S. (continued 2)

"Niin, nyt on oikein," sanoi hän laskettuaan kaikki kasat, "Marna saa tulla ja kantaa ne sisään!"

Joku piioista tuli sisään, sai käskyn ja vei ruoan asianomaisille mammoille.

Börje pyysi vähän vettä kyökistä pestäkseen käsiään, vaan Marianne meni makuukamariin. Kun hän siellä viipyi hetken, tuli joku piioista pyytämään häntä ulos; väki oli syönyt ja tahtoi kiittää.

Börje puheli seisoen erään jätkän kanssa, kun Marianne tuli.

"Niin, tässä on rouvani," sanoi hän, "ja tämä on päärenkimme, Niilo Ollinen, ne toiset opit tuntemaan sitten vähitellen, sillä minä tiedän, ettet kuitenkaan voi muistaa kaikkien nimiä."

"Kiitoksia paljo, rouva," sanoi mies ja ojensi kätensä kumartaen vinoon ja kömpelösti kuten tottumaton ainakin. Marianne ojensi hänelle kätensä kuitenkin jonkinlaisella vastenmielisyydellä, hän ei ollut koskaan ennen ottanut kädestä tämmöistä työmiestä, jonka kädetkin olivat hirmuisen karkeat.

Hänen jälestään tuli hänen vaimonsa.

"Kiitoksia, rouva," ja hänkin puristi Mariannen kättä tanakasti ja hätäisesti työhön tottuneella, kovalla pienellä kädellään, ja sitä tehdessään niiasi hän — salaman nopeudella — kuin olisi vieteri ponnistanut hänet ylöspäin, kun häntä oli ensin painettu alas laattiaan.

Samalla tavalla meni rivi päästä päähän.

Marianne katsahti alas näihin käsiin. Hän kauhistui niitä kuollakseen. Toiset olivat ryhmyisiä kuin puun kuori, toiset paksuja ja tunnottomia kuin anturanahka ja toiset kostean lämpöisiä, niin että hän oli menehtymäisillään niitä koskettaessaan. Ja hänen täytyi kuitenkin olla olevinansa, kuin ei se olisi mitään hirveätä. Jollakulla rengillä oli käsi täynnä suuria, korkeita, harmaita, pinnalta rikkinäisiä syyliä. Jos nuo tarttuisivat ja hän saisi semmoisia käsiinsä! Hän olisi kirkaissut alas katsoessaan, vaan hän ei uskaltanut Börjen tähden, joka seisoi hänen vieressään ja jonka mielestä kaikki oli kuin pitikin. Sitä paitse huomasi Marianne, että kysymyksessä oli yhtä ankara käytöstapa, kuin niissäkin piireissä, joissa hän oli kasvanut, vaikka se oli toisessa muodossa täällä. Eikä hän voinut ruveta vastustamaan kenenkään ihmisen ajatusta siitä, mikä oli oikea.

Börje huomasi Mariannen olevan sangen tukalassa tilassa, vaan se ainoastaan huvitti häntä: — Marianne, joka muutoin oli aivan varma! Börje olisi nauranut; hän oli niin tyytyväinen.

Mutta kun viimeinen oli mennyt sanoen "kiitos rouva" kauheine nyrkkineen, oli Mariannen voimat lopussa. Hän oli niin heikkohermoinen, että hänen koko ruumiinsa vapisi, ja sanaakaan sanomatta meni hän makuukamariin, jossa hän sukelsi pesuastiaan ja ihan epätoivoissaan hieroi itseänsä vedellä ja saippualla.

Keittiössä, ihmisten joukossa, jotka olivat kuin sieluttomia eläimiä, ja kömpelöitä joka liikkeessään, — tämmöistäkö elämää Börje hänelle tarjosi! Viimeisinä päivinä oli hänen mielialansa alituisesti vaihtunut, tullut liikutetuksi ääriä myöten: pieninkin seikka voi panna hänen kyyneleensä virtaamaan. Ja kuten hyökylaine loiskahti taas liikutus hänen sydämessään; hän muisti kaikki eiliset: pelästyksen kotimatkalla, kuinka autiota täällä kaikki oli ensi kerralla käytäessä, vieraan tunteen, joka piileskeli jokaisen esineen takana tässä talossa ja valtasi hänet heti, kun Börje ei ollut saapuvilla suojelemassa, viimeksi nämä tuntemattomat kasvot, oudot tavat — — — ja sitten nämä kädet, nämä kädet! Niiden kosketus ja muoto vainosi häntä kuin matelijaeläin, josta ei voi päästä vapaaksi ja jota kohtaan jonkun inho kasvaa mielettömäksi peloksi.

Hän itki joko harmista tai pelästyksestä, sillä häneltä oli pyydetty jotain mahdotonta, yliluonnollista.

Börje löysi hänet pienestä työhuoneesta; hän oli ryöminyt sohvan nurkkaan ja taisteli nyyhkytyksiensä kanssa.

Börje säpsähti, ja hän meni hänen luokseen.

"Armaani — mikä sinun on?"

"Oh, Börje," hän nousi istumaan sohvalle ja vavahteli inhosta, — "uh, semmoisia käsiä!" Hän katsahti omiaan, kuin niissä olisi ollut jälkiä siitä, mikä oli hänessä herättänyt kammoa.

"Käsiäkö?" toisti Börje kummastellen ja tyytymättömänä, "oliko sinusta tukalaa tarttua heitä käteen?"

"Rakas Börje, älä suutu. Minä en voi asiata auttaa," sanoi Marianne rukoillen ja ojensi samassa kätensä lepyttääkseen häntä.

Börje ei tarttunut siihen eikä vastannutkaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä. Tämmöinen tyhjänpäiväinen ruikutteleminen herätti hänessä ylenkatsetta.

Joka ainoassa tilaisuudessa, jolloin Börje maksoi jotain suurempaa palkkarahaa, kiitettiin häntä kädenlyönnillä. Ja hän tiesi, mikä kuolettava loukkaus olisi vetää kätensä takaisin. Hän pani sangen pahakseen, että Marianne oli tuntenut salaista haluakaan tehdä semmoista. Hän puhisi harmista.

"Semmoista ei tämän perästä tapahdu," sanoi hän synkästi.

Mikä hullu hän oli ollut, joka oli iloinnut saavansa yhdellä kädenlyönnillä syntymään ystävällisen välin hänen ja talonväen kanssa. Börje oli unohtanut, ettei hänen ollut Mariannen, eikä Mariannen ollut hänen. Vaan hän uudisti erään lupauksen, jonka hän oli tehnyt jo kerran ennen: toinen ala täytyi löytyä hänen työlleen, toinen hänen vaimolleen; hän tietäisi jakautua näiden välillä. Hänen ei ollut Mariannen eikä Mariannea ollut hänen.

7.

Jo seuraavana päivänä sai Börje puhutella vanhaa emännöitsijäänsä. Aina siitä saakka kun Marianne oli näyttänyt, ettei välittänyt mitään päivällisruoasta, oli mainittu ylimys hautonut kulkiessaan salaista tyytymättömyyttä mielessään uuteen asemaansa talossa. Hänen mielestään oli tämä yhteentöytäys sekä vakavaa että tärkeätä laatua. Olla emännöitsijä saamatta mennä rouvan luokse kysymään kaikkia asioita, — sitä piti hän varsin vääränä ja epämääräisenä, niin että hän todella alkoi ajatella muuttoa puolesta vuodesta, vaikkei hän ollut semmoista tehnyt kuin yhden ainoan kerran koko elämässään. Hänelle ilmestyi niin monta selittämätöntä pulmaa ja kysymystä, että kaikki rupesivat pyörimään hänen päässänsä, varsinkin kun hänellä ei ollut yhtään luotettavaa ystävää lähellä, sillä mummo Sjöblomin luokse ei hän päässyt ennenkuin ensi sunnuntaina vasta. Keneltä hän saisi talonrahat, kenelle hän veisi laskut ja keneltä hän saisi määräyksiä?

Tätä ajatteli hän kauvan ja levottomasti, sillä välttämättömästi tarvittiin rahoja karkeaan suolaan.

Börje istui huoneessaan ja kirjoitti, kun tämä pieni nainen tuli sisään tepsien sinisissä villasääryksissään. Hänellä oli pieni punainen liekki kummallakin poskella paljaasta mielenliikutuksesta.

"Minä kysyisin teiltä, herra, mistä saisin pyytää talousrahoja?" kysyi hän äänellä, joka oikein värähteli sielun levottomuudesta.

Börje katsahti ylös. Silmänräpäyksessä älysi hän aseman.

"Olipa hyvä, että tulitte," sanoi hän tyynellä, ystävällisellä äänellä, "minä halusin juuri puhutella teitä."

Hän vaikeni vähä ja ajatteli.

"Näettekös, minun vaimoni on kasvatettu kaupungissa eikä ole ollut ollenkaan maalla. Hänellä olisi vaan vaivaa, jos menisitte hänen luokseen, parasta on noudattaa vanhaa tapaa. Minä annan rahoja, ja jos jotain on, niin tulkaa minun luokseni."

"Voi poloinen päiviäni! Keneltä kysyn minä ruokaa?" puhkesi neitsyt kauhistuksella puhumaan.

Börje veti iloisesti suutaan nauruun.

"Ettehän ole siitä koskaan ennenkään mitään kysynyt."

"En, mutta kun rouva on talossa!"

"Ei se tee mitään erotusta; hän on hyvillään, kun pääsee kaikesta siitä."

Neitsyt seisoi ja hivutteli tuolin selkälautaa toisella etusormellaan. Hänellä oli paljon sydämellä, mutta se ei voinut päästä ulos.

Börje huomasi, että tällä tavalla menetteleminen emännällisissä velvollisuuksissa oli neitsyn mielestä perin hullua, melkein ylenkatseellista.

"Minun vaimoni on heikko, hän ei jaksa puuttua sellaisiin asioihin," sanoi hän melkein tylysti lopettaakseen kerrassaan kaikki selitykset.

Neitsyt pelästyi, sillä hän kunnioitti suuresti nuorta isäntäänsä, ja saatuansa kiireesti rahoja suolaan lähti hän huoneesta.

Siitä päivästä oli Marianne vapaa taloudellisista kysymyksistä, hän sai seurata mieltänsä ja olla kuin jonkunlainen perheeseen yhdistetty vuokralainen miehensä kodissa.

* * * * *

Marianne sanoi Börjelle, että Börje oli hänen ensimmäinen rakkautensa. Ja hän puhui totta. Sillä kyllä hänellä oli ollut "mielitiettynsä", vaan niillä ei ollut koskaan ollut todellista elon lämpöä, luottamusta tai mitään antamista omasta minuudestaan. Se oli ollut vaan jonkinlaista leikkiä, jonka todellisuus oli ainoastaan sen ankarassa arvostelemisessa, mikä takauksena tuli hänelle voitoksi vaihtokaupassa.

Mariannen huikentelevaisuus johtui aina hänen lapsuudestaan, siitä ajasta saakka, jolloin hän vielä oli niin pieni, ettei kukaan ihminen voinut ruveta epäilemään rakastajataiteilijaksi. Siinä hän ei koskaan mennyt mielikuvitusta etemmäksi, ja niin irtonainen kuin rakastamistaito siellä olikin, yhtä arka se oli sanoissaan. Vaikka se oli viimeiseen asti kiihtynyt romaanien lukemisesta ja seuraelämän huvituksista, ei hänessä ulkonaisesti huomattu mitään erotusta. Marianne ei koskaan silmänräpäykseksikään voinut poiketa sopivaisuuden ankarimmista määräyksistä. Mieluummin olisi hän kuollut, kuin kärsinyt pilkkuakaan maineessaan.

Solmun tähän kaikkeen suljettuun rakkauteen oli avioliitto avannut. Ja tämän tähden luuli hän rakastavansa Börjeä.

Hän yhä vielä teki silmukan silmukan perästä siihen romanttisuuden verkkoon, jonka hän oli kehrännyt kuin kotelon ympärilleen. Ja todellinen Börje oli yhtä vähän hänen rakastamansa kuin joku muu tietty henkilö, jonka hän ennen oli ympäröinnyt unelmillaan. Rakkaus oli saanut ruumiillisen esineen, siinä oli kaikki. Hän ei rakastanut Börjeä, vaan hänen hyväilyjään. Häntä itseään hän ei edes tuntenut; hänen ajatustensa juoksu, hänen koko mielensä suunta olivat vallan vieraat Mariannelle, eikä hän ajatellut ollenkaan edes päästä häntä tuntemaan. Ja muodostamatta mitään omia ajatuksia antautui hän alkamaan uutta elämää, eläen vanhoissa unelmissaan uutta todellisuutta ja vajoten velttoihin menettelytapoihin kuin untuvavuoteelle.

Hän oli onnellinen sen mukaan kuin hän käsitti onnea, ja hän luuli tämän kestävän koko elämän läpi.

Siinä maailmassa, jossa hän nyt eleskeli päivänsä, ei löytynyt mitään muuta kuin mitä hän sanoi rakkaudeksi. Jos se sammuisi tai kuluisi pois, silloin ei olisi mitään, mikä antaisi elämälle sisällystä. Ehdottomasti ei mitään. Hakkaus oli sekä tarkoitus että välikappale, se oli kaikki itsensä kautta ja itsensä hyväksi. Mitä tahansa siihen muuta tunkeutuisi, oli vihollista ja vierasta, ja joka hetki, kun ei Börje ollut hänen luonansa, oli hänestä vaan odotusaikaa, jonka hän sai kuluttaa kuinka tahtoi.

Sellainen oli avioliitto hänestä.

"Rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä," sanoi itse kirkko. Ja sillä sanalla oli hänen mielestään ainoastaan se merkitys, joka sillä oli — romaaneissa.

Börjen luontoperäinen hienotunteisuus yhdistyneenä hänen päätökseensä antaa Mariannen seurata omia halujansa saivat aikaan, ettei Börjenkään menetystavassa esiytynyt mitään, joka olisi Mariannen herättänyt.

Mariannella ei tosin ollut aikomustakaan antautua talouden toimiin, kun hänessä itsessään ei ollut niihin halua eikä Börjekään sitä vaatinut, vaan hän oli liian hyvin kasvatettu, että hän olisi paljastanut työttömyytensä. Olihan hänellä monenlaisia mielenkuvitus-töitä, sekä nypylöimistä että muuta, jolla hän voi saada ajan kulumaan. Ja hän piti todellakin itseänsä esimerkillisenä pikku-vaimona.

Yhdessä kohden oli Börje näyttäytynyt taipumattomaksi: Marianne oli, näet, toivonut saada tehdä tuttavuutta seudun aatelisperheiden kanssa. Vaan sen Börje jyrkästi kielsi, eikä siinä auttanut pienet kujeetkaan, joita Marianne oli koettanut.

Börje puolestaan oli käyttänyt koko houkutusvoimaansa saadakseen Mariannea opettelemaan shakkipelin salaisuuksia, vaan Marianne näytti joka kerta istahtaessaan shakkilaudan ääreen opetettavaksi niin perin pohjin onnettomalta, että Börje pian luopui kokeestaan ja tyytyi vanhaan vastustajaansa, kylän apteekkariin.

Joka sunnuntai-ilta ja välistä keskellä viikkoakin pelasivat he pitkät hetket, jotka olivat Mariannen kauhuja. Hän oli kuolla ikävyydestä heitä katsellessaan ja otti sentähden tavaksi istua töinensä selin heihin.

Mutta shakkipeli oli nyt kerran tullut Börjen intohimoksi, eikä sitä voinut auttaa. — "Se on sielun viljelemistä," sanoi hän.

Nyt, kun Mariannen ei tarvinnut lainata kirjoja tuttaviltaan, tai ostaa niitä kieltämällä itseltään jotakin muuta sen sijaan, vaan taisi vapaasti tilata niitä Börjen jo muutenkin isolle kirjalaskulle, nyt hän oikein ahmi romaaneja.

Mutta koskaan hän ei valinnut mitään karkeata eikä säädytöntä. Zolaan ei hän olisi koskenut pihdeilläkään, ja Strindberg oli hänelle niin tuntematon kuin olisi hän kirjoittanut kreikkaa; Marianne tiesi hänen olevan Punaisen Huoneen kirjoittajan, ja siinä oli hänelle kylläksi.

Eivätpä edes "jännittävät" romaanit hänelle maistuneet. Ei, se olisi ollut jotain naurettavaa, kuten rakastuneiden jankutus Molly Bawn'issa tai kyyneleihin asti liikuttava, kuten Cometh up as a flower, jossa tunteellisuus oli kääritty uskontoon kuin hautajais- makeinen surupaperiinsa, Jos paperi häntä miellytti, vaikutti sen makeinen.

Hän oli houkutellut Börjeä lukemaan hänelle ääneen, että Börje tällä tavalla olisi tutustunut muutamiin hänen lempikirjoihinsa. Marianne oli juuri valinnut teoksen "Som ett blomster", josta hän oli tätä varten hankkinut itselleen ruotsalaisen käännöksen.

Ensimmäiset illat kuluivat hyvästi.

"Vilkas tyttö," sanoi Börje.

Vaan kun Diak lähti matkaansa ja murhe alkoi, silloin nakkasi Börje kirjan sohvalle sanoen:

"Ei, hyi hitto! Tuota voi naiset lukea, vaan minusta se ei ole mitään."

Tuskin hän oli sanansa lausunut, kun hän katui niitä, suuteli Mariannea kädelle ja pyysi nauraen anteeksi. Vaan kirjaan hän ei enää koskenut.

Mariannea loukkasi se, että Börje halveksi, mitä hän ihaili, ja hän kuljeskeli alakuloisena useita päiviä, vaikkei antanut Börjen siitä huomata mitään.

Jos Mariannen ulkonainen elämä olikin täydellisesti muodostunut uudeksi, niin oli Börjen laita toisin. Hänen jokapäiväiseen elämäänsä oli tullut vaan uusia aineksia, siinä kaikki. Hän itse oli vanhoillaan.

Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän tosin varastanut itselleen niin paljon joutoaikaa kuin mahdollista saadakseen olla Mariannen luona, vaan silloinkin hän lausui nauraen:

"Muista, eukko, että tämä on kuherruskuukautta: tämmöinen laiskuri minä en tahdo olla elinaikani."

Vaan Marianne luotti pieniin viehätyskeinoihinsa: hän ei halunnut mitään muutosta.

Talvisin ei Börjellä ollut paljoa puuhaa maanviljelyn alalla; täytyi ainoastaan jättää esille eläinten rehua, toimittaa viljatilauksia ja muuta, sekä jokapäiväinen peräänkatsanto. Vaan hän työskenteli usein kamarissaan, milloin laskujen, milloin muun kanssa.

"Kunpahan minä voisin ymmärtää, minkätähden sinä tuota kaikkea luet," huudahti Marianne välistä. Börje luetteli silloin paljo hyödyttömiä asioita niinkuin: lakiteoksia, laveita selityksiä linnuista ja hyönteisistä, kemiaa, maanpinnan tutkimuksia ja sen semmoista; tai myöskin luki hän saksalaisia kirjoja suuren sanakirjan avulla. Ja hän näkyi tutkivan väsymättömästi, mitä vaan sai käsiinsä. Häiritsemistä hän ei suorastaan ollenkaan suvainnut.

"Mutta mitä se hyödyttää?" puhkesi Marianne välistä puhumaan kärsimättömästi.

Ja sitten loi Börje silmänsä kirjasta hiukset latvaa myöten pystyssä ja silmäterät supistuneina ja omituinen hämmennys kasvoissa.

"Siitä oppii jotakin."

"Mutta mitä sinun pitäisi oppia? Sinähän tiedät kaikki mitä tarvitseekin."

Silloin ainoastaan loi Börje silmänsä Marianneen aina vaan tällä vähän kylmällä katseella, josta voi huomata puoleensa haalivaa ymmärrystä, ja sitten hän sanoi:

"Minä tulen heti."

Ja sitten sai Marianne joko mennä tai jäädä? sillä tuolla tavalla oli mahdotonta Börjen kanssa tulla toimeen.

Marianne huomasi sitä paitse, ettei Börje ollut ollenkaan hyvillään, kun hän tuli hänen huoneeseensa. Sentähden tottui Marianne odottamaan, kunnes hän tuli itsestään. Börje oli silloin aina siistinyt itsensä ja oli vallan toisen näköinen, kuin uudestaan sulatettu. Ja Marianne istahti hänen polvelleen, pörrötteli hänen tukkansa ja kujeili kuin vallattomin lapsimukula; hän oli huomannut Börjen siitä pitävän enimmin. Kaikki mikä kuului hienompaan tapaan, sitä ei Börje käsittänyt.

Vaan sitten tuli kevät ja sen mukana maanviljelijän kiire; Börje oleskeli aina ulkona.

Börje ruskettui, niin että kulmakarvoista hiusten juureen jäi ainoastaan valkea juova, kädet olivat ruskeat; hän oli ruskea syvälle kaulaan saakka.

Kotia tullessaan oli hän väsyksissä, meni aikaisin maata ja makasi kuin tukki aamuun asti kello neljään, jolloin hän sukelsi vaatteisiinsa kuin nurkka olisi palanut. Milloin herätti hän Mariannen loiskutellen vettä pesuvadissa, milloin mätkien saappaitaan laattiaan. Se oli Mariannen mielestä hirmuista elämää. Hän oli valmis itkemään, kun ei saanut maata rauhassa aamuisin.

Ja sitten teki Börje mitä kauvan oli halunnut: hän muutti vanhaan makuukamariinsa.

Siellä tunsi hän itsensä vapaammaksi, siellä saattoi hän pukea heti aamulla työvaatteet ja pitkät saappaat jalkaansa, siellä voi hän muuttaa vaatteita ennenkuin meni Mariannen luokse, eikä täällä tarvinnut hänen koskaan kävellä hiljaa: hän oli oma herransa.

Marianne puolestaan sai vapaammin maata ja lukea iltasilla, eikä kynttilän valon tarvinnut vaivata Börjen silmiä.

Kun työteliäs elämä siten yhä enemmän veti Börjen mukaansa ja Marianne jäi enemmän yksikseen, alkoi hän muistutella pyhänä pidettäviä merkkipäiviä. Niin tapahtui silloin, ja niin tapahtui silloin. Hän oikein epäjumaloitsi heidän ensimmäistä rakkauttaan, toisteli hyväilysanoja, joita Börje oli keksinyt, himo elää samaa elämää kuin ennenkin kuihdutti häntä.

Sitten keksi hän pieniä pukukujeita ja keikailemisia saadakseen Börjen mukaansa, kuitenkin oli kaikessa teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. — "Ei maar meneppäs nyt maata, Börje!" — ja sitten taas pieniä lirityksiä piaanolla, sillä Börje piti musiikista, tai jäähyväismuisku, joka tuli jokseenkin pitkäksi, ja tuhansia pieniä erinlaisia silmäniskuja. Välistä Börje viipyikin myöhäiseen, vaan välistä sanoi hän: "ei maar, nyt täytyy minun mennä; huomenna on työpäivä."

Tällä tavalla oli Mariannen jokapäiväiseen elämään tullut pieni kiihottava epätietoisuus: onnistuiko hänen vietellä Börje viipymään vai eikö? Nyt voi hän ikäänkuin mitata lumousvoimaansa kellon minuuttiviisarin mukaan. Viehätyskeinoilla oli pieniä esteitä voitettavana, ja Mariannen avioliiton romaani oli lumoavampi kuin koskaan ennen; siihen oli tullut lisäksi, mitä siitä ennen puuttui — jännitystä.

Vaan tästä kaikesta huolimatta ei hänellä eikä Börjellä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Eihän Marianne voinut kertoa hänelle, kuinka hän ajatteli pieniä pyydyksiä Börjeä varten, eikä hän voinut puhua ojituksista eikä tekolannoituksesta. Mitä tiesi hän kalista taikka fosfoorihappoisesta kalkista, tai mitä Börjen tarvitsi panna turvemultansa joukkoon?

Kaipasivatkohan he sitä? Kun he suutelivat toisiansa, eivät he kuitenkaan ajatelleet turvemultaa, ja suutelemisella lausuivat he paljoa selvemmin ajatuksensa, kuin pitkillä puheilla. Börje tuli kyllä toimeen ojiensa ja multiensa kanssa, ilman että Mariannen tarvitsi niistä huolehtia.

Niin tuli suvi.

Kesäkuun alussa tulivat Mariannen veljet. Hakvin oli päässyt ylioppilaaksi, saanut valkoisen lakin, nenälasit sekä pilkkasanoja veljiltään.

"Tiedättekö, miltä nuo nenälasit näyttävät?" sanoi Kaarle. "Ne ovat juuri kuin sellainen lasareetin instrumentti, jolla nipistetään ihosta pieniä syyliä irti."

Sillä "syylä" oli hyväksytty nimi Hakvinin nenälle. Sen omistaja oli tietysti aina valmis itkemään Kaarlen keksinnön ilkeyttä. Mutta Waltteri lohdutti häntä sillä ilahuttavalla totuudella, että Kaarlen oli ensi kerran elämässään onnistunut pusertaa itsestään joku sukkeluus.

"Sittepä se tulikin sen mukaan," murisi Hakvin.

Hänestä tuli Börjen alituinen seuralainen; hän hankki itselleen suuren sauvan, jommoinen Börjelläkin oli, kääri housunlahkeensa saapasvarsien yläpuolelle ja vaelsi miehekkäästi ympäri maita.

Hänen kunnioituksensa lankoa kohtaan tuli veljien alituisen pilkan esineeksi, vaan tässä tapauksessa ei se häneen koskenut.

Hän oli kaikkein ymmärtäväisimmän näköinen, haasteli pöydässä maanviljelyksestä ja poltti piippua Börjen kamarissa. Hän oli haravoinut kokoon äärettömän joukon maanviljelyksessä käytettäviä sanoja, ja puheenparsia, joita hän käytti niin päin seiniä hullusti, että Börje oli nauruun menehtymäisillään. Vaan Börjellä oli etuoikeus, Börje sai nauraa. Vaan jos toiset siihen yhtyivät, katsahti Hakvin heihin ainoastaan ylenkatseellisesti kuin olisi hän sanonut: Niin, kyllähän Börje on minun mestarini, mutta te toiset, mitä variksia te olette minun rinnallani!

Ulkona omalla alallaan oli Börje iloisempi ja puheliaampi, kuin hän oli ollut koskaan kaupungissa käydessään.

Hän oli tullut lihavaksi, ja hänen käytökseensä oli tullut vielä leveämpi vakavuus kuin ennen.

Mariannen mielestä oli hän tullut aina enemmän jokapäiväiseksi, ja hän oli melkein mustasukkainen Hakvinin tähden.

"Hän on kuin herneköynnös puukengän kannassa," sanoi Börje itse nauraen Vaan mielessään oli hän iloinen tälle koirankaltaiselle uskollisuudelle ja se näkyi kaikessa. Hän etsi Hakvinille parin pitkävartisia saappaita, joilla hän saisi käydä pellolla mukana, hän antoi hänelle juurihatun, ettei hänen olisi tarvinnut sateessa kulkea ylioppilaslakillaan, ja kun Hakvin oli saanut jotain maanviljelyksen alalta kenkänsä kantoihin, oli Börje aina saapuvilla ilmoittamassa hänelle siitä.

Illalla eivät he koskaan eronneet ilman että Hakvin sanoi:

"Börje, mitäs me huomiseksi keksitään?"

Ja Börje jutteli hänelle huomispäivän tehtävät.

Tästä "me"-sanasta sai Hakvin sietää lukemattomia kokkapuheita, vaan hän ei voinut sitä heittää kertaakaan sanomatta.

Maaelämän yksinäisyydessä oli Marianne niin tuudittunut rakkauteensa, että Börje oli hänen mielestään tullut vallan toisenlaiseksi kuin ennen. Börjestä oli tullut hänen rakkautensa unelma, ruumiilliseksi muodostuneena, ja sentähden oli hän näyttänyt hänestä kauniilta. Hän oli luulotellut itselleen Börjessä olevan kaikki täydellisyydet.

Vaan samalla kun veljet tulivat ikäänkuin talouden jäseniksi, oli kuin huntu olisi revitty rikki. Marianne ei katsellut enää rakkauttaan omilla silmillään, vaan heidän. Miehensä oli vaan Börje Olsson — Börje Olsson yksinkertaisesti, eikä mikään satuprinssi eikä romaaniruhtinas.

Hän tiesi, ettei Waltteri suinkaan olisi huolinut Börjen auringon polttamasta ihosta eikä hänen kovista käsistään, hän tiesi ettei Kaarle olisi tahtonut käydä niin vaatetettuna kuin Börje; niin, että Börjen ihailija Hakvin olisi tuntenut itsensä sangen onnettomaksi, jos hänen latinan ja kreikan tietonsa olisi voinut pyyhkiä yhtä helposti pois hänen muististaan kuin hänen laudatuurinsa ylioppilastodistuksesta.

Tämä tunne, että veljet salaa halveksivat Börjeä, teki Mariannen olon heidän läheisyydessään tuskalliseksi: hän ei uskaltanut näyttäytyä Börjeä kohtaan semmoisena kuin ennen, ei piitannut niin paljoa hänen ystävällisistä sanoistaan eikä hyväilyistään, sillä hän ei millään muotoa tahtonut näyttää omistavansa Börjeä kohtaan samoja tunteita, kuin tällä oli häntä kohtaan. Hän ei ajatellut sitä, että jos nainen häpeää rakkauttansa siihen mieheen, jonka vaimoksi hän on antautunut, niin on tämä todistuksena siitä, ettei hän rakasta miestään semmoisenaan.

Waltteri on kaltaisensa: täsmällinen ja ahkera, huolellinen ja säännöllinen.

Hän oli kiinnittänyt riippumaton ulos puistoon, niin että hän voi harjoittaa opintojansa ja nauttia maailmasta samalla kertaa.

Jonkinlainen kylmyys vallitsi aina hänen ja Börjen välillä, vaan Börje piti Waltteria arvossa, sentähden että hän todella piti tehtävästään huolta, ja Waltteri oli tarkkaavainen Börjeä kohtaan, kuin olisi hän kunnioittanut vanhempaa arvossa pidettyä miestä. Vaikka Börje hyvin tunsikin sen salaisen halveksimisen, joka Waltterissa oli kaikkia kohtaan, joilta puuttui yliopistollista sivistystä, niin ei hän kuitenkaan ollut hänelle pahoillaan sentähden, ja hän arveli itsekseen, että jos hän olisi saanut saman kasvatuksen, olisi hänen käsityksensä ollut kentiesi sama.

Vaan Kaarlen kanssa oli laita toinen. Börjessä löytyi lujaa ja vanhaa sekä myötä- että vastamielisyyttä, eikä hän koskaan ollut voinut Kaarlea sietää. Tämän koko esiintymisessä oli jotakin, joka pani Börjen veren kiehumaan. Vaan Kaarlella ei ollut siitä pienintäkään aavistusta. Sellaista hän ei koskaan huomannut, paitse kun sitä erittäin hänelle osoitettiin, ja Börje ponnisti kaikki voimansa salatakseen vastenmielisyyttänsä, jota kuitenkin sadat pikkuseikat ärsyttivät. Kaarlella oli tapoja, joiden noudattamiseen hän tunsi olevansa täydellisesti oikeutettu, vaan jotka voivat Börjeä kiusoittaa sappitautiin saakka. Niinpä esim. taisi hän — vaikka oli ruumis kuin jättiläisellä — maata ja nukkua kello yhteentoista tai puoli kahteentoista, ja Börje tunsi oikeen luontoansa kääntävän vaan ajatellessaan tämmöistä luonnotonta laiskuutta. Nähdessään hänet sentähden siihen aikaan kun väki tuli puoliselle astelevan rappuja alas vierashuoneesta, sulavasti ojennellen komioita ulottimiansa upouudessa, somassa, ruumiinmukaisessa trikoopuvussa — nähdessään hänen tuolla tulevan kulettaen valkoista kättänsä pitkin kaidepuuta, helkuttimet heiluen kellonperissä ja unien jäännös nyreillä huulillaan, silloin juuri tahtoi harmi kuohua reunojensa yli ja hän tunsi halua hyökätä hänen kimppuunsa, ravistaa häntä olkapäistä ja huutaa hänen korviinsa: "Kuka maksaa sinun vaatteesi, sinä tyhjäntoimittajan päiväläinen? Sinä olet loiseläin, syöpäläinen. Kenen työ hankkii sinulle elatuksen? — sinulle, joka et koskaan ole laskenut rikkaa ristiin suurilla käsilläsi todellisessa työssä, sinulle joka et koskaan yhtenäkään päivänä ole ansainnut itse leipääsi!"

Ja kun Börje välistä puolenpäivän jälkeen tuli kotiin oikotietä puiston läpi, näki hän aina samaa: Kaarlen makaavan selällään nukkuen kirja auki rinnallaan tai maahan pudonneena.

Jopa Mariannekin, joka — vaikka makasikin yhdeksään asti, tietysti — voi ainakin pysyä valveella, kunnes oli taas aika mennä maata, arveli tämän olevan liian mieletöntä.

"Rakas Kaarle, sinä vallan turmelet itsesi tuolla makaamisella," sanoi hän eräänä päivänä, "minä vakuutan, että siitä tulee sairaus lopuksi."

"Mitä sinä lörpöttelet! Minä makaan ja luen."

"Etpä sinä lue. Minä olen nähnyt sinun monta kertaa siten makaavan."

"Jos sinä kutsut ihmisiä maalle saadaksesi jonkun toratoverin, niin ei sinun ainakaan olisi tarvinnut minua kutsua."

"Kaarle sinä!"

"Niin, Marianne. Vaan älä sinä huoli sekaantua semmoisiin asioihin. Mitä sinä ymmärrät minun opintojani?"

Ja sitten hän jatkoi kuten oli alkanutkin.

Hän oli käydessään nurkunut, ettei ollut mitään seuraa, — ei yhtään tyttöjä. Hän käveli ja oli ikävissään, ja juuri sentähden ei hän tietänyt muuta neuvoa kuin nukkua, sillä se oli hänen yleislääkkeensä kaikkea vastaan. Vaan kun hän usein kävi asemalla postia noutamassa, onnistui hänen viimein tulla asemanhoitajan kahden sisaren tuttavaksi; — ne olivat nuoria tyttöjä, jotka aina arvelivat nousevansa arvossa pari prosenttia, kun voivat ilmautua jonkun ylioppilaslakin seurassa. Siitä päivästä lähtien ei Kaarle enää niin usein maannut riippumatossaan, olipa välistä poissa koko iltapäivät. Sattuipa eräänä päivänä, että hän myöhästyi kahviltakin, jonka seikan Waltteri selitti sangen vakavan laatuiseksi merkiksi. Hän katseli taikauskoisella halveksimisella semmoista kurjuutta kuin "tyrkytellä itseänsä." Sillä tavalla tuhlasi vaan aikaa ja teki itsensä naurettavaksi. Hän oli mitä kohteliain naisia kohtaan sattuessaan heidän tielleen, vaan hän ei koskaan heitä etsinyt.

Hakvin oli sitä paitse saanut tietää, että Kaarlella oli tapana käydä eräässä tanssipaikassa lähitienoolla, johon seudun nuorisoa kokoontui lauantai-iltaisin. Waltteri nyrpisti ylpeästi nenäänsä saatuaan tietoa veljensä käytöksestä, vaan Kaarle, joka alussa oli vähä hämillään, oli pian päässyt entiselleen, ja nytpä saatiin kuulla, että hänellä oli kokonaiset aarteet hullunkurisia kertomuksia kotoisin tanssipaikalta. Hakvin innostui:

"Luulenpa, että lähden mukaan!"

"Sen annat kauniisti olla tekemättä," sanoi Börje.

"Miksi niin?"

"Se ei sovi ollenkaan sinulle. Jos minä olisin joku renki siellä, niin en suinkaan neuvoisi hienoja herroja pistämään sinne nenäänsä."

"Mitä se tekisi?"

"Sinnekö menisit irvistelemään kaikkea ja houkuttelemaan tyttöjä pois heidän säädystään, panemaan ylpeyttä ja teeskentelyä heidän päähänsä. Ikäänkuin ei rahvas olisi ihmisiä kuin tekin. Jos minä olisin joku heistä ja mulla olisi morsian siellä, niin eipä se herra, joka tahtoisi siellä olla mukana, saisi selkäänsä nutun päälle, sen minä tiedän."

"Enpä tahtoisi ketäkään heistä neuvoa koettamaan," sanoi Kaarle ja ojensi rehevää, hyvin muodostunutta ruumistansa.

Börje nauroi ja katsahti häneen.

"Vähän tiedät, kuinka vedät meille vertoja," sanoi hän.

* * * * *

Vähän jälkeen tämän keskustelun sattui, että emännöitsijältä loppui kotitekoinen vehnäleipä ja kahvin kanssa oli ainoastaan tavallisia korppuja, jotka olivat ostetut kylän leipurilta. Kaarle oli tullut kahville, kun toiset jo olivat poistuneet pöydästä, vaan Börje seisoi vielä kartanolla avonaisen akkunan vieressä puhellen muutamia sanoja Hakvinille, joka istui ruokahuoneessa. Waltterikin oli vielä sisällä, vaan Marianne oli jo vetäytynyt takaisin huoneeseensa.

"Talonpoikais-korppuja!" sanoi Kaarle puoliääneen. Hän ei missään tapauksessa luullut Börjen voivan sitä kuulla. Vaan tämän valppaat aistimet olivat aina valmiit käsittämään, mitä niiden läheisyyteen tuli, ja hän oli saanut sanoista selvän. Kiivaasti astui hän akkunan sivu ja tuli huoneeseen.

Hän oli aivan vaalea, niin paljo kuin saattoi erottaa auringon paahtamasta ihosta, joka muuttui keltaiseksi ruskeasta.

"Herra lankoni," sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti tehdä ivallisen tyyneksi, vaan joka vapisi raivosta, "jos minun vähäisessä huoneessani on jotain, joka liian paljo on ristiriidassa sinun elintapojesi kanssa, niin pyydän minä kaikella muotoa, ettet kiusaa itseäsi minun tähteni täällä-olollasi."

Ei kukaan ollut heistä koskaan kuullut hänen puhuvan tällä tavalla. Tuo tyynimielinen Börje! Tuntuipa kuin olisivat silmät pyörineet ympäri vihasta ja huulet vaalenneet parran alla.

"Sinä käsität minua väärin," sanoi Kaarle sangen hämillään, "juuri sentähdenhän minä sanoin, kun täällä on kaikki niin hyvää ja oivallista, kuin…"

"Niin, minä käsitän. Ja kun yhden ainoan kerran sattuu olemaan sitä, johon suuren joukon ihmisiä minun arvostani ja säädystäni täytyy tyytyä, niin pitää kohta tuo talonpoika syljettämän minulle vasten kasvoja!"

"Minä en ajatellut sinua. Minä ajattelin vaan korppuja. Kotona on meillä tapana niitä aina kutsua talonpoikais-korpuiksi."

"Niin Börje, minä olen aivan varma, ettei Kaarle tarkoittanut mitään pahaa," välitti Waltteri, "vallan helpostihan saattaa tuommoinen sana tulla suuhun, vaikkei se mitään tarkoitakaan."

"Kyllä, siinä on tarkoitusta. Siinä oli solvaus, joka pistäytyi esiin noin äkkiarvaamatta, ja tuota solvausta en minä voi kärsiä. Minä ja väkeni olemme talonpoikia, vaan sitä en häpeä, mutta te — oppikeikarit — te luulette, että kaikki hyleksittävä on nimitettävä meidän nimellämme, sentähden että se meille voi olla kylläksikin hyvää, ja sentähden että niin kauvan kuin me panemme suumme säkkiä myöten, niin kauvan on teillä jotain leikattavaa valtion palvelukseen tultuanne. Vaan jonakuna kauniina päivänä voimme me ehkä pyytää, että hienotkin ihmiset kurkistaisivat säkkiinsä, ennenkuin avaavat suunsa liian ammolleen. Tämä piti minun vaan sanoman."

"Kuinka noin voit suuttua pikkuseikasta, jota ei oltu aiottu loukkaukseksi?" sanoi Waltteri tyynesti.

Kaarle näytti, kuin hän olisi saanut lihapalan kurkkuunsa. Hän nieleskeli ja nieleskeli kasvot punaisina ja tuijottaen Börjeen.

"Älä siitä huoli, Waltteri," sanoi Börje, "etkö luule tietäväni, että jos tarkkaa tehdään, niin olen minä toista rotua kuin sinä, ja minulla on toinen veri kuin sinulla, vaan sentähden, etten ole vetelehtinyt missään yliopistossa."

Hän meni.

Vähän ajatteli hän tämän olleen tyhmästi tehdyn, vaan samalla tunsi hän helpotusta saatuaan puhua suunsa puhtaaksi.

"Hänelläpä on todellakin kummallisia ajatuksia, kuka häntä halveksisi sentähden ettei hän ole oleskellut yliopistossa!" sanoi Waltteri Mariannelle, joka seisoi huoneensa kynnyksellä ja oli kuullut kiistan.

Hakvin oli koko ajan ollut ääneti kuin hiiri ja hiipi nyt kartanolle, kuin olisi hän saanut ämpärillisen vettä niskoilleen. Börjen viimeisissä sanoissa oli jotakin, jota hän häpesi.

"Niin, mikä maailmassa häneen tuli? Eihän hänellä ole muutoin tapana esiytyä tuolla tavalla," sanoi Kaarle pitkittäen taasen kahvinjuontiansa; teossa näyttäen perättömiksi kaikki syytökset talonpoikaiskorppujen halveksimisesta.

Marianne meni jälleen kamariinsa, vaan hänen mieleensä juolahti lause, jonka hän oli kuullut kahden piian keskustelusta: "jaa, kun herra ottaa pahan pään, ei se koskaan malta mieltänsä, ja silloin on samantekevää, seisooko toinen päällään vai puntillaan; ei siinä auta, vaikka mitä tekisi."

Illallispöydässä ei Börje näyttänyt sentään olevan suutuksissa. Hän ainoastaan katsahti Kaarleen vastahakoisesti. Vaan siitä päivästä lähtien ei ollut koko kesänä kahvin kanssa muuta kuin kyläleipurin korppuja. Kaarle ei luultavasti ollut ainoa, joka muutoksesta oli pahoillaan, sillä neitsyt oli mestari leipomataidossa.

Tämä vihastuneen mielen purkaus oli ensimmäinen, jonka Marianne oli nähnyt miehessään, vaan kun hänen kuten tavallisesti tarvitsi lepyttää, osoitti hän Börjelle vielä suurempaa hellyyttä. Vaan Börje näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä, että Marianne alkoi epäillä, tokko Börjen rakkaus olikaan oikeata laatua. Börje samoili ympäristössä äsken kuorittu keppi kourassa Fokki kantapäillä ja Hakvin usein juoksujalassa sivulla innokkaasti lörpötellen. Sattuipa usein tämmöisissä tilaisuuksissa, kuin ei Börje olisi muistanutkaan, että pienessä somassa työhuoneessa häntä istui viehättävä pieni vaimo odottamassa.

Vaikkei olisi mitään syytäkään ollut lepyttää Börjeä, niin ei Mariannen luonne suinkaan ollut niin vaatimaton, että hän ilman muuta taisi luopua pienistä rakkausvehkeistä, joita hän kutoi herransa ja miehensä kanssa. Hänen köynnöksen tapainen hellyytensä ei suinkaan ollut vähentynyt, vaikka hän koetti sitä salata veljiltä.

Kaksipuolisuus hänen tunteissaan vaikutti hänen käytökseensä huomattavaa levottomuutta. Hän vartioitsi Börjeä voidakseen kenenkään huomaamatta lausua hänelle sanan tai hyväilläkseen häntä. Mutta Börjessä ei näkynyt mitään muutosta eikä hän välittänyt Mariannen pienistä tempuista, joilla tämä koetti saada muutaman silmänräpäyksen olla yksinään hänen kanssaan, vaikka Marianne juoksikin monta kertaa puistoon häntä tapaamaan hänen oikotietä tullessaan.

Mutta Waltteri oli tullut tarkkaavaisemmaksi. Mariannen ja Börjen välillä oli jotakin, joka teki hänet uteliaaksi, ja hän rupesi heitä vähän vakoilemaan.

Puistossa oli muuan kiilanmuotoinen ja tiheäpensainen osa, joka pistäytyi kahden pellon väliin. Paikka oli hyvän matkan päässä siitä, mihin Mariannen veljet olivat kiinnittäneet riippumattonsa. Tätä tietä oli Börjellä usein tapana kävellä väen luota tullessaan.

Mariannen istuessa täällä eräänä päivänä pienen luolan pohjukassa, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa mennä ohitse käytävällä, tuli Waltteri paikalle käyden siitä ohitse.

"Kas, täälläkös sinä istut, pikkusisko!" huudahti hän luolaan tullessaan.

Hän tiesi kyllä Mariannen täällä istuvan Börjeä odottamassa, vaan hänellä oli usein halu tehdä pientä kiusaa. Ja sitäpaitse oli hän äärettömän utelias, hänellä oli vastustamaton halu urkkia kaikki tietoonsa.

Hän astui luolaan, istahti ja rupesi lörpöttelemään hitaasti ja vaan aikansa kuluksi teroitellen lyijykynää.

Marianne ja hän juttelivat niitä, näitä joutavia. Marianne toivotti häntä mielessään pippurien maahan, sillä hän ei ollut nähnyt Börjeä koko päivänä muualla kuin päivällispöydässä.

Äkkiä nojautui Waltteri eteenpäin ja katsahti veitikkamaisesti ja tarkkaavasti Mariannea silmiin.

"Marianne," sanoi hän matalalla äänellä, "sanoppas minulle vaan yksi asia, vaan yksi asia, vaan puhu suusi putisten puhtaaksi: rakastatko sinä todellakin Börjeä?"

Marianne lensi tulipunaiseksi, kuin olisi hän saatu kiinni jossakin pahanteossa. Waltteri katseli häntä yhä ikäänkuin peläten yhdenkään Mariannen kasvonjuonteiden värähdyksen jäävän häneltä huomaamatta.

"Hyvä — en, mutta minä pidän hänestä," vastasi Marianne katsellen alaspäin ja leikkien hameensa rosetilla.

"Siinäkö kaikki?" toisti Waltteri.

"Niin, tarvitaankos enempää?" siskon äänessä ilmautui kärsimättömyyttä.

Waltterin huulilla tuntui pyörivän pieni hymy.

"Onpa omituista, kuinka vähän teillä naisilla on tietoa itsestänne," sanoi hän nousten, "mutta ehkäpä se onkin meidän onneksemme."

"Mitä tarkoitat!" huudahti Marianne melkein kiivaasti. Veljen äänessä oli ollut jotain loukkaavata.

Hän vaan naurahti, kuten hänellä oli tapana lyhyesti ja itsekkäästi sekä lähti menemään.

Juuri tähän aikaan kohtasi Börjeä onnettomuus: hänen apteekkarinsa lähti seudulta pois syväksi suruksi ja kaipaukseksi shakkivastustajallensa.

Mariannella oli sydäntä selittää sitä puhtaaksi voitoksi; siten pääsi hän heitä näkemästä tuolla istumassa nenä riippuen kuvioidensa yläpuolella ja "näyttäen syvämietteisiltä, ettei muka kukaan tulisi ajatelleeksi kuinka tyhmää se oli."

Mutta Waltteri, joka oli niitä, jotka tahtovat kaikkea maistella ja joutuvat kaikkeen, selitti haluavansa kesän jälellä olevaksi osaksi ruveta apteekkariksi ja opetella pelaamaan. Viidessä minuutissa oppi hän siirrot, mutta se ei luonnollisesti häntä auttanut; hän joutui tappiolle joka ainokainen kerta. Mutta sitten ryhtyi hän asiaan tieteellisesti, hankki itselleen suuren englantilaisen teoksen shakkipelistä ja pari saksalaista samanlaista. Sittepä sai Börje tietää kenen kanssa oli tekemisissä, ja sotaonni tuli niin vaihtelevaksi, että peli koko kuumeentapaisella jännityksellään viehätti heitä molempia. Börje kunnioitti shakkipeliä suuresti, kuten matematiikkaakin. "Se on sielun viljelemistä," — niinhän hänen sananpartensa kuului. Vaan kun hänellä ei ollut muuta tieteellistä perustusta, kuin minkä sai parista sangen vajanaisesta shakkikirjasta, koska hän luki ainoastaan saksaa, vähän vaikeasti sitäkin, eikä hänellä ollut niin paljon aikaa kehittääkseen taitoansa, täytyi hänen turvautua käytäntöön ja ajatella suunnitelmia ja salateitä omin päinsä.

Jos Mariannella olisi ollut kymmenes osa Waltterin huomiokykyä luonteessaan, olisi hänellä ollut paljon huvitusta näiden uusien pelitoverien katselemisessa.

Heidän ottelunsa tapahtuivat enimmäkseen ulkona luonnon helmassa, sillä Waltteri piti puhtaana häviönä jokaisen neljän seinän sisällä vietetyn hetken. Sillä kerran maalle tultuaan tahtoi hän siitä saada hyötyä vahvistamalla auringolla, raittiilla ilmalla ja ulkona-ololla ruumiillisia voimiansa.

"Niin, täytä vaan tahtosi, jos siitä edes vähän kostut," sanoi Börje tavallisesti, sillä Waltteri oli laiha ja vaaleaihoinen. Vaan se oli hänen ruumiinsa rakennuksessa, että kasvojensa juonteissa oli jotain voimakasta, jäntevää.

Tämä jäntevyys ei ollut missään selvemmin nähtävänä kuin näissä hiljaisissa shakkiotteluissa, jotka olivat Hakvinin ja Mariannen epätoivon hetkiä.

Välistä istuivat he mäen rinteellä, jossa puisto oli tiheintä ja rauhallisinta, korkeiden kuusien suojassa, jotka seisoivat heidän ympärillään kuin taaja punaisenruskea pylväsrivi tummanviheriäine, värähtelevine kattomaalauksineen; sinne, tänne tuikahteli auringon paiste ja taivaan sini, ja vähän kauvempana yliympäri joka suunnalla ympäröi heitä lehtimetsän mehevä vehreys. Täällä he istuivat nojautuen kyynärpäillään karkeata harmaata pöytää vasten unohtaen kaikki muut paitse omansa ja vihollisensa salatiet. Heitä ympäröitsi pihkahöyryllä täyttynyt ilma niin ihmeellisen ääneti ja hiljaa, kuin ainoastaan saattaa tapahtua näin tiheässä kuusistossa, ja heidän jalkojensa alla oli ikäänkuin karheana, lämpimänä villamattona keltaisia, kuivia havunneulasia; tuntuipa kuin he olisivat näiden pitkien, äänettömien taistelujen aikana ensikerran huomanneet olevansa ystäviä toisilleen. Joku shakkipelin halveksija ehkä tälle naurahtaa, vaan asia oli siten: he oppivat pitämään toisiansa arvossa. Ja kun he tässä äänettömyydessä koettivat punnita toinen toisensa vertailevaa aprikoimiskykyä ja tarkkanäköisyyttä, tulivat he toisiansa lähemmäksi, kuin pitkien, joutavien keskustelujen avulla. He oppivat vasta hiljaisuudessa ymmärtämään toisiansa.

Marianne ei käsittänyt muuta kuin ikävyyden, ja kuitenkin olivat nämä kaksi vallan erinlaisia luonteita.

Börjellä oli pystyt olkapäät, voimalliset kasvot maalaisine juovineen, jotka ilmaisivat vaivalloista ajatustyötä; hänen nahkaruskeat kätensä olivat pistetyt karkeaan itsepäiseen tukkaan, jonka olisi luullut itse heittäneen hatun päästä maahan.

Oivallinen vastakohta tälle raskaalle, työkelpoiselle voimalle oli tuo nuori vastapelaaja vaaleine kasvoineen, terävine tarkkaavaisine silmineen, suljettuine huulineen, joiden olisi luullut kuuluvan kokeneelle miehelle; hänellä oli luonteenmukainen pää, jota peitti mustan kiiltävät lyhyeksi leikatut hiustyngät. Nuo kapeat luiset kädet, joihin leuka nojautui, olivat niin hieno- ja valkeaihoiset kuin naisen kädet, vaan näyttivät rautakourin pitelevän kiinni, mihin tarttuivat.

Vaan ei aina valittu hiljaista kuusi-istutusta taistelupaikaksi, Börjen lempipaikka oli juuri metsän rinteessä, josta niitty alkoi. Sieltä saattoi hän nähdä kartanolle sekä sinne käyvälle tielle, ja sinne räkitti aurinko. Silloin veti Waltteri olkihatun korviinsa saakka, sillä hän ei tahtonut ruskettua, vaan Börje työnsi hattunsa takaraivalle, sentähden että hänen oli kuuma ja hän tahtoi, että tuuli jäähdyttäisi hänen otsaansa; ja niin makasivat he ruohostossa shakkilauta välillään, Börje melkein aina vatsallaan käsivarret työnnettyinä kuin paalut maata vasten.

Välistä sattui niin, että Marianne ja Hakvin tulivat sinne tuoden kahvia Kaarle saattojoukkona perässä kuin jonkinlainen kuorma-aasi. Ja kun siellä oli sangen hyvä loikoa ja peli oli loppunut, syntyi välistä pitkä ja hauska keskustelu, jolloin pelaajat jäivät pitkäkseen vastapäätä toisiansa jutellen vilkkaasti kuin kaksi toveria, sillä aikaa kuin toiset hääräsivät edestakaisin kahvin ympärillä.

"Ei maar, minä olen päättänyt, etten koskaan mene naimisiin," sanoi Waltteri erään kerran.

"Ohoh, kyllä sinun mielesi muuttuu, hyvä veikkoni," sanoi Marianne, joka juuri meni sivuitse.

"Minkätähden sinä et menisi naimisiin?" kysyi Börje loikoen vanhalla tavallaan ruohostossa, s.t.s. kantapäät ilmassa ja hattu takaraivalla.

"Nii-iin," vastasi Waltteri kuivasti, vaan leikillisellä ivalla, "kun seitsemän surun ja kahdeksan murheen kautta on onnistunut saamaan leipäpalan käteensä, niin lieneepä harmillista nähdä, että muut tulevat sen syömään."

"Muutko? Ketä niillä tarkoitat?"

"Vaimoa ja lapsia, tietääkseni."

"Eipäs, hyi hitto! Vanhat nuoretmiehet kuuluvat maan raateleviin eläimiin. Ja toiseksi, mitä iloa siitä on, että käy ja harhailee tuolla yksinään?"

"Niin, näetkös, silloin saattaa olla varaa elää ihmisiksi. Ei, minä en nai. Katsoppas isää vaan. Kuinka huoletonna hän olisi voinut elää, ja nyt on hän harmaantunut ainoastaan rahallisten huolien tähden. Nyt on hän tottunut kuulemaan meidän telmivän ja pauhaavan ympärillään; ellei hän olisi siihen tottunut, ei hän sitä kaipaisikaan. Joka tapauksessa on isä tavattoman onnellinen aviomies, aivan poikkeus. Mutta useimmat syödään vaan elävältä ilman pienintäkään korvausta."

"Niin, en minäkään huoli muijasta!" huudahti Hakvin heittäytyen ruohostoon.

"Sinä, tahdotko sinäkin tulla suutasi soittamaan?"

"Niin, naisten tähden, ne on niin — ne on niin — —." Hän ei vielä ollut oppinut mitä hänen piti sanoa, mutta hän katsoi korkeasti ylön naissukukuntaa.

"Sinä, kananpoika, voit olla vaiti," sanoi Waltteri.

Vähää ennen, kuin veljesten piti matkustaman pois, tulivat vanhemmat Tomtöön. Tämä oli heidän ensimmäinen vierailunsa Mariannen häiden jälkeen. Heidän oli sangen vaikea päästä.

Äiti tuli sangen hämilleen huomattuaan kuinka Marianne oli kaikkien talousasioiden ulkopuolella. Hän tunsi sen johdosta kauhistusta, kuin olisi hän saanut tietää, että tyttärensä oli ylenkatseellisesti kielletty osaa ottamasta johonkin pyhään juhlamenoon.

"Rakas lapseni, tämä ei ikänä käy laatuun."

Mutta tuo rakas lapsi kumarsi päänsä alas ja pisti huulensa törrölleen. Näkihän äiti, että kaikki kävi hyvin; ei ollut mitään muistuttamista.

Niin, mutta eihän voinut otaksua, että aina olisi käsissä niin luotettava emännöitsijä.

Kyllä, mutta voitiinhan niitä saada; rahalla saatiin palkollisia, ei se ollut vaarallista.

Mutta mitä Börje ajatteli?

Hän ei siitä pitänyt väliä.

Ja eikö hänestä itsestä tuntunut vieraalta olla tässä asemassa? Eikö hänestä tuntunut, kuin olisi mennyt toisen pöydästä syömään?

Ikävää oli, että äiti torui, ja sentähden ei asia enää tullut puheeksi.

Rouva ei voinut muuta kuin ihailla vävypoikaansa — hän oli muka kaava kaikille aviomiehille. Ja kun hänen muka tarvitsi korvata jotain tyttärensä puolesta, ei hän oikein tietänyt millä tavalla ilmaisisi niitä ystävällisiä tunteita Börjeä kohtaan, jotka hänen sydämessään hallitsivat ja kuinka suuressa arvossa hän piti Börjeä.

"Kuinka hyödyllisesti ja työteliäästi sinä osaat elää, Börje, oikein huvittaa sitä katsella. Etkö koskaan väsy alituisesta työstäsi?"

"Hyvä äiti, tuskinpa voi työksi kutsua, mitä minä teen; hyvin voipa maanviljelijä elää oikeastaan laiskurin elämää. Saa vaan katsoa että kaikki tekevät tehtävänsä. Minä melkein häpeän itseäni."

"Mutta Hakvin sanoo sinun itse tarttuvan työhön monta kertaa."

Börje katsahti nauraen käsiinsä, jotka aurinko oli paahtanut, mutta jotka olivat hyvin hoidetut.

"Niin, mitä se on! Voinhan minä mennä ulos ja auttaa vähäsen innostuttaakseni tuolla ulkona raatavia tai näyttääkseni, etten pelkää iskeä kiinni ja että olen yhtä vahva kuin hekin. Mutta minä voin sitten tulla sisälle ja levätä sohvallani, jos haluttaa, niin ettei siitä ole mitään puhumista. Toista on raataa aamusta iltaan; se on työntekoa. Hiljaisuudessa ihailen minä renkiäni."

Rouva Björkille tuli vedet silmiin; Börjen ääni soi niin omituisesti, siinä oli jotain ystävällisen käden tapaista, joka silittää väsynyttä päätä, jotain hyväksyvää, joka sanoo: minä tiedän, että olet täyttänyt tehtäväsi kunnollisesti. Ehkä siinä oli jotakin, jota hän itse tarvitsi, koska se häntä liikutti.

Appivaari käyskenteli ympäri ja näytti iloiselta, mutta oikeastaan ei hän hyvin viihtynyt, hän ei sietänyt Börjeä, tuota poroporvarillista sielua, visukinttua. Pöydässä ei ollut viiniä eikä mitään hauskuutta.

Parhaimmalla tuulella oli hän ulkona Börjen kanssa, kun oltiin katselemassa peltoja ja avaroita kenttiä tiheine lainehtivine viljoineen.

"Tuosta tulee rahaa!" sanoi hän tyytyväisenä; hän ymmärsi ainoastaan sen puolen asiasta.

Viimeistä päivää Tomtössä oltaessa oli sadeilma, ja kun iltapäiväkahvi oli juotu, sijoituttiin sentähden vierashuoneeseen. Kaikki olivat siellä paitse Hakvin.

Kun oli vähän aikaa istuttu ääneti, otti kamreeri sikaarin suustaan lausuen:

"Kuuleppas, Börje, minä tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi asioista."

"Tahdotteko, että menemme minun kamariini."

Appi katsahti ympärilleen. Huoneessa oli vaan hänen omaisiansa,

"Kiitos, ei ole tarvis; voinhan hyvin täälläkin puhua."

Hän oli juuri istuessaan punninnut, olisiko parasta puhua asiasta Börjen kanssa kahden kesken, tai muiden läsnäollessa. Hän oli päättänyt menetellä jälkimmäisellä tavalla, sillä keskustelu sen kautta ei saisi niin tuttavallista muotoa, ja siten olisi helpompi välttää viisastelevia kysymyksiä. Hän yskähti ja sanoi:

"Minä tahdoin vaan kysyä sinulta, etkö lainaisi minulle jonkun neljätuhatta kruunua."

Börje, joka oli astellut laattialla edestakaisin, seisahtui.

Waltteri nousi ja lähti ulos.

"Nykyään ei ole mulla ollenkaan irtonaisia rahoja; ne ovat maissa ja sitoumuksissa."

"No niin, sitten kelpaa sinun nimesi rahojen sijasta."

Tämän lauseen kohteliaisuutta ei Börje ollenkaan älynnyt; hän katseli sitä yksinomaan sen nurinpuoliselta kannalta.

— Vai niin, siinäkö nyt oltiin? Hän tiesi, mitä tarkoitettiin. Hän nyt kaiketi oli se — tuo rikas vävypoika — jonka piti auttaman lankojansa pääsemään maailmaan! Siihen hän kyllä kelpasi. — Ja sumun tavalla sukeltivat hänen muistiinsa kaikki pienet ylpeyden osoitukset ja kaikki tuhlaustavat, joita hän oli nähnyt näissä nuorissa herroissa, ja jotka häntä sanomattomasti harmittivat ja olivat hänellä tykkänään vieraita. — Vai niin, nyt piti heidän kiivetä hänen olkapäilleen päästäksensä ylös, ja sitten sylkeä häntä silmiin vielä ylemmäksi päästyään. Hän oli nähnyt semmoista.

"Voisihan ottaa kuoletuslainan jostakin säästöpankista," jatkoi appi, kun Börje yhä oli ääneti.

"Mutta teillä ei ole vähintäkään syytä lainata rahoja."

"Kyllä syitä on!" Tuo vanha herra ei voinut olla vetämättä suutaan nauruun kuultuansa noin yksinkertaisen lauseen. "Mutta kyllä sinulla on hyvä niin sanoa, kun et tunne minun asemaani."

"Minä tunnen sen vallan hyvin voidakseni päättää. Kuoletuslainan, sanotte. Vaan teillähän on määrätty palkkanne, joka ei voi tulla suuremmaksi ja joka markasta markkaan kulutetaan joka vuosi. Milläs te sitten lainaa kuoletatte?"

Börje puhui tyynellä kuivakiskoisuudella, joka tuntui vastenmieliseltä. Appi oli kiivaasti vastaamaisillaan mutta hillitsi itsensä, ja ainoastaan tukala hiljaisuus vallitsi muutamia silmänräpäyksiä huoneessa, kuin olisi siellä lausuttu jotain sopimatonta.

"Mutta todellisuus pitää paikkansa, ja minun täytyy hankkia rahoja vastatakseni kaksi vekseliä; sitä paitse on minun ensi vuonna kustannettava kolme ylioppilasta Lundiin."

Börje oli kahdella päällä kulkenut edestakaisin muutaman kerran huoneessa, kun hän seisahtui.

"Kuuleppas Kaarle, minulla olisi pari sanaa sanottavana isällesi."

Kaarle nousi ylpeästi ja meni kasvot synkkinä matkaansa.

"Sanokaapas, onko todellakin teidän tarkoituksenne niillä tuloillanne, jotka saatte palovakuutusyhtiöltä ja asioimistoimistostanne, kustantaa kolme poikaa yliopistoon? Vieläpä kolme sen tapaista poikaa, jommoisia minun lankoni ovat."

"Mutta, herra Jesus, mitä sinä tahtoisit, että tekisin. Kun Herramme on antanut jollekulle lapsen, eihän sitä taida työntää juuri kadullekaan!"

"Ei suinkaan. Mutta ei kaikki lapsia saaneet voi tyrkyttää heitä lukutielle."

"Niin, mutta kun minun poikani nyt ovat sen valinneet!"

"No jos he sen ovat valinneet, niin antakaa heidän sillä kunnostaakin itseänsä."

"Kyllähän sinä tiedät, ettei siellä kunnosta kukaan itseänsä tyhjin käsin," muistutti vanha herra närkästyneenä.

"Sitten täytyy kulkea toista tietä."

"Sentähdenkö, ettei isä viitsi panna kahta rikkaa ristiin lapsensa tähden?"

Börje vavahti näitä sanoja kuullessaan, vaan ei lausunut mitään.

"Ei, tiedätkös, niin kurjan itsekkääksi en vielä ole tullut."

"Minä en tarkoita niin pahaa, kuin ehkä kuuluu," sanoi Börje lempeämmällä äänellä, "enkä minä puhu niistä, joilla on erinomaiset lahjat tai vastustamaton halu."

"Mutta minä luulen juuri minun pojillani olevan sekä lahjoja että halua."

"Niin minäkin luulen — Waltterilla ja Hakvinilla. Mutta mitä tähän Kaarleen tulee" — vaikka henkensä olisi ollut kysymyksessä, ei Börje olisi voinut olla käyttämättä tätä puoleksi ylenkatseellista lausetta — "niin voitteko todellakin uskoa että häntä halu pakottaa opintoja harjoittamaan? — minun luullakseni hän lukee saadakseen vaan jotakin tietää? Ja luuletteko hänellä olevan suurempia lahjoja lääkäriksi, kuin esim. sepäksi tai nahkuriksi?"

"Et suinkaan luule minun antaneen hänen ottaa ylioppilastutkintoa, tullakseen sepäksi tai nahkuriksi!"

"En — sillä ei olisi kylläksi kunnioitusta, sillä, näettekös. Vaan kuinka pian luulette hänen pääsevän lääkäriksi sillä tavalla, jolla hän nyt hoitaa lukujaan? Ja mitä luulette sen tulevan maksamaan?"

"Puhukaamme Jumalan nimessä muusta asiasta!"

"Kuten tahdotte!"

Syntyi hetken hiljaisuus. Tuon ihmisen kanssa oli pahempi tulla toimeen, kuin herra Björk koskaan oli uskonut.

Marianne istui ja katseli käsityöhönsä, vaan oli itkemäisillään, rouva Björk neuloi kuumeentapaisella kiireellä. Hän oli entisensä näköinen, vaan hänen poskillaan oli kaksi punaista pilkkua.

Börje astui akkunan eteen ja asettui katselemaan, kuinka sade virtaili ulkona.

"Vaan me eksyimme aineestamme," jatkoi vanhus tukehuttaen vastenmielisyytensä: "tahdotko antaa minulle nimesi?"

Börje kääntyi, ettei loukkaisi kohteliaisuutta, vaan jäi paikalleen seisomaan selkä akkunaa kohden.

"Minulla ei ole ollut koskaan tapana mennä takaukseen," sanoi hän tyynesti, "ja minä en tahtoisi tehdä sitä paitse yhdellä ainoalla ehdolla, että nimittäin uskotte minulle koko asemanne ja että näen siinä jonkun mahdollisuuden sitä parantaa."

Kamreeri rupesi rykimään. Hän rypisti kasvojansa silmänräpäyksen, kuin olisi niihin jotain roiskahtanut. Mikä ääni! Hän aikoi todellakin anastaa itselleen jonkinlaisen holhoojavallan, tämä talonpoikaispatruuni, tämä — — — Ei, tämä lähestyi jo hävyttömyyttä.

"Minä tulen kyllä toimeen asemassani, kun pääsen vekseleistä. Kuoletuslainalla olen autettu."

"Te teette uusia vekseleitä, sillä pojat maksavat liian paljo, ja velkaa kasvaa joka syrjälle. Ei ole oikein totuttaa pojat saamaan kaikki lahjaksi ilman pienintäkään vaivaa. He eivät opi tuntemaan työn eikä rahan arvoa. Ja sitäpaitse on koko menetystapa nurinpuolinen. Te, joka oikeastaan ette ole tehnyt velkoja, otatte niistä yksin vastataksenne, näin luonnottoman painon alla täytyy aseman päistikkaa kukistua, velkojat saavat siitä kärsiä ja varsinaiset velantekijät ovat vapaita kuin ei asia heitä ollenkaan koskisi, sentähden että he ovat heittäneet heidän velvollisuutensa teidän niskoillenne. Sillä tavalla he eivät ikänä opi edes tietämään, mitä puolestaan vastaaminen onkaan. Vaan opettakaa heitä supistamaan tarpeensa, tekemään työtä ja vastaamaan omasta puolestaan."

"Supistamaanko tarpeensa? Sinä tarkoitat elämistä puolilla ruokaosuuksilla tai —"

"Hoh, minä olen kuullut Waltterilla viime lukukautena olleen parihuoneet hallussaan. Eiköhän sellaiselle pojalle olisi yhdessä kylläksi!"

"Siihen asiaan ei kenelläkään ole oikeus sekaantua. Waltteri antaa oppitunteja ja hän itse maksaa vuokran toisesta huoneesta."

"Kyllä hänen tulonsa niistä sentäänkin tarvittaisiin. Niin, ja Kaarle sitten. Antaako hänkin oppitunteja?"

"Ei."

"Sen kyllä tiesin! Älkää uskoko hänen ryhtyvän työhön, niin kauvan kuin hän siitä voi jollain tavalla päästä. Sen kimppuun käy hän vasta sitten, kun ei enää saa hyvää ruokaa ilmaiseksi."

"Mutta et suinkaan tahdo, että hän menisi ojaakaan kaivamaan?"

"Minä tahdon, että hänen pitää ajatella, ettette voi hänestä enää huolta pitää. Minulla oli tuttava, joka melkein itse hankki toimeentulonsa Lundissa, ja aina siitä saakka kun hän oli kuudennella luokalla. Hän oli lisäksi heikko poika, jonka kentiesi olisi tarvinnut säästää itseänsä."

Börjen ääneen ilmaantui hellyyttä Paulia muistellessaan.

"Muutoin tulen minä näinä päivinä kaupunkiin, joten sitten saamme asiasta lähemmin puhua," lisäsi Börje.

Jäätyään sen jälestä vähän aikaa yksin Mariannen kanssa, meni hän hänen luoksensa.

"Älä itke," sanoi hän lempeästi, "tämän täytyi tapahtua ennen taikka myöhemmin. Te olette eläneet kuin teidän isänne olisi rikas mies, ja semmoinen kostaa itsensä. Minä olen varma, että hänellä on hirmuinen velka maksettavana."

"Mutta, Börje, sinun, jolla on hyvästi varoja, sinun pitäisi auttaa häntä!"

"En koskaan tee silmät kiinni, enkä koskaan sidotuin käsin."

"Mutta, voithan ajatella, että isälle on vastenmielistä tulla sinun edessäsi vastuunalaiseksi. Ja mitä se sitten olisi, jos osoittaisit häneen sen verran luottamusta, että kirjoittaisit nimesi; eihän hän salli sinun mitään kadottaa."

"Marianne, minun asioihini et saa sekaantua."

Ääni oli äkäinen. Ensikerran tunsi Marianne yhteellisyyden puutteen luettavan hänen syykseen. "Minun" lausuttiin. Marianne oli Börjen asioiden ulkopuolella, kuten hän oli hänen töittensä ulkopuolella.

Tämä oli nöyryytys, kuin olisi Börje nuhdellut Mariannea varojen puutteesta, ja hän oli loukannut hänen kaikkein arinta kohtaansa. Marianne lakkasi paikalla itkemästä, vaan koko iltana ei hän puhunut Börjelle sanaakaan.

Vieläpä muutamia päiviä omaistensa lähdettyäkin Tomtöstä oli Marianne nyreissään, eikä tämä näyttänyt vähintäkään vaikuttavan Börjeen.

Marianne oli luullut Börjen tulevan anteeksi pyytämään, vaan sitä ei kuulunut.

Seuraavana sunnuntaina matkusti Börje kaupunkiin. Marianne tiesi hänellä olleen isän kanssa jonkinlaisen asioiden tarkastuksen ja hänessä hehkui kärsimättömyys saada tietää sen seurauksia, vaan Börje ei siitä mitään puhunut, hän toi terveisiä kotoa ja oli ystävällinen kuten tavallisesti, vaan hänellä ei näkynyt olevan mitään aavistusta, että jokin oli epäkunnossa. Ja Marianne oli kuitenkin ikävöinyt pientä mielenosoitusta. Hän oli ollut siitä varma. Eihän hän ollut viimeisinä päivinä ollenkaan osoittanut tavallista hyväilemistapaansa. Ja hänestä oli aivan mahdotonta, ettei Börje kaipaisi niitä hellyyden todistuksia, jotka olivat tulleet Mariannen jokapäiväiseksi leiväksi.

Marianne oli tuuminut itsekseen, että Börjen tultua kotiin kaupungista sen piti tapahtuman. Vaan niin ei käynytkään. Hänellä ei ollut kerrottavana mitään jalomielistä tekoa eikä hän sanonut: "Marianne, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi."

Börje istahti pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla. Marianne istui ruokaa kaivellen eikä syönyt melkein mitään. Hän luonnollisesti oli loukattu puoliso, ja sen hän näytttikin mitä taitavimmalla tavalla: hän pysyi syrjällä, näytti olevansa sydämensä pohjasta loukattu, hymyili viehättävänä suruissaan, vaan kaikki sai hän turhaan kuluttaa tämän auttamattoman miehen tähden, joka siitä ei ollut ollenkaan millänsäkään. Mariannea inhotti, liikutti sellainen välinpitämättömyys. Vaan pahinta oli, että Marianne vastustamattomasti tunsi tarvitsevansa rauhantekoa, sekä ettei hän tietänyt millä tavalla menetellen säilyttäisi sotakunniansa. Börjelle näytti selvästi olevan saman tekevää, vaikka tämä kestäisi sekä päiviä että viikkoja. Marianne aprikoi päässään satoja eri hyökkäyskeinoja, hänen täytyi pakottaa linna antautumaan. Mutta voi, kaiken piti voimattomana ponnahtaman takaisin, iskettyänsä tähän inhottavaan mielen tyyneyteen. Hänellä olisi ollut halua itkien parkua ja lyödä jalkojaan permantoon, vaan silloin olisi hän vaan mennyt tiehensä sanaakaan sanomatta, sen Marianne kyllä tiesi.

Aterian loputtua nousi Börje ylös, astui akkunan luokse ja rupesi siitä taas katselemaan kartanolle. Marianne tiesi hänen pian lähtevän taas toimilleen. Hänen päässänsä suhisi kaikki sekamelskassa. Hän häpesi nöyrtyä, ja kuitenkin tunsi hän vastustamattomasti kaipaavansa hyväilyä.

Pehmeillä askeleillaan meni hän kahdella päällä Börjeä kohti. Tämä seisoi aivan liikkumatonna, vilkaisi vaan vähän sivulle ja katseli sitten taas kartanolle. Marianne pidätteli henkeänsä ja luuli Börjen varmaan kuulevan, kuinka hänen sydämensä tykytti. Marianne luuli menehtyvänsä häpeästä, vaan sentään nosti hän hiljaa käsivartensa ja laski sen hänen kaulansa ympäri.

Börje ei näyttänyt joutuvan vähääkään hämilleen — itserakas olento kun hän oli — hän kääntyi vaan aivan tyyneesti ja pani kätensä Mariannen vyötäisille.

"Vai niin, sinä olet nyt kävellyt harmissasi neljä päivää," sanoi hän. Ja sitten hänen silmänsä nauroivat ja parran alta paistoi koirankurisin leikillisyys. Marianne tunsi itsensä vallan pieneksi, vallan pieneksi. Hän tunsi Börjen katselevan häntä kuin pientä naurettavaa matelijaa. Vaan Börjen täytyi antautua, hän ei voisi vastustaa. Ja sitten pani hän toisenkin käsivartensa hänen kaulaansa ja viettelevimmällä hymyllään katseli häntä kasvoihin, ja hän tiesi huuliensa olevan pehmeät ja hienot. Voiko sitä vastustaa?

"Älä toisella kertaa siitä huoli pikku-muijani, sillä siitä tulee sinulle vaan kaksinkertaista vaivaa, sillä sinun täytyy ensiksi tehdä itsesi pahaksi ja sitten taas hyväksi," sanoi Börje vieden pilkaten kätensä Mariannen kasvojen yli, niin että untuvaiset hiukset laskeutuivat silmille, josta Mariannen täytyi ne työntää pois kädellään nähdäkseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoa.

"Niin, ja sitten on vaikeata kääntyä, ja kuitenkin sinun täytyy," jatkoi Börje nauraen. "Näetkös nyt, että sinun oma asiasi on, jos kävelet ja olet mökkeissäsi."

Ja koko ajan pelkäsi Marianne, että Börje lähtisi, vaan niin ei käynytkään, vaan kun Marianne näytti niin viettelevältä, kumartui hän todellakin alaspäin ja suuteli häntä.

Mariannella oli ollut niinä päivinä, joiden kuluessa hän koetti juroudellaan taivuttaa Börjeä anteeksi pyytämään, niin ikävä, että oli tyytyväinen, kun rauha solmittiin millä ehdoilla tahansa. Sillä tässä asemassa, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä puhetoverina, kävi ikävyys sietämättömäksi. Börje ei ollut ainoastaan luopunut siksi aikaa siitä huvituksesta, joka oli hyväilevän viekastelemisen pienissä vaihetuksissa, vaan hän oli kaupanpäällisiksi horjumattomalla mielen tyyneydellä kestänyt tuon kylmäkiskoisuuden paasto- ja koetus-ajan, johon Marianne oli suvainnut hänen tuomita, sitä juuri eivät Mariannen voimat kestäneet. Sentähden oli hän iloissaan, kun ei tarvinnut urkkia mitään isän raha-asioista, joiden johdosta Börje ei ollut lausunut sanaakaan. Hän tunsi jo yhdestäkin koetuksesta saavansa osakseen vaan salaisia nöyryytyksiä, jos koki miestään pakottaa, vieläpä samassa määrin, kuin semmoinen koetus oli Börjeen mitään vaikuttamatta.

Vaan jos Marianne oli rauhan ilossa uneksinut avioliittonsa ensimmäisten aikojen palaavan, niin tuli hän parissa päivässä huomaamaan tämän olevan erehdyksen.

Talon hoito, kunnalliset asiat y.m.m. vaativat Börjen ajan niin tarkkaan, että hän voi olla Mariannen luona ainoastaan ruokahetkensä ja iltansa, Sitäpaitse täytyi Mariannen jakaa illat kasan sanomalehtien kanssa. Ja nyt oli hän väsyksissä kuin hinaajahöyry koetettuaan Börjeä viehättää vanhaan lemmelliseen elämään. Börje söi, makasi, nauroi, laski pientä pilaa ja hyväili vaimoansa, aina vaan samalla iloisella tyytyväisyydellä, kuin ei olisi niin mitään maailmassa, jota hän olisi halunnut. Tämä horjumaton tyytyväisyys kiihotti Mariannea, hän tunsi alkavansa yhä enemmän halveksia tämmöistä tyytymättömyyden puutetta. Yksitoikkoisuus tarttui hänen sormiinsa pahemmin kuin liima, päivät matelivat niin hiljaa kulkuansa, että puolisen ja illan välillä oli kokonainen ijankaikkisuus, vaan Börje ei huomannut mitään; ei huomannut heidän asuvan erämaassa ja koko maailman olevan nukkumaisillaan heidän ympärillään. Päinvastoin, Marianne näki hänen kiiruhtavan paikasta paikkaan kartanolla keppi kädessä Fokki kantapäillä ja niin pirteässä toimessa ja hyvillään, kuin olisi hänellä ollut hupaisimpia asioita päässänsä ajateltavana, vaikka Mariannella oli niin ikävä loppumattomassa hyppystyössään ja inhottavissa koruneuloksissaan. ettei tietänyt mihin kääntyä. Tämä kaikki harmitti häntä, kuin olisi se ollut järjetöntä, kohtuutonta. Jos Börje olisi huomannut kuinka ikävä heidän välinsä oli, olisi Mariannen ollut vähää helpompi sitä kantaa, vaan hän oli aina tyytyväinen, aina tyytyväinen. Hänestä näytti tämä kaikki olevan hauskaa.

Tämä ei voinut olla mitään muuta kuin hämmästyttävää hengen köyhyyttä ja ahdasmielisyyttä. Hauskaako? Vaikka siihen paikkaan olisi voinut kuolla!

Mutta Börje ajatteli tietysti, ettei ollut mitään parempaa, kuin kävellä samoilla pitkävartisilla saappailla yli rapisevien sänkipeltojen tai kolisevien ajokalujen välissä. Hän ei luullut elämällä olevan korkeampia tarkoituksia kuin koelypsy ja hevosten ruokkiminen, ja kun oli kauneudesta kysymys, ei hän tietänyt muuta kuin kiiltävät karjat ja mainehikkaat hevoset. Hänen silmänsä oikein loistivat sanoessaan: "Marianne, katsoppas tuota lehmää, katsoppas, kuinka sirosti muodostunut. Noin pieni hieno pää!" Ja Marianne näki julmimman, tyhmimmän hirviön, joka mulkoili häneen hirmuisilla lasisilmillään, jotta hän olisi huutaen pakoon juossut, jollei siitä olisi seurannut häpeä tulla naurun alaiseksi. Mutta Börje rupesi häntä inhottamaan, sentähden että hän voi sanoa lehmiä kauniiksi. Marianne uskalsi tuskin astua ovesta ulos — niin kovasti kammoi hän jo niitä tavatakin.

Hän ihmetellen ajatteli, että hän niin kauvan oli ollut huomaamatta kuinka typerä Börje oli. Ja hän ajatteli suurella sääliväisyydellä omaa sokeuttansa ensimmältä. Hän oli väärin häntä tuominnut. Hän oli luullut hänessä olevan enemmän, kuin hänessä olikaan. Vaan nyt oli hän tullut havaitsemaan hänen sisällisen köyhyytensä. Hän ymmärsi Börjen voivan elää vuodesta vuoteen tässä yksitoikkoisuudessa siitä masentumatta, koska hänellä ei ollut muka hänen hienompaa käsitystänsä ja koska hänen järkensä ei tuntenut niin syvältä kuin Mariannen:

"Mit' elo jalomp' on, sen raskaampi sen tuska."

Marianne oli tullut romaanirakastajan viimeiseen soppeen: hän oli yksinään, häntä ei ymmärretty.

8.

Sen kylmäkiskoisuuden ohella, joka oli päässyt itämään Börjen ja Mariannen välillä, tuli Mariannelle kummallinen tuska lisäksi. Hän pelkäsi tulevansa vanhaksi. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaan nyt, joka kerta kun hän katseli itseänsä kuvastimessa ja hyvillä mielin tarkasteli kasvojensa juonteita tai oivallisesti täyteläisen vartalonsa muodostuksia toista toisensa perästä, valtasi riemu koko hänen sielunsa, sillä hän tunsi olevansa nuori, vaan tämä nautinto oli kehittynyt ahnaaksi himoksi juurruttaa muistiinsa jokaisen hiukkasen tästä nuoruudesta tulevien päivien varaksi.

Hän tunsi pelottavan selvästi, että se kauneus, joka vielä raittiina rehotteli, oli määrätty kuihtumaan; jokainen kulunut päivä vei sitä mennessään sen loppua lähemmäksi. Kaikki muu oli arvotonta tämän suuren, kolkon tiedon rinnalla, että nuoruutta voitiin laskea minuuteissa ja että se pakeni … pakeni! Hänen oli siltä vielä paljoa enemmän saatavaa — kokonaisia rikkauksia vielä. Hän tahtoi valloittaa niitä — etsiä niitä, löytää ne! Mistä — mistä? Ja kuumeentapaisessa innossaan leimahti hänen mielensä ilmi tuleen vaipuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä entiseen raskaaseen, unettavaan lepoon, välinpitämättömyyteen.

Kaikki oli nyt vanhaa, ja vaikka hän olisikin elänyt eletyn uudestaan, ei hän olisi tullut tämän rikkaammaksi.

Aika soljui hänen sormiensa välistä kuin auringon kuivaama hiekka: pitkään, keskeytymättä, kuolettavan yksitoikkoisesti. Ennen oli hän ylpeillyt vaan sen johdosta, kuin olisi hän luotu alituisesti nuori ollakseen, ja vahingonilon hymyllä oli hän katsellut kaikkia niitä, jotka huolehtien saivat vuosia yli kahdenkymmenen niskoillensa ja joutuivat siihen ikään, johon ei yksikään nainen toivo pääsevänsä. Nyt vetäytyi hän itse aina lähemmäksi tuota turmiollista rajaviivaa. Kolme vuotta — mitä siinä oli? Ne kuluivat yhtä kauhistavan tasaisesti, pitkäveteisesti. Ja mitä jäisi hänelle säästöä tästä kalliista, palkitsemattomasta ajasta? — Ei mitään! Ei mitään!

Tyhjyyttä täyttääkseen ja tuskaansa vaientaakseen oli Mariannella yksi ainoa keino: romaanien lukeminen. Mielikuvituksessa eli hän sitä elämää, jota todellisuus ei suonut hänelle, ja tämä nuori vaatimattoman hellämielinen nainen, joka eli niin maailmasta erillään, ettei olisi tahtonut sormellansakaan koskea mitään, jota voitaisiin sanoa siveettömyydeksi, vaihtoi itse teossa rakastajaa yhtä usein kuin kirjaakin, sillä hän teki itsensä aina samaksi naispuolisen päähenkilön kanssa ja ahmi romaanien rakkauskertomusta, kuin lapsi imee peukaloansa, vaikkei siitä lähtenyt ravintoa, lähti siitä ainakin lohdutusta jonkinlaista.

Siten istui hän eräänä päivänä alkupuolella Syyskuuta ryömittyänsä ylös sohvan kulmaan jalat peitossa hameiden alla. Iltapuolen lämmin oli raskas huoneessa ja heliotroopin tuoksu sekaantui hikiseen ilmaan.

Marianne oli ryhtynyt erääsen lempi-romaaniinsa, jota hän luki toiseen kertaan. Se sopi sangen hyvästi hänen mielialaansa. Siihen oli oikein heltyä. Lisäksi vielä oli se niin siveellinen, että sen lukeminen tuntui puhtaalta hyvältätyöltä ja sen rakkaushistoria saattoi semmoista nautintoa ja tyytymystä, jota pyhimys saa harjoituksesta. Semmoiseen ymmärsi Marianne panna arvoa.

Ja hän luuli lukevansa omaa historiaansa:

Dick painaa minua aina lähemmäksi rintaansa. Yötuulonen huokailee. Ehkä tuudittelee se siivillään jotakin elämästä väsynyttä sielua tuonne ylitse kaukaiseen, kaukaiseen maahan. Se suutelee nuokkuvia ruusuja, kuiskailee heidän korviinsa monta haaveksivaa, vienoa satun, joita me emme huomaa emmekä ymmärrä.

— "Oi Dick" — kuiskaan minä — "minä pyydän Jumalalta saada kuolla. En koskaan, en koskaan tule enää niin onnelliseksi."

Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat.

— "Älä puhu kuolemasta, armaani!" —

Noin viehättävää kieltä! Yötuulonen tuuditteli, huokaili ja suuteli! Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat! Kaikki tämä hurmasi Mariannea.

Ja edelleen hän kulki — hän itse aina vaan — taivaallisen ihanaa oli vuodattaa kyyneleitä mielikuvituksessa runollisimman eron johdosta. Ja sitten tuli enkelin kaltaisinta kaikesta: nuori kukka kuihtui murtuneena, vaan vielä suloisena — tietysti, ja ainoastaan Dickin kukka-ajatuksilla täyttämänä, hänen, joka kyllä ryhtyisi jonkun keralla johonkin rakkauskujeeseen tuolla ylhäällä Isän Jumalan tykönä, kun täällä on surusta kuollut.

Marianne oli niin kiintynyt historiaan, että hän luuli tuntevansa kuinka hän itse haihtui sumuksi; niin suuren aatteellisuuden avulla pitäisi tulla oikein läpinäkyvästi kirkastetuksi, niin oikein että kivisydän olisi sulanut sen vieressä.

Velkaa, virheitä, vastuunalaisuutta; tekoja ja tekojen seurauksia niitä siellä ei ollut! Siellä tapasi vaan sallimuksen, kuten ainakin, kun on kysymyksessä puhdas sankaritar ja surullinen loppu. Ja hän oli puhdas. Vaan hänen miehensä, tuo kömpelö, hyväntapainen…

Mitä ajatuksia nämä olivat?

Hän nosti päätänsä ja katseli ympärilleen huoneessa; hänen silmänsä näkivät kaikki sumuun kietoutuneena; ne eivät olleet muuhun tottuneet kuin pieniin mustiin kirjaimiin. Hän ojensi kätensä ylös ja työnsi hiukset otsaltaan. Siellä sisällä tuntui olevan kuuma, kuin olisi veri seisahtunut ja ainoastaan noussut päähän. Ja sen ohessa tunsi hän ahdistavaa vastenmielisyyttä, joka tuntui nuhteelta ja johon oli yhdistynyt huumaava inhon tunne kuin juopumuksen jälkeen, ja tyhjyys, ja tyhjyys, — tyhjyys sielun sisällä, kuin ei elämä enää voisi jaksaa ryömiä eteenpäin, vaan kaikki kuollut näivetystautiin.

Hän asetti päänsä sohvan selkälaudalle ja antoi kätensä vaipua alas avonaiselle kirjalle.

Se ei ollut mitään ajattelemista, vaan hänen aivoissaan liikkui sumukuvia, jotka pyrkivät järjestymään ajatukseksi. Sen keskus kokonaisuudessaan oli jotain häpeätä. Vaan hän taisteli sitä vastaan.

Mistä hän nuhtelisi itseänsä? Kirja oli hyvä; sen koko henki oli uskonnollinen. Siellä ei ollut yhtäkään saastaista sanaa, ei ainoatakaan karkeata ajatusta.

Ei, nyt tiesi hän! Kirjassa ei ollut mitään vikaa. Vaan hän oli väsynyt elämään, sillä hän oli onneton. Hän tahtoi kuolla kuin kukka, hänkin; sillä häntä ei ymmärtänyt kukaan. Ei kukaan — ei kukaan!

Nyyhkytyksettä virtasivat hänen kyyneleensä, virtasivat ainoastaan työttömyydestä, virtasivat, kun niillä ei ollut muuta tehtävää.

Ei edes vaunujen jyrinä kartanolla voinut häntä havauttaa. Jos sieltäkin tuli vaan vieraita, ei niistä olisi mitään iloa. Hän vihasi naapuriensa rouvia; seurustella heidän kanssaan ja olla neuvottomana, kun pisteliäästi kyseltiin piioista ja kankaista, lehmien lypsystä ja puutarhan hoidosta, — se oli vielä pahempaa kuin yksinään ja ymmärtämättömänä oleminen.

Vaan askeleita kuului lähenevän huoneen läpitse, ruokasalin läpitse — kiireisiä askeleita. Ovi lensi auki. Hän tuijotteli Börjeen.

Tämän kasvot olivat vaaleat, vaan silmistä loisti ilo ja hämmästys, hän veti syvään henkeänsä ja tavoitteli sanoja. Viimein sai hän suustaan:

"Pauli on tullut!"

Ääni tuntui notkuvan kokoontuneen riemun painosta.

"Pauli," toisti hän itsepäisesti, kun Marianne ei näyttänyt ymmärtävän.

"Kuka Pauli?"

"Mutta Marianne!" Äänessä oli nuhtelua, kuin olisi Marianne kieltänyt tuntevansa itse Börjeä. Kuinka oli mahdollista, ettei Marianne iloinnut tämmöisestä riemusta! Sitä ei Börje voinut ymmärtää.

Marianne oli noussut ylös ja katseli häntä silmät selällään, odottain selällään. Tuon tyynen ihmisen rajattomassa riemussa oli jotain tarttuvaista.

"Oletko unohtanut, mitä kerroin sulle Pauli Sandellista?"

"Ahaa, samettimekko!"

"Hän juuri."

Börje sai häntä kädestä kiinni ja veti häntä antamatta hänen vilaistakaan kuvastimeen, perässään ruokahuoneen läpi vierassaliin. Marianne tuli nauraen, tukka pörrössä ja vedet silmissä.

Pöydän ääressä seisoi nuori herra, — tai häntä olisi voinut ehkä sanoa lapseksi, joka ulkoilmassa oli kasvanut liian nopeasti, niin vähän miehekästä näkyi hänessä.

"Tässä näet vaimoni."

Marianne tunsi olevansa hämillään. Herra näytti hirmuisen hienolta, eikä hän ollut lapsi. Marianne oli ainakin hieman huolimattomasti puettu; ja se oli tyhmästi.

"Tervetuloa. Hyvin tehty tulla meitä katsomaan."

Vieraan käsi tuntui hienolta kuin Mariannenkin; hän kokonaisuudessaan muistutti vähän sisiliskon pehmeätä hoikkaa ruumista; hänellä oli pitkät kädet, leveä suu ja puoliavoimet, suuret, loistavat, ruskeat silmät. Ne tuikkivat päivän valossa kuin kaita säde — kuin uiskenteleva tumman ruskea hohde, mustien silmäripsien varjossa.

Hänen kasvonsa olivat vaaleat, sirot, ja niiden pinta näytti läpinäkyvän hienolta; otsa oli korkea, ja siinä häämöitteli suonia nahan alta; se oli omituisen paljas, kuten niillä, jotka ovat ruvenneet tulemaan kaljupäisiksi.

Tukka oli musta ja harva, kammattu otsalle ja lyhyeksi leikattu. Ylähuulessa oli hienot, kähärät untuvat ja huulet olivat kapeat, mehunpunaiset, kuin kaksi pitkää pensselin jälkeä.

Hän oli puettu luonnottoman pitkään takkiin, joka oli kiinni aina leukaan asti, jonka tähden hänen olennossaan ilmautuva heikko, nuortea voimattomuus pisti vielä enemmän silmiin. Koko mies katosi tähän takkiin, jonka hihat ulottuivat aina käsien päälle saakka.

"Tuskin voin käsittää, että Börje on nainut." — Hänellä oli hento ääni, joka värähteli surulliselta näinkin mitättömässä lauseessa, ja hänen puheensa murti vähän epävarmasti, joten kaikki mitä hän lausui vaikutti omituista mieltymystä. — "Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta hänen naimisestaan kotia tullessani. Hänen äitinsä kertoi minulle asiasta… Ja minä, jolla tullessani oli jälellä kaikki vanhat oikeuteni vaatimukset häneen nähden!"

"Oikeuksienneko? Niin, Börje, hän tunnustaa minun hyväkseni."

"Älkää millään muotoa varustauko riitelemään," nauroi vieras, "minä ehdottelen pientä rauhallista jakoa. Koskaan en minä salli, että te hänet kokonaan viette minulta."

"Kyllä me katsomme, mitä voimme tehdä."

"Niin, ja rauhan ehtoihin lisään minä. että teidän täytyy niin vähän kuin mahdollista panna pahaksenne minun tuloani. Sillä kuka tietää kuinka voisi käydä, jos isovaltias Börje joutuisi johonkuhun valtiolliseen pieneen ahdistukseen."

"Koukuttelemisia keskellä rauhanhierontaa! Te ette näykkään olevan mikään valtioviisas!"

"Saadaan nähdä. Niin vähän pahaksenne kuin mahdollista — siis. Onko siitä sovittu?"

"Niin paljon hyväksemme kuin mahdollista. Niin." — He pudistivat nauraen toistensa käsiä, kun Börje istui ja myhäili mustaan partaansa.

"Onpa kummallista, Pauli; sinä näytät mielestäni nuoremmalta nyt kuin viimeksi sinut nähdessäni," sanoi hän.

"Niin. Lienen ehkä tietämättäni saanut haltuuni jonkun Idunan omenan.[4] Ihmiset arvaavat kaksikymmentä, korkeintaan yksikolmatta. — Minä olen todellakin saanut lahjaksi tämän lapsellisen ulkomuodon."

Hän ummisti silmiänsä, niin että tuo kiiltävä juova tuli vielä kapeammaksi, ja kummallekin puolen suuta ilmautui kaksi neulan hienoista juovaa, — jotka naisessa olisivat merkinneet mennyttä nuoruutta.

"Äitisi lähetti terveisiä sulle, Börje. Minä menin heti hänen luoksensa, sillä en voinut tietää, missä sinä olit."

"Missä … missä sinun vaimosi on?" kysyi Börje.

"Hän kuoli kaksi vuotta sitten."

Syntyi surkuteltava hiljaisuus.

"Sinulla ei ole ollut tapana kirjoittaa kellekään tänne kotiin?"

"Ei äidin kuoltua."

"Etkö ole kirjoittanut ylioppilastovereillesi?"

"En kellekään. Ihminen saa niin erinlaisia pyrintöjä, joudutaan niin kauvaksi toisista. He eivät olisi ymmärtäneet minua enkä minä heitä."

"Miten sait päähäsi tulla minua katsomaan? Olemmehan mekin kaiketi joutuneet erillemme toisistamme?" sanoi Börje koettaen salata tyytyväisyyttä, joka paistoi hänen kasvoistaan; hän tahtoi näyttää vaatimattomalta.

"Sinun laitasi oli toinen. Meitä ei sido toisiimme sivistyksen yhteellisyys. Me olemme kasvaneet yhteen jo lapsuudessa. Me olemme painuneet toinen toisemme katoamattomimpaan muistiin. Ei kumpikaan meistä voi ajatella menneitä aikoja toista muistamatta. Sitäpaitse on juuri erinlaisuus meitä pakottanut yhteen; siinä ilmautuu täydellisentymisen laki, näetkös. Vaan kirjeiden kirjoittaminen ei olisi korvannut persoonallista tapaamista, sentähden en kirjoittanut. Vaan monta kertaa olen minä ollut ikävilläni, mutta sinulla ei luullakseni ole ollut koskaan semmoista." Hänen silmissään välkähti jotakin, joka niissä näkyi usein: kujeiluako vai hellyyttä, mahdotonta oli päättää kumpaako.

"Ikävöinytkö? En, en olekkaan. Mutta kyllä minä olen muistanut sinua."

"Et sinä voikkaan ikävöidä. Sinä olet aina tyytyväinen siihen, mitä sulla on. Ja minusta ei ole hyvää mikään muu, kuin se mitä minulla ei ole."

"Niin kai. Etkä sinä koskaan soimaa muita kuin itseäsi. Minä sanon sulle, Marianne, älä koskaan usko hänen olevan semmoisen kuin hän tuossa lavertelee olevansa."

"Olisipa pikemmin syytä sinulla koettaa istuttaa vaimoosi vähän luottamusta vanhaan ystävääsi, kuin tällä tavalla kylvää eripuraisuutta alusta alkaen. Hyvä rouva Olsson, vuovatkaa itsellenne vähän myötätuntoisuutta minua kohtaan, älkääkä huoliko siitä mitä Börje mahdollisesti näkee hyväksi puhua, sillä nyt — kun te valitettavasti olette tullut hänen vaimokseen — on minulle suorastaan mahdotonta pitää teitä vieraana. Minusta tuntuu kuin olisitte tullut osalliseksi meidän välistämme ja kuin minä voisin puhua teille yhtä hyvin en bon camarade[5] kuin hänellekin."

"Minä en ole ollenkaan vieras teille, ja taidanpa melkein sanoa tunteneeni teidät yhtä kauvan kuin Börjenkin, sillä meidän ensimmäiseen keskusteluumme otti hän aineen teistä."

Pauli räpäytti ruskeita silmiänsä, kuin olisi auringon valo niitä huikaissut.

"Niinkö hän teki! — Vanha Börje, sinä olet aina samanlainen … voitko sinä heti ajatella minua?"

Hän ojensi hänelle hienon, pitkänomaisen kätensä, jota Börje pudisti.

"Mitä äiti-eukko teki kun siellä kävit?" sanoi Börje tahtoen vaihtaa keskusteluainetta.

"Hän itki ja keitti kahvia. Ja sitten sain minä munia ja liikkiötä puoliseksi. Paikat hyppi ja kiliisi ja kolisi aivan kuin entisinä aikoina, ja ahmien hengitin minä taas sitä ilmaa, vaikka en minä voinut syödä paljoa liikkiöstä: maku muuttuu, näetkös. Vaan muuten oli kaikki kuten ennenkin, tuntui vaan tyhjältä, kun sinä olit pois. Joka hetki luulin sinun astelevan etehisessä."

"Herra Jumala, niin. Minunkin mielestäni on sanomattoman hauskaa käydä kotona, sillä äiti asuu vielä vanhalla paikallaan."

"Niin, vaan minun kotonani, äitini pienessä hökkelissä on kaikki toisin. Uusia ihmisiä… Ja äidin aituuksessa, jonka hän piti aina semmoisessa siivossa, siellä rehotteli nyt reunoilla nokkosia ja takkiaisia. — Naurat ehkä, mutta minun sieluani viilsivät nuo takkiaiset. Se oli mielestäni melkein pahempaa kuin äitini kuolema."

Börje yskähti, ja yskähti uudestaan, kuin olisi hänen kurkkuunsa jotain istahtanut. Ehkä hänenkin äitinsä aituuksessa joskus kasvaisi takkiaisia ja nokkosia ja sitten olisi…

"Minä tahdoin äitiäsi mukaani tänne," jatkoi Pauli, "vaan en saanut häntä siihen suostumaan millään ehdolla."

Börje lensi tulipunaiseksi kuin olisi keksitty pahaa tekemästä, vaan hän ei vastannut.

"Muuten oli hänellä kangasta kuteilla. Siinä oli hänen tuttavansa, sanoi hän, rukki tai kangaspuut. Niissä oli kangasta sulle."

Börjen omatunto näytti aina olevan rauhaton. Hänen ystävänsä katseli häntä vähän uteliaasti.

"Noh, rouva Olsson, kuinka viihdytte maalla?" sanoi Pauli sukkelasti, kun huomasi ettei Börjeä miellyttänyt aloitettu aine.

"No niin, noin vaan. Mutta Börje oleskelee paljo ulkona, ja silloin tuntuu vähä yksitoikkoiselta. On niin hirmuisen hiljaista. Muutoin viihdyn hyvästi."

"Niin — kyllähän siihenkin kai väsyy. Vaan viime aikoina olen minä vallan hassusti ikävöinyt äänettömyyttä ja hiljaisuutta… Siinä mahtaisi olla paratiisi, ajattelen nyt."

"Sinä et koskaan viihtysi maalla."

"Minäkö! — Haluaisinpa kävellä munkkiviitassa ja sandaaleissa, jos vaan löytyisi miellyttävä vanha luostari minua varten; sen pitäisi olla jonkun pesän, jossa olisi Maarian kuvia ja kapeita käytäviä ja lisäksi sypressiä kasvava puutarha."

"Niin, sitä et sinä voi saada täällä."

"No mutta hiljaisuutta voin ainakin saada, ja siinäkin on jo jotakin. Huomaan jo vanhentuvani. Muutama vuosi sitten olisin ajatellut vallan toisin!"

"Eikä kauvan viivy, ennenkuin ajattelet taas samalla tavalla. Mutta missä olet ollut nämä viisi vuotta?"

"Kulkenut paikasta paikkaan vuodenaikojen ja ilmojen mukaan. Kesän Itaaliassa, talven Pariisissa, suven Alpeilla, syksyn Reinillä ja jäännökset — niin, ja sitten yhden talven Korsikassa ja yhden Algier'issa: minun vaimoni oli rintatautinen."

Hän luetteli tätä kuin ulkolukua.

"Lienette nähnyt hyvin paljon!" huudahti Marianne.

"Hoo, maailma on kaltaisensa joka paikasta. Ei siinä ole mitään erotusta, vaikka alussa luulee."

"Ai ai, te olette kyllästynyt!"

"En suinkaan. Minä olen väsynyt kuulemaan höyryvihellyksiä ja rautatien merkkejä. Minä tahtoisin elää semmoista elämää kuin esimerkiksi te täällä, — kirjoineni ja itseni kanssa. Se mahtaa tuntua ihmeellisen levolliselta. Minä tahtoisin koettaa, miltä se tuntuu."

"Pidättekö kirjoista?"

"Voin sanoa, että minä elän niistä."

"Sinun pitäisi nyt osaaman koko maailma ulkoa, kun olet niin paljon lukenut."

"Ohoh, ei ole aikaa mihinkään; elämä on suunnattomasti kasvanut: kun elää, ei ennätä lukea, ja kun lukee niin ei ennätä elää. Minä olen koettanut hutiloida molemmin puolin, joka on virhe. — Joko kokonaan kirjakoi tai kokonaan ihminen."

"Hölön tölön!"

"Oletteko huomannut, kuinka virkistävästi se vaikuttaa, kun Börje sanoo tuon 'Hölön tölön!' Se on kuin yksi ainoa vesiryöppy kylmässä kylvyssä, siitä päästyä täytyy välttämättömästi tulla selville. — Minä olen juuri aprikoinut, vieläkö sinulla oli tapana sanoa siten, aivan tuolla äänellä."

"Minä opin sen sanomaan sinun tähtesi, ja jos sen nyt kuulet uudestaan, on se oma syysi: — se on tarpeellista," sanoi Börje leikillisesti.

"Hjaa, minä jään kyllä aina kaltaisekseni! Vaan sinä olet tullut miehekkäämmäksi. Tahtoisinpa sanoa sinun tulleen Börje Olssonimmaksi kuin olitkaan… Rouva Olsson, emmekös ole yhtä mieltä että hän on hyvin kaunis mies?"

Marianne punehtui.

"Luonnollisesti tulee minun sanoa että hän on kaunis. Sehän kuuluu minun velvollisuuksiini."

"Jos minä olisin nainen, olisin minä sitä mieltä kaikista velvollisuuksista huolimatta."

"Tietysti!"

Börje näytti pitävän näitä sanoja oikeina parjauksina.

Pauli nauroi ja katsahti häneen:

"Tai ehkä kiellät olevasi oikea luonnonmukaisen kasvatuksen perikuva? Jos minä olisin ennustaja, sanoisin minä tulevaisuuden kuuluvan sinulle ja sinun vertaisillesi. Jumala, kuinka vahva sinä mahdat olla!"

Hän oli mennyt Börjen luokse ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen koettaen niitä ravistaa.

Börje antoi pidellä itseänsä, kuten kauniin lapsen vallattomuudet annetaan anteeksi.

"Minä sanon sinulle jotakin, Börje," sanoi Pauli heittäytyen eräälle tuolille, "ennenkuin tapasin äitisi, oli minulla soma tuuma."

"Mikä sitten?"

"Näetkös, minun mielestäni oli vallan varmaa, että sinä olit ostanut itsellesi suuren maatalon. Tämä oli yhtä välttämätöntä, kuin parran tuleminen sinulle. Sinua ei voinut ajatella ilman näitä kahta lisää. Vaan minä en luullut sinun ennättävän naimisiin vielä. Minä ajattelin aina: joutavia, hän ei tule valmiiksi."

"No niin, ei suinkaan se tehnyt erotusta, olinko naimisissa vai en?"

"Kyllä, näetkös, minä olin ajatellut pyytää luoksesi asumaan koko talveksi."

"Sisään!"

"Niin. Tiedätkös, minä olen mielestäni kuin vanha kapsäkki, jota koko maailman rautateiden ja tullien virkamiehet ovat potkineet; sen täytyy joko saada olla alallaan tai mennä palasiksi."

"No niin, minkätähden et voi tulla sitten luokseni asumaan, vaikka olenkin naimisissa?"

Börje hypähti pystyyn tuoliltaan, vaan istahti heti taasen.

"Niinkö luulet! — Kolmas henki kahden kyyhkyläisen pesässä? Ei, se ei sovi."

"Kuherrusaikamme on loppunut jo kaavan sitten; me olemme jo vuoden olleet naimisissa."

Pauli katsahti Marianneen surullisesti ja ilveellisesti.

"Minun puolestani voitte kyllä jäädä," vastasi tämä nauraen.

"Niin kai, niin. Mutta tunkevaiselta minä näytän joka tapauksessa. Nuorelle miehelle minä sitä vastoin olisin tullut halutuksi seuratoveriksi… Kuulettehan, että kun onnittelen ystävääni, tulee siihen joukkoon aina pieni sivuisku itselleni. Eikä Ola Börjen äiti suinkaan ollenkaan aavistanut, kuinka kovasti hän töyttäsi tätä kapsäkkiä puhuessaan naimisesta."

"Kas vaan, tepä olette kohtelias!"

"Rouva Olsson, — löytyy tuskia, jotka tekevät jonkun täydellisesti kärsimättömäksi… Minä olin luullut voivani ottaa Börjen siitä, mihin olin hänet jättänyt, ja sillä aikaa olette te kaapannut hänet haltuunne. Voinko minä siis olla kohtelias?"

"Niin, voittepa sanoa teillä olevan vieläkin yhden syyn jäädä, kun hänen seuransa huvittavaisuus on lisääntynyt minun tuloni kautta."

"Oivallisesti, Marianne."

"Älkää minua houkutelko: — minulla ei ole mitään voimaa vastustaa."

"Minä sanon sinulle yhden asian," jatkoi Börje, "meillä on neljä vierashuonetta, ja ellet sinä niistä pidä, on minulla kaksi suurta huonetta tuolla alhaalla sivurakennuksessa; ne ovat olleet meijeristin varalle, vaan kun meillä ei semmoista ole, ovat huoneet joutilaita."

"Minunko kalustettavakseni?" Hänen silmänsä suurenivat.

"Niin, ja tapiseerattavaksesi, jos sinulla on halua siihen."

"Hehei! Ja minä saan laittaa kaikki oman pääni mukaan?"

"Tietysti. Itsehän saat maksaa."

"Oh, maksut! Niistä en mitään huoli. Kunhan vaan viihdyn."

"Kyllä täällä olo tulee hyvin vaikeaksi teille, joka olette tottunut suuren maailman vaihetuksiin ja huveihin. Te olette tottunut näkemään teaatteria, kuulemaan musiikkia ja katselemaan taideteoksia. Te saatte täällä hirmuisen ikävää. Meillä ei ole täällä mitään."

"Minä haluan ainoastaan lepoa, mistään muusta en minä huoli."

Hän puhui kummallisen hiljaa, vallan toisella äänellä, jossa aina oli ollut koko puheen ajan leikillisyyttä itse surussakin.

Börje katsahti häneen. Hänen koko olennossaan, jos katseli joko vaaleita kasvoja tai käsien velttoutta eli hänen raukeasti kokoon painunutta vartaloansa, — kaikessa ilmautui ylellinen väsymys. Börjen valtasi sääliväisyys. Hän tiesi, kuinka hyvin Paulin kuumeentapainen luonne voi jännittää tuota heikkoa ruumista viimeiseen asti, antaaksensa sen sitten kerrassaan luhistua kokoon, kuten nyt.

"Minä olen iloinen, kun tulit tänne, se tekee luullakseni sinulle hyvää," sanoi hän yksinkertaisella sydämellisyydellään.

Pauli, joka oli istunut silmät maahan luotuina, katsahti Börjeen, ja ensi kerran näki Marianne nämä silmät täydellisesti auki. Hän oikein hämmästyi niitä nähdessään, niin kauniit ne olivat; niiden emalji oli loistavan sinervä ja niiden väri oli ruskea ja hieno kuin sametti. Nämä silmät hallitsivat koko tuota hoikkaa ruumista ja noita kapeita kokoon pusertuneita kasvoja, sellaisia silmiä ei ollut kahdella tuhannesta. Ja näistä silmistä, jotka muutoin taikamaisesti tirkistelivät silmäkarvojen välistä kummallisen välinpitämättömällä tarkkaavaisuudella, — niistä loisti nyt hartahin innostus, kun hän melkein lapsellisella reippaudella ojensi toisen kätensä Börjelle ja toisen Mariannelle.

Itse se suoruus, jolla hän osasi antautua tuollaisen hellemmän mielialan valtaan, osoitti, kuinka vähän hän oli tottunut ojentamaan turhaan kättänsä.

"Börje, olinpa kuitenkin unohtanut, kuinka paljon sinusta pidän! Juuri tännehän minun pitikin tulla."

9.

Heikkohermoisen naisen hehkuvalla innolla ryhtyi Pauli huoneitaan kalustamaan. Kaikki piti tapahtuman sukkelaan, nyt heti, silmänräpäyksessä!

Muusta hän ei puhunut, muuta hän ei ajatellut. Hänen tuntui tarvitsevan oman haluttomuutensa vaivaamana puhaltaa tulta hehkumaan lakkaamatta, ettei välinpitämättömyys saisi jalansijaa. Hänellä näytti olevan taitoa hankkia itselleen puuhaamishalua ja jäntevyyttä. Tämä oli samaa kuin kananpoikia höyryllä hautominen: jos yksikin ainoa jäähtyi, olisi kaikki haihtuva tyhjiin.

Tapiseeraajia kirjoitettiin kaupungista, huonekaluja osteltiin, ja hän itse matkusti Kööpenhaminaan hankkimaan, mitä muuta tarvittiin. Ahnaana kuin lapsi kokosi hän kaikki ympärilleen, mistä hän piti. Kysyttiinpä koko hänen makunsa ja mielikuvituksensa runsautta kaikkia näitä reunuksia, varjostimia, tyynyjä ja mattoja asetettaissa paikoilleen, puhumattakaan kaikista niistä taide-esineistä, joita hän oli koonnut matkoiltaan.

Näissä toimissaan oli hän itse kohteliaisuus kokonaisuudessaan, ei ainoastaan isäntäväkeä kohtaan, vaan kaikille, jotka hänen kanssaan joutuivat tekemisiin. Hän ei ollut vielä kolmea päivää ollut Tomtöössa, ennenkuin palvelusväki piti häntä epäjumalanansa, josta hän sai kiittää loppumattomia kohteliaita sanojansa ja juomarahojansa.

"Puhdasta voittoa on päästä kotiin," sanoi hän, "he ovat täällä sangen vähään tyytyväisiä, oikeinpa huomaa etteivät he täällä ole tottuneet nylkemään huvimatkailijoita."

Ilveellisen tarkasti piti hän silmällä, ettei Börje eikä Marianne saaneet nähdä vilaustakaan hänen pesänsä sisäpuolelta, ennenkuin se oli valmis, sillä hän tahtoi oikein nähdä heidän hämmästystään sekä niin loistavasti kuin mahdollista näyttää, mitä hän ymmärsi mukavuudella.

Jos voi sanoa Pauli Sandellilla olleen jonkinlaista uskontoa, niin oli tämä eräänlaisessa sairaanomaisesti kehittyneessä taiteen tuntemisessa. Sentähden tuskin mikään teos vaikutti häneen niin suuresti kuin Hamerlingin Ahasveri Roomassa, sillä tätä Neeroa hän ymmärsi.

Kuten monta muutakin uskontoa oli hänenkin loppunut — sen hengen sammuttua — niin että siitä jäi vaan tyhjä kuori sen tunnustajan käteen.

Pauli ei ollut koskaan voinut rukoilla yksinäisyydessä, ja nyt — saatuansa kylläksi jumalistaan, nyt halusi hän enemmän kuin koskaan nähdä toisten niitä rukoilevan. Hän sai siitä ikäänkuin heijastuksen muinaisesta minuudestaan; — siinä kaikki, mitä hänellä oli jälellä.

Hänessä oli eräänlainen luontoperäinen ominaisuus, välttämättömyys — voimatta sentähden kuitenkaan antautua tykkänään millekään asialle — joksikin ajaksi tukehuttaa luonnollisen epäilemisensä ja antautua johonkin mielialaan, vaikka tiesikin sen iän lyhyyden. Sentähden täytti hän kaikki mielitekonsa, ja se innostus, joka hänen näin onnistui saada aikaan, oli parahiksi niin suuri, että hän sai siitä sen määrän pontevuutta, kuin hän tarvitsi pystyssä pysyäkseen.

Eräänä päivänä Syyskuun loppupuolella sanoi Pauli päivällispöydässä:

"Arvoisat läsnä-olijat, kunnioittakaa minua siten, että tänä iltana kello puoli seitsemän astutte alas minun pieneen pesääni juomaan lasillisen minun huonejumalieni onneksi."

Kutsumukseen suostuttiin leikkiä laskien, ja kun oli pöydästä poistuttu, kuiskasi Marianne Börjelle:

"Emmeköhän hämmästytä häntä siten, että esiinnymme juhlapuvussa."

Paulin tarkka korva oli kuullut kuiskauksen. Hän ei ollut kuitenkaan siitä millänsäkään, kääntyi ainoastaan poispäin vetäen huulensa pilkallisimpaan hymyynsä. Selvää oli hänestä, että tuo salainen kiihottaja oli Mariannen kärsimättömyys saada näyttää kuinka hän ymmärsi pukeutua, ja se keksintö, että kaiken piti käydä pilan muodossa sekä että Börjekin asiaan suostuisi, oli ainoastaan tekosyy, jolla hän koetti peittää asian oikean laidan. — Vai niin, hän tahtoi suurentaa hänen silmiänsä — eurooppalaisen! — Hän oli väliä liiaksi harjaantunut, ollakseen sitä huomaamatta.

Marianne oli käärinyt ympärilleen avaran kappansa pihan yli mentäessä. Pimeätä oli ja kävi tuuli, eteenvedettyjen akkunavarjostimien takaa pilkoitteli valoa.

Heidän päästyään pieneen etehiseen, päästi Marianne kappansa sukkelaan auki, ja Börjen sitä pannessa naulaan avasi Pauli oven.

Värjättyjen lamppujen valo virtasi heitä kohden ja Pauli oli ottanut osaa heidän pilaansa ja pukenut itsensä hännystakkiin.

Tervehdittiin teeskenteleväisesti ja sirosti ja naurettiin, kun oli keksitty kokonaisuudelle näin juhlallinen ulkomuoto.

Marianne oli vaatetettu samaan pukuun, joka hänellä oli ollut Follmerin tanssijaisissa; ja kun hän sitä sen koommin ei ollut käyttänyt, oli se täydellisesti kuin uusi. Koska Marianne tiesi, kuinka mainion hyvin se juuri sopi hänelle, oli hän valinnut tämän puvun; ehkei koko talvena muutoin olisi tullut muuta tilaisuutta sitä näyttää. Mutta kuinka olikaan, tuntui kokonaisuus liian paljo naamijaisilmestykseltä ja liian vähä todelliselta ilolta; Mariannen ei ollut hyvä olla alastomine käsivarsineen ja paljaine kauloineen. Lisäksi oli Paulin silmäyksessä, kun se nopeasti tähystellen kulki ylhäältä alas, jotakin, joka tuntui hänestä yhtä vastenmieliseltä, kuin jääkylmä käsi olisi häntä sivellyt. Hän tunsi, ettei tältä tuntijasilmältä jäisi näkemättä yhtäkään ainoata hänen vikaansa. Siinä ei ollut mitään lämpöä, ei mitään armoittelua, ja hänelle juolahti paikalla mieleen, että hänen olkapäänsä olivat liiaksi korkeat, hänen ryhtinsä liiaksi vallaton, hampaat pienet ja tummat, iho liiaksi raukea ja silmät reunoistaan punaiset. Hänen täytyi ajatella tätä juuri nyt kun hän oli esiytynyt kaunottarena. Hän ei voinut tehdä ainoatakaan liikettä tuntematta ahdistusta: hänestä tuntui kuin hän katselisi itse itseänsä jonkun toisen kylmillä, arvostelevilla silmillä. Vaikka hän näytteli osansa niin hyvin kuin taisi, tiesi hän kuitenkin koko ajan, ettei saanut matkaan mitään toivottua loistokuvaa.

Pauli sitä vastoin hallitsi koko asemaa. Börje oli myös huoletonna; hän näytti olevan kaikesta hyvillään.

Tervehdittyä katsottiin huoneita.

Mitä Marianne oli ainoastaan hämärästi aavistanut huonettaan sisustaessaan, oli täällä pantu täytäntöön. Täällä oli mitä miellyttävintä hän koskaan oli ajatellut itsellensä, vaan ei mitään häikäisevää, ei mitään silmiin pistävää; kaikki oli sopusuhteista, kaikki oli kohtuullista, pyöreätä, sievää.

"Luuletteko minun huonejumalani viihtyvän täällä?" sanoi Pauli pehmeällä, vienolla äänellään.

"Minä en voi sanoa teille mitään kohteliaisuuksia. Ne olisivat vallan kömpelöitä tämän kaiken rinnalla. Mutta minä voin nauttia siitä, mikä on kaunista."

Mariannen käytökseen oli ilmautunut jonkinlaista nöyryyttä, jolla ei ollut mitään yhteyttä sen tarkoin mietityn vaatimattomuuden kanssa, joka oli hänen keikailemisensa pääaineksia. Tämä ei ollut vapaaehtoista arkuutta. Hän tunsi olevansa kummallisen ujo tämän miehen läheisyydessä. Olipa, kuin tämä väsynyt, välinpitämätön katse olisi katsonut suoraan hänen sydämeensä ja nähnyt sen kaikki ajatukset. Niillä ei ollut mitään piilopaikkaa.

Börje ei huomannut mitään. Hän kulki haarat hajalla ympäri tähystellen kaikkea. Silloin tällöin teki hän jonkun kysymyksen, suoraan ja ujostelematta. Hän oli aivan varma käytöksessään, yksinkertainen ja luonnollinen. Marianne omassa pulassaan piti tätä tyyneyttä melkein suurena ansiona.

Börje ei voinut kylläkseen katsella paria espanjalaista vesimaalausta.

"Tuo on kummallista, tuo on kummallista," sanoi hän ihaillen, "kuka nuo on piirustanut?"

"Enkö ole sinulle opettanut, ettei väreillä piirusteta," nauroi Pauli. "Nämähän ovat vesimaalauksia, ja näethän sinä nimetkin."

"Vai niin. Onko hän sama, joka on kirjoittanut matkakertomuksiakin?"

"On."

"Sepä oli hupaista. Mistä olet nuo ostanut?"

"Englannista."

Ja niin kävi pitkin matkaa; Börje tahtoi saada selkoa kaikesta. Ja Pauli näytti olevan oikein tyytyväinen, kun sai hänelle selittää. Marianne sitä vastoin ei mitään kysynyt, hän pelkäsi näyttävänsä tyhmältä ja tietämättömältä.

Muun muassa oli jäljennöksiä kuuluisista veistoteoksista, roomalaiskuosisista bronssiastioista, sekä joukko ylellisyyskapineita.

"Muistoja matkoiltani."

"Täällä kuljetaan vallan kuin museossa", sanoi Börje, "mahtaa tuntua ihmeelliseltä, kun on nähnyt niin paljon."

"Oh, enpä tiedä. Olisin toivonut voineeni katsella niitä yhtä välittömästi kuin sinä; siinä olisi ollut toista nuorteutta!… Missä tahansa olen ollut, on mulla aina ollut muassani tämä kirottu oma arvosteluni, joka hävittää kaiken. Vaan itsestään ei pääse koskaan vapaaksi, kun on kerran saanut itsensä niskaansa… Niin, ja toiseksi olisin halunnut sinun tervettä muistiasi. — Rouva Olsson, oletteko huomannut, minkälainen muisti Börjellä on."

"Niin … en tiedä. Kyllä luullakseni on se tavattoman hyvä."

"Hyväkö? Siinä on vallan liiaksi vähä sanottu. Jos hänelle jotain kertoo, on se samaa, kuin piirtäisi sen kivitauluille. Minun muistini on kuin vesi: — siihen kuvastuu kaikki eikä siinä pysy mikään."

Kun kaikki oli katseltu, istahdettiin pieneen vastaanotto-huoneeseen, joka noja- ja lepo-tuoleineen, tyynyineen ja mattoineen oikein houkutteli levähtämään.

Laseja sekä pulloja oli valmiina pöydällä ja Pauli itse piti huolta tarjoamisesta.

Börje katseli istuessaan kuinka hän avasi teräslankoja. Noin pienet, valkeat kädet! Niissä ei olisi luullut olevan voimaa ollenkaan.

Samppanja vaahtosi ja helmeili kirkkaissa pikareissa, jotka nekin muotonsa puolesta jälittelivät vanhanaikaista kauneudenaistia. Börje kiintyi erittäin niitä katselemaan. Roomalaisia kemuja esittävässä taulussa oli hän nähnyt jotain sellaista.

Monivärinen valo, ylellisyys, kummallinen hiljaisuus, joka syntyi kun puhe vaan hetkeksikin taukosi, — kaikki teki Börjeen syvän vaikutuksen. Hän kuvaili olevansa kaukana Tomtöstä. Kokonaisuus oli hänestä kuin tuntematonta tuoksua, jota hän ahmi keuhkoillansa. Ei ilo, vaan surumielisyys hänet valtasi.

Pauli seisoi pöydän ääressä ja nojautui toiselle kädellensä sitä vastaan, nostaen toisella hitaasti lasiansa katsellessaan kohoovien helmien kimaltelevaa leikkiä siinä.

Lampun valo heijastui kuin iltarusko hänen pieniin, vaaleisiin kasvoihinsa ohuine huulineen ja ikäänkuin tushinvärisine kulmakarvoineen.

"Minulla on mielessäni sana, jota sinä, Börje, et luullakseni ymmärrä," sanoi hän luomatta silmiään ylös, "ja se sana on väsymys. Kuuman leikkuupäivän perästä, kun sinä olet ollut vaatteissasi kello neljästä aamulla ja pistellyt lyhteitä aumaan kilpaa renkien kanssa, voi kyllä sattua, että tunnet olevasi vähän väsyksissä. Et paljo — tietysti — mutta vähä. Ja sinä olet heittäytynyt sänkyysi ja nukkunut heti. Kun sinä sitten heräsit seuraavana aamuna, olit sinä ainoastaan entistäsi vahvempi. Oliko se väsymystä? — Se on melkein samaa, kuin mitä täällä sanotaan tuuliaispäästä, sillä tuuli voi joskus heittäytyä iloiseksi: nimi on tunnettu, vaan ei asia, sentähden käytetään nimeä väärin. Mitä sinä kutsut väsymykseksi on tuo suloinen ominaisuus koota uusia voimia, ei muuta mitään. Se on ihmeteltävin ruumiin ja sielun tasapaino, johon luonnon mestarikäsi on kaiken sovittanut paikoilleen ja josta tiedolla ei ole mitään hutiloimisen kautta turmeltu. Kiitä Jumalaasi Börje! — jos sulla semmoinen on… Kuuleppas, toisenlaista väsymystä on olemassa; se on meidän vuosisatamme suurena kirouksena — vainoavana, hermoja vaivaavana väsymyksenä, joka ei mihinkään lepoon tyydy, sentähden että se ei voi levätä, — sentähden että se on sen ominaisuuden kadottanut. Tantalus taisi siitä puhua, hän niin, ja me kulttuuri-ihmiset olemme kaikki hänen lapsiansa. Tavoitella, ja tavoitella tyhjää olemattomuutta, ei ole mitään, niin kauvan kuin uskoo sen olevan todellisuuden. Vaan tavoitella sitä, kunnes kaikki jäsenet uupuvat, jännittää viimeistä voimapisaraansa — kuihtuneinta jäännöstä, mikä jollakulla on — ja tavoitella sitä vielä sittenkin, vaikka päivän selvästi tietää sen olevan tyhjyyttä kaikki tyyni, — siitä, Börje, siitä kannattaa jotain puhua!… Kun tarvitsee ainoastaan heittäytyä rannalle nukkumaan, ja vaan nukkumaan, vaan ei voi saada itseänsä siihen taipumaan, vaan tavoittelee vielä tuota samaa petollista tyhjyyttä … heikommin, heikommin, vaan aina samalla mielettömällä halulla…"

"Sinä puhut hulluja, Pauli."

"Rakas onnellinen luonnon lapsi!" — Pauli nauroi heleällä äänellä. — "Jospa tietäisit, kuinka minusta tuntuu hyvältä nähdä sinua! — Pane tyytymättömyys kasvoistasi ja ole iloinen. Minä tuon tämän juomauhrin huonejumalilleni ja rukoilen samalla, että syystä voisin kirjoittaa oveni yläpuolelle: tässä lepää —"

Hän täytti lasit jotta vaahto kohisi. Malja juotiin.

"Kas noin! Kerranpa sitä avataan sisällisen tunteellisuuden varaläppä", sanoi Pauli heittäytyen tuolille, "vaan älkää uskoko — jalo rouva — että kaikessa on tarkoitusta, mitä minä juttelen, vaikka se tuntuu hiukan syvämietteiseltä. Börjeä ei siitä tarvitse muistuttaa; hän tuntee minut."

Börje ei vastannut mitään, ei kieltänyt eikä vahvistanut. Hän istui ja katseli vaan huonetta ympärillään.

"Pauli, olen ajatellut yhtä asiaa", sanoi hän. "Loistoa ja ylellisyyttä, ja kaikkea muuta sellaista romua, vihaan minä kaikilla muilla vaan en kun sitä on sinulla. Kuinkahan sen laita on? Minun mielestäni on, kuin sinulla olisi suurempia oikeuksia, kuin muilla ihmisillä. Tämmöiseen", — hän ojensi kättään, "tämmöiseen näytät sinä olevan syntynyt."

"Rouva Olsson — papyrossi, suvaitsetteko? Vai ette. Hauskaa on, kun naiset tupakoivat. No mutta sinä, Börje? — Niin, en tiedä kuinka asian laita on. Minä luulen sen johtuvan siitä ajasta jolloin sinä ensin teit minun kanssani tuttavuutta: sinä olet tottunut näkemään minua erinlaisena kuin toisia, köyhempänä tai rikkaampana, kuinka tahtoo otaksua. Minä luulen samettimekon sen tehneen, sekä minun laihojen poskieni. Sinä opit suvaitsemaan minua enemmän kuin toisia."

Hänen ruskeat silmänsä saivat kauniin, avonaisen katseen ja hän puhui sangen matalalla äänellä, kuten aina, kun hän heltyi.

Sitten muutti hän äkkiä puheainetta ja rupesi kertomaan kaikenlaista matkoiltaan Börjen äärettömäksi huviksi.

Vaan koko ajan katseli hän Mariannea, ei kiusallisesti, ei edes tarkkaavasti, vaan välinpitämättömästi, kuten joku ajattelematta katselee taulua istuessaan. Nuo heleän väriset käsivarret ja tuo pyöreä kaula eivät vaikuttaneet häneen enempää, kuin jos ne olisivat olleet kivestä. Marianne kirosi sydämessään tätä hametta, joka ei voinut suojella häntä näiden älykkäiden, kirkkaiden silmien edessä, joista vilkas ja terävä ymmärrys loisteli, joka pakotti häntä häpeämään niitä periaatteita, joita hän ei edes tunnustanut omikseen. Hän tunsi olevansa varsinaisessa ahdistuksessa tietäessään, että Pauli jonkinlaisella sivuhuvituksella istuessaan katseli, kuinka töin tuskin Marianne voi näyttää iloiselta.

Tässä silmänräpäyksessä Marianne tunsi kammoa häntä kohtaan.

Alakuloisen mielensä täydellinen salaaminen ei tahtonut olla hänelle mahdollista, vaan hän ponnisti voimiansa pelastaakseen sillä tavalla vähäiset pirstaleet siitä itseluottamuksesta, joka hänet oli pettänyt.

Äkkiä kumartui isäntä hänen puoleensa ja hymyn välkkyessä mustien silmäripsien välistä ojensi hän kättään ja lausui hemmoitellun lapsen äänellä:

"Saanko pyytää tuota viuhkaa!"

Tämmöisiä kummallisen nopeita ja kuitenkin pehmeitä käänteitä ilmaantui hänen käytöksessään.

Marianne päästi viuhkan siteestä ja antoi sen hänelle

Pauli oli hetken vaiti katsellen viuhkaa polvillaan ja silitellen sitä hiljaa hoikilla sormillaan, kuin olisi hän tahtonut tunnon kautta nauttia plyymireunustuksen pehmeydestä.

"Kuinka kummallisia mielialoja voi johtua tämmöisestä pikkukapineesta," sanoi hän matalalla, hyväilevällä äänellään, jolla oli tottelevan soittokoneen koko hurmaava tunteellisuus, — "oletteko huomanneet, kuinka unelman kaltainen ihastus on siinä, että muisto tuo jotakin mieleen? — ei niin että ajatellaan jotakin varmaa tai nähdään joku tapaus, vaan siten että joku kokonaisuus vetäytyy jonkun mielikuvituksen ohitse. Kierkegaard sanoo: Muistutteleminen ei suinkaan ole samaa kuin muistaminen. Jos minä saan käyttää hänen lausetapaansa, niin sanoisin itselläni olevan huonon muistin, vaan että minulla on harvinainen kyky tilaisuuksien mukaan muistutella semmoista, jonka jo kauvan sitten olen unohtanut… Mutta sanokaapas, eikö juuri siinä ole ihmeellistä viehätystä?… Tavallisesti vaan joku mitättömyys sen herättää, — vieläpä joku paljas tyhjyyskin, vaan joka mielialansa kautta vie ajattelijan entiseen tunnemaailmaan takaisin, tosin vaan silmänräpäykseksi, mutta hengen muodossa, — vapaana kaikesta karkeasta ja painavasta. Se on ainoastaan tuoksua: varjo olleesta; — tahtoisinpa sanoa menneisyyden sielu, sen sisin ajatus… Oletteko sitä huomanneet?"

Hän vaikeni, vaan ei vastausta odottaen, eikä kukaan vastannutkaan.

"Minulle ovat nämä muistuttelut olevaisia rakkaampia. Kun niitä vähimmin odotan, niin tulevat ne hiipien; ne liukuvat edelleen, kuin taikalyhdyn kuvat seinällä, ja silloin tunnen minä jotain hyväilevän lempeätä. Ajatusta se ei ole, pikemmin on se aistien raskasmielisyyttä. Se on aivan kummallisesti kudottua siitä, mitä mulla on ollut ja mitä kaipaan, ylellisyydestä ja puutteesta… Luulenpa sen olevan minulle suuremman arvoista kuin ilon. Ilossa on liiaksi väliä eri aineksia: minä en viitsi sitä ollenkaan ottaa vastaan."

Marianne veti henkeänsä syvempään kuin ennen, eikä hän olisi henkensä hinnastakaan tahtonut luoda silmiänsä ylös. Tuo ääni, tuo ääni!

Semmoista on kuulla tuttua säveltä, tietämättä mistä se on muistiin tarttunut.

"Ha, ha, ha! Nauraisinpa aika tavalla, jos kohtaisin jonkun, joka tunteellisuudessa vetäisi minulle vertoja!" — Hän heitti päätänsä taaksepäin ja nauroi hiljaista nauruansa, kuten hänen oli tapana.

"Minä olen hullusti rakastunut viuhkoihin," — hän levitti sen tottuneella liikkeellä ja katsellen siihen alas, — "viuhka on oikeastaan se ainoa, jota minä kadehdin naisilta. Miehen kädessä se ei koskaan näytä miltään; sen laita on samoin kuin rannerenkaankin: siitä joutuu narriksi… Kiitoksia… Käsittämätöntä on kuinka paljo älyä voi piilottaa yhteen viuhkaan; melkein enemmän kuin yhteen päähän — välistä."

Hän antoi viuhkan takaisin kumartaen kohteliaasti vaan iva tunteellisissa suun sopissa.

"Koetelkaapas näin omituista pehmeyttä," — hän siveli kädellään ilmaa kuin olisi hän siinä tuntenut viuhkavaatetusta, "se muistuttaa minulle jostakin, jota en enää koskaan näe. Minusta on kuin kuuluisi pari pehmeitä kenkiä astelevan matolla." — Hän sulki silmänsä. — "Vuoden perästä muistan ehkä tätä iltaa samalla tavalla, minä tarkoitan, vähä sillä mielialalla, joka nyt on kotelossaan, ja joka vasta todellisuuden mentyä saa siipensä. Silloin muistan minä tätä pientä pesää." — Hän katseli ympärilleen. "Oikeastaan on nyt kaunis ilta. Eikös ole?"

"Hyvin kaunis." Marianne puhui yksitoikkoisesti ja katsellen alas viuhkaansa. Tämä hänen ujo, vaatimaton käytöksensä loi jotain lapsellisen nuorta hänen kehittymättömiin kasvonsa juonteisiin; hän oli nyt melkein kaunis, kun häntä kiusasi tunne, että oli ruma.

"Sinun pitää naida uudestaan, Pauli," sanoi Börje, "johan sitte on kauvan aikaa kulunut kun sinun vaimosi kuoli, eikä sulla ole siitä mitään hyötyä, että kuljet kuin mikä jöröjukka ihmisistä erilläsi."

"Minulla ei ole nyt juuri valmista rakkautta."

Tuo oli kuivaa ivaa, joka ei huolinut olla edes pistävä, vaan ilmaisi ainoastaan haluttomuutta. Mariannesta oli, kuin olisi hän ollut ilkeän vanhan ukon edessä.

"Täällä kotonakin puhutaan eroamisesta kun sanotaan toiselle jäähyväiset," sanoi Pauli, kuin ei välillä olisi mitään tullutkaan lausutuksi, jatkaen edellistä puheainettansa. — "Oh, mitä se on, kun erotaan Eslöfvissä ja tavataan ehkä taas Tukholmassa? Tiedetään, että ainakin voidaan taas tavata, voidaan antaa tietoja toiselle, löytää toisensa, — jos tahtoo. Vaan mannermaalla…! Kuten muuttolinnut jonossa tulevat ne idästä ja lännestä, tuntevat tämän vieraan linnun sukulaisekseen, tapaavat toisensa kuin pitkän eron jälkeen, ymmärtävät toisiansa, iloitsevat… Ja kun heitetään hyvästi, ei tiedetä, nähdäänkö enää koskaan näitä kasvoja tai kuullaanko tätä ääntä, ja kukin tuntee kuin tuskaa, ensikerralla, — suurta autiota tyhjyyttä. Mutta siihen totutaan. Opitaan niin vähitellen sanomaan hyvästi, noin kun tuolla ulkonakin sanotaan. Ja joka kerta tuntuu se helpommalta. Kukin huomaa sen niin täytyvän olla, missä elämä on kehittynyt suureksi."

"Minua se ei miellyttäisi," sanoi Börje.

"Sinä tottuisit siihen, jos eläisit minun elämääni."

"Sitä en tahdo."

Syntyi hetken hiljaisuus. Pauli näytti, kuin olisi hän puhunut tulematta ymmärretyksi, — väliä tyytymättömältä, vaan haluttomalta vaivata itseänsä enää. Äkkiä loi hän silmänsä vilkkaasti ylös:

"Meillä on liian vähän opittu arvossa pitämään flirtatsioonia.

"Mitä sinä tarkoitat flirtatsioonilla?" sanoi Börje.

"Nyt panet minun pussiin: ruotsissa ei ole oikeastaan vastaavaa sanaa."

"Tarkoitatko sinä tyttöjen ympärillä liehumista tai kurttiisia?" sanoi Börje.

"Hirmuisen raskas sana niin hienolle käsitykselle. Yhtä hyvin voit ampua kolibrin kanuunalla."

"Se on melkein samaa kuin hienonnettu kiinni-ottaminen, se tulee asiata likemmäksi," sanoi Marianne, joka veti suutansa nauruun. Tässä oli hän tutulla alalla: naisromaaneissa kyllä tiedettiin, mikä flirtatsiooni oli.

"Tuo kuuluu niin hitonlaisesti poroporvarilliselta," huomautti Pauli virnistellen, "mutta antakaapas minulle sana, joka loistaa auringon paisteessa ja katoaa, joka vastaa jotakin, jota ei koskaan ajatella ottaa kiinni eikä pitää käsissä." — Hän piteli kättään yhdessä kohden ilmassa ravistellen sitä hieman ja katseli pää alaspäin kulmakarvojensa läpitse, kuin olisi hän tyhjässä avaruudessa keksinyt sen sanan, jota etsi. — "Se on samaa kuin älyn etevä leikki sen kanssa, joka peittää keskinkertaisuuden, se täyttää hetken, tuottamatta sille mitään raskautta… Se on tyhjyys, joka uudistuu kuitenkin joka silmänräpäys. Ken ei tiedä mitä flirtatsiooni on, hän ei tunne naisiakaan.

"Minä kutsun sitä kurttiisiksi joka tapauksessa," sanoi Börje vakavasti.

"Voi, ei, ei, ei! Sinä tahdot tehdä sen kokonaan liian tuntuvaksi … käsin kosketeltavaksi. Mutta löytyyhän sitä paljo muutakin, jota sinä et voi saada käsiisi. Ajatteleppas vaan istuvasi suljettuna suureen, vallan sysimustaan huoneeseen. Sinä et näe mitään — ainoastaan mustaa pimeyttä. Mutta pienimmästä oven raosta voi päästä auringon säde sisään. Se leijailee tyhjyydessä, ilman jalansijaa. Ja tuo säde vetää katseen puoleensa. Sinä istut ja tuijottelet siihen. Ja sitten sinä kerrassaan huomaat tämän sanan! Se tanssii siinä, se laskee ja nousee, se on ainoastaan auringon tomua — pölyä — vaan koskaan et sinä ole nähnyt niin montaa väriä heijastavaa timanttia, kuin nuo tuossa, siinä on kokonainen leikkivä maailma. Sinä iloitset siitä, vaan sinä et voi siihen tarttua kiinni, etkä myöskään luule sen olevan mitään… Se on ajankulutusta sinun yksinäisyydessäsi, kimalteleva tyhjyys — flirtatsiooni."

"Semmoisella hienot ihmiset huvittelevat, kun ovat liian hienoja työtä tehdäkseen. Sillä ei ole mitään arvoa!"

"Sampanjan vaahdolla ei myöskään ole mitään arvoa, eikä sitä kuitenkaan juoda sen ollessa väljähtynyttä ja kuollutta. Elämä myös tarvitsee helmiä ja vaahtoa."

"Kyllä niin, hienoja ihmisiä varten." — Börjen ääni tuntui vihalta ja pisteliäältä.

"Ohoh. Monta sopimatonta avioliittoa solmitaan, vaan sentähden ettei tiedetä, että flirtatsiooni on seurahuvitus aivan kuin krokettipeli ja panttileikit. Niin lempo soikoon! Täällä kotona pannaan kaiken nimeksi tuo suuri sana rakkaus ja mennään sen vuoksi naimisiin. Tyhmyyksiä!"

"Minkä p—run tähden sitä sitten pitäisi naiman?" Nyt oli Börje suuttunut.

Pauli kohautti olkapäitänsä kuin pariisilainen: ellet voi pysyä tyynenä, niin en tahdo puhua sinun kanssasi.

Börjen harmi taisteli hetken sävyisyyden kanssa.

"Niin, sinulle mahtaa se sopia vallan hemmetin hyvästi," sanoi hän nauraen, "sen kyllä käsitän."

Paulin silmistä loisti koirankurisuus.

"Luonnollista on, että minä sentähden sodinkin sen puolesta."

Marianne olisi tahtonut luoda silmänsä ylös, näyttääkseen Paulia ymmärtäneensä. Hän oli iloissaan kuin olisi Pauli löytänyt yhden hänen omista ajatuksistaan ja antanut sille muodon. Vaan hän ei rohjennut: — hän katseli noin kylmästi, kuin olisi hän sanonut hyvin tietävänsä, että Marianne oli tahtonut ihastuttaa kahdella valkealla käsivarrellaan, vaan istui nyt toiveissaan pettyneenä.

"Mutta se tekee jokaisen hengellisesti köyhäksi," sanoi Börje.

"Ei suinkaan. Kukin saa vaihdossa kymmenkertaisesti, kakskymmenkertaisesti enemmän kuin muuten. Flirtatsiooniin tottumalla tulevat keskinkertaisimmatkin naiset johonkin määrin miellyttäviksi. Niin kiihottavaisesti vaikuttaa se sieluelämään. Sinä et voi uskoa, kuinka valppaaksi tulee näistä pienistä paraati- ja hyökkäystempuista…"

"Minä en siitä huolikkaan! Sinä rupeat aina leikkiä laskemaan, kun minä puhun täyttä totta."

"Ei se ollut leikkiä. Annappas nyt kuulua mitä sinulla on vastaan sanomista!"

"Niin, minä tahdoin vaan sanoa, että kyllä minä ymmärrän, että nuoret ihmiset maailmaan päästyänsä ovat kuin varsat laitumella: he luulevat koko elämän olevan leikkiä. Silloin tietysti rakastutaan vähä oikealle vähä vasemmalle. Tuo on aivan kuin olla pitääkin, sillä ei kellään ole semmoista onnea, että kaappaisi oikean paikalla, eikä siellä ole ymmärrystä valita. Jos silloin menee ja tekee sitoumuksen koko elämän ajaksi, — olisi se kai tyhmyyttä. Senhän kautta me toki kaikki olemme kulkeneet, eikä siinä ole mitään hävettävää." — Hän hymyili ja silmäili Mariannea. — "Mutta kun sitten tapaa jonkun, josta voi oikein pitää, niin silloin pitää käydä kiinni, eikä houria mitään flirtatsioonia ja mitä kaikkea sinä siinä olet istunut puhumassa. Sillä jollei niin tee, menettelee samalla tavalla kuin olisi päästänyt käsistään solmun jossakin köydessä, sitten soljuu se eteenpäin niin hirmuisen nopeasti, ettei voi pitää varalta kuinka pitkältä sitä vetää. Ja sitten voi sattua, ettei sellaista solmua enää tulekkaan, josta voisi pitää kiinni."

"Entäs sitten?"

"Niin, sitten kun on jaellut itsensä tuhansiin pieniin palasiin, ei voi koskaan enää tulla kokonaiseksi, ja sitten ei voi pitää kenestäkään oikein, vaikka kuinka mielellään tahtoisi, vaan haluaa aina vaan uutta ja uutta. Ja joka kerta kun jotain uutta saa, tulee se aina enemmän entisen kaltaiseksi, ja lopuksi on kaikki tyyni vanhaa. Eikä siitä huolita, vaikka se heitettäisiin kintuille perässä. Ja sitten ollaan yksin, ja sitten muka on tuo kaikki kuluttanut ihmisen, joka vaan ajelehtii sinne tänne kuin ohjaamaton pursi. — Niin, enhän tiedä, kuinka tuon lentävän hollantilaisen laita on, vaan minun mielestäni vivahtaa hän vähä samaan sorttiin. Varo itseäsi vaan, Pauli."

Börje nauroi sangen pilkallisesti ja toinenkin tuli suutansa vetäneeksi hymyyn katsoessaan noihin vaaleihin, iloisiin silmiin, jotka näyttivät olevan tyytyväisiä koko maailmaan.

"Niin — rouva Olsson — tämmöisiä me olemme: kiistelemme päivästä päivään ja tulemme siitä aina vaan paremmiksi ystäviksi. — Mutta älä luule, että olet todistuksillasi kumonnut mielipiteeni."

Aika oli jo käydä illalliselle.

Marianne, päästyään päärakennukseen, kiirehti huoneeseensa vaihtamaan tuota vihattua hametta jokapäiväiseen pukuunsa. Hän tunsi erehdyksensä kautta alentuneensa niin paljo Paulin silmissä, että asian parantamiseksi tarvittiin pitkiä ponnistuksia, ja niin ankaran kolauksen sai hänen itseluottamuksensa, että hän melkein mielikuvituksessaan luuli näkevänsä, kuinka hän vanhentui. Mutta sama se, Pauli saisi joka tapauksessa katsella häntä toiselta kannalta, kuin huono-onnisena keikailijana. Sen päätti hän saada aikaan. Pauli saisi nähdä, ettei vielä tuntenut Marianne Björkiä, joka vielä olisi hänen pakottava pyytämään mielessään anteeksi tämän illan tähden.

Näitä ajatellessaan oli hän muuttanut pukua. Hän sitoi vyötäisilleen pienen esiliinan, joka mustan hameen päällä näytti sangen yksinkertaiselta ja vaatimattomalta. Pauli saisi nähdä koko asian olleen vaan leikkiä, — ettei Marianne ollut tahtonut saattaa häntä hämilleen, ei tavoitellut hänen ihailuaan.

Hän järjesteli hienot hiuksensa, jotka keveinä kuin utu laskeutuivat hänen otsalleen ja kaulaansa; sitte katsahti hän vielä kerran kuvastimeen vakautuakseen, että hän sieltä näki nuoret kasvot lapsellisine juovineen.

Hän saisi nähdä — tämä kaikkeen kyllästynyt herrasmies! — ettei Mariannen tarvinnut virittää ansoja häntä varten sekä ettei Marianne tietänyt missään pettyneensä.

Sinä iltana oli hän ystävällisempi Börjeä kohtaan, kuin hän oli ollut moneen aikaan, ja kun Börje myöhemmällä sanoi hänelle hyvää yötä, pidätti Marianne häntä saadakseen jutella Paulista. Börje tunsi ehkä paremmin hänet kuin Marianne, vaikkeivät olleet nähneet toisiansa pitkään aikaan. Ja joka tapauksessa ei hän voinut jättää asiata silleen: hänen täytyi saada puhua Paulista.

Niin suuresti oli Paulin kummallinen käytös vaikuttanut Marianneen.

"Kuules, Börje, minkälainen hän oikeastaan on? — Marianne kysyi tätä niin huolettomasti, kuin vaan saadakseen jostakin puheen ainetta.

"Niin, sen sanon sinulle: hän teeskentelee naisten tähden; ne ovat aina olleet hupsuja hänestä pitämään, ja siten on hän tullut tuommoiseksi. Hän ei ole tyytyväinen kauvemmin kuin häntä katsellaan. Mutta se kyllä menee ohitse, kun hän on tottunut sinuun. Alussa hän luonnollisesti ei voi pitää aisoissa vanhaa ilveilemistänsä, vaan älä ole siitä milläsikään, kyllä se haihtuu sitten."

10.

Mariannelta oli puuttunut kaikki halu taloudellisiin toimiin. Hän istui pöytään, kun se oli katettu, vaan ei huolinut sen kattamisesta enemmän kuin ruoan laittamisestakaan. Häiritsemätön lepo oli korkeinta, mitä hän tavotteli, ja hänen ensimmäinen nälkänsä loistoa haalimaan oli ohitse.

Vaan Paulin huoneessa vietetyn illan perästä alkoi alituinen muutos. Hänen oman arvonsa tunto oli tullut sangen helläksi kaikkea kohtaan, joka olisi voinut synnyttää Paulissa huonompaa ajatusta hänestä, ja hän huomasi olevansa alituisen ja äänettömän arvostelijan läheisyydessä. Jos hän sentähden huomasi Paulin vaikka kuinkakin salaa pöydässä pyyhkivän käsiliinallaan jotakin pilkkua lasistaan, tai jos ei pöytäliina ollut hyväksi mankeloittu, tai lautaset hyvässä järjestyksessä, koski se häneen kuin olisi hän saanut nuhteen, sillä hän tiesi, että Pauli semmoisista häntä syyttäisi.

Mariannella oli, kun hän tahtoi olla jollekulle mieliksi, vallan vastustamaton kyky päästä toisten ihmisten tottumuksien ja tapojen perille, ja kun hän nyt kiihkeästi halusi päästä arvoon Paulin silmissä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin hän oli vakoillut tietoonsa hänen pienimmänkin heikon puolensa.

Marianne tuli tarkkaavaiseksi ja täsmälliseksi, hänen silmänsä rupesi huomaamaan, mikä voi enentää hauskuutta, eikä mikään hänen kokeistaan sitä edistääkseen jäänyt palkitsematta, sillä vaikkei Pauli kiittänyt koskaan sanallakaan, tunsi hän hyvityksen yhtä selvästi, kuin olisi Pauli kiittänyt häntä jokaisesta pienestä tarkkaavaisuudesta.

Pitkät hetket näki hän Paulin istuvan jonkun isolehtisen kasvin varjossa tai tähystelevän syksyisen kukkavihkon meheviä värejä, kuin olisi hän niistä ahminut ravintoa kirkkaisiin puoliavoimiin silmiinsä.

Hänen sieramensa suurenivat herkullisen päivällis-pöydän lähellä, eikä hänestä ollut yhdentekevää minkälaisesta kupista hän ryypiskeli kahvinsa tai mistä lasista hän otti kulauksen vettä. Varomaton kolina pöydässä voi saattaa hänet huonolle tuulelle, jopa ärsyttää hänen hermojansakin, niin että hän väänteli jäseniänsä, ja kaunis valaistus Mariannen pienessä huoneessa voi muuttaa niin tykkänään hänen mielialansa, kuin olisi hän ollut toinen ihminen. Hän oli tunteellinen kuin kaasuliekki ja hänen hienoksi muodostunut taipumuksensa ulkonaiseen hyvinvointiin näkyi pienessä ja suuressa. Sentähden tunsi hän lepoa Mariannen hiljaisessa huolenpidossa; tämä täytti ennakolta kaikki hänen toiveensa ja poisti kaiken, mikä olisi herättänyt vastenmielisyyttä. Pauli oli tästä kiitollinen, ja välistä hänen käytöksensä Mariannea kohtaan muistutti sairaan lapsen ärtyisätä mieltä.

Naisromaanit olivat joutuneet vallan epäsuosioon, lieneekö se sitten ollut seurauksena Paulin säälimättömästä arvostelusta, tai ettei hän niitä enää tarvinnut. Jos hän joskus luki, oli hänellä aina ranskalaisia kirjoja, joita hän lainasi Paulilta, niinkuin Bourget, Baudelaire, Maupassant ja Flaubert. Pauli oli ottanut kehittääksensä hänen kirjallista aistiansa, jonka hän huomasi olevan kaiken arvostelun alapuolella. Mariannen luonteen taipuvaisuus näkyi tässäkin, eikä Pauli olisi koskaan voinut ajatella etevämpää oppilasta.

Kun Börjellä oli paljon ulkotoimia, saivat Pauli ja Marianne useimmiten olla kahden kesken toinen toisensa seurassa, ja kun ensimmäinen kylmyys, joka oli Mariannen mielessä ollut Paulin huoneen vihkimyspäivän illasta saakka, oli taasen haihtunut, tuli heidän välinsä tyyneksi ja avomieliseksi. Heidän mielialoissaan ja tunteittensa elämässä oli paljo yhtäläisyyttä; Paulin oli vaan aina enemmän kehittynyt kuin Mariannen. Heistä oli sentähden hupaista istua ja vertailla ajatuksiaan, irroittaa niitä omasta itsestään, lausua niitä kuultavaksi ja punnita niitä keskenään. Mariannesta, joka asioiden miettimisessä ei vetänyt Paulille vertoja, oli tämmöinen ajatuksien irroitteleminen ja toisen tutkittavaksi antaminen, oikein kiihdyttävää mielityötä.

Börjen mieleen ei koskaan juolahtanut olla mustasukkainen, eikä hänellä siihen ollutkaan mitään syytä, sillä Marianne liittyi häntä lähemmäksi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyden tarpeensa näytti tulleen kaksinkertaiseksi, vaan hänen luonteensa samalla kertaa raittiimmaksi. Börjen mielestä oli tämä seurauksena siitä, ettei Marianne enää oleskellut niin yksikseen. ja hän oli iloissaan Paulin tulosta. Se arkuus, joka Mariannea oli vaivannut veljiensä läsnäollessa tunteitaan osoittaessaan, oli kadonnut jäljettömästi Paulin seurassa, sillä tämä ei ainoastaan pitänyt Börjeä arvossa, vaan sen ohessa häntä jollain tavalla ihaili; — se ilmautui lapsellisessa kummastelemisessa, joka loppui hartauteen ja jolle hän itse oli valmis nauramaan. Hän tunsi oikeata ylpeyttä ystävänsä puolesta, melkein kuin hänellä olisi ollut osaa hänestä, ja hänen suuri ilonsa oli näyttää Mariannelle, kuinka helposti Börje jaksoi nostaa suurimpiakin painoja; eikä Börjekään ollut vallan tunnoton tälle mairittelevalle tarkkaavaisuudelle, sillä hän ei ollut aivan vähäisen olevinaan ruumiinsa voimien puolesta, joilla hänen oli tapana innostuttaa työmiehiänsä. Sitä paitse ihaili nyt Marianne, koska Paulikin niin teki, montaa seikkaa, jotka hänestä ennen olivat näyttäneet kömpelyyksiltä. Sekä hän että Börje tunsivat huojennusta, kun heidän yhteiselämäänsä oli tullut liikkuvampaa ainesta, ja Paulista tuli heille tuo hyvää vaikuttava johtaja, jonka toimi tavallisesti lapsilla on kodissa, jotka pienellä ajattelemattomuudellaan ja vaihtelevan mielensä avulla poistavat puutumuksen kodista. Börje tunsikin, ettei Pauli voinut poistua jättämättä tyhjää aukkoa jälkeensä, joka seikka vieläkin lisäsi hänen mielihyväänsä.