I. (continued 3)

"Olen kuitenkin luvannut silloin tällöin käydä hänen luonaan, ja hän on minun lähin sukulaiseni, rouva Kristina…"

"Sukulaisuus ei merkitse mitään, tyttö, kun on kysymys maan parhaasta!"

"Kiellätte siis minua edelleen käymästä hänen luonaan?"

"Luulen, että se olisi parasta sinulle, Kristina … kuitenkin jätän asian omaan huostaasi. Jos voit säilyttää salaisuuden, että hän on täällä, luulen, että käyntisi miehen luona voivat vahingoittaa ainoastaan sinua itseäsi. Saat tässä menetellä vapaasti, mutta älä anna sydämesi eksyttää itseäsi sellaiseen, mitä voisit tulla katumaan!"

Päivät menivät menojaan tämän keskustelun jälkeen, kului kotvan aikaa, eikä Kristina käynyt Gert Bryninghin luona tämän vankilassa. Mutta mitään ei kuulunut Tukholmastakaan, ei Olavilta eikä kanslerilta. Kristina eli kuin maailmasta ulossysättynä, ja itsellään hänellä ei ollut mitään keinoja asettua yhteyteen kenenkään kanssa eikä hän sitä uskaltanutkaan peläten että siten valmistaisi, ei ainoastaan Olaville vaan kaikille, joita rakasti, onnettomuutta ja tuhoa. Hyväntahtoinen vouti ja hänen iankaikkiset "muistan vielä" juttunsa alkoivat lopulta tulla yksitoikkoisiksi ja ikäviksi, ja rouva Kristina oli liian korkealla voidakseen tulla siksi ainoaksi, jota tyttö eniten tarvitsi: osanottavaksi ystäväksi. Eräänlainen raskasmielisyys alkoi saada hänet valtaansa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli itsensä kaikkien hylkäämäksi, ja silloin hänestä tuntui, että kuolema olisi suloinen.

Eräänä marraskuun päivänä, juuri kun sellaiset ajatukset parhaillaan pitivät karkeloaan hänen mielessään, sanoi vouti hänelle, hänen seistessään katsellen, kuinka tuuli leikki puiden kellastuneilla lehdillä:

"Vanhus siellä alhaalla on kovasti sairaana, neitsyt … pelkään pahinta!"

Saman katon alla oli siis eräs, joka oli vielä onnettomampi kuin hän, vaikka hänestä tuntui, ettei kukaan voisi vetää vertoja hänelle siinä suhteessa. Ja tavallaan juuri hän oli saanut aikaan vanhuksen onnettomuuden. Oli kyllä totta, kuten Kristina rouva sanoi, että hän sitä paitsi oli ansainnut rangaistuksen jostakin muusta, vielä rikollisemmasta, mutta se oli asia, jota Kristina ei tahtonut tuomita. Mihin hän oli syynä, sen hän tahtoi sovittaa sikäli kuin kykeni, ja eikö hänen velvollisuutensa ollut lieventää vanhan sukulaisen kärsimyksiä, kun hän sen voi tehdä?

Nämä ajatukset risteilivät hänen sielussaan, ja hän tunsi tarvetta tavata ja lohduttaa vanhusta. Hän ikävöi sitä.

"Onko hän puhunut minusta?" kysyi hän voudilta.

"Kyllä hän on … mutta olette menetellyt oikein, kun ette ole käynyt hänen luonansa. Kumminkin on uskoni, ettette enää voi vahingoittaa itseänne ettekä muita, vaikka tahtoisitte sanoa hänelle lohdutuksen sanan."

Ja niin seurasi Kristina voutia alas torniin.

Gert virui vuoteella seinän vieressä. Hän näytti nukahtaneen, kun Kristina astui sisään, ja kun hän nosti silmänsä, oli katse hämmentynyt ja raukea. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja harmaa tukka riippui vanukkeisena ja kampaamatonna hänen ohimoillaan.

"Kuinka on laitanne, vanha Gert?" kysyi Kristina liikutettuna hänen näkemisestään.

"Huonosti, huonosti!" vastasi tallimestari raukealla äänellä. "Luulen, etten pääse enää täältä hengissä."

"Vanha sukulaisparkani!" huudahti Kristina. "Ja te ette ole kutsunut minua luoksenne?"

"Mitä elämällä on tekemistä kuoleman luona, neitsyt? Ja minä kärsin rangaistusta teoistani, en valita, tahdon vain tunnustaa syntini ja kuolla."

Kristina tarttui hellästi hänen käteensä ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Mutta silloin välähti Kristinan mielessä eräs muisto, jonka hän heti puki sanoihin:

"Koska te nyt puhutte niin alistuvasti ja sovinnollisesti, tahdotteko sanoa minulle, jos kysyn, erään asian, jota olen paljo miettinyt, ja joka minua on surettanut enemmän kuin se, mitä teillä oli mielessänne minua kohtaan… Ajattelen kuningasta, ja sitä, mitä te puhuitte yöllä Stegeborgin läheisessä metsässä, herra Severin lähettilään kanssa?"

Kristina tunsi, kuinka vanhuksen käsi vapisi hänen kuullessaan nämä sanat, ja hänen raukeissa silmissään oli niin hirveä palo, että Kristinan sydän alkoi sykkiä kahta nopeammin ja hän hengitti syvään. Vanki kuitenkin pääsi pian niin katseensa kuin äänensäkin herraksi.

"Kuinka, tiedättekö te siitä?" sanoi hän entisellä alistuvalla äänellään. "Se menee yli ymmärrykseni, neitsyt, mutta en tahdo teiltä salata totuutta. Asian laita on kuten sanotte; olen ollut suuri syntinen, ja mitä nyt olette kysyneet minulta, sitä olen ajatellut yöt ja päivät nyt jonkun aikaa menetettyäni toivon saada enää vapaudessa nähdä päivän valoa…"

Avomielinen tunnustus teki Kristinaan syvän vaikutuksen, ja hän kiitti sydämessään Jumalaa, että hän oli tehnyt tämän kysymyksen. Teki hyvää ajatella että vanha mies oli tullut niin pitkälle ja tunnustanut rikoksensa. Kääntymys on tunnustuksen lähellä, oli Olavi usein sanonut, ja kuvaamaton rauhan tunne virtasi hänen mielensä lävitse tätä ajatellessaan. Hänen liikutuksensa ei jäänyt vanhukselta huomaamatta. "Olen myös aikonut", sanoi hän, — "vaikka mitäpä hyödyttää puhua siitä, kun ei kuitenkaan näytä siltä, että enää voisin panna sen toimeen, — mutta on ollut aikeeni, että jos pääsisin täältä pois, tahtoisin mennä kuningas Kustaan luo ja sanoa hänelle kaiken!"

"Sukulainen!" huudahti Kristina säteilevin katsein. "Kiitän taivaan Jumalaa näistä teidän sanoistanne! Minun on ollut raskasta epäillä, että ainoa, joka läheisemmistä sukulaisistani on elossa, olisi kavaltaja, antakaa anteeksi sana … mutta nyt olen niin iloinen ja tunnen itseni niin tyytyväiseksi, että voisin kuolla teidän kanssanne!"

Hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi vanhukseen, ja salama välähti hänen silmistään.

"Johtuu mieleeni asia", sanoi hän, mutta meni nopeasti, ennenkuin oli lopettanut lauseensa, ovelle katsomaan olivatko he yksin, ja vasta päästyään siitä vakuutetuksi, lisäsi hän: "Meidän on paettava yhdessä, sukulainen!"

"Paettava! Mitä sanotte, Kristina?"

"Niin kyllä … se varmaan onnistuu. Viette minut takaisin Tukholmaan, mestari Olavin ja hänen äitinsä luo, ja sitte puhuttelette kuningasta. Oi, hän on niin hyvä ja lempeä, kuningas Kustaa. Ette tunne sitä niin hyvin kuin minä, mutta minä olen kuullut rouva Kristinan puhuvan hänestä… Se kyllä käy hyvin, sukulainen; sanokaa, sanokaa, että hyväksytte tuumani!"

"Oi, kuinka veri virtaa kuumana nuorissa suonissa", sanoi vanhus omituisesti hymyillen. "Ei, ei, niin emme tee, lapsi, minullakin on ylpeyteni, näetkös, tahdon ensin päästä täältä, ja sitte, vapaana miehenä, ilman muuta pakotusta kuin oma tahtoni laskea tunnustukseni kuninkaan jalkoihin… Olen sitä paitsi nyt liian heikko liikkuakseni paikaltani. Ei, ei, Kristina … mutta puheemme mestari Olavista panee minut jotakin ajattelemaan… Kuitenkin voimme siitä jutella toisella kertaa, jos Herra suo minulle elinpäiviä, ja jollei, niin samantekevä."

"Sanokaa kuitenkin lyhyesti, sukulainen, ajatuksenne … siinähän voi olla minulle jotakin opittavaa. Ajattelen, että mitä tästä lähtien sanotte minulle, voin laskea sydämelleni kuin olisi sen sanonut oma isäni."

"Sen voit, lapsi, ja koska kerran pyydät minua, niin voinhan sanoa, ettei teidän rakkautenne ole minulle mieleen … voit uskoa, että tarkotan vilpittömästi parastasi, sillä jos tahtoisin olla sinulle mieliksi, niin puhuisin kai viimeisimmäksi sellaisia sanoja… Mutta elämän lopulla ei niin paljoa pelkää, jos loukkaakin sitä, jota rakastaa, kunhan vain siten voi pelastaa hänet onnettomuudesta."

"Ei, ei, vanhus!" huudahti Kristina lämmöllä. "Sellaista puhetta en tahdo kuulla. Mestari Olaville olen luvannut uskollisuutta ja sitä en tahdo pettää, vaikka onnettomuus tulisi ja murtaisi minut!"

"Älkäämme sitte puhuko siitä, mutta kerran huomaatte kyllä sanani todeksi, neitsyt, ja silloin kenties itse haluatte luostariin, ja ajattelette minusta hyvää kuoltuani."

Nämä sanat panivat Kristinan vaikenemaan. Tavallisissa oloissa eivät ne olisi tehneet häneen mitään vaikutusta, mutta täällä, miehen lausumina, joka odotti kuolemaa, ja häntä ympäröivän yksinäisyyden vaikutuksesta ne saivat voiman ja merkityksen, joka häntä hämmästytti. Oli niin hiljaista ja autiota kuin haudassa, tuntui hänestä, kun hän silmäili syvälle sydämeensä, ja joukko ajatuksia nousi sieltä yhtyen siihen, jonka vanki oli herättänyt eloon. Hänen rakkautensa saattaisi hänet onnettomuuteen; — hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa sellaisena kuin hän sen nyt näki. Tosin oli hän odottanut taisteluja ja vastoinkäymisiä Olavin rinnalla ja hän tahtoi käydä mielellään niitä vastaan. Mutta onnettomuus vanhuksen huulten lausumana sai aivan toisen sävyn. Onnettomuus näytti hänestä nousevan ikäänkuin irvistelevä kummitus hänen ja Olavin väliin.

Hän poistui vankilasta raskain askelin ja kului melkoisen kauan, ennenkuin hän voi jälleen käydä vangin luona. Hän teki sen kuitenkin ja silloin ei Gert puhunut Olavista mitään, ainoastaan itsestään, ja hän pyysi sukulaistaan vaikuttamaan rouva Kristinaan, että hän saisi puhutella pappia, sillä hän tunsi loppunsa olevan lähellä, vaikkakin se viipyi kauvemmin kuin hän oli osannut aavistaa. Kun päivä olisi käsissä, lähettäisi hän sanan Kristinalle.

Tämä puhe kuolemasta vahvisti Kristinan mielessä niitä hyviä ajatuksia, jotka hän oli vanhuksesta saanut, ja hänen vakuutustansa, että ukko tarkotti sydämestään hänelle hyvää. Juuri se asia, ettei Gert nyt puhunut hänelle Olavista, sai enemmän kuin mikään muu ikäänkuin tulikirjaimilla syöpymään Kristinan sieluun ajatuksen, että hänen sydämensä pyhäkkö, hänen uskonsa onneen Olavin rinnalla oli rakennettu löyhälle perustukselle. Hän karkotti pois ajatuksen, mutta se tuli jälleen, tuli yhä uudestaan, vastoin hänen tahtoaan, samoinkuin tarkasti katsottuaan johonkin esineeseen ja sitte ummistettuaan silmänsä näkee esineen kuvan määrättyjen väliaikojen jälkeen lakkaamatta toistuvan erilaisissa väreissä.

Eikä Tukholmasta kuulunut mitään, ei mitään. Talvi tuli. Levottomat aallot eivät enää loiskuneet rantaan ja lumi peitti hohtavan valkoisena ulapan, metsät, vuoret ja laaksot. Mutta yhä kalpeammiksi kävivät immen posket, yhä rauhattomammin sykki hänen sydämensä, ja hänen levottomuutensa yltyi joka kerta kun hän kävi vangin luona.

Vihdoin läheni joulu, ja rouva Kristina varustautui matkalle Tukholmaan. Hän odotti ainoastaan kutsukirjettä häihin, jotka kuningas viettäisi sisarelleen rouva Margareta Vaasalle ja Hoyan kreivi Johanille.

Eräänä iltana joulun edellisellä viikolla kuuli Kristina kulkiessaan väentuvan ohitse aivan tavatonta soittoa. Niin sulavia ja kauniita olivat sävelet, että hän pysähtyi eikä tahtonut liikahtaa paikaltaan, jottei menettäisi niistä ainoatakaan. Vasta kun soitto vaikeni, juoksi hän portaita ylös ja avasi oven linnan tupaan. Siellä sisällä oltiin täydessä jouluvalmistusten puuhassa, mutta sittekin oli jokainen tuokioksi lakannut työstään kuunnellakseen soittajaa, joka istui oven suussa.

Hän oli ryysyihin puettu mies, kasvot kalpeat, posket pöhöttyneet ja lerpallaan. Jotakin haaveellista häämötti ja unelmoi hänen silmissään, jotka tuijottivat jäykästi lattiaan hänen vasemman kätensä levätessä viulun kaulalla ja oikean riippuessa käyrää pidellen hänen sivullaan. Kun Kristina astui sisään, katsoi mies arasti ylös, mutta hänen katseensa seestyi yhä enemmän ja enemmän, ja hymy, joka levisi hänen suunsa ympärille, loisti niin sydämellisesti ja lämpimästi hänen silmistään, että koko hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.

Kristina ei voinut kääntää silmiään näistä kasvoista. Hän katsoi ja katsoi ja koetti samalla muistutella, missä hän oli nähnyt nuo piirteet ennen. Vihdoin muisti hän sen ja sanoi soittajalle:

"Enkö nähnyt teitä viimeksi Tukholman kirkossa tuona hirveänä päivänä, jolloin…?"

Mies keskeytti hänet asettamalla soittimen leukansa alle ja houkuttelemalla siitä esiin ihmeellisimmän ihanat sävelet, jotka muistuttivat urkujen soittoa kirkossa samana päivänä, jona Kristina antoi Olaville kätensä alttarin edessä pyhän Yrjänän kuvan vieressä.

"Tunnetteko minut?" kysyi Kristina, kun soitto oli vaiennut.

"Tunnenko teidät, neitsyt", vastasi mies onnellisesti hymyillen, mutta vaikeni äkkiä, ikäänkuin pelästyen omia sanojaan, ja lisäsi: "ei, ei, en tosin teitä tunne, kuinka teidät tuntisin, mutta mestari Olavi…"

"Pian, rakas ukko", huudahti Kristina ja katsoi niin levottoman rukoilevasti mieheen, "mestari Olavi, sanotte … onko teillä viestejä häneltä?"

"Mestari Olavi on kuollut, hän!" vastasi mies.

"Kuollut!" huudahti Kristina tullen kalmankalpeaksi ja vaipuen maahan. Pari naista syöksähti esiin ja he nostivat hänet käsivarsilleen. Mutta soittaja pisti viulun käyrineen kainaloonsa ja tallusteli ovesta pihalle.

"Minä jo aavistin", sanoi kyökkimestari, "nähdessäni miehen ensikertaa viikkokausi sitte, että hän toisi onnettomuutta mukanaan!"

Sillävälin hiipi soittoniekka hiljaa ja huomaamatta pitkien muurien vartta, ja missä seisoi ainoakaan puu lumen painamine oksineen, siellä kätkeytyi hän sen alle ja väistelihe suurimmalla varovaisuudella eteenpäin. Kun hän niin saapui lähelle tornia, jossa Gert Bryningh istui vangittuna, katosi hän parin sellaisen puun alle, jotka seisoivat siellä ikäänkuin häntä varten. Ja hänen askelensa olivat niin varmat ja hänen matkansa suunta niin epäröimätön, ettei hän ilmeisesti ensi kertaa kulkenut näitä polkuja. Kun hän oli kadonnut honkien lumivaipan alle, seisoi hän aivan hiljaa ja liikahtamatta, ja ohikulkijan olisi ollut vaikea keksiä häntä, vaikkapa olisi aavistanutkin jonkun piilevän näiden puiden luona.

Tunti kului tunnin jälkeen, mutta puiden alta ei näkynyt liikahdustakaan. Ilmeisesti oli mies valinnut sieltä makuusijansa.

Puoliyön aikaan kuului jälleen jonkun kulkijan askeleita. Nekin lähenivät tornia, jossa vanki istui. Tulija oli leveähartiainen mies, ja hänen käyntinsä oli reipas ja varma kuten sotilaan. Saavuttuaan tornin juurelle, huusi hän puoliääneen: "Gert!"

"Kuka siellä?" kuului Gert vastaavan hetken jälkeen, sitte kun huuto oli pari kertaa uudistettu.

"Hyvä ystävä!" vastasi sotilas. "Minulla on mukanani terveisiä priorilta."

"Vihdoinkin … ne ovat viipyneet kauvan, ne!"

"Mutta ken odottaa jotakin hyvää, hän ei odota liian kauvan, sanotaan, ja nyt täytyy joka miehen olla paikallaan."

"Kuka olette?" kysyi Gert jälleen hieman epäluuloisesti. "Onko teillä mitään tunnusmerkkiä häneltä, joka teidät on lähettänyt?"

"Olen Pietari Grym, yksi teikäläisistä", kuului vastaus, "ja olen nyt matkalla kohtaamaan erästä Severin Norbyn lähettilästä. Kuningas oleskelee tällä haavaa Upsalassa, ja kun minä ja hän tämän jälkeen kohtaamme, veisattanee silloin toista virttä kuin viimeksi erotessamme. Piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut oleskelevat Taalainmaassa, ja niin pian kuin saamme varmuuden herra Severinistä, alkaa rynnäkkö. Huomenna avataan teidän vankilanne. Minulla on mukanani kirjeet herra Lauri-kanslerilta rouva Kristinalle sekä siitä että mestari Olavin kuolemasta."

Kuusten alta kuului liikettä, mutta keskustelevista ei kumpikaan sitä huomannut. Jos Pietari Grym olisi tullut kääntyneeksi ympäri, niin olisi hän kentiesi nähnyt kuinka muuan pää pisti esiin aivan maan rajasta, ja kuinka silmäpari oli kiinnitettynä häneen ja torniluukkuun niin läpitunkevana kuin olisivat ne kuuluneet jollekin muulle kuin inhimilliselle olennolle.

"Kaikki on siis järjestyksessään", kuului Gert vastaavan. "Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot siitä kiitetyt! Ja kuinka voi kunnianarvoisa priori? Onko hänkin mukana Taalainmaassa?"

"Ei, hän istuu luostarissaan Vesteråsissa, jollei hän tällä haavaa matkusta Tukholmaan, sillä tiedän että kuningas on hänet sinne kutsunut."

"Olisi ollut hyvä", jatkoi Gert, "jos hän olisi ollut minua hieman lähempänä. Minua on suuresti heikontanut oleskeluni tässä tornissa, ja joutuisuus olisi nyt tarpeen."

"Minulla ei ole niin kiire, etten voisi teitä auttaa."

"On kysymys Ingevald Torstinpojan suuresta perinnöstä, hänen ainoasta perillisestään, jonka toivon nyt Jumalan ja pyhän Britan avulla olevan valmiin ensi tilassa lähtemään Vadstenan luostariin."

"Kristina Pietarintyttärestäkö?" kysyi sotilas.

"Hänestä juuri!" vastasi Gert.

"Mikäli teillä on menestystä, Gert Bryningh, niin on asia autettu. Vien niin teidät kuin hänetkin vahingoittumattomana piispa Hannun käsiin, ja sitte tarvitsee vain sanoa jaa ja amen. Huomenna kohtaamme rouva Kristinan luona toisemme!"

Mies meni, ja syntyi jälleen täysi hiljaisuus. Mutta silloin ryömi kuusten alta esiin soittoniekka, olematta nyt aivan yhtä varovainen kuin muutamia tuntia aikaisemmin valitessaan tämän paikan piilopaikakseen.

Noustuaan pystyyn hän seisoi kauvan vaappuen sinne tänne, ikäänkuin hänen olisi vaikea päättää, mihin suuntaisi matkansa. Mutta hetken kuluttua katosi hän samaan suuntaan kuin Pietari Grym.