerta lensi höyheniä ryöppynä ilmaan;' kymmenkunta kertaa jäykistyneet siivet iskivät pysähdyttämään sen hyppäystä, ja joka lyöntiä seurasi nopea keihäänisku. Sitten, kun kiiltonäätä ryömi muristen ruohikossa, hetkisen olematta varuillaan, näin Quoskh-emon ottavan äkkiä askeleen eteenpäin, ensimmäisen hyökkäysliikkeensä — aivan kuin olin nähnyt sen niin usein tekevän loppuhyökkäyksessä sammakkoajossa —, ja sen nokka ampui alas koko pitkän kaulan voimalla. Käheä parahdus seurasi tätä nopeata iskua; sitten kiiltonäätä hoippui pois epävarmoin hyppäyksin kohti metsän suojaa.

Ja nyt, kun vihainen vihollinen oli täydessä paossa, näytti tulinen viha leimahtavan ilmiliekkiin haikaraemossa ja kokonaan vievän voiton entisestä kylmästä harkinnasta. Siivet koholla, niinkuin muinaisajan sotamiehillä kilpi voiton hetkellä, sen koko muoto näytti paisuvan voimasta, kuin sankarin, joka on voittanut taistelussa. Se tavoitti kiiltonäätää aluksi juosten, sitten lisäten vauhtia raskain siiveniskuin, kunnes se sai sen kiinni ja hakaten vimmatusti siivenpäillään ja nokallaan ajoi se takaisin eläimen, joka ei nähnyt mitään ja vain pelon ja vaiston opastamana pyrki veteen. Viisi minuuttia se vielä ahdisti sitä sinne tänne läpi tallatun ruohon, vedestä pensaikolle ja taas takaisin. Joka käänteessä se rääkkäsi sitä, kunnes lehtien kahina kutsui sitä luokseen ja se syöksyi tiheään pensaikkoon, minne eivät haikaran leveät siivet voineet seurata. Ollen nytkin ihmeteltävän valppaana tämä huomasi minut seisomassa lähellä kanootissani, ja ilmeisesti tuhlaamatta ajatustakaan nuorelle haikaralle, joka makasi niin hiljaa ruohikossa aivan sen lähellä, se levitti revityt siipensä ja lensi raskaasti onnellisempien poikastensa luo.

Seurasin kiiltonäädän jälkiä metsään ja löysin sen kääriytyneenä onton kannon sisään. Se teki vain heikkoa vastarintaa, kun minä vedin sen ulos. Kaikki sen vihaisuus oli jo muuttunut tuollaiseksi epämääräiseksi, unianäkeväksi jäykkyydeksi, jonka luonto aina suo lyödyille olennoillensa. Se ei ilmeisesti kärsinyt mistään, vaikka olikin hirmuisesti haavoittunut, se vain halusi saada olla yksin. Molemmat silmät olivat puhki eikä minun tehtäväkseni jäänyt muuta kuin armeliaasti päättää, minkä Quoskh oli jättänyt kesken.

Kun syyskuu tuli ja perhehuolet olivat ohitse, niin majavalammen takana asuva siirtokunta hajaantui; kukin palasi siihen villiin yksinäiseen elämään, josta Quoskh pitää eniten. Kaikkialla hyvin yksinäisillä paikoilla saatoin tavata yksinäisen haikaran vaanimassa sammakoita tai pyytämässä pieniä kaloja syötin avulla tai kuin helmien etsijä hyvin toivein kaivavan pehmeätä mutaa löytääkseen pitkillä varpaillaan simpukoita, tai seisomassa paikallaan ja nauttimassa uneliaasta auringonpaisteesta, kunnes tuli myöhäinen iltapäivä, jolloin haikara mieluummin menee avoimelle paikalle.

Ne eivät enää nukkuneet suuressa pesässä seisoen kuin vartiat vasten iltaruskon tai kuun valoa, vaan jokainen valitsi hyvän paikan rannalla ja nukkui yhdellä jalalla miten parhaiten osasi, odottaen päivän nousua, jolloin taas sai lähteä kalastamaan. Oli hämmästyttävää, miten hyvästi nuoretkin linnut osasivat valita turvallisen paikan. Päivisin ne saattoivat seisoa kuin kuvapatsaat rantaäyrään varjossa tai korkeassa ruohikossa, missä ne olivat melkein näkymättömät vienon värinsä takia, ja odottaa tuntikausia kaloja tai sammakoita luokseen. Yön tullen kukin valitsi itselleen paikan avoimella rannalla, tavallisesti jonkin niemen nenässä, mistä saattoi nähdä sekä ylös että alas ja missä ei ollut korkeata ruohoa, joka olisi voinut tarjota suojaa vihollisille, ja missä pensaat olivat kyllin kaukana, jotta saattoi kuulla lehtien kahinan ennenkuin se eläin, joka sai sen aikaan, oli hyppäämismatkan päässä. Siinä se nukkui turvallisena koko pitkän yön, ellen minä häirinnyt sitä kanootteineni tai jokin muu kulkija. Haikarat näkevät melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja niiden korvat ovat tarkat kuin kärpän, joten en milloinkaan päässyt yllättämään niitä, meloinpa miten hiljaa tahansa. Kuulin vain siipien havinaa ja sitten kysyvän huudahduksen, kun ne purjehtivat ylitseni ennenkuin menivät rauhaisemmille rannoille.

Jos minä kuljin pitäen valoa kanoottini keulassa nähdäkseni, mitä metsänkansaa tapaisin rannalla, niin oli Quoskh ainoa, jota minun ilotulitukseni ei vetänyt puoleensa. Metsävuohet ja hirvet, ketut ja villisorsat, sammakot ja kalat, kaikki näyttivät yhtäläisesti ihastuvan synkästä pimeydestä ääneti loimuavan valon suureen ihmeeseen. Näin niitä kaikkia eri kerroilla ja saatoin liukua melkein niiden päälle, ennen kuin pelko ajoi ne kauas tuon kumman loisteen luota. Mutta Quoskhia ei saanut näkyviin eikä kuuluviin semmoisella keinolla. Saatoin nähdä epämääräisen haamun kaukana valojuovasta tai vilaukselta erottaa kirkkaan silmän, kun se pyöritteli tuuliviiripäätään; sitten tuo epämääräinen haamu kohta nousi pimeyteen häviten. Hetkisen odoteltuani kuulin pääni päältä tai takaa, missä valo ei häikäissyt sen silmiä, haikaran yöhuudon, jossa silloin oli enemmän suuttumusta kuin kysymystä, ja kun käänsin valon ylöspäin niin saatoin erottaa vain vilaukselta sen leveät siivet. Eikä se milloinkaan tullut takaisin, niin kuin törmällä kulkeva kettu, katsomaan uudestaan, mikä minä olin.

Kun kirkkaat kuutamoyöt tulivat, niin Quoskhin villi sydän tunsi outoja tunteita. Päivisin se yhä vietti yksinäistä elämää, jota se eniten rakastaa, mutta yön tullen vanha parveutumisvaisto ajoi sen toverien luokse. Kerran kun kuljeskelin majavalammen seutuvilla kuutamon vienossa valossa, kuulin viiden tai kuuden suuren linnun kiivaasti huutavan haikaran asuinpaikalla, jonka ne olivat hylänneet viikkoja takaperin. Järvi ja etenkin tuo yksinäinen polunpäässä aukeneva pieni lampi oli viehättävämpi kuin milloinkaan ennen, mutta etelästäpäin jokin kutsui niitä. Luulen myöskin, että Quoskh oli kuun lumoissa, kuten niin monet villit eläimet ovat, sillä sen sijaan, että se olisi nukkunut rauhallisesti rannalla, se kulutti aikansa kierrellen järviä ja metsiä ilman päämäärää, huutaen ääneen nimeään tai kutsuen villisti tovereitaan.

Puoliyön aikaan ennen sitä päivää, jolloin muutin leiripaikkaani, olin järvellä viimeistä kertaa melomassa kuutamossa. Yö oli ihana, — kirkas, viileä ja tyyni. Ei aallon värekään särkenyt järven kiiltävää pintaa; hopeanvälkkyvä vedenkalvo viiltosi edelleen ja edelleen minun liukuvalle kanootilleni, johtaen minut sinne, missä suuri metsä seisoi äänettömänä, valvovana, odottavana. Kaikkien sen hämärien, salaperäisten holvien lävitse tulvi ihmeellistä valoa. Erämaa ei milloinkaan nuku. Jos se käy äänettömäksi, niin merkitsee se sitä, että se kuuntelee. Sinä iltana metsä oli jännitettynä kuin odottava repo, vartioiden nähdäkseen, mitä uutta tulisi järveltä, tai mitä kummaa ja salaperäistä sen omien vienojen varjojen alla saattaisi syntyä.

Quoskh oli myöskin liikkeellä kuutamon lumoamana. Kuulin sen huutavan ja meloin ääntä kohti. Se tiesi minun tuloni kauan ennen kuin minä tiesin siitä muuta kuin yöstä kuuluvan äänen, ja liiteli ylös minua vastaan. Ensi kertaa näin sen hämärässä, ja nytkin vain epämääräisenä harmaana varjona, jonka reunoja hopeinen valo vienosti kosketteli. Se lensi suhisten kerran yli kanoottini ja katsahti alas siihen. Sitten se hävisi, ja kaukaa odottavan metsänreunan yläpuolelta, missä salaperäisyys oli syvin, tuli huuto, haasto, arvoitus, yön villi kysymys, johon ei kukaan ihminen ole vielä milloinkaan osannut vastata — Quoskh? Quoskh?

Unk Wunk piikkisika

Aivan telttani takaa tiheiköstä kuuluva kahina herätti minut kevyestä uinailustani. Siellä on taas! Jokin raskas eläin siellä ponnistelee hiljaa eteenpäin sotkuisessa tiheikössä; samalla vanhalta hirsimajalta metsän aukeaman keskeltä kuului hiljaista nakerrusta läpi tyynen yön. Nousin äkkiä istualleni kuuntelemaan; mutta ensi liikahduksesta kaikki oli taas aivan hiljaa. Yölliset kulkijat olivat kuulleet liikuntani ja olivat nyt varuillaan.

Ei ole ensinkään syytä pelätä eläimiä, jotka näin hiipivät yöllä ympäristössä. Ne ovat paljon suurempia pelkureita kuin sinä olet ja näkevät sinut paremmin, niin että jos mennä kopeloit niitä kohti, niin ne luulevat sokeuttasi rohkeudeksi ja pötkivät käpälämäkeen. Kun astuin ulos, niin kuulin kaksi rasahdusta pensaikosta telttani takaa ja puolikuun valossa näin vilahdukselta karhun pentuineen luikkivan metsän suojaan.

Vielä kuului nakerrusta vanhan majan takaa virralta. »Toinen pentu!» ajattelin — sillä olin outo suuressa metsässä — ja hiivin alas tähystämään majan nurkalta, minkä aitaukseen olin pystyttänyt telttani ensi yöksi salolla.

Vanha siirappitynnyri oli aivan hirsimajan takana, suu mustana kuin muste kuunvalossa, ja kaapiva nakerrus kuului yhä aivan sen kohdalta. »Se on tynnyrissä», ajattelin ilostuneena, »ja kaapii kuivunutta siirappia. Nytpä se joutuu kiinni!»

Hiivin majan ympäri niin, että tynnyrin pohja tuli minun ja otuksen väliin, ryömin henkeä vetämättä ja äkkiä keikautin astian suulleen, niin että otus jäi sisään. Siitä nousi töminä, ankara raapiminen ja rätinä. Tynnyri heilui hurjasti ja minä koetin pysyttää sitä alaspäin. Sitten melu hiljeni kokonaan. »Olen saanut sen!» ajattelin, peräti unohtaen emokarhun, ja huusin Simmoa heräämään ja tuomaan minulle kirveen.

Me löimme seiväskehän tynnyrin ympärille, panimme raskaita pölkkyjä painamaan kehää ja kävimme nukkumaan. Aamulla, kun aivot olivat selvemmät ajattelemaan, me päätimme, että karhunpentu on sentään liian vaivaloinen pitää teltassa lemmikkinä; niinpä seisoin valmiina pyssyineni sillä aikaa kun Simmo nosti pölkyt ja katkaisi seipäät pitäen tarkasti silmällä minua nähdäkseen miten pitkälle hän voi jättää henkensä minun kylmäverisyyteni varaan siinä tapauksessa, että pentu olisi suuri ja vaikea käsitellä; sillä intiani ei tee uhkayrityksiä. Yksi seiväs kaatui, tynnyri kellahti kumoon sisästään saamasta sysäyksestä, ja Simmo juoksi tiehensä karjaisten; tynnyristä kömpi ulos suuri piikkisika, suurin mitä milloinkaan olen nähnyt, ja mennä keikutteli suoraan kohti telttaani. Intiani meni sen jäljessä heristellen kirvestään hölmömäistä elukkaa kohti ja mörähteli ilkkuvasti minun karhunpennulleni.

Puolitiessä teltalle Unk Wunk keksi tiellään kappaleen sian nahkaa ja pysähtyi innokkaasti nuuskimaan sitä. Minä tartuin Simmon käteen ja estin häntä iskulla tekemästä loppua saaliistani. Sitten Unk Wunk istuutui aivan keskellemme, otti siannahkapalan etukäpäliinsä ja imeskeli siitä suolaa kaikessa rauhassa aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä ainoatakaan vihollista olisi ollut koko maailmassa. Puoli tuntia myöhemmin se tulla töpötti sisään telttaan, missä istuin korjaamassa parasta lohiperhoani, jonka nälkäinen meritaimen oli repinyt riekaleiksi, ja ajoi kursailematta minut pois omasta virkapiiristäni etsien lisää suolaa.

Sellainen filosofi, jolta ei mikään vankityrmä vie mielenrauhaa eikä mikään vaara kykene riistämään yksinkertaisia huvituksia, ansaitsee enemmän huomiota kuin mitä luonnontutkijat milloinkaan ovat sille suoneet. Päätin paikalla tutkia sitä tarkemmin. Aivan kuin koettaen saada minut luopumaan kaikista sellaisista tuumista ja käyttämään itseään vain pyssyni maalitauluna, se seuraavana yönä melkein pilasi kanoottini nakertamalla reiän sen kanteen etsiessään suolaa, jonka vain sen ahnas nenä oli saattanut vainuta.

Kerran tapasin sen polulla, vähän matkan päässä leiriltä, ja kun minulla ei ollut tähdellisempääkään tehtävää, aioin ajaa sen edelläni kotiin. Tarkoitukseni oli olla vierasvarainen, antaa sille palanen läskiä ja sitten tarkastella sitä samalla kuin itse syön päivähistäni. Heti kun lähdin sitä hätyyttämään se kääntyi ja tuli suoraan säärilleni. Ennen kuin ehdin väistää, se sivahutti minua ilkeästi hännällään niin että muutamia piikkejä jäi sääriini. Sitten ajoin sitä vastakkaiseen suuntaan, jolloin se kääntyi minua päin ja livisti ohitseni; ja kun saavuin leirille, niin se siellä jo suurella touhulla nakersi Simmon kirvesvarren päätä.

Miltä kannalta hyvänsä sen otatkin, Unk Wunk on arvoitus. Se on metsän pohjaan kaiverrettu ikuinen kysymys, johon ei kukaan kykene vastaamaan, problemi, joka käy sitä sotkuisemmaksi mitä kauemmin sitä koettaa ratkaista.

Kaikista villieläimistä se on ainoa, jolla ei ole mitään tajuttua pelkoa ihmistä kohtaan, ja ainoa, joka ei koskaan opi, ei vaistosta eikä kokemuksesta, välttämään ihmistä. Saatat tavata sitä kaikkialla erämaassa, kunnes se tulee toiselle päälle, jos niin saa sanoa, ja sitten sitä et voi löytää mistään. Se viihtyy yksinäisyydessä eikä sure eikä hae kaltaistensa seuraa; mutta joskus sattuu sentään eteesi koko liuta piikkisikoja jonkun vuoren juurella; jokainen lönköttää ympäri piikkejään kalistellen ja hokien nimeään Unk Wunk! Unk Wunk! eikä päiväkausiin muuta teekään.

Tänään se on arka kuin jänis; huomenna se tulee röyhkeästi telttaasi ja karkoittaa sinut sieltä ulos, ellei sinulla satu olemaan nuijaa käsillä. Se ei koskaan tee mitään harkittua, eikä sen matkalla koskaan ole tiettyä -päämäärää; mutta pysäytäpä se hetkeksi vain, niin se panee henkensä alttiiksi päästäkseen vielä askeleen eteenpäin. Ja koeta sitten pakottaa tai houkutella sitä menemään vielä toinenkin askel samaan suuntaan, niin se panee vastaan yhtä itsepintaisesti kuin kaksi sikaa kujalla, ja antaa vaikka tappaa itsensä ennenkuin menee sinne, minne juuri oli pyrkimässä. Se on aivan vaaraton kaikille olioille; kuitenkin se paikallaan maaten tappaa sitä hätyyttävän kiiltonäädän, vieläpä suuren Kanadan ilveksenkin, johon ei mikään muu metsän eläin uskalla käydä käsiksi.

Kaikkien noiden hämmästyttävien vastakohtien edellä käy kuitenkin itse pääkysymys: miksi luonto on ensinkään synnyttänyt tuollaista oliota, ja mitä se sillä tarkoittaa; sillä sillä ei näytä olevan mitään tehtävää eikä tarkoitusta luonnon taloudessa. Hiljattain Mainen lainsäädäntö hyväksyi asetuksen, joka kieltää ampumasta piikkisikaa, sillä omituisella perusteella, että se on ainoa villieläin, jonka voi helposti saada kiinni ja tappaa ilman pyssyä, joten metsässä harhailevan ihmisen ei tarvitse kuolla nälkään, vaan hän saattaa elättää itseään piikkisian lihalla, kuten intianit toisinaan tekevät. Tämä on, puhtaasti hyödyn kannalta, toistaiseksi ainoa ilmaus siitä käsityksestä, ettei Unk Wunk ole mikään epäonnistuma, vaan että senkin olemassaololla saattaa olla tarkoituksensa.

Koetellakseni tuota lakia ja varustautuakseni mahdollisten vastaisten sattumuksien varalta, minä liitin kerran Unk Wunkin ruokalistaani. Se oli inhoittava, ilkeänhajuinen liite, johon vain oikein väkevän juuston harrastaja saattaa olla ihastunut. Laki on epäilemättä hyvä, mutta en juuri voi uskoa kenenkään tuntevan sen johdosta kiitollisuutta paitsi sen, jonka on pakko valita joko kuolema tai piikkisika.

Metsänpedot söisivät sen kernaasti kylläkin, mutta niiltä se herkku on jyrkästi kielletty. Ne eivät voi edes koskettaa sitä saamatta kärsiä seurauksia. Näyttää siltä kuin luonto-emo, tehdessään tuon älyttömän möhkäleen tänne viisaitten maailmaan, olisi pitänyt siitä hellää huolta kuten vähämielisestä lapsesta. Se on ainoa villieläin, jonka ei tarvitse ollenkaan pelätä nälkäkuolemaa. Koko metsä on sen varastoaittana. Silmut ja nuput ilahuttavat sitä siihen vuodenaikaan, jolloin niitä on; ja kun pakkanen käy ankaraksi, lunta kasaantuu paksulti ja kaikki muut eläimet laihtuvat ja tulevat nälästä julmiksi niin Unk Wunk vain kiipee lähimpään puuhun, vuolee vahvoilla hampaillaan puista karkean, ulomman kuoren ja sitten syö kylläkseen pehmeätä sisäkuorta, mikä ravitsee sen täydellisesti ja tekee sen pulleaksi kuin raatimies.

Nälkäisistä pedoista ei Unk Wunkilla ole vähintäkään vaaraa. Tavallisesti ne jättävät sen aivan rauhaan, tietäen, että sen kosketteleminen olisi hullumpaa kuin haukata möhkökalaa tai purra pietari-ulkkia. Jos ne onnettomina maaliskuun päivinä nälän pakottamina lähestyvät sitä vimmoissaan, niin se yksinkertaisesti käpertyy kokoon ja makaa hiljaa haarniskassaan, jota ainoastaan teräshansikas saattaisi vioittumatta tunnustella, ja jossa ei tarkinkaan silmä keksi ainoatakaan saumaa.

Silloin tällöin joku ovela ilves tai kärppä, viisas kokemuksesta, mutta epätoivoinen nälästä, heittäytyy mahalleen maahan Unk Wunkin viereen ja keinottelee varovasti kuononsa tuon hirveän turkin alle, päästäkseen käsiksi kaulaan tai vatsapuoleen, missä ei ole piikkejä. Puraisu pedon voimakkailla hampailla, yksi veren imaisu sen nälkiintyneeseen kurkkuun — ja siinä kummankin eläimen loppu. Sillä Unk Wunkilla on ase, jota ei mikään eränhakija vielä ole ymmärtänyt ottaa lukuun. Sen leveä, raskas häntä on satojen piikkien peitossa, jotka ovat ohuemmat, mutta vielä kuolettavammat kuin sen selkäpiikit; ja kun se heiluttelee tätä asettaan, kuuluu se kalkarokäärmeen kalinalta. Luultavasti tämä kyky sivaltaa hännällä salamannopeudella, samalla kuin piikit vetäytyvät sisään, on antanut aiheen siihen hullunkuriseen harhaluuloon, että Unk Wunk voi ampua piikkinsä matkan päästä, aivan kuin se olisi puristettua ilmaa täynnä —, mikä tietysti on typerää lapsellisuutta, joka pitää ihmiset siitä jonkun verran loitolla.

Toisinaan, kun Unk Wunkia hätyytetään, se peittää kuononsa tällä aseellaan. Useammin se pistää päänsä juuren alle tai lahoon kantoon jättäen häntänsä ulkopuolelle valmiina toimimaan. Vihollisen ensi kosketuksesta häntä näppää oikealle ja vasemmalle nopeammin kuin ajatus, ja iskee vihollisen pään ja kyljet täyteen kuolettavia piikkejä, joista ei pääse irti, sillä mitä enemmän niitä koettaa poistaa, hieroa ja hangata, sitä syvemmälle ne vain painuvat sisään, kunnes tunkeutuvat sydämeen tai aivoihin ja tekevät tehtävänsä. Mooween, karhu, on metsänkansasta ainoa, joka on oppinut pyytämään Unk Wunkia vahingoittamatta itseään. Jos se ollessaan hyvin nälissään tapaa piikkisian, se ei koskaan käy sen kimppuun suoraan — se tuntee piikkien kuolettavan piston liian hyvin, — vaan kiusoittelee ja härnää piikkisikaa syytämällä multaa sitä kohti, kunnes Unk Wunk lopulta kääntää kaikki piikkinsä ulospäin ja makaa hiljaa. Sitten Mooween äärimmäisen varovasti pujottaa käpälänsä sen alle ja äkkitempaisulla viskaa sen lähintä puuta vastaan ja kolhii sen hengiltä.

Jos Mooween löytää Unk Wunkin puusta, niin se toisinaan kiipeää niin ylös kuin oksa kestää sekä nykii ja kiskoo voimakkaasti ravistaakseen piikkisian alas. Tämä on tavallisesti turha yritys, sillä eläin, joka nukkuu sikeästi ja turvallisena puun latvassa ankaralla tuulellakin, ei välitä mitään karhun jykevästä ravistamisesta. Silloin Mooween, jos se suinkin pääsee tarpeeksi lähelle tarvitsematta pelätä putoamista heikoilta oksilta, murtaa poikki sen oksan, jolla Unk Wunk nukkuu ja pudottaa sen maahan. Tämäkin on tavallisesti vallan hyödytöntä, sillä ennenkuin Mooween ehtii kömpiä alas saalistaan tavoittamaan, Unk Wunk on jo ylhäällä toisessa puussa ja nukkuu uudella oksalla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Toisille pedoille, jotka eivät ole niin vahvoja ja taitavia kuin Mooween, käy perin huonosti, kun ne nälän pakottamina hätyyttävät tätä joutavaa metsän elävää, josta luonto kuitenkin pitää niin hellää huolta. Ansojenvirittäjät ovat kertoneet minulle, että he kevättalvella, jolloin nälkä on ankarin, ovat joskus saaneet satimestaan villikissan, ilveksen tai kiiltonäädän, suu ja kyljet täynnä piikkisian piikkejä osoittamassa, minkälaisessa ruokapulassa ne ovat olleet.

Nämä harvat satimeen joutuneet eläimet kertovat niistä monista hiljaisista taisteluista, joita vain puut ja tähdet ovat nähneet; ja ansojenvirittäjän antama pikainen, varma kuolinisku tekee vain armeliaasti lopun muuten pitkästä ja hitaasta kidutuksesta, joka lopulta päättyisi lumen alla pensaikossa.

Viime kesänä löysin eräästä pienestä erämaan aukiosta kaksi luurankoa makaamassa vieretysten. Toinen oli piikkisian, toinen suuren ilveksen. Viimemainitulla oli kolme piikkisian piikkiä siinä paikassa, missä kurkku oli kerran ollut; yhden piikin varsi oli lujasti kiinni tyhjässä silmäkuopassa; kymmenkunta piikkiä oli sillä tavoin, ettei voinut varmaan sanoa, mitä tietä ne olivat ruumiiseen tulleet. Tässä saattoi turvautumatta sanottavasti mielikuvituksen apuun lukea tarinan nälkäänähneestä ilveksestä, joka oli ollut niin nälissään, että se oli unohtanut kaiken varovaisuuden, ja ateriasta, joka oli maksanut hengen.

Kerran näin hauskan Unk Wunkiin liittyvän näytteen eläinten kasvatuksesta. Kaksi nuorta pöllöä oli metsästämässä emonsa johdolla pitkin vuoren juurta aikaisin iltahämärässä. Näin kanootistani toisen nuorista linnuista liitävän alas jotakin rannan pensaikossa olevaa otusta kohti. Hetken päästä suuri emopöllö seurasi sitä terävin, hätääntynein huu-huu-huu-huu! varoituksin. Nuorempi pudottausi pensaikkoon; mutta emo työnsi äkkiryntäyksellään sen lempeästi syrjään saaliinsa luota ja vei sen ääneti pois metsään. Menin heti paikalle ja löysin nuoren piikkisian pensaikosta, jonne pöllö oli lentänyt, sekä etäämpää rannalta kaksi muuta piikkisikaa syömässä liljanvarsia.

Nähtävästi Kookooskoos, joka vaistomaisesti hyökkää kaikkeen, mikä liikkuu, on saanut viisaammaltaan sen tarpeellisen opetuksen, että muutamat olennot on jätettävä aivan rauhaan.

Se, että tämä opetus on sille tarpeen, näkyi selvästi siitä pöllöstä, jonka muuan ystäväni kerran ampui hämärässä. Piikkisian piikki oli uponnut melkein koko pituudeltaan sen reiteen. Kaksi muutakin piikkiä oli hiljaa painumassa sen ruumiiseen; ja eräs piikki törrötti sen suupielestä kuin hammastikku. Oliko tuo pöllö nuoruuttaan ja tietämättömyyttään, vaiko nälissään heittänyt neuvot tuuleen ja hyökännyt Unk Wunkin kimppuun, ei koskaan saada tietää. Että se oli uskaltanut hyökätä niin suuren eläimen kuin piikkisian kimppuun, näyttää ilmaisevan, että nälkä nähtävästi oli sen, samoin kuin ilveksenkin, siihen pakottanut ja saanut hylkäämään emon opetukset.

Unk Wunk tietää osaltaan niin perin vähän, että täytyy suuresti epäillä, onko se koskaan saanut tuntea metsän koulun kuria. Vetäytyykö se pistäväksi takkiaiseksi pelkästä vaistosta, kuten possum-eläin tekeytyy kuolleeksi, vai onko tuo temppu pitkän opetuksen tulos, on vielä selvittämättä. Onko sen verraton typeryys, mikä tekee sen viholliset aseettomiksi ja pelastaa sen sadoista vaaroista, joissa ei mikään viisaus auttaisi, kenties, samoin kuin laukkujaisen hölmömäinen tyhmyys, vain syvimmän viisauden naamari; vai onko se tosiaankin niin hölmö kuin miltä se näyttää, on niinikään ratkaisematon kysymys.

Yhä enemmän olen taipuvainen pitämään edellistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Se on tietämättään oppinut makaamisen tärkeyden. Tuhannet polvet lihavia ja terveitä piikkisikoja ovat opettaneet sille, miten mieletöntä on rimpuilla, reistailla ja ponnistella maailmassa, jonka joku vieras on järjestänyt ja josta ilmeisesti sama joku on vastuunalainen. Niinpä se ei ponnistele turhia, vaan elää syvässä rauhassa. Mutta tästä tulet toiseen kysymykseen, mikä vie merten taakse tutkimaan hindulaisfilosofiaa. Tosiaankin, jos sinulla on yksi kysymys kun tapaat Unk Wunkin ensi kertaa, niin on sinulla niitä kaksikymmentä, kun olet sitä tutkinut vuoden tai pari. Sen pykälä metsän päiväkirjassa alkaa kysymysmerkillä ja päättyy kysymysmerkkiin, ja mikä on jätetty sanomatta, sen korvaa pelkkä ajatusviiva.

Yhden ainoan kerran olen huomannut Unk Wunkin osoittavan järkiperäisesti suunniteltua pyrkimystä, kun se koetti opettaa kahdelle nuorelle piikkisialle uimisen yksinkertaista taitoa, — jota piikkisiat muuten harvoin käyttävät ja joka ei näy olevan niille ensinkään välttämätön. Ajelehdin kanootillani pitkin rantaa, kun huomasin emopiikkisian ja sen kaksi poikasta, — okainen pari tosiaankin, — järveen ulottuvalla pölkyllä. Emo oli tuonut ne sinne antaakseen niiden maistaa liljan silmuja, jotta ne helpommin vieraantuisivat. Kun ne olivat poimineet ja syöneet kaikki silmut ja varret, joihin ne ulottuivat, niin se töytäisi varovasti kummankin pienokaisensa veteen. Kun ne alkoivat ponnistella päästäkseen takaisin, niin emo tyrkkäsi ne uudelleen, pudottausi itse niiden rinnalle ja opasti ne eräälle kauempana rannasta olevalle pölkylle, missä oli enemmän liljoja.

Lukuisten onttojen piikkien kannattamina ne kelluivat korkkikimpun tavoin veden pinnalla, ja meloivat helpommin kuin mikään muu eläimen poikanen, minkä olen vedessä nähnyt. Mutta oliko tämä todella uintiharjoitus, vaiko vain opastus huolehtimaan itsestään ja syömään vesoja, on vielä ratkaisematta. Lukuunottamatta muuatta yksin elävää vanhaa piikkisikaneroa, jolla oli hämmästyttävä tapa huvittaa itseään ja peloitella muita metsän eläjiä, tämä oli ainoa hitunen ennakkohuolehtimista ja selvää harkintaa, minkä olen koskaan huomannut piikkisiassa.

Laiskurin kujeet

Outo rapiseva lehtien kahina pysäytti minut äkkiä kun kapusin eräänä iltapäivänä pyökkirinnettä, nähdäkseni, mitä metsänväkeä tapaisin joukoittain varisseita terhoja syömässä. Pr-r-r-rush, pr-r-r-r-ush! — kuin kummallinen sekoitus oravan jalkojen rapinasta ja kotkan siipien pehmeästä suhinasta. Ääni läheni hetki hetkellä ja kävi selvemmäksi. Piilouduin hiljaa lähimmän puun taakse katsomaan ja kuuntelemaan.

Jokin tuli mäenrinnettä alas. Mutta Mikä? Ei se ollut minkään eläimen juoksua. Ei mikään tuntemani eläin, ellei se ollut tullut pähkähulluksi, pitänyt ikinä tuollaista meteliä ilmoittaen olinpaikkansa jokaiselle. Ei se ollut oravien tepastusta eikä teirilintujen kuoputusta äsken pudonneiden lehtien seassa. Miten ne vuoroin rapsuttavat ja taas ovat hiljaa, on kyllä tuttua. Ei se liioin ollut karhu, ravistelemassa kypsiä pyökinterhoja alas puusta; siksi se ei ollut tarpeeksi raskas, mutta liian raskas vaanivan metsänrosvon astunnaksi. Pr-r-r-r-ush, svish! thump! Jokin mursi raskaasti pensaan oksia ja sai aikaan kahisevan lehtisateen; sitten kieri oksien alta esiin jotain, jommoista en ollut ikinä ennen nähnyt, — raskas, harmahtava pallo, kooltaan kuin kapan vetävä vasu, niin lehtien peitossa, ettei voinut sanoa, mitä siinä oli sisässä. Se oli kuin suuri kattila, joka oli sivelty liimalla ja pantu vierimään alas mäkeä, jolloin sen kylkiin oli tarttunut varisseita lehtiä. Niin tuo kumma olio vyöryi aivan jalkani vieritse päristen, kallisten, suurentuen ja tullen yhä takkuisemmaksi sitä mukaa kuin lehtiä kasaantui sen kylkiin, kunnes se lopulta tuli jyrkän rotkon pohjaan ja jäi siihen.

Hiivin varovasti sen jäljessä. Yhtäkkiä se liikahti, ja pallo aukeni. Takkuisesta möhkäleestä sukeutui suuri piikkisika. Se ravisteli, venytteli ja hoiperteli, aivan kuin se olisi ollut pökerryksissä pitkästä vyörymisestä; sitten se mennä mutkitteli sinne tänne pitkin mäen juurta, piikeissään pudonneita lehtiä, näyttäen kyllin suurelta ja oudolta peloittamaan minkä hyvänsä vastaantulijan metsässä.

Tässä metsänväen tyhmin esitti uuden juonen ja antoi ratkaistavaksi uuden problemin. Kun tapaat piikkisian ja kiusaat sitä, niin se tavallisesti vetäytyy suureksi neulatyynyksi, jok'ikinen piikki törröttämässä ulospäin, peittää päänsä okaisella hännällään ja makaa hiljaa, tietäen hyvin, ettet voi koskettaa sitä mihinkään saamatta vakavia ikävyyksiä. Oliko sitä nyt kiusannut jokin eläin ja se oli vetäytynyt käppyräänsä jollakin äkkijyrkällä töyräällä ja silloin menettänyt tasapainonsa ja lähtenyt kierimään vasten tahtoaan pitkää mäkeä alas? Vai oliko sen maha täynnä makeita terhoja, laiskuuttaan pyörinyt alas päästäkseen kävelemisen vaivasta? Vai onko Unk Wunkilla enemmän älyä kuin luulisikaan ymmärtää mäenlaskun huvia ja pyörrytyksen nautintoa?

Mäellä ei ollut mitään ei kahinaa eikä muuta merkkiä metsästävästä eläimestä, joka olisi voinut vastata kysymykseeni. Niinpä lähdin seuraamaan Unk Wunkin tarkoituksetonta vaellusta pitkin mäenrinnettä.

Pieni liikahdus etempänä vilahti silmiini; samassa näin jäniksen puikkelehtivan ruskeitten sananjakojen seurassa. Se tuli hiljaa meitä kohti, hyppien ja hypähdellen ja nuuskaisten joka pensaikkoa, kunnes se huomasi meidän tulomme ja nousi takajalolleen kuuntelemaan. Kun Unk Wunk tuli näkyviin kauttaaltaan piikkeihin tarttuneiden kuolleiden lehtien peitossa, niin jänis hyppäsi huiman korkealle paneutuen makaamaan paikalleen, luullen olevansa piilossa sananjalkojen seassa.

Kulkue läheni. Montaques kohotti perin uteliaana varovasti päätään sananjalkojen seasta ja asettui taas pystyyn istumaan, etukäpälät ristissä rinnalla, silmissään pelko ja hämmästys oudon eläimen takia, joka kahisteli eteenpäin lehtihetaleineen. Hetken jänis oli kuin pölkky paikallaan, sitten se porhalsi pensaikkoon pitkin säikkynein loikkauksin, ja minä kuulin sen laukkaavan vimmatusti kaaressa ympärillämme.

Unk Wunk ei tuosta kohtauksesta häiriintynyt, se vain käveli sinne tänne, minne sen typerä kuono milloinkin sitä opasti. Kuten kaikki muutkin piikkisiat, joita olen seurannut, ei tälläkään näyttänyt olevan mitään tehtävää, ei mitään matkan määrää koko suuressa metsässä. Se kulkea löntysteli laiskasti ristiin rastiin, niin kylläisenä, ettei se syönyt ainoatakaan pyökin terhoa, joita se nirsosti nuuskien etsi lehtien alta. Silloin tällöin se sieppasi kappaleen kuorta sylkäistäkseen sen taas pois. Kerran se lähti mäenrinnettä ylös, mutta se oli liian jyrkkä täysimahaiselle laiskurille. Sitten se yritti alaspäin, mutta rinne ei ollut tarpeeksi jyrkkä, jotta se olisi voinut vieriä käärönä alas. Äkkiä se kääntyi takaisinpäin katsomaan kuka seurasi jäljissä.

Seisoin aivan hiljaa, ja se mennä löntysti pari kolme kertaa ohitseni jalkojeni juuresta unisesti vilkaisten minuun. Sitten se tahtoi nuuskia pyökin terhoa, joka oli jalkani alla, aivan kuin minä olisin ollut sille yhtä merkityksetön kuin Aleksanteri oli Diogeneelle.

En ollut koskaan hieronut ystävyyttä piikkisian kanssa; — se on liian okainen ystävyydenosoituksiin — mutta nyt aloin pienellä kepillä tutkia sitä lähemmin, ihmetellen, eikö tuosta keihäs- ja pistinkasasta löytyisi kohtaa, jota se antaisi mielellään kahnuttaa. Heti ensi kosketuksesta se käpristyi palloksi, kaikki keihäät joka puolella pystyssä, kuten jättiläistakkiaisella. Ei tarvinnut ajatellakaan, että sitä voisi mihinkään kohtaan koskettaa saamatta kymmenittäin piikinpistoja. Vähitellen kuitenkin, kun keppi kepeästi raapi sitä ja löysi sen keihästen lomasta kutkuavan kohdan, se aukeni kääröstään ja työnsi taas kuononsa jalkani alle. Se ei halunnut pyökinterhoa, se tahtoi vain haistaa sitä. Unk Wunk on samanlainen kuin sika. Sillä on hyvin vähän muita harrastuksia kuin syöminen, mutta jos se lähtee jonnekin tai ryhtyy johonkin, niin se aina vie aikeensa perille. Sitten minä kumarruin koskettamaan sitä käsin.

Tämä oli erehdys. Se huomasi muutoksen kosketuksessa heti. Sekin vainusi käteni suolan maun, jonka takia Unk Wunk heittää koko velttoutensa ja kävelee kilometrimatkoja, jos niikseen tulee. Se koetti raapia kättäni ensin käpälällään, sitten suullaan, mutta minä pelkäsin liiaksi sen suuria leikkaavia hampaita salliakseni sitä. Sen sijaan kosketin sitä korvien takaa, pujotellen käteni sen paksun piikkitiheikön läpi, koetellen varovasti, miten helposti niitä voisi nyhtää pois.

Piikit olivat hyvin höllästi kiinni, ja jokainen väkäpäinen piikki oli terävä kuin neula. Kaiken, mikä vähänkin voimakkaammin painautui niitä vasten, ne lävistivät helposti, oat saattoivat irtautua nahasta ja uurtaa tiensä helposti puhki sen onnettoman käden, käpälän tai kuonon, joka kosketti niitä. Jokainen piikki oli kuin etelämerensaarelaisen miekka, puoli pituutta terävissä väkäsissä. Kerran tultuaan lihaan se saattaa kaivertautua itse syvemmälle, ellei sitä voimakkaasti nykäissyt pois huolimatta kovasta tuskasta ja hirveästä repeilystä. Ei ihme, että Unk Wunkia ei peloitakaan mikään, kun se kääriytyy palloksi, ylt'ympäriinsä sellaisten peloittavien aseiden suojaan.

Käsi liikkui hyvin varovasti hipuen alas sen kyljille, ollen nyt Unk Wunkin nopsan aseen ulottuvilla. Siinä oli tuhansia okia, karheita kuin sahan terä, risteillen eri suuntiin, mutta kaikkien kärjet ulospäin. Unk Wunk oli ilmeisesti kiukuissaan, kun se ei saanut haluamaansa suolaa. Kun käsi tuli hännän ulottuville, niin se huitaisi sillä salamannopeasti. Olin vatuillani iskun suhteen, mutta en ollut tarpeeksi nopea. Kohta kun kuulin kalisevan loksahduksen, joka muistutti terässatimen raksahdusta, vedin käteni pois. Kaksi piikkiä sain kuitenkin siitä käteeni, ja kymmenkunta oli takkini hihassa. Hyppäsin pois edestä kun se kääntyi, ja niin vältin kaksi pikaista hännän iskua sääriini. Sitten se kiertyi taas takkiaiseksi, ja jokainen piikki tuntui ivaillen uhmaavan: »Kosketa, jos uskallat!»

Minä vedin ne kaksi piikkiä äkillisellä tempaisulla pois kädestäni, työnsin kaikki muut hihani läpi, ja käännyin taas Unk Wunkiin päin, imien haavoittunutta kättäni, jota kirveli kovasti. »Oma vikasi kaikki tyynni», puhelin itselleni, pidättäytyen sivaltamasta kepilläni sitä kuonoon, sen ainoaan haavoittuvaan kohtaan.

Unk Wunk puolestaan näytti unohtaneen koko välikohtauksen. Se avautui hitaasti kerästään ja mennä löntysteli pitkin mäen juurta piikit säröllään ja kalisten, ikäänkuin ei koko metsässä olisi mitään senkaltaista kuin vihollinen tai utelias ihminen.

Sillä oli tällä kertaa jokin tuuma päässään ja se etsiskeli jotakin. Kun seurasin sitä aivan sen kintereillä, niin se tuon tuostakin kohosi pientä puuta vasten, silmäili sitä vakavana sekunnin tai pari ja jatkoi taas matkaansa tyytymättömänä. Tuulenviima oli tullut alas vuorelta ja liikutteli puiden latvoja sen yläpuolella. Unk Wunk katseli vakavasti huojuvia oksia ja kiirehti sitten katsomaan seuraavaa pientä puuta, nousi etukäpälillään sen runkoa vasten ja seurasi elottomin silmin liikuntoa yläpuolellaan.

Vihdoin se löysi, mitä se halusi, — kaksi hoikkaa puunalkua, jotka kasvoivat lähekkäin ja hankasivat toisiaan kun tuuli heilutti niitä. Se kiipesi kömpelösti toiseen, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes hento latva taipui sen painosta toista vesaa vastaan. Sitten se kurottautui ja tarttui etukäpälällään toisen vesan latvaan kiinni samalla tarrautuen takakäpälillään lujasti ensimmäiseen ja makasi siinä yhdistäen siten puiden latvat toisiinsa, samalla kuin tuuli alkoi kiikuttaa sitä tuossa omituisessa kätkyessä.

Se heilui yhä huimemmin. Kun puiden latvat erosivat toisistaan, niin se pingoittui ohueksi kuin lanka, piikit tiiviisti kylkiä pitkin, kun taas puiden latvat löivät yhteen, niin se rutistui kokoon litteäksi kiekoksi, piikit ojossa ulospäin, kuten litteäksi tallatulla takiaisella. Näin se heilui tuntikauden, kunnes tuli liian pimeä nähdä tuota venymistä, litistymistä, venymistä, litistymistä, joka teki aivan sen vaikutuksen kuin tuuli olisi soittanut hanuria. Sen ainoa sävel oli kuitenkin vain ajoittainen luikkaava tyytyväisyyden mörähdys jonkun erittäin hyvän pingoituksen jälkeen tahi kun liike muuttui päinvastaiseksi ja molemmat puut heiluivat vastakkain huimasti ja riemukkaasti.

Silloin tällöin sävel sai vastauksen etäämmältä harjanteen rinteeltä, missä jokin toinen piikkisika tuuditteli itseään uneen korkeassa kehdossaan. Myrsky oli tulossa, ja Unk Wunk, joka on metsän parhaimpia ilmapuntareita ennakolta ilmoittamaan säänmuutokset, huuteli sitä kaikkien kuultavaksi.

Siten olin kysymykseeni saanut odottamattoman vastauksen. Unk Wunk oli sinä iltapäivänä ulkona kujeilemassa ja oli kieritellyt mäkeä alas nopean liikkeen ja siitä seuraavan pyörryttävän tunteen ilossa, kuten muutkin metsänasukkaat tekevät. Olen joskus katsellut nuoria kettuja, joiden luola oli jyrkällä kallionrinteellä, ja nähnyt niiden pyörivän alas toinen toisensa jälkeen, välistä vaihtaen ohjelmaa siten, että yksi pentu kieppui niin nopeaan kuin suinkin ja toiset laukkasivat vieressä näppien ja nykien sitä siinä sen tehdessä aivoja hämmentäviä kuperkeikkojaan.

Tuo kaikki on luonnollista, mitä kettuun tulee. Sellaista mielijohdetta saattaa odottaa viisaalta pikku päältä. Mutta kuka luulisi Unk Wunkin kierivän alamäkeä ja iskevän piikkinsä täyteen kuivia lehtiä peloittaakseen metsänasukkaita? Ja milloin se on oppinut käyttämään puunlatvoja keinunaan ja tuulta keinunsa liikevoimana?

Ehkä — koska useimmat metsänasukkaiden taidoista ovat opetuksen tuloksia, eikä vaiston — sen emo opettaa sille joitakin asioita, joita me emme ole vielä koskaan nähneet. Jos niin on laita, on Unk Wunkilla unisissa, tyhmissä aivoissaan enemmän kuin olemme uskoneetkaan, ja sillä, jonka onnistuu ensimmäisenä löytää ja nähdä piikkisian koulu, tulee olemaan varsin mielenkiintoinen oppitunti.

Peltokanain iltahuuto

Eräänä syyskuun iltapäivänä olin kalastamassa järven reunassa olevassa syvänteessä koettaen senkin seitsemällä tavalla puidenvarjojen pidentyessä houkutella vanhaa taimenta ottamaan perhojani. Niitä eli siellä koko joukko tummassa lähteessä vesikasvien seassa, missä kylmä lähteensilmä pulppusi pohjasta; niitä kalastaessa oli kalamiehen mieliala milloin nyreänä, milloin hilpeänä, riippuen siitä, millainen kalojen mieliala kulloinkin oli.

Päiväkausia ne saattoivat maata syvässä varjossa vesikasvien seassa, tyhmän tai äkäisen välinpitämättöminä. Silloin ei mikään niitä voinut viekoitella. Perhot, madot, sirkat, ampiaiset, kaikki hienon hiussiiman päähän ripustettuina, kulkivat vapani vetäminä hienoja aallon väreitä tehden niiden päällitse tai laskeutuivat somasti niiden luokse; mutta ne vain pyörähtivät nyrpeinä syrjään, kylläisinä kuin Ahab kuningas silloin kun hän käänsi kasvonsa seinään päin, eikä tahtonut syödä leipää. Säyneet ja kiiltosalakat ja ahvenet tavoittelivat perhoja tai ajoivat toinen toisiaan huimasti karkeloiden kielletyssä vedessä, jonka viileä tuoreus näytti niitä juovuttavan. Tarvitsi vain pyöräyttää kanootti lähelle lammen varjoista päätä ja vetäistä vapansa kerran yli avoimen veden, kun jo tiesi, saiko sinä päivänä syödä taimenta vaiko ei. Jos pienet kalat tavoittivat perhoja, niin oli sama vaikkapa lähti kotiin tai luontoa tutkimaan; taimenia ei silloin tarvinnut odottaa. Mutta ei voinut milloinkaan tietää, koska muutos tapahtui. Vähimmästäkin aiheesta toisinaan — ilman viilentymisestä, hiljaisten tuulen väreiden henkäyksestä, ja pilven varjon kosketuksesta — saattoi noiden syvällä vesiruohojen joukossa uinuvien täplikkäiden Ahabien mieli muuttua. Jokin sokea, tuntematon varoitus saattoi käydä läpi syvänteen ennenkuin yksikään taimen vielä oli liikahtanut. Jos silloin sattui katsomaan kanootin laidan ylitse, niin näki, miten pienet kalat kiirehtivät päätä pahkaa pois etsimään turvaa matalasta vedestä, jättäen syvänteen sen tyrannimaisille isännille. Silloin oli aika viskata onkensa; taimen oli nyt valmis nykäisemään.

Ikäviä tunteja saattaa silloin seurata kalastajalle hauskat hetket. Kolminaulaisen kalan molskahdus ja useiden pienempien nouseminen vedestä toisensa jälkeen saa heittämään ongen yhtä mittaa. Mutta kohta taas saattaa tulla sellainen aika, että voi yhtä hyvin säästää vaivansa, joista ei ole muuta iloa kuin että taimenet oppivat tuntemaan paraitenkin laaditut perhoset. Ne saattavat hyökätä niitä kohti, pyörähtää niiden alitse tai hypätä niiden ylitse, milloinkaan tarttumatta. Ne leikkivät vedenpinnalla kelluvilla lehdillä; niiden ihmeellinen silmä äkkää ohi lentävän sääsken varjon veden hopeakalvossa, ja niiden leveä pyrstö singauttaa ne ylös kaappaamaan niitä; mutta ne eivät halua muuta kuin leikkiä tai harjoitella, eivätkä ne koskekaan perhoihin. Jonakin päivänä kuitenkin tulee kärsivällisyytesi runsaasti palkituksi. Siima viuhahtaa, perho putoaa pehmeästi syvänteen kaukaisempaan reunaan sitten kela alkaa surista. Kuin kaikuna tähän ääneen kuuluu rauhalliselta mäenrinteeltä äänekäs korskunta, siellä elävä metsävuohi kiitää säikähtyneenä matkaansa kutsuen kilejä tulemaan jäljessä. Mutta sitä tuskin huomaan; päälläni ja käsilläni on liiaksi työtä kun koettelen estää suurta taimenta menemästä vesikasvien sekaan, missä se varmasti pääsisi irti heikoista kojeistani.

Sinä iltapäivänä, josta kirjoitan, eivät taimenet olleet leikkisällä tuulella, mutta ei myöskään äkämystyneitä. Siitä huolimatta ne olivat nälkäisiä. Ensin heittämäni hyttysonget eivät saaneet mitään huomiota osakseen. Tämä oli hyvä merkki: pienet kalat oli ilmeisesti ajettu pois. Suurempia perhoja seurasi sitten, mutta taimenet eivät niillä leikkineet, eivätkä myöskään lähteneet niiden luota. Ne seurasivat varovasti jalan päästä aina lähelle rantaa kunnes ne näkivät minut ja pyörähtivät takaisin viileään syvyyteen. Ne olivat ilmeisesti epäluuloisia; ja alempien eläimien kuten ihmistenkin suhteen on sellaisissa tapauksissa paras sääntö toimia luonnollisesti, rauhallisemmin kuin tavallisesti, ja suoda niille aikaa päästä epäluulostaan.

Kun siinä odottelin ja perhoni lepäsivät vesikasvien seassa lähellä kanoottiani, kuului mäenrinteeltä omituisia ääniä — Prut, prut, pr-t-r-rt! Vit-kvit? Vit-kvit? Pr-r-rt, pr-r-rt! Ooo-it, ooo-it? Pr-r-riiii! Viimeinen ääni oli nopeaa siipien pärinää. Ja nuo omituiset äänet, puoleksi kysyvät, puoleksi äärimmäiseen varovaisuuteen verhoutuneet, tuntuivat liikkuvan edestakaisin pensaikossa. »Parvi peltokanoja, töyhtöpäisiä teirilintuja», minä ajattelin ja käännyin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin.

Varjot olivat käyneet pitkiksi, ilmoittaen illan tuloa. Toisiinkin korviin kuin minun olivat nuo mielenkiintoiset äänet saapuneet. Nopea varjo lankesi vedenpinnalle, ja ylös katsoessani näin suuren pöllön purjehtivan ääneti vastakkaiselta kummulta ja istuutuvan kulopuun oksalle, mistä näki yli lammen. Kookooskoos oli ollut nukkumassa synkässä kuusessa; sieltä äänet herättivät sen, ja se lähti paikalla liikkeelle, ei metsästämään — oli vielä liian valoisa — vaan ottamaan selkoa, missä saalis oli ja seuraamaan sitä ääneti lintujen yöpuulle, minkä luokse se aikoi piiloutua odottamaan, kunnes hämärä kävisi synkemmäksi. Sen kaiken saatoin nähdä sen asennosta, kun se kurkisti eteenpäin, heilutti pyöreätä päätään sinne tänne, niinkuin koira, joka vainuu saalista, ja se merkitsi lintuparven paikan huolellisesti ennenkuin se aikoi lentää lähemmäksi.

Mäenrinteellä olivat innokkaat äänet hetkeksi vaienneet, ikäänkuin jokin kuudes aisti olisi varoittanut lintuja olemaan ääneti. Pöllö oli hämmästynyt; mutta minä en uskaltanut liikkua, koska se katseli suoraan minun ylitseni. Jokin vieno ääni, liian vieno minun korvilleni, sai sen kääntämään päätään, ja sinä hetkenä minä sieppasin pienen luodikkoni, joka oli edessäni kanootissa. Juuri kun se levitti siipensä mennäkseen tutkimaan uutta ääntä, pieni pyssy pamahti, ja se möksähti raskaasti rannalle.

»Yksi rosvo vähemmän», minä ajattelin, kun samassa kanootti pyörähti kepeästi veden pinnalla. Kuului raskas molskahdus, katsomatta jäänyt siimani jännittyi tiukasti, ja minä tartuin vapaan nostaakseni suuren taimenen, joka oli vahtinut perhojani piilopaikastaan vesikasvien seasta, kunnes sen epäluulo oli hävinnyt, ja ensimmäinen heikko liike sai sen syöksähtämään ylös.

Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli kanootissani, missä saatoin tyydytyksekseni katsella sitä. Odottelin, että syvänne taas rauhoittuisi, kun pensaikosta kuului uusi ääni, nopea plop, lop, lop, lop, lop, joka muistutti uppoavan pullon synnyttämää ääntä, kun vesi tulvii sisään ja ilma ulos.

Siellä, mistä ääni kuului, oli puro, pieni laiska virta, joka oli eksynyt lepikkoon ja unohtanut soittonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jokin eläin seisoi vedessä juomassa, ja sai puron ääntämään veden juostessa sen jalkojen yli. Meloin kanoottini sinnepäin nähdäkseni, mitä se oli. Silloin kuului sieltä peltokanojen vit-kvit? ja lepikon keskeltä näkyi vilaukselta niiden valppaita hiipiviä liikkeitä ja tarkkoja silmiä. Puron luokse tultuaan ne olivat vaihtaneet vienon pakinoivan rupatuksensa, jonka avulla parvi pysyttelihe koolla pensaikon sotkuisessa kulossa, omituiseksi juoksevaksi ääneksi, joka on niin yhtäläinen kuin veden lirinä yli sammaleisten kivien, että se olisi pettänyt minut kokonaan, ellen olisi nähnyt lintuja. Oli kuin ne olisivat koettaneet muistuttaa pientä lepikon puroa siitä sävelestä, jonka se oli jättänyt taaksensa kauas vuorenrinteelle.

Nytpä olin saanut leiriltä lähtiessäni ankaran määräyksen tuoda pari kolme peltokanaa sunnuntaipäivälliseksemme. Pieni joukkoni oli vähän kyllästynyt ainaiseen taimeneen ja säilykeruokiin; hiljakkoin olin heille toimittanut hiilillä paistettua teiriä, mutta sen maku oli vain saanut mieheni himoitsemaan lisää sitä lajia. Niinpä jätin lammen ja onkivapani, juuri kun taimenet alkoivat syödä, ja hiivin pyssyineni lepikkoon.

Siellä oli niitä ainakin kaksitoista lintua, täysikasvuisia jo, mutta vielä yhdessä, vaikka useimmat poikueet jo olivat hajaantuneet omille suunnilleen ja yksinäisiä lintuja tapasi tuon tuostakin kulomaalla. Koko kesän, niinkauan kuin marjoja on runsaasti, parvi pysyttelihe koolla, syystä että kymmenen paria rauhallisia silmiä saattaa paljon paremmin löytää turvaa yllätyksiltä kuin yksi säikähtynyt silmäpari. Jokaista parvea johtaa silloin sen emo rajattomalla vallalla, ja seuraamalla niitä saattaa tehdä omituisia ja erittäin mielenkiintoisia havaintoja peltokanojen opetustavoista. Jos emolintu saa surmansa, joko pöllön, haukan tai näädän saaliiksi joutuen, niin parvi silti pysyy koolla niin kauan kuin marjoja on, ja rohkein tai taitavin siitä rupeaa johtajaksi. Mutta syksyn tullen, kun linnut ovat oppineet, tai ainakin luulevat oppineensa tuntemaan kaikki erämaan näyt, äänet ja vaarat, hajaantuu parvi. Osaksi tähän on syynä tarve etsiä laajempia laidunmaita, kun ruoan saanti käy niukemmaksi, osaksi se johtuu luonnollisesta kapinoimishalusta emon arvovaltaa vastaan. Sitä näet ei mikään lintu eikä nisäkäs mielellään siedä opittuaan pitämään itse itsestään huolta.

Seurasin niitä nopeasti, vaikka varovaisesti, läpi loppumattoman tiheän lepikon, joka reunusti pientä puroa, ja sain oppia niistä yhtä ja toista, joskaan en saanut yhtään tilaisuutta käyttää pyssyäni. Niiden emo oli poissa; johtajana oli punapilkkuinen lintu, kooltaan pienin koko parvesta. Se vei niitä läpi tiheän pensaikon juosten, ryömien ja piilottautuen, yhtä mittaa pitäen minua silmällä, mutta kuitenkin pysytellen vaaran ulottuvilta. Johtaja puhui niille kaiken aikaa; se oli omituista kieltä, livertelyä ja viheltelyä, ja linnut vastailivat takaisin kysymyksin tai huudahduksin, milloin pääni hetkeksi ilmestyi näkyviin. Missä pensaikko oli tihein, siihen ne jäivät odottamaan, kunnes olin miltei niiden päällä, jolloin ne pyyhkäisivät näkyvistä; ja missä oli palanen aukeata maata, siinä ne pyrähtivät äänekkääseen lentoon tai liitivät kaatuneelta puun rungolta nopeasti piiloon äänetöntä lentoa, jonka teirilinnut osaavat niin hyvin, kun niiksi tulee.

Hajaantumisen vaisto oli jo saanut niissä jalansijaa. Päivän kuluessa ne luultavasti olivat olleet syömässä erikseen pitkin mäenrinnettä, mutta varjojen pidentyessä ne olivat tulleet uudelleen yhteen, ottaakseen rauhassa vastaan erämaan yön vanhan kumppanuuden turvissa. Ja minä olin onneksi ollut kyllin hiljaa kalastaessani, jotta olin voinut kuulla, kun johtaja rupesi kutsumaan niitä kokoon ja ne puolestaan vastailivat sieltä ja täältä syöntipaikoiltaan.

Hetken päästä heitin niiden ajamisen — ne olivat liian nopsia minulle tiheässä lepikossa — ja menin notkosta ylös harjulle. Siellä juoksin pitkin metsävuohenpolkua ja kiersin alas niiden edelle erääseen seeteritiheikköön, jonne arvelin niiden ehkä aikovan yöpyä.

Jopa kuulinkin niiden tulevan — Vit-kvit? Pr-r-r, pr-r-r-r, prut, prut! — ja näin viiden kuuden linnun juoksevan nopeasti. Pieni johtaja huomasi minut samassa ja piiloutui näkyvistä. Useimmat parvesta seurasivat sitä, mutta eräs lintu, uteliaampi kuin muut, hyppäsi kaatuneelle rungolle, pingoitti itsensä suoraksi kuin jänne ja silmäili minua kiinteästi. Pieni pyssyni pamahti suoraan sen päähän, ja minä pistin mielihyvin laukkuuni lihavan linnun.

Äänen kuuluessa toinen peltokana, ihmetellen tuota outoa paukahdusta, lensi tuuheaan kuuseen, painautui lähelle runkoa ollakseen piilossa, seisoi ja kuunteli innokkaasti. Odottiko se kuulevansa tuon äänen taas, vai oliko se säikähdyksissään ja odotti johtajan kutsua, sitä en voi sanoa. Ammuin sen päätä kohti nopeasti ja näin sen liitävän viistoon kohti mäenrinnettä ja sitten kuulin tuoksahduksen ja näin höyheniä lentävän ilmassa, mistä kaikesta tiesin, että se oli pahasti haavoittunut.

Seurasin sitä mäkeä ylöspäin siipien räpinän opastamana, kunnes tämä ääni hävisi tiheään pensaikkoon ja ryteikköön. Sieltä etsin sitä kymmenen minuuttia tai kauemmin, mutta turhaan. Sitten istuuduin kuuntelemaan hiljaisuudessa pitkäksi aikaa; mutta lintu oli piiloutunut johonkin koloon tai muuhun piilopaikkaan, mistä ei pöllönkään olisi ollut helppo sitä löytää. Pahoillani käännyin takaisin kohti notkoa.

Lähellä vieressäni oli kaatunut runko, oikealla puolen oli toinen. Molemmat rungot muodostivat suuren kulman, ja latvat olivat yhdessä rinnettä ylöspäin. Niiden välissä oli useita suuria puita kallionlohkareiden ja pensaiden keskessä. Kiipesin toista kaatunutta puunrunkoa myöten noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkealle maasta, tarkasti silmilläni etsien irrallista ruskeata höyhentä, joka olisi voinut opastaa minut kadonneen peltokanani luokse.

Äkkiä runko allani alkoi hiljaa vaappua. Pysähdyin hämmästyneenä etsimään tämän kumman keinumisen syytä; mutta rungolla ei ollut mitään, paitsi minua. Hetken päästä läksin edelleen ylöspäin katseellani etsien peltokanaa. Taas runko keinui, tällä kertaa kiivaasti, niin että olin pudota. Silloin panin merkille, että toinen puunrunko oli kaatunut niin, että sen keskikohtaa kannatti suuri kallionlohkare ja latva oli minun runkoni latvan alla. Toisen rungon tyvipäästä jokin vipusi latvaa ylöspäin. Siellä oli jokin eläin, ja minulle kävi välähdyksessä selväksi, että se oli kylliksi raskas saamaan jykevällä vivullaan minun painoni kohoamaan. Hiivin eteenpäin päästäkseni näkemään erään suuren puun taitse, ja siellä toisella rungolla, vähemmän kuin kahdenkymmenen jalan päässä minusta, seisoi suuri karhu koetellen tehdä käännöksen voidakseen päättää, mennäkö eteenpäin vaiko taaksepäin epävakaisella polulla.

Se huomasi minut samassa hetkessä kun kasvoni tulivat näkyviin puun takaa. Sellaista hämmästystä, sellaista ihmettelyä olen harvoin nähnyt eläimessä. Pitkän ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten se alkoi kiertyä uudelleen, ja puunrungot huojuivat ylös ja alas. Taaskin se katsahti toisella rungolla seisovaa outoa eläintä, mutta puun takaa katsovat kasvot eivät olleet liikkuneet eivätkä muuttuneet. Silmät katsoivat kiinteästi sen silmiin. Säikähtynein liikkein se syöksähti pensaikkoon, ja ellen olisi sukkelaan tarttunut erääseen oksaan, olisi tuo äkillinen loikkaus viskannut minut taaksepäin kalliokkoon. Sen hypätessä kuulin nopeata siipien sätkytystä. Seurasin sitä pelokkaasti tietämättä, missä karhu nyt oli, ja pian oli toinenkin peltokana laukussani veljensä vieressä.

Muu parvi oli tällä välin hajaantunut laajalle. Yhden tai pari löysin ja seurasin niitä, mutta ne piiloutuivat tiheään lepikkoon, missä en voinut löytää niiden päitä kylliksi nopeasti ehtiäkseni tähdätä. Ammuttuani turhaan kerran tai pari menin takaisin kalastamaan.

Metsä ja järvi oli taas rauhallisena. Taimenet olivat tauonneet syömästä oikulliseen tapaansa. Paikalla vallitsi suuri hiljaisuus, jota ei minun äänekkään kelani surina kertaakaan keskeyttänyt, ja hämärän varjot kävivät yhä tummemmiksi ja pitemmiksi, kun taaskin peltokanojen vieno, hiipivä, kysyvä pakina kuului lähenevän lepikosta. Johtaja oli tiheimmässä pensaikossa — tunnin kuluessa olin oppinut erottamaan sen erikoisen prut, prut äänen — ja mäenrinteeltä sekä leppärämeiköstä ja rantapensaikosta vastaili hajaantunut parvi. Sieltä kuului kvit, täältä prut, ja sen jälkeen sukkelaa siipien pärinää. Vähitellen kaikki tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi.

Minun piti vielä saada kolmas peltokana nälkäisille miehilleni, siksi hiivin sukkelaan takaisin leppärämeikköön. Sieltä löysin pienen metsänotusten polun ja ryömin sitä pitkin nelinkontan koettaen varovasti lähestyä johtajan yhä jatkuvaa kutsua.

Keskeltä matalain tummien leppien muodostamaa tiheikköä, täydellisen pensasaidan ympäröimänä, löysin sen vihdoin. Se seisoi kaatuneen puun tyvellä liikkuen nopeasti ylös- ja alaspäin levittäen siipiään, pyrstöään ja alullaan olevaa kaulatöyhtöään ikäänkuin se olisi rummuttanut, ja välillä se aina päästi omituisen kutsuntaäänensä. Sen yläpuolella pitkässä rivissä samalla rungolla istui viisi muuta peltokanaa aivan hiljaa; vain silloin tällöin, kun johtajan huutoon kuului vastaus, ne käänsivät päätään ja kuuntelivat tarkkaavasti, kunnes pensaikko avautui ja uusi lintu istuutui niiden rinnalle. Sitten kuului uusi kutsu ja kaukaiselta mäenrinteeltä heikko kvit-kvit ja siipien rapinaa vastaukseksi, ja taas lensi peltokana nopein siivin sekä asettui rungolle toveriensa viereen. Nämä aukaisivat vieraanvaraisesti rivinsä antaakseen sille tilaa, sitten koko rivi taas kävi rauhalliseksi johtajan toistaessa huutojaan. Vain päät kääntyivät puolelta toiselle heikkojen vastausten kuuluessa.

Rungolla istui lopulta yhdeksän lintua. Kutsunta kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, mutta moneen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta. Parvi kävi levottomaksi, johtaja juoksi rungoltaan pensaikkoon ja taas takaisin kutsuen äänekkäästi. Rungolla istuvassa lintuparvessa alkoi kuulua hiljaista pakinaa, ensimmäinen keskeytys niiden outoon äänettömyyteen. Toisten oli vielä määrä tulla, mutta missä ne olivat ja missä ne viivyttelivät? Alkoi käydä myöhäiseksi, ja pöllö oli uhannut, ja yöpymispaikka oli vielä kaukana. Prut, prut, pr-r-r-riiii, kutsui johtaja, ja pakina taukosi, koko parven kuunnellessa.

Kallistin korvani mäenrinnettä vasten, myöskin kuunnellakseni viivyttelijöitä, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Paitsi alhaalla lentävän koskelon kirkunaa ja muuatta oksan napsahdusta — joka oli liian terävä ja raskas pikku jalkojen aikaansaamaksi — metsä oli aivan äänetön. Kääntyessäni taaskin katsomaan runkoa kohti, tunsin kyljelläni jotakin lämmintä ja pehmeätä. Silloin tiesin; ja tämän tiedon keralla sain äkkiä piston tuntooni. Tunsin itseni syylliseksi ja asiaan kuulumattomaksi täällä hiljaisessa metsässä. Johtaja kutsui, ja parvi odotti niitä kahta joukkoon kuuluvaa, jotka eivät enää koskaan vastaisi kutsuun.

Makasin tuskin kymmenen metrin päässä rungosta, jolla tuo murheellinen pieni näytelmä tapahtui hämärän valossa. Suuri hiljaisuus kävi syvemmäksi ja syvemmäksi, ikäänkuin erämaa itse olisi osoittanut myötätuntoa ja vaimentanut äänensä kuunnellakseen. Kerran, kun näin ensi vilahduksen linnuista, olin jo kohottanut pyssyni ja tähdännyt suurinta peltokanaa päähän, mutta uteliaisuus näkemään, mitä ne tekivät, pidätti minua ampumasta. Nyt oli syvempi tunne vallannut mieleni; pyssy liukui kädestäni ja oli huomaamattomana vieressäni, varisseilla lehdillä.

Taaskin johtaja kutsui. Linnut kohottautuivat suoriksi kuin rivi harmaanruskeita kuvapatsaita, jokainen silmä kirkkaana, jokainen korva tarkkana, kunnes jokin epämääräinen pelon ja vaaran tunne veti ne yhteen. Ne laskeutuivat maahan tiheäksi ryhmäksi, kaikki paitsi johtaja, joka seisoi niiden yläpuolella, ilmeisesti laskien ne yhä uudelleen ja uudelleen ja välillä lähettäen kutsunsa pimenevään metsään.

Otin toisen linnuista laukustani ja aloin silitellä sen pörröytyneitä ruskeita höyheniä. Miten kaunis se oli ja miten täydellisesti väriltään ja muodoltaan mukautunut siihen ympäristöön, missä se oli elänyt! Ja minä olin ottanut siltä hengen, ainoan, mitä sillä oli. Sen kauneus, ja jotakin syvempää ja salaperäistä, jota on kaikessa, joka elää, oli mennyt ainiaaksi. Kaiken kesää se oli juoksennellut iloisilla pikku jaloillaan, nauttinut luonnon yltäkylläisyydestä, kutsunut riemukkaasti tovereitaan, kun ne hiipivät koolle ja hajalle innokkaasti etsien läpi valojen ja varjojen. Pelko toiselta puolen ja emon ehdoton totteleminen toiselta puolen olivat olleet ne kaksi tekijää, jotka olivat määränneet sen elämän kulun. Niiden johtamana se oli kasvanut väkeväksi, tarkaksi ja valppaaksi, oppinut täydelleen tietämään, milloin piti juosta, milloin lentää, milloin taas piilotella liikkumattomana suletuin silmin, kun vaara kulki läheltä ohi. Ja nyt, kun se oli täydessä voimassaan, kun se jo saattoi yksinään kiitää läpi erämaan valppaana ja itseensä luottavana, — hetken uteliaisuus, katsahdus tuohon outoon eläimeen, joka oli seissyt niin hiljaa seeterin juurella, oli tuottanut sille tuhon. Johtajan huuto kaikui kutsuvana, kutsuvana läpi metsän, mutta se ei enää välittänyt siitä.

Höyheniä hivelevä käsi oli käynyt hyvin helläksi. Minä olin ottanut siltä hengen, nyt minun täytyi koettaa vastata sen puolesta. Sitä ajatellessani kohotin päätäni ja päästin selvän kvit-kvit äänen, kuten juokseva peltokana. Heti paikalla johtaja vastasi; parvi juoksi taas rungolle, ja päät kääntyivät minua kohti. Päästin toistamiseen äänen, ja nyt parvi hyppäsi maahan ja makasi tiheässä ryhmässä; johtaja taas nakkautui suoraksi puunrungolle ja oli liikkumaton kuin vieressä oleva kanto.

Huudossani oli jotakin nurinkurista, linnut olivat epäluuloisia, kun eivät tietäneet, mikä vaara oli pitänyt niiden kumppaneita niin kauan ääneti ja nyt ajanut ne pois tummasta lepikosta. Hetken ne kuuntelivat tarkasti; sitten johtaja hyppäsi rungoltaan ja asteli varovasti minua kohti, pysähtyen, piiloutuen, kuunnellen, hiipien, kaartaen kauaksi toiselle puolelle ja taas takaisin vähän lähemmäksi, kunnes se äkkiä kohottautui näkyviin ruohikosta katsoen minua suoraan kasvoihin. Kaksi pitkää minuttia se seisoi räpäyttämättä silmääkään. Sitten se hiipi sukkelaan takaisin, päästäen hiljaisen, hämmästyneen, kysyvän kvit-kvit äänen. Sitten heikko merkkiääni, jota minä tuskin saatoin kuulla, sitten sukkela liike, — ja parvi pyrähti lentoon eri tahoille hiljaiseen ystävälliseen metsään.

Kymmenen minuttia myöhemmin minä olin piiloutuneena tiheään pensaikkoon, katsoen suureen kuuseen, missä töin tuskin saatoin erottaa johtajan seisomassa korkealla oksalla varjokuvana lännen ruskoa vasten. Olin seurannut sen nopeata lentoa, ja makasin taas kuuntelemassa sen ääniä, kun se kutsui parveaan yöpuulle. Näreiköstä ja mäenrinteeltä ja kaukaa hiljaisen järven rannoilta ne vastailivat, ensin heikosti, sitten selvemmin, ja pian alkoi kuulua siipien rapinaa kun linnut saapuivat.

Mutta olin jo nähnyt ja kuullut kyllikseni, jopa liiaksikin mielenrauhalleni. Hiivin poispäin läpi notkon. Innokkaat kutsuäänet seurasivat minua vielä kanootillenikin. Ensin valitus, ikäänkuin rauhaisa järvi, hiljainen metsä ja hämärän vieno kauneus olisi kaivannut jotain; sitten hiljainen kysymys, joka aina kuului peltokanan kvit huudossa, ikäänkuin vain minä olisin voinut selittää, miksi kaksi ääntä ei enää vastannut iltahuutoon, kun varjot pitenivät.

Umquenawis Mahtava

Umquenawis Mahtava on salojen herra. Metsänasukkaista ei yksikään ole puoleksikaan niin suuri kuin se; ei millään ole niin tarkat aistimet vainuamaan vaaraa, eikä voimia niin peloittavia puolustautumaan vaaralta, kuin sillä. Niinpä se ei pelkää mitään, vaan liikkuu läpi suuren metsän kuin valtias; ja kun näet sen ensimmäistä kertaa erämaassa viillettämässä valtavana ja äänettömänä tietään jättiläispuiden lomitse tai puskevan kuin suuri veturi läpi pensaikon ja yli tuulenkaatamien puiden, kuono koholla tuulta vainuamassa, leveät sarvet taaksepäin heitettyinä mahtavilla hartioilla, ja kuivuneet puut, jotka sattuvat tielle, murtuvat rytisten sen rynnätessä, ja lepän oksat rapisevat ja napsahtelevat sen haaraisia sarvia vasten, — kun näet sen tuollaisena, niin jotakin sinussa nousee sotilaan tavoin tekemään kunniaa ja lausuu: »Herra Hirvi!» Ja vaikka kädessäsi on pyssy, ei sen kuolemaa tuottava suu koskaan kohoa. Tuo suuri pää suunnattomine sarvikruunuineen on liian suuri mihinkään huoneeseen. Ripustettuna typerästi seinälle täynnä sälyä olevaan huoneeseen, kuten sen usein näkee, nuo kerran elävien räikkätorvien kaltaiset korvat rypyssä, nuo kerran niin tarkat ja pienet silmät pullistuneina ja suuri turpa vallan suhteettomaksi venytettynä, se on väärässä ympäristössä, epämuotoinen ja ruma. Sillä ei ole sen enempää ja tuskin yhtään sen ylevämpää tarkoitusta kuin päänahalla villi-ihmisen wigwamin orrella. Ainoastaan erämaassa, takanaan puolen tonnin painoisen voimaauhkuvan ruumiin vastustamaton sysäys, allaan rytisevä pensaikko ja yllään korkean kuusikon mahtavat holvit, siellä tuo pää saattaa ylläpitää sitä suurenmoisen voiman vaikutusta, joka kuuluu Umquenawis Mahtavalle erämaan metsissä. Vain täällä se on kotonaan; ja vain kun sen näkee tähystelevän levollisen majesteetillisena yksinäiseltä paikalta hiljaisen järven rannalta tai syöksyvän peloittavaa menoaan läpi säikähtyneen metsän, saa sen näkeminen sydämen pamppailemaan ja hermot soimaan nopeassa tahdissa ja hitaan veren liikkeeseen aina sormenpäihin asti. Siellä sen nähtyäsi palaat tyydytettynä leiriisi ja jätät mielelläsi Umquenawiksen sinne, missä se on, etkä ensinkään halua viedä sitä rahtivaunussa kotiin ystäviesi ihmeteltäväksi.

Vaikka Umquenawis on erämaan herra, niin on kaksi seikkaa, ja vain kaksi seikkaa, joita se välistä pelkää: ihmisen haju ja pyssyn ilkeä pauke. Sillä hirvivaltiasta on metsästetty, ja se on oppinut tuntemaan pelon, joka oli ennen sille tuntematon. Mutta jos menet syvälle erämaihin, minne ei vielä metsästäjän jalka ole eksynyt ja missä tuohitorven rämähdystä seuraava pyssyn pamahdus ei vielä milloinkaan ole rikkonut hämärän hiljaisuutta, niin saatat löytää sen vielä sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli; siellä se saattaa kutsuessasi tulla ryskyen pitkin vuorenrinnettä eikä tee kaarroksia päästäkseen vihollisestaan tuulen alle; ja siellä, kun se on sillä päällä, se ajaa sinut kiireimmän kaupalla lähimpään puuhun, johon sinä menet niinkuin orava ketun ahdistamana. Kerran näin sen semmoisella päällä hätyyttävän pientä jäntevää opasta, joka kapusi kuuseen lumikengät jalassaan; eikä milloinkaan karhu ole tehnyt sitä temppua sukkelammin, vaikka miehen jalat olivat käärityt niin epämukaviin verhoihin.

Olimme myöhään eräänä iltapäivänä sauvomassa vastavirtaa kohti suurta järveä salovirran yläjuoksulla. Kaukaa takaamme kuuluva koskien kohina ja lähellämme vuolaan virran lorina, sauvoimien rytmilliset molskahdukset ja pienen kanoottini lipinä vasten aallon väreitä olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät salon hiljaisuutta. Olimme ääneti, niinkuin aina ovat miehet, joille salo on puhunut syvintä kieltään ja joille virta voi ensi käänteessä tuoda odottamattomia yllätyksiä.

Äkkiä, juuri kun kanoottimme kokka työntyi ohi erään niemen nenän, se törmäsi suoraan virran yli uivan suuren hirvilehmän päälle. Simmo mörähti hämmästyneenä, ja hirvi pysähtyi kääntyen katsomaan meitä. Siinä se seisoi, suurena kysymysmerkkinä kuonosta hännän päähän saakka, sillä välin kun kanootti liikkui kyljittäin suuren rantakallion alle ja jäi siihen hytkimään paikalleen sauvoimet lujasti pohjaan työnnettyinä.

Olisi jo ollut aika leiriytyä, ja järvi oli vielä kaukana. Muutaman minutin ääneti katseltuamme annoin lähtökäskyn, ja kanootti työntyi ylöspäin. Mutta suuri hirvi ei lähtenytkään metsään, niin kuin hyväntapaisen hirven olisi luullut tekevän, vaan hyökkäsi suoraan meitä kohti. Simmo huitoi kokasta sauvoimellaan ja me muut huusimme viiteen ääneen; mutta hirvi läheni vain, aivan rauhallisena, nähtävästi tahtoen saada selon, mikä se kumma oli, joka juuri oli tullut virtaa ylös ja häirinnyt juhlallista hiljaisuutta.

»Paras olla hiljaa; suuri hirvi käy joskus päälle», mutisi Noel takanani; ja me laskimme takaisin kallion suojaan odottamaan mitä tapahtuisi, antaen suuren eläimen tehdä niin kuin sitä halutti.

Kymmenen minuttia me vielä koetimme kaikin tavoin, uhkauksin ja houkutuksin, saada hirveä pois tieltä, jopa lopuksi lähetimme kuulan sipaisemaan vettä sen alta; mutta vihaista jalanpoljentaa lukuunottamatta ei tullut mitään vastausta, eikä se osoittanut vähintäkään halua luovuttaa meille kulkuväylää. Silloin muistui mieleeni eräs temppu, jonka olin sattumalta oppinut kauan sitten. Hyppäsin rantatörmälle ja kiipesin hirven yläpuolelle pensaikkoon piiloon ja aloin taittaa oksia, ensin hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, niin kuin joku olisi ollut pelkäämättä tulossa metsän läpi. Ensimmäisen epäilyttävän rätinän kuullessaan hirvi säpsähti, epäröi, lähti hermostuneesti poikkivirtaan, levittäen sieraimiaan ja heristäen suuria korviaan saadakseen selvää, mitä rätinä oli, ja kun äänet yltyivät, niin se kiiruhti yhä enemmän ja enemmän. Pian virta oli vapaa, ja kanoottimme halkoili taas väreileviä matalikkoja, mutta hirvi jäi uteliaana katselemaan puoleksi kätkeytyneenä lepikkoon.

Tämä temppu on joskus hyvä. Kaikki eläimet pelkäävät oksan rasahdusta. Mutta ei pidä koettaa sitä yöllä uroshirven kiima-aikana, kuten minä kerran tein tietämättäni. Silloin se luulee sinua kiusoittelevaksi puolisokseen ja tulee päin kuin myrsky ja ajaa sinut kuin säikähtyneen apinan lähimpään puuhun, ennen se ei ole tyydytetty.

Seuraavan tunnin kuluessa näimme kanootistani seitsemän hirveä, vanhoja ja nuoria; ja laskiessamme maalle hämärän tullen leiripaikallemme suuren järven rannalle, oli maihinnousupaikalla suunnattoman uroshirven tuoreet jäljet. Vettä pulppusi vielä niihin, mistä näkyi, että se oli juuri meidän lähestyessämme lähtenyt paikalta.

Mistäkö tiedän, että se oli uros? Tähän vuodenaikaan hirvihärät kulkevat lakkaamatta ja sorkkien kärjet ovat kuluneet pyöreiksi. Lehmät taas, jotka ovat koko kesät, eläneet eriksensä opettaen kömpelöille vasikoillensa salon ääniä ja hajuja ja muuta mitä niiden on tarpeen tietää, kulkevat paljon vähemmän; niiden sorkat ovat sen vuoksi tavallisesti pitkäkyntiset ja terävät.

Kolme kilometriä leirimme yläpuolella oli pieni puro, jonka toisella puolella oli lepikkoa ja toisella synkkä varjoisa kuusikko — ihanteellinen paikka hirvien koulusaliksi minä ajattelin löytäessäni tämän paikan muutamia päiviä tulomme jälkeen. Rannalla olikin jälkiä oikein kosolta ja olin heti varma siitä, että kun vain odotti kylliksi kauan, niin sai nähdä emon vasikkoineen ja ehkäpä vilaukselta katsahtaa sellaiseen, mitä ihminen ei ole milloinkaan, ennen nähnyt, nimittäin kuinka hirviemo opettaa pienokaisilleen, miten piiloutua, miten liikkua ääneti ja huomaamatta pensaikossa, missä ei luulisi ketun voivan hiipiä itseään ilmaisematta, miten laukata yli tuulenkaataman puun, miten taivuttaa nuori koivu tai vaahtera ja pitää sitä allaan niin kauan kuin syö lehtiä sen latvasta, — ja koko joukon muuta, mitä jokaisen hirven täytyy osata ennenkuin se kykenee pitämään huolta itsestään suurella salolla.

Menin sinne eräänä iltapäivänä kanootillani, tartuin muutamiin liljanvarsiin pitääkseni pienen alukseni paikallaan ja kyyristyin niin, että ainoastaan pääni näkyi laitojen ylitse, ja koko vene oli aivan kuin vanha tuulen ajama puunrunko. Se aika oli lähellä, jolloin tiesin hirvilehmän käyvän nälkäiseksi, mutta vielä oli liian valoisa tuoda vasikoita avoimelle rannalle. Kun olin tunnin odottanut, niin lehmä tuli varovasti puron vartta alaspäin. Se seisahtui äkkiä nähdessään kelluvan rungon, tarkasteli sitä pari kolme minuttia, höristellen korviaan. Sitten se alkoi halukkaasti syödä liljanvarsia, joita koko ranta oli täynnä. Kun se meni takaisin, niin seurasin sitä, oppaanani milloin oksan naksahdus, milloin pensaanlatvan heilunta, milloin levottoman korvan värähdys tai pensaiden välistä näkyvä suuri tumma haamu. Pysyttelin koko ajan tuulen alla ja annoin tuon suuren eläimen tietämättänsä opastaa minua sinne, missä sen pienokainen oli piilotettuna.

Sadan metrin päässä rannasta oli kaatunut puu, jonka latva kaartui maahan kahden pienen kuusen päälle muodostaen matalan pesän, joka oli niin pimeä, että pöllö tuskin olisi nähnyt mitä sisällä oli. »Tuossa on se paikka», ajattelin itsekseni; mutta emo sivuutti sen, näköjään huomaamatta, miten hyvä paikka se oli. Viidenkymmenen metrin päässä se kuitenkin kääntyi ja tuli kaartaen takaisin tuohon paikkaan, tarkoin nuuskien ja höristellen korviaan tullessaan minua kohti.

»Ahaa! Vanha hirven temppu», minä ajattelin, muistaen, miten ajettu hirvi ei koskaan asetu lepäämään ensin kaartelematta kauas taaksepäin jälkiensä suuntaan, mutta tuulen alla niistä, saadakseen turvallisen matkan päästä tutkia, onko sitä kukaan seuraamassa. Kun se lopulta paneutuu maata, niin se asettuu lähelle polkuaan, mutta niin, ettei sitä näy sieltä; näin se kuulee tai vainuaa jäljestä tulijan. Kun metsästäjä sitten tulee paikalle, mistä hirvi kääntyi takaisin, niin se on jo kilometrien päässä, samoten myötätuuleen vinhaa vauhtia. Metsästäjä leiriytyy silloin siihen, missä se oli maannut ja jatkaa aamulla jälkien seuraamista.

Kun hirvilehmä kääntyi ja läksi kaarrellen takaisin, niin olin varma siitä, että löytäisin sen vasikan kuusen alla olevasta pesästä. Mutta eikö se löytäisi minua sen sijaan ja ajaisi minua pois alueeltaan? Ei voi milloinkaan olla varma siitä, mitä hirviemo tekee, jos se löytää ihmisen vasikkansa läheltä. Tavallisesti ne pakenevat, mutta toisinaan ne juoksevat ihmistä kohti. Mutta minä olin jo vuosikausia koettanut päästä tutustumaan opetukseen hirviemon pienessä koulussa. Nyt laskeuduin kontalleni ja ryömin myötätuuleen pysytelläkseni poissa emon vainun ulottuvilta, jos suinkin mahdollista.

Se tuli pysähtymättä kulkien hämmästyttävän ääneti läpi pensaikon, kunnes se oli siinä, missä minä olin ollut hetki sitten. Silloin se hytkähti rajusti ja heitti päänsä ilmaan. Jokin tuoksu minusta oli jäänyt paikalle, lehtiin tai kosteaan maahan. Hetken se seisoi kuin kivi tunnustellen ilmaa sieraimillaan, mutta kun se ei vainunnut mitään, niin se kääntyi hitaasti minua kohti käyttääkseen korviaan ja silmiään. Makasin aivan hiljaa sammaleisen rungon takana, eikä se nähnyt minua. Äkkiä se kääntyi ja kutsui vasikkaansa, päästäen hiljaisen mylvähdyksen. Kuusipesästä kuului paikalla rapinaa ja vastamylvähdys, sitten sieltä kömpi ulos hirvivasikka juosten suoraan emon luokse. Tämä komensi ääneti hiljaisuuteen tavalla, jota ei mikään ihmisen aisti voinut tajuta. Emo pani suuren päänsä maata kohti — »haista tuota, pane se mieleesi ja muista», se sanoi omalla tavallaan. Vasikka laski pienen päänsä alas emon pään rinnalle ja minä kuulin, miten se nuuski lehtiä. Sitten emo heilautti päätään hurjasti, ajoi pienen hirven liikkeelle ja molemmat menivät kiireesti pois — »Pois, pois, kiiruhda, vaara!» sanoi se nyt ja painosti opetustaan silloin tällöin puskaisemalla vasikkaa takaapäin niin, että se lensi yli pahimpien paikkojen. Siten ne menivät mäkeä ylöspäin, vasikka ihmetellen ja uteliaana, mutta emon kova pää takaapäin muistutti sille tuon tuostakin, että nyt oli vain toteltava. Emo kääntyi toisinaan nuuskimaan ja kuuntelemaan. Niin ne hävisivät ääneti synkkään kuusikkoon.

Pari viikkoa vaaniskelin samalla paikalla; mutta vaikka sattumoisin näin hirviparin, milloin metsässä, milloin rannalla niin en saanut oppia mitään uutta hirven salaisuuksista. Hirvien koulua pidetään etäisissä varjoisissa viidakoissa, kaukana uteliaiden silmien ulottuvilta. Sitten eräänä aamuna päivän koitossa, kun kanoottini työntyi ruohoisen niemen ympäri, näin siellä emon vasikkoineen seisovan polviaan myöten vedessä liljapatjojen keskellä. Kanootti melkein ajoi vasikan päälle.

Nuorelta hirveitä tai peuralta menee pitkä aika, ennen kuin se oppii, ettei äkillisen vaaran uhatessa pidä seurata omaa säikähtynyttä päätään, vaan emon opastavaa häntää. Tämä on aivan ensimmäinen seikka, minkä nuoret metsävuohet saavat emoltaan oppia. Mutta peurat ovat luonnostaan typeriä, luottavaisia tai palavan uteliaita, riippuen kunkin eläimen yksilöllisistä taipumuksista,. ja hirvet ollen niin voimakkaita eläimiä, ovat luonnollisesti pelottomia. Siitä johtuu, että tuo välttämätön oppi on niin vaikea saada päähän. Jos yllätät emohirven tai peuran vasikkoineen läheltä ja hyökkäät niiden päälle luikaten kerran tai pari, niin että ne joutuvat tolaltansa, niin on todennäköisintä, että emo laukkaa pensaikkoon, missä se on turvassa, ja vasikka järveen tai pitkin rantaa, minne on helpoin pääsy.

Useita kertoja olen saanut kiinni nuoren peuran tai hirven tällä tavoin joko uimasta tai mutaan tarrautuneena, ja vietyäni sen takaisin rannalle olen katsellut, miten emo varovasti palaa ja miten se käsittelee kadonnutta lastaan. Kerran meloin maalle erään keskenkasvuisen uroshirven vieressä ja tarttuen kiinni sen lyhyihin takakarvoihin annoin sen hinata itseäni satakunnan metriä lähimpään niemen nokkaan tutkien samalla sen ilmeitä.

Kun kanoottini yllätti nuo kaksi hirveä, niin ne tekivät aivan kuin olin odottanut; emo laukkasi metsään mahtavin hyppäyksin, niin että muta ja vesi räiskyi sen ympärillä, vasikka sen sijaan läksi pitkin rantaa, tarttui kiinni liljapatjoihin ja lopulta vajosi selkää myöten mutaan päästäen epätoivoisen mylväyksen ja kääntyen katsomaan, mikä minä olin.

Meloin kanoottini rantaan ja lähestyin hirvivasikkaa rauhallisesti, pitämättä kiirettä tai osoittamatta kiihtymystä. Sen nenä, silmät ja korvat olivat kysyvännäköisiä, ja sen pelko vaihtui vähitellen uteliaisuudeksi, kun se näki miten vaaratonta olentoa se oli säikähtänyt. Koettipa se vielä vetää pikku jalkaraukkaansa mudasta ylös minua kohti. Sillä välin suuri emohirvi pieksi pensaikkoa kutsuen pienokaistaan tulemaan.

Jo miltei ulotuin pikku hirveen, kun tuuli toi sen sieraimiin saman väkevän hajun, jonka se oli oppinut muutamia viikkoja takaperin metsässä, ja se mylvähti terävästi. Vastaukseksi pensas rasahti ja kuului sorkan kapsetta, joka epäämättömästi kehoitti katsomaan, että peräytymistie oli selvä. Samassa pensaikosta törmäsi emohirvi, silmät punaisina kuin villisian ja selkäkarvat peloittavina pystyssä. »Älä seiso, kun on käsketty lähtemään, vaan lähde paikalla — iiiunh!» se mörisi, ja minä muutuin paikalla saukoksi ja hyppäsin järveen, sekä sukelsin niin kauas että pääsin kylliksi syvään veteen ja uin veden alla päästäkseni tuon raivottaren ulottuvilta. Näitä ovelia temppuja en kuitenkaan olisi tarvinnut, sen huomasin heti kun kohotin pääni veden pinnalle. Vihollisen pakeneminen epäjärjestyksessä tyydytti sitä yhtä täydellisesti kuin jos se olisi ollut buurikenraali. Se meni suoraan vasikkansa luokse, työnsi suuren päänsä sen vatsan alle, väänsi sen kovakouraisesti ylös mudasta ja sitten tyrkki sen edellään pensaikkoon.

Se oli ankaraa ja raakaa opetusta, mutta nuori hirvi tarvitsi sitä oppiakseen metsän viisautta. Matkan päästä katselin pensaiden latvojen huiskuvaa viivaa, joka osoitti niiden suuntaa, ja sitten seurasin niitä varovasti. Löytäessäni ne uudelleen suurien kuusien pimennosta, nuoli emo vasikkansa kylkiä, jotta se ei liian äkkiä jäähtyisi vasten tahtoaan saamansa kylvyn jälkeen. Nyt ei siinä huomannut jälkeäkään raivosta tai kovakouraisuudesta. Suuri pää painautui hellästi kokemattoman pikku hirvihupakon yli. Se nuoleskeli sitä ja hyväili, kuivasi ja lämmitti sen poloisia kylkiä, puheli sille äidillistä kieltä, että nyt oli kaikki hyvin ja että ensi kerralla lapsukainen jo menettelisi viisaammin.

Järven seutuvilla asusti toisiakin hirviä, kaikki yhtä epävarmoja kuin suuri hirvilehmä vasikkoineen. Luultavasti useimmat niistä eivät olleet milloinkaan nähneet ihmistä ennen meidän tuloamme, ja siksipä minusta oli hyvin jännittävää nähdä, mitä ne tekisivät ensi kertaa nähdessään tuon oudon kaksijalkaisen eläimen. Milloin hirvi vainusi minut ennen kuin näin sen, niin se meni rauhallisesti menojaan, kuten kaikki villit eläimet tekevät, ja katseli turvallisen välimatkan päästä. Mutta jos minä satuin äkkiarvaamatta sen läheisyyteen, milloin ei mikään tuuli tuonut varoitusta sen sieraimiin, niin se oli tavallisesti peloton ja hyvin utelias.

Pahin niistä oli se suuri uroshirvi, jonka jäljet olivat rannalla meidän saapuessamme. Se oli äreä ruma vanha eläin ja eleli yksikseen aina pahantuulisena ja valmiina näyttämään mahtiaan sille, joka uskalsi astua sen polulle tai panna sen valtiuden kyseenalaiseksi. Oliko se vanha erakko käynyt vihaiseksi paljosta yksin elelemisestä, vai oliko sen ruumiissa jokin vanha kuulan haava ylläpitämässä vihaa ihmistä kohtaan, siitä en milloinkaan päässyt selville. Kaukana saman virran alajuoksun varrella oli muuan uroshirvi kymmenen vuotta takaperin surmannut erään metsästäjän, joka oli sitä haavoittanut; saattoipa olla, kuten Noel arveli, että tämä oli sama eläin ja että se yhä hautoi kostotuumiaan yhtä leppymättömästi kuin intiani.

Ennenkuin pääsimme tästä selville, minä eräänä iltapäivänä kohtasin tämän suuren härän, ja vähälläpä olin joutua maksamaan kalliisti tietämättömyyteni. Olin ollut onkimassa järvitaimenia ja olin nyt paluumatkalla leirille, kun erään niemen ympäri soutaessani yllätin uroshirven, joka laidunteli liljapatjoilla. Olin lähestynyt aivan ääneti, — vain tällä tavalla saattaa päästä salolla näkemään jotakin, — eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että ketään oli lähellä.

Se näkyi painavan suuren päänsä veden alle, niin että vain sarvien kärjet olivat pinnalla, ja tunnustelevan kuonollaan pohjaa löytääkseen liljan juuria. Sitten se nosti ja kiskaisi niitä irti ja jäi pystyssä seisten pureskelemaan niitä suurella nautinnolla. Mutainen vesi vain valui yli sen kuonon. Kun kaikki oli syöty, se kahmaisi taas veden alta samalla tavalla toisia juuria.

Ajattelematta mahdollista vaaraa aloin liukua sitä kohti. Niin kauan kuin sen pää oli veden alla, liikutin kanoottia hiljaa eteenpäin pyörittämällä melaa nostamatta sitä vedestä. Heti kun sarvet alkoivat kohota, minä pysähdyin ja istuin hiljaa kanootissa, kunnes se oli niellyt mehuisan suupalansa ja upotti päänsä hakeakseen lisää. Niin saattoi päästä helposti eteenpäin tulematta huomatuksi.

Pari kolme kertaa uudistin tämän tempun menestyksellisesti, eikä tuo suuri eläin, jonka etupuoli onneksi oli kääntyneenä minusta poispäin, aavistanut vähääkään, että sitä pidettiin silmällä. Sen pää painui taas veteen, mutta ei tällä kertaa niin syvälle kuin ennen. Minä olin kumminkin liiaksi kiintynyt tähän jännittävään leikkiin huomatakseni, että se oli löytänyt juuren pään mudan yläpuolelta ja että sen korvat olivat vedestä koholla. Kanoottini tekemä väre tai ehkäpä aluksen hiljainen kahina liljanlehtiä vastaan herätti sen huomion. Pää kimposi odottamatta vesiruohikosta ja kääntyi minua kohti korskuen ja jännittyen mahtavasti. Siinä se seisoi vavisten raivosta. Silmät, korvat, kuono, kaikki tarkkasi minua lähettäen kysymyksiä, jotka vaativat paikalla vastausta.

Pysyin rauhallisena, vaikka eläin olikin arveluttavan lähellä, kunnes kovaksi onneksi tuulenpuuska ajoi kanoottini vielä lähemmäksi sitä. Se ei enää näyttänyt kysyvältä, vaan uhkaavalta, sen selkäkarvat alkoivat väristä, ja minä huomasin, ettei minulla ollut enää sekuntiakaan aikaa hukata. Saadakseni paremman vauhdin käänsin kanoottini ulospäin sen sijaan että olisin huovannut. Tämä liike tosin toi minut vielä lähemmäksi eläintä, mutta arvelin voivani työntyä sen ohi. Ensi liikkeeni nähdessään se karkasi päälle; punainen loimu välkkyi sen silmissä, ja se syöksyi suoraan kohti kanoottia — yksi tai kaksi roiskahtavaa hyppäystä vain, ja nuo suuret samettipeitteiset sarvet heiluivat jo aivan päälläni ja etujalka oli kohonnut iskuun.

Heittäysin silmänräpäyksessä veteen, kiljaisten samalla niin että peto jonkin verran hätkähti. Kanootti jäi väliimme. Uidessani kohti syvempää vettä kuulin takaani sellaista rusahdusta kuin jos jotain olisi murtunut. Kun turvallisen välimatkan päästä käännyin katsomaan, oli härkä iskenyt yhden terävän kavionsa läpi ylösalaisin kääntyneen kanootin pohjan ja koetti nyt avuttomasti vetää jalkaansa pois setripuukaarisatimesta. Se näytti säikähtäneen tuota kummaa kappaletta, joka oli tarttunut sen jalkaan, sillä se mörisi ja hyppäsi takaperin ja heilutti suuria sarviaan; se kävi hetki hetkellä yhä raivoisammaksi.

Kanootin pelastaminen joutumasta vallan kappaleiksi härän jaloissa oli nyt ainoa hetken vaatima toimenpide. Kaikki muut näkökohdat häipyivät kun ajattelin, että jos härkä raivoissaan vielä survoisi kanoottiani, kuten se tekee, milloin sen tarkoituksena on tappaa, niin se yhdellä polkaisullaan saisi hauraan alukseni niin hajalle, ettei sitä voisi enää korjata, ja meillä olisi edessämme vaarallisen virran laskeminen omatekoisessa kuusenkuoriveneessä. Sukkelaan uin rannalle, hosuin vettä ja huusin ja sitten juoksin pois saadakseni härän huomion kääntymään itseeni. Paikalla se tulikin perässä — unh! unh! shok, shokketi-shok! — kunnes se oli niin lähellä, että asema taas alkoi käydä vaaralliseksi, jolloin menin uudelleen veteen. Härkä seurasi syvemmälle ja syvemmälle, kunnes sen kyljet olivat vedessä. Pohja oli mutainen, ja sen jalat tarttuivat kiinni; ei ollut vaaraa siitä, että se olisi lähtenyt uimaan minun perässäni. Se tuntee rajansa, ja tämä raja on hartioiden korkeus.

Kun se ei enää seurannut, niin uin kanootin luo ja hinasin sen syvempään veteen. Umquenawis seisoi töllistellen ja ihmetellen tuota kummaa ihmiskalaa. Punainen loimu hävisi sen silmistä ensi kertaa ja sen korvat heiluivat kuin lippu tuulessa. Se ei yrittänytkään seurata, vaan seisoi paikallaan hartioita myöten vedessä töllistellen ja ihmetellen, kunnes minä laskin maihin niemen kärkeen, käänsin kanootin oikein päin ja ajoin veden pois siitä.

Mela oli yhä kiinni nuorassaan — kuten sen aina pitää olla kovissa koetuksissa — ja minä nostin sen kanoottiin. Tämä rapina herätti hirven ihmettelystään, aivan kuin jos se olisi kuullut toisen hirven sarvien taistoon haastavan kolahduksen lepän runkoja vastaan. Se läksi laukkaamaan mahtavin hyppäyksin pitkin rantaa minua kohti möristen vihaisesti. Se oli taas nähnyt miehen ja tiesi, ettei se ollut kala — Unh! unh! iiiiunh-unh! se mörisi pudistellen niskaansa ja hartioitaan viimeisen kiljahduksen päästäessään ikäänkuin jo tuntien minut sorkkiensa alla. Mutta ennenkuin se ehti niemen kärkeen, olin minä tunkenut flanellipaitani kanootin reikään ja kelluin taas turvassa veden pinnalla. Se seurasi rantaa pitkin, kunnes se kuuli ihmisääniä leiriltä, jolloin se paikalla kääntyi ja hävisi metsään.

Muutamia päiviä myöhemmin näin saman äreän hirviön taas omituisissa olosuhteissa. Tarkastelin järveä kiikarillani ja näin jotakin, mitä ensinnä luulin sorsapariksi, lähellä ruohoista rantaa. Meloin paikalle pitäen tarkasti niitä silmällä, kunnes jokin juuri näytti kohoavan vedestä niiden väliltä. Ennenkuin ehdin saada kiikarini kuntoon ne olivat taas kadonneet. Panin kiikarini pois ja meloin nopeammin. Ne olivat ehkä sukeltaneet — mitä mustasorsa harvoin tekee — ja minä saatoin ehkä yllättää ne. Siellä ne taas olivat, ja niiden väliltä kohosi odottamatta taas tuo vanha juuri. Kohotin kiikarini ja salaisuus tuli ilmi. Se, mitä minä olin luullut sorsapariksi, oli Umquenawiksen suurien sarvien päät, ja niiden väliltä kohoava juuri oli sen pää, jonka se silloin tällöin nosti vedestä hengittämään.

Oli kuuma helteinen iltapäivä; kärpäsiä ja sääskiä oli liikkeellä myriadittain, ja Umquenawis oli filosofisella tavalla etsinyt niiltä rauhaa. Se makasi vedessä mutaisella pohjalla ruumis kokonaan veden alla. Kun kärpäsparvi nyt kohosi sen päähän, niin se upotti sen hitaasti, jolloin kärpästen täytyi paeta. Lähelle tultuani näin kiikarillani niiden pilvenä häärivän sen kohdalla ja peittävän sen näkyvissä olevat sarvet. Hetken päästä näkyi suuria kuplia kohoavan pinnalle, kun Umquenawis puhalsi ilmaa keuhkoistansa. Sitten sen pää nousi laiskasti vedestä ja paikalla asettui kärpäsiä pilvenä sille, ja taas se hävisi uneliaasti räpytellen silmiään ja osoittaen sanomattoman tyytyväisyyden ilmettä.

Tuntui liian epäkohteliaalta häiritä sen nautintoa, mutta minä halusin tutustua yhä enemmän tuohon äkäiseen vanhaan tyranniin, joka oli kohdellut minua niin epähienosti. Niinpä hiivin sitä lähelle, meloen, kun sen pää hävisi, ja pysyen paikallani, kun se nousi hengittämään. Se näki minut lopulta, kun olin aivan lähellä, ja hyppäsi ylös peloittavalla ponnistuksella. Sen silmissä oli tällä kertaa pelkoa. Tässä oli taas tuo ihmiskala, tuo olio, joka eli maalla tai vedessä ja pääsi lähestymään sitä niin ääneti, etteivät sen tarkat aistimet, joihin se oli aina luottanut, antaneet sille mitään varoitusta. Se tuijotti jäykkänä hetkisen, mutta kun kanootti liukui nopeasti sitä kohti pelkäämättä ja epäröimättä, niin se kahlasi pois, pysähtyen vähän väliä ja kääntyen katsomaan ja nuuskimaan tuulta, kunnes se saapui metsän reunalle ruohikon taakse. Siellä se kohotti päänsä ilmaan, laski suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen ja läksi kyntämään suoraan läpi tiheikön niinkuin suuri veturi, niin että lepänoksat naksahtelivat ja rätisivät hauskasti sen ympärillä.

Aivan toisenlainen oli seuraava tapaamisemme. Olin ulkona puoliyön aikaan lyhty loistaen kanootistani, ja sivuutin läheltä erään niemen, jolla olin usein nähnyt suuren uroshirven jäljet. Se ei ollut siellä, ja minä suljin lyhdyn ja menin rannalle kuunnellen ja tarkaten, mitä metsänasukkaita siellä saattaisi olla. Takaisin tullessani muutamia minutteja myöhemmin kuulin niemeltä epäilyttävää kahinaa. Aukaisin lyhdyn ja siellä oli Umquenawis, suuri uroshirveni, seisten mahtavana pimeätä taustaa vasten. Sen silmät välähtelivät ihmeissään äkillisestä valosta. Se oli rantaa myöten kulkien sivuuttanut minut kahdenkymmenen metrin päässä tiheässä pensaikossa, — kuten huomasin sen jäljistä seuraavana aamuna, — mutta niin ääneti se oli siirtänyt suurta ruumistaan, kuunnellen, seisahdellen ja tunnustellen joka askelella maata, vältellen juoruavia oksia, ennenkuin se astui koko painollaan, etten minä ollut kuullut mitään ääntä, niin tarkkaan kuin kuuntelinkin yön syvässä hiljaisuudessa.

Lopulta Umquenawis tuli itse leirille tutkimaan. Ehkä sen toi tänne uteliaisuus tai ehkäpä vain epämiellyttävä tunne siitä, että tuo ihmiskala, joka ei sitä hätyyttänyt eikä pelännyt, aina piti sitä silmällä. Eräänä päivänä Noel oli pesemässä joitakin vaatteitani järven rannalla, kun jokin epämääräinen varoitus sai hänet kääntämään päänsä. Siellä seisoi suuri uroshirvi puoliksi matalan näreikön peitossa katsellen häntä tarkasti. Noel paikalla jätti pyykin sikseen kutsuen kovalla äänellä minua tulemaan pyssyineni. Kun tulimme takaisin, oli Umquenawis polkenut vaatteet mutaan ja hävinnyt yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Tämän jälkeen intianit alkoivat yhä innokkaammin vaatia, että minä ampuisin tuon ruman pedon ja pelastaisin metsän suoranaisesta vaarasta. He kertoivat yhä uudelleen metsästäjästä, joka oli saanut surmansa, ja väittivät nyt täytenä totena, että tämä oli sama hirvihärkä. Mutta Umquenawis oli jo alkanut oppia pelkäämään minua, ja minä tahdoin suorittaa kaikki opintoni ennenkuin kesä loppuisi. Niin jäi asia silleen, mutta ennen kesän loppua oli vähällä tapahtua murhenäytelmä.

Eräänä päivänä muuan hirsikkojen etsijä, vaitelias yksinäinen mies, jolla oli villieläimen vaisto eksymättä löytää metsässä ja jonka tehtävänä oli tarkastella salomaita ja valita parhaat hirsikot tulevaa kaatoa varten, tuli järvelle, ja tietämättä, että me olimme siellä, asettui eräälle lähteelle pari kilometriä alemmaksi meitä. Näin hänen leiritulensa savun järveltä, missä olin kalastamassa, ja ihmettelin, kuka nyt oli tullut tänne erämaan yksinäisyyteen. Tämä oli aamulla. Hämärän tullessa menin hänen luokseen toivottamaan vierasta tervetulleeksi ja kutsumaan häntä meidän leiriimme asumaan, jos hän tahtoisi. Löysin miehen uupuneena ja kangistuneena istumassa tulensa luona ja syömässä sianlihaa ja leipää suden ruokahalulla. Miltei samalla silmäyksellä huomasin, että maa erään puun ympärillä oli tallattu ja kaikkialla oli suuren uroshirven sorkan jälkiä. —

»Halloo, ystävä, mikä nyt on?» minä huudahdin.

»Onko pyssyä?» hän kysyi, ääntäen huomattavasti irlantilaiseen tapaan, vastaamatta ensinkään minun kysymykseeni. Kun minä nyökkäsin, niin hän törmäsi kanootilleni, sieppasi pyssyni ja juoksi metsään.

»Dick parka! Menettänyt nähtävästi järkensä liian pitkästä yksin elämisestä metsässä», minä ajattelin ja rupesin tutkimaan poljettua maata ja härän jälkiä, saadakseni itse selville, mitä oli tapahtunut.

Mutta miehen teeskentelemättömät, ystävälliset kasvot eivät osoittaneet mitään hulluuden merkkejä, kun hän tuli takaisin metsästä puoli tuntia myöhemmin. —

»Se vanha peto! Tuolla puun oksalla olen saanut istua kuin rastas viimeiset kymmenen tuntia. Vaan ei siellä laulattanut, eikä tullut palaa mahaan. Se meni juuri teidän tullessanne — arvelin, että voisin lähettää sille kuulan lopputerveisiksi», hän sanoi puolustellen antaessaan pyssyäni takaisin.

Sitten hän istuutui tulelle ja kertoi juttunsa. Hän oli juuri sytyttänyt nuotion aamulla ja veti parhaillaan jaloistaan märkiä sukkia pannakseen ne kuivumaan, kun takaa kuului rapinaa ja vihaista mörinää, ja pensaikosta ryntäsi raivoisa uroshirvi. Metsänkävijä hyppäsi jaloilleen ja väistyi, ja kun härkä kääntyi hetkeksi poispäin, niin hän kiipesi puuhun ja istui siellä hajareisin oksalla, samalla kuin härkä mörisi ja puski ja polki maata terävillä sorkillaan. Koko päivän härkä oli pitänyt häntä saarroksissa, milloin vetäytyen viekkaasti pensaikkoon piiloon, milloin taas hyökäten kiukkuisesti kohti, jos hän vain aikoi tulla alas epämukavalta oksaltaan.

Muutamia minutteja ennen minun tuloani oli tapahtunut kummallista, mikä näyttää todistavan, kuten niin monet muut seikat metsässä, että eräillä eläimillä — ehkäpä kaikilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna — on aika ajoin jokin tuntematon kuudes aisti, jolla ei ole nimeä eikä selitystä. Olin vielä puolen kilometrin päässä tai kauempana, erään niemen takana, ja meloin hiljaa vastatuuleen. Ei ollut mahdollista, että mikään eläin saattoi vainuta, nähdä tai kuulla minua millään tunnetulla aistillaan, mutta tuo suuri eläin oli kumminkin käynyt levottomaksi. Se lähti puun alta ja kierteli hermostuneena sen ympärillä katsellen, kuunnellen, käännellen korviaan ja tunnustellen ilmaa. Äkkiä se oli kääntynyt ja hävinnyt ääneti pensaikkoon. Mc Garven, hirsikkojen etsijä, jolla ei ollut aavistustakaan, että järvellä oli ihmisiä paitsi häntä itseään, katseli härkää ihmetellen ja epäillen, että paha henki oli sen riivannut. Hän oli kauan elänyt salolla ja tavannut sadoittain hirviä, mutta ei milloinkaan yksikään ollut käynyt hänen kimppuunsa.

Pyssy täydessä vireessä ja mieli kiihdyksissä hän oli seurannut jälkiä, jotka osoittivat hirven juosseen ensin varovasti, sitten pitkin heiluvin askelin suoraan kohti vuoristoa. — »Oli se kumma peto joka tapauksessa!» lopetti mies kertomuksensa.

Torven soidessa

Kiima-aika oli jo lähellä, ja yöt olivat kiihkeitä. Silloin tällöin, kun olin kalassa tai seurasin puroja tai kuljeskelin metsissä iltaisin, saattoi hirvilehmän ammunta yhtäkkiä särkeä tiheiden viidakkojen hiljaisuuden niin oudosti ja epävarmasti, että tuskin osaisin sitä kertomalla kuvata, vielä vähemmin matkia, tai edes sanoa suuntaa, mistä se oli tullut. Järven rannan tiheikössä saatoin joskus yllättää suuren eläinparin, lehmä levotonna ja hyvin kärsimättömänä, härkä milloin hiljaa kuin varjo, milloin hangaten ja kahnaten lepikossa repaleista samettiverhoa suurista sarvistaan, milloin ärtyneessä mielentilassaan kerskuen ja näyttäen uhkaavaa muotoa jokaiselle elävälle olennolle, mikä eteen sattui, vieläpä viattomille pensaillekin.

Eräänä yönä menin Simmon kanssa maihinnousupaikalle aivan telttani alapuolelle ja koetin ensi kertaa tuohitorvella matkia hirvilehmän pitkää ammuntaa. Simmo ja Noel kieltäytyivät ehdottomasti sitä tekemästä, ellen minä lupaisi ampua kiukkuista vanhaa härkää heti kun se tulisi näkyviin. Viime aikoina he olivat monesti nähneet sen telttamme lähellä tai tavanneet sen syvät jäljet lähimmällä rannalla ja heitä alkoi ahdistaa taikausko yhtä paljon kuin pelkokin.

Kokonaiseen tuntiin ei kuulunut mitään vastausta meidän toitotukseemme; hiljaisuus verhosi, kuten elävä, vartioiva olento nukkuvan järven ja metsän ja kävi vielä syvemmäksi kun torventoitotuksen viimeinen kaiku oli palannut luoksemme etäisiltä vuorilta. Äkkiä Simmo laski torvensa, juuri kun hän oli sen kohottanut huulilleen puhaltaakseen.

»Hirvi lähellä!» hän kuiskasi.

»Mistä sen tiedät?» tokasin, sillä minä en ollut kuullut mitään.

»En tiedä mistä, mutta tiedän vaan», hän sanoi yrmeästi. Intiania harmittaa kyseleminen niin kuin villieläintä harmittaa se, että sitä katsotaan. Aivan kuin hänen väitteensä vahvikkeeksi kuului ponnistelevaa ryskettä ja rynnistelyä vastapäiseltä rannalta poikki lahdelman, ja hirvihärkä laukkasi rantapenkereeltä järveen viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä me kyykistelimme rannalla.

»Ampukaa! ampukaa pian!» huusi Simmo; ja hänen äänessään kuului vanhan härän herättämä kauhu.

Vastaukseksi tähän hirvi mylvähti — naurettavan heikko, kitisevä mylvähdys, sellainen kuin pienen torven ääni — ja suuri eläin tulla kirmasi pitkin rantaa meitä kohti.

»Uh! nuori härkä, pieni hirvihupakko», kuiskasi Simmo ja puhalsi torvestaan pehmeän, huhuilevan uuuu'uhh äänen houkutellakseen sitä vielä lähemmäksi.

Se tuli lähelle sitä paikkaa, missä me lymyilimme, sitten se painautui metsään ja kiersi hiljaa meidän leirimme ympäri päästäkseen selville meidän hajustamme. Aamulla sen jäljet, noin viisi jalkaa telttani uloimmasta tangosta, näyttivät kuinka vähän se vältti ihmisasuntoa. Mutta vaikka se kierteli tuntikauden edestakaisin, vastaillen Simmon matalaan huhuiluun naurettavan heikolla ammunnallaan, niin se ei enää näyttäytynyt avoimella rannalla.

Hetken kuluttua hiivin sinne päin, mistä viimeksi olin kuullut oksan rasahduksen sen sorkan alla. Simmo esteli minua, kuiskien varovasti, mutta minun päässäni pyöri kysymys, johon en vielä ollut saanut tyydyttävää vastausta: Miksi yleensä härkä tulee torven kutsua kohti? Luullaan tavallisesti — ja syystä kylläkin mielestäni — että se luulee torven toitotusta hirvilehmän ääneksi. Mutta miten niin karkea väärennys saattaa pettää sen terävät korvat, siinä metsän suurin salaisuus. Olen kuullut monen metsästäjän ja intianin kutsutoitotuksia, kaikki erilaisia, ja olen joskus itse saanut torveni ruikutuksella hirvihärän houkutelluksi näkyviini; mutta en ole vielä koskaan kuullut toitotusta, joka olisi vähääkään muistuttanut hirvilehmän mylvinää, jonka usein olen kuullut metsässä. Enkä ole koskaan kuullut enkä myös koskaan tavannut ketään, joka olisi kuullut hirvilehmän kaiuttavan tuollaista »pitkää kutsua, kuin on metsästäjien torven ääni, jota menestyksellisesti käytetään houkuttelemaan hirvihärkää lähelle.

Toiset väittävät, ja jonkin verran perää lienee siinäkin, että hirvihärkä, ollen tähän aikaan pelottomampi ja varomattomampi kuin tavallisesti, tulee vain tutkimaan ääntä, kuten se ja moni muu villieläin tutkii kaikkia outoja ja tuntemattomia ääniä, joita se kuulee. Alaskan intianit pingoittavat nahkan eräänlaiseksi käsirummuksi ja sitä nuijalla lyöden houkuttelevat hirvihärän luokseen; tämä ääni lienee kuitenkin koko lailla yhtäläinen kuin jotkut hirvilehmän monenlaisista omituisista mylvähtelyistä, joita olen kuullut saloilla. Kahdesti olen huomannut härkien tulevan kirveen iskuja kohden. Tämä ääni kuulostaa kaukaa jonkin verran samanlaiselta kuin hirvihärkien omituinen shok, shok, jolla ne kutsuvat puolisojaan luokseen. Miltä puolelta asiaa katsookin, niin aina tulee vastaan ristiriitaisuuksia, jotka estävät lausumasta mitään varmaa mielipidettä. Tässä oli nyt meillä »pieni hirvihupakko», joka ei pelännyt ja joka sentähden saattoi antaa minulle valaistusta tähän hämärään asiaan. Käskin Simmon jatkaa huhuilua hiljaa silloin tällöin, ja minä hiivin sillä aikaa metsään ottamaan selvää vaikutuksesta.

Oli pimeä kuin säkissä avoimen rannan takana. Täytyi tunnustella tietä ja jäljitellä itse hirveä laskiessaan jalan maahan. Varovaisuudestani huolimatta pensas suhahti, oksa narskahti. Heti vastasi kahina etäämpää, härkä hiipi minua kohti. Se oli kuullut tämän tiedoituksen ja tuli katsomaan, eikö siinä ollut kiusoitteleva naarashirvi, valmiina antamaan sille aika löylytyksen siitä, että se tuotti urokselle niin paljon vaivaa, ja ajamaan sen edellänsä avoimelle rannalle, missä se saattaisi vartioida sitä tiukasti ja estää sen enää uudistamasta noita piiloutumismetkujaan.

Seisoin liikkumatonna puun takana, pitäen kiinni yläpuolellani olevasta oksasta valmiina heilauttamaan itseni ylös hirven ulottuvilta jos se hyökkäisi kohden. Epäselvä musta möhkäle tunkeutui pimeästä metsästä, aivan edestäni, ja seisoi paikallaan. Heikkoa valoa vastaan, mikä kuulsi järveltä lehvikön lomista, suuri pää ja sarvet kuvastuivat kuin maasta väännetty kanto juurineen; mutta en olisi mitenkään ymmärtänyt, että elävä eläin seisoo siinä, ellei olisi kuulunut hiljaisia äännähdyksiä, joita härkä sai aikaan kurkullaan, — tärkeä rakkauden ilmaisutapa, epäilemättä tarkoitettu viemään viekkaalle puolisolle tietoa, että se oli lähellä.

Se astui vielä askeleen minua kohti, hipaisten hiljaa lehtiä, ja matala, valittava mylvähdys kertoi sen kärsimättömyydestä. Kaksi askelta lisää, ja sen olisi täytynyt huomata minut, kun onneksi kuului lähenevää pulputusta ja selvää plop, plop, plop — joka muistutti hirven astuntaa matalassa vedessä — alhaalta rannalta, minne Simmo oli kätkeytynyt. Härkä kääntyi heti ja hiipi pois, kuten varjo varjojen maassa. Muutamia minutteja myöhemmin kuulin sen juoksevan sinnepäin, mistä se oli tullutkin.

Senjälkeen se aina hämärän aikana ilmestyi leirimme läheisyyteen. Se luuli, että hirvilehmä piiloittelihe jossain lähellä, ja se tahtoi löytää sen. Meidän tarvitsi vain muutaman kerran huhuilla kanootistamme tai rannalta, niin kohta kuulimme sen tulevan puhaltaen pientä torveaan, ja pian näimme sen kahisten ryntäävän veteen saaden aikaan molskahduksen, joka pani kaikki kaiut liikkeelle. Sitten eräänä iltana, kun me makasimme suuren kallion kupeella pimeässä varjossa, vaanimassa ällistynyttä nuorta urosta, joka kulki pitkin rantaa kuutamossa, Simmo mylvähti hiljaa kutsuakseen sitä lähemmäksi. Äänen kuuluessa suurempi härkä, jota emme ensinkään olleet vartoneet, juoksi pensaikosta aivan läheltämme hirvittävällä ryminällä ja tulla ryskytti suoraan kanoottia kohti. Vain mitä pikaisin toiminta pelasti meidät. Simmo tyrkkäsi keulan irti ulvahtaen nyt omalla äänellään, joskin tahtomattaan, ja minä meloin poispäin; härkä taas, hämärässä valossa yhä luullen meitä siksi kiusoittavaksi lehmäksi, joka viikon päivät oli huudellut ja piiloitellut itseään, seurasi meitä syvään veteen.

Aivan epäilemätöntä oli, että tämä härkä lopulta luuli huhuilua hirvilehmän huudoksi ja tuli sitä kohti. Kuunvalo on petollinen muutaman jalan päästäkin. Kun nyt matala mylvähdys kuului suuren kallion varjosta, niin se varmasti luuli vihdoinkin löytävänsä kainon eläimen, tuli ulos piilopaikastaan ja päätti pitää sitä silmällä eikä enää päästää käsistään. Sentähden se ui jäljissämme. Jos se olisi lähtenyt tutkimaan outoa ääntä tai mahdollista vaaraa, niin se ei varmaankaan olisi jättänyt maata, koska sen suuri voima ja ihmeelliset aistit vain kuivalla pohjalla pääsevät täysin oikeuksiinsa. Vedessä se on voimaton, kuten useimmat muutkin villieläimet.

Meloin varovasti aivan sen eteen, niin lähelle, että katsoessani yli olkani näin sen silmien tuikkeen ja sen edessä suuren kuonon sysäyksestä syntyneet aallot. Hetken uituaan se alkoi epäillä sitä kummallista oliota, joka oli aina saman matkan päässä, uipa sitten nopeasti tai hiljaa, ja kääntyi rantaan päin äännähtäen kärsimättömästi. Seurasin sitä hiljaa jonkun matkan päässä, ja juuri kun sen jalka pohjasi käskin Simmon hiljaa puhaltaa vienoimman huhuilunsa. Tämän kuultuaan härkä kääntyi takaisin ja rynnisti taas jäljestämme mistään välittämättä, ja minä ohjasin sen sinnepäin, missä nuorempi härkä vielä kulki edestakaisin rannalla huhuillen toivotonna oletetulle naarashirvelle.

Odotin tappelun syntyvän, kun nuo kaksi kilpakosijaa kohtaisivat toisensa; mutta ne välittivät vähät toisistaan. Yhteinen epäonnistuminen tai yhteinen surkeus näytti tukahuttavan luontaisen mustasukkaisuuden tulen, jonka raivokkuuden todistajana olen useammin kuin kerran ollut. Ne olivat kadottaneet kaiken pelkonsa tällä kertaa; ne kulkivat rantaa edestakaisin tai rämpivät vaaroista välittämättä läpi rämeiden, kun petolliset tuoksut ja kaiut kutsuivat niitä milloin sinne, milloin tänne.

Kaukana vuorenrinteellä terävä, uhmaava uroshärän mylvähdys vastasi läpi säikähtyneen metsän meidän kiihoittavan soittomme huminaan. Simmo kuuli sen ja kääntyi keulasta kurkottaen kuiskaamaan haltioissaan: »Toinen härkä! Tällä kertaa saadaan se vanha piru, totta vieköön!» Hän kohotti torvensa ja soinnutti pitkän, kaikuvan hirvilehmänammunnan. Vielä kiivaampi toitotus vastasi rinteeltä, sitten ääni sekaantui kahden ensimmäisen härän aikaansaamaan kahinaan, kun ne ryntäsivät kanoottia lähinnä olevalle rannalle.

Nyt emme pitäneet suurta lukua lähempänä olevista; koko huomiomme oli kiintyneenä käheään, mylvivään ammuntaan — uh, uh, uh! r-r-r-runh-uuh! — johon liittyi pensaikon ratiseva, napsahteleva kahina. Nuorempi härkä kuuli sen; se kuunteli hetken, kuten suuri musta pystykuva kuunvalossa; sitten se pujahti rantapenkereen varjoon. Suurempi härkä kuuli sen niinikään, nosti suuren päänsä ylös uhmaavasti ja tulla kirmasi pitkin rantaa luikaten joka askeleella hurjan taistelunhaasteen kaikuvalle metsälle.

Pahaa ennustava hiljaisuus vallitsi nyt harjulla, mistä hetki sitten oli kuulunut niin tuima meteli. Simmo oli myös hiljaa; melu oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi järven nukkuessa allamme ja äärettömän metsän ulottuessa kaikkiin suuntiin taivaan rannalle asti hiljaisuuden asuntona. Mutta minä, häijy tuuma mielessäni, tartuin torveen ja kaiutin puoleensavetävän ammunnan, jommoisen hirvilehmä olisi huutanut samassa tilanteessa. Kuin pyssyn laukaus kajahti vastaus, ja suuri härkä läksi samoamaan — kuului vain räiskettä, rätinää, r-r-ruh!, kunnes se syöksähti kuin rajuilma avoimelle rannalle, missä toinen härkä mylvien taisteluun haastavasti juoksi sitä vastaan.