LUOSTARILUPAUS. (continued 2)

"Älkää olko niin varma siitä", sanoi Gert Bryningh, joka oli ehtinyt selvitä hämmennyksestään. "Mitä sanotte, voisi kuka tahansa ilkeä veitikka kadulta jutella meille… Olette liitossa tuon kerettiläisen, mestari Olavin, Lusiferin sotapäällikön kanssa… Saatte kuitenkin istua tornissa, kunnes armollinen herramme kuningas on asian tutkinut! Niin helposti ette voi minua pettää."

Näin sanoen riensi hän ovelle ja huusi portaista alas. Kohta kuului aseiden kalinaa portaista ja ovessa näyttäytyi joukko sotilaita. Salissa vallitsi pelästys, joka oli lähellä epätoivoa. Olavi meni sotilaiden luo ja kysyi heiltä, mitä he tekivät hänen kotonaan ja kenen käskystä he olivat uskaltaneet tulla rauhaa häiritsemään. He viittasivat linnanvoutiin, joka heidät oli asettanut piispan tallimestarin käytettäväksi.

"Ihmeellisesti on silloin täytynyt asian muuttua", sanoi Olavi, "jos kuninkaan sotilaat käyvät Linköpingin piispan asioilla, käsken teitä heti paikalla poistumaan tästä talosta, tai muuten saatte sen kalliisti maksaa."

Sotilaat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Gert Bryninghiin. Mahtava tuttu ääni näytti tekevän heihin vaikutuksensa. Mutta Gert juoksi perälle ja heitti kummastuttavalla voimalla morsiamen syrjään ja tarttuen Pietari Pelurin käteen veti häntä ovea kohden. Rouva Kristina otti huostaansa morsiamen, joka seisoi kalpeana ja niin epätoivoisena, että oli pyörtymäisillään, pormestarin ja mestari Olavin koettaessa ukkorukkaa vapauttaa. Olavin äiti seisoi mykkänä hämmästyksestä kaiken sen johdosta, mitä hänen täytyi nähdä, eikä hän voinut vapautua ajatuksesta, että tässä kaikessa näyttäytyi Jumalan rankaiseva käsi.

Silloin, metelin ja sekamelskan juuri ollessa ylimmillään ja oikean käsikähmän puhkeutumaisillaan, näyttäytyi ovessa kookas olento. Hän oli kuninkaan kansleri, herra Lauri Antinpoika.

Hänen ilmaannuttuaan vaipuivat kohotetut miekat ja pertuskat, ja mihin hänen silmänsä sattuivat, siellä katseet vaipuivat maahan. Itse Gert Bryninghinkin valtasi ihmeellisellä tavalla tämä äkillinen ilmestyminen. Hän kalpeni ja tahtoi ikäänkuin hiipiä syrjään, välttääkseen kanslerin teräväin silmien läpitunkevaa katsetta.

"Merkillisiä asioita näyttää täällä tapahtuvan!" sanoi hän. "Jollen näe väärin, on täällä koristeltu häitä varten, mutta mitä tekevät kuninkaan sotamiehet häätalossa? Te voinette antaa siihen vastauksen Gert Bryningh. Kuka on tämä mies?" kysyi hän vihdoin, viitaten ukkoon, jota sotamiehet pitivät keskellään.

Ukko parka, jonka voimat näyttivät loppuneen, seisoi siellä taasen katse ilmeettömänä ja omituinen hymy huulilla. Näytti siltä, kuin hän olisi jo tehnyt tehtävänsä eikä tämä kaikki enää ollenkaan koskisi häntä. Kanslerin kysymyksen johdosta kirkastui kuitenkin katse, ja hän tuli jälleen voimiinsa.

"Olen onneton miespoloinen", sanoi hän. "Tämän morsiamen tahdoin pelastaa, sillä he tahtovat hänet haudata elävältä, nuo synkät miehet. Mutta Jumala ei ole suonut minulle sitä iloa."

"Tämä vanha mies on Kristinan isä, mestari Lauri!" selitti Olavi.

"Jumala on siis kuitenkin tahtonut suoda sinulle sen ilon", sanoi kansleri vilkkaasti. "Sulkekaa ovi, kukaan ei saa päästä ulos!" lisäsi hän kääntyen sotamiehiin.

"Ja nyt, mestari Mikael", jatkoi hän, kun hänen käskynsä oli täytetty, "nyt voitte päättää toimituksenne."

Näin sanoen tarttui hän Olavin käteen ja vei hänet mestari Mikaelin eteen, ja rouva Kristina teki samoin morsiamelle, jonka jälkeen vihkiminen päätettiin. Kaikkien tarkkaavaisuus oli vireillä, ja monissa silmissä loistivat kyynelet. Mutta Pietari parka, hän, joka tahtoi uhrata elämänsä lapsensa edestä, mutta joka vapisi hänen pelkästä kosketuksestaankin, hän vetäytyi syrjään erääseen huoneen nurkkaan ja kenenkään näkemättä lankesi polvilleen saattaen tuskin tukehuttaa nyyhkytystään lujasti painamalla kulunutta lakkiaan kasvojaan vasten.

Kun pyhä toimitus oli päätetty, kääntyi kansleri sotamiehiin.

"Kuninkaan nimessä käsken teitä vangitsemaan tämän Gert Bryninghin", sanoi hän.

"Herra Lauri … Herra Lauri!" huudahti Gert. "Muistakaa toki, että olen Linköpingin piispan miehiä!"

"Ja vaikka olisitte Rooman paavin miehiä, makaatte tornissa tänä yönä", vastasi kansleri ankarasti. "Olette ilmiselvästi kulkenut valheen ja petoksen tietä, vanha mies! Kirjeen, jonka saitte kuninkaalta käsiinne, saitte neitsyen suojelemista ettekä hänen vainoomistaan varten, ja alotittehan suoraa väkivaltaa täällä mestari Olavin kodissa. Ja tiedättekös, Gert Bryningh, teidän lävitsenne on nähty. Olette kulettanut salaisia viestejä kapinallisten piispojen ja Severin Norbyn välillä, ja Ruotsin valtakunnan ja kuninkaan kavaltajaa ei suojele mikään piispankaapu, vaikkapa se lepäisi mahtavammillakin hartioilla kuin Linköpingin piispa Hannun!"

Käsky pantiin heti toimeen, ja pian oli jälleen tyyntä ja hiljaista häätalossa.

Mutta uuninnurkassa lepäsi vielä vanha Pietari polvillaan. Kristina, hän se ensiksi näki polvistuvan miehen nurkassa, ja hän tarttui Olavin käteen ja meni hänen luoksensa. He eivät tahtoneet häiritä vanhusta, mutta hän oli liikkumaton, ja kun Olavi katsoi häntä syrjästä päin, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat. Hänen päänsä nojautui seinää vasten, mutta hän piti vielä lakkiaan molemmin käsin painettuna kasvojaan vasten.

Olavi kumartui ja tutki lähemmin, kuinka ukon oli laita. Hän oli kuollut.

Olavin silmästä vierähti kyynel hänen noustessaan ja tarttuessaan Kristinan käteen.

"Hän on kuollut, isäsi", sanoi hän. "Surun ja kurjuuden on hän kestänyt … iloa hän ei voinut kestää!"

Nousi yleinen hälinä. Mutta Olavi ja Kristina lankesivat polvilleen ukon vierelle, ja Olavi luki syvällä liikutuksella rukouksen manan maille muuttaneen sielunrauhan puolesta.

Noustuaan sulki hän morsiamensa syliinsä.

"Siitä sielumessusta", sanoi pormestari mennen Olavin luo, "iloitsee vanha Pietari enemmän, siellä missä hän nyt on, kuin kaikista munkkien lauluista, joita he hänelle laulavat varastetun kullan edestä."

Kansleri seisoi aivan vieressä ja kuuli pormestarin sanat, jonka johdosta hän kysäisi, mitä hän oli niillä tarkottanut, ja kun hänelle oli se selitetty, sanoi hän:

"Se kulta ei kauvaksi jääne munkkien huostaan, jos vain me, kuningas Kustaa ja minä, elämme vielä muutamia vuosia."

* * * * *

Kului muutamia päiviä. Mestari Olavi ja hänen vaimonsa elivät ne hiljaisessa rauhassa, kehottaen toisiaan rohkeuteen ja luottamukseen siinä taistelussa, joka epäilemättä uhkasi heitä paavilaiselta taholta. Vanha Pietari haudattiin torstaina häiden jälkeen, ja kansleri itse saattoi hänen tomuaan hautaan, saatuaan tietoonsa hänen elämänsä tarinan.

Heidän erotessaan haudalla tarttui kansleri Olavin käteen ja sanoi:

"Myrsky tulee, Olavi, mutta ole huoletta, me tulemme voittamaan, sillä Herran sana on totuus!"

Ja seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi kuninkaan luo. Hän oli tulta ja liekkiä. Piispa Hannulta oli tullut kirjeitä Olavin avioliiton johdosta, se oli pahennus koko maalle eikä voinut tietää, eikö se kantaisi samoja hedelmiä kuin uudestakastajain levottomuudetkin olivat uhanneet saada aikaan.

Mutta Olavi kuunteli tyynesti suuttunutta kuningasta, ja kun tämä oli kuohunut kuohuttavansa, esitti hän selvästi ja sitovasti, kuten kerran ennen kanslerille, mikä hänet oli saattanut ottamaan tämän askeleen, ja kuningas tyyntyi verrattain pian.

"No hyvä", sanoi hän, "saatte vastata puolestanne, mestari Olavi!"

Ja Olavi lähti.

Illalla istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa käsitöineen takkavalkean ääressä, ja hän itse luki muuatta valmista kappaletta raamatun käännöksestä, kun eteisestä kuuluivat voimakkaat askelet, jotka pysähtyivät sen huoneen ovelle, missä he olivat.

Ovi aukeni, ja kuningas astui sisään kanslerin keralla.

Voimme helposti käsittää asukkaiden kummastuksen ja hämmästyksen. Itse äitivanhuskin, joka kuitenkin piti esikoistaan niin ylhäisenä, joutui aivan pois suunniltaan nähdessään kuninkaan astuvan hänen poikansa asunnon kynnyksen ylitse.

Kuningas tervehti ystävällisesti, taputti vapisevaa mummoa olalle ja kääntyi sen jälkeen Olaviin.

"Olette urhea soturi, mestari Olavi", sanoi hän hymyillen. "Mutta puhuteltuani mestari Lauria olen havainnut teidän olevan oikeassa. Niin sen täytyy olla, se on isku vanhan lahon puun juureen. Tuossa on käteni, mestari, voitte luottaa minuun mitä tapahtuneekin."

"Jumala varjelkoon teitä, armollinen herra!" vastasi Olavi katsoen kunnioittavasti, mutta lämpimästi kuninkaaseen. "Jumala varjelkoon teitä evankeliumin ja Ruotsin valtakunnan tähden."

"Kas niin, mestari!" jatkoi kuningas. "Ei mitään kursailuja nyt … ettekö sitte ole vaimoltanne saanut tietää, että olen luvannut hänelle kuninkaallisen suojelukseni. Te pakenitte minua, ikäänkuin ette olisi voinut luottaa sanoihini, muistatte kai vielä, parisen kuukautta takaperin Stegeborgissa. Teettekö nyt samoin?"

Kristina painoi katseensa lattiaan eikä tiennyt, mitä hänen oli vastattava armolliselle kuninkaalle. Mutta tämä tarttui hänen käteensä ja painoi kallisarvoisen sormuksen hänen sormeensa.

"Tässä on teille muisto Stegeborgin ritarilta!" sanoi hän ja lisäsi liikutettuna: "Onnea ja siunausta toivottaa teille vilpittömästi Ruotsin kuningas!"