MARTVA (continued 2)

Mutta kumminkin oli Ranniston ja Tuukkalan olemuksessa paljon toisistansa eroavaakin. Rannistoon verraten oli Tuukkala kuin teräksestä tehty luonne, jättiläinen, joka kulki vuori hartioilla. Hänen käytöksessänsä oli ryhtiä ja voimaa. Katse oli rauhallinen, mutta samalla käskevä, ja harvakseen lausutut sanat putoilivat kuin harkittu tuomio. Kantoja maasta irti vääntäessänsä oli hän kasvanut mieheksi, joka ei ole tottunut väistelemään ja jolle kaikki vastukset olivat kuin heikko ruohonkorsi, jota hän astuessansa ei huomaakaan. Jos Rannisto oli talonpoikana hengellinen ruhtinas, Lutherus tai apostoli Pietari, niin oli Tuukkala talonpojaksi Napoleon Bonaparte. Heidän elämänsä oli suurta runoutta, koristelematonta ja jaloa. Kumpikin he olivat ylpeitä ammatissansa, ruhtinaita kutsumisessansa, miesten miehiä työssänsä ja elämässänsä ja miehekkään nöyriä Jumalansa edessä. Heissä ei ollut merkkiäkään siitä pöyhkeilystä, joka aina puhkeaa pienen ihmisen sielusta välttämättömänä pienuuden verhona.

Oolavi oli perinyt paljon isänsä luonteesta. Hän oli voimakas, miehekäs, rehellinen. Silmä oli kirkas ja katse avoin, ja hänen luonteessansa helisi jotain puhtaimman teräksen jalointa sointua. Siinä ei värähtänyt ainoatakaan rumaa piirrettä.

Mutta samalla oli hän perinyt paljon äitinsä hilpeyttä ja lempeyttä, tunteellisuutta ja herkkyyttä ja Tuukkalankosken kuohujen levottomuutta. Hän oli vanhempiensa ilo ja toivo, niiden maallinen aarre. Hän oli lahjakas, tiedon haluinen, paljon lukenut, ikäistensä kaikkialla kaivattu ystävä ja vanhojen rakastama. Selvä katse ja korkea otsa jo sanoivat, että hänessä piilevät henkiset aarteet odottaen vain hetkeä, jolloin ne voivat purkautua joko hyvän tai pahan palvelukseen. Kotona oli hänellä ollut koti-opettaja lukuja opettamassa, samoin kuin Ranniston Martvallakin. Itseksensä oli hän perehtynyt kieliin. Tuomas Tuukkala katsoi häneen kuin Aleksander Suuren isä poikaansa.

— "Hän vääntää ne kannet, jotka minulta jäävät vääntämättä", — oli hän kerran pojastansa sanonut.

* * * * *

Oli lauvantain iltapäivä, ilta-askareiden aika.

Poukaman yläpuolelta, niiltä main, missä joenjuoksun tiedettiin olevan, kuului väen iloista laulua, joka solui taloa kohti, tienä joen-uoma. Välistä helähti nauru tai heleä huudahdus. Kohta laski poukamaan kokonainen veneistö, veneet väkeä täynnä. Jokaisen veneen kokassa oli purjeena pieni pihlaja tai koivunlatva. Miehet soutivat paitahihasillaan. Naiset istuivat, ken kukalla, ken lehvällä koristettuna, huivi hatuksi solmittuna tai tukka valloillansa.

Laulajat olivat Ranniston ja Tuukkalan heinäväkeä, joka palasi takamaalta heinänteosta.

Aurinko kallistui koivun korvalle, kun veneitä solahti virrasta sen poukamaan. Laulu oli lakannut. Väki istui iltaa ihaillaksensa. Joku soitteli putkipilliä kesäillan kauneuden lisäksi. Maukas sävel hyväili lehtevää vaaraa ja veneistö solui poukaman tyynellä sinellä kuin vesikuvastimella, jonka puitteina riippuvat rannikon vaarojen kauniit kuvaiset.

— "Johan se heinäväki tulee", — lausui Tuukkalan isäntä, astuessaan portaille juuri silloin, kun veneet tulivat näkyviin. Viimeisenä pujahti koivujen alta pieni vene, jota souti Oolavi, Ranniston Martvan perää pitäessä. Sen veneen oli Oolavi itse tehnyt itseänsä varten. Sillä oli hän Tuukkalan koskea laskenut kuin suksilla jyrkkää mäkeä, missä on hyppyri vähä-väliä. Se kantoi paraiksi kaksi henkeä ja siksi souti hän siinä kahdenkesken Martvan kanssa.

— "Kuka ennen rannassa!" — kuului äkkiä eräästä veneestä huudahdus.

— "No, koitetaan", — vastattiin kaikista muista veneistä. Alkoi kilpasoutu. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista. Vesi kohahteli kokan edessä ja veneet aivan nytkähtelivät nopeasta lähdöstä.

— "Pidäppä, Martva, perää!" — pyysi Oolavi, joka oli hyvän tovin muista jälellä.

— "No!" — naurahti Martva tarttuen melaan täysin voimin, ilosta loistavin silmin. Oolavi vetäisi täyttä voimaa. Airot vääntyivät luokiksi. Vene hyppäsi aivan kohona ja suhahti sitten veteen halkoen sitä kuin veitsi sumua.

Syntyi miesten ottelu. Alituiseen helisivät nauru, huudahdukset ja kehotukset:

— "Kovemmin!… Älä päästä rinnalle!… Melo lujemmin!… Varo että ei päälle aja!"

Oolavin vene lensi, airot siipinä, kuin vedenpintaa pitkin lennossa sujahtava vesilintu. Poukaman puolitiessä oli se jo saavuttanut toiset veneet. Lastuna keikahteli se niiden nostamien aaltojen yli ja ajoi edelle. Martvan posket punottivat ja silmä säteili mielenjännityksestä, kun hän, mela heikossa kädessä, kiikkui veneen perässä sen kiitäessä toisten ohi.

— "Martva!… Martva!… Martva!" — helisivät kilpailevista veneistä naisten ihastuneet äänet ja liinat huiskuttivat hänelle onnea. Jokainen olisi tahtonut itse voittaa, mutta vielä mieluummin suoda voiton Martvalle, kaikkein silmäterälle.

Ja Martvan vene voitti. Kun se pääsi rantaan, oli se jo monta mittaansa kaikkia muita edellä.

— "Martva voitti!… Martva ja Oolavi voittivat!" — kaikui raikas palkintohuuto. Oolavi heitti veneen veden ja airot omaan varaansa, nousi ylös, heilautti lakkiansa toisille ja ylpeili:

— "Perämiehen varassahan se vene on!… Kenellä se nyt oli paras perämies?"

Martva naurahti hienolle kohteliaisuudelle, joka oli yhtä koruton kuin heidän lapsipuheensa marjamatkoilla. Vene oli veden varaan jääneenä ulonnut taas rannasta ja heilui hiljaa lähellä koskenniskaa. Toiset veneet olivat jo maalle vedetyt ja Ranniston veneitä varustauduttiin vetämään kosken alle maata myöten, sillä Tuukkalankoskea ei ollut vielä kukaan muu kuin Oolavi laskenut.

Oolavi aikoi jo kääntää veneensä uudelleen rantaan, kun muisti kosken. Veri kiehahti. Koski veti häntä. Hän nyökäytti päätään Martvalle ja kysyi:

— "Uskallatko, Martva, niin minä vien sinut veneellä kosken alle?"

Martva katsahti koskea. Se näytti vaahtoisalta. Hän arkaili.

— "En minä tiedä", — vastasi hän epäröiden.

Mutta sitten sattui hän katsahtamaan Oolavia.

Hän näytti niin voimakkaalta ja luotettavalta. Niin monesti oli hän nostellut häntä aitojen ja ojien yli ja aina oli hän tuntenut hänen käsivarsillansa olevansa turvassa. Nytkin tuntui kuin olisi hänellä Jumala turvana Oolavissa, kun tämä oli peräsimessä. Viattoman lapsen tavoin myönsi hän, nyökäyttäen:

— "No!… Sinun kanssasi minä uskallan."

Ja Oolavi oli valmis. Hän nosti Martvan kainaloista ohitsensa teljolle ja tarttui melaan, kääntäen nopeasti veneen kokan koskenniskaa kohti.

— "Oolavi!… Oolavi!… Oola-vi!" — varottivat hätäiset äänet rannalta yhtenä humuna, kun väki näki minne vene viilsi.

Mutta se oli jo myöhäistä. Oolavi ei kuullut mitään muuta kuin kosken huumaavan kutsun. Voimakkailla melanvedoilla ohjasi hän venettä jo koskeen… Martva oli aivan painautunut teljolle, kuin varpusenpoika oksalle haukan ylhäältä uhatessa. Avuton, hiukan hätäytynyt katse oli kiintynyt Oolaviin rukoilevana. Poski punotti, mieli oli hehkuna ja hän kyyristyi hiukan kokoon. Rannalta katselijat eivät uskaltaneet henkeä vetää… Kuului hätäilyjä… Jotkut juoksivat pitkin kosken rantaa hätään… Putous nieli jo venettä… Jo syöksyi vene siihen aivan nuolena… Se viskautui kuin mäenlaskija hyppyristä ja upposi kokonaan vaahtoon… Hätäytyneinä juoksivat katsojat putouksen alle… Naiset kiirehtivät miehiä… Luultiin jo onnettomuuden tulleen.

Mutta äkkiä sukelsi vene vaahdon alta ja syöksyi sukkulaisena koskeen, joka alkoi putouksen alla. Nyt alkoi se hyppiä kosken kuohuilla, heittäytyen aallolta aallolle. Väliin näytti se olevan aivan ilmaan hyppäämäisillänsä: enempi puoli venettä oli ilman varassa, ainoastaan perä otti vielä veteen… Mutta taas painautui se aaltoon, näytti syöksyvän suoraan syvyyteen… hyppäsi taas aallolle… vältteli kiviä ja lensi lintuna ryöppyjä pitkin, turvaton tyttö linnunpoikana teljolla ja voimakkaiden melanvetojen vauhtia yhä lisätessä. Väki katseli sydän kurkussa hurjaa kulkua.

Jo pääsi vene kosken alle… Nuolena hyppäsi se viimeiseltä aallonselältä, paiskautui tyveneen, teki äkkimutkan ja suhahti peräänsä myöten kuivalle rantahiekalle. Ja kun Oolavi nosti vapisevan Martvan veneestä, painautui tämä vaistomaisesti hänen syliinsä, jossa tuntui olevan turva kaikkea vastaan. Posket paloivat punana ja vasta hetken kuluttua, kun hätäytynyt hengitys hiljeni, sai hän lausutuksi:

— "Kiitos, hyvä Oolavi!… En minä peljännytkään, vaikka luulin…"

— "Hyvä!… Hyvä!" — huusi väki uskaliaalle koskenlaskijalle. Ja kun Ranniston veneet taas lähtivät matkaansa jatkamaan ja Oolavi poistui, kuuli Martva vanhan palvelijansa Kaisan, jota hän tädiksi sanoi, Oolavia katsellessansa itseksensä lausuvan:

— "Ei ole se tyttö hunningolla, joka on hänen turvissansa."

* * * * *

Seuraava päivä kallistui illaksi. Tuukkalan talossa oli jotakin autiota. Nuori väki oli pyhäisillä kisamaillansa, vanhat istuivat kirja kädessä. Kartanolla ja kaikkialla oli sama kaihoisa tunnelma kuin kirkkomäellä, josta on kirkkoväki jo tyyten lähtenyt koteihinsa ja enkeli tuntuu hiljaa hiipivän koivikossa koivun oksien lomissa, kuin etsien sieltä jotakin. Koko talo oli pyhäpäivän kaipuuta tuvat tulvillaan, pihat täynnä. Ainoastaan koski kuohui, mutta ei sekään aivan ennallansa: Kuohussa oli jotakin kummaa, pehmeätä ja salaperäistä.

Tuukkala itse puheli kamarissansa Oolavin kanssa, järjestellen viikon töitä. Oolavi oli ehdottanut, että ruvettaisi kesätöiden kuluttua kuivaamaan viljelysmaaksi takaamaan suurta rimpisuota, Hallanselkää. Kun isä mietti hänen rohkeaa ehdotustansa, jatkoi Oolavi:

— "Siitä on nyt ainainen kiusa koko ympäristölle: Halla nousee siitä kuin sumu järvestä."

Tuukkala mietti yhä. Oolavi jatkoi taas:

— "Onhan viisaampaa antaa siinä kasvaa viljaa ja heinää, kuin nostaa hallaa."

— "Niin!" — alkoi Tuukkala hitaasti — "kyllähän se on totta, mutta…"

Hän keskeytti ja mietti taas.

— "Mitä, isä, arvelet?" — tarttui silloin Oolavi.

— "Sehän on niin vetelää rimpeä, että kurjetkin siihen hukkuvat… Jaksaako siitä saada urakkaa… Se on kovin suuritöinen tehtävä…"

Oolavi innostui. Reippaana selitti hän isällensä:

— "No sen parempi!… Minulla on kaksi joutilasta kättä, sillä talon kaikki muut suot ovat jo kuivatut… Pitäähän minunkin käsilläni olla jotain tehtävää."

Tuukkalan karkeille, jaloille kasvoille nousi isän ilo. Ylpeänä katseli hän poikaansa ja kysyi:

— "Sinä siis uskot voivasi saada Hallanselästä heinämaan?"

— "No miksi ei, isä?… Suon vesi lasketaan järveen. Auringossa on valoa, pilvessä vettä ja suon pohjalla mutaa… Ei tarvita muuta kuin käsivartta ja siementä. Edellistä on, Jumalan kiitos, minulla ja jälkimäistä on sinun salvossasi", — vakuutti Oolavi.

Tuukkala katsoi poikaansa kuin toivorikkaaseen valta-istuimensa perijään. Hän uskoi jättävänsä Tuukkalaan suuremman perinnön kuin kukaan edellisistä: paraan isännän. Kuin ruhtinas käveli hän huoneensa pariin kertaan edes-takaisin, istahti sitten ja lausui:

— "Tee nyt, Oolavi, miten haluat! Yritys on kyllä rohkea, mutta minä luotan siinä sinuun täydellisesti…"

— "Kiitos, isä!… Sinä tietysti autat minua neuvoillasi!" — lausui siihen Oolavi.

Kun kuunteli näiden kahden miehen puhetta, ei voinut muuta kuin uskoa, että kuuluisan Hallanselän kohtalo oli päätetty asia. Niin paljon voimaa ja miehen mieltä keksi joka sanassa. Oolavi selitteli suunnitelmiansa ja ihastunut isä iloitsi poikansa miehekkyydestä ja kiitti hänestä Jumalaa.

* * * * *

Jo lähestyi lypsyaika. Karja kantoi rikkautta kotiin. Kylläisenä odotti se lypsäjää lauluinensa ja raintoinensa.

Metsäpoluilta ja teiltä kuului jo kotiin palaavan Tuukkalan väen puhelua ja iloista naurua. Toisaalta kuului laulua pehmeän koivikon sisästä. Lintu kävi virkeämmäksi, paarma surisi äänekkäämmin ja kohta oli pihamaa iloa ja elämää täynnä. Jo kuului karjapihalta lypsäjän laulu, johon tipahti silloin tällöin hiljainen, rauhallisena märehtivän lehmän kellon kilahdus.

Maantieltä kuului hiljaista jymyä. Se lähestyi. Kuului jo hevosen kavion pehmeä kopse. Kohta ilmestyivät näkyviin Ranniston komeat rattaat, takana harmaa tomupilvi. Uljas hevonen ravasi kuin huviksensa, komeat silat selässä. Se syöksyi tienhaarasta kartanolle, rattaat miltei kohona, ja päristeli riemusta, puistellen tuuheaa harjaansa.

— "Poikkesin sinua tervehtimään… ja hevosta lepuuttamaan", — tervehti Rannisto portailla vastaan tulevaa Tuukkalaa.

— "Sepä hauska! Käy nyt taloon!" — vastasi Tuukkala, avaten vieraallensa oven.

Molemmat miehet astuivat Tuukkalan vierashuoneeseen, jossa kaikki osotti talon varallisuutta, mutta samalla yksinkertaisuutta. Jykevät aistikkaat huonekalut olivat arvokkainta visakoivua, missä käki on koskaan kukkunut, ja lattia leveintä honkaa. Huone muistutti vanhaa ruhtinaan asuntoa. Pöydällä oli Rannistosta tuotu myötajäis-raamattu. Seiniä koristi pari arvokasta hengellistä maalausta ja auringonpaisteessa, vähän loitompana akkunasta, kukki komea ruusu.

— "Kävin tilaamassa Martvalle vähän kirjallisuutta ja viivyin matkalla uuden papin luona", — selitti Rannisto, istuutuen ja pyyhkien hien otsaltansa.

Huoneessa kävi tuulen veto: Perkele sävähti avonaisesta akkunasta sisälle ja asettui näkymättömänä seisomaan kukkivan ruusun taakse, vähän viistoon Rannistosta.

Tuukkala terottui yhdeksi kuuloksi, Martva oli hänelle enemmänkin kuin oma tytär. Hän oli ihaillut sen enkelisielua. Sen kauniista silmistä oli hän katsellut puhtainta päivää. Hän oli sitä katsellut, ja muistellut Oolavia. Hän oli joskus ajatellut, että Martva päivänä valaiseisi sekä Ranniston että Tuukkalan maita. Mutta se ajatus oli salainen ja pyhä. Hän ei ollut siitä puhunut Rannistollekaan. Martvan sielu ja koko olemus oli hänelle jotain pyhää, johon ei saa semmoisella sanallakaan koskea. Hän vastasi Rannistolle:

— "Vai niin… Vai kirjallisuutta! Martva näkyykin olevan kirjoihin kiintynyt… Heinäntekomatkalla kun poikkesin toissapäivänä takamaalla teidän heinäväen luona, niin luki minullekin muutaman sadun… Miehet olivat hänelle vitsaksista laittaneet keinun parhaan putkikon keskelle… Siinä hän vain keinui ja lueskeli… Sievä lähde oli vielä aivan keinun vieressä… 'Se on minulla kuvastimena', sanoi Martva minulle. Vanha Timo toi hänelle syömään tullessaan aika kimpun kukkia."

Akkunassa helähti valo kirkkaammaksi. Jumalan henki oli käynyt läpi huoneen, varottaen, muistuttaen. Sen vaikutuksesta pysähtyi Tuukkala äkkiä, nopeasti, jotain muistaen. Tuntui kuin olisi näkymätön aave ilmestynyt hänelle. Hetkisen hän oli hämmästynyt ja tapaili jotain muistaaksensa…

Viimein hän sai hapuilemansa kiinni: Hän muisti viime-öisen unensa. Hän oli nähnyt unissansa Ranniston, joka toi mustan käärmeen putkikkoon, jossa Martva luki. Sen unen oli hän aamusella muistanut ja aikonut kertoa Rannistolle. Mutta sitten oli hän miettinyt ja purkanut päätöksensä, peljäten sen herättävän levottomuutta Rannistossa. Päivemmällä oli uni jo unohtunutkin, mutta nyt se muistui mieleen ja hän sovitti sen kirjan ostoasiaan vaistomaisesti, Jumalan käskystä. Mutta edelleenkin hän sen salasi, peljäten sen tuottavan turhaa rauhattomuutta ja sen kautta ehkä unen mustan käärmeen: onnettomuuden.

Hänen puheensa johdosta Rannisto muisteli tytärtänsä ja sen keinuja ja kukkia. Harvakseensa lausui hän:

— "Niin… Se pyrki heinäväen matkaan ja oli siellä koko viikon… Työväkikin sanoo olevan itsellään ikävän, jos ei Martva ole mukana."

Pää kallellaan tarkkaili Perkele Rannistoa. Tuukkalan ajatuksissa häilyi yhä Martva. Uni nosteli jo aaveita. Ei hän tiennyt mistä se johtui, että hänestä tuntui kuin nousisi lähteestä tai matelisi putkikosta musta käärme Martvaa pistämään. Sydän käski häntä joutumaan apuun. Aavistus sanoi Jumalan äänenä, että unen musta käärme on juuri kirja, jonka Rannisto oli tilannut. Hänen ajatuksensa johtuivat samalla Oolaviin. Martvaa ahdisteleva mato oli hänestä myös Oolavin onnettomuus. Se oli vaistomainen tunne. Molemmat lapset olivat hänen ajatuksissaan jo yhteen kiedotut. Ikäänkuin kääntääkseen puheen pois ikävästä asiasta, ja hiljaa, huomaamatta, saadakseen Ranniston vieromaan koko kirjallisuutta, alkoi hän puhua Oolavin luvuista:

— "Oolavikin on kirjoihin innostunut, mutta hän lukee yleensä jotain opettavaista. Joskus on yrittänyt kaunokirjallisuutta lukemaan, mutta ei se hänelle maistu… Hän sanoo sitä jonnin joutavaksi juoruamiseksi… Ja kyllä minäkin olen vähän sitä mieltä."

Rannisto ajatteli. Nuoren papin rippisaarnasta lähtien oli hän entistä enemmän ajatellut kirjallisuuden vaikutusta, tullut entistä varovaisemmaksi. Ajatuksissansa vastasi hän:

— "Kyllähän siinä on perää… Jos kirjan henki ja vaikutus on epäsiveellinen, niin myrkkyähän se on, turmiollisempaa kuin väkijuomat… Mutta voihan niissä olla — ja onkin — semmoisia, joiden henki on jalostava…"

Ja hiukan mietittyänsä lopetti hän:

— "Vaikka mitään erityistä oppia ja viisautta niistä ei voi saada, koska sitä kaunokirjallisuudessa yleensä hyvin harvoin on… Mutta kun nuori ihminen kaipaa jotain ajankuluketta, niin onhan jalohenkinen elämänjuorukin parempi, kuin joku muu sitäkin huonompi huvitus."

Perkeleen kasvoissa häilähteli ivanhymy. Leuka kädessä tarkasteli hän puhujaa, tunkien katseensa jo sielun sisimpiin.

Tuukkalasta tuntui kuin olisi Martva hänellä suojeltavana, painautuen hänen syliinsä, avuttomana, turvattomana. Hänkin muisti Aamuston rippisaarnan kirjallisuudesta Hän puhui kirjallisuudesta jo aivan sitä vihaten:

— "Minäkin olen aikoinani kaunokirjallisuutta lueksinut, mutta suoraan sanoen minä olisin nyt säkki päässä kuten aivan lukutaidoton, jos en olisi muuta lukenut. Sillä en todellakaan osaa sanoa, minkä tiedon tai opetuksen siitä kirjallisuudesta olen saanut. Kun olin aina kirjan loppuun lukenut, tuntui kuin olisin kuullut juoruttavan jonkun tapauksen… jonkun Mikkosen tai Mattisen elämäkerran tai rakkausseikkailun… Mutta samaa opetustahan voi saada miltä juorueukolta hyvänsä."

Perkeleen silmissä välähti vihainen salama. Hän katsahti Tuukkalaan kuin päästelisi se hyvää saalista hänen verkoistansa. Tuukkala jatkoi ikäänkuin harmistuneena, vaistomaisesti taistellen Martvan puolesta sitä uhkaavaa vaaraa vastaan:

— "Yleensähän — jos tarkkaa — huomaa että ne kirjat eivät ole monesti kirjoittajiinsakaan voineet mitään hyvää vaikuttaa… eivät edes sen vertaa, että ne ymmärtäisivät kohteliaina tarjota opetustansa. Semmoisesta helmestä kuin nöyryydestä nyt ei ole puhettakaan. Varsinkin näkyy viime aika muuttuneen aivan surulliseksi. Äsken silmäilin erästä kirjaa, eikä tarvinnut monta lausetta lukea, kun jo kiitin Jumalaa, että kansamme ei ole yhtä sairas kuin ne, jotka tarjoutuvat sitä parantamaan. Jokaisesta lauseesta huokuu semmoinen kirjoittajan pöyhkeys ja rikkiviisaus, että huomaa selvästi hänen uskovan olevansa maailman suurin nero ja tulvillaan viisautta, ja neron rinnalla kaikki muut ovat tomppeleita… Siinä pöyhkeilyssä on jotain niin hullunkurista, että minulta aivan itsestään pääsi huokaus: 'Voi maailmaa parantajiensa tähden!… Minä sitten aivan otin selon tämän viisautensa turmeleman miehen opinnoista ja elämänkokemuksista, ja kyllä nekin osottautuivat semmoisiksi, että hän omaksi vahingoksensa on noussut Gamalieliksi, jonka jalkoihin pitäisi kaikkien muiden istuutua."

Perkele ojentautui ylpeäksi. Viha välähteli hänen silmissänsä.

Rannisto tuli hiukan levottomaksi, punnitsi naapurinsa sanoja, ajatteli kirjallisuudesta yhtä ja toista teosta ja muisteli, mitä tiesi niiden kirjoittajista. Hän ajatteli samalla tytärtänsä ja häntä kauhistutti ajatus antaa puhdas tyttärensä sen ja sen ja senkin jalkojen juureen istumaan. Vakavana myönteli hän:

— "Kyllä minä myönnän puheessasi olevan perää, mutta ei yhden tähden sovi kalkkia tuomita… Onhan suomenkielellä jo kirjoja, käännöksiä ja alkuperäisiäkin, joiden kirjoittajat ovat neroja ja niiden elämä puhdas ja kirjat ylevähenkisiä."

Rautainen Tuukkala miltei kiihtyi, tietämättänsä, kuin Jumalan käskystä. Isä näytti nyt taistelevan häntä vastaan, kun hän puolusti Martvaa, joka istui putkikossa vitsakeinussa, turvattomana, lähteensilmä kuvastimena, silmä sulona, sielu yhtenä puhtautena. Uni nosti entistä mustempia aaveita, loihti näkyviin suuria käärmeitä. Hän käveli huoneessa miettivänä ja jatkoi keskustelua:

— "Onhan nyt joukossa jotain… en minä sitä kiellä, mutta siinäkin osottautuu oikeaksi Jumalan sana: 'Monet ovat kutsutut', tai kutsu'utuneet, 'mutta harvat ovat valitut'."

Hetken väiteltyä syntyi äänettömyys. Iltapäivän surunsekainen hiljaisuus painosti Rannistoa, kuten ukkosen edellä ilma on raskasta ja kaikki vaiennut, niin että itikan ininä kuuluu huilunäänen-kovuisena valittavana säveleenä ennustaen salamasään tuloa. Hänen silmiensä edessä näytti seisovan Martva, anoen hänen suojelustansa, sillä ympärillä oli pensaikko mustia matoja täynnä. Ajatus hajanaisena selitti hän Tuukkalalle:

— "Martva pyysi tilaamaan hänelle erään uuden kirjailijan Harhaman kirjoittaman 'Varotushuuto'-kirjan… Kristillismielisessä lehdessä sitä suositellaan hyvänä kirjana ja minä lupasin sen tilata tai oikeastaan jo tilasinkin. Puhuin siitä nuoren papin kanssa ja hänkin suositteli sitä… Luki myös muutamia kohtia ja en minä niissä mitään pahaa löytänyt, kun kumminkin kirjan henki on jumalallisen siveellisyyden ehdoton tunnustus ja samalla tarkotus paljastaa, että mikä ei ole rakennettu sille peruskivelle, joka on Jeesus, se romahtaa raunioiksi."

Ilo ja riemu säteili Perkeleen näkymättömästä haamusta. Hänen henkensä repesi kaikkeudeksi ja samalla se kutistui käärmeeksi Ranniston ympärille.

Tuukkalan kasvoille ilmaantui rautainen, kova sävy. Hän käveli jykevin askelin huoneen poikki moneen kertaan, hilliten kiihtymystänsä. Hän katsahti Rannistoon. Se oli hänestä armoton isä, joka tuo kaupungista tulijaisiksi lapsellensa myrkyllisen matelijan. Rauhotuttuansa istahti hän taas ja lausui, sanat harvoina iskuina:

— "Kun et sinä olisi tilannut myrkyllistä käärmettä kotiisi!"

Rannisto mietti, Martva silmien edessä, sen elämä hänen päivänsä valona, sen onni hänen kotinsa kevätkäkenä. Perkeleen haamu veti sormensa iskuun, kuin pitelisi hän saalista pihdissä. Tuukkala jatkoi:

— "Minä olen sitä kirjaa selaillut ja minun ajatukseni on, että sitä tilatessasi olet taloosi, jossa ei ole sairasta, tilannut ruton siemenet."

Rannisto hämmästyi ja kuunteli vakavana. Näkyi, että oli armaimmasta kysymys. Tuukkala jatkoi:

— "Siitä kirjasta tuoksuaa porttoloiden ilma. Kirjoittajan kodissakin jauhaa Hiiden mylly. Hänen sanovat paljastavan omaa elämäänsä. Jos niin on, olisi hänet asetettava syytteeseen siitä, että on tarttuvan taudin saastuttamana hiipinyt ihmisten koteihin, eikä paennut sairaalaan. Se elämä on täynnä alhaisimpia rikoksia, varkautta, murhia, murhapolttoja ja huoruutta ja petosta. Sen eräät henkilöt ovat koira-kopla, joka näyttelee ilkeintä näytelmää… Millä oikeudella hän vetää saastaisen elämänsä ilmaa myrkyttämään? Jos sinun elämäsi olisi ilkeätä likaa, vetäisitkö sinä sen ihmisten nähtäväksi?"

Ei koskaan ollut Rannisto kuullut naapurinsa puhuvan niin rautaisella äänellä, eivätkä hänen sanansa olleet usein tuntuneet niin kumoamattomilta kuin nyt. Ne putoilivat kuin rautakappaleet helähtelevälle teräspaadelle. Martvan kuva ilmestyi hänen eteensä. Se leikki lattialla, soperteli hänelle ensimäisen: "isä". Se lauleli hänelle lapsilaulujansa, etsi turvaa hänen polveltansa. Se ilmestyi hänelle Jumalan lahjana, josta hänen piti kerran tili tehdä. Perkeleen katse imeytyi Rannistoon kuin mato maankoloon. Kun Rannisto yhä istui ääneti, jatkoi Tuukkala:

— "Äskettäin luin jonkun lausuneen, että mielenjalous on meille suomalaisille aivan tuntematon. Häntä on lausunnostansa moitittu. Mutta jos tarkastaa Harhaman elämää, täytyy myöntää, että lausuja on oikeassa. Onni on, että kieltämme ei yleensä tunneta, sillä jos sitä osattaisiin ulkopuolella maatamme, niin saisivat vieraat kansat Harhaman kautta meistä suomalaisista sen käsityksen, että me olemme koirakansaa…"

Hän pysähtyi hetkeksi, mietti ja lopetti:

— "Ja millä oikeudella hän on mennyt antamaan kansasta semmoisen kuvan? Onko hänellä oikeus paljastaa maailmalle kansan häpeä, varsinkin kun sinä häpeänä on hänen näyttelemänsä elämännäytelmä?"

Rannisto tajusi naapurinsa olevan oikeassa, kuten aina vaistomaisesti tajutaan totuus. Hän tuli levottomaksi. Perkele oli rauhaton. Rannisto oli jo uuden päätöksen tekemäisillänsä.

Mutta sitä tehdessä välähti hänen edessänsä Perkeleen haamu kuiskauksena, että hän oli jo antanut lupauksensa Martvalle. Tämä olisi ensi kerta, jolloin hän sanansa söisi. Sitä ajatellessansa näki hän jo Martvan mielipahan. Eikä hän olisi tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa. Isän tunteet joutuivat ristiriitaan… Perkele värisi odotuksesta… Rannisto mietti ja taisteli… Hän etsi puolustusta teollensa. Hän muisteli "Kristillisen kuukauslehden" arvostelua, hän punnitsi pastori Aamuston puheita. Sitä kaikkea vertaili hän siihen, mitä oli kirjasta kuullut nuoren papin lukevan. Hän muisteli myös nuorta pappia ja tämä tuntui olevan oikea Jumalan puoltaja. Tuukkala jatkoi:

— "Se oli juuri hän, josta minä mainitsin, että otin selon hänen opinnoistansa. Mies ei ole viitsinyt itse lukea ja oppia ja suorittaa niitä tutkinnoita, joita jo säädyllisyys vaatisi siltä, joka astuu maailmanparantajana koko kansan koulumestariksi. Lieneekö edes malttanut odottaa, että olisi saanut tilaisuuden harjaantua parturiksi… Ne ne sitten röystäilevät elämässä kirjanoppineina… Kiertokouluseminaarin tutkintoa eivät ole viitsineet suorittaa… Ja kumminkin hän riehahtaa opettajaksi kokonaiselle kansalle, jossa on toki vanhoja professoreja ja muita, jotka ovat raivanneet itsellensä tien sivistykseen tutkimuksien kautta tutustumalla ajatuksen ja tieteen maailmaan… Ajattele sitä hullunkurisuutta!"

— "Niin! Se on totta", — myönsi Rannisto ajatuksissaan.

Perkeleen näkymätön haamu iski kostonhimoisen katseensa Tuukkalaan. Käsi pystyyn nostettuna vannoi hän tuhoavansa hänet hänen oman poikansa kädellä.

Tuukkalan edessä häilähtelivät unen äänet Jumalan varottavana äänenä. Hänen harminsa kääntyi koko kaunokirjallisuutta vastaan. Hän jatkoi:

— "Minä en yleensä ole kaunokirjallisuuden ihailija, sillä joutavaa lorua se monesti on. Mutta jos sitä kerran pitää olla, niin onhan meillä toki kirjailijoita, joista jokainen on Harhaman rinnalla nero. Miksi juuri hänet valitsit?"

Rannisto mietti asiaa. Perkele kiihotteli puhalluksillansa hänessä isän rakkautta. Omaksi puolustukseksensa ja kirjallisuuden puolesta lausui Rannisto:

— "Sinä ehkä arvostelet nyt liian ankarasti Harhamaa… ja kirjallisuutta yleensä. Onhan se kansan kulturin, sivistyksen edustaja ja mitta…"

Ne sanat aivan ärsyttivät Tuukkalaa. Hän tarttui puheeseen nopeasti, selittäen:

— "Kaunokirjallisuus on kaikkea muuta kuin kansan sivistyksen, kulturin mitta… Se on sen arvottomin osa. Älä oudostu! Minä selitän sinulle: Unkarin mustalaiset ovat erinomaisia viulutaiteilijoita, mutta ovatko ne sivistyskansa?"

Rannisto vastasi kieltävästi. Lämmennyt Tuukkala jatkoi:

— "Kansan sivistyksen muodostaa sen jokaikinen peltotilkku, tehdas, koulut, kirkot, rautatiet ja sen oppi ja kyky hallita luontoa ja sitoa luonnonvoimia palvelukseensa. Me voisimme olla maailman sivistynein kansa, vaikka meillä ei olisi yhtä ainoaa romaania. Sillä et kait uskone, että Espanjan sivistystä mitataan sen kirjailijoiden mukaan tai että Tanska ei pysyisi ensimäisenä sivistyskansana, vaikka sillä ei olisi ainoatakaan Harhaman laista romaaninsepustajaa… Sivistys on jotain, joka vaatii työtä ja tutkimista, ja se saavutetaan kirjastoissa, laboratorioissa ja kokemuksessa, eikä se tule romaaneja lukiessa, vielä vähemmin niitä kirjoittaessa, kuin manna taivaasta…"

Hän pysähtyi, mietti hetkisen ja lopetti närkästyneenä:

— "Jos tarkastat elämää, niin huomaat, että ne, jotka vievät ihmiskunnan kulturia eteenpäin, eivät koskaan luekaan kaunokirjallisuutta, sillä niillä ei ole niin hyödyttömään työhön aikaa. Kuka tutkija esimerkiksi suostuisi lukemaan romaania, jotain tukkijätkän rakkausseikkailuja yöjalkajuoksuilla piikatyttöjen aitoissa? Semmoiset runot ovat ihmishengen alhaisoa, sen yöjalassa kulkijoita, irtolaisia varten. Ja sitä runoutta, joka kelpaa ihmishengen aatelille, ei kykene kirjoittamaan jokunen Harhama, joka on pari vuotta koulun penkillä istunut ja sitten imenyt viisautta kynän varresta… Semmoisen 'kulturin edustajan' sinä viet lastasi jalostamaan! Jos todellakin se, joka osaa ja ilkeää juoruta jonkin tapauksen romaaniksi, on kansan kulturin edustaja, niin silloin se kulturi ei ole minkään arvoinen…"

— "Puheessasi on paljon totta!" — myönteli Rannisto masentuneena, ajatuksiinsa uponneena ja horjuen päätöksissänsä. Tuukkala näki aaveita ja harmistui Martvan puolesta. Hän jatkoi halveksivasti:

— "'Sivistyksen edustaja!'… Jos eivät oikeat sivistyksen edustajat olisi suurilla hengen ponnistuksilla keksineet ja valmistaisi hänen pilattavakseen paperia, kynää ja mustetta, niin hän kirjoittaisi hassuja kerskailujaan hiilellä uunin rintaan tai sormellaan hiekkaan, kuten Afrikan neekeri… Huutaa hänkin kyllä voi sivistyksestänsä, sillä henkisesti vaivaiset eivät koskaan kykene itseänsä tuntemaan."

Levoton Perkele loihti silloin taas Ranniston eteen Martvan kuvan. Isä näki nyt tyttärensä mielipahan, joka on heräävä, jos hän ei lupaustansa täytä. Hän horjui nyt toisaanne päin… Perkele loihti hänen eteensä nuoren hurskaan papin, jonka avoimesta katseesta säteili rehellisyys ja totuus. Rannistosta oli väärin tehty olla häneen luottamatta. Hän alkoi taas puolustautua. Näkymätön Perkele käveli ylpeänä huoneessa.

Ja kun puhelu jatkui, Tuukkala tyyntyi ja Rannisto sai aikaa puolustautua itsensä edessä, lausui hän varovasti:

— "Kyllä asiassa voi olla kaksikin puolta… Judas Iskariot, joka itsensä hirttämällä paljasti elämänsä, on tehnyt maailmalle suuremman palveluksen kuin monta tuhatta kirjailijaa, jotka kiittävät itseänsä siitä, että he eivät ole niin tyhmiä ja huonoja kuin muut. Samoin voi Harhaman elämän paljastus herättää inhon pahaa vastaan."

Voiton-ilo välähti taas Perkeleen kasvoille. Halveksuen katsahti hän Tuukkalaan. Rannisto lopetti selityksensä:

— "Minä luulen, että monen monet kirjailijat tekisivät Jumalalle ja ihmisille palveluksen, jos Judas Iskariotin tavoin nostaisivat itsensä kirjoituksissansa julkisuuden hirsipuuhun: paljastaisivat omat siveelliset ja tiedolliset puutteensa, eivätkä tulisi sairain käsin toisia parantamaan… Rutto ja väärät profeetat ovat vaarattomia, kun ne kulkevat tunnettuina, ja tauti on voimaton, kun sen basilli löydetään…"

Perkele seisoi ylpeänä, kuin olisi Jehovan pää ollut hänen kantapäänsä alla. Tuukkala oli hetken vaiti. Hän muisti taas putkikossa keinuvaa Martvaa. Se tuntui hänestä jo hänen omaltansa, Oolavin morsiamelta, jota hän oli velvollinen suojelemaan isänkin erehdyksiä vastaan. Hän hehkui kuin äiti, joka suojelee lastansa petoa vastaan. Hiukan mietittyänsä lausui hän:

— "Kulkeeko sitten Harhama oikeissa vaatteissa? Kirjastansa päättäen hänen pitäisi olla Jumalan lapsi. Mutta onko se kääntyminen oikea, joka tehdään turuilla, kuin teatterilavalla temppu? Eikö siinä piile ehkä halpaa ihmisten kunnioituksen onkimista?… Kun muut tiet eivät enää vetele, koettaa sitä… Eikö ihminen kääntyessänsä jo vältä jumalisuudellansa loistamista?"

Ranniston ajatukset hajosivat. Perkele leimahteli täynnä kiukkua ja vihaa. Tuukkala jatkoi:

— "Sinä puhuit jostain varotushuutojen-tapaisista kaakinpuihin ripustautumisista… Onko sitten 'Don Quijoten' ja 'Don Juanin' kirjoittajat kirjoillansa saaneet kansansa inhoomaan heidän kuvaamaansa narrimaisuutta enemmän kuin Jeesuksen: 'Voi Jerusalemia!' on saanut Israelin järkiinsä? Voiko siis kenenkään pelastus olla Harhaman paljastuksissa?"

Ranniston täytyi itsensä edessä myöntää, että naapuri oli oikeassa. Perkele seisoi jääkylmä ilme kasvoillaan. Tuukkala näki Martvan kyyristäytyvän hänen suojaansa, kuten oli nähnyt hänen hätäytyneenä painautuvan veneen teljolle Oolavin laskiessa hänen kanssansa koskea alas. Hän jatkoi kyselyänsä:

— "Ja jos hänen Herranansa olisi ollut Jumala, olisiko hän julkaissut kirjaa, joka tuoksuaa saastaa?"

Syntyi hiljaisuus, jommoinen syntyy aina silloin, kun totuus helähtää eteen ilmi-selvänä, päivänpaisteena, jota silmä vaistomaisesti ihailee. Perkele liekehti vuoroin ylpeytenä, vuoroin vihana.

Ja Rannistoa painosti se vaistomainen aavistus, joka aina käy onnettomuuden edellä, sama, joka varottaa eläintä, kun sitä uhkaa vaara, teurasta, kun sitä viedään teurastushuoneeseen. Hän oli alakuloinen. Tuukkala lisäsi puheeseensa:

— "Korttipakka on paljon vaarattomampi ja jalompi ajankuluke kuin huono kirja, jonka on kirjoittanut tyhjäpäinen maailman parantaja. Minä luulen, että korttipeli kehittää järkeäkin, mutta kehittääköhän sitä kirja, jossa kerrotaan joku arvoton juttu…"

Niin jatkui puhelu iltamyöhään. Rannisto taisteli omaa taisteluansa. Ja lopulla hänestä tuntui kuin olisi Tuukkala liioitellut. Kristillisen kuukauslehden ja nuoren papin suositus häilähtelivät tuontuostakin hänen sielussansa. Tuukkalakin jo alkoi myöntyä, osaksi ikäänkuin väsyneenä jatkamaan, osaksi luottaen pastori Aamuston suositukseen.

Oltiin jo illansuussa, kun Rannisto lopetti:

— "Sydämen puhtaudessahan se täytyy olla turva, eikä pakkokeinoissa ja pahan salaamisessa… Eihän Jumala peittänyt hyvän- ja pahantiedonpuuta. Jos on sydän puhdas, niin ei kapakan eikä porttolan ovi ole vaarallinen, vaikka ne ovatkin auki… Jos taas sydän on paha, ei mikään voi lankeamasta estää."

— "Hyvää iltaa, setä Rannisto!" — lausui silloin Oolavi, joka tuli huoneeseen, pysähtyi ovensuussa, kumarsi syvään ja tulollansa käänsi puheen toisaalle. Illanviileys tuulahti huoneessa ja voitonvarmana hävisi Perkele tuulahduksen mukana. Oolavi oli tullut keskeyttämään juuri silloin, kun Tuukkala alkoi myönnellä asialla olevan toisenkin puolensa.

Puhe kääntyi nyt muihin asioihin ja äskeinen keskustelu alkoi hiljaa unohtua, hautautua muistiin. Ja kun Ranniston hevonen hirnahdellen ja päätänsä puistellen juoksi kotitietä, iloista ravia hölkytellen, oli aurinko jo maillaan, yö jakeli untaan ja hämäriänsä. Kaste nousi kukkiin, runo rannoille ja metsissä hiipivät henget, karkeloiden sen päivän muistolle, jona oli ratkennut Litvan paratiisin kohtalo ja monen ihmisen elämä ja onni.

2. Korkeudessa.

On sydän-yö. Jo kaikki Tuukkalassa sikeintä unta nukkui. Taivahalta, miss' ainoaakaan pilvenhattaraa ei nähnyt silmä, punakirkas hehku sävähti silloin, kirkas poudantuli, valaisten taivaan, Sävähteestä sen nyt nousi korkealle kaikkeuteen ja riukusuoraan, Öiseen avaruuteen, kohdalle Tuukkalan taas Perkele. Hän loisti yläpuolia atmosfeerin kuin taivaankannen kirkkain tulitähti, kun vaipastansa huikein tulihohde säteili. Siinä suurna loistaessaan hän katsoi maahan, Litvan paratiisiin, sen Tuukkalaan ja Rannistoon, ja riemuin hän nautti hetken yksin voitostaan. Alhaalla, Litvan maalla, rauhallisna suojissa suuren kaikkivoivan Luojan lymyili vaanimansa naapur'talot, kuin kaksi rauhallista pääskynpesää, ja niissä ihmishenki tuskatonna joi suurta rauhaa siitä elonveestä, mi kaikki raskaat mielet virvottaa. Ne eli siellä, niin kuin pääskysperhe, jok' elää pesässänsä tietämättä, ett' ympärillä pesän musta käärme jo kiemurtelee sitä vaanimassa ahnaana, myrkyllisnä, kavalana lymyillen läheisimpään pensastoon.

Siell' ihminen söi leipää paratiisin hiessä otsan. Suurna, riemumielin se kantoi vaivannäkö-uhriaan, kuin neito, joka uhrialttarille tuo poltto-uhrin: puhtaan kyyhkyläisen ja onnellisna, kun on Jumalalle uhrinsa halpa, pieni kelvannunna, nyt siitä vastalahjaa odottaa. Niin eli päivin ihminen. Ja öisin hän nukkui rauhan unta, turvanansa se Luojan silmä, jok' ei milloinkaan ummistu, sekä taivaan korkeudessa armailla lauluillansa enkeljoukko puhtaimmat unet loihti nukkuvihin herättäin heidät taaskin aamun tullen ylevin mielin, jaloin kiitosvirsin valoa aamun vastaanottamaan ja juomaan sitä onnen siemausta, jonk' uusi huomen aamuruskosiivin taas hälle Kaikkivaltiaalta tuo.

Sen kaiken näki Perkele, kun hohti ylhäällä tuolla voitonriemussaan. Hän kuuli riemulaulut suuret, joilla toi Kaikkivaltiaalle ylistystä unesta herättyään ihmislapsi, Hänestä onnen siemausta juoden ja Hälle kantain suurta uhriansa. Hän näki ihmis-onnen sekä rauhan. Ja nähdessään, hän oitis taaskin tunsi, ett' on hän pakolainen rauhaton, mi sotii koko kaikkeutta vastaan ja niin kuin riehahtava tuulenhenki on joka hetki koko kaikkeudessa yht'aikaa kaikkialla. Pakolainen katsellen ihmishengen suurta rauhaa kateisin mielin lausui loistostaan:

"On ihmishenki taaskin Hänen kanssaan sovinnon tehnyt. Litvan paratiisin Hän lahjukseksi sille luonut on kuin ilkkuakseen mulle. Sillä lailla Hän houkuttelee luonaan viihtymään ja Hälle hiki-otsin uhriansa kuin nöyrä orja, sekä rukousta ja ylistystä aina kantamaan…"

Hän vaikeni ja nousi ylemmäksi zenithi-suoraan. Olemuksestansa nyt nousi katkeruus kuin savu karvain ja vihanpilvi hänen ympärillään leijaili niinkuin synkin ukkospilvi, mi tulisalamoihin pakahtuen jo uhkaa purkaa tuhotulen maahan. Hän jatkoi puhettansa raivoissaan:

"Ma pelastan jo Hänen kahleistansa pois ihmishengen: Minun toimestani läks' Hänen luotaan pois jo kerran Kainkin ja päätti olla aina pakolainen, mi katkonut on poikki orjasiteet, ne jotka häntä liitti Jehovaan. Hän päätti olla vapaa, kulkevainen, ja käydä tietään, niin kuin taivaan tuuli, mi orjatiekseen yhtä ilmansuuntaa ei tunnusta, vaan aina riemumielin puhaltaa sinne minne mieli tekee… Niin Kainissakin lähti ihmishenki vapautta suurta kohti ylpeänä mun seuraajaksein… Mutta raukka taaskin on palannut jo Hänen kahleisiinsa Litvassa, jättäen mun yksinäni, ja noussut vastustamaan mua, joka oon vapaus ja jonka oikeudetkin kaikkeuteen ainut eittämätön on."

Hän loisti hohteessansa paikoillansa ja katse niinkuin kirkas tulisade maan päälle painui, painui kateellisna suorasti Litvan paratiisiin. Siellä rauhassa nukkui Martva. Unet armaat korkeuteen kohosivat nukkuvasta, kuin pyhä, kaunis uhrisavu, joka keskeltä paratiisin, alttarilta kirkkaaseen poutasäähän kohoaa, saa siinä pyhän, taivaallisen hohteen ja nousee sitten Kaikkivallan eteen kuin enkelien kaunis riemulaulu, mi kunniata Hälle maasta tuopi.

Kiukkuisna silloin haamu Perkeleen tulista valtikkaansa välähytti valaisten sillä koko kaikkeuden, kuin poutasalamalla, hetkiseksi, mi silmänräpäystä lyhemp' on.

Vavahti silloin aine kaikkeudessa ja ympärille suuren Perkeleen kohahti heti lauma enkeleitä harteilla hohtavimmat tulisiivet, kädessä pasuunat ja tulimiekat sidottu käärmevyöllä vyötäisille ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. Soi suuri soitto. Pasuunoista tulvi säveltä virtanansa. Sävelpilveen se kietoi Perkeleen ja riemulaulu sekottui sävelpauhuun. Kunniata niin herrallensa kantoi enkel'joukko ylhäällä kauniin Litvan zenithissä. Punainen hohde, joka ympäriinsä siivistä enkelien tulvi yöhön, muodosti kimmeltävän tulikehän, min keskiössä hohti ylhä valo säteillen olennosta Perkeleen. Se valo laski Litvan paratiisiin näkyen sinne niinkuin kesätähti, mi kiiluu valoisalla taivahalla sen valohämyyn aivan sulaneena tuikuttain kuten tulikipinäinen, mi juuri sammuu mustaan hiillokseen. Ahnaana, kiukkuisena, kateellisna kaikkeuden sinen iki-korkeudesta katseensa tunki Litvan paratiisiin nyt soiton sekä laulun pauhatessa vihainen haamu viekkaan Perkeleen.

Vaan silloin kauniin Litvan yläpuolle kohdalle kahden hurskaan sisartalon ilmestyi kaksi Luojan enkeliä suojaksi niiden sekä ihmishengen, mi rauhallisna kantoi uhriansa kaikkeuden Valtiaalle autuaana. Kädessä risti, kaunis enkelpari nyt polvistui jo kukin paikallansa ja korkealla heidän yläpuollaan leijaili puhdas, kaunis unipilvi, mi kietoi pienen parven enkeleitä utuihin taivaan. Niissä leijaellen se enkelien parvi pasuunoilla puhalsi rukousta totisinta puolesta Litvan hurskaan väen. Martvaa he soittaessaan katsein säälivimmin kietoivat unipilveen hurskaimpaan.

Mut enkelien soiton hyminässä kaks' enkeliä, jotka polvistuivat kohdalla Litvan, rukoilivat näin:

"Oi, Kaikkein-Korkein! Kuullos meitä. Martvalle korkein onni suo! Sä ällös häntä yksin heitä, vaan johda niinkuin virranvuo tienänsä häntä! Polkunansa Sa solu! Silloin kulkuansa ei harhansuuntaan mikään saa. Sä hälle armoasi ja'a!

Sä suojassasi häntä hoida, kuin linnunpoikaa armaimpaa! Ja'a hälle aamuin aamunkoita ja päivin päivää puhtaimpaa! Suo illoin kauniin ruskon loistaa ja iltatähden huolet poistaa häneltä! Unta kauneimpaa Sa hälle öisin viljoin ja'a!

Sä murskaa vainoojasi kurja! Lyö rikki mustan käärmeen pää! Hän vaani turvatonta… hurja vihansa on kuin rajusää. Vaan ällös Martvaa harhanteille Sä yksin heitä! Anna meille nyt valta olla turvanaan! Ei riitä siksi voimat maan."

Sen suuren rukouksen kuultuansa ylpeillen lausui hohdekehässänsä ylhäällä tulihaamu Perkeleen:

"Hän tunnustaa noin sitä kaikkivaltaa, mi mulla koko kaikkeudessa on. Noin enkelinsä rukouksellansa nöyrästi, avoimesti tunnustavat kuin vankka perustus mun vallallani on ihmissydämessä: Yksin jääden hän oisi vallassani kokonansa, hän jonka kerran kuvakseen on luonut. Hän hyvän Henki, Henki kaiken väärän, Mun työni kulkee nyt jo itsestänsä jokainen päivä aina eteenpäin."

Nous' ihmeen suuri riemumyrsky silloin, kun sankat enkelien sotajoukot siivillä tulisilla kohahdellen ja tulihohteen heitä valellessa pasuuniin puhalsivat, taasen toisten sen soiton säesteellä veisatessa herransa kaikkivaltaa ylistäen ja hälle tehden kunniata kulkein ohitse hänen, miekkain välkkyessä koholla, hohtain tulivälkähteinä seassa ihmevalon, säveleen. Sen laattua, kun hiljaisuus taas syntyi, nyt Litvan paratiisiin osottaen herransa suuri heille lausui nain:

"Hän Itse, enkeleineen Litvan kanssa, voimaani Harhamassa tunnustaa kuin luonto valon voiman, jota kuullen se virkoaa ja ryhtyy elontoimeen totellen sitä kuten orja ruoskaa. Niin ennen aikaan munkki Jehovaansa Herraansa kiitti muka voitostansa, Sen kautta palveljaani Harhamata hän puki Hänen enkeleinsä kaapuun niin että rohkeana, huomaamatta hän voi nyt mataa Litvan paratiisiin. Noin, katsokaa!"

Ne sanat lausuttuaan avasi näyn eteen enkeljoukon, mi ukkoshymnein sulosointuisimmin taas herrallensa kantoi kunniata. Ja kun jo oli laannut riemulaulu, herransa ympärillä enkeljoukko koholla siivin, paljastetuin miekoin tarkasti näkyä, min äsken heille osotti ruhtinaansa päältä maan: Siell' uinui Litvan kaunis paratiisi hämyissä armaimmissa, joita seuloi sen yli Yötär, joka seuloinensa, harteilla hieno, kaunis hämyharso ja siipi iltaruskon punaa, joka yön hämäräksi juuri kelmenee, nous Litvanjärven länsirannan takaa ja liiti korkeudessa, enkelinä, kuun näkymätön sirppi veneenänsä. Hän rauhallisna laski runollista kuupurttaan yli kesäöisen taivaan alatse pilven, jossa enkeljoukko säesti soitollansa rukousta, min rukoeli kaksi enkeliä puolesta Martvan. Runoseulastansa hän seuloi Litvan rannat hämäriksi, sen veden selät salaperäisiksi ja runoutta täyteen koko maan.

Pimeyden herra antoi tulimerkin, sävähti ydin pimeän, ja päästi kätkönsä salaisimman valloillensa. Nous' uusi riemuhuuto. Kun se taukos, taas antoi merkin haamu Perkeleen ja sitä kuullen pimeyden ydin pois heitti valhepuvun. Alastonna, lihaksi muuttuneena seisoi siinä elämä Harhaman, ja käskettynä se otti suuren, mustan käärmeen muodon, mi kooltaan miehen mittaa pitemp' oli… ja kulki kuten kulkee ihminenkin pystyssä seisten, jaloillansa käyden, tok' oli ryhti veltto, retkahtava. Selässä oli evämäiset siivet. Ne vereslihaisina, ärtyneinä riippuivat, ilkeästi räpytellen, ja avoimesta suusta verikieli inhoisin riippui, kun se läähättäen myrkkyistä hengitystään, harppoi kuin haudan riena. Riettain kaksin jaloin ja pyrstö ilkeästi vettä viiltäin se juoksi yli Litvan järvenselän ja pitkin virtaa, aina Tuukkalaan. Se juoksi vinhoin vauhdin niinkuin tuuli arkaillen, itseänsä inhoskellen ja rientäin, kuten haudan haamu, joka töyttäilee piiloon päivää, ihmissilmää. Se loikki vedenselkää, hypähdellen varassa evämäisten siipiensä harppauksin ihmeen pitkin. Askelista pärskähti rauhallisen järven vesi, kun käärme syöksyi suoraan taivaltaan. Kauhuissaan katsoi sitä ruma yökkö, ja kaikki öiset aaveet säikkyellen luoliinsa kiireen kautta lymysivät. Myös musta korppi, joka rantamalla sikeintä unta nukkui rauhallisna latvassa kuivan kelon, kauhuissansa parahti sekä oitis pakoon lensi kuin kauhun lyömä aave, rääkynnällään herättäin lintuparvet. Rietas käärme juoks halki kosken kuohun Tuukkalaan. Arkaillen, pelokkaana hiiviskellen se tarkasteli tienotta ja ryömi taaitse pensaikoiden rehevien nyt alle akkunan. Ja tähyellen se lähettinä Perkeleen niin vaani saalista sekä etsi väijypaikkaa ilkeillä siivillänsä räpytellen. Näin lausui silloin haamu Perkeleen:

"Niin tahdostani aseekseni muuttui elämä ihmisen, sen työt ja mietteet. Sen aseen nimi 'esimerkki' on… Sen aseen mulle antoi jo se Eeva, min kuvaksensa loi Hän, väärän Henki. Kun Eeva söi, niin esimerkki miehen sai seuraamaan. Nyt en ma enää itse oo pakotettu Häneen langenneita käärmeenä ohjaamaan takaisin minuun, kun ihmishengen työt, ne esimerkit, käärmeinä kietovat jo jokahista, vetäen heitä minun yhteyteeni."

Ja pysähtyen korskeana hetken, hän vihjasi ja enkelien eteen niin loitsi muinaisuuden menneet päivät, ne päivät jolloin Jeesus tuskissaan söi ehtoollista, puhui lähdöstänsä ja pesi Itse kuulijainsa jalat, olemus ylhä täynnä ylevintä nöyryyttä jumalaista, hengen suuruus niin korkeimpana runoutena nousi: nous nöyryytenä, ihanaisimpana suuruuden, jalouden kukkasena, mi nostaa maasta taivaan korkeuteen, miss' eivät kadesilmäykset loista ja maine, ylvästely, kaikki himot halvinta ovat tomun tavarata. Sen näyn näyttäin suuri henki lausui:

"Jehova myös on esimerkin kautta valtaansa väärää tukenut. Hän kurja Poikansa sitä varten ihmislihaan on suonut tulla. Katsokaa: kun Poika noin Getsemanen kautta Golgatalle nyt lähtee, niin Hän ennen lähtöänsä kalleimman perun jättää ihmisille kuin suuren testamentin, joka tehdään viimeisnä. Noin Hän antaa esimerkin aseeksi Jehovan. Niin Harhamakin mun aseekseni antoi elämänsä. Ei kätkenyt hän sitä niinkuin kätki pahansa Saulus Tarsolainen, joka on langennut pois luotain. Tuliterä on esimerkin miekka, jonka mulle valittunani Harhamani antoi. Hän kurjaa Tarsolaista suuremp' on."

Niin lausui hän. Viisautta katse loisti. Ja enkelten taajat laumat silloin herransa viisautta ihaellen sävel- ja tulipilven pauhinassa leijaillen veisasivat ylistystään.

Ja laulun jylhä pauhu korkeudessa jyrisi, niin kuin vuoret vierreet oisi, repeillen riekaleiksi kuten liina, ja oli kuin ois suurin ikivoima repinyt kivivuorta. Ylpeänä niin pimeyden herra enkeleiltään kiitosta kantoi. Pauhun vaiettua hän vihjasi ja käskystänsä oitis pois Tuukkalasta riensi musta käärme: elämä Harhaman. Se metsän kautta, riettaana, siipiänsä räpytellen nyt juoksi Rannistoon. Sen kulkiessa värisi puhdas luonto. Pakanuuden jumalat, jotka yöllä Unholasta olivat nousseet taaskin retkellensä maillensa entisille, kauhuissansa taa pensasten ja puiden piiloutuivat tai lymysivät luoliin, kivenloviin, väristen, inhoten ja hämmästyen lihaksi muuttunutta, ellottavaa tulosta harhautuneen ihmishengen, aseeksi jok' ol' alennut sen käteen, mi rauhatonna, kaikkein kammoomana ja vainottuna, Kaikkivaltaa vastaan yöt päivät nousee käärmekavalana kaikkeuden herravaltaa tavottain.

Ranniston talon päällä runojansa yön ihmeenkaunis tyttö surullisna purressaan kuussa seisoin seuloi maille, ja enkelien kirkas laulupilvi leijaili täynnä huolta sekä tuskaa, kun saapui Martvan turmioksi vaara. Soi enkel'soitto tuskansäveleenä ja enkeli, mi soiton säesteellä rukoili turvatonta vartioiden, laskeusi polvilleen ja tuskaisena hän anoi Luojaa auttajaksi näin:

"Poloinen uinuu turvatonna, oi ethän häntä heittää vois! Se karvas malja, jota konna hänelle tarjoo, käännä pois! Vie pois… vie pois se, Herra taivaan Oi, ällös anna jäädä vaivaan! Oi tahdothan Sä juonet estää, Ei yksinään hän saata kestää…"

Vaan silloin liihotteli korkeudesta taas enkeli, luo rukoilijan. Hälle se lohdutellen, häntä vahvistaen käskystä suuren Luojan lausui näin:

"Hän viisas on. Hän yksin tietää tien oikean. Me emme saa. napista. Kuinka paljon sietää juomaansa, joka jalostaa, maan ihmishenki, siin' ei harhaan Hän osu. Sillä aina parhaan Hän osan suuren valmistaa. Me tutkia sit' emme saa.

Hän lausui kerran: 'Syö'ös puista vapaasti'!… Siihen muistutus myös liittyi: 'Mutta myöskin muista, ett' tuskaa suurt' on lankeemus'. Vapaaksi ihmishengen luonut Hän on. Sen suuren lahjan suonut Hän ihmiselle yksin on. Se osa suur' on, verraton."

Niin lausui enkeli ja toinen silloin alistui alle tahdon Kaikkivallan. Ja silloin musta käärme metsän halki ylitse kivikoiden loikahdellen harppaili Rannistoon. Sen suusta kieli verisnä, kaksihaaraisena riippui, kun ympärilleen vilkuin, läähättäen se rantatöyrään alta ylös nousi ja taitse puiden, piillen, inhoisana luo talon saapui. Havutemppeliin se rietastellen syöksyi, viskautuen apina-ketterästi ylös kuuseen, sen pimeimpähän piiloon kätkeytyen, kyyryillen, liehakoiden, puuskuttaen, hapuillen kuusen havulymylöissä repalla siivet, pyrstö kiemurana ja katse ilkeyttä tulvillaan.

On hiljennyt jo sävel taivahalta. Pilvistä valui soitto enkelien kuin lapsen itku, joka äidin korviin tuo viestin, että hänen armastansa vierellä kehdon vaanii mato musta, ja tuskissansa enkeli nyt vielä puolesta Martvan rukoeli nain:

"Jos, Kaikkein Korkein, tiedonpuusta Sä syödä sallit neitosen, jos sallit viettelijän suusta Sä hänen kuulla neuvon sen, mi hälle varman turman tuottaa, suo hänen toki Poikaas luottaa! Mi tahtos' on, se tapahtuu ja turhaan haihtuu kaikki muu."

Vaan rauhallisna nukkui hurskas Martva ja kulki unissansa niillä mailla, miss' ikionni joka aamu uunna, helähtää jalon sielun puhtaudesta. Hän Jumalaansa katseli kuin lapsi mi aamu-unestansa havahtuen armasta päivänkehrää ihaelee silmistä unta kädellänsä hieroin. Kuin enkeli hän nukkui. Mutta häntä aseena Perkeleen nyt vaani, kurkistellen työt Harhaman, se rietas, musta käärme, mi kuusen pimeässä kyyristellen niljaista kieltä lipoi, tutkiellen niin tietä ihmissieluun puhtaimpaan. Ja silloin kauniin Litvan zenithissä, hohteessa tulen, ikikavalana ja armotonna taaskin enkeleilleen järkeili suuri henki Perkeleen:

"Hän valittuni, Harhama, viel' äsken ain' asti siihen päivään jolloin alkoi hän psalmejansa muka Jehovalle kirjoittaa — niin: hän silloin oli vielä aseeni, jok' ei kauvas ulottunut: Hän ympäristöään vain mulle käänsi töillänsä. Mutta näkymättömänä siivillä enkelein jo kulkee hän: Kirjansa kautta on hän elämänsä nyt muuttanut jo siksi käärmeheksi, jok' ilman häntä teilläni jo mataa Jehovan linnaan, Litvan paratiisiin. Ei ilman kirjaa siihen konsanansa hän oisi päässyt. Nyt hän yhtä aikaa tuhannet paratiisit samoelee. Mun suuren henkeni hän kaikkialle niin levittää: Hän esimerkillänsä tuhannet kääntää kohta Jehovasta, vie vapahduksen Hänen orjilleen."

Kuin vetten pauhu laulu sekä soitto pauhahti silloin. Laumat enkelien herransa ympärillä leijaellen hänelle veisasivat riemuissaan:

"Sinä ihmishengen työt käärmeeksesi väännät. Niillä Jehovalta syöt kantapään. Sä käännät omiks kiitoslauluiksesi psalmit Hältä. Viisautesi suuri on ja verraton. Valtasi sun luja on, ihmisessä perus sen järkkymätön on. Jos ken yrittääkin sitä kaataa, hän sun tehtävilläs raataa."

Ja silloin röyhkeilevä paholainen pauhussa laulun nousi ylpeänä ja heitti katseen koko kaikkeuteen. Hän antoi merkin. Tulivaipastansa hulmahti lieska. Soiton hyminässä nyt riemuitseva enkelien lauma herransa suuren johdolla jo lensi kuin tuliviima, aatosnopeana ylemmä luotisuoraan äärettyyteen, kaikkeuden pakenevaan zenithiin.

Kun tyttö tuli kiikulta kotiin.

Ei rakkaus ole sama kuin lempi, eikä lempi rakkautta.

Sunnuntai helotti taas kuin viikonvarresta puhjenneena kauniina kukkana. Poutaisen ilman rasvatyven kiteili auringon valosta. Lintu torkkui, kukka uinuili, metsä seisoi hiljaisena kuin Tuonen lehto, koivulla lehti, kuusella pehmeä, vielä punainen käpy koruna. Pihlajan kukan sijalla nypötti marjan-alku pienoisena nyppylänä. Herne teki litua ja ruis pääsi vesijyvältä kovalle jyvälle.

Lehtevimmässä koivikossa, Ranniston ja Tuukkalan talojen välillä, oli vaalukiikulla kylän väkeä. Yhdeltä puolen näkyi kiikulle Litvanjoen vesiallas, toisella puolen reunustivat metsänsilmäkettä pihlajat, jotka olivat lehtirikkauteensa pakahtua. Väliin kiikuttivat miehet naisia, väliin lasketteli joku miehistä yksinänsä hurjaa vauhtia ympäri. Nauru helisi, poski punotti. Mielet olivat keinun heilahdusta.

Hetkisen ajaksi oli kiikku jäänyt tyhjäksi. Kiikkujat istuksivat pihlajikossa. Joku laski sukkeluuksia. Toiset sitoivat kukista kuka mitäkin, tai leikkivät sananjalalla "Lempii, ei lemmi "-leikkiä. Joku tytöistä hyräili kukkia sitoessaan jotakin säveltä, joka syntyi itsestänsä, eikä kaivannut sanoja.

Ranniston Martva nousi joukosta ja istahti kiikkuun sananjalka kädessä, rinnassa myöhästynyt hernekukka. Ajatuksissansa, sananjalkaansa sommitellen heilautti hän kiikun hiljaa heilumaan ja antoi sen sitten itsekseen heilahdella. Itse oli hän mietteissänsä, oli niihin uponnut kuin vedenkukka veden sinipinnan alle aallon vettä nostaessa. Kiikku heilahteli kuin aikansa kuluksi.

Hetken kuluttua tuli Oolavi hänen luoksensa ja kysyi kuin sivumennen:

— "Kiikutanko, Martva?"

Martva katsahti häneen poski hehkuvana. Hieman päätänsä nyökäyttäen vastasi hän tovin päästä:

— "No… hiukan!… Mutta ei vain kovasti…"

Oolavi tarttui kiikkuun, voimakkaasti, kuin aikoisi hän sen kerrassaan heittää ympäri vaalun menemään. Martva puristautui molemmin käsin käsitankoa vastaan, pelokkaana, kuin ei hän olisi Oolavin leikkiä ymmärtänyt.

— "Hopsis!" — huudahti Oolavi heittäen muka täyttä voimaa, leikillä, kiikkua. Mutta kun kiikku heilahtikin hiljaa, kuin autere hienon tuulenhengen käsissä, päästi Martva käsitangon käsistänsä ja katsahtaen Oolaviin, naurahti sievän lapsennaurun.

Kun heidän katseensa silloin kohtasivat toisensa, värähti joku salainen kieli molemmissa, kuten kerran veneessä joella, kun Martva kiitti vedenkukasta ja tyttönen sitten lauloi "Litvan laulua". Nyt oli värähdys vain entistä tajuttavampi. Katse kääntyi arkana katsetta pakoon ja poskelle helähti perhona entistä lämpöisempi puna.

Molemmat tajusivat aivan luonnon pakottamina, että rakkaus alkoi muuttua lemmeksi. Ihmishengen korkeimman avun, rakkauden sijalle alkoi puhjeta luonnontunne, lempi, jalo tosin ja puhdas kuin lapsen uni, kuten kaikki oikea luonnossa. Mutta se ei ollut enää vapaaehtoinen, kuten on jalo rakkaus. Se oli luonnon pakkokäsky. Se oli sitä mikä ihmisessä on maantomua, eikä sitä, mikä on Jumalan elävätä henkeä. Se oli jaloa, viatonta ja puhdasta, kuin kukan väri sen äitiytymisaikana, mutta se ei ollut enää siveellistä, kuten kukan jalo tehtävä ei voi olla siveellistä sen sanan korkeimmassa, eikä sen oikeassakaan merkityksessä, koska se on ainoastaan luonnonlain vaistomaista ja sen kautta pakollista tottelemista. Se oli luonnonsiveellisyyttä, yhteistä ihmiselle ja eläimelle ja koko luomakunnalle, puhdasta, kun se on vielä kukassansa, ihmisen alhaisinta, kun se on kukkalehtensä menettänyt ja joutunut lemmen kukka-ahoilta aistillisuuden maille. Se oli rakkauden joku vastakohta, sillä siinä oli lopulta ja perinnä vaistomainen oma mieliteko kaikkein ylinnä.

Niin: se oli puhdasta lempeä, joka väärin kulkee rakkauden nimellä, ja jonka nimeä taas himo ja irstaus vieläkin törkeämmin väärin käyttävät.

Ja siksi värähti nyt sielu, ja katse kävi araksi, kuten aina silloin kun ensi kertaa tavataan teosta, joka ei ole korkean ihmishengen arvoinen. Vaisto ja hengen ylevyys sanoi, että lempi ei puhtainnakaan ole sukua rakkaudelle. Se sanoi, että nyt oltiin menossa alas: korkeasta rakkaudesta laskeuduttiin lemmen maille. Se sanoi, että oli edessä pakko mennä ylevästä ihmisestä kukkasen olotilaan.

Oolavi joutui hämille, tyttö kainoksi. Kiikku heilahteli hiljaksensa ja jotakin puhuakseen virkkoi Oolavi Martvalle jonkun sanan sananjalasta, sen runollisuudesta: yksinäisyydestä kaikkien muiden seassa, ja siitä kuinka se on hyljätty, unohdettu, mustalainen kasvimaailmassa. Martva katseli sananjalkaa, luki sen lehtiä ja kuunteli puhetta mieli somana kuin perhosen elämä ensi kukan puhjettua.

Ja kun sielu värähteli hellimmillänsä, sydän sykähteli, mitä puhdas veri käski ja katse oli arka lintu, alkoivat nuoret pihlajan alla soitella lemmen kelloja ikäänkuin rientäen avuksi. Nuori tyttö alkoi kukkia sitoessansa hyräillä kaunista laulua "Mirja." Se laulu tuli hänelle suuhun, kuin olisi sen tuonut tuulen henki. Yksi ja toinen yhtyi hyräilemään laulajan apuna ajatus laulun sanojen mailla, ympäristö unohtuneena.

Martva kuunteli laulua mieli hajalla. Hän nojasi kiikun tankoon, haaveillen sen olevan joku oksa, jolle lintu lentää etelästä… oksa, jolla oli luullut onnen olevan… Hän haaveili jotakin, mitä ei tajunnut… Oolavin mieli oli kevään herkintä tuulta… Hän kiikutti Martvaa hiljaa ja hellävaroen kuin lasta, kun sen silmä on umpeen menossa… Hän ajatteli sen onnea, kuin äiti lapsensa tulevaisuutta… Laulu säesti kiikun heilahtumia.

Kädet helmassa kuunteli Martva Mirjan tarua. Hän istui kuin tyttö lähteellä, odottaen puoli-yötä, jolloin lähteessä näyttäytyy tuleva onni, metsässä hiipii lempeä noita, joka osaa kaikki lemmentarinat, ja lemmenkelloina soivat pihlajankukkien teriöt, oksat notkuen niiden alla. Hän ei uskaltanut enää katsahtaa Oolavin silmiin.

Laulu loppui. Sen tarusta oli puhjennut Martvan sieluun hento lemmenkukka. Se kukka oli vielä tajuton. Se ei tuntenut värejänsä ja arasteli yksinpä puhdasta auringon valoa, jota se kaipasi, joka oli sen elämä ja joka sille tarjoutui. Siinä ei tuoksahtanut aistillisuutta, joka muuttaa lemmen irstaudeksi, likaisemmaksi eläimen lempeä. Kiikku heilahti vielä kerran… pysähtyi…jäi yksin.

Tyttö hyppäsi kiikkulaudalta. Hän oli sille istahtanut lapsena… tyttösenä… hän hyppäsi siltä maailman puhtaimpana tyttönä…

— "Kiitos, Oolavi!" — kuiskasi hän päätänsä nyökäyttäen, arka katse hernekukassa.

Mutta Oolavi ei kuullut kiitosta. Hän mietti jotain hajamielin. Hänessäkin oli puhjennut puhdas lemmenkukka.

* * * * *

Väki hajosi kiikulta tavallista hiljaisempana. Mieli oli ikäänkuin väsyksissä, ajatus harhateillä ja metsä näytti murheiselta.

Se oli niitä hetkiä, jolloin soivat sydämen arimmat kielet, ja joku kukka muuntuu muuksi kukaksi. Se oli hetki jolloin talosta on kuollut entinen eläjä, sen elämäntekijä, kannettu paareilla pois, ja talo tuntuu sen johdosta tyhjältä, päivänpaiste surulliselta, huone autiolta ja kartanolla riippuvat nuorilla sinne tuuleutumaan ripustetut kuolinliinat, lisäten mielen surullista runollisuutta. Martvan ja Oolavin elämässä oli kuollut jotakin: oli kuollut rakkaudenkukka ja sijalla kukki lemmenkukka.

Kun Oolavi saattoi Martvaa kotiin, kävelivät molemmat vaiti, kuin sopimuksesta, hartioilla Litvan kaunis runovaippa, kesäisen illan sulo. Ensi kertaa elämässänsä eivät he löytäneet mitään sopivaa mistä puhua, vaikka heistä oli ennen helähdellyt puhe kuin perhosparvi päivänpaisteeseen. Kumpikin kainosteli toistansa, pelkäsi sanovansa jonkun tuhmuuden, etsi sopivaa sanaa, eikä löytänyt. Lemmenkukka uinui nupussansa.

Vaistomaisesti, uutta kukkaa hellien tahtoi jo kumpikin toistansa miellyttää, karttaen kaikkea, minkä luuli rumaksi. Lemmenvaistot alkoivat siten herätä. Avolehtinen, korkea rakkaudenkukka, siveellisyyden ydin ja ihmishengen jaloin, jumalallinen olio kuihtui ja tukahtui jo pakollisen luonnonsiveellisyyden tukehduttamana.

He kulkivat joenrantatörmää pitkin. Eräässä paikassa näkyi joen vedestä laskevan auringon tulipunainen kuvain, karvakortteikon keskellä avautuvasta selvästä vedestä. Yksinäinen sorsa uiskenteli keskellä tyyntä jokea. Sen uinnista väreili vesi. Väre ajoi värettä rantaan ja punainen päivän kuvain leimusi aivan ilmitulena, kun pienten väreiden karehtiminen pani vedenpinnan sen punaa tulihulmeeksi heiluttelemaan.

— "Miten kaunis on nyt joki", — huomautti Oolavi.

Martva ei osannut mitään vastata. Joki oli hänestäkin kyllä kaunis, mutta sana arkaili kielellä, ei uskaltanut sitä tunnustaa. Oolavi luuli jotain tyhmää sanoneensa ja pahotteli itseksensä:

— "Miten minä nyt niin joutavasta rupesinkaan puhumaan!… Joki kuin joki!… Onhan se jo sadasti nähty…"

He tulivat aidan luo, jonka yli oli noustava portaalta. Sadasti oli Oolavi nostanut Martvan sen yli sylissänsä, jo pienenä ollessansa, mutta kun hänen nyt piti auttaa häntä, arasteli hän. Martvan käsi oli hänestä liian puhdas, pehmeä, heikko enkelin käsi hänen siihen koskea. Martva seisoi jo aidalla. Hän epäröi.

Silloin ojensi Martva hänelle kätensä apua pyytäen, tuttavallisesti, puhdas katse kainona, tarttui Oolavin ojennettuun käteen ja hyppäsi maahan ilosta huudahtaen.

He astuivat jyrkkää ylämäkeä, kapeaa jalkatietä myöten. Pehmeä lehtimetsä näytti tavallista lehtevämmältä, ruoho rehevämmältä. Kaikessa oli enemmän runoa kuin ennen. Kun he tulivat vaaran päälle, avautui heille näköala, joka lainehti ja loisti kauneutta ja leimusi tulena ja runona: Mailleen menevä, tulipunainen aurinko upposi Litvanselän takana kesän lämpimiin ilta-autereisiin kuin harmaisiin kaskisavuihin, leimusi tulipalona ja hohti kultana. Litvanjärvellä uivat sadat pienet saaret veden rajassa, kukkuroillansa viheriyttä, ulappaan uppoamaisillaan. Lahdella näkyi onkijan vene, joka ei näyttänyt veteen ottavan. Nuottakotien kuvat riippuivat vedessä rauhallisina puiden seassa. Siellä täällä uiskenteli sorsa iltansa kuluksi. Jostain kuului hiljainen laulu, Ranniston pellot levisivät viljavina, kierrellen vaarojen lomissa, ja läntinen järvenranta liekehti tulipunaisena vesipalona laskevan auringon punasta.

Suomi säteili kauneutensa huumaamana tyttönä, onnestansa ihastuneena morsiamena.

Sanattomina pysähtyivät molemmat hetkeksi katsomaan loistavaa näkyä, kuten pysähdytään, pakostakin, katsomaan naista, joka säteilee onnensa terällä: morsiamena. Sitten laskeutuivat he verkalleen alamäkeä Ranniston taloa kohti. Tienviereltä taittoi Oolavi kaksi hernekukkaa halmeesta, ja kun he tulivat talon rappujen luo ja Martva nyökäytti päätänsä, lausuen hiljaa kiitoksensa, ei Oolavi hänelle nyt mitään vastannut, kuten aina ennen, vaan ojensi hänelle hernekukat, nosti lakkiansa ja poistui nopein askelin oikotietä pellonpiennarta myöten.

* * * * *

Päivän loistava iltapalo oli jo aikaa sammunut. Metso nukkui oksallansa, teeri korkeimman koivun latvassa. Nurmilla sinersi lämmin suosumu ja illan kauneus tummeni ja ummistui viimein yöksi.

Mutta yhä istui Martva huoneessansa avatun ikkunan edessä. Hän katseli vuoroin hernekukkaa, vuoroin järvenselkää, jossa saaret nukkuivat vedenpovella… Litvan tarut alkoivat taas kietoa häntä… Hän ajatteli "Litvan laulun" veden naista… Nyt kaipasi hänkin jotain, kuten se nainen karilla… Silmä kiintyi järven sineen, ajatus kulki tarun teitä… Se kulki siellä kuin lapsen mieli satulinnan kammioissa, missä tontut ja aaveet asuvat hyvinä henkinä, joulupukkeina, kuninkaan poikina ja muina.

Ja sitten kääntyi ajatus elettyyn päivään… Hän muisteli kiikkua… Kiikusta johtui mieli Mirjan tarinaan… Monesti oli hän sen ennen kuullut, vielä useammin oli hän sitä itse laulanut, mutta ei hän ollut koskaan sitä ennen kuullut samoilla korvilla kuin nyt äsken… Hän ajatteli Mirjaa, suri hänen kanssansa… Hän hoiteli hänen apunaan rakkaudenkukkaa, näki Mirjan nousevan kilpaa päivän kanssa, kastelevan kukkaa kyynelillänsä… Hän olisi tahtonut antaa omansa hänen kyyneliensä lisäksi… Sääli täytti mielen, suru sydämen ja kyynel kostutti armaan, puhtaan silmän.

Ja sitten muisteli hän Oolavia… Ajatus johtui häneen Mirjan tarusta ja hernekukasta… Hänestä tuntui Oolavi toiselta kuin eilen ja aina ennen… Arkana mietti hän taas, olisiko hän itse siihen syynä, vai mikä oli tullut Oolaville, kun hän näytti niin surullisen ajattelevalta, oli äänetön ja totinen… Hän ei vielä tajunnut, että silmässä oli lemmenkaihi, joka vaikutti, että maailma näytti muulta kuin ennen, levitti kaiken yli runoutta ja hienon hienointa surua.

Naisen sielu on jaloista jaloin, kun se on puhdas. Nuoren tytön ajatus on kukkien kukka, kun on tyttö itse puhdas ja viaton.

Martva oli aina rakastanut Oolavia, kuten isäänsä, äitiänsä ja kaikkia ihmisiä. Se oli hänen sielunsa rakkaudenkukka. Nyt tunsi hän Oolavia kohtaan toisen tunteen, jota hän ei itse hallinnut. Se oli lemmenkukka… Se oli kukka, joka usein menee perhon mukana… vielä useammin muuttuu ihmishengen ilkeimmäksi kukkaseksi: aistipunakukaksi.

Martva nousi, kaatoi vettä lasiin, pani siihen hernekukat ja itse istui vielä ikkunan eteen. Yö ripsehti metsiköissä, taruvakka kainalossa. Järvi oli satuna, vaara henkien asuntona. Kaikki ääni oli lakannut. Ainoastaan ruisrääkkä äänteli hiljaa etäällä ruispellossa, rukiin sisässä. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella. Hän oli kuin linnunpoika, joka on tehnyt ensi lentonsa, kun luonto on antanut pienoisen siiven sivulle: Hän oli lennähtänyt lemmenmaille… oli nähnyt siellä semmoista, jota ei ymmärtänyt… Siipi oli väsynyt… se ei kantanut kauvas… Nyt oli hän palannut takaisin pesänreunalle, ja istahtanut siihen entisenä lapsena, odottaen siiven varttumista suuren luonnon vaalimana.

Oli jo puoliyö.

Viereisessä huoneessa löi vanha, jykevä kello kumean kaksitoista. Martva säpsähti. Hän ei ollut usein näin myöhään yksin valvonut ja istunut ilman jotain tehtävää, lukemista tai muuta. Nopeasti nousi hän, luki rukouksensa, riisuutui ja heittäytyi vuoteeseen kuin lapsi kehtoonsa.

Kun enkeli tuli tytön turvaksi.

Kukka nukahti kedolle. Tähti helähti taivaalle. Alkoi ihmishengen oikea, ijäinen korkea runo:

Yön hämyissä nukkui jo kaunis Litva… Yötär istahti jo kelmeänkirkkaaseen kuupurteensa… pursi keinahteli kuin aalloilla kaunis ajatus… Yötär kehräsi runorihmaansa… Laulun hymistessä kiertyi se rihma puolaimelle… Hetki hetken päästä putosi täysi runo-puolain maahan kuin kaunis käämi… Runorukki hyrisi… Kauniit Illattaret poimivat runokäämit maasta ja kutoivat niistä kauniin runoharson, levittäen sen Litvan maitten ja vesien runoudeksi: lehtojen hämyksi, notkojen öiseksi taruksi, joen runoksi ja kosken kuohun tummaksi säveleeksi…

Niin solui kaunis kangas… Niin juoksi runotarina…

Silloin laskeutui korkeudesta enkeli Gabriel kauniiseen Litvan paratiisiin… Hän tuli Luojan lähettämänä puhtaana unennäkö-ilmiönä Martvan suojaksi… Jo laskeutui hän Martvan vuoteen viereen… Jo huomasi Martva suuren tulijan… Jo oudosteli hän sen tuloa… Enkeli selitti silloin hänelle:

— "Pois heitä pelko!… Minä tulen Jumalan käskystä sinun turvaksesi ja osottamaan sinulle mistä on ihmishengen onni etsittävä… Niin huolehtii Hän sinusta, hoitaa sinua, kuin armas emo pientä pääskynpoikaa…"

Martvan hento ruumis vavahti… Mieli värähti. Jo irtausi henki ruumiistansa… Se sai jo uuden, henkisen ruumiin. Silmiänsä huikaisevalta valolta varjostaen, Luojan lähettiä ihmeissänsä tarkastellen, vastasi hän hänelle nöyrin mielin, kuin viaton lapsi:

— "Oi! En minä tohdi mukanasi tulla!… Sinä olet niin suuri ja minä olen rinnallasi tomunlapsi… Suo minun ihailla vain kauneuttasi ja kiittää Häntä, joka sinun salli minulle, mullanlapselle, näyttäytyäkään!"

Autuuden kellot soivat korkealla, siellä, missä Yötär kehräsi runorihmaa kuusirppipurressansa soluen… Suuri enkeli lohdutteli Martvaa, selittäen:

— "Et saa niin itsestäsi ajatella!… Sinä et ole pieni. Sillä muista, että sinä olet Hänen kuvansa… Sinä olet luoduista suurin… Sinä olet suurin Luojan jälkeen… Ihmishengen vuoksi on hän enkelinsäkin luonut… Sinua palvelemaan on Hän meidät pannut… Mutta sinä, suuri, ylhäinen ihmishenki et saakaan meitä, Hänen enkeleitään palvella, etkä meitä kumartaa…"

Neito hämmästyi… Jokin outo kirkastui hänelle… Hän huudahti ihmeissänsä:

— "Onko se totta, mitä äsken sanoit?"

Surunsuortuva värähti enkelin äänessä, kun hän vastasi:

— "Sinailla kielsi Hän jo sinua pitämästä enkeleitäkään 'muina Jumalina'… Jos uskot olevasi Jumalasta, niin et saa halventaa sen lahjan korkeutta, jonka on sinulle Luoja suonut luomisessa…"

Martvan mieli läikkyi kauniin unen aallokolla. Mietteissänsä, elämä yhtenä runona, vastasi hän enkelille:

— "Sinä, joka tunnet Hänet, Kaikkivallan, sinä tiedät kaiken senkin, jota en minä jaksa käsittää… Minä uskon niinkuin sinä puhut, käsket…"

Uni läikkyi kuin kaunis ulappa… Ranta oli valkea vedenkukista… Mutta selällä läikkyi salainen, outo hämärä…

Ja sen hämärän keskellä kukki veden varassa ihmis-elämän selitys… Se kukki siellä silmin näkymättömänä, käsin kiinni saamattomana… Eikä voinut pursi sen luokse päästä…

Enkeli osoitti sitä näkymätöntä ja lausui:

— "Tule! Minä näytän sinulle sen kukan, jonka oikein ymmärtäjä saa aina ikuisen onnen…"

Kukka tuoksahti… Hämärästi vilahti valo. Enkeli puki Martvan taivaalliseen nunnapukuun ja yhdessä lähtivät he katsomaan itse kukkaa, oppimaan sitä runoa, jossa on onnen avain ja ihmis-elämän selitys…

Mutta heidän seuraansa liittyi silloin Perkelekin, kulkien taaempana, tulinen vaippa hartioilla… Harhaman elämästä siinnyt käärme seurasi häntä hänen aseenansa… Irstaan näköisenä, pelokkaana kätkeytyi se Perkeleen taa, kurkistellen sen kupeiden ohi, kahden luopen… Pyrstö viilti maassa inhottavana… Kieli riippui verisenä ja myrkyllinen hengitys höyrysi avoimesta kidasta.

Hyvä ja paha alkoivat yhdessä laatia runoa. Ne alkoivat laatia sitä ihmispovessa. Ja ihmis-elämä oli sinä runona.

Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten.

Tyttö oli lähtenyt lemmen maille. Sielläkin kehräili hän ihmishengen runoa rinnan lemmenrunon kanssa.

Kaunis pilvi kuljetti kulkijoita… Enkeli vei Martvan lemmen maille, missä ei ole tahraa, ei tunnu aistillisuutta… Lempi oli siellä luonnonpuhdas, kuten on kukan lempi… Jo saapuivat tulijat sinne… Jo avautuu edessä taikalampi… Sen rantavaaranteita peitti lemmenlehto lehtiinsä ja kukkaisiinsa… Sen siimes huokui salaisuutta… Siellä häilähti häärunous, sillä se lehto oli luonnon suuri häähuone… Sen varjot peittivät jotakin, niinkuin kaunis morsiushuntu… Kaikki oli salaperäistä…

Tuuli nukkui… Kukka nautti päivän valosta, rastas pesän lämpimästä… Pehmyt, herkullinen lämpö tuulahti maukkaana kuin pesän lämpö, jossa kuumeinen emo hautoo lemmen hedelmäänsä, nauttien äiti-onnestansa… Joka oksan alla hautoi pieni lintuäiti, armas aarre siiven alla… Kaikki kuherti, tai kypsytti jo marjahedelmätänsä, jonka maukas haju: äiteyden ja lemmen tuoksu täytti ilman herkuillansa… Ei hisahtanut… Ei hievahtanut tuulenhenki… Ei uskaltanut mikään häiritä luonnon suurta salaisuutta häähuoneen puhtaimmassa pyhätössä.

Hämärä huumasi. Elämänkukan selitys sulkeutui salaisuudeksi… Puhtain mielin, ihmeissänsä lausui Martva saattajalleen:

— "Miten ihmeen outo, armas valo täällä nyt minun silmiäni huikaisee!"

Rauhallisena vastasi Gabriel hänelle:

— "Hänen työnsä ovat täynnä salaisuutta… Ei koskaan ihmissilmä voi kestää Luojan valon kirkkautta, eikä nähdä sitä kokonaan…"

— "Niin varmaan on… Sinä tiedät kaikki oikein. En tahdo minä sitä tutkiakaan", — myönteli siihen Martva. Sen kuullen lausui Perkele itseksensä:

— "Se uskosi ei ole pitkä-ijällinen. Se salaperäisyys, jolla Hän on koko luonnon verhonnut, on oiva ase minun kädessäni. Sehän miestä sekä naista kiihottaa tutkimaan sen salaisuutta. Se salaisuus on myös kylliksi syvä. Se ei paljastu koskaan, vaan kiihottaa tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle, kunnes lempi vihdoin muuttuu irstaudeksi… Ja siitä alan minä työni jo…"

Kulku jatkui… Elämä punoutui runoksi… Sen polut olivat kuituja suuressa elämänrunossa.

Jo tuli vastaan Lemmenlammin ranta… Kuukirkas vene vuotti tulijoita valkamassa… Airon asemesta oli sillä enkelisiivet sivulla… Se souti niillä niin kuin kaunis vesilintu, joka uipi veden koruna, armastansa mairitellen, laulellen luonnon suuren kauneuden lisäksi…

Kala lempi aallon alla, pulpukka veden sinellä… Martva ja Gabriel istuivat jo veneessä… Niin kuin kaunis lemmenlaulu solui vene saarta kohti… Sen runosiipi koski veteen hellävaroen, kuin olisi vesi ollut kaikkein pyhintä… Kaisla heilahti… Korte nyökäytti kulkijoille ja lintu lauloi veneen sivulla…

Mutta veneen vanavedessä seurasi Perkele Lemmensaareen soutajia.

Jo saapui vene saaren rantaan… Se nousi siellä itse maalle, nousi kuin kaunis vesilintu, joka nousee mättäällensä armastansa odottelemaan… Saari kertoi hääsatua… Siellä sepitti kaikki hienoa lemmen runoa… Outo valo huikaisi silmää, joka oli vielä arka lemmen tulen värinälle. Käsi silmän varjostimena, huudahti Martva puoli-aran ihastushuudon:

— "Ai, miten kaunista ja kummallista on täällä valo, lämpö, sekä kaikki!"

— "Niin… Luojan työt ovat aina ihmetöitä, kun niitä kuka katsoo puhtain silmin", — selitti Gabriel.

— "Niin varmaan ovat", — lausui siihen Martva.

— "Oletko sitten epäillyt jo joskus, kun ihmettelit niitä töitä äsken?" — tiedusti Gabriel taas hellin äänin.

— "Epäillyt!… Kuinka?… Mitä tarkotatkaan?… En tiedä mitä onkaan epäilys: pahaako vaiko hyvää", — vastaili hänelle Martva. Neitouden ja ihmishengen runokukat kukkivat hänessä rinnatusten, kauneina, viattomina… Rauhallisena selitti Gabriel hänelle:

— "Epäilys on samaa, kuin jos kieltäisit jo Hänet ja antautuisit palvelemaan muita…"

Kukasta lähti tuoksua, neidosta puhtautta: Ihastuneen Martvan suusta helähti avomielisin, puhdas tunnustus, kuin kirkas päivän paiste kukkamaalle. Hän selitti saattajalleen:

— "Mitenkäs voisin antautua muille ja kieltää Hänet, kun ei muita ole!… Onhan se teko silloin mahdotonta!…"

Punainen vihanhohde leimahti Perkeleestä, kun hän kuuli, kuinka Martva kielsi hänet kokonansa. Hän vannoi ylpeänä:

— "Sinä kiellät minut, sinä kurja tomu!… Sinä itse olet niin kuin nöyrä orja jo toimittanut minun käskystäni Harhaman työt minun aseekseni. Sinun täytyy vielä tuntea se ase… Armotta on sinua uhannut epäilyksestäkin rangaista se Jehovasi, jolle nyt valaasi vannot… Minut sinä kiellät kokonansa. Siis täytyy rangaistuskin suuri olla…"

Armottomana, vihaisena lopetti hän:

— "Sinä tunsit Jehovasi lain. Se sama, suuri, järkkymätön laki on myöskin minun puolellani sama: Ken kieltää minut, sen täytyy tuhoutua… Siksi muista tuhon saapuessa, että kielsit minut kokonansa… Ja vertaa tuhoasi Hänen töihinsä: muinaiseen suureen vedenpaisumukseen ja Sodoman ja Gomorran hävitykseen!…"

Hyvän ja pahan voimat saartoivat siten ihmistä… Mutta ei huomannut vielä Martvan puhdas korva pahan ääntä. Hän jatkoi vakuutustansa:

— "Miten voisinkaan luopua Hänestä, joka on niin hyvä, suuri, jalo, viisas!… Hän on siunannut koko Litvan kansan… Hän on suonut minun isälleni ja äidilleni ainaisen, suuren armovirran vuotaa… Hän on siunannut heidän kaikki askeleensa, niin että pellonpiennar sekä nurmi on kukkamaata, jossa mettiäiset saavat joka päivä runsaan ravintonsa… Hän laittaa keväisin suuret lintuparvet Ranniston metsiin… Joka koivun latvaan on Häneltä riittänyt kaunis käki, joka kukkuu päivät hopeisiksi… Kuka toinen voisi tehdä sen!"

— "Ei kukaan", — vakuutti Gabriel hänelle.

He kulkivat jo Lemmensaaren pyhimpään. Matkalla jatkoi enkeli puhettansa, neuvoen:

— "Oikein puhuit äsken: Hän on ainoa. Usko aina Häneen, silloin sinulle aina valkenee Hänessä onni, autuus, sekä kaikki… Hän siunaa sinut silloin rauhallaan…"

Lempi läikytteli tytön, enkelin, ihmisen mieltä…

Ihastuneena, taivaan nunnapuvussa hohtaen huudahti Martva saattajalleen:

— "Oi!… En minä enää mitään pyydä!… Hän on minulle jo liian paljon suonut: Hänen lahjojansa ovat hurskas, suuri isä ja jalo, hellä äiti. Ne vaalivat minua silmäteränänsä… Hän kylvää minun yöni kuutamolla… Hän valaisee päiväni päivänpaisteella ja Hänen lahjanansa vanha Mirri minulle hyrrää unilauluansa, kun nukkuu helmaani, tai lattialle… Taivaassa varmaankin on samanlaista: niin kaunista ja aina onnellista?… Vai kuinka?"

— "Se on sinulta vielä kätkettyä… Tyydy aina elämässä siihen, mitä Hän aikanansa ilmottaa!… Jos kysyt liikaa, yli järjen käypää, niin epäilyksen siemenen saat siitä. Se siemen kasvaa aina ohdakkeita ja tukahduttaa ihmishengen onnen", — selitti hänelle taas suuri saattajansa, katsellen suojattiansa säälivin silmin.

Hyvän ja pahan kukkaset tuoksuivat lähetysten. Ilkkuen lausui Perkele itseksensä:

— "Hän itse kylvää minun kylvöäni: Hän kylvää tytön sieluun epäilystä, kun häntä varottelee tutkimasta: Hän sillä peittää Jehovansa ihmeet salaiseen, kiehtovimpaan hämäryyteen… Ja naisen henki on minun toimestani Eevalta jo saanut perinnökseen suuren, palavan halun nähdä, tuta kaikki, mikä on hämäryyteen peitettyä… Se halu saattaa tytön kyselemään ja salaisuuden sisään kurkistamaan. Ja silloin on se aika tullut, jolloin jo minä kysyn: onko totta että Hän on sinulta senkin kieltänyt? Jos aika muuttuukin, niin minun lauluni ja tieni eivät muutu sen mukana…"

Kun lempi jo kukalle pääsi.

Oli lemmen päivän sydänpäivä, lemmen hehkuvin, salainen hetki.

Päivä hellitti valoansa hehkeimmillänsä. Se lämmitti sillä koko luomakunnan, joka nukkui sen riuduttavaan lämpöön, onnellisena, kun sai täyttää suuren Luojan käskyn…

Jo kilahti kaunis kutsukello… Jo vingahti hääviulu… Lempi oli hartaimmillansa… Se oli puhtaimmillansa, pyhimmillänsä… Jo hymisi sen mairein messu… Jo vilahtelivat sen ilta-ihanuudet… Lintunen etsi pesänpaikkaa… Se rakenteli jo vuodettansa: pienoista pesää… Ruohokossa kihisivät hyönteishäät… Kala kuherteli aallon alla, pedonemo imetti pieniänsä onnellisena ja näkymätön esirippu peitti suurta salaisuutta…

Suuri hiljaisuus täytti kaiken… Lemmen sävel hiipi hiljaa soittimessansa… Arkana kosketteli se hentoa, herkkää kieltä… Tuuli oli puhjennut tyveneksi ja hedelmän herkullinen maku tuoksusi kaiken seassa. Ylevänä selitti enkeli Martvalle:

— "Noin raataa täällä koko luonto. Se odottaa yhtenä ainoana morsiamena sen sulhasen suuteloa, jonka nimi on aurinko… Se suuri sulhanen herättää samalla suutelollaan koko luonnon lemmen työhön, niin miehen, kuin myös naisen…"

Martva varjosti silmiänsä auringon valolta… Hän oli saanut siltä jo suutelon: täysikäisyyden, vaikka ei hän sitä vielä tajunnut… Ylevänä jatkoi Gabriel:

— "Ilman sitä suurta suudelmaa ei voisi mikään antaa hedelmälleen elämän ihmeen-suurta olemusta, ei sitä kypsentää, ei siihen luoda ja sille perinnöksi jättää suurta aarretta, jonka nimenä on henki ja jonka sammuessa kulta, helmet, ja taide, soitto, linnat, rakkaus, hyve ja kauneus, tiede, sekä kaikki muukin olisi erämaan arvotonta, juoksevaa hietaa, jossa ei ole ollut eikä ole elämää…"

Lemmenlauluksi muuttui jo linnunpoikasen liverrys… Neidon tunne alkoi puhjeta tytön povessa… Molemmat olivat kuulleet auringon äänen… Silmiänsä varjostaen astui Martva häähuoneen suureen salaisuuteen, puhellen:

— "Täällä on outoa ja ihmeellistä!… Valo, lämpö, kaikki täällä on kummaa… Kaikki täällä raataa hartain mielin kuin Luojan temppelissä, tehden jotain runollista, jota en minä jaksa ymmärtää… Varmaankin on tämä joku pyhä paikka…"

Jostain kuului kaunis soitto… Luonto laitteli kaunista tarua ja enkeli iloitsi ihmishengen puhtaudesta. Martvan kättä hellästi puristaen lausui se hänelle:

— "Niin kyllä! Tämäkin on pyhä paikka… Hänen palvelustansa on se kaikki, mitä nyt näet tässä edessäsi. Nyt katso: lintu, peto, ruoho, kukka, kala ja pieni hyönteinen, puu, sekä kaikki, joka on Häneltä saanut säilyttääkseen suurimman, arvokkaimman aarteen: hengen, nyt sitä aarrettansa säilyttäessä hartaana raataa lemmen temppelissä. Se hänen ensimäistä, käskyänsä nyt täyttää hartain sekä nöyrin mielin, kuin hurskain kirkkoväki konsanaan… Sinäkin, Martva, tuntenet sen käskyn?"

Lemmenlaulu oli neidolle vasta epäselvää, vaistomaista aavistusta, ihmeen kaunista salaista satua. Ihastuneena vastasi hän enkelille:

— "Oi tunnen!… tunnen… tunnen!… Se suuri käsky kuului: 'Ei sinun pidä muita jumalia pitämään minun edessäni'!… Sen käskyn tunnen minä lapsuudesta asti…"

Luojan kaunis ääni ohjasi neitoa etemmä lemmen poluille; enkeli selitti hänelle:

— "Se käsky on vain kaiken yhteenveto… Vaan ensimäinen käsky, jonka Luoja jo luomispäivänänsä lausui ihmiselle, se kuului: 'Lisääntykää, ja täyttäkää maa'!"

Niin kauneina kuuluivat Jumalan käskyt… Runona vieri Hänen opetuksensa… Martva hämmästyi. Avoimin silmin katsoi hän Gabrieliin kysyen häneltä:

— "Onko sekin todellakin käsky!… Sitä en ole ennen ajatellut!… En tiedä, miten voin sen täyttääkään…"

Lemmenruno jatkui… Jumala herätteli sen tietämystä neidon povessa. Enkeli selitti:

— "Kun Luoja antoi hengen ihmiselle, ei antanut Hän sitä siksi, että ihminen saisi sen heittää huolettomana sammumaan, kuin tulen hiillosporoon… Hän lainasi sen hengen ihmiselle, niin että taaskin, kun on aika tullut, se Häneen palajaisi karttuneena… Tiedätkö, Martva, sen? Tunnetko lemmenrunon alkujuuren?"

Tytön povessa soi tajuton lemmen sävel. Hän vastasi haaveissansa:

— "En tiedä, mutta uskon… Se kaunis usko onkin suloisempi, kuin kuiva tieto… Niin, uskohan on tietoon verrattuna kuin ihmeen kaunis sekä puhdas runo kuivimpaan koululäksyyn verrattuna… Siis: miksi tietämystä kaipaisinkaan ja ihmeen-kauniin, jalon uskonhelmen vaihtaisin arkipäivän tietämykseen, kun molemmat niin aivan samaan vievät!"

Lemmen ja ihmishengen kielet soivat siten samassa kanteleessa… Niissä soi suuri elämän-runo.

Lemmenkukat kokosivat kauneutta entisen lisäksi… Ne somistelivat lehtiänsä. Tyttö arasteli outoa lemmen valoa.

Kulku jatkui.

Hellästi johti enkeli suojattiansa syvemmä Lemmensaaren lumouksiin… Hän puhui hänelle Jumalan antamasta suuresta lahjasta, lainasta, hengestä ja Hänen hyvyydestänsä. Hän näytti sen hyvyyden runoväreillä maalattuna… Ilostuneena huudahti siihen Martva:

— "Niin… Kyllä!… Hän on ihmeen hyvä!"

Enkeli jatkoi:

— "Sitä elämän suurta aarretta säilyttäessänsä raataa nyt koko luonto, tunnustaen siten Kaikkivallan käskyn… Se käsky on syvä ja hämärä, kuten Hän itsekin… Sinä tiedät, miten syvä Hän itse on…"

Viattomana selitti Martva hänelle:

— "Minä uskon sen… Minä uskon, että Hän on ihmeen syvä… Hänen syvyytensä on minulle selvän selvä… Hän on minulle kuin viisas isä, joka kuusen alla haastelee minulle vanhaa tarinaa. Jokainen hänen sanansa on täynnä niin selvää viisautta, että minulla ei ole oikeutta niitä tutkiakaan. Joka aamu valkenee Hän minulle kuin kirkkain päivä, jonka valo on itseselvä… Niin ihmeen syvä on Hän minulle aina…"

Ihmishengen onni ja runo puhkesi siten jumalauskosta kuin runous kesä-illan kauneudesta…

Kun lempi kypsyi jo neidon povessa.

Yhä lyhenteli neito tyttötaivaltansa… Yhä kulki hän morsiamen kukkamaita kohti… Kaikki puhui hänelle Jumalan suuna… Koko elämä johti häntä enkelin kätenä… Hän eli siten omaa hengen runoansa…

Lauluna vieri matka lemmenmailla. Kulkijat tulivat jo saaren sisään lemmen kirkkoon. Se on tehty ikivalkeudesta… Se lymyytyy saaren hämärään ja runoon kauniina kuin arka neito… Permanto on neidon puhtautta… Holvissa humisee ainainen, armas lemmenhyminä… Kauniit soitot soivat. Ne herkyttävät hellää kieltä ihmisessä… Ne kutsuvat ihmistä, niin kuin kutsuu kirkonkello, kun viikon työ on suoritettu ja mieli kohoaa korkeutta kohti…

Mutta alttarilla kukkii lemmenkukka astiassaan… Valkea enkeli vaalii sitä kukkaa… Se kukka on arin Luojan töistä… Siksi vartioi sitä enkeli, kuin Cherubim paratiisiin vievää tietä…

Valkea lemmenkukka tuoksahti… Kaunis esirippu hulmahti… Jo vilahti punainen hämärä… Arastellen lausui Martva saattajallensa kirkon ovella:

— "En minä tohdi etemmäksi tulla… Täällä on kaikki liian pyhää, kummaa ja outoakin… Suo minun jäädä tänne ovensuuhun!… En tahdo nähdä syvemmälle Häneen, ijäiseen, ihmeen suureen Salaisuuteen…"

Surullisena selitti Gabriel lausuen suuren Jumalan runoa:

— "Hänen temppeliinsä sinun täytyy käydä alttarille asti, jos uskot Häneen. Sama sitten onko se temppeli työn, rukouksen, veisuun, uhrin tai lemmen kirkko. Jos sen on Hän säätänyt, niin silloin täytyy sinun rohkein mielin astua aivan sen alttarille. Sinun täytyy se tehdä, vaikka sinne vievä tie olisi niin tuskallinen, kuin se, jonka Jeesus kulki Golgatalle… Sinun täytyy juoda siellä odottava malja. Jos epäröit nytkin, niin kiellät Hänen käskynsä, Hänen säätämänsä lemmen puhtauden…"

Luonnon äänenä soi Jumalan runo… Kukkana kehittyi lemmentajunta neidon povessa… Lapsimielin selitti Martva:

— "En voikaan sitä puhtautta kieltää, kun juuri pelkään sitä puhtautta… Valo on täällä liian pyhä, puhdas… Kenties jo seison Hänen edessänsä, enkä jaksa kestää ihanuuttaan, kun silmäni on vielä tottumaton…"

Vieno valo värähti vaaleanpunertavana… Salainen esirippu hulmahti hiljaa… Se antoi neidolle aavistusta, että jotakin outoa oli edessä… Kaunis laulu kertoi lemmen tarua… Ihanat enkelit veisasivat lemmenkukan puhtauden ylistystä… Oudostuneena huudahti Martva saattajallensa:

— "Täällä soivat kauniit enkelien laulut… Miksi olet minut tähän pyhään tuonut?… Miksi sulaa täällä mieli?… Miksi ovat tunteet arat?… Ja miksi on kaikki hellää, puhtautta?… Mielessä soipi joku kumma sävel…"

Runo laati jo itseänsä… Neidon povi oli sen runopajana… Enkeli johti hänet kädestä alttarille, osotti lemmenkukkaa ja selitti:

— "Täällä lemmen-alttarilla täytyy sinun vielä kerran Hänen käskyjänsä täyttäen Häntä kiittää… Tuo lemmenkukka täytyy sinun kerran taittaa ja sen tuoksu tuntea, vaikka se olisi karvaskin… Kun se aika tulee, älä silloin pyydä Häntä ottamaan sitä maljaa pois sinulta! Sillä sinua varten ei voi Hän käskyjänsä muuttaa…"

Lemmen runo sepittäytyi yhä tajuisemmaksi neidon povessa. Hän vastasi enkelille ihastuneena, avoimin katsein:

— "Miksi minä sitä pyytäisinkään, kun käskynsä ovat aina ihmeen-armaat… Ne ovat niin kuin kaunis aamuvalo, joka kesäaamun purppurasta helähtää kauneimmaksi kirkkaudeksi, herättäen lintuparvet laulamaan… Mutta yhtä asiaa en jaksa ymmärtää: en jaksa käsittää tuon kukan tuoksumista, en myöskään sitä, mitä äsken lausuit…"

Lemmen runo kyseli jo olemustansa… Jumalan käsky kirkastui runona… Suruisena, kauniin laulun hymistessä selitti enkeli hänelle:

245

— "Näit äsken, kuinka koko luomakunta täytti riemumielin Hänen käskyänsä: häärunoutta… Siten täytyy sinunkin se käsky vielä täyttää… Ne toiset — kukka, eläin sekä kaikki muukin — pakosta täyttävät sen käskyn ajallansa… Sinulle antoi Luoja siinäkin vapauden: Saat täyttää sen, tai jättää täyttämättä. Jos täytät sen, niin saat myös siunauksen: saat äiti-onnen, jalon, pyhän onnen… Jos rikot sen käskyn, niin uhkaus odottaa… Kaikessa olet vapaa. Valitse!… Sinä tiedät miten suuri ja jalo on äitionni…"

Jalo kukkanen alkoi puhjeta jo neidon poven runoudesta: äidin jumalallinen runo alkoi sepittäytyä… Se puhkesi tosin tajuttomana… Lehdet olivat vielä väriä vailla… Ihmeissään lausui puhdas Martva:

— "Minä tiedän sen onnen, olen nähnytkin sen: Kun pääskyn sievä emo räystään alla kaunista poikuettaan lentoon laskee, ah, miten onnellisena se silloin pesänsä reunalla visertää!… Niin monesti jo sitä nähdessäni olen nauttinut pääskys-emon onnesta ja kiittänyt Jumalaa, joka taivaastansa on sille pikku-armaat lähettänyt… Ja enemmänkin Hän on lähettänyt: Hän on lähettänyt sulhasen pääskys-emolle, on lähettänyt sen apuna poikuetta hoitamaan…"

Luonnon jaloin soitto helähteli… Äidin jalo ja lempeä runo soi siten lemmen kanteleen säveleenä…

Mutta suru sumensi Gabrielin silmiä, kun hän muisti sen osan, jonka oli lankeemus tuonut ihmishengen kannettavaksi… Hän ajatteli lemmen teitä… Sydän vuoti silloin verta… Ei olisi hän hennonnut paljastaa, että ihminen on parhaassansakin jo muun luonnon tasalle mennyt, on jo sitäkin alempi… Hän sääli Martvaa… Hän antoi ainoastaan aavistuksen siitä, millä on äiti-onni ostettava. Hän selitti ylevänä:

— "Kauneimmat kukat ovat aina liasta poimittavat… Ne kasvavat ainoastaan höysteisessä, lantaisessa maassa… Jaloin kivi tarvitsee ikikuumuuden muodostuaksensa jaloksi… Niin on myöskin korkea, jalo äiti-onni aina liasta otettava… Siitäkin on se aina tuskan kautta nostettava. Siksi se ehkä onkin onnista jaloin…"

Äiti läikkyi lemmenrunossa… Se läikkyi siinä tuutulauluinensa, värisi siinä kipuinensa. Surullisena jatkoi enkeli selitystänsä:

— "Eevan lankeemisesta asti on äiti-onnenkin tie kasvanut ohdaketta ja orjantappuraa. Vaan jos se suuri onni täytyykin sinun, Martva, liasta ottaa, niin älä pelkää, vaan ota se siitä puhtain käsin ja jaloin mielin. Silloin et tahraannu, sillä sielun puhtauteen ei lika tartu. Silloin on sinulle myös lupaus varma: äidin alennus ja kärsimyksetkin jalostavat sinut naisesta vaimoksi ja vaimosta vielä jalommaksi: äidiksi… Äiti-onnen tiet nyt, Martva, tunnet, sekä tiedät myöskin Luojan suuren käskyn…"

Neidon povi sepitteli jo edelleen suurta äiti-runoa… Luonto teki opetustansa tajuttavaksi. Ihmeissään selitti Martva saattajalleen:

— "Kun sinä sanot sen, niin uskon tietäväni äitionnen salaisuuden. Se on tämä: Luoja Itse tuopi pääskyn emolle sievän pojan pienen siiven alle… Hän tuo sen sille niin kuin isä muinoin toi minulle kauniin nuken kaupungista… Niin tuopi suuri Luoja äiti-onnen… Siis suotta puhut, että se suuri onni olisi muka liasta otettava… Niin: miten ihmeen puhdas on se tie!"

Niin lennähti neidon mieli suuren ihmishengen maille… Mutta lyhyt oli vielä siiven kantomatka… Oitis palasi hän taas neidon lemmen runomaille. Murheisena lopetti Gabriel selityksensä lausuen:

— "Hän näyttää oikean tien ajallansa, Hän, joka salaisuudet ilmi tuopi… Se aavistus, jonka sait nyt lemmen mailta, on siemen, josta kasvaa tietoisuus oikeasta tiestä… Siis laskeudu nyt jo nöyrin mielin eteensä tänne lemmen alttarille, jossa Hänen tiensä sinulle valkenevat verkalleen!…"

Aalloilla lauloivat silloin lempivät allit… Pikku rastas kiitti Luojaa äiti-onnestansa… Kukka vaali hedelmätänsä, sotka aarrettansa… Äidin ja neitosen lemmenrunot sointuivat samoiksi…

Luonto soitti suurta ja jaloa kanteletta: puhdasta ihmispovea.

Ja sen soiton kaikua etsiessänsä vaipui Martva lemmen alttarille: Hän vaipui niihin lemmen maailmoihin, joissa puhdas tyttö elää häittensä edellä, kun näkee unta sormuksista, häistä ja hääkukista… Sulhasen ikävä alkoi… Alkoivat soida kauniit lemmen soitot… Luonto laulatti lemmenlaulujansa… Alttarilla kukoisti lemmenkukka entistänsä kauniimpana…

Mutta punaperho tarkasteli sitä kaunista kukkaa…

Käki kukahti… Se kukahti allin laulujen aameneksi… Lemmenlammin sinivedestä lehahti kaunis, lumivalkea perhosparvi ja laski rantavaaraan lehdikön koruksi… Koko vaara oli niistä valkeana… Kuin morsian katseli runolehto kuvaistansa lammikosta… Lehdon takaa kuului kaunis sulhon laulu, jota säesti etäinen kaiun hyminä… Kirkon kello kumahti…

Se kumahti hääkellona… Se kutsui neitoa hääalttarille, ottamaan sieltä suuren onnen…

Mutta tuntematon oli vielä ihmishengen onnentie… Tuntematon oli vielä onnikin, jota se henki uneksi…

Outoja satamavaloja.

Kaunis Litvanselkä hymyili kuun ja päivän kuvastimena… Se levitti laajoja vesiänsä ihmishengen purjehdittavaksi… Se levitteli niitä onnenteiksi näytellen rauhansatamaa jokaisen tien päästä…

Mutta etsityksi onnentieksi tarjosi se yhdelle kirkkotietä, toiselle jotakin tuntematonta…

Jo oli ulappa saanut aaltojensa kauneimman korun: purtensa… Jo oli pursi saanut istujansa: ihmishengen… Yhdessä ne, ulappa, pursi ja ihminen alkoivat laatia ihmishengen suurta runoa.

Purren perässä istui Oolavi, eläen ihmishengen mailla tarkastellen purrelle tietä, tähystäen satamavaloa, mitä kohti ohjata elämän pursi… Mutta tietön oli ulappa… Ei näkynyt sillä tienviehkaakaan… Omin neuvoin oli etsittävä elämänpolku.

Mutta korkeudessa kohahtivat suuret voimat. Ne lähtivät taistelemaan ihmishengestä, joka istui purressansa tiettömällä ulapalla… Ne alkoivat taistelunsa siitä hengestä siinä hengessä itsessänsä…

Yhä istui Oolavi… Yhä katseli hän elämänjärven selkävesiä… Taivaasta laskeutui silloin enkeli… Se kantoi hänen korviinsa Litvan kirkonkellon kumahduksen… Se kohotti lehdon keskeltä kaunista ristiä… Ne olivat merkkejä, jotka ilmottivat, että sielläpäin on onnen satama…

Taas kulki kohina korkeudessa… Loistavana, ylpeänä katseli Perkele Litvan selälle, jossa näki Oolavin purressansa istumassa… Hän katsoi tutkivammin ja näki Martvan lemmen mailla, elämässä lemmenrunoa, puhtaana jumalaisena runona…

Hänen kädessänsä välähti silloin kirkas miekka… Hänen voimanansa olivat ikuiset, suuret pahan voimat…

Miekka hohti jo tulisena. Ylpeänä laskeutui Perkele alemma ja loihti uudet salamavalot Oolaville: Litvanjärven rantalehdot olivat nyt täynnä ihanimpia elämänpuita… Jokainen puu hohti tuli-omenaisena… Jokaisen latvassa kukkui kaunis lemmen käki… Jokaisen oksalla keinui ihmeen kaunis neito…

Ja siellä satumetsiköissä kohisi kaikkialla kumma ja huumaava koski, joka kutsui kuin kaikkein kaunein neidon laulu…

Ylpeänä katsoi Perkele valojansa… Yhä kumisi kirkonkello… Yhä loisti risti… Mutta yhä kauniimpana hohti myös ihana tuntematon metsäranta…

Ja Oolavi istui yhä purressansa… Ja ihmetteli ja mietti ja epäröi jotakin.

Matka tytöstä morsiameksi.

1. Maassa.

— "Takimainen pari ulos!" — helähti Ranniston kartanolla, jossa työväki ruokaleponsa lopussa juoksi leskeä, odotellen työkellon kilahdusta. Pari syöksähti lesken ohi. Alkoi ahdistelu, pako ja yhteen kierteleminen. Vanhemmat työmiehet lepäsivät ruohokossa katsellen nuorempien leskenjuoksua ja neuvoen ja kehotellen. Koko pihamaa helisi naurusta. Työn tuottama väsymys hälveni unena. Poika oli reipas ja tyttö nauroi vallatonna.

"Takimainen pari ulos!" — ryöpähti taas kehotus. Martva ja Oolavi, joka oli matkalla taloon poikennut ja leikkiin joutunut, syöksähtivät juoksuun.

— "Martva!… Martva!… Martva!… Juokse kuusen ympäri, Martva!… Juokse sinne, Martva!" — sekaantuivat kehotukset ja neuvot yhtenä helinänä. Koko joukko oli Martvan puolella, kun leski häntä ahdisteli.

Eikä Martva nyt neuvoja tarvinnut. Hänestä tuntui, että hänen täytyi pysyä Oolavin parina. Hänen rinnallansa oli hauska seistä, parempi kuin kenenkään muun rinnalla. Hän juoksi henkensä edestä.

Mutta leski oli reipas, nuori mies. Se ahdisteli vuoroin Oolavia, vuoroin Martvaa. Syntyi oikea taistelu, jota nauru, huudahdukset ja neuvot säestivät. Koko kartano oli ilonhyrskeenä. Leski oli jo Martvan kiini saamaisillansa, mutta silloin teki Martva jyrkän käänteen sivulle. Soleva vartalo notkahti luontevasti, ja kauniina heilahduksena livahti tyttö lesken edestä, tämän syöksyessä omaa vauhtiansa eteenpäin.

Syntyi uusi ahdistelu. Leski ajoi takaa Oolavia. Martva riensi ahdistetulle avuksi, koettaen kiertää häntä vastaan. Hän hehkui ja punotti. Hän oli ilona ja onnena kuin lapsi. Hän tahtoi nyt pitää parinsa, Oolavin, vaikka olisi mikä. Koko väki katseli juoksua, mielet jännitettyinä ja yhä innokkaammin neuvoja antaen.

Oolavi oli taas päässyt lesken käsistä, joka nyt alkoi uudestaan Martvaa ahdistella. Mutta Martva oli nyt tyttö, joka vaistomaisesti pakenee omansa syliin. Hän livahteli lintuna aina käsistä pois. Kaunis vartalo notkahti käänteitä tehden milloin oikeaan, milloin vasempaan. Käsi taittui heilahduksien lisäsulona. Tukka hajosi ja häilähteli hartioilla, kun hän hyppeli polvia tehden, vallattoman puron tavalla, avuksi rientävää Oolavia kohti. Puuttui enää viime syöksähdys.

— "Oolavi!… Oolavi!" — huudahti hän, ojentaen kätensä Oolaville, ja aivan syöksyi tämän syliin.

Ja kun he olivat yhteen päässeet, katsahti Martva Oolavia silmiin, katse täynnä taivaallista iloa ja onnea. Poski oli yhtenä punana ja mieli kiurun kauniina liverryksenä, joka valuu korkeasta kevätsinestä. Päätänsä kiitokseksi nyökäytettyänsä sitoi hän tukan taas laitteeksi, yhä Oolaviin katsoen ja jonkun kepeän sanan lausuen. Oli kuin olisi hän nyt omansa saanut.

Hän oli viime päivinä, kiikkukohtauksen jälkeen, ujostellut Oolavia, mutta nyt oli taas kaikki avointa. Kaikki oli puhtaan tytön iloa, tytön, joka on äkkiä huomannut oman sulonsa ja siksi on varma sulhostansa, odottaa vain sen tuloa, onnellisena, nauttien omasta armaudestansa.

Reippaana asettui hän taas Oolavin kanssa riviin. Lemmen ensi tulehdus oli hävinnyt ja se muuttui nyt terveeksi, puhtaaksi, jaloksi, luonnon pakkosiveellisyyden jaloimmaksi, puhtaimmaksi kukaksi.

Mutta jo kilahti työkello. Väki lähti reippaana työhönsä ja kartanolta haihtui ilo ja nauru, kuin kaiku aikansa helistyänsä.

Lemmenkukka avautui rohkeampana, sen värit iloisempina.

Martvasta tuntui kuin olisi hänen sieluunsa tulvinut jotain hyvin kepeää ja iloista. Koko illan hän eli kuten se, joka on vilpoisesta aallosta juuri uimasta noussut, pukeutunut köykäiseen pukuun ja kävelee uimarannasta kotiin lehtevimmän metsän läpi kulkevaa polkua myöten, tulisena hehkuvan auringon valon pujotellessa oksien lomitse valoriekaleena, ainoastaan mauksi pehmeän varjon ja lehtien miellyttävän tuoksun sekaan. Eikä hän tiennyt ilonsa syytä. Se ilo oli tullut kutsumatta kuin kevät. Koko elämä oli auteretta, joka tuskin jaksaa maassa pysyä. Kukka oli nyt värillisempi, päivänpaiste kirkkaampi kuin ennen, ja huoneet helisivät äskeisen leskenjuoksun muka jatkuvasta ilosta. Koko elämän taivas oli yhtä kiurun laulua.

Jo tuli karja kotiin, jo soi iltakello. Martvan elämä hyppeli yhä kevätpurona. Hän seisoi kuvastimen edessä, ensikertaa kuten nainen: Hän huomasi olevansa kaunis… Kuvastin näytti olevan aivan tulvillaan suloa, kauneutta, iloa. Hän korjasi kiharansa, ihaili kätensä armasta liikettä ja vartalonsa hentoutta ja kainouttansa ja sielunsa puhtautta, joka tuoksui kuvaisestakin.

Hän oli onnellinen.

Samoin oli Oolavinkin laita. Kun hän kulki kotiinsa, tuntui polku olevan laulua. Metsä tuntui olevan runoa tulvillansa. Hänen suonensa pullistuivat voimasta. Hallanselkä näytti liian vähäiseltä hänen työmaaksensa. Hän uskoi voivansa nostaa vuoret hartioillensa ja kantaa ne pois maailmasta. Korvissa humisi yhä Martvan iloinen huudahdus: "Oolavi… Oolavi… Oolavi!" ja silmissä heilahteli se terve, puhdas puna, joka oli Martvan posket punannut, kun hän ojensi kätensä hänelle, syöksyen hänen syliinsä. Maailmassa ei tuntunut olevan orjantappuraa, ei ohdaketta. Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyöstä. Se oli onnea täynnä ja sen keskellä hohti elämänpuu, oksat notkuvina onnen ja rauhan antimien hedelmäpainosta.

* * * * *

Oli kesän kypsin aika. Litvan paratiisissa korjasi väki maan hedelmää.

Ranniston pellolle ilmaantuivat ensimäiset kuhilaat. Alottajaiskahvit oli juotu ja väki leikkasi ruista kilpaa, vedon perästä, kullakin yhtä leveä eteinen, ja onni vedoksi pantuna: Se, joka ensiksi pientareeseen pääsi, oli saava siksi vuodeksi paraimman onnen.

Jo pääsi ensimäinen pientareeseen. Leikkisanat satelivat hänelle. Iltarupeama oli leikattu levälleen. Kappaleen päähän, pientareeseen päästyä ryhdyttiin sitelemään. Kuhilas nousi kuhilaan viereen. Sirpit loistivat kiemuroina kuhilaan päässä. Kypsyneen rukiin ja sängen miellyttävä haju täytti ilman, levontarve mielen, ja kotiin kulkevan karjan kellot sointuivat seudun runollisuuteen yhtenä helinäpaljoutena. Koko luonto soi, ikäänkuin korkeudesta tulvivana enkelilauluna.

Tämä päivä oli Ranniston talon juhlapäivä: se oli Martvan syntymäpäivä. Vanhan tavan mukaan alettiin talossa rukiinleikkuu joka vuosi sinä päivänä, eikä koskaan oltu tarvittu siitä tavasta poiketa. Joka vuosi oli ruis joutunut siksi päiväksi sirppiä vaille. Työ alettiin sinä päivänä tavallista myöhempään, lopetettiin ennen ihan tuloa ja väki leikkasi pyhävaatteissansa, juhli ennen työlle menoa, teki työtä kuin huviksi, vanhan tavan vuoksi, ja lopetti päivän juhlimalla.

"Kuhilas pellolle, päre tupaan", oli ollut vanha tapa Ranniston talossa. Rukiin leikkuuta alkaessa alettiin joka vuosi puhdetta valvoa, tehdä puhdetöitä. Vanhan tavan mukaan sytytettiin nytkin päre pihtiin. Se oli Ranniston talon runoutta, hienoa, ja suurta yksinkertaisuudessansa. Päre valaisi joka vuosi yhden illan ajan talon vanhaa muinaisuutta, toi tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin tulukset ja päre olivat talon valovaroina.

Ranniston talo oli yleensä vanhaa satua ja runoutta täynnä, kuten vanha paratiisi ainakin.

Nyt olivat taas suuren tuvan lumivalkeat lattiapalkit havuilla sirotellut. Ruislyhde koristi puhtaaksi pestyä peräseinää, tähkät valkeaa lakea. Pitkillä pöydillä olivat valkeat kotikutoiset liinat, punainen tervakukka sinne tänne liinalle siroteltuna. Ikkunoilla tuoksusivat ruiskukat ja seinänraossa siellä täällä pieni pihlajan lehti. Päre paloi kirkkaalla valolla ja lyhde levitti rukiin maukasta hajua lattiahavujen tuoksun sekaan.

Väki oli jo koolla. Silloin saapui oman väen lisäksi Tuukkalan isäntäväki. Muut vieraat olivat käyneet päivemmällä.

"Oolavi!… Terve tuloa!" — helähti Martvan iloinen ääni Oolavin astuessa tupaan. Se huudahdus pääsi häneltä kuin naurahdus hauskan sadun lomassa.

Oolavi ojensi Martvalle ruusukimpun, jonka ruusut hän oli omasta puutarhasta poiminut.

— "Onneksi ja iloksi!" — lausui hän sitä ojentaessansa, kumartaen sievästi.

— "Miten kaunis!" — huudahti Martva. Silmä loisti ilona ja huulelle helähti armain hymy. Ja ojentaen huolettomasti siron kätensä Oolaville, kiitokseksi ja tervehdykseksi samalla, lausui hän:

— "Kiitos, Oolavi!"

Ja oli kuin olisi käsi ollut käden lahjaksi jääpä. Koko Ranniston väki katseli, kun hän seisoi pärevalossa ruusukimppuansakin kauniimpana, käsi parhaan pojan kädessä, elämä yhtenä satuna edessä, ja takana yhtenä kauniina runona, vartalo soleana, silmä kirkkaana.

Hän kiitti vieläkin Oolavia kukista ja jatkoi:

— "Minä olenkin saanut nyt niin paljon lahjoja, että väsyisi luetellessa: Siltä sen… ja siltä sen… ja sen… Ja entäs, sanonko minä?"

Hän naurahti ja ikäänkuin odotti käskyä.

— "No, mitä sitten?" — naurahti Oolavi.

— "Minä sain isältä Harhaman kirjan 'Varotushuudon'", — lopetti Martva ja nyökäytti päätänsä tavalla, jossa sulous ja pieni leikillisyys sulivat yhdeksi kauneudeksi.

— "Sitten ei puutu muuta kuin yksi", — tarttui Oolavi.

Martva katsahti häneen kysyvästi. Oolavi katkaisi ruiskukan, ojensi sen Martvalle ja vastasi hänen kysyvään katseeseensa:

— "Onnellinen kirjanmerkki."

Ja kun Martva kiitti häntä uudesta lahjasta, jatkoi hän:

— "Mutta se on onnellinen ainoastaan yhdellä ehdolla."

Martva naurahti ja katsoi häneen taas kysyvästi.

— "Sillä ehdolla, että luet minulle kirjastasi joskus ääneen", — selitti Oolavi.

— "No pyytämättäkin toki", — myönsi Martva. Ja poistuen kukkinensa lisäsi hän iloisesti:

— "Mutta kun ensi kerran luemme, emme sytytä lamppua, vaan päreen. Se on niin runollista… Eikö totta, Oolavi?"

Oolavi oli yhtenä onnena. Hänestä oli nyt kaikki totta ja runollista ja kaunista. Koko väki huomasi, että Martvassa oli muutos tapahtunut. Hänessä oli jotain kypsynyttä. Vartalon liike oli naisen suloutta, katseessa oli kukkaansa puhjenneen sielunjalouden puhdas ja armas, mutta tietoisin kainous. Hän tajusi — tunsi tiedottomasti jo seisovansa miehen, eikä lapsuuden leikkitoverin edessä. Hän käytti jo olemuksensa viehkeyttä, hymyänsä, puhtauttansa, kauneuttansa, vartalonsa vielä puoli-lapsimaista suloutta, käytti sitä pakosta kuin kukka, joka ei voi väriänsä salata, kun aika tulee ja luonto koskee.

Äidin silmä huomasi sen kaiken, Ja kun Martva lennähti kukkinensa huoneeseensa, katseli äiti häntä iloisena kuin emä linnunpoikaa, joka on juuri saanut pienen siiven ja katselee pesänreunalta maailmaan. Sitten katsahti hän Oolaviin ja mieheensä. Rannisto ymmärsi vaimonsa ajatukset ja vaimo hänen mietteensä. Oolavi tuntui jo heidän omalta pojaltansa.

Sillä hetkellä tunsi Rannisto talonsa onnen olevan täyttymäisillänsä. Jumalan suuruus ja armo valkeni hänelle korkeana ja hän kiitti sydämessänsä:

— "Nyt Sinä, Herra, voit päästää minut jo Sinun suureen rauhaasi, sillä minä olen saanut jo nähdä Sinun armosi ja Sinä olet suonut minun lopettaa elämäni päivätyön, jonka minulle sääsit…"

* * * * *

Pääskynen on kevään, käki kesän ja ensimäinen pärevalo syksyn hienoin runous. Niin oli nytkin Ranniston talossa. Yö muuttui pehmeän-tummaksi, kun ei ollut silmä tottunut päreen valoon. Kuusi oli salaperäinen, koivu ja pihlaja yön hämärän istuinpuita, ja yölepakko, joka lenteli ilmassa, lisäsi syysrunoa lennollansa.

Se runollisuus tarttui juhlivaan väkeen, Martvaan ja Oolaviin eniten. Tyttö suli ja poika oli hellä. Mielet lämpenivät. Vanhat muistelivat nuoruuttansa ja katselivat nuorten iloa ja yhdessä oloa kuin tyttöstä, joka tulee lapsuuden ja nuoruuden kevätmailta, kaikkia vanhoja muistoja helman täysi. Se tyttönen käveli lattialla, kutrit hajalla, mieli kukissa, joita sirotteli lattialla tuoksuvien katajanhavujen sekaan, hyräili jotain sanatonta lapsen laulua, ei itsellensä, ei kukille, mutta vain ilman aikojansa.

Hetkeksi poistuivat nuoret pihamaalle, yksi toisensa perästä. Yön pehmeät hämärät heilahtelivat. Taivaanrannalta kohosi kuu vaaleanpunertavana sirppinä.

Puutarhan käytävällä puheli Oolavi toisten keralla, kun Martva lähestyi puhelijoita. Ja kun puhelu vaikeni ja yksi ja toinen alkoi poistua, lähtivät Martva ja Oolavi yhdessä kävelemään kuin tehdystä sopimuksesta tai asialle. Oli jo jotain, joka sanoi, että heillä on yhteistä asiaa, josta heidän on puhuttava, ei tosin vielä sanoilla, vaan sillä, joka jätetään sanomatta, tai sanotaan silmäyksellä, kävelyllä, mielialalla, puheen aiheilla ja muilla. Martvasta oli Oolavin kanssa käveleminen nyt huvi.

Kaunis puistokäytävä kierteli tuuheiden puiden alla kuin lehtiholviin kaivettu tunneli, jonka holvausta paikoin kannattivat pylväinä valkeatuohiset koivunrungot. Paikoin oli seinänäkin pehmeä ja lehtevä pensasto. Käytävän päähän tultuansa pysähtyivät molemmat. Heidän edessänsä avautui yön hämyihin uponnut, saarilla kukitettu Litvanselkä. Saarien välivedet näyttivät loppumattomalta salmisokkelolta, johon ajatus ja tuulikin eksyivät, saati sitten pursi. Siellä salmien pohjukoissa, jonne ei kukaan osaa, piti olla "Litvan laulun" kuuluisa kari. Martva seisoi puun pehmeässä varjossa, Oolavi nojasi puunrunkoon ja ylhäällä puun latvassa, sen näkymättömässä lehtipiilossa istui Perkele.

Ja molempien mieleen johtui "Litvan laulun" tarina, ikäänkuin aavistus olisi heille sanonut, että he seisoivat suuren elämänsadun edessä, joka heidän oli yhdessä elettävä — elettävä ja elämällä maailmalle kerrottava. He aavistivat hyvän- ja pahantiedonpuun olevan likellä, oksat täynnä tuli-omenoita. He seisoivat sen kamppailun edessä, jota ihmishenki on taistellut maailman alusta, toisessa olennossa rajummin, toisessa heikommin voimin. He elivät niitä hetkiä, jolloin heidän piti vuorostansa ihmishenkinä astua hyvän ja pahan väliseen ikuiseen taisteluun.

Kun Martva nyt ajatteli Litvan tarua, muuttui mieli yön hämäräksi ja silmää sumensi kaiho. Hänen teki mieli koskea siihen taruun, eikä tahtonut uskaltaa. Se arkailu oli vaistomainen, kuten aina suuren salaisuuden edellä. Syntyi vaiti-olo. Elämä tuntui hämärältä, metsikkö henkien lymylehdolta.

Viimein tohti Martva koskea tarua. Katkaisten lehden puusta ja sitä sormin nyplien, lausui hän arkaillen:

— "Minä, Oolavi, en tiedä miksi olen viime aikoina usein ajatellut Litvan tarua… sitä veden naista… Siinä on jotakin niin selittämätöntä ja hämärää."

Niissä sanoissa ilmeni hänen henkensä suuruus: hän käsitti elämän hämäryyden. Hän kykeni ajattelemaan, että ihmishengen elämä ja historia on ongelma, suuri selittämätön kysymys. Hänen suuret henkiset lahjansa, jotka uinuivat vielä kukkanupussansa, kertoivat hänelle heräävänä tietoisuutena, aavistuksena, että ihmis-elämä, kun ihmishenki kykenee nousemaan yläpuolelle aisti-elämää, on korkein historia, ongelmien ongelma ja arvoitusten arvoitus. Nyt alkoi hänen henkensä puhjeta kukkaansa: arvoitus alkoi muuttua kyselyksi. Hän valmistui elämään suurta tarua.

Oolavi oli vaiti. Hänenkin sielussansa uinuivat ihmishengen suuret aarteet. Hän oli lahjakas kuten Martva. Hänen, samoin kuin Martvan lahjakkuus ilmeni jo siinä, että he molemmat kykenivät näkemään — tai vasta aavistamaan — että elämässä on tutkimaton salaisuus, ikuinen ongelma. Heidän henkensä olivat niitä suuria henkiä, jotka eivät suurisiipisinä koreile maailman valona, markkinatavaraksi koristettuna aurinkona, vaan kykenevät tunkeutumaan rahtujen salaisuuksiin, näkevät tarujen hienojen ikirunojen kuidut, inhoavat markkinalavoja ja kätkevät omaan elämäänsä kaikkeuden suurimman aarteen: hyvän ja pahan välisen taistelun: ihmishengen pyrkimisen jumaluuden yhteyteen.

Kun Oolavi yhä vaikeni ja mietti, jatkoi Martva:

— "Siinä tarussa on omituista ensiksikin se kuvaisensa kaipaaminen ja ikävöiminen."

Oolavi oli joskus itse tutkinut tarun henkeä ja luullut löytäneensä jonkun hämärän kohdan, nurinpäisen viittauksen ihmishengen Jumala-kaipuusta, hyvään ja puhtauteen pyrkimisestä, josta hän oli kuullut isänsä ja Ranniston usein puhuvan. Mietteissään lausui hän Martvalle:

— "Siinä on samaa, mitä isäsi on puhunut. Ihminenhän kaipaa aina jotain puhdasta ja jumalallista… Se on vain tässä nurin päin: ihminen kaipaa kuvaansa, vaikka oikeastaan hän itse on se kuvainen: Jumalan kuva…"

Viime aikoina oli Oolavi alkanut kohota Martvan silmissä nuorukaisesta mieheksi. Häneen oli ilmaantunut entistä suurempaa merkillisyyttä ja vakavuutta. Äänensävystä oli hävinnyt nuorukaisen pehmeys, katseesta sen kepeys. Nyt kohosi hän taas suuren askeleen. Hän nousi mieheksi, joka ymmärtää syviä asioita, on ajatellut elämänkysymyksiä. Martva näki myös suuren vilahduksen hänen sielunsa puhtaudesta. Itse hän silloin kutistui Oolavin edessä, hänen turvaansa, kuten koskea laskiessa oli häneen luottaen kyyristynyt veneen teljolle. Ajatuksissaan lausui hän:

— "Kyllähän minä sen kaipuun ymmärrän… tai miten sanoisin: Minä tunnen, että on joskus semmoinen kaunis kaipuu, mutta…"

Hän pysähtyi, mietti ja lisäsi ajatuksissaan:

— "Tämäkin on kyllä samaa, mutta se on samalla aivan toista…"

Suuri elämänkysymys alkoi näille kahdelle kirkastua ongelmaksi, viritä siksi tuleksi, jossa heidän piti kerran palaa. Ihmishenki alkoi janota sitä hämärää, joka houkuttelevana valona tai pakkona johtaa sille paikalle, jossa silmät avautuvat näkemään korkeimman valon ja pimeyden, hyvän ja pahan erotuksen. Järvenselälle katsellen ja miettien virkkoi Oolavi Martvan puheeseen:

— "Kyllähän siinä on toista…"

Mutta hetken perästä hän lisäsi:

— "Mutta kyllähän se voisi niinkin olla, sillä ovathan aina kuva ja itse esine samanlaiset…"

Martvan vielä lapsekas henki ei jaksanut sitä käsittää. Kun hän oli selityksen juuri saamaisillansa, hävisikin se, repesi salamannopeana merenseläksi, jota hänen ajatuksensa ei ylettynyt käsittämään, hämärtyi ja hävisi. Jälelle jäi ainoastaan tarun ydin: kaipuu, puhtaan ja jalon ikävöiminen. Hän luuli, että Oolavi käsitti sen kaiken, ja yhä korkeammalle nousi tämä sen johdosta Martvan silmissä miehenä.

Ja kumminkin oli ikuinen elämän ongelma Oolavillekin ainoastansa kajastus, ihmishengen syntyperäinen aavistus. Molemmat he seisoivat suuren pulman edessä. Martva mietti kuin lapsi, joka arvoitusta arvailee. Mutta molemmista tuntui kuin olisi sen ongelman ratkaisu heidän yhteinen tehtävänsä. Se tuntui heille yhteistä olevan, kuten kaikki muukin elämässä.

Hetken ääneti seistyänsä, Martva vavahti kuin olisi vilun väre kulkenut hänen hennon ruumiinsa läpi. Hän säpsähti jotain näkymätöntä.

— "Mennään, Oolavi!" — pyysi hän nopeasti ja poistui Oolavin mukana. Arkana katsahti hän taaksensa. Hän luuli siellä jonkun aaveen hiiviskelevän puiden tummassa varjossa.

Tupa oli tuoksua tulvillansa, kun Martva palasi Oolavin keralla. Päre paloi kirkkaana, pyhänä tulena aivan. Sen valossa hohtivat puhtaat seinät ja valkeat, puhtaan hongan väriset lattiapalkit, tavallista valkeampina, kun ei silmä ollut vielä tottunut pärevaloon. Kukat tuoksusivat katajan havun seassa. Väki piti iloa. Mieli oli juhlamieltä ja hilpeyttä.

— "Onnea!" — hoettiin Martvalle.

— "Päivänpaisteisia polkuja!" — toivottivat vanhat miehet.

— "Kuunvaloa, kesää ja pitkää ikää!"— toivotettiin toisaalta. Kaikki äänet olivat ystävän ääniä. Jokainen sana oli rehellinen, jokainen toivotus vilpitön. Kaikkialla paistoi pärevalon kirkkauden tavalla rehellisestä sydämestä lähtenyt:

— "Onnea Martvalle!"

Ja Martva oli onnellinen. Hän säteili ihmis-onnena, suloisuutena ja puhtautena. Tulevaisuus avautui kirkkaana kuunvalona, eletty elämä jäi taakse käkien kukuntana. Isän suuret rikkaudet ympäröitsivät häntä ja koti huokui hurskautta ja rakkautta. Hän ei tiennyt mitä oli huoli, ei tuntenut vihaa, ja pahe ja väärä olivat hänelle tuiki-tietämättömiä. Hän oli kukkaansa puhjennut kauneus, jota elämä hellitteli morsiamenansa, puhtaus, jota enkelit vartioivat.

Mutta morsianta odottavat tuntemattomat huolet, tai onnet, tai molemmat, ja Martva seisoi sinä morsiamena elämän kirkkaat kihlat käsissä, tietämättä huoliko häntä odotti vai ilo.

Ja sitten pyöri piiri ja laulu helskyi ja parit pyörivät. Koko Ranniston talon tulevaisuus ja nykyisyys oli pärevalon kirkkautta, joka valaisi eloajan runoutta.

Vieraat olivat jo poistuneet, päre sammunut. Sen hiilessä ritisi vielä heikko tulituike. Vanha Rannisto nukkui rauhallisena, varmana, että enkeli vartioi hänen taloansa.

Martva istui taas yksin pehmeään sohvaan vaipuneena, Oolavin kukat edessänsä. Elämä oli hänestä niin kaunista, ettei hän olisi raaskinut siitä erota, yöksikään, kuten lapsi ei malta uudelta lelultansa maata mennä. Hän aivan keinui onnen helinän sävel-aalloissa, unohti itsensä ja kaiken.

Mutta yö kului syvemmälle ja kun katse koski Oolavin kukkiin, värähti mieli. Hän alkoi muistella Oolavia ja huomasi taas, että hän olikin jo mies. Hän laski:

— "Hän oli ennen kokonaan toinen… Kun esimerkiksi siellä ja siellä olimme, niin hän oli aivan kuin poika…"

Hän istui ajatuksissansa ja muisteli edelleen ja laski:

— "Vielä silloinkin, kun olimme viimeksi kiikulla, hän oli aivan toisenlainen: ihan kuin semmoinen vaan… ei ollenkaan niin ajattelevan näköinen ja vakava."

Hän oudostui aivan muutosta, ihmetteli mistä se oli johtunut ja jatkoi:

— "Nyt hän jo kumartaakin ihan toisella tavalla… ja puhuu niin vakavasti ja omituisesti…"

Hän mietti ja vertaili nykyistä Oolavia entiseen, löysi yhä uusia miehen piirteitä ja lopuksi huudahti hämmästyneenä:

— "Hyvä isä, että minä en ole sitä ennen huomannut!"

Ja sitä mukaa kohosi Oolavi hänen silmissänsä. Hän kohosi mieheksi, jonka edessä Martva tunsi täytyvänsä ajatella jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. Hän muisteli nyt ensi kertaa seurusteluansa hänen kanssansa, etsi, eikö hän ehkä ollut käyttäytynyt rumasti: niinkuin nainen ei saa käyttäytyä miehen edessä. Hän muisteli äskeistä kohtausta puuholvissa, ajatteli miten hän oli seissyt ja mietti olikohan se oikein, mitä hän oli puhunut.

Siitä johtuivat hänen ajatuksensa "Litvan laulun" taruun ja siihen, mitä Oolavi oli siitä sanonut. Joku kaunis kaipuu täytti silloin mielen. Hän koetti miettiä tarua ja selittää sitä. Hän etsi Oolavin selityksen ajatusta, mutta ei jaksanut sitä löytää; käsitti sen, eikä käsittänyt. Ajatukset hajosivat ja väsyivät. Sielun eteen levisi joku hämäryys, jota ei ajatus jaksanut selittää. Raukeana irroitti hän valkean ruusun kukkakimpusta, katseli sitä miettivänä, ja taas kiintyivät ajatukset Oolaviin, mutta väsyneinä, kuin kauniiseen uneen nukkumaisillansa ollen.

Mutta ikäänkuin joku pahan enne olisi lennellyt huoneessa, tunsi hän taas olevansa levoton. Hän oudosteli mistä se johtui. Huonekalut näyttivät vähän toisilta kuin tavallisesti: ne näyttivät salaperäisiltä ja äänettömiltä. Martva aivan hätäytyi ja hengitti hätäisenä.

Ikäänkuin rauhottuakseen otti hän Harhaman kirjan ja aikoi avata sen ja ryhtyä lukemaan. Jo tarttui käsi kansilehteen avataksensa sen. Mutta samassa säpsähti Martva uudestaan, hätäytyi entistä enemmän, eikä uskaltanut avata kirjaa. Hän pelkäsi sitä nyt kuin olisi se ollut huone, jossa on kerrottu tonttuja asuvan, eikä sentähden uskalla sen ovea avata, vaikka olisi huoneeseen asiaa. Vaaran edellä heräävä vaisto varotti häntä Jumalan äänenä. Hän oli taas kuin ennen aikojansa pesästä lentoon lähtenyt linnunpoikanen, joka hätäytyy, huomattuansa siipensä heikkouden. Arat ajatukset tarttuivat joskus "Litvan laulun" taruun kuin oksalle hätäytyneenä istahtava lintunen. Väliin kiintyivät ne taas Oolaviin. Suurten elämänkysymysten salaperäisyys alkoi häntä kietoa. Hän mietti niitä kauvan, kunnes väsymys toi rauhan.

Rauhattomana nousi hän ylös, pani kirjan paikoillensa ja ajatteli:

— "Kun Oolavi tulee, niin sitten yhdessä alamme. Minähän jo lupasinkin hänelle lukea."

Hänestä tuntui taas turvalliselta, kun oli Oolavi. Hänen kanssansa hän uskaltaisi mennä kummitushuoneesen ja vaikka minne, sillä Oolavi oli hänestä taas miehekäs ja luotettava ja jalo.

Hän luki rukouksensa, rauhottui siitä ja uinui uuden ikävuotensa ensi yön valoisiin uniin.

Samana aikana istui Oolavi kotonansa yksin. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet samoihin asioihin kuin Martvan ajatukset. Hän ajatteli Martvaa, oudosteli, että tämä nyt näytti toiselta kuin ennen. Hän muisteli Martvan jokaista sen-iltaista liikettä ja naurahdusta ja kaikkea. Hän huomasi, että Martva ei enää ollut lapsi, ei tyttönen. Jokaisessa liikkeessä oli jo naisen suloa ja arvokkaisuutta…

— "Tai on hän sillä rajalla… Hän on vielä osaksi lapsi", — tutki hän itseksensä.

Sitten muisteli hän Martvan puhetta "Litvan laulun" tarusta. Sekin osotti Oolaville, että Martva oli jo nainen, joka ajattelee elämänkysymystä. Viimein tuli hänelle mieleen huoli hänen elämästänsä. Ensikertaa elämässänsä ajatteli hän:

— "Mitenkä nyt Martva nukkuu? Onkohan turvassa…"

Hän tunsi jo olevansa velvollinen hänestä huolehtimaan. Pieni mielenpainostus ja ikävä täytti hänen mielensä. Hän kaipasi Martvaa, muisteli minkälaisena tämä oli seisonut puun alla puhuessansa hänelle "Litvan laulusta". Ajatukset hajosivat. Hän tuli vakavaksi.

Ja "Litvan laulun" johdosta johtui hän lopuksi ajattelemaan elämänkysymystä yleensä. Se ei ollut uusi ajatus. Hän oli paljon lukenut ja tutkinut. Synnynnäinen nero oli hänelle avannut kirjoista niiden ajatuksien ytimen ja monesti oli hän elämän-ongelmaa ajatellut, vaikka vielä tosin nuorukaisen kepein mielin. Nyt se ongelma avautui hänelle tavallista suurempana ja syvällisempänä. Hän istui kauvan, ajatukset kiintyneinä siihen kysymykseen, joka kirkastuessansakin himmeni.

Hän ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän alkoi miettiä arkipäiväisiä asioitansa, viikon töitä ja Hallanselän kuivausta, elämänsä suurtyötä, isänmaansa suurta kulturitehtävää, jonka hän oli päättänyt suorittaa, mutta aina vain hajosivat ajatukset. Ne lensivät Hallanselästä Martvaan, tämän uniin ja olemukseen, siitä "Litvan lauluun", elämän suurkysymyksiin ja taas uudestaan Martvaan. Ne eivät olleet enää ainoastaan sen-iltaisia ajatuksia. Ne olivat jo useana iltana häntä myöhään yöhön valveilla istuttaneet, vaikka ne nyt tänä iltana olivat tavallista voimakkaampia.

Viimein unohtui Hallanselkä ja arkiasiat kokonaan. Hän eli yksinomaan lemmen ja elämänkysymyksien mailla, sotkeutuen niiden hämäriin entistä syvemmälle. Itäinen taivaan ranta vaaleni jo aamuheleydeksi, kun hän painui lyhyt-aikaiseen uneensa.

* * * * *

Litvan kirkkopihalla hymyili koivu syyskesän tulolle, harsona kaartansa joka päivä alentavan päivän kirkas valovaippa. Pihlaja koreili siellä täällä koivujen lomissa, ruskeana raakaleista. Kastikainen seisoi kallellapäin, sekin jotakin surren ja kaivaten. Kaikki oli hiljaa. Kaikki pelkäsivät herättää surullisessa päivänpaisteessa nukkuvaa tuulenhenkeä. Ainoastaan sininen kissankellokukka soitteli äänetöntä säveltä pois aikovalle kesälle. Se soitteli surullisena, kellonkupu kallellansa.

Kirkossa vihittiin nuorta paria. Lumivalkeassa puvussa seisoi morsian alttarin edessä sulhonsa rinnalla. Hänestä oli elämä täynnä onnea, kirkko tulvillansa pienten urkujen ääntä. Hän nautti elämänsä suurimmasta onnesta: onnesta saada avautua kukkanupusta äidin jaloille tehtäville, ihmis-elämän jalolle luonnontyölle, joka korkein ruumiillinen onni on mieheltä ijäksi riistetty ja jätetty yksin naisen osaksi. Siitä onnesta vaistomaisesti nauttiessansa unohti morsian sen tienkin, jota myöten on sinne kuljettava elämän likojen kautta, poiketen eläinmaailman poluille, joilla ei koskaan kulje se henki, joka on jo täysin Jumalan henki.

Morsiustyttönä seisoi myös Martva, Oolavi parina. Eikä hääväki tiennyt kummasta enemmän nauttia: morsiamen onnestako, vaiko Martvan sulosta, Litvan ylpeyden kauneudesta. Lumivalkeaan pukuun puettuna seisoi hän taas alttarin edessä, kuten ripille päästessänsä, mutta ei enää ainoastaan tyttönä, vaan puhtaimpana naisena, jalona nuppuna, joka tajuttomana odotti elämänsä suurta onnea.

Nuori pastori Aamusto toimitti vihkimisen. Hän puhui hehkuvan, puhtaan sydämensä koko lämmöllä avioliiton jumalallisesta runoudesta. Hänen puheensa oli avomielistä, kuten puhtaan apostolin ja hurskaan munkin puhe. Hän selitti:

— "Avioliiton, ollakseen oikea, täytyy olla perustettu ihmishengen suurelle runoudelle: sille tunnustukselle, että ihminen on Jumalasta ja sen kautta korkeampi kaikkea muuta."

Martva tajusi papin puheet syvällisemmin kuin ennen. Mutta hän tajusi ne, kuten viaton tyttö kauniin runon, josta hän löytää ainoastaan aurinkoisia salamoita… korven tuoksua… kevättä… ritareja ja puhtautta, joka kaikki peittää elämän todellisuuden: sen väärän olemuksen. Vaistomaisesti katsahti hän Oolaviin ja heidän katseensa kohtasivat silloin toisensa… huomasivat olevansa samoilla runomatkoilla… arastuivat ja painuivat ujoina maahan. Pastori Aamusto jatkoi:

— "Jos avioliitto on ainoastaan lempeä, on se väärä, alhainen ja ruma. Sillä katsokaa karjaa: eikö sekin lemmi kedolla? Ja voiko kukaan teistä siinä lemmessä runoa nähdä?"

Hän puhui hitaasti, pysähtyen ja antaen kuulijoiden miettiä. Nyt hän taas jatkoi:

— "Maallinen lempi ei ole korkeimpaan ihmishenkeen oleellisesti kuuluva, vaan on se syntiinlankeemuksen kautta siihen tullut välttämättömyys. Se on lihan, eikä ihmishengen runoutta."

Martvan puhdas sielu tajusi puheesta sen puhtaan runohohteen, ja värisi sille kuin kukan valkea väri valolle. Sen runouden huonoa puolta hän ei vielä käsittänyt. Nuori pappi jatkoi: