SISÄLLYS:

Maa.

Kansa.

Matkustuksia Suomessa.

Maan ja kansan kuvia.

1. Maisema Savossa. 2. Talonpoikais-väkeä Vaasan seuduilta. 3. Helsingin satama. 4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa. 5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa. 6. Turun linna ja Auran suu. 7- Imatra. 8. Talvi-ilta Somerossa. 9. Porvoon kaupunki. 10. Maisema Pirkkalassa. 11. Jääsken kirkkotiellä. 12. Viipurin kaupunki. 13. Kaskimaa Iisalmessa. 14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa. 15. Tammisaaren kaupunki. 16. Metsäseutu Hauhossa. 17. Paja Turun lähistössä. 18. Hämeen linna. 19. Maantie Tampereen seudulla. 20. Iltahetki Aurajoella. 21. Maantali. 22. Yksi Roineen selkä. 23. Salainen viinanpoltto-kota Loviisan saaristossa. 24. Tampereen kaupunki. 25. Imatran alku. 26. Juustilan sulku. 27. Savon linna ynnä osa Savonlinnan kaupunkia. 28. Varkauden koski. 29. Lohipato Vuoksessa. 30. Loviisan kaupunki. 31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa. 32. Silakan suolaus. 33. Kuopion kaupunki. 34. Laatokka. 35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä. 36. Mikkelin kaupunki.

Loppusanat.

Maa.

Valtameren vallitsija kerta istui koralli-istuimellansa, jaellen myötäjäisiä tyttärilleen. Aasia-tyttärellensä hän soi vallan valtikan, Afrikalle auringon kultakruunun, Amerikalle hempeyden ja hedelmällisyyden, Austraalialle Ahtolan aartehet. Mutta kun tuli Euroopan, pesän kuopuksen, vuoro, ei ollutkaan isällä enää mitään eri-lahjaa annettavana. Ottipa hän siis kourallisen kaikkein toisten tytärtensä lahjoista ja levitti sen Euroopan syliin, tällä tavoin suoden nuorimman tyttärensä osaksi lahjain moninaisuuden.

Kaikki tyttäret sitten joutuivat naimiseen vuorikuningasten kanssa, ja heistä sukeutui monta monituista maata sekä kansaa, joille jokaiselle on tullut omaksi joku osa peri-emänsä perinnöstä.

Mutta Pohjolan Hiisi oli kosinut kolme valtameren vallitsijan tyttäristä ja saanut rukkaset. Siitä vihastuksissaan vaati hän heitä valtoihinsa toisella tavalla, sanoen että he muka olivat hänen perintö-orjiaan. Johonkin määrään saikin hän tämän vaatimuksensa täytetyksi kahden tyttären suhteen: hän kiinnitti kahleihinsa kolmannen osan Aasia-kuningattaresta ynnä myös Amerikka-kuningattaren hartiot. Mutta kun hän samalla tavoin myös pyysi Eurooppaa valtoihinsa, ojensi Valtameri molemmat väkevät käsivartensa, syleillen ja suojellen niillä tytärtään. Ja oli hänen oikea käsivartensa, Välimeri, niin väkevä ettei siihen Pohjolan kahle pystynyt; vasempaan käsivarteen, Itämereen, kahle kietoutuu joka vuosi aina vähäksi aikaa, vaan katkean sitten jälleen, koska käsivarren suonet vihasta ovat paisuneet.

Eurooppa-kuningattarella oli monta lasta, ja muutamana päivänä kokoutti hän heidät kaikki ympärillensä, jakaakseen isänsä lahjat heidän kesken. Pyysipä silloin Espanja itselleen tulisen Xeres-viinin, Franska vaahtoilevan sampanjan, Italia hyvänhajuiset apelsiini-puut, Kreikka laakerin, Saksa renskan-viinin, Venäjä nisut, Englanti meren helmet, Tanska pyökkipuun, Norja silli-kalan, Ruotsi raudan, ja niin kukin mitä paraaksi katsoi. Mutta ta'impana joukossa seisoi vielä yksi tytär, joka ei ollut pyytänyt eikä saanut mitään. Ja puhui Eurooppa-kuningatar hänelle nämät sanat:

"Miksis seisot sinä, Suomi-tyttäreni, syrjässä, etkä pyydä mitään äitiltäs?"

"Jalo kuningatar", vastasi kaino impi Pohjan rajoilta, "mitä mielimmin haluaisin, sen olet jo lahjoittanut siskoilleni Etelässä. Minunkin olisi tehnyt mieli saada päivä pitkän yöni valaisemiseksi." — —

"Päivän lämmintä en voi antaa sinulle", lausui kuningatar, "sillä sen olen jo kaikkityyni pannut viinimarjaan, laakeriin, apelsiiniin ja nisuun. Mutta annanpa sinun kuitenkin nauttia päivän valoa pitkät yöttömät kuukaudet. Sinä saat nähdä päivän kuvastelevan muotoansa tuhannen tuhansiin järvihisi, joilla ei ole vertaa maailmassa, ja minä ompelen pukimesi täyteen kirkkahimpia timantteja. Sinä olet viimeinen lapseni, köyhin, syrjimmäinen lapseni, vaan oletpa kuitenkin minun lapseni. Vanno ettet luovu äitisi nimestä, ja minä laitan sinulle asuntosi meren rannalle, jotta aina voit käydä sisään ja ulos talossani ja saada suojaa Pohjolan vihaista viimaa vastaan."

"Kiitos sinulle, jalo kuningatar", vastasi impi Pohjolan rajoilta. "Minä tahdon kaikessa halpuudessani aina pitää muistossa että olen sinun tyttäresi, ja tahdon olla sinun rajavartijanasi ikuisen lumen rynnäköitä vastaan." — —

* * * * *

Tästä Euroopan viimeisestä, köyhimmästä, syrjimmäisestä tyttärestä tulee nyt puhe näissä lehdissä. Viimeinen on hän: sillä viimeiseksi kaikista Euroopan tyttäristä on se kohonnut merestä, ja kohoaa kohoamistaan yhä vielä. Köyhin on hän: sillä hän ei ole koskaan jaksanut kokonaan temmata itseänsä irti Pohjolan Hiiden käsistä, joka taistelee hänestä Euroopan, ihmiskunnan kanssa. Syrjimmäinen on hän: sillä vasta nyt on hän alkanut astua esille synkästä hongikosta, jonka kätkössä hän vietti yksinäisen lapsuuden-aikansa, puoleksi taistellen, puoleksi mietiskellen.

* * * * *

Pohjoisempi Valtameren käsivarsista, jotka Eurooppaa suojelevat, kajoo Suomi-tyttäreen. Eteläisempi käsivarsi, ihanainen, lämpöinen Välimeri, lainehtivi viljavain maiden, rikasten kansain välillä; sen rannikoille on vetäyneet meidän maan-osamme komeimmat vallat, kirkkain kunnia. Pohjoisempi käsivarsi, kylmä, myrskyinen Itämeri, hietasärkkineen, kallio-äyräineen, ja merenkultineen, jää-lohkareineen, se on puolestaan koonnut ympärilleen maineen ja muiston Pohjan kansain sankaritöistä. Kumpikin ovat he tuhatvuotisia kulkuväyliä kansain rauhan-askareille ja sota-retkille. Mutta Välimeren kylki lepää Afrikan paahteista hietikkoa vasten ja tuntee sen kuuman hengähdyksen, Samumin; Itämeri sitä vastaan ulottuu Pohjolan rajoille asti ja saapi sen tuimia lumituiskuja kokea.

Jalo höyry-orit ajaa hyrskien Juutinrauman kautta. Hänen taakseen jääpi Pohjois-meri ja Kattegat; hänen eteensä leviääpi Itämeren sini-selkä, kantaen satoja purjehia, jotka kaikki pyrkivät sisään tai ulos samasta ahtaasta portista. Kuinka erilainen on luonne laineella kummin puolin tuosta ahtaasta portista! Pohjoismeren laine on raskas ja suolainen; se kohoaa luoteen voimalla; se vyöryy jyristen rannan hietasärkkiä vastaan ja vierii hitaasti, majesteetillisesti takaisin; sen paino rutistaa, musertaa vahvimmatkin laivankaaret. Itämeren laine sitä vastaan näyttää kevykäiselle niinkuin sateen vihma; se herkähtää liikkeelle pienimmästäkin tuulen puuskauksesta; se melkein vaan liekahtain läikkyy kallioita vastaan ja pakenee yhtä kiireesti takaisin, rikkomatta kala-venehenkään heikkoa kuvetta. Itämeren laine onkin puolekseen jokivettä, 20 %, vähemmin suolainen kuin Pohjoismeren. Se ei enää tunne eikä tiedä mitään luoteesta ja vuoksesta; se nousee ja pakenee aina tuulia myöten. Sen pinta on 8 jalkaa korkeampi kuin Pohjoismeren. Pohjoisempana on eroitus vielä suurempi, sillä Pohjoismeren kapea kurkku ei kerkiä niellä yhtä paljon vettä kuin mitä Itämereen yhä karttuu kaikista sen jo'ista. Merenvirta vaihteleepi, vaan käypi kuitenkin lakkaamatta ulospäin. Juutinraumassa ja molemmissa Bält-salmissa käypi aina kaksi virtaa vastakkain; väkevämpi, keveämpi viepi Itämeren vesiä pois pintaa myöten; heikompi, raskaampi tuopi Pohjoismeren vesiä pohjaa myöten.

Höyry-orit kulkee hyrskien eteenpäin. Valtameren kasvikunta ja monenlaatuiset elävät ovat kadonneet; Itämeressä asuu pienemmät merikasvit, vähäisemmät elävät. Ei täällä enää merisika ruiskuta vesisuihkuansa ilmoihin; hylje vaan kohottelee harmaata päätään läikkyvän laineen harjalle. Kalat ovat toisellaiset, pienemmät. Ei näy enää hummeria eikä osteria; niiden sijaan on tulleet pikku meri-rapunen ja pienet simpukat. Veden syvyyskin on vähempi: Itämeri on matala mereksi; sen syvyys muutamin paikoin keskiselällä ylettyy 160:een syltään, mutta tavallisesti se ainoasti vaihtelee 40:n ja 60:n välillä.

Mihinkä höyry-oriin matka pitää? Köpenhaminaanko vai Tukholmaan, Pietariin, Riikahanko vai Danzigiin, Helsinkiin vai Ouluhun? Kapteeni levittää merikartan. Siinä näet pitkänläntäisen sisämeren, jonka pääsuunta antaa etelästä pohjoseen. Sen muoto kartassa on ikään kuin merineitosen näköinen, jonka kasvot on itää kohden. Hänen päänsä, kumarruksissaan eteenpäin, Lapin lumet kiireellänsä, katselee Suomenmaata. Hänen kaulassaan on koristeena saariston vihriäinen helmivyö. Hänen selkänsä, raskaasta taakastansa koukuissaan, kantaa Skandinaviaa. Hänen käsivartensa on ojennettu Venäjää kohti, tarkoittaneeko se uhkausta vai lieneekö hyväilemistä? Viro, Liivinmaa ja yhdistyneen Saksan pohjois-ranta, ne ovat hänen hameensa liepehenä. Mutta alapäässään merenneitosen pitkä vartalo kääntyy mutkaiseksi kalanpurstoksi, Tanskan saariston ja Juutinmaan välitse, ja vajouu näkymättömiin Pohjoismeren aaltoihin.

Maatiede on leikillään niin laittanut, että tämä meren-neito halailee Suomennientä ja että hänen sydämensä lyö Suomen rintaa vasten. Kaikki muut Itämeren rantamaat katsovat myös toiseen suuntaan, Suomi vaan katselee yksistään Itämerta kohti. Siitä se on kohonnut; sinnepäin sen ranta viettää; sinne se lähettää kaikkein lukemattomain järviensä vedet. Itämeri on Suomen kasvattaja, Suomen imettäjä, Suomen kätkyt; sen syliin on Eurooppa pannut nuorimman tyttärensä, hoidettavaksi vuosisatoja tuntemattomia varten, siksi kun neiti olisi täys-ikäiseksi varttunut. Itämeren laineet yhä laulelevat sille kätkytlauluja ja lahjoittelevat sille yhä uusia rantoja leluiksi, samoinkuin kevätaurinkokin joka vuosi lahjoittaa sille uuden vihriäisen hamehen.

Suomi-tytär osoittaa kiitollisuuttaan tätä kasvattajaansa kohtaan sillä että vartioitsee Itämeren pohjoisia lahtia. Suomen asunto on siinä kulmauksessa, jossa on merenneidon vyötäisten, käsivarsien ja rinnan liitospaikka. Suomi vartioitsee sitä kohtaa, jossa Ahvenan saarivyö ympäröipi merenneidon vyötäiset; senpätähden ovatkin kaikki Itämeren kosijat ensiksi aina suostutelleet Suomea. Saksalainen, Tanskalainen, Ruotsalainen, Puolalainen, Venäläinen ovat kukin vuorostansa pyytäneet omakseen meidän pohjoisen neidon kättä — sydämestä on vähemmin lukua pidetty — ja Suomen hallitsija on aina myös samassa ollut Itämeren vallitsijana. Kylläpä Suomi kallioinensa, myrskyinensä ja jäinensä, aina on ollut oakas ruusu poimittavaksi; eikä ole hän myös ollut kovin kärkäs suomaan kättänsä ensiksi tulleelle. Vasten tahtoansa on hän ottanut osaa mahtavain pitkälliseen taisteluun vallasta Itämeren yli; virtana ovat hänen verensä vuotaneet, punaten meren aallot, punaten manteren lumikinokset aamuruskon karvaisiksi. — — —

Suomi on, samoin kuin muinoin Afrodite, kohonnut meren sylistä. Oli aika semmoinen, jolloin Itämeri sujuttelihe Pohjois-jäämeren lahtena, jolloin jäiset aallot, kantaen jäisiä kallioita, läikkyivät kaiken manteren ylitse tällä Euroopan kulmalla. Mursu täällä piehtaroitsi, ojennellen ruumis-vantturataan; luvuttomat laumat Pohjanperän lintuja liitelivät, laatelivat sumussa näiden kolkkojen vesien yli. Aution ulapan pinnasta ei kohonnut mikään muu, paitsi Skandinavian vuoriharjun kukkulat, jotka pitkänä kaarena itäänpäin myös kiertävät Suomen pohjoispuolen, ja haaroineen, jatkoineen ovat meidän maamme selkärankana. Tämän harjukaaren eteläpuolella oli meri täynnä lukemattomia salakareja, pohjasta ylöspistävien harju-haarojen huippuja. Näistä kareista oli vähitellen maatuva Suomen mantere.

Mutta syvällä meren pohjan alla ponnisteli maanalan tuli. Se on täällä vahvan, lujan kannen alla piilossa; ei ole täällä mitään Hekla-tulivuorta, mitään Geysir-suihkulähdettä, ei edes mitään tavallistakaan kuuman veden hetettä; harvoin vaan liikahtaa maa pienestä, heikosta täristyksestä. Maan-alan tuli tekee työtänsä salaa syvyydessä ja kohottelee hitaasti, lakkaamatta, jättiläis-voimalla sitä harmaa-kivistä kallioperustusta, jolla Suomi sekä Pohjois-Skandinavia lepäävät. Pohjanlahden molemmilla rannikoilla on jo pitkät ajat ihmeellä huomattu, että meri vähitellen pakenemistaan pakenee. Missä muinoin suuret laivat kulki, siellä on nyt tuskin venosenkaan varalle vettä; missä kalastajaukko nuorena poikana laski verkkojansa, siellä nyt lehmät syövät heinää vihriällä luhtaniityllä. Luotoja ja salakareja ilmauu, joista ei ennen aikaan tietänyt kukaan; ne kasvavat saariksi; saaret maatuvat kiinni toisihinsa ja mantereesen, satamat mataloituvat, rannikot laajenevat, aura kyntää ja viikate niittää muinaista meren-pohjaa. Uusi maa joka ihmispolven kuluessa kohoaa merestä, ja joka vuosisata lahjoittaa Suomelle koko ruhtinaskunnan lisään.

Kaikki tää on hehkuvan tulen työtä, joka ponnistelee syvällä meidän jalkojemme alla maan sydämessä. Turhaan pyytää se halkaista paksua kuorta, joka siltä ilmiin-pääsön sulkee ja kasvaa kasvamistaan yhä Pohjolan pakkasten voimalla. Se ei saa toimeen enempää kuin muutaman kurtun manteren pintaan; tään kohdan se kohottaa, tuon paikan se vajottaa. Koko Itämeren pohjanotkelma näkyy laineen tavalla liikkuvan; pohjosessa se kohoaa, etelässä se alenee. Mutta se on laine, jonka kohoamista ja alenemista ei käy tavallisilla mitoilla mittaaminen; se on ikilaine, joka majesteetillisena vieree vuosituhannesta vuosituhanteen.

Ei ole vielä saatu täysi selvä tästä vahvan mannerpinnan lainehtimisesta meidän Pohjanmailla. Vanhoista, rantakallioihin hakatuista merkeistä on vaan arveltu voitavan päättää että Pohjois-Ruotsi sekä Pohjois-Suomi kohoavat noin 4 jalkaa vuosisadassa, vaan Etelä-Suomi sekä Keski-Ruotsi ainoasti 2 jalkaa samalla ajalla. Ruotsin rannikolla kohoaminen lakkaa muutamien peninkulmien päässä eteläpuolella Tukholmaa; ja Skoonen sekä Pommerin rantoja myöten on arveltu maan vähitellen vajoovan.

Suomenmaa kohoaa; se on luomisen lakkaamatonta jatkoa. Vuosituhansia on meidän maamme tällä lailla, tuuma tuumalta, kohottanut ja yhä vielä kohottelee honka-seppeleisiä vuoriansa, vihertäviä laaksojansa ja avaria kanervikko-kankaitansa merestä, joka ennen muinoin koko sen pinnan peitti. Tämä pinta on sangen epätasainen. Manteren kohotessa ja meren paetessa on siis yksi osa meren vesistä jäänyt notkelmiin; se on Suomen epälukuisten järvein synty. Alussa meidän suuret järvet olivat meren-lahtia, ja lahtien suut vähitellen maatuivat yhä kapeammiksi salmiksi. Mutta koska, maan yhä vielä kohotessa, viete merelle päin tuli jyrkemmäksi, niin salmet muuttuivat jo'iksi, jotka kuljettavat järvien liikavedet mereen. Nämät joet olivat ensi-alussa syvät, aluksin kuljettavat; mutta vietteen kohotessa jyrkemmäksi ne tulivat matalammiksi, virtavammiksi. Jäät, keväällä lähtiessään, tempasivat kiviä rannoilta. Kivet vajosivat pohjaan joen ahtaisin paikkoihin, se oli koskien synty, jotka nyt niin monessa paikassa estävät venekulkua Suomen jo'issa, ja jotka yhä vieläkin, jäiden lähtiessä, muuttavat sijaansa tai suurenevat. Mutta järvien vesi, kun ei se ollut enää välittömässä yhteydessä meren kanssa, muuttui, sateen ja lähdesuonien vaikuttaessa, suolaisesta suolattomaksi. Ne elävät ja kasvit, jotka vaan suolaisessa vedessä tulevat toimeen, kuolivat pois, ja suolattoman veden asukkaita sikisi heidän sijallansa. Ovatpa sentään useammat kalalajit, jotka nyt umpijärvissäkin, umpilammissakin vilskuvat, alkuansa kotoisin merestä, ja maan kohotessa jääneet salpauksiin nykyisiin ahtaisin kammioihinsa.

Meri ei siis ole nytkään vielä jättänyt kasvattiansa. Se syleilee häntä molemmilla käsivarsillaan, Suomen ja Pohjan lahdella, ja hänen rintahansa se on jättänyt lukemattomia ihania vesisuonia. Nämät kaksi merta ovat näkyvissä: ulkonainen ja sisällinen. Mutta onpa vielä kolmaskin meri, joka tuntuu, vaan ei näy: ne on maan-alaiset vedet. Sillä osaksi on tuo muinainen meri vajonnut Suomessa maanpinnan alle ja synnyttänyt äärettömiä soita, tuhannen tuhansia lähteen silmiä. Nämät vedet venyvät liikkumatta umpilaaksoissa, taikka vuotavat nekin näkymättöminä vietettä myöten, kartuttaen jokien sekä purojen voimaa. Ei ole Suomenmaalla vertaistansa maailmassa vesirikkauden puolesta: sillä on vettä ympärillään, vettä sisässään, vettä allansa.

Suomen järvet eivät ole niinkuin muut järvet, sen joet eivät ole niinkuin muut joet, sen suot eivät ole niinkuin muut suot. Täällä vaikuttaa suuri voima ääneti, pauhaamatta, aina pyrkien määrättyä tietänsä. Muualla maailmassa on joki-vesistöjä, täällä järvistöjä. Suomenmaa viettää etelään ja lounaasen päin; näihin molempiin suuntiin pyrkivät järvet levähtämättä, pyrkivät emänsä Itämeren syliin. Ei ole yksikään järvi liikkumatta, pyrkimättä; jos ei sillä ole näkyväistä lasku-suuta, niin siristelee se vesiänsä pois salaa maan sisässä. Mutta useimmat, avarimmat järvet ovat liittyneet yhteen suuriksi yhtenäisiksi vesistöiksi, jotka vallitsevat äärettömiä alustoja. He laskevat toinen toisellensa, välin kohisevan kosken, välin hiljaa virtaavan salmen kautta; he leviävät välistä suuriksi seljiksi, välistä haarautuvat moneksi lahdelmaksi, noudattaen kaikkia maan vietteen mutkia, siksi kun löytävät kapean joki-kuurnan, joka viepi yhdistyneet vedet merehen. Joki Suomenmaassa ei ole muuta kuin järven viimeinen harppaus. Joki täällä ei synny korkeassa vuoristossa, sitä ei imetä Alppien sulava lumi. Hän syntyy usein kenenkään huomaamatta syrjäisestä suosta tahi nimettömästä lammesta. Eikä aikaakaan, niin hän katoaa järvi-jaksoon, joiden vedet hän ottaa saatellakseen alas rantamaille. Kun hän sitten jälleen ilmauu joeksi ja on olevinansa itsenäinen, eipä hän olekaan kuitenkaan muuta kuin järvien käskyläinen ja kuormankantaja, — verovouti, joka viepi merelle manteren veron — ja hän harppaa vesitaakkoineen, jäälohkareineen, pölkkylauttoineen koskelta koskelle äkkipäätään mereen.

Tällä lailla merestä kasvanut Suomi on niemimaa, joka länteen ja itään leviää 38° 35' ja 50° 2' F. välillä, täyttäen 83 1/2 maatieteellistä peninkulmaa; pituutensa pohjoseen ja etelään — 59° 48' ja 70° 6' pohjoista leveyttä — on 154 1/2 maatieteellistä peninkulmaa. Pinnan avaruus on luettu 6,844 maatieteelliseksi peninkulmaksi.

Siihen aikaan kun Preussi ei vielä ollut tulvannut 1815 vuoden rajojen yli, kävi yksi meidän maanmiehemme Berlinissä, ja sattuipa kerta, hänen ollessaan seurassa oppineitten miesten kanssa, Suomenmaa puheen aineeksi. — "Suomi?" virkkoi yksi läsnä-olijoista. "Sehän taitaa olla pikkuinen maa tuolla Pohjan perällä; kuinka suuri se voinee olla?" — "Kyllä niin", vastasi siihen meidän maanmiehemme, "onhan se pieni, aivan mitätön maa: ainoasti senkokoinen kuin Preussi, Baijeri ja Würtembergi yhteensä." — Suomi onkin todella semmoinen maa, jonka jokainen maakunta kooltansa vetää vertaa kuningaskunnalle. Mutta onpa sentään jotakin enempää tarvis paitsi pituutta ja leveyttä, jos tahtoo maan mahtavien verroille vetäitä, ja vielä päälliseksi on Suomi Venäjän rinnalla niinkuin puolukkamarja meloni-hedelmän vieressä.

Pohjanmaiden selkäranka, se jylhä tunturi-sarja, joka perimmäisessä pohjosessa ympäröipi Suomen kiireen, sitoo meidän maamme yhteen Skandinavian niemimaan kanssa. Se merenrauma on kuivunut, joka muinoin yhdisti Jäämeren Itämereen ja Suomenmaasta ynnä Skandinaviasta teki erinäisen saaren tai saari-ryhmän; sen kuivumisen perästä on Suomenmaa idässä kasvanut kiinni Venäjänmaahan, jonka kautta sen ainoa maatie Euroopan mannermaalle käy. Tuon muinaisen merenrauman sijassa on nyt erittäin vesiperäinen vyöhyke, täynnä järviä ja soita, korpia ja erämaita. Tähän ovat valtiomiehet ja rauhanpäätökset, hamasta 1323 vuodesta asti, piirtäneet valtiollisen rajan Suomen ja Venäjän välille; mutta kansatieteellinen ja luonnontieteellinen raja käypi paljon idempänä. Kolmelta tahkolta: etelässä, lännessä ja pohjosessa, on Suomenmaalla vahvat, luonnolliset rajansa; mutta luoteinen raja Ruotsin puolella ja koko itäraja Venäjätä kohti on vaan tekemällä tehty. Näissä seikoissa ynnä myös maan asemassa Itämeren molempien lahtien välillä on selitys Suomen valtiolliseen kohtaloon. Pohjoisessa ilmanlaadussa, kallioperustuksessa ja syntymisessä merestä, niissä on selitys Suomen sivistyshistoriaan.

Suomenmaa on siltana Pohjois-Euroopan Länsi- ja Itämaan välillä. Luonto ja kansa, sivistys ja historia, kaikki todistaa tätä Suomen välitysvirkaa niiden maiden välillä, joissa nykyisen Euroopan mahtavimmat kansakunnat, Germanilaiset ja Slavilaiset, asuvat. Täällä nähdään paljon Skandinavian luonteen mukaista, paljon Venäjän luonteen tapaista, ja kuitenkin Suomen luonne kumpaisistakin eriää, Skandinavian vuoret, ennen kuin katoovat Venäjän hieta-aroihin tahi viljaviin savimaihin, ensiksi leviävät koko Suomen yli matalina harjuina ja litteinä kallioina. Ei ole täällä korkeita kukkuloita, ei ole täällä avaria alankoja, Suomen koko pinta kohoaa ja alenee vienoilla viettehillä laineitten tavalla; kovaa harmaata-kiveä, pehmeätä vedenjättämää maata, alin-omaista viljamaan ja korven vaihtelemista. Skandinavialle omituiset järvet ja Venäjällä laajalta vallitsevaiset hietakankaat kumpaisetkin vasta Suomessa osoittavat koko majesteetillisen ihanuutensa ja täyden jylhän jaloutensa. Kasvikunta ja eläinkunta täällä samaten ovat välitysnivelenä Skandinavian ja Venäjän eri luontoisten lajien välillä; niissä yhdistyy jotain toisen kuin toisenkin omituisuudesta: Länsi-Suomessa vähän enemmän skandinavilaista, Itä-Suomessa vähän enemmän venäjän-tapaista. Niinpä kansakin, vaikka muuten niin omituisesti eriää sekä Skandinavian että Venäjän kansan luonteesta, on lännessä omistanut jotain edellisestä, idässä jälkimmäisestä, ja on kuitenkin vento vieras kummallenkin. Suomalaista pidetään Ruotsissa puolena Aasialaisena, Venäjällä puolena Ruotsalaisena. Maanviljelys, kaskineen, riihineen, on yhtä omituinen; samaten hengenviljelys, joka länsimaisella perustuksella rehoittaa, vaan kuitenkin on saanut omituisen luonteensa omituisesta kansan hengestä. Suomen koko historia on välikädessä länsimaan ja itämaan taistelevain valtain välillä; se on suvantona kahden vastakkain vyöryvän myrskylaineen kohtaamiskohdassa, joista välistä toinen tai toinen voittaa, välistä kumpainenkin voimattomina vaipuvat.

Nerokas Ruotsalainen Israel Hvasser on kaikesta tästä päättäen ennustanut, että Suomesta aikanansa tulee se silta, josta Länsi-Euroopan sivistys on kulkeva avaraan Venäjään sisään ja sieltä sitten leviävä kaikille Aasian barhari-kansoille. Epäilijä, realista, nähdessään tämän köyhän, vähälukuisen kansan, joka itsekin vielä on niin suuresti valistuksen tarpeessa ja säilymisestänsä taistellen melkein mitättömäksi katoo Idän jättiläisen sylissä — epäilijä, realista on kovinkin naurava sitä ennustusta. Mutta tämä nerokkaan Ruotsalaisen unelma, jolla onkin hiukka tukea historian kokemuksessa, tuopi esiin niin tärkeän, niin jalon tehtävän Suomelle ja ihmiskunnalle, että se kyllä ansaitsee muistoon-panemista tulevaisten polvikuntain varalle.

Suomenniemi on Itämeren notkelman koillispuolinen rinne. Itämereen siis laskeuvat kaikki sen vedet, paitsi muutamat harvat Pohjan perällä, jotka juoksevat Jäämereen. Vedenjakajana Itämeren ja Jäämeren välillä on tuo tunturi-jakso, joka, lähtien Skandinavian harjanteesta, haaroineen, mutkineen seisoo Suomenmaan vahvana, harmaakivisenä alku-ytimenä. Tälle meidän pää-selänteelle, jonka mutkat itään ja etelään syleilevät Suomea, pannaan erittäin nimeksi Maanselkä.

Maanselästä sitten lähtee Suomen muut harjanteet haaroineen, eri-nimillä ja eri-pituudella, eri-korkeudella. Sisimmät ja tärkeimmät niistä ovat Suomenselkä, joka Maanselän koilliskulmasta lähtien käypi halki koko maan Pohjanlahden rannikon keskipalkoille, ja Salpausselkä, joka Maanselän eteläisimmästä päästä kaaritteleikse länteen päin Etelä-Suomen kautta, rantavallina Suomenlahtea vastaan. Näiden molempien vallien sisäpuolella leviävät suuret järvi-ylängöt; niiden ulkopuolella viettävät matalat, viljavat rantalaaksot vähitellen, jatkautuen meren pinnan alatse.

Vuoria ja vesiä — kas siinä on Suomenmaa! Kova harmaakivi on koko maan perustuksena. Hänessä on syvä, salainen voima; mutta se ei ihmeytä, sillä korkeus puuttuu. Harmaakivi on peitossa maanpinnan alla, taikka sujutteleikse pitkinä, matalina laineharjuina halki maan. Ainoasti Maanselkä Pohjan perällä tekee syvän vaikutuksen tunturiensa kolkon majesteetillisuuden kautta. Siellä ikivuoret ovat latouneet päällekkäin korkeiksi röykkiöiksi taikka törröttävät yksinäisinä, jylhinä kukkuloina, kohoten 2-3,000 jalan korkeuteen meren pinnan yli. Haarautuessaan ja ikäänkuin vietettä alaspäin virratessaan, tämä emäharju yhä enemmän menettää omituista tunturi-jylhyyttänsä. Korkeus vähenee, harjanne alenee l,200:aan, jopa 800:aan jalkaan, ja lähempänä rannikoita kohoavat kukkulat harvoin 4-500 jalkaa korkeammalle meren pinnan yli.

Harjanteet maan sisemmissä ja eteläisemmissä osissa usein katkeavat, jättäen väliin loiroja tahi laaksoja, Toisinaan haarautuvat ne pitkiksi hietasärkiksi, jotka ovat muinaisten meren-aaltoin kokoon-ajamia; toisinaan hajoovat yksinäisiksi kukkuloiksi, joilla on padantapaiset laaksot välillään. Usein ovat vuoret maanjäristyksistä, jäästä ja vedestä aivan pirstoutuneet, ja irtonaiset kalliolohkareet ladotut päällekkäin jättiläisröykkiöiksi, taikkapa myös piroitetut yltympärille lukemattomiksi erikokoisiksi ja eriskummallisen muotoisiksi vieru-kiviksi. Mutta kaikilla näillä röykkiöillä sekä erinäisillä kivillä on se yhteinen omituisuus, että kulmat ja särmät ovat kuluneet tasaisiksi noiden muinaisten mylläysten voimalla, jotka net ovat mättäneet päällekkäin. Itse vuorten pinta on pohjoispuoleltaan sileäksi hivottu taikka täynnä rinnakkain käyviä viiruja, johon on ollut syynä, muutamain mielestä jäätikköin kulku, toisen arvelun mukaan hirmuinen, koillisesta tullut merentulva.

Ylämaan laaksot ovat kaikki järvinotkelmia: jokaisen pohjassa aina on järvi. Järviä on siis yhtä äärettömän paljon kuin laaksonpohjiakin. Suomea sanotaan tuhantten järvein maaksi, mutta tämä luku ei tule vielä totta likellekään. On joskus kohtalaisesti suurten maa-talojen alustalla aina 60:een järvehen. On niitä joskus pienenlaisessakin pitäjässä melkein 200. Koko lukua ei tiedä kukaan, mutta 1/8 Suomen sydänmaasta on veden vallassa. Maan yhä kohotessa ja sen vietteen kallistuessa jyrkemmäksi vähenee kuitenkin näiden äärettömien vesien ala vähenemistään. Pienemmissä, matalammissa järvissä on tämä seikka selvään nähtävä; suurissa, syvissä on vaan välittäistä nousemista ja alenemista huomattu.

Onpa myös jo aivan tyhjiksi kuivuneita järviä, joiden pohjassa kuusia seisoo, ylettyen latvoillansa ympäröivien vuorten harjun tasalle.

Rannikko-laaksot ovat alangoita, joiden kautta monilukuisia virtoja, jokia sekä puroja juoksee — meren imutorvia, joilla se juopi itseensä järvien liiat vedet. Näiden rannikko-laaksojen viljava mutamulta tekee maanviljelyksen loistavaksi. Näillä seuduin asuu kansa tiheimmässä; näille seuduin ovat vanhimmat kaupungit syntyneet; näillä seuduin on teollisuuden, tieteitten, taiteitten, sivistyksen pesäpaikka Suomessa. Tänne on myös hallitus perustanut keskuspaikkansa, tänne historia asettanut taistelu-tanterensa. Meidän maata voisi verrata mahdottoman suureen lumipalloon, joka ulkopiiristään ensiksi on alkanut sulaa.

Vanhinna viljelysmaana on lounainen rannikkolaakso: Varsinais-Suomen maakunta, johon myös kuuluu Ahvenan avara saaristo ja maan entinen pää-kaupunki Turku. Sitä lähinnä raivattiin viljelykselle eteläinen rannikkolaakso: Uudenmaan maakunta, joka sisältää uuden pää-kaupungin Helsingin. Sitten kaakkoinen rantalaakso: Karjalan maakunta, leveä kannas Suomenlahden sekä Laatokan vesien välillä, ja paitsi sitä myös leviten avaroina, harvassa asuttuina saloina pitkät matkat pohjoiseen. Pohjanlahtea myöten käyvät myöhemmän-aikuiset viljelysmaat: Kokemäenjoen notkelma pistäikse Satakunnan maakuntana kauas itään päin ja tuo pitkä luoteinen rannikko käsittää Pohjanmaan.

Vesirikas ylänkö, jonka pohjois-osat vielä 16:n vuosisadan alkupuolella olivat Lappalaisten kulkupaikkoina, jakautuu kolmeen suureen järvi-notkelmaan: äärimmäisenä idässä, Saimaan notkelmassa Savon maakunta; sitä lähinnä, Päijänteen notkelmassa Hämeen maakunta, ja läntisimpänä Näsijärven notkelma, jonka enimmät osat on luettu Satakuntaan. Ylänkömaahan kuuluu paitsi näitä vielä idässä Pielisjärven notkelma eli Pohjois-Karjala, ynnä Kainuun notkelma Oulunjärven ympärillä, joka kuuluu Pohjanmaahan. Samaan maakuntaan luetaan myös Koillis-Suomen järvilaaksot, korkeimmat meidän maassa. Maanselän tunturein molemmin puolin leviävät perimmäisessä pohjosessa Lapin erämaat, joista pohjoisimmat laskevat vetensä Inarijärven notkelmasta Jäämereen.

Suurten järvienkin rantamaat, samoin kuin meren, ovat viljavat, tiheämmässä asutut; niillä on viljelys saanut vakavan jalansijan ja historian tapaukset tanteren. Niiden takana piilee syrjäisessä, rauhallisessa varjossansa ihana, maailmalle tuntematon maa.

Laatokka on kyllä lähettänyt punaista porfyrikiveänsä Napoleon'in hautakummulle, Ruskeala marmorapatsaitansa Iisakin kirkkoon Pietariin. Mutta harmaakivi, josta Aleksanteri I:n jättiläis-patsas on tehty, on niin yksinvaltainen meidän maassa, että se vaan aika harvoin suopi sijaa muille kivikunnan lajeille. Runsaasti on tosin Suomessa kalkkia, mutta valitettavasti ei mitään toivoakaan kivihiilistä. Kaikkia metalleja on suku Suomen vuorissa; vaan kateelliset Manalaiset vartioivat tarkasti niitä aarteitansa. Niin niukasti suovat he niistä osaa, että luulisi Suomen vuorten olevan köyhimmät koko maailmassa, ja kuitenkin on nyt viimein vihdoinkin ruvettu ryöstämään kultaa meidän Lapista. Rauta ja vaski ovat muuten ainoat metallit, joita tähän asti on löydetty runsaammalta. Raudasta ovat Itä-Suomen järvet sekä suot erittäin rikkaat; se peittää niiden pohjan tummanruskeana lattiana, joka kasvaa uudelleen 30:n vuoden kuluessa, jos sitä on pois kuorittu. Kaikki multa ja sora Suomessa on raudansekaista; samoin myös lukemattomat lähteet. Luojan mielestä ei tämä maa vielä ollut tarpeeksi kova: hän varusti sentähden vielä kalliotkin rauta-silauksella.

Hiekka ja savi vaihtelevat täällä muinaismeren jättämän mudan kanssa. Se on kovaa maa-perää, joka vaatii vahvoja käsiä. Vaan kuitenkin olisi Suomi hyvinkin viljava maa, kunhan vaan meillä olisi lämpimämpi aurinko.

Mutta päivän säteet täällä 60:n ja 70:n pohjoisen leveyspiirin välillä käyvät vinoon maata kohti. Pohjan perän Hiisi jäisillä käsivarsillaan yhä tavoittelee vastahakoista morsianta. Suomi joutuisi hänen saaliikseen, jos ei suopeammat luonnonvoimat olisi estelemässä hänen voitolle-pääsöänsä. Maamme viettää etelään ja lounaasen päin, se kääntää kasvonsa puolipäivän ja iltapäivän lämpimän auringon puoleen. Sen suojana pohjosta vastaan ovat Maanselän tunturit. Sen pinta ei ole kovin korkealla; sillä on syvät vedet sisustassaan ja ympärillään. Sille on suotu hiukka osaa golf-virran lauhduttavasta lämpimästä. Kaikesta tästä tulee että Suomella kaikista maista maan päällä, Skandinavia pois luettuna, on lauhkein ilman-ala näin kaukaisella Pohjan perällä. Sillä on 66:n leveyspiirin kohdalla yhtä paljon lämmintä kuin Pohjois-Aasialla 54:n ja Eteläis-Labrador'illa Amerikassa 48:n paikoilla.

Onpa sentään Pohjan kolkkouttakin tarpeeksi. Vuotuinen keskilämpö on eteläisessä Espanjassa +18 pykälää, Franskassa +12, Englannissa ja Pohjois-Saksassa +8, Ruotsissa ja Norjassa +3-4, vaan Suomessa 2 1/2 Cels. Venäjällä ei keskilämpö niin pohjoisissa paikoissa kuin Suomi ylety täyteen yhteenkään pykälään. Suomenmaan suuri pituus tietysti tekee että lämpö on sangen epätasaisesti jaettu. Turussa se on keskimäärältään +4,61, vaan Enontekiäisissä Lapin rajalla -2,68. Samalla aikaa kun kirsikkapuut ovat täydessä kukassa Turun seudulla, Lappalainen ajaa ahkiossaan, iloiten hyvästä Juhannus-kelistä. Mutta jos vaan Heinäkuun vertaamme, niin on Lapissa kuuma Etelä-Suomeen verraten. Kostea rannikko-ilma on lauhkeampi ja tasaisempi kuin kuivempi ilma sydänmaalla; Länsi-Suomi on lämpimämpi Itä-Suomea.

Meidän ilman-alasta on sanottu: Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea ja kolme kuukautta kesätöntä aikaa. Leikki aina omiaan lisää; onpa kyllin siinäkin että talven valta kestää koko toisen puolen vuotta. Marras- ja Joulukuu: syystalvi; Tammi- ja Helmikuu: sydäntalvi; Maalis- ja Huhtikuu: kevät-talvi; Touko- ja Kesäkuu: kevät; Heinä- ja Elokuu: kesä; Syys- ja Lokakuu: syksy. Kukat on kerkeät kulumaan, hanget hitaiset. Muutamat lyhyet viikot vaan kestää elävän luonnon vuotuinen elin-aika. Suuri osa kuluu Huhtikuuta Etelä-Suomessa, suuri osa Toukokuuta Pohjois-Suomessa ennenkuin lumet on sulaneet. Mutta silloin jäät lähtee, meri ja järvet alkavat sinertää jälleen, joet katkaisevat kahlehensa, muuttolinnut palaavat. Sitten on maa vielä jonkun aikaa kuloheinän vallassa ja ilmat kolkot, tuuliset; sen perästä tulee lämmintä ja sateita, ja parin viikon, jopa monesti parin päivän kuluessa kesä saapi täyden voiton. Sanoin ei voi selittää, kielin ei kertoa mitä tunteita tuo uudesti heränneen elinvoiman näkö nostaa, ja siihen vielä tulee lisäksi pimenemättömän valon vaikutus. Koko kolme kuukautta kestää sitten Pohjois-Suomessa yhtä päivää. Yökin paistaa, ilta- ja aamu-rusko suutelevat toisiansa. Tässä lakkaamattomassa valossa hyötyy kasvikunta ihmeellisellä nopeudella. Oraan, korren, kukan ja hedelmän välillä on vaan yksi ainoa pitkä päivä, ja kun se päivä on lopussa, kun ensimmäinen hämärä levittää peittonsa maan yli, ja ensimmäinen tähti taas alkaa pilkoittaa iltataivahalla, silloin on ikäänkuin iltakelloin sointi-aika nurmille ja pelloille, käsky luonnolle jälleen käydä pitkälliselle levolleen. Yhtä kerkeästi kuin se tuli, katoaakin myös kesän ihanuus; yksi halla-yö, yksi pohjosen puhallus, ja syksy seisoo surullisesti koreassa, karisevassa lehtipuvussaan. Syksy täällä tuopi viljan leikkuun, vaan ei yhtään viinimarjaa, harvat hedelmät. Talvi tullessaan ei tuo niinkuin Keski-Euroopassa sumuja ja kolkkoja sateita, se tulee selkeänä, pirteänä, virkistävänä, ei vihollisena, pikemmin hyvänä liittolaisena. Se salvoo siltoja, se tasaa teitä, se lyhentää välit, se aukaisee pääsemättömät korvotkin ihmisten kuljettaviksi. Niin rakas on meille talvi ynnä sen komeat pohjosen-palot, sen valkoiset hanget, sen kilisevät kulkuset, sen liukkaat sukset ja sen hauska koto-elämä, että jokainen Pohjan lapsi Etelässä mielellään vaihtaisi tuon ijankaikkisen kesän yhteen kouralliseen lunta.

Muutamat luonnon tutkijat arvelevat huomanneensa että Suomen ilman-ala viime vuosisadan kuluessa muka on tullut epävakaisemmaksi, kesät kylmemmiksi, talvet lauhkeammiksi, ja väli-ajat, syksy sekä kevät pitemmiksi. Jos niin todella on laita, sitten on syy siihen maan viljelemisessä ja korpien kaatamisessa, ehkä myös ilmavirroissa, joiden synnystä ei ole tietoa. Talvella tuulet enimmiten käyvät Etelästä, kesällä Lännestä. Kuivin on pohjoistuuli, sateisin itä. Valtameren huurut kohoavat yli-ilmoihin, sakenevat avaran mannermaan yli Idässä ja laskeuvat sieltä sateina maahan. Vakinainen kesä ja vakinainen talvi aina alkavat itätuulella.

* * * * *

Ihmeyttäväinen ja opettavainen on elävän luonnon taistelu Pohjanperän voimaa vastaan. Jos matkustat eteläisestä Suomesta pohjoiseen ja niin edespäin Lapin autioille tuntureille, niin on sinusta aina, jokaisen peninkulma-kymmenen päähän päästyäs, tuntuva ikään kuin kulkisit elämästä kuolemaa kohti. Ja päinvastoin kullankaivaja ja luonnontutkija, Pohjan periltä palatessaan etelämaille, mielestään aivan kuin kulkee kuolemasta elämään. Toden todella ei ole kuitenkaan elämä missään aivan kuollut: ikilumienkin rajalla se vielä aina taistelee.

Suomen maan asema on Pohjoispiirin molemmin puolin, kylmän ja lauhkean ilma-vyöhykkeen rajalla; se käsittää siis kumpaistenkin kasvi- ja eläinkunnan. Kasvit ja elävät saavat täällä kaiken sen puutteen ja taistelun, voiton ja kadotuksen kokea, jonka alainen elämä on näillä Pohjan perillä. Pohjois-piirin tuolla puolen nähdään kasvi- ja eläinkunnan alhaisempia luokkia paljon runsaammalta kuin korkeampia. Ei ole sitä paikkaa 70:n leveys-asteen seuduilla, jossa ei maa-perä ja kalliotkin viljalta kasvaisi sammalia tai jäkäliä; vaan ainoat puut, jotka tunturi-lakeiden yksitoikkoisuuteen tuovat vaihettelevaisuutta, ovat vaivais-koivu, katajapehko, paju sekä maanpintaa myöten mateleva kuusi. Toiselta puolen ilma on täynnä tuhannen tuhansia itikoita, lukemattomat vesilintu-parvet vilisevät kaikilla rannoilla, ja vedet ovat upi-rikkaat kaloista.

Ensimmäinen maanviljelyksen alku nähdään 68:n ja 69:n leveys-asteen vaiheilla Inarijärven eteläpäässä. Se ilmautuu ohrapellon muodossa: se on rohkea vaatimus taisteluun Pohjan perän haltijalle, ja useammin täällä korjaakin ohrat halla kuin kylväjä; mutta ne ilahuttavat kuitenkin vaeltajan silmää. Samalta rajalta alkaa vaivainen mänty, ensimmäinen leppä, haapa, tuomi, raita, viimeinpä myös pihlaja ja koivu, kaikki arasti pysytellen itsiänsä vuorten päivärinteillä. Päivän-paisteisilla mättäillä nyt jo myös nähdään Pohjan perän marjoja: ensiksi suo-muuramia, sitten puoloja, mustikoita, juovukoita, karpaloita. Vaaraimet, mansikat, orjantappuran marjat sekä maa-muuraimet eli mesimarjat alkavat vasta Maanselän eteläpuolelta.

Päästyämme 67:n leveysasteen paikoille, onpi kasvikunta tunturein suojassa jo suuresti vaurastunut. Ensimmäiset metsät alkavat Kemin joki-notkelmassa; jalo, korkea honka kohottaikse pilviä kohti. Se tarvitsee 180 vuotta joutuakseen täyteen pituuteensa, sen ikä on neljättä sataa vuotta; mutta se onkin sitten enemmän kuin 60 jalkaa korkeudeltaan, neljättä jalkaa läpimitaten. Tästä 67:stä aina 63:een leveys-asteesen kasvikunta yhä varttuu, voimistuu. Pohjan perän omituinen kasvisto katoaa ja jättää sijaa Pohjois-Euroopan yleisille ruohoille sekä puille. Eteläisemmistä puista halava ulottuu pohjaisimmalle. Sitä lähinnä lehmus ja vaahtera, sitten jalava, pähkinäpuu sekä ora-pihlaja; vaan tammi, saarni ja ulkomaalta tuotettu saksan-kuusi eivät menesty muualla kuin pitkin eteläistä rannikkoa. Hedelmäpuut ovat meillä vaan kylmästä väriseviä vieraita lämpimämmiltä ilman-aloilta; ovat ne sentään usein suotuisat, anteliaat, välistä jalotkin luonteeltaan. Omenapuu kasvaa hamassa Oulussa asti 65:n leveysasteen kohdalla; vaan ei se siellä tuota muuta kuin kukkia, ei mitään hedelmää. Vasta 63:n asteen paikoilla muodostuu kukista lämpiminä kesinä happamia omenia; 62:sta asteesta aikain omenat kelpaavat syötäviksi, 61:sta tulevat hyviksi. Päärynöitä, luumuja, kirsikoita kasvatetaan enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi.

Vielä meidänkin aikanamme on puoli maata suurta metsää. Mutta ei mikään maa tuhlaa tätä kallista aarrettansa niinkuin Suomi. Aikanansa oli metsän raivaaminen viljelyksen ensi-työnä; siitä ajasta asti on talonpoika yhä vielä metsän vihollinen, kun pitäisi olla sen suojelija, Puut metsässä ovat joka miehen haaskattavana. Kirves kaataa, sahat hävittää, metsävalkeat polttavat, huono hoito turmelee äärettömiä salomaita. Talonpoika kaataa hirsimetsää saadaksensa sen tuhkista kahdet, kolmet viljat, ja jättää kasken sitten autioksi. Lapset ja naiset käyvät lehtiä hakemassa lampaita varten; he kaatavat koko puun siksi että olisi mukavampi sen lehdet riipoa. Aika oli että maamme sai metsäviraston, sillä avarat maa-alat ovat jo aivan lakeina, ja merikaupunkein täytyy tuottaa laiva-aineensa 10-20 peninkulman takaa.

Luonto itsekin on paha metsän haaskaaja. Koska metsä kasvaa tiheästi, niin että ilma ja päivä eivät enää pääse juuriin vaikuttamaan, silloin syntyy lätäköitä, jotka keväällä vuoroin sulavat, vuoroin jäätyvät, ja vahingoittavat puiden juuria. Vähitellen muuttuu koko metsä vetiseksi korveksi, puut lahoovat, ja myrsky sen kaataa. Tällä lailla ovat Lapin suuret salot kadonneet. Pohjoinen ilma rauentaa kasvikunnan elinvoimaa. Metsän raunioille syntyy jänkä ja suo. Suomen alasta on 632 neliöpeninkulmaa metsäisiä rämeitä ja 1648 neliöpeninkulmaa metsättömiä rahkasoita. Kaikki tämä erämaa on syntynyt varsinaisen, vahvan metsän häviöllä, ja sitä on kolmas osa koko Suomen alaa, Tätä yhä levenevää erämaata vastaan viljelys taistelee ahkerasti, väsymättä ja lopullisesti voitolla. Hävittäväiset hallat, turmeltuneet touot saattavat tätä voittoa viivyttää, vaan ei estää. Nyt pellot, niityt, tiet sekä asuntopaikat vasta täyttävät 1/19 maan alaa. Tulevan ajan tehtäväksi jääpi kelvottomaksi muuttuneen kolmannen osan valloittaminen viljelyksen omaksi.

Havumetsä on maanviljelyksen emä. Sen tuhkiin, paloon, on Suomalainen ikimuistoisista ajoista saakka kylvänyt ohransa, joka viljalaji oli ensimmäinen täällä tietty. Tämä kiertolais-maanviljelys vaati paljon metsää, ja vaarojen hongikkoin harvettua astui kansa alemmaksi ja ryhtyi viljelemään lehtometsän alustaa viljavissa notkelmissa. Lehtometsässä syntyi karjanhoito ja vakinainen maanviljelys; ne tuottivat vakinaiset asuntopaikat. Siitä syystä ovatkin havumetsän ja lehtometsän eri alustat ikään kuin Suomenmaan asuttamista kuvaava kartta. Tätä nykyä viljellään enimmin ruista, sitä lähinnä ohraa, sitten kauraa ynnä hiukka nisua sekä tattaria. Potaatit, jotka tuotiin maahan noin vuosisata takaperin, antavat nyt 1/3 kansan ravintoa; niiden verralla ovat muut juurikasvit ynnä myös herneet ja kaalit aivan vähäpätöiset. Tärkeämpi maanviljelijälle on pellava, hamppu ja humala ynnä tuo pikkuinen tupakka-maa talonpojan navetan päiväpuolella.

Metsästys ja kalastus olivat maan alku-elatuskeinot ja kasvattivat rohkean, vaivoja pelkäämättömän kansan. Molemmat ovat ne kuitenkin huonontuneet huonontumistaan. Metsän vilja on harvennut metsän harvetessa, kala on paennut pois metsättömiltä rannoilta, joilla ei ollut enää entinen matojen ja toukkien paljous tarjona hänen ravinnokseen. Jalo hirvi on melkein sukupuuttoon hävitetty ja nähdään nyt vaan aika ajoin syrjäisillä takamailla. Vielä pitää kuitenkin metsän kaltainen kuningas, mahtava mesikämmen, ikivaltansa. Sutta ahdistellaan maan pahimpana vihollisena. Kettuja, ilveksiä, saukkoja, näätiä, oravia, jäniksiä ynnä muita pyssymiehen tavallisia saaliita saadaan joka vuosi suurin määrin. Samoin hylkeitä pitkin merenrantaa. Harvinaisempi on ahma; harvinaisin kaikista ennen muinoin tiheässä asuva majava. Muuten on Suomen eläimistö sama kuin muuallakin Pohjois-Euroopassa. Koti-eläimet ovat samat kuin Skandinaviassa; mutta peura ei viihdy tällä puolen pohjois-piiriä. Erittäin ansaitsee mainitsemista Suomen pieni, ulkonäöltään mitätön, mutta erin-omaisen kestävä hevonen, jolla on tärkeä osa monessa Suomen ratsumiesten mainioimmassa voitossa.

Lintulajeja luetaan 237; niissä 29 petolintua joiden rosvopäällikkönä on suuri maa-kotka eli kokko. Joskus kuuluu satakielisen ruikutus Suomen eteläisellä rannikolla; Laatokan rannalla on se yleinen. Vähemmin vaihtelevainen säveliltään, mutta ihastuttavan suloinen on myös kyntörastaan laulu autiossa metsässä, valoisalla kesä-yöllä.

Mateliaisia on vähän, ja ainoasti yksi käärme myrkyllinen. Kalat puolestaan ovat monilajiset, monilukuiset, ja tärkeitä asukkaita niin vesirikkaassa maassa. Suurimmat heistä ovat monni Hämeen järvissä ja sampi Laatokassa. Lohi nousee kaikkiin jokihin ja saadaan monesta järvestä. Siikaa löytyy täällä myös runsaasti. Sillin vaellukset ei enää ulotu tänne Itämereen, mutta hänen pienempi sukulaisensa silakka eli haili vilisee pitkin kaikkia merenrantoja, ja on, ynnä järvissä asuvan muikun kanssa, kansan yleisenä särpimenä. Lukuisimmat on sekä suolaisessa että suolattomassa vedessä hauki — veden susi — ahven, kiiski, lahna, säynäjä, särki, salakka; harvemmaisia kuha ja nahkiainen. Valtameren kaloista nähdään meidän rannoillamme ainoasti turska, kammelias ja simppu. Joskus eksyy tänne joku valaskala taikka meri-sika ja hämmästyttää kalastajaväkeä.

Alhaisista elävistä on äyriäinen eli krapu yleinen eteläisessä ja keskimmäisessä Suomessa. Mehiläis-hoito on joutunut unohduksiin; sitä viljellään nyt enää vaan muutamin seuduin eteläisellä rantamaalla, Kotisirkka on tuttava ystävä talonpojan tuvassa, ja sääski eli itikka koko Pohjan perän vitsaus. Alimmaiseen eläinkuntaan kuuluvista asuu melkein kaikissa Suomen jo'issa helmi, piillen mutaisessa simpukassaan, ja pyydetään vielä joskus koristeeksi rouvasväen korvarenkaisin.

Kaikki tämä näyttää meille maan, jossa ihmisen täytyy hankkia eläkkeensä maasta ja vedestä lakkaamattomalla taistelulla. Niin vähä on täällä Etelän suloisesta ihanuudesta ja suruttomasta viljavuudesta, että Suomessa ilo on kerkeä päivän kajanne, rikkaus ihmesatu, ja luonnon kirkkahin kauneus hetken-aikuinen unennäkö. Ankara vakaisuus ja alakuloinen hymy sekaisin, semmoinen on aina Suomen kasvoin muoto. Sen ihanuus on usein vaalakka niinkuin pohjosen palo, kylmä niinkuin valkean hangen loisto, autio ja mietiskeleväinen niinkuin synkkä kuusikko. Toinen puoli sen elämätä on peitetty pimeään yöhön, toinen puoli paistaa sammumattomassa valossa.

Voipiko rakastaa maata niin kolkkoa, niin kylmää, niin paljon itsensä kieltämistä vaativaa? Kysy tältä kansalta, jonka Luojan sallimus on asettanut tänne Pohjan perän raukoille rajoille, ja sinä saat sen vastauksen: "Me sitä rakastamme yli kaiken muun, sillä sen hyväksi taidamme kaikki uhrata. Me sitä rakastamme, koska se on meidän juuremme ja meidän olentomme perustus, ja me olemme semmoiset, mimmoisiksi tämä maa on meidät luonut — tyly, kylmä, taistelevainen kansa — me olemme sulava lumihanki, joka janoo päivää ja avaa sylinsä koittavalle aamuruskolle."

Kansa.

Tää kansa, jolla on asuntonsa Suomen harmaakivisellä perustuksella, on vanhin tietty asukas itäisessä, pohjoisessa ja suureksi osaksi myös läntisessä Euroopassa. Se oli noilla mailla laajalta levinnyt ennen kaiken historian alkua, ennen kaiken tarun alkua. Se häämöittää siellä näköpiirin ja muistin hämäränä, utuisena peränä. Sitä jo kohta meidän ajanlukumme alussa tavataan Fen'in eli Fin'in nimellä, jonka alkujuurena on keltiläinen sana fen — soturi. Itse puolestaan se on aina nimittänyt itseään Sam'iksi, Samelaisiksi, Suomalaisiksi — joka laajalla löytyvä nimi on synnyttänyt paljon väitettä, vaan vielä jäänyt selitystä paitsi. Ja tästä kansasta, jonka asunnot puolen maan-osamme käsittivät, ovat molemmat yllämainitut nimet viimeinkin tulleet perinnöksi Itämeren notkelman koilliskulmalle, keltiläinen nimi Finlandina, oma Suomena eli Suomenmaana. Suomen kansa itse on ikivanhasta muinaisajasta alkain yhä peräynyt kaakosta luoteesen päin, Median vuorilta Altain tuntureille, Altaista Uralille, ja sieltä Eurooppaan. Koko tällä pitkällä tiellä, jota he kulkivat, on jokapaikassa kansa-tähteitä, joita nyt ainoasti kielitutkija saattaa keksiä ja yhdeksi heimokunnaksi yhteen lukea. Enin osa Venäjän avaraa alaa, joka ennen muinoin oli suomensukuisten kansain asuntona ja valtana, on ikään kuin täyteen kylvetty näitä katoavia kansatähteitä, jotka vähitellen sulauvat slavilaiseen kansallisuuteen. Ainoasti Suomen- ja Pohjanlahden rantamailla on voimallisempi, jalompi-avuinen jäännös tuosta muinaiskansasta — Virolaiset ja Suomalaiset — löytänyt turvapaikan merien ja jäiden takana, jossa heidän on onnistunut kohota korkeammalle sivistyksen kannalle. Virolaiset, pitkät ajat vastaan ponnisteltuaan, kukistettiin saksalaisten ritarein vallan alle ja saivat palvella näitä perintö-orjina. Suomalaiset samaten, kovan vastarinnan perästä, joutuivat Ruotsalaisten alamaisiksi, ja saivat heidän kauttansa länsimaisen sivistyksen.

Madjarit ja Bjarmit ovat ainoat suomensukuiset kansat, jotka ovat valtakuntia perustaneet. Kaikki muut ovat olleet valtiollista perustamiskykyä vailla. Enin osa niitä kansoja, jotka v. 862 kutsuivat Rurik'in Ilmenjärven rannikoille, oli Suomalaisia, vaan kuitenkaan ei syntynyt silloin suomalainen, vaan slavilainen suuri valta.

Lappalaiset pois lukien, ovat kaikki länsisuomalaiset kansat olleet sotaisat, mutta heidän sota-intonsa on käynyt suojelukseen, ei valloitukseen. Kolme erää täytyi Ruotsalaisten tuoda tänne sota-aseensa, ennen kuin saivat harvasti asutun, keskinäisistä eripuraisuuksista hajanaisen Suomenmaan valtansa alle.

Silloin oli ristiretkien aikakausi, jolloin taivaallinen autuus palkitsi sotaa kirkon vihollisia vastaan. Rooman kirkko tahtoi laajentaa alustaansa Pohjan mailla, voidaksensa pitää vastapainoa Kreikan kirkolle, joka yli Venäjän oli levinnyt. Ristiretkeläis-parvia tulvaili kaikille Itämeren rantamaille. Äsken kristin-uskoon kääntynyt Ruotsi, joka ei vielä ollut vikingi-aikaansa unohtanut, nousi paavi Hadrianus IV:n käskystä ja ryntäsi palavalla uskonkiihkolla Suomen pakanain päälle. V. 1157 Ruotsin ja Götin kuningas Eerik Jodvard'inpoika, Pyhä liikanimeltään, valloitti verisellä voitolla Suomen niemen lounaiskulman ynnä osan etelärannikkoa. Turun linna perustettiin; Suomalaiset ajettiin kastettavaksi Kupittaan lähteelle; Englantilainen Henrik tuli Suomalaisten ensimmäiseksi uskonsaarnaajaksi, ensimmäiseksi marttiraksi, ainoaksi pyhäksi-mieheksi ja semmoisena maamme suojeluspyhäksi.

Vanha, taruissa mainio Kainulais-kansa oli jo tietymättömiin kadonnut, ja tähän aikaan asui Suomessa kaksi keskenään heimolaista, puoli-metsäläistä kansaa: Karjalaiset maan itäisellä, Hämäläiset eteläisellä ja läntisellä puolella. Nämät kansat olivat alin-omaisessa sodassa keskenään, ja Karjalaiset, joilla oli Novgorodin Slavilaiset liittoveljinä, olivat karkoittaneet Hämäläiset pois erämailta Laatokan eteläpuolella. Molemmat heimot olivat urhokkaat ja sotaisat, varsinkin hirmuiset olivat heidän vikingi- eli merirosvo-laivastonsa; mutta kumpikin olivat ne säännöllistä hallitusta vailla. He tottelivat suvun-vanhimpiansa, sota-aikoina heimon-vanhimpiansa, samaan tapaan kuin muinoin clan'it Skotlannissa; mutta heillä ei ollut yhteistä kuningasta, he eivät rakentaneet kaupungeita, eikä linnojakaan muita kuin ympärysvalleja jyrkille vuorille. He olivat metsästäjiä, kalastajia, kaskenviljelijöitä, puoleksi paimentolaisia, puoleksi vakinaisilla paikoilla asuvia, tunsivat metallien käyttämisen ja kehuttiin ikivanhoista ajoista taitaviksi sepiksi.

Kaikki tämä osoittaisi alhaista sivistyskantaa, jos emme samassa kuitenkin tapaisi näillä kansoilla ihmeellisiä muistelmia ja itämaan taruja, ikäänkuin jäännöksiä muinaisesta korkeammasta sivistyksestä. Sen verran kuin sopii päättää runoista, jotka meidän aikoihimme asti ovat Karjalan runoniekkain muistossa säilyneet, olivat Suomen pakanat auringon- ja tulen-palvelijoita, samoin kuin useimmat Itämaan kansat, ja kaikissa heidän muinaistaruissaan ilmautuu liikuttava rakkaus valoon. Pitkä, talvinen Pohjolan yö oli täyttänyt heidän mielensä hirmukuvillaan; heidän loitsutaitonsa oli peloituksena naapurikansoille. Itse he lujasti uskoivat että ihminen sanalla saattaa hallita luonnonvoimia, jopa että sana se on luonut koko maailman. He eivät palvelleet luonnon ulkonaista ilmaumaa, vaan sen sisällistä, jumalallista henkeä, ihmishengen kuvaa. Metsän jumala Tapio, veden jumala Ahti, taivaan hallitsija Jumala, jonka nimi sitten muuttui kristittyin Jumalan nimeksi, kaikki nämät olivat elementteihinsä sidottuja, personoittuja luonnonvoimia. Kaikilla kappaleilla, niin Suomalaiset luulivat, oli henki: jokaisella puulla, joka lähteellä oli elävä haltijansa, joka ei kuitenkaan voinut elää erillään puustansa tai lähteestänsä. Se oli lempeä luonnon-usko, jonka vaikutus myös ilmautui lempeissä perheellisissä oloissa. Harvassa kansassa nähdään luonnon-usko näin henkisessä muodossa. Ei ollut temppeleitä, ei jumalain kuvia; oli viisaita tietäjiä, ei pappeja. Pyhien järvien tai lähteitten äärellä, pyhillä vuorilla, pyhissä lehdoissa uhrattiin metsän-antimia tai maan lahjoja näkyväisiin kappaleisin kätkeyneille näkymättömille hengille.

Kansan taruissa suuret sankarit vähitellen siirtyivät ominaisten jumalien sijaan. Ho olivat sankareita runointaidossa ja viisauden tiedossa: kaikista kuuluisimpana Kalevalan sankarisuku, runoin isä Wäinämöinen ja ikitakoja Ilmarinen. Skandinavein Odin oli viisain mies, sentähden kun hän samassa myös oli väkevin uros. Suomalaisten Wäinämöinen oli väkevin uros, sentähden kun samassa oli viisain mies. Siinä onkin pää-raja, joka eroittaa Suomalaisten maailman-katsannon skandinavilaisesta taikka ylimalkaan arilaisesta, joka aina on pitänyt miekkamelskeen sankarivoiman omana ilmaumana. Suomalaisten mielestä sankarivoima on henkistä luonnetta: henki se hallitsee koko maailmaa, väkevyys on vaan viisauden seuraus, ja väkevyys ilman viisaudetta tulee, niinkuin Lemminkäisessä ja Kullervossa, naurun-alaiseksi tai turmiolliseksi. Ihmeen syvää totuutta suomen kansanruno osoittaa siinäkin, että se sallii rakkaimpienkin sankareinsa, viisaimpienkin kaikista kuoleman-alaisista, joskus joutua mielettömiin tekoihin ja pilkattavaksi. Kaikki ihmisviisaus kumartuu nöyrästi korkeamman järjen eteen, tunnustaen voimattomuutensa ja sokeutensa sen verralla.

Karjalaiset ovat kansantarut säilyttäneet; Karjalaiset ovat Suomen runokansa ja samassa myös Suomen varsinainen sivistyskansa, verrattain puheliaat, hilpeät, avosydämiset, kuvastellen kaikkia ulkonaisia vaikutuksia samoin kuin heidän järviensä kirkas pinta. Hämäläiset ovat hitaita, umpimielisiä ja jyrkästi itsepäisiä jöröjä, mutta samassa lujempaa mielenlaatua kuin heimolaisensa; kovat ja sitkeät vastaan-ottamaan ulkonaisia vaikutuksia, aivan kuin hiekkakankaat heidän saloissaan. Tämä eriluonteisuus Suomen kansan päivä- ja yö-puolessa, siksi niitä sopisi sanoa, on ollut erittäin tärkeä. Sillä Karjalaisilla idässä on ollut sivistymättömiä ja viime aikoihin asti vihollisia kansoja rajanaapureina. Hämäläiset lännessä puolestaan ovat olleet koko ruotsin mahtavuuden ja länsimaisen sivistyksen voiman alaiset. Tämä seikka toiselta puolen on Suomen sivistyksen edistymistä suuresti hidastuttanut; toiselta puolen on se Suomen kansallisuuden paremmin säilyttänyt.

Vuonna 1157 ei ollutkaan vielä mitään Suomen kansaa olemassa; ainoasti kaksi puoli-metsäläistä, keskenään sotivaa heimokuntaa Suomessa. Historia se on, joka kansanhengen kasvattaa. Nykyinen Suomalaiskansa sai alkunsa silloin, kun Hämäläiset ja Karjalaiset, joilla oli yksi kieli, yksi sukuperä, tunsivat toinen toisensa veljikseen, kun he olivat molemmat suljetut yhden valtakunnan, yhden kirkon, yksien lakien ja yhden kotimaan piirin sisälle. Tämä kaikki oli tapahtunut 14:n vuosisadan alussa.

Hämäläiset lujasti vastustivat kristin-uskon tuontia ja Ruotsin vallan leviämistä. Koko 90 vuotta puolustivat he itsepäisellä vimmalla vapauttansa ja kotimaisia jumaliaan. Ruotsin voima oli lamassa sisällisten kruununperintö-riitain tähden; turhaan paavit julistivat bulliansa, turhaan dominikolainen Tuomas täällä saarnaeli tulella ja miekalla. Keskipaikoilla 13:tta vuosisataa kristin-usko ja ruotsin valta Suomessa näkyivät olevan hukassa; mutta samaan aikaan juuri nousi Mälarin rannalla Folkungi-suvun peri-isä Birger Jarl ja yhdisti kaikki Ruotsin voimat väkevään käteensä. Rooma houkutti hänet liittolaisekseen, kaupan hinnaksi luopuen muutamista veroista ja ylivalta-oikeuksista; jarli purjehti meren taakse v. 1249, voitti Hämäläiset ja rakensi linnan, Hämeenlinnan, heidän maansa sydänpaikkaan. Ruotsissa valvottava kuningasvaali keskeytti hänen voittoretkensä; vaan 44 vuotta sen perästä vei hänen pojanpoikansa sotamarski, Torkel Knuutinpoika, taas toisen ristijoukon meren yli, täytti jarlin yrityksen, voitti Karjalaiset ja liitti kokoon Wiipurin muurit Itä-Suomen hillittimeksi ja turvaksi. Verikasteen perästä seurasi vesikaste; koko Etelä-Suomi joutui paavin ja Ruotsin vallan alle, jotka sitten, sitä myöten kuin maan asutus leveni, vuosisatojen kuluessa tunkeutuivat yhä edemmäksi maamme sisempiin ja pohjoisiin seutuihin.

Tällä tavoin oli Ruotsin valta tullut naapuriksi Venäjän vallan sydämelle, mahtavalle Novgorodille, joka oli laskenut allensa Bjarmien maan ja katsoi Karjalaiset veron-alaisiksensa. Rooman ja Kreikan kirkon uskonsaarnaajat kilvoittelivat myös meidän maassa, ja tämä kaksinainen, sekä valtiollinen että uskonnollinen kilvoittelu synnytti sotia, jotka, välistä pitemmäksi, välistä lyhemmäksi ajaksi levähtäen, kestivät viisi vuosisataa; kaiken sen ajan oli Suomi verisenä Eris-omenana. Rauhanpäätökset sanottiin ijan-ikuisiksi, mutta olivat todentodella ainoasti sotilakkoja. Ensimmäinen rauhanpäätös, Pähkinälinnassa v. 1323, halkaisi Karjalaisten maan kahteen puoliskoon, venäläiseen ja ruotsalaiseen, ja siitä ajasta yksi osa Karjalan heimokuntaa ijäksi päiviksi erosi muusta Suomesta. Silloin säätty raja pysyi voimassa vuoteen 1617, jolloin Ruotsi Stolbovan rauhasovinnossa taas sai yhden osan Karjalata lisään, nimittäin valloitti Inkerinmaan, siirsi Suomen rajan Laatokan rantaan asti, ja sulki Venäläiset Itämerestä. Tämmöisenä pysyi raja sitten taas vuoteen 1721, jolloin Ruotsi Uudenkaupungin rauhasovinnossa luopui, paitsi Liivin- ja Vironmaasta, etuvarustuksestaan Inkeristä sekä vahvasta rajalinnastansa Wiipurista ynnä sen alle kuuluvan läänin kanssa. V. 1743 siirsi Venäjä rajansa Kyminjokeen asti, ja v. 1809 se tähteetkin sai haltuunsa.

Tällä tavoin ovat molemminpuoliset naapurit, Ruotsi ja Venäjä, kumpikin vuorostaan vähitellen nielleet Suomen suuhunsa, edellinen 136:n, jälkimmäinen 106:n vuoden kuluessa, josta näkyy että meidän maa on ollut sitkeä ruokapalanen. Jo v. 1703, uuden pääkaupunkinsa perustukset laskettuaan, präntätti tsaari Pietari metaljin, jossa nähdään meren jumala, kolmihaarukka kädessään, ja ympärillä reunaa myöten nää uhkaavaiset, profeetalliset sanat: Ecce, Finnia, tridentem! Se ennustus kävi toteen, Suomi sai kokea kolmihaarukan voimaa, mutta Aleksanteri I oli oikeamielinen ja jalosydäminen; hän yhdisti v. 1811 jälleen Suomeen ne osat, jotka siitä v. 1721 ja 1743 oli erilleen tempaistu, ja antoi meidän maalle näin tavoin taas 1617 vuoden rajan.

Valtijain taistelutanterena jaloin poljettuna ja rikki raadeltuna, Suomi ei suinkaan voinut liioin kiittää onneansa. Kerta kertansa perästä hävitettiin sen viljelys mustan mullan tasalle, kohosi jälleen ja hävitettiin uudelleen. Suomi maksoi Kustaa Aadolfin maineen puolilla viljavaroillaan ja 100,000:n poikansa verillä. Vielä kalliimman hinnan se maksoi Kaarle XII:n voitoista, ja vielä, sittenkin kun hän oli voitettu, taisteli yksinään, kenenkään auttamatta, viimeiseen veripisaraansa asti. Nälkä ja rutto aina samosivat sodan jäljissä, mutta ei mikään voima saattanut murtaa kansaa, joka kätkyestä alkain oli oppinut puutetta kärsimään ja kestämään. Kerran kertansa perästä tarjosi sille milloin Tanska, milloin Puola, milloin Venäjä apuansa ja suojaansa, houkuttaen sitä vapauttamaan itsensä liitosta, jonka kautta se yhä joutui häviön partaalle; mutta Suomi aina itsepäisesti ja uskollisesti kielsi ja piti kiinni velvollisuudestaan. Ei ole Suomi yhtään ainoaakaan kertaa nostanut kapinaa laillista hallitustaan vastaan. Kaksi kertaa, 1457 ja 1596, on se kyllä ollut kahteen eripuraiseen eriseuraan jaettuna, jotka kumpikin pitivät oman kruununpyytäjänsä puolta; mutta molemmat kerrat oli tähän ainoasti se syynä, että oltiin kahden vaiheella kumpiko oli laillisen esivallan oikea omistaja. Kolmannella kerralla, v. 1788, osa sotavoiman päälliköitä nousi kuningastansa vastustamaan; mutta koko kansa niinkuin yhdestä suustansa ilmoitti vihastuksensa siitä ja tuomitsi heidän rikollisen tekonsa ansion mukaan.

Vaan ei Suomi sentään ole seurannut valloittajiensa lippua orjan tai aseen tavalla, jolla ei olisi omaa tahtoa. Se sai ensimmäiset valtiolliset oikeutensa v. 1362; silloin Ruotsin kuningaskunta oikeastaan vasta oli liittovalta, jonka puoli-itsenäiset maakunnat eivät totelleet mitään muuta hallitusta kuin sitä, jolle itse olivat antaneet suostumuksensa. Suomi pääsi näiden entisten maakuntain vertaiseksi, sai ottaa osaa kuningas- ja valtionhoitaja-vaaleihin sekä veroin säätämiseen, ja lähetti edusmiehensä yhteisille valtiopäiville. Hallituksen ja kansan vallan raja oli sangen sekava; hallitsijat olivat usein sangen itsevaltaiset ja päätösvalta valtiollisissa asioissa oli Tukholmassa. Mutta maamme erinäinen asema meren takana, sen avaruus, ja mahtava katolinen piispa Turussa, joka katsoi kunnian-asiakseen pitää Suomen puolta, tekivät että meillä oli monessa suhteessa itsenäiset olot. Tämä seikka muuttui silloin kun Ruotsi tuli vaalivaltakunnasta perintövallaksi. Kustaa Waasan ajasta alkain oli Suomi todellinen Ruotsin alusmaa, mutta yhä kuitenkin semmoinen alusmaa, joka Helsingin maapäivillä 1616 lausui vapaat sanansa Ruotsin kansalle ja jota aina pidettiin valtakunnan toisena pää-osana.

Keski-ajalla mainittiin meidän maata välistä herttuakunnaksi, Juhana III koroitti sen suuriruhtinaskunnan arvoon. Hallitusmiehinä oli sillä linnan-isännät Turussa, Hämeenlinnassa, Wiipurissa, Raseporissa, Kastelholmassa, Kokemäenkartanossa, Korsholmassa ja Olavinlinnassa eli Savonlinnassa; Kuusisto oli piispan linnana. Näistä linnan-alueista syntyi sitten, tiheään muutellen, nykyiset kahdeksan lääniä, kukin maaherransa kaittavana, ja ylin hoito uskottiin viimein pääkuvernöörille. Uuden-aikuiset keskuskunnalliset olot vahvisti Suomessa Kustaa Aadolf ja järjesti Pietari Brahe "kreivin ajalla." Ruotsin laki oli tullut muinaisten, pakanuuden-aikuisten oikeustapojen sijaan, ja tämä laki oli lujasti rakennettu vapauden perustukselle, eikä mitkään väärinkäytökset, ei mikään pappisvalta, mikään soturivalta, mikään aatelisvalta sitten voinut saada kumoon näitä sen jaloja peri-ajatuksia: että joka ihmisellä on oikeutensa ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaiset, joiden turvassa Suomen kansa on varttunut vastaista onneansa kestämään. Orjuus, joka ei täällä ollut koskaan ollut raskas, hävitettiin jo v. 1335. Koko muu Eurooppa sai vielä pitkät ajat huokaella perintöorjuuden kahleissa; Suomi ynnä Ruotsin ja Norjan kanssa saa kehua kunniaksensa, että tuo häpeällinen ies ei ole sen hartioita koskaan painanut. Vuodesta 1335 alkain on joka orja, niin pian kun on astunut Suomen maalle ja tullut sen lakien suojan alle, ollut vapaa mies.

Katolinen kirkko Suomessa, jonka Hemming piispa järjesti ja joka Maunu Tavast'in aikana kohosi korkeimmilleen, osoitti, alku-aikaisten verikasteitten perästä, lempeätä, maan sivistymistä harrastavaa luonnetta. Turun hiipan kantajat olivat ihmeyttävä jakso jaloja, kotimaata rakastavia miehiä, ja harvat luostarit, joista franciskolais-luostari Raumalla ja brigittalais-luostari Naantalissa ovat kuuluisimmat, vaikuttivat paljon hyvää kouluillaan sekä laupiailla laitoksillaan. Katolinen kirkko meillä sortui valtiollisten myrskyin ahdistaissa; se oli vielä kansalle rakas, ei, niin kuin muissa maissa, joutunut inhottavaksi vallanhimonsa ja tapainturmionsa tähden. Uskonpuhdistus tapahtui hiljaa, ilman myrskyittä; — köyhä maisteri, Pietari Särkilahti, on sen ainoa tietty asian-ajaja; mutta vuosisata kului ennen kuin hänen saarnansa siemen oikein juurtui. Koko 16:s vuosisata oli vaihe-aika, täynnä jaloja, vaikka vielä epäselviä parannus-tuumia, horjuvainen valtiollisissakin samoin kuin uskonnollisissa asioissa. Suomen sivistys näkyi pikemmin taantuvan kuin edistyvän, mutta kun tuumat olivat selvenneet Kustaa II Aadolfin, Kristiinan ja kolmen Kaarlen aikoina, niin alkoi evankelinen uskonto näyttää mahtavaa voimaansa. Tämä uskonto oli nyt tullut kansan omaksi; se virtaeli elämän kaikkien suonien läpi, se loi kirjallisuuden alun, se vihki yliopiston, se opetti jokaiselle lapselle Suomessa tuon vielä harvinaisen lukutaidon, Agricola raivasi suomen kielelle tien kirkon, kirjapainon ja yleisen sivistyksen aloille. Juusten piirsi Suomen historian perustuspiirit, Rothovius lausui siunauksen Turun alkavalle akatemialle, Gezeliukset rakensivat kirkon järjestyksen perustukselle, lujalle kuin kallio.

Ruotsin suuret kuninkaat kohottivat myös Suomalaisten kansallistuntoa. Kylmäverinen vakavuus, sitkeä voima ja kuolemata pelkäämätön urhous, jota meidän miehet tällä myrskyisellä ajalla osoittivat, ansaitsi heille paikan Euroopan kuuluisimpain soturein rinnalla. Heidän sota-oriinsa ovat juoneet Tonavasta ja Rhemistä, Weiksel-, Neva- ja Moskova-joesta; heidän mustasarkaiset rivinsä ovat kestäneet kahakoissa Pappenheim'in Walloneja, Kronenberg'in "ikivoittoisia", Juhana Kasimir'in puolalaisia husaareja vastaan; heidän luunsa valkenevat melkein kaikilla Euroopan sotatanterilla aina Ukrain'iin asti. Maailma, joka nyt melkein on unohtanut heidän nimensä, silloin vapisi joka kerta kun kuuli heidän "hakkaa päälle"-huutonsa. Heidän saloistansa läksi mainioita sotapäälliköitä, myöhempinä aikoina myös kuuluisia valtiomiehiä. Mutta heidän kulumattomin kunniansa on kuitenkin aina ollut siinä että he raivasivat Pohjan perän korvet viljelysmaiksi.

Vuodelta 1721 alkoi uusi ajanjakso, jolla Suomi ynnä Ruotsin kanssa oli vapaavaltana, kuninkaaksi nimitetyn presidentin johdon alla. Entinen mahtavuus oli nyt rauennut, lohdutteeksi otettiin vapaus. Tää oli hyödyllisyyden aikakausi. Ojitettiin soita kuiviksi, murrettiin metalleja vuorista ja perustettiin tehtaita. Suomenmaa edistyi edistymistään, vaikka kaksi hurjasti aloitettua sotaa tuli esteeksi; meidän maassamme nyt alkoi tiedemiehiäkin syntyä.

Viimein vihdoin jäi vaan tyhjä nimi vapaus-ajasta jäljelle ja Kustaa III:n loistoisat päivät koitti. Suomi vaurastui, kaupungeita rakennettiin, meidän laivamme alkoivat kyntää kaikkia meriä, ja laulun sävel kajahti Auran rannoilta. Mutta vielä kerran syttyi, Kustaa III:n ja Katarina II:n välillä, rohkea taistelu herruudesta Pohjan mailla, Suomi taas tuli sotatantereksi — näki voittoja, näki tappioita, näki kuningasta petettävän Anjalassa, näki hänen kostavan Yhdistys- ja Vakuutus-säännöllä, ja kaatuvan Ankarström'in luodista. Suuren Vallankumouksen laineet alkoivat Pariisista levitä maailman yli. Franzén ja Choraeus tervehtivät ihmiskunnan uudestisyntymistä nuoruuden palavalla innolla; mutta valtiaat eivät nähneet muuta kuin tuon punaisen kummituksen ja kokivat kukistaa sitä sillä että kahlitsivat ajatuksen vapauden. Uskollisena kuin aina seisoi kuitenkin Suomi nuoren Kustaa IV Aadolfin edessä, unohtaen hänen hairauksensa ja hänen valtiollisen hulluutensa, muistaen ainoasti oman velvollisuutensa, Tuli silloin se päivä, jolloin Napoleon ja Aleksanteri I hetkeksi löivät kättä Tilsit'issä v. 1807, ja se kädenlyönti määräsi Suomen vastaisen kohtalon. Kustaa IV Aadolf muka piti rangaistaman vihastansa Napoleonia vastaan, mutta todenteolla se oli monisatavuotinen ajatus, joka täytetyksi tuli, koska Venäjän sotajoukot Helmikuulla 1808 marssivat Suomen rajan yli, ja meidän maamme, urhoollisimman vastarinnan perästä, liitettiin yhteen Aleksanteri I:n äärettömän valtakunnan kanssa.

Ennen jo kuin Ruotsi, kaatuneen valta-istuimen raunioilla seisoen, suostui Haminan rauhasovintoon, jossa Syysk. 17 p. 1809 antoi Suomen omaksi Venäjän keisarille, oli tämä kutsunut maamme säädyt kokoon Porvoosen ja siellä, pärmäkirjalla, jolla on vapaitten liittomiesten välillä tehdyn sovinnon arvo, vakuuttanut Suomelle edelleenkin omat lakinsa ja perustussääntönsä, sillä ehdolla että se muuten olisi eroittamattomassa yhteydessä Venäjän valtakunnan kanssa. Suomi puolestansa oli vannonut uskollisuusvalan keisarille, suuriruhtinaalleen; tälle sovinnolle perustautuu maamme nykyinen valtiollinen asema.

Tästä lähtien alkoi Suomen kansa, "koroitettuna kansojen joukkoon", astua uusia teitä. Vanha ijältänsä ollen, on se valtiollisissa suhteissansa kuitenkin vielä varsin nuori, ja jokainen siemen vaatii itämisen aikaa. Vuodesta 1809-63 oli täällä virkavallan aika, jolla virkamiehillä yksin oli sanan sija, maan säädyt olivat aivan ääneti. V. 1863 kuului jälleen, perustuslaissa säätyllä tavalla, kansan ääni niillä valtiopäivillä, jotka maamme jalomielinen suuriruhtinas oli kokoon kutsunut, lopettaen lainsäädännön viisikymmeuvuotisen unenajan, ja v. 1869 sama suuri hallitsija laajensi Suomen perustuslain, tehden valtiopäivät määrä-aikaisiksi. V. 1812 muutettiin maan pääkaupunki ja 1828 myös yliopisto Turusta Helsinkiin, jossa erinäiset valtiolaitoksemme vähitellen ovat saaneet nykyisen muotonsa.

Suomen kansa, kansatieteellisesti katsoen, on se, joka kieleltään ja sukuperältään kuuluu varsinaisesti suomalaiseen kansakuntaan, nimittäin veljeksiksi liittäyneet Karjalaiset ja Hämäläiset, ynnä myös Lappalaisten, Kainulaisten ja Wirolaisten jälkeläiset. Mutta Suomen kansaan, historialliselta, kansalliselta ja valtiolliselta kannalta puhuen, ovat yllämainittujen lisäksi vielä luettavat ikivanhoista ajoista täällä asuvat ruotsalaiset siirtolaiset ynnä myös meidän kanssamme yhteen sulauneet muuttolaiset muista maista, varsinkin Saksasta ja Wenäjältä. Ruotsalainen väestö on ijältänsä kolmeen lahkoon jaettava. Vanhin on se Ahvenan saaristossa, sitten Uudellamaalla, viimein Pohjanmaalla.

Varsinaisesti suomalainen väestö on luvultaan monin verroin suurempi; se se onkin siis muodostanut koko kansan yleisen mielenlaadun ja ulkonaisen näön kaltaisekseen: suomalainen on maamme asukasten lyhytläntäinen, hartiokas, jäntevä vartalo, kalvakas iho, pruuninen tukka, vakava, hidas ryhti, totinen, miettiväinen luonne ja tuo käsityksen hitaisuus, josta kansamme silmäänpistävät viat ja silmäänpistävät hyvät avut kaikki ovat saaneet syntynsä.

Varsinaisesti ruotsalainen väestö on kuitenkin Ruotsin vallan ja Ruotsin korkeamman sivistyksen kautta saanut verrattavasti suuren äänen sijan. Aina 16:sta vuosisadasta aikain, jolloin suomi enimmiten oli puhekielenä myös korkeammissa ja korkeimmissa säädyissä, sivistys Suomessa puhui ruotsia, milloin se ei puhunut latinaa. Mutta asianhaarat ovat 1809 vuoden perästä suuresti muuttuneet. Itsekseen jääneenä on Suomen täytynyt omasta itsestään hakea sivistyksensä sisällys ja ulkomuoto, ja tuo voimakas herätys, joka nyt kansallisuuksien aikakaudella panee kaikki kansat liikkeelle, on nostanut myös Suomen kansan tähän asti mykät joukot. Sen perästä kun Lönnrot kokosi ja Kalevalaksi yhdisti suomen kansanrunot; sen perästä kun Castrén'in onnistui saada eheäksi suomen muinaistarun ja suomen heimokuntain katkenneet sitehet, sen perästä kun muut innokkaat työntekijät ovat saaneet toimeen suomenkielisen kirjallisuuden alun, on pyrintö tasa-arvoon kaikilla sivistyksen ja keskuskunnallisen elämän aloilla, jota vastustajat suomikiihkoksi nimittävät, tullut vastaanseisomattomaksi. Mutta samassa on sallimus, ikään kuin hillitäksensä suomen vahvistuvaa kansallisuushenkeä turmiollisesta yksipuolisuudesta, lahjoittanut tälle maalle runoniekan ylintä laatua, joka on solminut yhteen ruotsin kielen ja isänmaan jaloimmat sankarimuistot. Lönnrot ja Runeberg, Kalevala ja Vänrikki Stool — kas siinä on koko Suomen kansa, semmoisena kuin se on ollut ja semmoisena kuin se on! Mitä Herra Jumala niin monta vuosisataa on pitänyt yhdistettynä yhdessä maassa, sitä ei ihminen saa mielettömästi eroittaa. Kaksi merta Suomessa roiskuu yhden maan rannoille; kaksi hengen virtaa laskeutuu yhteen kansan sydämeen. Yhtenä he olkoon ja aina pysyköön!

Matkustuksia Suomessa.

Lukija, tahdotkos seurata meitä maita ja vesiä myöten. Valloittakaamme Suomenmaa penselillä ja piirustimella. Valloittakaamme tämä maa silmän ja ajatuksen omaksi; yhdistäkäämme se — sen verran kuin sen taide voi tehdä — Eurooppaan, koko ihmiskuntaan.

Matka tulee pitkäksi, vaan ei yksitoikkoiseksi. Tämä maa tulee meidän valloittaa kappale kappaleelta, samoin kuin naapurivallatkin ovat tehneet; sillä sen vuoria ei saata sulattaa yhdessä kattilassa, eikä sen järviä ammentaa tyhjäksi yhdellä viskaimen otolla. Mutta me emme voi, sillä tavoin kuin kunnioitettavat naapurit ovat tehneet, ottaa likimpiä paikkoja ensin, kaukaisempia sitten. Meidän matkustuksemme on oikullisen unennäön kaltainen; me kotkan lailla iskemme alas suoraan tavoitettavamme päälle. Välistä lähdemme soutamaan Savon vesiä, välistä kaatamaan Hämeen honkia; milloin viskaamme nuottamme Suomenlahden rantamaininkiin, milloin sauvoamme venettä Pohjolan koskia ylös. Toisinaan käymme kolkuttamassa kaupunkein portteja, toisinaan katselemaan elonleikkaajan puuhaa kellastuneella viljapellolla, tai merimiehen huvia tyynellä ilmalla, taikkapa talon-emännän askaroimista takan äärellä talvi-iltana. Tämä on alussa tuntuva kirjavalle, hajanaiselle, mutta vaihtelevat piirteet ovat kuitenkin viimein yhdistyvät kokonais-kuvaksi, tämä on saava oikean värinsä siitä valosta, joka kaikissa eri-kuvissa on yhteinen.

Matkustamista Suomessa pidettiin ennen aikaan kovinkin vaarallisena työnä. Pohjolan pimeys peitti meidän maan ja teki että se naapurikansain silmissä näytti aivan mustalle. Hirvittävät korvet, vielä hirvittävämmät noidat peloittivat muukalaista tulemasta. Nuoren sankarin Lemminkäisen täytyi osoitella tietänsä tulikoskien läpitse, hehkuvien hautojen kautta ja näiden vartijoina olevain kauheiden petojen keskitse. Ruotsalaiset luulivat Suomessa asuvan julmia hiisiä sekä jättiläisiä, jotka pelkäsivät päivän valoa, koska auringon ensimmäinen säde kohta muutti heidät kiviksi. Se maa, niin he kertoivat, on niin täynnä haltijoita sekä noitia, että metsään huutaessa saapi heiltä vastausta joka haaralta. Koska joku matkalle tai sotaretkelle Suomeen läksi, nähtiin jäähyväis-otossa yhtä hartaat halaukset, yhtä katkerat kyyneleet, kuin jos lähtijä olisi ollut menolla Surman suuhun, Kalman kitahan. Vielä kun kuningas Aadolf Fredrik v. 1752 kävi kiertomatkallaan Suomessa, kehuttiin hänen mukavaa kulkuansa kuninkaallisessa fregatti-laivassa sekä pehmeätyynyisessä vaunussa ihmeteltäväksi pelkäämättömän urhouden osoitukseksi. Ja olipa kuningasta niin peloitettu tarinoilla kovin vaarallisesta ja myrkyllisestä itikasta, nimeltä voden, joka muka täällä uhkasi hänen kallista henkeänsä, että hän, säilyäksensä tuosta kauheasta vaarasta, piti vaunuinsa ikkunat aivan ummessa koko ajan, niin kauan kun matkusteli pitkin Pohjanmaan rantoja.

Meidän aikana ei ole näitä Pohjan periä peittävä tuntemattomuuden pimeys enää yhtä paksu. Huvimatkalaisia hyörii ja pyörii nyt joka paikassa Suomenniemen rannikoilla. Höyrylaivat vievät heidät Aavasaksaa ja yöllistä aurinkoa ihailemaan. Kanavat sekä postivaunut saattavat heidät lauluissa ylistetyn Imatran äyräälle. Rautatiet ja höyryveneet kuljettavat heidät Tampereelle asti. Mutta yhä vielä ovat kuitenkin Suomen sisimmät, ihanimmat seudut immellisessä koskemattomuudessaan, maailmalle tuntemattomana. Ei ole mikään onkiva Englantilainen, mikään lörpöttelevä Franskalainen, mikään matkakertomuksia kyhäilevä Saksalainen vielä piirustellut tunteitansa niiden koviin, harmaakivisiin kallioihin eikä niiden valkokuorisiin koivuihin. Harvoin vaan joku kauppamatkailija, joku tukkien ostaja, joku lohisaksa, joku kielitutkija tahi kasvein kerääjä osoittelee tietänsä harvakansaisten sydänmaan-laaksojen kautta.

Syynä tähän on se että Suomessa saa koettaa kaikkein maiden, kaikkein aikain kulkuneuvoja, elehvantit, kamelit, aasit sekä kantotuolit pois luettua. Muinais-aikuinen jalkapatikka on kesäisinä aikoina viljeltävä Lapin tuntureilla sekä Koillis-Suomen jylhillä saloilla. Välin saa kulkea pitkät matkat veneisin, välin henkensä uhalla vilistellä koskia alas. Maanteitä löytyy kaikkia mahdollisia lajeja, alkaen kelpo rapakivi-tiestä hamaan porras-siltoihin upottavien soiden poikki, jotka koettavat sielua ruumiista ulos hytkyttää. Mutta nämät tiet, vaikka useimmiten kovat niinkuin lattia, ovat ainoasti rantamailla jotenkin tasaiset ja suorat. Maan sisä-osissa ne ovat syntyneet muinaisista jalkapoluista taikka ratsashuikuista, jonkatähden hapuelevat ylös ja alas mäkiä, huolimatta kierreskellä niiden kupeiden ympäri. Siellä ahde ahteen perässä kohoaa huimauttavaan korkeuteen; veitsenviilto-jyrkkä usein ammottaa aivan tien vieressä; matalat käsipuut vaan käyvät pitkin sen reunaa, usein ei niitäkään. Jalka jalassa kuljetaan ylös, jalka jalassa myös ensin alas, mutta pian muuttuu tämä kulku hurjaksi hypyleäksi, joka ei ole luotu heikkohermoisia varten. Hevosten älykkäisyys kuitenkin paljon vähentää vaaran. Nämät ylimaan kasvatit osaavat ihmeteltävällä luonnon-aistilla arvata mäen vietteen ja kuormansa raskauden suhteen; ne käyttävät hyväkseen vähimmänkin jalansijan; ne kulkevat ylöspäin polvitellen, siksi että pyörät niin paljon kuin mahdollista kävisivät poikin tietä; ne pitävät alasmennessä niin kovasti vastaan, että niitä usein täytyy kehoittaa vietteen helpoitusta edukseen käyttämään. Se, joka syksyisenä yönä lähtisi tämmöisiä ahteita ajamaan, olisi itsemurhaajaksi sanottava, jos ei hevosen aistiin saisi luottaa; täten saattaa posti, jonka ei ole lupa yötä pitää, pilkkopimeällä tämmöisiä teitä kulkea!

Jos maantiet sopii sanoa maan valtasuoniin, niin ovat sitten ajokalut verihelminä, jotka yhä maan ruumiin ympäri kulkevat. Minkälaisetpa ovat Suomessa ajokalut, joiden turviin matkustavainen antaa henkensä ja eheät jäsenensä.

Kestikievarein taksassa kyllä on myös määrätty maksu vaunusta ja ratsuhevosesta satuloineen; mutta toden todella ei niitä juuri kukaan kysykään. Ratsain kulkua nyt enää viljellään ainoasti jollakulla salokulmalla, kirkolle mentäessä, ja tämä vanhan-aikuinen, ritarillinen ajoneuvo jääpi yhä enemmän pois tavasta. Vaunu on ylellisyyskalu, joka kaupunkienkin kestikievareissa on harvinainen, maalla aivan tuntematon. Nelipyöräisiä kärryjä, venäjän tavan mukaan, nähdään ainoasti siellä, täällä itärajoilla. Muutamin seuduin kyllä varakkaat talon-isännät kirkkoretkillänsä koreilevat kaksipyöräisillä kieseillä taikka resoori-kärryillä, mutta tämä kalu, joka niin suuren arvon antaa, ei joudakaan kenen hyvänsä kulutettavaksi. Matkustaja parka, jos ei sulia ole oma vipu-vaunusi mukanas, etkä myös ole jostakin kaupungista saanut kallishyyryisiä kiesejä, niin olet melkein auttamattomasti annettu alttiiksi kuuluisalle, hirmuiselle kiduttimelle, nimeltä "kyytikärryt."

Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen (velocipedin) avut ovat yhdistyneet. Kaksi tavallista pyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona aisat ovat. Laitoja myöten välistä käy häkki, useimmin mataloita lautoja. Niiden päältä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeilla puu-resooreilla, useimmin ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokainen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs, aivan kuin istuisit kiireesti kulkevan ruuvilaivan koneen päällä. Jokainen pikku kivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastustansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi, kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan, herneitä kengissäsi.

Mutta kaikkeenhan ihminen tottuu! Tuo maakansa, joka sinulle tulee vastaan, ja joka ei ole pehmeiden vaunutyynyin kautta hempeytynyt, nauttii nähtävällä mielihyvällä kärryin mukavuutta. Väsynyt jalkamies katselee sitä halullisilla, ikävöivillä silmillä; nuori kylän teikkari, joka ajaa markkinoille tahi kirkolle, yksi kaunotar kummallakin polvellaan, istuu iloisempana puu-istuimellaan, kuin moni pankkiiri vaunuinsa samettityynyillä.

Talvella ei matkustaminen täälläkään tuota niin vaikeita vaivoja. Tuppauta hyvin heiniä ympärilles, peitä karhuntalja tai muu peite päälles, niin tulet hyvin toimeen tuossa matalassa, kepeässä reessä, jota sinulle tarjotaan. Monenkaltainen on muuten tämä ajokalu muodoltaan. Välistä on reki leveä, veneenmuotoinen, välistä kaitainen niinkuin pavun palko; joskus on se häkillä ympäröitty, joskus siivillä varustettu. Itä-Suomessa ja niin myös osaksi pohjoiskulmalla on istuin, lasten sekä vaimoin paremmaksi suojaksi, varustettu kuperalla, niinimatoista tehdyllä kuomulla. Lapin ahkion eteen, joka on keskeltä katkenneen veneen näköinen, ei valjasteta muuta kuin poroja.

Valjaat ovat monellaiset, usein ylellisesti koristetut. Itäpuolella on niillä venäjäntapaiset muodot, lännessä skandinaviankaltaiset. Kaarenmuotoinen, heleillä väreillä paistava vemmel sekä valkeilla siloilla koristetut nahkavaljaat kohta vetävät muukalaisen huomion puoleensa. Iloisesti heliseviä kulkusia paitsi ei aja kukaan talvella, ja posti ynnä muut, jotka tahtovat arvoansa osoittaa, ilmoittavat jo kaukaa tuloansa porokellon rämpätyksellä. Kovin surkuteltava on matkustavainen, jos hän, niinkuin muutamin paikoin Hämeessä, saa kokea noita valjaita, joissa muutamat nuoranpalaset, olkisen satulatyynyn nojassa, kannattavat koko kärryjä. Toisellaisia alku-aikaisia valjaita viljellään Waasan läänissä työ-re'issä: koveraa muotoista juurta, josta on syntynyt tuo siellä seuduin tavallinen sananparsi: "Jos kaikki olisi oikein tässä maailmassa, mistäs sitten kakkulapuu saataisiin?"

Matkakulku Suomessa on likeisimmässä yhteydessä erään laitoksen kanssa, joka Eerik XIV:n sekä Kustaa IV Aadolfin aikana sai alkunsa ja on tuttu hollikyydin nimellä. Mitäs se sitten hollikyyti on? Se on maanviljelijä ajuriksi, työhevonen postijuhdaksi muuttuneena. Maan-omistajan täytyy määrätyiksi ajoiksi lähettää hevonen ajokaluineen, ajomiehineen kestikievariin. Hevonen syöpi ha'assa, kyytimies nukkuu tai lyöpi kortteja, odotellessaan matkustavaisen tuloa. Viimeinkin on tämmöinen herra niin armollinen ja tulee. Se hevonen pannaan valjaisin, jonka on vuoro, kyytimies — tahi poika, tyttö tai akka, sillä usein saadaan lapsi, ja Pohjanmaalla hyvin usein vaimo-ihminen kuskiksi — kiipee ylös epämukavalle, kuperikeikkaa uhkaavalle, viluttavalle paikalleen kärryin istuimen taakse, ja sitten annetaan mennä! On niitä matkalaisia, jotka ihmisen tavalla ajavat; mutta onpa niitäkin — varsinkin korkeita herroja — jotka aivan armottomasti ajavat. Laki kyllä säätää, vaan vanha tapa päättää. Tultua toiseen kestikievariin, suoritetaan säätty kyytiraha, markka peninkulmalta, ynnä vielä lisäksi vähäinen maksu ajokalusta, jos ei se ole matkustavaisen oma. Sitten tämä lähtee edelleen ajamaan, ja kyytimies — siis useinkin vaimo tai lapsi — saa mennä paluumatkalleen omissa kärryissään, jos onni on ollut niin myötäinen, vaan tavallisesti satulattoman hevosensa selässä, sateesen ja tuuleen, syksyn pilkkopimeään ja talven tuimaan pakkaseen, autioita saloja myöten, ja perille tultuansa hän taas odottelee toista kyytiä, siksi kun vuoron päivät ovat lopussa.

Tästä näkyy että tämä kyytilaitos on mukava matkustavaiselle, vaan rasittava kyytivelvolliselle, josta syystä hollikyydillä ajamisen oikeus onkin suotu ainoasti tuolle paljon vaativalle säädylle, jota sanotaan herrasväeksi ja jonka hämärä raja käypi sarkanutun ja verkatakin välitse. Mutta jos hollikyyti ei olis olemassa, niin olisi enin osa Suomen maata säännöllistä matkaneuvoa vailla. Tällä nykyisellä tavalla matka on joutuisa ja huokea — 12-16 peninkulmaa vuorokaudessa itseään liian vaivaamatta ja hevosiakin rääkkäämättä — ja se on välttämätön asia maassa, jossa on matkat pitkät, asukkaat harvassa. Kas siinä syy, miksi, parempain kulkuneuvoin toivossa, vielä kärsitään tätä rasittavaa laitosta, joka on kahta vuosisataa jäljellä aikaansa.

Kestikievarit ovat sangen tärkeitä levähdyspaikkoja. Siksi valitaan maantien viereisiä, peninkulman tai kaksi, kolmekin toisistaan olevia taloja, ja maksetaan niille vähäinen vuosipalkka; salomailla saavat tähän virkaan rupeavat, kaukana toisistaan olevat uudistalot veronvapauden ynnä muitakin etuja lisäksi. Matkustavainen, joka talvi-illan hämärässä on reessä torkkuellut, herää yht'äkkiä siitä että hevonen seisahtuu ja kulkuset vaikenee. Hän mataa ulos paksusta ulkokuorestaan, pärevalkea näyttää hänelle tietä aina varalla olevaan vierastupaan, jona välin on pieni kammarinen, välin avara sali, varustettu niin komeasti kuin talon on kannattanut tehdä. Pari sänkyä, kirjavat villavaipat peittoina, suuri, maalattu pöytä, sen päällä levälleen avattu päiväkirja, johon matkalaisen tulee kirjoittaa nimensä karsinoittuneella kynällä ja monta kertaa vetelöityllä läkillä; muutamat tuolit, joilla on jokaisella eri muotonsa — kas se sinulle on tarjona tässä komeudesta tietämättömässä ravintolassa. Seinillä riippuu koreilla väreillä maalattuja puupiirroksia, joissa ilmautuva vapaa kuvaustaito olisi kunniaksi Egyptin muumia-hautojenkin maalareille: keisareita ja kuninkaita ratsain, jäykkänä kuin puupölkyt, eriskummallisia Raamatusta otettuja tapauksia, ja niiden rinnalla onnentoivotuksia nimipäiviin, joissa nähdään palavia sydämiä sekä pöyhkeitä värssyjä. Talikynttilä sytytetään; ilma tuntuu vähän umpinaiselle, sillä ilman-vaihetus on täällä vielä tuntematon keksintö, ja lattiamattoin puhtaus on hiukan epäiltävä. Mutta pian lekkuu suuri pystyvalkea valkeaksi kalkitussa uunissa, ehtoisa emäntä kantaa sisään yksinkertaisen ilta-aterian, ja koko huone tuntuu sun mielestäs kodikkaaksi ja hauskaksi, joka ei olekaan kumma, kun muistelet lumista, kylmää, autiota, talvista saloa, josta olet tullut. Jos et aivan liikoja vaadi, niin olet sillä hauskalla tiedolla, että sinulla täällä on valoa, lämmintä ja ihmisiä ympärilläs metsän petojen sijasta, tyytyväisenä menevä levolle päivän vaivojen perästä, nukkuva hyvään uneen kovalle, rimpiläkaisloilla täytetylle matrassille ja aamulla virkistynein voimin heräävä höyryävää kahvikuppia nauttimaan.

Niitä monia erilaisia näköjä, jotka muuten tarjoutuvat matkustajan katseltavaksi noilla salomailla, koska hän kesäisenä päivänä kiertelee sinijärvien rantoja, taikka koska hän syys-iltana kulkee kuusikon kautta, jonka latvoja myöten kuu kiitää kilpaa hänen kanssaan, taikkapa koska hän talvisena aamuna ajaa luikahtelee paistavan valkoisilla jäillä, niitä kaikkia saamme vielä monta tilaisuutta kuvaella. Vaikka Suomessa kulkiessa täytyy olla niin paljo mukavuutta vailla, on kuitenkin yksi seikka, joka matkustuksen erittäin hauskaksi tekee, jos vaan välttävästi tullaan toimeen maan kielessä; tämä seikka on tuo kursailematon, koristelematon hyväntahtoisuus, jolla joka paikassa, paitsi kovin lähellä kaupungeita, kohdellaan matkalaisia. Kansan silmissä matkamies on vieraille tullut tuttava, jolta maksu ruoasta sekä juomasta otetaan vastaan, koska niin on säätty, vaan ei sitä vaadita; ja harvoin pannaan lukuun tuommoisia mitättömiä kuin huone, lämmin, valo, kohtalainen makuusija taikka vahvalla kädellä annettu apu ajokaluja korjuusen pannessa tahi kapineita kantaessa. Seinällä riippuva, läänin kuvernöörin säätämä taksa määrää kaikkein tarpeitten hinnan; mutta samaten kun matkamies tekee hyvin jos ei vaadi enempää kuin mitä talossa saatavana on, niin ei myös emännälle satu päähän vaatia täyttä maksua taksan mukaan. Useimmissa tapauksissa matkustaja saa syyttää omaa käytöstänsä, jos ei häntä kohdella niin kuin talon ystävää.

Kaupungeissa ja niiden ympäristössä ynnä myös suuriliikkeisillä maanteillä tosin osataan paremmin ottaa maksua taksan mukaan, useinpa enemmänkin. Rautateillä, höyrylaivoissa ja kanavoilla ovat eurooppalaiset tavat — ja myös hinnatkin voimassa. Jos emme ota lukuun näkö-alojen sekä viini-hintojen erilaisuutta ynnä myös täällä tavallista seura-elämän jäykkyyttä, niin voisi niillä luulla matkustelevansa Pohjois-Saksassa. Suomalainen on liiankin taipuvainen matkimaan muun Euroopan vaatepartta, ruokaa sekä mukavuutta, vaikka, meidän maan vähiin varoihin katsoen, pitäis mielimmin etsiä parempata, jossa rupeaisi kilpailemaan ulkomaalaisen kanssa.

B. Reinhold'in piirustus tämän kuviston kansilehdessä näyttää meille pari noista vanhantapaisista, vähään tyytyvistä matkustajista, joita joka paikassa tavataan ylimaassa. Me näemme kaksi lihavaa maapatrunaa ajamassa häkkikärryissä; valjaissa on vahva työhevonen, joka ei hätäile. Tie käypi alasmäkeä; takana seisova kyytimies kertoo jotain, mikä on tapahtunut tuon likeisen järven rannalla. Veräjä sulkee tien; luulis sen olevan laitetun vartavasten siksi että tuon mökin pienet asukkaat saisivat vähäisen lisätulon sivuitse kulkijoilta. Poikanen tavallisessa, kepeässä kesäpuvussaan, jossa ei häntä rasita muu kuin paitansa yksistään, on aukaissut veräjän; vähän huolellisemmin vaatetettu sisarensa hänen takanaan uteliaasti odottelee saadakseen nähdä vierasten läpikulkua. Luultavasti nämät eivät ajakaan edemmäksi, suorittamatta pennilanttia veroksi — kukapaties viskannevat viidenkin pennin kappaleen, joka jo olisi ääretön summa — niin kumminkin pikku mies epäilemättä salaa toivoskelee. Koira hätyyttelee matkamiehiä viattomalla haukunnalla, ikään kuin vaan muistuttaaksensa heitä heidän velvollisuudestaan paikan asujaimia kohtaan. Virstapatsas tien ja aidan välillä osoittaa toisessa poskessaan kuinka pitkä matka jo on ajettu edellisestä kestikievarista, toisessa kuinka pitkä matka vielä on ajettavana ensintulevaan; se on hyvin käytännöllinen laitos, jota ei kukaan matkalainen mielellään olis vailla. Näkö-ala, mäkineen järven takana ja lehtoineen tuolla vasemmalla puolella, on muuten niitä, joita joka paikassa tavataan ja jotka siis jokainen kohta tuntee. Harva suomalainen lukija nähnee tämän kuvan, ajattelematta: "Tuostapa veräjästä olen minäkin läpi kulkenut!"

Ja saman veräjän kautta mekin nyt ajamme, lähteäksemme katselemaan kaikkia monivaiheisia kuvia, joita tämä kuvisto tarjoo. Me otamme esiin ja selitämme kuvat siinä säännöttömässä järjestyksessä, jossa ne astuvat meidän silmiemme eteen. Mutta jakson lopussa aiomme järjestää ne eri maakuntia ja sisällystä myöten, niin että niiden sisällinen yhteys tulisi paremmin käsitettäväksi ja kunkin paikka kokonaisuudessa selvemmin silmään astuisi.

Maan ja Kansan kuvia.

1. Maisema Savossa.

(B. Lindholm.)

On kirkas kesä-aamu. Paimenpoika ajaa karjaansa laitumelle. Viidakosta taitetulla varvalla kiirehdyttää hän lehmien hidasta astuntaa. Hän laulelee iloista laulua; jokainen sävel on heleä niinkuin käen ruikutus ja kaikuu takaisin vaaralta. Karjalle on tämä laulu tuttu, se säestää sitä epäsoinnullisella äänellään. Kyntörastaskin lehdossa yhtyy samaan lauluun, mutta koko tämä iloinen konsertti jääpi meiltä nauttimatta, koska ei sitä piirustajan kynä voi nähtäväksi saattaa.

Tie kohoaa mäen rinnettä myöten; jyrkän reunaa pitkin vasemmalla puolella käy matalat käsipuut, oikealla puolella lehtometsä, sekoitettuna männyillä; siinä tarjoutuu meille tuo hauska tummanviherjän ja heleänviherjän vaihtelo, joka aivan on kuin toden tekoa ja leikkiä sekaisin. Vasemmalla puolella seisoo kolme nuorta petäjää, joista aikaa myöten varttuu honkia, jos taivaan tuulet ja maamiehen kirves sen sallii. Vielä reunempana vasemmalla on kallioita, kuusia, mäntyjä ja yksinäisen järven tyyni selkä. Perällä niemi, nuori viidakko ja kaukainen kylä. Karja ei pitemmältä jatka kulkuaan maantietä myöten, jonka ojavierut ovat tyhjäksi syödyt; se poikkee syrjäpolulle, joka viepi järven rannalle; siellä on mehuisampi ruoho ja siellä vilppaampi tuuli karkoittaa sääsket.

Vieno tuulonen löyhähtelee vihriän mäen yli. Töin tuskin vaan se saa järven veden pienille väreille, mutta täällä ylhäällä se jo suhisee suuremmalla voimalla, niin että taivuttaa nuoren petäjän latvan vähän kallelleen oikealle puolelle. Tämä tuuli ei kuitenkaan ole voimistuva myrskyksi. Se vaan raasii aamutaivaan kevykäiset pilvet pehmoisiksi kuin pumpuli; ei se aio taittaa murskintakaan oksaa metsässä.

Tarkkaa nyt tätä nuorta hongan alkua kuvan edustalla: se on kumarruksissa lounaasen päin. Mistäpä sen tietää että se lounaasen päin kumartuu? Siitä että kaikki Suomen havumetsät ovat luotettavia kompasseja. Meidän ilman-alalla, jossa keskipäivän, päältäpäin paistava aurinko kaikkeen elävään vaikuttaa niin monta vertaa voimallisemmin kuin matalalta kannaltaan säteilevä aamu- ja ilta-aurinko; tällä ilman-alalla, jossa on niin suuri eroitus sydän-yön kylmyyden ja keskipäivän helteen välillä ja jossa etelä on yhtä kuin valo ja elämä, pohjoinen samaa kuin yö ja kuolema; — tällä ilman-alalla on ilmansuuntain vaikutus kasvullisuuteen silmään pistävä. Selvästi on se huomattava useimmista puista ynnä myös monista pensaista sekä ruohoista; selvimmin kuitenkin havumetsästä. Puiden etelä- eli suvi-puoli on helppo tuntea monista vahvoista, pitkistä oksista sekä niiden tuuheammista havuista, itä- ja länsipuoli ovat heikommat kasvullisuudestaan, pohjoispuoli törröttää vaan muutamilla kuihtuneiden, kuivuneiden oksain tynkillä. Senvuoksi Suomen tiettömillä saloilla eksynyt kulkija kohta saapi selvän oikeasta suunnasta, jos vaan muistaa tarkata puita. Mäntyin sekä kuusten pohjoispuoli on niin silmään pistävä että äkkinäisinkin sen voi helposti tuntea. Tämä yleinen sääntö ei petä tässäkään nuoressa petäjässä kuvan edustalla; sen paljasta pohjoispuolta näkyy hiukka vasemmalle päin. Päivän paiste tulee vielä enemmän vasemmalta — koillisesta siis, josta tuulikin käy — ja siitä voi, Savon horisonttiin katsoen, jokseenkin varmaan päättää että kello nyt on viiden paikoin aamulla Kesäkuulla. Petäjän varjo, koska aurinko tähän aikaan päivää on niin matalalla, olisi hyvin pitkä; mutta se ei annakaan valaistulle tielle, jolla se olisi helposti nähtävä, vaan kokonaan vielä varjoon peitetylle notkolle, vasemmalla puolella tiestä, jossa ei sitä voi eroittaa.

Maiseman luonne on rivakka ja aamuraikas. Metsä elää, laulaa, ja riemuitsee äsken heränneestä päivästä, vaan syvä lahtema on vielä puoleksi peitetty yön varjolla.

2. Talonpoikais-väkeä Waasan seuduilta.

(A. von Becker.)

Eteläpuoli tuota suurta Pohjanmaan alamaata on viljavaa, tiheäkansaista, mereen päin viettävää tasankoa. Tiet polvittelevat lainehtivain peltoin ja komeataloisten, varakkaitten kyläin välitse. Rantakansa, paitsi yhdessä ainoassa paikassa, on ruotsalaista sukua; suomalainen väestö alkaa vasta 2:n, 3:n, jopa neljänkin peninkulman päässä meren äyräältä. Sopisi sanoa tämän maan monilukuisilla jo'illa olevan suomalaisen lähteen, ruotsalaisen suun; keskinen virta kohistaa koskissansa välin ruotsin lauluja, välin suomen runoja. Yhteinen maanluonne, yhteiset kohtalot ovat myös molempien väestöin luonteesen painaneet muutamat yhteiset maakuntais-omituisuudet. Mutta erilaisuudet ovat kuitenkin sangen tuntuvaiset; joka pitäjä, jopa jokainen kyläkin eroaa jyrkästi naapureistaan — Ruotsalaisetkin Ruotsalaisista, Suomalaiset Suomalaisista.

Eteläisimpänä tämän tasangon rannikolla ovat Närpiö ja Lapväärtti, ennen muinoin yksi pitäjä. Niiden asukkaat ovat puhtaammin kuin mitkään muut säilyttäneet ruotsalaisuutensa kielessä, luonteessa ja tavoissa. Kieli on täynnä ikivanhoja sanoja, taivutuksia sekä omituisia äännös-sääntöjä, niin ettei outo korva sitä juuri helpolla ymmärräkään. Kansa on rohkeaa, rivakasta, häilyväistä, kepeämmästä aineesta kuin mitä muualla tässä maassa tavataan, josta syystä se useinkin joutuu naapuriensa pilkan alle. Se on keväällä hylkeen-ampujana, kesällä maanviljelijänä, syksyllä merimiehenä, talvella kauppiaana, liikkuu, puuhaa, koettaa vähän kutakin. Se on sotaisaa väkeä: nuoriso rauhan-aikoinakin harjoittaa mielellään leikkisotaa. Lauvantai-illalla on kylä kylän kimpussa, Lapväärtin joki on rajana kahden vihollismaan välillä, leikki on kova, mutta pyhä-aamun ajaksi julistetaan vanhaa Jumalan rauhaa, jota ei kukaan saa rikkoa. Taistelijat menevät silloin sovulla ja suosiolla yhdessä kirkkoon; mutta illalla, sabatin loputtua, leikki alkaa uudestaan. Tosisodassa on tämä kansa osoittanut järjestymätöntä urhoutta, jota sopii Uusi-Kreikkalaisten tahi Skotlannin vuorelaisten sotatapoihin verrata. Tähän seutuun on kiintynyt, verisiä muistoja vuosilta 1596 ja 1597, 1713 ja 1714, ja vielä 1808. Närpiössä viimeinmainittuna vuonna kansa ensiksi nousi aseisin; raskaat, aina pettämättömät hyljepyssyt tähtäsivät läheneviä partiojoukkoja ja keikahuttelivat maahan miehen toisensa perästä hirvittävällä tarkkuudella. Mutta partiosota ei kestänytkään kauan; säännölliset pataljonat pääsivät voitolle, ja vastarinta sammutettiin verentulvalla.

v. Beckerin kuva on tehty Lapväärtissä, jonka kirkko näkyy perällä, oikealla puolella. On elonleikkuun aika, ja lähimpänä tasangolla, joka silmän siintämättömiin ulottuu, nähdään nykyjään leikattu ruispelto. Suuri osa viljaa on jo suurina kuhilaina kuivamassa, toinen osa par'aikaa kaatumassa sirpin voimalla. Useimmat työntekijät ovat naisia; miehet kukaties ovat korjaamassa odottelevan riihen olkikattoa. Pohjanmaan naiset toimittavat kaikkia ulkotöitä rinnoin miesten kanssa; kapalolapsensa jättävät he tupaan, maitosarvi suuhun. Jos tämä tämmöinen imetystapa ei lasta tapa, niin on hyvä; jos lapsi kuolee, niin on Jumala sen ottanut, ja se on heidän mielestään vielä parempi. Näissä pitäjissä kuoleekin joka kolmas lapsi jo ensimmäisinä elinvuosinaan. Ei siellä ole puutosta rakkaudesta, vaan puutos ymmärryksestä. Naispuoli on pää-asiassa muka työntekijäksi luotu; äitinvelvollisuutensa toimittaa hän vaan työn loma-aikoina, ja ainoasti vahvimmat lapset elävät niin kauan että kätkyestä ulos pääsevät.

Nuori mies vaimonsa sekä toisen vanhemman naisen kanssa astuu kotiin pellolta. Hänellä on vasemmassa kädessään sirppi, oikealla olalla olkikupo, navettaan aiottu. Hän astuu tuota retustelevaa, vakavaa käyntiä, polvet vähän koukussa, josta ruotsinkielinen Pohjalainen kohta tunnetaan. Vartalonsa on hoikka, keskikokoinen; — matala verkalakki, pumpulihuivi, paitahihat paljaana, kirjavat viilekkeet, harmaat housut ynnä siihen aina kuuluva puukkovyö; jalassa pieksut, leveällä villanauhalla sääriin sidottuna. Nuoremmalla naisella en pieni, punainen, tiukka myssy, punainen huivi, valkoiset paidan hihat, punaiset liivit, lyhyt, punainen, pitkinpäin mustaviiruinen villahame; sen yli vihriäinen, sonnustettu päällyshame, ja pieksut sitä soukempaa lajia, jota naispuolet käyttää. Hän on ahkera vaimo; ei hän edes työstä palatessaan unhoita luopumatonta sukankutomista. Vanhemmankin naisen puku on melkein samallainen, mutta hänellä on ruutuinen pumpuliliina päässä; hän astuu säästäväisyyden tähden paljain jaloin, kengät kainalossa, jossa hän myös kantaa suurta, ympyriäistä leiliä, jolla toi piimää leikkuuväelle. Oikean käden kohdalla on piipun kaltainen pytkylä. Polttaako hän tupakkaa? Mahdotonta se ei ole, vaan älkäämme häntä kuitenkaan pahoin luulko. Sirpin varsihan tuo pytkylä on.

Nuorempana on hän ollut kaunis nais-ihminen; sillä kaunista kansaa näillä seuduin asuu, suorempaa luonteeltaan kuin muualla. Mutta kukapa on se nainen? Onko hän täksi kiireiseksi työ-ajaksi palkattu päiväläinen? Voipi olla; mutta voipi hän yhtähyvin olla nuoren miehen äiti. Kuinka hän sitten astuisi oman poikansa perässä? Miksi ei poika kanna äitinsä taakkaa? Näin on maan tapa; nainen on miehen vallan alla. Nuoruutensa kukoistuksessa tyttö on nuorten miesten hallitsija, pitojen kuningatar, häntä mielistellään, imarrellaan niinkuin muuallakin maailmassa. Tämän seudun nuorukaisissa on vielä hitunen normannilaista ritarihenkeä tallella: he voivat tappaa itsensä taikkapa toisensa sen tytön tähden, jota rakastavat. Taru kertoo kuinka kolme nuorta miestä oli kosimassa yhtä morsianta; hän kuoli ennenkuin oli kerjinnyt valita. Silloin menivät ne kolme nuorukaista kellojalkaan tytölle hautauskelloja soittamaan. Mutta sill'aikaa kun he siellä kilpailivat kuka vainajalle parhaimmin osoittaisi viimeistä kunniaa, niin juohtui heille, kellon vonkuessa, mieleen, että koko elämä heille oli mitätön, nyt kun se oli poissa, josta elämä oli kaiken suloisuutensa saanut. He päättivät kuolla, kaatua vilpittömään keskinäiseen taisteluun — he vetivät puukkonsa tupesta ja tappelivat siitä kunniasta kuka saisi hautauskellon viimeisen kerran soittaneeksi. Viimeiseksi henkiinjäänyt ei kyennyt enää muuta kuin vähän helähdyttää raskasta kelloa, ja sen heikon, haihtuvan kaiun kanssa lensi hänen sielunsa pois mielitietyn saapuville.

Näin suuri on nuoren immen valta miessydänten yli näissä seuduissa. Mutta vihki-alttarin edessä lahjoittaa tyttö pois sekä vapautensa että valtansakin, Hänen hienot kätösensä kamartuvat kovassa työssä, hänen ihastuttava kauneutensa ei enää lumoa miestä, sen perästä kun hän vaimon herraksi on tullut. Nuorena puolisona astuu vaimo kuitenkin vielä, ystävällisesti puhellen, miehensä rinnalla; mutta vanhaksi tultuansa hän vapaehtoisesti astuu aikamieheksi kasvaneen, talon isännäksi tulleen poikansa takana. Kumpikaan heistä ei siinä seikassa näe mitään alentavaa; äitin ja pojan väli voi kuitenkin olla hyvä, jopa täynnä rakkautta, mutta vanha tapa näin vaatii ja sitä noudatetaan enempää arvelematta.

Suomalaisessa kansassa ei naisen ja miehen väli näin heilu ylenpuolettomuudesta toiseen. Nuorukaisen rakkaus ei ole niin hurja, vaikka kuitenkin on yhtä uskollinen; naitu vaimo on vapaampi, emännän sana mahtavampi, suuremmassa arvossa pidetty. Tavalla tässäkin, samoin kuin germanilais-kansoissa, on vahvat juurensa ikivanhassa, esi-isistä perityssä säännössä. Suomalainen sulhanen ennen muinoin osti itselleen puolison, jos ei väkisen ryöstänyt omakseen; mutta naituna vaimo, joka siihen asti oli ollut isänsä orjana, tuli miehensä vertaiseksi.

v. Becker'in maalauksessa ei saa eroittaa maiseman luonnetta ihmiskuvain luonteesta. Tää avara, viljava tasanko, jolla ei ole muuta rajaa kuin taivaan pilvet, sopii aivan yhteen asukasten kanssa. Tässä nyt näemme rauhallista, vakavaa, ahkeraa työtä, tyytyväistä turvallisuutta koska on runsas viljan saanti. Mutta toisinaan myrskyt möyryävät tällä samalla tasangolla; meren levottomat laineet aina roiskuvat sen rannoille. Kaikkein näiden vaihtelevaisten vaikutusten mukaan vaihtelee myös kansan mieli; mutta jotain avaran lakeuden laajasta näköalasta tullutta kuitenkin aina pysyy sen luonteessa ja houkuttaa sen halua kaukaisuuteen uusille elinhaaroille.

3. Helsingin Satama.

(B. Reinhold.)

Siihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaan Leo X:n kädestä ja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista, siihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka Ruotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen, väkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä; mutta hänessä oli yhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi. Näihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme valtakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja siksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita pitkin Hämeen rantoja, vetääksensä etuisan Wenäjän kaupan näille kauppapaikoille.

Mutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas, kompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Waasa, joka nyt Ruotsin kruunun päähänsä pani, peri myös, monen muun asian kanssa, edeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton jäsen, kukoisti Wenäjän kaupan kautta; Kustaa Waasa siis päätti nostaa sille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä kelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn. Tätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi Pietari vasta oli tuleva — keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden kanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.

Kuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Waasa, saavat paljon toimeen; vaan teiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty. Turhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky että puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän autioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin. Autiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin, hietiköineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön kuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta kansain välillä.

Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterella, on pienen Wantaanjoen suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen Helsingfors. Tämä nimi sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai ensimmäiset etuuksensa v. 1569.

Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori kuningas Kustaa Adolf v. 1616, keskellä sotaansa Wenäjää ja Puolaa vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihoviimeiseen veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.

Mutta jos Kustaa Waasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian että porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat. Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku Helsinki perustettiin Wantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina täytynyt lähteä pois-pakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niin-ikään jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolekseen viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Wantaan mutainen virta vaivaloisesti kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.

Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen jo taas hävitti tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla se kohosi jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta pikkukaupunkina, joka oli kaikkea arvoa, vaikkei kuitenkaan historiaa, vailla. Nälän kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen käyntiä, v. 1712 sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa. Jälkimmäisellä kerralla, pyhäaamuna Elok. 12 p., Suomen sotaväki peräytyessään sytytti kaupungin tuleen, niin että se toisen eränsä paloi tanteren tasalle. Kahdeksan vuotta makasi sitten Helsinki autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut olivat täynnä ruhkakasoja ja kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen perästä v. 1721 palautuivat asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan, ja sai Elok. 23 p:nä 1742 nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen antaumuksen Wenäjän sodassa.

Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd. Hän muurasi, v. 1749 ja seuraavina vuosina, Viaporin linnat niille kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Wenäjän sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na p:nä. Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina käyneet käsikkäin.

Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta jäänyt tuuma, Kustaa Waasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, koska Aleksander I v. 1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V. 1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkein virastoin keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita varten, niin suuria ettei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt, kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen, kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen-kantamoiselle osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan. Meren kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä, jolla Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden poikki. Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret muodostavat kolmella haaralla ihania näköaloja. Wuorten luonnon luomat harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärd'in linnoitusten vastapäätä. Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden kapeimmasta kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan monenlaisista luonnon-ihanuuksista ei puutu Helsingissä edes erämaankaan jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija [X. Marmier, Lettres sur le Nord 1843] 30 vuotta takaperin lausui, että "Helsingissä vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan välillä", se on vielä tätä nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka kaikkea mitä meidän maassa löytyy, yksin vaan umpilampein tyyneys, kansan elämän koreilemattomuus, vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan muistot aivan puuttuvat. Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei teollisuuden, eikä suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka kyllä kolmensadan vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja kuohuu uusista, sikisoki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista aineksista, jotka vielä eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka horjahtelevat idän ja lännen, etelän ja pohjosen vaikutusten välillä. Helsinki on kasa valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös näille kallioille ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se on liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta, ollaksensa eurooppalaisia tuulenpuuskia tuntematta, ja kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni kansanen, joka ei vielä ole maailman rantaa kokenut ja joka nuoren elinvoimansa tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri.

Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomen lahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on jokapaikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollislaivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kumminkin puolin: lännessä Espoonlahti, jonka rannikko kesämajoista vilisee; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Wiapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.

Tänne pääsee kolmen kapean salmen kautta, kanuunien suun alatse. Nykyisen (ulkopuolisen) sataman jakaa ulospistävä niemi — Katajanokka — kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. B. Reinhold'in kuvassa näemme osan eteläsatamaa lähinnä kaupungin keskustaa. Wasemmalla on pienempi salmi, oikealla suuri valtaväylä. Wiapori on ulompana oikealla, kuvan äärten ulkopuolella.

Kuva on maalattu yhdellä noita pieniä luotoja, jotka romustelevat edustalla linnan ja kaupungin välillä, ja joille Wenäläiset asettivat muutamia pattereitaan v. 1808. Jos Helsingistä olis tullut se miksi Kustaa Waasa sitä aikoi, niin näillä saarilla, tavarain säilypaikkoina, olisi toinen arvo kuin nyt.

Wasemmalla näkyy osa niitä vuoria, jotka kuningatar Ulrika Eleonorasta ovat saaneet nimen Ulrikanlinna ja joilla muinoin Ruotsin aikana seisoi kanssi salmen lukkona. Nyt siellä kohoaa tähtitorni ja sen takana on etukaupunki, puisto, kylpypaikka sekä terveysvesi-laitos. Monista Ulrikaporin huviloista näkyy ainoasti Kalliolinna. Kaupungista näkyy yksi huonerivi, joka on kaikkein komeimpia; sen yli kohoavat Helsingin isoimman lutherilaisen kirkon tornit; keskustassa nähdään pienempi lutherilainen, rakennuslaadultaan sekalainen, ja oikealla kreikkalaiskirkko puhdasta byzantilais-tyyliä. Tästä Helsingin komeasta näöstä, eteläsatamasta päin katsellen, sanoa tokaisi kolmekymmentä vuotta sitten muuan sukkela matkalainen: "Korea kuori, tyhjä takana!" Silloin oli se lause johonkin määrään tosi; mutta nyt jo on sangen suuri joukko mahtavia kartanoita ja ihania kävelypuistoja kätkettynä tuon pitkän, valkean esplanadi-rivin taakse, joka merelle näkyy.

Höyry- ja purjelaivain liike satamassa tarjoo pikemmin köyhän kuin ihmeyttävän näön, jos sitä verrataan Euroopan suurempiin merikaupungeihin. Astuessansa höyrylaivan kannelta suoraan kaupungin keskustaan ja nähdessään takanansa tuon syvän, avaran, kaikin puolin suojellun selän, joka ikäänkuin levittää avoimen, turvallisen sylinsä kaikelle pohjanmaiden merenkululle, matkalainen arvelee itsekseen, että historia tässä on turmellut maantiedon luoman, ja että Kustaa Waasa oli oikeassa, viimein kuluneet kolme vuosisataa väärässä. Jos niin todella lienee, niin voipi siihen vastata, että Wenäjä tarvitsi 840 vuotta ennen kuin se Nevajoen tärkeyden älysi, ja että Ruotsi 1000 vuotta haki, ennenkuin keksi Tukholman.

Reinhold'in kuva on taiteen vaatimusten mukaan rajoitettu, josta syystä ei siitä saa kokonaista Suomen pääkaupungin näköä. Mutta se tarjoo meille sievän maallemeno-paikan, josta voimme etäisemmille retkille lähteä.

4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa.

(H. Munsterhjelm.)

Jos emme ota lukuun muutamia harvoja avoimia paikkoja pitkin Pohjanlahtea, niin käy koko Suomen satapenikulmaista rannikkoa myöten monisaarinen saaristo. Tyynenmeren saarilla on koralli-karinsa ympärillään, Alankomaiden, Jutlannin sekä Preussin rannikoilla on suojelusmuureina hiekkasärkkiä ("Dünet"). Suomi, harmaakiven maa, on laittanut itselleen kallioaituuksen. Nämät kalliot, jotka ympäröivät meidän rantaa, ovat monellaisia niin muodoltansa kuin myös suuruudeltaan. Wälin ne piilevät veden pinnalla salakareina, jotka merimies tuntee meren vaaleammasta väristä sekä omituisesta hyrskystä; välin ne kohoavat vedestä paljaina, laineitten nuolusta sileiksi hivoutuneina luotoina; välin kuusikko-vuorina; välin viehättävällä nurmikkovaipalla peitettyinä saarina. Pohjanlahden pohjoispäässä, missä maa vuosisadassa 4 jalkaa kohoaa, on saaristo matalaa mutamaata, joka enimmiten lehtipuita kasvaa, ja meri ympärillä on myös matala. Etelä-Suomen rannikkoa pitkin sitä vastaan vesi on syvä, saaristo kallioinen, havupuinen.

Kolme on näistä saaristoista, jotka sekä monimuotoisuutensa että myös laajuutensa puolesta voittavat kaikki muut — Ahvenan, Waasan ja Tammisaaren saaristo. Meidän kuvamme kuuluu viimeinmainittuun.

Salpausselästä, joka on Suomen eteläisenä rantamuurina, haarautuu Lohjanselkä, muodostaa Hankoniemen harjun ja alenee sitten meren pohjaan. Mutta aaltoin allakin se vielä jatkautuu moniin haaroihin, varsinkin itään päin. Meren pohjassa on siinä vuoristo, jonka kukkulat, useampia satoja luvultansa, kohoavat veden pinnan yli, ja niiden välillä on vedellä peitettyjä laaksoja sekä äkkijyrkkiä juopia. Kukkulat me näemme eriskummallisimmalla tavalla vaihtelevaisen saariston muodossa: saari saaren, niemi niemen, salmi salmen vieressä. Purjehdusväylät polvittelevat kallio-labyrintin läpitse. Höyrylaiva toisinaan laskee suoraan rantaa kohti, ja muukalaisen silmä kummastelee kallioseinää, jota vastaan kulku näkyy käyvän. Mutta yhtäkkiä harmaa kallio avautuu, vihriä metsä jakautuu kahden puolen, ja kokan eteen ilmautuu sinertävä salmi, joka pian aavaksi seläksi leviää. Höyryn kanssa rinnatusten purjehtii kalastajan vene — yht'äkkiä se on kallioon kadonnut. Sinä katsot kummastuneena ja huomaat kaitaisen vesisuonen; se on veneväylä, joka salaa polvittelee muutamia kyynäriä leveää, pitkää luonnontekemää kaivantoa myöten, kallioseinien välitse.

Tullivarkaille tämmöiset vedet ovat mieleen, ja koko seutu onkin täynnä muistelmia heidän seikkailuksistaan. Muinaisina sota-aikoina oli saaristo turvallisena lymypaikkana, johon ei kukaan vihollinen uskaltanut tunkeutua. Nyt kulkee Tammisaaren rannikkoa pitkin höyrylaivoja ristiin ja rastiin; Suomen luotsit ovat tutkineet kulkuväylät, Wenäjän insinörit ovat maalanneet merkkejä kallioihin sekä kokoonlatoneet lukemattomia reimareita Ariadnen-langaksi tuossa eksyttävässä labyrintissä.

Tässä saaristossa on ikimuistoisista ajoista saakka asunut harvalukuinen väestö, ruotsalainen sukuperältään sekä kieleltään. Se on kalastajakansaa, ja mistäs muualta se elatuksensa saisi, jos ei merestä? Noilla kolkoilla, myrskyssä seisovilla kallioilla ei ole muuta vihriää paitsi havumetsä. Joskus harvoin vaan tammi, vaahtera, lehmus, saarni ovat löytäneet lymypaikan jossain notkelmassa. Joskus istutetaan potaatteja hauraheiniin, jotka meri on rantaan ajanut; mutta viljansiementä aika harvoin kylvetään, ja karjalla on laiha syöttöpaikka vuorten vietteillä. Yhden vero-tilan alle saattaa kuulua 30, 40 ja enemmänkin saarta, joilla ei asu muu kuin ympäri kuljeksivia lammaslaumoja. Saarelaiset hakkaavat metsää, vievät halot Rääveliin ja jättävät lakeiksi tulleet luodot autioiksi. Mutta meri se on heidän peltonaan, niittynään, heidän maitolehmänään, heidän pää-omanaan, heidän taistelutanterenaan, tuleepa myös monta kertaa heidän aikaiseksi haudaksensa.

Ne, jotka pitkin Suomen etelä-rannikkoa merta kulkevat, tuntevat hyvin Esping- eli Esp-skär nimisen saaren, jonka kallioin kukkulalla seisoo kauas näkyvä luotsitupa. Siellä on ihana näkö-ala tarjona: Tammisaaren saaristo puolentoista peninkulman päässä kaupungista. Itsessään ei ole Esping-skär kauniimpi eikä rumempikaan kuin moni muu vihriöivä luoto sillä seudulla. Mutta on sen kalastajan-mökeissä useinkin ollut kesävieraita mannermaalta, jotka tahtoivat raitista meri-ilmaa hengehtiä; kävipä siellä yhtenä kesänä maalari Munsterhjelm, ja sillä tämä saari on ikuisesti muistettavien joukkoon päässyt.

On pilvinen Elokuu-ilta. Hämärän varjot leviävät seudun yli, ja savenkarvainen taivas ennustelee lähenevää sadetta. Kalamiehen mökki seisoo kallio-äyrään kukkulalla, salmen rannalla. Walkeata paistaa kahdesta ikkunasta; se on matala, köyhä tupa, jossa maalari asui ja jossa hänen kuvansa on syntynyt. Keskipalkoilla huonetta nähdään porstuan ovi; suoraan oven kohdalla on pienoinen kammari, ja oikealla puolella asuu talon väki avarassa, suurella uunilla varustetussa tuvassa — tämmöinen on seudun rakennustapa. Savu tupruelee katon piipusta; tuvassa illallinen on tekeillä, kala kiehumassa, ja teekannu kihisee vierasten varalle salissa. Polku käy polvitellen rappusista rantaan. Täällä nähdään yksi noita matalapohjaisia ruuhia maalle vedettynä, joilla saarelainen soutelee — raskaita, könttyräisiä, muodoltansa juuri samallaisia kuin arvoisan isän-isän isän aikana. Mitäs sitä täällä hätäilisikään ja turhaan rupeaisi uusiin muoteihin? Ruuhen vieressä näkyy aitta lepistön varjossa ja sen takana on laituri, josta ei kuitenkaan näe muuta kuin vähän alkua. Tämä laituri on rappiolla, niskaa taittava kulkea; siinä kylliksi että sen puolilahonneisin pölkkyihin, jotka merivedestä ovat vihriän limaskaisiksi tulleet, voipi kiinnittää purjeveneitä. Ja kuitenkin on se rakas meriläiselle, joka sen turvalliseen suojaan palautuu levottomilta lainehilta ja latoo saalihinsa sen päälle aitan ulospistävän katon alle. Monta, monta vuotta jo on se ollut sekä raskasten että kepeäin askelten astuttavana ja on varmaan vielä koko miespolven ajan kantava tulot päivän vaivoista ennenkuin ne suolattuina pannaan aittaan tallelle.

Laine on ankara tuolla ulkona selkämerellä; se näkyy salmen mainingista ja taivaan pilvi-jängistä. Pieni höyrylaiva salmensuussa rientää suojapaikkaan ennen hämärää, sillä meren hyrsky lyöpi kovasti salakareja vasten. Waralastissa oleva galeasi-laiva on jo saapunut satamaan; luultavasti se tulee ottamaan halkoja Helsinkiin tahi Rääveliin viedäkseen, ja uhkaelee kokkapuullaan tuota aitta-rähjää. Kaksi miestä ruuhessa soutaa soluttelee sen kokan edessä; luultavasti he tahtovat kiinnittää laivan köyden odottavaan vaajaan.

Tässä näössä on jotakin myrskyisesti synkeää ja samassa rauhallisesti viehättävää. Luulisi kuulevansa myrskyn suhinaa sekä meren aaltoin sanomattomasti jylhää majesteetillista kohinaa iltahämärässä. Mutta tästä uhkaavasta taivaasta ja yön tietymättömistä vaaroista silmä mielellänsä kääntyy tuon pienen mökin ja sen molempain valaistuin ikkunain puoleen, tietäen että siellä on tarjona turvallisuus ja hauskuus, ihmisten seura ja levollinen yö-uni. Tämmöinen on kalamiehen elämä — alin-omaista pyrkimistä taisteluun elementtien kanssa, ja alin-omaista pyrkimistä siitä takaisin rauhalliseen kotihin.

Usein kalamies nuotalta tahi verkolta palatessaan tulee niin vähän saaliin kanssa, että siitä tuskin tulee kattilan täysi hänen ruo'anhalullisille lapsilleen. Silloin sytyttää hän, kovaa onneansa valittamatta, piippunsa, kuivaa kostuneen takkinsa, odottaa parempia päiviä ja nukkuu aika lailla. Toisen kerran taas, koska hän syvässä vedessä vetää syvää nuottaansa rantaan, huomaitaan jo pian omituisia vireitä vedenpinnalla apajan sisässä, ja kohta ensimmäisissäkin, vedestä nousevissa verkonsilmukoissa jo ilmautuu joku hopeanhohtava silakka. Silloin kirkastuvat kaikki silmät, kaikki kädet ryhtyvät vireämpään työhön tuossa yhteisessä nuottakunnassa; nuoret nauravat ja laskevat leikkiä, vanhat pitävät huolellisesti vaarin kalliista apajasta. Nuotta karttuu yhä paksumpaan kasaan rannalle ja hohtaa yhä hopeisemmalta; viimein lähenee nuotan perä maata, ja pojat telmäävät minkä voivat tarpoimillaan, ajaaksensa nuotan perään lukemattomia pyristeleviä ja sekaisin vilskuvia kaloja. Kalat ponnistelevat kaikin voimin, pyrkien pakoon vankeudesta, ne singahtelevat tuiskuna aituuksen yli; mutta armottomat vanginvartijat juoksevat ulos veteen, nostavat miehissä raskaan nuotan-perän vedestä ja kaatavat sen sisällyksen saapuvilla olevaan veneesen. Silloinkos nousee riemua kalamiehen mökissä! Wanhat sekä nuoret saavat käydä käsin saaliisen, ja istuvat sitten päivät, yöt, huolimatta päivän helteestä tai sateesta, siinä hupaisessa työssään tuolla rappiollisella laiturilla, jonka ranta-aitta meidän kuvassamme puoleksi peittää näkyvistä.

5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa.

(K. E. Jansson.)

Me siirrymme nyt Tammisaaren seudun luodoista Ahvenan avaraan saaristoon. Se on erinäisenä saarivaltiona Ruotsin ja Suomen välillä; vaan oikeastaan me näemme siinä Suomen ja Ruotsin meren-alaisena yhdistyssiteenä olevan vuoriharjun korkeimmat kukkulat. Meren väljät vedet ovat tässä kuvassa näkymättömänä; näköpiiri on supistettu ahvenalaisen talonpoikais-laivan matalaan kajuuttaan. Tässä me näemme merimiehen hänen lepohetkenään, koska lippu roikkuu liikkumatonna mastosta eikä höllistyneissä purjeissa tunnu vähintäkään tuulen henkeä.

Tässä ahtaassa kajuutassa asuvat merimiehet eivät juuri vaadi liikaa mukavuutta elämässä. Pari kaitaa vuodetta ja kaksi, kolme arkkua, jotka samassa myös tuolien ja pöydän virkaa toimittavat, ne jo täyttävät melkein koko huoneen. Pienellä, seinään naulatulla lautasella nähdään puinen tuoppi täynnä kaljaa, juomalasi sekä veitsi. Katon alla riippuu kuivia reikäleipiä, nuoraan pujotettuna. Muutamat vaatekappaleet ovat viskatut sinne tänne, aavistamatta että niiden pahasiivoinen tila oli kulumattomasti kiintyvä maalarin kankaalle. Lattialla on kirves, perällä näkyy muurattu takka ja sen päällä kahvipannu ynnä muutamia merimiehen jokapäiväisiä tarvekaluja.

Neljä henkilöä on kajuutassa ja lisäksi yksi makaava koira. Helppo on tuntea miehet Ahvenalaisiksi, jotka ovat maanviljelijöitä, merimiehiä sekä kalastajia; jälkimmäiset molemmat virat heissä kuitenkin voittavat. Nyt on kesä, mutta meren vaihettelevaiset ilmat eivät salli kepeätä kesäpukua. Ukolla tuolla oikealla puolella on paksut kengät, villasukat, kellertävänvihriäiset nahkapöksyt, resettipuun värinen villatröijy, sen päällä viiruiset liivit pumpulikankaasta, ja päässään lämmin neulottu villalakki. Toiset miehet ovat sarkanutuissa, sarkahousuissa, päässä heillä on toisella leveäpesäinen manterelais-lakki, toisella merimiehen tuttu "sydvesthattu." Poika yksin on paljain päin ja ohukaisessa, valkoisessa pumpulikoltissa, punainen huivi kaulassa; hän on nuori, hänen verensä eivät ole vielä jäähtyneet kylmästä kevät-tuulesta.

Kajuutan asukkaat eivät ole mitään tyhjäntoimittajoita. He ovat äsken sälyttäneet Tukholmaan vietävän kalkkikuorman alukseensa ja sitten syöneet yhteisen aterian — yhden noista seitsemästä ateriasta, joilla Ahvenalaisen sanotaan pitävän henkeänsä vireillä haluttavassa meri-ilmassaan; onpa kuitenkin niitäkin, jotka väittävät että Ahvenan-mies ainoasti viiteen syömä-erään päivässä on tottunut. Työ on nyt tehty, merellä on rasvatyyni, ja talonpoikais-laivan ei kannata pitää höyry-apukonetta tämmöisiä tilaisuuksia varten varalla. Eihän nyt sovi aivan ristissä kädet istua; otetaan siis kortit ja lasketaan turakkaa. Maalarin on onnistunut saada tähän kuvaansa omituisia vastakohtia, joiden silminnähtävä totuus olisi kaunistukseksi täyden mestarinkin teoksessa. Ei kukaan voi olla älyämättä tuon perirehellisen, herkkä-uskoisen ukon luonnetta, joka, piippu suussa, niin huolekkaasti miettii mitä hänen pitää panna risti-ässän päälle, jonka vastustajansa voittoriemulla on pöytään lyönyt. Kunnon miesrukka auttamattomasti on jäävä tappiolle; kumppali hänen vieressään, lakki kallellaan ja silmät viekkaasti karsaana, on yhtä silminnähtävästi noita peri-oppineita tämän maailman viisaita, joiden kimpussa ei vanhan-aikuinen rehellisyys kestä. Älköön katselija kuitenkaan olko milläänkään, ei tässä hengen hätää ole; tässä pelataan kenties tupakkapurusta taikka enintänsä kymmenpennisestä, kukaties vaan pelkän huvin tähden, mutta asia kuitenkin on sama, kelmin koukku on silminnähtävä. Wakaisina, vaikka hartaina, muut katselevat peliä. Tuo "sydvesti-pää" ei vilkahdakaan; hän on mereen tottunut lietsari, joka kylmin verin katsoo kuinka taitavasti toinen laskee koukkuista väylää, ja poika, ikänsä onnellisessa kevytmielisyydessä, arvelee aika hupaiseksi nähdä kuinka arvoisaa ukkovaaria nenästä vedetään. Henkilöin asema on erin-omainen: ilmi-elävä, todellinen ja omituinen on tämä mestarillinen ryhmä-kuva, johon makaava koira on täyttävänä lisäkkeenä.

Pian tuuli on jälleen heräävä, sillä Ahvenan aallot eivät koskaan nuku kauvan. Silloin nämät samat kädet hylkäävät petolliset kortit ja ryhtyvät rehelliseen merimiehen työhön. "Sydvesti-pää" silloin on hallitseva ruotelia, tuo, jolla on kallelleen roikkuva lakki, on karsasteleva ylös liehuvaan kokkapurjeesen, ukko on kiinnittävä pääpurjeen köyttä, ja pikku poika on kapuava mastoon, vikkelänä kuin orava, prami-purjetta auki päästämään; sillä näiden rannikoiden monista rohkeista merimiehistä Ahvenalainen on kaikkein rohkeimpia. Hän rakentelee kaiken-kokoisia laivoja, on yhtä tuttu Pohjois- kuin Itämeren kanssa, asuu suurissa tuvissa, elää hyvästi ja syöpi kuin aika mies. Ahvenanmaa on likinnä Ruotsia; siitä syystä se onkin ruotsalaisin maakunta Suomessa; mutta se on kuitenkin aina meidän maahan kuulunut ja ollut samain historiallisten vaiheitten alaisena. Kieli ja kansanluonne ovat aivan ruotsalaiset; harva jälki on vaan säilynyt Lappalaisista sekä Suomalaisista, jotka olivat tämän saariston asukkaina kaukaisina aikoina. Ahvenalaiset ovat iloiset, vilkkaat ja puheliaat, varakkaat, monissa ammateissa taitavat; he ovat monikeinollisemmat muita maanmiehiänsä, vaan kuitenkin tarpeeksi hidasmieliset, niin ettei voi sanoa heitä Suomen asukasten yhteisestä luonteesta luopuneiksi. Kansallisuudeltansa ei Ahvenalainen kuitenkaan mielellään lue itseänsä Suomalaiseksi, vaan eipä myös Ruotsalaiseksi; hän on muka vaan Ahvenalainen, mies aivan itsekseen.

Tilaisuus ei ole puuttuva vasta ottamaan esiin Ahvenan historiallisia muistoja. Nyt me olemme suljetut tähän pieneen kajuuttaan ja katselemme kansaa, jolla ei näy olevan muuta tekemistä maailmassa kuin korttien pelaaminen. Waan yhtähyvin, jos tarkemmin katselemme näitä vahvoja miehiä ja heidän vaihtelevaa kasvoin-näköänsä, niin voimme nähdä että he ovat kallioin ja meren kasvatteja, myrskyin ja hyrskyin karskittamia, ja, että he, vaikka tällä hetkellä veltot, toisella hetkellä ovat valmiit kaikkia vaaroja kestämään. Huudapas vaan heille: "Nostakaa ankkuri!" — niin samassa heidän jänterensä jännistyvät, ja he lähtevät levottoman laineen kanssa pelaamaan elosta ja kuolosta samalla vakaisuudella, jolla he nyt katselevat risti-ässää tuossa.

Turun linna ja Auran suu.

(B. Reinhold).

Silmiemme edessä on Suomenniemen muistorikkain paikka. Lauluissa ylistetty Aura [Aura on latinaksi tuulonen, ja myös: loisto, ihanuus] — jonka itse ääni on sulosointua ja jonka suomalainen merkitys on yhtä profeetallinen kuin latinalainenkin — Aura levittää meitä kohti suunsa, aivan kuin syliänsä avaisi. Oikeanpuolisella jokivarrella, vasemmalla katselijasta, kohoaa harmain muureinensa Suomen vanhin linna, ja toisella rannalla perempänä ylenee korkea tornin huippu arvoisasta tuomiokirkosta, joka on monta vuosisataa ollut maamme kirkollisena keskus-paikkana. Nämät kolme — linna, kirkko, joki — ovat ilmi-eläviä muistoja valtiollisesta vallasta, hengellisestä elinvoimasta ja sivistyksen virrasta. Seitsemän vuosisataa on tässä edessämme näillä rannoilla. Linna puhuu vielä ristiretkistä, kirkko romalaisen pappisvallan suuruudesta, ja Aura, vaikka Suomen vähimpiä jokia, on vakonut leveän väylän vuosisatojen läpi.

Turun linna on rakennettu harmaasta kivestä sekä tiileistä, siihen aikaan kun Ruotsalaiset ensin tulivat Suomea valloittamaan; likemmin ei aikaa tiedetä, eikä myöskään sen tekijää. Se oli Kristin-uskon ja Ruotsin vallan ensimmäisenä suojana pakanoita vastaan, ja Auran suun lukkona siihen aikaan, jolloin ei vielä osattu kanuunilla kaukaa murtaa muureja. Se oli alkujansa rakennettu maan asukkaita vastaan, mutta tuli seuraavina vuosisatoina heidän suojelusmuurikseen, seisoen Suomenniemen tutkaimessa, sillä tärkeällä paikalla, missä Itämeren kolme suurta selkää yhtyy yhteen. Neljännellätoista, viidennellätoista, vieläpä vähän kuudennellatoistakin vuosisadalla luettiin Turun linnaa valtakunnan parasten varustusten joukkoon; mutta sen arvo aleni mitä enemmän tykistö edistyi ja koska huomaittiin että läheisiltä vuorilta saattoi ampua linnan sisään. Kauemmin vielä piti se kuitenkin sen arvon että sai olla korkeain herrain asuntona. Täällä prinssi Juhana 16:lla vuosisadalla piti hovia Suomen herttuana kuninkaallisen puolisonsa Katarina Jagellottaren kanssa. Täällä istui Kuningas Eerik XIV vankina ahtaassa tornikammarissa, jonka ainoa, rautaristikolla suljettu ikkuna antoi kaitaista käytävää kohti. Täällä asuivat Kaarle IX sekä Kustaa II Aadolf tiheillä käynneillänsä Turussa. Täällä myös piti asentoa mainioin Suomen pääkuvernööreistä, kreivi Pietari Brahe, ja tästä hänen asennostansa otti alkunsa se juhlavaellus, joka meni v. 1640 vihkimään Suomen yliopistoa.