S. (continued 5)

"Mutta tänä vuonna tulette meille," sanoi Börje.

"Sen teen, jos Jumala suo ja te sen tahdotte."

Hän tunsi itsensä vielä vähä ujoksi Mariannen läsnäollessa, vaikka hän paljonkin hänestä piti. Salaisesti hymyillen huomasi Börje, että äiti aina karttoi Mariannen nimeä eikä kutsunut häntä sinuksi.

Mutta sellainen kyllä menisi ohitse! Börje oli niin iloinen — niin sydämellisen iloinen. Äiti ja Marianne … sitä kelpasi istua ja katsella.

Marianne arveli, ettei äidin tarvitsisi asua näin yksinään, näin kaukana Börjestä; voisihan hän muuttaa heidän luokseen, jossa Paulin sija vielä oli tyhjänä.

"Siunatkoon, lapsi, sitä en koskaan tahdo!" vastasi vanhus melkein pelästyneenä, "nuoret osaavat kyllä pesää rakentaa yhtä hyvin kuin vanhatkin, vaan he rakentavat semmoisen, joka heille sopii, ja vanhat tekevät parhaiten, kun pysyvät paikallaan."

Puolisen jälestä kulkivat Marianne ja Börje ympäri tupaa, jolla aikaa isoäiti istui ja ravitsi silmiään katselemalla oikein sydämen halusta pojanpoikaansa, joka käydä lylleröitsi ympäriinsä upo uudessa koltissaan.

"Ja katsos! Tässä on raamattu, jonka kaltainen Börjelläkin on," huudahti Marianne iloisesti. "Kuinka hyvästi muistan, kun ensikerran kävin Tomtössä! Minä kysyin, oliko hänellä tapana lukea sitä. 'Ei,' sanoi hän, 'mutta äidillä on yhtäläinen'."

Melkein huomaamaton hymy vetäytyi äidin kasvoille; hän ymmärsi poikaansa.

"Niin, tuo on minun sauvani ja jalkojeni valo," sanoi hän sitten vakavasti, "minulla ei ole koskaan ollut parempaa turvaa." — Sitten katsahti hän Marianneen. — "Vaan minusta on saman tekevää, mitä te uskotte," lisän hän, "sillä meidän Herramme antaa teille kyllä sen uskon, jota te tarvitsette. Hän ymmärtää asian paremmin kuin minä."

Tässä karkeassa, hyväntahtoisessa suoruudessa oli jotakin, joka Mariannea miellytti enemmän kuin kaikki hyväilyt. Siinä ilmautui vankkuutta, luottavaisuutta — ihan kaikkea.

Kun illalla erottiin, saattoi vanhus vieraansa heidän makuusuojaansa. Pikkuinen uinahteli aivan makeasti korissaan.

"Niin, nukkukaa nyt tekin hyvästi," sanoi hän. "Minä olen tehnyt pehmeän vuoteen sinulle, rakas poikani. Harvoinpa sinua täällä saa nähdä!"

"Ja häntä!"

"Niin; hauskaa oli nähdä teitä."

Börje asetti kätensä eräälle vanhalle pulpetille.

"Tässä, Marianne," sanoi hän, "tässä on minun muinainen minuuteni; tässä säilyttää äiti kaikki minun kirjeeni.

"Niin, vallan totta!" huudahti vanhus ja pisti kätensä taskuunsa, "minä olen ajatellut … minä olen ajatellut, että Mariannea" — nimi ei tahtonut tulla hänen huuliltaan, — "minä tarkoitan, että häntä huvittaisi lukea sinun kirjeitäsi. Minä olen ne pannut järjestykseen numeron jälkeen." Hän veti avaimen esiin, jonka antoi Börjelle.

Marianne ei voinut mitään sanoa. Tämmöinen menettely poikansa vaimoa kohtaan oli niin liikuttavan hienotunteinen, että Mariannella ei ollut sanaakaan sen varalle. Tätä oli ajatellut tuo sivistymätön talonpoikaisvaimo, — ajatellut ihan itsestään!

He puristivat toisiensa käsiä. Ei yhtään tarpeettomia hellyyden osoituksia! Sellaiset eivät Börjen äitiä miellyttäneet, vaan he olivat ymmärtäneet toisensa, ja tässä oli se side, joka ei ollut katkeava.

Kun Marianne oli jäänyt yksin Börjen kanssa, meni hän hänen luokseen.

"Börje, kuinka voit sinä pitää minua kaikesta tästä erilläni ja luulla sen olevan parasta?"

"Se oli hyödyllistä."

"Mutta semmoista umpimielisyyttä!"

"Semmoinen on minun luonteeni."

"Kaikkiako kohtaan?"

Marianne hymyili vähä. Yksi poikkeus oli ollut, — hän, joka nuo kirjeet oli saanut.

"Minusta on ollut hauskaa nähdä sinua täällä, — tässä vanhassa keskuudessa, josta minä paljon pidän," sanoi hän, "sen täytyi sulaa yhteen nykyisen kanssa. Ja nyt se on tehty, rotko on täytetty. Tule istumaan, Marianne. Minä olen hävennyt olla se kuin olen, nyt ei ole laita enään niin."

Hän talutti Mariannea vanhanaikaisilla patjoilla päällystetylle seinärahille istumaan, vaan tämä ottikin pienen jakkaran ja asettui vastapäätä miestänsä. Hän taisi näin paremmin katsella Börjeä kasvoihin istuessaan kyynäspäät tämän polvilla ja nojaten leukaansa käsiä vasten.

"Kun on antanut parhaan, niin ei tarvitse säästää pikkumurusia," sanoi Marianne hymyillen, "kun olemme nyt puheisiin päässeet, niin sano mulle, mitä sinä teit kaupungissa niin usein; minä olen ollut hirmuisen utelias."

Börje punehtui ensin, vaan rohkaisi sitten mielensä.

"Minä olen lukenut kieliä," sanoi hän. "Huh, eipä se käynyt vallan voimien ylitse. Mutta kuinka minä pelkäsin sinun saavan siitä tietoa."

"Miksikä sitten?"

"Olihan ikäänkuin häpeällistä alkaa minun ijälläni vielä koulupojan tavoin; ja sitten minä pelkäsin, etten onnistuisi."

"Sinun sydämesi on ylpeä — kuules! Se juuri tekee sinun niin umpimieliseksi. Sinä pelkäät, että sinun tarvitsee antaa perää jollekulle."

"Ehkä. — Minä olen aina luullut olevani nöyrä. Minä olen aina ollut valmis tunnustamaan toisten etevämmyyttä; mutta minä olen asettunut sitä vastaan," sanoi hän miettien. "Sinä väitit eräänä iltana minun olevan kunnianhimoisen; minä olen sitä sittemmin ajatellut. En tiedä, onko se totta. Vaan sen tiedän, että minullakin on pyrintöjä ja että minäkin tahtoisin saada — niin, en tahdo sanoa valtaa, sillä en minä tahdo tulla huomatuksi, — mutta minä tahtoisin tuota, jonka avulla voi ikäänkuin ojentaa kättänsä ja tuntea niissä ohjakset. Sitä ehkä kutsutaan vaikutukseksi. Minä tunnen vaan kuin tahtoisin tämän käteni olemaan vahvan, — jäykän ja vahvan. Tahdon tuntea, etten ole tullut maailmaan saamatta mitään aikaan. Minä tahdon kokonaan täyttää minulle uskotun paikan, vaan minä en halua mitään muuta. Jos sitä kutsut kunnianhimoksi, niin olen kunnianhimoinen."

"Ja se on jo hyvin vanhaa," jatkoi Börje tyynesti, "se on aina pyrkinyt eteenpäin. Vaan minä en ole ollut vapaa. Isä piteli rahoja, ja hänellä oli valta. Minun sisuni kuohuu, kun häntä ajattelen. Onko kellään oikeutta kukistaa ihmistä sillä tavalla ja pidättää häntä edistymästä, kuin hän teki minulle! — Ja niin on laita ollut — ahdistusta aina. Tuo tapaus viimeksi Paulin kanssa puhalsi tulen enemmän hehkumaan. Sillä silloin täytyi minun koko voimallani ryhtyä jonkun kimppuun, etten olisi tullut vallan hupsuksi. Minulla ei saanut olla aikaa tuntea mitään. Täytyi vaan vaientaa sydämensä ääntä, pitää ajatuksensa jänteessä, katsoa eteensä eikä taaksensa. Tuo kokonaan, tuo — eitä jotain semmoista saattoi tapahtua, — että minä olisin paljas nolla, tyhjyys, siinä oli nöyryytys semmoinen, että minä olisin voinut… Se oli potkaus, josta päästäkseni minun täytyi hankkia itselleni hyvitystä vaikka millä hinnalla! Sinä et voi uskoa, kuinka sellainen voi minua kiihottaa! Se on kuin oas, kuin kirveltävä tunne minun rinnassani, se ei anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä, vaan ajaa minua työhön. Kuinka toisenlainen Börje minä olen kuin se, jonka kanssa sinä olit yhdessä kaksi vuotta sitten! Ihmeellistä on nytkin katsella taaksensa. Ja ulkonaisesti, ehkei kuitenkaan näy mitään erotusta. — Mutta kirjeissä tuolla on koko kehityshistoria. Äiti on samaa puuta kuin minäkin; hän on ymmärtänyt minua."

Marianne tunsi piston sydämessään. Niin, kuinka vaiherikas tämä kehitys mahtoi olla, arvasi hän nyt katsellessaan noita viisaita kasvoja joissa ankara hillitsemisvoima ja sitkeä into kuvastui joko juonteessa.

"Yhtä ainoata en ole koskaan sanonut äidille. En koskaan selittänyt."

Syntyi äänettömyys.

"Sinä olit sanomaisillasi jotakin ennen, jonka johdosta olit kahdella päällä," sanoi Marianne.

"Niin minä tahdon vastata erääseen toiseen kysymykseesi, jonka myös teit eräänä iltana: minkätähden kielsin heitä äänestämästä minua valtiopäivämieheksi. Niin, — näetkös — minä en ole valmis vielä. Minä en tahdo eritä tasaisesta työstäni. En nyt. Tilaa on kehitettävä. Taloudellisen kantani pitää olla sellaisen, ettei se estä minua, ja sitten … ja sitten täytyy minun nähdä vähän enemmän maailmaa. Sille ihmiselle, joka ei ole saanut muita tietoja kuin mitä hänen ikäänkuin keksillä on täytynyt haalia itselleen ilman toisten apua, ja jonka kehitys ihmisenä on suurimmaksi osaksi kirjaviisautta, sille ovat mielestäni matkat suurena oikotienä sivistykseen. Minussa on vastustamaton tiedonhalu. Minä olen aina kadehtinut Paulia. Minä tahdon myös päästä näkemään. Vaan minä katselen luullakseni toisilla silmillä kuin hän, ja minulla luullakseni on toisenlainen säästö kotiin tullessani kuin hänellä. Tahdotko tulla mukaan — Marianne? Tahdotko jakaa kanssani? Tahdotko, että olemme kahden kaikessa? — kahden katselemme ja käsitämme ja tuomitsemme ja luemme, — kahden autamme toisiamme kaikissa?"

Vastausta ei tarvittu. Mariannen kädet olivat vaipuneet Börjen polville ja olivat ristissä siinä. Hänen silmänsä tähystelivät ulos avaruuteen, kuin olisi hän siellä nähnyt pitkän, aavan tulevaisuusmaiseman.

Iloja ja suruja oli tuleva toisensa perästä vaihdellen, onnen rauhaa ja kovia aikoja. Sen hän nyt tiesi. Hänen elämänsä näyttäisi kuin muidenkin ihmisten; ei romantilliselta eikä satumaiselta, vaan todelliselta ja jokapäiväiseltä. Mutta Börje oli hänelle niin rakas, että hän olisi voinut laskeutua polvilleen hänen eteensä; olisi voinut painaa hänen käsiään silmilleen tuntiessaan itsensä ylenmäärin onnelliseksi hänen omanaan; hänen, ilon auringon paisteessa tai pimeinä hetkinä, hänen suuressa ja pienessä, — aina, kun he vaan rakastivat toisiansa.