SISÄLLYS: (continued 2)

Linnan vanhemmat vaiheet ovat tietymättömät; mutta 14:n vuosisadan keskipalkoilta 17:nen alkuun asti on sillä ollut osansa kaikissa maamme puolueriidoissa ja kaikissa taisteluissa Ruotsin kruunusta. V. 1364 se kauan ja urhoollisesti vastusti Albert Meklenburgilaista. Sitten se sai nähdä milloin minkin herran komentajanaan, milloin minkin kansan miehiä väestönään — Suomalaisia, Ruotsalaisia, Tanskalaisia, Puolalaisia — sai nähdä niin hyvin pettuutta kuin miehuutta, joutui välin Tanskan-, välin Ruotsin-mielisen puolueen käsiin, mutta piti usein jäykästi puoltansa, esim. v. 1457, 1502 ja 1521. Viimeinmainittuna vuonna oli Kristian II:n urhoollinen, vaan julmaluontoinen alapäällikkö, Tuomas junkkari, Turun linnan isäntänä. Sillä aikaa kuin häntä Kustaa Waasan sotavoima siellä turhaan piiritteli, tuli verikäsky Köpenhaminasta, ja linnan piha kastui vangiksi otettuin paraitten Suomen herrain verillä. Ainoasti nuori Eerik Fleming pelastui viekkautensa kautta ja otti vuorostaan seuraavana keväänä julman Tuomas junkkarin vangiksi Tukholman saaristossa; vaan linna antautui kuitenkin vasta Elokuussa 1523.

Lähin, sitten syttynyt sota oli veljessota. V. 1563 Toukokuussa laittoi Eerik kuningas sotajoukon ja laivaston veljeänsä Juhana herttuaa vastaan. Silloin sai Turun linna taas kokea monta tuimaa verilöylyä ja puolusti itseänsä urhoollisesti Elokuun 12 päivään saakka, jolloin herttuan täytyi antautua. Melkeinpä olisi hän samassa saanut myös heittää henkensäkin, sillä Antti Sabelfana karkasi häntä vastaan, paljastettu väkipuukko kädessään. Surma-isku silloin estettiin, vaan herttua vietiin vangiksi Gripsholmaan, ja hänen puoluelaisensa rangaistiin verisellä tavalla kapinallisuudestaan laillista kuningasta vastaan.

Kolmekymmentä-neljä vuotta myöhemmin Eerikin ja Juhanan työt ja toimet tässä elämässä olivat loppuneet, mutta perintöriidat Waasan suvussa eivät olleet loppuneet: herttua Kaarle ja kuningas Sigismund seisoivat vastakkain, aseet kädessä, ja Suomi oli tulvillaan Nuijasodassa vuodatetusta verestä. Kaarle purjehti Turun rantaan ja karkoitti pois Suomen sotavoiman, joka puolusti Sigismundin kruunua. Mutta Turun linna uppiniskaisesti kielsi, kun sitä kehoitettiin porttiansa avaamaan. Klaus Fleming'in rohkeamielinen leski, Ebha Stenbock, istui linnassa eikä ollut millänsäkään uhkauksista eikä luodeista, Vimmastunut herttua ammutti linnaa ankarasti; yksi luoti lensi tornin ikkunasta sisään, juuri kun rukouksella oltiin, ja repi säpäleiksi miehen Ebban vierestä, mutta rouva ammutti urhollisesti takaisin, tehden piirittäjälle paljon vahinkoa. Nytpä alkoi pettuus punoa salapaulojansa linnan muurien sisäpuolella. Ylioppilas Taneli Hjorth — jonka J. Wecksell sitten pani pääsankariksi oivalliseen, samannimiseen murhenäytelmäänsä — viekoitteli salassa väestöä kapinallisuuteen, ja Ebba rouvan täytyi antaa linna herttualle Syysk. 30 p. 1597. Tässä tilaisuudessa tyly Kaarle, siitä syystä että huhu kävi Klaus Flemingin vielä olevan elossa, meni hänen ruumistansa katsomaan, nykäisi kuollutta parrasta ja huusi: "Jos vielä eläisit, eipä nyt pääsi olisi ollut kovin lujassa!" — Ja siihen Ebba rouva hänelle vastasi: "Jos olis puoliso vainajani ollut elossa, niin ettepä te, armollinen herttua, olisikaan päässeet tänne sisään!"

Talveksi Ruotsiin palatessaan herttua jätti Turun linnan kahden Fleming-veljen haltuun, jotka olivat toista sukua eivätkä olleet ottaneet osaa vastarinnassa häntä vastaan. Nämät sitten Joulu-aikana suostuivat antamaan linnan takaisin Sigismundin asettamalle, uudelle pää-maaherralle Suomessa, pelottomalle ja iloiselle Arve Stålarmille. Mutta Stångebron tappelu Ruotsissa tempasi ijäksi kruunun Sigismundin päästä, ja Heinäkuussa 1599 laittoi herttua amiraalinsa Joakim Scheerin uppiniskaista Turun linnaa kukistamaan. Nyt alkoi taas ankara piiritys ja kova vastarinta. Stålarm, koska muuri alkoi raueta, rakensi hakulin sen sisäpuolelle ja uhkasi räjähyttää linnaa ilmaan, jos ei saisi hyviä antaumis-ehtoja. Scheel vastasi sillä että mestautti seitsemän vangittua suomalaista päällikköä ja panetti päät teiliin Korpolais-vuorelle vastapäätä linnaa. Kun sitten Suomen sotajoukko oli menettänyt Marttilan tappelun ja kun ei mitään avuntoivoa Puolasta ollut, täytyi Stålarm'in viimein antautua herttuan armoille Syysk. 28 p. 1599, niille ehdoille että linnalaisten tulisi oikeuden edessä vastata teoistansa. Kaarlen oikeus aina piti kirveenvarresta kiinni; kuolemantuomio tehtiin laillisia muotoja noudattamalla; Stålarm ja Kurki sentään säästettiin, vaan muiden Suomen herrain, niissä Klaus Flemingin ritarillisen pojan Juhanan sekä tämän aviottoman velipuolen Olovin, täytyi laskea päänsä mestauspölkylle.

Se oli Turun linnan viimeinen piiritys. Viisitoista vuotta sen perästä, koska kuningas Kustaa Aadolf par'-aikaa istui illallisella alasalissa, syttyi tulipalo ylikerrassa ja linnan vanhin osa joutui nopeasti valkean saaliiksi aivan kuninkaan silmien edessä. Se osa, jonka Juhana herttua oli rakennuttanut ja aikansa tyylin mukaan komeasti varustanut, jäi kuitenkin eheämmäksi, niin että jo vuonna 1615 Suomen silloinen yli-maaherra, kuuluisa Jaakko De la Gardie, saattoi siinä asua. Pietari Brahe sitten taas koristi linnan ruhtinaallisella tavalla; mutta v. 1693 muutettiin ylimaaherran asunto kaupunkiin, ja siitä ajoin alkoi linna jäädä rappiolle. V. 1711 Heinäk. 19 p. iski siihen ukkonen, ja se seisoi puoli-autiona, koska Wenäläiset v. 1713 tulivat ja tekivät sen aivan autioksi. V. 1714 vahvistivat he sitten linnan turve-valleilla ja rakensivat kaksi etuvarustusta Auran suun suojaksi Ruotsin kaleerilaivoja vastaan. Rauha palautui viimein ja Wenäläiset läksivät jälleen, mutta linnan loiston aika oli ollut ja mennyt; sitä käytettiin nyt enään vaan vara-aittana kruuteja, sota-aseita sekä univormuja varten; sille jäi vaan pienen pienoinen miehistö ynnä se arvo, joka muinais-ajan muistomerkeille kuuluu. Vähitellen sekin haihtui, unhotus levitti peittonsa autioin salein yli, ajan hiiren-hampaat kalusivat Juhana herttuan laittamia kalliita seinän-laudoituksia, ja viimein hyödyn aikakaudella katsottiin sopivaksi käyttää harvat kelvollisessa kunnossa olevat huoneet, muutamat vilja-aitoiksi, muutamat vankein asunnoksi. Samoihin tarpeisin käytetään niitä vielä nytkin, mutta ulkopuolelta on linna tullut hiukan korjatuksi, ja sisustaakin on parannettu, missä se ilman suuritta kustannuksitta kävi laatuun. Eerik kuninkaan vankihuone on aina vielä vanhoillaan — kaikki hävittävä aika on ikäänkuin piloillaan juuri sen huoneen säilyttänyt.

Maalari on taitavasti valinnut paikan, josta katsoen kuvansa teki; se on samojen vuorien vietteellä, vasemmalla joen varrella, joille Joakim Scheel v. 1599 asetti Suomalaisten herrain päät teiliin. Katsojasta vasempaan on linna ja Kaleolan vuori kauas näkyvän vankihuoneensa kanssa; taustalla näkyy joki, vielä perempänä kaupunki; oikealla puolella kohoavat taidon koristamat vuoret, joilla entinen tähtitorni — tieteen autioksi jäänyt linna — seisoo korkealla seudun yli. Aura muistoinensa, höyrylaivoinensa ja kalkuttelevin tehtaineen pitkin rantoja, virtaa hiljaan miettiväisenä ulos kolmihaaraiseen Linnaselkään. Vasemmalla puolella, kuvan kansien takana olisi nyt sillalla mannermaahan yhdistetty Ruissalo kuuluisain tammiensa, Choraeus'en lähteen ja monilukuisten sieväin kesä-asuntoin kanssa.

Turun kaupungilla, samoin kuin myös Turun tuomiokirkolla, on oma erinäinen historiansa. Kaupunki on, ujon lapsen tavalla, turvautunut kirkko-äitinsä rauhalliseen, suojelevaan syliin, peläten linna-isänsä ympärillä melskaavia sota-aseita. Kaupunki ja kirkko tässä kuvassa ovat näköpiirin äärimmäisellä reunalla ja odottavat eri kuvaansa.

7. Imatra.

Kolm' on koskea kovoa, Kolme järveä jaloa, Kolme vuorta korkeata Tämän ilman kannen alla.

Niin laulaa Kalevala, ja niissä:

Ei ole Vuoksen voittanutta, Ylikäynyttä Imatran.

Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen — Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä — mutta veden äärettömän paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600 kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.

Buuri Saimaan vesistö laskee vetensä Wuoksen kautta Laatokkaan. Wuoksi halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla, noin 56:n Wenäjän virstan päässä Wiipurista ja 3 virstaa idempänä Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7 syltää syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikään kuin olisi se vaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren kohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa, tyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta emonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka supistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä ilmaantuu Wuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin kiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee yhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle. Wuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enään anna hillitä itseänsä, hän leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin-syöstynä jälleen. Taaspa tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Wuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas, läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, Tainio koskesta, jota myös "Pikku Imatraksi" sanotaan.

Wuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän kaltainen kohina Imatrasta.

Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnakoski. Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka. Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.

Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jytinä kuuluu 6:n virstan päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää, se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla vauhdilla.

Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten, mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin jälleen loiskahtavat alas, ennen kuin ovat täyteen korkeuteensa kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa, kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuimia aina väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikään kuin olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset voittaa, ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään tulee se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin samoin kuin Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittivät soutaa poikki virran, vaan joutuivat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin, kuulumattomiin.

Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia kallioseiniä, jotka tässä kuvassa näyttävät matalammalle kuin mitä todella ovat. Jaloimman näön, joka ei myöskään kuvassa näy, saapi kun seisoo alimmaisella kalliolla kosken oikealla puolella; sinne näkyy Imatran ylin suu hohtavan hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi syökseytyy ulos. Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon aseman ja äyräitten luoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja ihmeyttävä on Imatra syksyisenä kuutamo-yöuä, koska mustat varjot ympäröitsevät kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jytinä hämmästyttää hiljaista yötä.

Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna, jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina viehättävä näkö hienotunteisille sivistyneitten joukoille. Ihmeellä katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka Nevajoessa ja paikoittain Pohjois-Amerikassa. Vasemmanpuolisella rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu. Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni, eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin rikki.

Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudella. Mutta sen alipuolellakin vielä Wuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen tyyntyen, välistä taas kuohahtain. Se tarjoo vielä monta ihanaa näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia, ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itään päin ja laskeutuu viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan avaraan syliin.

Kuva on tehty kesällä 1872 ja näyttää meille kosken oikeanpuolisella rannalla (kuvan vasemmalla kulmalla) muutamia silloisista monilukuisista kävijöistä. Imatra-hotelli on vielä enemmän vasempaan katsojasta, äyrään kukkulalla, kuvan kansien takana peitossa.

Kuvan koko on kovin pieni, voidaksensa tuoda silmiemme eteen näkö-alan täyden majesteetillisuuden. Sanotaan kyllä: "Imatra ei ole mikään veden putous, se on vaan paljas koski". Oikein niin, mutta se on koski, josta koko järvistö ulos syökseytyy. Euroopassa ei sillä ole yhtään vertaistansa. Se on lakkaamaton vallankumous luonnossa, luotu puoleksi jäätyneesen maahan, rauhallisimman kansan keskeen, ikään kuin molempien herättämiseksi unen horroksista. Näitä vesiä, jotka ovat murtaneet itsellensä pääsön vuoren läpi, onkin usein kyllä verrattu sorretuihin kansoihin, jotka raivaavat itselleen tietä vapauteen.

8. Talvi-ilta Somerossa.

(R. W. Ekman).

Mikä se on Somero? Syrjäinen seutu Hämeen lounaiskulmalla, noin 5:n peninkulman päässä merenrannasta ja 7 peninkulmaa itäpuolella Turkua. Vuoriharju on seudun pohjois-rajana, ja sen juurella leviää viljava alanko. Suurten saloin harvettua, elää täällä ahkera, maata viljelevä rajakansa, johon on tarttunut hiukka rantalaisen hilpeydestä, vaan jossa kuitenkin on sen verta jäykkyyttä tallella, niin että näkyy ettei Somerolainen ole Hämäläis-heimostansa luopunut.

Suomen parhain historia-maalari, jalolahjainen Robert Ekman, Roomasta palattuaan, päätti ruveta kuvaamaan omaa kansaansa. Suomen maata ympäri matkustellen, maalaili hän kuvia kansan elämästä rakkaudella ja uskollisuudella, jota hänen ihanteellinen käsitystapansa ja hänen italialaiset muistonsa ainoasti kirkastivat, vaan eivät poistaneet. Tämä tuvan sisusta Somerossa on yksi noita monia kuvaelmia ja verrattavasti realisempi toisia.

Talvisen illan pimeyttä valaisee tuli takassa sekä päre-valkea, pistetty pöydällä seisoviin pihteihin. Emäntä takan äärellä ei ole nuori eikä kaunis: ruutuinen pumpuliliina, punaviiruinen esiliina ja pruuninen hame todistavat ettei hän ole pukenut päälleen suuren yleisön katseltavaksi. Mutta jotakin ilomielistä ja tyytyväistä on hänen muodossaan, kun hän samall'aikaa hoitaa äidin sekä emännän velvollisuuksia. Kiehuva puuropata, jota hän hämmentelee, ei estä häntä puhelemasta yhtä ilomielisen miehensä kanssa, joka istuu vähän tuonnempana. Puheen aine on helppo arvata. Se on tuo pikku piimäsuu, molempien vanhempien sydänkäpy, joka vallatonna leikiten ojentaa isälle rievuista kyhättyä vauvaansa. Tämä viimeinmainittu miellyttävä henkilö tarvitsee hevosta rekineen, voidakseen matkustaa tuvan ympäri, ja siitä juuri nyt keskustellaan. Isä, valkeassa mekossa, nahkavyöllä vyötettynä, harmaissa sarka-housuissa, koirannahkainen lakki päässä, väittelee olevansa par'-aikaa tärkeämmässä työssä: hän veistelee viikatteen vartta, ja hänen jalkainsa juuressa näemme kirveellä vähän alustetut työkärryin aineet. Kuitenkin voimme olla varmat siitä ettei hän kauan saata vastustaa pereellistä liittokuntaa, joka on Somerossa yhtä voimallinen kuin suinkin loistavimmassa Euroopan hoveista.

Likellä takkaa istuu seitsenvuotinen poika, aapiskirja kädessä. Huolta ja vaivaapa on opista tässäkin syrjäisessä maailman-nurkassa. Ensi maanantaina on lukukinkeri, ja tämä päivä on Suomen poikanulikoille yhtä hirvittävä kuin inqvisition'in istunto muinoin espanjalaiselle väärä-uskoiselle, sillä mikä poika voi päästä vapaaksi luuloista hyvin järjestetyssä lukukinkerissä? Miksikä puuropadan hiljainen porina tuota meidän paljasjalkaista, kepeimpään pukuun puettua pikku syntisparkaa kiusaileekin, houkutellen maallisiin mietteisin, koska hän ensikerran on kirjan salaisuuksia ykstotisesti tutkimassa?

Kuvan lisäkoristeina ovat lastut lattialla, korvo eli saavi ja voi-kirnu nurkassa, kaljatuoppi pöydällä, reikäleipä laessa, pärekimppuja hyllyllä ikkunan yli, ynnä paljon muuta, joka kuuluu köyhästi varustetun tuvan kalustoon. Kaiken tämän yli luopi takkavalkea mieluisen valonsa, ja nokisen uunin takaa kuuluu kodikkaan sirkan yksitoikkoinen laulanto.

9. Porvoon kaupunki.

(J. Knutson).

Noin 5:n Ruotsin peninkulman päässä itäänpäin Wantaanjoen suusta ja Helsingistä laskeutuu Suomenlahteen pienoinen, vaan kuitenkin aluksilla kuljettava Porvoon-joki. Tämä nimi, väännetty ruotsalaisesta Borg-å, on otettu vankasta, joen äyräälle rakennetusta linnasta, josta vielä jokseenkin suuria hiekkavalleja on jäljellä. Kenenkä rakentama tämä muinais-linna on ja mihinkä aikaan rakennettu, sitä ei tiedä kukaan; se on ollut siellä ennen historian ja ihmisten muiston vanhimpia aikoja. Se jo oli paljaana rauniona, koska ensi-kerta tuli puhe Porvoon kaupungista, puoli vuosituhansi takaperin, ja ainoa epävakainen arvelu sen synnystä on, että tuo vanha linnoitus niinkutsutulla Linnamäellä (Borgbacken) mahtaa olla noita hiekkavallituksia, joita Ruotsin kuninkaan, Eerik Emundin pojan, Wäderhatt liikanimeltään, tarinoidaan rakentaneen tämän rannikon metsäläis-kansoja vastaan.

Vähän matkaa linnasta on kylä nimeltä Saxby; sinne luultavasti saapuivat Hansa-kaupunkein alukset vaihtamaan suolaa Pohjolan kalliisin turkiksiin. Tähän syntyi täten kauppapaikka, joka kuuluu 14:n vuosisadan keskipalkoilla (1346) saaneen kaupungin-oikeudet kuningas Maunu Eerikinpojalta, liikanimeltä Liehakko. Pormestari ja raati oli Porvoolla kumminkin jo v. 1424; mutta ensimmäiset varmaan tietyt oikeutensa sai se vasta Kustaa Waasalta v. 1546. Yhtähyvin käski kuningas jo neljä vuotta myöhemmin Porvoolaisten muuttaa hänen uuteen lemmikki-kaupunkiinsa Santahaminaan (Helsinkiin). Uudenkaupungin rauhasovinnon perästä v. 1721 muutettiin piispan istuin sekä kymnaasi kadotetusta Wiipurista tänne Porvoosen. Ja koska valtakunnan raja v. 1743 siirtyi Kymijoelle, arveli Ruotsin hallitus taas siirtää piispan tuomiokapituleinensa vielä poikemmaksi, aina Kokkolaan; tämä tuuma Porvoon tuomiokapitulia niin kauheasti peloitti, että se, vaaran ohitse mentyä v. 1746, piirustutti sinettiinsä sen vuosiluvun ynnä Noakin arkin, ja ympärikirjoituksen, joka ilmoittaa, että arkki, nyt aaltojen ajosta pelastuttuaan, lepää turvallisena tulevaisuuden kalliolla.

Aikakirjoissa ei ole mitään puhetta Porvoon uutterasta toimeliaisuudesta, siihen aikaan kun hallituksen hyväätarkoittava suosio kuristeli kauppaliikettä säätelemisillään, aina 1830:een asti, jolloin Porvookin viimein sai esteettömän merenkulku-oikeuden. Sen sijaan ovat aikakirjat lehtihinsä muistoon panneet kaikki sotatapaukset, alkaen vuosista 1571, 1578 ja 1590, jolloin Venäläiset joka kerta perinjuurin hävittivät kaupungin, niin että sen perästä ainoasti puhutaan "Porvoon kylästä". Sata kahdeksantoista vuotta myöhemmin, koska Porvoo jo aikaa sitten oli unhottanut minkänäköinen sota on, astui Toukok. 11 p. 1708 venäläinen partio maalle; 80 nuorta miestä oli siltaa puolustamassa, ja vihollinen syöstiin tappiolla takaisin. Mutta seuraavana päivänä se tuli rantaan toiseen paikkaan, Porvoon pojat voitettiin, kaupunki ryöstettiin paljaaksi ja poltettiin, samoin myös muutamat läheiset herraskartanot. Se oli vasta ensi-alkua, Venäläiset läksivät silloin jälleen, mutta palautuivat v. 1713, ja hävitetty, autio kaupunki pysyi sitten heidän vallassansa vuoteen 1721. Rauha tuli, Porvoo kohosi taas tuhastaan, säilyi melkein eheänä seuraavilta sodilta ja sai sitten kunnian aloittaa uutta, koko isänmaalle merkillistä aikakautta.

Maaliskuun 25 p. 1809 julistettiin Porvoon valtiopäivät alkaneiksi, ja Maalisk. 27 p. ottivat täällä ko'ossa olevat Suomen säädyt vastaan Aleksanteri I:n vakuutuksen uskonnolleen, perustuslailleen ynnä kaikille etuuksille, jotka Suomen asukkailla siihen asti oli olleet. Maalisk. 29 p. vastaan-otti keisari itse Suomen säätyin uskollisuus-valan. Koska tämä valtiollinen teko tapahtui ennen kuin Ruotsin kuningas Syysk. 17 p. samaa vuotta Haminan rauhanpäätöksellä luopui Suomen suuriruhtinaskunnasta ja antoi sen Venäjän keisarin valtaan, niin oli siis tässä, valtio-oikeuden kannalta katsoen, keskinäinen sovinto tehty vapaitten asianomaisten välillä, ja Suomen valtio-oikeudellinen asema seisoo tämän sovinnon perustuksella, jota ei yksipuolisesti saa rikkoa.

Valtiopäivät lopetettiin, keisarin läsnä-ollessa, Heinäk. 19 p., sen perästä kun oli järjestetty ne uudet olot, jotka seurasivat Suomen suuriruhtinaskunnan yhdistyksestä Venäjän keisarikunnan kanssa. Näiden uutta aikakautta alkavain valtiopäiväin ja Aleksanteri I:n jalon personan muistoa säilyttää, jos se muutoinkaan voisi haihtua, historiallinen maalauskuva, joka säätyin uskollisuusvalaa osoittaa, ja joka riippuu kaupungin korkeimman opiston, entisen kymnaasin, nykyisen lyseon, juhlasalissa.

Sillä aikaa kun hallitsijat ja säädyt viitoittavat kansain kuljettavat tiet koko maailman silmäin edessä, tekevät sivistyksen voimat hiljaa ja näkymättöminä työtänsä, kehitellen kansain tulevaisuutta. Sama pieni Porvoo, jolle oli suotu nähdä tärkein tapaus Suomen uudemmassa historiassa, sai myös kunnian olla Suomen suurimman runoniekan työhuoneena. V. 1837 muutti Porvoosen kreikan kielen lehtoriksi kymnaasiin määrätty Juhana Ludvik Runeberg. Täällä ja osaksi myös kesämajassansa, vihriöivässä Kroksnäs'issä läheisessä saaristossa, kirjoitti hän ijätimuistettavat runoteoksensa, jotka aina tulevat luettaviksi jaloimpain joukkoon 19:n vuosisadan kirjallisuudessa, ja joista kaksi erittäin, Hirvenampujat ja Vänrikki Stool'in Tarinat, ovat mahtavasti vaikuttaneet Suomen kehkiytymiseen. Porvoo on ylpeä Runeberg'istansa ja on saanut osansa hänen leviävästä maineestansa. Oli aika, jolloin muukalaisia idästä, lännestä ja etelästä, kilvoitellen oman maan eteväin miesten sekä ihastuneen nuorison kanssa, keräytyi mitättömään Porvoon kaupunkiin, ei toki suinkaan sen vanhaa linnamäkeä katsomaan; oli aika, jolloin Porvoon nimi runoniekan nimen kuvajaisena lensi maailman ympäri. Vierasten joukot ovat nyt poistuneet yhdessä terveyden päiväin kanssa runoniekan vieraanvaraisesta majasta; katu sen ulkopuolella kajahtelee nyt vaan aika harvoin laulusta ja hurraamisesta; Porvoo seisoo äänettömänä, arvoa osoittavaisena kunnianvartijajoukkona sen miehen ympärillä, josta se ylpeilee.

Kuvassa me näemme joen suun sekä kaupungin kaiken muun yli kohoovan, arvoisan, vanhan tuomiokirkkonsa kanssa, joka on rakennettu noin 1418. Tulipalot ovat Suomessa ottaneet vaivaksensa järjestää vanhat kaupungit ajanmukaisemmalla tavalla, mutta Porvoo ei ole tämmöistä järjestäjää odottanut. Se on viime vuosikymmeninä tullut järjestetyksi uuden peruskaavan mukaan, suorakulmion muotoon; sillä on leveät kadut, ja tori niin äärettömän avara, että matalat huoneet sen ympärillä katoovat aivan mitättömiin ja että, pilkkakirveitten kertomuksen mukaan, siellä vielä 20 vuotta takaperin oli sangen hyvä kettuin saalis. Mutta vanha kaupunki hyvin hitaasti muuttelee muotoansa ja polvittelee vielä mutkallisten, kapeain katuinsa kanssa uuden-aikuisen, leveänä pöyhkeilevän osan vieressä. Porvoon lähin ympäristö on ruotsinkielinen; meren puolella ympäröipi sitä ihana saaristo. Tämä hiljainen, hauska kaupunki, täynnä pappis-kauhtanoita ja kymnaasilaisunivormuja, on jo kauan ollut turvapaikkana eläkkeellä eläville vanhuksille ja leskille, jotka tahtovat rauhaa ja huokeata elantoa; mutta nyt uhkaa heitä ratiseva rautatie, joka on tehnyt Porvoosta ikäänkuin Helsingin etukaupungin.

10. Maisema Pirkkalassa.

(W. Holmberg).

Lämpimänä kesäpäivänä v. 1858 retkeili nuori kuvamaalari, nimeltä Werner Holmberg, rivakkana, vaivoja pelkäämättä, Pirkkalan vuoria ja laaksoja myöten. Hän oli jo asunut muutamia päiviä tuossa sievässä talossa, joka näkyy tuolla Sorvanselän rannalla, ja hän oli joka aamu uiskennellut sen peilinkirkkaisessa vedessä, jonka läpi valkea hietapohja näkyi hänelle selvään kolmen syllän syvyydestä. Seutu on maan mainio ihanuudestaan; ja moni muukalainen on huudahtanut ihastuksesta, päästyänsä ylös tuolle metsäiselle harjulle vähän vasemmalle päin kuvan keskustassa. Seudun asukkaat olivat jo nähneet monen ylioppilaan poimiskelevan heiniä heidän ahoiltansa taikka pujottelevan itikoita neuloihin. Mutta he eivät vielä olleet nähneet kenenkään tämän nuoren herran tavalla retkeilevän metsiä ja mäkiä myöten, paperikannet kainalossa. Näiden suurten kirjakansien sisässä ei ollut mitään latinaista pränttiä, siinä oli vaan irtonaisia paperilehtiä, täynnä koukeroita, jotka olivat aivan puiden ja huoneitten näköiset, ja näitä tämmöisiä koukeroita karttui siihen päivä päivältä lisään. Talonpoikaisraiskat vaivasivat päätänsä ja ajattelivat mitä tuokin mahtoi tietää kun se herra tuli Pirkkalaan ja tuhraeli paperia tuolla lailla.

Eräänä päivänä Heinäkuussa oli Holmberg istahtanut lepäämään pitkän — tässä kuvassa näkymättömän — koivun juureen, ja avannut kantensa etehensä, aikoen ruveta maisemaa paperille piirustamaan. Talon isäntä, matkallaan heinäniitylle, huomasi hänet ja seisahtui uteliaasti hänen viereensä.

"No mikäs tuosta syntyy?" kysyi hän sillä tuttavalla tavalla, jolla jo oli tottunut puhelemaan iloisen, ystävällisen vieraan kanssa.

"Minä piirustan kuvaa teidän talostanne ja tuosta vuoresta tuolla", vastasi maalari.

"Teettekö sen kruunun käskystä?" kysyi taas talonpoika, vähän luulokkaana, kuu arveli sen ehkä olevan jotakin maamittarin suinin kaltaista, joista usein tulee oikeudenkäymisiä, aina rahankulunkia.

"Minä sen teen omaksi tarpeekseni enkä kruunua varten", selitti Holmberg hymyillen. "Kruunu ei huoli semmoisista kuin minä, meillä ei ole säätyluokkaa, eikä virkaa, eikä palkkaa; meillä ei ole mitään rintatähtiä, eikä koreita arvonimiä. Me olemme vaan Herran Jumalan työmiehiä, ja Hän pitää meistä huolen niinkuin pitää taivaan lintusista".

"Mutta mitä hyötyä on tästä?" tutki yksipäinen talonpoika yhä edelleen.

Maalari koetti selittää hänelle että tämä lyyjyskynän piirustus sitten tulisi öljyvärillä maalattavaksi kankaalle ja että syntyisi uskollinen kuva heillä silmäin edessä olevasta seudusta. Se oli oleva monelle iloksi ja kenties tuottava kultaa palkkioksi.

Tämän viimeisen selityksen talonpoika paremmin ymmärsi. "Kyllä nyt ymmärrän", sanoi hän; "nuot lehmät ne varmaan on, joista rahaa annetaan, koska ne ovat niin lihavat. Mutta kuka teille antaa penniäkään noista joutavista puista, ja paimentytöstä, ja lapsista, jotka astuvat, mansikka-tuohinen kädessä, ja minun talostani tuolla? Ettehän toki aikone myödä pois minun taloani?"

"Älkää pahaksi panko, mutta kyllä mä senkin myön", sanoi maalari leikillään, "enkä ainoasti teidän taloanne, vaan puolen Suomennientä lisäksi. Tästä joutavasta koivun lengosta minä saan enemmän rahaa, kuin jos te siitä veistäisitte kaksikymmentä kirvesvartta; minun kankaallani ovat nuot lapset poimivat mansikoita koko sata vuotta, ja teidän talonne on siinä rehoitteleva, koska jo täällä kaikki sen seinähirret ovat ruhjaksi lahonneet".

"Joutavia!" nauroi talonpoika ja jatkoi käyntiänsä, kahtaalla päin aikoiko herra vaan tehdä pilaa kysyjästä, vai oliko se kenties viisas tietäjä. Seuraavana päivänä Holmberg läksi takaisin Helsinkiin ja sieltä Düsseldorfiin, jossa öljyvärillä maalasi kotimaasta tuodut kuvan-aineet. Vilkas, luontoa uskollisesti kuvaava maalaustapa niissä, sulava ja kuitenkin voimakas väritys, perspektivin, valo- ja pimentopaikkain taiteellinen täydellisyys, ja varsinkin omituisesti kaunis käsitys Suomen maisemain peräpohjoisesta luonteesta, kaikki tämä suostutti yhä useampia hyväksyjöitä, pianpa hartaita ihastelijoita Holmbergin maalauksiin. Düsseldorfin maalari-parvessa kohosi nuoren Suomalaisen Holmbergin nimi pian etumaisten riviin, hänen kuvansa kävivät kaupaksi ja levisivät ylt'ympäri Eurooppaa, hänen isänmaansa ylpeili hänestä ja hänen maineensa jo alkoi paistaa kirkkaimmalla loistolla — silloin Tuoni tempasi hänet v. 1860 pois taiteelta, ystäviltä ja surevalta synnyinmaalta, koska hän vasta oli 30 vuotta täyttänyt.

Mutta oikein hän oli talonpojalle lausunut: nuot koivut ovat tuottaneet kultaa, tuo tupa on vielä paikallansa, nuot mansikat hajahtelevat yhä vielä. Kesä on tässä vielä ennallansa, katoomattomassa viherjyydessään; me näemme nuot tuoreet lehtovaarat, nuot ihanat rannat, nuot sinertävät veden selät ja nuot kepeästi kiitävät aamupilvet. Moni talvi on jo peittänyt lehdikkomäen lumillaan, moni jääkahle on jo sitonut kirkkaan Sorvanselän pinnan, sen perästä kun Werner Holmberg, vanhan koivun juurella istuen, piirusti Pirkkalan kuvan. Nämät lehmät maantiellä ovat jo aikaa sitten lopettaneet käyntinsä ahomailla; nämät lapset ovat nyt jo aika-ihmisiä; maalarin käsi, joka kuvan teki, on rauennut. Mutta kuvan ihana kesämaisema tässä on aivan muuttumatta: tässä ei ole lunta, ei jäätä, ei lakastusta; kaikki on aivan niin kuin oli mainittuna päivänä Heinäkuussa 1858, ja kaste päilyy vielä kosteana mäkien pohjoiskupeilla. Voi taiteen ihmevoima, joka ei huoli ajasta, voittaa kuolon, ja kiinnittää katoomattomaksi yhden katoovaisen hetken luonnon ja ihmis-elämän yhä muuttelevissa vaiheissa!

11. Jääsken kirkkotiellä.

(R. W. Ekman).

On Palmusunnuntai ja aikainen kevään alku. Jääsken talonpoika kulkee nuoren vaimonsa kanssa kirkolle. Kylän nuoriso on jo varhain aamulla käynyt talolta talolle, pajuvarpuja kädessä, ja nauraen, leikkiä laskien löylytellyt jokaista uniin liioin vaipunutta hyvää ystävää. Toisia viattomampia pajuvarpuja on emäntä joka talossa kiinnittänyt navettansa lakeen, saadaksensa sillä lehmät sileiksi, voin hyväksi. Mutta kirkosta poisjääminen näin merkillisenä päivänä tekisi kaiken taian tehottomaksi, ja tällä tavoin sopivat kristin-usko ja pakanuuden tavat yhteen, niin hyvin kuin mahdollista, tämän iloisen, taika-uskoisen kansan mielessä.

Mies — ylvästellen siitä että hän on tuota ikivanhaa, omituista Jääsken kansaa, jonka oikeana pesäpaikkana hänen pitäjäänsä pidetään — on puettu juhlavaatteisinsa: hänellä on yllään pitkä, valkoinen villaviitta, vyö vyöllään, pitkävartiset saappaat jalassa ja leveäreunainen, suurisolkinen hattu päässä. Vaimolla me näemme kuuluisan Jääsken puvun: valkean, kaitaisen tröijyn, valkean, hetaleilla koristetun keltaviiruisen esiliinan, mustan, punareunaisen villahameen sekä päässä valkoisen "hunnun", jonka muoto eri pitäjissä suuresti vaihtelee, vaan Jääskessä on leveä, laskeutuva niskoille pitkänä, leveänä kaistaleena. Huntu on naidun vaimon kunniamerkkinä, jota ei päivällä koskaan riisuta; naimattomilla ei olekaan lupa sillä peittää hiuksiansa. Omituisin koriste, suuri hopeasolki, jolla tröijy rinnan kohdalla on kiinnitetty, on tässä peitossa lapsen takana, jota vaimo kantaa, kirkolle, siksi että sekin saisi osansa palmusunnuntain hyvistä siunauksista.

Kirkkotiellä tulee tuttava vastaan: se on nuori talonpoika, joka ajaa raskailla, nelipyöräisillä kuormakärryillä. Hänen pukunsa on parempi kuin tavallisten kuormamiesten: paidankaulus valkoinen, tröijy (jäntrikkä) sinisestä venäjän verasta, hatussa hopeasolki, piippu varustettu koreasti maalatulla porsliinikopalla. Hän katselee elämätä huolettomalta kannalta ja sitäpä hänen kannattaakin tehdä. Tosin lienee voitto hänen matkastansa tuskin enempi kuin mitä hänen ja hevosen ruoka maksaa; mutta niin kauas ei ulotu hänen luvunlasku-taitonsa. Matkoilla liikkuminen, kaupunkien ja ihmisten näkeminen, jonkun rahasumman kokoonsaaminen, joka yhtä kiireesti taas vierähtää pois käsistä, asioiden alulle paneminen, jotka saattaisivat menestyä, vaan eivät niin tee, kas se on hänen virkansa, joka hänen mielestään on kultainen; kuinka paljon siihen aikaa ja vaivaa kuluu, siitä ei mitään lukua. Karjalainen on mielestään luotu kauppamieheksi, hänen halunsa on matkoihin sekä kauppa-asioihin, ja koska ei leipää ole, silloin syödään vehnäsiä, se sanalasku paraiten kuvaa hänen luonnettaan.

Tällä nuorella kauppamatkustajalla ei ole ollut aikaa viipyä kirkossa, mutta kylläpä hän sentään joutaa kuluttaa hetkisen maantiellä kielenpieksämisellä, sillä aikaa kuin hänen hevosensa tienvierellä hakee kulon alta jotakuta ehkä jo puhjennutta heinän alkua. Miehet lyövät kättä keskenään ja heidän puheestamme saamme kuulla kuormamiehen vievän jäniksen sekä ketun nahkoja, pajunkuoria ynnä pari kimppua lankaa Pietariin, josta toivoo saavansa nahkakuorman Kuopioon kuljetettavaksi ennenkuin jäät lähtee Saimaan kanavasta ja vievät hänen leipänsä mennessään. Muuten vielä haastellaan voin ja jauhoin hinnasta Venäjän pääkaupungissa. Nämät torihinnat ovat kaiken puheen mieluisimpana aineena noilla rajaseuduilla, ja Pietariin kelpaakin kaikki, jopa harmaakivikin.

Ylös, kuormamies, älä kauemmin viivy! Aika rientää, virta juoksee, höyryjuna vilisee, ja se pian tempaa pois sinun nahkakuormasi, sinun lankavihkosi, sinun voi-tynnyrisi, sinun jauhomattosi, jopa sinut itseskin ja kaikki ostajasi. Se ei odottele hitaan konisi köntistelemistä, se ei arvele niinkuin sinä että on päivä huomennakin; se on luonut siivet minuutille, se lukee tunnit markoittain ja peninkulmittain. Palaja takaisin pellollesi, jonka olet laimiinlyönyt, käsityöhös, jota ylenkatsot, ja lastesi luoksi, jotka joutilaina maleksivat, toivoen myöskin vuorostaan saavansa viettää elämänsä maantiellä niinkuin isä tekee. Ja sinä, lieruhattu matkamies, jouduta askelesi ettei tuo lapsi hyppää alas äitinsä käsivarrelta ja astu sivuitsesi; sillä se aika on tullut ettei kukaan enää saa seisoa jouten ja paikallansa; kaikkien on rientäminen eteenpäin, niinpä sinunkin, vaikka repiytyisikin kiireissä pitkän viittasi liepeet pois — edespäin, edespäin riennä koko maasi kanssa!

12. Wiipurin kaupunki.

(B. Reinhold).

Suomenlahden kaakkoiskulmalla meri tungeikse leveänä poukamana pohjoseen. Tämä poukama soukkenee viimein kaidaksi Uuraan salmeksi, jonka kautta purjehditaan 12 virstan pituisen Wiipurin lahden sisään. Tämä puolestaan on kolmen salmen kautta yhteydessä pitkän, kaidan lahteman kansa, nimeltä Suomenveden pohja, joka idässä liittyy Wuoksen virran haaroihin ja pohjosessa Saimaan kanavalla on yhdistetty Saimaan avaraan vesistöön.

Hamasta 10:stä vuosisadasta asti kävi näillä seuduin tiheästi kauppalaivoja, sillä Koivistolla oli silloin Itämaan tavarain vaihtopaikka. V. 1293 purjehti Ruotsin valtiomarski Torkel Knuutinpoika Wiipurin lahteen sisään, tuoden mahtavan laivaston sekä sotavoiman, joilla hän Karjalaiset voitti ja kasteesen pakoitti, ja tähän paikkaan, salmen keskellä olevalle saarelle, rakensi hän kivilinnan, joka viidettä vuosisataa oli Ruotsinvallan vahvimpana suojana itäänpäin. Tämä ikivanha linna on yhä vielä tallella vahvain muuriensa, katottoman torninsa ja rikkaan historiansa kanssa.

Mahtava Novgorod karsain silmin näki tämän linnan kohoovan sen rajamaille, se lähetti kerran kertansa perästä sotajoukkojansa Wiipurin muureja maan tasalle murtamaan. Mutta niiden vahvuuteen murtuivat kaikki idän hyrskyt; rynnäköt ja piiritykset torjuttiin urhoollisesti takaisin (1322, 1359). Vähitellen syntyi linnan suojassa kaupunki salmen toiselle rannalle. Dominikolaismunkit perustivat siihen jo v. 1318 luostarin; pian tulivat Franciskolaisetkin perästä. Wiipurin kaupunki sai ensimmäiset etuuskirjansa Eerik XIII:lta v. 1403; se oli Keski-ajalla Suomen toisena kaupunkina ja olisi rikkauden suhteen varmaan ensimmäiseksikin varttunut, jos ei hallitus siinäkin olisi ruvennut säätelemään ohjeita vapaalle kaupalle. Alussa oli kaupunki suojaton; mutta v. 1477 se ympäröitiin muureilla ja varustettiin sitten yhä vahvemmaksi, niin että sitä ynnä vanhan linnansa kanssa aina meidän vuosisadan alkuun asti luettiin paraitten linnoitusten joukkoon. Mutta sota ja kauppa eivät sovi yhteen paremmin kuin tuli ja männikkö; siemeniä kyllä itää, mutta ne ovat tuhkiin kylvetyt. Wiipurin kaupunki sai maksaa sotaisan maineensa ankarilla ahdistuksilla.

V. 1495 Marrask. 30 p. tapahtui täällä tuo aikoinansa niin kuuluisa "Wiipurin pamaus". Mahtava tsaari Iivana III Wasilinpoika, Venäjän vapauttaja Mongolien ikeestä, vei Wiipurin edustalle sotavoiman, jonka lukumäärä oli "kuin puita metsässä". Isot tykit, 24 jalkaa pitkät, tuiskuttivat kaupungin päälle lyyjyä, rautaa sekä kiviä, "suuria kuin tynnyrin pohja". Kaksi tornia murtui maahan; kolmanteen tuli loukko niin leveä "että humalasäkki mahtui sen läpi sisään". Tätä hirvittävää vihollista vastaan, jonka leiri levisi kolmen virstan laajuudelle kaupungin ympärillä, oli linnanisännällä, Knuutti Possella, ainoasti 200 täysin varustettua soturia, paitsi porvareita sekä harjaantumattomia talonpoikia. Mutta Knuutti Posse oli yhtä viisas kuin urhoisakin; hän oli käynyt Pariisin yliopistoa ja huhu hoki hänen olevan liitossa Paholaisen kanssa. Kansantaru kertoo että Posse kun merenrannalla istuessaan vaan piirusti laivan hietaan, niin todellinen laiva jo kohta läikkyi lainehilla; ja koska hän linnatornin ikkunasta pudisti polstarin höyhenet ulos ilmaan, niin luulivat viholliset näkevänsä suuren laivaston merellä. Tämmöinen mies tiesi neuvon vaikka missäkin pulassa keksiä. Koska ahdistus oli ankarimmallaan, sanotaan hänen lähettäneen urhoollisen miehen, nimeltä Winholt, muurin suojelijoita johtamaan; itsepä hän meni alimmaiseen kellarihin ja keitti isossa padassa "hirmutus-ainetta", johon oli pantu "käärmeitä, konnikaisia, elävää hopeaa, lipeää sekä suolaa". Tämän keitoksensa hän sitten kannatti ainoan vielä pystyssä seisovan tornin holvin alle ja laittoi käskyn omalle väelleen että kaikki, merkkiä annettaessa, pistäisivät korvansa umpitäyteen vaksia. Myöhäisen syksy-aamun valjetessa Venäläiset tuosta kävivät rynnäkölle, kavuten yhdeksää suurta tikapuuta myöten ylös muureille. Seitsemän tuntia piti linnan väki urhokkaasti puoltansa, vierittäin alas palavaa tervaa vihollisten päälle; mutta uusia laumoja yhä tunkeutui esiin kaatuvien sijaan, ja ryntääjät alkoivat jo suurin joukoin päästä muurin yli, ajaen puolustajia edeltään.

Silloinpa annettiin sovittu merkki. Maa järähti, tulipatsas tuprahti tornin perustusten alta, ilma tuli täyteen savua ja soraa, torni kaatui maahan, ruhjaten sisällä-olijat, ja kaikki viholliset, jotka eivät olleet kuolleet tahikka pyörryksissä, riensivät hirmustuneina pakoon. Knuutti Posse joukkoinensa karkasi ulos, teloitti viholliset verisellä tavalla, sai äärettömän saaliin, ja Wiipuri oli pelastettu.

Semmoinen oli siihen aikaan kruutiräjäkdyksen vaikutus. Mutta Wiipuria kohtasivat yhä uudet ahdistukset; Venäjän kotka yhä liiteli, laateli sen muurien ympärillä, koetellen siipiänsä. Tammikuussa 1556 melkoinen sotavoima ilmaantui Wiipurin alle, vaan sai tyhjin toimin palata. Oli lumeton talvi, ja yhtenä yönä tuotiin Pitkää Siltaa myöten kärryillä heiniä Vanhan Wiipurin latokartanosta kaupunkiin. Vihollinen, kun pimeällä yöllä kuuli töminän, ei voinut sitä käsittää muuksi kuin että suuri apujoukko oli tulossa; siitä syystä Venäläiset kiireimmiten läksivät tiehensä. — Iivana Hirmuisen aikana v. 1572, 1576, 1577 suitsusi koko Itä-Suomi kekäleinä hävittäjien jäljissä; mutta Wiipurihin ei tohtinut kukaan koskeakaan.

V. 1599 Syyskuussa Södermanlannin herttua Kaarle marssi Wiipuria vastaan, jossa Sigismund kuninkaan puolue piti valtaa. Pormestari Herman Bröijer kuitenkin laittoi salasanoman amiraali Stolpelle, joka kaupunkia meren puolelta piti saarroksissa, ja päästi Ruotsalaiset Vesiportista sisään. Näin valloitettiin kaupunki, vaan yksi osa Sigismundilaisista etsi turvaa linnassa. Ruvettiin sitten sitä kaupungin muureilta tykeillä ampumaan ja linnalaisten täytyi antautua. Vanha linnanisäntä Tavast otti herttuan vastaan portissa, polvillaan seisoen, mutta ei se auttanut. Yksitoista vangittua herraa, niissä muutamia Suomen etevimmistä aatelissuvuista, mestattiin Syysk. 27 p. munkkilähteen vieressä kaupungin edustalla; kuusi teilattiin ja päät pistettiin rautakankien nenään Karjaportin yli.

V. 1656 sai Karjala taas kokea hirmuista hävitystä Venäläisten puolelta. Wiipuri taas tuli puolustuksen keskuspaikaksi; kymnaasilaisetkin sekä koululaiset tarttuivat aseisin, ja viholliset ajettiin takaisin. Nyt kului viidettä vuosikymmentä ennen kuin Suomi jälleen näki vihollisen rajainsa sisällä.

Mutta siihen aikaan kun Kaarle XII voitteli hyödyttömiä voittojansa Puolassa, alkoi "Isonvihan" rajuilma nousta idästä. Alussa Lokakuuta 1706 tuli tsaari Pietari itse 20,000 miehen ja 200 laivan kanssa Wiipurin edustalle ja sulki sen niin hyvin meri- kuin maapuolelta. Kenraali Maydel oli ylinnä päällikkönä kaupungissa; hänellä ei ollut muuta kuin 1,000 miestä harjoitettua sotaväkeä; mutta hän poltti etukaupungit poroksi ja alkoi pitää miehen tavalla puoltansa. Pitkä patterikaari ympäröitsi kaupunkia, rakeina sateli pommeja sekä tulikuulia sen päälle, tehden tuhotöitänsä. Wiipuri näkyi olevan hukassa, koska köyhä akka, pakolainen Inkeristä, astui papiston eteen ja kertoi näkemänsä eriskummallisen unen. Wiipurin vanha tuomiokirkko oli jo kauan aikaa ollut rappiolla ja jauhomakasiinina; sitä muka oli unennäössä käsketty puhdistaa ja rukouksilla sekä virrenveisuulla pyhittää; sillä keinoin oli kaupunki pelastuva, muuten se oli välttämättömästi hukassa. Hätähetkinä ihminen unenkin keksimiin neuvoihin turvaa; kirkko puhdistettiin ja laitettiin; jumalanpalvelukseen kokoutui siihen kaikki sotaväen päälliköt sekä etevimmät porvarit; veisattiin virsi N:o 100.

Nytpä vasta vihollisen tuli oikein alkoi kiihtyä; jo oli 1,067 pommia viskattu sisään, mutta yht'-äkkiä tuli aivan hiljaa. Yöllä Lokak. 29:ttä päivää vasten purki tsaari Pietari leirinsä ja läksi pois sotavoimansa kanssa, jättäen suuren joukon piiritysvärkkejä jäljilleen. Syytä tähän äkilliseen lähtöön ei ole koskaan saatu oikein selvilleen; muutamat arvelevat puutosta olleen muonasta; toiset sanovat tsaarin pelänneen joutuvansa ahdinkoon kaupungin ja lähenevän apuvoiman väliin.

Pitkää huo'ahdushetkeä ei ollut, sentään Wiipurille sallittu. Maaliskuussa 1710 ilmautui taas venäläinen piiritysvoima, jota keväämpänä laivasto ja tsaari itse seurasi. Wiipuri oli tällä kertaa vahvemmassa varustuksessa; paljon oli tykkejä sekä kaikellaisia varoja, ja puolustusväkenä 4,000 Kaarle kuninkaan uljaista miehistä eversti Maunu Stjernstrålen johdon alla. Taistelu Suomenmaan avaimesta tuli niin ankaraksi kuin riita-aineen tärkeys vaati. Koska ensimmäinen rynnäkkö oli verisellä tappiolla takaisin lyöty, päätti tsaari ratkaista taistelun tykeillänsä. Kahdeksankymmentä suurta kanuunaa ja kuuskolmatta mörsäriä alkoi nyt paukutella yöt, päivät, kaupunki raukesi raunioiksi, asukkaat menivät syvimpiin kellareihin piiloon, ja päivä päivältä harvenivat puolustajoiden rivit. Mutta koko kolmetoista viikkoa kestivät "Kaarlolaiset" tuota hirmuista taistelua. Vasta kun ihmisvoiman äärimmäiselle rajalle oli tultu, kun viimeinen avun toivo oli pettänyt, koska muuri 700 syllän pituudelta oli tantereksi tasoitettu, niin että kokonainen armeija estämättä olis saanut marssia sisään, vasta silloin antautui Wiipuri Kesäk. 10 p. 1710. Puolustajille oli luvattu kunniallisia ehtoja, jotka he miehuudellansa olivatkin ansainneet, mutta valitettavasti ei lupausta täytetty. Linnaväki ynnä vähäinen tähde Wiipurin asukkaista, vanhukset, vaimot ja lapsetkin, vietiin vankeuteen Venäjälle, ja Suomenmaa oli avoinna voittajan sotajoukoille.

Nyt tuli Wiipuri venäläisen kuvernementin pääkaupungiksi; tsaari Pietari rakennutti sen muurit uudelleen, ja keisarinna Anna ne vielä vahvisti v. 1738. Wiipuri nyt tästä lähtein oli Pietarin suojelusvarustuksena, niinkuin ennen Suomenmaan, ja esti Ruotsin voiman edistymistä v. 1741, 1788, 1790. Viimein mainittuna vuonna se näki sen kuuluisan meritappelun, jossa Kustaa III umpisolaan joutuneen laivastonsa kanssa raivasi itselleen tietä tuhansien tulikitain sivuitse. Vielä vuonna 1808 oli Wiipuri Suomessa sotivien Venäen voimain selkävarana; mutta siihen sitten sen pitkällinen sotaisa virka näkyy loppuneen. Noita ahtaita muureja, jotka estivät paisuvan kaupungin kasvamista, murretaan nyt murtamistaan maahan, ja rauhaisa kauppa yhä enemmän valtaa omakseen tätä paikkaa, jolle sekä luonto että ihmiset niin runsaasti ovat osoittaneet suosiotansa, suodessaan sille sen etuisan aseman Saimaan kanavan ynnä rautatien junain kanssa, jotka yhä sivutse suhisevat matkallansa Pietarin ja Helsingin välillä.

Kahdeksan kertaa ovat niin sanoakseni suuret yksityiset, nimittäin sodasta seuraamattomat, tulipalot hävittäneet Wiipuria: 1457, 1575, 1682, 1690, 1738 (perinjuurinen), 1793 (melkein samaten), 1817 ja 1834. Yhtähyvin kokoutui kaupunki yhä uutena tuhasta, vieläpä tulvasi ulos muureinsa ulkopuolelle ja loi Tervaniemen (muinoin Siikaniemen), Neitsytniemen, Saunalahden, Hiekan, Pietarin ja Pantsarlakden etukaupungit. Kauppa on tänne ko'onnut rikkautta, tointa, älyä. Itämaan ja Länsimaan vaikutus tässä taistelee vastakkain, synnyttäen eriskummallisen puhekielen sekamelskeen — suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää vuoroitellen. Wiipuri on Suomen kaupunkien joukossa kosmopoliitta, maailmalainen, vaan ei suinkaan sentään vähemmin isänmaallinen. Suomi on yhä enemmän ja enemmän valloittanut takaisin tätä vanhaa, vahvaa ulkomuuriaan. Wiipuri on päivä päivältä enemmän saanut takaisin entisen kunniavirkansa olla maansa rajasuojana, ja vahvempana raukenevia valleja nyt isänmaallisen sivistyksen näkymätön muuri kaikkia muukalaisten valloittelemis-kokeita vastustaa.

Reinhold'in kuva on piirustettu koillisesta päin. Edustalla näemme Salakkalahden ja savua suitsuttavan rautatie-junan, keskellä kuvaa kaupungin torneineen, taustalla Wiipurin lahden, ja oikealla puolella ikivanhan linnan, jonka katto syttyi ja paloi silloin kun kaupunki Syysk. 7 p. 1856 Saimaan kanavan vihkiäisjuhlassa oli valaistu.

13. Kaskimaa Iisalmessa.

(B. Lindholm).

Sydänkesä lämpimänä ja vihreänä vallitsee Savon vaaroilla. Taivas on pilvissä, sadetta käkee. Vieno tuulenhenkinen koillisesta suhistelee honkain latvoja, vaan ei kykene piirtää väreille lammin pintaa. Harmaa, kipunansekainen savu nousee metsäiseltä mäeltä tuolla lammin rannalla ja peittää, tuulosessa kieriskellen, takana seisovat puut näkymästä. Räiskyvä tuli tupruttelee, liekki liehahtelee kantoista kivikköä myöten, mustaten kanervan varret juuriin saakka. Mitä tää tuli tarkoittaa? Vihollinenkos se on vai ystävä?

Varmaanhan se on ystävä,, muuten ei nuo hongan alut tuolla seisoisi noin huolettomina, muuten ei nuot viisi miestä noin rauhallisesti tekisi työtänsä palavan mäenrinteen reunalla. He eivät yritäkään sammuttaa tulta, päinvastoin kiihdyttelevät sitä vereksillä poltto-aineella, joita viskaavat sen piiriin. Ole varma kuitenkin että he sentään vartioivat valkean kulkua; se ei saa astua askelettakaan sille määrätyn rajan yli, se ei saa puuttua metsään tuolla vasemmalla eikä myös halkopinoon oikealla puolella. Miehet ovat valinneet semmoisen päivän, jolloin tuuli on vieno ja vie kipunat lampiin päin, mihin ne vahingoitsematta sammuvat. Myrskyisenä päivänä eivät he suinkaan olisi päästäneet tulipetoa valloilleen. Mutta onko täällä sentään täysi turva? Kuka takaa ettei raju-ilma ole kätkössä noiden pilvien povessa, joka on paisuttava viattoman liekin turmiolliseksi, saloa tuhoovaiseksi kulovalkeaksi?

Mitähän tuolla tulella sitten on virkana? Onko se viritetty hyödyksi vaiko vaan huviksi? Katsasta tätä karua hietakangasta, tätä kivikkoa, kannostoa, mättäikköä ja kuivaa kanervikkoa. Aura ei tähän voi mitään — senvuoksi metsä tässä paikassa hakataan maahan, kaadetut puut jätetään tarpeen mukaan kuivumaan, sitten ne sytytetään palamaan, ja viljaa antavaan tuhkaan kylvetään siemenet. Vilja kasvaa siihen tiheä ja tähkäpäät tulevat järeäjyväisiksi; kahdet, kolmet viljat otetaan samasta kaskesta, ja sitten jätetään tyhjä aho luonnon äidillisen hoidon alle.

Tämmöistä on kaskenviljelys, joka täällä Suomessa joka paikassa on ollut säännöllisen maanviljelyksen alkuna, ja joka vielä nytkin on tavallinen monessa maamme osassa. Kasken polttaminen on paimentolaisen maanviljelystä semmoisessa maassa, missä metsällä ei ole mitään arvoa; mutta se ei sovi yhteen korkeamman viljelyksen kanssa, ja missä semmoinen jo on alulla, siellä kasken poltto on huvittelemista. Muuten niin ihanassa Savonmaassa rasittaa silmää yhä pitkä sarja aivan autioita, varsin kasvamattomia harjuja ja mäkiä, joiden hietaperä ainoasti vaillinaisesti on peitetty harvalla, huonolla ruoholla. Attilan hevonen ei se ole, jonka kavio on nämät paikat viljattomiksi polkenut; kaskien tuli on täällä kulkenut yhä, siksi kuin kaikki viljava ruokamulta oli pois palanut. Annettuansa kaikki ravitsevaiset aineensa viljalle, tuhka vaan on hienona, köykäisenä tomuna, jonka tuuli lennättää pois ja sadevesi viepi mennessänsä alas harjujen rinteiltä. Monta, monta lahoovien kasvien polvikuntaa sitten pitää tulla ennen kuin taas syntyy uutta ruokamultaa, ja näin jääpi kaskenpoltosta usein — ei sentään aina — polttomerkki Suomen kukoistaviin poskihin.

Mutta sitä ei miehet tuolla salomaalla ajattele. Heidän mielestänsä metsä aina vielä on vanha, arvoton este viljelijän jaloissa, ja jos sillä arvoa lienee, niin kyllä muka Jumala sen uudelleen-kasvamisesta huolen pitää. Kauemmaksi kuin kahden, kolmen viljan ottoon ei ulotu kaskenpolttajan luvunlasku. Hän ilolla katselee tuota liehuvaa liekkiä, tupruavaa savua, viljavaa tuhkaa, suurijyväisiä tähkiä, ja pienet lapsetkin, jotka uteliaina viskelevät kuivia risuja tuleen, taputtelevat nokisia kätösiänsä, riemuiten kipunain lentelemisestä pilvistä aamutaivasta kohti.

14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa.

(R. W. Ekman).

Kaski on sammunut, siemen on kylvetty viljavaan tuhkaan, peltomies palajaa avaraan kotitupahansa. Hän on varakas mies, hänen asuntonsa, vaikka koristelematon, on varustettu kaikilla tarpeilla, joita hänen vaatimaton mielensä haluaa. Keskipäivän aurinko paistaa sisään matalan ikkunan kahdeksasta pienestä ruudusta; nämät pienet ikkunat ovat vielä muistoja savupirtistä, jossa päivänpaiste oli liikaa ylellisyyttä, ja Pohjoissuomalainen ei näin vähään valoon tyytyisikään. Päivänpaiste sädehtii pöydälle, joka päivällis-ateriaa odottelee; sen sijasta sen päällä nyt seisoo kahvipannu, sillä rakas vieras on tullut taloon. Isäntä katselee häntä kunnioituksella melkein kuin pyhää miestä, vanha emäntä kuultelee tarkimmalla huomiolla, sievä miniä, ripoittaissansa jauhoja pannuun, kääntyy häneen päin, ja lapsenlapsi mummon sylissä ei yhtäkään kainostele vierasta.

Kuka tää vieras sitten on, jota kaikki niin yksinmielin ihmettelevät? Hän istuu pöydän peräpäässä, paperi kädessä, läkki-tötterö edessään. Onko se oppinut herra, joka lukee viisauttansa oppimattomalle talonpojalle, vai onko se kenties pappi, ainoasti kaulustansa vailla, joka näin ennalta koettelee ensi sunnuntaina pidettävän saarnansa voimaa?

Eipä se olekaan oppinut herra, eikä papiksi vihitty, eipä edes oppineempi mies kuin moni muukin ajattelevainen talonpoika, ja sininen sarkanuttu myös ilmoittaa säätyä, jota puoli-oppinut rikkiviisaudessansa pitää paljon halvempana itseään. Tämä mies on, sanalla sanoen, halpa keskievari, isäntä Toholahdessa Suonenjoen pitäjässä, mies, jonka virkana on luonansa majoitella ja eteenpäin matkalle saatella kaikenlaisia matkalaisia, niin hyviä kuin pahojakin; kenties on hän joskus valjastuttanut hevosen sinunkin rekesi eteen, jos olet sattunut noilla Savon seuduilla kulkemaan. Mutta yhtähyvin näet tässä edessäsi yhden niistä valituista, joille kaikkivaltias Luoja runsaammin kuin muille kuoleman-alaisille on suonut kipunan taivaallisesta valostaan. "Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja sinä kuulet sen äänen, vaan et tiedä kusta se tulee ja kunne se menee; niin on myös jokainen, joka Hengestä syntynyt on". Mitä Hän siitä huolii mihin hänen siemenensä sattuu, korkeimman sivistyksen kukkuloilleko vai halpaisen talonpojan syrjäiseen mökkihin?

Pentti Lyytisen elämäkerta ei ole pitkä, sillä sisällinen elämä peittäytyy ulkoa-katsojan silmiltä näkymättömäksi. Hän syntyi Suonenjoella ja oli jo lapsena iloinen, hauska, opinhaluinen poika, mutta ei saanut koskaan enempää oppia, kuin mitä itse saattoi poimia kokoon sen ajan harvalukuisista suomalaisista kirjoista. Jo 24-vuotisena rupesi hän keskievariksi kotitalossaan ja piti tätä vähävoittoista virkaa sitten lakkaamatta kaiken pitkän ikänsä, koko 64 vuotta. Kukapaties hän siinä tulikin tilaisuuteen enemmän kuin moni muu nähdäkseen ja puhutellakseen korkeampioppisia ja enemmän kokeneita miehiä. Hänkin mielellään noudatteli matkustelevain herrojensa esimerkkiä ja kävi pienillä matkoilla pienen maailmansa rajain sisällä, Savon ihanilla rannikoilla, ja niillä matkoillaan hän ripoitteli ympärilleen niitä hetken innossa valmistuneita runoja, jotka ovat tehneet hänen nimensä kuuluisaksi ja rakkaaksi kotiseuduilla. Hän lauleli häntä likimpänä olevista aineista — uudesta kirkosta, vanhasta talosta, maanviljelijän suruista sekä iloista, ajan kerkeästä kulusta, kotiseudun vaihtelevista kohtaloista, työmiehen kunniasta ja laiskurin hulluudesta; hän vitsaili pahoja tapoja sillä terävällä kokkapuheisuudella, joka on meidän kansallemme omituinen; mutta toisena, myös perisuomalaisena sävelenä hänen runoissaan oli tuo lempeä tyytyväisyys Luojan sallimukseen, jonka hymyilyssäkin piilee kyynel elämän kerkeästi katoovaisesta ihanuudesta. Ja näin tuli hän vanhaksi, sill'aikaa kuin hänen runonsa aina vielä nuorina elelivät kansan suussa. Hän kuoli Helmikuussa 1871 kahdeksan-yhdeksättä vuotta vanhana.

Suomen kansanrunoudessa on ollut parempilahjaisia, suurempi-oppisia runoseppiä kuin "Pieni Pentti, lyhyt Lyytinen"; mutta eipä ollut monta, jotka paremmin olisivat osanneet laulaa kansan sydämestä. Sentähden on hänellekin sallittava paikkansa näissä kuvaelmissa Suomen maasta ja kansasta.

Kuvan allekirjoitus on vahingossa tullut väärin pannuksi. Pentti Lyytinen ei "soitakaan kanteletta"; hän on vaan, niinkuin hänellä usein oli tapana, kirjoittanut muistoon runon, jonka oli juuri ennen valmistaumatta sepittänyt ja laulanut, ja lukee sen nyt ihmetteleville, ihaileville kuulijoillensa. Tämä hänen käsikirjoituksensa kenties kopioidaan ja sillä lailla hänen laulunsa leviävät ilman kirjapainon avuttakin. Ainoasti vähäinen osa hänen lauluistansa on painettu; useimmat säilyvät käsikirjoituksina taikka laulajain muistossa; suuri joukko luultavasti on ijäksi kadonnut. Suomen talonpoikaiset runoniekat laulaessaan välistä viljelevät kanteletta mukasoittimena, vaan useimmin ovat ilman. Muinoin lauloivat he aina kaksittain yhdessä, niin että toinen lauloi säkeen, jonka toinen sitten kertoi eli säesti, ja sitten ensimmäinen jälleen ryhtyi jatkamaan seuraavalla värsyllä. Molemmat runojat silloin istuivat vastakkain, käsi käden lomassa, ja kumartelivat laulun innossa toinen toiseensa päin. Nuotti oli yksi kaikilla runoilla, ikivanha, surullinen, aivan yksinkertainen; se kanteleen viiden kielen ahtaassa piirissä ainoasti osoitti laulun peruslaatua, vaan ajatuksen ja tunteen koko rikkaus ilmoitti itsensä runon sanoissa. Muinaiset runomme usein kohoutuivat ylevimpiin syntylukuihin luomisen salaisuuksista taikka lauloivat elämän jaloimpia aineita. Uudemmat runojat, verratessaan esi-isiin, itsekin tunnustavat olevansa heikompia; mutta minkä he ovatkin syvyyden ja ylevyyden suhteen kadottaneet, sen ovat moninaisuuden ja tunteikkaisuuden puolesta voittaneet. Muinainen runomitta omituisin alkusointuineen ja alin-omaisin kertomisineen on yhä vielä rakas ja viljelty, mutta sen rinnalla on nyt kohonnut uuden-aikuinen runouslaatu, vaihtelevaisempi muodoiltaan, nuoteiltaan sekä sisällykseltään. Paljon kuonan seassa löytyy siitä myös koko joukko pelkkää kultaa, ja tätä uudempaa laulua harjoitetaan ahkerasti ympäri koko Suomen nientä.

Savonmaa ja Karjala ovat kuitenkin yhä edelleen Suomen kansarunouden parhaana pesäpaikkana, josta sen lämpimät, elähdyttelevät lähteet uhkuilevat kevätpurojen tavalla. Ja missäs laulu kaikuisikin, jos ei siellä, missä, kaukana maailman melusta, luonto itse on runo ihaninta laatua ja jossa elämän ei tarvitse muuta kuin kuvastella luonnon unennäönkaltaista kauneutta.

15. Tammisaaren kaupunki.

(O. Kleineh).

Hankoniemen itäpuolella pistää Suomen lahti mantereesen pitkän, kaidan poukaman, nimeltä Pohjanlahti. [Tätä pientä Pohjanlahtea (ruots. Pojoviken) älköön suinkaan sekoitettako Pohjanlahden kanssa, joka Suomen ja Ruotsin eroittaa.] Merivesi siinä pian menettää suolaisuutensa, Hankoniemen valkeat rantahiedat muuttuvat vihriöitseviksi nurmikoiksi, ja kansakkaat kylät, suuria herraskartanolta ja ruohoisia laitumia välillään, todistavat seudun viljavuutta.

Pohjanlahti, jota purje- ja höyry-alukset yhä kyntelevät, on luotu kulkuväyläksi ja kauppatieksi läntiselle Uudellemaalle. Lahden soukimmalle paikalle, puolen peninkulman päähän pohjoispuolelle sen suuta, syntyi 14:llä vuosisadalla kauppala, joka sai nimeksi Tammisaari (Eknäs), koska sen ympäristö silloin oli täynnä tuuheita tammistoja. Tammisaari kuului vähän matkaa sieltä olevan Raseporin linnan alle, jossa silloin läntisen Uudenmaan maaherra asui, ja noin mahtavan miehen suojan alla katsottiin kuninkaalta hankittavat kaupungin-oikeuskirjat tarpeettomiksi. Kauppalasta vähitellen kasvoi pieni merikaupunki, jota sen suojelijat välin auttelivat, välin ryöstelivät, sillä Raseporin linnanisännät eivät suinkaan laiminlyöneet käyttämättä, niin paljon kuin vaan heillä valtaa oli, tuosta heidän alusmaallaan olevasta runsastuloisesta satamasta saatavia etuja. V. 1546 viimeinkin sai Tammisaari Kustaa Waasalta kaupungin-oikeudet, jotka sitten useammat kerrat uudistettiin, vaikkei niistä sentään lähtenyt enempää apua kuin muistakaan papereista ja pärmäkirjoista noina levottomina väkivallan aikoina. Raseporin lääni oli silloin Leijonhufvud kreivien omana aina Suureen Ryöstöön saakka; he hallitsivat Tammisaarta itsevaltaisella kädellä, välistä anteliaina suojelusherroina, useammin porvarein ja talonpoikain sortajina. Vasta kun Rasepori Kaarle XI:n aikana otettiin kruunun omaksi ja tehtiin Uudenmaan rykmentin everstin virkataloksi, silloin vasta Tammisaari pääsi tuosta suojasta, jota se monta kertaa oli saanut maksaa kalliilla hinnalla.

Sen sijaan nyt kruunu otti kaupungin holhousvaltansa alle ja saikin hyväntahtoisilla säätelemisillään vapaan kaupan niin peräti kuristetuksi, että Tammisaari, silloin kun se v. 1765 sai laajennetun ja v. 1830 täyden merenkulun-oikeuden, jo oli aivan mitätön. Itseksensä jätettynä olisi se edullisen asemansa avulla luultavasti tullut kukoistavaksi kauppapaikaksi; nyt se on vaan toimellinen nurkkakaupunki, jossa ympäristön kalastajat vaihtelevat saalistansa suoloihin, tupakkaan sekä pellaviin. Tammisaaren kuuluisimpana tuotteena entisinä aikoina oli Suomen ensimmäinen oppinut mies, mathematikko ja tähtitutkija Sipri Aaroninpoika Forsius, joka täällä kirkkoherrana lopettikin päivänsä. Uudempina aikoina on Tammisaari ollut mainio kilohaileistaan, humalistaan, sormikkaistaan sekä ihanista tyttösistänsä. Katoamaisillaan on muuten nyt se onnellinen rauhallisuus ja se patriarkallinen elämänlaatu, joista Tammisaarta aina kehuttiin. V. 1830 osti kaupunki 50,000:lla ruplalla läheisyydessään olevan säterikartanon, nimeltä Latukartano; sen rakennukset ynnä myös avaran alustan kanssa sitten nyt v. 1870 lahjoitettiin nais-opettaja-seminarioksi maamme ruotsinkielistä rahvasta varten. V. 1871 toi tämä opisto kanssansa uuden aikakauden sekä tuoreen nuoruuden-hengen tuohon ikivanhaan kaupunkiin. Ja v. 1873 uusi rautatie tempaisee Tammisaaren kokonaan irti kaikista totutuista tavoistaan ja viskaa sen, vasten tahtoa, jos ei myöten, siihen kuohuvaan liikevirtaan, joka pian on vilisevä Pietarin ja Hankoniemen välillä. Kilpailu uuden kaupungin kanssa, joka on syntyvä rautatien loppupäähän, niemen nenään, on oleva Tammisaarelle taistelu olemisesta tai olemattomuudesta, loistavasta tulevaisuudesta taikka perikadosta. Rautatie on rakentanut komean siltansa Pohjanlahden poikki; kaupungin täytyy rakentaa oma silta sen viereen taikka on se hukassa. Rahoja tulvailee sivuitse; ympäristön kansa on kuin pyörryksissä; tavarain ja työn hinta kohoaa. Loppunut on pienten vaatimusten, nöyräin tapojen aika; pikku Tammisaaren on käynyt kuin miehen, joka illalla satamassa meni laivaan ja aamulla herää pauhaavalla merellä, jolla tuulet ja laineet ajavat hänen alustansa teille tietämättömille.

Kaikesta siitä tämä rauhallinen kuva ei tiedä mitään. Keskustassa näemme kauas selälle näkyvän valkean tornin; se kuuluu kaupungin vahvaan, harmaakiviseen kirkkoon, jonka v. 1653-66 Tammisaaren silloinen mahtava herra ja suojelija, valtaneuvos Kustaa Aadolf Leijonhufvud rakennutti ja varusti taiteellisessa suhteessa hyvin kallis-arvoisella, luultavasti kolmekymmenvuotisesta sodasta saadulla, alttaritaululla. Sen ympärillä seisovat ryhmittäin mäkien kukkuloilla sekä vietteillä kaupungin matalat huoneet, puoleksi peittyneenä puutarhojensa vihriäisyyteen, ja edustalla näkyy osa lahden lähimpää selkää. Mutta uuden ajan kolmea merkillisyyttä, jotka pian ovat muuttavat Tammisaaren koko muodon — höyrylaiva-laituria ynnä siihen kuuluvan, "Knipan"-(Sotka) nimisen, sievän uima- ja ravintohuoneen kanssa, seminaarin rakennuksia kankahalla kaupungin takana ja rautatie-siltaa Pohjanlahden poikki — niitä kolmea ei kuva meille näytäkään.

Maalari on mielemmin tahtonut kuvata meille sen Tammisaaren, joka on katoamassa, tuon vanhan-aikuisen, yksinkertaisen kaupungin, jommoisena se oli eilen ja vielä suureksi osaksi tänäänkin on, vaan ei enää ole huomenna oleva. Uuden ajan uudet laitokset tuovat vilkkautta ja liikettä; mutta vanhat, rauhalliset olot paremmin miellyttävät taideniekkaa ja hiljaista katselijaa. Nuot matalat huoneet, joiden katot menneen vuosisadan tavan mukaan ovat useammassa taitoksessa, nuot monet turvekatot täynnä heinää ja lehmänherutinkukkia, nuot monet sievät puutarhat, tuo viheliäisyys, tuo kukkashaju, tuo lintuin laulu joka haaralla, tuo tuore meri-ilma ja laineitten läike kolmella puolella — se kaikki tekee omituisen, lempeän, viihdyttelevän vaikutuksen. Se matkalainen, joka on isoin kaupunkein mukavuuteen tottunut, kaivatkoon täällä niiden komeita ravintolakartanoita ja lörpöitteleviä passareita; Tammisaari, joka osakseen on saanut kauniin luonteen ja kodikkaan hauskuuden, saattaa vielä hänelle sanoa: "Mene sitten vaan minun sivuitseni!" Mutta pian on se itsekin tuleva täyteen komeita ravintolakartanoita, prameutta ja ylellisyyttä — jos ei se kaikki virtaa sen sivuitse uuteen Hankoniemen kaupunkiin — ja se, joka kolmenkymmenen vuoden kuluttua katselee tätä kuvaa "Matkustuksessa Suomessa", on ihmetellen kysyvä: "Tuokos se on Tammisaari?" Ei, niin silloin kuuluu vastaus, se on ollut! Ainoasti vanha, kunnianarvoinen Herran-huone korkean, valkoisen torninsa kanssa on silloinkin, samoin kuin nyt, katseleva lahden selkien yli Hvitsand'ille päin, ja, itse muuttumatta seisoen niinkuin ijankaikkisuuden henki, puhuva tulevaisille polville niistä päivistä, jotka on olleet ja mennehet.

16. Metsäseutu Hauhossa.

(H. Munsterhjelm).

Lunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin Afrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkasta elämätä lumen päällä ei nähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo aina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen jää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia. Heitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan, meidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään ja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme puolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys tuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.

Ensimmäinen valkoinen lumi Marraskuussa on aivan kuin päivänsäde kajanteesta aikaisemmin syksyllä. Ilma selkiää, tiet valkenee, pellot ovat ikäänkuin sokeria olis päälle ripoitettu, koko luonto muuttaa lakastuksen toivottoman puvun hienoon, paistavan valkoiseen paitaan, jossa nukkuen se odottelee toista kevättä. Silloin visertää pulmunen, silloin virkistyy jälleen ihmisen nolo mieli, reki rientää, kevykäisenä kuin lentävä pilvi, ja Munsterhjelm'in kuva on valmis.

Edessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt hienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden oksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan alla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties karhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta, joka vasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin, joka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia lisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa, sillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä hienoudella.. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy miettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava hypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä äsken sataneesen lumi-vitihin.

Kaksi elävää, hengehtivää olentoa tässä kuvassa vaan näkyy. Mitä toimittaa tuo mies harmaassa mekossa ja pruunisessa puuhkalakissa, seisoessaan kumarruksissaan tuon nuoren hongan vieressä? Hän hakkasi polttopuu-tarpeensa täällä mennä talvena. Hän latoi ne silloin pinoihin mäen juurelle, antoi niiden kuivaa kesän-ajan ja tuli nyt niitä kotiin talohonsa kuljettamaan. Siksi aikaa kuin mättää kuormaa re'elle, on hän ohjaksilla sitonut hevosensa kiinni nuoreen mäntyyn. Tarpeetonta varovaisuutta! Uskollinen juhta seisoo tuossa, pää alaspäin, vemmel kaulan yli, niin maltillisesti odotellen, niin nöyrästi tyytyneenä kohtaloonsa, kuin olisi sillä tallin seinä ja seimi edessään, eikä puoli peninkulmaa kelvotonta metsätietä ja takanansa raskas kuorma.

Hetken kuluttua on mies hevosineen jälleen kadonnut näkyvistä, ja metsä silloin seisoo häiritsemättömässä yksinäisyydessään. Ei liikahda havukaan kuusen oksalla, mutta paksupilviseltä, harmaalta taivahalta alkaa laskeutua isoja, pehmeitä lumihöytäleitä, valkoisia kuin joutsenen untuvat, yksinäisen seudun päälle. Lumihöytäleet tarttuvat tyviin ja oksihin; ne satavat yhä tiheämpään ja suoraan alas; näyttää siltä kuin valkoinen esirippu laskeutuisi alas taivaan ja maan väliin; mahdoton on selittää mistä ilma alkaa, mihin nietos päättyy. Ei voi nähdä kahdenkymmenen askelen päähän, kaikki on aivan ääneti — ja kuitenkin on täällä kolme elementtiä kuiskuttelemassa toinen toiselleen luonnon umpisalaisella kielellä. Kuulumatta latoutuu nietos nietoksen päälle, ja Hämeenmaa on peitossa lumen alla.

17. Paja Turun lähistössä.

(R. W. Ekman).

Muutamana päivänä Lokakuussa Matti Aitto jostakin rajapitäjästä Hämeen puolella on tullut Turkuun ruis- ja hamppu-kuormansa kanssa. Syksyinen sää on sateinen ja tie kuoppainen. Kärryt raskaan kuormansa kanssa ovat kauan aikaa horjahdelleet kuopasta kuoppaan, aivan kuin laiva myrskyisellä merellä, siksi kun vasempi pyörä viimein väsähtyy leikkiin ja ottaa katketaksensa. Matti Aitto vääntelee matalaa huopahattuansa pari kertaa päässään, arvelee ajattelee jonkun aikaa vahinkoansa, sitoo sitten pyörän kokoon nuorilla niin hyvin kuin voi ja pääsee näin kutakuinkin perille. Saatuaan tavaransa myödyksi, tahtoo hän jälleen lähteä kotiin suolakuorman kanssa, mutta ei voi sitä ennen olla korjauttamatta pyöräänsä. Perinpohjin asian mietittyänsä ja useammin kerroin tehtyänsä tuota tuttua temppua että tempaa kädellään korvan taustaa, menee hän viimein vihdoin pajaan Aurajoen vasemmalla varrella ja ilmoittaa asiansa. Seppä, jolla aina on runsaasti työtä laivatehtaassa, joka aikanansa on käynyt ali-alkeiskoulua ja jossa näkyy hyvä kappale ylpeyttä siitä että hän on mestarina sepäntaidosta kuuluisassa Turussa, pitkään aikaan ei suvaitse luoda silmäystäkään sisääntulijaan, kunnes viimein muutamien hopeamarkkain kaunopuheinen helähdys taivuttaa hänet suomaan apuansa hätään joutuneelle talonpojalle. Työhön ryhdytään paikalla, mestari on asettanut katkenneen pyöränvanteen ahjohonsa eikä katso halvennukseksi itse nyt painaa paljetta, jolla aikaa oppipoika pitää pyörää. Matti Aitto istuu tyytyväisenä vanhan arkun päällä, hiilivasun vieressä, pistää tupakkaa piippuunsa ja antautuu puheisin vähemmin herrastelevan oppipojan kanssa, joka mielellään kieltänsä pieksää, sill'aikaa kuin kädet saavat levätä, ja joka suurella halulla tiedustelee nauriitten hintaa. Sinä hetkenä Ekman astuu sisään.

Meidän maalarimme on, pari tuntia kotona työtä tehtyään, lähtenyt tavalliselle kävelyllensä lämpimenä syys-aamuna ja poikkee nyt pajaan vaihdellaksensa pari leikkipuhetta ystävänsä sepän kanssa, sillä Ekman tutkistelee kaikkia kansan elämän haaroja ja erittäinkin rakastaa seppiä sekä pajoja, luultavasti tuon ahjosta lähtevän loistavan valon tähden. Tarkalla silmällänsä hän paikalla älyää tässä kuvaksi sopivan aineen, kaappaa lyyjyskynänsä ja piirustaa muutamilla harvoilla, mutta vilkkailla piirteillä kaikki nuo kolme miestä ynnä myös koko pajan sisustan monin monellaisin kaluineen — ahjon, palkeen, alaisimen, ruuvipenkin, hiilivasut, vesi-astian, vasarat, lapiot j.n.e. vieläpä lisäksi avonaisen ovenkin ja sen kautta näkyvän jokirannan sekä kaukaisen tuomiokirkon sumuisessa syys-ilmassa. Ei unhota hän sepän koiraakaan, joka uhkaavaisena seisoo oven suussa (tämä, sivumennen sanoen, on tässä teräspiirroksessa tullut jokseenkin epäselväksi). Ainoa, jota maalari ei ole muistanut, on oma itsensä.

Ekman on perinjuurinen idealisti, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, sillä se ei kuitenkaan estä häntä, niinkuin esim. tässä paikassa, suurimmalla tarkkuudella kuvaamasta arkipäiväisimpiäkin aineita. Mutta jos joku realisti tekisi sen muistutuksen että tässä pajassa ainoasti hiilet ovat oikein nokiset ja että varsinkin tuota nuorta oppipoikaa milt'ei voisi luulla valepukuun kätkeyneeksi tyttöseksi, niin emme tiedä muuta vastausta, kuin että ainoa, joka siihen olisi selityksen voinut antaa, ei nyt enää ole elävien joukossa. Seppä itse sitä vastoin on ilmisestä elämästä otettu kuva, ja kukapa talonpojan koko muodossa ei huomaisi sitä mestarillista veitikkamaisuutta, jota Ekman yksin on osannut sovittaa jäykkiin, jörömäisiin suomalaisiin naamoihin, ja joka niissä todentodella aina on näkyvissä meidän kansalle omituisen, leikkiä ja pilaa rakastavan luonteen ilmoituksena?

Ei se ole paljasta sattumusta, että tämä paja on saanut sijansa näissä kuvissa. Sepän työ on ollut Suomen kansan ensimmäisenä käsityönä ja on vanhimmista ajoista saattanut Suomalaiset mainioiksi. Suomen muinais-tarukin, kun tahtoi kuvata miestä täydessä voimassaan ja viisaudessaan, valitsi esikuvakseen ijän-ikuisen takojan Ilmarisen. Ja pakanuuden ajoista alkain on Suomen kansa pitänyt seppää sekä sepäntyötä erinomaisessa kunniassa. Se mies, joka kovan raudan taivuttaa, saapi myös kovan maankin taipumaan; hän taivuttaa myös kovan onnen, hän on "onnensa seppä". Sen tiesi Ekman: hän tunsi Suomen kansan ja Suomen tarun, hän ei tahtonut että muukalaiselta tällä hänen matkustuksellansa Suomessa jäisi seppä näkemättä.

18. Hämeen linna.

Samana vuonna — 1249 — jolloin Ludvik Pyhä onnettomalla retkellänsä Egyptiin joutui vangiksi Damiettessa, rakensi Ruotsalainen Birger Jarl Wanajaveden viehättävälle rannalle linnan, Hämeen pakanain kurissa pitäjäksi. Mahtava jarli, joka muutamia vuosia myöhemmin "laittoi lukon Mälarinjärven suulle", sillä kun Tukholman perusti, laittoi täälläkin lukon pitkän järvijakson suulle ja sulki pois Hämäläiset heidän luonnollisilta kulkuväyliltänsä. Niin taitavasti olikin tää paikka valittu, että sotaisin kaikista Suomen kansan heimoista siitä hetkestä tunsi olevansa kahleissa ja lakkasi satavuotisesta vimmaisesta taistelustaan Ruotsin valtaa vastaan.

Birger Jarlin rakennusta mainittiin yhteen aikaan yleisesti Kruununlinnahsi (Kronoborg), mutta se on nyt paremmin tuttu Hämeenlinnan nimellä. Sillä oli vettä ympärillään kolmella puolella ja luultiin olevan tarpeeksi turvaa omista paksuista tiilimuureista; mutta yhtähyvin sai se myöhemmin vielä paremmaksi vahvikkeekseen kivivallit kaivantoineen. Se oli välin annettu läänitykseksi mahtaville herroille, välin asuntona kuninkaan maaherralla Hämeen maakunnassa. Se paloi aina kellariholveja myöten Kesäk. 5 p. 1659, korjattiin jälleen, tuli sitten Suomen armeijan varaston säily-aitaksi, viimein vankihuoneeksi. Rikas kuin Suomen historia on sodista ja urhotöistä, on kuitenkin harvoin muu veri kuin mestattuin valtio-vankein punannut Hämeenlinnan muureja, eikä ole koskaan pitkällinen piiritys näiden muurein vahvuutta koettanut. Keski-ajan sotien aikana oli se kovin syrjässä, ja nyky-ajan tykkejä vastaan ei se olisi kestänyt. Se on tyytynyt nöyrempään virkaan, ollen rauhattomina aikoina asevarastona ja peräytyvän sotavoiman tukena; ja näin se on vanhentunut niinkuin sotavanhus linnanvartijana. Kaikkein viimeeksi se nyt on tullut kuritushuoneeksi ja koppi-vankihuoneeksi; olihan se alustakin rakennettu maan poikien kuritukseksi.

Kauniin-näköinenpä se linna on vieläkin keskiaikuisessa muodossaan, ja vuosisadat ovat sitä varovaisesti kätelleet; vasta nyky-ajan käytännöllistä hyötyä tavoitteleva henki on osaksi sen valleista kukkulat pois-vienyt. Yhdessä tornissa oli ennen aikaan nähtävänä Birger Jarlin kuva, kalkki toisessa, monikielinen ruoska toisessa kädessään, oikein voimallisen lähetyssaarnaajan esikuvana. Kapean, yhteen torniin vievän käytävän nurkassa on komero, johon tarinan mukaan jarlin sisar elävältä muurattiin sisään, siitä syystä että oli yhteen pakanallisista Suomalaisista rakastunut. Historia tosin tästä ei tiedä mitään, mutta onpa muutama romantisuuden rakastaja katsonut aineen novelliksi kelpaavaksi.

Suomen vanhimmat kaupungit ovat kaikki syntyneet kauppapaikoille meren rantamailla, ja pitkä aika kului ennenkuin Birger Jarlin linnan edustalle kasvoi pieni kauppala. Se otti paikkansa salmen äyräälle, linnan eteläpuolelle, sai ensimmäiset oikeuskirjansa Pietari Brahelta v. 1650; sillä oli kahdet markkinat vuodessa, mutta kauan aikaa antoi — virallisen tilastotieteen sanoilla puhuen — "krouvinpito sille vähäisen elantonsa": — sotamiehillä tavallisesti on kurkku kuiva. Vuosi 1770, jolloin se vielä kappaleen etelämmäksi muutettiin, on vasta Hämeenlinnan kaupungin oikea syntymävuosi; uusi asemanjärjestys tuli valmiiksi vasta v. 1798. Parolan nummi, jossa avaralla hietakankaalla 100,000 miestä aivan mukavasti saattaisi pitää sotaa, oli hamasta Kustaa III:n ajoista kuuluisana leiripaikkana Suomen armeijan kokouksia sekä sotaharjoituksia varten. Täällä, katselmusta pitäessä, putosi se nerokas kuningas hevosen selästä ja katkaisi jalkansa v. 1782; täällä myös Aleksanteri II katsasti uudestaan kokoonpannun Suomen ruotuväen v. 1863, ja tälle paikalle tämän väen upseerit, ikään kuin aavistaen meidän armeijan pian tapahtuvaa, surettavaa hajottamista, asettivat komean vaskileijonan, joka samassa on muistopatsas rakkaalle hallitsijalle sekä kuolemaan asti uskolliselle soturi-sukukunnalle. Tällä vaskileijonallakin on historiansa, mutta se on jälkimaailman kirjoitettava.

Hämeenlinnan kaupungista paloi 2/3 osaa Syysk. 14 p. 1831 ja on se sen perästä "ehdompana entistänsä" kohonnut tuhastaan. Eräs maaherra, vapaaherra Rehbinder, on rakentanut itselleen kestävämmän muistopatsaan kuin mitä aikalaisensa käsittivät. Hän on kuritusvankien työllä luonut pohjoispuolelle kaupunkia mitä ihanimman puiston mäkien, lahtien ja salmien välille. Ja toisellakin puolella salmea on hän raivannut tien jyrkkäseinäiselle Aulangon vuorelle, jossa katselijan silmien eteen avautuu näkö-ala niin jylhä, järvi niin pimentoinen, kuin ainoasti Skotlannissa ja Suomessa voi saada nähdä.

Munsterhjelm on maalannut kuvansa puiston puolelta. Me näemme salmen ynnä siinä kulkevan pienen höyryn kanssa vasemmalla puolella, ja edustalla pienessä veneessä kaksi herraa nuottaa laskemassa. Tuolla sievällä niemellä seisoo rakennuksia täällä majailevan Venäjän sotaväen varalle, sillä Hämeenlinna yhä edelleen on asevarasto ja sodan aikana tärkeä paikka. Perempänä näkyy linna, sen takana osa kaupunkia omituisen kirkkonsa kanssa, jolla on pyörön muoto, saarnatuoli keskikohdassa. Oikealla sivulla näemme kappaleen niitä lehto-kujia, jotka kaupunkiin saattavat; aivan perällä Wanajaveden sulku-rajoina olevat vuoriharjut. Koko seutu on rikas ihanista näköaloista.

Hämeenlinna on nyt muuttunut Helsingin etukaupungiksi. Sen ulkonainen muoto, elämäntavat ja hinnat mukaantuvat yhä enemmän pääkaupunkia myöten, vaan yhtähyvin tuntuu kohta, että täällä ollaan kymmenen peninkulman päässä meren rannalta. Kesäilma on täynnä havumetsäin hajua, keväät ovat aikaisemmat, vikeriäisyys tuuheampi, luonnon vaikutus vähemmin häiritty. Rautatie, kauppaliike, sotaväki voivat ainoasti hetkeksi synnyttää jotain liikunnon tapaista. Hetken päästä on jo Suomen luonto jälleen päässyt yksin valtahansa; sanoin selittämätön yksinäisyyden tunne leviää vastustamattomalla voimalla koreain, säännöllisten katujen, ihanain puistojen, rauhaisain järvien, vuoriharjujen ja tasaisen, avaran, äärettömän kankaan yli.

19. Maantie Tampereen seudulla.

(H. Munsterhjelm).

Syyskuu-päivä sateen perästä. Kaikki ojat täynnä vettä, puiden latvoista tippuu. Pilvet tulevat ohuemmiksi; järvi makaa hiljaa, synkkämielisenä, ääneti.

Maantie, muulloin niin kova ja tasainen, on nyt kuopautunut rattaitten jäljistä. Se on tiheäliikkeinen tie. Suomen rautateitten nykyisestä pohjoispäästä, Hämeenlinnasta, virtaa liike pohjoseenpäin Tampereelle, tehdaskaupunkiin. Monilukuiset matkustavaiset yhä kiistelevät raskaitten tavarakuormien kanssa puolesta tiestä. Tällä kertaa näemme kuitenkin ainoasti yhdet ajopelit, yksi hevonen edessä, jotka pohjoseenpäin kulkevat. Tilavat kyytikärryt ne on, joissa on puiset resorit, ketaroista tehty häkki; tämmöistä ajovärkkiä vähempivaraiset usein käyttävät matkoilla. Oikealla puolella kärryillä istuva on luultavasti talonvuokraaja tai vähempi maan-omistaja, joka menee syysmarkkinoille Tampereelle, kyytimies istuu hänen vieressään, puhellen hänen kanssaan vuoden pellavasaaliista. Sääty-ylpeydestä ei ole puutetta Suomessa, vaan ei sillä ole sijaa maantiellä. Suomen keskuskunnallisen olon perustuksena on kaikkein yhdenvertaisuus lain edessä; se seisoo siis kansavallan leveällä pohjalla — miksi siis ei köyhä kyytimies saisi istua maan-omistajan vieressä.

Maisema tässä kuvassa ei ole minkään puolesta ihmeyttävä, millään tavoin merkillinen. Tämmöiset näkö-alat tulevat matkaajalle yhä vastaan. Nuot kaukaiset kukkulat tuolla, tuo uinahtunut lampi, nuot mylleröidyt kivet tiepuolessa, tuo metsätöyry oikealla puolella vaihettelevin lehti- ja havupuinensa, sylenpituisiin pinoihin ladotut halot, itse maantiekin sitä sulkevan aidan ja avatun portin kanssa, ne ovat kaikkein tavallisimpia näköjä jokaisella retkellä meidän maassa. Mutta huomaapas tyvenyyttä tässä kuvassa! Se on syyspäivän liikuttavaa nöyrää tyytymistä kohtaloonsa, koska elämän vuotuinen kierto on likellä loppuaan ja lakastumisen aika alkaa. Ei itkua, ei valitusta, ei alaspainavaa alakuloisuutta; ainoasti vieno, tuskin tuntuva surumielisyyden vivahdus on levinnyt tämän yksinkertaisen syys-maiseman yli. Luonto näkyy, luoden suoran, pelottoman silmäyksen hiljaista järveä ja pilvistä taivasta kohti, katselevan katoomisen alkua. Jos vaskipiirros saattaisi koivujen kirjavat värit kuvata, niin huomaisimme jo siellä, täällä niiden viheriäisyydessä kellastuneen lehden; vaan mäntyihin, noihin yksivakaisiin jöröihin, ei syksyn vaikutus ole pystynyt. Me näkisimme maankarvaiset kanervanvarret koristettuna vaaleanpunertavilla kukkasilla, näkisimme katajan tarjoilevan marjojansa ihmisille lääkkeeksi, näkisimme ruohon tiepuolessa vihannoida heloittavan niinkuin kevään alussa. Ja tämä luonne luonnon ilmiössä kuvasteleikse myös ihmismielessä. Jos saattaisimme nyt katsahtaa sisään kansan majoihin, jotka ovat piilossa tuolla metsän ja harjujen takana, niin näkisimme saman pelottoman, vakaisen, nöyrän onneensa tyytymisen, joka valittelematta kärsii välttämättömät.

Munsterhjelm on perinpohjin tutustunut näihin Suomenmaan osiin. Hän on, niin sanoakseni, saanut Suomen luonnon elävältä käsihinsä; sen omituinen luonne valuu hänen tekemättänsä hänen pensselistään. Siitä syystä huokuukin meille tästä syksyisestä maisemasta lämpöinen rakkauden hengähdys vastaan, ja paksuin sadepilvien takaa aavistelee jo tulevainen uusi kevät.

20. Iltahetki Aurajoella.

(B. Reinhold).

Tämän kuvan voisi sanoa pohjois-eurooppalaiseksi, ei vaan suomalaiseksi. Riikalainen luulisi tässä tuntevansa Väinäjoen, Lybekiläinen Traven, Hampurilainen Elben ynnä noihin jokihin kuuluvan kalastaja- ja merimies-väen kanssa. Tuo mies tuolla, joka, nojallaan mastoa vasten, huolettomasti tupruttelee savuja piippunysästänsä ja katselee jokea, saattaisi yhtähyvin olla Hollantilainen, Ruotsalainen taikka Tanskalainen. Meriväellä on jokapaikassa sukulaisuus keskenään, ja mikä nimeltään se joki lieneekin, jossa aluksensa on päässyt satamaan, niin näet merimiehen kasvoissa jokapaikassa saman suruttoman, vakaisen näön.

Kalastajaperhe saaristosta on kiinnittänyt aluksensa alisen sillan kaaren alle. Illallinen on syöty; siksi päivää ei ole enää mitään tekemistä. Yksi mies on jo mennyt levolle tuohon purjeista kyhätyn teltan suojaan. Se on ukko-vaari, joka vanhuuden etu-oikeutta hyväkseen käyttää. Poikansa yhä vielä nautiskelee illan ihanuutta, ahkera miniä levittelee mattoa etukokassa, ja kuusivuotinen tytön tynkkä, ponnistellen Nukku-Mattia vastaan, katselee kaupungin ihmeitä. Vene on saapunut perille niin myöhäisellä päivän ajalla, että enin osa kuormasta vielä jäi myömättä. Puolikot tuolla, täynnä silakoita sekä turskakaloja, ovat huomenna vaihdettavat suoloihin, jauhoihin, kahviin, tupakkaan sekä heliseviin markkoihin.

Kaikki on hiljaa, helinä kaduilla on hälvennyt, yksi joen pienistä höyryveneistä päästää höyrynsä tähteet ilmaan; pian on koko toimelias Turku vaipuva uneen. Mutta vielä välkkyy kajahdus valppaasta Heinäkuun auringosta hehkuvissa ikkunalaseissa, puutarhoissa, rannassa sekä joen kuvastelevassa pinnassa. Kesä-ilta on valoisa, lämmin, tyyni; ei sillan kaarikaan saata luoda pimentävää varjoa veneessä istuvan perheen päälle. Autuas rauha! Toisen päivän tullen, on sama alus kenties turhaan osoitteleva satamaan jonakuna myrskyisenä syys-iltana, pilkkopimeässä, hyrskyvien karien keskellä — mutta sitä ei nyt muistele kukaan. Myrsky on nukahtanut, pimeyden voima on rauennut, ja alus on kiinni rauhallisessa rannassa yöttömänä suvi-iltana.

21. Naantali.

(B. Lindholm).

Alkupuolella 15:ttä vuosisataa hallitsi Suomen seurakuntaa Maunu Olavinpoika Tavast, Turun piispa. Se oli mahtava, loistava kirkko-ylimys; ei ole katolisuus koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin ollut Suomessa yhtä majesteetillinen, yhtä voimallinen kuin silloin. Maunu Tavast v. 1443 muutti kymmenen vuotta ennen perustetun Birgittalais-luostarin meren rannikolle Raision pitäjään, puolentoista peninkulman päähän Turusta, ja rakennutti itselleenkin kartanon sen läheisyyteen. Täällä vietti tuo mahtava piispa sitten loppupäivänsä rauhassa, ja elettyänsä 95 vuoden ikään, saatuansa kyllin sekä ikää että kunniaa, kuoli hän täällä, sammuvat silmänsä yhä vielä kääntyneenä hänelle niin rakkaasen luostariin päin.

Nimeksi sille oli pantu Vallis Gratiae (ruots. Nådens Dal, suom. Armon Laakso), ja tuli siitä pian rikkain ja arvokkain luostari koko Suomen maassa. Birgittalais-nunnia sekä Dominikolais-munkkeja eli siellä eri konventeissa, noudattaen sangen ankaria sääntöjä samaan malliin kuin Wadstenan luostari Ruotsissa. Pahaa ei kuulunut tästä Armon laakson luostarista, mutta kyllä paljo hyvää, sillä se harjoitti hyvin runsaasti laupeuden töitä, hoiteli kaikkia seudun vaivasia, sairaita sekä sokeita, ja soi anteliaasti vieraanvaraa toivioretkeläisille majakartanoissaan; siihen kuului lastenkoulu ynnä myös kaunis puisto täynnä hedelmäpuita sekä kaikellaisia harvinaisia kasveja; sen maa-tilat olivat parhaiten viljeltyjä koko maassa. Pian syntyi luostarin edustalle kauppapaikka, sillä paljon kansaa vaelteli tänne paikan pyhyyden tähden, saadakseen anekirjan synteinsä anteeksi-antamiseksi. Pieni kaupunki kohosi tälle rauhoitetulle turvapaikalle, se kasvoi joutuisasti, ja 15:llä vuosisadalla sillä oli kaksi pormestaria. Mutta tämä kaupunki kukoisti ja lakastui yhdessä luostarinsa kanssa, ja sen kukoistus-aika oli sangon lyhyt.

Uskonpuhdistus tuli Suomeen hiljakseen, melkein ääneti, ja ankara vuosi 1527 kukisti yht'-äkkiä, niinkuin maanjäristys, katolisen kirkon maahan. Naantalin luostarille tuli sama kohtalo kuin sen muille veljille; sen maa-tilat annettiin entisten lahjoittajain suvuille tai kruunulle, sen kalleudet ryöstettiin: sen hurskaat, nyt periköyhät asujaimet saivat kuitenkin vielä vähän aikaa armoilla elää vanhalla paikallaan. V. 1569 viimeinen abbedissa Naantalissa, Birgitta Kurki rukoili kuningas Juhana III:lta Jumalan tähden apua muutamille vanhoille, aivan hyljätyille luostarisisaruksille, jotka vielä olivat entisessä konventissa jäljellä. Juhana kuningas tämän liikuttavan rukouksen kuuli; hän antoi luostarille takaisin pienen maa-tilan vuotuiset tulot, korjautti kirkon ja ilmoitti puolilla sanoilla, ei olevan hänellä mitään sitä vastaan, jos toisetkin vanhanpuoliset lesket tai neidet panisivat nunnahunnun päähänsä. Mutta nunnahuntujen aika jo oli auttamattomasti ollut ja mennyt. V. 1577 kuoli Birgitta Kurki, ja hänen kuoltuaan oli vaan kolme nunnaa enää jäljellä, jotka tarjosivat luostarinsa vielä tallella olevat kalleusten tähteet kuninkaalle, sillä ehdolla että sen sijaan saisivat pienen talon omakseen. V. 1581 oli vaan yksi heistä elossa, jota ahneet voudit näkyvät ahdistelleen, sillä kuningas uhkaa ankarinta vihaansa sekä epäsuosiotansa niille, jotka Naantalin "yksinäisen nunnan" eläkettä supistaisivat. Sama uhkaus uudistettiin v. 1590. "Antakaa viimein vihdoinkin Naantalin nunnan, Elina Knuutintyttären, saada saatavansa". Kuinka kauan sitten tämä "katolisuuden leski" vielä eli, sitä ei tiedetä; mutta näin köyhänä, näin turvatonna, näin yksikseen hyljättynä katosi hänen kanssaan katolinen kirkko Suomessa, joka aikanansa oli ollut niin rikas ja mahtava! Naantalin luostari on sen kirkkaimman loiston ja sen halvimman alennuksen kuvana.

Luther'in usko katsoi velvollisuudekseen hävittää kaikki "paavilaisen taika-uskon" jäljet. Luostarin rakennukset purettiin tanteren tasalle; ainoasti luostarikirkko, nyt lutherilaisena, kohottaa vielä nytkin mahtavat, kauas meren seljille näkyvät muurinsa kallioiselta rannalta. Pyhäin miesten kuvia, messupukuja, alttarivaatteita, kalkinpeittoja, jotka häviöstä ovat säilyneet, ynnä myös kahta (nyt haudattua) muumiata kirkon-alaisissa holveissa on viime aikoihin asti näytetty uteliaille jälkeisille. Taruja salaisista holveista sekä maan-alaisista käytävistä ei ole puuttunut; aukisilmäinen tutkintokin puolestaan on paljastanut ja kuvannut luostarin perustusmuurit. Jäännöstä nunnien uutterasta kätevyydestä ovat villasukat ja villavauvat, joita nykyisessä Naantalissa kudotaan.

Pyssymies eräänä päivänä ajeli lintua takaa, joka viimein valitsi turvapaikakseen kirkon rauhoitetun katon. Pyssymies ei pitänyt lukua pyhän Birgitan rauhasta; hän laukaisi, ja lintu putosi kuoliana maahan. Mutta latingin palava tappuratukko sytytti kirkon katon, kirkko rupesi palamaan, pyssymies sen näki ja tuli samana hetkenä — niin taru kertoo — sokeaksi. Se tapahtui Maalisk. 4;nä p:nä 1628. Paksut seinät kuitenkin kestivät tulen voiman, kirkko korjattiin jälleen ja laitettiin nyt nykyään täyteen kuntoon Suomen kruunun kustannuksella. Torni rakennettiin siihen v. 1797.

Naantalin kaupunki, jossa jokainen talo on pitänyt oman sukunimensä, on vaivalla ja tuskalla elää nytkytellyt vuosisadan vuosisatansa perästä, masentuneena mahtavan kilpaveljensä Turun likeisyydestä.

Meidän aikoinamme vaeltelee taas suuria toivioretkeläis-parvia tuolle muinaiselle pyhälle paikalle, mutta he eivät tulekaan enää pyhältä Birgitalta apua rukoilemaan, vaan pakanalliselta veden-jumalalta, tai hakevat Naantalin terveellisestä mudasta parannusta kivuilleen. Naantalin kylpylaitos on rikkain kävijöistä koko Suomessa; näille kaljuille kallioille kokoutuu joka kesä monta sataa kaikilta Suomen haaroilta tullutta kylpyvierasta, Itämeren tuoretta ilmaa hengehtimään ja Turkuun tai Turusta kulkevien höyrylaivojen savua katselemaan.

Lindholmin kuva näyttää meille kallioisen niemen, sinisen meren, tien täynnä käveleviä kylpyvieraita, pikkuisen kaupungin ja jalon kirkon; mutta kylpylaitoksesta näkyy vaan jokunen hämärä piirre vasemmalla puolella. Suomessa on monta nientä ihanampaa, vaan ei yhtään muistorikkaampaa. Kuvaa mielessäsi nämät rannat täyteen romalais-katolisen kirkon loistavia juhlasaattoja; kuvaa tähän päivän paisteessa loistavat, liehuvat liput, pyhäin-kuvat, kullatut pyhäinluu-arkut sekä luostarin kirjavat ikkunat; anna kellojen helistä; anna Dominikolais-munkkein mustissa, punaisella ristillä varustetuissa kaavuissansa, nuora vöillä, anna Birgittalais-nunnien harmaissa puvuissaan, mustissa hunnuissaan, hitaasti astua sivuitse, anna kuoripoikien veisata jubilate-virttä ja harrasmielisten ihmisparvien sadoittain ma'ata polvillaan Neitsy Maarian taikka S;t Birgitan kuvan edessä; ajattele siihen lisäksi välkkyvä meri, täynnä kymmeniä valkeita purjeita — sitten sinä näet Naantalin entisessä muodossansa. Anna sitten kaiken tuon komeuden savuna haihtua; hävitä pois maan päältä tuo mahtava luostari kaikin vierasmajoineen, asukkaineen; aseta sen sijaan matalia mökkejä, kukkastarhoja ympärille, kukkaspottuja ikkunoille, sukkaa kutovia akkoja sekä hyväntahtoisia, säästeleviä porvareita, aseta määrä-aikoinaan sinne, tänne, kaljuille, harvaa männikköä kasvaville kallioille muutamia kylpyvieraita; anna tämän kaiken yli kaareutuvan pilvisen taivaan katsoa alas aution meren, suuren kirkon, pienen, köyhän, hiljaisen, unohdetun kaupungin puoleen — sitten sinä näet nykyisen Naantalin. Suomen Avignon'illa ei ole edes komeita raunioita muistomerkkeinä lyhyt-aikaisen loistonsa haudalla. Se on "yksinäisen nunnan" kaltainen, joka istuu muistoihinsa vaipuneena ja oudoksuvin silmin kallioltaan katselee uutta aikakautta.

22. Yksi Roineen selkä.

(H. Munsterhjelm).

Roine on kallihimpia helmiä Näsijärven vesistön laajassa järvijaksossa ja levittelee selkiänsä Hämeen sekä Yli-Satakunnan rajoilla. Keskellä metsäisiä kukkuloita ja viljavia peltoja pujahteleikse tämä kirkas järvi, 277 jalan korkeudessa meren pinnan yli, monina selkinä ja salmina, seudun kautta, joka on Suomen ihanimpia, huuhtoellen idässä Kangas-alan harjun juurta. Tämän vesistön monet suuret sekä pienet järvet, Längelmävesi, Roine, Mallasvesi, laskevat Valkeakosken kautta Vanajaveteen, josta sitten, toisen järvijakson läpi juostuaan, kuljettavat vetensä Kokemäenjoen kautta mereen.

Näät suuret vedet näillä seuduilla ovat useammin kerroin väkivaltaisilla myllähdyksillä raivanneet itsillensä uusia laskupaikkoja. Suuret veden nousemiset ja äkilliset alenemiset ovat silloin muutelleet maisemain koko näköä. Estääkseen Längelmäveden tulvia, kaivatti Suomen kruunu v. 1829 läpi sen 200 kyynärää leveän ja 43 jalkaa korkean kannaksen, joka on mainitun järven sekä 6 1/2 jalkaa alemman Roineen välillä. Työ oli suurella huolella tehty valmiiksi, silta rakennettu kaivannon yli ja osa toetta varovasti avattu, koska vesi, yöllä Huhtik. 3:tta päivää vasten 1830, sai harjun löyhän hiedan läpileikatuksi, huuhtoi pois paalutuksen perustan ja viimein vei mennessään tokeen, sillan sekä kaivannon kivetyt reunaimet. Längelmävesi kauhealla voimalla kuohahti Roineesen. Muutamien tuntien kuluessa oli aukko levennyt 10:stä syllästä 20:ksi, Roineen rannikot joutuivat veden valtaan eikä kosken vimma asettunut ennen kuin molempain järvien pinta oli tasan. Silloin oli Längelmävesi alennut 5 jalkaa, 4,500 tynnyrin-alaa oli viljelyksen omaksi saatu, ja Roineen paisuneet vedet vähitellen vuodattivat liikansa muihin alempana oleviin järvihin.

Kukaties on se aavistus tuosta suuresta voimasta, joka ihanan hopeakalvon alla piilee, josta Roineen sinertävät selät ovat saaneet viehättävän vaikutuksensa, Munsterhjelm on kuvannut yhden sen pienemmistä seljistä, joka leikitellen loiskii oikullisesti polvitteleville rannoille. Me näemme mutkallisen tien, yksinäisen purjeen, ilmoihin nousevan savun ja perempänä salmia, jotka toisille seljille vievät. Vasemmalla puolella, aivan reunalla katoaa kaitainen järvikaistale siintymättömiin. Tämän saman Roineen rannalla, Liuksialan kartanossa, itki Eerik XIV:n puoliso, Kaarina Maununtytär, monta pitkää vuotta poikaansa, kruunuansa ja kotimaatansa: hänen kyyneleistänsä, jotka näihin vesiin tippuivat, on Roineen pinta saanut hopealle hohtavan välkkeensä.

23. Salainen viinanpoltto-kota Loviisan saaristossa.

(B. Lindholm).

Kerrotaan Walter Scott'ista, joka itse oli lakimies ja rauhatuomari, että hän välistä ei voinut olla tuntematta mieltymystä rohkeita tullivarkaita taikka muita heidän kaltaisiansa kohtaan. Mutta yhtä vähän kuin sen vuoksi tuon mainion romaaninkirjoittajan laintottelemus on ollut epäluulon-alainen, yhtä vähän myös syytettäneen meidän maalaria luvattomasta työstä, jos joku lainvartija tästä huomaisikin hänen olleen salaisten viinanpolttajain epäluulon-alaisessa seurassa. Hyvänä kansalaisena hänkin varmaan sydämestään soisi, että nuot kolme, jotka tuossa hänen kuvassaan puuhaelevat raskaan viina-ankkurin poiskuljettamisessa, pian joutuisivat lain kynsihin, ja jos jotakin sopisi lukea hänen syykseen, niin se on se, ettei hän ole pannut nimismiehen kiiltäviä nappeja eikä siltavoudin vahvaa sauvaa vilahtamaan hoikkain mäntyin välistä. Hän näkyy tahallaan kuvanneen tuon laittoman työn aivan häiritsemättömäksi, sitä varmemmin voidakseen tuoda kaikki kolme lainrikkojaa tänne yleisen mielen oikeuden eteen.

Maantieto on pitänyt huolen siitä että Loviisan kaupunki saaristoineen, Uudenmaan kaakkois-kulmalla, ilman syyttänsä tulisi pahaan maineesen. Eihän toki voi vaatia, että joku kaupunki tai saaristo siirtyisivät pois edulliselta asemaltaan, senvuoksi että vastapäätä sattuu olemaan Viron rannikko, josta monta monituista veneen täyttä paloviina-tynnyreitä on tullin ohitse salaa tuotu tänne mustina syksy-öinä, kunnes muutamille meidän omista rantalaisista tuli kiusaus itse keittää herkkunestettä Viron votkan sijaan. Ja vieläkin lopullisesti rauhoittaaksemme lainkuuliaisen lukijamme omaatuntoa, voimme lisätä, että maalari tässä on kuvannut tapauksen olleilta ja menneiltä ajoilta, jolloin talollisilta otettiin pois heidän kallis oikeutensa saada itse muuttaa peltonsa vilja myrkyksi, ja jolloin ensi-aikoina salaisia viinakotia kasvoi maasta niinkuin sieniä sateen perästä. Sitten tuli hätyytys-aika varanimismiehineen, palkintoineen ilmi-antajille sekä tuntuvin sakkoineen lainrikkojille, ja seuraus oli se onnellinen, että noista luvattomista viinatehtaista pian vaan oli rauniot jäljellä, kummastukseksi jälkimaailmalle, samoin kuin muinaiset rosvopesät, joita vielä näytetään siellä, täällä Suomen maanteitten varrella. Tämmöisen raunion on meidän maalari löytänyt ja taiteen oikeudella pannut sen tässä jälleen täyteen toimeen, aivan niinkuin muinaisen rosvopesänkin kuva tietysti tulisi siitä elävämmäksi, jos siihen kuvataan lisäksi puoli tusina oikeita rosvoja täydessä saaliin jaon puuhassa.

Paikka on hyvin valittu: yksinäinen, autio saari, tiheä hongikko, ja likellä ranta, joka monin salasolineen, lahdenpohjukka-piiloineen on ikään kuin luotu tullivarkaita varten. Viinatehdas on yksinkertaisinta laatua rakennukseltaan: siihen vaan tarvitaan havu-katos, juuri niin suuri että suojaa ja kätkee laittoman viinapannun ynnä muut siihen kuuluvat astiat ja jäähdytyskorvot sekä valmiin viinan. Yhtä helposti kuin tavara on tehty, yhtä helposti se myös saadaan kaupaksi, eikä ole auttavista ystävistä koskaan puutetta. Nuot molemmat miehet vasemmalla puolella ovat nähtävästi merimiehiä, jotka luvatusta voiton osasta kernaasti ovat apuna. Tuo lihava vaari, joka itsekseen kantaa toista viina-ankkuria ja niin rakkaasti likistelee sitä koukkuisia polviansa vasten, taitaa olla varakas rusthollari, joka jo ennalta on tarkoin lukenut voittonsa markoittain, jopa pennittäin. Pitäähän pyytää itselleen elatusta otsansa hiessä tässä maailmassa. Ponnistus ja liikkuminen on terveellinen hänen pönkä-vatsalleen, ja muutama raippapari tuohon leveään selkään mahtaisi olla vieläkin terveellisempää.

Paloviinan valta näillä kylmillä Pohjan perillä on kovin suuri ja turmiollinen, että se olisi voinut mainitsematta jäädä millään matkalla Pohjanmailla. Tarina kertoo että, koska Herra Jumala oli ihmisen luonut, paha henkikin tahtoi kilvoitella hänen kanssaan, ja loi apinan. Jotain samallaista varmaan myös tapahtui, koska Luoja teki viinin ilahduttajaksi ihmisen sydämelle: kohta ryhtyi paha henkikin puolestaan työhön ja opetti ihmistä viinaa polttamaan. Turhaan on viiniköynnös täällä ikäänkuin laskeunut maan tasalle; turhaan on viinimarja täällä muuttunut jaloimmiksi marjoiksi. Viluinen Pohjanperäläinen tahtoo kiihoitus-ainetta jähmettyneille jäsenilleen, eikä voi mikään, ei laki, ei järki, ei armahtavaisuuden tunne, estää häntä uuttamasta alkoholia leiväksi aiotusta viljasta, Kas se on pimentopilvi Pohjanmaiden yli, mustempi sen mustimpaa syksy-yötä.

Mutta sitä ei ajattele tuo lihava rusthollari tuolla, kallis taakkansa sylissään. Hän vaan lukee voittoansa, ottaen äänettömän hongikon todistajakseen, ettei hän ole koskaan varastanut muuta paitsi perhekuntain onnea, ei ole koskaan murhannut muita paitsi juomareita. Voi sinua rehellistä miestä, kuinka väärin sinun rehellisyyttäs on tuomittu!

Tampereen kaupunki.

(J. Knutson).

Kaljuja harmaakivi-kallioita, mataloita huoneita säännöttömissä riveissä, yksi kirkko, yksi koivu, kaksi korkeaa savupiippua, pari järven lahtemaa, ja tuolla perällä harjuja, joiden epätasainen linja polvittelee taivasrannassa — siinäkös se onkin kaikki? Siinäkös se on Tampere, johon matkalaiset kulkevat, nähdäkseen kappaleen Suomen sydäntä ja ihaillakseen sen tuhansien järvien loistoa.

Ei, ei tämä ole kaikki. Maalari on huviksensa tähän maalannut kuva-arvoituksen, jossa jotain suurta on piilossa ulkonäön mitättömyyden takana. Laajenna kuvan näkö-piiri, niin että näet avaran, välkkyvän järvenselän, niin pitkältä kuin vaan silmäs ulottuu; johda siitä alaspäin leveä, valkeavaahtoinen juova, kulkuväyläksi ankaralle koskelle, joka juopi satojen järvien vedet ja kuitenkin yhä janoo lisää; aseta sen äyräille kuusikerroksisia jättiläis-rakennuksia, joista höyryn, vesi-rattaitten ja koneitten pauhina uupumattomalla uutteruudella yöt, päivät kuuluu, saattaen kosken kohinankin kuulumattomaksi; ympäröi tämä näky jyrkkävietteisillä, metsäharjaisilla selänteillä sekä silmäs eteen avaralle leviävillä viljavilla notkelmilla; silloin se olisi Tampere. Tämä kuva näyttää meille ainoasti yhtä jättiläisen helmankulmaa.

Tampereen kaupunki on Kustaa III:n luoma, mutta itse ajatus kuuluu jo häntä edelliseen "hyödyn aikakauteen". Veden summaton työvoima oli täälläkin, niinkuin muualla Suomessa, kuohunut käyttämättä sivuitse, ja kun nähtiin sen ankaran kosken siellä, täällä pyörittelevän jonkun mitättömän jauhomyllyn ratasta, niin olisi luullut näkevänsä Suomen runon Kullervon — titanien vertaisen voimaltaan — joka oli pantu pientä lasta keinuttamaan. Hyödyn aikakausi keksi että hänen hillitöntä voimaansa saattaisi hyödyllisempiin toimiin käyttää, ja Tampereen kaupunki perustettiin Lokak. 1 p. 1779. Yksi Hattu-puolueen päälliköistä Suomessa, presidentti vapaaherra Boije, soi siihen suuren apunsa, sillä että kaupunkia varten antoi kosken oikeanpuolisen rannan, jota vastaan vasemmanpuolinen yhä vielä kuuluu Hatanpään kartanon alle.

Vv. 1821, 1824 sai Tampere vapaakaupungin oikeudet, jota paitsi suurilla suojelustulleilla masennettiin kaikki kilvoittelu sen kanssa. Tehtaita siihen syntyi englantilaisten rahavarain avulla; mutta kaikesta suojeluksesta teollisuuden uutteruus vaan laimenee. Vasta vapaamielisempäin kauppa-asetusten valtaan päästyä kohosi täälläkin tehdasliike meidän ajan vaatimusten tasalle. Koski nieli miljonia kitahansa, mutta ajoi ne monenkertaiseksi karttuneina jälleen ylös rannoillensa, ikäänkuin kultahietaa. Nyt sen työvoima kehrää ja kutoo villa-, pumpuli- sekä liinakankaita, sotkee ryysyjä paperiksi, ja panee liikkeelle konepajoja ynnä kaikellaisia muita tehtaita. Enemmän kuin 6,000 henkeä työväkeä tottelee työkellojen kutsua; heidän lapsensa kokoutuvat kouluihin; purjevenheet tuovat yhä vereksiä joukkoja kaupungin karttuvan asukasluvun lisäksi. Aikaa on kestänyt, ennen kuin vapautta rakastava, autioissa saloissa kasvanut kansa on tottunut tehtaitten väentunkeesen, umpinaiseen ilmaan sekä yksitoikkoiseen työhön. Mutta kärsivällinen, kestäväinen, oppimaan taipuvainen suomalainen luonne on vähitellen siihenkin tottunut, ja Tampereelta on uusi sivistysmuoto — tehdasteollisuus — levinnyt maamme eteläisten ja läntisten kulmain yli. Tampereen tehtaitten teokset enimmäksi osaksi menevät Venäjälle; mutta omassa maassa kuuluu yhä harvemmassa rukin hauska surina, sukkula on sujahtanut pois emännän ahkerasta kädestä, talon tyttäret eivät enää käy kotikutomissa, vaan puodista ostetuissa vaatteissa, ja tehtaat ostavat pellavat kun ne vielä pellolla kasvavat. Kaikki tämä hiljaa, vaan perinjuurin muuttaa kansantapoja; koneellisuuden rauta-aika on jo saapunut Suomen keskisydämeen. Kone on herrana, ja sen rätiseväin hammasrattaitten välillä liikkuu työväki kaasun valossa, vaaleana ja äänettömänä, niin kuin haahmoparvi.

Kaikesta siitä ei tämä kuva anna mitään tietoa. Se on tehty pohjosesta päin katsoen; avara Näsijärvi on siis alapuolella kuvan kansia, ja siitä lähtevä, tässä samaten näkymätön, ankara koski, kulkee aivan oikealla reunalla noitten tehdasrakennusten sivuitse, jotka tässä vaan parilla törröttävällä savupiipulla osoittavat olevansa olemassa. Vesikaistale tuolla kuvan taustassa kuuluu viherjäisillä kukkuloilla, niemillä sekä saarilla niin kauniisti seppelöityyn Pyhäjärveen — keskusjärveen, joka eri haaroilta ottaa vastaan Näsijärven vesistön vedet ja viepi ne majesteetillisen Nokiakosken kautta sekä läntisten järvien läpi Kokemäenjokehen. Tehtaitten alin-omainen pauhu ei ole voinut tukehduttaa Tamperelaisten ihastusta kauniisen ympäristöhönsä. Ihanat puutarhat kylpevät kosken ryöpsähyttelemässä vesihuurussa, ja kaukana kohinasta ja pauhusta saa väsynyt kävelijä korkealla Pyynikki-vuorella levähdyttää mieltänsä kaukaa kimaltelevain vedenselkäin ihaelemisella.

25. Imatran alku.

Vierasmajasta oikealla virranrannalla käypi polku ylös putouksen niskalle päin. Harva matkustavainen jättänee tämän käynnin tekemättä, ja penkkejä on sille paikalle asetettu, leposijaksi niille, jotka eivät tahdo epätasaisilla kallioilla istua.

Murhenäytelmän kolme eri kohtaa — syy, lankeemus ja sovitus — ovat selvästi eroitettavana tässä luonnon suuressa draama-runoelmassa. Nyt nähtävänä olevassa kuvassa on maalari tuonut etehemme ensimmäisen kohdan, syyn. Virta on lähtenyt hiljaisesta kodistansa, järvestä, kulkien niinkuin ihminenkin elämässään, välin hyrskypaikkoja, välin suvantoa. Hän on alkukoskissa oppinut nuoren voimansa tuntemaan; hän on nuori jättiläinen, jonka sydän kuohuu halusta tulla mainioksi tämän elämän taistelussa, raivata itselleen tietä kalliomuurien läpi, kunnialla kruunattuna päästä tuntemattoman meren syliin. Hän ei pelkää mitään, hän ei tiedä että raskaudenluonnon-sääntö on häntä itseään voimallisempi, hän ei tiedä että hän itse, parhaan voittonsa hetkenä, on räiskähtävä miljoniksi vaahtopisaroiksi. Hän kuvaa itsekästä voimaa, joka ainoasti omaan itsehensä luottaa, tietämättä että silläkin on korkeampi valta ylitsensä, valta, joka häntä johtaa ja on ennaltaan määrännyt hänelle pyrinnön perän sekä tien. Näkemättä vastustamatonta sallimusta, joka häntä syvyyteen sysää, hän kuitenkin tuntee itsessään jonkunlaisen levottomuuden. Katsele näitä ristiin rastiin käyviä kuohu-aaltoja, jotka jo kaukana jyrkkyyden reunasta saattavat mahtavan virran rinnan kohoamaan, ennustaen sen pian tapahtuvaa lankeemusta. Mikä vertauskuva tässä luonnon ilmiössä! Nämät levottomat laineet ovat aivan kuin lakkaamatta vastakkain käyvät, lakkaamatta toisiansa vastaan riitelevät aavistukset, ajatukset ja himot kadotukseen rientävän ihmisen sielussa. Mahtavimmatkin historian jättiläisistä — Aleksanterit, Caesar'it, Napoleonit — ovat kaatumisensa edellisenä iltana tunteneet sielunsa salaisimmassa pohjukassa noita ennustelevia, ristinriitaisia, kalvavia laineita, ja heidän teoissaan on tämä sisällinen taistelu ollut nähtävänä. He ovat voittaneet tämän aavistelevan tunteen, sanoen sitä heikkoudeksi, he ovat rohkeasti niinkuin Imatrakin käyneet tietänsä eteenpäin, ja syvyys on heidät niellyt.

Itse tämä kaikki-nielevä syvyys on jo ollut kuvattuna toisessa paikassa tässä teoksessa. Kolmas kohta, Imatra putouksensa alapuolella, on vielä näkemättä — se hetki, jolloin erilleen ryöpsähtäneet pisarat jälleen yhdistyvät uuteen elämään, ja jolloin loppuun kuluneesta tapauksesta on jäljellä ainoasti tragillisen suuruuden vuosisatoja ihmeyttävä työ: särjetyt muurit ja vapauteen raivattu tie.

Luonnon vertauskuvien vaikutus ihmis-sieluun on huomaamaton, vaan ihmeellisen voimallinen. Harva ihminen — vaikka kuinkin hiljainen, hidasmielinen, mielikuvitusta vailla oleva — lienee kauemmin aikaa katsellut Imatraa sen näljäiseltä, liukkaalta äyräältä, tuntematta itsessään käsittämätöntä, melkein kuin pahan hengen viekoituksesta tulevaa halua syöksemään itsensä alas tuohon kiehuvaan pyörteesen. Moni, sitä tunnetta tunnettuaan, ei ole toista kertaa tohtinut tulla Imatran salaisen viekoitus-voiman piiriin, ja hän on siinä tehnyt oikein, sillä onpa joskus tapahtunut, että kiusaus on tullut kovin suureksi — tapaturmioita on tapahtunut, joiden syyksi on luultu kallioin liukkautta — mutta Jumala yksin tietää Imatran uhrit ja ihmis-sielun synkät syvyydet.

Noita huvimatkalaisia tuolla ei näy tämmöinen pelko vaivaavan. He nauttivat kesäpäivän ihanuutta koivujen varjossa, ja yksi tyttönen likiseudulta tarjoilee heille mansikoita kaupaksi. Levottomasti lainehtivan, melkein tuskallisen kosken rinnalla tekee Suomen luonnolle omituinen rauhallisuus virran rannoilla ja tuossa lehtosaaressa kuvan taustassa sanomattomasti hauskan vaikutuksen. Tässä ovat elämän molemmat suuret vastakohdat aivan rinnakkain, tehden toinen toisensa kauneuden vielä täydellisemmäksi, vielä ihastuttavammaksi.

26. Juustilan sulku.

(B. Reinhold).

Taaskin eurooppalainen kuva; mutta samassa myös suuren kansallisen työn kuva, Juustilassa on viimeinen, eteläisin Saimaan kanavan 28:sta sulusta.

Saimaan avaralla vesistöllä, jonka alimmat selät ovat 256 1/2 jalkaa Suomenlahden pinnan yli, on luonnollisena viemärinään Vuoksi, joka Laatokkaan laskee. Mutta Vuoksi syökseytyy niin jyrkkiä könkäitä (putouksia) ja niin ankaria koskia myöten alas, että enin osa sen juoksua on mahdoton aluksin kulkea, eikä se siis voi olla kulkuväylänä Saimaan ja meren välillä. Jo 1600-luvun alussa ruvettiin siis kaivamaan kaivantoa Saimaan ja Suomenlahden välille; mutta se työ lakkasi kesken, ja hyvä onni se olikin, voipi sanoa. Sillä siihen aikaan oli sulkuin rakentamisen taito vielä sangen huonolla kannalla, ja Savon suurten järviselkäin vedet olisivat siis luultavasti hirmuisena tulvavirtana ryöpsähtäneet rantamaan ylitse. Kaivannon kaivamisen tuuma heräsi sitten uudestaan vasta v. 1826, jolloin 13 talonpoikaa tuli Savosta, tuoden anomusta siitä maamme suuriruhtinaan etehen. Hankkeita ja valmistuksia siihen johti Suomen tie- ja vesi-yhdistysten silloinen päällikkö, paroni Kaarle v. Rosenkampff, joka kaatuikin taisteluun tämän tuuman puolesta, vaivoista murtuen. Saimaan kanavan kaivaminen päätettiin keisarin kirjeellä Syysk. 21:ltä päivältä 1844, kanava avattiin kululle Syysk. 7 p. 1856 ja tuli aivan valmiiksi v. 1858.

Sanomattomat vaikeudet olivat tässä työssä voitettavat. Kanavan koko läpi kuljettava matka mereen asti, 55 1/2 virstaa pituudeltaan, oli peri-vetinen. Siellä oli matalia järviä, joissa piti kulkuväylä syventää, polvittelevia jokia, jotka piti syrjälle johtaa, pohjattomia soita, jotka piti täyttää, ja höllä maaperä, joka teki että laidat kerta kertansa perästä vyörivät kaiventoon. Mutta kymmenvuotinen uutteruus, viisaus ja suuttumattomuus voitti kaikki esteet, ja Suomen insinöörit, joiden ylijohtajana oli Ruotsalainen, eversti Niilo Erikson, kuuluisan Amerikkalaisen veli, saattoivat viimein antaa maansa käytettäväksi työn, joka on jaloimpia lajiansa Euroopassa ja on vaan maksanut verrattavasti pienen summan, 12 miljonaa 381,000 Suomen markkaa.

Saimaan kanava yhdistää mereen järvirannikoita sadoin peninkulmin, ylimaan kaupungeita on koko joukko tullut merikaupungeiksi, salojen korkeat hongat pääsevät ulos maailmoille, kauppa ja sivistys pääsevät sisään syrjäisiin takamaihin. Tämmöisen työn loppupaikka maksaa muistamisen vaivan. Juustilan sulussa, kanavan suulla, Suomenvedenpohjan ylimmäisessä päässä, on meillä tilaisuus nähdä kuinka lujasti, huolellisesti se suuri työ on tehty. Kanavan laidat ovat hienosti silitetyllä harmaakivellä päällystetyt; me näemme sulkukammion, joka on vuoreen hakattu, vahvoilla porteilla suljettu, ja jonka yli käy sievä vääntämällä aukeava silta. Veden pinnan korkeuden eroitus sulkujen yli- ja alapuolella on keskimäärin vähän kymmenettä jalkaa. Kanavan leveys on vaihtelevainen 31:stä jalasta, vedenpintaa myöten lukien, missä se käy suoraan, aina 90:äänkin jalkaan polvipaikoissa; syvyys on 9 jalkaa.

On päiväpaisteinen suvipäivä kohta päivällis-ajan perästä. Ylöspäin kulkeva höyrylaiva on juuri tullut sulun sisään Viipurin puolelta, sulunvartijat par'-aikaa ovat sulkemassa alaporttia, ja laivan edessä oleva silta on jo vasemmalle auki väännetty. Kaksi laivan matkalaisista on, käyttäen tätä viivytystä hyväkseen, astunut maalle kävelläkseen, ja saavat kohta tuon pääsemättömän marjatytön kimppuhunsa; toiset matkalaiset kärsivällisesti istuvat laivassa, kulun jatkamista odotellen; muutamat katselijat silmäilevät laivan menemistä sulun kautta. Sulunvartijan tupa vasemmalla puolella, sievä metsä oikealla ynnä kanavaa myöten käyvä tie edustalla, muuta ei seudusta näe, sillä kanavan sininen vyö pokjoiseenpäin on peitossa sillan takana. Ei myöskään näy niitä monia somia huviloita, jotka kanavan varsia yhä koristelevat ja matkustajan silmiä ihastuttelevat. Höyrylaiva on saattava niille meidän terveisemme ja on turvallisella, hauskalla matkallaan epäilemättä saava monta vastatervehdystä niistä liehuvilla nenäliinoilla.

27. Savon linna ynnä osa Savonlinnan kaupunkia.

(H. Munsterhjelm).

Kustaa III:n sihteeri Ehrenström kertoo seuraavan jutun. Muutamana kolkkona iltana keväällä 1790 oli Kustaa III Drottningholmen huvilinnassa, ajatellen sotatuumiansa ja lähtöä Suomeen. Kuningas seisoi miettiväisenä, lämmitellen itseään takan edessä, ja kääntyi yht'-äkkiä Leopold'in puoleen näillä sanoilla: "Mais il faut avoir le diable au corps, que de quitter toutes ces aisances çi, pour aller s'enfoncer dans les déserts du Savolax — kylläpä pitää olla pirun riivaama, jättääksensä kaiken tämän mukavuuden täällä ja tunkeutuakseen Savon salomaiden sydämeen!" — Tämä kuva näyttää meille yhden noita "Savon salomaita", joiden tähden se nerokas kuningas rohkeni uhrata mukavan olentonsa. Mutta jos Savon linnassa ei olekaan koskaan voinut olla Drottningholman linnan vertaa hienossa, jalossa ylellisyydessä, voipa se sentään luonnon kauneuden puolesta vetää vertaa vaikka millekin kuninkaalliselle huvilinnalle.

Tuo vanha linna keskellä kuvaa syntyi v. 1475, jolloin rohkea ritari Eerik Akselinpoika Tott rakensi sen suojaksi Venäläisten päällekarkauksia vastaan; — se oli sama ritari, joka omin päin julisti sotaa Venäjän suuriruhtinaalle, peloittavalle Iivana III:lle Wasilinpojalle, ja teki suuren hävitysretken hänen alueelleen, saattaen 20-30 peninkulman avaralta maan ani-autioksi. Savon linnaa — eli sen-aikuisella nimellään Olavinlinnaa — rakennettaessa oli ajat niin rauhattomat, että työmiehillä, käydessään hiekkaa, kiviä, ja kalkkia hakemassa, aina piti olla sotamiehiä myötä suojanansa. Se saikin sitten monta kertaa, vihollisten ahdistaessa, koettaa muuriensa lujuutta, ja jos se ei olekaan voinut kestää säännöllistä piiritystä, niin on se kuitenkin sitä useammin torjunut ensimmäisen rynnäkön ja täten kiitettävällä tavalla täyttänyt velvollisuutensa rajalinnana. Savon linna oli alussa erityisen läänin pääpaikkana, vaan kuului sitten välin Wiipurin, välin Käkisalmen alle. Se on ollut vuoroitellen Ruotsalaisten, Tanskalaisten sekä Venäläisten hallussa; se tuli 1743 vuoden rauhasovinnossa lopullisesti Venäjän vallan alle; turhaan pitivät sitä Ruotsalaiset saarroksissa v. 1788. Siinä asuva pieni venäläinen linnaväki marssi pois v. 1849, jättäen sen haltijain vartioittavaksi. Aika vei voittamattomat pataljonansa rynnäkölle sitä vastaan ja alkoi sen vanhoja seiniä murentaa; mutta Suomen kruunu lähetti muutamia tuhansia markkoja puolustusväeksi, ja Savon linna oli vielä kerran pelastettu. Se on pieni linna, mutta jalolta näyttävät kuitenkin sen kolme paksua tornia, sen lujat seinät, sen uhkaavat vallinkulmat, — se on kaunein, eheimpänä säilynyt keski-ajan linna mikä meillä on Suomessa.

Savon linna on rakennettu saareen, keskelle Kyrönsalmea, joka yhdistää kaksi kaunista, Saimaan vesistöön kuuluvaa järveä, Haukiveden pohjois- ja Pihlajaveden eteläpuolella. Kaupunki on saanut sijansa toiseen likeiseen saareen ja on luultavasti yksin ajoin syntynyt kuin linnakin; se on ollut linnan ruoka-aittana ja ulkohuoneena, jonka kohtaloksi aina tuli: vihollisten saapuessa palaa tuhaksi. Vasta v. 1723 ilmautuu Savonlinnakin näkyviin Ruotsin vallan kaupunkien luettelossa; 1741 ja 1788 vuosien sodissa se oli kavalain valtiollisten juonien pesäpaikkana. Meidän aikanamme on se Saimaan kanavan kautta saanut avaramman hengehtimisen sijan. Savon voi ei ole saattanut virrata sivuitse, johonkin määrään lihoittamatta kaupunkia; Savon nero ei ole myös jälkiä jättämättä kulkenut sivuitse. Savonlinna, järvi- ja lehdikkomäkireunoinensa olisi epäilemättä kehuttu ihanimmaksi kaupungiksi, jos ei sen maineen loistoa vielä ihanampi maakunta pimentäisi.

Meidän kuvassamme näemme talvisen maiseman. Ensimmäiset köykäiset Marraskuun-lumet ovat valkaisseet katot ja kukkulat, mutta Kyrönsalmen jää on kirkas kuin tanssisalin permanto. Kuka voi tämmöistä tanssikutsua vastaanseisoa? Huomatkaatte luistinten piirtämät viivat jäässä, jotka maalari sekä vaskeenpiirtäjä ovat niin mestarillisesti kuvanneet! Kouluilla on joutopäivä, nuoriso virtaa ulos, posket ruusuisena, jalka teräkseen puettuna, ja vanha, harmaa, synkkä linna katsastelee ykstotisesti tuota nyky-ajan hyörinää.

28. Varkauden koski.

(H. Munsterhjelm).

Leppävirtain pitäjän läpi käyvät Saimaan vesistön lahtemat ja selänteet ristiin ja rastiin, niin että se on pikemmin saaristoa, kuin mannermaata. Siinä on lukematon joukko saaria, niemiä, salmia ja lahtia. Kaikki vedet virtaavat eteläänpäin. Pohjoiset järvet purkavat vetensä Kallavedestä (277 jalkaa meren pinnasta) Konnuskosken kautta Unnukkaveteen; vaan Konnuksen kaivanto viekkaasti kiertää kosken sivuitse. Unnukkavesi vuorostaan vyöryy kohinalla Varkauden kosken kautta 18 jalkaa alempaan Äimisveten; mutta senkin kosken kiertää taas yhtä viekkaasti Taipaleen kaivanto, joka kahden sulun avulla viepi laivat tuon vaarallisen paikan ohitse. Äimisvesi puolestaan on Saimaan vesistön keskusjärven, Enoveden, pohjoisin selkä.

Varkauden kosken varrella on samanniminen tehdas, suurenmoinen laitos, jossa on iso saha ja rautaa valmistava masuuni. Pitkä silta, jonka alla nieriäiset loiskuttelevat, liittää tehtaan — tekispä mieli jo nytkin sanoa: kaupungin — toiseen rantaan. Kuvassa näemme ainoasti pienen osan tehtaan monista, kaunispaikkaisista rakennuksista.

On sydäntalvi, Tammikuu. Koivut seisovat lehdettömänä, männyt lumella peitettynä, ja kosken huurun synnyttämä härmä on hopealla siloittanut vanhan, pahkaisen, väärän pihlajan. Lumen peitossa ovat kaikki katot, kivet ja rannat; savu nousee hauskannäköisten huoneitten piipuista, luvaten matkalaiselle runsaasti vieraanvaraa. Kaikessa ilmoittautuu pohjoisen talvipäivän hauska rauhallisuus, — kaikessa paitsi tuossa aina rauhattomasti pauhaavassa koskessa. Se ei kärsi päällään mitään kahletta, se ei tottele pakkasta, se kuohuu edelleen, aina vaahtoisena, aina vapaana. Se on ainoa nyt elossa oleva vesi täällä; suvannot sen ylipuolella ja alipuolella ovat kuolleet. Tää avara, musta vesi edustalla kyllä myös liikkuu, mutta se liikkuu hitaasti, raskaasti hengehtien, melkein kuoleman teossa, sillä se on täynnä jääsohjaa, se on kohta lujaksi jääksi jähmettyvä. Eipä kuitenkaan lujaksi, vaan aina petolliseksi jääksi; sillä virralla on täälläkin vielä sen verran voimaa, että se lakkaamatta kalvaa kahlettansa: se jäätyy ja sulaa vuoroitellen, jää on epätasainen, niinkuin olisi vesi laineina kohmettunut — varokoon itseään se, joka tälle epäluotettavalle sillalle astuu! Teollisuus yksin on saanut vedenhaltijat täydesti valtoihinsa: ne pauhaavat ja peuhaavat, takoen ja sahaten; ne pureksivat rautaa, ne viilaisevat honkaa, ja menevät sitten, suu täynnä raudan kuonaa sekä sahajauhoja, puhdistamaan itseänsä kylvyllä Saimaan kristallinkirkkaisessa altahassa.

29. Lohipato.

(A. v. Becker ja B. Lindholm).

Me olomme alapuolella Imatraa, Jääsken pitäjässä, noin kolme peninkulmaa koillispuolella Viipurista.

Vuoksi ei ole suuren hyppäyksensä perästä kauan levähtänyt. Se syökseytyy, vielä innoissaan ensimmäisestä sankartyöstään, taas toisiin koskiin. Niissä on sama näkö nähtävänä kuin Imatrassakin, vaikka paljon pienemmässä määrässä: samat nuolena kiitävät laineenreunat, sama pyöriskelevä vaahto, samat aina kosteat, kallioiset, metsäkupeiset rannat. Imatrasta ei lohi taida ylipäästä; se on hänenkin pontevalle voimallensa liian jyrkkä este, liian ankara vastustus. Mutta näistä pienemmistä koskista se joka vuosi kulkee ylös, totellen luonteensa vietytystä. Tällä rohkealla retkellänsä se sangen usein puuttuu tässä kuvassa nähtävään satimeen.

Suuret lohipadot ovat rakennetut suurella taidolla ja tarkalla virran suunnan arvioimisella. Ne ovat seipäistä nuolenkärjen muotoon rakennetuita tarhoja, joiden kärki on käännetty vasten virtaa ja kulman kainalossa on aukko. Uidessaan ylöspäin virtaa, kohtaa lohi aituuksen, jota myöten etsien pääsöpaikkaa pujahtaa pelkäämättä aukosta sisään, tottunut kuin se on ahtaita kivien lomia kulkemaan. Mutta taas tulee hänelle toispuolinen aituus eteen; virta viskaa hänet tarhan syrjäsoppiin, joista hän ei enää pääse minnekään. Pyytäjä, kun käypi pyydöstään kokemassa, nostaa koko patomuksen ulos vedestä ja antaa veden valua ulos; lohi silloin vengottelee kuivillaan pohjassa ja tapetaan nuijan sivalluksella vasten kuonoa.

Tällä tavoin saadaan Pohjanmaan jo'ista monesti toista sataa lohta kerrassaan. Tässä kuvassa nähtävä patomus on vähemmin konstikkaalla tavalla rakennettu, vaan kuitenkin samaa petosta tarkoittava. Se on laitettu johonkuhun kosken sivuhaaroista, muutamien kivien päälle asetettuin kuorimattomain pölkkyin avulla. Patomus tässä ei ole vedestä nostettava, vaan siihen sattuneet lohet otetaan ulos väkäisellä ahraimella. Seisominen noilla aina kosteilla ja liukkailla pölkyillä vaatii rohkeutta ja varovaisuutta. Kalastaja, sitä tehdessään, on paljain jaloin, samoin kuin poikanenkin, joka lapsimaisella uteliaisuudella katselee päivän saalista. Sama uteliaisuus on myös viekoittanut kaksi nuorta, koreaan Jääsken vaateparteen puetettua naista ulos tuolle vaaralliselle portaalle, mutta jopa he katuvat rohkeata yritystään ja alkavat pakoon pötkiä. Kukaties ei liene aivan väärin, jos arvaamme, että tytöt enemmän ovat tulleet katsomaan tuota nuorta, rohkeaa kalastajaa kuin itse lohia, joista yksi jo on vasuun pantu, Viipurin tai Pietarin herkkusuiden pöydälle lähetettäväksi.

Ilmi-elävät henkilöin kuvat tässä ovat A. v. Beckerin, ja itse hauska koski-maisema B. Lindholmin maalaamat molemmat otetut kansan jokapäiväisestä elämästä jalomuotoisen luonnon keskellä.

30. Loviisan kaupunki.

(O. Kleineh).

Koska Kyminjoki v. 1743 oli tullut Suomenmaan ja Ruotsin vallan rajaksi Venäjän keisarikuntaa vastaan, pyysivät muutamat kauppiaat Venäjän vallan alle joutuneissa Haminan ja Lappeenrannan kaupungeissa lupaa, saadakseen muuttaa kauppansa Pernon pitäjään sisäänpistävän merenlahden rannalle, puolentoista peninkulman päähän Kymin suusta. Ruotsin hallitus katsoi hyödylliseksi että siihen rajakaupunki syntyisi, osti 300:lla vaskitaalarilla Degerbyn seterikartanon Porvoon kymnaasin lehtorilta Kraftman'ilta ja julisti Kesäk. 26 p. 1745 perustuskirjan uudelle Degerbyn kaupungille.

Ruotsi ja Suomi olivat tosin silloin tasavaltana, kuningaskunnan nimellä, mutta "luonto se kuitenkin voitti", eikä ole koskaan nöyremmästi kumarrettu kuninkaallista nimeä, kuin juuri tällä Vapauden-ajalla. Ylinmäärin suureksi kunniaksi katsottiin siis, että kuningas Aadolf Fredrik, Suomessa matkustelussaan v. 1752, myös kävi tässä uudessa kaupungissa ja soi sille nimen Loviisa, muistoksi hänen puolisostaan Loviisa Ulrikasta, joka silloisessa historiassa kyllin on tuttu. Kuninkaan puolison kaimaa pidettiin nyt onnen kantamoisena ja ennustettiin sille suurta tulevaisuutta, Se sai kohta merikaupungin-oikeuden, jota niin suuresti kadehdittiin; se sai runsaasti alusmaata ynnä muita etuja. Kyminkartanon maaherra otti siihen asuntonsa ja 500 miestä sotaväkeä siihen majoitettiin rajan vartijoiksi.

Ensi-alussa oli Loviisa myös rajalinnaksi aiottu. Muurien alkuja nähdään sen itä- ja koillis-puolella; kasarmit ja ekseerauskenttä ovat myös todistuksena kaupungin sotaisasta lapsuuden-ajasta. Mutta sitten muuttui hallitsevain tuumat. Svarthohnan saari lahden suussa linnoitettiin; mutta ei sekään täyttänyt maan toivoa seuraavissa sodissa. Sen lyhyt historia päättyi Maaliskuussa 1808 arvaamattomalla antaumuksella.

Sillä välin oli Loviisan kaupunki joutuisasti vaurastunut, niin että sillä tämän vuosisadan alussa oli 2,700 asukasta, suuri määrä kyllä siihen aikaan. Loviisa oli nähnyt sotatapaukset sekä salaliitot naapuristossaan 1788 vuoden sodan aikana; se oli hurrannut Kustaa III:lle, huvittanut itseään vapaamuurari-salatempuilla, vienyt ulos rautaa sekä puuta, saanut oman historiankirjoittajansa, Henrik Backman'in, v. 1776, ja havaitsi v. 1809 arvaamatta joutuneensa Venäjän puolelle Ruotsin rajaa. Siihen aikaan jo oli kaupungin lyhyt kukoistus-aika lähennyt syksyään. Loviisa kuningatar oli jo aikaa kuollut, loppunut oli jo käytännöllisyyden aikakausi, kuollut Kustaa III, ja pian olivat myös Kyminkartanon maaherranlääni sekä Kymin raja muuttuneet paljaiksi, aikakirjoihin kätketyiksi muistoiksi. Maaherra oli jo v. 1779 siirtänyt asuntonsa Heinolaan, Loviisan satama oli mataloitunut ja laivain pääsö sen rantaan tullut vaikeaksi, kauppa sai pahoja loukauksia useampain haaksirikkoin kautta ja raukeni. Tästä ajoin on kuninkaan puolison kaima ollut vapauden-ajan nöyränä leskenä Suomessa, kyllin nuorena yhtähyvin seurustellaksensa uuden ajan kanssa ja ottaaksensa osaa sen toimihin. Se on nyt tiheästi asutun, varakkaan maanseudun asiamiehenä, koristelee itseänsä kukkasilla ja rakastaa taiteita. Pentti Lindholm on sen poikia, mutta on, peläten että hän ei voisi tasapuolisesti kuvata äitinsä kauneutta, antanut sen toimen O. Kleineh'lle.

Tässä me näemme kaupungin maapuolelta, puuryhmiä ympärillään, korkea kirkko keskellään. Se on pieni soma kaupunki, joka vielä on somistunut palonsa perästä yöllä Heinäk. 5-6 p. 1855, eikä ole suinkaan sennäköinen kuin olisi se vaan lakastunut lehti menneeltä suvelta. Näin tuuheita vaahteria kuin täällä ei näe monin paikoin Suomessa, Loviisa Ulrika olisi ihastuksissaan niistä, ja ne ovat vihriäisenä seppelenä hänen muistopatsaansa päällä.

31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa.

(B. Lindholm.)

Maassa, jolla on sata peninkulmaa merenrannikkoa sekä monta sataa peninkulmaa järvirantoja, kalastus tietysti on sangen tärkeä elatuskeino. Harva mies Suomessa ei ole joskus pyytänyt veden karjaa; harva nainen ei ole joskus huuhtonut kalansuomuksia hyppysiltään; harva lapsi ei ole joskus pitänyt onkivapaa kädessään.

Kalastusta täällä harjoitetaan huvina, sivutulona taikkapa pää-elatuskeinona. Rantamaan kansa kalan pyynnissä ovat mestareita ja ylenkatsovat meitä muita tilapäisiä kalastajia. Miehet, jotka yöt, päivät kiikkuvat heikossa veneessään, keskellä meren myrskyjä, pitävät onkimista ainoasti laiskurin virkana. Tavallinen suomukalan pyynti on vaivan ja joudon vaihettelua. Lohi, siika, silakka, turska, ne ne koettavat kalastajan miehuutta alin-omaisella raskaalla työllä, vahvistavat hänen käsiensä voiman ja kasvattavat hyviä merimiehiä.

Ennen muinoin saatiin sillejä jokapaikasta Itämerestä. Mutta mitä suolattomammaksi Itämeri on tullut siihen yhä laskeutuvien monien jokien vedestä, ja mitä enemmän sen vesikasvien lajit siitä syystä ovat muuttuneet, sitä enemmän on silli paennut, jättäen sijansa pienemmälle, heikommalle sukulaiselleen, hopeanhohtavalle, säkenöivälle silakalle. Tälläkin on sama taipumus suuriin seuroihin ynnä myös halu pitkiin matkustuksiin. Koko legionat näitä pieniä kaloja, joitten koko vaihettelee sillin suuruudesta aina salakan suuruuteen asti, täyttävät tiheillä parvillansa meidän rantavetemme, kulkien välin rannoilta syvyyteen, välin syvyydestä rantalahtemiin. Lukemattomin joukoin pyydetään niitä Huhtikuusta Lokakuuhun, vieläpä toisinaan kevättalvellakin, ja viedään suolattuina ylimaahan. Suomen talonpoika, joka harvoin näkee herkuttomalla pöydällään muuta liharuokaa paitsi joulukinkkua, viljelee yleisesti suolattua silakkaa särpimenä ja höystimenä ruisleivällensä sekä potaateilleen. Näissä on samoin varakkaan talollisen kuin myös köyhän ruotuvaivaisen jokapäiväinen ruoka, jos ei kato- ja nälkävuosi pakoita molempia pettuleipään turvaamaan. Silakka on meillä kansallisin, enimmin haluttu kaikista veden asujaimista. Sen hintaa markkinoilla aina ensiksi tiedustellaan; jos sitä on runsaasti, arvelee niin varakas kuin köyhäkin ei olevan mitään hätää ruoasta; jos sitä on vähän ja hinta kallis, ei ole muuta sijaan panna kuin muikku, ja muikku — järvikalan laji — ei löydy niin runsain määrin eikä kaikin paikoinkaan.

Silakkaa pyydetään taikka nuotalla taikka jataverkolla, Nuotta on vanhempi näistä pyydyksistä, jataverkko on uuden-aikuisempi, hienosilmuisempi, joskus 5:nkin syllän syvyinen. Se lasketaan yöksi luotopaikalle mereen, missä on 6-10 syltää vettä; taikkapa pannaan se, Gotlannin tavalla, pulloilla varustettuna, laineita myöten ajelemaan juuri veden pinnan alla. Tämä kalanpyynti on kaikista vaarallisin ja vaivaloisin, mutta myös parhain saalista antava. Usein nousee pimeällä yöllä myrsky. Kalastajalla on kallioluodollaan mökkinsä katolla tuulihyrrä; monta kertaa yöllä hän herkistää korviaan sen ääntä kuultelemaan, ja jos se myrskyn tuloa ennustaa, rientää hän viipymättä veneelleen ja lähtee korjaamaan pois kalliimman tavaransa mustista lainehista. Taikkapa myös on hän kiinnittänyt veneensä ankkurin pohjaan samaan luotoon, mille on jataverkkonsa laskenut, useamman peninkulman päässä lähimmästä maasta. Yksi mies vuoroitellen valvoo; myrsky nousee, sade rapisee, ja usein täytyy silloin hakata ankkuriköysi poikki, jättää kalliit pyydykset veteen, ja laskea vene tuulta myöten menemään, minne meneekin kaukaisille, vieraille rannoille, sillä se on ainoa hengen pelastus.