TOINEN OSA.

TAISTELU IHMISIÄ VASTAAN.

I luku. Uusi maa.

"Lisävoimaa, luvallais, Grotten työhön tarvittais, Hyvä isä, Suuri lisä Työhön tarvittais. Orjais voimat eivät riitä, Vaikka satatuhatt' on, Useamp' on tarvis niitä Pyhän myllän kiertohon. Joukko joukon lisäks vain, Grotten myllynkivivuoret Raskahammiks käyvät ain'."

Uusi Grottelaulu.

Myrskyn seasta, lumi- ja raesateesta mateli jättiläiskäärme Ekvatorian sulalle maalle. Vielä päivämatka — ja oltiin meren rannassa. Sitte vaellettiin länteen käsin meren rantaa pitkin kunnes ranta alkoi kääntyä etelään. Havaittiin koko tämä seutu asumattomaksi. Joku metsästäjäjoukkue tai jäätikölle tuomittu rikollinen nähtiin silloin tällöin. Mutta ne katosivat vaeltavan kansan nähdessään kuin jäätikköilves.

Turja teki matkoja molemmille sivustoille ja havaitsi, että samalla kertaa kuin rannikko vasemmalla kääntyi etelään, väistyi jäätikkö oikealla pohjoiseen. Hän arveli, että oli tultu niemimaalle, jonka takana oli suuri lännen meri. Ja kun hän kansan leiriytyessä ja kootessa ruokavaroja teki pitkän matkan länteen, näkikin hän eräältä vuorelta meren, jolla jäälauttoja ajelehti. Häntä hämmästytti se, että jäät näyttivät ajelehtivan etelästä pohjoiseen!

Kuljettiin edelleen etelään niemimaata, joka oli yhä jokseenkin asumatonta. Mikä ihana maa Borealian kansan mielestä! Metsää, lintuja, metsäneläviä, kukkia, vuoria, laaksoja, järviä, jokia — mikä ihana maa! Mutta sittenkin outo ja vieras! Muistelo kertoi kaihoisasti sittekin Borealiasta kaukana pohjoisessa, lumen ja jään keskessä.

Ihmeellistä oli, että täällä näytti olevan hiilihappoakin rehevälle kasvillisuudelle riittävästi. Turja ei keksinyt tähän muuta selitystä kuin että tuulet puhalsivat tavallisimmin jäätiköiltä Ekvatoriaan ja hiilihappo raskaimpana ilman kaasuista valui jäätikköylängöiltä Ekvatorian uomaan, jossa ei käynyt muuta säännöllistä ilmavirtaa kuin ylöspäin, ja että myöskin jääpeitteestä vapaa meri luovutti täällä hiilihappoa ilmaan.

Tehtyään useampia matkoja läntiselle rannikolle, sai Turja selville myöskin sen, että sitä rannikkoa huuhtoi lämmin merivirta ja että pohjoiseen ajautuvat jäät olivat pohjoisesta tulleita ja aavalta mereltä siihen virtaan pyörtäneitä. Ne olivat sulamistilassa. — Tämä niemi on siis alue, joka jäätyisi todennäköisesti viimeisenä, Ekvatorian lämpimimpien osien kanssa samaan aikaan — jos Kaiken Loppu sillä tavalla tulisi.

Kun oli päästy kauas etelään, antoi Turja selityksen että kansa sai ryhtyä valitsemaan asuinpaikkoja itselleen. On hyvin todennäköistä, että pian tulisi asuttu seutu vastaan ja sen alueelle ei kukaan saa eikä haluakaan mennä.

Kasemattien ja majojen paalut iskettiin syvään, raivattiin ensimmäinen maa-ala ja asetuttiin leiriin, josta ei enää aiottu lähteä.

Turja lähetti heti Taitsan tovereineen viemään sanaa Ekvatorian hallitukselle, että he olivat tulleet ja pyytämään tietoja ehdoista. Itse hän jäi johtamaan yhteiskunnan uudestaanluomista. Hän valmisti esikuntineen suunnitelman maan jakamisesta ja käyttämisestä, voima-asemista, teistä y.m.s. ja esitti sen eduskunnalle. Työ alkoi. Mukana tuodut koneet kävivät yötä päivää. Toiset rakensivat, toiset muokkasivat maata, toiset metsästivät. Omegametallia valmistettiin, dynamoita, akkumulaattoreja, radiokoneita rakennettiin. Vähitellen alkoi maasta nousta uusi Borealia, lempeämpi lapsillensa, satoisampi viljelijöillensä.

II luku. Orjuus vaiko kuolema?

Turja aikoi heti lämpimän vuodenajan päätyttyä lähteä matkalle Borealiaan tuodakseen, jos mahdollista, sinne jääneen osan kansaa vielä ennen seuraavaa lämmintä vuodenaikaa etelään. Täällä ei kansaa uhannut mikään vaara — kierteleväin puolivillien metsästäjäin ja Ekvatoriasta tuotujen tai paenneiden rikollisten ryöstöretket Uuden Borealian alueelle voitaisiin helposti ehkäistä. Sen sijaan uhkasi kuolema Vanhaan Borealiaan jäänyttä kansan osaa.

Turja oli valmistanut retkikunnan ja odotteli vain lähettiläittensä palaamista Ekvatoriasta. Odotellessaan hän päätti tehdä tutkimusmatkan ympäristöön. Jorma lähti mukaan — saatuaan Ormalta luvan. He vaelsivat etelään pitkin rannikkoa, kunnes vuorelta näkyi kaukoputkeen asuttu maa. Jorma havaitsi sauhun vuoren juurella. He laskeutuivat uteliaina pitkin rinnettä ja näkivät vihdoin pienen viheliäisen majan, jonka katosta nousi sauhu. Turja astui pihalle, jossa kolme lasta leikki. Hän tervehti lapsia ystävällisesti molemmilla kielillä, joita hän oli Ekvatorian miehiltä oppinut. Mutta lapset seisoivat äänettöminä, peloissaan.

Majasta astui ulos nainen, laiha ja pieni käppyrä, kiljahti nähtyään Turjan ja Jorman sekä syöksyi takaisin majaan. Hetken kuluttua työntyi majan luukusta ulos rautaputki ja näkyi miehen kasvoista osa. Kuului kähisevää puhetta. Turja oli ymmärtävinään sanat:

— Keitä te olette, mitä haette?

— Vieraita kaukaa pohjoisesta, vastasi Turja. Olkaa huoletta, pahaa emme aio. Olemme paenneet pakkasta, ja jäätä.

Rautaputki ja kasvot katosivat, ovelle ilmestyi kokonainen pieni miehenkäkkyrä.

— Ette siis ole rosvoja, kysyi hän kielellä, jota Turja sangen vaikeasti tajusi.

— Emme. Me tuskin tunnemme rosvoja. Olemme oppineet sellaisia tuntemaan vasta tänne etelään tultuamme.

— Kyllä niitä täällä saa tuta, kähisi mies.

Turja keskusteli kauan ukon kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Majan elämä oli kaikesta päättäen kurjaa ja puutteellista. Ukko kertoi, että sellaista se oli yleensä täällä Ekvatorian äärillä. Mutta kyllä on sen sijaan toista maan keskuksessa ja pääpaikoissa! Tämä ihmetytti Turjaa sanomattomasti.

He sanoivat ukolle, akalle ja lapsille jäähyväiset ja alkoivat taivaltaa alueen rajaa pitkin länteen, pyrkien meren rannalle. Maa oli kaikkialla metsäistä, vuorista ja erinomaista työteliään kansan asua. Jokia ja putouksia oli runsaasti. Tultuaan meren rannalle kääntyivät he pohjoiseen. Täällä oli lintuja suunnattomat määrät korkeilla kallioisilla rannoilla. Ja missä oli matala rannikko, siellä näkyi suuria merieläimiä.

He olivat jo sangen pohjoisessa. He kulkivat mereen pistävälle pienelle niemekkeelle pitkin rantaa ja kiersivät erään aukeaman ohi, pyrkien kärjessä olevien kallioiden taa, kun aukeaman toisesta laidasta kuului pamahdus ja Jorman viereisestä puusta sinkosi lastu.

— Mikä siellä naksahtelee? kysyi Jorma hiukan hämmästyen.

— En tiedä varmaan, mutta arvelen Ekvatorian väen metsästävän.

Pian pamahti pari kolme kertaa ja Turjan ja Karman ympärillä rapisi ja surisi kuin pieniä kiviä tulisessa vauhdissa.

— Minusta tuntuu kuin olisi tässä jokin väärinkäsitys, murisi Jorma. Luulevatko ne räähkänät meitä metsänelukoiksi?

— Tuskin. Parempi on otaksua että me olemme tekemisissä pahempien ihmisten kuin metsästäjien kanssa. Menkäämme kallion taakse.

Kun he kuuristuivat kallion suojaan ja katsoivat sieltä, paukkui taasen ja kallio naksahteli heidän edessään.

— Kyllä ne aikovat metsästää meidät aivan ilmeisesti ja naksuttelevat senvuoksi tänne päin, puheli Jorma muhoillen.

— Olemme nähtävästi tekemisissä rosvoavien metsästäjien kanssa.

— Lähetämmekö pensaikkoon radioputkista täyden vongahduksen? kysyi Jorma. Luulen että heille maistuu matka tai jäävät he paikoillensa.

— Emme, vastasi Turja päättävästi. Minä tahdon saada heiltä ne rautaputket, joilla he paukuttelevat. Meidän on annettava heille vain puoli sädettä ja osattava se kohdalle.

— Mutta me emme näe heitä.

— Odotahan!

Turja otti rannalle ajautuneen puun, pisti päähineensä sen päähän ja kohotti sitä kallion yli. Heti paukkui ja puuhun sattui "nappi". Turja havaitsi, että se ei ollut lävistänyt puuta. Hän käski Jorman kaivaa sen esille — se oli metallinen kuula. Hän pudisti päätänsä:

— Me emme voi mennä aukeamalle, sillä siellä saamme reikiä nahkaamme. Ja kiertää emme voi heitä, sillä aukeama ulottuu koko niemen poikki.

— Mutta silloinhan asia on päivänselvä, sikäli kuin minun järkeni pitää kutinsa täällä Ekvatoriassa. Heillä on paha mielessä meitä kohtaan eivätkä he tule ystävällisesti näkyviin, ennenkuin uskovat meidän olevan nälästä ohkaisina ja luulevat meidän olevan kiitollisia heille pienestä suoneniskusta, joka vapauttaa meidät enemmistä kärsimyksistä. Lentää emme osaa ja niinollen emme voi kiertää heitä sitäkään tietä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää sinne leimaus, joka panee sydänaluksen läpättämään ja raajat toimimaan, vaikka ei sattuisi tappamaan.

— Mutta Jormahan kuuli kaiketi, että haluaisin heidän paukkunsa ja tarkemmin ajatellen haluaisin viedä kotiin myöskin itse miehet.

— Kuulinhan minä, joo. Mutta onhan päälliköllä Karman ensimmäiseltä jäätikkömatkalta tuomat rautaputket. Ja niitä äijänkäkkyröitäkin on siellä jo muutama, murisi Jorma. Ei senpuolesta ettei päällikkö saa tehdä mitä tahtoo. Minä vain tässä ajankuluksi puhelen sitä ja tätä. Mutta pois minä haluaisin täältä kyykkimästä. Otan ennen muutaman napinreiän nahkaani kuin jään tänne pitkäksi aikaa ja kärsin ensimmäisen luokan vaimollisen rajumyrskyn kotiin tultuani.

— Tietysti me lähdemme, mahdollisimman pian. Mitäpä täällä tekisimme. Mutta pimeään saakka meidän tulee odottaa, ennenkuin pääsemme lähtemään.

Turja pyysi Jormaa jäämään vahtiin ja ilmoittamaan hänelle, jos jotain näkyisi tai tapahtuisi, ja lähti kiertelemään rantakallioilla. Edessä oli merenlahti, joka avautui aavalle merelle. Oli verrattain tyyni ilta. Mainingit vyöryivät rantaan, kohahdellen kallioissa. Metsä humisi hiljaa. Kaukana taivaanrannalla näkyi jäitä. Aurinko laski punaisena hehkuen ja punasi pilvenreunat taivaalla. Alhaalla kellui tämä rusko meren mainingeissa.

Turjan mieli lennähti kauas pohjoiseen lumen ja jään keskelle, missä toinen osa hänen kansaansa vielä taisteli elämästä ja kuolemasta. Urjan lempeän tarmokas hahmo astui sieltä ennen muita esiin. Oli kuin olisi hän kävellyt kallioilla hänen edessään ja hymyillyt hänelle. — Turja tunsi kaipaavansa häntä hurjasti.

Illan hämärtyessä alkoi taivaalla tavanmukainen tulitus. Turja palasi Jorman luo, joka puolitorkuksissa murisi jotain ja heittäytyi nukkumaan.

Viidakosta kuului hämärässä liikettä ja ikäänkuin pienen tiu'un helinää. Siellä liikuskelivat vielä ne, jotka aikoivat metsästää Borealian päällikön ja yhden hänen parhaista miehistään.

— Mitähän väkeä tämä mahtaa oikein olla, uteli Turja itseltään. Mutta sitte hän unohti heidät, sillä hän oli varma, että he eivät etsi heitä yöllä. Ja jos etsisivät — sitä parempi.

— — — Turja valvoi, mietiskeli ja tarkasteli taivaan ilmiöitä. Hän löysi kaukoputkellansa Avaruuden Hirviön. Sen auringot, sen massajoukot, sen usvameret näyttivät nyt yksinkertaisessa kaukoputkessakin äärettömän suurilta. Pian peittäisi tämä hirviö koko toisen taivaanpuoliskon. Se näytti ojentelevan valtaisia pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin. Se näytti kasvavan ja voimistuvan vuosi vuodelta. Sen ympärillä näytti leijailevan tomupilvihöytäleitä, jotka olivat niinkuin tämän Avaruuden hirviön tuulissa huiskuva harja. Aurinkokuntamme taivaltaa tätä hirviötä kohti — sen Turja tiesi. Mikä on oleva sen kohtalo? Siitä on selko saatava, jos Ekvatorian apuneuvoilla voidaan suinkin siitä selko ottaa.

Turjan mietteet katkaisi Jorma, joka heräsi ja ehdotti lähtöä. Turja suostui ja he alkoivat hiipiä takaisin samaa tietä jota he olivat päivällä tulleet. Aukeama sivuutettiin onnellisesti ja tultiin metsän reunaan. Turja sytytti pienen valonheittäjälyhdyn ja tarkasti tietä.

Kun he olivat nousseet lehdosta kalliolle, jonka raoissa kasvoi vain muutamia suurempia puita, huomasi Turja yht'äkkiä lyhtynsä valossa verkon, nähtävästi metallilankaisen. Hän tarkasteli sitä lähemmin. Siinä oli siellä täällä tiukuja, jotka nähtävästi olisivat helähtäneet heti, jos verkkoon olisi vähänkin koskenut. Verkko oli kalliolla, joten sen alitse ei voinut kaivautua; se ulottui todennäköisesti jyrkkään rantakallion reunaan saakka, joten sitä ei myöskään voinut kiertää.

— Tämäpä on pyydys, puheli Turja hiljaa Jormalle. He luulevat pyydystävänsä meidät ilveksen verkolla.

— Panenko hajalle? kysyi Jorma.

— Ei käy päinsä. Se ilmiantaa meidät.

Turja kulki jonkun matkaa oikealle ja löysi suuren puun, joka kasvoi kallion raossa verrattain lähellä verkkoa. Hän heitti lasson, jollaisella Uuden Borealian asukkaat olivat yleensä aina metsällä käydessään varustetut, tämän oksan yli, kiipesi puuhun ja vei nuoran erään sangen korkealla olevan oksan yli, kiinnitti sen sinne, heittäytyi käsin riippumaan nuorasta, heilutti itsensä heiluriliikkeeseen kunnes heilahteli verkon ulkopuolelle ja pudotti itsensä sinne. Jorma seurasi esimerkkiä muristen itsekseen päällikön kujeille. Ja sitte alettiin odottaa aamua.

Heti kun valkeni sen verran että näki, alkoivat Turja ja Jorma lähetä varovasti takaapäin lehtoa, josta eilen paukkui. Pian saivatkin he näkyviinsä leirintapaisen erään kallion suojassa. Kallion edessä aukiolle päin oli lehtoa. Näkyi liikettä. Pari miestä tarkasteli lehdon läpi Turjan ja Jorman eilistä asemaa aukean toisella puolen. Kolmas kuunteli neljännen määräyksiä ja oli juuri lähdössä.

Nyt on aika. Jorma hoitaa kalliolla olevat, minä huolehdin lopuista, kuiskasi Turja.

Radiosäteet vongahtivat. Leirissä olijat kaatuivat, kalliolla olleiden päät retkahtivat alas.

— Selvä on.

Turja kokosi metsästäjäin kaikki aseet ja antoi ne Jorman hoitoon. Sitte hän hieroi taintuneiden ohimoita ja ranteita ja antoi heidän hengittää pienestä askista. He heräsivät ja olivat nähtävästi äärimmäisen hämmästyneitä ja peloissaan. Se joka oli antanut määräyksiä toisille, tointui nopeasti, pujahti metsään ja juoksi joustavasti ja notkeasti, pehmein sulavin liikkein puiden välitse pakoon. Turja lähetti hänen jälkeensä uuden vongahtavan säteen, joka kaasi juoksijan maahan. Turja käski Jorman kantaa hänet takaisin ja herätti hänet. Hän silmäili leimuavin katsein nolona seisovia miehiänsä, polki jalkaa ja nähtävästi soimasi heitä kielellä, jota Turja ei ymmärtänyt. Sitte hän heristi nyrkkiä Turjalle ja käänsi hänelle selkänsä. Välittämättä näköjään mistään hän katseli puita ja päästeli omituisia laulavia ääniä.

Kukaan vangeista ei näyttänyt ymmärtävän ensin Turjaa, kun hän puhutteli heitä molemmilla oppimillansa kielillä. Heidän päällikkönsä vain kiljahti ja katseli yhä metsään. Turja lisäsi ikäänkuin Jormalle puhuen (vaikka Jorma ällisteli, ymmärtämättä sanaakaan):

— Sepä vahinko. Olisimme voineet kotiin tultuamme vapauttaa sen, joka olisi minua ymmärtänyt.

Kas, silloin laukesi yhden miehen kielen kanta ja hän vastasi samalla kielellä. Mutta tuskin hän oli lauseensa lopettanut, kun hän keikahti maahan päällikkönsä korvatillikasta. Se oli tapahtunut nopeasti kuin salaman isku ja seuraavassa tuokiossa lauleli päällikkö taas entisellä paikallaan metsään katsellen.

— Tämäpä on kovin tulista ja ylpeätä poikaa tämä mies, lausui Turja kääntäen hänet tavallista lujemmalla otteella päin ja tarkastaen häntä. Hän hämmästyi miehen piirteet nähtyään. Vaikka hän puri hammasta Turjan rautakouran tuottamasta kivusta, olivat hänen piirteensä sittenkin omituisen hennot, aivan kuin naiselliset. Nuori hän oli kaikesta päättäen. Turja taputti häntä olalle: — Luulen, että me joskus vielä sovimme keskenämme oikein hyvin.

Vangit hymyilivät omituisen salaperäisesti.

Turja kehoitti vankeja ottamaan pyyntiverkkonsa mukaan, ilmoittaen että he saattavat sitä vastaisuudessa tarvita. Heille ei aiota mitään pahaa, he saavat olla vain pohjoisesta tulleen Borealian kansan vieraina ja myöhemmin saavat he taasen valita tiensä itse.

Jorma nouti puuhun jääneet lassot.

Lähdettiin kohti uutta Borealiaa. Metsästäjien päällikkö jurotteli ja kulki miten sattui, kenestäkään välittämättä. Hän pysähtyi, tuijotteli puiden latvoihin, juoksi metsään jonkun matkaa, kunnes sai Jorman mörähtämään, palasi ja nauroi Jormalle pilkallisesti. Turja näki, että Jorman oli vaikea hillitä itseänsä antamasta, niinkuin hän tapasi sanoa, "pöksyille tuota poikavekaraa".

Mutta sitte väsyikin "vekara" kujeisiin ja komensi miehensä kantamaan itseänsä. Matka alkoi joutua. Niin tuli Turja kotiin tältä pieneltä seikkailulta tietämättä että tämä matka oli merkitsevä hänelle yksityisesti enemmän kuin sadat matkat — ja oikeastaan enemmän kuin lumi, jää ja pakkanen, enemmän kuin Avaruuden Hirviö — — —.

Taitsa oli palannut, mukanaan Ekvatorian hallituksen ehdot. Esikuntansa läsnäollessa Turja ne luki. Ne sisälsivät:

1) Ankarat verot.

2) Joka kymmenes mies Ekvatorian hallituksen sotajoukkoon.

3) Koko kansa työvelvollinen Ekvatorian hallituksen käskystä.

Turja pani ehdot tyynesti syrjään, kutsui eduskunnan koolle, ehdotti sille, että he tarjoaisivat Ekvatorian hallitukselle kymmenykset kaikista tuotteistaan ja ellei Ekvatoria tähän tyydy, varustautuisivat elämään ilman Ekvatorian holhousta tai armoa. Samalla ilmoitti hän itse lähtevänsä Ekvatoriaan neuvottelemaan asiasta.

Päälliköksi valittiin Karma, jonka hoitoon Turja jätti myöskin metsästäjät, kehoittaen häntä opettelemaan päällikön kieltä ja tutkimaan heidän aseittensa käyttöä.

Taitsa ja Jorma seurasivat Turjaa matkalle.

III luku. Kansa, josta on veto loppunut.

Matkattiin suoraan etelään asutulle alueelle. Tultiin kehnonpuoleiselle tielle, jolla oli jonkinverran liikettä, jalan kulkijoita ja vetojuhtia. Viisisataa ajastaikaa oli kulunut siitä kun Borealian kansan jäsen oli nähnyt tämän maan, katsellut sen kansaa, Ja jännittyneellä uteliaisuudella tarkkasi Turja tätä satujen maata ja teki Taitsalle kysymyksiä. Ja jota pitemmälle ehdittiin, jota enemmän hän näki, sitä omituisemmilta tuntuivat hänestä tämän maan olot.

Tuli vastaan jalankulkijoita, laihoja, kurttuisia, väsyneitä miehiä ja naisia. Tuli vastaan vetojuhdilla lihavia, hyvinvoipia miehiä ja naisia, katsellen pönäköinä jalankulkijain päiden yli, tuntematta heitä kohtaan nähtävästi minkäänlaista mielenkiintoa. Kerran näki Turja laihan synnyttämäisillään olevan naisen kantavan vettä hyvinvoivan miehen juhdalle, miehen istuessa ja katsellessa taivaanrantaa.

Tien molemmin puolin oli kauniita asunnoita siellä täällä, mutta enemmän oli pieniä mökkirähjiä, samantapaisia kuin se, jonka Turja oli nähnyt metsässä. Kun Turja tiedusteli Taitsalta, mistä syystä Ekvatoriassa näin omituisesti rakennettiin, sai hän ihmeekseen kuulla, että noissa kauneissa rakennuksissa asui ihmisiä, joilla oli oikeus saada kaikki elintarpeet ja muut tavarat, mitä näillä mailla valmistettiin, ja tehdä niillä mitä ikänä halusivat, ja noissa mökeissä asui ihmisiä, jotka tekivät työtä näillä mailla, mutta joilla ei ollut oikeutta saada mitään muuta kuin sen, minkä nuo edellä mainitut tahtoivat heille antaa. Ja Taitsa teki vielä sellaisenkin merkillisen väitteen, että heille ei annettu muuta kuin sen verran, että juuri pysyivät hengissä.

Turja alkoi nyt uskoa Taitsan puhuneen totta, kun hän kertoi että Ekvatoriassa toiset kuolivat nälkään, vaikka toisilla oli ravintoa yltäkylläisesti.

— Ovatko ne ihmiset, jotka saavat haltuunsa kaikki työn tulokset, alueellaan työpäälliköltä? kysyi Turja.

— Eivät. Työpäälliköt ovat erittäin. He saavat samantapaisen osan työn tuloksista kuin mökeissä asujatkin, jonkunverran enemmän vain.

— Mitä tekevät sitte suurissa asunnoissa asuvat?

— Sitä on vaikea sanoa. Osa heistä hoitaa terveyttään etelämpänä. Osa harrastaa vetojuhtien asiaa. Osa hoitaa maan asioita. Osa matkustelee. J.n.e.

— Mikä on vetojuhtien asia?

— Tahdotaan kehittää Ekvatorian vetojuhdat hyviksi, terveiksi ja opettaa niitä hyppäämään, selitteli Taitsa.

— Mistä syystä hyppäämään? Onko niiden kuljettava sellaisissa paikoissa, joissa täytyy hyppiä.

— Ei suinkaan. Mutta Ekvatoriassa pidetään kauniista vetojuhdasta, joka osaa hypätä.

— Sepä kummallista. Muuta ei Turja osannut tähän sanoa.

— Ken on oikein innostunut asiaan, opettaa vetojuhdallensa kaikenlaisia sivistyneen tapoja: istumaan, ymmärtämään puhetta, laulamaan j.n.e.

— Miksi ei sensijaan opeteta näitä, jotka asuvat mökeissä? kysyi Turja.

— Se ei ole nykyään muodissa Ekvatoriassa. Ainoastaan muutamat, joita pidetään hiukan hassahtavina, harrastavat mökeissä asuvain opettamista. He opettavat heitä hoitamaan terveyttään, istumaan oikein pöydässä, syömään kauniisti ja harjoittamaan hyväntekeväisyyttä.

Eräästä suuresta asumuksesta kuului tavaton melu. Sen pihamaalla oli vetojuhtia ja väkeä. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasi Turja, että miehet ja naiset horjuivat pihamaalla edes takaisin, kiljahtelivat ja melusivat. He pysähtyivät katselemaan menoa. Taitsa puhutteli erästä tien vieressä istuvaa miestä.

— Mitä tässä tapahtuu? kysyi Turja.

— Juhlitaan sen miehen kunniaksi, jolle tämä maa ja asumus kuuluvat. On kuulema havaittu, että täällä on tuotanto hyvässä kunnossa ja nyt pidetään juhlia isännälle.

— Onko isäntä itse järjestänyt täällä kaikki hyvin? kysyi Turja.

— Ei, vastasi mies tien vierellä. Hän on tullut etelästä tähän juhlaan.

— Minkä vuoksi hänelle sitte juhlia pidetään?

— Hän on tämän maa-alueen omistaja, selitti ukko edelleen.

— "Omistaja", mikä se on? kyseli Turja Taitsalta.

Taitsa selitti, että niin nimitetään juuri suurissa asunnoissa asuvia.

— Mutta miksi ihmiset ovat kuin hulluja tuolla pihamaalla? kysyi Turja edelleen.

— He ovat juoneet masmaa, juomaa, josta ihminen villiytyy.

— Kuuluuko se juhlatapoihin?

— Kuuluu. Sen juominen on yleistä suurissa asunnoissa asuvain keskuudessa. Se antaa lohdutusta ja iloa.

— Onko heillä sitte erikoisen paljon suruja?

Taitsa teki epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin sanoen: kylläpä tulee kysymyksiä.

— Yksi kysymys vielä, pyysi Turja. Miksi eivät mökeissä asuvat juo masmaa?

— Juovat kyllä, jos saavat. Mutta masmajuuria voidaan viljellä vain suurten asuntojen kasvitarhoissa ja — —

— Ja ehkäpä mökeissä asuvilla ei ole niin paljon huolia ja murheita, naurahti Turja, lopettaen keskustelun.

Jonkun ajan kuluttua he astuivat alukseen, joka kulki purjeilla ja sadan soutajan airoilla, ja laskivat merelle. Maa häipyi näkyvistä ja laiva hyppeli pian aavan meren aalloilla. Jäitä näkyi oikealla ja lintuparvi seurasi laivaa. Katsellessaan kahleisiin kytkettyjä soutajia, tuli Turja ajatelleeksi, eikö akkumulaattorin energialla voitaisi kuljettaa tällaista laivaa. Hän ei ennättänyt kuitenkaan kauan ongelmaa pohtia, sillä edestäpäin nousi maa merestä ja hän tahtoi pitää silmänsä auki.

Pian he olivat muutamassa Ekvatorian asutuskeskuksessa.

— — — Turja näki ympärillänsä loistoa ja merkillisyyksiä. Tämä oli kaikkialla Vanhan Borealian puhdasviivaisen karun ja tasasuhtaisen ympäristön vastakohtaa. Rakennukset suuria, Turjan mielestä muodottomia — ainakin kaikki eri muotoa, niinkuin jokaisen rakentaja olisi vihannut toista rakennusta eikä senvuoksi olisi halunnut millään muotoa luoda mitään sen muotoihin sointuvaa. Kasvitarhat, puutarhat ja puistot ihmeellisiä hempeyden ja aistillisuuden ilmauksia. Kummallisia kasveja, kummallisia sukupuolielämää kuvailevia veistoksia! Puiden varjossa kulki hyvinvoipia miehiä ja naisia parittain, puolialastomina kesäpäivän lämmittäessä lehvästöä — sekä sen lisäksi muutamia synkkiä varjoja, jotka liikuskelivat työtoimissa. Kaduilla koristettuja ajopelejä, kanavilla punaverhoisia veneitä, joiden peräkannella katoksen alla puolialastomia miehiä ja naisia veltoissa asennoissa.

Toisinaan kuljettiin suurten pyöreiden rakennusten ohi, jotka olivat aukottomia, ikkunattomia, värillisistä kivistä rakennettuja. Pieni matala oviaukko johti tähän ihmeelliseen pyöriöön. Taitsa kertoi, että niissä palveli Ekvatorian kansa suurta henkeä, maailman luojaa.

— Miten ja miksi häntä palvellaan? kysyi Turja.

— Temppelissä on paljon pyöriä, joiden kehissä on salaperäisiä merkkejä, joita vain suuri henki ja papit ymmärtävät. Kun palvelus alkaa, istuutuu kukin sisällä olija tällaisen pyörän ääreen, valot sammutetaan ja täydellisessä pimeydessä on jokaisen kuviteltava itsensä joksikin eläimeksi ja väännettävä pyörää. Välillä tarjoavat papit masmaa ja yleisö antaa heille lahjoja. Tällä tavalla pyydetään suuren hengen suosiota ja samalla pitäisi asianomaisen itsensä tulla paremmaksi ihmiseksi.

Turja nauroi. Mutta Taitsa selitti vakavana, että näille asioille ei kukaan saa nauraa. Se on pilkkaa, joka rangaistaan.

Turja teki sen havainnon, että Ekvatoriassa ei tunnettu radiovoimaa eikä yleensäkään osattu käsitellä säteilevää energiaa. Kaikki heidän voimalaitteensa ja energiansiirtonsa perustui johtoihin vangitun energian käsittelyyn. Tämä häntä ihmetytti, kun hän tiesi, että toisilla aloilla oli Ekvatoriassa jo viisisataa vuotta sitte oltu sangen pitkällä. Vanhoista tähtitieteen käsikirjoista oli hän m.m. havainnut, että Ekvatoria tuolloin jo teki sangen tarkkoja havaintoja Avaruuden ilmiöistä.

Ei täällä liioin — sehän oli luonnollistakin — osattu varastoida energiaa, muuta kuin aivan rajoitettuja määriä. Johtuiko tämä siitä, että luonto ei ollut pakoittanut Ekvatorian kansaa ottamaan energiaa täysin haltuunsa? Sitä oli täällä vielä runsaasti tarjona kesällä ja talvella. Oli jokia ja putouksia, oli auringonlämpöä, oli polttoaineita, oli ihmisvoimaa nähtävästi aivan tuhlaten käyttää. Parhaana työaikana käyskennellä lehdoissa ja soudatella kanavilla kiimaisina kuherrellen — se oli jo tuhlausta, jota Turja ei ollut odottanut enää tapaavansa jäätyvän maan pinnalla, Avaruuden Hirviötä lähestyttäessä.

Tosin kuljeskeli asutuskeskuksen laitaseuduilla väkeä, jossa näkyivät työn jäljet sitä selvemmin. Siellä kulki parvissa aivan kuin toinen kansa, muodoton, likainen, laiha, ryppyinen ja takkuinen. Se oli sitä väkeä, joka piti voima-asemat käynnissä, souti laivoja, puhdisti tiet, kadut, pihat ja puistot, tyhjensi käymälät, rakensi, kutoi, takoi, ajoi juhdilla j.n.e. Sanalla sanoen näissä ihmisissä toimi energia jotain luoden, noissa toisissa se kului vatsan, aivojen ja — niinkuin Turja myöhemmin havaitsi — sangen suureksi osaksi sukuelinten toimintaan.

Paikka oli asutukselle mitä soveliain. Mantereeseen tunkeutui kaunis ja syvä merenlahti. Maa oli tasaista, hyvin miedosti kauempana olevaa vuoristoa kohden kohoavaa. Vuoristosta tuli, sen valtavaksi solaksi katkaisten, suuri joki, josta oli johdettu kanavia sinne tänne asutuskeskuksen alueelle. Vuoriston rinteellä oli valtaisia koskia, joista saatiin voimaa. Maa oli hyvää kasvullisuudelle ja olikin se yltäyleensä viljelysten, puutarhojen, puistojen y.m.s. peitossa.

Hallitus oli taaskin merellä. Muuan päällikkö oli kyllä kotona, mutta hän antoi ilmoittaa, että hänellä ei ollut mitään tekemistä tällaisten asioiden kanssa. Hän oli sotajoukon pää ja piti järjestystä yllä, tukahdutti kapinoita ja rankaisi rosvojoukkoja. — — — Turjan täytyi jäädä odottamaan.

Hän käytti aikansa perehtyäkseen maahan, kansaan, oloihin ja kieliin.

— — — Eräänä iltana tuli Jorma kauhuissaan ja raivoissaan muristen heidän yhteiseen asuntoonsa. Turja havaitsi heti, että hänelle oli tapahtunut jotain aivan ällistyttävää. Mutta vasta hiljalleen hän sai häneltä nyhdetyksi tiedot tapahtumasta.

Jorma oli pitkin katuja kuljeskellessaan ja kaikkea töllistellessään poikennut eräästä kukkasin koristetusta portista sisään ja kulkenut erästä alastomia naisruumiita eri asennoissa kuvaavien veistosten reunustamaa tietä pitkin tiheään puistoon, jossa risteili samanlaisia käytäviä. Kun hän siellä käveli, ympäröi hänet yht'äkkiä parvi naisia, sellaisessa puvussa, kuten Jorma asian kuvasi, että he olivat varmaan hypänneet suoraan kylpyhuoneesta. Pari heistä kavahti kiinni Jormaan ja kiemaillen viittoi häntä mukaansa. Jorma säikähti ja lähti pakoon. Naiset kirkumaan ja nauramaan. Ehti siihen jo miehiäkin, jotka irvistelivät siinä määrin, että Jorma aikoi jo kääntyä takaisin ja antaa heitä "pöksyille". Ellei noita kirotuita naikkosia olisi siinä ollut, olisi hän pannut poikien suut toisapäin väärään, lopetti Jorma. Mutta naisten pinnan paistaessa joka puun takaa, katsoi hän parhaaksi kärsiä häpeänsä ja palata kiukuissaan asuntoonsa.

Taitsa selitti tämän seikkailun siten, että Jorma on seilannut johonkin ylhäisön huvi- ja kylpypaikkaan, ehkäpä sen kaikkein pyhimpään osaan, jossa lemmen hengetärtä palvellaan.

Pian tämän jälkeen lähti Turja seuralaisineen etelään. Hän tahtoi hallitusta odotellessaan kulkea Ekvatorian poikki ja nähdä eteläiset jäätiköt. Tällä matkalla hän havaitsi, että tässä osassa Ekvatoriaa asui useita eri kieliä puhuvia kansoja. Alkuperäinen Ekvatorian kansa oli kaikkialla vallassäätynä, eleli loisteliaasti ja kulutti aikaansa nautinnoissa, varsinkin "lemmen hengettären" palveluksessa. Pohjoisesta ja etelästä saapuneet kansat olivat heidän orjinansa, asuivat hökkeleissä ja tekivät työtä herroillensa.

Taitsalta hän sai tietää, että samoin on suurin piirtein laita koko Ekvatoriassa. Ja vallasluokan elämä maapallon toisella puolella, missä olivat Ekvatorian hedelmällisimmät ja kauneimmat osat, oli vielä paljoa loisteliaampaa ja tuhlaavaisempaa.

Kuinka ovat kansaparat taipuneet tällaiseen asemaan? Sen kysymyksen teki Turja itsellensä tuon tuostakin. Ja hänen oman kansansa asia poltti aina silloin hänen mieltänsä. — Borealian kansa ei milloinkaan astu tällaiseen asemaan, se ei taivu orjaksi, ei ikinä. Mutta kuinka ovat saattaneet kansat myödä tällä tavoin vapautensa kurjiin muruihin. Ovatko nämä kansat olleet vapaita?

— Eivät, vastasi Taitsa. Ne ovat jo vuosisatoja olleet Ekvatorian alaisia kansoja, jotka ovat aikoinaan paenneet lumen ja jään uhkaamista maista. Yksikään näistä kansoista ei ole ollut Borealian kansan veroinen, tunnusti Taitsa.

— Kuinka ne, Kosmoksen nimessä, tyytyvät tällaiseen asemaan?

— Ne ovat olleet toisilleen vihamielisiä. Ne eivät ymmärrä toistensa kieltä. Ne eivät osaa yhdessä toimia. Ja vallassäädyllä on sotajoukkonsa, johon kootaan jäseniä kaikista kansoista, jotta sen keskuudessa ei syntyisi yhteistoimintaa, ja päällikköinä ja "piiskajoukkona" on vallassäädyn jäseniä.

— Onko tämä sotajoukko sitte yksinomaan sitävarten, että orjakansa pidettäisiin kurissa? tiedusteli Turja.

— Jos päällikkö tekee tämän kysymyksen Ekvatorian isänmaalliselle vallassäädyn jäsenelle, vastaa hän näin: Ei suinkaan! Se ei ole edes pääasiassa sitä varten. Mutta tämä sotajoukko on suuri kasvatuslaitos. Se lähentää myöskin eri luokkia toisiinsa ja opettaa niitä rakastamaan yhteistä isänmaatansa. Kun orja marssii isäntänsä rinnalla samassa tahdissa ja sama musiikki virittää heidän mielensä, niin he tuntevat olevansa keskenään vertaisia ja oppivat ymmärtämään toisiaan. Tällä tavalla lievennetään luokkavastakohtia.

— — — Turja katseli eräältä vuorelta eteläistä jäätikköä ja mietiskeli mahtoiko sen takana, sen keskellä olla joku elämästä ja kuolemasta kamppaileva kansa. Hän näki kaukoputkella lumimyrskyn riehuvan nunatakien rinteillä — ja häntä halutti mennä sen keskeen. Häntä halutti tuntea vihurin puhaltavan, kuulla sen kovan ja terävän vihellyksen. Häntä halutti saada painiskella myrskyä, lunta ja jäätä vastaan. Tämä Ekvatorian ilma, ihmiset ja tavat tympäisivät häntä, ne joskus suorastaan inhoittivat.

Kuljettuaan maata ristiin rastiin ja tarkasteltuaan oloja pikasilmäyksellä lähti Turja paluumatkalle, sillä se aika alkoi lähestyä, jolloin hallituksen piti palata mereltä. Taitsan ehdotuksesta poikettiin vielä aivan jäätikön lähellä olevaan pyhään laaksoon, missä oli suuri pyörötemppeli, suuri asuntoryhmä, jossa asui hartaudenharjoittajia yksinäisyydessä, sekä vielä erakkola. Erakkola oli pieni suurista kivistä muurattu pyöreä maja, mihin ei näyttänyt johtavan mitään muuta aukkoa, kuin pieni reikä pohjoispuolisessa seinässä. Taitsa kertoi, että siinä on oviaukko, mutta se muurataan kiinni senjälkeen kun erakko on sinne saatettu.

— Elääkö tässä luolassa siis ihminen? kysyi Turja.

— Elää. Hänet saatettiin sinne kolmekymmentä vuotta sitte.

— Viedäänkö hänet sinne väkivalloin?

— Ei. Joku papeista tahtoo itse tulla tätä tietä pyhimykseksi. Hän ilmoittaa tahtonsa olevan, että hänet vihitään erakoksi ja saatetaan majaan. Silloin kaikki kansa lähistöltä kerääntyy tähän laaksoon. Yksinpä naiset lemmen hengettären lehdoistakin saapuvat tänne. Vietetään suuria juhlia. Pappi vihitään erakoksi, hänen annetaan nähdä viimeisen kerran auringonvalo ja tuhansien saattamana, laulaen, pasuunoita puhaltaen viedään hänet tuohon kivimajaan. Maan hallitus on läsnä. Päällikkö itse panee ensimmäisen kiven oviaukkoon. Papit muuraavat oviaukon kiinni pyhän laulun kaikuessa. Ja siellä elää erakko sitte lopun ikäänsä pientä rukousmyllyä vääntäen ja henkien kanssa seurustellen. Aukkoon asetetaan hänelle niukka ravintoannos kaksi kertaa päivässä. Usein se on koskematonna.

— Hän ei näe auringonvaloa senjälkeen kuin luolaan suljettiin? tiedusti Turja.

— Ei.

— Eikä kuule ihmisääntä?

— Ei. Tavallisesti kuolee erakko kenenkään tietämättä. Ja ovi avataan vasta kun ruoka-annos on ollut koskematta kauan aikaa. Muuan erakko eräässä toisessa erakkolassa ilmoitti kuitenkin, vuosikymmeniä kivimajassa oltuaan, haluavansa nähdä vielä auringon ennen kuolemaansa. Kun oviaukon muuraus särjettiin ja erakko tuotiin ulos, huomattiin hänen kutistuneen pienen pieneksi ja luiden päällä oli vain harmaa kovettunut nahka. Hän oli kuin kurttuinen matelija, joka hitaasti ryömi vatsallaan eteenpäin. Hän kuoli valoon jouduttuaan.

Turja palasi matkaltansa mietiskellen näkemiänsä. Tuntui kuin Ekvatorian kansasta olisi "veto loppunut", kuin olisi siinä elämän ponnevoima lauennut ja se olisi pysähtynyt siihen kohtaan kehityksessään, missä oli sattunut olemaan vieterin loppuessa. Nyt se horjutteli eteenpäin vain jatkuvaisuudesta, kuin houreessa. Se näki henkiä ja näkyjä, sitä ohjasivat vaistot, Se kylpi nautinnoissa tai kurjuudessa. Viimeiset elämän ponnevoiman nytkähdykset pukeutuivat omituisiin muotoihin, johtivat meikilliseen sankaruuteen — niinkuin tuon erakonkin.

Avaruuden Hirviöstä ei kukaan tuntunut tietävän mitään. Kukaan ei näyttänyt ajattelevan naapuriansa. Kuinka olisi silloin huolehdittu maapallon ja aurinkokunnan kohtaloista?

IV luku. Satimessa.

Kun Turja palasi keskuspaikkaan, ilmoitettiin, että hallitus oli palannut. Vihdoinkin saisi hän tietää ratkaisun. Tulkoon se mikä hyvänsä. — Borealian kansan tehtävä oli selvä. Se ei koskaan voisi hetkeäkään olla tällaisen yhteiskunnan orja, ei edes millään tavalla sen määräysvallan alaisena. Sellainen ajatus saattoi kehittyä ainoastaan tämän maan vallasluokan ihraisissa aivoissa, kun se ei tuntenut Borealian kansaa.

Ei tarvinnut muuta kuin katsella Jorman ilmeitä ja kuulla hänen puheitansa, saadakseen käsityksen Ekvatorian ja Borealian vastakohtaisuudesta. Jorma ei katsellut tämän kansan elämää niinkuin lasten leikkiä eikä aivan niinkään kuin mielipuolten järjettömiä puuhia. Hänen ilmeensä, puheensa ja suhtautumisensa oli jotain siltä väliltä, mutta lisäpiirteenä oli vielä ilmeinen vastenmielisyys, jota oli hyvällä tahdollakaan mahdotonta peittää. Tuolla jättiläisellä oli nähtävästi ainainen halu "antaa pöksyille" näitä "keltiäisiä". "He ovat kaikki hassuja tai roistoja tai roiston poikia". Se oli Jorman käsitys.

Turjan ei siis tarvinnut valmistautua astuessaan Ekvatorian päällikön eteen ilmoittamaan kansansa tahdon. Se voitiin ilmaista parilla sanalla ja oli selvä kuin päivä.

Hänet johdettiin suureen asumukseen, jossa oli alakerrassa sotilaita, ylemmissä kerroksissa joitakin kirjoittelevia miehiä. Ja sitä ylemmissä loistavia, kirjavanylellisesti koristettuja saleja. Siellä kuljeskeli miehiä ja naisia. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen Turjaan ja Jormaan kun he oppaan jäljessä astelivat rauhallisina salien halki Ekvatorian päällikön vastaanottohuoneeseen. Taitsa jäi Turjan määräyksen mukaan saliin, pitämään silmällä sieltä käsin asiain kehitystä. Hän kuuli naisten ihastuneet kuiskaukset ja näki heidän paljon puhuvat silmäyksensä.

Hän kuuli miesten mainitsevan sanan "sota" ja koetti saada selville, mistä nämä puhuivat.

— Elleivät nämä pohjoisesta tulleet lumiukot taivu, on parasta ajaa heidät tiehensä maastamme, lausui muuan. Mitä me heillä teemme, elleivät he tahdo tehdä työtä.

— Toisin sanoen, lisäsi toinen mies, meidän on lähdettävä pienelle metsästysretkelle sinne pohjoiseen.

— Minusta olisi parasta, virkahti kolmas, panna nämä öykkärit kiinni ja mennä noutamaan koko se lauma sieltä pohjoisesta ja opettaa sille Ekvatorian tapoja.

Nähtävästi ei Taitsaa pidetty Turjan seuraan kuuluvana, koskapa keskustelu kävi vapaasti miesten kesken tähän suuntaan. Naisilla kuului olevan aivan toisenlaista puhuttavaa Turjasta, Jormasta ja heidän kansastansa: Millaista olisi saada heiltä lempeä?

Viipyi kotvan, ennenkuin Turja palasi. Hän oli yhtä rauhallinen kuin mennessäänkin.

— Tämä retki alkaa käydä perin ikäväksi, murisi Jorma heidän palatessaan asuntoonsa. Ja joutavaksi, lisäsi hän hetken kuluttua. Mitä tästäkin äijänkäkkyrästä nyt sai selville? Nauraa kitkutti kuin meidän Tarja ja kähisi pöytäänsä nojaillen — kuin hassu.

— Hän oli nähtävästi maistanut tuntuvasti masmaa, selitti Turja. Huomenna saamme lopullisen selvän ja silloin toki pääsemme lähtemään.

Taitsa kertoi puolestaan, mitä hän oli kuullut odotellessaan salissa.

— Vai niin, ihmetteli Turja. Onpa niillä miehillä pyrstösulkia! Päällikkö ei sanonut mitään varmaa, kun ilmoitin, että Borealian kansa tarjoaa kymmenykset, mutta ei ikimaailmassa anna mitään muuta. Hän sanoi neuvottelevansa hallituksen kanssa ja ilmoittavansa huomenna.

— Nyt on parasta pitää silmät auki, virkkoi Taitsa. Minusta tuntuu, että ne vangitsevat meidät ja yrittävät puristaa Borealian kansalta suostumuksen asettamiinsa ehtoihin.

— Mutta se olisi sentään liikaa! Vangita meidät ja estää meitä viemästä tietoja Borealian kansalle! mumisi Turja.

— Vielä enemmänkin, jatkoi Taitsa. He voivat lähettää Borealian päällikön Turjan nimessä kehoituksen kansallenne suostua asetettuihin ehtoihin.

— Sekään ei suuria merkitse. Borealian kansa ei suostu sittekään. Mutta olisipa se konnamaista! No, pitäkäämme varamme!

Seuraavana päivänä tehtiin suunnitelma siltä varalta, että heitä yritettäisiin vangita. Taitsa varasi satamaan käytettäväksi pienen soudun, joka oli joka hetki valmiina lähtöön. Turjan mennessä päällikön puheille tulisi Jorman olla varuillaan satamaan vievällä kadulla, radioputket mukana, ja Taitsa seuraisi Turjaa hallintorakennuksen portille saakka ja jäisi sinne odottamaan.

Tämä suunnitelma perustui siihen, että Ekvatorian hallitus ei Taitsan tietojen mukaan vangitse uhrejaan hallintorakennuksen alueella. Se on ikäänkuin kohteliaisuustapa ja sisältynee siihen myöskin jotain yliluonnollisen pelkoa. Turjan vangitseminen tapahtuisi siis todennäköisesti portilla, jos sellaista suunnitellaan. Jos Taitsa havaitsee portilla vangitsijoita, antaa hän Jormalle merkin. Kun Turja astuu ulos rakennuksesta, antaa Taitsa toisen merkin ja Jorma tekee radiosäteellä selvän vangitsijoista. Ja kun Turjakin on saanut sitten radioputken, voivat he raivata tieltänsä, vaikka koko Ekvatorian sotajoukon.

— — — Taitsa odottelee portilla. Jorma kävelee edestakaisin puiden siimeksessä etäällä satamaan vievällä kadulla. Jorma on tyyni, melkeinpä laiska. Mutta Taitsan on hiukan outo olla. Hän silmäilee sinne ja tänne, tempaa laukustaan rullan, jota on lukevinaan. Mutta silmät eivät tottele. Perhanan kauan ne siellä nyt kinastelevat! Hän laskee puita kadun vierellä ja tirkistelee puiston siimekseen. Hän on näkevinään miehen ja naisen eräässä lehtimajassa — — — Mutta hänen ajatuksensa palaavat taasen Ekvatorian päällikön vastaanottosuojaan.

— Suostutteko ehtoihimme, kysyy äijänkäkkyrä.

— Emme, kumahtaa Turjan lyhyt vastaus.

Taitsa on kuulevinaan ukon natisevan naurua.

— Tiedättekö mitä se merkitsee Ekvatorian kielellä? irvistelee hän.

— Emme. Se on meille yhdentekevää. Sen saa Ekvatoria tietää.

— Se merkitsee sotaa.

Taitsa on näkevinään Turjan vuorostaan nauravan hiljaista tyyntä nauruaan. Nyt ukko pönkittää itsensä pönäkäksi, vetää leukansa rintaan ja puhuu syvältä kurkustaan:

— Hallitus on päättänyt, että Borealian päällikön Turjan on hyväksyttävä meidän asettamamme ehdot, tai vangitsemme hänet seuralaisineen ja menemme ja ajamme hänen kansansa takaisin jäätikölle tai tuomme tänne ja opetamme sille Ekvatorian tapoja.

Taitsa on näkevinään Turjan synkkenevän.

— Minä olen rehellisesti esittänyt teille ne perusteet, joihin nojaten kansani on kieltäytynyt hyväksymästä ehtojanne. Olen vakuuttanut kansani puolesta, että me maksamme teille kymmenykset tuottamistamme tavaroista. Borealian kansa on täten mielestään tehnyt tavattoman suuren myönnytyksen. Eikö Ekvatoria siis ota tätä tarjousta vastaan?

Ukko kähisee ja nauraa kitajaa.

— Tämäpä mies on hauska mies. Luulin hänen ymmärtäneen, mitä sanoin. Luulin keskustelun olevan lopussa. Nyt hän kysyy minulta hassuja.

— Hyvä, on Taitsa kuulevinaan Turjan jyrähtävän. Niinpä Borealian kansa pitää itse tavaransa — ja maansa. Te puhutte sodasta. En tunne sellaista asiaa. Mutta luulen käsittäväni, mitä tarkoitatte. Neuvoisin teitä pysymään kuitenkin naistenne helmoissa ja täällä porttoloissanne. Hyvästi!

Taitsa tarkastaa portin edustaa. Ei ainoatakaan ihmistä! Eikö Turjaa siis aiotakaan vangita. Ja Taitsa alkaa sommitella keskustelun tuolla sisällä toisella tavalla.

Neuvotellaan, tingitään — — — ei, mitä minä turhia, Turja ei tingi. Siispä puhua pärpättää ukko. Koettaa tinkiä. Tekee myönnytyksen toisensa perästä. Ensin orjuus pois. Sitte sotamiehet. Verot ovat jälellä. Sitte hän alkaa lieventää niitä. Ja vihdoin tullaan kymmenyksiin.

Mutta tätäkin tietä pitäisi keskustelun olla nyt jo lopussa. Turjaa ei vain kuulu. Tiima kuluu tiiman perästä. Taitsa alkaa käydä jo todella levottomaksi.

Rakennuksesta tulee ulos ryhmä miehiä ja naisia. He pysähtyvät portilla. Siinä on samoja miehiä, joita Taitsa näki eilen salissa.

— Kävi niinkuin minä ennustin, kuuli hän yhden sanovan. Tulee sota.

— Siellä hän nyt on loukossa se vaskinen mies lumituntureilta. Mutta Sonja ja Tupu ovat suruissaan. Katsokaa heitä! He ovat ihan hassahtaneita häneen. Manalan nimessä, eikö Ekvatoriassa enää löydy miehiä!

— Ei, vastasi toinen naisista. Vetelyksiä ja nahjuksia täällä on, mutta ei miehiä. Ja minä en ole Sonja Ounantytär, ellen minä keinottele tuota pohjan miestä pois luolasta ja vie vuoteelleni. — - —

Taitsa kiiruhti juoksujalkaa Jorman luo. Hän raivosi, puristeli nyrkkejänsä. Hän sai kouristuskohtauksen eikä kyennyt puhumaan aluksi selvää sanaa.

— Joko järki jätti miehen? tuumi Jorma tyynenä, toinnutellen Taitsaa. Kunpa Jorman pää kestäisi kotiin saakka.

— Onko tapahtunut räjähdys, vai onko tulossa hirmumyrsky? tutkisteli hän Taitsalta. Sanohan nyt toki yksi selvä sana tällä minun kielelläni. Mikä paikka on vinossa? Onko Turja sittenkin vangittu?

— On. Ne kirotut ovat hyljänneet sen viimeisenkin ihmisellisen tapansa. Ne vangitsevat nyt uhrinsa jo heti, sisällä, oman kattonsa alla. Olisihan minun pitänyt epäillä sitä. Minä olen ollut jo useita vuosia poissa, minun olisi pitänyt tietää, että tällä aikaa ovat viimeisetkin kunniallisuuden kuivettumat rapisseet pois hallituksen menettelystä. — Ne etanat, ne tuonelan toukat ovat vanginneet päällikön. Ja se on minun syyni. Tämä on helvetillistä!

Taitsa osasi huonosti kieltä, hän puhui sekaisin eri kieliä, hän ei joutanut raivoissaan etsimään sanoja. Hän lateli kaikki voimasanat, mitä osasi Borealian kielellä. Jorma ei voinut olla nauraa murahtamatta tälle "räähkänälle", niin hassunkurinen hän oli hänen mielestään.

— Jos hän nyt jo lopettaisi kiroilemisen ja palattaisi asiaan, ehdotti tyyni jättiläinen. Hän sanoo siis, että Turja on vangittu.

— Niin, nyökkäsi Taitsa.

— Ei portilla, vaan seinien sisässä?

— Niin.

— Vai niin, keltiäiset, murisi Jorma.

— Ja nyt kai etsitään meitä?

— Varmasti!

— Vai niin, keltiäiset. No, no; tuumimme, mitä tässä on tehtävä. Jos tässä olisivat Turjan aivot työssä, niin asia olisi tiimassa selvä. Sillä on sellaiset aivot, sillä pojalla. Mutta hänen aivonsa ovat nyt siellä näiden keltiäisten kopissa. No, kyllä hän sieltä pois tulee, siitä olen varma. Mutta se voi ottaa aikaa, kun hänellä ei ole radioputkea mukana. Meidän olisi autettava häntä. Onko meillä älyä sen verran? Antakoon hän nyt aivojen hyrrätä — Taitsa herra nimittäin. Minä koetan tässä myöskin parastani. Jospa kävelemme enemmän siimekseen, jotta saamme jotain valmista, ennenkuin meidän on pakko antaa pöksyille vangitsijoitamme.

— Onko nyt varmaa, ettei päällikköä ole viety pois tuosta pesästä toista tietä? järkeili Jorma aluksi.

— Ei ollenkaan, vastasi Taitsa.

— Siinäpä se, siinäpä se — ensimmäinen pulma, Meidän on siis saatava ensin selville, missä on Turja, Borealian päällikkö. Ja sehän se onkin pulma tässä keltiäisten pesässä. Kaikki asunnot ovat sellaisia kuin pelkäisivät ihmiset toisiansa ja valoa — ne ovat samanlaisia erakonluolia kaikkityyni. Ja päällikkömme asunto taitaa olla oikein perhananmoinen luola.

— No, onko hän keksinyt mitään keinoa, tiedusti Jorma Taitsalta, heidän käveltyään jonkun aikaa ääneti.

— Olisihan minulla muuan keino, mutta — — epäröi Taitsa.

— Sepä hyvä. Onpa hänellä rivakammat aivot kuin minulla. Minulla ei ollut vielä koossa tynkääkään. Otetaanpa käsille se keino.

— Kuulin portilla odotellessani erään ylhäisen naisen sanovan, että hän aikoo keinotella Turjan pois loukostansa.

— Naiseni Se kuulostaa pahalta — perhanan pahalta. Tuskin me käytämme keinoa, joka alkaa Ekvatorian naisesta. Se alkaa silloin vielä hullummin kuin väärästä päästä.

— Mutta emmekö voisi käyttää tätä naista apunamme, saadaksemme selville missä Turja on. Suoritamme vapautuksen omin voimin.

— Hm. No, no. Joka tapauksessa huono alku. Joutua tekemisiin Ekvatorian naisen kanssa! Se on samaa kuin alkaisi jäätikkömatkan hyppäämällä railoon. Takaako hän, ettei tuo hempukka tungeksi lähelle ja että sillä on jonkinverran vaatteita päällä?

Nyt oli Taitsan vuoro naurahdella:

— Kyllä hänellä on vaatteet päällä. Ja toisekseen: Jorman tuskin tarvitsee häntä ollenkaan nähdä.

— Kuinka se sitte käy? Jos se sillä tavalla sopii, niin hän on hyvä ja käskee. Tämä poika tekee jotakuinkin paljon, kun asia tulee sille kohdalle — paitsi aivotyöhön ei meillä olla oikein perehtyneitä.

Taitsa selitti nyt suunnitelmansa. Hän hakee käsiinsä Sonjan, jonka kuuli portilla puhuvan, esittäytyy hänelle tavallisena seikkailevana kuljeksijana, joka sattui kuulemaan hänen puheensa, ja tarjoutuu hyvästä palkkiosta avustamaan häntä halunsa tyydyttämisessä ryöstämällä Turjan vankilasta. Sonjan täytyisi vain ottaa selko, missä Turjaa säilytetään — sen hän voisi ylhäisenä, piireihin kuuluvana naisena saada helposti selville — lopusta lupaisi Taitsa pitää huolen.

Senjälkeen kun Taitsa olisi saanut tietoonsa vankilan, hakisi hän Jorman käsiinsä ja he toimisivat yhdessä.

— Nyt se kuulostaa paljon paremmalta, tunnusti Jorma. Mutta hän alkoi sen vain huonosta kohdasta, nimittäin tuosta Ekvatorian naikkosesta. Hänen olisi pitänyt jättää se naaraskeltiäinen viimeiseksi, niin minä olisin heti antanut tunnustuksen hänen järjenjuoksullensa.

Pimeä alkoi saapua, kun miehet sopivat tapaamispaikasta ja Taitsa lähti suorittamaan tehtäväänsä.

V luku. Karma hämmästyy.

Karma hoiteli uljaasti päällikön tehtäviä Uudessa Borealiassa. Voima-asema toisensa jälkeen kohosi koskien partaalle. Vilja- ja kasvimaat laajentuivat. Metsänotuksia kaatui kansan ruuaksi. Teitä ja katuja valmistui, asuntoja rakennettiin — ei vielä omegametallista, vaan väliaikaisesti puusta ja kivestä. Melkein uutta alaa oli merenkulku, jota varten Karma rakennutti muutamia aluksia. Maalla kulkivat jo Turjan suunnittelemat veturit, jotka muistuttivat lumivetureja, mutta olivat varustetut sulalla maalla kulkua varten. Pian alkoivat voima-asemat jymistä ja akkumulaattorit sihistä.

Työlaulut raikuivat taasen, taasen vallitsi maassa iloinen, pirteä mieliala. Nuoret rakastuivat niin että sähisi, avioita solmittiin ja tulevaisuutta suunniteltiin.

Iltasin antoi Karma metsästäjäin paukutella putkillansa ja paukautteli niillä itse. Pian hän oppi tuntemaan niiden rakenteen ja toiminnan. Muut metsästäjät olivat auliita, päällikkö jurotteli tai teki kujeita. Hän käski miehiänsä hyppäämään kasvismaihin ja nauroi, kun heitä ajettiin takaa ja rangaistiin. Hän vaati heitä tanssimaan ja nauroi heille, kun he hyppelivät kömpelösti. Hän oli karkaavinaan pujahtaen jonnekin piiloon ja sai siten aikaan monta hälyytystä.

Kun Karma tahtoi oppia kieltä, näytteli hän metsästäjille eri esineitä vaatien heitä sanomaan niiden nimet omalla kielellään. Kaikki muut ilmoittivat sanan oikein, mutta päällikkö melkein aina väärin. Kun hän oppi muutamia Borealian kielen sanoja, käytti hän niitä alituisesti. Hän saattoi antaa täten esineille mitä hullunkurisimpia nimiä Borealian kielellä.

Toisinaan hän taasen oli sanaton ja omituisen alakuloinen. Silloin häntä ei saanut puhumaan millään mestaritempulla. Hän päästeli omituisia laulavia ääniä ja tuijotti etäisyyteen. Jos hänen omat miehensä häntä tällöin häiritsivät, iski hän heitä korvalle ja meni tiehensä. Jos joku muu yritti häntä häiritä, käänsi hän itsepintaisesti selkänsä.

Karmalla oli hänen kanssaan ollut yksi ainoa tyyni ja järkevä keskustelu. Se käsitti korkeintaan kymmenen sanaa. Kun Karma mainitsi, että olisi parasta lopettaa kujeet ennenkuin Turja saapuu, sillä oikea Borealian päällikkö osaa tehdä niistä kuitenkin lopun, niin tuli metsästäjäin päälliköstä hetkeksi kuin toinen ihminen. Hän kävi hiljaiseksi ja kysyi nopeasti milloin Borealian päällikkö palaa. Kun Karma ei osannut sanoa sitä tarkalleen, kääntyi hän selin ja oli pian taas samanlainen kuin ennenkin.

Kun Karma eräänä iltana palasi voima-asemilta ja astui länteen vievän tien poikki, näki hän tiellä jonkun matkan päässä veturin mennä hyristävän. Hän tempasi kaukoputken ja näki, että veturissa istui metsästäjäin päällikkö kahden miehensä kanssa.

— Pakoonko? välähti Karman aivoissa. Karma vihelsi pillillä kovan kimakan vihellyksen ja laski ilmaan punaisen radiosäteen. Hänen oma nopeakulkuinen veturinsa tuli hetken kuluttua esikunnasta ja toi tiedon, että metsästäjäin päällikkö oli surmannut vartijansa, pakoittanut kaksi miehistään seuraamaan itseään, ryöstänyt veturin ja paennut.

— Kosmoksen nimessä, miksi ei ajeta takaa? kiljahti Karma.

— Ajetaan kyllä toista tietä. Koetetaan ehtiä poikkitietä eteen.

Karma hypähti veturiinsa ja käski laskea täyttä vauhtia pakenijain jälkeen.

— Minä olisin jo aikoja sitte ajanut nämät vieraat metsään, murisi Karma itseksensä. Mutta kun kerran Turja on määrännyt, niin heidän on istuttava täällä, vaikka heidät täytyisi ketjuissa pitää.

— Lisää vauhtia! Tämähän menee kuin etana! Karman veri kuohui. Tapettu häneltä mies! Sen saa se vintiö maksaa selkänahallansa, niin totta kuin minä olen Karma! Veturi alkoi hyppiä, kuljettaja kyyristyi pohjaan.

— Eikö lähde enää lisää vauhtia! Tämä on romua tämä kapine, ellei se tämän kovemmin pääse! Perhana. Taitaa olla miehessä vika!

Karma nousi ylös, nosti kuljettajan istuimeltaan ja lennätti hänet perään sekä hyppäsi itse sijalle. Veturi melkein lensi. Se kosketti vain kohopaikkoja, se tärisi ja säkenöi. Takaa-ajettavat lähenivät nopeasti.

Kun metsästäjäin päällikkö huomasi, että takana tuli veturi ja poikkitiellä toinen, joka nähtävästi ehtisi vastaan, pysäytti hän äkkiä koneensa, kiljahti ja hyppäsi vasemmalle tieltä, alkaen juosta yli aukion metsään. Karman lentävä kone saapui silmänräpäyksessä paikalle. Karma oli niin kiihtynyt, että hän ei odottanut miestensä takaa-ajoa, vaan päästi radioputkesta puolisäteen pakenijain jälkeen. Päällikkö kaatui. Toisten säteistä kaatuivat muut. Karma juoksi itse aukiolle ja otti syliinsä päällikön kantaakseen hänet veturiin. Mutta sanattomaksi hämmästyneenä hän laski jälleen taakkansa maahan. Hän tuijotti häneen, otti päähineen päästä, tarkasteli kasvoja ja pani päähineen jälleen paikoilleen.

— Avaruuden nimessä, miksen ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Koko hänen käytöksensä on vain siten selitettävissä. Sellainen luonne, oikut, tunteilu, kaikkityyni.

Kun Karma huomasi miestensä seisovan ympärillä ihmetellen hänen käytöstään, tarttui hän uudestaan taakkaansa. Ja niin palattiin asunnoille.

Karma katsoi kuuluvan asiaan, että hän ilmaisisi hämmästyttävän salaisuutensa vasta Turjalle tämän palattua.

Mutta tästä lähin ei hän enää opetellut kieltä metsästäjäin päällikön kanssa ja karttoi häntä muutenkin. Tämä puolestaan kävi myöskin ikäänkuin aremmaksi.

VI luku. Kaksi turhaa yritystä.

Jorma oli viettänyt yötä sen soudun perämajassa, jonka Taitsa oli varannut edellisenä päivänä merelle lähtöä varten. Soutajat nukkuivat omissa hyteissänsä tai läheisissä asunnoissa. He harjoittivat kuljetusta ammatikseen, eivätkä siis olleet tuhtoonsa kytkettyjä, niinkuin hallituksen julkisten laivojen soutuorjat. Yö oli pimeä ja taivas kirkas, niin kirkas kuin se yleensä saattoi olla. Ainoastaan kaukana lännessä näkyi leimahteleva pilvenreuna. Jorma ei ollut viettänyt unetonta yötä eläissään siitä syystä, ettei hän olisi saanut unta. Mutta nyt hän huomasi ihmeeksensä, ettei saanut unta.

Kun laivassa kuului liikettä, odotti hän aina Taitsan saapuvan häntä hakemaan. Aina hän kuitenkin odotti turhaan. Lopulta hän tuskastui itseensä ja lähti muristen laivan peräkannelle. Satama oli tyyni ja sen pinnasta kuvastui taivaan tulitus. Lännessä leimahteli edelleen synkän pilven reuna. Idässä nousi taivaalle punaiselta hohtava suihku. Se oli kaukaisen tulivuoren suihku, niin oli Jormalle kerrottu. Satamassa kuului yksinäisiä ääniä sieltä täältä. Jossain purettiin lastia laivasta ja miehet huutelivat toisilleen.

Jorma astui rannalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Hän näki hiljaisten varjojen liikkuvan pimeässä. Siellä täällä kuului muminaa, miesten ja naisten ääniä. Kun hän käveli erään pimeän yksinäisen varastohuoneen ohi, ympäröitsi hänet yhtäkkiä miesjoukko, pamahti ja välähti, Jorma tunsi kipua käsivarressansa.

Jos Jorma olisi ollut kotiseudullansa ja tavallisessa mielentilassa, niin olisi hän todennäköisesti mörähtänyt ja tiedustellut vielä, mitä miehet tahtoivat. Mutta nyt hän oli kiusaantunut. Hänen verensä oli jo ennestään tavallista kiivaammassa liikkeessä. Tuntiessaan, että hänen käteensä satutettiin, välähti hänen mieleensä samalla puisto, jossa hänelle oli irvistelty. Aivan poikkeuksellinen raivo valtasi nyt tämän rauhallisen jättiläisen. Hän mörähti kuin voima-aseman isopiippu myrskyssä, tempasi lähinnä olevan miehen, otti jaloista kiinni ja pyöritti häntä kuin nuijaa, niin että pää piirsi suuren ympyrän. Kun hän tunsi, että tämä nuija ei enää iskenyt kehenkään, antoi hän sille lujan vauhdin ja sinkosi sen kauas mereen. Saatuaan kiinni toisen miehen, teki hän sille saman tempun. Hetken kuluttua ei hän enää löytänyt ketään.

Hän palasi laivaan ja sitoi haavan käsivarressansa. Hän pahoitteli, että oli jättänyt radioputkensa laivaan. Nyt niitä keltiäisiä pääsi aika joukko livistämään.

Aamu alkoi valjeta. Vähää ennen auringonnousua loisti lännessä mahtava auringonrengas kirkkain värein ja aamuviri liplatti satamassa, jossa mereltä tulevat mainingit tuntuivat vain kuin hiljaisena maaemon rinnan kohoiluna. Taitsaa ei kuulunut ei näkynyt. Jorma odotteli vielä kotvan kärsimättömänä, mutta kun kuuma päivä alkoi lämmittää hänen selkäänsä, teki hän ääneensä johtopäätöksen:

— Nyt on mennyt Taitsakin vipuun. Tai on hän sekaantunut sen naaraskeltiäisen helmoihin. Taikka sitte juossut yksinkertaisesti tiehensä. Jos tarkasti ajattelen, niin kyllä minusta tuntuu, että hän on joutunut satimeen. Jaa'ah. Nyt sitä ollaan eksyksissä jäätiköllä. Ja myrsky alkaa hyssytellä. Kaksi miestä, parasta päävärkkiä, on soljahtanut railoon ja nyt tulee kolmannen heikoilla järjenlahjoillansa keksiä keino ja onkia heidät ylös.

Ja sitte hän lähti. Ensimmäiseksi hän yritti saada tietoonsa, missä yleensä sellaisia vankeja kuin Turja säilytetään. Mutta kun hän ei osannut Ekvatorian kieltä kuin muutaman sanan, osoittautui tämä tie aivan toivottomaksi. Sitäpaitsi hän voisi antaa tätä tietä ilmi itsensä ja silloin olisivat kaikki kolme kiikissä.

Vihdoin Jorma palasi ikäänkuin vaistomaisesti hallintorakennuksen läheisyyteen. Hänelle juolahti mieleen sellainen pieni ajatuksen tynkä, että Turja voisi ehkä antaa merkkejä itsestään, jos hän vielä oli tässä rakennuksessa. Hän kierteli sitä kiertelemistään ja koetti teroittaa aistejansa, mutta minkäänlaista merkkiä hän ei huomannut. Ilta alkoi taasen lähestyä. Vielä kerran kulki Jorma rakennuksen seinustaa melkein toivottomana. Kulkiessaan rakennuksen taustaa erään pienen oven ohitse, pääsi Jormalta yht'äkkiä naurun mörähdys. Vasemmalla käytävän vieressä oli omegametallinen käsine, jonka täytyi olla Turjan, sillä Jorma oli huomannut, että Ekvatoriassa ei ollenkaan käytetty omegametallia. Käsineen jättäminen oli Borealiassa merkki siitä, että sen omistaja oli lähtenyt siitä paikasta.

Jorma nouti käsineen. Siitä oli useita suomuksia poissa. Jorma ei aluksi kiinnittänyt tähän seikkaan mitään huomiota.

Mutta miettiessään mitä nyt on tehtävä ja tarkastellessaan eikö käsineeseen ole jollain tavoin kätketty tiedonantoa, havaitsi Jorma, että suomukset olivat poissa kädenseljästä ja vartavasten irroitetut. Hän murisi itseksensä:

— Jos Turja on niitä tienviitaksi tiputellut, niin kylläpä on keksinyt minulle urakan. Eihän näitä löydy maasta vaikka nelinkontin hakisi. Onko tässä nyt lopuksi kontattava pitkin Ekvatorian katuja? Silloin nämä keltiäiset vasta irvistelisivät. Ei. Tässä täytyy olla jokin muu sukkeluus. Ollapa nyt Turjan aivot tai edes Orman — — —

Pimeni jo nopeasti. Lännestä lähestyi myrsky. Salamat leimahtelivat synkässä pilvessä ja kuului kaukainen kohina.

— Sitä se tiesi se yöllinen leimahteleva pilvenreuna ja aamullinen auringonrengas, tuumi Jorma ja otti radioakkumulaattorinsa esille kotelostaan, pannakseen sen toimimaan, sillä ilma viileni nopeasti. Kun hän käsitteli nitoniputkea, leimahti Turjan käsine hänen kädessään loistamaan, kuten tavallisesti silloin kuin emanatio vaikutti omegametalliin. Jorma mörähti toisen kerran iloisen naurunpätkän.

— Katsos sitä poikaa, sitä Turjaa! On sillä pää, sanon minä! Mutta sillä pojalla pitäisi olla myöskin pää, joka joutuu hänen sukkeluuksistansa ottamaan selkoa. Jos Turjan pää tekee sukkeluuksia ja Jorman pää pannaan niihin vastaamaan, niin se ei ole kohtalolta oikein rehellistä peliä. Minä katson, että ei ole tälle pojalle häpeäksi, vaikka kohtalo saakin sitten ikäänkuin viitata, että katsoppa tähän suuntaan ja kuiskuttaa korvaani johtaakseen minua oikealle tielle — niinkuin nytkin.

Pimeni nopeasti. Salamat leimahtelivat, ilma oli yhtenä jyrynä ja sade alkoi kohista lähellä. Jorma asteli katua pitäen nitoniputkea kädessään ja silloin tällöin välähti aina omegametallinen käsineen suomus käytävällä nitoniputken säteilyn satuttamana. Risteyksissä saattoi Jorma mennä harhaan jonkun matkaa, mutta kun ei välähdystä näkynyt, palasi hän takaisin ja yritti toista tietä. Aina löytyi lopulta pieni loistava pilkku maassa, joka syttyi, hehkui ja sammui Jorman kuljettaessa nitoniputkea sen ylitse. Hän kulki ensin leveitä puiden reunustamia katuja, sitte erään suuren puiston halki, yli joen ja taasen pitkin katuja, jotka yhä huononivat ja kapenivat. Sade pieksi Jorman kasvoja, ukkonen jyrisi kuin hirmumyrsky jäätiköllä ja salamat valaisivat silloin tällöin koko seutua. Jorma saapui jo aivan asutuskeskuksen äärelle, hän näki salaman valossa ympäristön vaihtuvan jo tavalliseksi viljelysalueeksi.

Vihdoin välähti erään synkän kiviaidan portin edessä nitoniputken alla monta pientä kiiluvaa tähteä. Tähän oli Turja siis pudottanut kaikki jälellä olevat käsineensä suomut. Ja se merkitsi varmasti, että Turja oli tässä rakennuksessa. Mutta Jorman aivot ravasivat, kerran alkuun päästyään, keksinnöstä toiseen aivan kuin eivät olisikaan enää olleet Jorman aivot, jotka olivat koko Borealiassa kuulut kankeasta liikehtimisestään — yhtä kuulut kuin hänen lihaksensa olivat voimastaan.

— Mutta entäs jos Turja on vain poikennut tässä rakennuksessa ja häntä on myöhemmin viety edelleen? järkeili Jorma.

— Mutta me voimmekin olla vakuutettuja, jatkoi Jorma oikein eduskuntatyyliä matkien, että se poikapa ei olekaan varistanut kaikkia merkkejänsä tähän portin alle. Jos häntä on edelleen viety, niin kiiluu niitä tiellä myöskin edelleen.

Jorma tarkasteli kaikilta teiltä, mutta ei löytänyt mitään. Turja on kuin onkin siis tuossa luolassa. Kiviaidan takana näki Jorma salaman valossa synkän kivirakennuksen melkein aukottomat seinät.

— Ja nyt teemme siis hyökkäyssuunnitelman, ajatteli Jorma edelleen tapansa mukaan ääneen.

Ei yhtä elävää olentoa tuntunut liikkuvan läheisyydessä. Rakennus oli valoton, tie oli valoton, ympärillä synkkä pimeys, jonka räjähtävä salama vähän väliä halkaisi. Satoi aivan siivottomasti. Joskus näkyi meteorin valokaari ja kuului vongahdus ja räiskähdys.

Tämän myllertävän atmosferin alla, raivoavista luonnonvoimista välittämättä, niitä tuskin huomaten, mittasi jättiläinen yhä kiihtyvin askelin maaemon pintaa kolkon rakennuksen edustalla pyyhkien aivojen ponnistelusta pusertunutta hikeä otsaltansa. Hän teki suunnitelman toisensa perästä, korjasi, paikkasi — ja hylkäsi vihdoin kokonaan. Hän mörähteli, mumisi ja sadatteli aivojansa, jotka ponnistelivat ja kiemurtelivat oudossa työssänsä.

Ensiksi hän ajatteli lävistellä rakennuksen radiosäteillä, murtaa portit ja ovet ja hakea kaikki suojamat läpi kunnes löytäisi Turjan. Mutta kun hän ei tiennyt millaisia ovia tuossa luolassa on, täytyi hänen hyljätä tämä suunnitelma heti. Ovien murtaminen voisi viedä päiviä. Hän voi murtaa tavallisen oven nyrkillänsä, vahvemman potkaisulla, vielä vahvemman hartioillansa. Mutta jos tuossa luolassa olisi vahvoja teräsovia, niin olisi niissä liian suuri urakka. Suunnitelma heitettiin ähkäisten menemään ja alettiin uurastaa uutta.

Entä jos kolkuttaisi portille ja ilmoittaisi olevansa lähetetty hakemaan Turjaa — vaikkapa sen ukonkäkkyrän puheille siellä hallintorakennuksessa. Tämä suunnitelma olikin periaatteessa mainio. Sitä vaivasi vain pieni vika: Jorma ei osaa näiden keltiäisten kieltä. Ja ne tuskin vievät kielentaitamatonta tuntematonta pimeästä yöstä tulevaa miestä Turjan luolan ovelle. Se pieni vika oli tälle suunnitelmalle hengenvaarallinen ja teki siitä vainajan.

Mutta jos yritettäisiin sillä tavalla, että tämä poika kiljahtaisi täällä pimeässä yössä Turjan nimen. Hän tuntisi äänen, tuntisipa varmaankin, ja kiljahtaisi vastaan. Ja sitte hän menisi sille kohdalle seinää ja Turja neuvoisi hänelle suunnitelman. — Mutta kuuluuko huuto noiden seinien läpi tällaisessa myrskyssä? Ja onko Turjalla suunnitelma valmiina kuin taskustaottaen ja antavatko ne hänen siellä sisällä huudella?

Sillä tavalla sitä jatkui tiima tiimalta keskellä yötä myrskyn raivotessa ja ukkosen jyristessä — kunnes Jorma lopulta löysi mielestään oivan ja yksinkertaisen suunnitelman. Kun hän mietti sitä, tuli hän siihen tulokseen, että se otti huomioon kaikki mahdolliset seikat, oli olosuhteisiin erinomaisen sopiva ja, mikä onnellisinta, noudatti sellaista toiminnan periaatetta, jonka mukaan Jorma oli tottunut tehokkaimmin toimimaan. Tämä suunnitelma oli kaikessa lyhykäisyydessään: mennä portille, lyödä siihen niin perhanasti, kunnes se avautuu, astua sisään ja — toimia niinkuin parhaalta näyttää.

Turja ja muut sellaiset miehet rakentavat suunnitelmia ja toimivat niiden mukaan. Jorman kaltaiset miehet taasen toimivat tällaisissa tapauksissa parhaiten ilman suunnitelmaa. Tämä iloinen totuus selvisi Jormalle ja hän oli kuin satapäiväisen myrskyn käsistä jäätiköltä palannut.

Raju voimahan näyttää luonnossa tekevän työnsä aina tällä tavalla, ilman suunnitelmaa, ja kuitenkin useimmiten saavuttavan päämääränsä — tai ei-päämääränsä. Ja sillä hetkellä alkoi vyöryä päämääräänsä kohti mahtavin voimamäärä, mitä silloin ja koskaan sen jälkeen oli sen tähden pinnalla ihmishahmoon latautunut. Se alkoi matkansa pinnalta kuumana ja sisältä levollisena, mutta se kuumeni sisältä sitä mukaa kuin matka edistyi ja suunnattomia esteitä tuli raivatuksi pois tieltä ja jäähtyi pinnalta — sillä nyt toimi lihasvoima vanhaan totuttuun tapaan ja se ei hiostuttanut niinkuin aivotyö.

Lyönnit jymähtelivät porttiin, piha kumahteli. Kuului huutoja pihalta. Lyönnit jymähtelivät hiukan hillitymmin. Jorma ymmärsi pihalta kuuluvista huudoista:

— Ken siellä?

Jorma vastasi kolmella uudella lyönnillä. Avain pistettiin porttiin ja se avautui raolleen. Sen reunan takaa näkyi vanhan ukon pää, käsi ja lyhty, jonka valossa nuorempi pää tarkasteli ulos. Rautaketju esti portin avautumasta sen enempää ilman noiden päiden tahtoa.

Jorma otti vauhtia kuin jäätikkötiikeri ja ryntäsi porttia vastaan. Se lensi auki, lyhty särkyi ja molemmat äijät löysi Jorma kaukaa pihamaalta tainnuksissa. Hän otti heidät kainaloonsa, heitti portista ulos, väänsi portin lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Rakennuksen pienelle ovelle ilmestyi kaksi miestä, toisella lyhty ja molemmilla paukahtavat rautaputket.

— Näistä voisi olla apua, välähti Jorman mielessä.

Hän kaatoi heidät pienellä säteellä radioputkesta, nakkasi heidän paukkunsa kauas kiviaidan yli, herätti toisen, otti lyhdyn ja jyrisi onnettomalle vapisevalle miehelle: "Turja, Borealia" sekä viittoi sisälle rakennukseen.

Onneton pudisti päätänsä. Ei tiedä, ei ymmärrä.

Nyt kokosi Jorma kaikki sanat, mitä hän näiden keltiäisten kielellä osasi ja löysi niiden joukosta mielestänsä sopivat:

— Suuri, kova mies, pulska mies, eilen — — — ja viittoi sitte käsillä, että hän oli sidottu, ja päällä, että hänet tuotiin tähän rakennukseen.

Ja onnettoman, vapisevan miehen mieli ilahtuu:

— Tiedän, tiedän, ymmärtää Jorma hänen selittävän. Mutta jatko ei miellytä Jormaa. Kiihkeillä liikkeillä koettaa mies tulkita, että suuri kova mies ei ole enää täällä, hän pois on, ei tiedä missä, mutta poissa on suuri kova mies, pulska mies, joka eilen tuotiin.

— Se peijakas aikoo täten päästä minusta — narraamalla. No no keltiäiset! Vai sillä tavalla! Ei sinne päinkään. Ja Jorma litistää miehen seinää vasten, näyttää hänelle, miten hän murskaa nyrkillään hänen päänsä, jos hän vielä viisastelee, vetää naamansa, joka itse asiassa muhoili hyväntahtoisena, mielestään mahdollisimman julmiin kurttuihin sekä viitaten rakennuksen sisäsuojiin karjasi vielä kerran:

— Suuri, kova mies, pulska mies, eilen!

— Kyllä, kyllä, piipitti mies ja lähti hoipertelemaan edellä.

Tuli vastaan ovi. Mies viittoi epätoivoisena, ettei hänellä ollut avaimia, ei hän saa auki tätä. Ensin Jorma aikoi lähteä hänen kanssansa hakemaan avaimia. Mutta kun ovi oli vain puuovi, katsoi tämän turhaksi. Se voisi hänen käsittääkseen herättää vain tarpeetonta melua. Ja välttääkseen tätä melua hän iski nyrkillänsä ovea, niin että koko rakennus tärisi. Ovi avautui. Jatkettiin matkaa.

Tuli taasen ovi. Sama temppu.

Jorma arvosteli tämän oven suoraa päätä hartiainsa arvoiseksi. Hän asettui tanaan, löysi käytävän permannosta sopivan kivensyrjän ponnistuskohdaksi ja sitte alkoivat lihakset toimia. Tutiseva mies katseli kuin naulittuna tätä mahtavaa näytöstä pidellen koreasti lyhtyä, jonka Jorma oli hänen käteensä asettanut. Oven raudoitus valitti ja vinkui ja ovi taipui. Jorma muutti hiukan ponnistuskohtaa ja lisäsi hivenen jännitystä. Puuosa rätisi, raudat taipuivat, ovi oli kouru ja aukeni hetken kuluttua. Taas eteenpäin ja alaspäin.

Vihdoin tultiin pienen kopin ovelle leveässä käytävässä, jossa kivipilarit kannattivat kattoa. Jorman päähän pälkähti tarkastaa permantoa nitoniputkella. Ja katso, tämän oven alla tuikahti useita tähtiä. Vihdoinkin siis näin pitkällä! Jorma taputti seuralaistaan olalle, niin että tämä lyyhistyi kasaan, koputti sitte reippaasti ovelle ja kuunteli. Samalla hän piti varalla radioputkea tehdäkseen vaarattomiksi mahdollisesti käytävään saapuvat liiat tämän luolan isännät.

Kopista ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Jorma koputti uudestaan tai pikemmin jyskytti. Ei hiiskahdustakaan.

Jorma katsahti kysyvästi seuralaiseensa. Tämä taasen toimittamaan, että suuri kova mies poissa, eilen meni.

Nyt alkoi Jorma taasen hikoilla. Hän käveli edestakaisin käytävässä, onnettoman miehen näyttäessä hänelle lyhdyllä tietä askel askeleelta ja tuijottaessa tämän murisevan ääneen ajattelevan jättiläisen kasvoihin.

— Perhanan keltiäiset! No, no. Minä katson tuon kopin sisälle, koska kerran Turjan merkki on sen kynnyksen alla. Jorma koetteli ja tarkasteli kopin ovea.

— Katsos vain. Sehän on melko vahva ovi. Se voi kestää tiiman.

Silloin kuului ulkoa iskuja portille.

— Mutta tässä taisi tulla kiire lopuksi, murisi Jorma.

Hän kävi sylin lähimpään kivipylvääseen, joka kannatti kattoa. Onneton mies kauhistui ja aikoi juosta tiehensä, mutta Jorma murahti sillä tavalla, että hän katsoi parhaaksi palata. Nyt murtui pylväs. Ja kun katto ei pudonnut, kävi onneton mies melkein iloiseksi. Jorma valitsi suurimman lohkareen pylvään kivistä, asettui sopivan välimatkan päähän ja paiskasi sen lukon kohdalle kopin oveen. Se aukeni, lukon pirstoutuessa palasiksi. Koppi oli tyhjä.

— Suuri, kova mies, pulska mies poissa, eilen meni, selitti taasen mies, näyttäen koppia Jormalle. Ja sitte teki hän liikkeen, joka pani Jorman nauramaan täyttä kurkkua. Hän istui kopin penkillä ja nauroi jyryytti niin että käytävässä kävi ukkonen. Hän taputteli onnetonta miestä, pudisti häntä olkapäistä ja muhoili hänelle.

— Vai paennut — no, sen minä tiesin. Sanoinhan sen! Pois se sieltä tulee, minä sanoin. Ja meidän Taitsan kanssa olisi ollut parasta odottaa kiltisti häntä laivassa.

Porttiin kumahti uudestaan lyöntejä.

— No, no. Nyt mennään avaamaan äijäparoille. Siellä on paha ilma ulkona. Ja minä nakkasin heidät vain pois jaloista siksi aikaa kuin asiat täällä sisällä selviäisivät. Päästäkäämme heidät jälleen sisään. Ja minä annan avaimen sille vanhalle äijälle ja kiitän lainasta, puheli Jorma.

Hän oli nyt erinomaisella tuulella.

Mies näytti tietä ja he tulivat jälleen pihamaalle. Myrsky raivosi entisellään. Jorma työnsi avaimen lukkoon. Mutta hänen mielensä leiskahteli iloisesti ja hänen päähänsä pälähti kujeilla hiukan äijien kanssa.

— Ken siellä? hän kysyi Ekvatorian kielellä.

Hän ei ymmärtänyt vastausta, mutta oli tuntevinaan äänen. Hän avasi portin ja näki lyhdyn valossa edessään Taitsan. Jorma lasketteli hänelle tervehdykseksi:

— No, no. Häntä varten on täällä kyllä koppi varattu. Mutta jos hän nyt aikoinaan livistää, ennenkuin minä annan tämän avaimen sille, jonka virkaa olen väliaikaisesti joutunut toimittamaan, niin joutuu hänen karkaamisensa minun tililleni.

Mutta Taitsa oli synkän näköinen eikä näyttänyt ollenkaan ymmärtävän enää Borealian kieltä. Jormasta välittämättä hän kääntyi tämän seuralaisen puoleen ja lausui juhlallisesti:

— Hallituksen nimessä tulen noutamaan vankia n:o 10, joka tuotiin tänne viimeistä edellisenä päivänä. Niinkuin näette on minulla hallituksen vartijaosasto mukana. Taitsa viittasi aseistettuihin miehiin, jotka Jorma nyt vasta huomasi pimeällä tiellä.

Kun Jorma ei ymmärtänyt mitään Taitsan puheesta, päätti hän katsella ääneti, mitä tästä tulee.

Lyhtyä kantava mies selitti taas Taitsalle, että vanki n:o 10 oli päässyt karkuun tämän yön alkaessa eikä häntä ole vielä saatu kiinni.

Taitsa meni pimeälle tielle asestettujen miesten taakse. Siellä kumotti pimeässä vetojuhta ja katetut ajopelit. Taitsa kuului puhuvan ja naisen ääni vastasi.

— Siellä on se naaraskeltiäinen, murahti Jorma. Ja hänelle alkoi selvitä koko Taitsan juttu. — Tässä näyttää olevan parasta olla edelleen portinvartijana, koskapa viran oikeata hoitajaa ei kuulu.

Lyhdyn kantaja tarkasteli Jormaa ja Taitsan joukkoa. Ilmeisesti hän punnitsi, olisiko viisasta koettaa saattaa Jorma nyt kiikkiin. Hänen laskelmansa lopputulos oli se, että hän ilmoitti Taitsalle Jorman kolttoset ja vannoi, että hän on tappanut portinvartijan ja aikoo tässä nyt näytellä portinvartijaa huomatessaan joutuvansa tekemisiin vartijaosaston kanssa. Mies paha epäili kyllä laskunsa virheettömyyttä ja odotti, milloin tuo jättiläinen kaataa hirvittävällä putkellansa koko vartijaosaston ja murskaa hänen päänsä.

Hämmästyksekseen kuuli hän Jorman vain tyynesti murahtavan, kun Taitsa teki hänelle tiettäväksi, että siinä tapauksessa on tämän roiston seurattava häntä. Hän vie hänet sinne, missä tällaisetkin jättiläiset pysyvät hiljaa.

Ja vielä suurempi oli miesparan hämmästys, kun Jorma antoi hänelle portin avaimen, taputti häntä muhoillen olalle ja tankkasi Ekvatorian kielellä:

— Hyvästi, hyvä mies! Mene nukkumaan, ettei tule — — — ja Jorma tuhisteli ja kakisteli, sillä hän ei osannut sanoa "nuha" tai "yskä" Ekvatorian kielellä.

Taitsa sopi Sonjan kanssa — sillä hän oli se nainen, joka istui ajoneuvoissa — uudesta yrityksestä myöhemmin ja jättäytyi Jorman kanssa jälkeen, vartio-osaston seuratessa Sonjaa.

Sitte nämä kaksi, Ekvatorian vankilan väliaikainen portinvartija ja Ekvatorian hallituksen väliaikainen virkamies, kiiruhtivat suorinta tietä satamaa kohti. Taitsa kertoi lyhyesti heidän kävellessään, että hän oli suunnitelman mukaan hakenut käsiinsä Sonja Ounantyttären ja tehnyt avustustarjouksen. Mutta tämä ei ollut antanut tehtävää yksin hänen huostaansa, vaan vaatinut, että hänen tuli vain näytellä erästä virkamiestä, jonka nimeen Sonja oli keinotellut määräyksen siirtää vanki tänä yönä toiseen paikkaan. Sonja oli uumoillut petosta ja pitänyt häntä koko eilisen päivän urkkijoittensa kautta silmällä, joten hän ei uskaltanut käydä Jormaa tapaamassa. Mutta hän oli ollut vakuutettu, että kaikki kävisi hyvin, jos hän saisi Turjan vain ulos vankilan seinien sisältä.

VII luku. Sodan julistus.

Kun Turja astui salin halki Ekvatorian päällikön huoneeseen, näki hän ympärillänsä vaiteliaita miehiä ja naisia. Salissa vallitsi melkein täydellinen hiljaisuus. Päällikön huoneen ovi aukeni ja Turja astui sisään. Päällikkö istui pöytänsä ääressä, oli lukevinaan jotain rullaa eikä näyttänyt huomaavankaan Turjaa.

Turja astui lähemmä, laski nyrkkinsä raskaasti pöydän kulmalle ja lausahti:

— Minä olen ollut täällä Ekvatoriassa jo liian kauan. Mutta minä voin vieläkin hetken odottaa, ellei Ekvatoria ole valmis vastaamaan. Pyydän vain saada siinä tapauksessa poistua. Me Borealian miehet emme ole tottuneet tällä tavalla seisoskellen odottelemaan.

— Eihän Ekvatorialla ole mitään vastattavaa, kähisi päällikkö. Hän oli nähtävästi rasittunut ja huonolla tuulella. Borealian kansa on tullut Ekvatorian alueelle ja kysyy millä ehdoilla sille luovutetaan maata. Ekvatorian hallitus on ilmoittanut ehdot ja Borealian kansan on vastattava suostuuko se niihin. Eikö niin?

— Se on jo vastannut, lausahti Turja. Se ei suostu. Borealian kansalla on aivan samanlainen oikeus elää maapallolla kuin millä muulla kansalla tahansa. Sillä on aivan samanlainen oikeus kuin millä muulla kansalla hyvänsä käyttää sellaisia maapallon antimia, joita ei ole toisten kansojen työllä luotu. Teidän hallituksellanne ei ole minkäänlaista oikeutta kieltää asumatonta maapalaa Borealian kansalta, joka tähän saakka on taistellut elämästä ja kuolemasta kaukana lumen ja jään keskellä, mutta on nyt pakotettu sieltä lähtemään. Kansallani on tähän maapalaan aivan yhtä suuri oikeus kuin Ekvatorian hallituksella, jolla on kaikkea yltäkyllin, ja sen vuoksi se ei taivu Ekvatorian hallituksen orjaksi.

Mutta jotta se ei millään tavalla rajoittaisi Ekvatorian mahdollisuuksia elää maapallolla, jotta ei voitaisi sanoa kansani väkivalloin ryöstäneen Ekvatorialta metsästysmaata, jonka metsissä on ehkä kierrellyt muutamia kymmeniä metsästäjiä, niin tarjoaa se Ekvatorialle kymmenykset kaikesta vuotuisesta tuotannostaan ja kysyy eikö Ekvatoria tyydy tähän. Ja tähän kysymykseen minä odotan vastausta viedäkseni sen kansalleni.

— Vai niin. Minä voin sanoa puolestani myöskin: Ekvatoria on jo vastannut.

— Mutta Ekvatorian päällikkö ilmoitti eilen neuvottelevansa hallituksen kanssa.

— Aivan oikein. Me neuvottelimme siitä, miten Ekvatoria voi tehokkaimmin antaa vastauksensa. Mutta ennenkuin ilmoitan hallituksen päätöksen, kysyn minä vielä kerran, eikö Turja Borealian päällikkö tahdo, säilyttääkseen rauhan tällä maapallon kapealla sulalla vyöllä, palata kansansa luo ja puhua sille järjen sanoja — että sen tulee suostua Ekvatorian ehtoihin, jos se tahtoo kansana elää. Minä en pyydä tätä Ekvatorian hallituksen nimessä, en Ekvatorian isänmaallisen kansan nimessä, vaan koko tällä tähdellä taistelevan ihmiskunnan nimessä. Minä tahdon olla avomielinen ja ilmoittaa sen perimmäisen syyn, miksi hallitus ei voi ehdoistaan peräytyä. Turja Borealian päällikkö on liikkunut maassamme, on nähnyt ne monet kansat, jotka sivistymättöminä, raakoina ja meille vihamielisinä ovat tulleet alueellemme ja joita meidän on täytynyt ottaa vastaan yhteiskuntaamme. Nämä kansat ovat aina valmiita levottomuuksiin, niitä voidaan hallita ainoastaan siten, että ei muuteta järjestelmää, että ei osoiteta heikkoutta ja peräänantavaisuutta, ei anneta heille esimerkkiä siitä, että röyhkeitä vaatimuksia voi esittää rankaisematta, vieläpä niillä voittaa jotain. Jos nyt Ekvatorian hallitus perääntyisi asetetuista ehdoista ja soisi Borealian kansalle niin erinomaisen edullisen aseman kuin mitä se vaatii, niin horjuttaisi se kansojen kunnioitusta hallitusta kohtaan, jota luja hallitus ei voi sallia; se olisi kaikille kansoille ainakin näennäisesti oikeutettu peruste vaatia myöskin muka parempaa asemaa. Ne eivät ymmärrä, että olot ovat niin hyvät kuin ne yleensä voivat olla, ne eivät ymmärrä, että ankara todellisuus ei salli heidän ruusunhohteisten kuvitelmainsa toteutumista. Mutta jos nyt aivan näiden kansojen naapurina eläisi Borealian kansa meidän maallamme ja meidän luvallamme siten kuin se nyt tahtoo elää, niin nämä kehittymättömät Ekvatorian kansat, ymmärtämättä, että Borealian kansa on aivan toisenlainen kansa ja aivan toisenlaisessa asemassa, viittaisivat Uuteen Borealiaan ja sanoisivat: niin on siellä, miksei meillä ole samoin?

Sanalla sanoen hallituksen suostumus Borealian kansan tarjoamaan ehtoon olisi ratkaiseva merkki levottomuuksiin, kapinoihin, kenties kumoukseen, joka hävittäisi sivistyksen maan pinnalta. Tämän vuoksi minä kysyn, eikö Borealian päällikkö suostu palaamaan kansansa luo ja sanomaan sille: suostukaa! Me annamme laivan ja saattojoukon tälle matkalle.

Turja seisoi tuokion ajatuksissaan. Hän mietti näitä perusteita. Mutta sitte hän vastasi lyhyesti:

— Minä en voi sitä tehdä. Ja se olisi sitäpaitsi turhaa. Kansa ajaisi minut jäätikölle, jos minä sen tekisin.

Ekvatorian päällikkö lausui, että minä olen nähnyt oloja maassanne. Niin olen. Sanonko minä miltä ne näyttävät? Minusta tuntuu kuin tämä Ekvatorian yhteiskunta olisi suuri vanhanaikainen johtuvan energian akkumulaattori. Sitä ladataan hetki hetkeltä, päivä päivältä. Se sihisee ja räiskähtelee pahaenteisesti. Teidän hallituksenne pelkää purkausta, mutta ei kykene latautumista estämään. Se häärii vain akkumulaattorin ympärillä varjelemassa, ettei syntyisi halkeamia tai muita vääriä kosketuksia, se koettaa yhä siirtää purkausta tuonnemmaksi. Lopulta ei enää tarvita kuin pieni jonisoituminen ilmassa, sääsken lento akkumulaattorin yli — ja purkaus tapahtuu. Sitä ei voida estää sellaisilla lapsellisilla puuhilla, mitä hallituksenne puuhailee. Borealian metsästäjät sanoisivat, että hallituksenne pitäisi kaataa ilves, mutta se tappaakin vain hyttysen. Uskokaa minua: ennenkuin tämä miespolvi astuu kuoloon, räjähtää Ekvatorian akkumulaattori, olipa Borealian kansa täällä tai tuolla.

— Oletteko tutustunut sotajoukkoomme? Tiedättekö, että se on suurempi kuin koko Borealian kansa?

— Tiedän kyllä, vastasi Turja.

— Minä ilmoitan nyt, että ellei Borealian kansa suostu ehtoihimme, merkitsee se sotaa. Meidän täytyy ajaa kansanne takaisin jäätikölle tai ottaa se vangiksi. Eikö Borealian päällikkö tämän kuultuaan tahdo kehoittaa kansaansa suostumaan?

Turja vastasi synkistyen:

— Minä sanon kaiken varalta: en voi Ekvatoriassa sellaista kuulla, että minä sen tekisin.

— Vai niin. Siinä tapauksessa ilmoitan hallituksemme päättäneen, että Turja Borealian päällikkö pidätetään seuralaisineen täällä ja hänen kansansa luo lähetetään meidän puolestamme lähettiläitä. Elleivät he tuo suostumusta tullessaan, lähetetään samaa tietä sotajoukko.

Turja kavahti pystyyn, mutta jäi sitte kuin paikalleen naulittuna seisomaan, tuijottaen ukkoon pöydän takana.

— Hullut, murisi hän kuin syvältä pään sisästä, rinnan sisästä. Eikö Ekvatoria siis tiedä, että loppu saattaa tulla milloin hyvänsä? Täytyykö ihmisten petojen tavoin taistella keskenänsä silloin kun tähteämme uhkaa Avaruuden Hirviön kaikkipolttava syli. Kun jokainen ihmiskunnan ajatus pitäisi olla tähdättynä sen suunnattoman taistelun voittamiseen, mikä on käytävä tämän pallomurusemme puolesta, sen pintaan juurensa imeneen elämän kukan puolesta Avaruuden tuntemattomia ja arvaamattomia valtoja vastaan — silloin nämä Ekvatorian hullut tahtovat sytyttää keskinäisen raatelun. Se on, se on — — — Turjan läpi kulki hiljainen väristys.

Ukko oli kavahtanut istuimeltaan ja hiipinyt kuin ilves läähättäen Turjan luo, katsoi koukussa, kädet nyrkissä häntä kasvoihin ja imi jokaisen sanan Turjan huulilta. Sitte hän hypähti, tarttui Turjaan, kouristui kiinni häneen, riippui hänessä ja kähisi:

— Tiedät, sinä tiedät, sinä siis tiedät sen. Varjelkoon meitä suuri henki, tämä mies tuntee sen. — —

Turja repäisi ukon irti itsestään ja pudotti maahan. Siellä se juoksi edestakaisin:

— Pois, pois! Ei, ei, ei ikinä muuanne kuin — — — Pois, pois! Tämä helvetillinen mies tuntee sen. Missä on vartio? Hoi, missä on vartio!

Mutta sitte hän pysähtyi:

— Tunteeko kansasi sen, mistä puhuit?

Turjan nauru kaikui kuin syvältä maan alta.

— Se tuntee siis, sähisi äijä.

Turja käänsi selkänsä hullulle.

— Ei mitään lähettiläitä, ei mitään neuvotteluja enää, puhui äijä edelleen. Asia on selvä. Borealian kansa ajetaan heti jäätikölle. Sen täytyy lähteä Ekvatoriasta ja kuolla niin pian kuin mahdollista. Ja tämä helvetillinen mies — — — Hoi vartiosto!

Hän raotti ovea. Hetken kuluttua tuli joukko asestettuja miehiä.

— Tämä mies on haudattava siksi kuin kuolee. Ymmärrätte. Pois!

Äijä oli loppumaisillaan. Hän vaipui tuoliinsa ja läähätti — — —.

Turja ei ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki salit, näki ihmiset. Mutta hänen aivonsa eivät ottaneet vastaan aistimuksia. Ne olivat sulkeneet ikkunansa ja pitivät sisällä neuvottelua. Ne ikäänkuin latautuivat hiljaa aivan uusilla ajatuksilla. Siellä tehtiin tiliä Vanhan Borealian, Uuden Borealian, Ekvatorian ja Avaruuden Hirviön kesken. Vanha Borealia taisteli puolestansa, pyysi apua ja voima-asemien piiput möräsivät satapäiväisessä myrskyssä, Urja puhui Turjalle, kansa seisoi synkkänä ympärillä, se odotti kuolemaa tai Turjaa etelästä. Uusi Borealia valmistui sotaan, sen kansa lauloi raskaita taistelulauluja, siellä täällä kirahti Turjan korviin syytös, että hän oli johtanut heidät tänne Ekvatoriaan murhattavaksi, se sattui kipeästi. Täällä taas Ekvatorian hyytelömassa ojenteli lonkeroitaan sulattaakseen itseensä Borealian kansan. Tuolla kaukana ojentelihe Avaruuden Hirviö uhaten kaikkia ja kaikkea. Se oli ankara asetelma ja aivot kieltäytyivät muusta kun ne nyt ensikerran seuloivat tätä neljän kappaleen problemia, ongelmaa, kaikkien epätodellisten olettamusten hajottua ja koko ongelman näkyessä niinkuin se todella on.

— Vai niin. Nyt astutaan tähän huoneeseen. Onko täällä lämmin vai kylmä? Turja näki yhä ympärillänsä ihmisiä. Hän muisti, että joku oli hänelle jotain puhunutkin, mutta ei muistanut mitä. Hän muisti, että joku oli lukenut rullasta jotain hänen edessään, mutta ei totisesti jaksanut muistaa, mitä asia koski. Nyt hän huomasi sen, että eräät jalat vilahtivat aina hänen silmäinsä editse. Ne olivat vartijain päällikön jalat, jotka kävelivät ohi sen paikan permannolla, johon Turja tuijotti. Aivot raottivat ikkunaa, kun huoneeseen tuli uusi joukko asestettuja miehiä — kaikesta päättäen haluttiin, että hän lähtisi tämän joukon mukana.

— Mutta missä on Jorma ja Taitsa?

Sellainenkin ajatus pääsi jo varastautumaan aivoihin. Se pysähtyi kyllä aivan eteiseen.

— He varmaan hakevat minua. Missä minä olen?

Hän havaitsi olevansa vielä hallintorakennuksessa. Oli ikäänkuin yhden tekevää toistaiseksi, missä hän oli — siksi kun saisi ensimmäisen vapauttavan otteen tästä neljän kappaleen problemista. Mutta tietoisuuden ulko-ovella kolkuttivat myöskin Jorma ja Taitsa. Ja ikäänkuin heistä rauhaan päästäkseen tehtiin tietoisuuden ulko-osissa melkein vaistomainen pikkusuunnitelma, myönnytys, kompromissi: jotain tietoa Jormalle ja Taitsalle. Se meni kuin itsestään: käsineestä suomuja tielle ja käsine ovelle, kun astuttiin ulos.

Mutta senjälkeen sulkivat aivot ikkunansa entistä tarkemmin.

Mitä on nyt tehtävä?

Vanha Borealia odottaa. Hän on varma siitä. Se katsoo ensi talvena kuolemata silmästä silmään. Mutta sinne ei voida tehdä matkaa, kun syttyy taistelu täällä. Täällä tarvitaan jokainen neuvokas mies. Avaruuden Hirviöstä olisi saatava pian selvä. Ekvatoriasta löytyisi varmaan koneita, joilla se saataisiin. Mutta hallitus pelkää kuin kuolemaa sen tiedon leviämistä kansojen keskuuteen. Ja nyt syttyy taistelu. Kuinka kauan se kestää? Kuoleeko Vanhaan Borealiaan jäänyt kansan osa, tuleeko Kaiken Loppu, ennenkuin se päättyy?

Kuljetaan asutuskeskuksen äärille. Turja astelee, saattajiaan huomaamatta. Hän pudottaa suomun silloin tällöin tielle. Aivoissa kohisee ja pauhaa. Pää on kuuma. Rinnassa tuntuu raskas paino.

Saavutaan vankilan portille. Kolkutetaan. Se kaikuu Turjan aivoihin asti. Hän havaitsee että on tultu perille.

— — — Mutta jos lähdetään kuljettamaan tänne pohjoiseen jäänyttä osaa kansastamme, pohtii Turja kopissansa, niin hävitään ehkä taistelu Ekvatoriaa vastaan. Koko kansa ajetaan takaisin jäätikölle ja kuolee. Se on pahin tulos se. Ei näytä siis olevan muuta mahdollisuutta kuin antaa heidän odottaa Vanhassa Borealiassa siksi kunnes täällä on asia selvillä ja sitte hakea heidät. Turja tuli tähän tulokseen kerta toisensa jälkeen. Mutta hän ei tahtonut uskoa tosiasiain lakien siihen johtavan. Hän kapinoitsi kopissansa tätä tulosta vastaan niin kauan kuin jaksoi — kunnes hän huomasi, että tämä johtui hänen tahdostansa eikä älystänsä. Laskelmien takana oli aina Urjan hahmo. Ja hän koetti sovittaa yhteen tosiasiain vaatimusta ja haluansa saada Urja luoksensa. Siitä johtui, että hän painiskeli päivänselvän totuuden kanssa, koetti saada rikki logiikan lakeja, koetti saada sopimaan yhteen toistensa vastakohtia.

Vihdoin hän antautui. Hän tunnusti itsensä voitetuksi. Hän kumarsi tosiasiain järkähtämättömälle tulokselle ja päästi aivonsa lepoon. Aivoista valui kuin hiljaisena virtana koko hänen olemukseensa raskas, äärettömän raskas totuus: Meidän on siis taisteltava ihmisiä vastaan ja jätettävä Urja ja kaikki ne toiset toistaiseksi Vanhaan Borealiaan.

Tämä paini väsytti Turjaa. Hän nukahti.

Kun hän heräsi oli äsken saatu tulema heti kuin tuossa hänen edessään.

Taaskin se siis päättyy näin! Sinne jäi Urja. Kauas häipyvät rauhan ja ilon päivät. Hiljainen aavistus sanoo hänelle, että niitä ei tule koskaan. Rauha tulee vasta Suuren Rauhan portin toisella puolella.

Mutta Urja, Urja kulta — — —. Miksi sinä et sentään suostunut seuraamaan minua? Me olisimme vahvemmat. Me säästyisimme tällaisilta painiskeluilta.

— Mutta minähän taidan käydä vanhaksi, murahti Turja ja nousi. Hän oli, sen hän tunsi, monta vuotta eilistä vanhempi. Elämän energian pohjavirta kulki hänessä entistä syvemmällä. Raskas kohtalontunne hiipi sen pinnalla.

Hän katseli kopin akkunaa katon rajassa. Se oli ensin kuin pieni pilkku kaukana avaruudessa. Mutta sitte se alkoi lähetä. Ja nyt hän havaitsi yhtäkkiä ympäristönsä, kopin kiviset seinät.

— Mitä minä täällä teen? ihmetteli hän. Mitä varten minä olen tänne kävellyt?

Nyt hänestä tuntui perin kummalliselta, että hän istui täällä — kun Ekvatorian joukot olivat jo kenties matkalla Uuteen Borealiaan. Jos ne yllättävät hänen kansansa, jos ne surmaavat sen koteihinsa, teillensä, voima-asemiinsa, niinkuin ilvesjoukon! Tämäpä on ollut käsittämätöntä, että hän on antanut tuoda itsensä tänne. Ja kuinka kauan hän on jo ollutkaan täällä. Avaruuden nimessä, ulos täältä! Ellen minä kerkiä kansani luo ennenkuin hyökkäys alkaa on minun parasta juosta jäätikölle ilveksen ruuaksi.

Aivoihin latautunut energia alkoi herätellä liike-energiaa. Turja oikoi jäseniään, puristeli lihaksiaan, harppasi kopissa seinästä toiseen. Se oli hänestä nyt sellainen turhanpäiväinen kiusallinen kotelo. Hänen hermonsa, aivonsa, tahtonsa jännittyivät niinkuin hän olisi aikonut hajoittaa kopin tahtonsa voimalla, puhkaista sen puristavat seinät yhdellä nyrkin iskulla. Hän tunsi että täytyi olla kysymys vain hetkistä hänen ulospääsyynsä, muuten hän raivostuisi pilalle.

Vartija kuului lähestyvän koppia. Oli luonnollista, että Turjan mieleen valahti heti: nyt! Hänen hermonsa, tahtonsa, mielensä olivat sellaisessa virityksessä, että koppiin astuvan vartijan tappaminen ja pako tapahtuisi kuin omasta painostaan. Ja kuitenkin! Kun vartija rauhallisena, viattomana, nähtävästi ilman vihaa vartioitavaansa kohtaan, ainoastaan tehtäväänsä suorittaen astui koppiin, iletti Turjaa ajatus tappamisesta. Oli kuin olisi miehestä säteillyt häntä vastaan saman, kaikille ihmisille yhteisen elämänvoiman pimeitä lämmittäviä säteitä. Tuntui kuin tekisi hän äärettömästi luonnonvastaisen teon sammuttaessaan nämä säteet. Hän tunsi, että hänen tarvitsisi vain kuvitella itselleen Ekvatorian joukot murhaamassa Borealian kansaa, niin tekisivät hänen lihaksensa melkein koneellisesti työn. Pari silmänräpäystä — ja kaikki olisi ohi. Mutta hän ei sittekään tehnyt sitä. Mies lähti kopista ehjänä ja terveenä.

Ja täytyisikö hänen nyt tosiaan murhata ihmisiä päästäkseen tällaisesta luolasta! Hän tarkasteli ympärilleen. Häntä vangitsi vain puu, kivi ja rauta! Pitelisivätkö tällaiset aineet Borealian miestä, häntä, joka hallitsi säteilevää energiaa, radiovoimaa, omegametallia, joka voi palauttaa kaikki aineet nebuliumiksi? Hänen teräsaseensa leikkaa rautaa, kiven hän voisi pehmittää hapolla.

— Mutta aseen ne ovat häneltä vieneet ja happoja ei liene Uutta Borealiaa lähempänä.

Turja kiskaisee penkin irti seinästä ja nostaa sen pystyyn seinää vasten sekä kiipeää sen avulla tarkastelemaan kapeata korkeata ikkunaa katon rajassa. Siitä mahtuu ulos, jos poistaa nuo kaksi vahvaa rautatankoa. Turja ottaa esille johtoverkkokangasta lämmittävän pienen akkumulaattorin ja tyhjentää sen nestemäisen sisällön rautakankien ylä- ja alapäihin. Hän odottaa hetken. Rauta sähisee, sauhuaa ja räiskähtelee — — —. Sitte hän tempaa yläpäät poikki, vääntää kanget sisäänpäin vaakasuoraan, kääntyy selin, ottaa käsin niistä kiinni, nostaa jalkansa ylös ja pistää ne aukosta ulos sekä samaa tietä koko ruumiin. Akkuna on ulkona vain hiukan koholla maasta, joten hän on pihamaalla. Kiivettyään onnellisesti aidan yli on hän kadulla.

Jorma ja Taitsa tapasivat hänet satamassa kulkemassa edes takaisin myrskyssä ja sateessa. Hän oli nähtävästi syvästi kuohuksissa.

VIII luku. Ensimmäinen taistelu.

Soudun miehistö epäili ensin lähteä myrskyävälle merelle. Mutta kun päivän valjetessa sade lakkasi ja tuuli lupaili tyyntyä, sai Taitsa heidät suostumaan. Astuttiin alukseen ja se suuntasi kulkunsa lahden suuta kohden. Turja tarkasteli koko ajan Jorman kaukoputkella ympäristöä. Lahdessa kävi mereltä tuleva maininki ja alus kellui tasaisesti, soljahdellen aallolta toiselle. Tämä kelluminen haittasi hiukan soutua, mutta muuten se oli leppoisaa ja rauhoittavaa.

Saavuttiin jo lahden suulle ja aava meri aukeni eteen. Satama näkyi paljain silmin enää vain epäselvästi takanapäin. Turja tarkasteli sitä vielä kaukoputkella ja näki suuren aluksen erkanevan rannasta ja suuntaavan kulkunsa merelle. Turja ei aluksi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota arvellen sen olevan tavallisia merta kyntäviä soutuja. Mutta kun ensimmäiset auringonsäteet sattuivat sen peräkannelle, oli hän näkevinään siellä sotaväen aseiden ja pukujen välkähtelevän. Turja antoi kaukoputken Taitsalle ja tiedusti, mitä hän arveli tuosta heitä seuraavasta aluksesta. Taitsa tarkasteli sitä tuokion, antoi kaukoputken nähtävästi kiihtyneenä Turjalle ja ilmoitti, että se on Ekvatorian sota-aluksia ja sen maston nenässä kiilui sodan merkki, kirkas keihääseen lävistetty pallo.

Turja ajatteli, että hänen olisi pitänyt ottaa selkoa, oliko muita sota-aluksia jo lähtenyt satamasta. Taitsan tiedustellessa tätä soudun miehistöltä ilmoittivat nämä olevansa varmoja, että satamasta ei ollut kahden viime päivän kuluessa lähtenyt yhtään sota-alusta.

— Tiesivätkö miehet, että valmistettiin sotaretkeä?

— Eivät tienneet. Mikä kansa nyt mahtoi olla kapinassa?

— Ei mikään kansa. Mutta aiotaan ajaa jäätikölle muuan Ekvatoriaan tullut kansa.

— Vieläkö aikovat tehdä yhden konnantyön, ennenkuin näille Ekvatorian valtaherroille tulee itsellensä vuoro lähteä jäätikölle.

Turja sai sen käsityksen, että aluksen miehistöllä oli salainen luottamus siihen, että pian tulee jokin mullistus, joka antaa tilaisuuden kostaa ja ryöstää itsellensä maata ja tavaraa.

Oli tultu aavalle merelle. Suuri sotasoutu läheni nopeasti. Se kulki aivan Borealian miehiä kuljettavan soudun reittiä. Ajoiko se takaa heitä? Se ajatus pyöri jokaisen kolmen aivoissa ja lopulta he ilmaisivat sen toisilleen ja ryhtyivät sitä pohtimaan.

Olisiko Borealian hallituksella ollut urkkijoita rannassa ja olisiko se niiden kautta saanut tietoonsa, että he olivat varanneet itselleen soudun? Mutta miksi ei hallitus silloin yrittänyt estää heitä kokonaan lähtemästä? Olisiko se saanut tiedon liian myöhään? Tai katsoiko se mukavammaksi tuhota heidät merellä?

Lännestä näytti nousevan uusi ukkospilvi ja sen mukana myöskin arvattavasti myrskytuuli. Soudun miehistö alkoi heitellä levottomia silmäyksiä sinne päin ja katsella kysyvästi toisiinsa.

Sota-aluksen yksityiskohdatkin näkyivät jo paljaalla silmällä. Se läheni yhä nopeasti. Mutta pilvi nousi myöskin lännestä ukkospilven nopeudella ja piakkoin peittyisivät alukset toistensa näkyvistä myrskyyn ja sateeseen.

Yhtäkkiä lakkasi pienen soudun miehistö soutamasta. Turjan aivoissa välähti heti, että heidät oli petetty, miehistö oli Ekvatorian hallituksen kätyrejä. Mutta toiselta puolen hänestä tuntui järjettömältä tällainen menettely: Luuliko Ekvatorian hallitus tosiaankin pääsevänsä heistä mukavammin merellä kuin maalla?

Soutajain päällikkö tuli ilmoittamaan, että sota-aluksen mastossa oli merkki, joka käski pysähtymään, ja he eivät uskaltaneet olla tottelematta. — Siis se ajoi sittekin takaa heitä! päätteli Turja.

Nyt alkaisi siis ensimäinen ottelu, jossa Ekvatoria ja Borealian kansa iskevät vastakkain. Se alkaa mitä kummallisimmissa olosuhteissa. Kaksi Borealian miestä on Ekvatorian miesten soutamassa laivassa. Heillä on apunaan yksi mies, joka on enemmän heidän puolellansa kuin Ekvatorian ja vastassansa heillä on Ekvatorian suuri sotasoutu kenties täynnänsä sotaväkeä. Tuskinpa Borealian miehet koskaan joutuisivat pitämään puoliansa tätä epäedullisemmissa olosuhteissa. Tämä taistelu merellä olisi siis kuin ennakkokoe, näyte ja miksei — ennustus. Se antaisi vihjauksen siitä miten edessä oleva taistelu tulisi päättymään.

Tällaiset ajatukset mielessänsä Turja harkitsi tilannetta. Koko kansansa kohtaloiden paino tuntui taasen hänen hartioillansa. Ei niin, että hän olisi pitänyt itseänsä näiden kohtaloiden ratkaisijana. Hän tiesi, että hänen kansansa taistelee loistavasti ilman häntäkin. Olihan siellä Karma ja monta muuta saman lajin miestä. Mutta hän tunsi kuitenkin, että hän voi taasen nyt seuraavina hetkinä tuntuvasti vaikuttaa siihen, miten helpoksi tai raskaaksi taistelu hänen kansallensa muodostuu.

Aluksi hän ilmoitti soutajille, että kun myrsky ja sade peittää heidän aluksensa sotasoudun näkyvistä, on heidän soudettava. Hän ottaa vastuullensa sotasoudusta annetun käskyn rikkomisen ja takaa heille myöskin, ettei heitä rangaista. Mutta soutajat alkoivat käyttäytyä uhkaavasti.

— Tämä mies aikoo syöstä heidät surman suuhun, vaan tietäköön hän, että tästä ei ole pitkä matka mereen ja meri on syvä ja vaitelias ja pitää saaliinsa, niin että hänen on parasta puhua hillitymmin. Kyllä he tietävät, mitä yksi mies Ekvatoriassa takaa — ei mitään.

Salama leimahti Turjan radioputkesta ja joukko miehiä putosi tuhdoiltansa tai lyyhistyi kasaan.

— Teille ei ole nähtävästi koskaan puhunut Borealian mies, koska te epäilette miehen sanaa. Mutta nyt puhuu. Ja hän sanoo teille miehet, että teidän on soudettava kun käsketään tai te ette tuhdoltanne ikänä nouse.

— Minä kysyn, kiljasi hän niille, jotka kauhuissaan katselivat tovereittensa elottomia ruumiita ja peräkannelta pauhaavaa hirmuista miestä, aiotteko te totella vai ette? Kädet ylös ja kunniasana!

Kädet kohosivat ehdottomasti.

— Hyvä, lausui Turja ja lähetti Jorman herättämään taintuneet.

Nyt oli miehistö Turjan vallassa. Kaikki huomio voitiin kohdistaa sotasoutuun — ja myrskyyn, joka läheni kohisten ja jyristen. Vielä näkyi takaa-ajava laiva ja oli enää vain kenties parin tuhannen mitan päässä, kun ensimmäinen salama paukahti Turjan pään päällä ja lähenevä sade nielaisi koko laivan peittoonsa. Turja käski heti kääntää aluksen vasten tuulta ja soutaa mahdollisimman joutuisaan. Hän aikoi pyrkiä laitatuulta länteen ja siten kiertää pyörteen keskuksen ohi tyynemmälle puolelle. Täten jäisi pyörremyrsky hänen aluksensa ja takaa-ajavan soudun väliin ja voitaisiin kenties välttää taistelu näin epäedullisissa olosuhteissa.

Mutta meri alkoi käsitellä heitä sangen uhkaavasti. Aallot kävivät yhä jyrkemmiksi ja alkoivat valella vettä soudun yli. Airot alkoivat soutaa kauhistuvien miesten käsissä tyhjää ja soutu alkoi tärähdellä ja rusahdella uhkaavasti. Turja seisoi reelingin suojassa peräkannella pidellen köydestä kiinni ja tarkasteli mahtavaa meren pauhua. Hän ei ollut vielä koskaan tehnyt tuttavuutta tällä tavalla raivoavan meren kanssa. Lyhykäiset matkat Borealian lahdella pienillä aluksilla suoritettiin silloin kun oli tyven aika. Myrskyjen raivotessa oli Borealian lahti jo jäässä.

Kun alus hyppeli ja tärskähteli hänen allansa, kun vastaan vyöryi aalto niinkuin nunatakijono jäätiköllä, kun soudun keula toisinaan sukelsi kuohuun ja kun alus taasen soljahti esiin kohoten valtavalla liikkeellä korkeuksiin, niin vaikutti se Turjaan omituisen kiihoittavasti. Hänen ruumiinsa liikehti aluksen tahdissa, hänen silmänsä säteilivät valtavan tunteen kiihkoa, hänen jäsenissään tuntui kuin olisi hän johtanut juohevilla liikkeillään koko myrskyn pauhua.

Mutta hän heräsi pian tästä huumaustilastaan ja alkoi harkita asemaa kylmästi. Alus kieppui yhä avuttomampana ja vesivyöryt yrittivät jo pyyhkiä miehiä mukaansa. Satoi, salamoi ja jyrisi. Sotasoutua ei näkynyt missään.

Turja käsitti vihdoin, että jos myrskyä jonkun aikaa jatkuu, ei tästä aluksesta saavu maihin naulaakaan. Miehistä tulee kalojen ruokaa.

Kun tuuli pysyi yhä lounaassa eikä syklonin keskustaa siis vieläkään oltu sivuutettu, viittasi Turja luoksensa soutajain päällikön, sai hänelle huudoilla ja eleillä selväksi mielipiteensä sekä ilmoitti, että on käännyttävä takaisin, koetettava etsiä sotasoutu ja he ottavat Jorman kanssa tehtäväkseen yrittää vallata se. Sillä voitaisiin kestää myrskyssä.

Soutajain päällikkö ilmoitti olevansa samaa mieltä, että heidän aluksensa ei enää kauan kestä myrskyssä. Mutta hänen mielestään heidän pitäisi piakkoin saavuttaa muuan saari — he ovat joutuneet siksi kauaksi länteen. Hänen mielestään oli pahin myrsky ohi ja jos maata tavataan muutamassa tiimassa, niin ovat he pelastettuja.

Saatuaan jonkunverran selvää saaren asemasta, muodosta ja suuruudesta, päätti Turja antaa soutaa edelleen, mutta nyt jokseenkin suoraan länteen. Kulku tosin kävi tämän kautta entistäänkin vaikeammaksi ja aluksen hypyt yhä oikukkaimmiksi, sillä myrsky raivosi nyt ylähangalta. Mutta soutajain päällikkö ilmoitti, että hän on huomaavinaan jo merkkejä maan läheisyydestä.

Ponnisteltiin taas tuokio ja näytti tosiaankin siltä kuin alkaisi aallokko hellittää. Ja kun sade hiukan harveni, näkyi maata.

Nyt tuntuivat aluksen liikkeet jo unettavilta äskeisen jännittävän painiskelun jälkeen. Tosin jysäyttelivät silloin tällöin pienet pintahyrskyt soudun kupeeseen, mutta kun korkea maa alkoi suojata tuuleltakin, tuntuivat enää vain aavalta kiertävät mainingit.

Soutajain päällikkö ei tuntenut tarkoin tällä kohdalla olevaa rannikkoa. Laskettiin sen vuoksi hiukan etelämmäksi ja päädyttiin siellä erääseen suojaiseen kauniiseen lahteen. Päivä oli kulunut täten ponnistellessa ja alkoi pimetä. Vaikka sade lakkasi ja taivas selkeni, ei enää nähnyt selvästi maan luonnetta. Se häämötti vain salaperäisenä pimentona edessä. Kohinasta ja mainingeista päättäen puhalsi tuuli ja meri myllersi edelleen aavalla.

Päätettiin yöpyä tähän ihanteelliseen satamaan. Kaiken varalta pidettiin laiva pimeänä, valoa ei saanut sytyttää muuanne kuin hytteihin, joista se ei näkynyt. Päivän ponnistelujen jälkeen painuivat kaikki levolle, ainoastaan vartijat valvoivat. Turja, Jorma ja Taitsa päättivät valvoa vuorotellen.

Taitsan vuoro oli valvoa ensin. Turja loikoi perämajassa ja mietiskeli, mitä tämä pakollinen viivytys mahtaisi merkitä Borealian ja Ekvatorian välisessä taistelussa. Ennättäisivätkö Ekvatorian joukot nyt ennen häntä Borealiaan? Tämän ajatuksen tuomasta kiusallisesta tunteesta huolimatta nukahti Turja ja näki unta Urjasta ja Avaruuden Hirviöstä.

Urja seisoi Avaruuden Hirviön lonkerolla, joka ojentui maata kohti. Hän viittoi kiihkoisasti Turjalle ja koetti nähtävästi häntä varoittaa. Mutta Turja ei häntä ymmärtänyt. Ilmassa soivat, humisivat ja pauhasivat Avaruuden äänet. Turja ei kuullut, vaikka hän ponnisti kaikki voimansa; hän tahtoi kuulla, hän luuli joka hetki kuulevansa, mutta ei kuitenkaan kuullut ja se oli niin ilkeätä. Lopulta Turja tuli epätoivoiseksi ja painoi päänsä alas. Silloin hän huomasi maassa vierellänsä naisen — — —

Taitsa herätti hänet, kun hän oli nukkunut mielestänsä vain tuokion, ilmoittaen että lahdessa niemen toisella puolella oli alus, todennäköisesti sotasoutu. Hän oli aikansa kuluksi kiivennyt mastoon ja sieltä nähnyt matalan niemen yli valojen tuikkivan ja niiden hämyssä laivan piirteet. Turja nousi heti, kiipesi mastoon ja totesi Taitsan tiedonannon oikeaksi Ja mikäpä muu alus se olisi kuin se sotasoutu, joka oli ajanut heitä takaa ja jonka oli täytynyt myöskin hakea suojaisaa satamaa.

— Me emme siis pääse siitä ilman taistelua, mutisi Turja. Ja taistelu on sittekin mahdollinen vaikka se ei olisikaan sama sotasoutu.

Saaren vuorissa pauhasi tuuli ja ulapalla kuuluivat vyöryvän yhä edelleen aallot. Kuinka kauan tätä säätä jatkuisi? — Sitä voi jatkua kauan. On tulossa kylmä vuodenaika. Nämä ovat syysmyrskyjä. Vaikka he pääsisivät tuolta soudulta pakoon, niin olisi heidän kenties viivyttävä kauan täällä saaren suojissa.

— Mutta me emme voi viipyä täällä päiviä, mietiskeli Turja. Meidän on lähdettävä kuitenkin myrskyyn ennemmin tai myöhemmin. Ja miksemme voisi lähteä mahdollisimman pian? Jätämme tuon soudun tuonne lahteen makaamaan. — — — Mutta heti ei voida lähteä. Miehistö on lopen uupunut. Se nääntyisi jo ensi ponnistuksissa. — — — Aamulla päivän valjetessa huomataan meidät sotasoudusta ja silloin emme pakene ilman taistelua. Ainoa menettelytapa olisi pujahtaa nyt vain johonkin toiseen lahteen. — — —

Turja herätti soutajain päällikön ja neuvotteli hänen kanssansa. Hän ei halunnut lähteä pohjoiseen päin pitkin rannikkoa, sillä se oli täynnä kareja ja hän ei tuntenut sitä tarkalleen. Etelämpää ei taas enää löydy suojaisaa lahtea. Maa kääntyy länteen jo tuon lahden takana, missä sotasoutu oli.

— Siispä ei ole muuta ratkaisua kuin taistelu, päätteli Turja itsekseen. Ja meidän on parasta suorittaa se tänä yönä, nyt heti.

Hän herätti Jorman ja ilmoitti, että heidän täytyy nyt ryhtyä sellaiseen tehtävään, jollaista kukaan Borealian mies ei ole koskaan suorittanut — heidän täytyy vallata Ekvatorian sotasoutu ja kukaties surmata ihmisiä.

— Meidän kansaamme vastaan, Jorma hyvä, on julistettu sota. Meidät aiottiin haudata luoliin Ekvatoriassa. Sotajoukkoja on lähetetty tai lähetetään surmaamaan kansaamme ja ajamaan loput jäätikölle. Tämä sotasoutu on matkalla luultavasti Uuteen Borealiaan, se ajaa meitä takaa tehdäkseen meistä sivumennen kalojen ruokaa. Meidän täytyy joutua kansamme luo ennenkuin Ekvatorian murhamiehet. Meidän on lähdettävä tästä lahdesta myrskyyn vielä tänä yönä. Mutta oma aluksemme ei kestä myrskyssä — meidän on vallattava tuo sotasoutu, joka loikoo tuolla lahdessa. Ajattelen, että menemme kannelle keinolla millä hyvänsä, esitämme suoraan sen päällikölle vaatimuksemme, että hänen on luovutettava soutu meille. Ellei hän suostu, otamme sen heiltä. Tällainen on tehtävä, lähteekö Jorma mukaan?

— Jos sopisi, niin panisin pari ehtoa, mörisi Jorma epäröiden.

Turja synkistyi:

— Antaa kuulua!

— Ensiksikin, että päällikkö koettaa järjestää asiat niin, ettei minun tarvitse mietiskellä mitään sukkeluuksia, ettei minun yleensä tarvitse tehdä runsaammin aivotyötä, vaan että minä saan hoidella vain niin sanoakseni tehtävän ruumiillista puolta, ja toiseksi, että päällikkö puolestaan avustaa minua sitte erään toisen sotaisen laivan valtauksessa, kun tullaan kotiin — jos niinkuin sattuisin saamaan napinreikiä vaatteihini.

— Jorma tarkoittaa Orman tyynnyttämistä, naurahti Turja.

— Niinpä niin.

Turja lupasi tehdä parastaan täyttääkseen molemmat ehdot.

— Jäänkö minä sitte tänne toimettomaksi? kysäisi Taitsa.

Turja salli hänen kernaasti olla yrityksessä mukana, jos hän sitä todenteolla tahtoi.

Ja niin taisteltiin ensimmäinen varsinainen taistelu Borealian ja Ekvatorian välisessä sodassa yöllä kaukaisen saaren lahdessa valtameren keskellä. Se oli lyhyt, mutta monessa suhteessa merkillinen.

Kolme miestä astuu venheeseen. He soutavat sotasoudun kupeelle.

— Ken siellä? kysytään soudusta.

— Mies, jolla on tärkeätä asiaa päällikölle, vastaa Taitsa puhtaalla Ekvatorian kielellä.

— Ei päällikkö ota yöllä puheillensa tuntemattomia.

— On kysymys aluksenne kohtalosta.

Kuuluu liikettä kannelta, keskustelua ja kolinaa. Vihdoin laskeutuvat portaat.

— Henkenne menetätte, jos tämä on kujetta. Se mies, jolla on asiaa, saa tulla ylös.

— Me tahdomme tulla kaikki, emme jätä toveriamme yksin.

Taas neuvotteluja. Sitte ilmoitettiin, että se mies, jolla on asiaa, saa tulla peräkannelle, toiset keulaan.

— Olkoon menneeksi.

Päällikkö kävelee peräkannella. Turja esittää asiansa: hän vaatii, että tämä soutu luovutetaan hänelle. Päällikkö miehineen saavat siirtyä pieneen soutuun tässä lähistössä, ainoastaan soutajat jäävät.

Päällikkö tuijottaa häneen kuin mielipuoleen.

— Minä en oikein ymmärrä — — —.

— Sepä kummallista. Koetin esittää asiani kyllin selvästi. Me olemme matkalla Borealiaan. Myrsky yllätti meidät. Emme voi jatkaa edelleen pienellä soudullamme. Vaadin, että tämä soutu luovutetaan käytettäväksemme. Palautan sen täydessä kunnossa takaisin mahdollisimman pian.

— Hän on kuin onkin hullu, nauroi päällikkö. Viekää heidät takaisin veneeseensä!

— Meidän täytyy ottaa tämä alus väkivalloin, ellei muuten luovuteta.

— Keiden täytyy ottaa? Onko täällä jokin väijytys? Tiedättekö, että nyt on sota-aika? Tämä on sotalaiva. Tuo on sellaista puhetta, että se maksaa pian henkenne. Astukaa veneeseenne, minä sanon, tai — — — Miehet tähdätkää! Joko veneeseen tai kalojen ruuaksi!

Mutta heti kun sivulla oleva vartiasto nosti putkensa tähdätäkseen Turjaan, vongahti keulasta salama ja vartiosto lysähti maahan.

— Minä kysyn nyt uudestaan luovutatteko? huusi Turja.

Mutta päällikkö ei enää kuunnellut häntä, vaan juoksi perään huutaen miehiänsä ampumaan roistot. Laivan keskiosasta alkoi paukkua molempiin päihin ja perästä leiskahteli tulta. Keula pysyi Jorman ja Taitsan hallussa, sillä jälkimmäinen oli heti ensimmäisen laukauksen pamahdettua hiipinyt sulkemaan keulasuojan luukun. Tässä suojassa nukkuvat sotilaat jäivät loukkuun.

Turja poistui salamannopeasti siitä, missä hän oli seisonut päällikköä puhutellessaan ja pian vongahtelivat hänen radioputkensa säteet peräsuojaman katolta yli laivan, kaikkialle. Jos olisi ollut valoisa, olisi leikki loppunut lyhyeen. Mutta nyt eivät Turja ja Jorma nähneet vastustajiaan vaan tähtäsivät vain heidän paukkujensa leimahtelun mukaan. He eivät uskaltaneet käyttää myöskään sellaisia salamoita, jotka olisivat lamauttaneet kerrassaan kaikki sillä puolella laivaa olevat, sillä he pelkäsivät osittain satuttavansa toisiinsa, osittain myöskin että säteet vaikuttavat aluksen rautaisiin osiin ja saavat aikaan vaurioita — — —.

Paukahteli enää vain silloin tällöin ja lopulta hiljeni kaikki.

Sekä Turja että Jorma olivat haavoittuneet lievästi. Taitsan tila oli arveluttava. Hän oli luukkua sulkiessaan saanut ruumiiseensa pari kuulaa.

Turja käski Jorman tuoda hänet peräkannen majaan ja lähti itse edellä lyhtynsä sytyttäen katsomaan hänelle tilaa. Tultuaan majaan jäi hän tuijottamaan pehmeistä hienoista patjoista valmistettua vuodetta majan sivuseinällä. Siinä lepäsi nainen — kaikesta päättäen kuollut tai tainnuksissa. Peite oli vedetty puoleksi syrjään ja toinen jalka kaartui sulavissa rytmeissä permannolle — ikäänkuin aikoisi hän nousta vuoteeltaan.

IX luku. Kotona.

Turja kulki Uuden Borealian esikunnan suojamassa edestakaisin ja kuunteli Karman selostusta:

— Olin varovaisuuden vuoksi pitänyt vahteja vuorella, josta voi kaukoputkella tarkastaa asuttuja alueita. Kaksi päivää sitte antoivat vartijat tiedon, että asutulla alueella liikehti suuria joukkoja tänne päin. Lähetin lisää tiedustelijoita ja käskin ottaa selvää mitä väkeä tulijat ovat. Tuli tieto, että ne ovat Ekvatorian sotajoukkoja. Aavistin pahinta. Käskin vuorella olijain palata alueemme rajalle ja siellä tiedustella, mikä on tulijain tarkoitus. Tästä joukosta palasi vain puolet. Muut saivat surmansa Ekvatorian sotaväen paukahtavista putkista. Tunnustan tehneeni suuren tyhmyyden kun en varoittanut heitä ja selittänyt heille tarkemmin, miten heidän tuli menetellä. Mutta luotin heidän johtajaansa, joka oli, niinkuin päällikkö tietää, neuvokas mies.

Tämän jälkeen pysäytin heti puolet tavallisista töistä, panin voima-asemat ja ladatut akkumulaattoritkin valmistamaan radioputkia ja maavetureja. Kokosin valiojoukon miehiä ja samosin sen kanssa Ekvatorian murhamiehiä vastaan. Tänä aamuna lakaisivat putkemme kaksi joukkoa maahan. Muut joukot pyörsivät hurjaa vauhtia takaisin ja vuorelta näimme heidän jatkavan matkaa vielä asutulla alueellakin. Kiirehdin ennen muita takaisin. Tullessa tapasin päällikön lähetin.

— Hyvä on, virkkoi Turja. Tämä merkitsee sitä, että nyt he tulevat vasta sitte kun tälle niemimaalle on siirretty suunnattomat määrät Ekvatorian sotaväkeä ja kun myöskin sotasoudut ovat valmiina hyökkäämään rannikollemme. Ne tuskin enää yrittävät yllätystä pienillä joukoilla. — — — Karma hyvä, meille tulee vaikeita aikoja. Ekvatorian hallitus on hirviö, joka ei hellitä ennenkuin siltä on mahti mennyt. Meidän on nyt varustauduttava julmaan taisteluun, helvetilliseen taisteluun. — — — Tämä on kerrassaan järjetöntä, se on kerrassaan eläimellistä! Meidät pakoitetaan ponnistamaan voimiamme murhataksemme mahdollisimman paljon ihmisiä! — — — Se on kamalaa taistelua, se on kamalampaa kuin mikään taistelumme lunta ja jäätä vastaan. Se ei kenties ole niin kovaa taistelua, mutta se on meistä vaikeampaa sen vuoksi että se on järjetöntä. Mutta ei auta muu. Meidän on sekin kestettävä. — — — Minä sanon Karmalle nyt tässä: meidän on voitettava Ekvatorian hallitus, meidän on pudotettava sen kädestä ruoska ja lyötävä se maahan.

Kutsu eduskunta koolle. Esitän sille merkilliset terveiset Ekvatoriasta, kuvaan aseman sellaisena kuin se todella on sekä kuulustan hyväksyykö se ajatukseni ja suunnitelmani.

Kun he olivat keskustelleet ja neuvotelleet varustautumisesta alkavaa taistelua varten sekä tapahtumista Uudessa Borealiassa ja Ekvatoriassa, kysyi Turja vihdoin:

— Tunnetko jo metsästäjäin paukkujen rakenteen? Me valmistamme niitäkin — mutta paljon parempia, sellaisia, jotka kantavat kauas ja joilla voidaan tähdätä pimeässäkin.

Karma ilmoitti tuntevansa.

— Mutta kieltä minä en ole jaksanut opetella sen vintiön kanssa. Tietääkö päällikkö mikä otus hän on — metsästäjäin päällikkö nimittäin? Hän on nainen — ja aika vintiö vielä naiseksi.

— Nainen? hämmästyi Turja.

— Varmasti.

— Mistä Karma sen tietää?

— Hän tappoi vartijansa ja aikoi paeta. Ajoin häntä takaa ja kun olin kaatanut hänet, kannoin hänet veturiin — — — Tunnenhan minä toki naisruumiin.

— Mutta — — — kantoihan Jormakin hänet metsästä eikä hän epäillyt mitään.

— Jorma — — —. No, hänelle on nainen samaa kuin Orma, ja jos hänen mukaansa arvostelee, niin — —

— Aivan niin, aivan niin, naurahti Turja.

— Olisin kernaasti ajanut koko muukalaisjoukon jo aikoja sitte metsään, mutta en tahtonut kuitenkaan tehdä sitä omin päin. Ajattelen, että nyt on välttämätöntä puhdistaa alueemme muukalaisista.

— Meitä vastaan taistelee, Karma hyvä, oikeastaan vain Ekvatorian vallasluokka. Sillä on käytettävänään eri kansoihin kuuluvista seikkailijoista ja pakkokeinoja käyttäen otetuista miehistä kokoonpantu sotajoukko, joka tottelee Ekvatorian hallitusta tottumuksesta, ruoskan pelosta ja muista sellaisista syistä. Mutta Ekvatorian orjuutetut kansat eivät meitä vihaa. Päinvastoin: heistä tulisi meille liittolaisia taistelussamme, elleivät he olisi kurjia, saamattomia, riitaisia raukkoja. Ekvatorian hallitus pelkää heitä, samoinkuin se pelkää meitä.

Kaikki muukalaiset eivät senvuoksi ole meille vaarallisia. Päinvastoin saattaa meille toisista, niinkuin esim. Taitsasta, olla suurta hyötyä. Mutta jos muukalaiset haluavat, saavat he mennä. Tahdon puhutella tuota päällikköä, tuota naista — — —.

Sotasoudussa satamassa on Taitsa vaikeasti haavoittuneena ja muuan Ekvatorian nainen heikkona sairaana. Lähetä taitavia naisia heitä hoitamaan — — —.

Hetken kuluttua astui sisään metsästäjäin päällikkö hiljaisena, ylpeänä.

— Olette surmannut Borealian miehen, kivahti Turja. Jos olisitte Borealian kansalainen tai vapaaehtoisesti tänne saapunut, niin tietäisi se sitä, että ilvekset saisivat ruokaa. Mutta kun olen tuonut teidät tänne väkivalloin, käsitän murhatyönne sen taistelun jatkoksi, joka suoritettiin metsässä meren rannalla. Saatte ehdottaa itse rangaistuksenne ja kun se on suoritettu, saatte vapaasti lähteä.

Puhuteltava oli kääntänyt selkänsä Turjalle ja tuijotti ulos. Turjan veri kuohahti. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja karjahti.

— Lakatkaa oikuttelemasta. Saatte helposti selkäsaunan, se on nähtävästi jäänyt kasvattajaltanne antamatta. Borealiassa ei ole tapana sietää naisten oikkuja. Meillä ei ole aikaa siihen.

Hän astui kuohuksissa oikuttelijan luo. Tämä käännähti nopeasti. He katsoivat toisiansa silmästä silmään. Oikuttelijan silmissä kiiluivat kyynelhelmet.

— Hm. Vai niin, vai niin.

Nyt oli Turjan vuoro katsella ulos.

— Hän saa mennä. Selvittäkäämme asia mahdollisimman pian. En tahdo enää pidättää vieraitani päivääkään, puheli Turja.

— Saanko siis valita rangaistukseni? lausui nainen melkein puhtaalla Borealian kielellä.

Turja nyökäytti.

— Pyydän saada taistella ensimmäisten riveissä Ekvatorian sotajoukkoja vastaan. Riittääkö se?

Turja aikoi huomauttaa, että ensimmäisten riveissä taistelemista ei ole pidetty Borealiassa rangaistuksena, vaan kunniana silloin kun on ollut kysymys lumen ja jään voittamisesta ja että alkavassa taistelussa asianlaita on varmasti oleva sama. Mutta sitte hänestä tuntui joutavalta sanastelu tämän naisen kanssa tässä tällaisella hetkellä, jolloin sadat tehtävät häntä odottivat. Yksinkertaisinta on suoriutua hänestä mahdollisimman pian. Saakoon hän suorittaa taistelupaikoilla joitain sopivia tehtäviä, koska on niin tahtonut ja sitte menköön sen tiensä.

Nainen poistui ja Turja luuli unohtaneensa hänet.

X luku. Varusteluja ja pikku tapahtumia.

Oli se aika, jolloin ensimmäiset lumimyrskyt raivosivat Vanhassa Borealiassa. Turja oli tavallista levottomampi pohjoiseen jääneen kansanosan kohtalosta. Hän päätti lähettää kaiken uhallakin retkikunnan sen luokse. Muutaman kymmenen miehen poissaolo saattoi kyllä vaikuttaa ratkaisevastikin taistelun kulkuun täällä etelässä — mutta samoin heidän läsnäolonsa voi vaikuttaa ratkaisevasti taistelun kulkuun siellä pohjoisessakin. Hän ei voinut varmasti arvioida kumpiko taistelu vaatisi kipeimmin nämä miehet. Molemmat kansanosat kamppailivat henkensä edestä, kummallakin oli vastassansa säälimättömät hirvittävät viholliset. Mutta jo se seikka, että Turja itse oli täällä ja voi aina seurata taistelun kulkua, jännittää voimat äärimmilleen, taistella itse kymmenen edestä, jos kireälle kävi — jo se seikka pani hänet tekemään päätöksensä retkikunnan lähettämisestä. Sen tuli olla parhaista miehistä kokoonpantu, joka ainoan sen jäsenistä tuli osata johdattaa kansa jäätikön yli etelään, jos sen täytyisi äärimmäisessä hädässä lähteä matkalle ennenkuin etelässä olisi ratkaisu tapahtunut ja maa avoinna tulijoille. Retkikunnan tuli osata johtaa myöskin taistelua Ekvatorian sotajoukkoja vastaan, jos vaeltava kansa ennättäisi jäätikön yli, ennenkuin Ekvatorian joukot olisivat karkoitetut tältä niemimaalta.

Turja tunnusti itsellensä, että hän on tuskin milloinkaan toiminut niin epämääräisillä perusteilla ja niin häälyviä olettamuksia rakentaen kuin nyt lähettäessään tämän retkikunnan. Mutta sittekään hän ei voinut olla sitä lähettämättä.

Tämän retkikunnan päällikön valinta oli sangen vaikea tehtävä.

Oikeastaan olisi pitänyt lähettää Karma. Silloin Turja olisi voinut suhtautua asiaan jokseenkin yhtä rauhallisesti kuin jos hän olisi lähtenyt itse. Mutta Karma oli toistaiseksi kaikkein kykenevin johtamaan taistelua täällä etelässä, jos Turja tavalla tai toisella joutuisi pois johdosta. Ja kun tämä täällä oli tällä kertaa päärintama — ei Karmaa voinut lähettää.

Jorma ei taas tullut kysymykseen Orman ja aivojensa vuoksi.

Tehtävä annettiin Turmalle. Hän sai valita itsellensä parhaita miehiä, jäätikönkulkijoita, sai täyden vallan varustaa retkikuntansa miten parhaiten osasi ja lähdettävä hänen oli heti kun myrskyt jäätiköllä hellittäisivät.

Hän sai vietäväkseen Turjan miehekkäät terveiset kansalle, sekä sellaiset ohjeet, että he eivät saa kuolla sinne pohjoiseen. Jos he voivat, on heidän ponnisteltava vielä vuosi. Silloin luulee Turja voivansa tulla noutamaan heidät vapaaseen ihanaan maahan, jossa on ilo elää. Täällä on tarpeeksi lämpöä, täällä on ravintoa. Täällä jo voima-asemat jymisevät, työlaulut raikuvat ja kansalla on joka päivä hetkinen lepoon ja nuorilla leikkiin. Täällä on niinkuin siellä Borealiassa oli niinä aikoina, joista meille vanhat kertoivat kun me olimme lapsia.

— Me muistelemme joka päivä teitä siellä pohjoisessa, me toivomme, että saisimme pian olla taas kaikki yhdessä. Me ajattelemme joka päivä, miten raskas lienee tämä päivä veljille ja sisarille pohjoisessa, ketä kutsuu siellä tänään kuolema. Me näemme aina silmiemme edessä sen maan, jossa menneet polvet, esi-isämme nukkuvat — nyt jo suurimmaksi osaksi jäätikön alla — ikuista untansa, jossa jäätikkö hautaa työkentän, leikkikentän toisensa perästä, jossa veljemme ja sisaremme vielä hoitavat viimeistä kansamme perintöä.

Mutta me emme kadu lähtöämme siitä maasta, Me tahdomme luoda tänne uuden Borealian.

Niinkuin lumi ja jää on vallannut entisen maamme, niin yrittävät omituiset järjettömät ihmiset valloittaa uuden maamme ja ajaa meidät jäätikölle kuolemaan. Mutta niinkuin lumi ja jää voittivat meidät, niin aiomme me voittaa nämä ihmiset. Heidän apunansa eivät ole Avaruuden voimat, niinkuin ne olivat entisten vihollistemme apuna.

Vuoden kuluttua, niin uskomme, on täällä maata vaikka kymmenelle Borealian kansalle — kaikille sellaisille kansoille, jotka osaavat tehdä työtä, jotka kunnioittavat työtä ja sitä, joka tekee työtä, jotka ymmärtävät, että työ on elämän perustus ja että sen mukaan on siis yhteiskunta rakennettava. Sen sijaan ei täällä vuoden perästä ole enää nykyisiä vallanpitäjiä, jotka ovat unohtaneet, että energia, joka ei tee työtä, ei voi hallita työtä tekevää energiaa, vaan hävittää jälkimmäinen edellisen. Toivomme, että voitte taistella siellä vuoden ja varustautua sillä aikaa matkalle. Vuoden kuluttua tulee täältä suuri retkikunta ja tuo matkavarusteita. Me täällä valmistamme juhlan, sillä me riemuitsemme teidän tulostanne suuresti. Kun suuret radiosäteet vongahtelevat taivaalle lähimmiltä nunatakeilta, lähtevät täältä veturimme teitä vastaan, veljet ja sisaret, ja riemukulussa saatamme teidät uuteen maahan.

Ja sitte olemme vahvat taistelemaan yhdessä viimeistä ja suurinta taisteluamme Avaruuden valtoja vastaan.

Toistaiseksi emme ole saaneet Ekvatoriasta mitään apua aurinkokunnan kohtalon tuntemiseen. Luulemme kuitenkin saavamme selville tämän ongelman sitte kun lähin taistelu on ratkaistu.

Mutta elleivät veljet ja sisaret katso viisaaksi viipyä vuotta entisessä maassamme, niin lähtekää jäätikölle ja tulkaa tänne. Lähetämme sinne parhaat jäätikönkulkijat, jotta he voivat johtaa matkaa, jos tarvitaan. Lähemmät tiedot antaa Turma. — — — Retkikunta sai mukaansa tavattoman joukon lyhyitä karuja viestejä, joissa syvällä humisi Borealian kansan miehekäs kaipaus. Niiden joukossa oli myöskin Turjan kirje Urjalle. Se juhlallisen vakava tunne, joka ei milloinkaan ollut päässyt pälehtimään pinnalla heidän ollessaan toistensa rinnalla, oli vihdoin purkautunut tähän kirjeeseen, sen lyhyihin kömpelöihin, tunnepitoisuudeltaan alkuvoimaisiin lauseisiin.