S. (continued 3)

Mariannen pieni työkamari oli tullut heidän lempipaikakseen varsinkin Börjen ollessa ulkotoimillaan, sillä hän taas viihtyi parhaiten suuressa vierashuoneessa noiden jäykkien huonekalujen keskellä.

Pauli ja Marianne olivat muuttaneet kaikki huonekalut toiseen asentoon jälkimmäisen kamarissa; Pauli oli sinne lahjoittanut joukon taide-esineitä kaunistukseksi, ja Marianne oli antanut muuttaa piaanonsa sinne. Pauli sanoi huoneen kokonaisuudessaan näyttävän jalokivisen rintaneulan samettikotelolta, vaan Börje kutsui sitä tapernaakeliksi.

Täällä istuivat Pauli ja Marianne tuntikausia, keskustellen matalilla äänillään Mariannella koruompelus käsissä. Juuri näillä hetkillä oli Paulin päähän pistänyt kutsua puhetoveriaan Marianne-rouvaksi. Börje oli kerran ehdotellut, että he joisivat sinänmaljan, vaan siitä ei ollut tullut mitään.

Sinä voi kukin olla koko maailman kanssa, vaan Marianne-rouva — — niin lausui ainoastaan yksi: se oli erityinen etuoikeus. Kun Pauli sitä lausui pehmeällä äänellään, olisi sanan voinut luulla olevan toista kauniimpaa kieltä. Mariannella oli oikea nautinto sen kuuleminen.

Kun talvi tuli lumineen ja pakkasineen, liittyi tuo pieni perhe likemmin toisiinsa, vaikka Börjellä oli luonnollisesti välistä ulkotoimiakin. Hämärässä teki hän kiertokulkunsa tallien ja ylisten kautta eikä tullut sisään koskaan, ennenkuin lamppu oli sytytetty.

Paulin ja Mariannen häntä odottaessaan harjoittivat he tulenpalvelemistaan, joksi Börje kutsui sitä, s.o. he istuivat uunin ääressä valkeata vartioitsemassa Mariannen huoneessa.

Molemmat olivat viluisia ja molemmat tahtoivat lämmintä. Sitä paitse oli sanomattoman rauhallista ja miellyttävää istua ja haastella puoli pimeässä.

Kun valkea oli palanut loppuun, sai Pauli polttaa parin turkkilaisia sikaariansa, sillä Marianne ei voinut koskaan väsyä katselemaan tuota pientä tulipilkkua, joka eli ja hengitti tuossa pimeässä niin herkän taiteellisesti kuin sensitiiva,[6] luoden välistä punakeltaisen hohteen noille hienoille, vaaleille kasvoille.

Pauli istahti usein piaanon ääreen. Hän osasi pikkukappaleita koko joukon ulkoa. Useimmat oli hän harjoitellut ainoastaan korvansa mukaan, ja nämät säveleet olivat kuin pujoteltuina hänen muistelmiinsa. Eli pikemmin tulivat ne hänen kertomuksiensa piirroksiksi. Hän soitteli kaikenlaista: italialaisia kansanlauluja; kaduilla ja maanteillä rallateltuja rekilauluja; mustalaistansseja käsirummun ja kilkuttimien hälinällä höystettyinä; saksalaisia kansanlauluja tai surisevia säkkipillin säveleitä.

Marianne istui silloin aina pienessä sohvassa lähellä häntä, ja kun Pauli oli lopettanut kertomuksensa — jonka hän aina teki tapansa mukaan vilkkaaksi ja vaihtelevaksi — tuntui Mariannesta kuin hämy olisi ollut ainoastaan viitta, jonka Pauli oli heittänyt hänen ympärilleen kuljettaessaan häntä pitkin huumaavia, pimeitä käytäviä, kunnes hän äkkiä veti peitteen pois ja Marianne näki tämän kirjavan elämän edessään muutamia minuutteja, — sillä tavalla eli hän Paulin menneisyyttä. Se tuntui aivan salaperäiseltä, kummalliselta.

Näissä hämykeskusteluissa ilmautui Paulin luonne alkuperäisessä yksinkertaisuudessaan, johon ei sekautunut mitään kyllästyneen ivaa, jolla hän muutoin sonnusti itsensä, joka kerta kun luuli jonkun tulevan häntä liian lähelle. Ja kun hän tällä tavalla avasi oman umpimielisyytensä, sai hän ihmeteltävän voiman vetää kuulijan mukaansa. Vaikutus ei suinkaan ollut sanoissa, vaan äänen sävyssä ja hänen koko olentonsa hienoudessa. Mitä hän siten kertoi, sai muodon ja kauneuden kuin näkisi sen kirkkaassa auringon valossa ja kuin se tarttuisi muistiin ainiaaksi.

Marianne istui aina hiljaa kuunnellen. Jos hän joskus teki kysymyksen, tapahtui se vaan siitä pelosta, kun luuli Paulin muuten lopettavan.

Mitä he siten puhuivat hämärässä, kun kasvojen juonteita ei erottanut ja äänikin värähteli toisenlaisesti, — siitä ei koskaan puhuttu päivällä mitään. Korkeintaan voitiin siihen koskea noin sivumennen, viitata hienosti johonkin kohtaan hämykeskustelussa, joka nyt oli muuttunut jonkinlaiseksi yhteiseksi omaisuudeksi heille, vaan silloin ei tarvittu muuta kuin joku sananen tai leikillinen silmäys, jolloin heti toinen ymmärsi toisensa.

Pauli, joka soveliaalla päällä ollessaan osasi uskomattoman keveästi johtaa keskustelua kokonaan kehenkään koskematta, puhui näinä hämyn hetkinä melkein yksinomaa itsestään. Mariannen käytös houkutteli siihen. Selittämättömän myötätuntoisesti vaikutti Pauliin nähdä hänet tuossa istuvan ja kuuntelevan — tyynenä, miettiväisenä, näyttäen kuin olisi hänellä äärettömän paljon sanottavaa, vaan että kuuntelemisen halu oli niin suuri, ettei hän sanallakaan tahtonut kertomusta häiritä. Sellaisen keskustelun loputtua tunsi aina tulleensa ymmärretyksi. Täten tuli tavaksi Paulille ja Mariannelle, että edellinen alituisesti oli keskustelun johtavana puolena. Vaan kun Pauli katseli Mariannen tarkkaavaisiin silmiin, tuntui hänestä aina kuin tämäkin puhuisi vaikka oli ääneti ja kuin hän tietäisi kaikki, mitä Mariannella oli sanomista.

"Marianne-rouva," sanoi Pauli eräänä iltana kun he tapansa mukaan istuivat tulen loisteessa, "minusta on äärettömän paljoa helpompi puhua naisen kuin miehen kanssa. Naisilla on sielun notkeutta, jonka avulla he aivan toisella tavalla kuin miehet voivat seurata jonkun ajatuksen juoksua. Heidän pehmeän, oikullisen sieluelämänsä voi vetää niin lähelle itseänsä kuin haluaa, ilman ponnistusta, tuntematta ahdistusta, naisen ajatus pujahtaa niin nopeasti ja helposti toisen mielentiloihin, ettei koskaan tarvitse nähdä vaivaa sen mukana pysymisestä. Yksinäisyyden koko viehättäväisyys suurenee, kun todellisuudessa ei olekkaan yksinään. Naisissa ei ole sitä arvostelun kuivakiskoisuutta, jota minä kammon; sentähden minä rakastan niitä."

"Onpa ihme, jos tämä kuivuuden puute on muuta kuin laiskuutta," vastasi Marianne naurusuin, "ainakin on minun mielestäni mukavampaa olla muassa kuin arvostella."

"Ei hätää! Se on suloista joka tapauksessa. Mutta" — hän kumartui lähemmäksi — "oletteko huomannut, ettei koskaan puhuta vapaasti sen kanssa, joka on ulkonaisesti lähellä jotakin toista? Estettä siinä kuitenkin on, että he rajoittamalla jonkun liikkeitä, tekevät mahdottomaksi sekä lähestymisen että poistumisen. Niin, ja sitä paitse: — tunnin vilpittömänä oleminen, silmänräpäyksen, kuukauden, sen kyllä voi silla edellytyksellä, että paluumatka on tiedossa, mutta ainaiseksi? Ei. Sillä kaiken vilpittömyyden pohjalla on salainen tunne siitä, että minun pyrintöni tänä päivänä voi olla ristiriidassa huomispäivän pyrintöjen kanssa, —- muisto siitä, että se joka eilen oli uutta ja tuoretta, on tänään vanhaa ja turmeltunutta… Ei. ei, minä vakuutan teille, ettei se ole ollenkaan niin loukkaavaa kuin voisi luulla, se on päinvastoin jotakin, josta meillä kaikilla on aavistusta. Mutta sangen harvat rohkenevat katsoa ihmisluonteen nurjalle puolen ja ottaa selvän, mitä siellä on, sentähden ei puhuta semmoisesta. Ja mistä taas ei ole totuttu puhumaan, se tuntuu kammottavalta. Jos te nyt, Marianne-rouva, olette pimeänpelko, niin lopetan."

Hän puhui hyväilevimmällä äänellään, valittaen kuin hellitelty lapsi, ja kuitenkin vähä ivallisesti.

"En. jatkakaa," lausui Marianne.

"Tahtoisin, että tulisitte näkemään minkätähden ollaan enimmin umpimielisiä niitä kohtaan, jotka ovat meitä lähinnä. Että asian laita niin on, sen olette huomannut monta kertaa ja tiedätte sen siis olevan tosiasian. Minä etsin vaan syitä. Jos ummistatte silmänne sitä katselemasta, ette sillä voi tehdä olevaista olemattomaksi; se pysyy, jos tahdotte, eli ette. Mutta muistakaa, että minä puhun ainoastaan siteistä — ulkonaisista siteistä — ja siitä omituisesta asian laidasta, että niille annetaan enimmin, joihin ei olla sidottuja… Niin, näettekös, aatteellisuuden kannattajat uskokoot mitä tahtovat sielujen yhteellisyydestä ja sen semmoisesta, vaan totuus kuitenkin on, ettei koskaan päästä niin lähelle toista ihmistä, ei koskaan tulla niin yhdeksi hänen kanssansa, että edes hämärin, muodostumaton ajatus kieltää kaiken mahdollisuuden vastaiseen teeskentelyyn. Ja siinä se on! Sille, joka aina seuraa toista, paljastaa tämä toinen vastahakoisimmin itsensä, sillä hän tietää tapahtuvan asioita, joita tahtoo salata, tai olosuhteita, joiden johdosta hän mielellään lakaisee menneisyyden jäljet umpeen. Se, jolle kerran on antanut täyden luottamuksensa, voi semmoisissa tapauksissa tulla säälimättömäksi kurissa-pitäjäksi, ei ainoastaan toisen tekoihin, vaan jopa hänen salaisimpiin periaatteisiinsakin nähden; hänelle on annettu ase kaivaa se ulos toisen sydämestä, mitä toinen tahtoo salata itseänsä varten. Ne, jotka ovat minuun persoonallisessa suhteessa — minä tarkoitan ulkonaisessa — ne ovat ainoastaan pidettävät minun vastapelaajinani. Jos minulla on halu näyttää korttini jollekulle, niin —, en suinkaan siksi valitse ketään heistä! Ei, siihen valitaan asiaan kuulumaton henkilö. Ja luottamus-asiat uskotaan vieraalle. Erotaan — ja sanottu on kuin tuulelle kuiskattu. Silloin ollaan vapaita, kuin ei mitään olisi koskaan sanottu, ja kun kääntyy toiselle puolelle, on yhtä tuntematon kuin ennenkin. Tämän tuntee vaisto. Ja vaisto on hyvän joukon viisaampi kuin ymmärryksemme."

"Oh, te olette epäilijä, te ette usko mitään."

"Kyllä, Marianne-rouva, minä uskon sitä, mikä on minun silmieni edessä tai käsissäni. Minulla on usko, että voi siirtää vuoria, — vaan se on silmänräpäyksen uskoa. Sillä ei ole mitään tulevaisuutta eikä mitään ijankaikkisuuttakaan… Marianne-rouva, voisinko minä tämmöisenä asettaa koko elämäni teidän eteenne, ellei minulla olisi hyvää uskoa? Vaan kukaan ihminen ei toivo näkevänsä entisiä omia ajatuksiansa tai muinaista minuuttansa. Se juuri vaikuttaa tonttupelkoa… Ja minä pelkään hirmuisesti tonttuja."

Hänen lauseessaan oli jotain, mikä vaivasi Mariannea, eikä hän siis vastannut.

"Kuten nyt minun vaimonikin," jatkoi toinen, "minä olisin voinut uskoa hänelle kaikki: minä tiesin, ettei hän koskaan olisi minua väärin ymmärtänyt, minä olin varma hänen vaitiolevaisuudestaan ja hän oli vallan liiaksi hienotunteinen urkkiakseen koskaan mitään — ja sentäänkin! Minä en sanonut hänelle koskaan mitään itsestäni, vaikkapa tiesinkin, kuinka suuresti hän sitä halusi, ja että hän olisi antanut elämänsä semmoisesta luottamuksesta, jommoisen minä voin osoittaa vieraalle!"

Viimeiset sanat oikein kiduttivat Mariannea. Hän oli aina karttanut, ettei mainitsisi hänen vaimoansa. Hän tiesi Paulin myöneen itsensä rahoista, ja se oli hänen mielestään häpeäpilkku, jonka olemassa olosta hän ei tahtonut muistuttaa häntä eikä itseänsä. Sentähden poistui hän joka kerta kun Pauli lähestyi sitä ainetta. Niin oli hän tehnyt monta kertaa; Pauli oli sen huomannut ja tämä hellätuntoisuus loukkasi häntä kuin itsepäinen välinpitämättömyys. Hänen täytyi siitä päästä. Se vaivasi hänen hermojansa, kuin aina täytyi kiertää tätä kohtaa kuin lumouskehää.

"Marianne-rouva, olisin toivonut, että olisitte ollut vaimoni tuttava," sanoi hän ja seisahtui puheessaan tahallaan niin pitkäksi ajaksi, että toisen olisi pitänyt vastata. Vaan Marianne oli vielä ääneti.

Pauli suuttui.

"Enpä tiedä, minkälaisia kummallisia ajatuksia teillä on minun avioliitostani!" huudahti Pauli kiihkoissaan, "minkätähden ette uskalla puhua siitä?"

Mariannelle tuli polttavan kuuma, vaan hämärä oli jo siksi pimentynyt, että se peitti hänen punehtumisensa.

"Minä en tiennyt teillä olevan siitä mitään puhumista," sanoi hän matalasti, "enhän minä ole teitä estänyt."

Pauli oli vaiti silmänräpäyksen.

"Minulle on kiusaksi," sanoi hän arasti, "tämä: tähän asti saat mennä, vaan et etemmäksi. Luuletteko siinä olleen mitään häpäisevää minulle." Marianne istui matalalla tuolilla uunin edessä ja Pauli hänen vieressään nojaten kasvojaan hänen käsiinsä ja ruumis veltosti vaipuneena nojatuolin selkälautaa vastaan. Joka kerta kun Marianne katsahti sivulle päin, näki hän piirteet Paulin olkapäästä ja tumman eteenpäin kumarassa olevan pään. Pauli istui ääneti, kuin ei hänellä olisi enää mitään sanottavaa, ja liikahtamatta jäsentänsäkään. Marianne nojautui taaksepäin ja katseli häntä kauvan hänen siitä huolimatta. Joka ainoa tämän olennon piirre oli niin hieno ja siro, vallan erinlainen, mitä Marianne oli nähnyt ennen; ei löytynyt ainoatakaan kohtaa tässä ruumiissa, joka ei olisi tehnyt häneen kummallisesti houkuttelevaa, salaperäistä vaikutusta, johon samalla sekautui tyhjyyttä ja ikävää, tuskaa, josta hän ei tahtonut päästä vapaaksi. Itse Paulin välinpitämättömyys vaikutti tämän kaiken. Joka ainoassa liikkeessä oli jotakin, joka sanoi, ettei hänen tarvinnut ajatella, miltä se näyttäisi, sekä ettei sen kauneus tehnyt hänelle mitään iloa.

Vaikka Marianne olisi kuinka vähä kumartunut sivulle, olisi hän voinut pyyhkäistä poskeansa Paulin takin hihaan. Hän luuli jo tuntevansa sen hienon, pehmeän kankaan koskettavan hiuksiansa. Vaan hän ainoastaan luuli niin paljaan läheisyyden takia, jota lisäsi hieno papyrossin tuoksu, joka vielä tuntui vaikka valkea jo oli sammunut. — Oi, jospa Marianne olisi voinut tarttua tähän käsivarteen, painaa kasvonsa siihen ja nyyhkyttää niin sydäntä särkevällä äänellä, kuin häntä halutti! Sillä häpeällistä oli, että Pauli oli myynyt itsensä, häpeällistä oli elää avioliittoa vanhan, ruman naisen kanssa … kärsiä hänen hyväilyjänsä. Se oli niin liikuttavan luonnotonta, että Marianne oli huutamaisillaan tuskasta sitä ajatellessaan. Se oli niin kunniatonta, alentavaista, että hän olisi itkenyt verikyyneleltä, jos niillä olisi voinut pestä Paulin puhtaaksi. — Ah, jospa hän olisi saanut päästää valittavan tuskanhuutonsa ilmoille niin raivoisana kuin tahtoi, painaen kasvojansa lujasti tuon miehen olkapäähän, tunnustaen pimeässä kuinka häpesi — häpesi, että Pauli oli voinut elää yhdessä semmoisen naisen kanssa!

Hän kääntyi poispäin pannen kätensä ristiin polvensa ympärille, väkivoimalla estääkseen aikomuksensa tapahtumista.

"Te olisitte pitänyt hänestä minun tähteni, ellette hänen itsensäkään vuoksi," sanoi Pauli taas; "hän oli niin hyvä."

Marianne kiristi hampaitansa, ettei olisi huutanut: — "mutta hän oli ruma ja vanha!"

Hän vihasi Paulia. Hän vihasi tätä naista; sillä hän kärsi tuskaa heidän kumpaisenkin tähden, ja se oli sanomattoman katkerata. Minkä tähden Pauli otti näitä puheeksi, vaikkei hän tahtonut niitä ajatella!

Tuntui kuin Pauli itse äänettömyydestä olisi arvannut hänen ajatuksensa.

"Jos siinä olisi ollut jotain häpeällistä minulle, luuletteko, että silloin olisin pyytänyt teiltä saada tästä puhua?"

Hänen äänensä oli matala, ja sen sävyssä ei ilmaantunut ainoastaan hillittyä kärsimättömyyttä, vaan jotain muutakin: sovitusta siihen, mitä Marianne oli saanut kärsiä tuona iltana hänen huoneessaan.

"Kertokaa," sanoi hän tukahutetulla, yksitoikkoisella äänellä. Hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen mielensä liikutuksen. Ja tulihan hämärän perästä aina kirkas päivä.

Pauli muutti asentoansa, otti kätensä kasvoiltaan ja antoi sen vaipua polvelleen.

"Nyt, kun häntä ei ole, nyt on hänellä aivan toinen merkitys minun silmissäni," aloitti hän, "nyt tuntuu kuin koko hänen elämänsä olisi levitettynä eteeni, tuon kummallisen läpihohtavan loisteen valaisemana, jolla aurinko laskiessaan valaa maiseman. Te tiedätte, kuinka tulimme tuttaviksi. Hän oli vuokralla samassa perheessä kuin minäkin ja me tapasimme joka päivä toisemme. Toinen sai — siitä huolimattaankin — tietoa toisen oloista, kuten aina käy taloudessa, jossa monilukuiset jäsenet ovat kaikki hyviä kielikelloja ja toiset uteliaita. Minä olin köyhä ylioppilas, vaivainen, joka nautin almuja, kuten herrasmies semmoisia nauttii, tunnustellen toisella kädellään tyhjää kukkaroansa ja toisellaan arastelevaa arvokkaisuuttansa ja punniten niitä keskenään. Jos köyhänä olemisellaan tarkoittaa välttämättömän sietämistä, niin en minä ole koskaan nähnyt köyhyyttä oikeassa karvassaan. Mutta jos sillä tarkoitetaan sitä, että välttämättömän hinnaksi pitää pantata jokaisen säikeen nuoruudestaan, kiduttaa kuoliaaksi jokaisen mahdollisuuden aivoissaan; jos sillä tarkoitetaan hyvien töiden vastaan ottamista, jotka maksettiin liehakoivalla kiitollisuudella, — siinä tapauksessa olin köyhä; ja jos siliä tarkoitetaan sitä, että sallii satojen nöyryytyksien haavoittaa ristiin rastiin sydämensä mitään tuskia näyttämättä kasvoillaan, siinä olin köyhä ja olen semmoinen ollut niin kauvan kuin muistaa voin. Minä olin sekasikiö, suvuton, jolla ei maailmassa ollut mitään jalansijaa. Minä kuuluin syntymäni kautta yhteiskunnan alimpaan luokkaan — jonka paljas olemassaolokin on häpeällistä — lahjojeni kautta olin määrätty sivistyksen aatelistoon. Ellei äitini olisi niin kovasti työtä tehnyt, olisi lapsuuteni koti ollut köyhäinhuoneessa ja kunta olisi saanut pitää huolen toimeentulostani. Tiedättekö, mitä on, Marianne-rouva, tulla huutokaupassa myödyksi vähimmän 'vaativalle'?… Mutta kuitenkin! Jos minä olin niitä, jotka tyytyvät taistelemaan leipäpalasensa edestä ja ovat kärsivällisiä sen saatuaan. Minulla ei ollut voimia siihen. Minä vaadin enemmän, enemmän! Lapsuudestani saakka himoitsin minä kaunista. Oh, Marianne-rouva, kuinka kummallista on katsella kulunutta elämäänsä, katsella sitä, kuin seisoisi jollain korkealla paikalla, jonka reunalta on laaja näköala silmien edessä yliympäri — kauvas, kauvas … kaiken taakse, niin ettei näy aukkoja syyn ja vaikutuksen välillä, vaan kaikki on selvää ja luonnollista, johdonmukaista, korkeimman viisauden yhteen sommittelemaa: — tapausten järkähtämätöntä ajatusoppia! Kuinka kummallista on liikkua oman itsensä ulkopuolella, näyttää sormellaan noita kaikkia katkelmia, sovittaa niitä yhteen ja sanoa: minä olen tämä. Oletteko koskaan ajatellut, kuinka ihmeellistä on käsittää sitä? Eläminen on sitten melkein tarpeetonta."

"Kuinka niin voitte sanoa!"

"Nähkäas, siitä pääsette selville etempänä. Alkakaamme siitä, mitä syntyessäni sain! Selvästi näen, että sen täytyi kasvaa, kuten siitä on tullutkin oma hauras lajinsa, totellen siemenessä asuvaa lakia, sillä itulehdistäkin voidaan sanoa mihin sukuun kasvi kuuluu. Mikä isäni oli? Päänsä piloille lukenut kirjatoukka, joka ei ruumiinsa voimia mihinkään käyttänyt. Hänestä olisi tullut professori, sanottiin — jos olisi elänyt. Ha, ha, ha! Niin, mutta hän ei voinut elää… Jumalalliseksi päästään tällä: olisi tullut."

Hän luuli Mariannen liikkeessä huomanneensa vastenmielisyyttä.

"Ei, älkää nyt tästä loukkaantuko," sanoi hän innokkaasti, "täytyyhän minun kerran puhua tästä, sillä teidän täytyy tuntea minut, täytyy tietää minkätähden olen tämmöinen, enkä voi toiseksi tulla. Katselkaapas nyt, kuin paloittelisin tutkittavan kasvin teidän silmäinne eteen, ja te saatte nähdä, että minun välttämättömästi täytyi tulla juuri siksi, mikä olen. Puhutaan vapaudesta, vastuunalaisuudesta. Hoh, lasten moraalia!… Isäni sitten. Hän oli köyhän komministerin poika ja oli tullut kotiopettajaksi tuohon rikkaaseen aatelisperheeseen. Köyhyydessä kasvoi hän, monien sisaruksiensa kerällä. Hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin työtä ja elatuksen murhetta. Muuta ei tietysti maailmassa löytynytkään. Lukea ja kieltäytyä, kieltäytyä ja lukea — siinä koko hänen elämänsä, ja lopuksi hän olisi kai saanut jonkun toimen, kun ei ennen helpottanut. Sitten hän pääsi maailmaan. — Kuinka ylellisyys mahtoi loistaa hänen silmiinsä, kutkuttaa hänen aistiansa, tunkea hänen joka huokosensa läpi. Palkollisen muodossa — hännystakkia ja kumarruksia joka päivällispöydässä, vaatimaton paikka alimmassa päässä pöytää, huomaamatta kadehtia, huomaamatta ihailla, aina varuillaan. Ajatelkaa tämän herrastalon kutkuttelevaa komeutta, tätä ylimyselämää mies-palvelijoineen ja käskyläisineen. ja tämän rinnalla alastonta puutetta, johon hän oli tuomittu palaamaan. Ajatelkaa hänen ikäväänsä, hänen tyytymättömyyttänsä. Kuinka raatelevia ääniä täytyi sekaantua hänen jokaiseen mielialaansa. Ja tähän kaikkeen oli hänellä läksyjen märehtijän terveys ja komministeritalon ruoalla elätetty ruumis. Mitä piti minun saaman perinnöksi? Kolmenkolmatta vanhana hän kuoli. — Talossa oli nuori tytär, sen tiedän, minä olen nähnyt hänen vanhempana ja naimisissa, ja hän oli kaunis vieläkin. Minua kummastuttaisi, ellei isäni olisi rakastunut häneen; pitihän kaiken häntä siihen yllyttämän… Ken tietää. Hengellisesti olen minä hänen poikansa — ken tiesi, — ruumiillisesti tuli äidikseni piikaneiti."

Marianne ei voinut pimeän tähden nähdä hänen kasvojansa, vaan äänestä tuntui, että hän hymyili.

"Ja kun nyt ajattelette tätä kaikkea tapahtuneena, niin tiedätte mistä olen perinyt tämän himokkaan rakkauden hienouteen, tämän mielipuolen nälän kauneuteen, joka ei koskaan sammu. Isältä perittyä — ei muuta mitään!… Tahdon voimaa sen varsinaisessa merkityksessä ei minulla ole ollut koskaan, sitä tahdon voimaa nimittäin, joka tunkee vuoren läpi ja kumoaa esteet. Vaan minun luonteeni oli kohtaloni. Se himoitsi, mitä minun koko olentoni ponnisti vastaan, himoitsi jokaisella tuntohermolla, jokaisella huokosella — samaa eri muodossa, vaan aina samaa: — hienoutta. Minussa oli jo vaisto, ennenkuin tiesin, mitä hienous onkaan, vieläpä ennen kuin olin nähnytkään mitään sinne päin. Minulla oli pieni musta samettimekko, jota koko koulu näytti sormellaan, vaan minä vavahdin onnesta, kun poskeni kosketti tuota hienoa kangasta; minä suutelin sitä salaa… Tuntuu aivan kummalliselta puhua siitä nyt. Onpa aivan kuin koko tuo vanha tunnemaailma eläisi minussa vielä entisine pikku-katkeruuksineen; ja kuitenkin on siitä niin kauvan jo kulunut; minun ei pitäisi sitä enää muistamankaan. — Te ette koskaan ollut niin perin köyhä, Marianne-rouva; te ette myöskään tiedä mitä ulkopuolella seisominen tahtoo sanoa. Te ette koskaan seisonut yksinänne kylmällä, pimeällä kadulla ja katsellut valaistuja ikkunoita nähdäksenne varjoja liikkuvan edestakaisin. Te ette koskaan ollut niiden onnettomien joukossa, jotka oman halunsa kiihottamana seisovat tyhjin käsin tieteen portaalla, ulkopuolella sitä maailmaa, jonne tietävät kuuluvansa — seisovat siinä hyljättyinä ja voivat äänettömyydessään ulvoa rajusti ja kamalasti kuin nälkiintynyt susi. Ah, Marianne-rouva, semmoinen kuluttaa elinvoimia, eikä kukaan tiedä, mitä sellaiset ihmiset saavat maksaa kasvojensa sileinä ja tyytyväisinä pitämisestä! — Vaan minä en ainoastaan himonnut ulkonaista loistoa, mutta sisällistäkin: sivistystä, aistikkaisuutta, nerollista, — kaikkea, mikä voi kohottaa jonkun rahvasta ylemmäksi. Minä ihailin taiteilijoita, tiedemiehiä, kirjailijoita, kunnioitin heitä kuin jumalia, mutta en hiljaisessa hartaudessa, vaan mielettömimmässä himossa päästä heidän vertaisiksensa. Millä keinoin? Siitä en ollut selvillä. En muuten mitenkään, kuin etten tahtonut olla rahvaan kaltainen, joka seisoo edustalla ja töllistelee. Minulla ei ollut keskusta. Minulla oli halua kaikkeen, vaan voimani olivat hajallaan kaikkialla. Minulla ei ollut hyvää päätä, älkää sitä koskaan uskoko, vaan minä olin aina etevä toverieni joukossa, sillä minä ahmin kirjanoppia hillittömällä himolla, mitä suinkin sain käsiini, kun vaan siten tiesin enempi vähän kuin muut, ja juuri tällä keinolla — kirjaviisaudella — piti minun saavuttaman tarkoitukseni. Minä olin yksikolmatta täyttänyt ja olin suorittamaisillani kandidaattitutkintoni.

"Silloin tapasin tämän naisen.

"Kaikki ihmiset puhuivat perinnöstä. Siitä kulki kertomuksia kaikissa sanomalehdissä. Ihmeteltiin, kuinka hän voisi kestää tätä ääretöntä onnea. Kahden henkilön aivan odottamaton kuolema oli saattanut hänet erään puolihupsun sukulaisvanhuksen ainoaksi perilliseksi, ja tämä vanhus oli elänyt jo niin kauvan, että häntä pidettiin kuolemattomana. Hän oli aina ollut holhottina, ei koskaan voinut mitään hävittää, eikä koskaan tehdä mitään testamenttia.

"Tämän naisen piti saada kaikki tyyni.

"Ihmeellinen oli se luonnon oikku, joka teki hänestä rikkaan! Hänen näytti luonto määränneen varta vasten tyynesti kestämään köyhyyttä ja kieltäymyksiä. Minä en ole koskaan nähnyt mitään niin vaatimatonta ja hiljaista. Jo seitsemästätoista vuodestaan oli hän kiertänyt kotiopettajattarena vieraissa perheissä. Ja ajatella häntä sitten suuren rikkauden omistajana! Minusta tuntui kuin ei hän itsekään uskaltaisi pitää sitä totena tai kuin se pelottaisi häntä. Me olimme kaikin uteliaita kun häntä odotettiin taloon. Vaan hän oli ujo, sävyisä, sanomattoman kohtelias kaikkia, — erittäinkin palkollisia kohtaan. Hänellä näytti aina olevan mielessä auttaa jotakuta tai säästää jotakuta. Hänellä oli kosijoita joka sormella — tietysti. Luulen hänen antaneen rukkaset jokaiselle niin nöyränä kuin syntiänsä katuva. Hän ei voinut ollenkaan sietää hyväilyjä; ne kiusasivat häntä. Koko hänen nuoruutensa oli ollut kaikkea muuta kuin hyväilyjä.

"Minuun, joka ulkonaisesti olin kuumaverinen ja kiihkoisa, teki hänen tyyni, ystävällinen käytöksensä sanomattoman hyvän vaikutuksen. Hänen paljaassa läsnä-olossaan oli jotain mielen lepoa, ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen ystävyys. Pian huomasin tulleeni hänelle välttämättömäksi, ja että minun tarvitsi vaan ojentaa kättäni ottaakseni tuon omaisuuden, jonka arvoa hän ei näkynyt käsittävän. Jospa tietäisitte, minkälaisessa kuumeessa olin!… Ajatelkaa vaan, — että minun tarvitsisi ainoastaan ojentaa käteni, kaapatakseni kaikki, mitä olin himoinnut. Vapaana! — vapaana näistä leipämurheista, näistä alentavaisista leipämurheista! — vapaana heittäytymään elämän kaikkiin nautinnoihin, vapaana valitsemaan tiet, keinot ja tarkoitusperät. Oh, Marianne-rouva, te ette tiedä, mitä riemu on. Te ette ole ollut koskaan niin kiduttavassa onnettomuudessa kuin minä. Ettekä te myöskään ole juonut itseänne janoiseksi kuin minä, — joka ahmin silloin täysin, virkistävin kulauksin!"

Hän oli puhunut pontevammin kuin muutoin, hänen äänensä tuli täysinäiseksi ja vartalo suoristui. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin vetäen pitkään, huoahtaen henkeänsä ja sanoen:

"Minä olen elänyt, Marianne-rouva, enkä kadu eläneeni."

Syntyi semmoinen haudan hiljaisuus, että hiipuessaan kokoon luhistuvan hiilustan rapina kuului pesästä.

"Vaan isältä saatua voimaani en voinut käyttää vekseleihin," aloitti hän taasen tavallisella, välinpitämättömällä äänellään, "ja nuo vaivalla hankitut opinnot… Niihin! Sillä ponnistaminen ja opinnot, — siinä oli koko isäni historia ja minun on vaan jatkoa siihen.

"Ehkä kummastelette, kun en perinyt mitään äidiltäni?… Hoh, eihän hänen terveytensä voinut ravita isäpuolen ytimetöntä heikkoutta. Tunne-elämää oli kaikessa ja ruumiillista vastustusvoimaa ei missään. Ei; vaan te voitte nähdä äitiäni siinä, että rakastan — en, minä ihailen — kaikkea, mikä on kestävää ja elinvoimaista. Minun kunnioitukseni Börjeä kohtaan — siinä on minun äitini!… Ja ajatelkaa sitten mikä veti hänen voimakasta luonnettansa sen vastakohtaan: isääni. Hänen rakkautensa hienouteen, tietysti, — siihen, joka oli häntä ylempänä, sivistykseen. Me ihmiset olemme ainoastaan itikoita; ja henkinen kehitys on se liekki, joka korventaa meidän siipemme."

Hän vaikeni ja näytti unohtaneen, mitä tahtoi lausua.

"Vaan teidän vaimonne?" muistutti Marianne. Edellisen kuultuaan ei hän enää pelännyt. Ehkei hän ollutkaan vanha eikä ruma.

"Niin, aivan oikein!" huudahti Pauli vilkkaasti, "sen olin unohtanut. Hän oli yhdeksänkolmatta vanha, kun tutustuimme. Minä en ole koskaan pitänyt häntä kauniina, vaan ei hän rumakaan ollut. Hänen kasvonsa olivat noita pulmallisia välimuotoja, jotka eivät ole vanhoja eivätkä nuoria, eivät vaalean- eivätkä tumman-verisiä. Niiden, jotka ainoastaan hät'hätää olivat hänet tavanneet, mahtoi olla mahdoton tuntea häntä toisella kerralla. Hänessä ei ollut mitään muistettavaa, ei mitään mieleen tarttuvaa, josta häntä olisi voinut heti tuntea. Ei mitään muuta, kuin pari kirkkaita, viattomia lapsensilmiä. Hän oli ehkä yksinkertainen, vaan se oli tuota hyväsydämistä yksinkertaisuutta, joka samalla kertaa liikuttaa ja naurattaa. Jos sille nauroi, niin voi sitä tuskin tehdä kyyneleettömin silmin, eikä hän suuttunut siitä koskaan. Hän vaati perin vähäisen ja saadustaan oli hän äärettömän kiitollinen. Minussa oli kaikki, kaikki hänen mielestään. Hän jumaloitsi minua. Minkätähden, sitä en tiedä. Vaan kaiken sen lajitellun varaston hellyyttä, kaiken sen aran rakkauden, jonka hän kulkiessaan oli pannut säästöön nuoruudessaan, sen tuhlasi hän minuun, ei koskaan kiihkeästi, ei koskaan tyrkyttäen, vaan aina sävyisästi, kuin olisi hän aina pelännyt minun suuttuvan — kun hän oli niin hyvä."

Vielä kerran pidätti hän hymyilyänsä; Marianne taisi kuulla sen äänestä.

"Ihmiset, jotka näkivät meidän yhdessä, luulivat häntä aivan minun vanhemmaksi sisarekseni, eikä hän huolinut oikaista heidän erehdystänsä. Hän kärsi, vaan hän oli ihmeteltävän pitkämielinen ja pelkäsi saattavansa minulle vastenmielisyyttä… Ah, Marianne-rouva, nyt — jälestäpäin — tunnen minä kalvavaa soimausta siitä, kuinka minä inhosin tätä hyvyyttä, tätä kärsivällisyyttä. Kuinka kipeästi se koski minuun, kuinka minä olisin tahtonut potkaista häntä kuin koiraa, saadakseni häntä vaan suuttumaan, päästäkseni tästä alamaisuudesta. Marianne-rouva, — minä vihasin tätä naista niin, kuin koskaan olen vihannut ketään ihmistä maan päällä. Minä olisin ravistanut häntä olkapäistä ja huutanut: nouse vastustamaan minua! Vaan hän ei olisi niin tehnyt… Ja kuitenkin hän välistä vähä miellytti minua. Me kulttuuri-ihmiset olemme kummallisen huikentelevaisia. Me, jotka olemme oppineet ajattelemaan sääntöjen mukaan, me sekoitamme oleellisuuden ulkopuolella olevaan, tuhannet ristiriitaiset mielialat ajelevat meitä, ja mitä enemmän me opimme niitä selittämään, sitä enemmän ne meitä hallitsevat. Hän — Matilda — tiesi sen, hän tiesi minkä silmänräpäyksen minä olin täydellinen orja. Niin tyhmää naista ei löydy, ettei rakkaus tekisi häntä viekkaaksi, kymmentä miestä viekkaammaksi, kun hän kerran on saanut avaimen meidän luonteemme epäjohdonmukaisuuksien kamariin. Matilda tiesi minun vihaavan häntä, hänen täytyi se huomata lukemattomista seikoista. Hän tiesi minun mielipuolen mustasukkaisuudella salaavan häneltä kaikki ajatukseni ja taipumukseni, tuumani ja toiveeni. Vaan hän oli kuin käärme: hän vakoili tietoonsa minun tarkoitukseni, luki kirjojani, voitti puolelleen ystäväni ja varasti itselleen minun katsantokantani. Ja mitä enemmän minä huomasin hänen tahtovan hiipiä minun sydämeeni, sitä enemmän minä vihasin. Kun kohteliaasti, kuten aina, ja ystävällisesti keskustelimme, oli meillä alituinen riita. Vaan hän löysi minun hellän kohtani: tuon määrättömän himon kauneuteen, ei luonnon, vaan hienouden kauneuteen. Hänessä itsessään ei ollut ollenkaan taipumusta ylellisyyteen, vaan hänellä oli taiteilijan silmä. Minä en ole koskaan kellään ihmisellä nähnyt semmoista väriaistia kuin hänellä. Hän osasi koota niitä ympärilleen lapsellisen yksinkertaisesti, vaan koskaan erehtymättä. Eikä ainoastaan sitä, vaan hänen ohuissa läpinäkyvissä käsissään luuli olevan ylenluonnollisen tunteellisuuden. Kaikesta, mitä hänen käsiinsä tuli, osasi hän valita juuri sen, mikä minua miellytti. Hän osasi omituisesti järjestää kukkasia! … sijoittaa kalut ympäri huonetta … ympäröidä niitä sametilla ja villavaatteilla, sijoittaa tyynyjä ja mattoja tarpeellisen huolimattomasti … oh, hän osasi lahjoa minun silmäni, saattaa aistini horjumaan, hän eli ainoastaan kiusatakseen minua kaikella, mitä minä jumaloin ja hän teeskenteli rakastavansa! — Jospa hän olisi voinut voittaa nöyryytensä, olisin minä rakastanut häntä kuin hullu, niin pitkälle oli hän päässyt!

"Ja lisäksi oli hän heikko, hän oli niin heikko, että elämä oli hänessä ainoastaan pieni lekotteleva liekki, vaan hän ei hellittänyt. Hän ei ajatellut kuolemaa, ei tuskia, — ei muuta mitään kuin minua. Ja hän tiesi kuolevansa; luuletteko sen mitään häneen vaikuttaneen? Hän ei olisi sittenkään hellittänyt minusta. Oh, minä muistan kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin hän sanoi minulle jäähyväiset. Hän oli kärsinyt hirmuisimpia tuskia yöllä, vaan aamulla lepäsi hän taas sohvallaan. Minä olin erään huvimatkailija-seuran kanssa päättänyt retkeillä vuorille kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi, ja hän oli minua innokkaasti siihen kehottanut. Oltiin Montreuxissa, Sen aamun minä aina muistan. Minä astuin sisään balkongilta, joka antoi laaksoon päin; ovet olivat auki, auringonpaiste ja kesätuuli hyväilivät ihmistä joka puolelta, — oh, Marianne-rouva, kevät oli, sinertävätä heijasteli kaikkialla, kukat olivat juuri puhjenneet, ne täyttivät ilman tuoksuillaan, tuntui kuin olisi maannut koko elämänsä ja nyt vasta avannut silmänsä. Minä seisoin selkä oveenpäin sisäpuolella oven suussa. Auringon valoa virtaili huoneeseen, jonkinlainen loiste näkyi olevan noilla vaaleilla kasvoilla päähän vaipuneine, läpitunkevine silmineen, tässä näyssä oli kirkkautta, vaan myöskin sitä sielun terävyyttä, jota kärsimykset synnyttävät. Tuo hento olento lepäsi tuossa rehevien värien keskellä, tai pikemmin: se makasi niiden päällä kuin tyhjä, voimaton vaatekappale, — ja tästä kaikesta pisti silmiin nuo viisaat, tarkkaavaiset kasvot. Tuntui perin toisenlaiselta kuin muutoin. Oli tyyni. Inhimilliset intohimot näyttivät puhdistaneen yksinkertaisuuden ja sitte poistuneen. Olinko minä koskaan tuntenut tätä vaimoa? Minä en tietänyt mitä tahdoin; liikutus valtasi minut. Silloin nosti hän hentoa, kuolonkarvaista kättänsä, minä värisen vieläkin muistellessani tätä hiljaista väsynyttä liikettä. Hän tiesi pian kuolevansa! 'Ei lähemmäksi,' sanoi hän ja hymyili minulle niin etten ole koskaan kenenkään ihmisen nähnyt niin hymyilevän. Hän makasi hiljaa ja katseli pitkään minua, kuin olisi hän hengittänyt keuhkoihinsa minun olentoani suurien silmiensä kautta, — ainaiseksi sulkenut sen näihin syviin, suuriin silmäteriinsä. Ahdistavia kyyneleitä kokoontui kurkkuuni — oh, Marianne-rouva, minä tahdoin heittäytyä polvilleni tämän vuoteen viereen ja huutaa mielipuolisia sanoja! Mutta silloin hymyili hän vaan noin hiljaa, armollisesti, kuin olisin minä ollut hullunkurinen lapsi. 'Pauli, seurasi odottaa, en minä eikä tohtori tarvitse sinua.'

"Ja minä horjuin ulos, en tiennyt mitä tein. Ja — voitteko uskoa? — tunnin perästä olin tuon kaikki tyyni unohtanut ja luulin löytäväni hänet entisellään takaisin tullessani. Minä ajattelin tuon olleen vaan hänen tavallisia oikkujansa. Kun minä tulin takaisin, oli kaikki ohitse. Kirstu ja kaikki oli hankittu. Hän oli kuollut seuraavana päivänä.

"'Älä katso minua, älä lähesty minua,' oli hän kirjoittanut paperilapulle. Siinä oli kaikki tyyni. Tuossa seisoessani tuo köyhä lappu kädessäni, huoneessa, jossa olin nähnyt hänen … oh, hän tiesi, mitä teki! … silloin valtasi minut menehdyttävä, kamala tyhjyys kuin olisi hän ollut kaikki minulle. Ja tämä sieluton huone, tyhjä, silmäontelo, painui minun mieleeni kuvaksi, joka seuraa minua aina, aina. Hän tiesi sen! Hän tiesi pakottavansa minua; — että minä nyt kaikella omallani olisin tahtonut ostaa takaisin mitä olin hyljännyt, — että minä nyt sitä halusin, sentähden että nyt oli liian myöhäistä!"… Pauli vaikeni hetkeksi, kuin olisi hän nihkiväsyksissä.

"Minä olen kokenut rakkautta kaikissa muodoissa," lausui hän melkein vasten tahtoansa, "minä olen ryöstänyt sydämen rinnasta ja mennyt menoani, vaan en koskaan ole tuntenut tätä toivotonta tyhjyyttä… Oh, Marianne-rouva, minä rakastin häntä!"

Hän heittäytyi taaksepäin pannen kätensä tuolin selkä-laudalle ja kätkien kasvonsa niihin, ja Marianne luuli kuulevansa puoleksi tukahutetuita, valittavia nyyhkytyksiä.

Sitte nousi Pauli hiljaa ylös; Marianne kuuli hänen käyvän huoneen läpitse ja oven pantavan kiinni; eteisen oven avain helähti vähäsen, ja sitten oli kaikki hiljaa, — hiljaa ja pimeätä.

Sinä iltana ei Börjellä ollut shakkitoveria.

11.

Kun Pauli ja Marianne seuraavana päivänä tapasivat toisensa, arastelivat he toisiansa ja toisen silmät kääntyivät aina munalle, kun toinen sattui häneen katsahtamaan.

Ensi iltana sanoi Pauli kirjoittavansa kirjeitä ja olevansa sentähden pakotettu istumaan huoneessaan, kunnes Börje oli sisällä ja lamppu pantu palamaan, vaan vähitellen rupesi kaikki käymään vanhaa rataansa ja nuo pitkät hämykeskustelut alkoivat uudestaan. Alussa oli Paulin käytöksessä jonkinlaista kankeutta, kuin olisi hän tahtonut supistaa omaa avomielisyyttänsä, vaan kun Marianne sen huomasi ja antoi haastelon kulkea vähäpätöisissä seikoissa, haihtui se itsestään.

Paulia kummastutti suuresti, ettei Marianne ollenkaan tuntenut Börjen menneitä vaiheita eikä hänen perhesuhteitansa. Kerran sanoi hän tätä ihmettelevänsä, ja varsinkin että Marianne oli niin tuiki tuntematon anopistaan.

"Minä luulen, ettei Börjekään koskaan ajattele äitiänsä," vastasi Marianne huolettomasti.

Paulin silmät suurenivat.

"Hän kirjoittaa äidilleen joka viikko."

"Se ei ole mahdollista!"

"Niin on hän aina tehnyt heti sen perästä kun erosivat."

"Kuinka voi semmoista käsittää? Mistäpä he kirjoittaisivat? Minä kirjoitan kotiini joka neljästoista päivä, ja olen halkaisemaisillani otsani, kun tuumin mistä kirjoittaisin. Ei täällä tapahdu koskaan mitään."

"Kun kaksi ihmistä ovat niin sydämellisessä yhteydessä toistensa kanssa, kuin Börje ja hänen äitinsä, on heillä aina puhumista."

"Mutta onhan hän tavallinen talonpoikaisvaimo!"

"Tavallinenko? Sitä en tiedä. Mutta hän on sangen kelpo ihminen. Börje on äitinsä ihka elävänä."

Oltiin hetki vaiti; aine ei miellyttänyt Mariannea.

"Te ette taida sitäkään tietää, että isä joi?" sanoi Pauli äkkiä.

"En."

"Näettekös, hän joi, ja hän oli hirmuisen raaka ja törkeä. Hänen juomahimonsa eneni vuosi vuodelta. Viime aikoina oli äiti melkein yksinomaisesti johtamassa väkeä ja taloa ja lapsia — kaikkea! Mies käveli kuin puolihullu. Ja hän oli ennen ollut ahkera, kelpo mies… Tiedättekö mitä, Börje inhoaa luullakseni väkeviä juomia niin paljon isänsä tähden, hän pelkää perineensä halun niihin."

Marianne säpsähti.

"Uskotteko sitä?"

Sangen hämmästyttävää oli siinä ajatuksessa, että tuolla tyynellä Börjellä olisi mitään sisällisiä riitoja taisteltavana; sellaista mahdollisuutta ei Marianne ollut koskaan ajatellut.

"Minä olen varma siitä. Minä olen huomannut sen monta kertaa. Hän vihaa sitä niin sydämestään, sentähden että hänen himonsa on niin raju. Sitäpaitse ei hänellä ole kiusaukseksi ainoastaan se, että maisteleminen on nautintoa; vaan hän saa siitä muutakin. Tiedättehän kuinka vaikea hänen on ilmaista ajatuksiansa? — Niin. Vaan kun hän on saanut muutamia lasia, sitte saisitte kuulla! Hän ei tule päihinsä — hänenlaisensa mies sietäisi äärettömästi — vaan hänen luonteensa muuttuu, hän tulee iloiseksi ja avomieliseksi. Hän saa sujuvan kielen, joka häneen katsoen on aivan merkillistä. Kuinka hauskaa mahtaa hänestä itsestään olla tämmöinen vapaa mieliala ja hyvillään olo! Ja siinä juuri on kiusaus.

"Mutta siinä tapauksessa minä en ymmärrä…"

"No minä selitän: siinä on jotakin tahdotonta, aprikoimatonta, ja Börje tahtoo tietää, mitä tekee… Minä olen nähnyt hänet sellaisen illan jälkeisenä päivänä — äänettömänä, umpimielisenä, melkein synkkänä. Minä olen nähnyt, kuinka harmi paisutteli hänen suoniansa, kuinka hän häpesi olleensa toisenlainen kuin tavallisesti. Hän luuli kaikkien ihmisten ajattelevan, että oli ollut liiaksi iloissaan, ettei Börje vallan tarkkaan ollut selvillä sanoistaan. Kuinka tarkasti hän näytti kaikki muistavansa! Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen tarvitsevan semmoista oman vastuunalaisuutensa tuntemista. Lisäksi vielä — hän on tietoisuutensa kautta omien taipumuksiensa määrääjä, ja sitä juuri minä ihailen hänessä."

Marianne katseli häntä vähän kummastellen. Hänestä tuntui hulluudelta, että Pauli olisi voinut ihailla Börjeä.

"Herranen aika — luuletteko vaan hänen ruumiillisen voimansa niin vaikuttavan minuun! Me miehet emme ollenkaan ole siihen niin taipuvaisia kuin te, naiset. Vai luuletteko hänen tyyneytensä olevan perittyä? Ei suinkaan. Börje ei ole perinyt ainoastaan äitinsä ymmärrystä, vaan myöskin suuren joukon isänsä raakuutta. Osata hallita sitä niinkuin hän tekee — siinä ilmautuu hengen aatelisuus. Vai luuletteko hänen saaneen hienotunteisuutensa vallan lahjaksi? Pyh. suututtakaapas hänet, niin saatte nähdä, kuinka hänen täytyy taistella sisunsa kanssa, ettei suorastaan iskisi nyrkillään. Totta on, että hän harvoin suuttuu, sillä hänessä on jonkinlaista raskautta, hitautta, joka häntä pidättää, vaan kun hän vihdoin suuttuu, kyllä hän sen muistaa. Hänen vihansa on yhtä sitkeä ja yksipuinen, kuin hänen uskollisuutensa on valmis antamaan anteeksi. Minä pidän sellaisista luonteista. Ne vaikuttavat kunnollisuudellaan omituisen miellyttävästi… Mitä ette esimerkiksi luulisi hänen minulle antavan anteeksi? Oh, hän on pohjaltaan tuommoinen suuri, hyvä, kunniallinen lapsi! — Minä saisin tehdä armosta syntiä kauvan — kauvan."

Hän vaikeni ja hymyili hiljaa itsekseen.

"Omituista on joka tapauksessa kuinka vähä te tunnette häntä. Minä olen huomannut sen lukemattomista sivuseikoista. Te ette ollenkaan tiedä, mihin hän kelpaa. Te pidätte aivan yksinkertaisesti hänet mitättömyytenä."

"Mutta, hyvä herra Sandell, mitäpä hän sitten muuta on!"

Pauli tuprahutti savupilven suustaan.

"Mutta semmoinen hän ei ollenkaan ole!" huudahti hän kiivaasti kuin sairas, "oikeastaan on hänellä parempi pää kuin minulla. Ja ajatelkaapas tätä kestävyyttä! Te ette ehkä usko hänen olevan kunnianhimoisen? Ehkä ette. Vaan hän on vallan toisella tavalla kunnianhimoinen kuin minä. Hän ei tahdo erota rahvaasta. Päinvastoin; hänen paikkansa on tuon paljouden keskellä. Hän on yksi niitä väkipyöriä, joiden tärkeyttä me toiset hyvin halusta ylönkatsomme, sentähden, ettei niitä näy tuon yleensä tyynen pinnan alta. Minä luulen, ettei hän itsekään ole sitä huomannut. Hän aivan tietämättään ja sisällisestä harrastuksesta pyrkii eteenpäin. Mutta odottakaas, niin saatte nähdä, mikä mies hänestä tulee paikkakunnalleen! Minä olen maalla kasvanut ja osaan pitää silmällä semmoista. Sellaiset luonteet kuin hänen voivat kuvastua koko seudussa. Ettekö jo nyt huomaa, kuinka häntä etsitään?"

"Kuinka te liioittelette hirmuisesti!… Vaikka täällä juoksee vaan muutamia talonpoikaisukkoja häntä kyselemässä! — Ha, ha, ha!"

"Ei maar, Marianne-rouva, tässä kohden en liioittele. Minä en tahdo sanoa, että Börje kohottaa itsensä mihinkään valtiolliseen merkitykseen, vaan että hänestä tulee yksi niitä itsenäisiä miehiä, joiden sana painaa paljo vaakalaudalla joka kerta kun kysytään rahvaan myötätuntoisuutta, siitä voitte olla varma. Eikä meidän ruokarikkaassa maassamme viljellä viidensadan tynnyrin alaista maata Börjen tavalla, ellei ole varmoja, toimekkaita suunnitelmia johtamassa. Ajatelkaas näitä kaikkia ihmisiä, jotka hänestä riippuvat! Ja kaikkihan menee tasaisesti kuin kellossa. Jos minä olisin nainen, pitäisin kunnianani seisoa sellaisen miehen rinnalla ja seurata hänen kehittymistänsä."

Marianne näytti neuvottomalta. Hän ei koskaan ollut hyvillään, kun Pauli kiitti Börjeä noin liiallisesti. Se tuntui hänestä nuhtelemiselta. Pauli sen kyllä huomasi, vaan ei ollut millänsäkään; hänestä oli hauskaa puhua.

"Börje ei juuri ole ystävällinen," jatkoi hän heittäytyen taas tuoliinsa selkänojolleen, "en voi olla nauramatta ajatellessani… Nähkääs, siihen aikaan kuin hänellä oli rahaa eikä mulla ollut yhtään, sattui välistä että hän joskus auttoi minua, vaan kun minä sitten tahdoin kiittää häntä, niin hän omalla tavallaan käänsi minulle kylkipuolensa ja lopetti kaikki kiitosvirret sanoen niin äreästi hm, ettei kukaan sitä voinut osoitella. Old fellow,[7] minä muistan sen kuin eilisen tapauksen!"

Tätä kuullessaan oli Marianne tulemaisillaan oikein mustasukkaiseksi, hänen mielestään piti Pauli enemmän Börjestä kuin hänestä.

Illallisen jälkeiset hetket kuluivat melkein aina molempien ystävien shakkitaisteluissa. Marianne ei ottanut puheeksi, kuinka typerältä se näytti eikä hän myöskään jättänyt heitä yksikseen. Päinvastoin istui hän aina sohvassa Börjen vieressä katsellen halukkain silmin sotaonnen vaihetuksia.

"Tuo pikku hirviö tahtoo istua oppimassa, kunnes hänkin osaa tehdä matin minusta," sanoi Börje, "mutta älähän huoli."

Enimmäkseen ei hän ajatellut Mariannea eikä muuta päästyään pelin alkuun. Kädet tuuheaan tukkaan pistettyinä ja shakkilautaan tuijottaen voi hän istua kokonaisen neljännestunnin ja tuumia tehtävää siirtoa punniten sen kaikkia seurauksia. Vaan hän oli liiaksi tottunut vanhan apteekkarin yksinkertaiseen menetystapaan, ja uuden vastapelaajan monipuolisuus piti hänen ponnistuksiansa pilkkanansa.

Pauli Sandell ei ollut mikään intohimoinen pelaaja; hän oli siitä saanut kyllänsä, — hän älysi aseman yhdellä silmäyksellä, oli heti valmis siirtämään eikä hänen koskaan tarvinnut olla levoton pelitoverinsa suunnitelmista, jotka hän näki päivän selvinä edessään. Vaan hän ei koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä, kun Börje aprikoi.

"Sinä takerrut omiin laskuihisi, niin että unohdat minun," sanoi hän vaan sääliväisesti hymyillen, kun Börje varovaisuudestaan huolimatta siirsi hullusti:

"Mutta minä teen sinusta matin, hitto minut vieköön, jollen minä tee sinusta mattia!" lupasi Börje järkähtämättömimmällä sitkeydellänsä.

Ja sitten istui Pauli taas yhtä kärsivällisenä selkänojollaan tuolissaan, seuraten silmillään Mariannen käsiä tämän valmistaissa jotain koruompelusta tai muuta.

Olipa ilta hiukka jälkeen joulun. Börje istui sohvassa kyynäspäät pöytää vasten, pää käsien välissä ja katse shakkilaudassa; hänen vieressään istui Marianne hypistellen työtänsä ja häntä vastapäätä Pauli nojaten huolimattomasti sivulle päin tuolissaan toinen käsi sen selkälaudalla toinen hänen otsallaan; päätään taivutti hän taakse päin, niin että valo ei sopinut hänen silmiinsä. Kattolamppu valaisi kirkkaasti ja heleästi koko seuraa. Kukaan ei puhunut mitään. Börje istui ja ajatteli.

Pauli poltteli turkkilaista papyrossiansa, pitkään ja nauttien sen täysinäisiä savupilviä. Silloin tällöin nosti hän kättänsä, otti papyrossin sormiensa väliin ja puhalsi savun mehupunaisten, puoleksi avoimien huuliensa välistä ulos sangen hienona, sinertävänä sumusäteenä. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin katsella Mariannea.

Marianne oli tottunut katsomaan häntä silmiin; se ei ollut hänelle enää vaikeata. Välistä suhahti papyrossin tuoksu hänen sivuitsensa keveästi kuin hengähdys. Hänestä oli se suloista. Sen kautta tuli Paulin läheisyys sangen sopusointuiseksi sen ilman kanssa, jota Marianne hengitti, saattoi sen aivan käteen tuntuvaksi, kietoi hänet kaikki käsittävään, huumaavaan onneen.

Kerran loi hän silmänsä ylös, nopeasti kuin salavihkaa, kun Pauli teki siirtonsa. Hän tarkasti hänen kätensä liikettä, — tuon hienon musiikki-käden, joka oli siro ja jäntevä kaikessa laihuudessaankin. Kasvoihin uskalsi hän harvoin katsoa, — vaan kädet — niitä hän oikein jumaloitsi.

Sitten nojautui hän sohvan päätyä vastaan taas työ polvillaan ja silmät alaspäin luotuna. Mitään miettimättä istui hän leikitellen sormustimellaan, johon hän työnsi sormensa ja vetäisi taas pois, jotta napsahdus kuului joka kerta. Ja hänen kasvoilleen heijastui hänen sisällinen mielialansa. Nyt saattoi aika pysyä paikallaan. Nyt ei ollut mitään toivottavaa, ei mitään puuttunut, halu ei mihinkään pyrkinyt. Nyt ei ollut mitään tulevaisuutta, ei menneisyyttä, — ei mitään muuta kuin tämä ainoa, joka hävitti kaiken muun, kaiken muun. Olisi ollut pyhyyden loukkaus ajatella nyt muuta aikaa kuin tätä. Ei muuta ollut kuin tämä nyt. Silmänräpäys! Hän ymmärsi nyt Paulia paremmin kuin koskaan ennen. Ja mitä oli koko maailma sen rinnalla, että Pauli istui tuossa häntä vastapäätä, — että hän voi nähdä hänet huomenna, ylihuomenna, joka päivä! Siinä oli kylläksi, enemmän kuin kylläksi!

Äänettömyydessä … sanojen häiritsemättä… Oi, juuri tämän tähden piti hän Paulista; tämän tähden, joka vaikutti Pauliin naisen sävyisyyden, tämän noli me tangere![8] Marianne tunsi aina, kuin vetäytyisi Pauli säikähdyksestä takaisin, jos hän häntä olisi koskenut. Kun Pauli tarttui hänen käteensä, teki hän sen hieman vastenmielisesti, pehmeästi, keveästi — hyväillen, että tuskin tunsi hänen kättänsä omassaan. Siinä ilmautui sellaista epävarmuutta, tunteellisuutta, kuin olisi yksi ainoa sieluelämän värähdys voinut saada matkaan sähkötärähdyksen.

"Sitä sanotaan rakkaudeksi ja sen johdosta mennään naimisiin," kaikui hänen korvissaan Paulin kerran lausumat sanat… Rakkaudestako? Oh, tuo sana oli liian kömpelö ja karkea. Tälle ei löytynyt mitään nimeä.

Hän loi hitaasti ylös silmänsä, jotka hän koetti pitää tyyneinä. Vaan sitä tehdessään kohtasi hän tiellä toisen silmäyksen, joka siinä jo oli ollut kauvan; hän näki vangitsevan, kahlehtivan katseen ruskeista, pitkäripsisistä silmistä, joissa päivän terä uiskenteli kuin kahden tushiviivan välissä, — hän näki puoliavoimet silmät, jotka suurenivat ja ahmaisivat hänen katseensa, kuten elohopea-murunen ahmaisee toisen.

Tuo oli tapahtunut ilman pienintäkään liikettä, ilman mitään vaihetusta kasvojen juonteissa. Hän tunsi tukehuttavan, hurmaavan pelästyksen, kuin olisi hän kävellyt salaista rikollista tietä, tunnustanut mitään sanomatta, lahjoittanut mitään antamatta. Olisipa hän kääntänyt silmänsäkin muualle, vaan ei voinut, Pauli piteli niitä paikoillaan väkisin, pakotti koko hänen olentonsa ajautumaan niihin nähtäviksi. Marianne tunsi vastustusvoiman katoovan silmistään, kuinka ne syvenivät, rupesivat hehkumaan, tulivat intohimoisiksi kuten Paulinkin.

Siinä sekä menehtyi että menehdytti; ei ollut aikaa eikä paikkaa.

Kun Paulin piti tehdä taas siirron ja sentähden irroitti silmänsä Mariannesta, kääntyi tämän katse pois horjuen, kuin pitkästä syleilystä huumautuneena.

Marianne istui liikkumatta samassa asemassa ja katseli joutilasta työtä polvillaan. Tuntiessaan taas Paulin katseen kiintyvän häneen, tunkeutui veri hitaasti hänen poskilleen ja levisi kuin tykyttävä lämpö ihon alle, — se oli häpeän polttava, tulipunainen väri.

Mitä hän oli tehnyt! Ajatus teki hänet rammaksi, voimattomaksi. Mitä hän oli tehnyt? Mitä pitäisi Paulin luulla?

Hän ei kertaakaan sinä iltana uskaltanut katsahtaa Pauliin, ei edes kun antoi hänelle kättä sanoakseen hyvää yötä.

* * * * *

Seuraavana päivänä esiytyi Pauli kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään. Hän oli aivan entisensä kaltainen, istui lämpiävän uunin edessä Mariannen luona, puhui kuten tavallisesti, ei innokkaammin eikä kylmemmin. Vaan Marianne oli muuttunut: hän oli äänetön, hämillään, eikä uskaltanut nostaa silmiään. Hänen äänensäkin oli tullut vallan ihmeellisen araksi ja hävyttömäksi.

Shakkipelin aikana istui hän tapansa mukaan Börjen vieressä, vaan ei katsonut ylös, ja neuloi kiivaasti. Häntä ei tuntunut olevankaan.

Pauli huomasi hänen silmäluomensa olevan punareunaisia kuin kyyneleiden ahdistaessa.

Kului vieläkin päivä eikä asian laita muuttunut. Marianne pysyi alakuloisesti syrjällä: Börjelle sanoi hän sen olevan vaan päänsärkyä. Pauli koetti häntä hauskuuttaa, vaan hän ei siitä huolinut. Mitä piti Paulin ajatteleman? Marianne ajatteli ainoastaan tätä; — hän tunsi naisellisuuden kuolettavaa häpyä, kun oli paljastanut itsensä. Hänen täytyi tavalla tai toisella näyttää Paulille hänen erehdyksensä, ettei hänen katseensa ollut niin mitään merkinnyt…

"Marianne!"

Tämä ei ollut luullut hänen tulevan, oli jo niin myöhä, että valkea oli pääsemäisillään.

"Marianne, minkä tähden kartatte minua?"

Pauli oli tullut aivan odottamatta, kuulumatta. Ääni oli kiireellinen, hengästyksissä, kuin kiivaan käynnin perästä. Marianne pelästyi niin hänen suoraa kysymystään ja äkillistä tuloansa, ettei tahtonut saada henkeänsä kulkemaan. Sydän tykytti niin lujaa, että hän vasta muutaman sekunnin päästä voi vastata.

"En minä teitä karta."

"Älkäämme riidelkö sanasta. En minä tarkoita, että te menette pois minun tieltäni. Vaan tiedättehän, että vältätte minua."

Hän heittäytyi tuolille katsellen Mariannea, kuin olisi hän odottanut häneltä anteeksi pyyntöä. Vaan tämä ei vastannut, katseli vaan alas istuessaan.

"Onko teillä oikeus kohdella minua tällä tavalla?" jatkoi Pauli kiivaasti. "Olenko koskaan pahoittanut mielenne, olenko pelottanut teitä raakuudellani? Onko teillä pienintäkään syytä olla minulle vihoissanne?"

Hän oli epäilemättä loukattu, joka vaati hyvitystä.

"Sanokaa, Marianne, olenko näistä mitään tehnyt." — Hänen äänensä oli kireä, nuhtelevan katkera.

"Saatte ajatella sitä sitten, kun minä en enää ole täällä; minä en tahdo olla teille vaivaksi."

Hän nousi kiivaasti.

Marianne säpsähti; mitään ajattelematta kaappasi hän hänen kätensä seisahduttaakseen hänet.

"Antakaa anteeksi, Pauli, älkää olko vihoissanne! Ah — antakaa anteeksi mulle!" Ja tietämättä mitä teki, pudisti hän otsaansa Paulin kättä vastaan.

Pauli istahti ja tarttui hänen käsiinsä, tyynesti kuin hyväntahtoinen ystävä.

"Kiitoksia niistä sanoista, Marianne, ja annetaan nyt kaikki olla entisellään. Älkää pelätkö minua."

Hän puhui ystävällisesti hyväillen, kuin olisi hän ollut joku hirmuinen herra ja toinen pieni lapsi.

Marianne oli sangen iloinen ja liikutettu; säteilevin silmin katsahti hän Pauliin.

"Minä en teitä pelkää, minä olen…"

"Vaiti; ei sanaakaan!" Hän hillitsi Mariannea pelottaen leikillisesti häntä ja laski hänen kätensä irti.

Marianne punehtui, puraisi huultansa ja hymyili alakuloisesti.

"On asioita, joista ei koskaan puhuta, Marianne … Marianne-rouva."

Hänen äänestään soi nuoruuden ailahteleva ilo, matalasti, pehmeästi. Nuo kiiltävät sisiliskon silmät sädehtivät ja loistivat kuin lämpimimmässä auringonpaisteessa.

Marianne oli kokonaan onnellinen. Tokkohan maailmassa mitään muuta löytyikään kuin tämä, jota ei kumpikaan saanut lausua ja jonka he molemmat tunsivat paremmin kuin puhuttuansa siitä kuinka paljon tahansa!

Hän istahti kädet ristissä ja kasvot tulen loisteessa hehkuen. Pauli kumartui eteenpäin ja katsahti häneen; hän vaan hymyili kääntämättä silmiään valkeasta.

Omituista kuitenkin oli, kuinka kaksi viimeistä päivää oli häneen vaikuttanut! Kasvoihin oli ilmautunut kokonaan toisenlainen sielun elämä, juonteisiin oli tullut enemmän elävyyttä. Ja nyt älysi Pauli, kuinka kummallisesti tämä hento olento voi viehättää. Siinä ilmautui pehmeyttä, lämpöä, jotakin, johon voi kätkeytyä, nojautua, jopa vajotakin. — Oh, naisilla on tämmöinen kyky, joka kehittyy — kautta.

Pauli alkoi haastella puoliääneen vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli entisellään, kumpikin vaan hengitti nopeammin ja puhui hiljemmin.

Kun Börje oli tullut sisään pitivät he kumpikin seuraa hänelle, ja vaihtoivat tuskin sanaakaan toisilleen; siinä ilmaantui jonkinlaista vapaata välinpitämättömyyttä. Marianne oli melkein ujo, ja se kaunisti häntä. Pauli piti istuessaan häntä mielellään silmällä, vaan otti shakkipeliin tavallista tarkemmin osaa.

Noustiin; oli jo aika sanoa hyvää yötä. Börje meni uunin eteen sytyttämään sammunutta sikaariansa.

Pauli ojensi kätensä Mariannelle, kuten hän teki joka ilta, ja tämä laski kätensä siihen — lämpimän, pehmeän — kuin olisi sen mukana seurannut tykyttävä sydän. Pauli katseli häntä omituisesti hymyillen, sillä hänen kätensä, jota hän piti omassaan, tuntui pidättelevän henkeä ja odottavan. Marianne katsahti taas Paulin silmiin, jotka taas laajenivat, suurina tummanruskeina, sillä aikaa kuin hänen kätensä tulisesti ja hyväillen ikäänkuin pujottelihe Mariannen käden ympäri; kovempaan, aina kovempaan. Katse vajosi katseesen, ja vaikkeivät he liikuttaneet jäsentänsäkään, tuntui kuin olisi Pauli sulkenut Mariannen syliinsä ja hitaasti, hurmauksesta vavahdellen vienyt huulensa hänen huulilleen, antaaksensa niiden olla siinä kauvan — kauvan.

Marianne poistui horjuvin askelin ja sekavin tuntein.

* * * * *

Siitä päivästä lähtien oli joku salainen suhde heidän välillään olemassa. He tosin eivät tehneet itseänsä syypäiksi mihinkään tekoihin, jollei semmoisiksi lueta äänettömiä käden puristuksia eikä puhuvia silmäniskuja, jotka toimittivat sähkösanoman tehtävää. Ei koskaan puhuttu heidän kesken sanaakaan rakkaudesta. Äänettömällä kielellään osasivat he puhua kaikki, mitä tahtoivat. Ja he olivat toisiensa hirmuhaltijoita. Pauli vaani aina jotain salaisuutta, jota hän luuli Mariannen häneltä peittelevän. Ei se ollut mustasukkaisuutta eikä epäluuloa, hän olisi muka tullut vaan äärettömän iloiseksi, jos olisi voinut hämmästyttää häntä pienellä ennen tapahtuneella rakkausjutulla. Hänellä oli tapana mennä asemalle postia hoitamaan ja hänen suurin ilonsa oli lukea Mariannen kirjeet ennenkuin tämä itse sai niitä avata; tässä menetteli hän uhkarohkealla itsekkäisyydellä aina Mariannen läsnäollessa ja lupaa kysymättä.

Mariannea huvitti hänen häveliäisyytensä puute, jota hän koetteli kostaa puolestaan.

Kun Paulia oli kutsuttu vieraisiin — joka muuten tapahtui usein — esitteli hän välistä, ettei hän menisi. Hän katseli hartaasti Paulia intohimoisesti ja vedet silmissä, jotka pyysivät ja rukoilivat, hyväilivät kuin kaksi pehmeätä käsivartta; ja Pauli taisi valehdella, sepittää pitkiä historioita, joutua väen kanssa tekemisiin — mitä tahansa — saadakseen jäädä kotiin, kun Marianne sitä vaan tahtoi.

Tämä kaikki oli niin mukiin menevää, niin vähäpätöistä, ettei Marianne ollenkaan tuntenut tunnon vaivoja siitä, ja Börjeä kohtaan oli hän ystävällisempi kuin ennen koskaan ikäänkuin ollakseen herättämättä hänessä mitään epäluuloja. Sydämessään kiitti hän Börjeä. kun sai olla vapaana kaikista epäluuloista ja pitikin hänestä sen vuoksi. Hänen suhteensa Pauliin ei ollut hänessä herättänyt pienintäkään vastenmielisyyttä eikä inhoa Börjeä kohtaan, pikemmin päinvastoin, sillä hänen tunne-elämänsä oli luonnottomasti kiihtynyt.

Börjelle oli siis tuskin mahdollista huomata mitä noiden kahden välillä oli olemassa, varsinkin kun he olivat arkoja kuin peltopyyt. Ainoastaan silloin, kun oltiin turvassa, hiipivät heidän silmäyksensä esiin kuin sovittuun kohtaukseen.

Ensiaikoina oli Marianne ujo ja hiljainen, joka seikka teki koko hänen olentonsa nuorekkaaksi, melkein lapselliseksi. Osaksi pelkäsi hän saattavansa Paulille mielipahaa olemalla liiaksi miellyttävä, osaksi pelkäsi hän lapsellisesti Börjeä. Vaan jälkimmäiseen nähden rauhoittui hän pian, opittuansa huomaamaan, kuinka lujasti hän voi luottaa Paulin valppaaseen varovaisuuteen. Hän oli ehkä epäillyt vähän tämän vaitioloa, vaan se epäilys haihtui pian, sillä tuhansissa pikkuseikoissa havaitsi hän, kuinka lujasti Pauliin voi luottaa. Pauli Sandell oli liiaksi kokenut tällaisissa asioissa, ettei olisi tietänyt mikä kaikkivaltias taikasauva on vaiti oleminen, kun kysytään naisen suosiota. Hän oli nähnyt jo useamman kuin yhden linnoituksen antautuvan tämän yksinkertaisen muurinsärkijän edessä.

Jos Marianne oli astumaisillaan liiaksi pitkälle, oli aina Pauli se, joka häntä pidätti.

Kun Marianne jälestä päin oli tullut vakaumukseen kaikilta puolin, rupesi hän noudattamaan — jos niin voisi sanoa — hyökkäysjärjestelmää; hän harjoitti menestyksellä eräänlaista naamioittua keikailemista, aina niin kavalassa muodossa, ettei Börje olisi vaan mitään huomannut.

Hänellä oli tyhjentymätön keksimiskyky.

Välistä sattui, että Börjenkin täytyi mennä Paulin mukana herrojen kekkereihin, ja silloin istui Marianne aina ylhäällä odotellen, vaikka he olisivat tulleet kuinka myöhään kotia. Ja molemmat herrat, jotka halusivat istua hetkisen ennen maata menoa, astuivat silloin hänen työhuoneeseensa. Nämä yökeskustelut tulivat sitten aina omituisen viehättäviksi, kaikesta teeskentelystä vapaiksi. Ne olivat Mariannen hurmaushetkiä.

Muutos Mariannessa ei voinut pysyä salassa Börjeltä. Marianne ei ollut enää niin taipuvainen lihomaan kuin ennen, vartalo oli sirompi, käynti reippaampi, liikkeet keveitä. Iho oli tullut värikkäämmäksi ja silmät suurine terineen tummemmiksi. Kaikki tämä ilahutti häntä.

"Enkö tietänyt, että viihtyisit maalla, kun vaan tottuisit ensiksi!" huudahti Börje ylpeästi, "ja kun sinä opit harrastamaan kaikkea, niin saat nähdä!"

Myöskin Mariannen shakkipeliin osoittama tarkkuus oli hänestä hyvä merkki.

"Odotappas vaan," sanoi hän ja nyhkäisi häntä salavihkaa kylkeen, "kyllä halu tulee pian. Sinä et siitä tiedäkkään ennenkuin se tulee."

Marianne nauroi näille ennustuksille. Hän osasi nauraa kaikelle. Mitä hän huoli tulevaisuudesta! — kun vaan ei Pauli tahtonut lähteä matkalle. Hänen elämänsä suuri romaani saisi kestää vielä kauvan. Kuinka kauvan — sitä hän ei tahtonut ajatella. Mutta mitä muistoja kokosi hän siitä itselleen! Kukkasia, joita Pauli oli hänelle antanut; paperin lappuja, jotka Pauli oli täyteen raapustellut hienolla, komealla käsialallaan; nenäliinan, josta hän oli reväissyt kaistaleen Paulin loukkaantuneeseen sormeen — kaikkea mahdollista. Siitä tulisi muka kokonainen kokoelma.

Hän toivoi noin epämääräisesti, ettei Pauli olisi ollut niin vallan varovainen eikä tarkkatuntoinen; hän olisi tahtonut hänen lausumaan muistoon pantavan sanan, josta olisi todellakin voinut kiinni pitää, kun kaikki muu oli muuttunut ja savun tavalla haihtunut tuuleen.

Paulin mielestä oli tämä ainoastaan pieni novelli, tuollainen herkullinen ranskalainen. Hän ei nähnyt tässä suurta elämän kuvaa. Hänen käsityksensä mukaan naisluonteesta piti Mariannen pudota kuin tuleentuneen omenan puusta hänen käsivarrelleen — aikanaan. Vaan hänen oma asiansa oli ottaa vastaan tai väistyä alta pois.

Toistaiseksi oli hän ainoastaan utelias. Olihan aina jotain huomioon otettavaa. Erotus Mariannen ja toisten naisten välillä oli sama kuin erotus sen ja sen romaanin välillä, jommoisia olivat esim. Sapho ja Une page d'amour, Cruelle énigme ja Madame Bovary.

Hän olisi ollut tyytyväinen, jos Mariannen luonne olisi ollut alkuperäisempi, mutta täytyihän nyt tyytyä ihmisiin semmoisina kuin ne olivat.

Hänestä oli hupaista ajan viettoa kävellä ja punnita mielessään Mariannen häneen tekemiä vaikutuksia, kuinka hän toisena päivänä saattoi tuntea kiusausta vetämään Mariannen luoksensa, jossa tapauksessa hän muka puolustaisi itseänsä sillä, että kukin saa vastata teoistansa ja ettei hän, vaan Marianne oli kietoutunut pauloihin, sekä kuinka hänet toisena päivänä valtasi semmoinen jalomielisyys, että hän melkein järkähtämättömästi oli päättänyt lähteä Tomtöstä, estääkseen näytelmää pitemmälle jatkumasta. Mutta pohjalta oli hänen luonteensa yhtä kevytmielinen kuin Mariannenkin, ja kun hänen kiihkonsa jonkun kerran riehahti, laimistui se pian. Hänestä oli mukavinta liukua päätä pahkain eteenpäin ja antaa sitte keikahtaa mille puolelle hyvänsä.

Sattuipa eräänä iltana, että Börje ja hän kahdentoista aikaan tulivat kotiin jostain peliseurasta. Koko talo oli vaipunut unen helmoihin, kaikkialla oli pimeä paitsi Mariannen työhuoneessa, josta tuli pilkoitteli varjostimien välistä.

"Lapsi-rukka, kun on istunut odottamassa meitä näin kauvan", sanoi Börje.

Marianne oli kuullut heidän tulevan ja avasi etehisen oven, ennenkuin he ennättivät kolkuttaakaan. Hänen puvustaan päättäen oli hän jo maannut ja nukkunut, sillä hän oli tuskin puoleksi vaatteissaan. Hänen toisessa kädessään oli lamppu ja toisella piteli hän koossa mustaa suurta huivia, jonka hän oli käärinyt päänsä ja hartioittensa ympärille ja joka viljavin poimuin laskeutui hänen alushameellensa.

"Mahtaa olla myöhäinen", muistutti hän väsyneellä ja tyytymättömällä äänellä.

Tuuli puuskahti sisään ja oli sammuttamaisillaan lampun, jonka liekki venähti kuin pitkä kieleke koko lasin läpi. Börje sulki oven kiireesti, sillä Marianne näytti olevan ohuissa vaatteissa. Tuo musta hame laskeutui veltosti ja syvin laskoksin nilkkojen ja jalkojen ympäri, kuin ei olisi hänellä ollut muuta alusvaatetta. Tämän tähden näytti hän pitkältä ja huojuvalta, sekä ruumiin piirteistä sai hämärän aavistuksen.

Kun herrat riisuivat päällysvaatteitansa, seisoi Marianne ja piteli lamppua, Hänen käsivartensa oli paljas, sillä huivin alla oli hänellä ainoastaan yöryijy, jonka puolipitkät hihat olivat vetäytyneet ylöspäin, jonkatähden hän niin tarkasti pitelikin vaatetta ympärillänsä vapaalla kädellään.

Pauli katsahti häneen. Ei mistään voinut päättää tämän olevan keikailemista. Marianne oli totinen, melkein kylmän näköinen. Hän muistutti vähän kreikkalaista veistokuvaa.

Vai niin, sitäkö hän tahtoi! Paulin täytyi purra huuleensa voidakseen olla nauramatta, hänestä oli Marianne samalla kertaa tunnottoman kavala ja auttamattoman lapsellinen.

Sisään mentäissä sai Pauli kuiskatuksi hänen korvaansa:

"Vai niin, tämä esittelee kaiketi Pygmalionia[9] ja Galatheaa! Minä tahdon hengenkin kuvapatsaaseeni. Rukoilenko jumalia?"

Marianne katsahti totisesti häneen mitään vastaamatta. Hänen paljas kätensä ja alaston ranteensa näyttivät sanomattoman pyöreiltä ja valkeilta tuon tumman kashimiirin pohjalla, jonka viljavia poimuja hän piteli koossa rinnallaan. Ja nyt taisi Pauli myöntää hänen olevan oikeassa: tähän käsivarteen voi hurmaantua.

Oli niin myöhä, että Pauli saattoi viivähtää ainoastaan sangen vähän aikaa. Marianne oli istahtanut uunin varjoon syrjälle; herrat kävelivät edestakaisin laattialla haastellen.

Kun Pauli sanoi hyvää yötä ja tarttui Mariannen käteen, kuljetti hän nopeasti kättänsä ranteen yläpuolelle silmänräpäykseksi tarttuakseen polttavan tulisesti tähän viileään, pehmeään naiskäsivarteen.

Marianne katsahti häneen ainoastaan kummastellen ja välinpitämättömästi, niin välinpitämättömästi, että Pauli luuli pettyneensä silmänräpäykseksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna näkyi Paulin vallanneen joku levottomuus. Hän oli aamulla saanut kirjeen, jonka johdosta hänen täytyi lähteä matkalle joksikin ajaksi asioitansa valvomaan. Marianne oli vaalennut sen kuultuaan. Pauli oli siitä aivan varma.

Täksikin illaksi olivat miehet kutsutut peliseuraan, vaan kun Börjellä oli puuhaa väen kanssa, pääsivät he vasta myöhempään lähtemään. Pauli pukeutui aikaisin saadakseen viettää tavallisen hämyhetken Mariannen luona. Hän ei istahtanut, vaan käveli edestakaisin laattialla.

"Marianne", sanoi hän äkkiä ja seisahtui hänen eteensä, "kun nyt lähden matkalle, täytyy minun ajatella kuinka vietän kesäni ja tulevan vuoden."

Marianne istui lämpiävän uunin edessä tavallisella paikallaan. Hän ei vastannut. Vaan Pauli näki hänen painavan päätänsä rinnoilleen alakuloisena.

"Sano mulle kuinka tahdot," pitkitti hän, "minä tahdon, että sinä itse määräisit."

"En!" sanoi Marianne hätäisesti; Paulin äänessä oli ollut jotain pelottavaa.

"Sen täytyy sinun kuitenkin tehdä ennemmin tai myöhemmin."

"Minä en voi. Tee kuten tahdot." Hän kuiskasi vastauksen niin arasti, ettei se ollut teeskentelyä. Hän ei uskaltanut ottaa vastuuta niskoillensa.

Pauli istahti häntä vastapäätä ja kumartui vähä eteenpäin.

"Sinä olit sangen kaunis eilen illalla," sanoi hän.

Mariannen sydän tykytti, että hän oli tukehtumaisillaan.

"Ehkä muka et siitä tietänyt?" sanoi hän ja aikoi nauraa.

Tuo loukkasi Mariannea, joka kavahti pystyyn poistuakseen.

"Ei, odotappas!" sanoi Pauli ja tarttui hänen käsiinsä. "Varmaankin valvot tänä iltana? Tee niin. Minä tahdon sinulta itseltäsi tietää, jäänkö tänne vai en. Aprikoi asiata ja anna mulle vastaus, ennenkuin eroamme."

Hän irroitti hänen kätensä ja läheni ovea, sillä hän kuuli Börjen tulevan.

Kun he illalla myöhään tulivat kotiin, paloi lamppu kuten tavallista vierashuoneessa, vaan etehisen ovi oli kiinni ja aukeni vasta monen kolkutuksen perästä; muuan piika oli tullut avaamaan.

"Rouva oli hyvin uninen," sanoi hän.

"Onko hän pannut maata?" kysäsi Börje.

"En tiedä. Hän pyysi vaan minua pitämään varalta, jos itse sattuisi nukkumaan."

"Me astumme kuitenkin hetkeksi hänen työhuoneesensa, sillä minä näen lampun siellä palavan," sanoi Börje.

Piika sanoi hyvää yötä ja poistui. Herrat riisuutuivat ja astuivat sisään.

Huoneessa ei näkynyt ketään. Olisikohan Marianne todellakin mennyt makuulle?… Ei, se ei ollut mahdollista. Olihan Pauli pyytänyt. — Ensiksi äkkäsi Börje hänet; hän nykäsi Paulia käsivarresta ja näytti leikillisesti sormellaan sohvalle. Jalat pallilla ja kasvot tyynyjen väliin kätkettyinä makasi Marianne ja nukkui.

Börje hiipi hänen luokseen, Pauli perässä.

"Lapsukainen! Nyt olemme taas luonasi."

Marianne nousi istumaan, tuijotti valoon ja työnsi vallattomat hiukset jälleen korvansa taakse — veltosti, vapaasti — kuin olisi hän luullut olevansa yksin huoneessa. Sitten katsahti hän toisiin tajuttomasti, tiedottomasti, yhä vaan tuijotellen valkeaan pienillä vaaleanvärisillä silmillään. Hän ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Häntä olisi tehnyt mieli suudella kymmenen, kakskymmentä kertaa, ennenkuin hän olisi päässyt hereille; hän hurmasi auttamattomasti.

"Oh, tekö siinä olettekin!" puhkesi hän päästen viimein selville, "kuka päästi teidät sisään?"

"Karna."

"Ha, ha, ha! Minäpä vasta olen mies valvomaan! Sen kyllä arvasin … vaan kaksi yötä perätysten, kyllä se on liiaksi mieletöntä. Tänä iltana en todellakaan voi lörpötellä teidän kanssanne."

"Minä lähden ensimmäisessä aamujunassa, joten täytyy nyt heittää hyvästi," sanoi Pauli ja ojensi kätensä hänelle.

Marianne oli ehdottomasti välinpitämätön.

"Minä seuraan teitä aina portaille asti, koska nyt on niin juhlallinen hetki," sanoi hän ja asetti lampun niin, että se valaisi etehiseen, kun ovi avattiin.

"Nyt muistan — Börje — minulta on loppunut sikaarit, etkö lainaisi mulle muutamia, kunnes tulen takaisin kotia taas?" sanoi Pauli seisoessaan etuhuoneessa ja pannen päällysnuttuaan ylleen.

"Halusta vallan," vastasi Börje ja meni kamariinsa. Hän jätti oven raolleen, ja toiset voivat nähdä hänen sytyttävän kynttilän ja astuvan sitten makuusuojaansa.

Marianne seisoi ihan Paulin takana. Tämän käsivarsi kiertyi pehmeästi hänen vyötäisilleen. He seisoivat täydellisessä varjossa oven aukosta huoneuksen puolella.

"Marianne", kuiskasi Pauli vetäen häntä hellästi itseensä lujasti kiinni, "tulenko tänne takaisin ja jäänkö sitte tänne?"

Marianne oli niin kuumeentapaisesti onnellinen ja arka, ettei voinut saada sanaa suustaan. Vaan hän ei voinut vastustaa haluansa painaa poskensa tuota olkapäätä vastaan tuohon rauhalliseen soppeen päällystakin sisäpuolelle, joka oli vetäytynyt taaksepäin. Kerrankin sai sivellä tätä hienoa, pehmeätä kangasta!

"Meillä on aikaa yksi ainoa silmänräpäys," kuiskasi Pauli tähystellen tuota kapeata valojuovaa Börjen ovesta.

"Minä tahtoisin sanoa, ettet enää tulisi," vastasi Marianne.

"Vaan sinä et voi!"

"Jumala, minä kuolen pelosta," kuiskahti Marianne vapisevalla ja puoleksi tukehtuneella äänellä. Tämä oli samalla kertaa jännittävää ja häpeällistä, suloista ja inhottavaa.

"Rauhoitu," sanoi Pauli, "minulla on pantterin korvat eikä sinun tarvitse pelätä mitään vaaraa. Haa, jumalat! Nuori ei ole kuin kerran elämässään."

Hän kumartui ja suuteli Mariannea juuri korvan taakse hiusten rajaan kaulalle. Hänen lämmin hengähdyksensä tuntui kuin vavahdus koko Mariannen ruumiissa jalkoihin saakka.

"Ah, — prenez garde, chérie!"[10] Hän sysäsi hänet rivakasti syrjään, jotta hän tuli seisomaan huoneen avoimessa ovessa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Börje sikaarit muassa. Molemmat ystävät ravistivat toisensa kättä ja Pauli pujahti ulos. Marianne asettui Börjen viereen, joka piti ovea vielä auki, hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli menevää.

Kuu oli täysinäinen ja valaisi kirkkaasti kuusien yläpuolella. Hän näki tuon hoikan, notkean olennon astelevan nopein askelin pihaa alaspäin pitkän, mustan varjonsa seuraamana. Jäätyneeseen maahan valeli kuu kylmää, sinertävää hohdettansa — siinä oli jotakin typi tyhjää, autiota, sydämetöntä.

Hän vavahti ja astui sisään.

12.

Huhtikuun loppu oli kulumassa ja Pauli oli ollut poissa kuusi viikkoa.

Marianne istui akkunan ääressä työhuoneessaan ja neuloi.

Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Huulet olivat vetäytyneet kireämmälle ja juonteisiin oli ilmautunut lujuutta.

Silloin tällöin katsahti hän kartanolle, yli tuon äsken siivotun istutuksen, jonka mustasta maasta kukan taimet pilkistelivät esiin. Akkunan edustalla oli varjo, vaan kauvemmaksi paistoi vielä iltapäivän aurinko lehdettömissä pensaissa, joiden kaikki risuiset oksat kimaltelivat keltaisen ja vihreän vaiheella, ja joista toiset olivat suorat, ja toisia oli punaiset ja kiilloitetut vavat kannattamassa auringon valossa.

Hän katsahti siihen välinpitämättömästi, kylmän totisena ja näkyi kuuntelevan.

Kartanolla oli niin hiljaa, kuin kaikki ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, kahlekoira vaan helisteli rautojansa. Kaikki kiire ja elämä oli vetäytynyt pellolle ja pysyi siellä iltaan saakka.

Hän oli kuullut oikein; vaunut olivat todellakin kolisseet. Olikohan siellä Börje, joka nyt jo tuli takaisin viiden junassa? Ei; hän tietysti tulisi asemalta jalkaisin. Kaikki hevoset olivat kiireessä työssä.

Ah — siellä tuli Pauli!

Niin. Nyt näki Marianne hänet. Hän tuli hollikyydillä ja ajoi suoraan huoneidensa edustalle. Marianne näki hänen iloisen, vakoilevan katseensa kääntyvän akkunaan, vaan hän oli noussut ja vetäytynyt sen varjostimen taakse, ettei häntä Pauli olisi huomannut.

Tämä oli poissa ollessaan useasti kirjoittanut Börjelle, ja Marianne tiesi hänen tulevan, vaan hän ei ollut viimeisessä kirjeessään voinut määrätä tulo-päiväänsä eikä millä junalla tulisi.

Hän näki kyytimiehen kantavan matkakapineita huoneeseen ja ajavan sitten pois. Heti sen jälkeen asteli Pauli itse pihan poikki iloisesti, odottavin kasvoin. Hän näytti terveemmältä kuin lähteissään.

Marianne vetäytyi jälleen seinään kiinni pidellen varjostinta salaa vähän sivulla ja seuraten jännitetyin katsein hänen liikkeitänsä. Hänen silmissään oli jotain pelkoa ja vihaa.

Pauli astui portaita ylös. Marianne kuuli hänen käyntinsä etehisestä. Siellä kuului ovi käyvän huoneeseen, tuolta kuuluivat hänen askeleensa etuhuoneesta; ne olivat pikaisia ja keveitä kuin nuoren tytön.

Marianne seisoi paikallaan akkunan vieressä nojaten kädellään pientä pöytää vasten. Heidän katseensa sattuivat yhteen.

Kuinka nuo ruskeat silmät laajenivat ja välkähtivät!

"Marianne!"

Pauli seisahtui oven aukkoon, ja hänen hoikka vartalonsa näkyi seisovan ikäänkuin kehyksissä. Mariannen sydäntä kouristi kuullessaan tuon sointuvan puheen. Hän oli unohtanut tuon kummallisen äänen soinnun; monta vuotta tuntui jo kuluneen, sittenkuin hän oli sen viimeksi kuullut.

Ja sitten tuli Pauli häntä kohden ojentaen käsiään sydämellisen ystävällisesti. Hän oli pitkä ja hoikka, vähän siron vavan kaltainen: ja hänen ihonsa oli niin tasainen, hänen tukkansa niin musta ja hänen silmänsä niin hellät, että…

"Marianne!"

Paulin täytyi herättää hänet tästä jäykistyneestä kummastuksesta, hyväillä hänet uudestaan elämään juuri äänensä säveleillä.

Hymyillen ja varpaillaan hiipi hän kaksi viimeistä askelta.

"Voitko uskoa — Marianne — minä olen ollut ikävissäni."

Pauli näytti uskovan hänelle jotain riemua herättävää, ihanaa. Ja olihan siinä sitäkin — tämä — että hän taisi vielä ikävöidä.

Sitten teki hän nopean kysyvän liikkeen muihin huoneisiin päin. Tokko siellä oli ketään!

"Ei, ei siellä ketään ole." vastasi Marianne.

Ääni oli vieras, soinnuton. Pauli ei ollut sitä koskaan kuullut.

Kiivaasti astahti Pauli pari askelta takaisin ja katseli häntä. Kerrassaan huomasi hän hänen laihtuneen, iho ei enää ollut niin terve, ja että hän näytti vanhemmalta. Paulin kasvot selkenivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

"Luulitko, etten tulisi enää?… Oi lapsi! — oletko ollut levoton tähteni?"

Paulin tunteellinen ääni värisi yht'aikaa ilosta ja hellyydestä.

Marianne ei olisi saanut sanaa suustaan, vaikka hänen henkensä olisi ollut kysymyksessä; hänen kurkkunsa kuristui kokoon.

"Vaan nyt saat olla levollinen ja iloinen. Minä viivyn täällä kauvan, kaavan."

Hän tarttui Mariannen käsiin, eikä Marianne ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Muodollisesti ei hän ollut kaunis eikä vahva, vaan hän oli soma, kuin siro matelijaeläin auringon paisteessa. Hänen kirkkaat silmänsä tuikahtelivat, hänen ohuet huulensa olivat kuin kaksi pitkää siveltimen jälkeä ja hänen leukaansa varjosti kähärät parranhaituvat.

"Rakastettu, miten on laitasi? Olen ehkä pelottanut sinun!"

Hän laski kätensä Mariannen olkapäiden ympärille ja katsahti tuskallisesti häntä kasvoihin, joissa väri vaihtui.

Marianne irroitti hänen käsivartensa ja lykkäsi sen pois luotaan. Hän koetti puhua, vaan ei voinut; nojautui vaan raskaasti pöytää vasten.

"Sinä olet kipeä… Ah, Marianne, miten on laitasi?"

"En, en minä kipeä ole, älkää te siitä huoliko?"

"Te?!"

Kummastusta ja harmia ilmautui yht'aikaa hänen äänessään.

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" Hänen kasvonsa olivat kylmät, pieni terävä poimu näkyi kulmakarvojen välistä.

"Minä olen leikkinyt vaarallista, sopimatonta leikkiä. Sen täytyy olla lopussa."

"Hoo — Marianne minä luulen sen olleen enemmän kuin leikkiä."

Pauli seisoi aivan hiljaa nojautuen kädellään erään hyllyn reunaa vastaan ja katseli tutkivin, käskevin silmin Mariannea.

"Joka tapauksessa täytyy sen olla lopussa." — Sanat tuntuivat enemmän huokaukselta kuin yksityisten kirjainten lausumiselta.

"Minkätähden?"

Hänen matala äänensä oli terävä ja hänen tunteelliset sieramensa reunat liikkuivat suonenvedon tapaisesti.

"Se oli väärin, —- rikollista."

"Loruja!" Pauli keikautti päätään taaksepäin kuin olisi hän sillä liikkeellä tahtonut tehdä tyhjäksi toisen väitteen.

"Minä en sano, että vika oli teissä; se oli ehkä minussa itsessäni," sanoi Marianne heikosti, luoden silmänsä Paulin kasvoista pöytään, jonka vieressä hän seisoi.

Pauli ei vastannut mitään, hän katseli lakkaamatta Mariannea harmin ja inhon hänen mielessään kasvaessa.

"Ja sitten tahdon pyytää teitä lähtemään pois täältä," lisäsi tämä nostamatta silmiään.

"Lähtemäänkö?"

"Niin, — sekä ettette koskaan palaisi takaisin." — Ääni oli alentunut melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi, niin suuresti hän pelkäsi lausua näitä sanoja. Ja nyt täytyi hänen yhden ainoan kerran arasti katsahtaa ylös.

Paulin sieraimet suurenivat; hän oli vaalea, hänen ruskeat silmänsä tuijottivat Mariannen kasvoihin ja hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti.

"Mitä sinä sanot!"

Marianne seisoi kuin kuolemaan tuomittu. Hän tunsi hänen raivonsa, vaan ei uskaltanut enää sitä katsella.

"Puhu! Mitä tarkoitat?"

Hänen vihaansa sekaantui niin paljo turvatonta tuskaa, että se tuntui kaksinkerroin ahdistavalta.

"Antakaa mulle anteeksi," sanoi Marianne nöyrästi ja hänen huulensa vapisivat kuin kyyneleiden lähetessä; "minä en voi asiata auttaa."

"Mutta voithan sanoa minkätähden…"

"Sentähden, etten koskaan voi sitä puolustaa. Ole armollinen ja lähde!"

Paulin silmät tulivat reunoista punaisiksi, joten ne rupesivat näyttämään vielä suuremmilta. Hänen huulensa aukenivat puoleksi, vaan hän ainoastaan katseli Mariannea.

Tuska rupesi tätä ahdistamaan. Hän huomasi selvästi Paulin sanomattoman mielenliikutuksen, jota hän oli haavoittanut niin säälimättä.

"Jumalan tähden sanokaa, että lähdette ja annatte minulle anteeksi!" — Ajattelematta mitä teki ojensi hän kätensä Paulia kohden, — hartaasti rukoillen, vaan tämä ei tarttunut siihen.

"Anteeksiko? Anteeksiko?" huudahti hän ja oli nauramaisillaan; vaan samassa vääntyivät hänen kasvonsa, niin että hän näytti alkavan itkeä.

Marianne pani kätensä ristiin ja painoi niitä silmilleen. Ah, tämä oli hirmuista — hirmuista!

"Nyt tiedän!" sanoi Pauli päästäen helpottavan hengähdyksen, "Börje on ruvennut epäilemään jotakin?"

"Ei ole."

"Mutta, Marianne!"

"Teidän täytyy lähteä. Minä saatan tahtoni perille. Maksakoon mitä tahtonsa, vaan sen täytyy tapahtua. Se on häpeällistä! Se on kunniatonta! — Minä olen toisen vaimo."

Nyt naurahti Pauli, kimakasti, tahdottomasti, kuin suuttunut nainen:

"Ja siitä ette ole ennen tietänyt kuin nyt?"

"Niin, pilkatkaa minua, pilkatkaa minua niin paljo kuin tahdotte. Se ei vaikuta mitään, kun vaan lähdette."

Pelkuruus Mariannen kasvoista oli kadonnut. Hän oli liikutettu, vaan myöskin päättäväinen.

"Kyllämar, antakaa kuulua vaan! Mitä Börje on sanonut? Minä tapasin hänet Eslövissä, vaan ei hänessä näkynyt mitään erinomaista."

"Mitä hänessä sitten piti näkymän?" Vaisto varjella itseänsä pakotti Mariannen panemaan ääneensä vähän ylpeyttä.

Paulin silmäterät näkyivät laajenevan. Ne tuntuivat polttavan silmälautoja ja sen kautta tekevän näiden reunat punaisiksi, ja hänen suunsa sopissa värähti noiden neulahienojen juovien ympärillä ilkeä myhä.

"Vai niin, nyt ajatellaan puhua hienompaan torveen! Vaan muistakaa — rouva Olsson — että niinkuin metsään huhuillaan niin se vastaa, ja jos te rupeatte käyttämään loukkauksia, niin minä vastaan myös semmoisilla. Olkaa siitä varma!"

Marianne tunsi leviävän kylmyyden poskillaan ja hän vapisi kuin vilusta. Tämä samalla kertaa siivo ja hillitön raivo pelästytti häntä.

"Minä en tahdo teitä loukata," sanoi hän niin vakavasti kuin voi, "minä tahdon vaan sanoa teille, että viimeisen illan tapauksen perästä on meille molemmille parasta, ettemme enää näe toisiamme."

Pauli tunsi sokeata himoa loukata häntä, antaa hänelle kuolettavan iskun. Hän taisteli yhtä aikaa sekä tuskaa että nöyryytystä vastaan.

"Viimeisen illan!" toisti hän. "Minkä tapauksen? Minkä? Minkä? Minkä?"

"Te unohditte itsenne, ja sentähden on parasta, että me eroamme."

"Minäkö unohdin itseni? Oh, Eeva, sinäpä olet hyvä! Minä otin omenan, jota tarjosit minulle … ja nyt kuullaan että minä olen unohtanut itseni! Entäs sinä itse?"

"Sanokaamme että me unohdimme itsemme. Se ei ollenkaan muuta asiaa."

"Hohhoo, minä ymmärrän. Te vedätte hunnun ylitse. Te pesette kätenne. Te lakaisette ovenne edustan. Minä muka olin — raaka, miesluonne — joka olin varomaton. Niinhän sen pitääkin olla? Ja heittämällä minut ovesta, pääsette itse vapaaksi? Te asetutte pyhimysjalustalle. Te kunnioitatte itseänne… Vaan minulla on teille ensin jotain sanottavaa."

Marianne painui akkunaa vastaan taaksepäin käsi akkunalaudalla. Paulin kasvoissa oli jotakin, joka pani hänet menehtymään häpeästä.

"Te ymmärrätte minua väärin," änkytti hän, "enhän minä teitä ollenkaan soimaa. Minä vaan pyydän että lähdette huomenna matkalle, ja että sanotte tämän Börjelle, heti kun hän tulee."

"Niin kai. Ja onko sellainen muutto päistikkaa minun mieleiseni tai ei, siitä te tietysti ette huoli. Tarpeellista on ainoastaan, ettei teidän tarvitse olla levoton. Luonnollisesti!… Ja minä suostun. — Kunnioitusta naisille!"

"Ettekö voi nähdä kuinka kauhea on tuskani? Mitä hyötyä teillä on tästä kidutuksesta?"

"Ei ole vaarallista. Naisten pikkusyntien katumus ei tule pitkäksi koskaan. Omantunnon tuska ajetaan vaan johonkuhun syntisäkkiin, joka sitten potkitaan jaloista pois ja itse ollaan Jumalan puhtaimpia enkeliä… Minä olen varma teistä. Te näytte tietävän, kuinka sen pitää tapahtua."

Jota enemmän hän yllytti itseänsä, sitä vaaleammaksi hän tuli ja sitä matalammiksi tulivat hänen sanansa ja hän puhui nopeasti jonkinlaisella hienonnetulla vihan vimmalla.

"Minä olen ollut sokea," mutisi Marianne puoleksi tukahutetulla äänellä, "mitä muuta minun kärsimykseni on kuin seuraus tästä turmiollisesta leikistä, jota ei saa leikkiä!… Mitä antaisinkaan jos saisin sen tekemättömäksi!… Taivaan Jumala, kuinka se on hirmuista! Minkätähden tahdotte tehdä sitä pahemmaksi?"

"Te pidätte oivallisesti puolenne," sanoi Pauli hymyillen ilkeän ivallisesti, "vaan minä tiedän mistä kenkä puristaa. Te pelkäätte vaan, että minä puhuisin Börjelle jotakin tai jollekulle muulle. Ainoa mikä naisia pidättää on: — pelko. Vaan se on sangen hyvä tukipuu."

Marianne oli painanut nenäliinan huulilleen, vaan hän ei itkenyt.

"Vaikka kuinka minua häpäisisitte, niin minä sittenkin pakotan teidät lähtemään."

"Te pelkäätte enemmän kuin moni muu. Vahinko vaan, että teette sen myöhänlaiseen! Poislähdöstä voimme puhua sitten, vaan ensin on minulla teille jotain sanottavaa, jonka voitte kuulla sukupuolenne puolesta. Sillä me olemme saaneet kuulla puhuttavan varsin liian kauvan naisten siveellisestä paremmuudesta, ja lienee hetken vaatimaa, heittää pieni tutkisteleva silmäys tuohon paremmuuteen."

Hän oli hillinnyt kiivautensa; hän seisoi nyt asettaen jalkansa eteenpäin ja nojaten molemmat kätensä taaksensa hyllyyn vartalon yläpuoli vähä eteenpäin kumarassa. Hänen äänensä muuttui huolimattomaksi seuraääneksi ja hän katseli Mariannea silmät puoleksi auki; niiden pilkallinen loiste välkähteli esiin, kuin kahden tumman tushipiirteen välistä ja ne näyttivät vielä vähä punertavilta.

"Missä siis nämä hyvetäydellisyydet ovat olemassa, joille te näin kovin laillisen patentin olette hankkinut, ja joihin meidän miesten tulisi luoda silmämme pyhällä ihastuksella? — Muistakaa sanojani, Marianne-rouva, sillä totuutta saa harvoin kuulla ja sietää se tulla varteen otetuksi. Se on siinä, että sopivaisuus on pannut teidän puolustuslaitoksenne kuntoon, ja että hyvettä on pelotettu ruumiiseenne mestauskoneilla. Pelkurimaisuus — kas siinä on koko teidän siveellisyytenne!… Mutta te valehtelette, ja me valehtelemme, ja me kaikki olemme uskovanamme teidän oivallisuutenne — ja me kaikki olemme kerran kyllä uskoneetkin sitä olevan olemassa. Vaan minä en enää. Minä en!… Vai etteköhän te tee kaikkea mitä voitte herättääksenne meissä kaikkea, mistä te itse olette kulkevinanne putisten puhtaina? Te naiset kutkutatte meitä suuhun ruohon korrella ja huudatte meidän raakuuttamme, jos meidän suumme sopet liikahtelevat. Vai mitä on keikaileminen? Mitä ovat tanssipuvut? Mitä ovat tilapäiset yövaatetukset alastomin käsivarsin ja mustin päällystyksin?"

Hän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja katseli Mariannea ilkeästi hymyillen. Tämä vetäytyi taaksepäin, kuin olisi hän polttanut häntä. Mariannen silmiin oli ilmestynyt hurja pelästys, joka kiihotti Paulia jatkamaan.

"Noh, kuinka sitten oli laita tuon siveellisen paremmuuden kanssa? Jollei se olisi ainoastaan päällysmaalia, niin minkätähden tarvitsisi äitien vahtia tyttäriänsä? Eikö koko tarkastusjärjestelmä osoita, ettei edes tuomion pelko ole kylläksi; sillä vaikkei tyttömukula ole suurempi kuin minun keppini, tietää hän mitä hänellä on odotettavana, jos tavataan harhateiltä."

"Lähdettekö pois?" — Marianne ei näkynyt muuta voivan ajatella kuin tätä ainoata.

"Mikä tuska! Ja kuitenkin olisitte te tahtonut jatkaa, jos olisitte uskaltanut." Paulin kiiltävät silmät välkähtelivät ruokottomasti.

"Te olette raukka!" huusi Marianne.

"Ai, ai; älkää olko liian rohkea. Älkää unohtako, että se voisi olla vaarallista. Sillä meidän välillämme on sentään löytynyt jotakin? Ei juuri teoissa eikä sanoissa — Jumala varjelkoon! — vaan sittenkin … Marianne-rouva? Paljon voidaan puhua ilman sanoja. Enkä minä suinkaan saa koskaan kellekään puhua, kuinka kauniit silmät teillä on?"

Kiivas mielenliikutus ajoi veren Mariannen poskille, joihin ilmaantui juovia ja punaisia kohtia, kuin ruoskimisen jälkeen.

"Ja te" — pääsi hänen huuliltaan — "oletteko koskaan menetellyt huonommin kuin tässä? Ja onko kukaan kohdellut teitä sen tähden niin, kuin te nyt kohtelette minua!"

"Huonomminko? Siitä voi olla eri mieliä. Naiset liikkuvat varovasti, rajoitetuissa lauseissa. Ja te muiden perässä. Sillä te olette liian kylmäverinen… Olenko menetellyt pahemmin kuin te? Haa! Taidatteko sanoa minulle, kuinka voi mitata ja punnita sitä, mitä antaa omasta tunne-elämästään? — Huonomminko?… Jos te olisitte rakastanut minua kädet kaulassani ja huulet huulillani, silloin olisi se teistä ollut pahempaa, sentähden että se oli vaarallisempaa, mutta minä olisin pitänyt sitä parempana, sillä se olisi ollut luonnollisempaa. Tämä tapa oli meitä lähempänä, sentähden että me molemmat keinottelemme. Siltä kuuluu totuus. Mutta teeskennellä, valehdella, viekastella, minulle, miehellenne, niin — omassa sydämessänne… No niin! Ja kun sitten ylpeilette hyveistänne ja sanotte, että minä olen tehnyt pahemmin … ha, ha, ha; niin, te saatte antaa anteeksi, mutta kaikkein vähimmässä tapauksessa on se naurettavaa. Miksi te naiset sitä sanotte? Teillä on teidän oma sanakirjanne, miksikä sanotaan siellä sellaista sielun riettautta? Sanokaa!… Oh, te fariseukset! Minä tahtoisin naulata teidät kaakinpuuhun!"

Hän puristi hienon, laihan kätensä nyrkkiin ja ravisti sitä purren hampaitansa. Se ei ollut voiman vihaa, vaan heikkouden jännitettyä intohimoa, joka kuohui reunojensa yli.

"Jos te olisitte parempia kuin me! Jos te olisitte parempia!" Uhkamielin kohotti hän tätä laihaa kättä, joka sitten hervottomana putosi hänen sivulleen.

Marianne oli heittäytynyt suureen nojatuoliin akkunan viereen. Kaikki, mikä oli häntä pitänyt pystyssä, oli pettänyt ja rauennut tyhjiin Paulin syytöksistä. Ei sanaakaan enää löytynyt vastaukseksi. Marianne ei enää huolinut salata eikä estää liikutustaan: kyyneleet syöksyivät hänen poskilleen. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus: jos olisi voinut kuolla kaikesta tästä häpeästä.

Pauli säpsähti ja katseli häntä. Hänessä liikkui uusia tunteita. Tässä itkussa oli jotain niin toivottomasti ylenannettua, niin vastustamattomasti murrettua, että se häneen vaikutti.

Hän kumartui eteenpäin ja katseli häntä, tarkkaavaisesti, hartaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi saanut valtaansa jonkun avuttoman, joka tuossa makasi verissään ja masennettuna.

Hän astui pienen akkunapöydän ympäri, katsellen aina yhtä levottomasti Mariannea.

"Marianne?" sanoi hän kuin kahdella päällä ja laski toisen kätensä hänen kätensä päälle, joka rentona lepäsi hänen polvellaan.

Marianne ei katsahtanut häneen, pusersi vaan nenäliinaa kädessään ja painoi sitä huulilleen, jotka värisivät.

Kääntämättä silmiään Mariannen kasvoista vaipui Pauli eräälle jakkaralle, joka oli Mariannen jalkojen edessä. Hän tuntui kerrassaan saaneen toiset kasvot, niin täydellisesti kuvastui niissä osanotto ja sääliväisyys.

"Marianne, minkä tähden piti sinun pakottaman minua sellaiseen mielen purkaukseen?" sanoi hän pitkään, "minä en voi olla häveliäs kun minua loukataan. Sinä et tiedä mitä kärsin. Jos sinä olisit lausunut yhden ainoan ystävällisen sanan, olisin minä ollut aseeton. Ja kuinka voimme nyt tätä unohtaa, — sinä ja minä? Älä itke noin — rakastettu — sydän tahtoo haljeta."

Marianne teki liikkeen pois päin, vaan ei saanut nyyhkytyksiltään mitään puhutuksi.

"Ei, anna minun puhua, anna minun sovittaa. Se ainoastaan voi tehdä meille hyvää… Ei, älä keskeytä minua! Anna minun puhua! Saat nähdä, että ymmärrän sinua, vaikka nyt et sitä usko. — Jos sinä vaan voisit käsittää semmoista luonnetta kuin minun! Kuinka minä voin laahata maassa, mitä minulle on rakkainta maailmassa. Jospa tietäisit, mikä onneton raukka minä olen!… Oh ei — Marianne. — Nyt tahdon ainoastaan puhua. Älä kiellä sitä minulta. Sitä ainoastaan minä pyydän sinulta."

Hän puhui hyväilevän lapsen äänellä, niin lepertelevän pehmeästi, niin avonaisen luottavasti. Ei ollut mitään muuta tehtävää kuin sulkea silmänsä ja kuunnella.

"Matkalla tänne olin niin iloinen, niin vallan toisella mielellä, etten pitkään aikaan ole semmoista tuntenut. Minä olin tuntenut itsessäni jonkunlaisen virkistyksen koko ajan kuin olin poissa. Ja mitä tahansa näin, ajattelin aina mielessäni: tästä minä puhun Mariannelle. Ja näetkös, mikä minua enimmin kaikista ilahutti — minä ikävöin tänne takaisin. En ainoastaan väsymyksestä sitä tehnyt, vaan kuin täällä jokin olisi antanut minulle terveyttä ja voimia taas; minä ikävöin rauhallista elämää, Börjeä, meidän pitkiä hämypuheitamme, shakkipeliä, — kaikkea! Ja lisäksi olin kuvitellut mieleeni sinun iloasi, kun saisit nähdä minut taasen. Minä iloitsin siitä kulkiessani. Oh, Marianne, mitä lähemmäksi tulin Tomtöa, sitä selvemmin huomasin kuinka suurenarvoinen tämä koti on minulle. Kuinka minä olin kiintynyt sinuun ja Börjeen."

Hän oli vaiti silmänräpäyksen.

"Ja sitten kohtelit sinä minua jäykästi, kylmästi. Ei iloa missään kasvon juonteessa, ei sanaakaan tervetulleiksi. Ja sitten tämä vihattava te, joka viilsi minun mieltäni käsittämättömän katkerasti. Voithan ajatella — Marianne, — voithan ajatella kuinka minä kiivastuin. Ja sitten sain minä tämän mielettömän halun kostaa, kuten välistä käy, sekä tuoda ilmoille kaikki kärsimiseni. Minä en ajatellut sinua, minä ajattelin ainoastaan itseäni. Ja lisäksi olin minä väärässä ja sokea. Ja minä ammuin sinuun myrkyllisiä nuolia, joista nyt antaisin paljon, jos en koskaan olisi niitä lausunut… Nyt olen malttanut mieleni. Nyt voin ajatella tyyneesti. Vaan minä tuskin muistan, mitä lausuin. Minä tein niin kiivaudessa. Unohda se — rakastettu — unohda se! — Ajattele vaan, että minä ymmärrän sinua, että minä nyt näen sinun ajatusjuoksusi, kuin se olisi levitetty eteeni hienona ja puhtaana. Ja minä pidän sinua kaksinkertaisessa arvossa — tuhatkertaisessa — tämän sävyisyytesi tähden, jota minä ainoastaan käsitin väärin. Minä voin seurata sinun ajatuksiasi poissaoloni aikana. Minä tiedän, kuinka semmoiselle hellätunteisuudelle kuin sinulla on, tuntuu vastenmieliseltä — jotenkin rumalta ja karkealta, että meidän kesken on ollut semmoista puhetta. Ja ehkä olet pelännyt minun palaamistani. Sinä olet luullut minun vetoavan oikeuksiin pakottaakseni sinun ottamaan minua vastaan. Ja sinä olet ehkä tuntenut nuhtelua Börjeä ajatellessasi; pitänyt petoksena häntä kohtaan tätä silmänräpäyksen malttamattomuutta. Ja sitten ymmärsin minä sinua niin hirmuisen väärin! Sitten hyökkäsin päällesi haukkumasanoilla! Sitten näytin sinulle yhden semmoisista poroporvariluonteista, joiden tähden sieluelämän kaikkein hienoimmat sievistykset ovat kadotetut! — Vaan älä tuomitse minua. Älä vielä minua tuomitse! Minä ymmärrän nämät kaikki okaan hienoiset liikutukset, eikä sinun mielessäsi löydy ainoatakaan tunteen vilahdusta, jota minä tahtoisin loukaten kohdella. Ei, sinä olet vapaa, Marianne! Näetkös sitä! — minä en pidätä sinua sormellanikaan, minä en tahdo hiuksen vertaa houkutella sinua poikkeamaan tieltäsi, minä en tahdo tunkeutua teidän välillenne. Älkäämme puhuko sanaakaan. Ei puheilla eikä katseilla. Olkaamme ainoastaan lähellä toisiamme. Oh, Marianne — vaatimaton, hiljainen Marianneni — nyt ymmärrän sinua, eikö totta? Minä en ennen koskaan ole osoittanut oikeutta sinua kohtaan ennenkuin nyt. Siitä oli jo sangen kauvan, kun minä viimeksi näin totuutta, ettei minussa ollut mitään muuta kuin epäilystä jälellä… Et voi ajatella, kuinka nöyrästi minä polvistun sinun kyyneleesi nähdessäni, kuinka ne polttavat minun sieluani pohjaa myöten, et myöskään, kuinka kiitollinen minä olen niiden tähden. Ne ovat päästäneet minut jonkinlaisesta lumouksesta. Minä näen sinut ja minä näen itseni. Minä olen saanut kuin valoa ympärilleni."

Marianne nyyhkytti rajusti, vetotaudin tapaisesti. Tämä hellyys sai hänen kyyneleensä virtaamaan viljavammin, kuin mitkään katkerimmatkaan syytökset.

"Älkää puhuko niin… Jumalan tähden älkää puhuko."

"Puhun, Marianne, nyt täytyy minun puhua. Eikä sitten enää ollenkaan."

"Se oli väärin … se oli väärin … se oli…"

Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

Pauli kiinnitti katseensa häneen tuskallisesti kummastellen. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään ihmisen noin itkevän. Tuo ei ollut heikkohermoisuutta, vaan se oli niin sydäntä raatelevaa tuskaa, kuin olisi se tullut hänen olentonsa juurista.

"Minkätähden et ollenkaan anna lohduttaa itseäsi?" aloitti Pauli houkutellen, "mitä pahaa olemme tehneet? — Onko tämä todellista katumusta ja itseäsi kiusaamista?"

"On, on, on!"

Hän värisi kylmästä lausuessaan:

"Sinun mielenliikutuksesi on liiallinen. Olemme olleet suoramielisempiä keskenämme, kuin sinä monta kertaa olet ollut veljiesi kanssa? Ja ehkä tämä sinä, jota käytän, ei ole paikallaan; vaan onhan Börje itse meitä siihen kehottanut. Voinhan sen jättääkin. Eihän ole vähintäkään, josta meidän tarvitsisi nuhdella itseämme… Kas niin, pyhkikää silmänne Marianne-rouva. Ajatelkaamme että nämät olivat pahoja unelmia, te ja minä, olkoon kaikki mennyttä."

"Mutta Börjelle valehteleminen!"

"Emmehän me ole hänelle valehdelleet, vielä vähemmin teemme sitä tästä lähtien."

"Minun mielestäni on jokainen hänelle lausumani sana valhetta."

"Se tulee mielikuvituksen sairaudesta."

"Ei! Ja teidän täytyy lähteä pois."

Sanat lausuttiin voimallisesti, päättävästi, kuin olisi hän äkkiä muistanut jotakin unohtunutta asiaa.

Pauli nousi. Nuhteleva suru kasvoissa katseli hän Mariannea. Mitä hänen piti sanoa? Tämä ei näyttänyt kiihtyneeltä intohimolta, jota olisi käynyt hyväilyillä tyynnyttäminen. Päinvastoin; siinä oli jotain lujuutta.

Hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi kuinka Marianne sen käsittäisi.

Tämän nyyhkytykset hiljenivät, ja hän kuivasi silmänsä, jotka olivat pöhöttyneet sekä itkeentyneet.

Hän katsahti Pauliin.

"Tämä ei ole oikku", sanoi hän, "minä olen kauvan, kauvan ollut siitä selvillä, että minun piti sanoa se teille heti tultuanne."

Pauli tunsi piston sydämessään. Jättää Tomtö! Heittäytyä taasen maailmaan, hän ei tiennyt minne! Häntä värisytti ajatellessaan vieraita ihmisiä. Vaan hän ei uskaltanut sitä vielä lausua pelosta, että sanoillaan jouduttaisi päätöstä.

Mariannekaan ei lausunut mitään. Hän kieritteli huolellisesti nenäliinastansa pienen pallin ja pyyhkäisi sillä vielä viimeisen kerran kasvojansa. Mielen purkaus näytti tehneen hänelle hyvää. Tässä oli siis jotakin, joka jo kauvan oli kaivellut hänen mieltänsä.

Pauli mietti silmänräpäyksen.

Sitten ilmautui äkkiä toivottomuus hänen kasvoihinsa, ja hän heittäytyi velttona tyhjään tuoliin toiselle puolen akkunapöytää.

"Onko se todellista totta, että ajatte minut pois?"

Marianne ei vastannut mitään. Vaan hän näytti nyt tyyneltä.

"Minä huomaan, että teille taitaa olla parasta, että minä lähden pois," jatkoi Pauli, "mutta ettekö te sitten ole ajatellut minua yhtään?"

Ei vieläkään vastausta. Ja Marianne karttoi hänen silmäystään kuin olisi pelännyt rupeavansa horjumaan.

Pauli nojasi molemmat käsivartensa pöytään, ja pehmeästi, kuten hän taisi, nojautui hän eteenpäin Mariannea kohden. Hänen äänensä oli niin matala, että hän kuului ainoastaan hengittävän sanansa esiin tarvitsematta puhua niitä.

"Minä olin vallan väsymyksestä toivoton Tomtöön tullessani. Eli ehkä se ei ollut väsymystä, se oli ehkä kyllästystä, tai tyhjyyttä, en tiedä. Minä olin saanut jotain joko liian paljon tai liian vähän. Minä en tuntenut olevani toisten ihmisten kaltainen. Koko maailma oli sanomattoman sairas, kurja. Jospa kaikki olisi tahtonut kuolla, vajota näkymättömiin kuin sumu — minäkin — ikuiseen unhotukseen, uneen, lepoon! Siinä oli ainoa toivoni. Minua iletti nähdä, kuinka ihmiset voivat kestää elämistä… Elämistä, — joka oli kulunut ihan inhottavaksi!… Mutta täällä oli jotakin, tässä terveellisessä yksitoikkoisuudessa, josta hitaasti sain uusia voimia, sain elämisen mahdollisuuden. Tuntui, kuin päivä päivältä olisin alkanut saada takaisin näkövoimaa, jonka olin kadottanut, tuntui, kuin huomaamattani olisin hengittänyt itseeni elämisen halua, jota en ollut tuntenut pitkiin vuosiin. Minä tunsin levon tunnetta, jonka luulin minulta jo kauvan aikaa sitten kuolleen. Minä en käsittänyt tätä kaikkea, ennenkuin täältä poissa ollessani ja tänne takaisin ikävöidessäni. Ah — Marianne-rouva — eihän tämä ole mikään hotelli, jossa täytyy lukea matkalaukkunsa; tämä on koti. Tiedättekö, mitä se tahtoo sanoa? Täällä ikäänkuin rauha lepää jokaisen huonekalun patjalla, siihen voi ikäänkuin nojata päänsä ja levätä, — vaan levätä. Oi, Marianne-rouva, te ette tahdo sysätä minua luotanne! Te tahdotte antaa minun elää. Tahdottehan antaa minun hiipiä täällä ympäri kuin varjon, täällä, teidän kodissanne. Minä en pyydä mitään muuta. Minä väistyn tieltänne kuin koira, teidän tarvitsee vaan viitata, ja se poistuu. Mutta olkaa ystävällinen, kuten olette ollutkin; hiljainen kuin ensi aikoinakin, laupias, kuin minä olisin sairas-raukka. Ettehän aja minua pois, Marianne-rouva?"

Mariannen rinta aaltoili äänettömistä hengenvedoista. Tuntui, kuin olisi Pauli kerjännyt sydäntä rinnasta. Hätäisinä, hartaina tulivat sanat:

"Minä en ole koskaan ennen rukoillut. En tiedä, kuinka sen nyt voin tehdä. Minä rukoilen kuin äiti lapsensa edestä: tässä ei ole mitään nöyryytystä, ei mitään ylpeyttä, ainoastaan tämä, joka ei saa kuolla… Minussa on jotakin, jonka edestä minä rukoilen. Marianne-rouva, nyt ette aja minua pois!"

Tuo ääni olisi sulattanut jäätä, saanut mahdottoman mahdolliseksi. Ja hän katseli Mariannea ihmeellisen vakavin silmin, jotka olivat hienot kuin sametti.

"Ja sittenkin täytyy sen tapahtua."

Pauli katsoi häneen, ihmetellen, tutkistellen. Sitten vaipui hän takaisin syvemmälle tuoliin ja rupesi tuumimaan. Tässä kaikessa mahtoi piillä salainen perussyy, jota hän ei vielä älynnyt.

Hän katsahti äkisti ylös.

"Pidättekö sitä välttämättömänä?" kysyi hän suurella painolla.

Mariannen poskille levisi puna hitaasti, kun hän pakotti itsensä rohkeasti katsomaan Paulin silmiin.

"Pidän, minä pidän sen välttämättömänä."

Marianne huokasi helpottavasti. Nyt oli myrsky ohitse. Nyt oli asia päätetty. Nyt sai hän jäädä yksinään.

"Käsittäkää minua oikein," lisäsi hän heti, "minä en valita eroa. Se on ainoastaan muistoa tuosta … tuosta … jota ei voi saada muuttumaan. Minä olisin toivonut saada näyttää teille, että … etten ehkä ole niin huono kuin luulette. Olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut tuntea tätä —"

Hän ei voinut jatkaa. Hänen huulensa alkoivat vapista, ja hän väänteli hermosairaan tavalla nenäliinaansa.

Pauli ei huolinut hänen viimeisistä sanoistaan.

"Minulle se on raskasta," sanoi hän, "vaan minä ymmärrän, ettei se teistä voi siltä tuntua. Teille on oleminen sangen rikasta. Kuinka rikasta, en ehkä edes voi käsittää. — Mutta päätetty on: minä lähden huomenna matkalle… Minä olen kai ainoa pilkku … minä tarkoitan, ainoa pilven pilkku… Ah, Marianne-rouva, niin kauvan kuin maa seisoo, täytyy löytyä niitä, jotka ovat tuomitut köyhyyteen. Minä olen kerjäläinen… Raha, mitä se on?" — Hän nosti käsiään kuin olisi hän punninnut kultaansa niissä. Ja sitten teki hän liikkeen, kuin olisi viskannut ne luotaan.

Ne olivat hänestä liian keveitä.

"Antakaa minulle anteeksi," sanoi hän lempeästi, "jos ei minua olisi ollut, kuinkahan onnelliseksi te nyt tuntisitte itsenne! Minä ymmärrän sangen hyvästi, että se, — etten minä voi lähteä viemättä mukanani aavistusta siitä, joka nyt tekee elämän teille vielä tärkeämmäksi — on oleva ikäänkuin saastuttavana tuskana. Minä tiedän, että itse minun olemiseni täytyy tuntua kiusalliselta — nyt. Jos voisitte, pyyhkäisisitte minut pois, jäljettömästi kuin olemattoman: koko minun olentoni, vaikutukseni, minun itseni. — Jos voisitte. Minä ymmärrän tämän. Se on sangen inhimillistä. Mutta minä olin ainoastaan varjo, joka nyt vetäytyy pois. Sentähden voitte ojentaa minulle kätenne."

Hän puhui teeskentelemättä, kuten tavallisesti heitetään hyvästi koko elinajaksi.

Marianne ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä, vaikka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Asian laita on nyt kuten aina ennenkin: minä en älyä, minkä arvoinen joku on ollut minulle, ennenkuin on liian myöhäistä," sanoi hän. — "Minun ei tarvitse pyytää teitä unohtamaan minua; te teette sen niin pian kuin mahdollista."

Hän kumarsi. Hänen kasvoillaan väreili ehkä viimeisen kerran tyhjänpäiväisen turhuuden ja elämään väsyneen ivan kajastus.

Ja sitten astui hän huoneesta.

* * * * *

Kun Börje illalla tuli kotiin, ei hän vähää kummastellut, kuultuaan Paulin aikovan lähteä pois jo seuraavana päivänä, ja aivan täyttä totta puuhailevan matkavarustuksissa.

"Ethän siitä mitään puhunut, kun Eslövissä tapasimme toisemme," sanoi hän.

"Ei siinä ollut mielestäni mitään puhumista, ennenkuin olimme päässeet kotiin," vastasi Pauli huoletonna.

"Täisinhän toki arvata, että kun taas pääsit ulos hiukan, niin sinun muuttolinnun-luonteesi heräisi uudelleen. Vaan muuten näytit hyvästi täällä viihtyvän."

Börje oli illallisen jälkeen seurannut Paulia pihan poikki tämän huoneisiin, puhuakseen niitä näitä matkavarustuksia tehtäissä. Pitihän heidän näin pian erooman. Börjen näytti olevan ikävä.

"Kenen nyt saan shakkitoverikseni?" sanoi hän.

"Ei hätää; rouvasi voi siihen pian oppia."

Tavallisella toimeliaisuudellaan auttoi Börje, missä vaan taisi.

"Otatko nuokin mukaasi?" sanoi hän osoittaen vaatteita, jotka olivat mätetyt kasaan laattialle.

"Kyllä ne viedään; en tiedä, missä nekin sijansa saavat," sanoi Pauli läähättäen ja heittäytyi nihki väsyksissä tuolille istumaan.

"Kyllähän näille paikka saadaan; mutta mihin tämä kaikki muu pannaan?" kysyi Börje katsellen ympäri huonetta.

"Minä annan tapiseerajan panna ne kaikki kokoon ja lähettää perässäni Tukholmaan."

Börje seisoi kumartuneena kirstun ylitse ja sulloi sinne vaatekappaleen toisensa perästä, hitaasti ja hyvään järjestykseen kasvot punaisina työstä aina hiusten rajaan saakka.

"Jospa voisin käsittää mikä Marianneen on tullut," sanoi hän äkkiä oikaisten itsensä ja asettaen jalkansa yhteen.

"Kuinka niin?"

"Niin näetkös. Minä ajattelin sinun lähteissäsi: nyt tulee Mariannen ikävä. Vaan sitä ei näkynyt. Hän oli niin iloinen, etten koskaan ole nähnyt häntä iloisempana. Hän leperteli ja naureskeli ja katseli kukkiansa ja puuhaili päivät puhki, ja hämärissä tulin minä sisään tavallista aikaisemmin, sillä minusta oli syntiä antaa hänen istua yksinään. Ja sitten hän soitteli minulle… Nyt minä olen Pauli ja sinä olet minä, sanoi hän. — Sillä hän soitteli sinun pätkiäsi. — Suloista oli, tiedätkös, nähdä hänet viihtyvän aivan yksinään. Ennen hänen ei koskaan ollut yksin hauska olla. Se oli vallan mahdotonta. — Nyt pidät kuitenkin Tomtöstä, eikö niin! sanoin minä — niin nyt minä pidän siitä, sanoi hän. Ja sitten osasi hän olla niin hyvä… Hm. Et voi uskoa minkälainen hän voi olla, kun hän vaan tahtoo. Ei oikein tahdo tietää, mitä tekee, kun hän oikein kiltiksi rupeaa… Mutta onhan muuten vaan jonnin joutavaa siitä puhua. Sellaisen huomaa parhaiten kokemuksesta… Ja ajatteleppas! Se kävi juuri kuin olisin kääntänyt kättä. Hän näytti niin syvämietteiseltä, kuin olisi hän tutkinut kaikkea aina maan keskipistettä myöten. Minä kysyin häneltä syytä siihen. Ei se ollut mitään, sanoi hän. Minä luulin hänen saaneen ikäviä kirjeitä kotoansa. Vaan hän väitti, ettei ollut saanut. Minä ajattelin: ehkä se on huonoa tuulta, joka pian menee matkoihinsa. Vaan se tuli pahemmaksi eikä paremmaksi. Minä näin hänen silmistään, että hän itkeskeli päivillä; vaan älä luule, että minä voin urkkia häneltä syytä siihen! Eikä hän tullut iloisemmaksi, vaikka sai tietää sinunkin tulevan kotiin, joten se ei suinkaan ollut ikävyyttä. Minä kehoitin häntä menemään kaupunkiin huvitteleimaan. Mutta äläs vielä, siihen hän ei suostunut."

Hän katsoi kysellen Pauliin.

"Kun on kivulloinen, niin saattaa tulla noin huonolle tuulelle," vastasi tämä.

"Niin, mutta hän sanoo, ettei hän ole kipeä, ja nyt en minä voi muuta ajatella, kuin että minä olen tehnyt hänelle jotakin pahaa. Enkä minä todellakaan tiedä yhtään mitään."

"Kyllä se haihtuu taasen."

"Niin, kyllä kai. Ja semmoisiahan ne naiset kai ovatkin. Mutta ei sitä vaan ole helppo ymmärtää."

Hän alkoi katsella ympärilleen, oliko huoneessa vielä jotain kokoonpantavaa.

Pauli nousi ja alkoi astella ympäri huonetta. Muassa menevät esineet olivat jo järjestyksessä, ja huone oli taas erinomaisen sievä ja soma kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Börje," sanoi Pauli ja laski kätensä lapsuutensa ystävän olkapäälle, "lopeta nyt jo puuhasi. Jos mitään unohtuu, saan ne jälestäpäin… Vaan katsoppas ympärillesi… Katso! … eikö täällä ole kaunista?"

Kattolampun hämärä valo heijastui hänen kapeihin kasvoihinsa, joiden posket olivat vaaleat ja ohuet silmät ikäänkuin nälästä suurentuneet.

Hänessä oli jotain vallan hervotonta ja loppuun kulunutta nyt, kun ei mikään mielenliikutus luonut eloa juonteisiin. Ja hänen silmiensä alla oli paksu, tumma, sinertävä juova.

Vaan sitten hän hymyili ja ikäänkuin hohde levisi hänen tunteellisten kasvojensa yli. Hän ojensi kättään, kuin olisi hän hyväillen tahtonut vetää luoksensa kaiken ympärillään olevan kauneuden. Ja hänen silmänsä loistivat katsellessaan näitä pehmeitä silkkivärejä, näitä hienoja, viehättäviä vesimaalauksia, näitä raskaspoimuisia verhoja.

"Enpä osaa selittää tämmöisenä hetkenä minussa vallitsevaa tunnetta," sanoi hän. "Minä tahtoisin voida nostaa käteni ja lausua elinsuonilleni, kaatuvalle sululle, kuluvalle paloaineelle, huomispäivälle: seis!… Kaiken pitäisi yhdellä ainoalla taikalyönnillä pysähtyä, tulla vuosisadaksi muuttumattomaksi: — jokaisen hienoimmankin varjon, jok'ainoan luikahtelevan väreen. Nyt on kauneutta ainoastaan ääretön kaiho. Sen nimi on katoovaisuus!"

"Mutta katoovaisuus on myöskin elämää, sillä kaikki tulee uudestaan luoduksi, ja kaikki kaipaa uudistusta. Mitä maailmassa pitäisi tehdäkään, jos kaikki pysyisi paikallaan. Eihän silloin olisi mitään tehtävää; silloin ei maksaisi vaivaa elääkään."

"Ha, ha, ha! Eikö maksaisi! Luuletko nyt sitten maksavan?"

"Hölön tölön!"

Pauli hymyili silmänräpäyksen — hän kuuli taas tuon vanhan äänen, juuri saman vanhan äänen! — Hän asteli taas huoneen kertaalleen ja katseli kaikkea, kuin sanoisi hän jäähyväiset pitkäksi aikaa.

"Ei, raskasta on, niin kummallisen raskasta!" huudahti hän ja seisahtui äkkiä.

Börje katseli häneen. Hän tunsi halua hyvitellen silittää noita mustia hiuksia, kuten hän välistä teki Fokkikoiralleen. Mutta sehän näyttäisi liian takaperoiselta. Hänhän oli mies! Hänen täytyi kaiketi pitää ymmärrystänsä aisoissa.

"Minkätähden sinä sitten lähdet matkalle?" sanoi hän kuivasti.

"En minä sitä tarkoittanut! Mutta koko maailma tuntuu tyhjältä, minä itse olen mielestäni tyhjä, kaikki tyyni on kuin paljasta kurjuutta." — Hän heittäytyi tuolille nojaten käsivartensa ja päänsä pöytään.

"Börje," sanoi hän sen jälkeen ja loi epätoivoiset silmänsä ylös häneen, "tämä on kauheata — tämä — olla vallan ehdottomasti ilman halua, ilman pyrintöjä. Minä haluan välistä, että varsinainen onnettomuus kohtaisi minua, vaan mistäpähän semmoinen tulisi? Kaikki on tyhjää. Maailmassa ei löydy yhtään mitään, josta minä huolisin. Kun olin köyhä, himoitsin vaan päästä rikkaaksi, jolloin luulin voivani tulla onnelliseksi. Vaan nyt en huoli siitäkään. Kaikkialla on sama lakeus. Minun pääni on niin tyhjä, että sen voisi rutistaa näin kokoon löytämättä sieltä mitään." — Hän oikaisi laihan kätensä ja teki liikkeen ilmassa, kuin olisi hän hitaasti rutistanut rikki jotakin.

"Sinun pitäisi naida," sanoi Börje.

"Olenhan sitäkin koettanut."

"Sinulla pitäisi olla lapsia."

"Ettäkö näkisin niiden tulevan itseni kaltaisiksi? Luuletko minun lapsieni voivan iloita elämästä!"

"Onko tuo pessimismiä tai pahimman uskomista?" sanoi Börje aivan vakavasti, vaan johonkin määrin uteliaana.

"On, se on pessimismiä," vastasi Pauli sävyisesti ja alakuloisesti.

"Niin, minä olen kyllä siitä lukenut, vaan en ole sitä oikeastaan koskaan nähnyt" — Hän nähtävästi piti keskustelua sangen opettavaisena. — "Minä olen melkein luullut sen johdosta pidettävän liian paljo melua, vaan ehkä sitä kuitenkin löytyy."

Viimeisen lauseensa aikana oli Börje uudestaan katsellut ympärilleen laattialle ja huomasi todellakin sukkaparin, joka oli pudonnut kirstun taakse.

"Kyllä, Börje, löytyyhän sitä kaikenlaista," sanoi Pauli, "vaan sinusta ei luullakseni tule pessimistiä."

"Enpä taida siitä välittää."

"Eivätkä sinun lapsesikaan."

Börjelle tulivat vedet silmiin ja hän punehtui suuresti.

"Jos minulla edes olisi muutama!" sanoi hän matalasti ja kumartui pistämään sukkia kirstun kannen alle, "mutta niitä en taida saada koskaan."

Hän yski hyvin kuultavasti, käännähti sitten ja alkoi tarkastella erästä taulua.

Pauli katseli jotenkin liikutettuna tätä leveätä selkää.

"Oikeastaan on kummallista ajatella kuinka sinusta ja minusta on voinut tulla ystävät," sanoi hän.

"Minä olen aina tarvinnut jonkun, josta pidän," vastasi Börje ja hänen täytyi vielä ryäistä pari kertaa saadakseen äänensä oikein selväksi.

* * * * *

Aamiainen syötiin seuraavana päivänä kiireesti, pakollisesti ja alakuloisin mielin, kuten useimmiten on laita, kun ruoka, aikataulu ja jonkun lämpimämmät tunteet yhtä suuressa määrässä tahtovat vaatia jonkun henkilön huomiota.

Eron hetki oli myöskin, kuten semmoiset tavallisesti; käsiä ravisteltiin ystävällisesti ja salaa pelättiin myöhästyttävän tai unohdettavan jotakin, jota tarvittiin käsillä.

Aamu oli kylmä ja rankka. Pauli tunsi itsensä haluttomaksi ja heikkohermoiseksi.

"Hyvästi; Marianne-rouva," sanoi hän viimeisen kerran portailla, "ja kiitoksia…"

Hän kääntyi äkkiä ja kiirehti vaunuihin. Piiska mäjähti, hattu kohosi ja kahlekoira haukahti unisesti. Vaunut kääntyivät pihatieltä, ja jälelle jääneet näkivät ainoastaan harmaan sumun, joka ympäröi kaikkea. He kääntyivät ääneti ja menivät kukin toimilleen.

Romaani oli loppunut, sen sankari kadonnut.

13.

Börje meni väen luokse ja Marianne palasi yksin sisään. Ruokasalissa oli piika pöytää korjaamassa. Marianne meni omaan huoneeseensa ja sulki oven mennessään.

Nyt sai hän levossa ajatella.

Niin kauvan kuin hän vielä oli epätietoinen siitä, täyttäisikö Pauli hänen vaatimuksensa ja matkustaisi pois, oli hän ollut niin kiihkeässä ja levottomassa tilassa, ettei voinut mitään muuta ajatella. Hänet oli vallannut yksi ainoa päähän pistänyt ajatus: Paulin täytyi matkustaa pois.

Ja nyt oli hän matkustanut.

Marianne astui akkunan luokse, heittäytyi tuolille ja katseli koneellisesti kartanolle, jäykkänä ja mistään välittämättä.

Sumu oli hajonnut, vaan kevätpäivä oli niin pilvinen, ettei auringon säteiltä ollut toivoakaan päästä tuon harmaan kerroksen läpi tunkeutumaan. Raskaana kaareili taivas, ja kuollut hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Silloin tällöin ainoastaan kävi pieni tuulen puuska alastomien pensaiden läpi, ravistain niitä, jotta ne näyttivät värisevän vilusta.

Ja saman kylmän, raskaan mielialan tunsi Mariannekin itsessään.

Koko tällä ajalla ei hän ollut muuta tuntenut kuin mielipuolen pelkoa, kun tapaisi Paulin, häpeätä, kun täytyisi katsoa häntä silmiin. Nyt oli se mennyttä, kestettyä. Vaan oliko hän iloisempi sentähden.

Hän tunsi pettyneensä, kuin pitkän unen nähtyään. Poissa olivat kaikki unelmat, jotka usvana olivat kaikkea ympäröinneet, ja jälellä oli ainoastaan säälimätön todellisuus. Tällaiselta, näin alastomalta, näin kaikesta runollisuudesta paljaalta ei ollut elämä koskaan näyttänyt. Hän tunsi olevansa erämaassa yksin Börjen kanssa; toisen kerran hän tunsi jo samaa, vaan ennen hän ei ollut voinut mitata sen laajuutta. Nyt tuntui se hitaasti levitteleivän hänen silmiensä eteen, — harmaana, kylmänä aamunkoittona, — ja toinen esine toisensa perästä, jokapäiväisenä, tavallisena, ilman mitään mielikuvituksen salaperäisyyttä.

Hän ei enää ollut Marianne, romaanien Marianne, unelmien ihastuttava olento, naisarvoitus, poikkeusihminen; hän, joka oli luotu ainoastaan rakastamaan ja rakastettuna olemaan. Hän oli aivan yksinkertaisesti vaimo, jonka piti tuleman äidiksi, kuten muutkin sadattuhannet vaimot. Vaan hän oli vaimo, joka oli kavaltanut lapsensa, ennenkuin se oli syntynytkään, ruokkinut sitä elämällään armastellessaan vierasta miestä silmäyksillään.

Se tuntui niin luonnottomalta, niin vastenmieliseltä, että hän tunsi inhoa itseänsä kohtaan, kuin olisi hän herännyt riettaissa mässingeissä vietetyn yön perästä.

Katumusta hän kyllä oli tuntenut ennenkin, tai hän oli luullut ainakin sitä tuntevansa, ja silloin oli se häntä joko varmasti nuhdellut huikentelevaisuudesta tai sydämettömyydestä, tai saattanut hänelle, kuin kalvava epäluulo, selittämättömän tyhjyyden tunteen tai epämääräisen tuskan. Silloin oli se tullut hyökäten ja kiivaasti, vaan omin voimin oli hän saanut sen vaikenemaan tai sysätyksi syrjälle, kun hän ponnisti tahtoansa. Ja sillä oli aina mukana jotain hyväilevää, kaihokasta; se oli tuskaa, johon mielihyvä oli yhdistetty.

Vaan tämä oli toista.

Hänestä tuntui kuin olisi raaka käsi ravistanut häntä olkapäistä ja kuin hän olisi herännyt ainoastaan nähdäkseen häpeätä ympärillään. Ja nyt seisoi hän tuossa tuijotellen itseänsä tuntien mielessään kaikkea sitä kammoa, jolla hän ennen oli katsellut sitä, mikä oli alhaista ja likaista. Siinä, josta hän nuhteli itseänsä, ei ollut edes mitään voimakasta eikä suurenmoista, siinä oli ainoastaan jonnin joutavaa, rumaa — epämääräistä kuin eläinten menettelyä.

Nainen hänen asemassaan, ja alentuu sillä tavalla katselemaan vierasta miestä! Se ei ollut rikos; ei vuotava haava eikä sovitusta kaipaava, erehdys. Se ei ollut mitään muuta kuin mädännyt pilkku hänen elämässään, mädännyt pilkku, jota eivät muut saaneet nähdä, vaan jota hän alati kuljetti mukanaan.

Ei kukaan häntä syyttäisi, ei kukaan vaatisi hänelle rangaistusta sen johdosta. Tämä oli vaan hänen oma asiansa. Se oli hänen pieni arka salaisuutensa. Se oli vaan äänetön oikeuden palvelija, joka suu pilkallisessa hymyssä asetti hänet maahan tuolta pyhimyksen istuimelta, jolla hän luuli istuvansa.

Nyt voi hän puhua hyveestä ja sydämen puhtaudesta!

Ja kun lapsi syntyisi, silloin saisi hän katsella taaksensa tätä pientä liehakoimista, joka asettuisi hänen ja sen väliin kuin irvistelevän eläimen kasvot. Hän ei voisi koskaan ajatella sitä aikaa muistamatta, että… Oh! Se oli niin inhottavaa, niin tunnotonta kuin itsensä vihaaminen.

Äidin pyhä kutsumus! Ha, ha! Voiko sitä sanoa pyhäksi? Niin. Ja lisäksi tämmöiset silmäniskut, nuo pöyristyttävät kädenannot toiselle? Ahmia tällä tavalla hänen katseitaan! Tuo muisku, joka oli tuntunut jokaisessa hänen olentonsa sopukassa, nämä tuumitut miellyttämistemput, nämät salaiset toivomukset…

Hän oli tulemaisillaan hulluksi. Mitä olisi hän tahtonut tehdäkään, voidakseen pestä pois tämän itsestään. Ja kaikki tuo oli mahdotonta. Tuo saastainen tunne-elämä oli laskeutunut kuin auer hänen ympärilleen ja muuttunut kuolleeksi, raskaaksi vastenmielisyydeksi Börjeä kohtaan. Minkätähden? Niin, sitä hän tuskin tiesi. Hän tunsi sisällisen, lahjomattoman velvollisuuden pakottavan häntä Börjeä nyt rakastamaan, heidän lapsensa tähden. Oli sangen luonnotonta olla sitä tekemättä, ja sentähden kammoi hän Börjeä.

Hän nousi, avasi ruokasalin oven; siellä ei ollut nyt ketään, joten hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, sillä häntä ahdisti sisällinen kylmyys, joka lyijyn kaltaisena ytimenä täytti hänen jokaisen jäsenensä. Sohvalla makaamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, vaikka hänestä olisikin hellää huolta pidetty, tuo kuristava tuntuminen kurkun ympärillä olisi siitä tullut vaan pahemmaksi.

Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin lienteän vaaleat kuin ennen, niihin oli ilmautunut harmaahtava väri, joka vielä selvemmin osoitti, kuinka hän oli laihtunut, ja kireä juova oli ilmautunut hänen suunsa ympärille. Entinen maikailevaisuus oli hänen tunteestaan nyt kadonnut, sijaan oli tullut itsensä tutkisteleminen, joka vivahti vähä kukistuneen kauppamiehen tulokatsaukseen. Se katsaus tähtäsi eteenpäin, sillä takana ei ollut mitään tarkastamista ansaitsevaa.

Hän tunsi ensikerran selvästi, että hänen itsensä oli vastaaminen omista töistänsä. Koska tämä vastuunalaisuus oli taantumisena aina pyhitykseksi kehittyneestä tunteellisuudesta, oli se heittäymäisillään toiseen yksipuolisuuteen. Hänestä näytti ainoalta pelastuskeinolta karaistu sydämensä jokaista hellempää tunnetta vastaan. Tässä hänen hengellisesti lailliseksi tulemisessaan ei löytynyt vähääkään iloa, ei vapaata hengenvetoa, ei ainoaakaan toivon sädettä; lohduttamattominta kurjuutta oli vaan odotettavissa. Hän oli elänyt lainalla, — kirjoista saadulla lainalla, lainaamalla toisten elämänkäsityksestä, toisten arveluista hänestä, toisten erhetyksistä, toisten heikkouksista. Mitä hänellä oli, jota voi sanoa omakseen, jota varten hän olisi elänyt.

Vihamielinen katkeruus valtasi hänen mielensä, sentähden että hän tässä taistelussa oli jätetty näin ypö yksinään. Hän kärsi, ja ensimmäisen kerran voimatta valittaa.

Minkätähden ei jo lapsuudessa opita, että mitättömimmänkin teon seuraukset voivat lyöttäytyä kuin vitsakset meidän omien jäsentemme ympärille? Ettei kukaan voi punnita toisen tunteita, määrätäkseen mikä on oikea? Että henkielämässä löytyy salainen oikeus, jolla on käytettävänä kaikki kidutuskoneet? Minkätähden katumusta sanotaan jonkinlaiseksi puhdistuksen välikappaleeksi, johon milloin tahansa saattaa turvautua, — minkätähden ei koskaan uskalleta asettaa esiin peruuttamatonta, kun kaikki sen saattama katumus on näin täydellisesti voimatonta? Minkätähden niin ei tehdä? Mahdottoman mahdotonta on poistaa pienintä lausuttua sanaa, luotua katsetta, tehtyä mitättömyyttä! Minkätähden ei meille opeteta, että me seisomme niin aseettomina tyhjyyttä vastaan, kuin mennyttäkin, kuin tapahtunutta seuraavaa tuomiota vastaan.

No — niin. Ehkä semmoisesta oli hänelle puhuttu. Vaan tyhjin sanoin … tyhjin sanoin! Elämä opettaa meitä toisella tavalla.

Käveleminen tuntui hyvältä; ruumiillinen väsymys näytti tuovan helpotusta. Edestakaisin hän käveli, edestakaisin.

Kaikissa vastoinkäymisissään oli hän tottunut turvautumaan toisiin: isään, äitiin, veljiin ja täteihin, kaikki olivat olleet valmiita sovittamaan Mariannen puolesta, kun hän oli jollain tavalla pahoin menetellyt. Silloin tarvitsi vaan asianhaarojen mukaan käyttää sopivia keinoja: kyyneleitä ja hymyilyjä, rukouksia, hyväilyjä.

Tässä ne eivät mitään auttaneet. Ei kukaan voinut häntä auttaa. Ei kukaan voinut pyyhkiä pois tuota mädännyttä pientä pilkkua eikä tehdä sitä terveeksi jälleen.