I. (continued 2)

Kuningas joko ei kiintynyt junkkarin esiintymisen ja puheen rohkeuteen ja karkeuteen tai ei katsonut tarpeelliseksi siihen vastata; kaikessa tapauksessa hänen katseensa jätti junkkarin ja kiintyi avattuun kirjeeseen, jota hän alkoi lukea. Lukiessaan hänen kasvojensa ilme selkeni, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi varmuudella voinut ratkaista, oliko herra Severinin kirje tehnyt häneen suotuisan vaikutuksen vai ei. Hän ojensi sen Johanille ja sanoi:

"Jättäkää se kanslerille!" Sitte kääntyi hän junkkari Moritziin. "Ja te, junkkari Moritz, tulette huomenna saamaan lähempiä tietoja!"

Hän viittasi sen jälkeen kädellään merkiksi, että junkkari voi poistua, jonka tämä tekikin herra Johan Thurenpojan seuraamana. Kun molemmat miehet olivat poistuneet ja kuningas jäi rouva Kristinan kanssa kahden kesken, kiinnitti hän taasen läpitunkevat silmänsä häneen. Mutta kului hetki ennenkuin kumpikaan sanoi sanaakaan.

"Herra Severin pyytää kättänne, rouva Kristina?" sanoi vihdoin kuningas katkaisten äänettömyyden.

"Hän pyytää kättäni!" vastasi rouva Kristina.

"Ja mitä te sanotte siihen?… Vaan enhän tarvitse sitä kysyä", lisäsi kuningas, odottamatta mitään vastausta. "Olettehan jo antanut hänelle sormuksenne ja kuulin itsenne lähettävän hänelle terveisiä, että tahdotte muistaa häntä rukouksissanne. Rouva Kristina, mitä voitte sanoa tähän? Sellaiseksiko minun täytyy huomata rakkaan herrani Stenin leski; sellaiseksiko minun täytyy huomata Kristina Gyllenstjerna, hänet, jonka kerran korotin niin korkealle Ruotsin naisten joukossa, että olisin hänen tähtensä tahtonut uhrata elämäni…?"

Kristinan posket olivat valkoiset kuin marmori, ja hänen rintansa kohoili valtavasti, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen ryhtinsä oli kuningattaren. Hän muistutti muinaisuudesta, jonka ja olevan hetken välillä lepäsi kokonaisen kirkkomaan täysi haudattuja muistoja, ja kuningas itse ei ollut tunteeton sille surulle, jonka hänen sanansa olivat herättäneet hänen sukulaisensa povessa, ja sille voimalle, jolla tämä voi pidättää tunteidensa paloa.

"Sellaisena kuin teidät näin", sanoi hän, "muistutatte minulle nyt sitä aikaa, jolloin herra Stenin rinnalla läksin Tukholman linnasta taistelemaan samaa vihollista vastaan, jonka niskan olemme nyt kyllä polkeneet jalkojemme alle, mutta joka vielä on vaarallinen voimakasten kuolinvävähdystensä tähden."

Kuningas oli täydelleen ja lujasti vakuutettu, että Kristina oli aikeessa yhdistyä karkotetun verikuninkaan uskollisimman miehen kanssa, ja hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan esiintyi heti kuva, pääsisällöltään yhtäläinen kuin se, jonka junkkari Moritz oli vähää ennen esittänyt kreivi Johanille, mutta paljoa synkempi, sillä loistavin valo kadotessaan jättää jälkeensä mustimman yön.

Kristina Gyllenstjernaan taasen, hänen jaloon, rikkaaseen, ylpeään sydämeensä vaikutti juuri kuninkaan sanoista selvästi esiinpistävä epäluulo niin alentavasti ja musertavasta, ettei hän tullut vastanneeksi, ja kun hän lopulta teki sen, niin asia pikemmin paheni kuin parani. Sillä ei ainoastaan hänen naisellista ylpeyttään loukattu, ei ainoastaan hänen isänmaan rakkautensa kärsinyt, vaan koko kysymys oli niin kipeää ja arkaluontoista laatua, ettei hän voinut eikä tahtonut sitä peittelemätönnä paljastaa ankaran kuninkaan silmien eteen.

"Jos teillä on se aika niin elävästi muistossanne", vastasi hän, "kuinka voitte silloin vastata minulle siten kuin olette tehnyt?"

"Kuinka olen voinut puhua niin kuin olen tehnyt, sen voinette parhaiten itse selittää, rouva Kristina, ja juuri tätä selitystä vaadin."

"Mitä haluatte minulta, Kustaa Eerikinpoika?" huudahti Kristina äänellä, joka vapisi syvimmästä liikutuksesta, ja kostean loisteen säteillessä hänen kauneista silmistään. "Tunnetteko sitte minua niin vähän, että vaaditte minulta todistusta siihen, jota en voi todistaa selvemmin kuin olen tehnyt? Onko elämäni ollut sellainen, että kukaan voi epäillä rakkauttani maahani ja maani kuninkaaseen? Kieltäymyksissä ja uhreissa sen asian hyväksi, joka kerran oli jalon puolisoni ja hänen isänsä asia ennen häntä, samoinkuin yhteisen sukulaisemme, vanhan herra Stenin, jonka molemmat muistamme … siinä voimme kai vetää vertoja toisillemme, kuningas Kustaa! Ja jos niin on, kuinka voitte luulla, että Kristina Gyllenstjerna yhtäkkiä unhottaisi kaiken, joka on ollut ja joka on hänen korkein rakkautensa?"

"Olette äiti", vastasi kuningas, "ja poikanne kantavat nimeä, jolla aina on oleva korkea kaiku Ruotsin miesten rinnassa, ja tarvitaan vain sanoa, että te olette mukana asiassa, niin Ruotsin rahvas nousee kuin yksi mies. Mutta vanhin poikanne on vielä lapsi, ja se on samaa kuin pelkkä nimi vain … hänen heikoissa käsissään tämä maa, jota me molemmat rakastamme, räjähtäisi rikki, ja verikuningas nauraisi riemuissaan poimiessaan pirstaleita yhteen uudeksi valtakunnaksi itselleen, ja meidän Ruotsimme, Engelbrektin ja Sturein maa, vaipuisi ainaiseksi unhotuksen yöhön!"

Kuninkaan viha lauhtui sitä mukaan kuin hän puhui ja lopetettuaan hän meni Kristinan luo ja tarttui hänen käteensä.

"Sanokaa minulle", sanoi hän, "sanokaa minulle, kummastuttaako levottomuuteni ja huoleni teitä, älkääkä lukeko minulle viaksi, että kaikilta tahoilta viekkauden ja juonten ympäröimänä, kuten olen, toisinaan erehdyn, ja katson asioita toisin kuin pitäisi."

"Nyt puhutte, kuten Sturein sukulaisen tulee puhua, ja sen puheen ymmärrän kyllä hyvin, ja todistukseksi siitä, että Kristina Gyllenstjerna ansaitsee kuninkaallisen sisarenpoikansa kunnioituksen, tahdon vapaasti antaa sen selityksen, johon ei minkään vallan edustaja olisi voinut minua pakottaa. On totta, että Severin Norby on pyytänyt kättäni; mutta luulen voivani sanoa varmuudella, joka on totuuden vertainen, ettei hänen toivomuksensa koskaan toteudu."

"Varmuudella, joka on totuuden vertainen?" kertasi kuningas epäluuloisesti. "Se voi siis toteutua…?"

"Se voi toteutua!"

"Ja kuinka minun on se ymmärrettävä?"

"Sallikaa sen jäädä salaisuudekseni … älkääkä unhottako, ettei Kristina Gyllenstjerna koskaan voi kieltää itseään!"

Näin sanoen painoi hän kätensä silmilleen ja poistui kiireimmittäin huoneesta.

5

YÖLLÄ.

Myöhään illalla, monta tuntia sen jälkeen, kun kuningas oli saapunut Stegeborgiin, purjehti pienehkö alus lahteen linnan edustalle ja kääri purjeitaan samalla kuin venhe laskettiin vesille. Paitsi soutajia astui vanhempi mies ja nuori tyttö, molemmat puettuina matkapukuun, nuoraportaita myöten alas venheeseen.

Tämä kiiti nopein ja voimakkain aironvedoin rantaa kohden ja vanhan miehen seuralaisensa kera noustua maihin, sysättiin venhe jälleen vesille paluumatkalle alukseen.

"Älkää unhottako hänen armonsa piispan kirjettä", huusi vanhus rannalta merimiehille. "Jättäkää se harmaaveljesten priorille tultuanne Söderköpingiin."

Merimiehet antoivat jokseenkin äkäisesti varmistavan vastauksen, joka todennäköisesti oli jo annettu monen kertaan, ja kun venhettä ei enää voinut erottaa pimeässä, tarttui ukko tytön käteen ja alkoi astua rantapengertä ylöspäin. He eivät olleet kulkeneet pitkältä, ennenkuin pysähtyivät pienen tuvan eteen, josta pieni takavalkea loimotteli matkustavaisia vastaan.

"Jumalan rauha, Stig Pietarinpoika!" sanoi ukko tupaan päästyään. "Jumalan rauha! Voitko antaa minulle ja sukulaiselleni yösijaa?"

"Jumala siunatkoon, sen kyllä voin", vastasi Stig Pietarinpoika. "Ja olen iloinen, kun ette mennyt tupani ohitse, Gert Bryningh."

"Vilpitön kiitos, Stig", jatkoi Gert. "Aion mennä aamulla varhain Stegeborgiin, missä minulla on hieman toimitettavaa, ennenkuin jatkan matkaani Munkebodaan, armollisen herrani, piispan luo."

"Stegeborgissa on paljon väkeä tänä iltana", jutteli Stig, joka oli kalastaja ammatiltaan ja asui tyttärensä keralla tässä pienessä tuvassa rannalla. "Signe, tyttäreni, vei sinne kaloja illan suussa, ja silloin oli kuningas juuri tullut suuri joukko herroja seurassaan."

"Kuningas!" huudahti Gert ja näytti hämmästyneeltä.

"Kuten sanoin … ja vähää ennen kuningasta saapui herra Severinin lähettiläs Gotlannista, ja väki linnassa sanoi, että saksalaisella kreivillä ja herra Severinin lähettiläällä oli ollut paljo kuiskailemista keskenään, ja kun kuningas saapui, silloinkos tuli juoksua sinne ja tänne… Niillä korkeilla herroilla on keskenään niin paljo riitoja, joita me pikkueläjät emme voi käsittää!"

Molemmat vanhukset istuivat kauvan illalla pakinoiden takkavalkean hohteessa, mutta tytöt, Signe ja hän, jonka Gert Bryningh oli tuonut mukanaan, menivät pian pieneen viereiseen huoneeseen, missä edellinen laittoi vuoteen tuntemattomalle vieraalleen. Tämän tehtyään Signe istuutui vieraansa viereen ja tarttui hänen käteensä.

"Niin surullista neitsyttä en ole nähnyt moneen herranpäivään", sanoi hän, "enkähän voi vaatia teitä sanomaan, mikä mieltänne painaa, mutta juttelenpa teille jotakin, joka voi hälventää suruanne. Tietäkääs, neitsyt, että olen nähnyt kuninkaan tänään: hän kyllä näytti olevan yhtä huolissaan kuin tekin, mutta muhkea hän oli nähdä, ja kaikki ne koreat ritarit, jotka seurasivat häntä! Niiden joukossa ratsasti muuan mustalla hevosella — katsos, minä näin kaikkityyni, sillä seisoin aivan portinpielessä heidän ratsastaessaan linnaan — ja kuninkaalla on mukanaan hyvin vanha mies, joka kuulemma on hänen kanslerinsa, ja hän ratsasti mustalla hevosella. Sanotaan, että vanha kansleri se saa aikaan kaiken pahan valtakunnassa ja kulettaa kuningasta talutusnuorassaan. Pyhä Jumalan äiti, kuinka olinkaan vihainen sille miehelle, joka antaa hyvälle kuninkaallemme niin paljo ajateltavaa…"

"Tunnetko hänen nimeään, ketä sanot kansleriksi?"

"Kyllä … kuulin sen, hänen nimensä oli … älkäähän kiirehtikö, kaunis neitsyt … hänen nimensä oli Lauri Antinpoika, niin oli!"

"Lauri Antinpoika … oletko varma siitä?"

"Olenpa hyvinkin, sillä näin, kuinka hänen hevosensa kompastui, kun hän ratsasti porttiholvin lävitse, ja kuulin heidän sitte puhuvan alhaalla linnantuvassa, ettei se merkinnyt mitään hyvää herra Laurille…"

"Teette kuitenkin Lauri herralle hyvin väärin, jos ajattelette pahaa hänestä … hän ei tahdo muuta kuin hyvää."

"No, kas siitä minä pidän, te alatte virkistyä, neitsyt … vai niin, tunnette siis Lauri-kanslerin, voin kyllä nähdä jo päältäkin päin, ettette ole vertaisiani."

"Mitä puhutkaan, Signe, olen köyhä porvaristyttö Tukholmasta, ja tahtoisin mielelläni vaihtaa asemia kanssasi, sinua kun eivät paina mitkään surut…"

"Siitä kiitänkin oikein hartaasti Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä! Mutta minun käy sääliksi teitä, enkö voisi auttaa teitä siitä hädästä, johon olette joutunut? Sanokaa minulle ensinnäkin nimenne! Minun nimeni on Signe Stigintytär, kuten jo tiedättekin."

"Minun nimeni on Kristina Pietarintytär, ja jollen ole kuollut, on tarkotus, että minun pitäisi olla."

"Pyhä Jumalan äiti, mitä sanotte, neitsyt Kristina … kuka voi toivoa teidän kuolevan, kun olette niin nuori ja kaunis? Eikö teillä sitte ole ketään nuorta miestä, joka uskaltaa taisteluun teidän puolestanne ja hakkaa palaisiksi ilkeän noidan, joka teitä pitää vankina. Niinhän on aina laulussa, ja silloin se varmaankin on totta."

Kristina alkoi katkerasti itkeä nämä sanat kuultuaan, mutta niin hiljaa, että viipyi hyvän hetken, ennenkuin hyväsydäminen Signe huomasi sen, ja sittekin vasta siitä, että hän näki, kuinka kyyneleet kuutamossa valuivat lumivalkoista poskea pitkin. Silloin tarttui Signe Kristinan molempiin käsiin ja puristi niitä lujasti, kuiskaten:

"Älä itke, Kristina, minä rupean ritariksesi, ja mahtavan täytyy noidan olla, jollei hän saa minulta surmaansa."

Kristina työnsi hyvää tarkottavan tytön kädet pois ja taivutti hiljaa alas päänsä. Ah, oli niin synkkää ja kolkkoa, mihin hän katseensa käänsikään, ja niin valtava myrsky kävi syvällä hänen sydämessään! Kuinka olikaan mahdollista, että kalastajan tyttöparka voisi hänet pelastaa? Sen hirveän sunnuntain jälkeen, jolloin hänet onnensa päivänpaisteisilta kukkuloilta, missä taivas hymyili niin seesteisenä ja sinisenä ja missä hänen elonpolkunsa kiemurteli niin viehättävänä pelkkien ruusujen välitse, yhtäkkiä syöstiin alas aivan kuin erämaahan, jossa ei aurinko eivätkä tähdet loistaneet ja jossa ainoastaan okaat repivät hänen jalkojaan, — sen sunnuntain jälkeen oli hän kulkenut melkein alituiseen horroksissa, ollut tahdoton olento, joka hiljaisesti alistui mihin kohtaloon tahansa.

Vanha Gert Bryningh oli vienyt hänet majataloonsa, jossa he olivat nousseet hevosen selkään ja samana iltana ratsastaneet Söderteljeen, mistä he vesitse olivat jatkaneet matkaansa tänne Stegeborgiin. Gert oli ankarimmalla tarkkuudella seurannut Kristinan kaikkia liikkeitä, mutta kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, kuinka vähän hänellä oli syytä pelätä pakokokeita vankinsa puolelta, oli hän vähitellen tuudittunut varmuuteen, ja täällä alhaalla Itä-Gotlannissa, missä jokainen linna, jokainen herraskartano, melkeinpä joka töllikin oli hänelle tuttu, ja jossa hänen herransa, piispan valta ei ollut ainoastaan tunnustettu, vaan suosittukin, täällä ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että mitään pakoajatusta voisi syntyä tyttöparan päässä.

Mitään pakoajatusta ei varmaankaan olisi Kristinan päässä syntynytkään, ei siksi, että häneltä olisi puuttunut sitä joustavuutta ja voimaa, joka kohtalon kovimpainkin iskujen alla kehrää uusia pelastuksen, taistelun ja voiton lankoja, mutta siksi, että hänen kohtalonsa näytti niin toivottomalta, siksi että hän piti itseään tykkänään kadotettuna, — mitään pelastuksen ajatusta siitä kohtalosta, joka häntä odotti, ei tämän johdosta voinut eikä olisikaan herännyt hänen mielessään, jollei Gert olisi tullut majottuneeksi juuri tämän Stig Pietarinpojan luo, ja jollei tällä Stigillä olisi ollut tytärtä sellaista kuin Signe. Niin ihmeellisesti menevät myttyyn ihmistuumat, parhaitenkin lasketut. Useimmittain vain pieni, satunnainen seikka, jota ei konsanaan osannut ottaa laskuihinkaan, jollei kokonaan muserra, niin ainakin vie kaiken uudelle tolalle, jossa uudet olosuhteet vähitellen nousevat ilmoille ja lopuksi hävittävät kaiken. Ja jos menemme kauvemmaksi takaperin, itse sille ahjolle, jossa pimeät suunnitelmat tänä ja seuraavina vuosina taottiin Ruotsin kuningasta vastaan ja joiden toteuttamisessa ei Gert itse ollut muuta kuin tottelevainen välikappale, niin näemme vielä selvemmin, kuinka vähässä määrin ihmisellä on itse tapausten kehitys käsissään. Hän voi kylvää ja hän voi myöskin laskea voittojaan tulevasta sadosta, mutta hän voi ottaa ainoastaan tavalliset olosuhteet lähtökohdakseen. Tämä opetus on annettu jokaiselle ihmiselle, mutta kuitenkaan ei hän koskaan tule kyllin selvänäköiseksi, jottei uskoisi voivansa laskea kaikkea. Tässä kai lepääkin niin monen komean rakennuksen kaatumisen salaisuus. Ihmisen helmasynti on, ilmeisimpänä esiintyen juuri niillä, joiden toimet pelkäävät valoa, että hän luulee olevansa Jumala, että hän tahtoo leikkiä ukonnuolilla, mutta juuri siten tulee ihminen niin varmaksi ja sokeaksi, että häneen itseensä sattuu sama salama, jonka hän on singottanut.

Kuinka Signe nyt sanansa sovittikaan, tulivat molemmat tytöt pian varmaan päätökseen, ja heidän keskustelunsa muuttui sitte neuvotteluksi parhaista keinoista päätöksen toimeenpanemiseksi. Kristina oli luonteeltaan reipas ja päättäväinen, ja tarvitsi vain syttyä toivon, palauttaakseen hänelle sen joustavuuden, jonka hän oli kadottanut surunsa ylenpalttisuudessa. Tämän joustavuuden oli teeskentelemätön kalastajatyttö saanut hänessä herätetyksi kansanlaulujen ja satujen tuntemuksellaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli tajunnut ja kätkenyt sydämeensä näiden yksinkertaisten laulujen ajatuksen. Ja laulussa, musiikissa tai kuvassa, missä muodossa yleensä taideilmiö esiintyneekin, piilee henki, joka tahtoo tulla ymmärretyksi, vaikka enimmät ihmisistä kiintyvätkin verhoavaan muotoon hengen sijasta.

Signen parhaallaan lopettaessa tehtävätään ja valaistessa Kristinalle, kuinka helposti kaikkityyni oli toteutettavissa, aukeni ovi ja Gert Bryningh näyttäytyi kynnyksellä. Nähtyään että molemmat tytöt istuivat vielä valveella, sulki hän oven jälkeensä, astui pari askelta sisemmälle huonetta ja istuutui penkille vastapäätä vuodetta, jonka reunalla tytöt istuivat. Hän oli kauvan vaiti ja siveli kädellään kurttuista otsaansa. Mutta täten asianomaisesti valmistauduttuaan, alkoi hän kääntyen Kristinaan:

"Olet käyttäytynyt matkalla hyvin, lapseni, olen ilokseni luullut huomaavani, että olet, kuten kirkon morsiamen sopiikin, säveällä mielellä mukautunut siihen mitä ei voi välttää. Olemme nyt pian perillä, parisen päivää vain, ja jätän sinut parempaan hoitoon kuin minun. Vanha sydämeni ilotsee siitä, ja vielä enemmän on se ilotseva, kun tulee päivä, jona armollinen herrani, Hannu piispa, omin käsin vihkii sinut nunnaksi. Siitä tulee suuri juhla, sillä sinä tuot runsaat myötäjäiset. Kaikki pyhimykset ilotsevat, ja pyhä Birgitta painaa hengessä suudelman otsallesi. Muistan elävästi, kun vanha herra Stenin tytär vihittiin nunnaksi, kuinka juhlallisesti kaikki kävi, ja vielä muhkeampaa oli, kun kuningas Kaarlen tytär sai saman kunnian, sen olen kuullut vanhojen kertomuksista. Se tapahtui kymmenen vuotta ennen syntymistäni maailmaan, ja minulla on jo kuudeskuudetta ikävuoteni menossa."

"Pyhä Jumalan äiti, kenpä saisi olla mukana kaikessa tuossa!" huudahti Signe ja pani hartaasti kätensä ristiin. "Mutta niillähän on ainoastaan rikasten lapsilla onni päästä pyhän Britan sisaruuteen!"

Gert katsoi Signeen, sillä kuu paistoi huoneeseen katon räppänästä, ja siellä missä tytöt istuivat, oli aivan valoisaa — hän katsoi Signeen ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut, että tyttökin oli täällä huoneessa, ja hän vaikeni tuokion. Mutta nähtävästi ei hän pitänyt tytön läsnäoloa vaarallisena itselleen ja aikeelleen tai teki tämän huudahdus häneen mieluisan vaikutuksen, ikäänkuin antaen väriä hänen kuvaukselleen, miten ollakaan, jatkoi hän välittämättä Signestä sen enempää.

"Se on oleva riemun päivä Herrassa … ja sinun ei tarvitse sitä kauvan odottaa. Mutta nyt on minulla sanottavana sinulle toinen asia… Minun on toimitettava tärkeä asia huomenna kreivi Johanin luona. Menen sinne jo varhain, ja voi tapahtua, että viivyn poissa kappaleen aamupäivää. Siksi aikaa jätän sinut tänne Stig Pietarinpojan ja hänen tyttärensä luo … oletko ymmärtänyt minut, lapsi?"

"Olen", vastasi Kristina.

"Näetkös", lisäsi Gert, "minun tarvitsee sitä tuskin sanoa, sitte kun sinun mielessäsi on osottautunut niin suuri muutos, mutta eihän ole vahingoksi mainita sinulle, ettet voi astua askeltakaan tämän tuvan ulkopuolelle, kohtaamatta pyhän kirkon ystäviä. Kerettiläisyys ei ole, kiitos Jumalalle ja kaikille pyhimyksille, voittanut alaa Linköpingin hiippakunnassa… Niin, niin, en tahdo surettaa sinua, lapseni, tarpeettomilla nuhteilla … olet osottanut sävyisää ja taipuisaa mieltä, siitä tulet saamaan palkinnon."

Sitte meni vanha Gert, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Molemmat tytöt olivat hetken aikaa aivan hiljaa, ja alettuaan sitte puhua, puhuivat he kuiskaillen. Mutta paljoa eivät he enää tarvinneet sanoa toisilleen. Vanhuksen sanat olivat vahvistaneet Kristinaa päätöksessään, ja Signe oli valmis uskaltamaan kaikkensa hänen puolestaan. Viimeksi mainittu asettui hetken kuluttua ovenpieleen kuuntelemaan.

Tuvasta kuului raskasta kuorsaamista. Signe avasi hiljaa oven ja pisti päänsä ulos. Vanha kalastaja ja Gert Bryningh nukkuivat sikeintä unta. Signe nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki oven jälleen.

"Nyt on aika", kuiskasi hän Kristinalle. "Isä nukkuu raskaasti, eikä hän ennen puolta yötä kuule ääntä, olipa se kuinka kova tahansa, mutta jos viivymme puolen yön jälkeen, herättää hänet heikoinkin ääni. Kuinka vanhan piispanpalvelijan on laita, en tiedä, mutta olen kuullut isäni sanovan, että pyhän kirkon miehet, niin ylemmät kuin alemmatkin, voivat hyvin ja saattavat nukkua vaikkapa tuomiopäivään."

Joutuin siirsi hän jonkun penkin räppänän kohdalle, tarttui Kristinan käteen ja auttoi häntä nousemaan penkille.

"Tee nyt, kuten olen sanonut, tartu lujasti räppänän alareunaan, niinikään, astu olkapäälleni, niin … se käy mainiosti … ole nyt hiljaa, kunnes tulen ylös."

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Signe seisoi Kristinan rinnalla katolla. Tämä vietti yhdeltä taholta pitkälle alas, ja Signe meni edeltä taluttaen Kristinaa kädestä jälessään. Kaikki kävi onnellisesti. Ei pienintäkään liikahdusta kuulunut tuvasta. Ja yö oli niin tähtikirkas ja tyyni. Ei ainoakaan lehti liikahtanut puussa, ei pieninkään aaltonen värähtänyt lahdella, jonka hopeapinta levisi rannasta toiseen. Toisella rannalla sijaitsi linna mustine röykkiöineen, niin hiljaisena ja juhlallisena, vaikka kentiesi senkin muurien sisällä oli sydän, joka sykki levotonna ja surullisena.

Kuten kaksi keijukaista katosivat molemmat pakolaiset puunrunkojen väliin. Signe työnsi venheen vesille, ja pian liukui se lahden poikki ja laski toiselle rannalle. Täällä hypähtivät tytöt maalle.

"Nyt on oltava vikkelä ja kevyt jaloiltaan, täällä ei ole niin aivan turvallista tällä puolella … seuraa minua, menemme lähintä tietä metsään, tunnen hyvin polut täällä, ja ainoastaan alkumatka on vaarallinen; sitte kuljemme kuin huviksemme pitkän kiertotien. Mutta ennen kuin parin tunnin perästä ei kannata linnaa lähestyä."

Äänettömämmin ei pilven varjo hiivi yli niityn kuin molemmat tytöt kulkivat aukean paikan ylitse venheeltä puiden varjoon. Täällä tarttui Signe jälleen Kristinan käteen ja vei häntä eteenpäin lehdon varjojen välitse. Pian tulivat he jalkapolulle, mutta he eivät olleet kulkeneet pitkältä sitä myöten, ennenkuin Signe nopeasti hyppäsi syrjään puiden pimeimpään varjoon.

Hän pysähtyi kuunnellen. Kristina ei kuullut mitään, mutta Signen, metsän ja veden vapaan lapsen, aistimet olivat paremmat ja terävämmiksi harjaantuneet.

"Enkös sitä jo aavistanut", sanoi hän. "Kuulen askeleita, jotka tulevat vastaamme. Ajattelin sitä jo heti, kun näin kuninkaan ratsastavan linnaan. Mutta ole huoletta, neitsyt Kristina, meitä eivät he saavuta…"

"Mutta jos olisi vanha Gert…" sammalsi Kristina suurimman pelon vallassa.

"Pahimmassa tapauksessa, jollei nopeutemme voi meitä auttaa, niin…, mutta hiljaa, tuolla hän on, tuolla…!"

Synkkä haamu hiipi hiljaa esiin puiden välistä ja näytti tulevan suoraa päätä sinne, missä molemmat tytöt seisoivat. Kristinan sydän jyskytti niin valtavasti, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen silmänsä tahtoivat aivan kuin ponnahtaa ulos reijistään, kun haamu tuskin kymmenen askeleen päässä pysähtyi. Siellä hänen seistessään valaisi kuu osan hänen kasvoistaan, ja niin Kristina kuin Signekin tunsivat Gert Bryninghin.

Kristina ei enää voinut hillitä itseään. Signe kiersi kätensä hänen vyötärönsä ympäri, ja painaen suunsa hänen korvaansa kiinni, kuiskasi hän:

"Ole haudanhiljaa!"

Mutta Kristina ei kuullut mitään ja Signe tunsi, kuinka hän tempautui irti, samalla kuin hänen katseensa selvästi ilmaisi, ettei hän aikonut paeta, vaan päinvastoin syöstä esiin takaa-ajajaansa vastaan. Kuitenkaan ei vielä ollut varmaa, että tämä oli tullut ajaakseen heitä takaa. Hän saattoi liikkua omilla asioillaan. Mutta pieninkin varomaton liike saattoi sitä vastoin ilmaista heidät itsensä ja tehdä kaiken tyhjäksi. Ja mikä mahti olisi nyt Kristinaa pidättänyt? Hän oli aivan kuin muuttunut toiseksi. Tämä tarmokas, ihana olento, joka seisoi eteenpäin kumartuneena, valmiina hyppäykseen, kaikki lihakset jännitettyinä, kaikki hermot vireissä — oliko tämä sama suruinen, tahdoton tyttö, joka tarvitsi ja sai lohdutusta Signeltä hänen isänsä pienessä tuvassa.

Ratkaisevalla hetkellä esiintyi kuitenkin voima, joka sai Kristinan peräyttämään ottamansa askeleen. Se ilmestyi Gertin liikkeessä, jolla tämä kääntyi syrjään. Polku, jota hän oli kulkenut, teki mutkan juuri siinä, missä hän seisoi, ja juuri tämä seikka saattoi pelästyneessä kuvittelussa näyttämään siltä kuin ukko olisi taivaltanut polkua hiipiäkseen karanneen naissukulaisensa kimppuun. Hän ei kuitenkaan jatkanut taivallustaan, vaan pysähtyi ja kääri vaippansa hyvin ympärilleen ja veti hilkan alas otsalleen.

Ilmeisesti oli täällä sovittu kohtauksesta sen kera, jonka askeleet Signe oli kuullut tulevan heitä vastaan ja joka nyt saapui paikalle hänkin.

"Pyhä Eerik", kuului Gert lausuvan puoliääneen, kun tämä toinen tuli esiin tuuhean pähkinäpensaan takaa.

"Pyhä Yrjänä!" vastasi toinen. "Oikeaan osuttu siis. Oletteko ollut täällä useampia kertoja?"

"Saavuin illalla", vastasi Gert, "ja kiitän onneani, sillä näihin aikoihin ovat hetket kalliit!"

"Olen sydämestäni samaa mieltä", jatkoi viimeksi tullut, "ja siksi käykäämme pian asiaan. Olin ajatellut että olisimme menneet yhdessä linnaan, mutta siellä ovat nyt täydet huoneet ja jokaisella muurilla on silmät ja korvat tai ainakin täytyy otaksua olevan."

"Emme tarvitse muuta kuin tämän paikan, junkkari Moritz. Tämä on kylliksi syrjäinen suojellakseen meidät yllätyksiltä näin myöhäiseen aikaan."

"No hyvä, kuten tahdotte… Tulette Tukholmasta. Oletteko tavannut piispan?"

"Kyllä, ja olen saanut mitä tarkimmat menettelyohjeet!"

"Sitäpä kelpaa kuulla… Sanokaa siis pian, millainen mielentila on ylämaan talonpoikain keskuudessa, siitähän kuitenkin riippuu kaikki, ja milloinka piispa Pietari katsoo ajan olevan sopivan."

Vanhus teki selkoa kaikesta. Mielentila taalalaisten keskuudessa oli mitä parhain. He olivat äärimmilleen tyytymättömät kuningas Kustaaseen, eivät tosin aivan samalla perusteella kuin pappisvaltiaat, vaan etupäässä kalliiden aikojen ja raskaiden verojen johdosta, mutta pääasia oli kuitenkin, että tyytymättömyys vallitsi heidän keskuudessaan ja tämän tyytymättömyyden voi kyllä taitava käsi helposti johtaa toivottuun suuntaan. Herra Pietari odotti vain kuninkaan saapumista Tukholmaan. Sitte aikoi hän lähteä Taalainmaahan.

"Se asia on siis parhaimmissa käsissä", lopetti Gert, "ja Jumalan äiti ja kaikki valtakunnan suojeluspyhimykset antakoot sille armonsa ja siunauksensa, että se saisi hyvän lopun!"

"Kas niin, vanhus, ei mitään pappien loruja nyt, täytyyhän teidän käsittää, että jos se käy, niin se käy iskien ja lyöden, jotta Jumalan äiti kalpenee ja pyhimykset itkevät. Mutta teidän oma herranne, Hannu piispa, missä hän on? Herra Severin näkisi mielellään niin mahtavan miehen tukenaan."

"Ei, ei", keskeytti Gert vilkkaasti, "älkää ajatelko sitä, ei, ei … piispa Hannu on kyllä tyytymätön kuningas Kustaaseen, mutta hän rukoilee joka ilta hänen puolestaan."

"Olemmeko siinä jälleen… Rukoukset vaikuttavat vähän asiaan, tahdon itse puhutella piispaa!"

"Puhutella piispaa, oletteko järjiltänne, junkkari Moritz? Armollinen herrani, piispa Hannu, voisi teidät heti jättää kuninkaan käsiin, ja silloin tulisi teidän purjehduksenne lyhyeksi tässä maailmassa. Mutta herrani voi sentään, siitä tietämättään, hyödyttää yhteistä asiaa."

"Olisipa, miekkani kautta, oikein hauskaa, jos se vanha kettu…"

"Suu poikki, junkkari Moritz!… En puutu enää koko tähän asiaan, jollette harkitse sanojanne, kun ne koskevat piispa Hannua."

"Oo-ho … en sillä muuten tarkottanut niin pahaa! No hyvä, minua haluttaisi kuulla, kuinka piispavanhus voi tanssia toisten pillien mukaan, siitä tietämättään."

"Kerettiläiset täytyy saada pois", sanoi vanhus, kiintymättä enempää junkkarin viime lausuntoon, joka hänen suussaan merkitsi enemmän totuttua tapaa lausua ajatuksiaan kuin mitään loukkaavaa tarkotusta. "Kerettiläiset täytyy saada pois, ja se tehtävä on nyt minun herralleni, piispalle, rakas ja Jumalalle ja pyhimyksille otollinen tehtävä. Nähkääs, nyt ovat kerettiläisten joukossa kuninkaan viisaimmat ja urhokkaimmat ystävät, sitä emme voi kieltää. Herra Lauri-kansleri on aika kotka ja hänellä on terävät kynnet… Mestari Olavi Tukholmassa on kotkan veroinen. He näkevät korkeudestaan terävillä silmillään pitemmälle, paljo pitemmälle kuin heidän pitäisi nähdä, ja sentähden täytyy heidät saada pois…"

"Herra Lauri-kansleri on linnassa … anna minulle aikaa, että saan näkinkenkäni tänne rannalle, ja minä varastan Laurin linnasta, kuten paavi varastaa rahat köyhän miehen kukkarosta. Mutta te papilliset kulette aina mutkateitä, se on kai oppineempaa. Ja sitte…"

"Sitte tahdotte tehdä saman mestari Olaville … niin, niin, sellaisiin uhkatekoihin teissä kyllä olisi miestä, mutta varmaa on, että purjehtisitte kumoon ja saisitte nostaa purjeenne hirsipuuhun Tukholmantorilla. Ei, ei, junkkari Moritz, vanhus on viisaampi, piispa Pietari tietää kyllä, kuinka hän jakaa osat. Luulen sitä paitsi, että mestari Olavi on jo pussissa … ja armollinen herrani on juuri pussin suun sulkemaisillaan."

"Ja kuningas Kustaa tulee tietenkin luottamaan piispaan ja noudattamaan hänen neuvoaan ja kiittämään … no, no, se on eri asia, eikä se kuulu minuun, mutta minun täytyy se kuitenkin tietää Severinin tähden."

Gert kertoi nyt, mitä oli tapahtunut Tukholmassa hänen siellä ollessaan, kuinka oli hyökätty kirkkoihin ja luostareihin, ja kuinka juteltiin suusta suuhun, että mestari Olavi oli tämän kauhistuksen alkuunpanija.

"Ja nyt tulee piispa Hannu kuninkaalta vaatimaan rangaistusta mestari Olaville? Tahdon olla silli, jos kuningas Kustaa tarttuu tähän koukkuun."

"Sallikaa minun kerrankin puhua pisteeseen, junkkari Moritz. Tämä on ainoastaan yksi niistä koukuista, joita on heitetty mestari Olaville ja herrani, piispa, tulee puhumaan vähemmän Olavista kuin itse väkivallan teoista, ja jos tunnen kuningas Kustaan oikein, ei hän katsele moisia ilkitöitä sormiensa lävitse. Rahvas Tukholman ympärillä on inhon ja vihan sytyttämä … kuningas Kustaalle voi maksaa enemmän kuin hän tahtoo panna mestari Olavin tähden alttiiksi, jollei hän tähän tartu kovin kourin, joita hän kyllä ei juuri ole hidas käyttämään, miten asiat lienevätkin. Niin, juuri armollisen herrani suussa voi asian esitys saada oikean värinsä ja tehdä oikean vaikutuksensa kuninkaaseen."

"Viekas pappi, minulla olisi halu viiltää vatsasi halki… No, no, älä pelästy, sillä ei ole kiirettä, kaikella on aikansa. Jaa, mestari Olavin laita oli siis niin. Hän on kuoleva kapinannostajana. Mutta sitte on meillä vielä jälellä herra Lauri-kansleri, mitä myyränteitä olette kaivaneet häntä varten?"

"Puhetapanne ovat jokseenkin kummalliset, junkkari Moritz, mutta kullakin on oma makunsa. Kuningas itse on yhyttävä hänet…"

"Toisin sanoen, siinä kohden olette te laatineet koukeron, jota ei itse piru helvetissä saata käsittää… Pelätä Jumalaa ja kulkea suoraa tietä, se on muuten ollut minun asiani, se."

"Minun myös, minun myös, junkkari Moritz … katsokaamme vain, että suora tie vie määrän päähän eikä poispäin, se on pääasia. Muuten ovat piispa Pietari ja mustainveljesten kunnianarvoisa priori Vesteråsissa minun tiennäyttäjäni. En tiedä kuinka he ovat järjestäneet asian herra Lauri-kansleriin nähden, hänen aikansa ei ole vielä tullut, mutta häneen tietysti ensi sijassa sattuu sama isku, joka musertaa hänen suojattinsa, mestari Olavin. Kun rovio kerran on sytytetty ja liekit leiskuvat kohden pilviä, silloin ei ole niin tarkkaa väliä yhdestä eikä toisesta, kunhan vain paha poltetaan perustuksiaan myöten."

"Niin, eikä jätä katkua jälkeensä. No, kaikella on aikansa. Nyt olen saanut sanomia herralleni, herra Severinille … minua haluttaa nähdä, tuleeko hän niistä paljoakaan viisaammaksi kuin minä. Jos minulla olisi valta, poistaisin kuningas Kustaan laskuista, kun hän nyt ratsastaa Stegeborgista Linköpingiin, tai kentiesi menettäisin henkeni. Kas, sitä minä tarkotan, kun sanon pelkääväni Jumalaa ja kulkevani suoraa tietä. Mutta te papit astutte askeleen oikealle ja toisen vasemmalle, pistätte nenänne toiselle taholle ja kätenne toiselle, mitä suurempia mutkia, sitä parempi, ja ylipäätään juuri parhaat ihmiset takertuvat teidän ketunrautoihinne. Jollei valani minua pidättäisi ja se, että herra Severin ansaitsee sen uskollisuuden, jota hänelle olen vannonut, niin, kelpo miekkani kautta, sanoisin oikeissa ajoin sanan niin kuningas Kustaalle kuin tälle mestari Olavillekin. Kuningas on mieleiseni mies, ja sellainen täytynee olla mestari Olavinkin, mikäli voin käsittää."

"Puhutte vapaammin, junkkari Moritz, kuin on luvallista pyhän kirkon soturille."

"Pyhän kirkkosi puolesta en tahtoisi uhrata mädännyttä kaalinpäätäkään, eikä ole sinun ansiosi, etten halkaise kalloasi tässä patusessa paikassa, sinä vanha veitikka!"

"Pyhä Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset!" huudahti piispallinen tallimestari vavisten kauttaaltaan. "Oletteko junkkari Moritz vai olenko osunut petturin kera tekemisiin?"

"Eikös mitä, olen kyllä junkkari Moritz, eikä sinun surmaamisellasi ole kiirettä, Gert… Mutta minä en voi unhottaa, että teillä papeillakin on sormenne mukana tässä asiassa. No, sitä asiaa ei voi auttaa. Aamu sarastaa, vanhus, ja minä tahdon hyvissä ajoin olla merellä. Näkinkenkäni makaa täältä kivenheiton päässä. Jos tahdotte tulla mukanani, voimme lähemmin syventyä koukkuihinne puolin jos toisinkin…"

"Kappaleen matkaa voin tulla", vastasi vanhus, "mutta kukaan ei saa nähdä meitä yhdessä, ei kukaan, kuuletteko, junkkari Moritz!"

He loittonivat itäänpäin, ja Kristina ja hänen seuralaisensa olivat kaikesta pelosta päässeet.

Mutta mitä merkitsi tämä keksimisen pelko nyt kun sydän oli täyttynyt sanomattomalla tuskalla? Minkä hirveän salaisuuden jälille Kristina oli päässytkään! Ja kuitenkin oli hän saanut ainoastaan pinnallisimmat langat tietoonsa. Eikä ketään, ei ketään joka voisi varottaa, joka voisi selittää Olaville vaaran, joka häntä uhkasi.

"Ei ketään!" huudahti hän puoliääneen, ajattelematta, missä he olivat, ja hänen äänensä kaiku vieri kauvas pois.

Signe tarttui hänen käteensä, ja veti häntä mukanaan syvemmälle metsään.

"Hiljaa, kaikkien pyhimysten nimessä, hiljaa, Kristina!" sanoi hän hiljaa. "Molemmat miehet eivät ole kaukana. Luulen kuitenkin, ettei meillä enää ole mitään vaaraa. Tunnette mestari Olavin, Kristina … niin, ei teidän tarvitse sitä sanoa, tunsin sen siitä kalmankylmyydestä, joka teitä väristytti, kun junkkari puhui juonista häntä vastaan… Mutta nyt on kaikki vaara ohitse, olethan vapaa, Kristina, ja huomenna saat puhutella sekä kuningasta että herra Lauri-kansleria!"

"Niin, olen vapaa … olen vapaa!" sanoi Kristina ja otti rohkeampia askeleita. "Ja uskallan minäkin tehdä suurtekoja!"

Sitte kulkivat molemmat tytöt öisten varjojen keskitse pitkää kiertotietä myöten linnaa kohden. Kun auringon ensimäinen säde heijasti tornin huippuun, olivat he vain muutamain kivenheittojen päässä Stegeborgin torniportilta.

6.

KUNINGAS JA HERRA LAURI-KANSLERI.

Paikalta, jolla molemmat tytöt seisoivat, oli tavattoman ihana näköala linnan, lahden ja metsän ylitse, ja molempiin vaikutti erittäin virkistävästi nähdä, kuinka päivä valkeni ja kuinka säteilevä valo virtaili meren ja maan ylitse. He olivat pysähtyneet korkean, tuuhean petäjän luokse ja olivat kokonaan kiintyneet kauniiseen näytelmään edessään.

Mutta ihana aamu oli houkutellut ulos muitakin tämän seudun kauneuden rakastajia. Kappaleen matkaa puusta, jonka juurella Kristina ja Signe seisoivat, oli kolmaskin ihailija. Hän oli ritari, päättäen hänen runsaasti koristellusta puvustaan ja kallisarvoisesta kamelikurjen sulasta hänen päähineessään. Hän seisoi käsivarret ristissä ja katsoi suoraan eteensä. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, mutta hänen silmissään kimmelsi surumielisyyden hohde. Molempien tyttöjen askeleet herättivät hänen huomiotaan, ja hän seisoi siksi lähellä, että saattoi kuulla joka sanan, minkä he sanoivat, vaikkakin kuusi varjosti hänet heidän katseiltaan.

"Täällä on meillä taas", sanoi Signe, "vaarallinen kappale matkaa edessä. Täällä kulkevat monet linnaan ja linnasta pois, ja kuka tietää eikö noitakin kulje tätä tietä… Katsos, sentähden tahdon nyt mennä yksikseni linnaan ja koettaa päästä herra Lauri-kanslerin puheille, tunnen kyökkimestarin, ja hän kyllä auttaa minua."

"Kiitos, kiitos, Signe, en ikinä unhota, mitä olet tehnyt hyväkseni tänä yönä … ja Jumala siunatkoon sinua siitä."

"Odota, odota, pikku neitsyt, emme ole vielä perillä … pahin on vielä jälellä. Jos voisimme täällä vaihtaa pukuja, niin voisit itse mennä linnaan, mutta se ei käy laatuun ja luulen, että ensimäinen ajatukseni on paras. Jos Lauri-herra on sellainen mies, kuin olet sanonut, niin tulee hän mielellään tänne mukanani, ja sitte olet hänen suojeluksessaan, ja silloin ei ole mitään vaaraa…"

"Se on minunkin ajatukseni … eikä minun tarvitse pyytää sinua ajattelemaan, kuinka tärkeää on, että kaikki tapahtuu hyvissä ajoin … vanhus tulee varmaankin linnaan jo varhain…"

"Älkää olko peloissanne, minä kyllä sidon siivet jalkoihini… Jos näette jonkun tulevan tännepäin, niin piilottukaa kuusen juurelle, mutta älkää poistuko täältä!"

Näin sanottuaan jätti Signe Kristinan ja kulki nopein askelin linnaa kohden. Kristina seisoi katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi linnan portista. Silloin lankesi hän polvilleen tunteiden valtaamana ja rukoili hartaasti, kuten Olavi oli häntä opettanut, että, jos hänen sydämensä toivomus oli Jumalalle otollinen, Hän kuulisi hänen rukouksensa ja antaisi hänelle lohdutusta ja apua.

"Sydäntäni ilahuttaa nähdä sellaista", kuuli hän miesäänen puhuttelevan itseään, juuri kun hän oli lopettanut rukouksensa ja oli valmis nousemaan.

Puhuja oli sama muhkea ritari, joka oli kuunnellut tyttöjen keskustelua ja lähestynyt nähdessään Kristinan lankeavan polvilleen. Kaunis näky, joka kykeni vetämään ritarismiehen silmät puoleensa, oli katsella Kristinan neitseellisen puhtaita, syvimmän hartauden elähyttämiä piirteitä. Parisen kyyneltä väräjöi hetkisen hänen silmäluomensa alla ja vieri sitte alas hänen hienoa poskeaan pitkin, välkkyen kuin jalokivet.

"Mitä lienen lähtenytkään katselemaan, en ainakaan luullut löytäväni rukoilevaa neitsyttä", jatkoi ritari tarttuen Kristinan käteen ja nostaen hänet pystyyn. "Tahdotteko sanoa minulle, ylevä neitsyt, oliko se kiitollisuuden tunne, joka puhkesi sanoihin huuliltanne, vai oliko se surun tunne … päättäen ulkonäöstänne tahtoisin otaksua jälkimäistä."

"Silloin ette erehdykään, ankara ritari", vastasi Kristina.

"Tahdotteko sanoa, mikä painaa mieltänne, niin tahdon auttaa teitä, jos voin."

Kristina katsoi ylös korkeaan mieheen. Ja jotakin niin lujaa ja luottamusta herättävää ilmeni hänen avoimissa, jaloissa piirteissään, ja jotakin niin lämmintä hehkui hänen ilmehikkäissä silmissään, ettei Kristina epäröinyt lausua hänelle toiveitaan.

"Haluaisin puhutella armollisen herramme, kuningas Kustaan kansleria!" sanoi hän.

"Sen toivomuksen saatte kyllä helposti täytetyksi."

"En niin helposti kuin luulette, armollinen herra … en uskalla lähteä metsästä ilman suojelusta…"

"Mitä se merkitsee?" kysäsi ritari säkenöivin katsein. "Eikö joku neitsyt saa vapaasti mennä linnaan, jossa kuningas vierailee? Meillä on kyllä ollut pahoja aikoja Ruotsin maassa, mutta niin pitkälle en kuitenkaan luullut tullun."

"Olen köyhä, orpo tyttö", vastasi Kristina, joka ei oikein tiennyt, saattoiko hän niin aivan avomielisesti ilmaista kaikkensa vieraalle ritarille eikä äkkipäätä voinut löytää syytäkään, jolla saattaisi selittää, mitä jo oli sanonut. "Ja minua tahdotaan pakottaa, ja minua ajetaan takaa, ja nyt tahtoisin herra Lauri-kanslerin kautta etsiä suojelusta kuninkaalta."

"Ja miksi ajetaan sinua takaa, kaunis lapsi?"

"Sitä en tiedä … mutta minun pitäisi ottaa huntu, hautautua luostariin!"

"Luostariin…? Tämähän ei näytä niin kehnolta, ihana neitsyt… Oo-ho, teidät tahdotaan pakottaa luostariin, ja te ette sallisi pakottaa itseänne… Mutta kun nyt olette sanoneet minulle niin paljon, niin sanokaa myöskin, kuka teitä tahtoo pakottaa!"

"Mutta miksi kysytte niin paljon, uljas ritari?… En tunne teitä, te voitte, voitte…"

"Sanokaa pois … mitä luulette minun voivan?"

"Ei, ei", jatkoi Kristina tutkien katseltuaan ritarin avoimia kasvoja. "Ette voi sitä tehdä. Johtui mieleeni, että tekin voisitte pettää, mutta sitä ette voi!"

"Kiitos siitä sanasta, lapseni … ei, ei, en voi pettää sinua ja vien sinut varmasti herra Lauri-kanslerin luo ja kuninkaankin, jos tahdot."

"Kuninkaan … niin, mutta kuningas on niin ankara, sanotaan, ja kova, ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, ettei hän varmaankaan voi kuulla minua. Mitä välittää kotka sirkkusen huokauksesta lehdossa?"

"Kuitenkin sieppaa se joskus portimon, joka hiipii pienen lintusen pesälle. Tule, tule, vien sinut kuninkaan luo!"

Ja ritari tarttui hymyillen Kristinan käteen ja veti hänet puiden varjosta avoimelle paikalle. Kristinan valtasivat aivan ihmeelliset tunteet. Näin ei hän sentään ollut ajatellut polkevansa tietä kuninkaan luo. Mutta heidän kulkiessaan ei ritari virkkanut mitään. Hän näytti vaipuvan yhä enemmän mietteihinsä, kuta lähemmäksi linnaa he joutuivat. Kun he tulivat tielle, joka vei sinne ja joka oli tallaantunut ja tomuinen, sillä päivittäin kulkivat sitä edestakaisin niin monet hevosten ja ihmisten jalat, näkivät he vanhan miehen tulevan jalkasin loitompaa meren puolelta, linnaa kohden hänenkin.

Kristina säpsähti. Hän oli tuntenut Gert Bryninghin.

Mutta vanhuskin oli äkkiä pysähtynyt, asettaen käden silmilleen, nähdäkseen paremmin, ja hän oli nähnyt ja tuntenut Kristinan. Hän kiirehti käyntiään, hän tuli aivan lähelle.

Kristina parka oli menehtymäisillään. Hän tahtoi paeta, mutta jalat kieltäytyivät tehtävästään, hän tahtoi huutaa, mutta kieli oli kuin juotettu kiini suulakeen.

Gert Bryningh puolestaan ei nähnyt muuta kuin Kristinan ja hämmästyksissään tavatessaan tytön Stegeborgin linnan edustalla, vaikka tämän piti olla Stig Pietarinpojan tuvassa, unhotti hän kaiken muun kuin sen suuren häviön, joka kirkkoa kohtaisi siinä tapauksessa, että hänen naissukulaisensa todellakin, kuten näytti olevan tarkotus, onnistuisi häneltä pakenemaan. Salaman nopeudella välähti myös hänen mieleensä, kuinka hän Kristinan näennäisen taipuvaisuuden oli antanut pettää itseään, ja tämä pelko ja tämä suuttumus valtasi hänet niin, että hän miltei mieletönnä syöksähti tyttöä kohden sinne, missä tämä seisoi korkean ritarin rinnalla.

Ritari taasen pysähtyi nähtyään vanhan miehen hämmästyksen ja samalla sen tuiman vihan, joka säkenöi hänen silmistään ja oli huomattavissa hänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Noita, josta Signe oli puhunut, seisoi yht'äkkiä elävänä hänen edessään. Nopea silmäys neitoon hänen rinnallaan vakuutti hänet siitä, ettei hän ollut erehtynyt.

"Kristina!" kuultiin silloin naisäänen huutavan torniholvista, ja tämä huuto palautti Kristinan jälleen suunnilleen. Tuulen nopeudella juoksi hän sillan ylitse ja eteenpäin linnan porttia kohden.

"Kristina!" huusi vanha mies hänen jälkeensä, mutta se sai hänet vain äärimmilleen kiiruhtamaan pakoaan.

Ritari näki aikalailla kummissaan, mitä hänen silmiensä edessä tapahtui. Hänkin seisoi valmiina huutamaan pakenevaa takaisin, ikäänkuin häntä olisi suututtanut se, että tyttö hylkäsi hänen suojeluksensa ja etsi epävarmempaa pelastusta ominpäin. Mutta kun vanha takaa-ajaja riensi hänen ohitsensa ja häntä huomaamatta aikoi harppailla sillan ylitse, silloin rypistyivät hänen kulmansa ja silmät salamoivat niiden alla. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli huutamaisillaan vanhuksen takaisin, vieläpä valmis käyttämään kouraantuntuvampiakin keinoja toteuttaakseen tahtonsa. Mutta äkkiä näytti hän tulevan toiseen päätökseen, kulki nopein askelin sillan ylitse ja meni linnan portille.

Täällä seisoi Signe ja katsoi lujalla ja pelkäämättömällä katseella linnan pihalle.

"Mihin ystäväsi meni?" kysyi ritari kiihkeästi.

Signe hätkähti, ja kun hänen silmänsä sattuivat ritariin, tuli hän kalmankalpeaksi ja hänen vilkkaat, rohkeat silmänsä katsoivat suoraan kiviin hänen jaloissaan, mutta hänen kätensä olivat täydessä puuhassa järjestellessään nauhaa, joka piti kiinni hänen nuttuaan.

"Pian, pian, lapsi", kysyi ritari jälleen, "mihin meni hän?"

"En … en tiedä, teidän armonne", sammalsi Signe aivan hämillään.

"Ja miks'et estänyt takaa-ajajaa?… Sinulla muuten näyttää olevan pää oikealla paikallaan!"

"Tiedätte siis, armollinen herra…?"

"Niin, minä tiedän … etkä suinkaan luulotellekaan, että ystävälläsi olisi mitään pelättävää minuun nähden?"

"Armollinen herra kuningas", huudahti Signe voiden tuskin pidättää kyyneliään, "en kyllä ole peloton mutta isä on riippuvainen hänen armostaan piispasta, ja tuo vanha mies on hänen armonsa piispan tallimestari, ja jos hän olisi nähnyt minut yhdessä neitsytparan kera, niin olisi isä saanut jättää tupansa ja lähteä mierontielle… Pistäydyin sentähden piiloon, nähtyäni, että kaikki toivo oli mennyttä."

"Etkö sitte luule minun voivan mitään hänen armoaan piispaa vastaan?" kysyi kuningas omituisesti hymyillen.

"Oi, kyllä toki, armollinen herra, olisinpa vain heti tuntenut teidät … mutta aurinko pisti silmiini kun kumarruin eteenpäin, ja minä pelästyin niin, että näin vain neitsyen ja vanhuksen."

"No hyvä, ole huoletta, lapseni", sanoi kuningas ja hymyili ystävällisesti vapisevalle tytölle. "Monta piilopaikkaa on kyllä vanhassa linnassa, mutta voimmehan koettaa, emmekö löydä niin yhtä kuin toistakin."

Näin sanoen meni kuningas pihan ylitse portaita kohden, jotka veivät siihen osaan linnasta, missä hänen huoneensa sijaitsivat. Täällä olivat hänen vastassaan kreivi Johan ja herra Johan Thurenpoika, jotka kumarsivat kunnioittavasti samalla väistyen syrjään kapealta ovelta. Mutta he seurasivat häntä, sillä kreivillä oli yhtä ja toista puhuttavaa kuninkaan kera, ja Johan Thurenpoika sai kuninkaalta viittauksen tulla mukaan.

Kesti kotvan ennenkuin kreivi jätti kuninkaan, ja tämä oli niin kiintynyt keskusteluun kreivin kanssa niistä tärkeistä asioista, joita kreivi esitti, että hän näytti aivan unhottaneen tapahtuman, jonka hän aamukävelyllään oli joutunut näkemään. Mutta kohta kreivin poistuttua huoneesta, käski hän Johan Thurenpojan kutsumaan kanslerin. "Tai me lähdemme itse kansliaan", lisäsi hän, juuri kun herra Johan oli lähtemäisillään.

Hetkisen jälkeen saapuikin kuningas niihin huoneihin, joihin herra Lauri ja kuninkaalliset kirjurit olivat sijottuneet. Ulommassa huoneessa istuivat viimeksi mainitut ahkerasti työskennellen. Kuningas kulki nopeasti huoneen lävitse ja astui sisempään huoneeseen. Mutta hän kääntyi ovessa ympäri, sillä siellä ei ollut sitä, ketä hän etsi. Kuninkaan kysymykseen vastasi eräs kirjureista, että herra Lauri oli mennyt ulos hyvän aikaa sitten ja palaisi kai pikimmittäin, sillä hän ei ollut mielellään keskeyttänyt työtään.

Kuningas meni silloin huoneeseen. Paperien ja kirjotusten yltyleensä peittämällä pöydällä lepäsi puoliväliin kirjotettu sivu. Se oli luonnos vastaukseksi kirjeeseen, jonka kuningas edellisenä iltana oli saanut Severin Norbyltä. Sen vasemmalla puolella lepäsi avattu raamattu, ja myöskin sillä lepäsi muutamia täyteen kirjotettuja paperiarkkeja. Ne sisälsivät alun ruotsalaiseen Uuden Testamentin käännökseen. Kummastuneena laski kuningas paperit jälleen pöydälle ja astui ajatuksissaan muutamia askeleita huoneessa edestakaisin.

Joku kuului tulevan ovesta ulompaan huoneeseen. Kuningas pysähtyi kuunnellen, ja kun hän kääntyi ympäri, seisoi mestari Lauri-kansleri kynnyksellä.

Hän oli pitkä olento, kauttaaltaan mustiin puettu. Hänen kasvonsa olivat pitkulaiset ja piirteiltään tarmokkaat. Leveä, korkea otsa syvine uurteineen, syvällä piilevät, mutta sielukkaat silmät ilmaisivat, että rikkaasti varustettu ja ylevä henki asui siellä sisällä, samalla kuin harmaa tukka, joka pisti esiin liehukalotin alta, antoi kaikelle tyyneyden ilmeen ja lievensi sitä jyrkkyyden ja taipumattomuuden piirrettä, joka oli painanut leimansa hänen suunsa ympärille. Tällä hetkellä näytti herra Lauri tuohtuneelta, ja hän ilmeisesti ponnisteli näyttääkseen tyyneltä huomattuaan kuninkaan.

"Onko teillä valmiina kirje herra Severinille?" kysyi tämä.

Herra Lauri meni pöydän luo ja tarttui siellä lepäävään kirjotukseen silmäillen sen lävitse ja näytti harkitsevan jokaisen sanan sisältöä, ennenkuin vastasi. Tämä ei voinut olla herättämättä kuninkaan ihmettelyä, jota hän ei vähimmässäkään määrin koettanut salata, ja kun kansleri vihdoin repi kirjeen rikki, alkoivat kuninkaan silmät leimuta.

"Ei, armollinen herra", vastasi kansleri, "se ei ole minulla valmiina. Mitä tähän kirjotin, oli ensimmäinen käsitykseni asiasta, ja ennenkuin olin kuullut teidän ajatuksenne. Lähemmin harkittuani asiaa, en tahdo ehdottaa mitä hävitetyssä kirjotuksessa olin aikonut."

"Se ei ole tapaistanne, mestari Lauri", sanoi kuningas ilmeisesti leppyneenä, mutta tutkivalla katseella. "Ja mitä olitte aikoneet ehdottaa minulle?"

"Olin ajatellut, että herra Severinin tarjous tulla teidän mieheksenne olisi vastaanotettava kaikella ystävällisyydellä, ja ajattelin vielä, että kohtaus teidän, armollinen herra, ja hänen välillään veisi helpoimmin ja parhaiten perille…"

"No hyvä … se on minunkin ajatukseni!… Mikä onkaan niin äkkiä muuttanut mielenne, mestari Lauri?"

"Oikeastaan se tosin ei ole muuttunut, armollinen herra, mutta olen tullut siihen ajatukseen, ettei meidän pidä toimia liiaksi hätiköiden. Herra Severin on voittamisen arvoinen, erittäinkin näinä huolestuttavina aikoina, mutta ette tunne häntä kylliksi, herra kuningas, häneen ei ole luottamista, kun hän veisaa ensi virsiään. Sentähden luulen, että täytyisi antaa tapahtuman hieman kehittyä, ennenkuin antaa hänen käsiinsä mustaa valkoisella."

Kuningas kuunteli tarkkaavaisesti vanhaa kansleriaan, ja hänen lopetettuaan kului taas hetki, jonka aikana kuningas näytti yksikseen pohtivan kanslerin ehdotusta.

"Ja millaiseksi sitte olette vastauksen ajatellut, mestari Lauri?" kysyi kuningas vihdoin.

"Minun mielestäni olisi paras, ettei lähettäisi mitään kirjallista vastausta, vaan ainoastaan suullisesti pyytäisi herra Severiniä personallisesti saapumaan tänne, tai myös, jos vastaus annettaisiin kirjallisesti, olisi kaikkia sitovia sanamuotoja välttäen kiitettävä häntä hyväntahtoisesta tarjouksestaan, mutta pyydettävä häntä selvemmin ilmottamaan tarkotuksensa."

"Sellainen on minunkin ajatukseni asiasta … ja siten tahdon kirjeen kirjotettavaksi. Mutta toinen asia, mestari Lauri … täällä linnassa on joku, joka pyytää teidän suojelustanne… Olen itse tuonut hänet linnan portille, mutta siellä näytti hän minun suojelustani pitävän liian mitättömänä, ja hän kiiti kuten pelästynyt naarashirvi sillan ylitse."

"Minun suojelustani, teidän armonne … mitä tarkotatte? Joku, sanotte, ja tämä joku on nainen…"

"Niin, ja hänen nimensä on Kristina… Nyt tiedätte sen, ja hän on täällä linnassa, mutta missä, siitä saatte itse ottaa selvän… Kuitenkin on kysymyksessä vanha juttu pakotetusta luostarilupauksesta, mikäli olen saanut selville, ja se sopii hyvin teille, joka olette ollut käsikähmässä pyhän Britan luostarin kanssa. Sillä on paksu turkki, samaisella pyhällä kirkolla, ja se kyllä kestää pudistella, mestari Lauri."

"Nunna siis?"

"Niin, tuleva … hän on paennut sukulaiseltaan, joka on täällä linnassa hänkin, ja joka näyttää minusta voivan kääntää kaiken ylösalasin löytääkseen etsimänsä."

Kansleri katsoi sekä hämmentyneenä että suuttuneena eteensä lattiaan, ja näytti kuin hän olisi mielellään tahtonut päästä tästä asiasta, mutta hänen kohtalonsa oli määrännyt jotakin vielä tavattomampaa tapahtuvaksi. Sen hiljaisuuden aikana, joka syntyi kuninkaan lopetettua kertomuksensa, kuultiin oven ulompaan huoneeseen avautuvan ja äänen kysyvän kuninkaan kansleria mestari Lauria. Tämä katsoi kysyvästi kuninkaaseen, joka taasen myöntävällä eleellä ilmaisi suostumuksensa, että kansleri voi mennä ottamaan selvää, mitä asiaa vieraalla oli kansliaan.

"Olen Gert Bryningh", kuului sama ääni kanslerin tultua ulommaiseen huoneeseen, "olen hänen armonsa, Linköpingin piispan palvelija ja tallimestari ja haluan puhutella teitä, mestari Lauri."

"Ja mitä tahdotte?" kysyi kansleri.

"Minulla on tärkeitä asioita teille ilmotettavana", jatkoi Gert Bryningh, "ja tärkein on se valitus, jonka aijon esittää hänen armolleen kuninkaalle itselleen. Pyydän teitä toimittamaan minulle pääsyn kuninkaan puheille. Jos tähän pyyntööni suostutte, on minulla jotakin tärkeää sanottavaa, joka koskee sekä teitä että hänen armoaan kuningasta."

"Tuo kuuluu suuremmoiselta, tallimestari … mutta miksi ette odottanut kunnes olisitte voinut tavata kuninkaan toiseen aikaan kuin täällä kansliassa, missä aika on täpärällä?"

"Asiani on mitä tärkein enkä minä saa viipyä!"

Kanslerin näytti vallanneen omituinen levottomuus. Hän milloin katsoi vanhaan tallimestariin milloin vilkasi ikkunaan, ikäänkuin hänen olisi vaikea päästä selville, mikä päätös hänen olisi tehtävä. Lopulta kääntyi hän ympäri ja meni jälleen sisempään huoneeseen kuninkaan luo, ja tultuaan jälleen ulos viittasi hän kädellään Gertille kehottaen tätä seuraamaan. Tämä seisoi kohta kuninkaan edessä, joka vastaanotti hänet ankaran ja kylmän näköisenä.

Gert kertoi nöyrällä äänellä, kuinka hänen naissukulaisensa, joka oli isätön ja äiditön ja veljensä kuoltua oli ilman suojaa ja turvaa maailmassa, piti seurata hänen mukanaan Linköpingin hiippakuntaan saadakseen suojapaikan Vadstenan luostarissa; mutta nyt oli tyttö paennut hänen luotaan, ja hän tiesi tämän olevan Stegeborgissa.

"Voitteko todistaa, mitä sanotte?" kysyi kuningas.

"Näin omin silmin, kuinka hän katosi linnan portista."

"Hyvä on, mutta sitte kaipaa selitystä, kuinka hänen tarvitsi turvautua niin epätoivoiseen keinoon, että hän, kuten sanotte, pakeni minun linnaani."

"Itsepäisyys, maailmallinen mieli, armollinen herra."

"Voitte kai senkin todistaa … minusta näyttää kuin ainoastaan pakko ja kovuus voisi saada neidon karkaamaan kodistaan … kuinka on luostariin menon laita, — miksi juuri luostarin pitäisi tulla hänen suojapaikakseen? Missä oleskeli hän ennenkuin tuli teidän siipienne varjoon?"

"Vaimo Kristina Laurintyttären luona Tukholmassa, seppä Pietari Olavinpojan lesken Örebrosta."

"Kristina Laurintyttären, tarkotan, mestari Lauri", sanoi kuningas kääntyen tämän puoleen, "tarkotan, että hänhän on mestari Olavin äiti?"

"Niin on asia, teidän armonne!"

"No hyvä, vanhus, miksei hän sitte saanut jäädä sinne, missä oli? Onko Vadstenan luostari parempi suoja kuin mestari Olavin äiti?"

"Siksi … siksi, teidän armonne, että hänen veljensä kuoltua, olen minä hänen holhoojansa."

"Sinun tahtosi on siis määrännyt luostarin hänen turvapaikakseen … enkä varmaan pety, jos sanon, ettette siinä ole kuullut neitsyen tahtoa. Mutta minun tahtoni on, ettei ketään vastoin vakaumustaan pakoteta vetäytymään pois siitä maailmasta, johon meidän Herramme on asettanut ihmisen elämään ja toimimaan. Ja mitä edelleen siihen tulee, että neitsyt on etsinyt turvaa minun linnastani, niin on se hänen oikeutensa, ja minä annan hänelle sen suojeluksen, jota hän siten on minulta pyytänyt. Sitä noudattakaa!"

Kuningas nousi kiihkeästi ja jätti huoneen nopein askelin, heitettyään läpitunkevan katseen piispalliseen tallimestariin. Tämä seisoi kauan vaiti ja katse naulattuna lattiaan, mutta kun ulomman huoneen ovi oli sulkeutunut kuninkaan jälkeen, näytti hän jälleen päässeen tasapainoonsa. Hän kiinnitti harmaat silmänsä kansleriin.

"Tämä on sentään sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan!" sanoi hän. "Herra Lauri-kansleri, te, joka olette pyhälle kirkolle uskollinen ja olette korkeasti oppinut mies, antakaa minulle neuvo, kuinka minun on tässä asiassa meneteltävä, jotta omatuntoni saisi rauhan."

"Parempaa kuin armollinen herrani teille sanoi, en tiedä sanoa", vastasi mestari Lauri vakavasti. "Minusta näyttää, että tässä neitsyen tahto määrää kaiken. Jos hän tahtoo luostariin, — no hyvä, silloin on asia selvä. Jollei hän tahdo, ei hän joudu sinne koskaan."

Vanhan miehen silmien ilme muuttui kummallisesti nämä sanat kuullessaan. Oli ikäänkuin jotakin hirveää ja sysimustaa olisi vaipunut alas syvyyteen ja jättänyt jälkeensä eräänlaisen tyyneyden, samallaisen kuin kirkas vedenpinta salarakin yllä, myrskyn päästettyä aallot lepoon. Hän seisoi hiljaa ja liikkumatonna, ja kansleri seisoi myös ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan edessä. Huoneessa oli aivan äänetöntä. Kuului ainoastaan kynien rapina paperia vastaan viereisestä huoneesta, jossa kirjurit istuivat.

"Pyyntönne on täytetty", sanoi vihdoin kansleri ja kääntyi ympäri. "Teillä on sen lisäksi jotakin tärkeää sanottavaa minulle?"

"Ja sen saattekin tietää. Te kokoatte uhkaavan rangaistuksen herranne, armollisen kuninkaamme pään päälle, herra Lauri-kansleri. Te tallaatte kaiken, mikä pyhää on, jalkojenne alle … mutta katsokaa ettette joudu perikatoon ennenkuin voitte aavistaakaan!"

"Mikä vihanmalja nyt sitte tuleekaan tyhjentymään?"

"Tukholmassa on kapina!"

Kansleri otti askeleen takaperin ja katsoi terävästi ja läpitunkevasti mieheen.

"Kapina, sanotte!" huudahti hän. "Onko teidän ymmärryksenne pimennyt … kuka nostaisi kapinan Tukholmassa?"

"Se, josta kaikkein vähimmän voitte sitä luulla … mestari Olavi!"

"Mestari Olavi?" kertasi kansleri, ja kummastus väistyi hetkiseksi hänen kasvoiltaan naurun tieltä, jota hän ei voinut eikä välittänytkään salata. "Mestari Olavi nostaa kapinan … kuinka voittekaan, vanha mies, tulla juttelemaan sellaisia satuja minulle?"

"Totisesti näin omin silmin, kuinka hänet löivät maahan ne, joilla vielä on jotakin kunnioitusta Jumalan ja ihmisten lakia kohtaan; totisesti kuulin itse hänen täyttä suuta saarnaavan vapaudesta ja siitä, ettei kukaan ihminen ole syntynyt orjaksi. Koko Tukholma on liikkeessä, ja kirkoista ja luostareista hävitetään kaikki pyhät kuvat. Silmäni näkivät kyynelissään, kuinka pyhä Jumalan äiti raahattiin likaan, kuinka täällä jonkun pyhimyksen käsivarsi, tuolla jalka virui ja vieri keskellä lokaa. Tukholman ympäristön talonpojat palavat vihasta… Saattepas nähdä, pahuus leviää nopeasti sekä pohjoiseen että etelään ja kentiesi piankin jää tuskin tilaa teille ja kuningas Kustaalle hänen kuningaskunnassaan."

Seurasi jälleen hiljaisuus, ja mies tähtäsi silmänsä kansleriin, joka näköjään kuunteli häntä aivan tyynesti. Oli vaikea ensi tuokiossa päästä selville, mikä oli totta ja mikä kuvittelua miehen kertomuksessa. Jotakin oli tapahtunut. Se oli aivan selvää, ja kansleri ponnisteli löytääkseen langan, joka johtaisi hänet totuuteen. Hän, joka tarkoin seurasi aikansa tapahtumia, ja, sikäli kuin oli hänen vallassaan, ei sallinut minkään mennä terävän, kauvas tähtäävän katseensa ohitse, tiesi hyvin, että Lutherin istuessa Wartburgissa hänen väärin ymmärretty oppinsa oli synnyttänyt vaarallisia liikkeitä Saksassa. Hän tunsi uudestakastajat, ja hän tuli heti ajatelleeksi heitä, kun hän kuuli kirkkojen ja luostarien hävityksestä mainittavan, mutta toiselta puolen hän ei voinut huomata mitään syytä otaksumiseen, että liike Tukholmassa olisi yhteydessä näiden kanssa, ja aivan ymmälleen pani hänet puhe siitä, että Olavi olisi näiden mellakoiden samoinkuin talonpoikainkin keskuudessa vallitsevan kuohunnan virittäjä.

Yksi seikka oli hänelle selvillä, se nimittäin, että mistä kaikesta tässä lie ollutkin kysymys, ei sen tarvinnut ennen aikaansa tulla kuninkaan tietoon. Jos todellinen vaara uhkaisi, olisi tietoja saapunut Tukholman linnan päämieheltä, Pietari Hårdilta, tai sikäläiseltä pormestarilta ja raadilta. Kun mitään sellaista tietoa ei ollut kuninkaalle saapunut, päätti kansleri siitä, että vaarallinen kapina oli enemmän olemassa suuttuneen ukon aivoissa kuin todellisuudessa. Sitävastoin oli hänelle yksi tarkotusperä korkein kaikista — se taistelu, jonka hän oli alkanut ihmishengen vapauden puolesta. Tämä tarkotusperä saattoi, jollei raueta tyhjiin, niin ainakin suuressa määrin vaikeutua, jos sellaisessa mielentilassa, missä kuningas nyt oli, moisia sanomia saapuisi hänen korviinsa. Ja vieläpä hän voisi hetken kiihkeydessä ryhtyä Olavia vastaan toimenpiteihin, jotka suurimmassa määrin vahingoittaisivat henkistä vapautustyötä.

Tässä täytyi sen johdosta viisaasti toimia.

"En voi uskoa, mitä sanotte, Gert Bryningh", sanoi hän, "eikä kukaan usko teitä."

"Eikö kukaan?" huudahti Gert. "Sen saatte kyllä nähdä. Tahdon vielä kerran puhutella kuningasta!"

"Tahdotteko?… Hyvä, en tahdo teitä estää, mutta tahdon sitä vastoin varottaa teitä … kuningas ei usko teitä. Oletteko nyt toimittanut asianne minulle, vai onko teillä vielä jotain muuta ilmotettavaa?"

Tallimestarilla ei ollut enempää sanottavaa, vaan hän poistui. Mutta kohta tämän jälkeen lähetti kansleri muutaman kirjurin viemään viestiä kreivi Johanille ja kutsui sitte toisen kirjurin luokseen sisempään huoneeseen. Tämän kanssa oli hänellä pitkä keskustelu, mutta kun toinen kirjuri palasi, istui hänen toverinsa paikallaan, samoinkuin hänen lähtiessään.

Saman päivän iltapuolella jätti kuningas seurueineen Stegeborgin. Ennenkuin hän nousi ratsaille, kysyi hän kolmannen kerran kreivi Johanilta, oliko kadonnutta Kristinaa löydetty. Mutta kreivillä ei tällä kertaa ollut mitään muuta vastattavaa kuin aikaisemminkaan päivän kuluessa. Kaikki paikat oli etsitty mitä tarkimmin, mutta tytöstä ei oltu löydetty jälkeäkään.

Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän pudisti sydämellisesti sisarensa ja Kristina Gyllenstjernan kättä.

Sisarelleen hän sanoi:

"Jumala suojelkoon sinua, Margareta. Jouluna, jos Jumala suo, vietetään hääsi Tukholman linnassa. Kentiesi emme sitä ennen näe toisiamme; ja te, sukulaiseni, rouva Kristina", lisäsi hän kääntyen tämän puoleen, "tulette kai tekin siksi ajaksi Tukholmaan ilotsemaan sukulaisten ja ystäväin keralla?"

Sen jälkeen poistui hän Stegeborgin linnan salista. Kun hän laskeutui linnan pihalle ja oli juuri nousemaisillaan ratsaille, nähtiin Gert Bryninghin koettavan tunkeutua esiin ritarien ja henkivartijain välitse. Hän oli päivän kuluessa turhaan koettanut päästä kuninkaan puheille. Kaikki, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat luvanneet hänelle parastaan, mutta lupauksia ei ollut koskaan täytetty. Stegeborgin linna oli kuin lumottu tänään. Lopuksi ei hänellä ollut jälellä muuta keinoa kuin odottaa hetkeä, jolloin kuningas lähtisi linnasta. Mutta nyt oli asian laita niin, että kanslerin hevonen tuli omituisen äksypäiseksi ja näytti aivan kuin se olisi iskenyt silmänsä vanhaan tallimestariin, sillä kohta, kun jokin aukko muodostui kuninkaan ympäristöön ja Gert tahtoi käyttää sitä hyväkseen päästäkseen kuninkaan luo, näyttäytyi hänen edessään kohta kanslerin hevosen pää, ja kun kansleri tietenkin tahtoi pitää hepoa aisoissaan, niin pyörähti se äkkiä ympäri eikä vanhus uskaltanut antautua alttiiksi sen voimakkaille takakavioille.

"Mikä hevosta vaivaa, mestari Lauri?" kysäisi kuningas istuuduttuaan satulaan.

"Ei mikään tietääkseni, armollinen herra, jollei se ikävöi Munkebodan täysiä seimiä!" vastasi kansleri, ja toiset herrat vetivät suunsa hymyyn onnistuneen vastauksen johdosta.

Kun kuningas vihdoin oli ratsastanut ulos linnan portista ja nostosillalta kuului hevosten kavioiden kumea kapse, poistui myöskin Gert Bryningh Stegeborgista. Hän kulki hitain askelin metsäpolkua alas rannalle, ja illan suussa jätti hän Stig Pietarinpojan tuvan.

Oli pimeä ja kolea yö aivan päinvastoin kuin edellinen. Myrsky vinkui, ja satoi suurin pisaroin, mutta Gert Bryningh oli aivan tunnoton ulkonaiseen luontoon nähden. Mitä hän oli tänään kokenut, oli niin uskomatonta, ettei se jättänyt hänen ajatuksiaan hetkeksikään rauhaan. Ja mitä enemmän hän ajatteli kärsimäänsä häväistystä, sitä kiihkeämmäksi syttyi viha ja harmi hänen rinnassaan, ja vaikka hän oli ennen ollut taipuvainen varovasti menettelemään kuningasta ja uusien oppien miehiä vastaan, oli hän nyt muuttunut uskaliaimmaksi, intohimoisimmaksi.

Äkkiä pysähtyi hänen hevosensa. Gert tempasi kiihkeästi ohjaksista ja iski kannukset ratsun kylkiin. Hevonen nousi takajaloilleen, mutta hän ei saanut sitä paikaltaan pikahtamaan. Hän laskeutui silloin maahan tutkiakseen mikä oli syynä pysähdykseen. Mutta samassa kuin hän pääsi maahan, kiertyi hänen ympärilleen kaksi lujaa käsivartta, vaate heitettiin hänen päänsä ylitse ja sidottiin kaulan ympäri, ja lisäksi köytettiin hänen kätensä selän taakse.

"Nouskaa nyt koreasti hevosen selkään jälleen, Gert Bryningh!" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Ja olkaa aivan tyyni, teille ei tapahdu mitään pahaa. On vain välttämätöntä, että joksikin aikaa katoatte maailmasta."

Gert taipui kohtaloonsa, ja kolme ratsastajaa kiiti täyttä laukkaa yötä myöten pohjoista kohti.

7.

PIISPA HANNU BRASK.

Seuraava päivä kallistui illoilleen. Sade oli lakannut jo aamupäivällä, ja aurinko paistoi niin ystävällisesti raittiin pohjatuulen ajelemien pilvien lomista. Mutta tiet ja polut olivat lionneet, ja jalkaisin oli mitä vaikein päästä eteenpäin. Erittäinkin oli näin laita kaupunkien ja tärkeämpäin linnojen, kuten Munkebodan, lähistöllä. Tästä huolimatta huomattiin muuan jalankulkija tiellä, joka Norrköpingistä vei Munkebodaan.

Kulkija oli puettu mustaveljesmunkkien pukuun, ja hänen hilkkansa oli vedetty yli pään, niin ettei hänen kasvoistaan näkynyt mitään. Päättäen hänen kumarasta vartalostaan oli hän jo ikämies, vaikka tosin tien kehnouskin ja väsymys pitkän kävelyn jälkeen saattoi taivuttaa hänen selkänsä ja tehdä hänen askeleensa kompasteleviksi, varsinkin hänen vastamäkeen kulkiessaan. Munkki oli juuri päässyt mäen kukkulalle ja hän näki loitompaa piispanlinnan tornin, kun hevosten kavioiden kapse sai hänet kääntymään.

Mäkeä ylöspäin lasketti muuan ratsastaja täyttä laukkaa, jotta sora ja rapa räiskyi laajalti hänen ympärilleen. Saavuttuaan aivan munkin eteen pysähdytti hän äkkiä ratsunsa.

"Aiotteko Munkebodaan, mustaveli?" kysäisi ratsastaja.

Munkki nyökkäsi myöntävästi.

"Sittepä voitte sanoa minulle, onko hänen armonsa piispa siellä tavattavissa?"

"Kyllä hän on", vastasi munkki, "ja hänen armonsa arkkipiispa Johan vieraili piispa Hannun luona aamupäivällä, matkustaessaan Vadstenaan herrainkokoukseen, joka nyt tulee pidettäväksi. Mutta millä asioilla liikutte, ratsastitte niin kiireisesti…?"

"Tuon viestin hänen armoltaan kuninkaalta … hänkin tahtoo vierailla piispa Hannun luona tänään!"

"Oo-ho, ja missä on kuningas nyt?"

"Hän läksi Stegeborgista eilen illalla, mutta täytyi hänen rajuilman vuoksi jäädä yöksi Söderköpingiin. Vasta puolenpäivän tienoilla tänään piti hänen lähteä sieltä taipaleelle Vadstenaan… Tiedättekö, mustaveli, milloin hänen armonsa piispa lähtee matkalle?"

"En, sitä en tiedä, tulen pohjoisesta ja olin hänen armonsa arkkipiispan seurueen mukana, mutta täytyi minun erään tärkeän asian vuoksi pysähtyä Norrköpingiin."

Ratsastaja kannusti samassa hevostaan ja katosi. Mustaveli ojensihe ja lepäsi hetkisen molemmat kädet sauvan nojassa, mutta sitte hänkin läksi alamäkeä Munkebodaa kohden. Tämän linnan, joka sijaitsi saarella lähellä Motala virran etelärantaa, paikassa, missä joki laskee Roxenjärvestä, oli keskiajan lopulla rakennuttanut piispa Henricus Tidemanni, ja oli sillä erittäin kaunis asema. Ennen piispa Henrikin aikaa sijaitsi tämä piispankartano lähempänä pohjoisrannalla, ja sanotaan siellä olleen ikivanhan benediktiläisluostarin. Piispa Henrikin linnarakennus vastasi enemmän kuin tämä vanhempi rakennus ajan vaatimuksia piispalliseen asuinpaikkaan nähden, vaikkei kuitenkaan saa käsittää liian korkeaksi sitä mitä silloin pidettiin muhkeana rakennusalalla.

Ne jäännökset, jotka ovat säilyneet Munkebodasta ja joihin kuuluu perusmuuri reikineen ja kellariholveineen, eivät anna mitään käsitystä piispan linnan ulkonäöstä. Mutta samaan aikaan kuin piispa Henrik, rakensi Skaran piispa Brynjolf Gerlakinpoika piispanistuintaan varten muhkean linnan Husabyhyn Kinnekullen juurelle, ja tästä on vielä jälellä hieman enemmän, nimittäin eteläinen pääty. Tämä muuri on sekä sisä- että ulkopuolelta peitetty suurilla hiekkakiviliuskoilla, ja on siitä vielä säilynyt seitsemän ikkuna-aukkoa, mutta niin pieniä, että panee ihmetellen kysymään, kuinka oli mahdollista, etteivät he tahtoneet päästää enemmän valoa ja päivänpaistetta korkeihin ja suuriin huoneihin. Nämä ikkuna-aukot ovat näet muurin ulkopinnalta suunnilleen puolen kyynärän levyiset ja kyynärän korkuiset. Ne ovat kaikki yhtä korkeat, mutta sijaitsevat eri pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Hirsikerrosten tekemiä merkkejä näkyy vielä muurissa, ja ne osottavat, että palatsissa on ollut kolme korkeaa kerrosta. Siitä jo huomaa, kuinka vähän suuret keskiaikaiset rakennukset vastasivat meidän aikamme vaatimuksia asuntojen miellyttävyyteen ja mukavuuteen nähden. Mitä ikkunoihin tulee, löytyi vielä 1541 julkisia rakennuksia, joissa pergamenttia täytyi käyttää ikkunalasien sijasta.

Mutta tämä ei estänyt rikkautta ja loistoa viihtymästä näiden linnojen sisällä. Suuret joukot hovipoikia ja kaikenlaatuisia palvelijoita, puvut sonnustetut kallisarvoisilla helmillä ja jalokivillä, pöydät hopeakoristeineen, seinät taiteellisesti vaikuttavine tapetteineen ja runsailla veistoteoksilla varustetut katot, — kas siinä muutamin sanoin ruotsalaisen herrasmiehen ympäristö keskiajan lopulla. Erittäin suuremmoisesti oli tämä kaikki suunniteltu Munkebodassa, jonka muurien sisällä majaili viimeinen keskiajan piispa. Täällä eli piispa Hannu kuten ruhtinas, ympärillään oikea hovikunta, jossa nähtiin ylhäisten herrojen poikienkin palvelevan hänen hovimiehinään. Hänen palvelijajoukkonsa täällä Munkebodassa oli tavattoman suuri. Koska hän pitemmät ajat oleskeli tässä linnassa, niin oli täällä hänen kanslerinsa, hänen kappalaisensa ja kamreerinsa ynnä kyökkimestarinsa, kellarimestarinsa ja tallimestarinsa, lisäksi vielä linnan päämies ja rehumarski; sitä paitsi lukematon joukko hovipoikia ja alempia palvelijoita, tallipalvelijoita, siivoojia, oven- ja portinvartioita, käsityöläisiä ja luonnollisesti sotamiehiä linnan miehistönä, ruutimestareita, aseenkantajia ja pyssymiehiä. Ja kaikilla oli varmat palkkansa ja määrätyt tehtävänsä.

Loistavampaa ja lukuisampaa hovikuntaa ja seuruetta ei ollut itse Kustaa Eerikinpojalla hänen ollessaan Ruotsin valtionhoitajana, tuskinpa kuninkaanakaan. Lukemattomat kartanot ja tilukset, jotka sijaitsivat hajallaan ympäri hiippakuntaa, olivat jaetut kahteentoista n.s. hovialueeseen, ja voimme saada rikkauksista jonkinlaisen käsityksen, kun tiedämme, että jokaiseen näistä hovialueista kuului aina 60 jopa 100:kin tilaa myllyineen, taloineen, torppineen, kalastuspaikkoineen, saarineen y.m. Kaikkia näitä tiloja hoitivat piispan voudit kaikenlaatuisine alempine palvelijoineen. Kuitenkaan eivät he olleet niin lukuisat eivätkä niin arvossapidetyt kuin ne, jotka palvelivat Linköpingin piispan palatsissa ja täällä Munkebodassa.

"Munkeboda", sanovat vanhat, "oli ulkopuolelta valleilla, haudoilla ja muureilla hyvin suojattu ja sisäpuolelta linnaväellä, tykeillä ja muilla ampuma-aseilla niin varustettu, ettei sitä voinut vallottaa ilman vaikeaa ja pitkällistä piiritystä."

Tähän linnaan suuntasi mustaveli kulkunsa. Aivan nostosillan korvalla hän kohtasi jälleen ratsastajan, joka nyt kiiti takaisin linnasta, tietenkin herransa, kuninkaan luo. Munkki katsoi hänen jälkeensä, mutta kiirehti askeleitaan sillan ylitse. Linnan portilla seisoi kellarimestari parin palvelijan keralla. Munkki tervehti heitä ja he vastasivat tervehdykseen, jonka jälkeen hän kysyi, oliko arkkipiispa vielä linnassa tavattavissa. Mutta näin ei ollut laita, sillä hän oli jo aikaisin aamupäivällä lähtenyt Linköpingiin jatkaakseen matkaansa Vadstenaan.

"Onko tallimestari, mestari Gert Bryningh palannut?" kysyi munkki edelleen.

"Ei vielä!" kuului vastaus.

"Eikö!" huudahti mustaveli ja lisäsi, kun ympärillä seisojat kiinnittivät lähemmin huomionsa häneen: "Olin mukana hänen armonsa arkkipiispan seurueessa ja haluan puhutella herraanne, hänen armoaan piispa Hannua. Tuotiinko tänne eräs vanki viime yönä…?"

"Tuotiin", vastasi eräs palvelijoista.

137

"Ja onko hän varmassa tallessa?"

"On!"

"No hyvä, juuri hänestä on minulla jotakin sanottavaa herrallenne. Viekää minut hänen luokseen!"

Tämä asia, samoinkuin yleensä se mahdikkuus, jolla mies esiintyi, ja se ylpeä ääni, jolla hän puhui, herättivät palvelijoissa suurta kunnioitusta häntä kohtaan, ja itse arvoisa kellarimestarikin suvaitsi hänelle mitä ystävällisimmin hymyillä. Eräs palvelijoista saattoi munkin linnaan, missä hänet pian otti vastaan ovenvartija, joka, jätettyään munkille tilaisuuden sääliä ulkonaista ihmistään vaivaloisen vaelluksen jälkeen ja kunnioittavasti kuivattuaan hänen jalkansa, vei hänet linnan portaita ylös suureen saliin, missä muuan piispan lähimmistä palvelijoista päästi ovenvartijan menemään ja vei munkin muutamain perätysten sijaitsevain huoneiden kautta siihen huoneeseen, jossa piispa oleskeli. Kaikki kävi niin hiljaa ja täsmällisesti, ja palvelijat ja hovimiehet ulommissa huoneissa osottivat sellaista ryhtiä ja käytöstä, että hyvin huomasi saapuvansa ylhäisen ja mahtavan miehen asuntoon.

Muuan nuorukainen seisoi piispan edessä kukka kädessään, kun munkki astui sisään. Piispa taputti häntä ystävällisesti olalle sanoen:

"Teistä taitaa kuin taitaakin ajan oloon tulla kelpo kasvitarhamestari, rakas Jakob Thurenpoika!"

Nuorukainen jätti kohta tämän jälkeen huoneen tyytyväisesti hymyillen, ja piispa kääntyi ympäri suuressa, pehmeäksi täytetyssä, punaisella päällystetyssä nojatuolissaan.

Hän oli vanha mies ja istuessaan kokoon vaipuneena suuressa tuolissaan näytti hän aivan ikälopulta. Niin sairaloinen oli hänen kasvojen värinsä ja niin raihnaiselta näytti hänen ruumiillinen tomumajansa. Mutta nähtyään suuret puhuvat silmät tuuheain kulmakarvojensa alla ja jouduttuaan niiden tyynen, mutta tutkivan katseen esineeksi, huomasi kyllä, ettei seissut minkään potilaan edessä. Muuan piirre näissä vanhoissa kasvoissa muistutti arkkipiispa Johanin kasvoja. Näissäkin näet saattoi, erittäinkin muutamina hetkinä, huomata eräänlaista surunvoittoisuutta, mutta kun tämä arkkipiispassa meni aina alakuloisuuteen saakka, joka tuskin sai mitään pontta hänen olentonsa ylpeydestäkään, niin taittui se piispa Hannussa vakavuuteen ja väliin katkeruuteenkin. Yleensä oli hänen kasvoillaan miehuuden ja tarmon ilme, ja surunvoittoinen sävy johtui pikemmin sairaloisesta ihosta kuin kasvojen piirteistä.

Piispa Hannu Brask edusti niin ulkonäöltään kuin sisällisestikin arvokkaasti sitä aikaa, joka hänen kerallansa oli vaipuva hautaan. Hänen olennossaan ei ollut sitä liehakoivaa nöyryyttä eikä sitä pöyhkeilevää turhamaisuutta, jota niin kernaasti tahdotaan omistaa vanhan kirkon miehille uuden ajan vastakohtana. Koko hänen persoonallisuutensa puhui itsetietoisesta voimasta ja vallasta ja suuruudesta, mutta ei siten kuin hänen persoonallaan olisi sen kanssa mitään tekemistä, vaan se oli jotakin, joka kuului hänen virkansa loukkaamattomiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin. Hänet oli voideltu ja vihitty virkaansa, kuten kuningas omaansa. Yleinen käsitys, että tämä piispa oli ovelasti laskeva mies, joka mielellään puuhaili suunnitelmineen pimeydessä, ei pidä paikkaansa, jos ennakkoluulottomasti arvostelee häntä niiden kirjeiden mukaan, jotka häneltä ovat säilyneet. Tässä suhteessa lienee piispan kuvan leimannut kansan tietoisuudessa pääasiallisesti tunnettu kertomus paperilipusta, jonka hän pisti sinettinsä alle, kun valtiosäädyt tuomitsivat arkkipiispa Kustaa Trollen menettämään virkansa, jonka paperilipun Hannu piispa sitten muka oli kuningas Kristianin edessä vetänyt käsille ja siten pelastanut henkensä. Mutta tätä kertomusta ei voida täysin todistaa. Tiedetään vain se, että piispa Hannu on pannut kirjallisen vastalauseen mainittua päätöstä vastaan, samoinkuin hän silloiselle valtionhoitajalle kirjoittamassaan kirjeessäkin varotti siitä, mitä oli tehty kirkon ensimäistä miestä vastaan, ja kehotti ensi tilassa hakemaan paavin vahvistusta.

Mutta ainoana miehenä, joka seisoi paikoillaan ja taisteli vanhan puolesta, kokosi hän kaiken vastenmielisyyden päällensä, ja siten on hänen kuvansa vääristynyt, ja kaikki ne syytökset, joita tehtiin paavilaisia vastaan, vieritettiin suurimmaksi osaksi hänen niskoilleen.

Odottamatta piispan kysymyksiä, alkoi mustaveli:

"Olen Robert, dominikaanien priori Vesteråsista ja veljeskunnan kenraalivikaario! Olin mukana hänen armonsa arkkipiispa Johanin seurueessa…"

"Tiedän, tiedän", keskeytti piispa. "Veljeni archielectus [Katolisena aikana tavallinen nimitys arkkipiispalle, joka ainoastaan oli valittu, mutta ei vielä vihitty. Samoin oli vielä vihkimättömän piispan arvonimenä electus.] mainitsi jotakin, että teidän pitäisi tärkeäin asiain vuoksi pysähtyä Norrköpingiin?"

"Ja tämän asian vuoksi seison minä nyt teidän armonne edessä, pyytäen saada teidän läsnäollessanne kuulustella vankia, jonka hänen armonsa arkkipiispan palvelijain kanssa onnistuin saamaan kiinni Norrköpingin ja Krokekin välisellä tiellä. Näinä vaikeina aikoina, joissa elämme, täytyy katsoa, ettei toimi turhaan, ja te piispa Hannu olette kuitenkin pyhän kirkon ensimmäinen mies Ruotsin maassa, koska Vexiön piispa Ingemar, Jumala paratkoon, on heikko ja sairas, ja muut hiippakunnan esimiehet eivät vielä ole vihityt korkeihin virkoihinsa. Älkää kiintykö siihen seikkaan, että pyydän yksinomaan kuulustelua … esiintyisin syyttäjänä, jollen pelkäisi antavani aihetta pahoihin puheihin pyhää kirkkoamme vastaan, jos nimittäin näyttäytyisi, että toimenpiteeni, jotka aina johtuvat puhtaimmasta innosta, olisivat sentään menneet liian pitkälle."

Piispan kulmat rypistyivät priorin puhuessa, ja hän harkitsi kauvan yksikseen esitettyä asiaa ennenkuin hän lausui ajatuksensa.

"Asia voi olla sellainen, priori Robert", sanoi hän vihdoin, "että olisi paras olla siihen ryhtymättä. Jos jotakin sellaista on tehty, että pyhä kirkko tai pyhän kirkon miehet kärsivät siitä vääryyttä, silloin emme saa epäröidä…"

"Mikäli tiedän, koskee se yhtä omista miehistämme, piispa Hannu!"

"Mutta ette tiedä sitä varmasti!"

"Tiedän sen, mutta kysymys on, voinko sen todistaa, ja tämä luullakseni voisi tapahtua vankia kuulustelemalla."

"Tiedättekö, kuka mies on?"

"Luulen että hän on muuan herra Lauri-kanslerin kirjureista…"

"Herra Lauri-kanslerin kirjuri!" huudahti piispa nousten puoliksi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen ja vaipui mietteihinsä. "Herra Lauri-kanslerin … luulen, että olisi paras olla olematta tämän miehen kanssa missään tekemisissä!"

"Mutta jos juuri mestari Lauri olisi käynyt käsiksi teidän palvelijaanne…!"

"Minun palvelijaani?"

"Niin, teidän armonne … jolleivät silmäni ole perin pahasti pettäneet, ja sitä ne eivät ole tehneet, sillä tunnen liian hyvin tallimestarinne Gert Bryninghin, niin juuri hänet viime yönä vietiin vankina pohjoiseen päin, ja muutaman hänen vanginvartijoistaan olen nyt tuonut vangittuna Munkebodan linnaan. Hänen armonsa arkkipiispa pysähtyi muutamaksi tunniksi Norrköpingiin ja sillaikaa minä hämärissä huomasin eräällä takapihalla kaksi ratsastajaa, jotka juuri olivat matkaan lähdössä. Huudahdin heille, mutta en saanut mitään vastausta. Muuan rengeistä valaisi päretikulla portille johtavaa tietä, ja himmeässä valossa näin minä selvään kuinka eräs heistä oli kääritty vaatteeseen, joka oli sidottu hänen päänsä ympäri. Huusin silloin Gert Bryninghin nimeä, sillä tunsin hänet hänen puvustaan, ja näin kuinka vanki koetti heittäytyä alas hevosen selästä. Mutta yksi ratsastajista tarttui lujasti hänen vyötäisiinsä ja toinen löi hevosta lautasille. Seurasin heitä niin kauvas kuin voin, päästäkseni varmuuteen, mitä tietä he lähtivät, sen jälkeen riensin hänen armonsa arkkipiispan palvelijain päämiehen luo, ja hän käski heti parin palvelijan nousta ratsaille ja rientää noiden kolmen ratsastajan jälkeen. He palasivat myöhään aamupuolella ja toivat silloin kirjurin mukanaan Norrköpingiin. Täten olen tehnyt teidän armollenne selon siitä, miten asia on tapahtunut, ja kuitenkin on tässä kysymys ainoastaan kuulustelusta. Olosuhteista riippuu, annetaanko asian sitte raueta vai onko sitä ajettava edelleen."

"Ettekö sitte kysellyt mieheltä mitään, kun ensiksi saitte hänet nähdä?" kysyi piispa.

"Minä tein sen, mutta minulle hän ei vastannut."

Kului hetki, jonka ajan piispa pysyi vaiti, mutta suuntasi tutkivan katseensa pari kertaa prioriin. Tämän synkät kasvot ilmaisivat sangen selvästi, että hän oli pettynyt ja että pettymys häntä harmitti.

"Että hän oli teidän uskottu palvelijanne Gert Bryningh, se tuli minulle yhä selvemmäksi", puuttui hän jälleen puhumaan, "kun lähemmin ajattelen, mitä tietä nuo kolme ratsastajaa tulivat, josta sain tiedon heidän majapaikassaan; ja tiedänhän, että Gert aikoi Söderköpingin kautta palata tänne."

"Olette siis tavannut hänet ennen hänen lähtöään Tukholmasta?"

"Olen, teidän armonne, ja piispa Pietari oli myös saapuvilla … palvelijallanne oli tärkeitä viestejä häneltä teille."

"Tunnetteko nämä viestit?"

"Piispa Pietarilla samoinkuin tuomiorovasti Knutillakaan ei ole mitään salaisuuksia minuun nähden; … enkä minä suinkaan hylkää heitä heidän ahdingossaan saatuani heiltä osakseni niin paljon hyvää heidän valtansa päivinä!"

Tämä lausunto vaikutti enemmän kuin mikään muu piispaan, ja kun hän nyt loi silmänsä prioriin, oli katseen terävyys suuressa määrin lieventynyt. Piispa ei tuntenut persoonallisesti miestä, joka seisoi hänen edessään, ja vallitsevain olosuhteiden johdosta, erittäinkin vapautussodan aikaan, ei Robert ollut tullut Linköpingin hiippakuntaan, jossa pyhän Olavin luostari Skenningessä oli veljeskunnan etevin. Kenraalivikaariona ja maakunnan priorina Robertilla kuitenkin oli tavallisissa olosuhteissa asema, joka antoi hänelle sekä vaikutusvaltaa että arvoa. Sellaisena hän nimittäin seisoi veljeskuntansa etunenässä pohjoisessa maakunnassa, jota nimitettiin Danmarkin maakunnaksi.

Priori teki selkoa niistä viesteistä, joita Gert olisi tuonut mukanaan, ja kertoi kohtauksesta harmaamunkkiluostarissa sekä testamentista ja niistä rikkaista myötäjäisistä, jotka Kristina Pietarintytär toisi mukanaan Vadstenan luostarille, jos onnistuttaisiin ehkäisemään se kuulumaton uhkateko, joka kerettiläisellä mestari Olavillla oli mielessään, nimittäin naida tämä neitsyt. Tämä tieto saattoi piispa Hannun aluksi pois suunniltaan. Hän ei tiennyt, oliko hänen pidettävä tätä hedelmänä aivan liiallisesta kirkon edun huolehtimisesta, vai oliko se pelkkää kuvittelua. Hänen suuret silmänsä tuijottivat kysyvästi prioriin, ja kesti kauvan, ennenkuin hän sai sanotuksi sanaakaan.

"Naida?" huudahti hän vihdoin ja nousi tuoliltaan koko pituuteensa sekä alkoi kiihkeästi kävellä huoneessa edestakaisin. "Naida, sanotte!… Oletteko aivan varma asiastanne, priori Robert?"

"Niin varma kuin olen meidän herramme ja vapahtajamme kärsimisestä ja kuolemasta ihmisten syntien tähden, ja kunnianarvoisa isä piispa Pietari, samoinkuin myös tuomiorovasti Knut ja minä halpa olento, tahdomme ponnistaa kaikki voimamme estääksemme moista rikosta kaikkea sitä vastaan mikä pyhää on… Mutta, aika on paha, ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin pahuudella olisi parhain suojansa hänen luonansa, jonka pitäisi olla sen innokkain vastustaja. Paljon on herra Pietari surrut tämän asian johdosta, kuten hän on kai teidän armollenne kirjottanutkin… Hän on valmis uhraamaan henkensä ja verensä pyhän kirkon hyväksi!"

Piispa Hannu pysähtyi aivan priorin eteen ja katsoi häntä terävästi silmiin. Priori viittasi kuitenkin niin selvästi siihen suhteeseen, jossa piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut olivat kuninkaaseen, että piispa ymmärsi hänet täydellisesti.

"Varokaa toki priori, ja pyytäkää veljeäni piispa Pietaria ja tuomiorovasti Knutia katsomaan järkevämmin eteensä … voisi tapahtua, että pyhä kirkkomme ja sen menestys enemmän vahingoittuisi kuin hyötyisi."

"Tosiaankin järkevä eteensä katsominen on puoli voittoa, teidän armonne", jatkoi priori, "ja luullakseni tässä on niin tehtykin mikäli voin ymmärtää tätä asiaa."

"Teidän sananne ovat peitetyt pimeyteen, priori … tahdon kysyä teiltä vain yhtä asiaa, — sietävätkö suunnitelmanne päivän valoa?"

"Milläpä puulla ei liene juurensa maassa, teidän armonne?" kysyi priori vastineeksi. "Ja mitä vahvemmaksi sen runko sitte tulee, sitä syvempää on hiljainen ja näkymätön työ ollut. Toivon, että siitä työstä, jota nyt hiljaisuudessa tehdään, Jumalan ja kaikkien valtakunnan suojeluspyhimysten avulla on nouseva voimakas puu, jonka tuuheat oksat varjostavat koko Ruotsin valtakuntaa ja jonka suojassa pyhä kirkko on seisova himmenemättömässä pyhyydessään."

"Vahva mahtaa olla se kangas, jonka loimet te olette luoneet siellä yhdessä herra Pietarin kanssa. Yksi on kuitenkin varma, ja muistakaa piispa Hannun sanoneen, ettette te eikä kukaan muu voi temmata juurineen maasta sitä puuta, joka on jo olemassa ja joka kantaa Kustaa Eerikinpojan nimeä!"

"Eikö joku Sturekaan?"

"Joku Sture?" kysäisi piispa, ja hänen silmänsä välähtivät.

"Vanhin heistä on lapsi vaan, se on totta, mutta nimeä me tarvitsemmekin… On olemassa mies, joka Niilo Sturen nimessä voi taistella, ja taistella voiton toivossa…?"

"Ja se mies on…?"

"Severin Norby!"

Silminnähtävällä vastenmielisyydellä käänsi piispa tämän nimen kuultuaan kummastuneelle priorille selkänsä ja käveli kovasti kuohuksissaan huoneessa edestakaisin. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän pääsi niin paljon omaksi herrakseen, että tyynesti saattoi puhutella rohkeaa juonittelijaa, mutta nyt oli äänessä sellainen terävyys, että se olisi jähmettänyt veren mieheltä, joka olisi ollut vähemmän kova kuin dominikanien kenraalivikaario.

"Älkää koskaan mainitko tästä asiasta sanaakaan piispa Hannulle", sanoi hän pysähtyen priorin eteen. "Ja jos joku tätä asiaa koskeva kirjotus joutuisi käsiini, jätän sen kuninkaalle. Minun käteni ei voi kääntyä häntä vastaan, joka on vapauttanut Ruotsin valtakunnan julmasta Kristianista. Ja minun vakava pyyntöni on teille ja kaikille, ketä lienevätkin, että luovutte arveluttavan laajoista ja mullistavista suunnitelmista. Ruotsin valtakunta ja kirkko ovat eri asioita!" Piispa vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa kirkastui ja lämpeni, kun hän lisäsi: "Mutta kirkon ei tarvitse turvautua keinoihin, jotka eivät voi sietää Jumalan kirkasta päivää. Kuningas Kustaa on kyllä tehnyt vääryyttä kirkolle, se on totta, hän on ottanut täysinkäsin kirkon omaisuutta ja tavaraa … se on kuitenkin ajan pahuutta eikä hänen, ja saatte varmasti uskoa, priori … kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, hän kyllä voi Sauluksesta tehdä Paavalin ja siihen tarvitaan vain, että huonot neuvonantajat poistetaan kuninkaan luota…"

"Olemme siis yksimieliset siinä, piispa Hannu … kuninkaan kansleri on meidän molempain vihollisemme!"

"Sitä asiaa en kiellä … mutta siihenpä yhteisyys loppuneekin, sillä ennen käteni kuivukoon kuin sen ojentaisin ketään kuninkaan miestä vastaan, jollei se voi tapahtua kuninkaan nähden … ja siten olemmekin puhuneet puhuttavamme tästä asiasta. Mutta vankia, lisäsi hän, jonka olette tuoneet linnaan, tahdon kuulla… Jos häneltä saamme joitakin tietoja voidaksemme ehkäistä sen häpeällisen rikoksen kirkkoa kohtaan, jonka ilmotatte olevan tekeillä, niin tahdon kyllä olla mies paikallani pyhän kirkon lakien puolustamisessa!"

Piispa kutsui erään palvelijan, jonka hän lähetti linnan voudilta noutamaan vangin suureen saliin, jonne hän itsekin läksi priorin seuraamana. Hetken kuluttua tuotiin vanki sisään. Hän oli aivan nuori, miellyttävän näköinen mies. Hänen kätensä olivat taakse sidotut, mutta hänen katseensa oli ujostelematon.

"Kenen palveluksessa olette, nuori mies?" kysyi piispa.

"Olen herra Lauri Antinpojan, kuninkaan kanslerin kirjuri!" kuului arastelematon vastaus.

"Olette vienyt minun palvelijani vangittuna pohjoiseen?" kysyi piispa jälleen.

"Sitä en tiedä, teidän armonne! Mutta sen tiedän että olen noudattanut herrani käskyä ja minun on vaikea uskoa, että hän olisi määrännyt tehtäväkseni mitään, josta olisin velvollinen tekemään tiliä kenellekään muulle tuomarille kuin hänelle ja herralleni kuninkaalle!"

"Ja mitä oli sitte rikkonut se mies, jota kuletitte vankinanne…?"

"Sitä en tiedä!"

"Missä joutui hän teidän käsiinne ja kuinka?"

"Niihin kysymyksiin, teidän armonne, en tahdo vastata muuten kuin herrani, kanslerin, ollessa läsnä."

"Kuulette uuden ajan puhuvan tämän julkean nuorukaisen suusta, piispa Hannu", puuttui priori ilkeästi hymyillen puhumaan. "Mielestäni teillä on käsissänne keinoja pakottaaksenne hänet puhumaan. Otan valalleni, että vangittu palvelija, jonka pelastamisen katsoin velvollisuudekseni, oli teidän palvelijanne ja tallimestarinne, Gert Bryningh."

"Mitä teillä on siihen sanottavaa?" sanoi piispa kirjuriin kääntyen.

"Ei mitään, teidän armonne! Toistan vain, mitä jo olen sanonut: käännytte väärän miehen puoleen. Jos teillä on mitä valittamista, niin kääntykää herrani puoleen, ja jos valituksenne on aiheutettu, saavutatte kyllä oikeutenne, jollei, on viimeinen villitys tuleva pahemmaksi kuin ensimäinen, jos olette satuttaneet kätenne syyttömään palvelijaan".

"Älkää panko pahaksenne, teidän armonne!" sai priori jälleen sanoiksi. "Mutta tahtoisin teitä vahvistaa niin hyvin rankaisemaan nuorukaista julkeudestaan kuin myös totuuden tähden käyttämään pakkokeinoja missä hyvät sanat eivät auta. Tässä on kysymys, kirkon miehestä, piispallisesta palvelijasta. Jos sellaista väkivaltaa tapahtuu kuninkaan läheisyydessä ja se jää rankaisematta, silloin eivät paljoa merkitse ne valat, jotka kuningas on vannonut."

"Mutta jos näyttäytyisi, teidän armonne", puuttui vangittu kirjuri puheeseen ja katse ja ääni oli samalla kertaa niin uhkaava ja kunnioittava, ettei se jättänyt tekemättä piispaan vaikutustaan, "jos näyttäytyisi, että syyttäjäni on erehtynyt, jos tallimestarinne saapuisi tänne ja tekisi selon viipymisestään…"

Lausetta ei ehditty päättää, ennenkuin piispa käski miestensä vapauttaa vangin.

"Olette vapaa, nuori mies!" sanoi hän ja kääntyi poistuakseen sisempiin huoneihinsa, vilkaisemattakaan synkkään prioriin, jonka kalpealle otsalle suuttumus ja uhka painoi leimansa.

Mutta samassa aukeni ovi, ja saliin astui kuningas lukuisan saattojoukon seuraamana.

Herrojen joukossa kuninkaan takana nähtiin myös kanslerin korkea vartalo yksinkertaisessa puvussa ja liehukalotti harmailla hapsillaan. Hänen katseensa kiintyi heti kirjuriin, joka vielä seisoi piispan palvelijain välissä kuten syytetty tuomarinsa edessä, ja salaman nopeudella leimahti kanslerin katse kirjurista kalpeaan prioriin ja piispaan. Hän aavisti kohta asian laidan, mutta arveli ensi tuokiossa, että hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja tämä olisi hänet eksyttänyt esiintymään ennen aikojaan, jollei hänen kirjurinsa olisi käsittänyt miten tärkeää oli, että hänen herransa sai, mikäli tällä hetkellä oli mahdollista, tiedon asiain oikeasta laidasta.

Kuninkaan tervehtiessä piispaa ja hänen lähimpäin seuralaistensa vetäytyessä tähän osaan salista, läheni sen tähden kirjuri nopeasti kansleria ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kaikki on onnellisesti suoritettu!"

Kansleri nyökkäsi salavihkaan, ja kaikki olisi mennyt säännöllistä menoaan, jollei kuningas kääntyessään ympäri olisi saanut näkyviinsä niin mustaveljeä kuin kirjuriakin.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän kummastuneena katsoen piispaan. "Eikö hän ole muuan kanslerimme kirjureista, ja hän seisoo sellaisessa asemassa edessänne, piispa Hannu, kuin olisitte pitänyt kuulustelua hänen kanssaan?"

"Niin olen tehnytkin, teidän armonne!" vastasi piispa tyynesti ja pelottomasti.

Kuninkaan silmät alkoivat liekehtiä, ja hän tempoi kiihkeästi kultaista ketjua, joka riippui hänen kaulallaan. Mutta ennenkuin mitään enempää ehdittiin lausua, astui kirjuri esiin ja sanoi kunnioittavasti kumartaen:

"Se oli pelkkä väärinkäsitys, teidän armonne, joka hänen armonsa piispan kuulustelussa on tullut selvitetyksi ja oikaistuksi. Ratsastin herrani asioilla, minua epäili tuo dominikaanipriori, otti minut kiinni ja toi tänne."

Kuningas kyseli edelleen kaikkia asianhaaroja, mutta kirjuri teki niistä selkoa niin tyydyttävällä tavalla, ettei kuningas pitänyt tarpeellisena enempää kysellä tätä asiaa. Sillä välin oli kansleri lähestynyt prioria, niin että hän seisoi aivan tämän luona, ja kuninkaan ja muiden huomion ollessa kiintyneenä kirjuriin kuiskasi hän priorin korvaan:

"Olen katsonut lävitsenne, priori Robert … olkaa varuillanne, sana vain minulta ettekä lähde täältä vapaana!"

Priori tuli kalmankalpeaksi kanslerin sanat kuullessaan. Hän tunsi liian hyvin tämän miehen voiman ja tarmon antautuakseen näin tärkeänä ajankohtana kuin tämä alttiiksi sellaiselle vaaralle kuin mihin kansleri viittasi. Hän teki mielessään sangen nopeasti kysymyksen, olisiko jotenkuten hänen ja hänen ystäväinsä hankkeista jokin voinut tulla tämän vaarallisen miehen tietoon, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että ainakin Gert oli vangittuna, pani hänet vapisemaan ja pakotti hänet tästä asiasta vaikenemalla vakuuttamaan vapautensa säilymisen. Kanslerin esiintymisen varmuus oli lisäksi niin masentava, että jo senkin vuoksi katosi kaikki mahdollisuus koettaa vapautua rohkealla syytöksellä kansleria kohtaan.

Tuskin oli kansleri jättänyt priorin ja vetäytynyt hieman syrjään, ennenkuin kuningas kääntyi kirjurista pois.

"Kuulette sen, priori Robert", sanoi hän tälle. "Kuinka voitte asioissanne tehdä moisia erehdyksiä? Mitä!… Eikö teillä ole sanaakaan puolustukseksenne?" lisäsi kuningas tuikeasti, kun priori pysyi vaiti. "Ettekö tiedä, että kansliani kirjurit ovat minun miehiäni?"

Priori seisoi siinä allapäin lattiaan tähystellen ja lihakset nytkähtelivät kiihkeästi hänen yhteen puristettujen huultensa ympärillä. Kerran toisensa jälkeen nosti hän katseensa, ja hänen huulensa avautuivat ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua, mutta aina kohtasi hänet kanslerin vakava katse, ja hänen silmänsä painuivat alas ja hänen huulensa sulkeutuivat jälleen. Varmaankin tunsi tämä arvon mies tällä hetkellä hieman samaa katkeraa tuskaa kuin hän oli valmistanut niin monelle ja viimeksi mestari Olaville ja Kristina Pietarintyttärelle. Häntä raastoi kaksi voimaa, jotka tällä hetkellä olivat hänet lannistamaisillaan, ja jollei hänen silmiinsä olisi taustalta siintänyt heikko toivo, että oli sentään tuleva aika, jolloin hän voisi maksaa tämän hetken kidutuksen satakertaisesti niin kuninkaalle kuin hänen kanslerilleenkin, niin olisi hän epäilemättä masentunut.

"Antakaa minulle anteeksi, armollinen herra ja ankara kuningas", änkytti hän, kun kuninkaan kärsimättömyys oli noussut korkeimmilleen. "Antakaa anteeksi, tarkotukseni oli parhain, enkä yön pimeydessä tuntenut, kuka mies oli."

Nöyrä äänen sävy lepytti kuninkaan, samalla kun se piispan mielessä herätti sekä kummastusta että paheksumista. Piispa Hannu oli tähän asti mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella seurannut jokaista priorin kasvojen liikahdusta, mutta nyt kääntyi hän pois ja silminnähtävä vastenmielisyys kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan.

"Kun tunnustatte erehdyksenne ja se on oikaistu", sanoi kuningas, "niin annan sen jäädä silleen, mutta olkaa varuillanne, priori, tiedän paremmin kuin hyvin, että teilläkin on lankanne mukana siinä vyyhdessä, jonka Pietari Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut ovat kehränneet minua varten… Älkää erehtykö enää monta kertaa, se lanka voi tehdä teidät päätänne lyhemmäksi."

Kamala, hirveä hymy väikkyi priorin huulilla, kun hän kuuli kuninkaan sanat, mutta kuningas ei sitä huomannut, sillä priori oli taivuttanut päänsä alas rintaa vasten. Mutta kansleri huomasi sen, ja hänen silmänsä salamoivat, ikäänkuin jokin päätös olisi tuossa tuokiossa kypsynyt hänen sielussaan. Mutta ei ainoastaan prioriin, vaan piispa Hannuunkin koskivat tuntuvasti kuninkaan loppusanat, ja muuten kaikki läsnäolijat käsittivät kuinka tärkeä oli tämä uhkaus, jolla kuningas rohkeni puhutella erästä kirkon ylhäisimmistä, piispan läsnäollessa ja hänen kattonsa alla. Tuskin ajatteli kuningas itsekään, kun hän lausui sanan, sitä syvää merkitystä, joka sillä oli katsoen koko hänen asemaansa vanhaan kirkkoon nähden. Tosin oli nähty kuninkaiden ja valtionhoitajain ahdistelevan kirkkovaltiaita, syyttävän ja erottavan heitä, siitä oli viimeisenä todistuksena Kustaa Trollen erottaminen Sten Sturen aikana, mutta että maallinen valta uhkasi hengellistä ruumiillisella rangaistuksella, kuolemalla, — se oli jotakin tähän asti kuulumatonta.

Yleinen apea mieliala valtasi kaikki, ja huoneeseen tuli haudan hiljaisuus. Kuitenkin saattoi kuninkaan lausunto saada toisen selityksen, vaikka sekin sisälsi riittävän uhkauksen. Kuningas näet oli lausunnollaan saattanut tarkottaa ainoastaan ja yksistään priorin erottamista virastaan, samoin kuin oli tapahtunut piispa Pietarille ja tuomiorovasti Knutille. Piispa Hannu turvautuikin tähän keinoon, jottei hänen ollut pakko esiintyä vihamielisesti kuninkaallista vierastaan vastaan, samana hetkenä kun tämä astui jalkansa hänen kynnyksensä yliste.

Sillävälin hajaantuivat herrat ympäri salia ja priori vetäytyi hiljaa ovea kohden. Piispa pyysi kuningasta kohteliaasti kumartaen astumaan viereiseen huoneeseen, jonka tämä tekikin. Ainoastaan Johan Thurenpoika seurasi kuningasta sinne.

Huone oli suuri ja seinät olivat suureksi osaksi peitetyt kirjahyllyillä, joilla lepäsi ei ainoastaan kirjoja, vaan muitakin merkillisiä esineitä, kuten malmikiviä ja kaikenlaatuisia omituisia kaluja. Kaksi pientä ikkunaa valaisi huonetta, mutta paksut muurit tekivät niukasti virtailevan valon tuntumattomaksi. Kuningas istuutui toisen ikkunan ääreen seinään kiinnitetylle penkille, joka samoin kuin koko seinäpaneeli oli runsaasti leikkauksilla koristettu ja kierrepilareilla varustettu, mikä kaikki todisti tämän linnan omistajan hyvää makua ja korkeaa sivistystä.

Nuo monet erilaiset esineet tässä huoneessa olivat omiansa hälventämään kuninkaan mielestä niitä synkkiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet kohtauksessa priorin kanssa. Aivan kuninkaan vieressä pienellä pöytälevyllä, joka pisti esiin seinästä ikkunan alla, oli muun muassa pieni hopeavati, jossa oli läjä vaalean keltaista, kiiltävärakeista jauhetta. Kuninkaan katse sattui siihen, ja piispa näytti hartaalla tyytyväisyydellä käyttävän tilaisuutta hyväkseen johtaakseen kuninkaan ajatukset uuteen suuntaan.

"Ette voi arvata, armollinen herra, mitä tämä on", sanoi hän ja viittasi hymyillen pieneen hopeavatiin, jonka kuningas otti käteensä tutkien sitä lähemmin. Kun kuningas pysyi vaiti, lisäsi piispa samalla ottaen muutamia rakeita sormenpäidensä väliin ja pistäen ne suuhunsa: "Voitte kyllä maistaa sitä!"

"Suolaa!" huudahti kuningas, seuraten piispan esimerkkiä.

"Se on ruotsalaista tavaraa, teidän armonne", jatkoi piispa, "ja luulenpa, ettei teillä ole mitään sitä vastaan muistutettavaa. Ajattelen, että meidän täytyy niihin tavaroihin nähden, joita parhaiten tarvitsemme, päästä riippumattomiksi, ja kun meillä on suolaa Ruotsissa, voimme kyllä hyvät ajat tulla toimeen ilman hansakaupunkeja!"

Kuninkaan katse kirkastui. Ei ollut ensi kertaa, kun piispa Hannu lakkaamattomalla toimeliaisuudellaan isänmaan hyödyksi oli saanut Kustaa Vaasan sydämen sykkimään ihailusta.

"Asia ansaitsee sydämellisen onnentoivotuksen, piispa!" vastasi kuningas, "Aiotte kai länsimeren rannalle rakentaa suolapatanne."

"Niin olen ajatellut, teidän armonne … länsimeren rannalle, mutta on vielä toinenkin seikka, joka tämän asian yhteydessä on maallemme mitä tärkein, jos perinpohjin tahdomme päästä erillemme hansalaisista verenimijöistä."

"Ja mikä…?"

"Lödöse täytyy linnottaa … se on ainoa kauppakaupunkimme länsirannikolla, ja minun ajatukseni mukaan olisi se muutettavakin vielä kauemmaksi itään kuin herra Sten aikoinaan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, antoi sen muuttaa. Jos virta mataloituu, eivät laivat pääse kaupunkiin, ja siellä täytyy hollantilaisilla kuitenkin olla satamansa… Mutta linnottaa kaupunki täytyy, koska näyttää synkältä, tulevatko Halland ja Viken [Bohuslääni] koskaan ruotsalaisiksi. Mutta mitä tulleekaan, emme sentään saa koskaan unhottaa sitä hätää, joka nyt monet vuodet on painanut maatamme suuren lybeckiläisen velan johdosta, ja sen, mitä tämä velka on meille maksanut, täytyy lujittaa meissä sitä tietoisuutta, että tulevaisuudessa ehkäisemme moisen orjuuden."

"Ja te, piispa voitte näyttää keinon tämän tarkotuksen saavuttamiseksi?" kysyi kuningas vilkkaasti.

"Olen ajatellut asiaa niin, teidän armonne, että Ruotsin tulevaisuus riippuu tässä suhteessa siitä, voimmeko tehdä kaupan vapaaksi ensin ja sitte luoda ruotsalaisen kaupan … mutta siihen vaaditaan helppoja ja mukavia kauppateitä, ja jos Lödöse tulee linnotetuksi, olisi vielä Venerin ja Vetterin väli kanavoitava vetojuhtien ja kauppiasten tavarain tähden. Sitte Ruotsi kyllä Jumalan avulla pääsee siihen tilaan, etteivät vendiläiset kaupungit enää voi panna elämäämme ahtaalle."

"Mutta mitä tämä on, arvoisa isä!" huudahti Johan Thurenpoika ja veti eräältä hyllyltä esiin kimpun rautalankaa. "Voisi luulla olevansa jonkun tuollaisen rihkamakauppiaan luona, joista juuri puhuitte."

"Siinä onkin asia, joka on maallemme tärkeämpi kuin voitte luulla, herra Johan", vastasi piispa ja jatkoi kuninkaaseen kääntyen: "Kas, tuollaista rautalankaa täytyy meidän oppia vetämään täällä kotona. Meillä on hyvää rautaa, oivallisinta maailmassa, sanovat kauppiaat myydessään tavaraa muille kuin ruotsalaisille, mutta sentään me ostamme joukon tavaroita ulkomailta emmekä edes osaa valmistaa rautamalmista käyttökelpoista rautaa. Olen kirjottanut kaniikki Pietari Pentinpojalle, jonakin tämän kuun ensi päivistä, että hän ottaisi selon siellä etelämaissa kuinka tätä rautalankaa vedetään, samoinkuin yhdestä ja toisesta muustakin, joka voi meille olla hyödyllistä oppia. Olisi hyvä, armollinen herra, jos kerran saapuisi ulkoa maahan taitavia miehiä, jotka ottaisivat raudanvalmistuksemme käsiinsä, sillä sellaisena kuin se nyt on, voi olla saman tekevää, kuka omistaa lehmän, kun kuitenkin toinen saa maidon."

Kuningas oli pelkkänä korvana, ja hänen silmänsä säteilivät sitä tyytyväisemmin, kuta kauvemmin hän kuuli vanhan miehen esittelevän mielipiteitään kaikesta, minkä katsoi edistävän valtakunnan auttamista siitä sorrosta, mihin se tähän asti oli kaikissa suhteissa ollut kiedottuna. Tällä alalla kohtasivat kuningas ja piispa Hannu toisensa ystävinä. Täällä ymmärsivät he täysin toisensa ja ojensivat toisillensa kätensä, ja varmaankin moni niistä siemenistä, joita piispa täällä kylvi, juurtui kuninkaan mieleen, niin että niistä hedelmistä, joita hänen aikansa sittemmin kantoi, voimme monen ajatella johtuvan keskiajan viimeisestä piispasta.

Näistä asioista keskustelu pian siirtyi toisiin. Hansakaupungit ja niiden viekkaus, joka viimeksi oli ilmennyt Malmön kohtauksessa, johtivat aivan luonnollisesti kuninkaan ajatukset poliittisiin suhteihin: Tanskan kuninkaaseen Fredrikiin, paenneeseen kuningas Kristianiin ja Severin Norbyhyn Gotlannissa. Hän pysyttelihe vielä ikäänkuin rauhotetulla alueella, jonka toisella äärellä piispa ja kuningas olivat samaa mieltä, mutta jonka toisella he seisoivat ja heidän täytyi seistä vastatusten vihollisina. Tämä jälkimäinen oli kysymys siitä, mistä rahoja oli otettava niin Gotlanninretken kustannusten peittämiseen kuin lybeckiläisen velankin maksamiseen. Ja tähän aineeseen kerran jouduttuaan tulivat he piankin koskettelemaan toistensa arimpia puolia.

Gotlanninretki oli erittäin piispa Hannulle ja Linköpingin hiippakunnalle maksanut suunnattoman paljon, ja kuningas oli kirjeissään tullut lausuneeksi monta tuimaa sanaa. Samaan aikaan oli kuninkaan kansleri uskaltanut Vadstenan luostarissa ei ainoastaan lausua, vaan koettaa todistaakin sellaisia lauseita kuin tämä: "Kun puhumme kirkon rahoista, mitä tarkotamme muuta kuin kansan rahoja?" Kaikkia teitä tunkeutui uusi aika esiin. Ei ainoastaan maallikkojen keskuuteen Tukholman saarnastuoleista, painettujen kirjotusten ja suullisten kertomusten kautta suuremmista kauppakaupungeista, Söderköpingistä ja Kalmarista, vaan sulettuihin luostareihinkin ja tuomiokapituleihin papiston keskuuteen levisivät huomaamatta, mutta varmasti uudet opin ja elämän käsitykset.

Mutta mitä ahtaammalle vaarat sulkivat kehänsä ainoan autuaaksi tekevän kirkon ympärille, mitä ahtaampi tila jäi vanhalle piispalle, sitä aremmaksi ja epäluuloisemmaksi hän kävi, ja sentähden oli sangen lähellä, kun hänen ja kuninkaan keskustelu läheni tätä kohtaa, ettei piispa unhottanut itseään, unhottanut kruunua vieraansa päässä ja katsonut häneen kuten nuorukaiseen, jonka hän kerran näki Sten Sturen hovissa. Onneksi Kustaa, huolimatta kuumasta verestä, joka virtasi hänen suonissaan samoinkuin kaikkien tämän suvun jäsenten, menetteli sangen varovasti, ja kaikessa mikä koski oppia, asettui hän ikäänkuin taistelevain mielipiteiden ulkopuolelle ja jätti ne taistelemaan keskenään laillisten rajojen sisällä. Näissä riidoissa saivat kuitenkin aina, kuten luonnollista oli, uuden opin puoltajat voiton, ja tämä ärsytti heidän vastustajiaan yhä enemmän. Mutta Kustaa otti vainotut suojelukseensa eikä tahtonut tunnustaa mitään harhauskoisuutta, ennenkuin se todistettiin sellaiseksi pyhillä kirjoilla.

Sitte solui keskustelu jokseenkin tyynesti eteenpäin vaarallisten tyrskyjen lomitse, kunnes piispa Hannu nousi pystyyn ja arvokkaisuudella, voisipa sanoa majesteettisuudella, joka sopi hänelle niin hyvin, lausui kuninkaalle:

"Yksi on sentään varma, herra kuningas, ritaristoon ja kirkkoon nojautuu yhteiskunnan ja valtakunnan vapaus, ja saatte varmaan nähdä, kuningas Kustaa, että kun kirkko ja ritaristo ovat kukistetut, niin tulee kruunun vuoro, sillä silloin ovat poissa ne, jotka sitä puolustaisivat."

"Ei, ei, piispa Hannu!" huudahti kuningas lämmöllä. "Jumalaan ja kansaan nojautuu Ruotsin kuningaskruunu. Niin on ollut laita ammoisista ajoista ja niin on oleva, ja mikä ei mukaudu siihen, sen täytyy väistyä. Vanha aika, jossa olette elänyt, on mennyt!"

Seurasi hetken hiljaisuus, jollaikaa piispa samalla kertaa ihailun ja surun ilmeellä kiinnitti silmänsä kuninkaaseen.

"Jumala antakoon anteeksi heille", sanoi hän sitte, "jotka tämän pahennuksen ovat saaneet aikaan uudella evankeliumillaan! Heidän rikkiviisaat ja pöyhkeät oppinsa synnyttävät huonon menon Ruotsin maahan. Mutta uskon yksinkertaisuudesta riippuu uskonto, sille tahdon elää ja kuolla, herra kuningas! Nyt huudetaan minua antikristukseksi, ja kuitenkaan ei ole siitä kauvan, kun herra Sten, Ruotsin valtionhoitaja kuletti minua oikealla puolellaan. Mutta minä en pelkää ketään, paitsi sitä, joka voi heittää sielun helvettiin. Jumala on johdattava kirkkoaan ja kerran on se seisova täydessä ihanuudessa Sionillaan."

"Jumala on sen tekevä, kunnioitettava isä!" lisäsi kuningas, eikä hän voinut olla tuntematta ihastusta tuon vanhuksen edessä.

Muuan sivuovi ponnahti auki, ja nuorukainen, jota piispa oli nimittänyt kasvitarhamestarikseen, syöksähti sisään, pitäen kädessään tallattua liljan vartta.

"Katso, katso, isä", huusi hän tuskin kyeten pidättämään esiinpursuvia kyyneleitään. "Katso, kuninkaan hevonen on tallannut maahan ihanimman liljasi!"

Piispa taputti hymyillen pojan päätä, ja kuningaskin tunsi nuorukaisen surun itseensä koskevan. Lilja merkitsi pojalle yhtä paljo kuin kirkko piispalle. Se oli kaunis ryhmä katsella, lämmin toivehikas nuorukainen ja vanha, sielultaan vahva mies, molemmat kumartuneina taitetun liljan puoleen. Kukka sisälsi opetuksen ja ajatuksen niin yhdelle kuin toisellekin: elämän kaunein kukka, kaikki mitä nuorukainen toivoo ihanaa ja suurta, kaikki mitä vanhus muistaa sellaista, kaikki mitä elämä lupaa ja mitä se on antanut, voi musertua ja tulla tuhon omaksi mahtavamman käden alla, jollei se ole versonut ja saanut ravintoaan totuuden ikuisesta maaperästä.

Kuningas meni lempeästi hymyillen nuorukaisen luo, jonka hän tunsi rakkaan Johan Thurenpojan veljeksi.

"Liljaasi, poika, en voi antaa sinulle takaisin", sanoi hän, "mutta kun aika joutuu, voin kentiesi antaa sinulle sijaan toisen ja paremman. Kuitenkin muistuttaa minua kärsimätön hevoseni", jatkoi hän piispaan kääntyen, "että minun on aika lähteä. Jääkää hyvästi, piispa Hannu, menen Vadstenaan ja odotan pian saavani teidät nähdä siellä muiden herrojen mukana!"

Piispa kumarsi äänetönnä, ja kuningas poistui huoneesta herra Johanin keralla. Kohta kuului hevosten kavioiden kumea kapse heidän ratsastaessaan nostosillan ylitse. Nuori Jakob Thurenpoika oli hänkin lähtenyt huoneesta.

Mutta taittunut lilja virui lattialla piispan jalkojen juuressa, ja piispa seisoi kumarassa voimatta irrottaa katsettaan siitä.

"Paljo", sanoi hän vihdoin, ja huokaus pääsi hänen huuliltaan, "paljo tallannevat kuningas Kustaan hevoset, ennenkuin hän on saavuttanut päämääränsä! Mutta Jumalan ja kirkon laki … se on sinulle sentään liian korkealla!"

8.

VANKI.

Myöhään illalla parisen viikkoa edellä kerrottujen tapausten jälkeen kulki muuan mustaveljesmunkki eteenpäin halki Mörkön Södermanlannissa ja läheni vanhaa Hörningsholman Sturelinnaa, joka sijaitsi silloin kuten vieläkin, saaren pohjoisimmassa kolkassa. Hänen saapuessaan linnan luo oli jo pilkkosen pimeä, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan pysähtyi vähänväliä, katsellen tarkoin ympärilleen. Mitään miehistöä ei täällä ollut sen koommin kun linna suureksi osaksi hävitettiin viime kahakassa kuningas Kristianin ja herra Sten Sturen välillä, mutta kuitenkin oli se asuttu, ja palattuaan vankeudestaan Tanskasta oli Kristina Gyllenstjerna itse asettunut tänne.

Nämä seikat tekivät yölliselle kulkijalle helpoksi estämättä lähetä linnan mitä luoksepäästävää osaa tahansa. Hän valitsi sen puolen, missä muutamia puita kasvoi aivan perusmuurissa kiinni, ja pysähtyi sinne. Saattoi olla puoliyö käsissä.

"Gert!" huudahti hän puoliääneen ja katsoi ylös korkeaa muuria kohden.

Kuului hiljaista ja hillittyä kolinaa, jonka jälkeen ääni parin sylen korkeudesta munkin yläpuolelta vastasi:

"Jumalan äiti olkoon kolminkerroin kiitetty… Mustaveli Robertko siellä?"

"Niin on … sain kirjeenne, ja sitte kun olin suorittanut asiani Skenningessä, päätin suostua pyyntöönne ja tulla tänne."

"Oletteko varma siitä, ettei kukaan ole seurannut jälkiänne?"

"Aivan varma!"

"Koettakaa sitte, hurskas isä, tulla hieman lähemmäksi … minulla on paljo teille sanottavaa. Saatte nähdä, että herra voi tehdä ihmeitä vähissä ja etten minä ole ollut toimeton synkässä vankilassa … mutta olen heikko, hyvin heikko, enkä saisi puhua ääneen, ainoastaan kuiskaten!"

Munkki ymmärsi täysin hänen tarkotuksensa ja kantoi paikalle muutamia kiviä ynnä puolipalaneen honkapölkyn, joka viimeksi mainittu oli hyvään tarpeeseen, sillä nostettuaan sen muuria vasten hän onnistui pääsemään aivan sen torniluukun luo, josta ääni kuului.

"Kului muutamia päiviä", lausui vanki, kun ensin oli vaihdettu muutamia vähäpätöisempiä sanoja, "kului muutamia päiviä, ennenkuin tiesin missä olin, mutta sitte eräänä kauniina päivänä kuulin keskustelua täältä ikkunan edustalta. Siellä puhelivat … Kristina Pietarintytär ja rouva Kristina Gyllenstjerna! Ymmärsin silloin missä olin, ja aloin kohta miettiä suunnitelmaa, miten selviytyisin voittajana tästä taistelusta kirkon puolesta…"

"Mutta enemmän kuin milloinkaan on kuitenkin varovaisuus tarpeen … ja minä menen siinä niin pitkälle, ystäväni, että olisin aivan halukas lykkäämään tämän asian, kunnes olemme saaneet vähän hengenvuoroa … minulla on parhaat toiveet, että piankin tulee toinen ääni kelloon täällä Ruotsin valtakunnassa."

"Puhutte viisaasti, hurskas veli, mutta saatte kyllä nähdä, että olen varovaisuudessa teidän vertaisenne, ja ihmeellisesti sattuisivat onnen osat, jollei paulani veisi saalista Jumalan äidin helmaan… Nähkääs, kohtasin tuon kerettiläisen, mestari Laurin, kuningas Kustaan luona Stegeborgissa, ja hän sanoi minulle sanan, joka siitä pitäen on alituiseen soinut korvissani ja joka on hälventänyt pimeyden ympäriltäni ja näyttänyt minulle tien valoisana ja tasaisena."

"Herätätte uteliaisuuteni, Gert! Tuo sana kuului…?"

"Neitsyen tahto määrää kaiken, sanoi mestari Lauri … ja niin se on, ja hän on vapaasta tahdostaan valitseva luostarin."

"Se lupaus kuuluu suurelta", sanoi priori epäröiden. "Oletteko saanut aivan yliluonnolliset voimat täällä vankeudessa, Gert?"

"Mitä ei voi taittaa, sen voi taivuttaa, nähkääs, hurskas veli, ja työ on alettu, ja sen alku lupaa parasta. Olen puhutellut neitsyttä ja saavuttanut hänen säälinsä, ja pian saavutan täydelleen hänen luottamuksensa. Hän tarjoaa minulle vapauden, mutta minä en ota sitä vastaan."

"Ette ota vastaan vapautta?" huudahti priori hämmästyneenä.

"En, sillä senhän saan teidän kauttanne, ja silloin on neitsyt omasta tahdostaan seuraava vanhaa ystäväänsä turvapaikkaansa luostariin."

"Mutta pyhimysten nimessä, kuinka luulette tämän tapahtuvan?"

"Kuulkaa tarkoin, tahdon sanoa teille sen … kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän … mutta minun täytyy esittää asia järjestyksessään. Neitsyt on vankina täällä, kuten minäkin, ja meidän vapautemme riippuu siitä, milloin mestari Lauri, kuninkaan kansleri, katsoo hyväksi meidät vapauttaa. Sen kuulin rouva Kristinan sanovan neitsyelle jonakin ensi päivänä heidän tänne tultuaan, kun he olivat huvikävelyllä ikkunani edustalla. Neitsyen täytyy olla kätkössä kuninkaan tähden, sillä mestari Lauri tahtoo suullisesti puhutella mestari Olavia, ennenkuin tämä asia saadaan ilmaista kuninkaalle, ja sentähden täytyy minunkin olla kateissa. Niin hyvin rouva Kristina kuin neitsytkin tiesi, että istuin vankina täällä Hörningsholmassa, sillä rouva Kristina vastasi erääseen kysymykseen, jonka neitsyt teki, luvanneensa mestari Laurille, että istuisin täällä kunnes tulee kirje häneltä ja silloin neitsytkin matkustaisi rouva Kristinan mukana Tukholmaan… Voitte nyt arvostella varovaisuuttani ja uutteruuttani kirkon hyväksi … olisin voinut kirjottaa herralleni piispalle, ja hän olisi piankin avannut vankilani, mutta pidin parempana sietää tämän voidakseni viedä suunnitelmani perille, ja niin kirjotin teille…"

"Tunnustan, etten luullut teitä niin tarmokkaaksi ja syvämietteiseksi, Gert!"

"Mutta Herra on heikoissa väkevä … nyt kuitenkin käsitätte, kuinka se on tapahtuva."

"Ei, veljeskuntani suojeluspyhimyksen kautta, en käsitä mitään!"

"No hyvä, kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän laadittava kaksi kirjettä, molemmat kanslerin nimessä…"

"Ah … nyt alan käsittää tarkotuksenne, Gert!"

"Toinen rouva Kristinalle, missä hänen käsketään päästämään minut vapaaksi … toinen neitsyt Kristinalle, ilmottaen hänelle mestari Olavin kuoleman."

"Mestari Olavin kuoleman!… Mitä tarkotatte sellaisella tiedonannolla?"

"Jättäkää se minun asiakseni… Teidän on vain valittava sopiva aika."

"Mutta … mitä hyödyttää sellainen tiedonanto, jonka millä hetkellä tahansa voi näyttää vääräksi?"

"Sanokaa minulle vain, kuka näyttäisi sen vääräksi … ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ja kun neitsyt kerran istuu luostarin sellissä, tulkoon silloin vain oikaisu ja raivotkoon paha sää, minä nauran niiden voimattomuudelle, ja pyhä Jumalan äiti ja pyhä Brita ojentavat minulle siunaten kätensä viimeisenä hetkenäni."

"Niinpä tapahtukoon sitte tahtosi, Gert Bryningh! En voi nähdä meillä oikeastaan olevan mitään pelättävää, sillä vaikkapa pahimmassa tapauksessa kirjeet keksittäisiinkin, kuten piispa Pietarin kirjeet viime vuonna, ei kuitenkaan kukaan voisi näyttää toteen, että kumpikaan meistä on ne kirjottanut. Tahdon siis toteuttaa tahtonne ja odotan siitä parhainta seurausta pyhälle kirkollemme."

Munkin ja vangin tarkemmin sovittua, mitä oli tehtävä, kapusi edellinen varovasti maahan, veti tilapäiset tikapuunsa syrjään ja vieritti kivet erilleen toisistaan, ettei jäänyt näkyviin mitään jälkeä hänen käynnistään. Ja vielä ennen kuin päivästä näkyi sarastustakaan, oli hän jo poistunut Mörköstä.

Aamulla meni Hörningsholmassa kaikki tavallista menoaan. Pihalle ilmestyi vanha linnanvouti, joka oli ollut siellä aina Svante Niilonpojan ajoista asti ja tiesi kertoa vanhasta herra Stenistä ja epäsovusta hänen ja herra Svanten välillä ja tämän leskestä Märta rouvasta, nuoren herra Stenin (valtionhoitajan) äitipuolesta ja hänen lapsistaan ja kaikesta, mitä oli tapahtunut edellisinä levottomina aikoina, muistoja, mitkä, kuinka surullisia ja synkkiä monet niistä olivatkin, kuitenkin olivat hänen kalleimmat aarteensa maan päällä. Vouti näyttäytyi sen tornin ovella, jossa hänen armollinen rouvansa oli laitattanut muutamia huoneita kuntoon itseään varten. Kierreportaita alaspäin tuli Kristina Pietarintytär, ja vouti katsoi niin lempeästi hymyillen kauniin neidon vakaviin kasvoihin. Tämä oli neitonen aivan hänen mieleisensä. Sellainen, tuumi hän, pitäisi jokaisen naisen olla. Hänellä oli suru sydämessään, samoin kuin rakkaalla rouvallakin, mutta hän kantoi sen. Siinä oli sielunvoimaa, ja sentähden tahtoi kunnon ukko tehdä voitavansa hänen ilahuttamisekseen ja pitää rohkeutta yllä niin hyvin kuin hän voi.

Hänen keinonsa tässä suhteessa eivät olleet monet, mutta hän käytti parasta mikä hänellä oli: monia muistojaan muinaisilta ajoilta. Hän oli jo monet kerrat kertonut Kristinalle kaiken, mikä koski hänen vainajiaan, suurimmasta pienimpään. Hän oli hyvin puhelias, kuten vanhukset usein, kun ei mikään paina omaatuntoa, ja jo seuraavana päivänä Kristinan saapumisen jälkeen olivat hän ja neitonen parhaimmat ystävät, ja koska Kristina kuunteli mielellään, kohosi hän joka päivä ukon suosiossa. Tosin eivät kertomukset murhista ja verestä ja taisteluista juuri olleet laadultaan huvittavia, mutta se hyvä niillä oli kuitenkin mukanaan, että Kristina huomasi, kuinka elämä oli täynnä suruja ja koettelemuksia ylhäisimmillekin ja kuinka siinä suvussa, jonka turviin hän nyt oli päässyt, monella oli ollut kovempi kohtalo kannettavanaan ja vaikeampia taisteluja taisteltavana kuin hänellä itsellään. Ja tämä karkaisi hänen mieltään. Se herätti hänen jalomman ja parhaamman ihmisensä. Hän tunsi varmemmin kuin milloinkaan, että Jumalan käsi oli hänen yllänsä ja että hän nöyrästi tahtoi kantaa, mitä se laski hänen hartioilleen.

Oli kaunis aamu. Aurinko hymyili lämpimästi ja sirotteli kultiaan yli ympäröivän laajan maiseman.

"Jumalan rauha ja hyvää huomenta, neitsyt Kristina"! tervehti vouti. "Tänään olette mieleltänne synkempi kuin tavallisesti. Oletteko nähnyt pahoja unia, neitsyt?"

"Jumala siunatkoon, isä Greger, niin olen", vastasi neitsyt.

"Ja sentähden ajattelette enemmän kuin teidän pitäisi sitä, mikä teillä on sydämellänne. Hm … muistan hyvin, kun vanha herra Sten oli kuollut, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja ne pahat puheet, joita liikkui rouva Märtasta että hän muka oli myrkyttänyt vanhan herran, kun ne saapuivat rouva Märtan korviin, kuinka hän suri ja kuinka hän ikävöi, että herra Svante tulisi … sillä nähkääs, hän oli vanhan herran mukana ja seurasi ruumista Tukholmaan…"

"Kuinka johdutte noihin muistoihin, vouti?" keskeytti hänet Kristina väristen.

"Muistot tulevat kuin unelmat, neitsyt, mene ja tiedä mistä… Mutta miksi sitä kysytte?"

"Sellaisia sanoja puhuttiin minulle unissani… Vanki tuolla alhaalla tornissa oli olevinaan kuoleman sairas ja hän kutsui minua luoksensa ja minun piti auttaa häntä, sillä minä voin sen ja minä teinkin sen, mutta silloin muuttuivat hänen kasvonsa, ja kuolleen kallo irvisteli minua vastaan, ja pari luurangon käsivarsia kiertyi ympärilleni ja ne ikäänkuin tahtoivat tukehduttaa minut kuoliaaksi, samalla kuin korvissani kaikui: Sinä olet myrkyttänyt minut…!"

"Hm, hm", mutisi ukko. "Unilla voi olla merkityksensä… Olkaa varovainen neitsyt! Tarkotan ettei teidän pitäisi kauemmin käydä vangin luona. En ole koskaan pitänyt hänen kasvoistaan, en koskaan… Ilkeys kiiluu hänen vanhoista silmistään."

"Voitte olla oikeassa, isä Greger, ja", lisäsi hän hetkisen vaiettuaan, "olen tehnyt väärin kun en puhunut rouva Kristinalle…"

Ja rouva Kristina saapui samassa. Kaunis syysaamu oli houkutellut hänetkin ulkoilmaan. Vouti kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä rouva Kristinan mennessä hänen ohitsensa ystävällisesti nyökäyttäen päätänsä. Hän viittasi Kristinalle, että tämä seuraisi häntä, ja niin he menivät. Polku, jota rouva Kristina tavallisesti käveli, kiersi suurena kaarena kallion, jolla linna sijaitsi, kääntyi sitten kulkemaan pitkin rosoisen harmaan kivimuurin vierustaa. Tämä muuri oli niin vanha, että vouti vakuuttamalla vakuutti sen seisseen siinä jo silloin, kun Thor ja muut pakanalliset hirviöt kiidättivät yli tunturien.

Kesti kauan, ennenkuin kumpikaan heistä virkkoi mitään, joko siksi että luonnon ihanuus viehätti heitä tai siksi että kummallakin oli sielu täynnä omia aatoksia. Rouva Kristina ei kulkenut koskaan tätä tietä ilman että hänen mielessään heräsi muisto siitä päivästä, jona hän kolmetoista vuotta sitte vastanaituna tuli rakastetun herra Steninsä rinnalla tähän linnaan, ja tämän ajan kuvat vetivät häntä väkisin puoleensa. Täällä virtaili ihmeen ihania säveliä esiin tästä onnellisesta ja autuaasta menneisyydestä, ja tuttua helkyntää kuullessa ikäänkuin virittyivät uudelleen ne sielun kielet, jotka elämän vastoinkäymisissä olivat höltyneet. Ja tietoisuudessa, että on täyttänyt velvollisuutensa, piilee ihmeen vahvistava ja kohottava voima.

Harvoin sydän iloinen huokaa surusta, usein hymy väreilee suruhuulilla —

lauletaan laulussa ja se sopii täydelleen rouva Kristinaan.

Heidän noustuaan pienelle vuoren pengermälle, josta oli ihana näköala Himmelfjärdin ja Sorundaländin ylitse, pysähtyi rouva Kristina. Hänen seuralaisensa, joka koko ajan oli kulkenut sydän kurkussa, saamatta sopivaa tilaisuutta keventää sydäntään, astui nyt hänen rinnalleen ja tarttui hänen käteensä. Rouva Kristina katsoi kysyvästi häneen, mutta hänen kauniit kasvonsa olivat niin lempeät, että se rohkaisi tyttöparan mieltä. Ja hän kertoi jalolle rouvalle, kuinka hän oli käynyt vangin luona ja mitä tämä oli puhunut hänelle.

Se oli tapahtunut niin, että kerran, kun hän oli yksin kulkenut samaa tietä, jota he nyt olivat vaeltaneet yhdessä, ja tulleet muurin luo, oli hän kuullut hiljaa mainittavan nimeään. Hän oli katsonut ympärilleen, mutta ei voinut huomata mitään. Silloin oli hänen nimensä lausuttu uudestaan, ja hän oli katsonut ylöspäin erääseen torninluukkuun ja nähnyt vanhan sukulaisensa kasvot painettuna rautaristikkoa vasten. Tämä oli näyttänyt niin perin onnettomalta ja kärsivältä ja oli puhunut niin kauniisti, ettei hänellä ollut sydäntä kieltää hänen pyyntöään. Hän näet oli pyytänyt Kristinaa käymään hänen vankilassaan, jos se olisi mahdollista. Ja se oli Kristinalle onnistunut, ja siellä oli vanha mies kyynelsilmin kerjännyt häneltä anteeksi, mitä oli rikkonut häntä vastaan, jos se sitte lopultakaan oli rikos, koska hän oli toiminut parhaassa tarkotuksessa.

"En ole menetellyt rehellisesti teitä kohtaan, rouva Kristina", näin lopetti tyttö, "kun olen antanut tämän mennä mainitsematta siitä teille mitään, ja aina on ollut mielessäni tehdä se, mutta minua on pidättänyt ensi sijassa pelko, että te vihastuisitte, mutta myöskin se, että olen aina luullut, etten ole tehnyt mitään pahaa vaan ainoastaan täyttänyt velvollisuuteni lohduttaen ja auttaen, missä lohdutusta ja apua tarvittiin. Jos olen tehnyt väärin, niin rangaiskaa minua, rouva Kristina, mutta antakaa minulle anteeksi. Sillä tieten tahtoen en tahdo mieltänne pahottaa."

Kristina tarttui linnanrouvan käteen ja painoi sen huulilleen.

"Olisi kyllä ollut parasta, jollei se olisi tapahtunut, Kristina", sanoi rouva hieman mietittyään. "Mutta sitä ei nyt voi muuttaa, enkä tiedä, voiko se oikeastaan johtaa mihinkään meille vastenmieliseen. Muista vain, että tämä piispan palvelija pian tulee saamaan takaisin vapautensa, jahka vain kuninkaan kansleri katsoo ajan sopivaksi. Eihän hänen yksinomaan sinun tähtesi, lapseni, täydy toistaiseksi olla maailmasta kateissa, vaan myöskin armollisen herramme kuninkaan vuoksi. Ajattelepa vain, mitä hän lausui Severin herran lähettiläälle metsässä Stegeborgin lähellä… Parasta on sentähden, ettei ole paljoissa tekemisissä miehen kanssa, ja jos hän kärsii, niin muista, ettei hän voi maata paremmalla vuoteella kuin on itse itselleen valmistanut."