SISÄLLYS: (continued 3)

Nuottamies ei ole näiden vaarojen alainen. Hänellä tosin on raskas työ, usein sateessa ja pakkasessa; hänen on ponnisteleminen tuulta ja virtaa vastaan; mutta hän pyytää saalistansa myrskyltä suojatuista lahtemista, ja käypi tavallisesti makaamaan, jos aalto jonakuna päivänä on kovin ankara. Lindholmin ensimmäisessä kuvassa näemme lahteman, jolla on syvät, kallioiset rannat, ja lahtemalla kolme venettä väkineen. Kaksi niistä on rantaan kiinnitettynä; valkea on viritetty, ja pata tarjoo lämpimiä potaatteja, luvaten toisella kerralla antaa täytensä silakkaa. Kaksi miestä seisoo jouten, nälkäisen näköisenä; poikanen lämmittelee kohmettuneita käsiänsä valkealla. Kaikki odottelevat kolmatta venettä, joka pian on saanut nuottansa ulospannuksi.

Tätä venettä pannaan, Uudenmaan tavan mukaan, liikkeelle niin, että yhdellä airolla kokassa soudetaan, toisella perässä huovataan. Soutamassa on vaimonpuoli harmaissa vaatteissa. Monestikin on puolet nuottaväkeä naisia, hameet ylös-sonnustettuna, rivakoita soutajia ja kaikkiin vaivoihin tottuneita, yhtä paljon kuin miehetkin. Etukokan kärjellä ratsastaa pikku, hyvää toivoa itsestään herättävä Jouto-Jussi, punatupsu lakissa, ikään kuin täten oikein mukavalla tavalla opiskellen vastaista virkaansa. Viidentoistavuotinen poika paitahihasillaan huopaelee; ahvettunut mies pruunisessa jakussa, lakki silmille vedettynä, on ottanut osakseen raskaimman työn, nimittäin nuotan ulospanon, jolla aikaa kahdentoistavuotinen apumies selittelee verkkoa, ettei se veneessä sekaannu. Pian on vene menevä rantaan; vaimonpuoli — aina etumaisena, aina uupumattomimpana — on käyvä istumaan polkuveivilleen toiseen veneesen ja hitaasti jaloin polkien hinaava sisään toisen nuotansivun köyttä. Mies ja pojat aivan mukavasti rannalta auttavat nuotan vetämistä, ja näin on se väljä piiri, joka meren vapaat asukkaat on kietonut, ahdistuva ahdistumistaan, kunnes koko kalakarja sätkyttelee nuotanperässä. Minkälainen on saalis tuleva? Niinkö runsas, että kaikki saavat hauskaa työtä yltäkyllin, vai ainoasti muutamia yksinäisiä karkureita merenkuninkaan väestä, tuskin niin paljon että pata rannalla tulee täyteen? Sitä ei tiedä kukaan, mutta kaikki silmät ovat nöyrällä onneensa tyytymyksellä kääntyneet toivotun saaliin puoleen. Tulkoon kapallinen, tulkoon nelikollinen, tulkoon 50 tynnöriä kalastaja on tottunut saamaan erilaisia lippuja onnen arpapyörästä, ja hän odottelee vakaisella mielellä.

32. Silakan suolaus.

Nähtävästi on saalis ollut runsas, sillä toisessa kuvassa näemme kalamiehet täydessä kalojen suolaamisen puuhassa. Edessämme on yksi noita pieniä lahtiloukeroita, jotka ovat veneille soveljaita satamapaikkoja. Ranta asuinhuoneen edessä on viettävää, punertavaista kalliota, jonka muinaiset meren-aallot ovat sileäksi nuolleet. Oikealla puolella näemme jokseenkin rappiolla olevan kala-aitan, vasemmalla pitkiä parsia, nojallaan patsaita vasten, joille ripustetaan nuotta kuivumaan. Yksi mies ja yksi poika ovat juuri tässä toimessa. Veneet ovat kaikki kolme rannassa. Vaimonpuoli, hihat ylöskäärittynä, tuopi silakoita veneestä; se on sama "kalamies", joka taannoin souteli, mutta hänen pruuninen hameensa ei ole enää sonnustettuna. Toinen vaimo istuu, kalalauta edessään, ja ottaa juuri-vasun sisällystä vastaan. Nuori, paljasjalkainen tyttö seisoo hänen vieressään, ja katselee, varjoten silmiänsä kädellä, ohitse-purjehtivaa alusta. Vielä enemmän oikealla näemme toisenkin vanhanpuolisen vaimon, sininen huivi kaulassa, joka myöskin, kalalauta edessään, odottaa perattavia vasusta saadakseen. Yksi mies kaataa kapasta suoloja puoleksi täytettyyn nelikkoon, ja koska tämä tulee täyteen kalaa, on hän paneva painon kannelle. Kahdella muulla miehellä aitan vieressä on työnä jo täytettyin nelikkoin vanteitten tiukemmaksi lyöminen.

Tämä näkö täällä saattaisi olla hiukan toisellainen toisessa apajapaikassa. Kala-aitta on tavallisesti aivan venelaiturin vieressä, ja nuottaparret enimmiten ovat vaakasuorassa asemassa. Mutta kalastajan elämä kuitenkin on samallainen joka paikassa — samaa taistelua hillittömiä luonnonvoimia vastaan, samaa vaivaa, samaa nöyrää kohtaloonsa tyytymistä, jos pyynti on ollut huono, ja samaa riemua, jos se hyvin onnistui — kädet suomuksisena, posket ahvettuneena, leikkipuhetta kaikilla huulilla, ja iloisia lapsia, jotka matkivat aika-ihmisten toimia.

33. Kuopion kaupunki.

(H. Munsterhjelm).

V. 1650 sai kreivi Pietari Brahe kuningatar Kristiinalta Kajaanin vapaherrakunnan läänityksekseen. Se oli avaruudeltaan kuningaskunnan vertainen, se sisälsi äärettömiä saloja, järviä sekä soita Pohjanmaan koilliskulmassa sekä Savon pohjois-sopessa, mutta se oli vaan hongan ja karhun kotimaata, siinä ei ollut yhtään ainoatakaan kaupunkia. Pietari Brahe aikoi perustaa kaupungin, Kallaveden rannalle, Kuopion kirkon likeisyyteen. Pohjapiirros tulikin jo valmiiksi, mutta ei sitä kerjitty toimeen panna, ennen kuin Suuri Kruunun-ryöstö tempasi pois tämän vapaaherrakunnan niinkuin muutkin suuret läänitykset. Sata kaksikymmentä kuusi vuotta sen perästä lähetti maantiedon kirjoittaja Tuneld Pietari Brahen pohjapiirroksen Kustaa III:lle ja koska kuningas tahtoi asettaa eri maaherran Savonmaahan, niin perustettiin Kuopion kaupunki v. 1776 Koljolan talon maalle, Kallaveteen ulospistävälle niemelle. Perustuskirja on Maalisk. 4:ltä päivältä 1782.

Niinkuin kaikki kuninkaanlapset, sai Kuopiokin erityiset etuuksensa, muun muassa myös ammattivapauden, mutta kaikki sille osaksi tullut suosio olisi ollut turha, jos ei se paikka olisi ollut erittäin sovelias kaupalle ja jos ei ympäristö olisi ollut Savon parhaiten viljeltyjä ja tiheimmin asuttuja seutuja. Karjalaisen kauppias-taidosta on myös hänen nuorempi veljensä, Savolainen, saanut osansa. Koska Viipuri oli Venäjän vallan alla, tuli Kuopio koko ruotsinpuolisen Itä-Suomen kauppakeskukseksi, ilman kilpailijatta likempänä kilin 30 peninkulman päässä. Sen markkinat olivat suurimmat koko maassa ja välittivät tavarain vaihtoa idän ja lännen välillä. Kun sitten Viipuri taas Suomeen yhdistettiin ja aloitetun Saimaan kanavan kautta näkyi aikovan vetää koko liikkeen puolehensa, sai Kuopio taas toisellaisen korvauksen, sillä että siihen v. 1844 perustettiin kymnaasi ja v. 1851 asetettiin piispa asumaan. Markkinat alkoivat vähentyä, mutta Kuopio sen sijaan tuli opin ja kirkon pesäpaikaksi, synnytti Snellman'in sanomalehden, uutta aikakautta aloittavan Saima-lehdon, ja väitteli Raamatusta Savon kerettiläisten kanssa.

Eipä ole sen historia sotamuistojakaan vailla. Kuopio sekä lähellä, koillisessa, oleva Toivalan salmi olivat 1808 vuoden sodassa tanterena Sandels'in, Malm'in ja Duncker'in mainioilla urhotöillä. Yöllä Toukok. 12:tta päivää vasten valloitti Malm 180:n Savon jääkärin ynnä muutamien satojen talonpoikien kanssa Kuopion, nelituntisen kovan taistelun perästä, ja sai enemmän vankeja, kuin mitä hänellä itsellään oli miehiä. Vihollinen tuli takaisin suuremmalla voimalla: Kuopio tuli taistelun aineeksi; kaksi kertaa, Kesäk. 26 p. sekä Heinäk. 1 p., ryntäsi Sandels rohkeasti päälle, vaan torjuttiin takaisin. Nyt toivat Venäläiset tykkivenheistön Kallaveden seljille; alkoi pieni vesisota täynnä romantillisia tappeluita maallenousuineen, yöllisin päällekarkauksineen, viekkain temppuineen sekä urhotekoineen molemmin puolin. Sandels oli peräytynyt Toivalaan, jota salmea sitten puolusti ihmeteltävällä rohkeudella, siksi kuin hänen, takaapäin lähenevän vihollisjoukon tähden, täytyi peräytyä, saadakseen loistavan voittonsa Virran sillan luona.

Kuopio on rakennettu tasangolle, jolla on vettä kolmella taholla, ja sen pitkissä riveissä venyvien, matalien huoneitten yli kohoaa v. 1815 valmistunut tuomiokirkko. Täyttä käsitystä Kuopion kauneudesta ei voi kuitenkaan saada, ennen kuin on noussut tuolle kuvan taustassa kohoavalle harjulle, Pujovuorelle, joka ylöskiipeemisen vaivan palkitsee ihanimmalla näöllä Kallaveden selkien ynnä niiden satojen saarien, luotojen, salmien, lahtien, ruokorantojen, savuavain höyrylaivain ja kaukaa paistavain purjeitten yli.

34. Laatokka.

(B. Lindholm).

Laatokka on avarin ja syvin notkelma Euroopan manterella. Siihen jäi osa valtameren vesiä, koska muinainen leveä salmi Vienanmeren ja Itämeren välillä maatui umpeen, ja tällä tavoin syntynyt järvi kadotti vähitellen suolaisuutensa monien siihen virtaavain jokien kautta. Jos Suomenmaan ja Skandinavian poisluemme, niin koko muun Euroopan järvet yhteensä eivät täyttäisi Laatokkaa. Se on 17 peninkulmaa pitkä, 10 1/2 leveä, 292 neliöpeninkulmaa avara, ja syvyys muutamin kohdin sen etelä-osassa, missä laskinluoti ei 200:nkaan syllan päästä vielä tapaa pohjaa, on suurempi kuin yhdessäkään paikassa Itämeressä, Laatokan muoto on soikulaisen pyöreä taikka paremmin sanoen on se suorakulmiona, joka eteläänpäin kaariutuu; suurin pituus käy pohjois-luoteesta eteläkaakkoiseen. Laatokkaan valuu 70:n suuremman ja pienemmän joen kautta tuhansien järvien vedet Maanselän kumpaiseltakin vietteeltä, ja Nevajoki ne sitten vie Laatokasta ulos Suomenlahteen. Lukemattomat. Vellamon tyttäret vievät täten veronsa tälle hallitsevalle, suurimmalle sisarelleen — vievät vetensä läpikuultavat, kirkkahat kuin kristalli, liian viattomat oikeastaan, tullakseen suuren pääkaupungin saastaisuuden huuhtojiksi.

Ympärillä asuvat kansat sanovat Laatokkaa mereksi, ja meri onkin hyvin sopiva nimi järvelle, jonka rannoilta ei mikään silmä voi toista rantaa eroittaa, Sen nimeä arvellaan väännellyksi alkuperäisemmästä nimestä, Aldogas (= Aallokas); sen eteläisellä rannalla olikin muinoin vanha vikingi-linna Aldeigja-borg. Ja aallokaspa onkin Laatokka enemmän kuin moni muu vesi; sen kepeät vedet kuohahtavat pienimmästäkin tuulen puuskahduksesta ja nielevät monta alusta pelättyyn poveensa. Laatokan aallolla onkin eri nimensä suomen kielellä: sitä mainitaan kareeksi, joskus mainingiksi. Kylminä talvina jäätyy koko tää suuri järvi lopulla Tammikuuta, mutta alkaa siintää jälleen Helmikuun lopulla. On oltu havaitsevinaan että sen pinta aikakausittain nousee ja laskeutuu.

Laatokan pää-selkä on ääretön vesilakeus, jossa ei näy ainoatakaan saarta; saaristoa on tässä järvessä ainoasti pitkin korkeakukkulaista, monilahtemaista pohjois-rannikkoa, ja kolmen peninkulman päässä rannasta kohoovat sillä kulmalla keskiselästä ne saaret, joilta kuuluisan Valamon luostarin kullatut torninhuiput välkähtelevät. Etelässä on Laatokka huuhtonut kolme leveää poukamaa Inkerin pehmeämpään maahan.

Laatokka tätä nykyä kuuluu puoleksi Venäjän keisarikuntaan, puoleksi Suomen suuriruhtinaanmaahan; meidän on koko pohjoinen ranta ja melkein kaikki läntinenkin. Mutta itäiselläkin rannalla paikoittain asuu Suomalaisia, ja monta vuosisataa takaperin oli Laatokka keskustana läntisen Suomalaisheimon alueessa. Tämän järven rannat ovat olleet sen vanhimman, hämärän historian tanterena; näistä rannoista on se taistellut jo ammoin unohdettuja taisteluita. Täällä arvellaan Kalevalan ja Pohjolan muinoin taistelleen Sammosta; täältä myös muutamat arvelevat Rurikin lähteneen, koska hänet kutsuttiin Venäjän vallan perustajaksi. Laatokan kautta kävi Keski-ajan koko loppupuoliskolla länsimaiden suuri kauppatie Novgorodiin ja itämaille; Laatokan kautta imee Pietari nytkin vielä suuren osan sille idästä ja pohjosesta virtaavia tarpeitaan. Laatokka yhä vieläkin, niinkuin muinoin, on itäsuomalaisen kaupan suurena valtasuonena.

Lindholmin kuvassa me näemme edustassa aution vuorimaiseman Laatokan läntisrannalla, Suomen puolella, Kurkijoen pitäjässä. Muutamat harvat männyt sekä kuuset törröttävät kallioin raoista, pieni lammaslauma hakee tästä niukkaa ravintoansa, ja paimenpoika puhelee vuorten yli poikkitietä tulleen miehen kanssa. Kauempana näkyy tiheä lehto; siellä satakieli laulelee; sen sisässä kenties piilee joku kalastajan mökki. Kaitainen lahdeke tunkeutuu kallioiden lomaan, ja sen takana leviää silmiemme eteen Laatokan ääretön avaruus. Se makaa nyt rauhallisena, hopeanhohtavaisena, välkkyen kajanteesta pilkistävän auringon paisteessa, niin tyynenä ja kirkkaana, kuin ei tietäisi se mitään myrskyin möyrynnästä, kuin ei olisi koskaan merimiesten henki, jopa koko känsäinkin kohtalo ollut sen läikkyväin lainehien nojalla. Vesien haltija nukkuu — älkäämme häiritkö sen lyhyt-aikuista unta, nyt kun aution erämaan hiljaisuus sen on viihdyksiin saattanut.

35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä.

(A. Edelfelt).

Talonpoikais-tupa Uudenmaan rannikolla.

On iltapäivä lopulla Elokuuta, jolloin telkänpojat ovat tulleet "syötäviksi" ja kallis-arvoinen nahka ei enää ole lain suojan alla, Eerik Fagerholm on kovin viisas metsästäjä, ettei hän pitäisi metsästyssääntöä pyhänä. Hän ei tosin katso kaikkia noita herrain keksimiä uusia metsäviljan suojelemisen keinoja niin erittäin viisaiksi. Hän ei myös huoli toimittaa poliisin virkaa kaikkia lainrikkojia vastaan, jotka aikaiseen kesällä soutelevat saaresta saareen, poimien merilintuin munia ja ampuen emiäkin kuvilla. Mutta Eerik Fagerholm tietää että, jos hän luvattomalla ajalla vie lintuja Helsinkiin, niin joutuu hänen saaliinsa, vieläpä hän itsekin ensimmäisen kalasatamassa vastaantulevan poliisikonstapelin kynsiin. Sitä hän syystä pitää ikävänä seikkana ja päättää senvuoksi luvallista aikaa odottaa.

Hänen nuottansa on nyt par'-aikaa korjattavana, ja hän käyttää tämän loma-ajan linturetkeen. Huomattuansa telkkäpoikuuden kaidan salmen likeisyydessä, on hän parilla myötään-viedyllä verkolla sulkenut tämän salmen suun ulkopuolelta. Sitten on hän kokeneen linnustajan varovaisuudella ja taidolla ajanut poikuuden sisäselältä salmeen ja oikealla ajalla päästänyt haulinsa ratisemaan veden pintaa myöten. Muutamiin on sattunut, toiset ovat menneet sukelluksiin ja koettaneet, uiden veden alatse, päästä ulkoselälle. Juuri sepä olikin linnustajan tarkoitus. Hän poimii huolettomasti ensin kaikki jääneet kokoon, ja lähtee sitten verkkojansa kokemaan. Niistä hän löytää useimmat poikuuden onnettomista pakolaisista, kaula puuttuneena silmukoihin. Tuskin on yksi tai kaksi päässyt pakoon.

Eerik Fagerholm on tullut kotiin tupahansa. Ilta-aurinko paistaa ikkunoista sisään lattialle, takalle sekä, kaksin kerroksin kohoavalle, seinässä kiinni olevalle, pumpuli-uutimilla varustetulle sängylle. Sen alla seisoo arkku, joka talon harvoja kalleuksia talleltaa ja vieressä juurivasu villakerää sekä muuta pientä varten. Likellä ikkunaa riippuu kivipiirros — muotokuva — mustissa kansissa. Silmämme kaipaa noita tavallisia kirjavia nimipäivä-onnentoivotuksia: ne koristavat luultavasti toista seinää, joka ei tässä näy, vastapäätä sänkyä. Työkaluin puute ei todista kovin suurta taitoa kotiteollisuudessa.

Karoliina emäntä, vielä verevä, vaikka jo kolmansilla kymmenillä, paitahihasillaan ja viiruhameessa, pumpuli-liina päässä, on täydessä nuotan paikkaamisen toimessa; hänellä on yksi kappale edessään; muut — niin monta kuin talon osaksi tulee — ovat heitetyt tuolille. Tästä työstä sanoo tuttu arvoitus: hakee mitä ei soisi löytävänsä, nimittäin reikiä. Emännän vieressä seisoo rasiallinen nuottarihmaa ja pieni saavi eli korvo. Emäntä on ahkera nainen, hän ei tahdo istua kädet ristissä, sillä aikaa kuin perunat eli potaatit kiehuu.

Tällä hetkellä astuu mies sisään ja näyttää aika hahkaa, jonka pehmoiset untuvat kenties ovat aiotut emännän omaan pään-alaiseen. Eerik on roteva mies, noin 40 vuotta ijältään, sinisessä tröijyssä, harmaissa housuissa, pitkävartisissa, hyvin rasvatuissa, vettä päästämättömissä saappaissa. Hänellä ei ole tapana hätäillä merimies-hatun päästään ostamisessa. Emäntä vaihettelee hänen kanssaan pari sanaa, työstään lakkaamatta. Sitä enemmän on lasten uteliaisuus hereillä. Kymmenvuotisella Eemil'illä on ollut se onni että sai seurata isän kanssa; hän on nyt jo ennen kiirehtinyt kotiin, tuoden kimpun tapettuja lintuja, jonka on viskannut lattialle, ja kaikki ne urhotyöt aikaan-saaneen pyssyn on hän asettanut tuolin nojalle. Eemil hiukan ylpeilee. Lakki niskassa, nostaa hän pari lintua maasta ja kertoelee ihmettelevälle siskollensa, viidenvuotiselle Edlalle, retken eriskummallisista tapauksista. Edla kädellään silittelee linnun pehmeitä höyheniä, ja hänen hellempi sydämensä pikemmin soisi että lintuset vielä olisivat hengissä. Mutta Eemil vakuuttaa että ainoasti kuolleita lintuja voi höyhentää ja paistaa, ei eläviä. Tähän selitykseen Edla tyytyy ja pyytää jo ennalta luvan saada muutamat kaikkein koreimmista sulkasista.

Itse kuva, nuoren taideniekan tekemä, on täynnä elämää ja totuutta. Kun Eerik Fagerholm jo aikaa sitten on laskenut pyssyn vanhuudesta rauentuneesta kädestään, kun hänen vaimonsa Karoliina on jo aikaa sitten lakannut näkemästä nuotan repiämiä, niin, kun Eemil ja Edlakin jo aika-ihmisinä ja vanhuksina ovat soutaneet Uudenmaan rantoja — on tämä kuva yhä vielä säilyttävä muiston tästä ihanasta Elokuu-illasta, jolloin lintumies saaliinensa tuli kotiin vesiltä.

36. Mikkelin kaupunki.

(J. Knutson.)

Neljännellätoista vuosisadalla ei ollut Savossa enempää kuin yksi ainoa kirkko, ja sitä sanottiin Suur-Savon eli S:t Mikaelin kirkoksi. Saimaan viljavat ja kalaiset rannat olivat jo silloin tiheään asutut, uusia kirkkoja rakennettiin yks toisensa perästä, mutta maakauppa kulki yhä vielä kolmen salmen, Väätämänsalmen, Vuolteensalmen ja Siikasalmen kautta tuohon vanhaan keskuskohtaan. Mikkelin kirkonkylään asetettiin 1743 vuoden rauhan perästä postikonttori sekä raja-tullikammari. Ruotsin hallituksella oli jo silloin aikomus perustaa tähän kaupunkia, mutta tämä aikomus toteutui vasta meidän aikana, jolloin kirjoituksella Maalisk. 7:ltä p:ltä 1838 Mikkelin kaupunki perustettiin Olkkalan ja Maunusalon talojen maalle, syvän Saimaasta maahan tunkeuvan salmen rannalle.

Mikkeli on siis nuorimpia kaupungeita Suomessa. Sen alku oli nöyrä. Se oli varakas kylä, joka oli saanut ylimaan kaupungin oikeudet ja kaupitteli hevosia, pellavia, viljaa sekä voita markkinoillaan, jotka olivat suurimmat koko Suomessa, Kuopion markkinain perästä. Mutta 1843 muutettiin tänne kuvernöörin asunto Heinolasta, ja v. 1872 perustettiin tähän uusi täydellinen lyseo. Me näemme kaupungin leviävän likeisiltä kukkuloilta alas tuolle suurelle, metsättömälle lakeudelle päin, johonka kasket ovat painaneet poltinmerkin ja jotka aura on vakoilut viljaviksi pelloiksi. Katsos noita äärettömiä, yksitoikkoisia lakeuksia, joita vasta tuolla kaukana matalat harjut rajoittavat! Mutta jos nousisimme tuolle kukkulalle, jonne meille näkyisivät Saimaan läntiset selät lakeuksien takaa, silloin näkisimme ettei Mikkelikään ole kauneuden puolesta jäänyt osattomammaksi kuin muu Savon maa.

Arki-enkelin kaupungin toki pitäisi ennen muita olla vahva ja valtava. Kaupunki on kuitenkin liian nuori, että olisi vielä itse sotaa nähnyt. Sen likeisyydessä on kuitenkin Vuolteensalmi, jossa 1788 vuoden sota sai alkunsa, sillä että Hastfehr'in suomalaiset rakuunat, Venäläisiksi puettuna, tekivät päällekarkauksen. Ja 3/4 peninkulmaa täältä on kuuluisa Porrassalmi, jossa Aminoff 500:n Savolaisen kanssa — vasta lopulla tuli Porilaisia ja Pohjalaisia avuksi — Kesäk. 12 ja 13 p. 1789 piti puoltansa 23 tuntia paljoa lukuisampaa vihollista vastaan. Täällä Adlerereutz ja Döheln leikkasivat ensimmäiset laakerinsa. Koko tuon pitkän taistelun aikana istuivat Mikkelin äidit ja nuoret tyttäret Kellovuorella, tykyttävin sydämin katsellen poikiensa ja veljiensä sankaritekoja.

Loppusanat.

Tähän loppuvat selitykset tämän "Matkustuksen Suomessa" ensimmäiseen jaksoon. Hyvin epätasaisesti on tähän tullut kuvia eri maakunnista, Pohjanmaalta on ainoasti yksi kuva (n:o 2); Ahvenanmaalta samaten yksi (n:o 5); Hämeestä 3 (n:o 8, 16, 18); Varsinais-Suomesta 4 (n:o 6, 17, 20, 21); Satakunnasta niin-ikään 4 (n:o 10, 19, 22, 24); Savosta 7 (n:o 1, 13, 14, 27, 28, 33, 36); Karjalasta saman verran (n:o 7, 11, 12, 25, 26, 29, 34); Uudeltamaalta 9 (n:o 3, 4, 9, 15, 23, 30-32, 35).

Syyt tähän epätasaisuuteen ovat helpot selittää. Helsingissä asuvat taideniekat ovat ensiksi kuvanneet ne maamme osat, jotka olivat likinnä tai joihin oli helpoin päästä. Mutta tämän jakson perästä on tuleva toinen, missä nyt niin syrjään jääneet pohjoiset ja läntiset seudut ynnä myös maamme keskikohdat saavat vuoronsa.

Aika, milloin tämä toinen jakso on seuraava, riippuu siitä että ensimmäisen jakson suuret kustannukset saataisiin takaisin. Muistettava näet on että melkein jokainen näistä kuvista on teräkseen piirretty varsituisesti sitä varten tehdyn alkuperäisen maalauksen mukaan. Holmbergin maisema Pirkkalassa, Ekmanin Lyytinen sekä Janssonin kajuutta ovat ainoat vanhemmat alkukuvat.

Suomen yleisö, kuinka suuresti se rakastaakin kotimaatansa, ei jaksa kuitenkaan yksinään kannattaa tätä teosta. Siitä syystä toimitetaan paitsi ruotsalaista alkuperäistä tekstiä ynnä sen suomennosta vielä franskalainen, saksalainen, venäläinen, kukaties englantilainenkin painos.

Koska kerran kaikki Suomen maakunnat, niin täydellisesti kuin tässä on mahdollista, ovat kuvatut, niin hyvin luontonsa kuin kansan-elämänsäkin puolesta, niin on selityksistäkin selvemmin näkyvä mikä missäkin on omituista ja mikä yhteinen side kaikki yhdistää.

Helsingissä Marrask. 25 p. 1873.

Z. T.