ALKULAUSE. (continued 3)

Simmo pyyteli ampumaan, ampumaan, puhuen kiihtyneesti, että »vanha piru», kuten hän sitä nimitti, tulisi entistäkin vaarallisemmaksi, jos laskisin sen nyt menemään; mutta minä vain meloin kanootin lähemmäksi räiskyvää, mylvivää melskettä rantapenkereen varjoon.

Hirvittävä kaksintaistelu oli käynnissä, kun hetken päästä työnsin kanootlini rannan suuntaan. Märät iskivät yhteen, niin että olisi luullut päiden halkeavan. Muta ja vesi pärskyi niiden ylitse; niiden suuret sarvet kalskahtivat ja kumisivat kuin metallisäilät, kun ne iskivät mylvien kuin riiviöt tuimassa kamppailussa. Mutta ottelu oli liian epätasainen kestääkseen kauan. Suuri härkä, joka oli ollut vähällä tappaa minut, mutta josta minä nyt tunsin olevani melkein hurjan ylpeä, oli tullut alas vuorelta peloittavan raivoisana ja voimalla, jota ei mikään voinut vastustaa. Akkisysäyksellä se painoi sarvensa haluamaansa otteeseen; jykevän niskansa ja hartiainsa liikkeellä se pakotti toisen hirven pään sivulle, ja voimallisesti ponnistaen takajaloillaan se lopuksi työnsi vastustajansa kumoon. Toinen hirvi kaatui kuin salaman iskemä petäjä. Kun se taas rämpi jaloillensa, niin vihainen vanha härkä syöksyi uudelleen sen kimppuun ja iski haaraiset sarvensa sen kylkiin. Seuraavana hetkenä molemmat härät olivat ryskäten hävinneet metsään, toinen juosten henkensä kaupalla jättiläismäisin askelin läpi rätisevän pensaikon, toinen aivan kintereillä puskien vihollisiansa takaa ja karjuen kuin villisika raivosta ja kiihkosta. Niin ajo eteni harjun ylitse sen takana olevaan laaksoon, ja hiljaisuus hiipi takaisin kuin Kiinan keisari melskeiseen valtakuntaansa.

Suuren ryteikön takaa niemeltä tuli nyt esiin ensimmäinen nuori härkä, joka nähtävästi oli siellä piileksinyt ja katsellut taistelua. »Vaitelias vie saaliin», se ilmeisesti ajatteli, astellen pelokkain askelin ja varasmaisin liikkein. Matala mörähdys minun torvestani rauhoitti sitä. Nytpä se löytäisi tuon piileksivän naaraan, joka oli saanut aikaan niin paljon hämminkiä, ja juoksisi sen kanssa matkaansa, ennenkuin voittaja palaisi ajostaan! Se juoksi sukkelaan, kurkkuäänellään hiljaa möristen kutsua. Silloin ylhäältä harjulta kuului taaskin pensaikon rätinää ja uhkaavaa mylvintää. Raivo ei ollut saanut voittajaa unohtamaan, tuossa se tuli taas saamaan palkkiotaan. Luottavaisuus hävisi paikalla tykkänään nuoren härän eleistä. Se häipyi metsään. Ei kuulunut ääntä, tuskinpa huomasi liikettäkään, vain varjo näytti hävinneen.

Seuraavana aamuna päivän koitossa löysin vanhan härkäni rannalta pari kilometriä alempaa, ja sen keralla oli se suuri hirvilehmä, jonka minä olin ennen nähnyt vasikkaa opettamassa. Tämä pikku hirvi oli nyt aika suuri ja tukeva, mutta seurasi vielä emoa tottelevaisesti, ja suuri härkä oli ottanut ne molemmat suojelukseensa. Sinne jätin ne häiritsemättä, ajatellen miten mahtavat jälkeläiset kerran syöksyisivät ryskyen vuorenrinnettä alas ja saisivat erämaan vaeltajan tai metsästäjän sydämen ilostumaan ja hermot soimaan, kun järvi taas saa vieraita ja tuohitorven ääni kaikuu yli nukkuvan järven ja säikähtyneen metsän. Tappakoon ken tahtoo. Minä olen nähnyt Umquenawis Mahtavan sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli, ja olen tyydytetty.