MARTVA

Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä.

Taivaan rauha ja maan ihanuus ylistivät Jumalan kaikkivaltaa ja hyvyyttä, kaikkeus Hänen suuruuttansa. Järvenselkä helisi soutajan laulusta yhtenä vesirunona. Nurmi nosti kukkaa, metsä oli lihava puunmehusta, rantalumpeikossa sikisi ja varttui vedenvilja, ja koko luonnon kauneuden päällä helisi lintujen kirkas, heleä laulupilvi, riippuen ilmassa kuin sävelharso.

Vedenhengessä, niemekkeellä lymyili Litvan pieni puukirkko metsänsilmässä, vanhan koivikon sisällä. Se koreili siinä kuivana metsäkukkana, pujotellen ristiänsä puiden latvojen lomitse, tuskin ylemmä niitä. Katolla viherti siellä täällä pehmeä sammal. Suurehkot ikkunat kimaltelivat auringon heijasteesta surullisina, mutta kirkkaina, kuin huikaisisi se valo niitä, kuten puolipäivän paahde silmiä. Räystäs riippui, risti kohosi runona. Seinällä riippui koivun varjo repaleena ja oven ränsistynyt pihtipielilauta ja rappusen lahonnut hirsi kertoivat vanhaa, kaunista runotarua, julistaen häviön ja kuoleman suuruutta kuin harmaat hapset.

Äkkiä helähti tornista kirkonkellon pehmeä messinkisävel, haihtuen järvenselälle soutajan laulun sekaan.

Kuin enkelien kantamana laski se siellä vesille ja rantamille levälle, vieden Litvan hurskaalle väelle kutsun Jumalan eteen. Rauha seurasi soiton jäljestä, ylensi ihmismielen, valoi rintaan hurskautta ja kohotti sielun ylemmä maantomuja. Heti muuttui ihmissilmä: ranta näytti nyt rauhallisemmalta, ruiskukka kainommalta, eikä kuulunut enää järveltä airon ääni, ei soutajan laulu, vaan autiona rauhanmaana hymyili sen sininen vesiselkä. Oli kuin istuisi siellä enkeli, itkien salassa ihmispoloisen suruja. Ahven pulahti. Rannalla risahti oksa arkaillen ja lintu tirskasi lyhyen:

— "Tvirrr!"

Ääni hiljeni. Lintu asettui siimekseen päivän kuumuutta pitämään. Sotka keskeytti uintinsa, hauki asettui levolle ja katiskassa nukkui sinne eksynyt kuha.

Litvan hurskas väki oli jo koolla Jumalanhuoneessa. Matalassa holvissa tuntui vielä kiertelevän kirkon kellojen messinkipehmeä ääni, koivikon maukkaaseen tuoksuun sekoittuneena. Ikkuna tulvi täydeltänsä auringon kirkasta valoa. Kirkkomaa tuntui olevan täynnä jumaluutta; enkeli joka oksalla, joka kukassa Herran sormien jäljet ja joka ruoho Jumalan työtä. Aurinko paistoi Hänen armoansa ja kirkossa kokoili enkeli ihmismielistä suruja. Mieli kepeni. Povi oli rauhaa täynnä, sielu oli puhdas kuin kesäisen pyhäpäivän kirkko-aika.

Urkuparvelta alkoi kuulua pienten urkujen soitto, rauhallisena kuin yksinäisen vaeltajan laulu metsäpolulta, metsän hiljaisuuden ja kesäisen lauvantairauhan sitä hiljaa kuunnellessa. Harras kirkkoväki yhtyi siihen, veisaten:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen."

Ja silloin tuntui kuin olisi todellakin kirkkoon tulvannut valovirtana uusi, armas aika, avautuen ihmissielulle ijankaikkisuuden suurena rauhana. Elämän karut kankaat hävisivät muistosta ja niiden sijalle levittäytyivät ihmishengen ikävöimät ahot, joissa päivin kukka koristi kaiken, öisin juhannuskokko, joka paloi uhritulena, vartioiden nukkuvia ja vieden niiden kiitosta korkeuteen. Täysin rinnoin kuin enkelijoukko Jumalan istuimen edessä veisasi Litvan hurskas väki, sitä ihanuutta ajatellessansa, Jumalalle kiitosta vakuuttaen:

— "Kaikki, kaikki todistaa Sinun hyvyyttäsi ja Sinun suuruuttasi… Sitä todistavat viheriäpukuiset puut… ylpeät yrttitarhat… kukkaniitty… hedelmöityvä vainio… kalaa kasvava lammin aalto ja linturikas metsä, jossa turvattomat lintuparvet hautovat Sinun kaikkivoivan kätesi suojelemina…"

Ja ihmisrinnassa puhkesi siiloin kaunis kaipuu kuin pikku uruista pillahtava soitto, kaipuu: "Miksi en minä ole yhtä hyvä ja armollinen ja laupias? Miksi eivät minun povessani aukene ne lähteet, joista vuotaisi Sinun henkesi ja toisi rauhan ja tyydytyksen, kuten Sinä niitylle armaan kukka-ajan, linnuille pesimis- ja hautomis-onnen ja kukille kauniin heilimäjuhlan? Miksi ei minussa puhkea se jumaluus, joka korottaisi minun henkeäni Sinun olemuksesi osaksi, pois maantomuista ja taisteluista?"

Ja kun laulu oli loppunut ja pienet urut soivat vielä, ikäänkuin korvessa laulajan kaikuna, kumartui harras väki sen Jumalan edessä, jonka kaipuu on ihmissielun jaloin ja puhtain, ihmisen olemuksen kaunein kukka, se ainoa, joka erottaa hänet eläimestä ja korottaa hänet yläpuolelle kaikkea.

Oli rippipyhä.

Litvan pienen seurakunnan tytöt ja pojat kokoontuivat alttarin eteen lupaamaan Jumalan ja ihmisten edessä, että he eivät luovu Jumalasta, eivät nouse sitä Jumalaa vastaan, jonka alttarin edessä he nyt seisovat ihmis-elämän kevätkukkina, vaan nöyrinä alistuvat Hänen edessänsä. Vanhemmat katselivat silloin puhdasta lapsijoukkoansa kuin ihaninta kukkamaata, jonka päällä helskyvät, ikäänkuin lintujen lauluharsoina, isän ja äidin siunaus ja onni lapsestansa, elämänsä kalleimmasta kukasta, tulevaisuudentoiveet välkkyvät auringon valona ja vanhuuden-ilo kisailee perhosparvena. He muistivat sitä katsellessansa sitä aikaa, jolloin itse olivat kukoistaneet kukkina, elämä tulvillaan tulevaisuuden toiveita, mieli puhtaana päivänpaisteena, polut hopeaisina ja elämäntyö pyhä-ilona. He muistivat sitä, näkivät edessänsä puhtaat lapsensa, oman elämänkukkansa kantamat kauniit hedelmät, ja he kumartuivat entistä syvempään sen Jumalan eteen, jonka hyvyyttä todistaa viheriäverhoinen puu, auringon ehtymätön valohopea, koti-onni, lapsiparvi ja kaikki, mikä on olemassa. Koko elämä kirkastui ainaiseksi armaaksi ajaksi, juhannusjuhlaksi, jolloin kaikki ylistää Jumalan hyvyyttä, joka vuotaa yli luonnon auringon valona, kasvuvoimana, kukkien äitiytymislahjana, neidon kauneutena, linnun hautomis-onnena, lauluna ja ihmispoven onnentunteena.

Rippilapsien joukossa oli Litvan varakkaimman talon, Ranniston, ainoa tytär, Martva. Hän oli koko seudun lemmikki, hurskaan isänsä ilo, äitinsä unelma ja kaikkien silmäterä. Hän oli puhdas kuin enkeli, viaton lapsi, jonka elämä oli pyhävirttä, unet ja unelmat hartautta. Hänen puhdas sielunsa oli kukka, johon ei perhokaan olisi raaskinut siivellänsä koskea, peljäten siihen pilkun jäävän. Taivaan sini oli hänelle sitä, mitä on kuvastin muille tytöille. Siitä katseli hän Jumalan suuruutta. Kukassa ihaili hän Hänen hyvyyttänsä, eikä itsensä kukan väriä, ja elämän-onni oli hänelle puhjennut sielun puhtaudesta kuin sielun rauha oikeasta rukouksesta.

Nyt seisoi hän alttarin edessä Jumalan lapsena. Armaissa silmissä liekehti kainous ja puhtaus, jumaluuden kaipuu, rauha ja hyvä omatunto Hänen ja koko maailman edessä. Mustasta, silkkihienosta tukasta oli pari kiharaa solahtanut otsalle, silmikkona ilakoimaan. Avonaisessa katseessa oli kainous ja puhtaus kukalla, verhiöinä kauniit mustat silmäripset ja ihmeen-kauneilla kasvoilla helotti nuoruuden helein puna yhdessä sielun jalouden kanssa. Hän oli korven kukka ja metsän lähde, lehdon runo, ahojen armas tuuli ja kotirantojen kaunis laulu.

Kun hän astui ensimäisenä alttarin eteen, katsoi koko Litvan väki häneen ihastuneena, ylpeänä, ja isä ja äiti laskeutuivat polvillensa, kiittivät Jumalaa tyttärestänsä, antaen onnenkyyneliensä vuotaa Hänelle uhriksi ja vastalahjaksi. Elämän-onni, mielenrauha ja jalo kiitollisuuden tunne täytti heidän sielunsa ja kirkasti heille maailman kuin Jumalan kunnia, joka tulvii korkeudesta valovirtana kaiken yli.

Heille oli joutunut isän ja äidin armas aika.

* * * * *

Litvan kirkossa saarnasi sinä pyhänä nuori, hurskas pappi, todellinen Jumalan palvelija, pastori Aamusto. Hän oli juuri papiksi vihitty ja astui nyt ensi kertaa Jumalan alttarille todistamaan uskoansa ja vannottamaan muita. Vaatimattomana polvistui hän alttarille ja rukoili hartaasti:

— "Rakas Isä! Suo Sinun puhtautesi ilmestyä tällä hetkellä minun sydämeeni, niin kuin kirkas iltatähti puhkeaa sinestä taivaalle, joka auringon mailleen mentyä on autioksi jäänyt. Anna minulle voimaa ja uskoa valaa sitä puhtautta niiden puhtaisiin sieluihin, jotka nyt seisovat alttarisi edessä nuoruutensa kukka-ajassa, julistamassa Sinun hyvyyttäsi poskiensa punalla, elämänsä kevätkauneudella, onnellansa ja runollisilla toiveillansa! Suo minun olla kirkas aamutähti, joka sinun valollasi valaisee täällä murheen maassa vaeltavan, luoksesi pyrkivän ihmishengen elämän aamunsarastuksen Sinun kirkkaaksi päiväksesi."

Kasvoilla nuoruuden puna ja sydän iltatähden puhtaana valona kääntyi hän rippilapsiin päin. Hänestä tuntui, kuin seisoisi Jumalan enkeli hänen takanansa, kuten Jeesuksen takana Getsemanessa, vahvistamassa häntä. Pieni kirkko näytti hänestä nyt Jumalan valtaistuinsalilta ja hän oli seisovinansa sen valtaistuimen alustimella, julistamassa Jumalan kunniaa ja hyvyyttä. Litvan väki näytti hänestä Jumalan valituilta, jotka odottivat hänen suustansa korkeaa sanaa. Rippilapset muuttuivat hänen silmissänsä enkelijoukoksi, joka katselee Jumalan kirkkautta ihastuneena, kuin aamu-unesta havahtunut neito kesäisen auringon runopunaista nousua metsän alta järven kauneiden vesien takaa. Mieli yleni. Sydän puhdistui, ja pienten urkujen vaatimaton hyminä leijaili holvissa enkelilauluna, kohotellen ihmis-ajatusta pois maan murheista. Kirkkaalla, lempeällä äänellä alkoi hän saarnata:

— "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan."

Ääni ja sanojen ajatus helähti kirkkoon kuin kirkas päivänpaiste pilven takaa kevätnurmelle. Ranniston Martva nosti katseensa maasta. Kirkkailla silmillänsä katsoi hän nuoreen pappiin avonaisesti kuin Neitsyt Maria enkeliin, joka hänelle ilmoitti naisen onnesta suurimman: äitiyden nurmenkukkien runollisen lemmen tietä: ilman aistillisuutta, luonnon käskystä. Hänen sielunsa värisi puhtaudelle kuin talvinen hangella kasvava runojen lumikukka auringon puhtaalle, kylmälle valolle. Nuori pappi puhui lämmöllä, sydän posken punaa puhtaampana. Hän saarnasi:

— "Sydämen puhtaus on se ainoa onnenkukka, josta kasvaa oikea hedelmä: pysyvä, todellinen onni. Älkää siis lähtekö onnen hakuun niille kukkamaille, joita maailma ja sen elämä teille levittävät, vaan vaalikaa sitä kukkaa, jonka Jumala on teihin istuttanut: sydämenne puhtautta!"

Kirkossa hymisi sanojen henki säveleenä. Martva kuunteli sitä, korva herkkänä kuin hentovärisin valkokukka auringon ihanuudelle. Poski hehkui, veri sykähteli puhtautta. Pappi jatkoi:

— "Kun teillä on jumalallinen sydämen puhtaus, niin on teillä kaikki. Joka aamu puhkeaa teille silloin onni uutena. Se on teille maatamennessänne armas äiti, joka istuu vuoteenne vierellä, viihdyttää teidät uneen, laulaen mieleen lohdutusta. Se levittäytyy ylitsenne mielenrauhana, kun silmänne ummistuvat. Yöllä se on teille armas uni ja aamusilla mielenvirkeys."

Monet isät ja äidit kuivasivat vettyviä silmiänsä. Martvasta tuntui kuin huokuisi nuoren papin sanoista Jumalan armo, hyväillen hänen olemustansa, kuten tuulenhengähdys helteistä poskea poudan sitä paahtaessa. Eikä hän peljännyt, sillä hän tiesi olevansa puhdas ja antautui valon suuteloille, niitä ollenkaan arastelematta. Pappi jatkoi:

— "Jos sydämenne on puhdas, ei siihen laskeudu paha ajatus eikä himo, jotka kääntävät ajatukset syntiin ja nostavat viimein käden rikokseen. Sydämen puhtaus on siis teille kuin talven puhdas hanki, jolle ei himon perhonen laskeudu, vaan etsii kukkaa, jonka väri on sille altis."

Martvan äiti ja isä katsahtivat tyttäreensä. Kun he näkivät hänen avonaiset, viattomat enkelinsilmänsä puristivat he hiljaa toisiensa käsiä, kiitokseksi siitä, että tytär oli puhdas. He olivat varmat, ettei hän ole altis väärälle perhoselle: himolle ja synnille. He lausuivat toisillensa hellällä katseella:

— "Kiitos sinulle, puolisoni, sillä hän on sinun sydämesi ja olemuksesi puhtaudesta puhjennut kukka!"

Pappi jatkoi:

— "Ja kun teillä on sydämen puhtaudesta puhjennut mielen rauha, on teillä myös kaikki maallinen, ulkonainen onni. Halpa majanne on rikkaampi onnen-aarteista kuin kuninkaiden palatsit. Sillä katsokaa: Eikö Johannes Kastaja ollut kamelinkarvaisessa puvussansa onnellisempi kuin purppurapukuiset kuninkaat, ja olisiko hän vuoteensa korvessa vaihtanut kuninkaiden loistaviin linnoihin?"

Kaikki myönsivät nuoren papin puhuvan oikein. Erämaa ja Johannes Kastaja ilmestyivät heille kuvina. Litvan metsät ikäänkuin muuttuivat taivaallisiksi puutarhoiksi, joissa luonto on puhtainta runoa täynnä.

Pappi jatkoi ylevää runoiluansa:

— "Teillä on myös silloin kaikki maallinen kunniakin, mitä ylevä ihmishenki voi toivoa. Sillä kuninkaatkin, joiden päitä kruunut koristavat, kadehtivat Johannes Kastajaa, jonka sydän oli puhdas…"

Sanoista vuoti ylevä runo kuin puhdas sävel soittimista. Kyyneleet valuivat. Nuori pappi availi sydäntä siksi lähteeksi, jonka puhtaudesta vuotaa ikuinen onni ja rauha. Martva tunsi nyt olevansa rikas. Hänen sydämensä oli tulvillaan puhtautta kuin lähde vettä. Jumalan hyvyys ja kunnia kuvastuivat siinä kuin taivaan sini lähteessä, jonka pintaa ei peitä ainoakaan sille varissut lehti.

Pappi jatkoi:

— "Sillä maan multaa ovat teille rikkaudet, jos sydämenne ei ole puhdas, vaan on johtanut teidät himojen kautta paheeseen ja hävittänyt siten mielenrauhanne. Ettekö te silloin olisi kuin mies, jota levottomuus tulena polttaa hänen istuessansa rikkauksiensa keskelläkin?"

Rauhallisena kuunteli puhetta Ranniston Martva. Hän lupasi Jumalalle olla aina puhdas. Silmä kirkkaana ajatteli hän, miten rauhaisaa hänen elämänsä tulee olemaan ja miten onnellista: Tyytyväisenä nukahtaa hän vaikka korven sammalvuoteelle, puhtaana kuin kukka, jalona kuin Johannes Kastaja. Isä ja äiti itkivät onnesta ja ilosta. Litvan väki nyyhkytti. Arki-elämä unohtui. Ihmishenki leijaili jo korkeuksien mailla. Pappi jatkoi:

— "Ei mikään muu kuin jumalallinen sydämen puhtaus voi teitä maailmassa pahaan vajoomasta suojella. Maallinen laki on teille kerjäläissauva: Sen varassa voi kerjäläinen kulkea, mutta siihen nojaten hän ei voi pelastua köyhyydestä. Kaikki maailman kieltolait ovat teille semmoisia kerjäläissauvoja, jos sydämenne ei ole puhdas."

Hän innostui. Ääni kohosi ja hän otti esimerkkejä elämästä, jatkaen:

— "Eikö meillä ole jo kieltolaki varkautta, murhaa, haureutta ja muita paheita vastaan?"

Hän pysähtyi. Kuulijat hämmästyivät kysymyksen terävyyttä. Pappi kysyi edelleen:

— "Mutta ovatko ne voineet suojella niitä, joiden sydän ei ole ollut puhdas? Ovatko ne voineet pahan maailmasta lopettaa?"

Väki kuunteli uutta pappiansa ihastuneena. Hän tuntui oikealta Jumalan palvelijalta, jota he olivat odottaneet kuin Israel Vapahtajaa. He hämmästyivät. Nuori pappi tuntui puhuvan maailman syvintä viisautta, syvää juuri yksinkertaisuutensa kautta, joka on kaiken oikean, syvällisen viisauden, filosofian tunnusmerkki. Pappi jatkoi:

— "Samoin eivät voi uudet kieltolait teitä suojella, jos sydämenne ei ole puhdas. Kieltolait ovat kansakunnankin kerjäläissauvoja. Ja onnettomuus on vielä siinä, että ei voida säätää kieltolakia, joka kieltäisi kansan millä hetkellä hyvänsä lyömästä poikki senkin sauvansa: kumoamaan kieltolakinsa, jonka se eilen sääsi. Sillä jos teidän ja koko kansan sydän on paha, eikö se murra niitä esteitä, joita lait sen pahoille taipumuksille asettavat? Eikö se kumoa kieltolakejansa, tai jätä niitä hyljätyiksi vanhempien neuvoiksi tai unohdetuiksi hautakummuiksi?"

Martva katseli nuorta pappia kuin tyttö lähteensilmää, josta pulppuaa totuus kirkkaina vesikuplina. Ja Litvan väestä tuntui kuin olisi nuori saarnaaja avannut heille elämänkirjasta lehden, josta tuoksuaa viisaus niin armaana ja tuttuna kuin kodinmuisto, kun se johtuu mieleen vieraalla maalla kauvan vaeltaneelle, kun elämänväsymys äkkiä painaa mielen maahan, koti-ikävä alkaa ja ystävät tuntuvat ventovierailta. Pappi jatkoi:

— "Vaalikaa siis sydämenne jumalallista puhtautta, älkääkä perustako turvaanne kieltolakeihin, joiden säätäminen ja taas kumoaminen ei riipu yksin teistä. Älkää perustako onneanne, henkistä rikkauttanne kerjäläissauvaan, vaan sydämen aarteeseen! Vaalikaa sitä kuin hurskas äiti armasta tytärtänsä, kun se suojelee sen puhdasta sielua maailman himokkailta silmiltä! Silloin ovat leveätkin tiet teille vaarattomia. Joka kivi voi olla kiusauksena, ettekä te siihen jalkaanne loukkaa. Te voitte astua paheen luoliin langenneita pelastamaan ja palaatte tehtävästänne rauha mielessä, kuten Jeesus aterialta publikaanin luota."

Akkunasta, hänen vasemmalta puoleltansa tuleva auringonvalokuvio oli kääntynyt ja kohosi nyt hänen pappispukuansa myöten ylös, valaisi hänen kasvonsa ja puki lopulta hänet kokonansa valopukuun. Litvan väestä näytti hän nyt Jumalan kirkastamalta. Valotulvan toinen pää siirtyi hiljaa Martvan päälle, joka nyt seisoi kuin enkeli Jumalan edessä, hohtaen taivaallisen kirkkauden sädesuihkussa, kukkapuhtaana kuin lapsen viaton uni. Ja väki oli hiljaa kuin odottaen Jumalan tuloa. Ihmissielu joi sillä hetkellä rauhan ja onnen täyttä siemausta, kuten oikea rippivieras, koskiessaan huulillansa rippikalkkiin. Se oli onnenhetki, jota ei maailman kullalla voida ostaa.

Nuori saarnaaja itse tunsi Jumalan enkelin seisovan takanansa, kädessä elämän kruunu ja huulilla kuiskahdus: "Ole aina yhtä puhdas, luja ja uskollinen, niin tämä kruunu on kerran kiharoitasi kaunistava!" Ja hän sai uutta voimaa ja puhui sielu hehkua täynnä. Hän todisti Jeesuksesta opetuslapsen uskolla ja kehotti nuoria kuulijoitansa ammentamaan sydämensä puhtautta Hänestä, eikä ihmisten opeista. Lopulta hän siirtyi puhumaan taas elämästä, erittäinkin kirjallisuudesta. Hän kuvasi Jeesuksen ihanan, puhtaan olemuksen auringon kirkkailla väreillä, vertaili Häntä aikamme vääriin kirjailijoihin, jotka kohottautuvat Hänen sijallensa maailman opettajaksi, ja kysyi:

— "Kenen heistä, vääristä kirjailijoista Te voitte asettaa Hänen rinnallensa?"

Kuulijat ajattelivat, eivätkä muistaneet ainoatakaan, pappi jatkoi:

— "Eivätkö he, kuten kaikki ihmiset, ole mullan tahraamia pikku kiviä sen kirkkaan helmen rinnalla, joka on Jeesus Kristus?"

Vertaus tuntui kaikista oikeutetulta. Kysymys jatkui:

— "Jos tarkastatte, ettekö huomaa, että hekin ovat lisäksi, kuten yleensä ihmiset, palkkapappeja, jotka joka hetki valittavat palkkansa pienuutta?"

Litvan väki huomasi pappinsa puhuvan totta. He olivat tottuneet elämään suurta elämänrunoansa omin voimin, nurisematta vuoden sadon vähyyttä ja kerjäilemättä toisilta palkka-apua.

— "Ja voiko yksikään heistä sanoa Jeesuksen tavoin: 'Minä annoin teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä teille tein'?"

Ja luettuansa kuulijoittensa kasvoilta vastauksen, jatkoi hän:

— "Kuka heistä pakenee kunniaa kuten Jesus, kun ihmiset tahtoivat tehdä Hänet kuninkaaksi? Ja kuka heistä on Johannes Kastajana korpeen vuoteensa valmistanut? Eivätkö monet heistä valita yötä ja päivää sitä, että ihmiset eivät ymmärrä heitä ja kruunaa heitä neron ja siveellisyyden kuninkaiksi? Ja jos he siis niin hylkäävät ihmisen korkean avun, jota ilman ei runokaan sanoista synny, vaan jäävät sanat sanapöyhkeilyksi: jos he unohtavat ikikauniin, hienon vaatimattomuuden ja nöyryyden oman itsensä, Jumalan ja ihmisten edessä, ovatko he kelvollisia astumaan Jeesuksen sijalle Teitä ja teidän lapsianne kasvattamaan?"

Miehekkäästä, vaatimattomasta väestä se oli oikein sanottu. Litvan miehekäs väki oli oppinut tuntemaan, että ylvästely ei ole miehuutta, vaan sen vastakohtaa. Pappi lisäsi vielä:

— "En minä puhu oikeista, vaan vääristä kirjailijoista, joiden oikea käsi on heidän turmioksensa ja muiden onnettomuudeksi annettu."

Hän puhui vielä kauvan. Jokainen olisi voinut esimerkeillä todistaa sanat tosiksi. Kirkko oli tulvillansa totuuden ja nöyryyden henkeä. Väki ihaili pappiansa. Rippilapset katselivat häneen kuin pieni lapsi aamuaurinkoon, kun sen valo tulvaa juuri unesta raottuneeseen silmään.

Pappi jatkoi auringon valokehästä:

— "Jos siis hylkäätte Hänet ja lähdette sydämenne puhtautta noutamaan aikamme lukemattomilta palkka-Jeesuksilta, ettekö te ole verrattavat siihen, joka vaihtaa kirkkaan helmensä mullan tahraamaan kivisiruun, tai siihen, joka hylkää auringon valon ja lähtee valoa etsimään karsinan pimeydestä?"

Kaikki oli taas niin kumoamatonta kuin auringon valo, jota ei voida sammuttaa, vaikkapa se voidaankin hetkeksi pilvillä peittää, tai sitä varjoon paeta.

Pappi puhui vielä pitkältä ja kauniisti. Lopuksi kääntyi hän vanhan väen puoleen ja uskoi nuoret oppilaansa heille. Hän varotti heitä:

— "Jokaiselle, joka pahentaa yhden näistä, olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen." Hän jatkoi:

— "Jos näiden puhtaisiin sydämiin puhallatte tunteen, joka sen saastuttaa, ettekö ole verrattavat mieheen, joka vie ruton siemenet naapurinsa kotiin? Ja jollette estä käärmettä, joka matelee lähimäisenne kartanolle, ettekö ole yhtä syyllinen kuin se, joka sen sinne veisi?"

Kirkossa kuului itkua ja nyyhkytyksiä. Papin ääni nousi ja sai voimaa ja lempeyttä. Hän puhui taas kirjallisuudesta ja sen edustamasta inhimillisestä siveellisyydestä. Verraten sitä jumalalliseen siveellisyyteen jatkoi hän:

— "Inhimillinen siveellisyys on tuulta, joka tänään puhaltaa idästä, huomenna lännestä, riippuen siitä, mikä milloinkin kaupaksi menee. Eikö nimittäin kukin kirjoittelija kilpaile toisen kanssa, koettaen tuottaa markkinoille n.s. 'uutta'?"

Sen oli jokainen huomannut. Pappi jatkoi kysymystänsä:

— "Mutta voiko totuus olla muuta kuin yksi, joita joka päivä paistaa samana kuin aurinko taivaalla?"

Jokaisesta oli se niin luonnollista, ettei ainoakaan sydän yrittänyt sitä kieltää. Pappi puhui aistillisesta kirjallisuudesta ja sen ylistämästä sukupuolirakkauden luonnontilasta. Hän saarnasi:

— "Eivätkö he korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille, kuten Molokin papit, ja kehota ihmisiä: 'Uhraa tälle vapaasti, sillä tämä onkin rakkautta'? Eivätkö he, toisin sanoen, ole Molokin pappeja, jotka leipäänsä ansaitessaan seisovat Molokin alttarilla houkutellen kansaa kantamaan sinne uhrejansa? Kuka Teistä siis raaskisi noutaa lapsensa pois Jeesuksen luota ja viedä hänet heidän jalkojensa juureen? Jos niin teette, olette vanhempia, jotka noutavat lapsensa vanhan, viisaan ja lempeän isoisän luota ja vievät heidät sinne, missä käärme vaanii jokaisessa kivenkolossa ja houkuttelevat virvatulet viettelevät niille harhateille, jotka päättyvät paheen pesien portaiden edessä. Älkää niin tehkö, vaan viekää lapsenne joka aamu Jeesuksen luo. Poistakaa pois se kalkki, jolla ihmiset ovat Hänet aikojen kuluessa sivelleet, ja hän avautuu teidän lastenne eteen ihanana erämaan kosteikkona, jossa runous pulppuaa totuuden lähteestä, kauniimpana kuin se on koskaan ihmissielusta heijastanut!"

Ja sitten alkoi hän kuvailla Jeesuksen ihanaa olemusta, Jeesus ilmestyi hänen sanoistansa kuulijoiden eteen taivaan tähtenä, joka tuikkii taivaanlaella täynnä jalointa, puhtainta runoutta ja totuutta. Hän suureni, kirkastui ja muuttui hymyileväksi joulukuuseksi, josta tuoksusi raikas, puhdas havuntuoksu ja jonka oksilla kynttilät tuikkivat kuin muistot lapsuuden leikkimailta.

Silloin tuntui kuin soisivat pienet urut itseksensä jossain kaukana ja kumminkin aivan likellä. Kirkkokoivikossa istui joka oksanpäässä pieni lintu, katseli Jeesuksen kirkkautta ja lauloi Hänen ylistystänsä täysin äänin. Nurmi oli kaunis, laakso kukista korea, järvenselkä sinestä, ja jokainen vaara tuntui Öljymäeltä, jonka juurella pieni kylä hymyili pyhänä Jerusalemina Joka puro oli Kidron, joka lampi oli Bethesdan lampi ja harppuna oli Suomen kannel. Maa kantoi hedelmää, luonto ylisti Jumalaa, järvellä liiteli kirkonkellosta päässyt kumahdus kirkkaana sävelenä ja kotipihalta nouseva lehmisavu tuntui Israelin aikaiselta uhrisavulta. Päivä oli onnea, yö lepoa, sillä jokainen oli onnellinen ylkä tai morsian, joka odottaa armaansa, Jumalan tuloa.

Litvan väen sydämet olivat sillä hetkellä puhtaat, kuten Martvan sydän. Siksi oli heidän rintansa rauhaa ja heidän onnensa sen johdosta täydellinen. He olivat näkevinänsä ihmishengen ijäti kaivatun: Jumalan, ja he todistivat todeksi papin sanat: "Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä oman onnensa: Jumalan."

* * * * *

Saarnakellot olivat soineet, saarna loppunut ja Isämeidän rukous oli avannut ihmisten eteen elämänrunouden aapislehden. Siitä olivat tuoksahtaneet kullekin ne päivät, jolloin hän itse oli sitä rukousta etsinyt aapisen sivuilta yhtä viattomana ja avoimin mielin kuin oli katsottu aapisen kukkoa.

Urut pillahtivat taas soimaan kauniisti, viattomina, kuten pikkulapsi kätkyessä keinuen laulelee vanhaa virttä, jota on kuullut äidin veisaavan lypsäessänsä lehmää veräjällä. Alttarilla seisoi jo nuori pappi rippiastiat kädessä. Väen mieli oli hartautta, äiti itki onnesta ja isän hartioilta vierivät pois elämän huolet. Siinä oli samalla iloa ja surua, kuten lintuparilla, jonka poikue on lentoon lähtemässä: Pesuuden elantohuolet olivat lopussa, mutta lopussa oli myös vanhemman onni saada olla lapsensa tukena. Ja surua lisäsi se tieto, että pesä ei ole enää lapsen suojana, kun on lapsi lähdössä avaran maailman varaan.

Jo polvistuivat nuoret alttarin eteen, Martva muita ennen. Alttaritaulusta katseli kärsivä Ristiinnaulitun kuva suoraan häneen, kyljessä verta vuotava haava katse rakkautta ja sääliä täynnä, tiukkuva veri armonantimena. Urut soivat entistä kovemmin ja väki veisasi, rukoillen onnea omillensa:

"Jumalan Karitsa! Sinä joka pois otat maailman synnit! Armahda meitä!"

Ja laulu ja rukous kertautuivat ja humisivat kirkon matalassa puuholvissa kuin kaunis iltakaiku etäisessä kalliossa, kun se sieltä takaisin palaa lehtipehmeän kotikoivikon syliin. Koko kirkko hymisi täynnä urkujen säestämää rukousta: "Jumalan Karitsa… Jumalan Karitsa!… Armahda meitä synninlapsia!"

Ja silloin tuntui Martvasta kuin olisi koko maailma lempeä kuin äidin syli, kaikki tiet pehmeitä kuin vihtakoivu, kaikki polut marjateitä, päivät kaunista kaikua ja koko elämä Pohjolan lumipuhtautta. Ja kun hän silloin nosti avonaiset silmänsä rukouksesta, valmistautuen juomaan sitä siemausta, joka on niin monelle särkyneelle rauhan tuonut, ja kun hänen katseensa silloin kohtasi alttaritaulun Vapahtajan, tuntui taivas olevan hänelle armoa täynnä, ja lähettävän enkelit varjelemaan, ettei hän jalkaansa mihinkään loukkaa. Ei hän silloin surrut sitäkään, että Jeesus oli hänen tähtensä ristille astunut, — sillä hän olisi siinä surussansa nähnyt ikäänkuin isänsä viisaiden tekojen luvatonta arvostelemista. Hän oli todellinen lapsi, jommoisena Jeesus oli sanonut ihmisen täytyvän tulla Hänen luoksensa. Eikä hurskas Rannisto ja hänen vaimonsa olleet koskaan niin hartaasti rukoilleet Jumalan Karitsan armoa, kuin tällä onnen ja autuuden hetkellä, jolloin heidän elämänsä ilo ja kukka ensi kertaa koski huulillansa rippiastiaan ja jumalaapelkääväinen pappi siunasi hänet, vakuuttaen hänelle Jumalan ijankaikkista armoa ja rauhaa pienien urkujen soiton hävitessä veisaavan väen rukoukseen, kuin runon surusävy sen sanojen sekaan.

* * * * *

Jo veisasi väki lähtövirttä. Martva suuteli äitiänsä ja isäänsä, kiittäen koko olemuksellansa, katseellansa ja kaikella:

— "Kiitos sinulle äiti ja isä, elämästäni, nuoruudestani, onnestani ja kaikesta! Kiitos lapsuuden iloisista päivistä, kirkkomatkoista, makeisista, nukeista, pesuista, puhtaista vaatteista ja joulukuusista! Kiitos Jumalasta, jonka minulle osotit! Kiitos äiti sylistä, kehtolauluistasi! Kiitos isä polvestasi, jolla keinutit, taruistasi, joita kerroit, aapisistasi, kuvakirjoistasi ja hyvästä esimerkistäsi, jonka annoit! Minä palkitsen ne tulemalla iltasi iloksi, kotisi kunniaksi ja sinun hyväksi, puhtaaksi tytöksesi!"

Silloin saivat Ranniston ja hänen vaimonsa kyyneleet vapaasti vuotaa, sillä ne olivat onnenkyyneleitä, kuten äidin synnytyskivut ovat onnenkipuja. Sanattomina suutelivat he enkelityttönsä puhdasta otsaa ja kiittivät Jumalaa ja sitten toinen toistansa sydämen sanoilla:

— "Kiitos yhteisestä lapsesta, huolestasi, rakkaudestasi ja uskollisuudestasi! Kiitos yhdessä eletyistä onnenpäivistä: öisistä valvomisista lapsemme ääressä, sen hellimisestä ja Jumalan luo johtamisesta!"

Ja sulkien tyttärensä syliinsä, kuiskasi onnellinen isä:

— "Kiitos, lapseni, kuuliaisuudestasi ja niistä onnenhetkistä, joita olet minulle ja äidillesi valmistanut! Jumala olkoon isäsi ja äitisi, päiviesi päivä ja öittesi kuuvalo!"

Jo soivat lähtökellot, mutta yhä istui Ranniston Martva kirkon penkissä. Hän katseli alttaritaulua ja hänestä tuntui kuin olisi hän tänä päivänä astunut äidin sylistä ja isän polvelta uuden isän hoiviin kuin linnunpoika, joka pesästänsä ensi kertaa varvulle lennähtää. Joku rauhallinen, mutta kaihoisa tunne täytti nuoren mielen. Hän aavisti ja tajusi, että lintu ei voi pesäänsä palata, eikä tyttö äitinsä syliin, sitten kun on pesä pieneksi, syli ahtaaksi käynyt. Hän mietti sitä, silmät alttarikuvaan kiintyneinä. Hän muisteli isän polvea, josta hän nyt tajusi astuneensa neidon keinuihin eikä voinut enää uudestaan lapseksi tulla ja polvien keinuihin palata. Se ajatus heräsi hänessä kuin lintusessa, kun siipi on sen luonnon käskystä varvulle kantanut ja pesä näyttää autiolta.

Jo oli muu väki poistunut, vaan vielä istui Martva, istui ja ajatteli, isän ja äidin odottamana.

— "Tule, lapseni!" — kehotti viimein äiti hellästi.

Martva mietti, katsoi äitinsä silmiin ja pyysi kauniisti:

— "Menkää, isä ja äiti, edeltä! Minä jään hetkeksi yksin."

Rannisto katsoi häneen kysyvästi. Martva ymmärsi kysymyksen ja lisäsi hiukan arkaillen:

— "Minä rukoilisin yksinäni."

— "Jumala kuulkoon rukouksesi!" — toivotti Rannisto ja lähti vaimonsa keralla. Suntion, joka tuli sisälle, pyysi hän tulemaan myöhemmin sulkemaan kirkon oven.

Jo oli kirkko typötyhjä. Martva nousi, astui alttarin eteen, laskeusi polvillensa ja katsoi alttarikuvaa, kuin olisi siinä elävä Jumala edessä aivan silmin nähtävänä. Ja kaikki kirkastui Martvalle… Kirkko hävisi, taivas aukeni kirkon sijalle… Puhdas sielu nousi korkeuteen… Hän unohti oitis missä oli, ja kulki jo taivaan tiellä, käyskeli sen poluilla, souteli sen vesillä, ohjaajina enkeleitä, alttarikuva aina edessä Jumalana… Silmissä siinsi rauha ja ikävä, pienen kyyneleen koristamina… Mieli oli koti-ikävänä, sydän lapsen rukouksena.

Jo kulki sielu taivaan lehtoloissa, joissa autuaat asuvat… Lehto on kaunis, puu ihana… Ei liiku oksa, ei väre vierähdä… Tuuli on mielentyyntä tyynempätä, päivä perhosen kevät-iloa.

Eivät muistu mieleen maan murheet, kun on ihmishenki tomua ylemmä noussut…

Ääneti katsoi Martva Häneen, jota kohti sielu kulki… Hän tunsi Häneen hajoavansa… Oli niin suloista särkyä tomuksi ja laskea rukouksena Häneen kuin uni silmään iltasella, kun on lasna koko päivän poiminut marjoja aholta, juossut kilpaa perhojen keralla ja etsinyt onnenkukkaa apilamaalta…

Ja silloin hän suli kuin vaha, ja läikkyi kuin vedenvälke. Niin kuin hän oli pienenä lapsena pyytänyt isältänsä jotakin, silmä sinenä, sydän avoinna ja herkkänä kuin otsalle solunut kutri, jota joka liike heilahduttaa, niin kääntyi hän nyt uuden Isänsä puoleen… Se oli vain erona, että hän kääntyi Häneen neidoksi jo varttuneena, puhtaana kuin hurskas nunna, jolla on ylkänä Jeesus ja aisti-elämän rumat tuiki-tuntemattomia. Hän oli yhtenä rukouksena, sanellen sydämensä lumipuhtaita toiveita. Hän rukoili:

— "Rakas Jumala! Suo minun tuoda Sinulle puhtain kukka, mitä on kasvattanut se nuoruuteni kevät, jonka minulle annoit ja jonka päivät Sinä siunasit päivänpaisteellasi ja perhosillasi ja yöt rauhallisilla unillasi! Suo minun tuoda Sinulle kiitos isästä ja äidistä, joiden kädellä olet onnea poluilleni kylvänyt ja minua hoitanut kuin turvatonta varpusenpoikaa!"

Silloin Perkele ilmestyi alttarille näkymättömänä. Hänen takanansa seisoi kaksi enkeliä, elävä käärme vyöllä, seppele päässä, pidellen kruunua hänen päänsä päällä. Hänen ympärillänsä parveili sata pientä enkeliä, leijaillen somien siipien varassa, ruumiina siro lapsiruumis… Jokainen jäsen oli kuin kaunista tarua, jokainen muoto pienen lapsen armautta… Kullakin oli kukat käsissä. Vyöstä riippui soma käärme… Armaana lapsiparvena karkeloivat he Perkeleen edessä kaunista keijukaistanssiansa.

Perkele katseli rukoilevaa Martvaa ahnain silmin, täynnä pohjatonta ilkeyttä. Martvan lausuttua äskeiset sanansa alkoi Perkele järkeilynsä:

"Kuin kaunis tyttö Jehovalle on tänään tullut uhraamaan! Hän taaskin kantapäänsä alle mun päätäin vaanii. Tyttö vaan on Hällä ase. Pala oiva hän onkin. Vaan ei ilkamoiva oo voitostansa mulle Hän."

Martvan puhdas sielu vaelsi yhä etemmä taivaan lehtoloissa… Hän näki sinne ylenneen ihmisen onnen… Kukka nukkuu siellä kedolla, lintu varpukeinussansa, pikku siipenä taivaan sineä… Puunrunko on hopeanhelettä, lehdet taivaan tähden kirkkautta ja hedelmänä hohtaa auringon heloa… Ei hisahda, ei risahda… Ääni etsii korvaa äänetönnä, hiipien hiljaa kuin äiti nukkuvan lapsen kehdon luona, sillä ajatus ei kaipaa sanoja tullaksensa tajutuksi… Laulu on äänetön unelma, kaiku hiljainen, sanaton rukous…

Kaunis on puhtaan tytön sielu… Ylevä on viattoman neidon rukous ja ajatus.

Martva rukoili edelleen:

— "Ole Sinä nyt isäni ja äitini ilona! Tee heidän elämänsä ehtoo lauvantai-illaksi! Sirottele tuoreilla havuilla heidän tiensä!… Puhkaise jokainen uusi aamu heille kukkana yöstä, anna päivän lentää perhosena ja muuta jokainen ilta valoisaksi joulukuuseksi, josta kauneimmat kynttilät tuikkivat, ja seulo heihin yöksi rauhallisimmat unesi!"

Perkele katseli rukoilijata kuin haukka puhtainta pulmusenpoikaa, kun se heiluu turvatonna hienon koivunvarvun varassa, siipi heikkona, eikä ole emä elossa ja isä on joutunut pyydystäjän paulaan. Katse kavalana, käsi leuvassa, järkeili hän ivallisesti:

"Se naikkonen Sun temppeliisi kuin ansaan houkuteltu on… Vaan sitten en oo enää hiisi, jos moinen saalis verraton ei täällä suoraan mulle paulaan kuin kypsä tyttö pojan kaulaan lennähdä!… Ah, sä lintunen!"

Enkelit kuulivat herransa puheen… Pienet, kauniit posket puhkesivat silloin kauneutensa kukkaterälle. He keinuivat näkymättömistä keinuissansa, yhdet nuora-, toiset lauta-, kolmannet varpukeinuloissa, laulellen keinunnan muaksi herrallensa ylistystä:

"Sun kunniaas keinu nyt heilahtakoon näin kauniisti!… Korkeelle!… Nyt alas taas! Nyt keinuissa seisten, kauniisti, näin saa taipua polvi sun kunniaksesi… Vaan silloinkin heilukoon keinu! Maan tyttönen siellä! Sä kiinni jo oot. Kun herramme tahtoo, me viemme sun pois. Saat kanssamme keinua kohta. Nyt suukkosen sormelta, herramme suur, kuin lintusen luoksesi laitamme näin… Ja keinut ne keinuvat aina…"

Martvan sielu kulki etemmä taivaan vedenselälle… Virta vei venettä sinne kuin iltatyyni laulunhyminätä… Ranta on nunnan mielenrauhaa, virta kauniin kirkkomatkan muistelmata… Kaisla on tarua, lumme laulua ja metsässä asuvat autuaiden henget, elämä yhtenä ilona… Heillä on maja kaikkialla, kuten varpu lintusella, metsän jumalalla mätäsvuode… Ruumis on heillä kauneutta, puku puhtautta.

Kauniit ovat ne kuvat, jotka kumpuavat puhtaan neidon povesta…

Martva rukoili, olemus yhtenä hartautena:

— "Pidä Sinä minun sydämeni puhtaana! Pese minua joka aamu päiväsi kirkkaudella! Anna koko elämäni olla kirkkomatkaa, joka johtaa tänne Sinun huoneeseesi! Suo kaikkien toimieni olla polvistumista Sinun alttarisi edessä, jossa ei ole synnille oksaa, mille istahtaa, vaanimaan turvatonta linnunpoikaasi!"

Kauniit keinut keinuivat Perkeleen edessä ja laulu hyväili hänen korviansa. Leuka kädessä, katse ivahymynä, kynnet iskuun vedettyinä tarkasteli hän rukoukseen vaipunutta, järkeillen sen rukouksen kuultoansa:

"Voi miekkonen! Voi lintu arka, mi perhos-usko sulla on! Niin monen moni pappiparka, kun alttarilla, kunnoton, kiitosta hoilaa Jehovalle, siin' itse kauhtanansa alle mun temppeliäin rakentaa!"

Yhä enemmän ihastuivat enkelit herransa voimaa ja viisautta. Hiljaa heiluivat kukkaiskeinut… Pienet jalat notkahtelivat sulavina… Polvi oli taipuisa, pohje lapsen pehmeä pohje… Lautakeinut nousivat ja laskivat ihmissilmään näkymättöminä, ilma ainoana varana… Oksakeinut notkahtelivat, lehtevinä, vihreissä kevätpuvuissa… Taas heilauttivat enkelit keinunsa korkealle laulaen ylistystä, toisillensa kukkia heitellen:

"Sun valtasi, voimasi verraton on. Nain keinuen laulamme kiitosta ain'. Nyt kukkia viskomme kauniisti, näin… Nyt ensiksi pienoinen pyörähdys!… Nyt kumarrus sulle, sa tutkimaton! Me viskellen vaihdamme kukkia taas… Ja riemusta keinu nyt heilahtakoon, kun joukkoomme korjaat lapsosen maan pois verkoista Jehovan viekkaan! Näin kauniisti kiitosta kannamme sulle kuin kukkanen kukalle antiaan, kun tullut on kosinta-aika."

Yhä yleni Martvan sielu… Hän souteli jo taivaan vedenselillä… Vesi on siellä puhtautta, aalto on ijäksi nukkunut… Rauhallisena kuin lapsi iltauneen, on se vaipunut järvensä vesisyliin… Ranta on runoa, metsät hohtavat valohelyinä… Alli nukkuu laulussansa… Ei havahdu joutsenen laulu…

Valo välkkyy, ranta suutelee vedenrajaa… Autuaat nukkuvat aallon povella… Ne elävät vedenselällä, vapaina kuin vesilintu metsälammikon vedessä… Ne ripsehtivät rantakaislikoissa, keinuvat oksakeinuissansa kuin pulmunen pihlajan varvunpäässä… Kaikki kukkii Jumalalle, hiljaa kuin kukka auringon valolle.

Jalo on nuoren tytön sielu, kun se on vielä puhdas… Se päilyttelee puhtaita kuvia kuin metsälampi läikettänsä, kun se hymyilee rannan riippakoivikolle, joka on juuri lehteensä kerinnyt.

Martva rukoili:

— "Ole Sinä päivin päivänäni, öisin kuunvalonani! Ole minulle uusi isän polvi, uusi äidin syli! Anna elämän olla minulle armas äiti, joka valvoo puhtauttani ja johtaa minua luoksesi! Lähetä enkelisi minun elämän-oppaakseni!"

Perkele (ivallisesti):

"Vai enkeli!… Vaan maltas! Siksi jo moni luulee Harhamaa!… Hän Jehovasi enkeliksi, sun turvaksesi tulla saa! Jehovan häll' on kaapu… Loimet ja kuteet, eleet, työt ja toimet on minun… Mulle raataa hän."

Martva:

— "Minä en luotasi luovu milloinkaan!"

Viha leimahti Perkeleen silmissä. Tulena säteili katse. Enkelit pysäyttivät keinuntansa. Perkele teki uhkaavan liikkeen ja lausui ivallisesti:

"Voi naikkonen!… Mun paulassani viserrät moista vannontaa! Vai et sä luovu!… Kaulassani sä kohta riiput!… Koko maa on mulle tomu, astinlauta: Ei ansastani mikään auta nyt sua pois… Sä minun oot."

Hän leimahti ylpeytenä, voimana ja viisautena, kruunun sädesuihkun häntä valellessa. Enkelien riemu nousi rajattomaksi. Keinut hävisivät. Keinujat alkoivat kauniin karkelon, pyörien piireissä, kukat ja käärmeet käsissä, laulaen karkelon soitoksi Perkeleelle kunniata:

"Me tanssimme ja keinumme. Kuin kukka sulle kunniaa me kannamme. Ensiksi kaksin pyörimme… ja kukkaa suutelemme… Nyt piirit uudet muodostuu. Me kolmin niissä pyörimme… Nyt nelin… viisin… kuusin ja… niin aina edespäin… Näin kaunis käsi kaartelee, kädessä kukka tuoksuva. Kumarrus sievin sulle nyt ja polventaivahdus! Sä annat sievää tyttöä Jehovan valko-enkelin sun keinuihisi johdattaa ja niissä keinuttaa. Siis kanna siitä kiitos nyt: tää kaunis polven notkahdus… pyörähdys… armas kumarrus ja täysi polvistus!"

— "En koskaan, en koskaan minä luovu Sinusta. Sinun on valtakunta, voima ja kunnia!" — lopetti Martva, toistaen lupauksensa, nousi ylös ja poistui kirkosta rauhallisena. Keinukepeänä, mielessä rauhan aarre, astui hän kirkkokoivikon halki, missä jokainen koivu hymyili hänelle vanhana tätinä. Nurmen kastikainen katseli häntä kallellapäin, voikukka kademielin ja lintunen tirskautti ihmettelevän tvirrinsä.

Venerannassa odottivat jo Litvan vesikansan veneet, soutajat valmiina tuhdoilla istumassa, keula selälle käännettynä. Yksikään vene ei lähtenyt ennen Ranniston venettä, sillä kaikki odottivat Martvaa, Litvan ylpeyttä, sen kauniin järven purjetuulta ja rantojen pyhää lintua. Nyt hän tuli kuin laulu tietä myöten, koivuntuoksu hartioilla, ja istui isänsä veneeseen. Voimakkaat aironvedot vetäisivät veneen lumpeikon läpi seinälle vedelle. Veneistö hajosi, ohjaten kukin kotirantaansa kohti. Ja kun oli selälle päästy, kuului Ranniston veneestä harras veisuu. Siihen yhtyi koko veneistön väki ympäri sinistä järven selkää ja ihana laulu liittyi taivaan kauneuteen, veden rikkauteen ja maan viljavuoteen, ylistäen Jumalaa korkeudessa.

Litvan laulu.

1. Maassa.

On taas sunnuntai, iltapäivä.

Hedelmä valmistuu kerkeimmillään herkullisen lämmön ja valon käsissä. Ruis on jo vesijyvällä, peruna pulpukalla, ohra vihneellä ja linnunpojat ensi lentoon lähteneinä. Ilma on tyyntä tulvillansa, luonto kukkeimman kesän hajua ja aurinko vierii valoseulana iltaista alamäkeänsä.

Pieni vene soluu suksena Litvanjokea myöten, joka laskee Litvanjärveen Ranniston talon luona. Molemmat joenrannat kohoavat korkeahkoina kalliovaaroina aivan vesirajasta, kupeet sekametsän peittäminä, Rantimaiset riippakoivut kallistuvat virran yli, ikäänkuin kurotellen oksaa antamaan vastarannan koivuille. Ne muodostavat miltei umpeen menevän holvin, jonka kuvanen riippuu syvällä joen vedessä vihreänä altaana, missä Litvan vesi valuu hiljaa joensuuta kohti. Siellä täällä, koivujen välissä kukkii pihlaja ja tuomi. Vesiranta on lummetta levällänsä, maaranta putkikkona. Paikoin koristaa lumpeikkoa vedenkukka ja maalla punaa rehevä orjantappurapensas toiset paikat aivan punaisiksi.

Veneen soututeljolla istui Ranniston Martva, airot kauneissa käsissä, tukka irti solahtaneena. Perässä istui paitahihasillansa nuori mies, Ranniston naapurin Tuukkalan ainoa poika Oolavi, kaunis, miehekkään näköinen mies, hiukan vanhempi Martvaa. Hän piti perää näön vuoksi. Melan tylsä reuna leikkasi vettä, viiltäen siinä laiskasti, pehmeästi, kuin kylläinen hauki kaislikon matalikossa. Päivänpaiste pujottelihe lehtiholvin läpi, putoellen sieltä pilkuiksi soutajien veneeseen ja joen vesivyölle.

Soutajat olivat vaiti, virran vesi levolla. Vene solui soutamatta, paikalta tuskin yhtään edeten. Martvan airo ei ottanut veteen. Hän piteli airoja ikäänkuin ajan kuluksi tai kuin veneen koristuksena.

Veneen kupeelle osui kaksi valkeaa vedenruusua. Oolavi kurottautui ja taittoi kukat.

— "Sinun onneksesi, Martva!… Koetappa, saatko kiinni!" — huudahti hän heittäen kukan Martvalle.

— "Kiitos!" — huudahti Martva, siepaten kukan ilmasta käteensä.

— "No sepä kävi somasti!… Otit kuin ilmasta säveleen… niin sievästi… Siitä pitää antaa sinulle paras palkinto", — innostui Oolavi. Ja kumartuen heittämään toista vedenruusua jatkoi hän:

— "Mutta sekin pitää sinun ilmasta sievästi nopsata… No!… Hopsis!"

— "Oooh!" — huudahti Martva ilosta, sieppasi taas ilmasta kukan, katkaisi kiharan hiuksistansa, sitoi sillä molemmat kukat yhteen ja kiinnitti ne rintaansa.

Sen tehtyänsä nyökkäsi hän sievästi nuorelle miehelle ja kiitti:

— "Kiitos, Oolavi!… Ne olivat varmaankin onnenkukkia, kun kasvoivat keskellä virtaa vieretysten…"

Nuori Oolavi katseli ihastuneena kaunista tyttöä, jota vedenruusu puki aivan enkeliksi. Ja kun Martva nyökäytti päätänsä vielä toisen kerran kiitokseksi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa, tuntui kuin olisi onnenkukka helahtanut keskelle kesän kukkeinta kauneutta. Kumpikin huomasi sen, eikä kumpikaan tajunnut, mikä se kukka oli. Arka mieli ei uskaltanut sanoa, että se oli lemmenkukka, joka arkaillen raotti nuppuansa. Sen terälehdet koskettivat arastellen, ensi kerran, auringon valoa, värähtivät hentona värinä ja sulkeutuivat uudelleen kuin lapsen silmä liian aikaisin havahtaessa.

Ja kumminkin oli siinä katseessa paljon vaistomaisesti tajuttuakin. Yhdessä olivat he pieninä valinneet rannasta noppakiviä, kahlailleet vedestä pulpukoita, olleet talosilla ja piilosilla. Sitten olivat he laitelleet tuohesta marjatuutteja ja tuohkosia, käyneet marjassa, vaihtaneet marjoja toistensa kanssa, koristaneet toisiaan keltakukkaseppeleillä keväisin, kesin ruiskukilla, juosseet leskeä, käyneet koulua ja kiikkuneet kylän muun nuorison kisoissa. Koko elämänsä ijän olivat he niin katsoneet toinen toisensa silmiin, eivätkä olleet koskaan tunteneet sitä, mitä nyt veri oli sanonut. Mutta se kaikki oli puhdasta, jaloa, kuin lapsen suruton hautajaismieli.

Silloin helahti kesäinen pyhä-ilta kauniimmaksi. Jokaiselle muistomaalle nousi kukista perhosparvi. Jokainen tuttu mahlakoivu hymyili, kuusi kertoi vanhaa tarua ja pihlajikko punotti muistojen mailla marjoista aivan yhtenä punana.

Molempien katse painui hetkeksi alas. Syntyi hiljaisuus. Ei vierähtänyt väre veden pinnalla, ja vaiti istui lintu. Ainoastaan jostain kaukaa kuului tytön kaunis lemmenlaulu. Molemmat kuuntelivat sitä sanattomina. Eivät he ennen olleet sitä laulua niin kauniiksi huomanneet, eivätkä maata niin runolliseksi. Se laulu nousi nyt ikäänkuin tuoksuna kukastansa, jona oli laulajan kulkema metsä.

Martva oli päästänyt airot käsistänsä. Ne viilsivät nyt veneen kupeella joutilaina. Itse hän otti pienen kanteleen polvillensa ja näppäsi siitä jonkun säveleen etäisen laulajan laulun sekaan. Ja kun laulu oli loppunut ja sen sävel haihtunut kuin itäinen taivaanranta sen sineksi haihtuessa, laski hän kätensä kanteleelle kuin väsyneenä ja katseli avonaisilla silmillänsä, itse tajuamatta mitä. Oolavi katseli häntä sanattomana, unohti veneen, eikä enää muistanut, että on mela kädessä.

Hetken mentyä näppäsi Martva taas jonkun säveleen kanteleesta, ikäänkuin illan ratoksi. Sävel osui "Litvan laulu"-nimisestä laulusta. Kuka oli sen laulun sanojen seppä, sitä ei kukaan tiennyt. Se laulu oli ilmestynyt Litvaan kuin kukka kankaalle, samaan aikaan Martvan kanssa, ja se oli metsässä kulkijan toveri, paimenen päivänkulu, soutajan airon tahtilaulu, ikävöivän tytön hely ja nuorison kisalaulu. Olavi yhtyi hyräilemään "Litvan laulun" sanoja soiton mukana, puoliääneen, kuin vain ilman-edestä. Hän hyräili:

"Karill' on vedennainen. Hän on niin murheissaan. Sen miel' on kummanlainen: Hän kaipaa kuvaistaan."

Vene ei tuntunut etemmä soluvan… Se oli vain ollaksensa, virrankalvon koristeena… Se kuunteli paikoillansa kaunista Litvan laulua, airot laiskoina sivuilla… Hauki torkkui kaislikossa, evä velttona, elämä vedenhaaleutena… Ahven lepäsi matalikolla kivien kolossa, ja särki ihaili suomujensa hopeanhelettä. Oolavi hyräili edelleen kauniista vedennaisesta, joka istuu Litvan järven karilla:

"Niin kaunis olla halaa, kuin kuvaisensa on. Yöt, päivät itkee salaa ja niin on onneton."

Vene koreili kukkana… Sen kuvainen riippui sitäkin kauniimpana syvällä koivujen kuvaisten seassa… Virta kaartui polvekkeena… Tyttö soitti, poski punotti… Rintaa koristi kukka ja kihara korvallista. Laulu jatkui:

"Kurottuu aaltoon — pettyy. Kuvansa sinne jää. Poloisen poski vettyy. On kumma taru tää. Se kari Litvanselkää salassa kaunistaa. Jokainen sitä pelkää ja — luo sen haluaa."

Metsä kuunteli laulua kukkana… Rantavaara lellitteli kaikua kuin pientä arkaa linnunpoikaa… Vene seisoi joen helynä… Särki pulahti, kaisla nuokahti… Elämä oli kuin veneen tyyntä vesitietä, johon ei raaski airo ottaa.

Silloin värähti Martvan mieli. Vaisto sanoi hänen istuvan karilla, katsoen "Litvan laulusta" kuvaistansa, Eikä hän tiennyt miksi nyt niin oli. Hän mietti vain, mitä mieli käski. Samoin oli Oolavinkin. Kannel herkesi soimasta. Laulu loppui. Oli kuin ei olisi uskaltanut katsoa syvemmä veden saloihin. Mieli heltyneenä istui Martva miettien jotakin.

Mutta rannalla istui tyttönen, vierellä mansikkarove täynnä marjoja. Hän oli kuunnellut laulua ja jatkoi nyt sitä kuin sovitellen helmiä kauniin illan koruiksi. Hän lauloi:

"Ja kumma nainen siellä se Litvan laulu on ja joka purren tiellä miel'teko verraton.

Hän Litvan helmi korein ja kaunein kaiku on, sen virsi hartain, sorein ja kukka tahraton."

Oolavi oli huomaavinansa, että Litvan laulua, sen laulun kaunista veden naista kantoi se vene, jonka perää hän piti… Sen soututeljolla kukki Litvan puhtain kukka, rinnassa vedenruusu onnenkukkana… Hiljaa vei vene kaunista kuormaansa… Ääneti avautui pehmeä tie sen kulun edessä… Lehtiholvi hymyili… Kaislikko oli muuttunut kortteikoksi, ranta jyrkemmäksi… Tyttö jatkoi taruansa:

"Hän monta neito-vuotta, kuin kukka karillaan kuvaistaan kaipaa suotta. Se asuu aallossaan.

Se suuren, puhtaan kaipuu vie voimat, turman tuo. Epäilyyn raukka vaipuu ja tuskanmaljan juo.

Ei kukaan luokse tohdi… Vaan vihdoin poika maan karia kummaa kohti jo painuu purressaan.

Hän rohkein mielin soutaa. Karille kulku vie. Veen naisen sieltä noutaa… Nyt alkaa paluutie."

Veneessä olijat kuuntelivat tytön laulamaa tarua entistä hartaampina… Arkana värisi Martvan mieli… Hän ikäänkuin aavisti tarun olevan elämäntarua, aavisti ja oli sitä tajuamatta… Elämä hymyili ympärillä viisaana ja lempeänä kuin vanha naavakuusi, jonka kätköt ovat satuja täynnä… Sydän sykähti… Se pyysi kuusta kertomaan tarunsa… Ja kuusi kuuli. Tyttö jatkoi lauluansa:

"Vaan onnenpurren noita rannalta silloin vie. Ja Litvan aallokoita ei halo kulkutie.

Keskellä Litvan selkää on nainen turvaton ja poika, jota pelkää, turvansa ainut on."

Laulun sanoista tuoksui suru, sävelestä kesäisen pyhä-illan kaiho. Taru jatkui:

"Vaan poika neito-parkaa, jok' itkee, arkailee, kuin linnunpoikaa arkaa näin neuvoin rukoilee:

'Sä ällös suotta emmi! On varma onnentie. Pois heitä pelko! Lemmi! Se tie sun onneen vie.

Nääs, päässä suukon heiton on ranta onnenmaan' — niin lausuu poika neidon edessä polvillaan.

Yön mustan tuo nyt noita hevoksi kohtalon. Ja sitä näyttäin poika taas lausuu pelvoton:

'Nyt vara valikoida jo liian myöhä on. Siis ällös pakoon koita käsistä kohtalon!

Suo huulen onnen maisen huulelta ottaa vaan!' — Sen lausuttuaan naisen hän nostaa satulaan."

Martva oli tarttunut airoihin ja nostanut ne levälle… Valmis oli airo ottamaan virran veteen, vaan yhä jäi se tekemättä… Korva kokosi ennustusta… Mieli etsi siitä selitystä kuin pääskynen pesän paikkaa… Katse oli taivaan puhdasta sineä, mieli koti-ikävätä… Rannalla risahti oksa… Laulu etsi kaikuansa ja vene solui levällä-airoin. Tyttönen jatkoi:

"Vaan sääli neito-rukkaa! Hän lausuu mietteissään: 'Ei kohtaloaan hukkaan voi siirtää yksikään.'

Kuvansa aaltoon heittää ja suostuu suudelmaan… Karinsa aalto peittää on siitä muisto vaan.

Vaan Litvan vesivyöhyt nyt onkin harhanmaa. Hevoisna synkkä yöhyt hän siellä ratsastaa.

Ei löydy koskaan rantaa. Kuin tuuli rauhaton heponsa häntä kantaa, hän on niin onneton.

Kuin haamu ajaa yöllä vavisten harhaa yö. Hän itse käärmevyöllä hevostaan hurjaa lyö."

Laulu loppui, taru oli kerrottu… Lehtivaara keräili kaiunrippeet koloihinsa ja tyttönen lähti tuohkosinensa nousemaan polkua myöten mäelle… Mutta Martva ei nyt tajunnut mitä herkkä mieli läikähteli. Hän sitaisi kiharan korvalliselta tukkalaitteeseen takaisin. Aironlapa painui hiljaa veteen. Pieni aalto pulahti sen ottamasta ja vene liikahti hiljaa eteenpäin. Venerantaan oli enää airon-ote. Oolavi melasi voimakkaan vedon ja vene suhahti rantahietikkoon. Oolavi nousi, otti Martvaa, Litvan laulua, käsin kainaloista ja nosti hänet kuin lapsen rannan ruohikolle.

— "Kiitos, Oolavi!" — nyökäytti Martva, ja sillä aikaa kun Oolavi veti veneen teloillensa, taittoi hän kaksi kukkaista, sitoi ne ruoholla ja ojentaen ne Oolaville, lausui:

— "Onnenkukistasi!"

— "Onniko onnenkukista?" — tarttui Oolavi puheeseen.

Nuori tyttö nyökkäsi hänelle myöntävästi, katsoi hänen silmiinsä avoimin silmin ja lausui:

— "Mennään nyt kotiin!"

Ja kuten sisar ja veli alkoivat he nousta rantavaaran rinnettä, puiden alitse kiertelevää polkua myöten. Mäen päällä oli veräjä. Nopeasti hyppäsi Oolavi sen yli, ja kun Martva oli ehtinyt nousta veräjän selälle, sieppasi hän hänet syliinsä, nosti maahan kuin pienen tyttösen ja huolettomina lähtivät he astumaan Ranniston taloon ruispellon halki tallattua kapeata oikotietä myöten. Polku oli aivan tukossa pitkäkasvuisesta rukiista, ja peitti kulkijat kokonansa.

— "Ai!… En minä enää löydä tietä… Minä jo eksyn", — huudahti edellä kulkeva Martva rukiin sisästä, kun muutamassa paikassa oli tie kokonaan umpeen mennyt.

— "Annas kun minä kuljen edellä, niin et eksy!" — lausui siihen Oolavi, astui edelle ja alkoi jakailla tietä rukiin läpi, kysyen leikillä:

— "Vieläkö nyt eksyt?"

Martva naurahti herttaisesti ja vakuutti:

— "En minä sinun jäljessäsi kulkiessani koskaan eksyisi… en missään ruispellossa…"

Hän oli lausunut nämä rohkeat sanansa juuri silloin, kun astui pois rukiin sisästä. Siinä ruispellossa ei hän ollut eksynyt Oolavin jäljestä kulkiessansa. Mutta edessä oli vielä toinen ruisvainio: suuri, tutkimaton elämän vainio, jonka polut ovat usein hämäriä tutkimattomia, ilman suuntaa ja tienviittaa, usein umpeen menneitä, joskus taas avautuen aukioksi, erämaaksi, josta ei löydä tienpäätä, eikä sen suuntaa.

2. Korkeudessa.

Käy pauhu. Kaikkeuden halki sävähti ihme salamana; salasta nous' se, salaan löi.

Kun kuulun "Litvan laulun" kaunis sävel kisaili kirkkaan kaukokaiun kanssa rinteillä Litvan vaarain lehteväin ja aatos laulun sanain surullisten ennusti siten ihmiskohtaloita kuin noita, joka taikahöyryistänsä armotta niitä ennustelee muille kuin säätäisi hän itse ihmis-onnen, niin: sillä aikaa Litvan-joen pinta sävähti ihmis-silmän huomaamatta, kun siitä henki suuren Perkeleen irtausi. Niin kuin aatos kaikkein hurjin hän pauhun suuren kantamana lensi kaikkeuden halki. Kirkkaat meteoorit antoivat hälle tietä. Ylpeänä pysähtyi taakse synkän kaukaisuuden hän kylmään nokimustaan eetteriin. Hän loisti siinä yksinvaltiaana, päässänsä kirkas, kaunis tulikruunu, jalkainsa alla meteoorin hohde ja verivaippa hartioilla sekä kädessä kuuma tulikäärme, jolla hän antoi tuli-merkin. Oitis lensi ylt'ympärille parvi enkeleitä kohisten niinkuin aava sävelmeri, mi vyöryy halki koko kaikkeuden kuin vesipaljous suuri, hirmuisin. Kädessä kullakin ol' uljas keihäs, min varsi oli tulta kuumimpaa ja kärki salamaa, mi kipinöitsi ja liekehtien hehkui levotonna vartensa tulipäässä, vavahdellen kuin iskuun valmistunut petolintu, mi nälkäisenä, verenhimoisena latvasta kuivan hongan joka hetki on saaliin niskaan iskemäisillään…

Valtaava näky aukes' ulappana: Ain' taakse ihmissilmän mittamatkan ulottui tulikirkas piikkimetsä. Kauniisti hohtaen ja tasaisesti sen metsän tulikeihäät parvittaisin toistensa ohi ristiin rastiin liikkui, kun miljoonittain enkelien parvet toistensa ohi kaunokulussansa edessä Perkeleen nyt marsiksivat, hänelle tehden siten kunniata valtaavan riemulaulun pauhatessa, Pääenkelit ne tulivaipoissansa seisoivat kahden puolen Perkelettä. kädessä tulikäärme, joka suustaan savua punertavaa suitsutteli, mi hienoon, pyhään utupunapilveen nyt peitti, kietoi suuren Perkeleen.

Taas kävi viima. Oitis korkeuteen ilmausi toinen parvi enkeleitä, pukuina tulivaipat, käsissänsä kaikilla suuret, käärmemäiset torvet ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. Se parvi hohti siellä pimeydessä kuin tulipilvi, joka hohteellansa pimeyden punaa, kuten iltarusko yön pimeyttä punaa loistollansa.

Välähti merkki. Silloin korkealta laskeusi suuri, vuolas sävelvirta, mi tuli miljoonista pasuunoista kuin rankin sade. Sulosointuisena se ukkoskova sävelpauhu vyöryi pilvestä tulisesta. Riemurinnoin nyt enkelien suuret laumat siellä puhalsi käärmepasuuniin. Kun sitten se kuiva sävelsade pauhinalla saavutti enkelien sotajoukot edessä Perkeleen, niin riemuissansa sen pauhun säesteellä ylistystä ne Perkeleelle, kaikkivaltiaalleen nyt ratkesivat riemuin veisaamaan. Pimeys kuohui. Tyhjä vavahteli ja tulikeihäsmetsät värisivät, kun satamiljoonainen sotajoukko nyt herrallensa veisaeli näin:

"Pilvi säveleitä sataa sulle, verraton ja suuri, kaikkeuden alkujuuri. Ei oo sulla suuntaa, rataa. Kuljet niinkuin vapaa tuuli, minne tahtos kantaa vaan. Tulvillaan kaikki on kunniaasi… Rauhaton on sun vihollisesi. Turvaa hän ei mistään saa. Sua kaikki palvoaa."

Kuin ukkos-ilma silloin raikui soitto miljoonain enkelien. Rajusäänä seottui siihen suuri kuorolaulu sulaen aivan sulopauhinaksi, mi vyöryi, kaikupohjaksensa etsi kaikkeuden rantaa, joka ranta aina itseensä haihtuu. Ase-metsä välkkyi. Etäällä ihmis-silmän siintämissä toistensa ohi tulikeihäsmetsät tahdissa laulun sekä suuren soiton kohisten liikkuivat, kun enkel-joukot herralleen siten kunniata tehden jatkoivat suurta kaunokulkuaan.

Jo taukos suuri sävel vihjauksesta ja sotajoukot hiljaa paikoillansa nyt seisoivat taas eessä Perkeleen, jok' ylpeänä, majesteetillisna nyt nähtäväksi loihti paratiisin, miss' ihmishenki iki-onnellisna Jumalan yhteydessä oli, toimi. Avautui näky ihmeen kaunis, armas: Kuin nöyrä orja raatoi suuri luonto hyväksi ihmisen. Puu aina vehree hedelmää kantoi, riemuin, onnellisna, kuin äiti kantaa lasta sydän-allaan iloiten taakastansa… Päivä paistoi, kuu öisin antoi tenhohohdettansa iloiten, kun saa sitä runsain mitoin jaella ihmiselle, kuten neito on onnellinen, kun saa suloansa jaella viljoin mielitietyllensä onneksi sen. Ja yhtä onnellisna valmisti ihmiselle siimeen lehto ja sammal hienoimmaksi untuvaksi vuoteeksi hälle kasvoi. Kauneudellaan koristi kukka nurmet häntä varten sadoilla loistavilla väreillään.

Niin loisti kaikki. Kukkamaiden päällä leijaili tuhatväri-perhospilvi ja peitti kaiken väriharsoon, joka säteistä päivän hohti, leijaellen hiljalleen väri-valokylvyssään. Sen kaiken yli kauniit lintuparvet kutoivat suurta sävelverhoansa, mi peitti sointuihinsa kaiken, kuten. runoiltu harso peittää ihanuutta. Sen sävelharson alla ihmiselle antautui koko luonto morsianna tarjoillen hälle aina parhaitaan. Kuin konsanansa Jumalalle kantoi niin koko luomakunta uhriaan.

On kaikki hiljaa. Ihmeen kaunis näky huikaisi enkeleitä Perkeleen. On paratiisi rauhaa tulvillansa. Jänistä armasteli jalopeura kuin äiti lastaan. Tiikeri ja kauris nukkuivat rauhallisna vieretysten kuin lapsipari. Suuri ihmishenki, mi puhdasta ol' aivan jumaluutta, sai sopusointuun kaiken. Koko luonto tajusi jumaluuden ihmisessä sen tunnustain ja aivan vaistomaisna, kuin lapset suuren vieraan läsnäollen talttuivat pedot. Kaikki aherteli kuin eessä sen, jot' ei voi vastaan nousta, ei suututtaa. Keskellä paratiisin elämänpuu hedelmätaakkaa kantoi, kuin jalo, hurskas äiti, jonka rinnat jalointa, ylevintä ravintoaan armaalle lapsoselle valmistavat, ja äiti itse sitä tehdessänsä jalostuu, puhdistuu ja henki nousee korkeuteen, kuten uhraajan, mi kantaa jalointaan antimiksi Korkeimmalle. Runoksi ihanaksi kaikki sointui. Ei tuullut. Tuuli oli nukkununna; se oli lapsen viatonta unta ja morsiamen armaan ikävää. Varpuista vaali ahnas petohaukka kuin kana poikiansa siiven alla ja lintu lauloi pedon nukuksiin.

Niin loisti paratiisi. Ihmishenki siell' eli onnellisna, autuaana, puhtaana, korkeana. Jumaluutta kuvasti katse, käynti, korkee otsa. Kuin majesteetti siellä ylevänä, keskellä petoparvien hän kulki Jumala-ihmisnä. Ja Jumalaansa hän puhtain mielin suhtautui kuin lapsi, mi luottain painuu armaan äidin rintaan, kun miel' on puhdas, rikos tuntematon, ja syyllisyydentunne tuiki outo. Hän puhtain mielin, avoimena, saattoi lähetä Jumalaa, kuin veljeään. Ol' yksi ainut hälle tuntematon: Ei tiennyt pahaa hän. Kuin puhdas lapsi hän tunsi hyvän vain. Ei halpa rikos viel' ollut hälle pahan olemusta tutuksi tehnyt. Siksi ei hän tiennyt, mi hyvän pahuudesta erottaa. Ei tiennyt hän myös mit' on onnettomuus ja tuska, kärsimys, kun onni, rauha hyvästä suhteestansa Jumalaan hänelle puhkesi kuin aamuvalo, mi helähtää kuin armain lapsen nauru. yön aamuruskoisesta hymyilystä kirkkaaksi hohteeks' yli kaiken maan. Vaan paratiisin puista kauneimpana kukoisti hyvän-, pahantiedon puu. Se siellä hohti tuli-omenissaan, loisteellaan houkutellen, niin kuin tyttö, mi kiehtoo miestä ulkokuorellansa, peitellen sillä muun, kuin syötti ongen. Sen joka oksa, maasta latvaan asti, makeinta, kiehtovinta herkkuansa tarjoili syötäväksi ihmiselle ja kutsui niinkuin vietin kiihotin, mi valittuaan kutsuu nautintoon. Jokaisen oksan päässä lauloi lintu säveltä hekkumaista soidin-ajan: se sävel lemmen herkkuisuutta kertoi, sekottuin lehden tuoksuun huumaavaan. Kuin kaunein morsian se hohti siinä yllänsä paratiisin valovaippa, hohteena aistipuna, helyinänsä makeimmat laulut, joilla lintuparvi sen helmitteli helmiin hempeimpiin.

Ylhäältä kuiva, vuolas sävelvirta yhäti tulvi joukkoon Perkeleen. Hän itse suurna, mutta kademielin silmäili, kuinka iki-onnellisna el' ihminen ja kiintyi paratiisiin, ja koko luonto raatoi rauhallisna ja täyttä onnen siemausta joi. Hän yksin oli rauhaton, hän, joka on kaiken Luojan luoman vihamies ja vaanii hetkeänsä, kavalana kuin käärme, joka pelokkaana mataa pensaassa piilotellen, rauhatonna saalista väijyy, kaikkein vainoomana. Sen tuntien, nyt kateuttaan peittäin hän lausui enkeleilleen seuraavasti:

"Tuo kaikki työt' on Jehovan. Mut nähkää: koreinna, sekä herkullisimpana keskellä siellä kohoaa se puu, mi hedelmissään minun henkein kantaa ja pahan ihanuuden kirkastaa."

Ja silloin suuri sävel riemukkaana joukosta enkelien nous kuin myrsky, mi vimmattuna nousee siivilleen. Nyt sotajoukko suuri veisas näin:

"Aamuruskon purppuraan sinä pukeudut, Vihollistas kostamaan kun sä sukeudut. Sinä laulun sävelissä unelmissa hellimmissä niinkuin käärme viisahin madat ihmissydämiin. Nautintoa, hekkumaa maljasi vain vaahtoaa. Henkes kaiken taivuttaa, hekkumoihin vaivuttaa. Ken voi sua vastustaa!"

Ja laulun sekä soiton pauhatessa hän loihti enkelien nähtäväksi sen hetken jolloin ensi ihmisparvi söi heelmän kielletyn ja kauhistuen jo tunsi pahan suuren hirmuisuuden ja näki kuilun, jok' ol' auennunna välille heidän sekä iki-onnen. Lumoista ihmiskatseen jumalaisen nyt pääsi peto oitis vapahaksi, tajuten heti luonnontajullansa, ett' oli poissa ihmisestä voima mi, kuten kahle sitoi, laski luonnon orjaksi nöyrimmäksi ihmisen, sen kulkiessa ihmisjumalana katseessa voima Kaikkivaltiaan. Ei häntä enää luonto totellutkaan. Valtoinna riehui nyt jo petoparvi, ei myrsky kuullut hänen ääntään nyt, vaan riihatonna riehui omaa tietään. Pääs' aalto irti. Hirmupauhinalla vettänsä viskoi riemastunut meri rantaansa vasten. Pilvi salamoita kuin irti päässyt peto sylki maahan, ja riehahdellen ärjyi rajusää repien pilviä ja ukkoshuudoin kierrellen korkeuden kuperalla, miss' yhä yltyi sade salamain.

Niin oli luonto valloillensa päässyt ja paratiisi kadotettu. Nyt jo pääsi valloillensa rikkaruoho: Nyt ohdaketta, orjantappuraa maa kasvoi. Niinkuin avuttomat lapset langennut ihmispari erämaassa värjötti kauhun-ilme kasvoillaan. Työ suuri alkoi: paluu jumaluuteen ja vallotus sen luonnon, joka äsken ol' irti päässyt heidän vallastaan…

Jo alkoi paluumatka paratiisiin. Se matka oli raskas, vaivaloinen: Hiellä otsan oli erämaa taas höystettävä, luonto vallattava ja suurin vielä: paha voitettava, mik' uhkas' aina kaiken hävittää ja turhaks tehdä paluun Jumalaan. Vei joka askel taakse saman matkan kuin eteenkin, ja niinkuin kivikuorina pidätti palaajata paha, jonka hän syönyt oli hedelmästä puun. Kuin syöpä lähtemätön sielun pohjaan se oli syöpynyt. Nyt murhemielin elämän kivikuormaa kantoi hän, jok' äsken vielä oli luonnon herra.

Vaan riemu leimahti nyt Perkeleestä. Näkyjä näyttäin lausui korskeasti:

"Niin sortunut nyt Jehovan on valta… On välimatka liian pitkä jo välillä Hänen sekä ihmishengen ja ihmis-ikä liian lyhyt on semmoisen välimatkan kulkemiseen… Siis onkin turhaa taipaleelle lähtö, kun toivoton on kerran paluutie. Mun henkeni on taakka kulkijalle, sen kanssa kulku liian vitkaan käy, perille että voisi ennättää… Ja takana mun herkkuisimmat heelmäin takaisin kutsuvat kuin Lootin vaimoa…"

Taas nousi riemumyrsky enkeleistä kuin rajusää, mi puhkee tyvenestä. Miljoonat äänet veisasivat näin:

"Jos vuoritaakkansa maa voisi harteiltaan heittää menemään, tai kaikkeuden ken tyhjäks loisi aineesta, eivät sittekään ne voisi henkeäsi poistaa pois ihmisestä. Ijät loistaa se ihmissydämessä suurna sun suuren valtakuntas juurna. Sa olet suuri, verraton. On luotas pääsy mahdoton."

Ylistyslaulun myrskyävä pauhu hyväili ohimoita Perkeleen ja sävelryöppy tulvi ylähältä kuin kosken kuohu laulun pauhinaan. Sen raikuessa miljoonaiset joukot liikkeelle lähti keihäsmetsinensä. käskystä Perkeleen. Hän itse johti säteillen tulen sekä meteoorin valossa huikeimmassa, kruunu päässä ja sävelpilven häntä seuratessa tulisen meren lailla korkeudessa, miss' enkelien äärettömät laumat hänelle kaiuttivat ylistystä. Niin kaikki välkkyi sekä hohti vain ja kertoi suurta valtaa Perkeleen, ja voimaa, joka ihmis-elämätä kuin raskas vuoripaino hallitsee poluilla pahan, tiellä Perkeleen.

Kuin yhtenäinen, suuri ukkospauhu kohisi miljoonainen sotajoukko nyt halki kaikkeuden. Keihäsmetsät liikkuivat vinhoin vauhdin pimeässä välkyttäin kärkiänsä: salamoita, sävelten valtavassa pauhinassa. Käy suuri kulku aatosnopeaan, ylhäällä, mistä aatteen siipi yksin vain maahan kantaa. Joukko loistavin kohdalle uuden paratiisin lensi johdolla Perkeleen, jok' ylpeänä kaikkeutta matkallansa silmäeli keskeltä hohteen sekä kunnian.

Jo päättyi suuri matka. Mahtavana kohdalle Litvan joukko pysähtyi jyrkästi, niinkuin ukkos-ilma musta, mi synkän turman varjon maahan heittää. Ja hetken siinä hengähdettyänsä taas enkel'joukot keihäsmetsineen nyt kaunoastunnassa järjestyivät herransa eteen. Litvaa osottaen nyt lausui heille joukon johtaja:

"Näette, tuoll' on uusi paratiisi… Jehova siellä linnaa rakentaa… Tok' ei Hän muurilla voi sitä saartaa… Ja ennen Häntä siellä olen minä."

Niin lausui hän. Ja uuteen paratiisiin miljoonat ahnaat katseet viskautuivat kuin nälistynyt haukka varpuspesään, miss' emo nauttii lapsi-onnestansa, kun pienten siipi alkaa liikahdella ja katse kiittää hellää hoitajaa. Ihastushuuto pääsi enkeleiltä, kun katse ehti Litvan paratiisiin, miss' onnestansa nautti hurskas äiti ja isä, kiittäin Herraa lapsestansa Martvasta, joka koko sielullansa Herralle oli valan vannonut. Ol' ihmis-onni siellä kukassansa. Kuin kaunis virsi solui päivä iltaan, yö kääri kaikki uniin armaimpiin ja aamuin herätteli lintuparvi laulullaan nukkuvia aamunpunaan, jok' idän taivaan reunaa purppuroi. Maa kasvoi viljaa, vesi järven riistaa. Taivaalla kulki päivin valoseula, jok' antimiaan jakoi. Kuuhut öisin taivaisna valvojana vartioitsi, ja pilvi kantoi vettä ajallaan.

Ol' aika, jolloin Oolavi ja Martva veneessä keinuellen kuuntelivat kuuluisan Litvan laulun laulantaa. Herraansa enkelit nyt kuuntelivat:

"Uus' Eeva sekä Aadam Jehovalla taas siellä on… On saalis valmis mulle… Myös valmis paratiisi herkkuineen… Puu elämän on täynnä hedelmiä: Se kantaa hekkumaa ja nautinnolta… Ja kaiken peittää kaunis lihanrunous kiehteisiin huumaavimpiin. Kuka voisi sen antimia maistamatta olla!"

Ylistyslaulu ukkospauhinana julisti kaikkivaltaa Perkeleen. Keskeltä sävel- sekä hohdepilven hän ylpeänä jatkoi puhettaan:

"Hän Itse tunnustaa jo heikkoutensa: Sinailta lähtien hän tiedon-puuhun jokaiseen oksaan ripustanut on varoitussanat: 'älä tapa… huoraa… varasta!'… Kohta joka asiasta on Hänen pakko kieltää… sillä lailla valtansa perusteesta tunnustaa, se ett' on pelkkää karjaa, jot' on pakko jo aidoin suojella ja ruoskin ajaa. mieluista Hälle tietä kulkemaan… On Sinain käskyt pelkkä karja-aita ja tunnustus ett' on mun vallallani perustus vankka Hänen kuvassansa… Voimaani ihmishenki tunnustaa…"

Tulisten keihäsmetsäin hohtehesta pauhahti taaskin laulu valtaavin ylistäin Perkelettä. Kunniaksi editse hänen kulki taajat joukot herransa suurta voimaa tunnustaen. Sen loputtua kuului "Litvan laulu" rannalta Litvanjoen. Tyttö siellä nyt lauloi ihmishengen tarinaa. Sen loputtua mahtavana taaskin joukoilleen puhui Perkele nyt näin:

"Jehovan kynsiin uudelleen ne halaa… Niin siellä kertoo laulu tyttösen… Vaan näätte, kuink' on pitkä välimatka… Sen pituus mulle oiva ase on: Se väsyttää sen, joka sille lähtee… Hän joutuu epätoivoon… Hurjistuen hän silloin hylkää turhan taistelunsa ja ottaa lahjan herkkuisimman, jonka mä hälle tuon… Hän silloin huomaa jo. ett' onkin liian lyhyt ihmis-ikä… viisainta siis, kun nauttii aikanaan."

Niin lausui hän, tuo henki rauhaton, joll' ei oo kaikkeudessa lepopaikkaa. Nähdessään ihmis-onnen, hurskauden, jok' eessä hänen silmiensä taaskin todisti kaikkivaltaa Jumalan, hän kateutta sekä vimmaa täynnä katseensa ahneen, kiukkuisen ja julman nyt heitti Martvaan sekä Oolaviin, kuin ahnas peto arkaan karitsaan, mi heikon emäparan suojiin rientää hädissään, väristen ja avutonna kyyristyy maahan iskun välttääksensä. Sen nähden vannoi henki rauhaton:

"On turhaa Sinain karja-aidat, ruoskat! Ei mikään estää voi mun voittoain. Vuos toinen aikaa: Litvan paratiisi on valmis mulle. Erämaahan taas saa ajaa sieltä uuden ihmisparin Se Julmuri, jok' ansoihinsa heidät on houkutellut. Sinne tarvitaan nyt käärme, joka puusta kielletystä hedelmän näyttää, Joukot Kaldean saa viedä poijes ukko Jobin kullan: Hän liian vanha puusta syömään on…"

Taas laulun pauhu raikui kaikkeudessa muodostain ihmeen suuren sävelsveerin, mi pauhinalla läksi lentämään käskystä tuon. Se kaikkeuden halki nyt syöksyi niin kuin maa, mi radallansa ijäistä hirmulentoansa syöksyy kaikkeuden yössä. Keihäsmetsä hohti, kuin sävelpallo aatosnopsin lennoin raivoisin vauhdin syöksyi eteenpäin. Se syöksyi suoraan taakse kaukaisuuden, miss' alku-usvat tulisina kierii tiivistyin spiraaleiksi. Niiden halki käy sotajoukon kulku. Kohinalla se laski kohti uutta maailmata, miss' ihmishenki vielä synnitönnä rauhassa kiitti Herraa taivaan, maan. Kuin vuolas valovirta maille tulvii nyt laski sinne suuri sotajoukko sävelten pauhinassa perustamaan taas siellä jylhää valtaa Perkeleen.

Ranniston talo.

1. Maassa.

Ranniston talo on joen rantatöyräällä, siinä missä Litvanjoki laskee Litvanjärven lyhyeen, tylppään lahteen, jota lehtevät vaararannat reunustavat. Suoraan talon ikkunoista näkyy saarilla siroteltu järvenselkä. Likemmät saaret kohoavat vedestä pieninä metsäkumpuina, tyynellä kuvain riippumetsänä vedessä. Kaukaisemmat näyttävät jo uivan veden varassa ja etäisimmät aivan uppoavat veteen, lelluen veden kantamina. Talon kohdalla, vastaisella rannalla, joka kaukaisuutensa johdosta aivan painuu veden sineen, sulaen siihen viheriänä reunaviivana, on koivikkoon lymyytynyt Litvan kirkko. Sekin näyttää olevan aallokkoon uppoamaisillansa, nousten siitä kuin pyhä vedenkukka.

Talon suuri asuinrakennus, kivinavetta, riihet, saunat ja ladot, ilmottavat tulijalle jo kaukaa, että talo on hyvissä varoissa. Hyvin hoidetut pellot purkavat viljaa kapaleen täydeltä, ja niityillä on mehevä heinä laossa aitavieriä myöten, kertoen isännän toimeliaisuutta. Ja kun vieras tulee taloon kesällä illansuussa, jolloin kylläinen karja palaa heinäisiltä syöttömailta, utaret miltei maata viistävinä, niin huomaa hän silmänheitolla, että talossa on emäntänä kuningatar, joka voi työstänsä ylpeillä enemmän kuin ne sadat, joille maailma hänenkin maassansa seppeleitä kantaa, tai jotka niillä itse itseänsä kruunaavat. Talon pihamaata koristavat suuret, vanhat koivut, ryytimaan sivulla hymyilee herttainen pihlajikko ja kartanon päätypuolella seisoo talon ylpeys, satavuosia elänyt kuusi, risti latvassa, viskaten latvansa kahden kuusen korkeuteen ja levittäen naavaisia oksiansa koko talon leveydelle. Talon taustana kohoavat sen kolmella puolella vehmaat vaarat, joiden rinteillä pihlaja, tuomi ja riippakoivu taistelevat jokaisesta kämmenen-alasta, koristaen rinnettä kilpaa ja peittäen sen lehti- ja kukkarikkaudella.

Yli kaksisataa vuotta oli jo Ranniston suku taloa asunut. Sen ensimäinen isäntä oli saapunut paikalle nuoren vaimonsa keralla kirves ja kuokka olalla ja raamattu kainalossa, ja selässä talon omaisuus: tuohikontti, jossa oli pari petäjäleipää. Paikka oli silloin asumatonta karua kangasta, josta hän oli vuokrannut torpanpaikan. Ensi tehtäväksensä avasi hän raamatun ja luki kuusen juurella vaimollensa:

— "Jos ei Herra huonetta rakenna, niin turhaan ne työtä tekevät, jotka sitä rakentavat."

Ja vaimo tajusi silloin miehen mielen. Enempää puhumatta laskeutuivat he polvillensa saman kuusen juurelle, joka vielä seisoo talon päätyseinän edessä, rukoillen Jumalan apua, ja veisaten Hänelle virren. Ja rukous rohkaisi mielen ja se vahvisti käsivartta. Mies kiipesi kuuseen, sitoi ristin sen latvaan ja antoi sitten maan maistaa kuokkaa, puunkyljen kirvestä. Vaimo koloi sillä aikaa petäjän kuorta tulevan talven leivän lisäksi.

Ja kun sitten ilta tuli, kiittivät molemmat yhdessä Jumalaa eletystä päivästä ja nukkuivat Hänen suojaansa, nuotiotulen ääreen kuusen juurelle, lehdeksiä pään alla, vuoteena korven kuiva, pehmeä sammal ja kattona Jumalan luoma kaikkeuden ääretön laki.

Sen kuusen juuri oli Ranniston talon ensimäinen asunto ja kirkko samalla. Siitä päivin on sen latvassa aina risti taivaalle kohonnut. Sen kuusen tarina oli ollut ensimäinen taru, mitä nykyinen Ranniston isäntä oli Martvalle kertonut, istuen sen juurella paljain päin, raamattu polvella, Martva toisella ja onnellinen äiti rinnallansa. Sen kuusen juurella oli Martva ensimäisen rukouksensa rukoillut. Sille oli hän joka tuohkosestansa mehevimmän marjan uhrannut, ja aina oli hän sitä puhutellut "kuusi-sedäksi". Se kuusi oli vieläkin talon kirkko, sen juuri se huone, jonne astuessaan jokainen paljasti päänsä.

Mutta palatkaamme vielä Ranniston suvun alkutarinaan.

Kun seuraavana aamuna varhaisin lintu tirskahdutti ensimäisen säveleensä päivän punaisen silmän taivaan rannalla raottuessa, nousi Rannisto ja veisasi taas virren vaimonsa keralla. Ihmeissänsä kuuntelivat sitä heräävät lintuparvet, heleä korpi ja kirkas, aamuvalon punaama Litvanselkä. Rannassa heräsi hauki kauniiseen lauluun, sorsa havahtui ja sujahti kaislikon läpi selvälle vedelle, räpytellen siellä, ikäänkuin unta siivistänsä karistellen ja painautuen sitten rauhalliseen uintiinsa, halkomaan sinistä vedentyyntä.

Niin solui päivä päivän tieltä. Korpi kaatui kaskeksi. Kirves helskytteli puuta virsilaulun ja rukouksen säestämänä. Vaimo taittoi parhaimmista rauduskoivuista vihdaksia, riipi hakatuiden haapojen ja raitojen lehdet talven varaksi ja kokoili heiniä joen ja järven rannoilta. Leivässä oli viljaa puoleksi petäjäisen seassa. Lähde antoi raitista vettä palanpainoksi, koivu tuohta virsuiksi ja kuusen oksista kyhätty maja nukkuessa suojaa tuulta ja sadetta vastaan.

Ja kun syyspuoli lähestyi sateinensa, kohosi jo tuvansalvos kosken vierellä. Heinäpieles nousi talon rikkautena, katiska kokosi kaloja järvestä ja linnunrihma metsästä teeriä ja koppeloita. Syyssateiden alkaessa lämpisi jo oma tupa, saunasavu nousi maasaunasta ja koskesta kolotut tarvepuut kuivuivat matalan tuvan orsilla. Jo kohosi kaivonvintti. Jo nousi riuku tuvan katolla, väkkärä tuuliviirinä. Jo valmistui pieni lääväpahainen ja ennen ensi lumia ammui siellä vieras, eläkelehmä, josta voi meni omistajalle, kirnumaito jäi särpimeksi Ranniston torppaan.

Niin päästiin päivästä toiseen. Mies kävi kylän töissä ja asui torppaa levätessänsä, vaimo kehräili kylän kehruita ja kävi välistä puimassa vierasta riihtä. Seuraavana keväänä poltettiin kaski paloksi. Kesällä oli se jo otrahuuhtana, pääsi putkelle, puhkesi vihneelle ja tuotti osan talven leipää. Huuhdan reunassa kukki pieni lanttupenkki ja palanen naurismaata, ja tuvan ikkunan alustaa koristi torpan ryytimaana pieni tilkku pellavamaata. Mies raatoi kahden, rukoili monen edestä ja vaimo kilpaili hänen kerallaan yhteisen kuorman kannannassa.

Mutta havutemppeli seisoi aina avoinna ja sen juurella palveli mies vaimoinensa Jumalaa kesäisinä sunnuntaina, sillä kirkkoa ei ollut lähettyvillä. Vuosi vuodelta laajeni viljelys ja kävi kirjavammaksi: Ruishuuhta heilimöi ja otramaan vieressä kauramaalla kimaltelivat kauranripset, auringon valo joka ripsen päässä kyyneleenä, ja tattari rehoitti toisaalla, värjäten pienen maatilkkunsa ruskeaksi. Kului aika. Huuhta muuttui pelloksi, aitovieri pientareeksi ja mehevä mullikko pihamaan edustalla oli kaalimaana.

Jo kuului oman lehmän kello aholla, ja lammas tuli vuoninensa iltapalalle. Lapset kävivät kesäisin mansikassa ja mustikassa, syksymmällä sienessä ja puolassa. Jo tekivät ne työtä isän ja äidin apuna: Tyttö kitki pellavata, poika kasteli kaalia, tai ahertivat ne jotakin muuta, ja joka ilta ja aamu rukoilivat isän ja äidin mukana.

Mutta pahat päivät tulivat: karhu repi lehmän.

— "Jäihän Jumala vielä", — mietti Rannisto ja antoi karhun maksaa nahan nahalla.

Tuli halla ja pani kaikki kesäviljat. Rannisto kiitti Jumalaa ja lausui vaimollensa:

— "Ilman Jumalan apua olisimme nyt hukassa, mutta Hän on varannut meille petäjikön täyteen talvenleipää. Ja lampaalla saamme uuden siemenen alun."

Sanattomana kuunteli silloin aina vaimo suuren miehensä puhetta, kuivasi salaa kyyneleensä ja kiitti miehestänsä Jumalaa.

Niin alkoi Rannisto harva se vuosi aina alusta ja aina kulki hän yhä pitemmän matkan eteenpäin. Kun lehmä oli mahona, lypsi lähde.

— "Jumala ei anna sen koskaan ehtyä, ei mahoksi jäädä", — lausui Rannisto tyytyväisenä ja jatkoi:

— "Koivusta ei lopu virsutuohi, auringosta valo ja maasta kasvukyky, kun on Hän niiden hoitajana."

Jo oli vanhin poika työ-ijässä. Jo lämpisi oma riihi ja peltoa koristivat kuhilaat, otrakuusikot ja kauraviisikot. Mutta sota kulki mailla. Poika vietiin sotaväkeen ja kaatui siellä kohta.

— "Herra antoi ja Herra otti. Kiitetty olkoon Hän!" — lausuivat isä ja äiti lähtiessänsä taas yksin taipaleelle, tukena ja mielenrohkaisijana se Jumala, jonka käden alle he miehekkäinä alistuivat.

Ja taas mentiin eteenpäin. Jo koristi ylpeä ruiskeko keltasänkistä peltoa, josta lapset keräsivät tähkiä, ja kauranärte seisoi riihen oven edessä. Jo kuului oman hevosen kello ja lehmäkarjassa oli kaksi omaa lypsävää. Tupa oli saanut eteisen, sauna kodan ja riihi korsun. Kukka kukki akkunalla ja raamattu oli pöydällä yhtä tavallinen kuin petäjänsekainen leipäkin. Selvä leipä oli vieläkin jouluherkkua. Jos olikin viljaa, niin säästettiin sitä pahan päivän varaksi, korvaten sen petäjikön antimilla.

Mutta ei ollut vielä Ranniston käsivarsi kylliksi karaistu, ei miehen mieli terästetty. Se tarvitsi vielä Jumalan kiirastulta. Ja se tulikin: kasakkaparvi risteili saloja, merkiten tiensä palavien talojen tulilla.

Ja eräänä sunnuntaina, kun Rannisto luki raamattuansa, kuului pihalta lasten huuto:

— "Kasakat!"

Se oli taivaasta iskenyt tulinen salama. Parahtaen riensi vaimo pelastamaan pienintänsä. Mies syöksyi vaimon mukana, raamattu kainalossa, sieppasi kaksi lasta syliinsä ja pakeni tuvan taitse kuusikkoon. Hetken kuluttua nousi koko talosta, kauranärtteestä, ruiskeosta ja heinäpieleksestä savu ja punainen lieska, ja hevonen ja lehmät seurasivat kasakkaparvea.

Ilta tuli. Perhe palasi piilostansa ja kokoontui havutemppeliinsä, kuusen juurelle. Siinä veisasivat he virren, rukoilivat ja alistuivat nöyrinä näkymättömän käden alle. Siinä kiitti Rannisto Jumalaa siitä, että oli voinut perheensä mukana pelastaa kalleimman aarteensa: raamatun, Häntä kiittäen lausui hän vaimollensa:

— "Miten hyvä ja viisas Hän on!… Jos Hän olisi lainannut minulle enemmän käsivarren voimaa, olisin minä kaatanut korven kauvemmaksi tuvasta, ja silloin olisi pelastuksemme ollut mahdoton… Hänelle olkoon kiitos ja kunnia!"

Ja vaimo kiitti taas vuorostansa Jumalaa suuresta miehestänsä.

Ja kuten alussa, niin lähtivät he nytkin tielle saman kuusen juurelta. Sen juurella nukkuivat he yönsä, lämpönä talon kekäleistä tehty nuotiotuli, peitteenä kuusenlehvä, vuoteena maa ja raamattu ainoana omaisuutena. Huomen-aamuna varhain rukoili mies rukouksensa ja lähti ainaiseen elo-aittaansa: petäjikköön. Illemmällä palasi hän uusi vakka täynnä petäjäistä ja alkoi vielä kerran alusta. Vaimollensa hän lausui:

— "Anna sinä anteeksi minulle, että en ole elämäsi polulle voinut ruusuja ja kukkia sirotella!… Olisithan sinä voinut rikkaitakin saada… Mutta tottapa se on Jumalan tahto…"

Silloin vuotivat kyyneleet vaimon silmistä ja itkuun painautuen lausui hän:

— "Mitä olisivat minulle maailman kukkatarhat ilman sinua! Ja mitä ovat tämän maailman kukat mielenhurskauden rinnalla, joka joka aamu puhkeaa uutena ja antaa minulle mielenrauhan ja onnen…"

Niin kirjoitti Ranniston suku omaa historiaansa. Niin loi se paratiisin keskelle synkintä korpea.

Ja Jumala-uskosta puhkesi heihin aina uusi voima ja mielenrohkeus, kuten hyvä omatunto hyvin eletystä elämästä. Koettelemukset muuttuivat kalliiksi taakaksi, suureksi opetukseksi ja karkaisutuleksi. Uusi asunto kohosi kohta entistä uhkeampana. Ja kun sitten Rannisto seitsemänkymmenen vuotiaana laskeutui vuoteelle, ei enää itse noustaksensa, veti taas oma hevonen auraa. Neljä lehmää söi mehevää äpärikköä. Pellavariihi lämpisi. Riihtä ympäröivät ruis- ja kaurakeot ja kauranärtteet. Varsa kisaili nurmella ja aitassa oli jyväsalvo täynnä vanhaa viljaa katovuosien varaksi. Tyttäret olivat naimisissa. Kukin oli saanut isältä myötäjäiset talouden aluksi. Lähestyi jo elämän lauvantai-ilta. Poika oli ottanut työtaakan isän, hänen vaimonsa äidin hartioilta ja näiden tytär kulki jo seudun kuuluna morsiamena, ja poika varttui nuorukaisen esikuvana.

Silloin kutsui Rannisto perheensä ympärillensä, kiitti sitä rakkaudesta, yhteisistä kärsimyksistä ja kaikesta ja lausui pojallensa:

— "Minä lähden tilille Jumalan eteen… Sinulle en minä voi jättää mitään maallista. Sillä torppa ja sen tavarat ovat savua, jonka tuuli vie. Mutta minä jätän sinulle sen peruskiven, jolle torppa on rakennettu: raamatun tuolta pöydältä… Älä siitä luovu, sillä se on kultavuori elämässäsi ja pelastus, jolla seisten et myrskyissäkään hätäydy ja aaltoon vajoa. Sinun torppasi pysyy, niin kauvan kuin se aarre on sen peruskivenä. Hoida sitä ja jätä se perintönä tuleville polville!"

Se oli hänen suuri testamenttinsa. Pari päivää myöhemmin lepäsi hän arkussa kuusen juurella. Hän oli lausunut haluavansa lähteä viimeisellekin matkallensa havutemppelistänsä.

* * * * *

Polvi polvelta oli sitten Ranniston suku kulkenut kanta-isän avaamaa latua. Se puristi kultaa kuokanvarresta ja elämän voimaa se ammensi raamatusta. Toinen isäntä jätti jo pojallensa torpan maat omaksi konnuksi. Ja kylläinen karja, hyvin hoidetut hevoset ja monivuotiset kasatut keot todistivatkin, että kuokanvarresta ei lopu kulta, eikä raamatusta elämänvoima. Seuraavan isännän maatessa kuusen juurella arkussa oli talo jo Litvan ensimäinen. Sen suuri kirkkovene laski joka sunnuntai Litvan kirkkorantaan, täynnä talon omaa väkeä. Kuusen juurella otti jokainen polvi leiviskänsä, Ranniston talon, hoitoonsa ja siinä jätti se sen seuraavalle polvelle kaksinkertaisena. Tilukset laajenivat polvi polvelta. Karja lisääntyi, rakennukset suurenivat, olivat jo maan muhkeimpia. Säästöt kasvoivat ja maine talon rikkaudesta levisi kirkolta kirkolle yli maakunnan.

Ranniston nykyinen isäntä Tuomas, Ranniston Tuomas, kuten häntä sanottiin, oli perinyt talon ollessansa kolmekymmen-vuotias. Samana vuotena toi hän vaimonansa talonsa emännäksi kymmenen vuotta nuoremman Katrin, Litvan kauniin, kaikkien ihaileman helmen. Avioliitosta syntyi kolme lasta, joista vanhimmat, kaksi poikaa, kuolivat nuorina. Kun Rannisto itse oli jo yli neljänkymmenen, syntyi viimeinen lapsista, Martva. Hänestä tuli vanhempiensa aarre, niiden kallein helmi. Hän oli perinyt esi-isiensä puhtaan, jalon sielun ja suuren hengen. Hänessä oli ihmishenkeä enemmän kuin tuhannessa muussa yhteensä. Hän oli lahjakas, vaikka kaikki uinui hänessä vielä kukkanupussa. Ollen vanhempiensa silmäterä, ei häntä oltu päästetty kotoa kouluunkaan, vaan hoitivat hänen kasvatustansa parhaat koti-opettajat. Hän kasvoi ja oppi kotonansa kuin konsanaan ruhtinaan tytär. Jo pienenä lapsena puhui hän ranskaa koti-opettajattarensa kanssa. Maailma, ulkopuolella kotikylää, oli hänelle tuntematon. Hänen sielunsa jalous ja puhtaus oli painanut leimansa koko hänen olemukseensa. Kateinen silmäys ei pystynyt häneen, sillä hänen ylevyytensä karisti hänestä pois kaiken häneen tähdätyn halpamaisuuden, kateuden ja muun, kuten puhtaus hävittää alhaiset syöpäläiset, jotka sikiävät ja viihtyvät liassa. Hän kulki ihmiskukkana, rikkauksien perijättärenä, ja kumminkin kantoi hän kaikkialla hartioillansa ikäänkuin vaippana ystävien ihastuneita silmäyksiä. Hän oli koko Litvan yhteinen tytär, sen ilo ja ylpeys.

Tuomaan aikana alkoi Rannisto vaurastua entistä ripeämmin. Talossa seurattiin tarkoin suvun kantaisän latua. Hänen jättämänsä raamattu tuki entistä lujemmin talon perustusta. Isäntä itse oli työssä ensimäisenä, levolle mennessä viimeisenä. Ja kun muut syötyänsä makasivat ettonetta, istui hän kirja kädessä, etsien niistä niitä tietoja, joita hän tarvitsi ammatissansa. Hän vertaili niitä omiin kokemuksiinsa, tutki ja valitsi kelvollisen. Taloon ilmestyi uutta elämää. Uudenaikaiset työaseet tulivat vanhojen sijalle. Koneet tekivät työtä, viljelykset laajenivat ja talon varat lisääntyivät sitä mukaa. Harvinaisella terävyydellä ja nerolla oli Ranniston Tuomas myös tutkinut historiaa ja elämän filosofiaa.

Ja hänen rinnallansa seisoi vaimonsa Katri, käsi aina työssä, kuten miehenkin käsi. Arvokkaana kuin ruhtinatar kulki hän navetassansa ja vaatimattomana hoiteli hän talon kukkia, sekä huolehti palvelijoistansa kuin paras äiti lapsistansa. Hänessä olivat yhtyneet sielunjalous ja hurskaus, arvokkuus ja kainous. Hän oli talon hyvä henki ja Litvan köyhien äiti. Hänen miehensä työhuoneessa oli seinällä taulu, jossa olivat sanat: "Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi." Sen taulun eteen asetti hän joka päivä kesällä kukan ja talvella viheriän havun.

Ranniston isäntäväki oli oikea ylimyspari. He olivat palvelijoittensa isä ja äiti ja seutunsa pappi ja kuningas.

Siitä lähtien kuin talossa tarvittiin vierasta väkeä, olivat palvelijat enimmäkseen talon kasvatteja. Kurjia kerjäläispoikia ja -tyttöjä oli otettu hoidettavaksi ja kasvatettu yhdessä talon lapsien kanssa. Vartuttuansa olivat ne perheen jäseniä, ja kun ne perustivat oman kodin, saivat ne talosta torpanmaat ja myötäjäisiksi taloudenalun omien säästöjensä lisäksi, eikä koskaan puuttunut raamattu niistä myötäjäisistä.

Nyt oli Ranniston talo kuuluimmillansa. Sen maine oli levinnyt yli kymmenien kirkkojen. Se oli levinnyt kauniina kuin Litvanselän vedet. Sen tyttärestä puhuttiin kymmenillä kirkkomailla. Kuin vanha luostari kohosi talo jokitöyräällä. Se levitteli viljelyksiänsä laajalle, viheriöivänä viljajärvenriekaleena, josta metsäiset vaarat saarina kohosivat. Kalavedet kihisivät kaloista, rannat sorsaparvista. Metso- ja teeriparvet kuhertelivat rauhassa koivikoissa. Pyy piipitti sekametsässä ja havumetsässä heilahteli orava joka kuusen oksalle. Kaikki oli täynnä rikkautta. Koko talo oli kaunista luostaritarua. Takana ja sivulla kohoavat lehtivaarat kylpivät auringon valossa, lintujen laulussa ja käkien kukunnassa, sivulla kaartui Litvanjoki syvällä altaassansa, kattona lehtiholvi, ja edessä avautui saarikukkainen järvenselkä. Se luonnon kauneus, yhdessä talon rikkauden kanssa, ylisti Jumalaa korkeudessa ja todisti Hänen voimaansa siinä, joka Häneen luottaa.

Kun Martva ja Tuukkalan Oolavi saapuivat venematkalta Ranniston pihalle, oli pihalla väki ilonpidossa. Paitsi lukuisata talon palvelusväkeä oli siellä myös joukko seudun nuorisoa. Oltiin hippasilla.

— "Hippa!" — helähti tytön ääni Oolavin sivulla ja huudahtajan käsi koski häneen.

— "Missä on 'talo'?" — huudahti Martva syöksähtäen hipaksi jäänyttä Oolavia pakoon.

— "Täällä!… Täällä!… Täällä!" — helisi vastaus joka taholta ja Oolavin ahdistamana syöksähti Martva taloon.

Syntyi väliaika. Kymmenet kädet tekivät merkkejä, pyytäen toista vaihtamaan taloa, jota tehdessä piti hipan ehtiä lyödä hippa toiseen ja itse päästä taloon.

— "Joutuin!… Joutuin!… Joutuin!" — helähti taas ja kohta joukko syöksyi taloa vaihtamaan. Syntyi yhteentörmäyksiä. Kartano helisi naurusta ja sen seasta kuului loppumaton:

— "Hippa… hippa… hippa!"

Leikki jatkui. Poski hehkui mansikanpunana. Mieli oli kesäkepeä, nuoruus kevätkäen kukkumista.

Rannisto itse ilmautui rappusille, nuorten häntä huomaamatta. Vaikka hän oli vasta kuusikymmenvuotias, oli päässä jo alkanut näkyä suortuva elämän hopeakruunua. Rauhallisena laskeutui hän alas ja kulki leikkivän joukon ohi.

— "Isäntä on hippa!" — helähti silloin tytön ääni Ranniston luota ja huudahtaja, hippana ollut Ranniston palvelija, syöksähti taloon.

— "Isäntä on hippa!… Setä on hippa!… Setä Rannisto on hippa!" — räjähti riemuinen huuto joukosta, sekaantuen kättentaputuksiin.

Nyt oli ilo ylimmillänsä. Rannisto juoksi ja tapaili hippaa ja taloa ja antoi nuorten häntä kiusoitella. Ja aina vain helisi naurun seasta iloinen:

— "Setä on hippana… setä on hippana!"

Rannisto pysähtyi jo ikäänkuin väsyneenä. Oolavi astui silloin hänen eteensä, nosti lakkiansa, kumarsi syvään ja lausui naurussa-suin:

— "Setä väsyi… No hipatkaa nyt sitten!"

Ja Rannisto teki työtä käskettyä, hippasi Oolavia ja kiirehti taloon, alkaen talon vaihdon. Ensimäisen hän vaihtoi Martvan kanssa.

— "Isä… isä… isä!" — helisi sitä tehdessä Martvan heleä hoputtava ääni.

Talot vaihtuivat. Hippa kulki miehestä mieheen. Pihamaa oli yhtenä touhuna. Pojan poski punotti. Tytön kihara heilui vallatonna.

— "Nyt toista leikkiä!… Sitä 'Täti ja setä'!" — keskeytti äkkiä pienen tyttösen kehotus, pienen hengähdyksen ajalla.

— "'Täti ja setä'!… 'Täti ja setä'!" — säestivät useat äänet.

— "Pois minä lähden teidän joukostanne", — kiirehti Rannisto, joka tunsi leikin "Täti ja setä".

— "Ee-ii!… ei isä saa mennä!" — ennätti Martva, tarttuen pois yrittävän isänsä käsivarteen. Kymmenkunta muuta riensi Martvan avuksi ja yhdessä he vetivät Ranniston pihamaan keskelle. Sitä tehdessä kuului joukosta touhukasta väittelyä:

— "Ei 'Täti ja setä', vaan sitä uutta, jota Tuukkalassakin leikittiin!"

— "Ei sitä vielä osata", — huomautti joku tyttönen hyvin salaperäisenä.

— "Osataan… Osataan!" — huusivat monet nuoret äänet, lisäten:

— "Joutuin kukkia!… Tahi vaikka mitä!"

Osa joukosta hääräili Ranniston ympärillä. Toiset kokoilivat kukkia. Martvan äiti tuli sillä aikaa pihamaalle, kädessä tarjottimella kahvikalusto.

— "Täti mukaan!… Täti mukaan!" — iloitsi nuori joukko kokoutuen hänen ympärillensä.

— "Enhän minä… Kahvikupit kädessä!… Hullujako te, lapset, olette", — puolustautui emäntä.

Mutta estely ei auttanut. Yhdet ryöstivät häneltä tarjotinta kädestä ja toiset vetivät häntä pihamaan keskelle, yhä toistaessaan:

— "Täti mukaan!… Täti mukaan!"

— "No tule nyt!… Eivät kumminkaan muuten heitä!" — kehotti Rannisto nauraen nuorten ilolle.

Ja tuossa tuokiossa pyöri piiri, joukossa nuoret ja keski-ikäiset, Martvan isän ja äidin ympärillä, laulaen ja leikkien Oolavin sommittelemaa leikkiä:

"Nyt täti Rannistolle näin piiri pyöriköön!… Näin nopsina. Näin… Nyt setä Rannistolle jo toisaanne-päin! Jalka nopsana, silmä kirkasna, mieli reippaana, sydän puhtaana, näin pyöritään. Nyt seisahdutaan."

Rannisto hymyili piirin keskellä ja puheli vaimonsa kanssa. Nuoret muuttivat kisaansa, niijaillen, pyörien ja kumarrellen laulunsa mukaan:

"Nain täti Rannistolle nyt niijataan… Setä Rannistolle sama uudistetaan… Kukin yksinään heille pyörähtäköön, kukka kädessään, käsi pystyssä näin! Kumarrus kaunis nyt! ensin tädille… sitte sedälle. Nyt kaksin pyöritään, mieli raikkaana, kesä kukkana, talvi jouluna Rannistolla aina hymyilköön!"

Kesä oli todellakin nyt kukkana. Elämä oli joulua ja nuoret olivat yhtenä ilona. Mieli onnea tulvillaan katseli Martvan äiti tytärtänsä, joka lauloi toisten mukana silmä kirkkaana ja poskilla lapsen posken puna. Karkelo jatkui:

"Nyt täti Rannistolle kättä annetaan… Nyt setä Rannistolle kättä käpsätään… Taas piiri pyöriköön!… Marjamaana aho, polku kirkkotienä arkipäivä häinä, pyhä juhannuksena heitä aina helliköön! Heidän lapsosensa kodin lintusena heille laulakoon, valkokukkasena heille tuoksukoon! Setä, täti Rannistoa nyt kukkasella kaikki heittäkää. Piirin pyöriessä kaikin huutakaa heille: eläköön!"

Kukkasateeseen, eläköön-huutoon ja iloiseen nauruun loppui kaunis leikki. Martva tarttui isänsä käsivarteen, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi viattomana lapsena:

— "Väsyikö isä? Ja tiedättekö, isä, että se laulu on Oolavin laatima?"

Rannisto silitti Martvan päätä eikä vastannut mitään. Hän katsahti Oolavia, joka puheli toisten kanssa, ja silloin hänen mielessänsä heräsi jo ennenkin tuikahtanut ajatus, että Martva ja Rannisto olisivat hyvissä käsissä, jos miehekäs kunnon Oolavi hänen kuoltuansa tulisi Ranniston isännäksi.

Martvan äiti oli kuullut tyttärensä sanat ja tajusi miehensä ajatuksen. Se ajatus oli hänenkin ajatuksensa. Martvan puseroa korjaillen lausui hän joukolle:

— "Eikö teitä jo viimeinkin väsytä?… Saatte tulla juomaan kahvia… Martva, mene hakemaan kahvipannu!"

Kohta oli höyryävä kahvipannu ja -kupit pöydällä koivujen juurella. Mutta ennenkun ehdittiin päästä kahviin käsiksi, vingahti viulu ja koko joukko huudahti:

— "Vuorelan Onni viuluinensa!… Setä! Saako 'jenkkaa'?"

Tuskin ehti Rannisto naurahtaa, kun jo taas helisi iloinen oma vastaus:

— "Saa jenkkaa… saa jenkkaa… Setä sanoi, että saa jenkkaa."

— "Eipäs sanonut vielä", — huomautti yksi hälinän ja ilon seasta.

— "Sanoipas setä… sanoipas!… Setä! Sanoittehan, että saa jenkkaa?" — kiirehtivät useat yhtenä helinänä.

— "Sanoin, sanoin", — myönteli Rannisto hymyillen kyselysateen seassa.

— "Jenkkaa, Onni!… Soita jenkkaa!… Setä lupasi jenkkaa", — helisi silloin loppumattomiin.

Ja sitten soi viulu ja parit tanssivat pihamaan nurmella, toisten juodessa vuorollansa kahvia. Tuukkalan Oolavi kumarsi sievästi Martvalle. Käsivarsi puristi kohta hentoa vartaloa. Martvan siro käsi laskeutui huolettomana Oolavin olalle. Vartalo notkahti. Nuori jalka oli maasta irti ja Oolavi nosteli lapsuutensa leikkitoveria kuin kepeää lasta. Martvan jalka tuskin otti pihamaahan. Poski koristautui entistä enemmän punalla. Ja kun tukka solahti hajallensa hartioille ja heilahteli tanssiessa, pysähtyivät muut katselemaan. Jokaisen silmissä loisti silloin ihastus ajatuksena:

— "Hän on kaunis."

— "Ja hän on oikean miehen kainalossa", — ajattelivat toiset.

Ranniston talo, Litvan runollinen luostarilinna oli todellakin uusi paratiisi, jossa ihmis-elämä solui onnenvirtenä, ainaisen luomis-aamun kirkkaassa, puhtaassa valossa.

* * * * *

Äkkiä kilahti Ranniston ruokakello. Tanssi taukosi silmänräpäyksessä, sillä jokainen tiesi, mitä se kellonkilahdus pyhä-iltana merkitsi. Ei kuulunut naurua, ei liioin puheluakaan. Rannisto istui raamattu polvilla penkillä kuusen juurella ja koko väki kokoutui hänen ympärillensä. Joku nouti istuimen itsellensä, muut istuivat ruohokossa. Ei heilahtanut ruohonkorsi, ei liikahtanut kauranripsi. Illantyyni ikäänkuin muuttui hartaudeksi, joka hievahtamatta, herkkänä odottaa kellon kumahdusta.

Alkoi iltahartaus. Tavan mukaan rukoili väki Jumalan apua alkavaa viikkoa varten.

Rannisto alkoi selittää raamattua. Ääni oli jäykkä, koruton. Sanat tulivat harvakseen, mutta niiden ajatus oli kirkas, selvä, kuin kellon kuparista lähtenyt puhdas sävel, joka leviää tyynen vesistön selille, Hän luki raamatusta sanat: "Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi." Niiden sanojen johdosta puhui hän siitä voimasta, jonka jumala-usko antaa ihmiselle.

Monet kuulijat nypistelivät ajatuksissaan kuka kukkaa, kuka heinää. Martvalla oli valkea päivänkakkara ja keltakukka kädessä. Käsikö niitä piteli, vaiko kukka kättä viihdytteli, sitä oli vaikea sanoa. Hän piteli niitä jotakin tehdäkseen, katse isässä ja korva yhtenä kuulona.

Puheensa lopulla Rannisto hieman lämpeni. Ääni kirkastui. Puhe muuttui pieneksi runoksi, ei sanarunoksi, vaan oikeaksi: jossa on ajatuksen yksinkertaisuus ja hienous runoutena. Hän selitti:

— "Jumalaan uskominen on ihmisille toivo satamasta, kun hän purjehtii merisumussa, laiva korkean aallon varassa ja jokaisessa aallonpohjassa kari. Jos olisi silloin kaikki toivo mennyt myrskyn mukana, eikö käsi herpautuisi ja laiva jäisi oman onnensa nojaan? Usko, että on vielä varma satama, herättää silloin mielenrohkeuden, niinkuin aurinko herättää aamusilla metsän suuret lintuparvet laulamaan valon ihanuudelle. Käsi tarttuu silloin rohkeana peräsimeen ja sumujen halki vilkahtaa näkymätön merituli."

Hänestä tuntui tuoksuavan viisaus kuin havun tuoksu kuusesta, jonka juurella hän istui. Hän jatkoi:

— "Ilman jumala-uskoa on ihminen kuin kukka, joka ei kokoa talven varaksi: Se pysyy niin kauvan kuin elämä on kesää, mutta jo ensimäinen syystuuli varistelee sen lehdet."

Hän pysähtyi, mietti sanoja ja jatkoi ne löydettyänsä:

— "Ihminen ilman Jumalaa on pahan päivän tultua kuin janoinen kaivon kaivaja, joka kaivaa kaivoa kuivaan hietikkoon, eikä usko vesisuonta syvälläkään olevan. Hän joutuu epätoivoon, hylkää kaivamisen ja nääntyy janoon kaivoksensa reunalle, jonka pohjaa ehkä erotti raikkaasta vesisuonesta ainoastaan lapionterän-mitta."

Kuulijoiden eteen levisi niistä sanoista Ranniston kanta-isän elämäntarina, ilmestyen kuin harmaahapsinen vanhus, joka odottamatta saapuu lapsijoukkoon, sylissä suuri vakka täynnä viisautta. Ikäänkuin sitä osottaen jatkoi Rannisto:

— "Semmoinen kaivon kaivajahan oli minun esi-isäni: Jumalan apuun uskominen rohkaisi häntä, antoi hänelle voimaa tunkeutua siksi syvälle, että etsitty vesisuoni vihdoinkin alkoi pulputa kirkasta vettä, joka kohta täytti koko kaivon."

Ranniston talo ja sen historia oli kuulijoiden edessä selvänä todistuksena sanojen oikeudesta. Se oli todellakin kaivo, jonka raikkaat, kuivumattomat vesisuonet oli löydetty Jumala-uskon varassa. Harvakseen sanansa lausuen kertasi Rannisto vielä ajatuksensa:

— "Siten ilmenee Jumala ja jumala-uskon voima meissä. Usko, että Hän on ja että Hänen apunsa ei voi olla ajallansa saapumatta, niinkuin ei päivä voi olla nousematta, kesä tulematta, kun niiden aika ehtii, se usko antaa meille mielenrohkeutta. Se rohkaisee meitä varustautumaan yölläkin uutta päivää, talvellakin kesää varten, ja toivomaan myrskyssäkin satamaan pääsyä."

Martva haisteli ajatuksissansa keltakukkaa. Isän sanat putoilivat häneen lempeänä kevätsateena. Oolavi katseli puhujaa kuin isoisäänsä, sen kertoessa viisasta satua. Rannisto selaili raamattua ja jatkoi:

— "Mutta jumala-usko antaa enemmänkin. Se antaa kaiken. Täällä esimerkiksi sanotaan: 'Hän lähettää enkelinsä — vartioimaan sinua — ettet jalkaasi kiveen loukkaa.' Tämä ei ole tarua, sillä te tiedätte, että jokaista rikosta seuraa rangaistus: me, toisin sanoen, kärsimme joka kerran, kun jalkamme kiveen lyömme. Mutta jos me uskomme Jumalaan ja tunnustamme Hänen käskynsä, emmekö me silloin karta jokaista rikosta, joka tuo rangaistuksen ja onnettomuuden? Emmekö silloin — välttäen hänen käskyjensä rikkomista — kierrä joka kiveä, joka voi jalkaamme loukata? Ja eikö silloin Jumalan enkeli ole todellakin ollut meitä suojelemassa?"

Aurinko tuntui paistavan kuusen juurella. Oolavi oli aina ihaillut Ranniston hurskautta ja viisautta. Nyt näytti hän hänestä apostolilta, joka on itse ollut Jeesuksen seurassa. Kuusikirkko oli tulvillansa hartautta. Puhuja jakoi edelleen suurta elämänviisauttansa:

— "Ihmissiveellisyys ei riitä siksi suojelus-enkeliksi. Kuun oma valo ei riitä sille itselleenkään, vielä vähemmin maalle jaettavaksi. Sillä eivätkö yhdet ihmisistä opeta, että himon vapaa tyydyttäminen on siveellisyyttä? Mutta toiset heistä opettavat vastakkaista. Jos nyt kerran inhimillinen siveellisyys julistettaisiin perustukseksi, eivätkö silloin edelliset olisi oikeassa yhtä suurella oikeudella kuin jälkimäisetkin, sillä ihmisiähän he molemmat ovat?"

Se tuntui kumoamattomalta. Rannisto teki siitä päivän-selvän johtopäätöksensä:

— "Siten on inhimillinen siveellisyys määrittelemätöntä sumua, joka ei itse tiedä, minne sitä tuuli kulloinkin ajaa. Se on perinnä kunkin omaa mielivaltaa, himon vapautta. Ja se, joka nostaa oman määrittelemättömän ihmissiveellisyytensä maailman valoksi, on valoton kuu, joka yrittää valaista maailmaa omalla valollansa ja itse kieppuu voimatonna maailman mukana. Mutta kun pimeä kuu siten tarjoaa itsensä maailman valoksi kirkkaan auringon asemesta, eikö se jo sillä osota olevansa pimeys, joka ei ole kyennyt omaa itseänsäkään edes siksi paljon valaisemaan, että olisi silmänsä nähnyt sen pimeyden, joka hänessä on?"

Kuusen juurella paistava päivä kirkastui kirkastumistansa. Sanat painuivat ihmisten sydämiin terävinä tutkaimina, joiden kärkeä vastaan ei mitään voida. Rauhallisena lisäsi Rannisto:

— "Joka siis vaihtaa jumalallisen siveellisyyden heidän tarjoomaansa, hän vaihtaa selvän, valoisan tien pimeään kivikkoon."

Ihmissiveellisyys tuntui kutistuvan jumalallisen siveellisyyden rinnalla, pienemmäksi kuin ruohonkorsi kuusen rinnalla, jonka suippolatva nosti ristiä pilveä tavotellen. Martva istui kukat ja kädet helmassa, katsellen isänsä suuruutta. Sanat painuivat häneen kuin kirkas auringonkuva lammenpohjaan. Jotkut salaiset kielet soivat. Ilta oli ahdaten täynnä harrasta rukousta. Rannisto puhui ajatuksissansa, kuin itseksensä muistellen jotakin kaunista unta:

— "Joskus tulee ihmiselle tarve nöyrtyä, rukoilla. Ne hetket ovat ihmishengen ylevimpiä. Ne ovat raikasvesinen lähde palon reunassa, jossa nokinen viertäjä viertää roviotansa savun ja kuumuuden keskellä. Mutta ketä rukoilisi se, joka on vaihtanut ylevän Jeesuksen ja Isän niihin, jotka leiviksensä astuvat meidän opettajiksemme, kiittäen sitä tehdessään lakkaamatta itseänsä siitä, että he ovat viisaammat ja paremmat muita, eivätkä yhtä tyhmiä ja huonoja kuin me, jotka käymme Jumalan johdolla elämän kovaa koulua?"

Pikkulintu visersi kuusen oksalla lyhyen laulunsa ja lähti sitten siipiensä varaan. Muu kaikki vaikeni. Kuulijoiden mielet ylenivät jo niille maille, joille puhuja oli viitannut. Kärpänen surahti kerran… toisen, ja sitten vaikeni sekin. Martvan mielessä läikkyivät isän opetukset kuin valolumme veden pinnalla. Rannisto jatkoi, kasvoilla miettivä ilme:

— "Tulin tätä ajatelleeksi niiden sanojen johdosta, joita nuori pappimme puhui lasten rippipyhänä kirjallisuudestamme… Minusta tuntuu ihminen aina olevan alinna silloin, kun hän kumartaa kuvaansa tai omaa itseänsä. Nurmen kukka pyrkii auringon valoa kohti, lintu korkeuteen. Ihminen on toki niitä ylevämpi. Pitäisikö hänen silloin ryömiä maan tomussa oman itsensä edessä?"

Martvan mieli läikähti. Isän puheet olivat hänelle kuin vanha tuttu kehtolaulu. Sadat kerrat oli hän niitä kuullut ja tuntenut aina mielensä ylenevän pois maasta. Niiden vaikutuksesta oli hän unissansa ja unelmissansa matkustellut korkeuden ihanuuksien keskellä, ihaillen suurta, taivaallista runoutta. Nyt ikävöi hän taas sinne. Poskelle nousi hieno, helteinen kaipuun puna, silmään ikävän hellä sume. Hänen suhteensa Jumalaan oli eheä hyvän lapsen suhde isäänsä.

Rannisto jatkoi viisauttansa:

— "Ihmishengessä tuntuu olevan jotain niin suurta, että se ei saa mielenrauhaa ja tyydytystä maanmullasta. Minusta tuntuu, että jokaisen ylevän sielun tunnusmerkkinä on se, että se pyrkii vapautumaan ennen kaikkea ihmisen omasta itsestä, kuten jostain ahtaasta, arvottomasta hyönteiskuoresta… Ylevä sielu pyrkii pois oman itsensä jumaloimisesta, kuten kananpoika munankuorestansa, kun sen siipi on varttunut. Se tarvitsee jotain suurta, korkeaa, jotain kotia, johon se voi ikävöidä ja yletä. Ja minä uskon, että jos meillä ei olisi Jumalaa, ihminen sen kuvittelisikin olevan. Niin suuri on ihmisen Jumalan-kaipuu, niin ylevän hengen on Jumala ihmiselle antanut.

"Siitä olkoon Hänelle ijäti kiitos ja kunnia!"

Hän pani rauhallisena raamatun kiinni ja lopetti puheensa. Kuulijat istuivat kuin odottaen, että urut alkaisivat soida ja numerotaulu osoittaisi virren numeron. Ja aivan itsestänsä alkoikin virsi. Se alkoi ensin hyminänä… Se lujeni. Yhä useammat yhtyivät siihen. Joku näppäili kanteleesta heikon säveleen laulun sekaan. Laulu koveni. Kohta veisasi Ranniston väki täysin rinnoin. Lehtivaara, vetten rannat ja viljavainiot helisivät virren sävelissä. Vedet välkkyivät, maa viheriöi. Kaikki ylisti Jumalaa. Taivaankansi kohosi Hänelle korkeudessa ja sen kuvain riippui Hänen suuruuttansa julistaen Litvanselän syvyydessä ihanana, valtaavan suurena taivaan sinipatana.

* * * * *

Oli jo maatameno-aika. Kana nukkui yöpuullansa, lintu varvullansa. Pienet kananpojat olivat peitossa emänsä siiven alla. Metsä pukeutui yön hämyihin, notko sumuihin, ahven asettui makuullensa ja hauki yöteloillensa.

Rannisto järjesteli huoneessansa huomis-aamun töitä, kun tuttu koputus kuului ovelta.

— "Martvako se on", — vastasi koputukseen Rannisto. Niin oli hän siihen vastannut joka ilta, aina Martvan lapsi-ijästä lähtien.

Martva astui huoneeseen, syleili isäänsä, suuteli äitiänsä ja sanoi heille: "Hyvää yötä"!

— "Nuku rauhassa, lapseni!" — toivotti äiti tyttärensä kiharoita silitellen.

Mutta kun Martva sulkeutui huoneeseensa, tunsi hän jotain ikävää, eikä hän itse tiennyt mitä kaipasi. Hän istahti akkunalle ja katseli kauniille järvenselälle. Sieltä tuntui kuuluvan "Litvan laulu". Hän kuunteli sitä, ajatus omilla matkoillansa, etsimässä sitä kuulua karia, josta kertoi "Litvan laulu". Se löysi sen jostain järvenselkien piiloista, jonne ei ole vielä pursi koskaan purjehtinut. Hän näki mielikuvissansa siellä veden naisen istuvan karilla, ikävissään, kaipaavan salaperäistä kuvaistansa, kurottuvan aaltoon, pettyvän ja itkevän. Isän puheen johdosta oli mieli herkkä. Kesä-illan salaperäinen kauneus herkytti sitä edelleen. Hän eli tarujen runomailla, jossa jokainen risahdus sai mielen levottomaksi, surulliseksi. Koko sielu värisi. Hän suri veden naisen mukana, sääli sitä, tunsi sen tuskia, kaipasi sen keralla kuvaista. Mikä se kuvain oli, sitä ei hän käsittänyt. Ei hän tajunnut, että hän oli ihmishengen suuren ongelman edessä. Ei tietänyt tyttöparka, että hän eli jo ihmishengen suurta historiaa, jossa tarutkin johtavat oikeaan langanpäähän ja jossa jokainen säije on tuskaa, maailman kirkkainta, jalointa kultaa. Hän värisi kuin kukka. Hän näki neidon joutuvan epätoivoon, näki purren laskevan karia kohti. Se tuli ja odotti neitoa… Jo ilmestyi noita, joka vei purren, loihti mustan yön kohtalon hevoseksi ja antoi käärmeen ruoskaksi… Martva näki neidon epäilyt… näki hänen onnenkaipuunsa, näki kuinka silmään sattui onnenranta, armaan suutelon matkan päästä… Hän näki neidon jo satulassa istumassa, yömusta kohtalo hevosena… Järven selkä vyöryi jo vaahtoisena… Onnenranta upposi ulappaan…

Mainen onni on kadonnut… Hurjistuneena ajaa veden nainen, yö ratsunansa… Raivoissansa lyö hän hevostansa käärmeruoskalla. Martva mietti tarun sisältöä ja joutui yhä syvemmälle satujen maille. Saaristoinen järvenselkä muuttui sitä mukaa salaperäisemmän näköiseksi. Koko tienoo peittäytyi kesäyön runollisiin hämyharsoihin. Mieli muuttui araksi. Hän istui tunteet herkkinä kuin lapsi kummitushuoneessa, jossa se joka hetki pelkää peikon ilmestyvän.

Oksa risahti silloin puistikossa yölepakon siiven satunnasta. Martvan ruumis vavahti. Hän tuli äkkiä levottomaksi ja häneltä pääsi heikko hätäytynyt huudahdus:

— "Herra Jumala!"

Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän pelkäsi jotain, ensi kertaa elämässänsä. Levotonna avasi hän oven, joka johti vanhempien makuuhuoneeseen ja hiipi varpaisillaan takaisin akkunan luo. Äiti oli kuullut hänen askeleensa ja kysyi:

— "Vieläkö sinä valvot, Martva?"

— "Vielä, äiti", — vastasi Martva, rauhottuen äitinsä äänestä. Pieni vilunväre kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän kääriytyi villahuiviin ja istahti. Yölepakko katseli häntä tarkkaavana, silmät tulisina.

Mutta kun hän istui hetken, kävi mieli taaskin hiukan levottomaksi. Hän huomasi yölepakon ja säpsähti. Pieni puistahdus vavahdutti ruumista. Hän ajatteli levottomuutensa syytä, mietti yhtä ja toista, kunnes luuli löytäneensä, uskoi väsyneensä romaania lukiessaan. Hän ajatteli:

— "Minä valvoin ja luin viime yön melkein kokonaan. Aurinko jo nousi, kun pääsin kirjan loppuun… Varmaankin olen väsynyt…"

Siitä johtuivat hänen ajatuksensa isänsä puheeseen kirjallisuudesta, samoin papin rippisaarnaan. Hän mietti niitä, yhä eläen äskeisten haaveiden mailla, järvenselälle katsellen ja hämärää "Litvan laulun" naista ajatellen Yölepakko häilähteli milloin siellä milloin täällä. Martvan ajatuksien seasta sukelsi taas levottomuus ja mieleen muistuivat isän ja nuoren papin puheet kirjallisuudesta. Hän mietti niitä entistä vakavammin, jatkaen itsetutkiskeluansa:

— "Minä olen viimeaikoina lukenut paljon… Varmaankin olen lukenut huonoja kirjoja, koska tulin nyt äkkiä levottomaksi."

Hän mietti ja tuli vakuutetuksi, että niin oli, mutta ei tajunnut mitä huonoa hänen lukemissansa kirjoissa oli. Ja silloin hän teki päätöksensä:

— "Nyt minä ensi lukemisekseni valitsen hyvän kirjan… tai pyydän isää sitä valitsemaan ja ostamaan."

Silloin riemastunut Perkele sävähti lepakosta tuulenhengeksi ja alkoi suuren työnsä. Se puhalteli lauhkeana yötuulahduksena akkunasta huoneeseen ja leyhähteli taas ulos iloisena, kuin leikitellen.

Pöydällä, aivan Martvan edessä, oli aikakauskirja "Hengellinen kuukauslehti", jota Ranniston talo oli tilannut jo yli viisikymmentä vuotta. Siinä suositeltiin Harhaman kirjaa "Varotushuutoa". Tuulenhenkenä häilähtelevä Perkele liehautti sen lehtiä auki…

Martva ajatteli yhtä ja toista kirjaa: sitä… ja sitä… ja sitä… Mutta hän ei ollut varma mistään.

Taas kävi tuulenhenki, Perkele, ja avasi "Hengellisen kuukauslehden" aivan auki… Martva vavahti hieman, tuulenhenkäystä pelästyen, mutta ei huomannut vielä lehden avautumista… Hän mietti toisia ja taas toisia kirjoja.

— "En minä löydä mitään", — ajatteli hän jo väsyneenä, unisena.

Tuulenhenki leuhautti silloin "Hengellisen kuukauslehden" pöydältä lattialle, Martva säpsähti ja nosti lehden takaisin pöydälle.

Sitä tehdessä sattui hänen silmiinsä kohta, jossa suositeltiin Harhaman kirjaa. Hän ilostui, luki suosittelun ja kiitti Jumalaa, jonka uskoi hänelle lähettäneen hyvän neuvon. Hän päätti pyytää isäänsä ostamaan hänelle Harhaman kirjan. Rauhallisena riisuutui hän, sulki oven, luki rukouksensa ja nukkui kuin lapsi kehtoon, jota Jumalan enkelit vartioivat.

2. Korkeudessa.

Jo nukkui Martva. Tuulenhengähteestä leimahti silloin haamu Perkeleen vierelle vuoteen. Hartioilla hällä hulmuili kuutamosta tehty vaippa ja takanansa seisoi vartijoina kaks' suurta, mustaa käärme-enkeliä, koholla siivet. Niiden käärmeruumis nojasi keskiruumiin paikkehilta riettaaseen kahteen jalkaan luisevaan. Inhoisan ruumiin musta käärme-häntä kiemursi lattialla. Käärmepäässä paloivat tulisilmät. Auki heillä ammotti suuri kita, josta riippui kaks'-haara kieli veripunaisena. He niinkuin nöyrät koirat vartijoina nyt seurasivat tointa Perkeleen.

Vierellä Martvan vuoteen rauhatonna, kuin tulenlieska helvetistä päässyt nyt häilähteli haamu Perkeleen unia Martvan tutkien. Hän tunki katseensa, niinkuin kuuman poltin-oran syvälle rauhallisna nukkuvaan. Vaan Martva näki unta puhtahinta laulusta Litvan, sekä äskeisistä saarnoista isän, illan miettehistä ja siitä mik' on ihmis-elämässä salaista, epäselvää, ihmeellistä. Hän kulki unissansa Litvanselkää sen tarun vedennaista etsimässä salmista, takaa saarten, jonne konsaan ei tohtinut oo kalastajan pursi aaveitten lymypaikkaan pujahtaa. Sen nähtyänsä, suurna, ilkamoiden, riehahti riemuun haamu Perkeleen:

"On oiva alku. Vihdoinkin nyt tyttö jo salaisuuden syihin kurkistaa. Hän miettii jo… on utelias… kysyy… Se ensi isku on ja tulitippa Jehova-uskoon, kurjaan, sokeaan."

Niin lausui hän, ja mustat vartijansa nyt hänen voitostansa riemastuen ain' asti maahan hälle kumarsivat, niin tehden herrallensa kunniaa. Ja Perkele nyt yhä tarkkaavammin tarkasti Martvan unta, vaaniellen kuin julma haukka pientä uhriansa. Kuin vihantuli leimahti hän vimmaan, kun näki unen muuttuvan. Nyt Martva jo kulki seurueessa enkelein. Hävinnyt oli Litvan vedennainen. Jo kirkonkello kumahti ja siiloin karille, missä istui vedennainen, ilmausi enkeli ja järven vesi kirkkaaksi sävel-ulapaksi muuttui, mi läikkyi niinkuin päivän valo-uhku huikaisten taivaankannen hohteellaan. Soi kirkonkello. Kirkkaat sävel-aallot sen kumahteista tulvi kautta ilman taas Litvan sävelselkäin kirkkauteen. Ja siinä kirkkaudessa Martva kulki unien mailla. Korkeudessa hohti täydeltä taivaan herran enkeleitä, pukuna päivän ikikirkas hohde, käsissä harput, pasuunat tai huilut, ne riemulauluin kiitti Jumalaa.

Nähdessään tulisina salamoivat nyt silmät Perkeleen. Hän raivostui. Kuin kuumin tulikieli helvetistä hänestä julmin vihan lieska löi, kun ihmis-onnen sekä rauhan näki hän, rauhaton, mi niinkuin rajutuuli kaikkeutta ijankaiken risteillyt on levotonna. Eikä hetkeksikään oo hälle suotu rauhan siemausta, mi niin kuin armas uni, kaunis muisto muun kaiken yli joskus laskeutuu. Hän muisti, kuinka kerran Kaikkivoipa välille hänen sekä kaiken muun asetti vainon, polki rikki rauhan häneltä. Niin kuin käärme rauhaton hän siitä lähtein käynyt ain' on sotaa jokaista, koko kaikkeutta vastaan alaisna vainon sekä inhon myös. Kun näki hän nyt Martvan iki-onnen ja rauhan, kun se kulki unten mailla suhtautuin niin kuin lapsi Jumalaan, hän kateutta täynnä, leimahdellen ja käsi julmaan iskuun nostettuna kiukkunsa purki raivoon katkeraan:

"Voi, etten voi mä käsin kiinni käydä taas sinuun, ihmishenki, peruskivi Jehovan väärän vallan päällä maan!"

Ja leimahdellen, niin kuin vihantupru hän kiukkuansa purki edelleen:

"Ei mulla ole voimaa eikä valtaa tuhota häntä, kurjaa, kuolemalla, kun mailman lait ja järjestyksen sen kuin myöskin elon, synnynnän ja kuolon herruuden multa, kaiken Jumalalta on riistänynnä vääryydellä Hän, Se julma, ahnas Henki vääryyden."

Niin, tulimiekka iskuun nostettuna vierellä Martvan vuoteen voimatonna hän suitsi vihaa sekä kateutta. Ja mustat käärmemäiset vartijansa pystyssä seisten tulikidastansa herransa asiasta raivostuen nyt puhalsivat vihan kielekkeitä. Ne sammuivat ja pilveks' yhdistyivät, mi hienon udun lailla leijaeli nyt päällä Martvan sekä Perkeleen.

Vaan rauhallisna aina Martvan henki vaelsi niillä ihanuuden mailla, miss' ihmissielu sointuu Jumalaansa kuin kaiku lauluun, jost' on lähtenynnä vapaana vuoren rintaa etsimään, on löytänyt sen sekä onnellisna taas sointuu, sulaa lauluun: alkuperään, jost' oli saanut synnyn sekä kaiken. Kateisin mielin ihmishengen matkaa tarkasti silmä julman Perkeleen, ja näki kuinka iki-onnellisna karilla "Litvan laulun" istui Martva ihaillen sitä suurta Jumalaa, mi täytti maat ja taivaat kunniallaan, kuin päivän valo täyttää kaikkeuden niin kauvas, kuin sen säde-kehä kantaa. Ylhäällä soivat harput, pasuunoista kuin pauhu hurskas, sulosointuisena nyt tulvi sävel. Joukko enkelien kuin kirkas pilvi hohti korkeudessa ja riemurinnoin, laulunhyminällä, mi täytti maat, ne Luojan kaikkivaltaa nyt tunnustivat, Hälle laulain näin:

"Taas tänään, niinkuin aina ennen Sun työsi soluu radoillaan.

Tietänsä säätämääsi mennen kuu kieppuu ympärillä maan. Ja päivää kiertäin maa taas pauhaa. Ken luotas suistuu, häll' ei rauhaa oo kaikkeudessa. Sinä vaan oot rauha, autuus taivaan, maan.

Sä elon loit ja kuolon säädit, Sä säädit kaikkeuden lait. Ei järky se, min kerran päätit, Sa itseltäsi vallan sait. Sä säädit lain tään: 'Rikos kostaa itsensä'. Jos ken miekan nostaa vain vastaan Herraa taivaan maan, hän sortuu miekkaan kokonaan.

Kun viekas käärme petti vaimon ja sai sen luotas lankeemaan, hän sillä teollansa vainon ja inhon nosti. Ainiaan kuin käärme kirottu hän kulkee; ei missään näyttäytyä julkee; vaan salaa vaanii saalistaan… Oot ihmeen viisas, Luoja maan."

Niin lauloi suuri enkelien kuoro. Ja kuullessansa haamu Perkeleen riehahti, kiukun-tuli tulvillansa, ja vannoi suurna, ylpeänä näin:

"Hän ilkkuu vielä… nauttii vääryydestään… Hän, kurja, kerskuu vallan jätteillään, Hän jok' on tuhannesti tunnustanut. mun voimani… Hän joka tekojansa on katunut jo aikaa ennen Noaa, niin tunnustaen, miten suur' oon minä!… Hän kadehtii mun suurta viisauttani…

Hän tietää, että suuri kavaluus korkeinta on ja suurta viisautta… Vaan lahja se ei ole Hälle suotu, kun kavaluus ei kuulu Olioon, jok' on mun vastakohtani… Ja siksi" — Hän mietti hetken, vihaa leimahdellen kävellen ees-taas. Sitten rauhottuen hän viisain elein lausui lopun näin:

"Hän sanoo: 'Joka miekkaan ryhtyy, hukkuu myös siihen'… Mutta Hällä itsellään kädess' on aina kaksiterä miekka: Ken hänen orjuudestaan riuhtautuu, sen uhkaa armotta Hän maahan lyödä… Se miekka Hänet myös nyt sortakoon mun aseenain! Se käypi multa näin: Pois pyrkii ihmishenki orjuudesta ja alta ruoskan, kuten Aadam, Kain pois piiloutuivat Hänen näkyvistään, pensaikkoon Aadam… kaukaisuuteen Kain… Ei armoa!… Mun täytyy Hänet kaataa ja ihmishenki Häitä riistää pois!… Kaikkeuden herruus siihen perustuu…"

Hän raivostui ja hehkuvinta vihaa taas huokui verikita vartijain ja lattialla niiden mustat hännät käärmeinä lieruilivat, lepytellen herraansa. Ihmevaippa hulmahteli harteilla Perkeleen. Hän houkutellen nyt Martvaan koski. Omaa henkeänsä hän siten koitti toiseen istuttaa.

Vaan turhaan. Martvan ikipuhdas henki vaelsi eelleen autuaitten mailla, miss' enkelien kuorot ylistystä taas Kaikkivaltiaalle veisasivat ja Hänen kunniaansa tunnustaen soi sävel harppuin, huiluin, pasuunien. Vierellä Martvan kulki vartiona kaks' enkeliä. Kirkas risti loisti kädessä kummankin. He Luojan luokse niin johdattivat nukkuvata Martvaa. Sen nähtyänsä haamu Perkeleen mietteissään jatkoi järkeilyään näin:

"Hän mahdoton on vielä tällä kertaa… Hän niin kuin tyhmä lammas kerittäväks käy vielä Hänen viekotuksissansa. Ei tiedä hän, mi hyvä on ja paha, ei tunne pahan suurta ihanuutta, sen herkkuisuutta, eikä vapautta, ei myös sen tarjoilemaa hekkumaa…"

Hän mietti… Sitten jatkoi puhettaan:

"Se naikkonen ei tunne miten maukkaat hedelmät tiedonpuussa odottavat kun nähnyt sitä puut' ei ole vielä… Vaan tänään hän nyt minun toimestani on kutsunut jo luokseen Harhamani, mun palveljani… Muut' ei tarvitakaan Hän, valittuin, kun saapuu tänne, oitis on tytön eessä kuulu tiedonpuu: se kirja, joka pahan suloisuuden on maalannunna vielä herkkuisemmaks kuin minä kerran kuulun tiedonpuun…"

Hän seisoi ryhdikkäänä, jumalaisna, kasvoilla riemun-ele verraton ja katse tutkivainen heitettynä ylt' ympär' ihmishengen, joka eelleen vaelsi autuailla onnen mailla ja rauhan suurta siemausta joi. Niin: siellä autuaana niin kuin lapsi rukoili Martvan henki Jumalaa:

"Turvakseni enkelisi mulle suo! Sinun luokses askeleeni aina luo! Ällös armoasi eitä! Ällös mua raukkaa heitä tuulen lailla kulkemaan rauhatonna kautta maan, kuten nainen rauhaton, eksynyt mi raukka on Litvanjärven ulapoille. Ällös heitä harhansoille yksin mua! Pyydän Sua: Ällös hylkää rukousta! Poista luotain käärme musta!"

Vaan kiukkuisena, ikikavalana kiehahti suuri haamu Perkeleen. Hän vannoi riettain elein, armotonna ja julma katse vihantulta täynnä, taas päätöksensä hurjan uudestaan:

"Sä kurja ihmishenki, nöyrä orja Jehovan!… Vai sä pelkäät käärmettäni! Ei hätää toki!… Käärmettä jos kaihdat, sen nahassa jos et sä mua usko, niin uskot, kun ma kerran kaunihisti pukeudun kätyriini Harhamaan… Kun hänen nahassansa luokses hiivin, niin onnen aika sulle armastaa: Ma herkut hekkumaiset hänen suullaan sinulle kerron… Herras täytyy tuta mun suuri voimain. Suulla Harhamani ma henkeni sun sieluusi, sa kurja, puhallan, kuten kerran Jehovasi puhalsi väärän hengen sieramiisi, niin tehden sinut omaks' orjaksensa, jok' on mun äänelleni kivikova nyt vielä, kun ma sua pelastamaan kynsistä Rääkkääjäsi tullut oon."

Hän antoi tulimerkin vartijoilleen ja nousi niiden kanssa siivillensä. Ja halki kaikkeuden vinhoin vauhdin hän lensi, niin kuin hurja tähdenlento mi tietään tuntematta ilmaa halkoo tuhansin vuosin. Hänen ympärilleen kohahti pimeästä sotajoukko, mi riemuhuudoin, soiton raikuessa, nyt herrallensa kantoi kunniaa.

Tuukkala.

1. Maassa.

Jonkun matkan päässä Ranniston talosta ylöspäin pitkin Litvanjärven rantaa kuljettua tullaan Tuukkalan taloon. Joki leviää siinä poukamaksi, pieneksi lammiksi, jota vaaraiset rannat ympäröivät. Poukamasta viskautuvat joen vedet pienen putouksen kautta pitkähköön koskeen, jonka kivikkoa pitkin ne vallattomina hyrskivät tyventöön. Aivan koskenkorvalla on Tuukkalan talo.

Sen kosken rannalla oli kasvanut Oolavi ja siksi oli hänen mielensä rohkea kuin kosken vedet. Hän oli veneessä sen kuohuja tuhannesti laskenut ja siksi oli käsivarressa voimaa. Koski oli laulellut hänelle kehtolauluja ja niistä oli mieli jo nuorena läikähdellyt rauhattomana.

Tuukkalan talon kanta-isä oli tullut Ranniston taloon kerjäläispoikana. Hän oli yötä talossa, sairastui ja jäi talon hoidettavaksi. Kun hän oli parantunut, oli talvi kovimmillansa, eikä talon väki hennonnut laskea häntä maantielle. Niin jäi hän taloon, teki mitä voi ja söi samassa pöydässä talon väen kanssa. Keväällä kävi hän paimenessa, kesällä hevosissa ja marjassa.

Niin tuli hänestä talon perheen jäsen. Vartuttuansa sai hän palkkaa työstänsä ja tuli talon vakituiseksi palvelijaksi. Hän sai samanlaisen kasvatuksen kuin talon omat lapset, rukoili yhdessä niiden kanssa aamuin ja illoin ja oli kaikessa heidän vertaisensa. Palkan hän säästi, ja kun hän kaksikymmenviisivuotiaana meni naimisiin Tuukkalan torpan ainoan tyttären kanssa, voi hän säästöillänsä ostaa torpan pienet tilukset omaksi konnuksi. Ranniston talosta saadut myötäjäiset, raamattu niiden mukana, lisäsivät torpan irtaimistoa.

Tällä Tuukkalan talon kanta-isällä oli tapa sanoa, kun hän puhui elämästänsä:

— "Minä olen Ranniston talosta saanut paljon, mutta suurimmat sieltä saamani aarteet ovat raamattu ja ahkeruus."

Eikä hän puhunut perättömiä, siitä oli Tuukkalan entinen torppa todistuksena. Sen niityiltä hävisivät pajupehkot. Missä ennen kasvoi siankarvaheinä lyhyenä, palaneenvärisenä takukkona, siellä aaltoili kohta mehevä apilas. Pellolla, jossa ennen piipotti joku rukiintähkä rikkaruohon ja pitkän kastikaisen seasta, nousi nyt syksyllä rukiin-oras mustanpuhuvana, ja kesällä korsi tuskin jaksoi jyväpainoansa kantaa. Viljelykset laajenivat, karja lisääntyi ja torpan sijalle kohosi uhkea talo.

Siitä lähtien Ranniston ja Tuukkalan talot ikäänkuin kilpailivat hurskaudessa ja työn kunnioittamisessa. Ne eivät kilpailleet kateudesta, vaan kuten kaksi kukkaa, jotka kilpaa koristavat nurmea. Rannisto, vanhempana, kulki edellä ja molempia taloja sitoivat toisiinsa mitä hellimmät ystävyyden siteet.

Ensimäisen omistajan kuoltua peri talon hänen ainoa poikansa. Hänen eläessänsä vaurastui talo, niin että se oli Ranniston jälkeen seudun rikkain.

Nykyinen Tuukkalan isäntä oli syntynyt samana päivänä kuin Ranniston Tuomas, ja kasteessa tehtiin heistä kaimat. Heistä tuli jo pienestä pojasta eroamattomat ystävät. Yhdessä viettivät he lapsuutensa ajan, löivät palloa ja piippaa, kävivät ongella ja laskivat talvella mäkeä. Yhdessä olivat he kierrelleet seudun kaikki polut, käyneet joka aholla ja uineet joka uimarannassa. Samana päivänä pääsivät he ripille ja samana päivänä viettivät molemmat häitänsä. Muutenkin oli heidän elämässänsä hyvin paljon yhtäläistä. Tuukkalan samoin kuin Rannistonkin kaksi vanhinta lasta kuolivat nuorina. Nuorin poika Oolavi oli hänen ainoa elossa oleva lapsensa.