MARTVA (continued 3)

— "Jos siis avioliitto ei ole kelle jumalallinen: ihmishengen korkea runous, ei se voi silloin olla muuta kuin sitä, jolle puhdas sielu ja korkea ihmishenki vaistomaisesti silmänsä sulkee. Jos se on muuttunut maalliseksi lemmeksi, on se alentunut karjan rakkaudeksi. Ja eikö se ole silloin vienyt ihmishenkeä niiden maailmaan, jotka lempivät siellä, missä kukka ja kaikki muu luotu lempii orjana, luonnon ruoskaa totellen?"

Yksinkertainen väkikin käsitti nuoren papin puhuvan oikein, Martvan poskille nousi helein puna. Hän ajatteli nuorta morsianta — yleensä vain morsianta — joka elää jumalallisen runouden kauneinta hetkeä, urkujen soidessa, kukkien tuoksutessa ja ihmisten häntä ihaillessa ja onnitellessa. Pappi lämpeni edelleen:

— "Hyvin monet tahtovat kumminkin alkaa avioliittorunonsa luonnonrunona. Hyvin monet tahtovat astua liittoansa solmiamaan sen pöydän ääreen, jonka edessä aina seisoo ihmisyyden häpeä: Sillä eikö oikeuspöytä ole se alttari, jonka edessä seisovat varkaat, murhapolttajat, portot ja muut pahantekijät? Eivätkö sen eteen kokoonnu ne, jotka taistelevat maailman kullasta, perinnöistä, vieraasta omaisuudesta ja muusta alhaisesta? Eikö sen pöydän edusta ole herjaajien ja muiden rikollisten kokouspaikka?"

Väki hämmästyi. Papin puhe oli kuin uutta ja samalla vanhaa viisautta. Se oli kodin kallis, unohdettu helmi, jonka nyt hurskas pappi puhdisti kuin Jeesus temppelin. Pappi jatkoi vakuuttavasti:

— "Oikeudenpöytä ja vankilat ovat niitä mustia penkkejä, joilla istuu näytteillä ihmiskunnan erehtynyt aines, ihmishengen alhaiso. Ne ovat halpamaisuuden taistelukenttiä. Kuka teistä tahtoisi viedä puhtaan morsiamensa sieltä siunausta hakemaan?"

Hän puhui auringon valon kirkastamana. Posken puna hehkui. Sanat huokuivat lämpöä ja puhtautta. Väki oli ihastunut, Martva ihmeissään. Pappi jatkoi:

— "Jumalan alttari on se paikka, jolla palaa pyhässä maljassa ainainen ihmishengen korkein runotuli. Se tuli on puhdas ja ijankaikkinen. Miten sen alttarin ulkonaiset muodot muuttunevatkin, sen tuli ei sammu, runous ei sen maljasta lopu, sillä korkea ihmishenki ei voi koskaan lakata pyrkimästä Jumalan yhteyteen. Kummanko eteen te siis toisitte puhtaan morsiamenne: Jumalan puhtaan alttarinko, ihmis-elämän pyhitetyimmän paikan, vaiko oikeuspöydän eteen, josta varkaat ja portot, herjaajat ja muut semmoiset myötäänsä lähtevät, toisten tullessa sijalle?"

Kaikkien henget aivan kuin ylenivät. Martva näki jo alttarin pyhyyttä ja puhtautta säteilevänä. Siellä oli ikuinen rauha ja hiljaisuus. Rippikalkissa paloi ikäänkuin näkyvä runotuli, jonka savu nosti ihmishenkeä korkeuteen Jumalan luo. Pappi jatkoi:

— "Ne toiset sanovat, että pappi ei ole puhdas. Minä sanon: ei tuomarikaan ole puhdas, sillä puhdas on ainoastaan yksi, Jumala. Eikä se myös ole pappi, joka täällä vihkii, vaan sen tekee Jumala ihmisen itsensä kautta. Minä sanon teille, että monet vihityt lähtevät täältäkin vihkimättöminä pois. Sillä se korkein vihkiminen täällä on siinä, että ihminen itse tunnustaa avioliittonsa jumalallisen runouden, korottaa sen itsekin siten yläpuolelle eläimen lempeä ja sitoutuu sitä pitämään jumalallisena, puhtaana runona. Kun hän on sen kerran siksi runoudeksi tunnustanut, eikö hän silloin sitä vaali kuin alttarin pyhyyttä? Ja jos avioliitto saa alttarin pyhyyden, eikö sitä suojele sama Jumalan käsi, joka suojelee alttariakin, niin että se, joka sitä häpäisee, katsotaan pyhyyden raiskaajaksi…"

Kirkko oli pyhyyttä tulvillansa. Monen silmissä kiilsivät kyyneleet todellisina uhrivesinä. Papin lempeä, ylevä ääni liikutti väkisinkin mielet ja nosti sielun korkeimman runouden maailmoihin. Pappi jatkoi:

— "Täällä, Jumalan edessä, solmittu avioliitto ei — jos se on oikein solmittu — ole rakennettu lemmen, vaan jumalallisen rakkauden ja ihmishengen korkean taivaallisen runouden varaan. Lempi haihtuu sumuna. Lihan runous on öistä usvaa, joka hehkuu, kun uutimet ovat alhaalla. Mutta aamu sarastaa, ikkunan uutimet vedetään syrjään ja kun auringon kirkas valo tulvaa huoneeseen ikkunan täydeltä, haihtuu se, häpeillen päivän valoa, oman alhaisuutensa siten tunnustaen. Ainoastaan se runous, joka on Jumalasta: ihmishengen korkea pyrkimys Isään, on todellista ja pysyvää."

Martva kuvitteli, että morsiamen henki nousee jo alttarilta kohoovan runosavun kantamana pilveä kohti, jossa enkeliparvi sitä odottaa. Hän itse liiteli mukana. Hän olisi tahtonut olla morsian. Pappi teki kysymyksen:

— "Kumpaa lapsista te ihailisitte tai kadehtisitte: sitäkö joka alkaa päivänsä kauniilla lapsen rukouksella herttaiset kädet ristissä, vaiko sitä, joka sen alkaa rivolaululla?"

Kaikkien äänetön vastaus oli valmis. Pappi jatkoi kysymystänsä:

— "Eikö se, joka alkaa avioliittonsa luonnonlempirunona, ole verrattava jälkimäiseen lapsista?"

Jokaisesta oli vertaus sattuva.

— "Ja" — jatkoi pappi, — "eivätkö silloin ne, jotka alkavat avioliittonsa Jumalassa, ole verrattavat lapseen, joka alkaa päivänsä kuin kauniin virren, rukouksella ja kädet ristiin pantuina?"

Ja kun kaikki olivat saaneet aikaa ajatella ja äänettöminä myöntää niin olevan, lopetti pappi:

— "Te, nuori pari! Älkää siis lähtekö täältä pois vihkimättöminä, täyttäen ainoastaan ulkonaisen menon! Alkakaa suuri päivänne ihmishengen korkeana runona, josta minä teille juuri puhuin! Silloin varisee teistä kaikki lempikin, kaikki aistillisuus, ja sijalle jää puhdas rakkaus, joka on Isästä ja joka kestää myrskyssä ja jalostaa ja puhdistaa hengen silloinkin, kun sen täytyy alistua välttämättömyyden pakottamana lihan tasalle. Teidän oma henkenne kirkastuu ja jalostuu silloin ihmishengen kauneissa jumalallisissa runotulissa siksi ihmishengeksi, joka aina pyrkii korkeuteen, pois maan tomusta."

Pienet urut alkoivat taas soida, kuin olisivat pikkuiset enkelilapset puhaltaneet pieniin pilleihinsä. Väki rukoili yhdessä vihityn parin kanssa onnea sille ja uusi elämä alkoi kauniina lauluna ja runona. Martvan posket punottivat. Hänessä alkoi herätä itsetiedoton käsitys siitä, että rakkaus ja lempi eivät ole samaa. Hänelle alkoi kuvastua selvyys siitä, miksi Oolavi oli hänestä näyttänyt toiselta kuin ennen. Mutta se tajunta ilmestyi hänelle kauniina ja puhtaana kuin kirkas päivänpaiste, joka puhkeaa pilvestä urkujen ihanan äänen samalla aikaa helähtäessä. Hän huomasi rakastavansa, sillä hänen lempensä oli puhdas kuin rakkaus. Siinä ei ollut aistillisuutta, ei tietoakaan siitä. Hän uskoi vieläkin, että enkeli Gabriel tuo hänelle äiti-onnen kuten isä nuken.

Hetken kuluttua helisi morsiamen koti hääilosta. Kukka jakoi tuoksua, viulu säveltä ja häähuone tulvi väliin täynnä onnentoivotusta.

Ilta kului syvemmälle. Neito heltyi, poika rohkaistui. Ihastuneet silmäykset laskivat sateena morsiuspariin.

— "Onnea, onnea!" — säteili kaikkialta.

— "Onnea, onnea!" — vinkui viulunkieli.

Tanssi alkoi. Neito heltyi, poika lämpeni. Morsian unohti elämän ja nautti onnestansa, ei muistanut, ei ajatellut huomis-aamuun asti. Sulhanen eli hänkin avioelämänsä puhtainta hetkeä.

— "Onnea ja onnea!" — helisi ja häilähteli kaikkialla.

Martva tanssi muiden mukana. Mutta hänen ilonsa oli nyt toista kun ennen: Hänestä oli niin onnellista saada tanssia Oolavin kanssa. Hän aivan vaipui hänen kainaloonsa, antautui hänen käsivartensa varaan kokonansa… Hoikka vartalo heilahteli kepeänä… Jalka tuskin otti maahan… Katse oli arkana lattiaan luotu… Sydän sykki, poski hehkui punana… Morsiankin unohti hetkeksi onnensa, kun katseli Litvan kauneinta paria. Koko hääväki ajatteli silloin yhdessä:

— "He ovat toistensa omat."

* * * * *

Ilta pimeni. Yöviile peitti maita ja vesiä. Viulu väsyi. Tanssi herkesi ja heikko tähtikylvö kasvoi taivaalla runsasta valosatoa.

Ulkona häätalon pihamaalla ja puistossa käveli nuori väki. Poika kietoi tyttöä, tyttö kulki pyytäjänsä paulana sen edellä. Sanoin puhuttiin vähän, silmäyksin paljon ja äänettömyydellä ilmoitettiin hellimmät salat.

Muista vähän erillänsä käveli Martva Oolavin keralla. He kävelivät ikäänkuin tien huviksi ilman määrää. Sanattomina, mutta mieli täynnä sanottavaa, loittonivat he polkua myöten korkeaa joenrantaa pitkin metsään. Ilma oli leuto. Syyskesän lämmin yö oli lempeimmillänsä. Metsä oli hämärää täynnä ja tyyni ilma tulvillansa kirkkainta syyskesän kuutamoa.

He tulivat polun päähän, marjaisimman pihlajan alle. Vaaleanpunertava kuu nousi joen takaa ja hopeoi valollansa joen vesikalvon. Sen kuvainen painautui sitä mukaa syvyyteen, hopeavyönä valuvan joen pohjan alle. Joki välkkyi hopeakuvastimena. Rantavaara kurkisti siitä tyttönä kuvaistansa ja hopeanheleänä helisi kuiva kuunvalo, kuin olisi kuu soinut kanteleena, riippuen taivaanlaessa.

Martva seisoi pihlajan alla kuutamon hopearepale hartioilla. Eikä ollut helppo sanoa, kumpi häntä paremmin puki: varjoko, vaiko kuutamovalo. Hän seisoi siinä kuin metsän tyttö linnansa ovella, helyinä öisen taivaan kirkkaat hopeat, harsoina metsän tummat varjot. Posken kukkana oli puna, jota kuun valovale kelmensi. Silmä oli kirkas, katse ujo ja mieli oli tulvillansa hääiloa. Luonnon ja lemmen runous kosiksivat toisiansa ja sielussa kuvastuivat vielä hääalttarilla palavat jumalallisen runouden ikikauniit tulet.

Jo alkoivat soida hellimmät lemmenkielet. Yön kauneus välkytteli herkkää mieltä kuin vesi kalvollensa satavaa valonvälkettä… Hääviulun sävel puheli vielä korvan keralla… Morsiamen onni ja unelmat häilähtivät kaikkialla… Syli kutsui, veri käski… Lempi puhkesi nupusta kukaksi. Se puhkesi kauniina kuin ilo onnesta.

Molemmat katselivat kauvan yön kauneuden rikkauksia, katselivat eivätkä nähneet niitä… Silmä harhaili vain niissä… Ajatus kulki muilla mailla… Se kulki siellä missä unohtuu muu kaikki ja lempi on ainoa näkyvä, ainoa, jolle ei silmä ole sokea… Molemmat arastelivat katsahtaa toistensa silmiin… Siksi jäi silmä jouten… Siksi harhaili se yön aarteissa: sen kuutamoissa ja varjoissa…

Kun Oolavi vihdoin tohti katsahtaa Martvaan, kohtasivat heidän katseensa. Ja silloin helähti posken puna kirkkaammaksi, mieli herkemmäksi, veri aremmaksi… Katse kääntyi katseen tieltä… antoi muun puhua… arkaili… pakeni… odotti sitä, jota muka pakeni.

Ja sillä hetkellä oli Martva Oolavista kaunis ja hurmaava. Hän se oli puhdas ja pyhä… Hän katsoi häneen uudestaan, eikä saanut enää katse kylläänsä hänestä… Hän ei katsellut häntä kuten naista, vaan puhtaasti kuin tyttöä, jota aikoo kosia. Hän unohti metsän varjot ja taivaan valohopeat, hääviulut ja morsiamet… Hän kuunteli verensä kaunista kertomusta… näki häntä onnen odottavan ainoastaan suukon matkan päässä. Mutta hän ujosteli vielä, ei ollut kylliksi varma ja rohkea…

Ja Martva aivan tunsi Oolavin ajatukset… Veri ymmärsi veren äänen… Hän odotti ja arkaili, ujosteli ja toivoi… Lempi hymyili hänelle sinä suurena runoutena, josta oli äsken pappi puhunut… Hän näki ainoastaan sen runon kauneutta… luuli ettei lemmessä olekaan muuta… ei tuntenut sen rumia teitä… Vaimon osa ja elämä oli hänestä ainaista morsiamena oloa… puhdasta kukka-aikaa, ja äiti oli hänelle vielä outo ja vieras käsite, yhtä vieras kuin oli vaimokin sitä.

Ja silloin hän suli kuin vaha ja raukesi ja olisi tahtonut Oolavin syliin vaipua… Ja Oolavi lähestyi häntä ja lausui:

— "Martva!"

Ei hän muuta enää odottanut. Käsi kietoutui hänen vyötäisillensä. Hän nojasi Oolavin rintaan avuttomana ja luottamuksella ja oli kokonansa hänen.

Hän oli morsian… Hän oli antanut lupauksensa, jossa ei sanoja tarvittu.

Oolavin oikea käsi oli yhä hänen vyötäisillensä kiedottuna. Vasen tarttui hänen hienoon lumivalkeaan käteensä, nosti sen ylös ja kohta tunsi hän kädessänsä Oolavin palavan suutelon.

Silloin putosi heidän hartioiltansa kokonansa pois se arkailu ja kainostelu, joka oli heitä painanut ensin enemmän, sitten vähemmän siitä lähtien, kun tyttö lauloi kiikulla "Mirjan laulua" ja lemmenkukka alkoi nuppuunsa kehittyä. He olivat taas samat avomieliset läheiset ystävät, kuin olivat olleet koko ikänsä yhteisillä marja- ja kirkkomatkoilla, kiikuilla ja veneretkillä. Elämä helähti heidän eteensä kuutamosta kirkkaimmaksi päivänpaisteeksi. Sydän pulppusi iloa täynnä, suoni elämänhalua… Puhe otti taas sujuaksensa, kuten ennen sitä iltaa, jolloin "tyttö tuli kiikulta kotiin"… Ei ollut enää kanto sanan tiellä, ei kieli köyhä, mistä puhua.

Ilosta loistavin silmin ojensi Martva viimein kätensä Oolaville, jonka syleilystä oli irtaantunut, ja lausui, ääni ilonheleänä:

— "Mennään, Oolavi, toisten joukkoon!… Ne kaipaavat ja… luulevat…"

Hän naurahti ja jätti sanomatta, mitä ne "luulevat".

Ja käsi kädessä, ilo ja onni mielessä ylinnä, poistuivat he pihlajan alta, jossa oli loppunut matka tytöstä morsiameksi…

2. Korkeudessa.

Luonnon ja hengen kauneus sirottelivat sekaisin kukkiansa… Hengen ja luonnon runous kutoivat yhteistä verkkoansa…

Yösydän oli jo ohi mennyt.

Yötär laski kuupurressansa aamumäkeänsä myöten päivän valo-valkamaa kohti… Jo nousi se valkamaranta veneen edessä aamuruskoisena, yö-ulapasta kohoten… Jo laski yöttären kirkas kuuvene sen valkaman valoon kelmenemään.

Mutta korkealla Litvan paratiisin päällä souteli nyt kaunis Unetar unien Jumala ruusun-värisessä veneessänsä… Ei ollut airoa veneessä, ei melaa sen perässä, vaan vei purtta purren siipi, joka nousi airon asemesta sen sivulla… Somasti solui kaunis vene… Sievästi ohjaili sitä Unetar… Hänellä oli kultainen vakka edessä, kauniissa kannattimessa riippumassa… Hänellä oli tähden valoa runovaippana hartioilla ja kuutamoa oli hänellä hameena… Hänen veneensä oli taivaan kaunis runohely ja hän itse oli veneensä korea koriste…

Yö kokoili jo hämäriänsä… Hengen ja luonnon runous kulkivat yhä käsi kädessä, luoden ihmis-elämää osaltansa… Unetar kylvi vakastansa kaunista kylvöä maahan. Väsyneisiin kylvi hän unta, nukkuneisiin kylvi hän unia… Siemen putosi sinne, toinen putosi tänne. Mikä putosi hyvään omaantuntoon, siitä kasvoi kaunis uni, vieden ihmisen unien ja unelmien ihanimpiin maailmoihin… Siellä eli henki kahleetonna… Se eli siellä aineetonna, kulki ruumiitta, eli enkelien elämää ja muodosteli näkyvän kohtalonsa näkymättömässä maailmassa, hengen ja runouden mailla…

Niin syntyi kaunis tarina… Niin muodosteli taru todellisuutta. Ja itse oli se taru ja todellisuus samalla.

Kun tienhaara jo oli edessä.

Hyvä ja paha laittelivat polkujansa. Ne asettelivat paulojansa poluille. Niiden veräjät avautuivat kaikkialla ja joka taholla…

Niiden eksyttävässä tienristeyksessä oli aina ihmishenki, kulki hän missä tahansa…

Taas hymisevät salaiset matkalle lähtölaulut. Kaunis Martva seisoi enkeli Gabrielin edessä taivaan nunnapukuun puettuna, kirkkaissa silmissä puhtaan neidon ihastus ja mieli kesäaamun armautena. Suurena puhui hänelle hänen saattajansa:

— "Nyt lähde taaskin minun kerallani, niin näytän sinulle pienen vilahduksen elämän ikuisista ongelmista… Ne ongelmat ovat niitä loukkauskiviä, joihinka ihmis-henki kompastuu, jos se ei niitä osaa kiertää, välttää, tai jos ei tunne niiden olemusta…"

Suuri matka alkoi. Kaunis utupilvi kantoi kulkijoita hengen mailla. Enkelisiivin pysytteli suuri saattaja pilven varassa, kannattaen kaunista suojattiansa… Turvallisena antautui ihmishenki Martvassa hänen hoiviinsa… Luonnon runous haihtui hetkiseksi. Se suli hengen runouteen kuin kelmenevä kuu suuren päivän kirkkauteen… Aika hävisi, aistillinen haihtui… Jälelle jäi suuri ihmishengen ikuinen hämärän maa.

Jo olivat kulkijat hengen mailla. Tien kahden puolen liitelivät valkopilvet ja enkelit katselivat niistä kulkijoita… Ne katselivat ja veisasivat tervehdystänsä, soittaen sen säestykseksi… Ikiautuaina lauloivat ne Martvalle tervehdystänsä:

"Onnellinen matkas' olkoon ihmis-onnen syiden luo! Siellä sulle kirkastukoon päivänselväksi se vuo, joka ihmishengen kantaa onneen, sekä rauhan antaa sille, joka vuon sen suo häntä johtaa Luojan luo!

Vaan ne onnensyiden juonet vievät kaikkeinsyvimpään. Ongelmoiden salat suuret johdattavat eksymään ihmishengen, salanjuuriin liian syviin, liian suuriin, jos ne pyrkii katsomaan. Niihin näkee Luoja vaan.

Siksi elon ongelmoita uskon silmin katso vaan! Ällös tutkiskella koita järjelläsi milloinkaan syvyyksiä syvimpiä, niitä kaikkeinpyhimpiä, joista ihmis-onni saa ravintoa ammentaa.

Nyt ja ennen, sekä yhä juuret onnen-ongelmain ovat Isän tahto pyhä. Niihin uskoa on vain sulia lupa, selvää joskaan niistä et voi saada koskaan. Yksinkertaisuudessaan ne on selvät ainiaan."

Korkeuden mailla kulkijat saapuivat jo unohdettuun paratiisiin. Päivä paistoi siellä taivaan runona. Ihmistä odotti koti-onni, lintua metsän rauha ja tuulta ikuinen tyven. Suurena selitti enkeli suojatillensa:

— "Näet, kuinka täällä puhkeaa ainainen kotionni. Se puhkeaa kuin kukka. Se odottaa poimijaksensa ihmistä, joka tyyten nääntyy onnenkaipuun janoon, kuin matkustaja kaikkein kuivimmassa, helteisessä erämaassa nääntyy veden puutteessa päivänpaisteen polttamana, kun ei tiedä, että käden ylettymän päässä odottaa raikas, vesirikas lähde, ja lähteen reunalla lippi, jolla voi mielin-määrin ammentaa lähteen vesiantimia…"

Jo lähde lorahtikin ihmishengelle… Jo lähteen pohjalta kuului kaunis, salainen soitto… Siellä soi koti-onnen kannel. Se soi puhtaan neidon polven päällä ja sen sormien soittamana… Martva tajusi sen soiton… Ihmishenki, joka oli hänessä, ei siis ollut vielä sitä lähdettä unohtanut. Enkeli jatkoi puhettansa:

— "Viime matkalla sait kuulla suuren lemmenkäskyn, Luojan käskyistä ensimäisen. Sen on Jumala luomisessa terottanut ihmiselle terävämmin, kuin omantunnonlain, josta Hän sanoin vasta Sinailla puhui. Luomisessa Hän painosti sanoin ainoastaan lemmen käskyn… Miksi Hän niin teki, se jääpi Hänen salaisuudeksensa…"

Hän vaikeni. Martva lausui hänelle hiljaa:

— "Enhän sitä koskaan kyselekään… Minä tiedän nyt sen käskyn ja siinä on kyllä minulle… Ja oikeastaan tiedän enemmänkin; Minä tiedän miten ihmeen armas ja puhdas on sekin Luojan käsky… Sen täyttäminen on minulle suurin mainen onni…"

Ihmishenki laati siten hyvän runoa. Ja itse oli se sinä runona. Pahan laulu ei saanut vielä säveltänsä hänen poveensa kiinni. Viisaana selitti enkeli ihmisonnen ongelmaa, puhuen:

— "Tältä elämäsi kohdalta alkaa uusi polku. Se johtaa lapsuutesi jo tyttö-aikasi unelmista morsiamen kukkaista tietä myöten sinne, jossa koti odottaa satamana. Siellä odottavat kodin aarteet: Niinä aarteina on äidin-onni ja se suuri osa, jonka Jumala on suonut vaimolle, kun Hän sääsi, että miehen on vaimonsa tähden erottava yksinpä isästään ja äidistänsäkin… Niin suurta uhria ei ole kenellekään muulle kuolevalle säädetty… Niin korkealle on Jumala korottanut vaimon…"

Mutta koti-onnen kukkamailla hiipivät jo pahan voimat. Salama sävähti. Perkele otti taas oman muotonsa ja lausui ylpeänä enkelille:

— "Se on totta, että Hän lupasi sen suuren osan vaimolle Aadamin suulla… Mutta kohta oli Hän taas pakotettu tunnustamaan minun voimani ja kiroamaan vaimon miehen vallittavaksi, samaten kuin Hänen täytyi kirota maakin, omien kättensä työ orjantappuroita kasvamaan… Hän säätää, mutta minä kumoelen… Sinä aijot tytölle valmistaa paratiisin elämässä, mutta tulee aika, jolloin Herrasi on sen hänelle ohdakkeiseksi kiroava…"

Hyvän ja pahan miekat varustautuivat iskemään yhteen tulisina, terävinä… Ne varustautuivat iskemään ihmissydämessä. Ylevänä vastasi Gabriel Perkeleelle:

— "Jumalan työt kulkevat radoillansa… Sinä itse olet tekosi johdosta pakotettu kirotussa maassa kirottuna matamaan."

* * * * *

Kulkijat kulkivat edelleen onnenlähdettä kohti. Kahden puolen tietä olivat morsiamen unelmien ihmeseudut, ne seudut joissa morsian vaeltaa unelmissansa, nähden ne aina semmoisena kuin on vaeltajan oma sielu…

He laskeutuivat vaaran jyrkännettä myöten ikuisen laakson rauhaan… Vaaran alla koreili lampi laakson koruna, alli lauleli lammen runona… Rantaa koristi kaunis runolehto, koristi sitä kuin kukkalaite… Lehdossa sitoivat morsiusneidot seppelettä… Kevät kylvi kukkiansa, kesä laitteli heilimä-ajan runoa, laitteli sitä lemmenrunoksi… Lintu istui äänetönnä, kuin olisi kieli lauluihin väsynyt, siipi uupunut lentäessä… Unena häilyi ilma, unelmana päivänpaiste ja kaikki oli outoa, pyhää, kummaa ja puhdasta, kuten Tuonen elottomilla mailla, missä on lakannut ihmishimo ja kuolleet odottavat metsiköissä, Luojan luoksi ikävöiden, unohtaen Hänen vuoksensa omaisetkin, jotka jäivät haudan reunalle itkemään omaisen pois menoa…

Siellä oli onni ja rauha kaiken ylinnä. Siellä ei tuntenut janoa ihmishenki… Ihmeissään lausui Martva saattajallensa:

— "Täällä on kaikki outoa ja ihmeellistä… Lehto on täynnä hellyyttä ja puhtautta… Tuuli on varmaan nukahtanut, tai on muuanne matkustanut…".

Mutta vaaran alla oli tiehaara. Tie, joka erosi siitä oikealle, kulki puhtaan runolehdon läpi… Ja siinä lehdossa oli ikuinen siimes, siinä oli rauha ja siinä oli puhtaus… Se lehto oli tulvillansa kaipausta… se oli täynnä ikävää ja odotusta ja jaloa murhemieltä… Se murhemieli nousi valkokukkien tuoksuntana ja se täytti koko kauniin lehdon… Ei soinut siellä soitto, ei helähtänyt siellä ilolaulu… Lintu lauloi siellä armaallensa kaihoisinta virttä, surren sen kanssa jaloa elämän surua… Käki istui siellä koivun latvassa äänettömänä, kaipaillen sekin… Se kaipasi ihaninta onnenkukkaa: jalointa suurta äidin nautintoa, jonka oli kadottanut silloin, kun oli luovuttanut pesä-onnen vieraalle emolle, sekä lennähtänyt tiehaarasta vasemmalle, missä jalon äiti-onnen asemasta odottaa alhainen lempi… Erehdystänsä surren istui nyt käki, lintukunnan kepeämielinen portto, ainoana ajanvietteenä se mielipaha ja katumus, joka seuraa aina sitä, joka on vaihtanut elämän korkeimmat ja jaloimmat hetken halpaan nautintoon, ja on pettymyksensä liian myöhään havainnut…

Oli ihmishengen ensimäinen valinta-aika… Oli se tiehaara, jossa paha tarjoutuu kauneimpana: Lemmenrunot pukuinansa:

Vasemmalle erosi toinen tie. Se vei aistipunalehtoon. Se vei kuuluun Harhasaareen… Sen portti narahti lemmen runona… Se lehto hohti punaväreissänsä… Kaikki oli siellä puettu hää-illan hienoon iltaruskoon… Kaikki oli kääritty herkulliseen värisointuun… Pehmeä, lämmin valo valui kaiken yli. Iloisimmat laulut helskyivät… Puiden siimeksestä vuoti hellin huilun ääni soinnuksi laulun sekaan… Siihen laulu- ja soittomereen laskeutui hiljaa puiden joka oksan päästä, lintujen ihana laulusade. Jokainen tirskahdus tipahti laulajan suusta hellään aistipunapaloon, putosi siihen, kuin kallis helmi punaiselle sametille…

Se saari oli lemmensumujen saari. Sen siimeksissä käveli lempijöiden joukko punaisissa pukimissa, lymyillen kukkaisimpiin pensastoihin… Lämpö uhkui outona ja huumaavana… Se lämpö oli marjankypsymiskuumetta… Se oli lemmen lämpöä… Nurmen ruoho oli hellää, hivelevää pehmeyttä… Se tarjosi hipiälle herkullisinta hivelyä… Kaikki suli hienouteen, hohteeseen, soittoon, lauluun, värisointuun, lempeen… Kaikki nautti, väsyi, levähti hetken, nautti taas… Ne levähtivät kauneissa keinuissa kauniin Hurmanlähteen luona… Lähteestä pulppusi viini iloisina, helskyen niin kuin soiva kannel… Pienet enkelit kantoivat viinin vaahtoa janoisille… Ne janoiset joivat siitä uutta voimaa, nautinnoihin, joivat sitä kauneissa keinuissa keinuen… Viinin vaahtoa tarjoillessansa lauloivat enkelilapset lemmen huilun säestyksellä:

"Juo viiniä lähteen lapsonen maan! On taivahan tähteen huolista maan tie liiaksi pitkä ja mahdoton myös. Sen vuoksipa turha on työs, jos lähdet nyt, sä väsynyt, niin kaukaa onnen hakuun. Sä täällä jo pääset sen makuun, saat juoda sen pohjaankin asti, ja nauttia armaimmasti, kun suonissa viini juoksee ja kiini saat siepata suutelon hennon. Ken alkaisi turhan lennon taivahan tähteen, kun luona tän lähteen on tarjolla onnen huuli ja autuutta huokuvi tuuli? Lyhyt on toki ihmisen ikä ja pitkä on polku se, mikä vie tähteen. Luo lähteen vain ehtivi ihminen käydä. Siis täällä sä maljasi täytä ja pohjaan juo, niin onnen luo oot ehtinyt aikanansa."

Pahan voima kukki koreimmillansa… Sen sävel soi suloisimmillansa… Mutta ei tajunnut sitä vielä neidon sielu… Se oli liika puhdas punavalolle. Katseillansa kysyi hän sen selitystä saattajaltansa ja rauhallisena selitti enkeli hänelle:

— "Tässä erkanevat hyvän ja pahan tiet. Oikealle lähtee hyvän ja puhtauden tie. Sen tien varrella ovat kaikki maisemat täynnä ihmishengen jalointa kaipausta, ikävää, jopa tuskaakin, joka polttaa ihmisestä pois alhaisuuden ja pahan ja jalostaa sen hengen suureksi, korkeaksi ja yleväksi, joka pyrkii aina Luojan luo… Mutta vasemmalla ovat pahan maat, kuulu Harhasaari. Siellä saat sinä hetken herkullisen hedelmän syödäksesi. Mutta syötyäsi tunnet olevasi petetty, kuten Eeva, joka uskoi käärmettä. Sinä olet nytkin vapaa. Hän ainoastaan varottaa sinua. Kuten Hän varotti Eevaa: 'Älä syö', niin varottaa Hän nyt sinua lausuen; 'karta pahan tietä, sillä siellä odottaa kuolema'!"

Hyvän ja pahan laulut alkoivat soida neidon povessa miltei jo tajuttavina… Elämä teki siten suurta työtänsä. Se kasvatti jaloa hedelmäänsä: ihmishenkeä, kasvatti yhtä toisen kustannuksella: jalosti yhden, antoi toisen työn huonona mädätä… Ylevänä lopetti Gabriel:

— "Siis päätä tässä kumpaa tietä tahdot käydä! Oikealla odottaa elämä ja ihmishengen onni… Vasemmalla odottaa kuolema hetken onneen kätkettynä. Ja sekin täytyy sinun siellä omin käsin liasta ottaa… Valitse siis hyvä, taikka paha!"

Yhä viettelevämpänä soi pahan lemmensoitto… Sen laulu oli lumousta… Suuri tiehaara odotti… Mutta rauhallisena selitti Martva:

— "Miksi minä valitseisin pahan, jota en edes tunne?… En tiedä mitä on paha, kun olen elämässä aamusta iltaan nähnyt pelkkää hyvää… Miksi valitseisin pahan, kun kerran olen hyvään tyytyväinen?… Minun mielestäni on hyvä kaikkein paras elämässä. Se on parempi kauniin käen kukuntaakin, kauniimpi kevään kukkaa, pääskynpoikaa ja mieluisampi vanhaa Mirriäkin, joka helmassani nukkuessaan hyrrää… Suo minun siksi sinun kerallasi nyt käydä oikealle, hyvän tielle!"

Hyvän kukkaset iloitsivat. Jalona lausui Gabriel:

— "Nyt kiitos Sinulle, Isä maan ja taivaan!… Sinä olet taas osottanut, että Eevan synti ei kaada Sinun valtakuntaasi. Sinä olet osottanut, että ihmishenki ei voi unohtaa paratiisiansa, vaan pyrkii sinne takaisin tuskienkin tietä käyden… Mutta tule, Martva, kerallani puhtaiden morsius-unelmien maille!"

* * * * *

Lemmen runous helskyi taas hengen runouden säveleen seassa. Kulkijat tulivat Lemmenvirran rantaan. Siinä antoi enkeli merkin. Oitis ilmestyi kaunis pursi. Purtta osottaen kehoitti enkeli suojattiansa:

— "Astu veneeseen! Sinä olet valinnut hyvän osan, kuten Maria muinoin Jeesukselta…"

Martva astui veneeseen asettuen teljolle… Gabriel ohjaa kulkua, viitaten kädellänsä virralle, mihin on venettä vietävä… Vesi on vaaleaa, virta soluu aallotonna… Rantalehdossa ovat puut puhtaanpunaisia, latva latvan tasalla… Punavuorena kohoaa niiden peittämä rantavaara… Rannoilla pesivät valkeat linnut, toiset uivat laulellen joella… Ranta kasvaa kortteikkoa, ei harvaa, ei tiheää, vaan semmoista, joka sopii rannan kauneudeksi… Korte on itse kauneutta, päässä valkoperho kukkaisena… Virta ei tee värettä, ei tuuli aaltoa nosta… Keskijoki on punaisilla rakkaudenkukilla harvakseensa siroteltu.

— "Täällä on niin ihanaa!" — kuiskasi Martva silloin hiljaa. Gabriel hymyili ylevänä, rauhallisena ja johti purtta aina edelleen.

Vene solui säveleenä… Se viilsi vettä äänetönnä, airot siipinä sivulla… Ei ottanut airo veteen… Koholla kulkivat ne kuin peljäten kastuvansa… Rantalehdossa lauloivat valkeat linnut… Ne lauloivat onnea häihinsä soutajalle… Pilvi punoitti, päivä paistoi pilven raosta… Takana olivat lapsuuden muistot, edessä lemmen unelmat… häärunous… morsiamen iki-onni… Tahraa ei näkynyt missään… Sielu oli puhtaampi kuin valkolintusen väri punaisessa rantalehdossa…

Metsä alkoi vaalentua… Vene solui niinkuin ennen, valkoista jokea myöten… Jo olivat rannat lemmen lehtoloina… Metsävaara kohosi kuin valkokukkanen joen tyynestä vedestä… Joka puu oli valkeatakin valkeampi… Joka puussa istuivat pienet punaiset linnut…

Airot levällä solui yhä Martvan vene… Hän odotti häitä unissansa… Jo oli hän morsiamena, istuen veneessä, Oolavi Jumalan, vene Oolavin varassa. Puhdas oli hänellä puku, puhtaammat pukua unelmat…

Jo kuuluivat hääkellot, jo oli virta valkeilla lemmenkukilla kylvettynä… Oolavi taittoi niistä hänelle paraimmat, kuin muinoin vesikukan Litvan joesta, kun hän lauloi "Litvan laulua"…

Vaan ei pysähdy vene, jossa on puhdas tyttö vihille menossa, puhdas sulho sulhaisena… Martvalle avautuivat jo ihmishengen ihanat runot: Koti odotti kukkaisissa… Häähuone oli täynnä onnea ja iloa… Sävel soi niin kovin somasti, viulu puheli, mitä vain parasta taisi… Vene liukuu virran varassa… Virran vesi on muuttunut punertavaksi… Kuin morsian katselee siitä kuvaistansa lumivalkea lehtovaara… Lintu vaikenee, korte seisoo hartautena ja valkeat lemmenkukat paistavat punertavalla virran kalvolla.

Martvan vene liitelee punertavaa vettä myöten… Jo avautuivat hääilojen takaiset runot… Jo vilahti ijäinen onni ja puhtaus… Virta leveni, metsässä soi armas sävel ja taivaalla hohti kuutamonvärinen pilvi.

Jo saapui vene onnenrantaan… Virran levenemässä oli kaunis onnen saari… Vene laski sitä kohti… Kaikki on siellä puhtautta, kaikki korkeinta runoutta… Metsä on valkopuvussa, puut täynnä perhosia… Oksa ei liiku, ei lintu laula… Se istuu vain ilman ollaksensa…

Rannalla istuvat enkelit valkokallion kielekkeellä, kädessänsä runomaljat, joista pappi kirkossa puhui… Kauneina palavat runotulet, hienoina nousevat niiden savut… Enkelit laulavat onnestansa uneksivalle morsiamelle tervetuloa.

Martva näkee edelleen unta onnestansa… Vene nousee airosiipiensä varassa lemmensaaren lumivalkealle rantahietikolle… Oolavi nostaa hänet kuin lapsen maalle… Kukkaista tietä kulkevat he häiden takaisessa elämässä… Ei sorahda soraääni, ei huoli ole taivaalla pilvenä sitä pimittämässä… Lempi jatkuu yhtenä puhtaana runona… Enkelit laulavat ainaista tervetuloansa.

Jo saapuu Martva morsius-unelmain ikävöidyille perille… Siellä odottavat häntä kukkakiikut… Koti on saaren perällä, kiikku kodin pihamaalla… Rauha on lehdossa, onnenperho joka oksanpäässä ja elämä on oloa Oolavin sylissä… hänen veneensä varassa… hänen turvissansa, hänen kiikuteltavanansa.

Hän tulee jo kotiinsa… Runotulena palaa siellä rakkaus… Huoneessa on alttari vuoteen asemasta. Runomaljassa alttarilla palaa ikuinen puhdas lemmentuli, palaa vielä kuin ihmishengen suuri puhdas runous… Se palaa, nousten hienona savuna kohti taivaan kaunista sineä… Se nousee sinne, koska siinä ei ole vielä muuta kuin sitä, mitä on hänessä ja Oolavissa jumalallista…

Lummekukat kukkivat kauneina… Koti on täynnä jumalallista aviorunoa… Oolavi istuttaa hänet kukkakiikkuun… Silmä puhelee silmän kanssa, kaikki muu vaikenee… Korkeuteen ilmestyy parvi pikku enkeleitä, vihreät lehvät käsissä… Keinu heilahtaa ja enkelit laulavat pilvestä hänelle:

"Tervetuloa, puhdas tyttö, lemmen kukkakiikkuun! Runona, lauluna elämäsi armainen kodissasi helskyköön! Lemmen kiikun heilahdusta olkoot kaikki päiväsi! Iltasi, aamusi lemmentähti valaiskoon! Lemmenkukan tuoksua olkoot kaikki yösi sun!"

* * * * *

Lehdon siimeksessä oli kaunis koti. Se oli Josefin ja Marian maja. Se peittyi kukkiin, köynnökseen ja öljypuun kauniiseen varjoon, lymyytyen niihin runollisena, kuin pieni linnun pesä, tai kuin nuori, puhdas neito, joka istuu yksinänsä puiden peitossa, johon on paennut maailman kateista silmäystä, saadakseen rauhassa antaa sulaa kauneutensa soinnuksi kesäisen illan suloon, kuin kaiun kankaan kauneuteen.

Koti-onni kukki… Luontokin laati kodin suurta ja jaloa runoa: Pääskynen rakensi pesäänsä, rastas huolehti poikueestansa… Keskellä kodin pyhättöä oli kaunis kotiliesi alttarina ja sillä valkoinen malja, jossa paloi ainainen tuli puhtaan vaimon vaalimana. Sitä osottaen selitti enkeli saatettavallensa:

— "Tuo tuli tuolla on suurta kodin runoutta: Se on rakkautta, joka on polttanut pois jo lemmenkin, Luojan luontoruoskan, jonka Hän sääsi vaimoon lausuessaan hänelle: 'Miehesi puoleen pitää sinun halusi oleman'!… Niin riisti Hän häneltä suuren vapauden siinä asiassa. Hän riisti sen rangaistukseksi Eevan rikoksesta… Mutta sinä, Martva, olet siitä ruoskasta vapaa, sillä Eevan siemen on sinun sielussasi musertanut käärmeen pään, pahan vallan ja puhdistanut sinut, vapauttaen ruoskasta, jonka Eevan rikos tuotti kaikille hänen jälkeläisillensä… Sinä olet taas korkea ihmishenki…"

"Sinä saat taas nähdä onnen ongelmoita, saat nähdä koti-onnen alkusyyt… Niin yksinkertaiset sekä selvät ovat ne sille, joka ei Isää vastaan tahdo napista, eikä tyytymättömänä Hänen luotansa lähde, luullen muiden luona suuremman onnen häntä odottavan… Mutta jos ken ei siihen selvyyteen tyydy, vaan enempää odottaen ryhtyy Hänen viisaita tekojansa syvemmä tutkimaan, hän itse niihin sotkeutuu. Sillä muista, Martva, että selvyyden alla alkaa hämäryys, kuin veden pinnan alla hämy, joka lisääntyy syvemmälle tunkiessa, soaisten sen, joka valon etsintään on lähtenyt syvyydestä, vaikka pinnalla oli valon itseselkeys… Nyt katso: Marian koti-onnen juuret ovat niin itseselvät kuin kirkas päivä: Hän oli koti-onnen perustanut rakkauteen, eikä lempeen… Hän uhrasi Jumalalle ja kotiliedessänsä paloi yöt päivät kaunis hengenrunous, ei lihan himotuli, joka sammuu, kun päivän valo siihen hieman sattuu… Siksi antoi Luoja hänelle suuren palkan: rakkauden töistä nousi koti-onni ja hyvä omatunto, rauha, autuus, kuin savu uhritulen palannasta… Niin puhkee töistä, elämästä, onni tai rangaistus… Hän on sen säätänyt… Ja Hän on viisas…"

Kodin runo jatkui. Se loi ihmishenkeä sekin, sääsi ihmiskohtaloa. Ajatuksissaan lausui Martva:

— "Minä tiedän ettei Hän jätä hyvää palkkiotta. Sen on jo isä minulle opettanut… Mutta siinä, josta nyt puhuit, on minulle outoa ja kummaa. En tiedä, mikä on se toinen tuli, himontuli, josta puhut… Tai minä tiedän sen nimen, mutta en tunne tulta…"

Pahan kukasta puhkesi väritön lehti. Ihminen tiesi jo sen lehden nimen. Gabriel jatkoi:

— "Näät täällä kodin. Uutimien takaa, kun aika tulee, täytyy sinun nähdä se, jota et vielä tunne… Muista silloin: Kaksi alttaria on edessäsi. Luoja sinun sallii valita kotilieden alttariksi tämän alttarin, tai tuonkin toisen, vuoteen… Valitse oikein!…"

— "Mutta miten tiedän valita oikein?" — keskeytti Martva avoimin katsein, mutta ihmeissänsä. Hänelle siihen lausui Gabriel:

— "Hän neuvoo sen, jos vain itse pysyt Hänessä. Kodin suurin runous on pääskysparin huoli pesuudestaan: On sinä pienen pesän tekeminen ja emon huoli lemmenhedelmistään, joita hän on koonnut siipityngän alle; sinä runoutena on puolison liverrys armaan emon kiitokseksi, ja sitten yhteishuoli poikasista, ja ilo, jota he nauttivat silloin, kun pieni saapi siiven sivullensa ja lähtee maailmaan sen kantamana… Sen kaiken runouden korkeimpana tulena palaa puolisoiden usko, että se runous on jumalainen, jopa myös korkeakin… Se usko tuo kotiin puhtauden suuren runon, rauhan, onnen ja kaiken hyvän… Siitä runoudesta, uskosta, puhkeavat naisen sieluun korkeimmat avut, naisen ihanimmat koristeet ja sen jalon olemuksen kauneimmat kukat: puhtaus, uskollisuus ja äidinrakkaus… Katso, itseselvä ja yksinkertainen on onnen vyyhti… Siis laske kaiken onnen perusteeksi se korkein runous, mutta älä lähde valoa tavottamaan syvyydestä ja hämärästä selvyyttä, niin onni uskosta Häneen helähtää sinulle joka päivä Hänen lahjanansa…"

Kodin runokellot soivat. Hyvän laulut hymisivät. Haaveillen, puhtaan katseen maahan luoden virkahti Martva:

— "Minulle selkenee nyt Hän jo kaikkein kirkkaimmaksi auringoksi… Hän onnen syytkin näyttää nyt jo minulle, joka ennen tiesin, mitä on onni, mutta en tiennyt, mitä tietä myöten johtuu se ainoastaan Hänestä ja Hänen lahjanaan…"

Niin jalostui taas lemmen runo takaisin suureksi hengen runoksi. Enkeli jatkoi selitystänsä, puhuen:

— "Jo paljon on antanut sinulle Luoja: Hän on siunannut sinun elämäsi kauniiksi hyminäksi, jota tuhannet ihastuneet kuuntelevat. Ei kadesilmäyksen ole Hän suonut sinuun päästä. Rakas isän koti on sinulla turvallisin pääskynpesä, joka on rakkautta tulvillaan. Hän ei ole päästänyt pahaa sydämeesi… Se on lahjoistansa suurin… Hän on suonut sinulle kauneuden ja jalon sielun. Hän on hoitanut sinua niinkuin lastaan kehdosta asti. Nyt on Hän sinulle suonut puhtaan sulhon… Onnen ongelmoihin Hän on sinun suonut heittää silmäyksen, niin että tiedät karttaa pahaa, tiedät niin välttää sitä puuta, josta Hän on kerran kieltänyt ottamasta… Siten on Hän sinulle tahtonut taata sen onnen, jonka oli jo suonut… Siispä kiitä Häntä niistä lahjoistaan!"

Rauhallisena totteli tyttö Jumalan ääntä.

Kaunis rukous sekottui enkelien soittoon nousten taivaan korkeuteen kauniina, niin kuin unelmoivan neidon unelma kulkee armaan hengen luokse runojen maailmoihin… Gabriel seisoi Martvan takana, kädessänsä valkoinen kaunis risti, ja alttarilla palavan kodin-runotulen hohde valaisi heitä runohohteellaan.

Mutta jo nousi musta lippu.

Käärme nosti päätänsä. Musta vaate hulmahteli vihaisesti. Se hulmahteli pahan voimien lippuna…

Etäisyydessä, siellä missä kuoleman ja kaikenhäviön viikate on jo niittänyt pois elämän, seisoi Perkele yksinänsä ikipimeydessä. Suuri autius ja tyhjyys ympäröi häntä. Avaruus oli hänen ympärillänsä kolkko kuin hauta, josta on vainajakin pois paennut ja jonka on kuolemakin kylmille jättänyt.

Majesteetillisena katseli Perkele alas maahan. Siellä riehui valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman ainainen taistelu. Sukupolvi vaelsi sukupolven jäljestä hautaan. Koko ihmiskunta kulki yhdessä jonossa kalmistonportteja kohti… Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisena:

— "Ah! Jehova johtaa tuota kuoleman kulkuettakin. Kuoleman väkikin ylistää Häntä!…"

Kuolemaan kulkijat polvistuivat Jumalan edessä. Kuolema itse totteli Häntä. Entistä kateisempana jatkoi Perkele:.

299

— "Hän on noussut elämän ja kuoleman Herraksi… Siksi en minä voi kuolemalla ihmistä lyödä ja hävittää ja siten tuhota Jehovan valtaa… Siksi täytyy minun lyödä ihmiset toinen toistensa kädellä… Ja siksi taistelee koko ihmiskunta hyvän ja pahan sotaväkenä…"

Viisaus ja voima välähtivät hänestä. Kiukkuisena katsahti hän maahan… Siellä pauhasi nyt hyvän ja pahan sotalaulu… Koko ihmis-elämä oli sinä pauhinana. Se laulu hymisi elämän iloissa ja se värisi elämän suruissa. Se sotalaulu oli koko elämän ytimenä. Se pauhasi taistelujen mainingeissa ja se soi jokaisen runon säveleenä…

Koko elämä paloi, raivosi hyvän ja pahan sotana, leimusi ihmishengen kiirastulena…

Yhä yltyi se taistelu… Tuhannet sortuivat ja toiset, vielä useammat tuhannet, astuivat sortuneiden yli, ehkä itse sortuaksensa. Voitokkaana katseli Perkele sitä suurta taistelua… Yhä koveni sen taistelun pauhu… Kuoleman laulutkin hävisivät kuulumattomina siihen pauhuun… Kaiken uhallakin pyrki ihmishenki ratkaisemaan hyvän ja pahan suuren kysymyksen… Polttoroviot paloivat… Ristinpuita pystytettiin. Hyvän ja pahan voimat seisoivat vastatusten… Miekat iskivät yhteen ihmispovessa…

Mutta rauhallisina astuivat suuret ihmishenget polttorovioille… Tyyninä kituivat ja kuolivat ne ristillä, vieden hyvää voittoon kuolemallansa. Kateisena, mutta kylmänä järkeili Perkele silloin:

— "Noin astuvat eksytetyt Jehovan polttorovioille… Ah, mikä suuri voima onkaan Hänen aseenansa!… Ja minun täytyy houkutella heitä aseikseni elämän herkuilla, nautinnoilla, rikkaudella ja kunnialla!…"

Lumoavat soitot soivat maassa… Elämänpuut hohtivat hekkumaisina… Tuhannet armeijat syöksivät niiden hedelmiä tavottamaan… Ne tallasivat kaiken, joka sattui tielle… Joukottain sortuivat ne toistensa jalkojen alle… Ylpeänä lausui Perkele silloin:

— "Mutta rovioton en minäkään ole! Noin marssivat joukot minun roviolleni: siihen hekkumaan, joka polttaa Jehovan hyvän pois ihmispovesta!… Noin kauniina ja valtaavina palavat minun rovioni!"

Mutta Litvanjärven selällä seisoi yhä Oolavin pursi ja mies istui purressansa… Ihmishengen ikuinen tarina oli hänen edessänsä ja sen tarinan eläminen oli oleva hänen elämänsä.

Ranta hohti. Elämänpuun hedelmät olivat kypsimmillänsä hänelle. Puiden varjoissa lymysivät ihanat immet. Ne kutsuivat Oolavia ottamaan oman hedelmänsä ihanasta elämänpuusta… Hän istui ja epäröi… Hän eli kahden kauniin voiman välillä.

Litvan kirkkorannassa istui enkeli ja kutsui Oolavin purtta… Ja aina kääntyikin sen purren kokka sitä kutsua kohti, vaikka pursi pysyikin paikoillansa.

* * * * *

Perkele katseli näkyä jääkylmänä. Hän näki Martvan polvillansa Jumalain alttarilla, elämässä lemmenrunoakin, korkeana, jumalallisena runona. Oolavin hän näki epäröivänä, sen veneen näki hän kääntävän keulaansa sitä rantaa kohti, jossa liehui hyvän voimien lippu…

Yhä korkeammalle kohosi silloin musta vaate pahan voimien lippuna. Käteisenä, voimansa tuntien vannoi Perkele julman valansa. Hän vannoi tuhoavansa Oolavin ja Martvan toinen toisellansa.

Pahan lippu liehui yhä valtaavampana ja korkeudessa leijaili rietas käärme, Harhaman elämä.

Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät.

1. Maassa.

Syksy toi viestiä talven tulosta. Elämän hämäryydestä tuikahtivat ensimäiset kutsuvat valot.

Litvan pappilan vaatimattomasti sisustetussa vierashuoneessa puheli nuori pappi epäilijän, mutta epäilyssään rehellisen Aatteelan kanssa, kun ovelle koputettiin ja luvan saatuansa astui Oolavi huoneeseen.

— "Tervetuloa, herra Tuukkala!" — vastasi nuori pappi Oolavin tervehdykseen. Ja osoittaen hänelle tuolia lisäsi hän:

— "Istukaahan!… Oli hauskaa, että tulitte… Me herra Aatteelan kanssa juuri keskustelimme oppineista asioista… On hupaista, että tulitte ottamaan siihen osaa…"

Pöydällä oli Harhaman kirja "Varotushuuto." Oolavi istahti ja otti kirjan käteensä, ei lukeaksensa, vaan ikäänkuin jotain kädessänsä pidelläksensä tai vilkaistaksensa kirjaan.

Hetkisen kuluttua johtui puhe kirjallisuuteen ja erittäin Harhaman kirjaan. Oolavi silmäsi sen kuluessa kirjasta jonkun rivin sieltä täältä. Silmiin sattui aina joku lause, joka kiinnitti mieltä. Mielenkiintoa lisäsi vielä se seikka, että kirja oli Martvan merkkikirja. Sitä lisäsi myös pastori Aamuston ja Aatteelan nerokas keskustelu. Kirja muuttui hänelle hetkessä joksikin salaperäiseksi syvyydeksi, johon kurkistamaan vetää aina salainen voima.

Mutta kun oli siitä joku aika puhuttu, siirtyi puhe itse kirjasta Harhaman maahan haudatun teoksen aiheeseen, josta hän oli lyhyesti kirjassansa maininnut. Aatteela oli paljon lukenut, tutkinut darwinismia ja kielteistä filosofiaa, epäili Jumalan olemassa oloa, ja kun hän oli käsittänyt, että Harhaman teoksessa jumaluuden kehittyminen tietoisuuteensa oli ajateltu tapahtuvan sillä tavalla, että sen ajatuksella ja Darwinin opilla oli hiukan sukulaisuutta, käänsi hän sen johdosta puheen sanottuun kysymykseen. Hän lausui puheen alussa ikäänkuin anteeksipyynnöksi:

— "Pastorin ei pidä pahastua, että minä ajatukseni lausun aina rehellisesti, vaikka tiedän, että Te olette niiden jyrkkä vastustaja. Mutta minusta tuntuu, että Darwinin kehitys-oppi — jota Harhama tuntuu jossain määrin seuranneen — olisikin oikea ihmisen luomisen selitys."

Oolavi jännittyi keskustelusta. Hänkin oli itseksensä paljon lukenut. Hän oli lukenut harvoja kirjoja, mutta sen sijaan niistä rivien välitkin. Hän ei lukenut niin kuin henkinen hottentotti, joka palvelee omaa päätänsä puujumalana ja nostaa sen muidenkin ihailtavaksi, vaan kuten mies, joka lukee viisastuaksensa jäsen tähden etsii kaikessa oikeutusta. Mutta se tieto oli hänessä kumminkin vielä kepeää. Se oli vasta syvemmän tiedon janoa, janoa, joka juodessa yhä yltyy.

Hän selaili nyt kirjaa ja seurasi keskustelua. Nuoren papin posket hehkuivat. Hän vastasi Aatteelalle innostunein mielin:

— "Olen iloinen, että saan kanssanne asiasta puhua. Minä en ollenkaan kiellä, ettei Darwinin oppi siitä tiestä, jota Jumala on käyttänyt ihmistä luodessansa, olisi tai voisi olla oikea."

Molemmat kuulijat hiukan oudostuivat Oolavi oli kyllä tutustunut Darwinin aatteisiin ei ainoastaan nimeltä, kuten miljoonat, vaan paljon syvemmin. Mutta hurskas kasvatus ja sen luoma raamatullinen mieliala ja usko olivat vaikuttaneet, että hän jo vaistomaisesti piti niitä aatteita todistamattomina ja varsinkin raamatun opille ja jumalan-uskolle vihamielisinä.

Kun nyt nuori, hurskas pappi myönsi niiden oikeuden mahdolliseksi, jännittyivät hänen sielunsa voimat heti täyteen vireeseen. Pastori Aamusto huomasi sanojensa vaikutuksen ja jatkoi:

— "Ei raamattu kiellä sitä, että Jumala on pitkien aikojen kuluessa kehittänyt maan tomun ihmiseksi. Päinvastoin: Jumala ei ole mikään katastrofisti, joka tekee hetkessä tehtävänsä. Jotka opettavat muka raamatun ilmottavan, että Jumala loi ihmisen silmänräpäyksessä, ne valehtelevat, sillä sekin vertaus, että 'tuhannen ajastaikaa on Jumalan edessä kuin yksi päivä', on aivan vertauksellisesti käsitettävä. Sekin vertaus voi olla vielä liian lyhyt…"

Oolavi katseli nuorta pappia ihmeissänsä. Puhuja lisäsi:

— "Sillä käsitättehän Te, että Hänelle, joka on ijankaikkinen, ei voi olla aikaa, vaan kaikki on Hänelle yksi hetki. Meidän tuhatvuotemme eivät voi olla ijankaikkisuudessa verrannollisesti sen pitempiä, kuin on olevan rinnalla olematon, tai äärellinen rahtu äärettömään verrattuna."

Aatteela mietti. Hänen epäilynsä oli syvällistä. Sillä ei ollut mitään yhteyttä niiden kanssa, jotka ovat varmat kaikesta, mitä eivät ole viitsineet koskaan ajatella ja mitä ei kukaan ole kyennyt tutkimaankaan. Hitaasti, joka sanaa punniten alkoi hän kuivalla äänellä väittää:

— "Kyllä siinä, Teidän ajatuksessanne, pastori, on jo sitä makua, että… ei se vain ole ihminen muuta kuin sitä mitä siitä on Harhama teoksessansa järkeillyt… ja samaa mitä on Darwinkin puhunut."

Oolavin mieleen muistuivat hänen viime-aikaiset mietteensä "Litvan laulun" ajatuksista. Hän oli yhtenä korvana. Nuori pappi iloitsi, että sai tilaisuuden tunnustaa rohkean uskonsa, vakuuttaa, että Jumala pysyy maailmoidenkin eikä ainoastaan eri oppien hävitessä. Hän selitti:

— "Miksi vanhinta tai alku-ihmistä sanotaan: ihmisapinaksi vaiko apina-ihmiseksi, se on saman tekevä. Raamatun mukaan on pääasia se, että ihminen ei ole korkealle kehittynyt apina: tavallinen elukka, vaan on hän kuolematon henki, joka on Jumalasta lähtenyt. Mitä tietä hän on Jumalasta lähtenyt ja nykymuotoonsa kehittynyt, siitä ei raamattu hiiskahdakaan…"

Aatteelan katseesta voi lukea, että hänen aivoissansa oli kokonainen järjen työpaja täydessä työssä.

Vilkkaasti, ikäänkuin jotain uutta muistaen, kysyi häneltä nuori pappi:

— "Eikö kehitys-opin ja geologian mukaan korkein laji ole ilmestynyt viimeisenä?"

— "Kyllä, kyllä!" — myönteli Aatteela hitaasti.

Pastori Aamusto tarttui nopeasti:

— "Ja eikö kehitys ole pysyväinen?"

Aatteela myönsi niin olevan. Suuret kysymykset nousivat aaveina Oolavin eteen. Pastori Aamusto jatkoi:

— "Jos siis otaksumme, että nykyiset apinat olisivat samaa lajia, — ainoastaan kehityksessänsä myöhästyneitä — kuin ihminen, miten on selitettävä että ne kaikki ovat jääneet niin paljon jäljelle ihmisistä? Miksi ei ole välimuotoja? Sillä sehän olisi aivan luonnollista, jos kehitys-oppi hyväksytään äärimäisenä järjellisyytenä, ja ehdottomana…"

Aatteela vaikeni. Hän etsi elämässä totuutta. Siksi ei hän nytkään sokean taistelijan vimmalla puolustanut omaansa, vaan miehekkäästi aivan odotti, että pastori Aamusto selittäisi hänelle elämän suurkysymyksestä vaikka vain rahtusen, osottaisi hänen erehdyksensä ja valaisisi totuuden. Kun hän mietti vastausta, jatkoi pastori Aamusto:

— "Jos taas nykyiset apinat ovat eri lajia kuin se alku-ihminen, täytyy niiden olla sitä alhaisempi laji, sillä tieteen mukaan ei — tietääkseni — alhaisempi laji ole voinut ilmestyä myöhemmin kuin korkeampi… Eikö niin?"

— "Niin… Kyllä se on oikein", — myönnytteli Aatteela.

— "Mutta koskeehan kehitys kaikkia lajeja… Miksi eivät silloin apinat, jos ne ovat vanhemmat ihmistä, ole kehittyneet sen edelle?" — jatkoi pastori Aamusto.

Oolavi selaili Harhaman kirjaa ajatuksissansa. Hänen sielunsa laskeutui niihin hämäriin syvyyksiin, joissa piilevät elämän juuret ja ihmeen selitys. Aatteela muisteli yhtä ja toista lukemaansa, mutta ei löytänyt tyydyttävää selitystä vastaukseksi kysymykseen. Oolavin sielunvoimat raatoivat, minkä jaksoivat. Hänen henkensä oli aina janonnut elämän selitystä, vaikka se jano uinaili vasta vaistona, joka pulahti pinnalle ainoastaan ajoittain, nuoruuden ja elämän ilojen väliin sattuneena vakavana hetkenä. Hänenkään henkensä ei ollut sokea turnailija, joka markkinoilla taistelee jonkun korvakuulemansa puolesta. Hänessä oli pohja ja siemen tutkimukselle ja epäilyllekin. Pastori Aamusto kysyi edelleen:

— "Ja eikö, jos kehitys-oppi semmoisena kuin Te sen käsitätte on oikea, apinoista silloin aikojen kuluessa ole kehittyvä uusi ihmissuku, joka palvelee Jumalaa kuten mekin?… Minun käsittääkseni se on kehitysopin ainoa järjellinen johtopäätös…"

— "Niin… Niin… Niin!" — tapaili Aatteela ajatuksissansa, löytämättä mitään selitystä, jolla olisi voinut todistaa Harhaman teoksen ajatuksen oikeaksi.

Mutta pastori Aamuston sielu hehkui. Hän tunsi Jumalaan luottamuksensa yhä lisääntyvän. Hänen henkensä rohkaisemana jatkoi hän kyselyään:

— "Ja lisäksi: Kehitys-opin mukaan on elämä, elämän alkusolut, ilmestyneet itsestänsä ilman Jumalan käskyä, ja niistä on sitten muka kehityksen lakien kautta, niiden itsensä kautta syntyneet ihmisen ja muiden alkumuodot, jotka taas ovat itse itsensä nykytilaan kehittäneet. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eivätkö nykyhetkenä ole olosuhteet elämän syntymiselle suotuisammat kuin alkuaikoina esimerkiksi tertiäri-aikoina ja myöhäisempinäkin — vanhimmista ajoista puhumattakaan?… Eikö kehitys-oppi jo sitä — että suotuisemmat olosuhteet muodostuvat viimeisimpinä — edellytäkin aivan itsensä ytimenä, samalla kun se sen myöntääkin tuloksenansa?"

— "Se on totta", — vahvisti Aatteela. Oolavin sielun eteen nostettiin ijankaikkisuuden pimeimpiä syvyyksiä. Koskenlaskijan rohkeudella halusi hän niihin kurkistaa, syöksyä niihin. Ne alkoivat vetää kuin Tuukkalan koski. Nuori pappi teki johtopäätöksensä:

— "Kehitys-opin mukaan on nykyhetki sopivampi korkeamman elämän syntymiselle, kuin vanhin. Mutta miksi ei silloin synny maantomusta, itsestänsä, uusia lajeja? Pitäisihän kehityksen olla ikuinen ja kehitysopin järjellisen johtopäätöksen mukaan siis nyt ilmaantua vielä nykyihmistäkin korkeamman lajin alkumuotoja… joten me siis aikanansa jäisimme uuden ajan apinoiksi. Miten Te tämän selitätte?"

Hänen ajatuksensa leikkasi armotta kuin terävin veitsi. Aatteela oli hämmästynyt, Oolavi vireessä. Nuori pappi hehkui Jumalansa asian puolesta ja Hänen rohkaisemanansa. Hän jatkoi:

— "Tai jos ajatellaan nykylajien kehityksen jatkuvan, miksi ei ihmiskunnassa synny välimuotoja, ei myös eläinlajeissa? Ihmiskunnan tietämys on jo niin pitkäaikainen, että se tapaus olisi huomattu, mutta nyt ovatkin lajit pysyneet samoina halki ihmiskunnan muistin… ei ole vuosituhannen kuluessa ilmestynyt yhtään ainoata, ei alhaisemmankaan eläimen alkumuotoa, vaikka olosuhteet, kuten sanoin, ovat sen muodostumiselle tuhannesti suotuisammat kuin silloin, jolloin otaksutaan ihmisen alkumuodon siinneen maan tomusta."

Ja taas seisoi hän Jumalansa asian voitosta riemuiten, ja Aatteelan vaijetessa ja miettiessä elämän salaisuuksia. Hetken kuluttua hän jatkoi:

— "Kehitys-opissa on kymmeniä asioita, jotka puhuvat sen puolesta, ja tuhansia, jotka puhuvat sitä vastaan. Aikamme tieteellä ei ole elämän synnystä mitään todistettua tietoa, ei pienintäkään… Vai voitteko mainita jonkun?" lopetti hän vilkkaasti.

Oolavi odotti vastausta uteliaampana kuin itse Aamusto. Aatteela ajatteli ja vastasi epäröiden:

— "Niin… Mitään kokeilla todistettua tietoa ei tiede nykyään voi tarjota…"

— "Anteeksi että keskeytän", — tarttui pastori Aamusto innoissansa. — "Tietääkseni on tiede jo kerran päässyt kokeellisissa todistuksissansa niin pitkälle, että osattiin valmistaa virtsaa… Mutta myöhemmin olen kuullut, että ilo olikin ennenaikainen, sillä virtsa ei ollutkaan elimellistä… Minun tietääkseni on siinä kaikki, mitä tiede tietää elämän synnystä…"

Syntyi jännittävä vaiti-olo, pieni levähdys. Kellon naksutukset kuuluivat selvinä, voimakkaina raksahduksina. Pastori Aamusto käveli huoneen edestakaisin, pysähtyi ja lisäsi:

— "Me emme tiedä ihmisen ja elämän synnystä mitään muuta kuin sen, mitä raamattu sanoo: 'Jumala loi'… Siinä kaikki… Siinä on aikamme tieteen kaikki tietämys… Jotka sanovat tieteen siitä muuta tietävän, ne eivät tunne aikamme tiedettä… Raamattukaan ei meille sanallakaan ilmoita, miten ja mitä tietä kulkien Jumala elämän ja ihmisen loi."

Palvelija toi kahvia. Kun Aatteela pani sokeria kahviinsa ja kaatoi siihen kermaa, jatkoi hän palvelijan tulon johdosta keskeytynyttä puhetta:

— "Niin!… Kyllä minä myönnän, että Te, pastori, olette oikeassakin… Mutta…"

— "Anteeksi!" — keskeytti pastori Aamusto, poistuen hetkeksi huoneeseensa, jonne joku tuli asialle. Kun hän palasi, kysyi hän vilkkaasti Aatteelalta:

— "Mitä Te äsken tahdoitte muistuttaa?"

Aatteela jatkoi keskeytynyttä puhettansa:

— "Minä puhun Teille ajatukseni suoraan. Raamatun oppi joutuu monessa kohti ristiriitaan semmoisen todellisuuden kanssa, joka on itseselviö, vaikka ei tiede ja järki kykenekään sen syntyä selittämään…"

— "No, esimerkiksi?" — katkaisi pastori Aamusto, sielu yhtenä hehkuna.

Oolavi ahmi joka sanan. Hän punnitsi jokaista ajatusta. Koko hänen sielunsa oli työssä. Aatteela alkoi selittää:

— "Esimerkiksi se raamatun kertomus, että Jumala muka loi ainoastaan yhden ihmisparin. Miten on silloin mahdollista, että ihmiset ovat erirotuisia?… Ja mikä vielä vaikeampi selittää — rotukysymys nyt ei ole vielä mitään — miten yhdestä parista syntynyt ihmissuku voi levitä yli maailman: esimerkiksi purjehtia Austraaliaan, jonka alkuasukkaat eivät vielä nytkään kykenisi semmoista matkaa tekemään? Itse asia, ilman tiedettäkin, todistaa, että kullakin maan-osalla on täytynyt olla omat… aboriginit… mitä se on… alkuasukkaat."

Mutta Jumalan palvelijan lujuudella ja varmuudella vastasi pastori Aamusto:

— "Missä on raamatussa sanottu, että Jumala loi ainoastaan yhden Adamin ja Eevan?"

Molemmat kuulijat oudostuivat, ikäänkuin hölmistyivät, eivätkä käsittäneet. Syntyi odotus ja äänettömyys.

Mutta pastori Aamusto oli oikea Jumalan palvelija, joka oli tutkinutkin Hänen sanaansa eikä sitä vain julistanut. Hän oli mies, joka uskalsi Jumalansa kanssa vaikka temppelinharjalta alas astua. Rauhallisena selitti hän:

— "Loiko Jumala ainoastaan yhden Adamin, vai loiko Hän esimerkiksi kullekin rodulle tai maan-osalle oman Adaminsa, siitä ei raamattu puhu sanaakaan."

Hänen äänessänsä oli varmuutta. Hän uskalsi epäröimättä tunnustaa, että me ymmärrämme raamattuakin vasta puolittain. Koko hänen rauhallisesta olemuksestansa paistoi se vakaumus, että Jumalan työt ovat meille tutkimattomat ja että Hän ei kaadu ja häviä, vaikka ihmiset Häntä ja Hänen tointansa väärinkin ymmärtävät. Kuulijat aivan hämmästyivät hänen rohkeuttansa ja kumminkin tuntui se, mitä hän sanoi, sopivan täysin yhteen raamatun luomiskertomuksen kanssa, vieläpä olevan sen aivan luonnollinen selitys.

Heidän vielä oudostellessansa jatkoi Aamusto:

— "Sanotaan tosin raamatussa: 'Yhden ihmisen kautta on synti maailmaan tullut', mutta sen ei tarvitse merkitä muuta kuin: Jokaisen Adamin kohtalo, — jos ensimäisiä ihmispareja oli useampia — on ollut sama, kuten kaikki maailmassa on yhtenäisten lakien ja kohtaloiden alaista."

Ja kääntyen Aatteelaan kysyi hän rauhallisena:

— "Mutta miten Te selitätte tieteen kannalta? Kaikenhan pitäisi kehitys-opin mukaan olla kehittynyt yhdestä alkusolusta, protococcus-solusta. Jos nyt niitä soluja oli suuri määrä, kuten olisi luonnollista otaksua, eikö ihmisiä jo pitäisi olla aivan lukematon paljous?"

Kysymykset tulivat Aatteelalle odottamatta kuin pistot. Hän ei kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Oolavi oli unohtanut Martvan ja kaiken muun ja imi sieluunsa kysymyksiä, joita hän ei kyennyt nyt äkkiä vastaamaan. Elämän syvyys avautui huumaavampana entistään. Ne vastaamatta jääneet kysymykset alkoivat hänen huomaamattansa itää epäilyn siemeninä. Pastori Aamusto jatkoi:

— "On siis tieteenkin kannalta hyvin mahdollinen sekin otaksuma, että koko ihmiskunnalla oli yksi ainoa kanta-isä, mutta ei ole myös raamattua vastaan se selitys, että Jumala on luonut kullekin rodulle tai ihmisryhmälle oman Adaminsa, joiden kaikkien vaiheet suhteessa Jumalaan ovat olleet samat kuin raamatussa kuvatun."

Puhelu jatkui. Nuori pastori tunsi puhuvansa Jumalansa puolesta ja hän nautti siitä onnesta. Oolavi otti jo osaa keskusteluun, varovasti, tehden jonkun kysymyksen. Silloin tuli puheeksi kertomus vaimon luomisesta miehen kylkiluusta.

— "Miten Te, pastori, sen — anteeksi! — tarun selitätte?" — kysyi sen johdosta Aatteela.

Pastori Aamuston kasvot aivan kirkastuivat, kun sai taas todistaa uskonsa asiassa, johon koskemista moni muu pappi olisi peljännyt Jumalansa tähden. Kirkkaalla äänellä selitti hän:

— "Minun mielestäni se ei ole mikään muu kuin runollinen kuvaus sukupuolisuuden synnystä ihmisessä, tai viittaus siitä tiestä, jota Jumala käytti sukupuolta luodessansa. Se on — toistan vielä — kuvaus ihmisen monistumisesta yksisukuisesta — tai sekasukuisesta — mieheksi ja vaimoksi. Se on kuvaus Jumalan käsissä ihmiseksi kehittyvään maantomuun ilmestyvästä naisen ja miehen sukupuolesta ja niiden erkanemisesta… Raamatun kertomus on siinä päivän selvä. Ensimäisessä luvussa sanotaan: 'Jumala loi heitä mieheksi ja vaimoksi', siis olennoksi, jossa olivat sukupuolet yhtyneet… Seuraavassa luvussa kuvataan runollisesti niiden erkaneminen eri olentoihin… Niissä ensimäisen luvun sanoissa on myös viittaus, joka voidaan selittää niin, että Adameja on useampia. Siinähän sanotaan: Hän loi heitä… puhutaan monikossa… Minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Mitä väärää ja tarua Te siinä näette?"

Aatteela mietti sanoja ja vastasi venyttävällä, epäröivällä äänellä:

— "No miksi nyt kuvata nainen syntymään miehestä?"

— "Anteeksi, että kiirehdin miltei keskeyttämään", — tarttui nuori pappi hehkuvana, tehden lyhyen, kuivan kysymyksen:

— "Miksi ei miehestä?"

Oolavin sielu imi itsensä täyteen vaikean kysymyksen henkeä. Aatteela yritti selittää jotain, että se otaksuma jo muka loukkaa naista. Mutta pastori Aamusto oli heti valmis oikaisemaan:

— "Se ei loukkaa ketään, ei ollenkaan. Jokaisen on täytynyt kehittyä omaa tietänsä, ja jokainen Jumalan tie on kunniallinen."

Hän vilkastui yhä enemmän ja teki taas nopean kysymyksen:

— "Miten Te tiedemiehet sitten selitätte sukupuolen synnyn ja ilmestymisen?"

Aatteela oli vaiti. Pappi jatkoi:

— "Tiede ei siitä tiedä mitään, ei ole edes yrittänytkään sitä kysymystä ratkaista. Raamattu toki tietää sen verran, että Jumala kehitti alkuaan molemmat sukupuolet yhdessä olennossa. Ja kumminkin te tiedemiehet ivailette raamattua. Ja jos tiede jotain siitä asiasta otaksuisi, niin eikö mielestänne tieteenkin kannalta ole ainoa oikea se selitys, että Jumala on antanut molempien sukupuolien kehittyä alkuasteillansa yhdessä ja sitten myöhemmin toisen sukupuolen erota toisen 'kylkiluuna'… Jos otamme sen teidän tiedemiesten soluteorian, eikö se otaksuma ole ainoa mahdollinen, että molemmat sukupuolet halki luomakunnan, kasveissakin, kehittyivät ensin yhdessä, kunnes Jumala — tai se teidän kehityksenne — otti äitisukupuolen 'miehestä' sen kylkiluuna? Ovathan alhaisten kasvien — ja muutamien korkeampienkin sukupuolet vieläkin tavallaan yhtenä, yhdessä oliossa."

Hän puhui kuin apostoli Johannes: lempeänä, puhtaana ja hehkuvana. Pienen vaiti-olon jälkeen myönteli Aatteela:

— "Niin… kyllä se voi niinkin olla… Minä ainakaan en voi millään kumota sitä, mitä pastori puhuu… Toinen asia on sitten, onko se kaikki oikeaa."

Ja Oolavin sielu oli jo tulvillaan suuria kysymyksiä. Hurskaan mielensä vaistolla asettui hän aina nuoren papin puolelle, mutta samalla tunsi hän, että hänen järkensä jo alkoi jotain varovasti kysellä. Puheen jatkuessa selitteli pastori Aamusto:

— "Raamatun oppi elämän synnystä on runollista, mutta syvää filosofiaa. Se on perinnäinen tieto, jota ainoastaan kepeä-aatteinen tieteilijä voi halveksia. Sen tiedon häviäminen olisi aivan korvaamaton… Itse asiassa ei aikakautemme tieteillä ole syvissä elämän kysymyksissä mitään tietämystä, jonka kumoamattomuudesta olisi muuta varmuutta kuin usko siihen…"

Ja kun Aatteela yritti väittää vastaan, innostui hän ja selitti:

— "Kyllä on tieteellä syviäkin tosiasioita, joita pidetään varmoina. Mutta niinhän on ollut jokaisella ajalla, kunnes myöhemmän ajan tietämys on sen totenapitämisen kumonnut. Mainitsen likeisen esimerkin: Kymmenen vuotta sitten olisi jokainen tiedemies vannonut alkuaineiden muuttumattomuuden olevan tieteen viimeinen sana… Nykyään olen kuullut, että se usko olikin väärä, ja että muka radiumi voipi jo muuttua heliumiksi… Ja paljon muuta… Minä uskon, että elämän syntyä tutkiessa tieteen täytyy nöyränä palata raamattuun… Ymmärtämättömät sitä halveksivat ja kumminkin kaikki korkeampi on rakennettu raamatun perastukselle ja kieppuu sen ympärillä."

Aatteela oudosteli. Aamusto lisäsi:

— "Älkää oudostuko, mutta tarkatkaa elämää. Katsokaa raamattua ivailevaa kirjallisuuttakin: Jokaikinen maailman merkkiteos on raamatun aiheen jäljittelyä. Niin on Goethen Faust, Miltonin Kadotettu Paratiisi, Danten Divina Comedia, Byronin Kain… Kun te ne otatte maailman kirjallisuudesta pois, niin mitä sanottavaa Teille enää jää jäljelle?"

Kuulijat joutuivat hiukan ymmälle. Nuoren papin loistava puhe ja rohkeus lumosi heitä. Puheen yhä jatkuessa nykyajan tietämyksestä, todisteli pastori Aamusto hehkuvasti raamatun suuruuden syvimpien elämänkysymysten tietoaarteena. Hän lopetti:

— "Minä myönnän sen, että aikamme yleinen tieteellinen tietämys tietää jo koko paljon luonnollisia asioita, mutta syvimmissä elämän ja kaikkeuden ongelmissa sillä ei ole pienintäkään muuta tietoa kuin se, mikä on raamatussa sanottu. Meidän aikana kyllä on nuorukaisia, jotka aivan vakavina puhuvat tieteen ja tutkimuksien syvyyksistä ja niitä selittelevät, mutta se väki nyt on yleensä kahden- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä olevaa luku- ja varsinkin kirjoitustaitoista väkeä… Tutkijoiden ette kuule sanoja: 'tieteen syvyys' käyttävän koskaan syystä, että he tutkiessaan ovat huomanneet, että yhdessä ihmis-ijässä ei ehdi nerokkainkaan saada kuin pienen pisaran siitä verrattain vielä vähästä tietämyksestä mikä on koko ihmiskunnalla yleensä."

Elämänkysymysten syvyys hämärtyi Oolaville edelleen. Niiden tutkimaton salaperäisyys veti voimakkaammin kuin pauhaavin koski. Ajatukset hajosivat. Nuori pappi säteili ilosta.

— "Kyllä Te siinä olette oikeassa", — myönteli Aatteela mietteissänsä. Aamusto innostui ja lisäsi:

— "Ja kumminkin ne samat, jotka laulavat ylistystä raamatusta ammennetulle kirjallisuudelle, ne ivailevat alkulähdettä raamattua, vieläpä tekevät sitä muka suurhenkinä!… Oletteko te ajatellut, miten Jumala on siinä taas lyönyt Sauluksen sokeudella ja todistanut voimansa?…"

Syntyi vaiti-olo. Nuori pappi oli todellakin Jumalan voimalla ikäänkuin lyönyt sokeudella kuulijansa. Niin hämmästyttävän terävällä äänellä hän puhui. Nyt hän taas lisäsi:

— "Raamattu on ihmishengen historioiden historia. Se on koristelematon ja runollinen. Se on raakuuksiin asti rehellinen, eikä kuvaa ihmishenkeä siksi, mitä se ei ole. Lootin häpeän omien tyttäriensä miehenä se paljastaa, samoin kuin Noankin ja kaikkien alhaisuuden… Samoin paljastaa se Salomonin aistillisuuden hänen korkeassa veisuussansa… Niin suuri on raamattu… Ja samalla se on hienointa, korkeinta runoutta…"

Oolavi painautui mietteisiinsä, joi täysin siemauksin elämänkysymyksen hämäryyttä. Puhelu jatkui vielä kauvan. Tuli taas puheeksi Harhaman teoksen ajatus jumaluuden kehittymisestä ja Jumala-ajatuksen heräämisestä ihmisessä. Aatteela punnitsi taas ajatuksiansa, mietti ja lausui:

— "Kyllä se Harhaman ajatus tuntuu luonnolliselta, että luulo Jumalan olemassa olosta syntyi sitä ja sitä tietä… Ei sitä voi aivan kokonaan kieltää… Että siis jumalakäsite onkin ihmisen oma kuva…"

Oolavin mieleen välähti "Litvan laulun" tarina, jota hän oli viime aikoina paljon miettinyt. Aatteela lopetti:

— "Siten olisikin ihminen luonut Jumalan omaksi kuvaksensa…"

— "Harhama itse" — tarttui Aamusto — "on tunnustanut erehdyksensä Jumalan pakottamana… Jos niin olisi, että Jumala on mielikuva, miksi ei se ole syntynyt mihinkään muuhun kuin ihmiseen? Tajuavathan eläimetkin kuoleman ja elämän, mutta eivät etsi Jumalassa pelastusta… Ja edelleen: Miksi ei ihminen kaipaa Jumalan sijasta jotain muuta, esimerkiksi tähtiä, joissa odottaisi taivas?"

Syntyi äänettömyys, jonka katkaisi Aamuston jatkuva kysymys:

— "Eikö ihminen olisi voinut kuolemattomuutta ajatella ilman Jumalaa? Tietysti olisi… Mutta niin ei ole ainoakaan kansa etsinyt kuolemasta pelastusta. Miten olisi saman olemattoman kaipuu syntynyt jokaisessa kansassa, jos sitä kaivattavaa ei olisi? Sillä ei ole pakanakansaa, jolla ei olisi jumalakaipuunsa, Jumalansa ja käsityksensä Hänestä."

Elämän suuri ijäisyyskysymys alkoi Oolaville laajeta suuremmaksi kuin hän jaksoi käsittää. Kaikki himmeni jo omaan suuruuteensa ja tutkimattomuuteensa. Sitä lisäsi vielä Aatteelan lyhyt myönnytys:

— "Niin… Se on käsittämätöntä…"

— "Ei se ole käsittämätöntä", — oikaisi pastori Aamusto selittäen: "Kun ihmishenki kaipaa Jumalaa, aavistaa Hänen olevan olemassa, samalla kun koko muu luomakunta ei Häntä tajua, todistaa se, että ihmishenki kautta ihmiskunnan on Hänestä… Ja ainoastaan ihmishenki on Hänestä, koskapa se yksin Häntä ihannoi… Lihallinen vietti ei voi kaivata sitä, joka ei ole sen kanssa samaa lajia. Niin on hengenkin kanssa. Jos Jumala ei olisi ihmishengelle sukua, tai jos Häntä ei olisi, miten voisi ihmishenki Häntä ikävöidä ja aavistaa Hänen olemassaolonsa… Eihän viettikään voi olematonta kaivata…"

Aatteela vaikeni. Oolavin sielun eteen levittäytyi vähin Litvanselkä, sen kari ja sen veden nainen kuvaisinensa. Väliin hapuili hän ääretöntä Jumalaa, sotkeutui hieman mietteisiinsä ja istui ääneti. Nuori pappi nousi innostuneena ylös, käveli huoneessa ja selitteli Jumalaansa, ajatellen, ikäänkuin hieman väsyneellä äänellä:

— "Järki, joka on äärellinen, kompastuu aina omaan itseensä, kun se lähtee tutkimaan ääretöntä. Sillä äärellisillä ei voida ääretöntä mitata, ei tutkia. Ja ihmisessä on äärellistä kaikki muu, paitsi henki, joka on Jumalasta. Järkemmekin on äärellinen…"

Hiukan mietittyänsä jatkoi hän selitystänsä:

— "Puhutte Harhaman teoksen juonesta… Se itse kumoaa itsensä. Hänhän näkyy siinä otaksuneen Jumalan ja kaiken olevan ijankaikkisen kehityksen alaisen. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eikö jo nyt kulunut ijankaikkisuuden jakso ole niin pitkä, että suurimmatkin aikajaksot, tuhannet ja tuhannet miljaardit vuodet ovat siihen verrattuina lyhempi aika kuin silmänräpäyksen olemattomin osa?"

— "Kyllä!" — myönsi Aatteela. Aamusto kyseli edelleen:

— "Mutta eikö kehitys tapahdu rajallisessa ajassa?"

Aatteela myönsi niin olevan. Nuori pappi jatkoi:

— "Jos nyt sitten olioiden nykyinen tila on kehitykseensä tarvinnut vaikka tuhannen tuhatta miljaardia vuotta — puhutaanhan vain maapallonkin kehityksestä puhuessa korkeintaan muutamasta miljaardista — niin eikö se olisi silmänräpäystä lyhempi hetki ijankaikkisuudesta?"

Ijäisyyskysymys alkoi levittäytyä Oolaville kaikessa valtavuudessansa. Aatteela vastasi kysymykseen myöntävästi. Pappi jatkoi:

— "Jos siis kehitys — kuten Harhama otaksuu — alkoi ja on ijankaikkinen, on sen täytynyt alkaa lukemattoman lukemattomia kertoja aikaisemmin kuin mitä me voimme ajatellakaan. Eikö niin?"

— "Kyllä!" — myönsi Aatteela.

— "Mutta" — teki Aamusto johtopäätöksensä — "silloinhan olisi kehitys jo kestänyt lukemattomia kertoja kauvemmin, kuin mitä se on tarvinnut päästäksensä siihen missä se nyt on… Ja silloinhan me olisimme jo mittaamattomia aikoja sitten sivuuttaneet nykyisen tilamme ja olisimme jo jumalia… Eikö totta?"

Kaikki tuntui repeävän ja paisuvan ja lähtevän etsimään olematonta reunaansa. Ikäänkuin sitä pakenevaa kiinni tapaillen vastasi Aatteela:

— "Siinä on niin paljon käsittämätöntä…"

— "Järjellä käsittämätöntä", — oikaisi pastori Aamusto, lisäten: "Äärellisellä järjellä on mahdoton käsittää mitään ääretöntä. Ettekö ole huomannut, että ihminen ei käsitä omaa henkeänsä, oman henkensä olemassaoloa?"

Aatteela aivan säpsähti. Ensi kertaa ajatteli hän nyt sitä kysymystä ja huomasi ihmeekseen, ettei hän järjellänsä käsitä, ei tajua, eikä ymmärrä omaa henkeänsä, enemmän kuin Jumalaakaan.

Kun pastori Aamusto huomasi hänen ajatuksensa, selitti hän:

— "Se johtuu siitä, että ihmishenki on Jumalasta, jota ei voida järjellä mitata ja tutkia…"

Syksyisen, hiljaisen päivänpaisteen tavoin täytti taas äänettömyys huoneen. Oli kuin olisivat puhujat väsyneet, järki ja ajatukset rauenneet ja henki ylennyt korkeuksiin. Varsinkin näyttivät vieraat hajonneilta, miettiviltä. Nuori pappi sensijaan hehkui kuin hyvin suoritetun, väsyttävän työn jälkeen, kun iltakello soi ja väsymys ja mielenrauha, joka on johtunut hyvin suoritetusta työstä, täyttävät mielen.

Mutta Oolavin sielussa alkoivat kehräytyä mietteet rihmoiksi… Ne kertautuivat… vyyhteytyivät… keriytyivät… kutoutuivat verkoiksi ja taas purkautuivat, hänen itsensä sitä täydellisesti tajuamatta, tai voimatta sitä estää. Melkein kuin päästäksensä niistä vapaaksi nousi hän ja lausui hienosti hieman kumartaen:

— "Saisinko minä puhutella pastoria?… Minulla olisi asiaa…"

Kun he olivat tulleet pastorin työhuoneeseen ja istuutuneet selitti Oolavi:

— "Tuon Teille terveisiä Rannistosta ja isältäni ja samalla ilmoitan kihlauksestani Martvan kanssa, pyytäen hänen kanssansa siunaustanne…"

Nuoren papin silmät loistivat ilosta. Hän ojensi kätensä Oolaville ja lausui siunauksensa:

— "Jumala siunatkoon avioliittosi!… Hänelle olkoon kiitos siitä, että on Martvalle valinnut puhtaan sulhasen ja hurskasmielisen miehen. Hänelle olkoon myös kiitos siitä että Hän on sinulle lahjoittanut morsiamen, jolla on puhtain ihmissydän!"

— "Kiitos, pastori siunauksestanne!" — lausui Oolavi kohteliaasti, luontevasti kumartaen. Hän uskoi nyt itsellänsä olevan kaikkea, mitä hän maailmassa voi toivoa. Hän uskoi elämänsä olevan rakennetun ikivuorelle, joka on maailmoiden perustuksena. Hän oli samalla matkalla saanut poveensa siunauksen tuottaman rauhan ja keskustelun avaaman elämänkysymyksen pohjattoman syvyyden.

* * * * *

Oli jo iltahämy. Laskevan auringon iltapuna purppuroi syyskellan kultaamaa lehtoa. Syksyn tuore maku tuntui ilmassa. Järvellä oli autiota, metsässä syysrunoa.

Oolavi ajoi Aatteelan kanssa kotitietä myöten. Uljas hevonen juoksi minkä mieli käski: käveli väliin, väliin ravasi tovin, ilosta päristellen. Ajaja ei häirinnyt sen kulun nopeutta: ei pidättänyt, ei liioin kiirehtänyt. Molemmat miehet miettivät äskeistä keskustelua.

Väliin taas alkoi Aatteela sen johdosta jotain puhua. Hän kumoili yhtä ja toista pastori Aamuston väitteistä, käyttäen tieteen huomautuksia apunansa. Joskus hän löysikin aivan kumoamattomalta näyttävän vastatodisteen ja kun ei nuori pappi nyt ollut sitä taas kumoamassa, alkoi Oolavi yhä enemmän sotkeutua suurten elämänkysymyksien ongelmoihin. Kysely ja tutkiskelu hiipivät hänen sieluunsa hänen sitä huomaamatta. Ne hiipivät kuin kesä kevään työmaalle, tai halla kyntäjän viljelyksille.

Hevonen käveli taas kuin vain kävelyn vuoksi. Aatteela oli lopettanut jonkun todistelunsa ja Oolavi mietti sitä. Hän mietti, eikä jaksanut selviytyä. Ajatuksissansa huomautti hän:

— "Siinä on niin paljon hämärää ja niin monta 'toista puolta', että on vaikea sanoa sitä tai tätä…"

Ja taas vaikenivat molemmat. Hevonen oli päässyt pienen mäen päälle ja nähdessänsä alamäen edessänsä hirnahti ilosta ja aivan syöksähti seuraavalle törmänteelle, alkaen taas kävellä. Aatteela alkoi taas puhua:

— "Kyllä elämässä on tutkimatonta, mutta juuri siksi täytyy sen kuoreen koettaa tunkeutua…"

Ja kääntyen Oolaviin ryhtyi hän kuin kädestäpitäen selittämään:

— "Sillä, katso, Oolavi: eihän sokea usko ole siveellinen… Ota elämästä esimerkki: Pahantekijä, joka istuu linnassa, ei voi varastaa. Hän on siis pakosta varastamatta… pakosta täyttää seitsemännen käskyn… Mutta onko semmoinen Jumalan käskyjen täyttäminen siveellinen teko, tai hurskaus?"

Oolavi mietti, eikä hän voinut olla kieltävää vastausta antamatta. Aatteela teki johtopäätöksensä:

— "Niin on sokea uskokin epäsiveellinen… Se ei voi olla Jumalan edessä — jos Hän on olemassa — otollinen!… kuten sanotaan. Rehellisyys on hyve. Olen lukenut Harhaman kirjan ja oli miten oli, ja sanottakoon siitä kirjasta mitä hyvänsä, niin siinä kuvattu epäilys on jaloa… se on pakkosiveellisyydestä tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä. Sillä pakkosiveellisyys tai sokea usko, joka on samaa… mitä ne ovat! Pahetta, paljasta pahetta ne ovat!…"

Ne sanat olivat Oolaviin heitetty siemen, joka alkoi oitis orastaa, heikosti tosin arastellen, mutta sen kautta sitä puhtaampana. Se oras ei ollut rikkaruohoa, hetken luomaa muoti-epäilystä ja henkisen rahvaan sokeaa kielteis-uskoa. Se oli puhtaan, jalon epäilyn voimakasta orasta. Hevosen huviksensa juosta hölkötellessä myönteli hän:

— "Kyllä siinä ajatuksessa on perää."

Niin alkoi hänessä epäily päätänsä nostaa. Hän käsitti sillä hetkellä, että hän on juuri Jumalan tähden velvollinen tutkimaan ja pyrkimään siten sokeasta, epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, siveelliseen uskoon. Aatteelan sanat olivat ikäänkuin hänen sielunsa tappuroihin pistetty tuli, tappuroihin, jotka nuori pappi oli kuivannut.

Hevonen käveli taas ajajan sitä häiritsemättä. Aatteela jatkoi puheluansa, lausuen lopuksi:

— "Mistään ei pääse selvyyteen, ennenkuin saisi selvän koko elämästä… Ennen kaikkea täytyy syventyä elämään, oppia se tuntemaan joka puolelta, sillä siinä on tutkimisen arvoista… Harhaman kirja on siinä hyvä opas… Mutta miten täällä metsässä sitä voi tutkia, kun täällä kerran ei ole muuta elämää kuin ojankaivaminen!"

Se puhe alkoi sytytellä Oolavin sielussa uusia tappuraläjiä. Elämä, jota hän oli miettinyt, kuvastui hänelle yhä salaperäisempänä, kiihottaen hänen halujansa syventymään siihen. Samalla kietoutui Harhaman kirja hämäriin ja kiihotti sillä. Salainen voima alkoi häntä vetää pois Litvan metsistä. Se aivan riuhtasi hänen sieluansa sieltä, kuten kotikoski. Hänen sielunsa valmistui. Kaikki halut kokosivat siinä voimiansa. Hänessä alkoi nostaa päätänsä voimakas halu syöksyä elämän tuntemattomiin pyörteisiin, sukeltaa aivan niiden kurimusten pohjaan, noutamaan sieltä kallista helmeä: elämän arvoituksen selitystä.

Äänettömänä räpsäytti hän ohjaksien perillä hevosta. Hevonen hirnahti. Kärrit hypähtivät kohona ja kiitivät vinhaa vauhtia Tuukkalan taloa kohti.

* * * * *

Yö oli maata menon ajoilla. Kuuttomalla, mustalla taivaalla kiteili öinen tähtikylvö heikosti tuikkivana tulituksena. Metsät ja maat näyttivät autioilta mailta, joilla on käynyt kuoleman viikate.

Oolavi istui yksin huoneessansa. Syys-yön viileydestä huolimatta oli hän avannut ikkunan, sillä hän tarvitsi nyt ilmaa. Päivän keskustelut sytyttelivät hänessä edelleen niitä kuivia aineita, joita hänen sieluunsa olivat viime aikoina koonneet "Litvan laulu" ja moni muu seikka. Hän tunsi jo sen tulipalon polton, vaikka ei vielä tajunnut sen syitä, eikä aavistanut sen suuruutta, sen tuskaa, sen runollisuutta ja onnettomuutta samalla.

Hän istui kauan ja mietti jotain suurta, joka aina ja aina kirkastui ja himmeni. Hän kyseli jo. Hän ei kysellyt vielä onko Jumala olemassa vai eikö, sillä Hänen olemassaolonsa oli hänestä vielä varma asia. Mutta hän mietti jo niitä asioita, jotka olivat Hänen olemuksensa osa. Ennen kaikkea hän mietti kysymystä sokeasta uskosta.

Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä himmeämmäksi kaikki kävi. Jokaiselle asialle löysi hän sen vastakohdan, vastaselityksen. Kun hän luuli jotain käsinpideltävää jo löytäneensä, huomasikin hän sen olevan olematonta. Hengen suuri taistelu alkoi hänessä koota voimiansa.

Ajatukset aivan hajalla käveli hän huoneessa, kunnes muisti Martvan. Silloin häntä oudostutti miten Martva oli nyt niin häneltä unohtunut mahdottomien kysymyksien tähden. Heti irtautuivat hänen ajatuksensa äskeisistä suurista asioista. Hän suuteli Martvan kuvaa, rauhottui, käveli reippain, vilkkain askelin, sulki akkunan ja valmistautui maata menemään. Yö oli jo yli puolen, kun hän nukkui. Ja silloin, hänen ollessansa juuri nukahtamaisillansa, muistui hänen mieleensä Harhaman kirja ja joku lause, jonka hän oli siitä huomannut. Hän nukkui sen kirjan kuva sieluun painautuneena. Viimeisinä hymisivät hänen korvissansa Aatteelan sanat: "Siinä" — Harhaman kirjassa — "kuvattu epäilys on jaloa sokeasta epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä."

2. Korkeudessa.

Outo ääni kulki kaikkeuden halki… Hyvän ja pahan yhä uusia sotalauluja sepitettiin… Miekkoja terotettiin… Jo olivat keihäät karaistut…

Jo hävisi aika… Yö vierähti outovaloiseksi… Tuli alkoi jo puhjeta punakukkana vedestä…

Jo oli vesi sen kukkanupuksi muodostanut…

Vesi pulahti… Väre vierähti… Suuri lieska leimahti silloin Litvanselän vedestä… Se leimahti keskellä selkää, syvimmän veden kohdalla, siinä missä luultiin kuuluisan karin olevan ja veden naisen kaipaavan kaunista kuvaansa…

Hyvän suruvirsi virittäytyi järven veden värinäksi… Syvällä aallon alla veisasivat enkelit, surren ihmishengen kohtaloa… Litvanjärvi itketteli aaltojansa… Se suri, kun tiesi, että nyt ovat menossa sen ihanimmat rantakorut, armaimmat aallon helyt: ihmisonni…

Vesi paloi punatulena… Suuri liekki hohti ja leimusi veden tulikukkasena… Savu suhahti… Lieska hulmahti… Kuului pahan voittolaulu…

Silloin leimahti Perkeleen haamu tulilieskaan… Hän seisoi tulessa voimallisena… Hän katseli ympärillensä kuin kuningas, joka astuu taas voittajana valta-istuimellensa, josta hänet on kerran karkottanut hänen oma väkensä vallan-anastajan johdolla… Ylpeänä katsahti hän Litvaa… Niin oli kuin olisivat hänen edessänsä jo polvistuneet hänen entiset palvelijansa, ne samat, jotka hänet kerran karkottivat, liittyen hänen verisimpään Viholliseensa… Miettivänä, suurena ja viisain elein lausui hän lieskassa seisten ja Litvaa katsellen:

— "Tämä paratiisi on oikeastaan minun. Ei Jehovalla ole täällä mitään, jos oikeus taas kerran vallan saa…"

Litvan kirkon kello kumahti… Sen kirkas sävel vei ihmishengen huokauksen ylös Luojan asunnoihin… Risti vilahti… Se heitti välkkeenänsä ihmishengen iki-ikävän, heitti sen korkeutta kohti, lahjaksi Jumalalle… Urut soivat… Niiden sävel vei kiitosta Hänelle… Kuului kaunis kirkkolaulu… Rukous kohosi hartaana kuin ihanin uhrisavu… Kaikki palveli suurta Jumalaa…

Sen kaiken näki Perkele… Kateellisena jatkoi hän silloin puheluansa:

— "Hän kantaa täällä Litvan kuninkaana nyt kunnian ja kiitoksen ja kaiken!… Hänelle humisevat kirkonkellot… Hänelle soivat täällä kauniit urut ja pappi sekä eksytetty kansa veisaavat hartain mielin kiitosvirttä…"

Korkeudessa leijaili ihmishengen jumala-ikävä… Se leijaili kauniina rukouksena, ihanimpana ihmishengen runoutena… Ihmis-elämä oli ainaista onnea, ainaista kotiin kulkemista… Yöllä se kulki unina tai hengen suurena rauhana… Päivin nousi se Häneen rukouksena…

Kateisena jatkoi Perkele sitä katsellessansa:

— "Ah, rukouksen harras, pyhä henki, tuo herkullisin, armain uhrisavu kohoaa Hänelle täältä yötä päivää!… Se jalo, maire rukouksen pilvi nyt ympäröi kuin pyhä savu Häntä, leijaillen sävelissä Hänen päällään… Ah, mikä kalliin voiteen maire tuoksu!"

Viha leimahti hänestä… Liekki hulmahti punaisemmaksi… Perkele antoi salaisen merkin… Syvyys kohahti silloin… Lieska sammui ja sen sijalle kohosi kuulu "Litvan laulun" kari… Sille istahtaen ja kaunista Litvaa tarkastaen järkeili Perkele kivikova ilme kasvoillansa:

— "Mutta täytetty on nyt jo toki aika!… On tullut hetki, jolloin voin jo nousta Jehovan lujaa linnaa kukistamaan… Vihdoinkin minulle on Harhamani avannut oven kuuluun Tuukkalaan… Mies nukkuu siellä nyt jo rauhatonna. Jo itää hänen povessansa siemen, se siemen, jonka häneen äsken kylvi Aatteela papin luota palatessa…"

Salat aukenivat… Näkyviksi rihmoiksi muuttuneina näyttäytyivät Perkeleelle Oolavin ajatukset… Rihma kiertyi ja värisi… Ihmishengen himot ja halut kiertyivät kuituina siihen… Niitä katsellessansa jatkoi Perkele järkeilyänsä:

— "Harhamani kirjasta kylvi Aatteela epäilyn siemenen Oolavin poveen: Siitä kirjasta otti hän sanat: 'epäilys on jalo: siitä kasvaa siveellis-usko'…"

Ihmishengen haluista punoutunut rihma kiertyi yhä monivärisemmäksi… Epäily ja elämänhalu vilisivät siinä päävärinä… Riemastuneena jatkoi Perkele puhettansa:

— "Se Harhamani raottava ovi on neulansilmä, jonka läpi mahdun, rikkaana, kamelilla ajaenkin… Nyt suuri tie on auki ihmispoveen… Jerikon muurit seisokoot paikoillansa Ranniston sekä Litvan ympärillä!… Niiden sisäpuolella teen minä nyt jo työni…"

Pieni tuli nousi vedestä. Se kohosi kruunuksi Perkeleen päähän. Pahan voimat ajelivat vihaisina suhahduksina Litvan selän veden pintaa pitkin. Onnenkaiku alkoi jo rantalehdoista hävitä. Ylpeänä jatkoi Perkele puhettansa kerskaten:

— "Jehovan oma, kaikkein paras pappi on suositellut minun Harhamaani tämän erehtyneen Litvan enkeliksi… Niin Hänen valittunsa, parhaimpansa tekevät tiet ja portit avariksi, kun minä saavan milloin paratiisiin valtaani siellä uudistamaan taas…"

Pahan viimat suhahtelivat yhä kiivaammin. Autiona ja tyhjänä levittäytyi järven vesitanhua. Ylvästellen jatkoi suuri puhuja:

— "Niin, pappi oli minun aseenani!… Vaan eipä toisenlaista suosittajaa olisi uskonutkaan Litvan kansa. Hän, pappi, Jehovaansa puolustaessa epäilyn kylvi äsken Oolaviin!… Se kylvö itää nyt jo kyselynä…"

Hän mietti sekä jatkoi puhettaan:

— "Nyt on jo voitto varma, saavutettu… Hän lausui ensi iskun saatuansa: 'Minä panen vainon sinun ja vaimon välille'… Niillä sanoillaan Hän jätti käsiini vaimon vihollisenani. Ei vainon vallitessa ole säälin aika…"

Suuri viha välähti hänen silmistänsä. Kostonhaluisena vannoi hän:

— "Jos Martva nyt ei kohta minuun suostu, niin hänen kohtalonsa sekä Litvan osa on ratkaistu: se päättyy häviöön…"

Hän nousi mahtavana ja vannoi:

— "Armotta tuhosi Hän kaupunkini: Sodoman sekä kauniin Gomorrani… Nyt hänellä on täällä vuorostansa Tuukkala Sodomana, Rannisto Gomorrana… Ne tuhoan nyt minä vuorostani…"

Hän katsahti ympärillensä. Ihmishengen onni vierähti virtenä, nousi öisenä kauniina unena… Martva eli Litvan rantojen runona. Kiukustuen jatkoi silloin Perkele valaansa:

— "Jos Hän täältä 'Lootin' pelastaakin, ja vaikka vaimo miestään seuraisikin, niin tytär, Martva, nyt ei seuraa häntä… Hän tällä karilla on ijät kaiket kuvaistaan kaipaava kuin suolapatsas, kuten jo 'Litvan laulu' ennustaa…"

Rantalehdoista nousi "Litvan laulun" sävel… Sen kaiku heräsi kallion koloista… Surullisena ennusti se ihmishengen kohtaloa… Kaiku ja sävel sulivat yhdeksi suruksi… Kerskaten lausui silloin Perkele:

— "Tuo laulu hämärine aatteinensa on minun tahdostani Litvaan tullut… Se avasi jo ensimäisen raon Martvaan ja myöskin hänen sulhaseensa: Se saattoi heidät ensin kyselemään, mikä on kuulun Litvan laulun henki… Sen johdosta voi minun Harhamani vapaammin heihin henkeäni kylvää…"

Ranta itki jo runonsa, ihmis-onnen lakastumista… Se tajusi suuren taistelun tulon… Elämän suuri hämäryys etsi jo itsellensä lymysijoja ihmis-onnen asuinmailta. Ylpeänä lopetti Perkele järkeilynsä:

— "Nyt täytyy joutua jo Tuukkalaan… Mies odottaa siellä vastausta hämäriin ihmishengen kysymyksiin, joita hän ei itse jaksa ymmärtää… Hän epäilee ja nuori epäilijä on harhaanjoutuneista kaikkein sokein. Hän umpimähkään, aivan sokeana epäilee päivänselvääkin ja uskoo valhetta sekä järjettömyyttäkin, varsinkin jos se epäilys on pelkkää semmoista pientä muotitavaraa, jommoista se on muoti-epäilijöille, jotka epäilevät mitään miettimättä, omaksi henkiseksi koruksensa, tai viisaudeksi, hengen peruukiksi, kun milloin hämmästyttävät seurapiiriänsä suurella henkisellä 'aarteellaan', jossa onkin kalju tekotukan alla…"

Hänen äänessänsä väreili suuri iva. Jumalien kylmillä eleillä lopetti hän:

— "Ne epäilijät ovat arvottomia… Tytölle kelpaavat ne, eivät jumalille… Ne selittävät ikivarmuudella syvintä olemisen ohjelmaa, jota ei kukaan ihmisistä tunne…Vaan Oolavi on toki aivan toista: Hän ei koskaan kaada leilistänsä syvien ongelmoiden selitystä, ennen kun leilin täyttänytkään on… Vaan kumminkin on Oolavikin vielä jaloista, kaiken tiedon kysyjistä toki nuori sekä vasta-alkavainen… Semmoiseen juuri pystyy kuiskaus… jo on aika hänen luokseen rientää…"

Hän lähti… Suuri elämä alkoi laskeutua hämäränä sumuna Litvanselälle… Järven rantojen runouden, Martvan, onnen ratkaisu alkoi jo lähetä… Järven syvyydessä virittelivät hyvän ja pahan voimat viulujansa…

Kun elämänkoski vei jo venettä.

Kello löi puoli kahta yöllä… Yön sumut muuttuivat elämän hämäriksi, unet ihmiskohtaloiksi.

Taivaanrannan alta nousi kuun reuna valokannikkana. Se levitti punakirkkaan valonsa taivaalle, peittäen syys-öisen tähtikylvön, joka iti korkeudessa. Ihminen eli unessa. Salaiset voimat tekivät työtänsä hänessä.

Oolavi nukkui sikeintä untansa. Hänen vuoteensa vierellä seisoi taas rietas käärme, Harhaman elämä, vaanien uhriansa pahan voimien aseena. Turhaa oli toki ollut sen vaiva tähän asti. Jaloon sieluun ei pystynyt paha.

Mutta nyt oli jo pahan pisto sattunut: Oolavi näki unta Harhaman kirjasta. Hän näki unta epäilystä ja elämän salaisesta kysymyksestä, jonka hän oli unohtanut olevan siihen kirjaan kätkettynä…

Rietas käärme lirutteli inhottavaa pyrstöänsä lattialla. Se lipoi kieltänsä, joka riippui leuvalla verisenä…

Kuun valopallo oli jo noussut kokonaan taivaanrannan yläpuolelle. Se loisti siinä, kuin alustalle asetettu tulikoru. Oolavin uni jatkui… Käärmeen hengähdys loihti hänen eteensä huumaavia kuvia: Epäily muuttui jalokiveksi… Joskus taas availi se hänelle enkelinä ihanimpia syvyyksiä… Käärme hymyili… uni jatkui: Syvyyksien pohjalla kimaltelivat elämänongelmat armaissa, salaperäisissä elämänhämärissä… Ne kimaltelivat kuin ihanat helmet… Ne odottivat häntä poimijaksensa… Hän oli valmis… Hän halusi heittäytyä syvyyteen, kauniiseen elämän salaiseen hämärään, ottamaan siitä ihanan helmen…

Hyvän ja pahan voimat taistelivat… Rietas käärme iloitsi… Elämä kuvastui Oolaville yhä ja yhä kiehtovampana… Sen salaisuus veti kuin koski venettä… Hän hapuili jo käsin kaunista hämärää kiinni.

Mutta silloin ilmestyi enkeli, varottamaan vaarasta, joka uhkasi. Se heitti silmäyksen elämän kiehtovaan hämärään ja oitis muuttui se oikeaan muotoonsa: Siitä sukeutui vihainen suuri, musta käärme. Se käärme kiemurteli ruumistansa lattialla, nukkuvan vuoteen vierellä… Se uhkaili nukkuvaa… Oolavi hätäytyi… Hyvän voima oli paljastanut hänelle paheen tien… Taistelu jatkui… Käärme matoi likemmäksi… Mairitellen liurutteli se häntäänsä… Kavalana valmistautui se jo pistoon… Oolavi oli jo likomärkä tuskanhiestä… Kauhu tukki häneltä suun…

Yhä lähestyi vihainen, kavala käärme… Turhaan koetti Oolavi paeta sitä… Jäsen ei hievahtanut, ei irronnut hätähuuto kielenpäästä… Hirmu jähmetti hänet kokonansa… Käärme kohottautui jo pistoon… Sen pää nousi jo vuoteen reunan yli… Jo oli se kyljen tasalla… Jo avasi se kitansa… Jo näkyi sen verinen kieli… Se tähtäsi pistonsa suoraan sydäntä kohti… Oolavi kiemurteli kauhuissansa… Hän tunsi käärmeen kylmän hengityksen… Nyt oli sen verinen kita jo ammollansa…

— "Oi!" — huudahti Oolavi kauhuissansa.

Silloin kierähti tulikieli käärmeen avatusta kidasta, ja sen sävähteestä leimahti outo, viisaan näköinen mies Oolavin eteen, ja käärme hävisi.

Perkele oli ilmestynyt ihmispoveen hyvän voimien aseesta, sen varottavasta käärmeestä.

— "Luojan kiitos!" — huudahti kauhusta vapautunut Oolavi ja katsoi outoon tulijaan kuin suureen, taivaalliseen pelastajaan. Rauhotellen, oikean olemuksensa salaten lausui Perkele jatkoksi Oolavin sanoihin:

— "Niin… Saakoon Luoja aina ylistyksen!… Ei toki väärä, olematon Luoja!…"

Oolavi seisoi hänen edessänsä uudessa, henkisessä ruumiissa. Ihmetellen lausui hän hänelle:

— "Nyt näen varmaan jotain ihmeellistä!… En muista, missä olen sinut nähnyt… Myös ovi, josta tulit, oli outo…"

Suuri viettelys alkoi. Kavalana vastasi hänelle hurskaaksi tekeytynyt viettelijä:

— "Niin ehkä… Mutta tässä maailmassa ei ole viisaalle mikään ihmeellistä… Ja mitä oveen tulee: eihän viisas käy koskaan tavallista, tyhmän tietä, kuin lammas, joka seuraa kellokasta suin-päin ja aivan mitään miettimättä… Jos kellokas vain hyppää riuvun yli, niin koko lauma seuraa johtajaansa ja hyppää hypyn aivan sillä kohtaa, vaikka riuku onkin aikaa ollut poissa…"

Hänen katseensa oli lumoa täynnä. Terävä iva tunki hänen aseenansa ihmispoveen… Ihmeissään katsoi Oolavi häneen, lausuen:

— "Sinä et nähtävästi tahdo milloinkaan hypätä tielle pannun riuvun yli, et myöskään kellokasta jäljitellä… En totisesti ole vielä nähnyt kenenkään käärmeen suusta taloon käyvän… Oletko ehkä joku suuri viisas?"

Nerokkaana, mutta vaatimattoman näköisenä myönteli Perkele hänelle:

— "Ehkä!… Mutta viisaudella kerskuminen ei ole toki minun ammattini… Se työ on aina ollut tyhmän työtä. Sen verran sentään tässä uskaltanen sanoa, etten koskaan vielä ole hypännyt, enkä hyppää riuvun yli, vaan potkaisen pois tieltä moisen kepin, ja kuljen suoraan, kuten tekee mies…"

Kohtalon rihmat punoutuivat. Ne alkoivat kiertyä vähäpätöisistä säikeistä, ettei sitä huomaisi ihmishenki. Perkeleen miehuus lumosi Oolavia. Hän huomautti ihmeissänsä:

— "Mutta entäs jos riuvun päässä onkin aikamies, joka ei salli sinun 'keppiänsä' noin ilman muuta potkaista vain pois?"

— "Niin riuvun alitse silloin pujottaudun", — vastasi suuri kiusaaja, selittäen: "Kuuluisalla viisaudella on aina ollut tämä tunnusmerkki: Se antaa hullun häntä narrinansa pitää ja sillä aikaa tekee narraajastaan sen puuhailuiden kautta aika narrin… Kai on myös tässä maassa viisaitakin, siis niitä, joilla on ikää hartioillaan?… Tietysti nuoret ovat viisautta täynnä siihen asti, kun huomaavat jo että raukat ovat harteillaan tyhjää leijaa kanneksineet… Viisaus on aina pitkän ijän lahja…"

Salaperäinen valo peitti puhujat hämyihinsä. Siellä täällä heilahti jotakin silmiin tuskin näkyvätä, Perkeleen sanat leikkelivät Oolavia, joka lausui mietteissänsä:

— "Ei minullakaan ole liikaa ikää… Siis ehkä olen mielestäsi hullu?"

Salaisen hämärän valot vaihtelivat… Kuului etäinen veden kohina. Sen humistessa selitti kiusaaja hänelle:

— "Ei nuoruus ole toki oma vika. Se on ainoastaan pieni välttämätön paha… Se kyllä itsestänsä ohi menee… Se tuottaa hyötyäkin elämässä, jos sitä itse tahdot oikein käyttää: et opeta, vaan itse opit, tutkit ja tunkeudut suureen salaisuuteen, kuin toukka joka puuhun tunkeutuu… Siis tutki, sekä tartu miehekkäästi viisauden jaloon, suureen epäilyyn!…"

Se sana pisti Oolaviin kuin puukon terä… Hän vavahti… Yhä koveni salainen veden soitto… Se muuttui jo koskenkohinaksi, joka kutsui… Yhä himmeni outo valo… Perkele loihti siihen himmeät elämän ihanuudet… Sanojensa vaikutusta lisätäksensä asetti hän kädet ristiin rinnoillensa ja lausui hurskailla eleillä:

— "Kaikkeuden oikealle Jumalalle olkoon kiitos jalosta epäilystä!"

Hän painosti sanan "oikealle", tarkottaen sillä itseänsä. Yhä lähempänä humisi huumaava koski. Oolavi alkoi hiljaa lumoutua. Sana "epäily" soi yhä hänen korvissansa. Perkele jatkoi hartaana:

— "Se epäily vie kyselyjen kautta syvimmän salaisuuden tutkimiseen… Niin avautuu suuri viisaus ja ihmissilmä oppii näkemään kaikkeuden ihmeet niin kuin Jumalakin…"

Kosken kohina soi kuin kaikkein kaunein soitto… Epäily sai kauniin ruumiin. Se häilähteli oudossa valossa elämän ihanuutena… Se kutsui ja veti… Perkele näytti Oolavista pyhimykseltä. Oudostellen lausui hän hänelle:

— "Sinä taidat olla pyhiinvaeltaja, kun Jumalaa noin hartain äänin kiität!…"

Valo muuttui. Sen lumous lisääntyi… Kavalana vakuutti Perkele:

— "En ole ikänäni muuta tehnyt, kuin perustanut suurta valtakuntaa hänelle: oikealle Jumalalle, ja kumonnut sen väärän kaikkivaltaa, joka kavalana rääkkää ihmislasta pimittäen siltä järjen kokonaan…"

Yhä lumoutui Oolavi. Hän huomautti Perkelettä tarkastaen:

— "Äänestä päättäen olet hurskas munkki."

— "Kaikista puhtain mitä olla voi", — huudahti Perkele, lisäten:

— "Naisesta en tiedä enempää, kuin tiesi muinoin Neitsyt Mariakaan miehestä, nähdessänsä Gabrielin…"

Yhä kauniimpana vilahteli epäily ihanassa elämän hämärässä… Sillä oli jo koruina kaikki elämän ihanuudet… Se häilähteli kuin kaunis neidon kutri… Kosken kohina soi kuin kaunis taikasoitto… Sekin oli epäilyn suurta kutsua… Huumautuneena alkoi Oolavi jo epäilystä puhua… Hän lausui:

— "Niin: kyllä kunnioitan hurskauttasi… Vaan sinä puhuit äsken epäilystä… Se sana ei nyt ole aivan selvä: en tiedä mitä olisi epäiltävä… Pitäisikö minun sitä tehdessäni epäillä Häntä, suurta Kaikkivaltaa, joka on luonut taivaan sekä maan?…"

Valo vierähti punertavaksi… Koski soitti kauneinta kanneltansa… Kaikki se oli epäilyn kutsuvaa ääntä, ja se soi koskenlaskijalle… Kiehtovana selitti Perkele hänelle:

— "Varmaankin epäilet Hänen olemustaan, kun et uskalla Häneen luottaen laskeutua temppelinharjalta alas maahan asti: Et tohdi epäillä Hänen olemustaan… varmaankin pelkäät, että hän on heikko, semmoinen joka kaatuu taikka häviää, kun sokeasta uskostasi luovut ja alat Hänen töitään tutkistella… Tai et luota siihen, mitä kerran Hän on luvannut sanassaan, kun lausui: 'Hän lähettää enkelinsä vartioimaan sinua, ettet jalkaasi kiveen loukkaa'…"

Syvyydestä kuului kaunis laulu… Sieltä näkyi ihanin elämän hämärä, jossa nuoret naiset karkeloivat… Ne huiskuttelivat limoinansa suurta elämän salaisuutta… Koski kohisi yhä kuumemmasti…

Jo värisi Oolavin sielu… Jo veti sitä salainen voima… Nuhdellen lausui Perkele hänelle:

— "Sinä epäilet siis Hänen lupaustaan tai voimaansa, kun et niihin luottaen uskalla sokean uskon temppelinharjan päältä epäilyn jaloon kuiluun heittäytyä, töitään ja ihmeitänsä tutkimaan… No sekin 'epäily' on 'epäilystä'… Mutta muista: sokea epäilys ei ole siveellistä, vaan on se aivan yhtä arvoton kuin sokea usko…"

Entistä lumoavampana nousi soitto syvyydestä… Yhä armaampana huiskuttivat neidot siellä liinojansa… Elämän salaisuus nousi huumaavana höyrynä kultaisista kattiloista… Koski veti jo yhtenä lumona… Perkeleen viisautta ihaillen lausui Oolavi hänelle:

— "Sinähän olet pieni filosofi…"

Salaperäisenä selitti suuri henki siihen:

— "En sitä kiellä, enkä kerskaa sillä… Se vanha, kuulu filosofin arvo on miekka, jossa on kahdenlainen terä: Hulluuden filosofi tuntee tutkimatta syvyyden kaikki salat juurtajaksain… Järjen suuri filosofi pukee taas viisauden kaikkein konstikkaimpaan vaikeuden narrikaapuun… Hän tietää, että salaperäisyys on aina kiehtovinta… Sillä myöskin on helpoin peittää pieni järjen puute… Edellinen saa viisautensa äitinsä kohdussa ja halveksii tutkimista… Jälkimäinen kokoaa sen epäilyn ja tutkimuksen kautta… Kummanko tien ja arvon sinä tahdot?… Tohditko epäillä ja tutkistella?"

Hän loihti Oolaviin viisauden ja tiedon janon… Se jano poltti… Mutta syvyydessä lorisi jo kaunis tiedon lähde… Nuoret neidot istuivat sen ympärillä, kultaiset harput käsissä… Lähteestä näkyi neidon kuvain… Harput säestivät sen lorisemista… Kaunis neitonen jakoi lähteen vettä kultalipillä… Mutta minkä se vesi sammutti tiedonjanoa, sen sytytti sitä harpun ihana soitto…

Yhä kaunistui elämän hämärä… Yhä kiehtovampana kutsui epäily Oolavia. Hän lausui jo mietteissänsä:

— "Ei minulta koskaan rohkeutta puutu… Jo tuhannesti olen Hänen varassansa laskenut kotikosken suuret kuohut… Vaan enhän ole toki oikeutettu nyt Hänen armoaan ja kaitselmustaan niin julkeasti väärin käyttämään ja uskon temppelinharjalta epäilyn syvään kuiluun heittäytymään… Jeesuskaan ei kiusannut niin paljon suurta Isää, kun seisoi temppelinharjalla kiusattuna…"

Hyvän ja pahan voimat taistelivat hänen sielussansa… Mutta yhä kauniimmin soivat harput syvyydessä… Jano yltyi soitannosta… Lähde tarjosi vilpoista vettä… Iki-kavalana selitti Perkele hänelle:

— "Jeesus on toista, toista olet sinä… Se mikä sopi kerran Jeesukselle, ei sovi toki koskaan ihmiselle… Hän Itse käski kerran Pietarinsa koettaa Luojan sanan pätevyyttä: Hän käski hänen käydä haahdestansa myrskyiseen mereen… Kirkonharjajuttu siis oli siinä aivan pilkulleen…"

Tiedonlähteellä istuva neito ojensi jo Oolaville kultalipillä vettä… Harppu soitteli häneen yhä uutta janoa… Jo veti koski koko huumeellansa… Yhä kavalampana puhui kiusaaja hänelle. Se selitti:

— "Epäilyn kautta silloin Pietarille avautui jalo, siveellinen usko: Hänhän sen jalon epäilyksen kautta sai todistuksen Hänen voimastansa ja tuli kaiken uskon kallioksi… Epäily jalostaa siis heikon uskon, kuin tuli kullan…"

Pietarin suuri elämäntyö oli loihdittu Oolavin eteen… Se alkoi Genezaretin järveltä, jossa Pietari kävi veden päällä, epäili ja rupesi vajoamaan… Sumuna puhalsi Jeesus hänestä epäilyn…

Näky jatkui… Miljoonat kirkonkellot soivat. Miljoonat seurakunnat veisasivat kautta aikojen… Kaikkien niiden perusteena oli entisen epäilijän Pietarin usko…

Silloin kirkastui Oolaville epäilyn jalous. Se kirkastuminen tuli kuin kirkkain salama, joka iskee kuivaan keloon… Jo seisoi hän koskenniskan luona… Jo veti vesi venettä… Miehen veri kuohahti suonissa… Mieli hapuili korkeutta tavotellen… Suuri henki janosi nähdä syvimmät salat… Veren kuohuessa lausui hän kiusaajallensa:

— "En pelkää hänen töitään tarkastella… Nyt minulla on myöskin rohkeutta epäilyn koskeen syöstä veneineni, kun näytät vain sen kosken kuohut nyt… Vaan enhän voi laskea koskea kalliolta, jossa ei ole edes vedentilkkaa: ei ole pienintäkään epäilystä. Vaan näytä nyt se koski vesinensä, vie minut temppelinharjalle, jonka alla on se koski, niin oitis olen valmis viskautumaan epäilyn kosken kuohuvimpaan ryöppyyn… Minä en arkaile Pietarin lailla, sillä minä olen Oolavi…"

* * * * *

Syvyydestä näkyivät elämän suuret työpajat… Salaperäiset olennot takoivat oudossa satumaisessa valossa. Neidot lauloivat ja lähde lorisi…

Oolavi seisoi jo matkavalmiina suuren saattajansa edessä. Kummat voimat vetivät häntä. Perkele heitti sauvansa maahan ja oitis leimahti siitä palava pensas. Hämmästyneenä huudahti Oolavi:

— "Kas sitä!… Tämä peli oudostuttaa. Puutarhan pensas palaa, eikä kulu!… Sehän jo ihmetyötä muistuttaa!…"

Rauhallisena selitti Perkele hänelle:

— "Joka lähtee ihmeen syitä tutkimaan, hän saa nähdä ihmeitä itseäänkin…"

Huumaava savu nousi tulesta… Siinäkin soi kaunis soitto. Ihastuneena lähestyi Oolavi lieskaa ja koski siihen kädellänsä, mutta silloin hävisi tuli kuin rajutuulen sieppaamana ja sen sijalle avautui kuilu, johon laski vuolas koski, häviten kuilun pilkkopimeyteen: Suuri ihme oli Oolavin edessä. Hämmästyneenä huudahti hän:

— "Suuri Luoja!… Nythän muuttuvat jo alkuaineet!… Tulesta syntyy vesi!…"

Entistä viisaamman eleillä selitti Perkele:

— "Ei tämä ole vielä mikään ihme, vaan vanha, ennen tapahtunut seikka…"

Hän loihti Oolavin eteen maailmoiden syntymistoimen. Sitä osottaen selitti hän:

— "Maakin oli kerran tulinen pallo. Mutta eikö vesi nyt jo peitä sitä? Se vesihän on tulen synnyttämä. Ei ole se voinut tulla sateena avaruuden ikityhjyydestä…"

Kauniit neidot soittivat syvyydestä tiedon ja elämän suloista virttä… Koski kutsui laskijaansa… Suuri lumous veti Oolavia ottamaan salaisuutta käsin kiinni. Huumautuneena huudahti hän Perkeleelle:

— "Nyt jo luotan sinun puheisiisi!… Vie minut syvemmälle ihmeen sisään! Suo silmin nähdä ihmeen syyt ja juuret ja näytä miten oleva syntyy olemattomasta ja elollinen alkaa elottomasta! Minä tahdon nähdä kaikkeuden salat…"

— "En jätä pyyntöäsi täyttämättä", — vakuutti Perkele. Voiton-ilo kirkasti taas hänen kasvojansa.

Suuri kulku aikoi.

Perkeleen käskystä syöksyi syvyydestä koskenniskaan tulinen vene… Sen hohde huikaisi silmää. Se keikkui kepeänä kuohujen päällä, koreili siinä kuin tulinen kukka…

Jo astui Oolavi veneeseen… Hän astui siihen rohkeampana, kuin oli tähän asti viskautunut veneessänsä kotikosken kuohuihin, koettelemaan siinä käsivarren voimaa… Vene keikkui kepeänä…

Jo syöksyi vene maan alle pimeään kuiluun… Kamala koski syöksyi synkkää tietänsä peninkulmittain, kierrellen maan pimeissä onkaloissa… Väliin viskautui se kalliolta äkkijyrkästi alas… Hyrskyn heittämänä syöksyi se taas toisten kallioiden yli, viskautuen oman vauhtinsa voimalla… Se teki äkkimutkia: raivoisana heittäytyi se joskus aivan päinvastaiseen suuntaan… Mutta aina syöksyi se toki alaspäin… Ryöppy ajoi ryöpyn päälle… Hirmuisimmat hyökyaallot löivät toisiansa kumoon… Ne paiskailivat toisiansa vesipaljouksina pimeän, jylhän holvin vuoriseinämiin… Kaikki ryski… huusi… ulisi… ärjyi… Kamala vesipauhu täytti holvin… Se tuntui repivän vuoria… Se vapisutti kaikkea hirmuisuudellansa… Se syöksyi syvyyteen kuin raivostunut vesipeto, kiemurrellen kamalaa tietänsä pitkin kuin hirvittävä vesikäärme, joka tulipihdissä raivostuu, nostaa harjansa ja yrittää kietaista kiusaajansa ruumiinsa hirmuvoimien rusennettavaksi…

— "Tämä on toista kuin Tuukkalan koski", — huudahti hämmästynyt Oolavi.

Koski ärjyi yhä vimmatummin… Holvin kiviseinät viskoivat sen hyökyaaltoja kauvas luotaan… Pimeyden vimmastuneet voimat tappelivat keskenänsä… Joskus syöksähti koskeen sivulta pienempi koski… Hyrske pieksi silloin hyrskettä… Joskus kaareutui itse koski monikymmenhaaraiseksi, hajoten pimeisiin onkaloihin, kunnes taas kaikki yhtyivät ja syöksyivät kiljahdellen syvyyttä kohti… Holvi oli haljeta pauhinaansa… Pieni tulivene valaisi pimeyttä himmeällä valollansa, joka hohti punaisena ryöpyn seasta, joskus aivan häviten siihen… Sen valon hämärässä häämöittivät rosoiset kiviseinät kuin hornan jättiläiset… Vähin taas irvistelivät vuoren halkeamat kuin ammottavat pimeyden kidat… Ne uhkasivat joskus niellä veneen ja kaiken… Kaikki huusi, ärjyi, ulisi… Koko holvi oli voimaan haljeta.

Kävi outo viima. Tulinen vene lensi nuolena kuohujen halki, Oolavi teljolla, Perkele perää pitämässä. Huumaavasti kiusattavaansa katsoen kysyi hän:

— "Pelkäätkö?… Epäiletkö?"

— "En", — vastasi Oolavi. Koski veti ja huumasi häntä. Kiehtovana selitti Perkele hänelle:

— "Turhaa onkin katumus ja pelko sille, joka on kerran kosken kuohuun syössyt. Nääs: koskessa ei voi kukaan venettänsä kääntää ja vastakoskeen laskea. Siis täytyy koskelle herruus antaa…"

Leimuavan tulen lailla ajeli vene aaltoja pitkin. Viisaana jatkoi Perkele:

— "Sitäpaitsi on hulluutta lähteä tyventä kosken yläpuolelta etsimään, kun alapuolellakin on tyven… Se tyven on tuntematon ja siis ihana ja siihen vie myötävirta…"

Hän karkotti silmäyksellänsä viimeisenkin arkailun Oolavista. Kosken alapuolelta, tyvenestä, kuului jo heleä soitto… Sieltä vilahtelivat kauniit, kutsuvat tulet… Oolavin rohkea henki nautti kosken pimeyden voimaa… Salaisuuden ikävä täytti koko hänen sielunsa.

* * * * *

Outo tuuli puhalsi… Tulinen vene viskautui jo valtavaan luolaan, jonka holvit kohosivat suunnattomaan korkeuteen… Ne holvit nojailivat taitteissansa sateenkaaren-värisiin kaariin, jotka viskautuivat yli luolan valaisten sen salaisella värivalollansa… Kaikki peittyi sen valon himmeään hämärään… Vesi vilisi surullisena, seinät vanhoina satuina… Luola näytti autioksi jätetyltä jumalien asuinmaalta… Silmä etsi siellä kaikkialla jumalien vainajia, tai niiden hautuumaata…

Pauhu lakkasi… Alkoi ikityven. Tulinen vene solui hämärissä luolan läpi, niin kuin kaunis vesilintu… Omin voimin suhahti se rannan hiekkaan runollisessa onkalossa… Käskevästi lausui Perkele Oolaville:

— "Astu maalle! Nyt on laskettu pieni koski…"

Ihmeissään huudahti Oolavi hänelle:

— "Ei aivan pieni!… Riittää kerraksensa!… Sanopas miten monta peninkulmaa alemmaksi jo laskeuduimme!…"

— "Emme tuumaakaan", — vastasi Perkele kuivasti. Kuului oudon linnun laulu. Oolavi tunsi seisovansa elämän ja kuoleman rajamailla, tai ihmeiden kotiperillä. Perkeleen vastaus ei häntä tyydyttänyt. Hän intti loukkaantuneena:

— "En usko sitä… Varmaankin teet nyt pilaa minusta!…"

Loukkautuneeksi tekeytyen selitti kiusaaja:

— "Minäkö ivaa! Ensi kertaa kuulen siitä puhuttavankaan. Iva on pikkusielun tavaraa. Se sekä suuret sanat ovat huntu, joilla peitetään älyttömyys ja tiedon puute, kuten nainen peittää hunnulla rumuutensa. Vannon sinulle että emme tulleet rahtuakaan alemmaksi emmekä etemmäksi, sillä eihän äärettömyydessä voi olla paikkaa eikä ylä- ja alapuolta…"

Outo valo välähti. Se sokaisi Oolavia. Hämmästyneenä huudahti hän:

— "Sitä en ole ennen ajatellut!… Nyt näen ettet kulje ensi kertaa järjen teillä…"

— "En viimeistäkään… Järjen tie on aina ollut tienäni", — vakuutti suuri henki.

He tulivat salaperäiseen luolaan. Siellä raatoivat salaisimmat luonnon voimat. Hämärässä ei erottanut silmä mitään selvästi nähtävää. Kaikkea peitti suuri salaisuus. Se salaisuus pani Oolavin sielun värisemään kuin puhtaan kukan, joka juuri avautuu auringon valolle ja lemmen ensi suutelolle, pelkää ja odottaa sen antimia. Hän vapisi ja herkkeni… Hän odotti hengen lemmen antimia: syvimmän salaisuuden tietämystä, Jumaluuden olemusta. Värisevänä, janon polttamana kuiskasi hän:

— "Täällä on varmasti ihmeen alkukoti."

Kylmänä selitti kiusaaja hänelle:

— "Täällä on vasta ihmeen esihuone. Ihmeen juuret kiinnittyvät kaikkeuden jokaiseen rahtuun…"

Salaiset voimat raatoivat taas Oolavissa… Taas levisi hänelle tiedonlähde… Taas kuului kaunis harpun soitto… Taas tarjosi kaunis tarutyttö kultalipillä vettä… Taas kuiskaili kiusaaja hänelle:

— "Sinä saat nähdä kaikki salaisuudet, jos itse tahdot… Sinun tarvitsee ainoastaan ottaa salaisuuden avaimet pois Jumalan käsistä ja itse nousta niiden herraksi Jumalan sijalle…"

Outo kello kumahti… Oolavin sielussa värähti salainen kieli… Yhä lumoavammin jatkoi silloin Perkele. Äänensävyä muuttaen selitti hän:

— "Hänellä onkin liian paljon työtä, kun kaikki on jättäynyt Hänen rasituksekseen: Hänen täytyy hoitaa pilven kulku, hoitaa linnunpoika ja pitää huolta ihmisestä… Hänen täytyy johtaa luonnon salaista työtä, kun ihminen on suruttomana jättänyt kaikesta huolenpidon ristiksi Hänelle… Kukaan ei tahdo auttaa Häntä kuten hyvä poika, joka ottaa isän talon hoitaaksensa, kun on päässyt isän turvissa miehen ikään…"

Usko ja kieltämys alkoivat suuren taistelunsa Oolavissa. Perkele oli puhunut hänelle vanhan asian uusilla sanoilla. Keskeyttäen huudahti kiusattava:

— "Nyt sinä puhut minulle himmeästi… Pitäisikö minun nousta Hänen istuimelleen ihmeen herraksi?… Ei Hän toki herruuttansa ihmisille luovuttane!…"

Yhä enemmän huumasi salainen soitto ja hämärä. Tiedonlähteestä nousi ihmeen kaunis sumu… Murheissansa selitti Perkele Oolaville:

— "Järkeä on aina sanottu himmeäksi… No, monelle se lieneekin himmeää. Sinun uskoin kumminkin käsittävän asian, mutta petyin. No katso: Eikö Hän kerran Itse luovuttanut Pietarille taivaan valtakunnan avaimia? Ja jos Hän Pietarille uskoi taivaan, eikö Hän silloin sinulle tarjoa maan ja ihmeen avaimia?…"

Harpun salainen ääni hiveli Oolavin korvia… Tiedonlähteen höyry huumasi häntä… Salaisuus tarjoutui hänelle ihanana… Hän näki kauniita näkyjä. Perkele lopetti kavalana:

— "Luomisesta asti on Hän sinua kehittänyt sitä varten, että julistaisit itsesi täysi-ikäiseksi, ottaisit ihmeen avaimet haltuusi ja päästäisit Hänet lepoon…"

Tiedonlähteellä karkeloivat kauniit neidot… Ne huiskuttelivat suurta salaisuutta liinoinensa… Kaikki kutsui Oolavia… Perkele lisäsi vielä:

— "Hän lausui luomisessa; 'Tehkää maa alamaiseksenne!'… Tahdotko totella Häntä?… Haluatko nousta Hänen istuimellensa, jonka Hän on tarjonnut sinulle?…"

Hänen sanansa ja katseensa lumosi… Oolavi värisi. Hän tahtoi. Sokeana lausui hän:

— "Sinun puheesi on kaikki oikeaa, vaikka se on sumuun käärittyä. Näytä minulle nyt koko ihmeen syvyys!… Minä tahdon tietää kaiken sen, mitä Hänkin tietää… Silloin voin päättää onko minulla oikeutta nousta Hänen istuimelleen… Minä tahdon nähdä kaikki… Kuuletko!… Näytä minulle nyt kaikki!"

Hän puhui kiihkoissansa, katse hurjana. Lumous painoi häntä. Kylmänä vastasi Perkele hänelle:

— "Minä en vielä tunne sinua… Suuriin tehtäviin ei kelpaa tuntematon toveriksi… Muistathan miten Judas petti kerran Mestarinsa suuressa tehtävässä…"

Se vilahti kuin salainen punainen vaate Oolavin edessä. Hän kiihtyi… Hän tavotti jo salaisuutta käsin kiinni. Sormet paloivat. Kaunis soitto tuntui olevan hänen käsistänsä pois pääsemäisillänsä… Kiihkoisena huudahti hän Perkeleelle:

— "Epäiletkö sinä minua nyt jo petturiksi?… Uskallatko?…"

Kauniimpina ja aina kauniimpina huiskivat salaiset liinat neitojen käsissä… Oolavin vavistessa vastaili Perkele hänelle:

— "En epäile, mutta en voi myöskään varomaton olla… Mutta jos vannot ja lupaat kuolemaasi asti olla altis, uskollinen ystäväni, niin tahdon koettaa…"

Oolavin ohi suhahti kaunis sävel… Hänen henkensä tapasi sitä kiinni… Sävel pääsi pakenemaan… Se lisäsi sielussa paloa. Kiihkoissansa huudahti hän:

— "Mies ei koskaan ystäväänsä petä…"

Tiedonlähteestä nousivat salaiset suudelmat. Harppu ei soinut enää säveltä, vaan lumoa.

— "Vannotko siis?" — kysyi Perkele lumotulta.

— "Minä vannon. Näytä nyt kaikki minulle!" — lausui Oolavi valansa. Tiedonlähteellä lauloivat neidot ylistystä ikuiselle hämärälle. Soitto soi. Se jakoi ainaista janoa. Lähde lorisi ja neito kurotti siitä kultalipillä vettä.

Mutta yhä janoisempana kärsi ihmishenki juotuansakin…

* * * * *

Kulkijat tulivat ihmeen suureen kiviluolaan. Kaamea puoli-pimeä täytti sen suunnattoman suuruuden… Pelottava hiljaisuus näytti asustavan sen onkaloissa.

Kylmänä, suurena puhui Perkele uudelle ystävällensä:

— "Tähän asti olet uskonut ukkos-ilmaa Jumalan ihmetyöksi… Ja uskosi olikin oikea, sillä se on Jumala, joka hallitsee ihmettä. Nyt saat sinä nousta sitä hallitsemaan… Saat nousta Hänen valta-istuimelleen… Ota tämä tomu ja heitä ilmaan, niin olet tehnyt ihmeen, kuten Jumala, ja olet tullut Jumalaksi…"

Oolavi totteli ja heitti tomun ilmaan. Se herätti oitis sähkön toimimaan… Kirkas salama sävähti. Hirmupauhu riehahti ankarana, kuin olisi se vuorta reväissyt. Salaman huikaisemana säikähtynyt Oolavi huudahti kauhuissansa:

— "Oi, ukkonen!… En tahdo minä nähdä enempää."

Uusi salama sinkosi korkeudesta. Pauhu räjähti entistä hirvittävämpänä… Vuoren kiviseinät huusivat ja ulisivat sen raikua kerraten ja lisäten. Peljästyneenä huudahti Oolavi Perkeleelle:

— "Jo riittää!… Riittää!… Riittää!… Kuule!… Lakkaa!"

— "Ei vielä riitä… Tämä on vasta alku", — vastasi Perkele kylmänä.

Salamat sinkoilivat… Koko luola hohti jo tulena… Hirmuräjähdykset ulvoivat vuoren onkaloissa… Yhä yltyi tuli… Koko luolan holvi sylki jo salamoita… Pauhu huusi maan allakin… Kumea kaiku repi vuoren seinää… Salamoita vältellen huusi Oolavi:

— "Sinä olet minut hornan maille tuonut… Jo riittää tämä!… Pysähdytä ihme!"

— "Se teko olisi taas uusi ihme", — ilmoitti Perkele vastaukseksi.

Tulipunaisena hohti jo koko holvi… Virtanaan valui sieltä salamoita… Niiden iskemistä sinkoilivat kivet säpäleiksi… Kaikki pursuisi tulta… Koko luola oli jo helvettinä… Pauhun seasta huusi Oolavi:

— "Minä pelkään!… Helvetissäkään ei ole moista!"

— "Se paikka on sinulle vielä tuntematon", — huomautti Perkele, katsellen tulisadetta.

Tulisade yltyi… Jo pamahtivat kivet halki… Aivan Oolavin vieressä räjähti tulinen pallo… Kivilohkareet sinkoilivat pienien sirujen tavalla… Yhä sakeni salamasade… Jo tuli tulta rankkanansa… Pauhu löi pauhun kumoon… Yhä kiihtyi tuli… Sitä katsellessansa lausui Perkele tyytyväisenä:

— "Mikä lempeä ja kaunis keväinen tulisade!"

Tuhannet tulet huikaisivat ilmaa… Kuin moukarit löivät ne kovaan kiveen… Pirstaleina sinkoilivat suuret paadet… Jo oli kaikki tuleen hukkumassa… Kyyristellen, kauhistuneena huusi Oolavi hirmuisen jyrinän seasta:

— "Minä pelkään tätä!… Auta!… Auta oitis minua!"

— "Ystävän rukouksen minä kuulen aina", — lausui silloin Perkele hänelle.

Hän puhalsi. Oitis asettui silloin salamasade. Pauhu taukosi ja äärimäinen hiljaisuus täytti koko luolan. Joku kolkko aave tuntui liitelevän puolipimeässä. Oolavi tunsi olevansa henkien ja jumalien mailla.

Kuului joku ijäisyys-ääni. Perkele astui Oolavin eteen ja lausui hänelle:

— "Nyt näet, etten hylkää ystävääni… Siis uudista nyt vielä lupauksesi, että olet ikuinen ystäväni, niin saat nähdä kaikki salaisuudet… Sinä saat nousta ihmeen herraksi Jumalan valta-istuimelle…"

Taas lorisi tiedonlähde… Sen höyry muuttui huumaavaksi, ihanaksi hämäräksi… Jumalan valtaistuin näkyi sen hämärän takaa… Ihanimmat neidot polvistuivat sen istuimen edessä… Ne polvistuivat siinä ihmishelminä… Jo elämässä tarjosivat ne enkelit autuuden… Soitto sulatti mieltä… Laulu hellytteli miehen haluja ja kaunis istuin kutsui…

— "Lupaatko?" — humisi Perkeleen kysymys.

Oolavi soi jo herkimpänä säveleenä… Kiihkoissansa huudahti hän:

— "Minä lupaan… Minä vannon… Minä vannon vereni kautta…"

— "Siis kättä päälle!… Käsi on miehen pontta", — lausui Perkele ojentaen kätensä Oolaville.

Oolavi ojensi kuumeisen kätensä Perkeleelle. Mutta kun hän koski Perkeleen käteen leimahti suuri lieska… Hänen johtajansa hävisi ja muuttui silmänräpäyksessä suureksi tuleksi… Kauhun-huudahdus pääsi silloin Oolavilta…

Mutta ennen kun hän ehti vielä mitään ajatella sammui tulenlieska ja sen sijalla seisoi nyt Perkele omassa hahmossansa, Perkeleenä. Hämmästyneenä huudahti vietelty hänelle:

— "Kas sitä!… Tämä vasta oli ihmeen ihme!… Sinähän oletkin Perkele, pimeyden ruhtinas, vanha käärme!…"

Rauhallisena vastasi Perkele hänelle:

— "Siis en tullut luoksesi petturina: En valehdellut itseäni suuremmaksi kuin olen, vaan päinvastoin tulin luoksesi alhaisempana oikeaa suuruuttani… Moni kerjäläinen hiipii taloon kuninkaan väärässä nahassa kavaluudella kuin susi lammaslaumaan… Minun tapani on päinvastainen: Minä tulen huonompana itseäni, että ilosi olisi suurempi silloin kun suuruuteni paljastuu…"

Outo ääni humisi Oolavin korvissa… Suuri henki tuntui leijailevan hänen päällänsä… Harppujen sävel riutui ja herkesi kokonaan… Alkoi ikihiljaisuus.

Mutta äkkiä paukahti pasuunien soitto. Sen pauhatessa lausui Perkele kiusattavalleen:

— "Heitä pois hämmästys, äläkä ujostele suuruuttani!… Meidän kesken on vala vannottu… Ja se vala pitää myös, sillä Jumalille annettua sanaa ei ole voitu vielä koskaan ottaa pois ihmisen omilla voimilla…"

Ja tyttö se uudisti lupauksensa.

Taas hyrisivät yön runorukit… Taivaan tähtipaljous julisti Jumalan rikkautta. Yön runous kertoi Hänen olemuksensa kauneutta.

Kaunis tähdenlento kulki taivaan halki… Punaviivalla merkitsi se enkelin kulkeman polun. Gabriel saapui taas Martvan luo. Hellin käsin puki hän hänet taivaan nunnapukuun. Ihastuneena huudahteli kaunis puettava suurelle pukijallensa:

— "Sinä tulet taas minua ohjaamaan!… Kiitos olkoon siitä Jumalalle!… Minun halvat rukoukseni ovat varmaankin Hänelle kelvanneet, kun on taaskin suuren enkelinsä lähettänyt minua johdattamaan hyvän tiellä… Kiitos sinullekin johdostasi, niin entisestä kuin myös nykyisestä!"

Murheissaan selitti suuri enkeli hänelle:

— "Hänelle on syntisenkin pienin huokaus kuin kaikkein kallein, otollinen uhri… Hän rakastaa sinua niin kuin isä lastaan…"

Hän antoi Martvalle pienen kukkasen käteen… Kukka tuoksui nyt tytön kädessä… Tyttö itse hohti puhtautena… Hänen elämänsä oli ijäisyyden suurta kaunista runoa… Kainona vastasi hän enkelin puheeseen:

— "Hänellä on niin paljon minusta suremista!… Liian paljon tuhlaa Hän minulle armoansa… Siksi ei Häneltä riitä kaikille kylliksi sitä… Hän saisi nyt jo minut unohtaa ja pitää huolta muista paremmista…"

Hienoimmat elämän runokielet soivat… Hellin käsin hoiteli enkeli hentoa ihmishenkeä. Hän puhui:

— "Ei koskaan lopu Jumalalta armo, ei aika, eikä myöskään rakkaus, hyvyys… Jokaiselle riittää Häneltä armorikkautta… Hänen pilvensä kantaa vettä väsymättä. Päivä jakaa valoansa, yö runouttansa… Hän antaa rauhan sille, joka ei luovu Hänestä eikä kuule kiusaajaansa… Lähde mukanani, niin saat nähdä miten hyvä Hän on ja miten kaunis on Hänen olemuksensa… Äsken näit jo miten viisas Hän on."

Hän antoi merkin… Silloin laskeutui kaunis punainen pilvi… Se kääri heidät utuihinsa… Se vei heidät sinne, missä ihmishenki saapi nähdä vilahduksen Jumalan suuresta hyvyydestä ja kauneudesta.

Suuri kaikkeuden runous alkoi suoltua kehiltänsä. Sitä osottaen selitti Gabriel saatettavallensa:

— "Nyt näet kuinka hyvyys Jumalasta tulvaa, kuin armain aamuvalo auringosta… Se peittää seudut illoin iltaruskoon ja aamuin ihanimpaan aamun punavaloon… Ja päivin taas Hänestä tulvaa valo ja öisin rauha sekä runous…"

Suuret ruskoliinat hulmusivat… Aurinko kantoi valoa, kuu kirkkautta, tähdet öistä runoa maahan… Ihastuneena huudahti Martva:

— "Niin: Hän on ihmeen kaunis, puhdas runous!… Hänhän se kylvää lehdot lintusilla… Hän soinnuttelee illan ihanuuden kauniiksi kaikupohjaksi käen kukunnalle… Hän laatii suuren taivaan runouden…"

Neidon mieli värisi runona… Kasvon kauneus sointui kädessä olevan kukan väriin, hengen puhtaus kaikkeuden kauneuteen. Gabriel jatkoi selitystänsä:

— "Katso: Tuolla raataa Hänen kätenänsä luonnonlaki yöt ja päivät. Se kantaa vettä maasta korkeuteen, muodostaen siellä pilvet… Tuulena kantaa se pilveä kuin suurta vesiseulaa, kastellen kuivan maan… Tuolla puhdistaa Hän ilmaa ukkosella… Tuolla availee Hän ihmissilmää näkemään luonnonvoiman. Siten tarjoaa Hän ihmiselle kättänsä avuksi siinä taistelussa, jolla on erämaa muutettava uudeksi paratiisiksi, jossa ihmishenki nukkuu Hänessä iki-onneen kuten lapsi, joka on päässyt isänsä sylin rauhaan nukkumaan…"

Yhtenä suurena runona kulki Jumalan suuri työ. Martva näki sen ja huudahti ihastuneena:

— "Ai, miten suuri on Hänen hyvyytensä!… Hän antaa kukkaiselle kauniit värit… Hän hoitaa kevättä ja vaalii kesää… Talven ajaksi hän vie kesän lämpimään vuoteeseen nukkumaan… Keväällä hän sen taas herättää lähteiden lorinalla ja käkien kukunnalla… Ja järven rantaan Hän kasvattaa kauniit veden kukat kalojen iloksi… Hän on runollinen ja hyvä…"

Suuri Jumalan johto kulki jo kauniina virtenä. Sitä virttä veisasi kansojen elämä ja vaellus… Sitä osottaen selitti Gabriel saatettavallensa:

— "Tuolla näet miten lempeästi ja kauniisti Hän johtaa langenneet taas luoksensa… Tuolla näet kansan, joka vaeltaa pimeydessä ja eksyy, unohtaa Hänet… Luonnon suuruudella herättää Hän siinä taas aavistuksen, ettei se toki ole orpokansa, eläinkarja, joka elää ainoastaan syödäksensä ja kuollaksensa… Tarkasta miten ihanasti Hän sille valkenee kuin aamurusko!…"

Kaikkeuden ihanin runokukka puhkesi: Kaunis jumala kajastus levisi pimeydessä vaeltavan kansan yli… Toiset runokukat, uhritulet, olivat vielä nupussansa… Nuppuna uinuivat vielä ylistyslaulutkin Hänelle… Mutta ne nuput olivat ihania.

— "Ai, miten kaunista!" — huudahti Martva. Enkeli selitti hänelle edelleen:

— "Nyt etsii kansa jo Häntä. Se etsii kauniisti ikävöiden… Noin suurta runoutta on Luojan kaipuu. Nyt näet, tuolla palaa uhrituli jo tuntemattomalle Jumalalle…"

Lehdon punaisina tulikukkina paloivat kauniit uhritulet… Ne hohtivat metsän koristuksina… Käet kukkuivat, linnut lauloivat. Ihastuneena huudahti Martva:

— "Miten kauneilla tulikukilla on Hän metsän sirotellut!"

Ylevänä jatkoi Gabriel hänelle:

— "Siellä uhraa pakana, joka Häntä jo kaipaa. Se kaunis kaipuu on kuin uniruno, jonka Hän on herättänyt nukkuvassa… Niin kauniisti Hän korjaa eksyneitä…"

— "Niin: ihmeen hyvä, suuri sekä kaunis on Jumala", — huudahti Martva saattajallensa. Enkeli jatkoi hänelle:

— "Suurin, korkein runous ja iki-onni, rauha sekä kaikki on Hänessä… Voitko siis milloinkaan langeta pois Hänestä?"

Pahan kruunu hohti taivaalla himmeästi… Se julisti suurta voimaa… Pahan voittolauluja sepitettiin… Mutta varmana vakuutti Martva:

— "En milloinkaan voi luopua Hänestä… Hän on se kaunis harpunkieli, jossa minun elämäni on aina soiva kauniina säveleenä…"

Pahan kruunu kirkastui hiukan. Ylevänä selitti Gabriel:

— "Se on oikein. Sinä olet Martva, joka on hyvän osan valinnut… Kun kerran tulee kiusaus, niin lausu sille niin kuin Jeesus muinoin: Mene pois Saatana!"

Hyvän ja pahan kruunut himmensivät toisiansa… Niiden voittolaulut sointuivat vielä sekaisin. Varmana vakuutti Martva:

— "Niin lausun. Mutta eihän toki mikään kiusaus voi tulla minun, mullan lapsen luo… Enhän minä ole suuri Jeesus… Ken viitsisikään minulle pahaa tehdä!… En ole myös kellekään mitään pahaa tehnyt. Kuka raaskisi siis minua viekoitella pois Jumalasta!"

Uhritulet punasivat uhrilehdon… Taivaalla häämöittivät hyvän ja pahan sotavoimat… Ihmishenki joi rauhanmaljaansa tyhjäksi… Surullisena selitti Gabriel: