TOINEN OSA. (continued 2)

Ja niin lähti Turman joukko, jättäen kansansa suuren rynnistyksen aattona. Kansa oli täten jakautunut kolmeen osaan. — Mikä oli oleva kunkin osan kohtalo?

Kansa Uudessa Borealiassa oli päättänyt pitää maansa ja puolustaa sitä kaikin voimin. Ja tämä "kaikin voimin" merkitsi oikeastaan enemmän kuin kaikin voimin. Lepohetket lopetettiin, säilytettiin vain tarkalleen sellainen yöuni, että kansan työtarmo pysyi korkeimmillaan. Kaikki tavalliset työt jäivät naisten ja lasten huoleksi. Miehet valmistivat vetureja, radioputkia, siirrettäviä voima-akkumulaattoreja, joihin varastoitiin energiaa niin paljon, että puolessa päivässä voitiin sitä siirtää maan äärestä toiseen, pienen vuoren polttamiseen ja sulattamiseen tarvittava määrä. Turja suunnitteli uusia suuria paukahtavia putkia, lähtien ekvatorialaisilta vallatuista, joiden tähtäimet kiiluivat omalla valollansa pimeässä ja jotka kantoivat pari kolme tuhatta mittaa. Karma harjoitti osaston miehiä niitä käyttämään. Lyhtyjä ja valonheittäjiä valmistettiin tukuttain. Ja sitte alettiin valmistaa omegametallia, josta tehtäisiin niin vahvoja panssaripukuja, että Ekvatorian rautaputket eivät tekisi niihin reikiä.

Toiset voima-asemat lähettivät energiansa rannikolle, missä rakennettiin sotasoutuja. Koneet surisivat, vasarat paukkuivat ja maaveturit pyyhkivät pitkin teitä. Joukkueet marssivat harjoituksiin ja harjoituksista pois, radiosäteet vongahtelivat ja radioputket paukkuivat. Rannassa opettivat Ekvatoriasta tulleen sotasoudun soutajat alusten soutamista, ohjaamista ja purjehdusta. Ruokavaroja varastoitiin, joukkueet kulkivat metsästämässä aina jäätiköllä saakka.

Päivä päivältä toivat tiedustelijat tietoja Ekvatorian sotajoukkojen noususta niemimaalle. Vasta neljännes lienee perillä, yhä uusia kuljettivat laivat sulan vyön kaikista osista.

Määrätyt tiimat päivässä työskenteli Turja apulaisineen suuressa keksinnöille pyhitetyssä laboratoriossa. He uurastivat sovelluttaakseen akkumulaattorien energian kuljettamaan aluksia. Oli tehty kokeita soutavalla, työntävällä ja pyörivällä koneistolla. Vihdoin lopetettiin kokeilut, kun ei ollut enää aikaa kehittää keksintöä pitemmälle, kahden potkivan potkurin koneistoon. Ne sovitettiin keulaan ja perään ja yhdistettiin kaksivartiseen vipuun aluksen keskessä, mihin vipuun voimakone vaikutti. Ne olivat vesilinnun räpyläjalan tapaisia, avautuen ja ottaen eteensä vesipinnan silloin kuin liikkuivat taaksepäin ja työntäen alusta siis eteenpäin ja sulkeutuen liikkuessaan toiseen suuntaan. Ja kun perässä olevan potkurin työntö ja keulassa olevan veto tapahtuivat täsmälleen vuorotellen, kulki alus tasaisesti. — Tämän jälkeen rakennettiin vain tällaisella koneistolla varustettuja aluksia ja niihin harjoiteltiin miehistöt.

Sitte alettiin suunnitella sellaista veturia, joka kulkisi maalla ja vedessä ja olisi panssaroitu sekä kauas kantavilla rautaputkilla varustettu. Sellainen valmistuikin ja muutamia sen mallisia valmistettiin taistelun kestäessä.

Jokainen voiman pisara, jokainen liike, jokainen sana, jokainen ajatus tähtäsi voittoon — vaikka yhä uusia laumoja laskettiin Ekvatorian laivoista Borealian niemimaalle. Joka päivä sai Turja tiedon niiden lukumäärästä.

Hän ajatteli kerran, että he voisivat tuhota nämä joukot ennenkuin kaikki olisivat saapuneet ja ennättäneet piirittää Borealian. Mutta toiselta puolen hän tiesi, että hänen kansansa lähtisi sangen vastenmielisesti tuhoamaan näitä joukkoja varsinaiselle Ekvatorian alueelle. Se mieluummin taisteli raskaimmankin taistelun oman alueensa rajoilla. Toiseksi voisi Ekvatoria ehkä heittää laivoilla suuret sotavoimat Borealian alueelle ja tehdä siellä tuhoja pääjoukkojen ollessa etelämpänä. Kolmanneksi ei Borealian joukoilla, jos ne lähtisivät oman maansa rajojen ulkopuolelle, olisi käytettävänään maansa voimalähteitä ja kaikkia muita apuneuvoja. Kansan voimakeskus oli kuvaannollisessakin mielessä täällä, täällä olivat sen juuret, joilla se imi maasta voimaa.

Neuvoteltuaan esikuntansa ja eduskunnan kanssa päätti Turja sittekin odottaa vihollisia oman maan rajoilla.

Suunniteltiin luonnon suomia etuja hyväksi käyttäen sinne täydellinen puolustusjärjestelmä. Rakennettiin teitä, dynamoja, asetettiin paikoilleen suurimmat akkumulaattorit, padottiin rajajokia järviksi, valmistettiin tähystys- ja ampuma-asemat, puheluasemat, kuuntelusemaforit j.n.e.

Vähitellen muodostui Uudesta Borealiasta jättiläiskoneisto, jota kuitenkin voitiin hoitaa parillakymmenellä koskettimella keskuksesta. Näitä koskettimia soittelemalla voitiin syytää tulta ja surmaa Borealian rajoilta kaikkiin ilmansuuntiin, voitiin panna liikkeelle kymmenet laivat ja sadat veturit ja tuhannet miehet. Kaikkialta lensivät tiedot tähän keskukseen, kaikkialle voitiin sieltä silmänräpäyksessä käskyt lähettää. Borealia oli kuin suuri meressä kelluva maneetti. Se loisti, värähteli ja oikoi tuntosarviaan, sillä oli suuri satojen hermojen yhteinen solmu, keskus, ja jos sieltä annettiin käsky, alkoi elimistö suihkuttaa ympärilleen — ei vettä — vaan tulta ja voimaa.

* * * * *

— — — Taitsa oli ensi kerran jalkeilla sotasoudun kannella. Raikas, hiljainen tuuli puhalteli mereltä, metsä humisi lähistössä, satamassa paukkui, surisi ja sihisi. Miehet huutelivat toisilleen ja silloin tällöin pyrähti veturi tieltä satamaan ja taas takaisin. Lahdella kulki alus, mastossa Borealian merkki: punaisena hohtava ellipsoidi. Taitsa ihmetteli — hän ei nähnyt airoja ja laiva kulki kuitenkin nopeasti.

Sotasoutu kellui rauhallisesti ja aurinko paistoi kuin himmeän harson läpi, lämmittäen kuitenkin tuntuvasti. Taitsa istahti penkille keulakannella ja heittäytyi muistelmiensa, tunnelmiensa ja kuvittelujensa valtaan. Hänellä oli se lahja, joka Borealian kansalta näytti puuttuvan, nimittäin elää tuokioittain voimakasta kuvittelujen ja niitä seuraavien tunnelmien elämää, soudella mielikuvien ulapoilla. Hän oli ihmeekseen huomannut, että kun hänen ruumiinsa imi parantumisen alkaessa ravintoa, niinkuin kuiva sieni nestettä, niin että hän ihan hikosi kiihtyvästä palamisesta, niin samalla hänen mielensä leiskahteli kuin nuoren pojan. Hän rakasti, vihasi, kaipasi ja kaihosi useina päivinä, niinkuin kuohukkaimmassa nuoruudessaan. Tuntui kuin hänen sielunelämäänsä kehittyisi nopeasti samat asteet kuin kerran luonnollisen kasvunsa varrella: avuttoman kyynelöivän lapsen asteelta tunteilevan ja kuohuvan nuorukaisen asteelle, ja nyt hän oli jättämäisillään tämän herkän kauden ja tulemassa jälleen mieheksi.

Satamassa hajusi veistetty puu, alusten sivelypihka ja niiden tulisijojen torvista tuleva savu. Lahden hiljaiset pienet laineet sädehtivät auringon valoa ja alukset suuntasivat matkansa kauas tasaisen taivaanrannan taakse. — — — Kaikki tämä palautti hänen mieleensä erään toisen sataman kaukana maapallon toisella puolella, jonka äärellä hän oli viettänyt elämänsä huolettomimmat ja iloisimmat päivät. Oli juostu toisten poikien kanssa pitkin meren rantoja, oli leikitty satamassa, oli tehty tuttavuutta kaikkien laivojen ja niiden miehistön kanssa. He tunsivat joka ainoan tässä satamassa käyvän soudun, sen puutteet ja vahvat puolet, miten se kulki tyynellä, oliko se aallolle nouseva, kiikkuiko se, miten se lastissa kesti myrskyä j.n.e. — Sataman haju ja melu oli hänelle tuttua ja kotoista, se teki hyvää mielelle. — — Hän muisti, miten oli nuorukaisena kaihonnut kauniina päivinä aavalle merelle tasaisen taivaanrannan taakse. Siellä oli hänen mielikuvituksensa kaunis maailma, mereen vaipuvien laivojen mastoista liehuttivat hänelle hänen omat mielikuvansa ja houkuttelivat lähtemään.

Ja sitte hän kerran lähti. Hän kulki Ekvatorian ristiin rastiin ja pysähtyi lopulta sen toiseksi suurimpaan asutuskeskukseen. Siellä hän varttui mieheksi, oppi tuntemaan olot ja sen pohjattoman kurjuuden, missä hänen oma kansansa oli sekä sen turmeluksen, mihin vallassääty oli vajonnut ja mihin se veti perässään orjansakin.

Tuli sitten mietiskelyn, salaisten keskustelujen, liittojen ja salaliittojen aika. Hän muisti ne sadat poikamaiset suunnitelmat, joita näissä liitoissa valettiin Ekvatorian hallituksen kukistamiseksi. Ne olivat poreita, jotka nousivat pinnalle syvällä kärsivien kansojen vavahduksista, mutta ne hajosivat heti todellisuuden ilmakehään kohottuaan. Ainoa tulos oli muutaman kymmenen miehen karkoitus jäätikölle, niiden joukossa hän, Taitsa.

— Kummallinen on elämä tämän tähden pinnalla, mietiskeli Taitsa. Tulen tänne, touhuan hetken, painun kuoloon. Ympärilläni ystävät katoavat niinkuin unennäöt, joiden kanssa olen hetken seurustellut. Yksi kuolee kotonansa kurjuuteen, toisen nielee meri, kolmannen korjaa Ekvatorian teloittaja. — — — Sitte tulee minun vuoroni. Poistun kenenkään kaipaamatta, kukaan ei jonkun ajan kuluttua tiedä, että minä olen ollut olemassa. Sukupolvet käyvät tomuni ylitse, uudistavat saman kiertokulun ja painuvat maaemon syliin. — — — Ja kun kaikki loppuu, ei edes yhden elektronin värähdys avaruudessa osoita meidän olleen olemassa.

Ihmeellinen arvoitus on tämä elämä. Ja kaikesta päättäen alkaa se minun kohdaltani olla ohi. Alan käydä vanhaksi. — — —

Muisteltuaan täten menneitä tapahtumia, palasi hän vihdoin nykyisyyteen ja hänelle johtui mieleen, että tässä sotasoudussa pitäisi olla sairas nainen, Ekvatorian vallassäädyn nainen, jota oli hoidettu perämajassa samaan aikaan kun hän häälyi elämän ja kuoleman välillä keulamajassa. Ken hän mahtaa olla? Ja kuinka hän oli tähän laivaan joutunut?

Hän tunsi joukon Ekvatorian vallassäädyn naisia, olisipa omituinen sattuma, jos tapaisi täällä jonkun heistä.

Entäpä jos olisi Oila täällä. Hänellä oli sukunsa virheet: kylliksi kyynillisyyttä, kylmää niljakasta tarmokkuutta valloitellessaan ja hyljätessään miehiä, hän saattoi olla keskustelussa terävän ilkeä. Mutta pohjalla hänessä oli haudattuna vakavuutta, joka ei tullut esille koska sitä ei mikään tehtävä kysynyt, koska sitä pidettiin naurettavana. Se paljastui muutamia kertoja sen jälkeen kun Taitsa oli, niinkuin Oilalla oli tapana sanoa, onkinut itsellensä huonon ystävän merestä — pelastanut nim. Oilan eräässä haaksirikossa. Hän kävi silloin tällöin Taitsan takuulla heidän kokouksissaan — ja varma oli Taitsa siitä, että hän ei heitä ilmi antanut.

Kun hän sattui sille tuulelle, purki hän koko kärsimyksensä ilmoille, hän kuvasi terävin kirskuvin lausein Ekvatorian elämän, hän arvosteli säälimättä kaikki mahtimiehet, hän pilkkasi naisia, "rakastavia koneita", jotka valitsivat rakkautensa esineet "lemmen mittojen" mukaan, hän kirosi sukunsa ja syyti orjakansojen silmille halveksunnan ryöpyn — ja sitte hän meni kotiinsa eikä tahtonut tietää koko maailmasta moneen päivään.

Mutta on mahdotonta, että Oila olisi täällä. Hänen kerrottiin muuttaneen maapallon toiselle puolelle heti kun kuulustelut olivat päättyneet ja näytti varmalta, että salaliittolaiset tuomittaisiin jäätikölle.

— — — Mutta jos hyvinkin on Heljä, omituinen ilmiö säädyssään, joka, niinkuin hän sanoi, tahtoi soittaa elämän kaikki asteikot. Hän liikkui hienoimmissa piireissä, kun sille tuulelle tuli, lasketteli siellä sukkeluuksia ja teki tekosia, joista säädylliset aivan kauhistuivat. Sitte hän läksi kuljeksimaan päämäärättömästi, tehden tuttavuuksia kenen kanssa sattui, aivan valikoimatta. Hän nimitti tätä "eläväksi arpapeliksi" ja nautti siitä. Merkillisyytenä kerrottiin, että hän ei valloitellut miehiä eikä myöskään suostunut valloitettavaksi. Taitsaan hän osui pahki siten, että hän oli ajaa eräällä matkalla Taitsan jalat murskaksi, kun tämä nukkui tien vieressä. Hän otti hänet vaunuihinsa ja tunnusti myöhemmin tällöin saaneensa pienenlännän voiton arpapelissään.

Tunsihan Taitsa Ekvatorian vallassäädyn naisia useitakin — toiset kauempaa toiset lähempää, He olivat tavallaan mielenkiintoisempia, kuin Ekvatorian vallassäädyn miehet. Sillä kun miehet alkavat palvella lemmen hengetärtä, ovat he täydellinen rappeutumisilmiö luonnossa, valmis pois heitettäväksi. Kun naiset palvelevat tätä hengetärtä, tekevät he vain paheen siitä, mikä on aiottu heille hyveeksi.

— Mutta kuka ihme mahtanee olla hän tuolla perämajassa?

Taitsa ei voinut vastustaa uteliaisuuttansa vaan päätti käydä tervehtimässä kohtalotoveriansa. Hän asteli peräkannelle ja avasi majan oven. Hän huudahti hämmästyksestä. — Siellä istui patjoihin nojaten kalpeana Sonja Ounantytär!

— Kas vain, hän hymyili raukeasti, hiukan ivallisesti ja nousi patjoilta. Siinähän vihdoinkin tulee liittolaiseni, avustajani. Olen odottanut teitä täällä monta päivää. Täällä on niin hirvittävän ikävä. Mikä kylmä ja jörö kansa! Kaikki käy täsmälleen, oivallisesti kuin kone. Mutta kaikki on hirvittävän vakavaa! Kiitos, että tulitte! Petkuttajakin on tänne tervetulleempi kuin joku noita mörköjä. Uh! Onko se meidän Turjammekin samanlainen. Siinä tapauksessa olemme nähneet turhaa vaivaa, rakas liittolaiseni.

— Olen tosiaankin hämmästynyt tavatessani neiti Sonjan täällä. Ja tunnustan, että tunnen itseni hiukan noloksi, vaikka pidänkin tekoani aivan oikeana. Se teko olisi voinut jäädä tekemättäkin, sillä olisihan meidän pitänyt tietää, ettei Turja pysy Ekvatorian vankikopeissa, varsinkin kun suuret tehtävät odottivat häntä täällä.

— Jättäkäämme syytökset ja puolustukset, vilkastui Sonja korjaten pukuansa ja vapauttaen jalkansa peitteestä. Mutta sanokaa minulle nyt kerta kaikkiaan, mikä tämä tällainen kansa on? Ja miten ihmeessä vallattiin minun laivani?

— Onko tämä neiti Sonjan laiva? ihmetteli Taitsa.

— On ja ei. Saatuani tiedustelijoiltani sanoman, että kulkuriliittolaiseni olikin petturi — — — älkää pahastuko, sanokaamme: näytteli kahta jopa kolmeakin osaa, ja että hän oli lähdössä merelle juuri sen miehen kanssa, jonka minä tahdoin huostaani, niin esitin Ekvatorian päällikölle, että saisin sotasoudun ajaakseni takaa pakenevaa. Pyyntööni suostuttiin. Lopun kai tunnette. Mutta vastatkaa nyt minun kysymyksiini!

— Te kysyitte — — —? Taitsa katseli pienestä akkunasta itsekulkevaa soutua lahdella.

— Aluksi kysyin vain, mitä ihmisiä nämä oikein ovat, mikä kansa tämä on. Siellä kotona puhuttiin vain, että taasen on yksi kansa tullut Ekvatoriaan. Mutta minusta näyttää, että tästä kansasta ei voi puhua sillä tavalla, vaan pikemminkin, että nyt on tullut alueellemme se kansa, josta suuri henki meitä varjelkoon.

— Niin.

Taitsa kääntyi päin Sonjaan, joka pyöritti kiihkeästi kaulastansa riippuvaa koristetta ja odotti vastausta.

— Epäilemättä tämä kansa on peljättävin mitä koskaan on Ekvatorian alueelle saapunut.

Koriste pysähtyi Sonjan kädessä ja kului hetkinen ennenkuin tuli vakavasti:

— Luuletteko niin!

— Olen varma siitä.

— Mutta mitä se sitte aikoo? Koriste alkoi taasen pyöriä. Sanokaa!

— Se aikoo elää.

— Sitäkö vain! Sehän on kovin kilttiä. Eläväthän muutkin Ekvatoriaan tulleet kansat.

— Sanooko neiti Sonja sitä elämiseksi?

Taas pysähtyi koriste ja syntyi vaitiolo.

— Kuinka niin?

— Jos neiti Sonja ja hänen kansansa olisivat Ekvatorian muiden kansojen asemassa, niin sanoisitteko, että se on elämistä. Eiköhän se tuntuisi kuolemalta.

— Te siis tarkoitatte, että tämä Borealian kansa aikoo elää samalla tavalla kuin minun kansani.

Taitsa nauroi:

— En suinkaan. Päinvastoin luulen, että tämä kansa ei ikinä voi elää niinkuin neiti Sonjan kansa. Ehkä sitte, jos se saa tuhannen vuotta rappeutua työttömänä, ilman todellista olemassaolon taistelua.

— Se on pahasti sanottu minun kansastani, kovin pahasti. — Sonja mietti. — Hm. Ehkäpä, ehkäpä Te olette osittain oikeassa, Mutta vielä en ole kuullut, mitä Te luulette tämän Borealian kansan sitte todella aikovan.

— Se aikoo elää niin kauan kuin maapallolla suinkin voi elää.

— Te jyrisette tuon, niinkuin jonkin kamalan asian. Mitä peljättävää siinä olisi meille? Saahan sitä aikoa elää kuinka kauan tahansa. Mutta mitä se aikomus sitte merkitsee? Mikään ei estä elämästä.

— Eikö estä? Muistakaa mitä sanoin Ekvatorian orjakansoista.

— Muistan, muistan. Niinpä niin. No, jos siltä kannalta — — —. Mutta minä olinkin sitä mieltä, että tämän kansan olisimme voineet antaa asua rauhassa maapalaansa.

— Ja kuitenkin lähditte ensimmäisenä sitä vastaan taistelemaan! — Taitsa nauroi. — Se on suloista naisellista johdonmukaisuutta!

— Suu kiinni, tulistui Sonja. Älkää suvaitko laskea pilaa. Tiedättehän Te, rakas liittolaiseni, ketä vastaan minä halusin taistella. Kansasta minä viis, hymyili hän, tahdoin valloittaa vain yhden miehen. — — — Minä olin tosiaan sitä mieltä, että tämä sota on turha. Olisimme antaneet tämän kansan asua rauhassa maatansa. Tämän hirmuisen kansan, joka aikoo elää maailmanloppuun saakka! Olisimme sanoneet, että eläkää suuren hengen nimessä! Entä sitte?

— Mutta on voimia, jotka eivät anna kansojen elää rauhassa. Niihin ei Ekvatoriassa kiinnitetä mitään huomiota. Mutta tämä kansa tuntee ne. Ja se aikoo taistella niitä vastaan.

— Ja mitä ne ovat?

— Lumi ja jää.

— Mutta nehän ovat kaukana.

— Ne tulevat kenties pian lähelle.

— Kuinka, luuletteko niin?

— On tosiaan käsittämätöntä, että Ekvatoria elää niinkuin ei mitään olisi tulossa. Ja kuitenkin on todennäköisesti tulossa merkillisiä tapahtumia.

Taitsa oli noussut, kiihtyi ja käveli edestakaisin.

— Sonja neiti kysyy, mikä tämä kansa on ja mitä se aikoo. Minä en oikeastaan tiedä mitä se aikoo. Mutta minä luulen tietäväni, mitä sen tulisi tehdä ja minkä se todennäköisesti on tekeväkin. Sen on otettava käsiinsä johto Ekvatoriassa, sen on johdettava taistelua ratkaisevimmalla hetkellä, silloin kun ihmiskunnan, koko tähtemme kohtalo ratkaistaan.

— Te puhutte kummallisia asioita, merkillisistä tapahtumista, ratkaisevista hetkistä, tähtemme kohtalosta.

Sonja asettui Taitsaa vastapäätä.

— Nyt Te ette pääse käsistäni ennenkuin olette pusertanut itsestänne viimeisen pisaran koko totuutta. Kas niin. Alkakaa!

— Hyvä. Minä sanon koko totuuden.

Ja Taitsa kertoi kaiken sen, minkä hän oli Borealiassa kuullut Avaruuden Hirviöstä, maapallon kohtalosta, lumesta ja jäästä, kosmillisesta tomusta ja meteoreista. Hän huomasi ihmeeksensä eläytyneensä Borealian kohtaloihin, ajatuksiin ja tämän kansan taisteluihin niin, että hän kertoi elävästi ja voimallisesti. Sairasvuoteelta noussut elimistö lämpeni ja hehkui ja sanat valuivat yhä tunnepitoisempina ja tulisempina.

— Tämän tähden ihmiskuntaa odottavat arvaamattomat kohtalot. Onko tullut hetki, jolloin elämä sammuu tämän tähden pinnalta ja tähti itse uppoaa Avaruuden alkuhehkuun uudestaan valettavaksi, sulaa ja antaa aineksia uuteen maailmaan, jolla äärettömien ajanjaksojen kuluessa elämä kukkii paremman, kauniimman kukan kuin tämä elämä täällä? Onko Avaruuden kaikkeus tuominnut meidät, jotka emme ole totelleet sen salaisia järkähtämättömiä lakeja, vaan olemme ne hukanneet aavistustemme piiristä? — Kaikki riippuu Borealian kansasta! Se on ainoa kansa, joka voi noutaa armon Avaruuden valloilta ja pelastaa elämän tällä pallolla. Se on paennut Ekvatoriasta kauan sitte, säilyttänyt terveet, ankarat tavat ja lujat ruumiit ja aivot. Se on painiskellut pohjoisessa satoja vuosia lunta ja jäätä vastaan — se on valmistunut ottamaan käsiinsä johdon tällä tähdellä, se on valmistunut uudistamaan ja järjestämään Ekvatorian elämän, se on valmistunut johtamaan taistelua silloin kun vastaamme tulee Avaruuden Hirviön ratkaisevin kohta.

Tämä kansa on jäyhä ja karu. Kun se lähti Borealiasta toimivat sillä vain määrätyt hermot — se ei lempinyt, se ei laulanut, se ei iloinnut eikä surrut, se ainoastaan ponnisteli. Se osa kansasta, joka jäi jälelle, on vieläkin samanlaista. Tämä osa täällä on kuin nuortunut. Sehän rakastelee, laulaa ja iloitsee. Mutta jokainen heistä tuntee kuitenkin aina yhden ilon, nimittäin nähdä päämäärä, yhteinen päämäärä ja ponnistaa siihen yhteisin voimin, ajatella selvästi ja käyttää energiaa tuhlaamatta sitä pisaraakaan hajanaisiin itsekkäisiin yrityksiin.

Jospa Te, neiti Sonja, näkisitte ja käsittäisitte, mitä kaikkea tämä kansa on saanut aikaan. Sillä on siellä pohjoisessa asunnot omegametallia, valoisat ja tilavat, kasvitarhat lumen ja jään keskellä, voima-asemat jättiläiskokoiset, joissa se muutti joen ja tuulen energian johtuvaksi ja säteileväksi energiaksi. Ajatelkaa! He hallitsevat täydellisesti säteilevää energiaa, heitä palvelevat elektronit ja emanatiot! He valmistavat suurimman osan ravinnostansa kemiallisesti mineraleista. Heidän kasvatuksensa on järjestetty nerokkaan yksinkertaiseksi, melkeinpä koneelliseksi, käyttäen hyväksi kaikkia energian hallitsemisen taitoja. Heidän yhteiskuntansa on satojen vuosien taisteluissa valautunut sellaiseksi kokonaisuudeksi, että sillä tuntuu olevan ikäänkuin hermot kaikkialla ja yhteinen hermokeskus. Ajatelkaa: heistä oli käsittämätöntä, että täällä Ekvatoriassa toiset ihmiset saattavat kuolla puutteeseen ja kurjuuteen sillä aikaa kuin toisilla on yltäkyllin! — Taitsa oli kävellyt edestakaisin. Nyt hän huomasi, että Sonja oli noussut ja seurasi kiihkeästi hänen kuvaustaan. Hän oli sairaan ja kuumeisen näköinen.

— Mutta nyt me lopetamme, mehän olemme vielä sairasvuoteelle kuuluvia.

Hän pakotti Sonjan istuutumaan.

— Te ette ole vielä kertonut, miten minun laivani vallattiin, kuiskasi Sonja, katsellen melkeinpä kauhuissaan Taitsaa.

— Siinä ei ole paljon kertomista. Se oli kyllä merkillinen ottelu, mutta suoritettiin sangen nopeasti. Ja Taitsa kertoi.

— Katsokaas. Nämä ihmisethän voivat putkiensa salamoilla tuhota kokonaisia sotajoukkoja. Ekvatorialla on suunnattomat sotavoimat. Niitä kuuluu keräytyvän niemimaan eteläosaan kuin suuria myrskypilviä. Mutta täällä myöskin varustaudutaan, tämä kansa aikoo voittaa tämän sodan.

Te sanoitte, että tämä on jörö kansa. Sen voitte ymmärtää, kun ajattelette, että se on pakotettu järjestämään yhteiskuntansa suureksi murhakoneistoksi — tämä kansa, joka pitää murhaa ja itsemurhaa kaikissa muodoissaan kaikkein luonnonvastaisimpana tekona. Se valmistuu tällä kertaa mielestään hirvittävämpään taisteluun kuin milloinkaan ennen.

Ajatelkaahan. Nämät ilmassa yöt päivät vonkuvat ja paukkuvat meteorit ovat varoittavia terveisiä siltä Avaruuden massalta, joka kohtalomme ratkaisee ja jota kohden me kuljemme päivä päivältä kiihtyvällä nopeudella — ja kuitenkin valmistuvat ihmiset täällä vielä surmaamaan toisiansa joukottain. Eikö se ole järjetöntä?

— Sitä se on, kuiskasi Sonja. Ja häntä puistatti.

— Nyt pian vuoteeseen. Olisipa kaunista, jos tappaisin Teidät jutuillani.

— Ei niin, ei niin, puheli Sonja hiljaisesti. Oli hyvä että tulitte ja hyvä että puhuitte — — — Mutta minun täytyy tosiaankin levätä. Tämä on jotain, jota en ole koskaan tiennyt tai kokenut. Tämäpä on kummallista, hirveätä, suurenmoista — — —. Puhumme toistekin. Näkemiin, rakas liittolaiseni! Voisitte kuitenkin sanoa seuraavalla kerralla minulle nimenne.

* * * * *

Varustelut jatkuivat — viimeiseltä yötä päivää. Tuli pimein aika ja myrskyjä jatkui. Toisinaan taasen kosmilliset kappaleet pitivät helvetillistä melua ilmakehässä ja taivas oli yhtenä tulimerenä. Kansa puhui "vihaisista naapureista" Avaruudessa ja maanpinnalla. Se rinnasti aivan luonnollisesti Ekvatorian ja uhkaavat luonnonvoimat ja lisäsi vauhtia varusteluihin.

Alkoi valmistua omegametallia, sen tuttu sointu ja helinä lauloi muistoja pohjoisesta, lauloi mielen ankaraan vireeseen. Vihdoinkin tuntui taasen asuntojen katoilta maata katsellessa, että ihminen oli sen herra! Ruokavaroja koottiin, sairaalat pantiin kuntoon, ampumista harjoitettiin, valmistettiin suuria jättiläisradioputkia, joilla voitiin pitemmän matkan päästä lakaista hengettömäksi jokainen elollinen olento tuhat mittaa leveältä alalta. Borealian jättiläiskoneistoon sorvattiin viimeiset nerokkaimmat ja hienoimmat osaset ja hermot.

Ja Ekvatorian laumoja tuli yhä tulemistaan niemimaalle. Joka päivä tuli sana: tuhannen, kaksituhatta ja sillä tavalla. Myrskypilvi nousi nousemistaan, jo ulvoi jäätikkösemafori. Milloin pudistelee myrsky harjaansa Uuden Borealian rajoilla?

— Milloin päällikkö luulee myrskyn alkavan hyssytellä meitä? tiedusti Karma.

— Pian se alkaa. Elleivät ne tule tänne pian, niin me menemme sinne. Karma hyvä, pian leikki alkaa. Mutta kiire onkin. Minä pelkään pahinta. Ilmakehä on viime aikoina pitänyt uhkaavaa melua. Pelkään, että olemme sivuuttaneet Avaruuden Hirviön ohuen kaasukehän ja kuljemme usvajoukoissa, jotka jo sisältävät takertuneita kappaleita. Piru vieköön — — — Karma, meidän täytyy tehdä tästä leikistä Ekvatorian kanssa lyhyt leikki. Tiimat juoksevat tuimasti ja minä en jaksa, minä en jaksa enää sietää tätä Ekvatorian hullutusta. Tiedätkö Karma hyvä: minä olen tullut melkein raa'aksi. Minä haluan murskata nuo keltiäiset, niinkuin Jorma sanoo, nuo helvetilliset ihmiset, jotka eivät ollenkaan käsitä ihmisten tehtävää tällä tähdellä. — — —

* * * * *

Sonja käveli jo sotasoudun kannella ja tarkasteli hyörinää satamassa. Oli synkkä pilvinen päivä. Raskaina vierivät työmarssit ja taistelumarssit joukkojen laulamina. Tuuli vinkui mastoissa ja köysissä.

Sonjan katsellessa maalle leimahti salama, kuului valtava jymähdys ja hetken kuluttua kannettiin kuolleita miehiä ja naisia hänen ohitsensa tiellä odottavaan veturiin. Kantajat olivat tyyniä ja levollisia, puhelu kuulosti tasaiselta ja aivan tavalliselta. Kuin urhot he astelivat taakkoinensa, he olivat Sonjan mielestä kuin raudasta valettuja.

— Tiedättekö, lausui hän keulasta tulevalle Taitsalle, minä haluaisin olla mukana pyrkimässä johonkin päämäärään. Siellä meillä kotona ei kenelläkään ole suunnitelmaa eikä päämäärää, on vain oma mukavuus. Ei ole yhteistä eikä yksityisiä päämääriä — ellei päämääränä pidetä sitä, että päästään päivästä päivään. Minä en enää halua palata Ekvatoriaan. Olen miettinyt yöt päivät sitä, mitä Te viime kerralla sanoitte. Minusta ei tule ihmistä Borealian malliin, minä en koskaan iske kuin rauta tai pure kuin teräs. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisi somempaa seurata tämän kansan merkillistä rataa kuin haeskella Ekvatoriasta miestä, joka olisi mielenkiintoinen yhden yön.

— Ja ehkäpä tapaatte Turjankin täällä silloin tällöin, naurahti Taitsa.

— Niin ehkäpä. Sonja lausui ne sanat hiljaa kauas tuijottaen.

Mutta sitte sattui omituinen tapaus.

Se nainen, joka oli tullut Borealiaan metsästäjäin päällikkönä, oli nyt naiseksi pukeutuneena mukana järjestämässä sairaaloita ja hoitoa niissä. Hän ei puhunut monta sanaa, mutta tekevän hänen nähtiin paljonkin. Hän oppi kuin leikitellen kaiken, otti usein lujan käskevän asennon, tulistui ja liikkui sitte taasen kuin anteeksi pyytäen. Hänelle oli annettu nimeksi Sorja — ja sorja hän olikin, pehmoista salattua voimaa oli hänen joustavassa ruumiissaan. Sen jokainen liike puhui selvää kieltä parhaasta, mitä naiselta voi odottaa. Ja ken joutui koskettamaan hänen mieltänsä, huomasi pian, että se oli yhtä kimmoisa ja salattua voimaa täynnä kuin ruumiskin — mutta kesytön, tulinen ja oikukas.

Sorja joutui siirtämään Taitsaa ja Sonjaa pois sotasoudusta erääseen sairassuojaan, kun laivaa alettiin valmistaa lähtökuntoon. Hän tulee toisten kanssa satamaan, saapuu venheessä soudun vierelle.

Vene kiinnitetään portaiden alapäähän ja joku menee noutamaan Sonjaa. Tämä saapuu reelingin luo ja odottaa siinä Taitsaa. Sorja on nähnyt hänet, hypähtänyt pystyyn veneessä ja tuijottaa Sonjaan. Kun tämä kääntää kasvonsa häneen päin, kiljahtaa Sorja ja kiipeää kuin ilves kannelle. Silmänräpäyksessä lyö hän Sonjaa päähän ja nakkaa hänet mereen, aikoen itse hypätä perässä. Mutta silloin on Taitsakin paikalla ja heti saapuu muitakin. Sorja otetaan kiinni, sidotaan ja meressä uiva mies tuo jo Sonjaa venheeseen. Hän on tainnuksissa, mutta ei kuollut. Märkien vaatteiden alta näkyvät solakan ruumiin piirteet.

Tämän johdosta näki Turja uudestaan Sorjan ja huomasi, ettei ollutkaan vielä häntä kokonaan unohtanut.

— Miksi hän hänelle niin raivosi? Hän kohteli tuota tuntematonta metsästä tuomaansa naista melkein raa'asti. Hän oli vähällä lyödä häntä, murskata hänen päänsä omin käsin. Sorja seisoi hänen edessään tyynenä ja katseli häntä noilla kirotuilla silmillään, joihin Turja lopulta kieltäytyi katsomasta.

— Ehkä tämä helvetillinen naikkonen on Ekvatorian lähettiläs, ärjyi Turja.

Sorja painoi tällöin päänsä alas ja hypisteli uumiltansa riippuvaa koristetta.

— Miksi Turja, Borealian päällikkö, ei ole ylväs mies, niinkuin ennenkin? kysyi hän hiljaa. Minä en luullut sen miehen milloinkaan käyttäytyvän näin — — —.

Turja lopetti koko kohtauksen ja lähetti Sorjan koppiin. Hän oli kiukuissaan itselleen. Hän oli käyttäytynyt kuin pahasisuinen nainen. Jotakin oli nyt vinossa.

— Mistä syystä Sorja vihasi Sonjaa?

Turja teki sen kysymyksen Sorjalle, mutta ei saanut vastausta. Hän ei joutanut sitä sen enempää aprikoimaan, sillä Ekvatorian joukot alkoivat nyt vyöryä pohjoiseen päin.

Sonja kieltäytyi lähtemästä laivoinensa kotiin ja Sorja lähti rintamalle.

XI luku. Sota.

Myrskypilvi nousi etelästä, se laajeni ja oikaisi lonkeronsa oikealle ja vasemmalle, se aikoi nähtävästi ottaa Uuden Borealian syleilyynsä ja tuhota sen salamoillansa. Tiedustelijat antoivat viestejä joka hetki sen liikkeistä.

— Tuhat miestä marssii rannikolle.

— Toinen tuhat lähtenyt samaa tietä.

— Kymmenentuhatta suuntaa marssinsa pohjoiseen. Nyt ne ovat kulkeneet läntisillä vuorilla tähysteleväin ohi — kääntyvät itään, hajaantuen rintamaksi.

— Pääjoukko lähtee etelästä.

— Etujoukot saapuvat asemillemme.

— Lakaiskaa maahan! kuuluu keskuksesta.

Se tapahtuu. Ilma soi ja viheltää lounaisten vuorten tuolla puolen. Rautaputket räiskähtelevät. Parissa tiimassa makaavat Ekvatorian etujoukot maassa. Siellä on kuolleita rivittäin, kouristuksen tapaisissa asennoissa, suut auki, kuin huutamassa karmivaa kauhunhuutoa. On paljon vatsasta haljenneita. Nesteet ovat yht'äkkiä muuttuneet höyryiksi ruumiissa. On tapahtunut räjähdys. Ruumis on haljennut ja sisälmykset roiskahtaneet ympärille.

— Liikettä kaikissa joukoissa, tiedottaa rintama.

Nähtävästi on etujoukkojen tuho sattunut kipeästi hyökkääjiin. Nyt on heillä kiire suureen rynnistykseen, jolla he aikovat kostaa.

Ja se rynnistys tuleekin.

Toiset Ekvatorian joukot ovat ottaneet jo oppia kokemuksista. Ne eivät enää ryntää riveissä. Sotilaat matelevat hajallaan pensaiden ja puiden suojassa lähemmä ja käyttävät rautaputkiaan taitavasti. Surma alkaa liikuskella Borealian miesten kesken. Haavoittuneita tuodaan sairaaloihin, joissa nyt ensi kerran katsellaan silmästä silmään tällaista mielettömyyttä. Jokainen verinen ruumis, mikä rintamalta tuodaan, tuo mukanaan latauksen Borealian kansan mieleen. Se on viha, joka tällä tavalla latautuu mieliin.

Ja senvuoksi tuhoavat Borealian koneet säälimättä ne Ekvatorian joukot, jotka vielä ryntäävät riveissä. Kentiltä kuuluu vuorille valitus ja voihke — sitä tuntuu olevan avaruus täynnä.

Mutta nyt alkaa laivastohyökkäys. Vartiolaiva taivaanrannalla ilmoittaa vihollisen olevan näkyvissä. Borealian alukset varustautuvat taisteluun ja lähtevät merelle. Sieltä alkaa kuulua rautaputkien jymähtely ja taistelun melske tyynessä ilmassa rannikolle saakka. Alukset palaavat tuoden mukanaan pari vallattua Ekvatorian soutua. Se oli vain alkuottelu.

Yhä uudestaan ryntäävät Ekvatorian joukot ja yhä uudestaan heidät lyödään tuhoavin iskuin takaisin. Borealian koneisto toimii moitteettomasti. Turja ottaa vastaan kaikki tiedot keskuksessa ja soittelee koskettimia. — Toisinaan hän kutsuu Karman sijaansa ja lähtee rintamalle. Hän kulkee siellä tyynenä ja vähäpuheisena niinkuin työn rintamallakin, niinkuin äärimmäisten ponnistusten aikana Vanhassa Borealiassa. Kuten siellä, niin täälläkin hänen lyhyet, niukkasanaiset huomautuksensa osuvat maaliin täsmälleen. Kuten siellä, niin täälläkin hänen läsnäolonsa terästää ja innostaa. Hän astelee täällä rauhallisesti kuulien rapinassa, ottaa haavoittuneita kainaloonsa ja vie heitä vetureihin. Tuolla hän estää nopealla liikkeellä väärän kosketuksen ja pelastaa koneiston räjähtämästä. Hän tarkastaa kaukoputkella vihollista, selvittää parilla sanalla sen liikkeet ja jatkaa matkaa.

Mutta kukas täällä tulee? Sukeltaa metsästä kuin ilmestys. Kas vain, eikö olekin Sorja — jälleen metsästäjänä. — Missä hän on käynyt?

— Tiedustelumatkalla vihollisen alueella.

Ja Turja saa kuulla, että tämä nainen tekee uhkarohkeita tiedustelumatkoja aina ja tuo kaikkein varmimmat tiedot vihollisten aikeista ja liikkeistä. Turjan mieleen välähtää: entäpä jos hän sittekin on petkuttaja. Hän hakee Sorjan käsiinsä, tarkastaa häntä tuimasti ja murisee:

— Maailma ei ole niin avara, etten minä löydä petkuttajaa ilveksen ruuaksi.

Mutta Sorja hymyilee — peijakas, hymyilee vain ja sanoo:

— Turjan ei koskaan tarvitse minua etsiä, olen hänen luonaan, jos hän minua tarvitsee. Ja hän tarvitsee minua — joskus. Hyvästi!

Rynnäkkö kesti yhtämittaa kymmenen päivää. Ryntääviä joukkoja tuli toisia sijaan, kun toiset kaatuivat tai nääntyivät. Mutta Borealia kesti. Se syyti tulta ja voimaa kaikista koneistansa, se salamoi, paukkui ja rätisi. Missään kohdassa ei puolustusrengas edes horjunut, vaikka puolustajiakin kaatui ja haavoittui peloittavasti.

Sitte laskeutui hiljaisuus ja rauha kuolonkentille. Ryntääjät vetäytyivät taamma — hengähtämään. Ja siten sai myöskin Borealia hengähdysaikaa. Molemmin puolin varustauduttiin uuteen rynnistykseen.

* * * * *

Sorja palasi eräänä päivänä, oltuaan poissa kauan aikaa, ja pyysi päästä Turjan puheille.

Hän esitti vihollisen taistelusuunnitelman.

— Nyt ei Ekvatoria enää hyökkää samoin kuin ennen. Aiotaan ensin jotain yllätystä, josta en ole päässyt vielä selville millainen se on, mutta toivon pian saavani siitä tiedon. Toiseksi aiotaan kaivaa hautoja ja niitä myöten edetä varovasti ja hiljalleen, toivotaan siten voitavan ehkäistä radioputkienne tuhot.

Sitte Sorja taasen katosi, Turjan jäädessä mietiskelemään, mikä oli tämä omituinen nainen — tämä — hm — miellyttävä nainen.

— Joutavia! Seikkailija, mikä lie. Saamme nähdä ovatko hänen tietonsa nyt oikeita. Varustautukaamme siltä varalta, että ne saattaisivat olla oikeita.

Sonjan tuli Turja tuntemaan lähemmin, kun tämä tuli tarjoamaan soutuansa johonkin hyödylliseen tehtävään.

— Ei sotatoimiin, sanoi hän, olen olevinani senverran kansaani kiintynyt, etten soisi joutuvani sen suoranaiseksi viholliseksi. No. Myönnän kyllä, että tämä isänmaanrakkaus taitaa olla minulle enemmän muotiasia kuin mikään muu. Mutta joka tapauksessa: kun se kerran niin on, niin — — —. Mutta rauhantoimiin sen tahtoisin luovuttaa, sillä mitä teen minä yksinäinen nainen suurella laivalla. Olisin edes sotaisa ja seikkailija niinkuin tämä Teidän Sorjanne on. — Ah, älkää luulko, en ole mustasukkainen enkä kade.

— Mitä arvoisa neiti suvaitsee lörpötellä. Menkää tiehenne. Ei minulla ole aikaa sellaisiin.

— Todellako? Ajaisitteko todellakin minut ulos pienen heikkouteni vuoksi? Olettepa kärsimätön! — — — Kas, ottakaa joskus pieni hetki hauskaan viileään keskusteluun, se rauhoittaa ja virkistää. Se on kuin mielen kylpyä. — — — Ehkei minun kanssani, mutta kenen kanssa maistuu. — — — Tietysti minä valehtelin. Olenhan luonnollisesti hieman kade tuolle Sorjalle, joka näyttää häärivän kuin kotonaan siitä huolimatta, että hän on surmannut miehen ja kaksi kertaa aikonut surmata erään naisen — naisen, joka näyttää kyllä olevan täällä hiukan liikaa, mutta joka ei sittekään halua lähteä täältä Tuonelaan.

— Kaksi kertaa! Onko Sorja aikonut ennenkin surmata Teidät?

— Älkäämme puhuko siitä. Puhukaamme muusta. — — — Niin. Minä aion vain sanoa, että laiva on käytettävissänne. Minä voin asua missä pienessä suojassa tahansa. Pyydän vain saada seurata kansanne rataa läheltä, sillä Taitsa on puhunut minulle siitä ihmeellisiä asioita.

— Taitsalla on ehkä liian vilkas mielikuvitus, niinkuin yleensä näillä etelän kansoilla. — Kiitän tarjouksestanne! Asunto osoitetaan Teille myöhemmin. Hyvästi!

— He ovat siis tavanneet toisensa ennenkin, mietiskeli Turja Sonjan mentyä. Missä? — Ekvatoriassapa tietenkin. Sorja on siis sieltä. Ehkäpä vallassäädyn naisia. Hänen ulkomuotonsa kelpaa edustamaan millaista kansaa tahansa. — — — Joutavia! Turja kopauttaa nyrkillä pöytään ja syöksyy taistelutehtäviin.

Nyt valmistetaan omegametallisia panssaripukuja. Niihin puettuja pienoisia joukkoja aiotaan käyttää puhdistamaan hautoja, jos sellaisten avulla ryhdyttäisiin hyökkäämään. Panssaroiduilla vetureilla nämä joukot aiotaan lähettää niin kauas, että he saavat hautojen pituussuunnan radioputkiensa tähtäimiin. Ja silloin lakkaa hauta pian paukkumasta.

— — — Karma valvoo tänä yönä keskuksessa. On tavallista valoisampi yö. Joku tähtikin kiiluu siellä täällä. Maanpinnalla on hiljaista ja liikkumatonta kuin olisi sinne laskeutunut Avaruuden ikuinen kuolema. Tänä yönä eivät meteoritkaan pidä sellaista melua ilmakehässä kuin joskus muulloin. Kosmillisessa tomussa läimähtelevät äänettömät salamat ja eräät kohdat Avaruudessa hohtavat himmeätä fosforivaloa.

Kuuluu kaukainen voima-asemien jyminä, ellipsoidi soi ja valittaa tämän uuden Kapitolion katolla ja huoneessa hyrisevät ja raksahtelevat hiljaa koneistot. Karma sammuttaa valoputket ja silmäilee nukkuvaa Borealiaa sekä aavaa meren selkää. Hänen mieleensä palaa samantapainen yö kaukana pohjoisessa, entisessä rakkaassa maassa.

Siitä tuntuu olevan niin kauan, niin kauan, kuin olisi siitä satoja ajastaikoja kulunut!

Hän oli nuori ja se tyttö oli nuori ja heillä molemmilla oli ystävät, hänellä poika ja sillä tytöllä tyttö — ja hekin olivat nuoria. Ja he kaikki pitivät toisistansa — kuitenkin niin, että hän piti siitä tytöstä ja hänen ystävänsä siitä toisesta tytöstä aivan erikoisella tavalla ja tytöt pitivät myöskin, kukin omasta pojastansa aivan erikoisella tavalla. Sitä oltiin niin rakkaita toisilleen, nimittäin tyttö pojalle ja poika tytölle, että mikään ei ollut mitään, ellei saanut olla toistensa seurassa ja toistensa seurassa taas oli niin hyvä ja iloinen olla. Poika oli valmis antamaan vaikka elämänsä tytölle ja tyttö oli valmis antamaan vaikka elämänsä pojalle. Se oli tosiaankin somaa aikaa — heidän välillänsä ei ollut mitään muuta kuin rakkautta, he voivat sanoa toisillensa kaikki asiansa ja olla niin sanomattoman hyviä toisillensa. Tytön ja pojan mieli olivat kuin kaksi rinnan kulkevaa aurinkoa tai kuin kaksi toisiinsa nojaavaa kukkaa.

Sitte tuli se yö.

Oli vuoden lämpimin aika ja muuan kaunis juhlapäivä — siihen aikaan vielä vietettiin iloisia juhlia. He tahtoivat olla niin, ettei ollut muita kuin he neljä. Ja he lähtivät veneellä Borealian lahdelle, joka siihen aikaan oli vielä kaunis lahti, nousivat eräälle saarelle ja päättivät viettää siellä yön toistensa seurassa, tarinoiden ja nauttien kukin siitä, että sai olla hyvä omallensa. Se yö oli kaunis ja kuulakka, mainingit loiskuivat hiljaa rannalla, vesilinnut ääntelivät ja niiden äänet kaikuivat rantavuorista tyynessä kuulakassa yössä. Ja kun he hyväilivät omaansa ja katselivat tasaista taivaanrantaa Borealian lahdella, sitä hämärtyvää auerta, mikä siellä leijaili, niin tuntui kuin he olisivat sulautuneet yhteen maan ja Avaruuden kanssa, kuin he olisivat uponneet tässä yössä värähtelevään, avaruudessa leijailevaan elämään.

Ja sitte tuli seuraava päivä.

Hiljaisina ja onnellisina he astuivat työhön. Se toinen poika ja Karman oma olivat samalla työmaalla ja sen pojan oma ja Karma taas samalla. Niin, ennenkuin ilta tuli — — — ennenkuin suruisa ilta tuli — — — kannettiin se poika ja se Karman oma tyttö kuoleman kielissä sairashuoneeseen.

Yksi ja kaksiko niitä on kaatunut siellä pohjoisessa. Ei sen puolesta. Mutta kyllä tämä oli raskas paikka, kovin raskas kohta se oli. Kun he sitte seisoivat, hän ja sen pojan oma, heidän kuolinvuoteittensa ääressä, hymyili poika — hän oli aina terästä ja reipas — niin sanomattoman reipas — ja lausui hiljaa:

— Karma ystävä, me teimmekin nyt sitte vaihtokaupan. — — — Ja hän silmäsi vierellänsä kärsivään Karman omaan tyttöön lämpöisen, toverillisen katseen niinkuin pitkälle matkalle lähtevät ystävykset silmäävät toisiinsa. — — — Sen pojan oma itki. Ja Karma itki.

Mutta silloin avasi hänen oma tyttönsä suloiset silmänsä ja lausui kuoleman kynnykseltä:

— Minusta tuntuu, että te voitte rakastaa toisianne. Olkaa hyviä toisillenne niinkuin me olemme aina keskenämme olleet! Me lähdemme ystävämme kanssa pitkälle matkalle, ennenkuin te. Mutta muistakaa, että te seuraatte meitä myöhemmin.

Ennen iltaa olivat he vainajina. Ja heidän kuolinvuoteittensa ääressä ottivat he, Karma ja se toinen tyttö, toisiansa kädestä. Tänne asti ovat he siten kulkeneet — ja kulkevat luultavasti lopunkin matkaa. Karma ei tiennyt, millaista olisi ollut kulkea sen oman tytön kanssa. Hän mietiskeli sitä joskus, mutta sitte hän huomasi, että se mietiskely on turhaa. Hänen liitollansa tämän hyvän naisen kanssa, joka oli nyt hänen puolisonsa, oli juhlallisen vakava lähtökohta. Ja he olivat hyviä toisillensa.

Mutta se yö ja se päivä ja se tyttö nousivat kuitenkin silloin tällöin menneisyyden helmasta Karman mieleen. Ei tuntunut katkeralta, ei tuskaiselta — tuntui vain mielessä hiljainen auvo, kun ajatteli niitä nuoruuden kirkkaita päiviä.

— — — Satamasta kuului tyynessä yössä tänne saakka huutoja. Siellä vaihdetaan aluksiin miehistöä. Merellä liikkui tummia pilkkuja ja kun katsoi kaukoputkella, niin näki ne aluksiksi, mastossa hohtava ellipsoidi.

Lännestä tulevalla valtatiellä kiiruhtaa yksinäinen kulkija. Ken mahtaa olla? — Karma seuraa sen liikkeitä.

— Sehän on se peijakkaan Sorja! murisi Karma. Minun tekisi mieleni panna hänet kiinni ja estää hänen salaperäiset matkansa. No. Ehkäpä Turja tietää paremmin.

Hetken kuluttua Sorja ilmestyi Karman eteen, hengästyksissään kiivaasta kulusta ja silmät salamoiden omituista tulta.

— Nyt Karma! Saanko puhutella Turjaa?

— On tapana sanoa minulle asia, lausahti Karma kylmästi.

— Hyvä. Minä sanon. Mutta minä vannon: ellette usko minua ja hae Turjaa, niin — — —

— Asia! ärjäsi Karma.

— Saatte tapella tänä yönä, senkin mörkö! Sorjan jalka paukahti permantoon.

Karma hypähti ylös:

— Tapella! Mitä Te höpisette? Eihän tiedustelijat näe yhtä vihollisen päätä liikkumassa!

— Sanoin jo, että ellette usko minua niin — kuolkaa sitte. Teidän tiedustelijanne eivät näe koskaan mitään.

— Puhutte ilkeitä asioita. Hyvä, saamme nähdä. Missä ovat siis tiedustelijamme?

— Tuonelassa.

— Surmattu?

— Eivät suinkaan itsemurhan kautta. Heidät on annettu ilmi, yllätetty ja surmattu. Täällä on petturi, teidän omassa leirissänne.

Karma katsoi tähän naiseen kamalin silmäyksin. Hänelle välähti äkkiä: Tämä nainen on itse petturi. Mutta Sorja kesti Karman katseen ja hän hillitsi itsensä muristen:

— No, hyvä. Saammepa nähdä. Kyllä hänet löydetään. Avaruuden kaikkien tähtien nimessä, kyllä hänet löydetään. Ei ole sellaista koloa tämän tähden pinnalla, mihin hän voisi piiloutua.

— Hakekaa häntä myöhemmin. Nyt on kiire.

Se tuli Sorjalta kalskahtaen.

— Ensin tulee laivastohyökkäys ja päivän valjetessa alkaa hyökkäys kaikilla rintamilla.

Koko Borealia oli pian valveilla. Yössä marssivat joukot, hiljaa ja ääneti. Kaikkialla kuhisi ja liikkui varjoja, valoja ei sytytetty missään.

Pian tuli laivaston hyökkäys. Karma johti taistelua sitä vastaan ja hän otteli kuin mestari. Hänen laivansa kiersivät ja kaarsivat nopeina vihollisen laivoja. Niissä jyrähtelivät isot rautaputket ja lähemmä tultua vongahtelivat radiosäteet. Kaikki taisteluun osaa ottaneet vihollisen laivat hävitettiin tai vallattiin. Merellä pysytellyt osa laivastoa pakeni.

Maahyökkäys alkoi aivan oikein päivän valjetessa, mutta loppui lyhyeen, kun vihollinen huomasi että yllätys ei onnistunut.

Kun taistelu oli loppunut, alettiin etsiä petturia. Ensin kohdistuivat epäluulot Sonjaan. Mutta tutkittaessa saatiin selville, että hänen oli mahdotonta tuntea tiedustelijain sijoitusta ja toimintaohjeita ja toiseksi huomattiin, että hän ei ole voinut olla minkäänlaisessa yhteydessä vihollisen kanssa. Karma ei ilmaissut epäluuloansa Sorjaan nähden. Mutta kun Turja otti tämän mahdollisuuden puheeksi, sanoi hän, mitä ajatteli. Mutta sitte hänenkin täytyi myöntää, että mitä järkeä olisi siinä, että hän olisi antanut ilmi tiedustelijat ja sitte tullut ilmoittamaan hyökkäyksestä. Kaikki mahdollisuudet punnittiin, kaikkia mahdollisia tapauksia tutkittiin — ilman tulosta. Petturia ei löytynyt.

Mutta Karma päätti pitää silmänsä auki.

Sitte tuli taistelussa aivan oikein, niinkuin Sorja oli tiedottanut, hidas hyökkäys hautoja hyväksi käyttäen. Borealia pani käyntiin vastakoneiston. Joukkueet tekivät retkiä vihollisen alueelle. Erittäinkin oli Jorma innostunut tällaisiin retkiin. Hän tallusteli usein haudat päästä päähän ja heitteli sieltä leikillään suuria kiviä kauempana oleviin hautoihin, missä tiesi vielä "keltiäisiä" majailevan. Useat näistä retkistä olivat rohkeita, mutta eivät kuitenkaan mitään erikoisia urheuden näytteitä.

Sonja ihmettelikin Taitsalle, miksi tämä kansa taisteli niin koneellisesti eikä tehnyt urotöitä. Se surmasi vihollisia nerokkaalla koneistollansa, mutta se oli muuten yleensä sangen varovainen.

— Sehän johtuu aivan luonnollisesti tämän kansan luonteesta ja tehtävästä, vastasi Taitsa. Tämä taistelu on sille vain pakollinen, äärettömän vastenmielinen sivunäytös. Se ei pidä ollenkaan tehtävänään eikä urheutena tappaa ihmisiä. Se tekee kylmästi koneilla sen, mikä täytyy tehdä. Se on kenties alkanut vihata vihollisiansa ja sen vuoksi menettelee raaemmin kuin se muuten olisi menetellyt. Mutta sillä ei ole mitään mielihalua tappaa toisia tai tapattaa itseänsä noin vain ilman muuta. Päinvastoin on tärkeätä säästää kallisarvoisia kansan yksilöitä tulevien tehtävien varalle.

— Aivan oikein. Te olette oikeassa. Eihän tämä kansa voi toisin menetelläkään, myönsi Sonja.

Kun hautoja myöten tehty hyökkäys oli lyöty takaisin lopullisesti oli jo tullut lämmin vuodenaika. Mutta vieläkään ei Ekvatoria näyttänyt hellittävän. Sorja palasi taasen tiedustelumatkalta ja ilmoitti, että nyt vihollinen yrittää pitkäaikaista piiritystä.

Ja niin kävikin. Joukot leiriytyivät Uuden Borealian ympärille ja sen lahden suulla taivaanrannalla näkyi liikuskelevan sotasoutuja.

Tämä alkoi kansasta käydä pitkälliseksi ja eniten se kiusasi Turjaa, jonka mieltä polttivat niin monet muut tehtävät. Täytyi kuitenkin kestää edelleen ja istua täällä loukussa.

Aluksi tuntui siltä kuin tämä Ekvatorian joukkojen yritys olisi ollut aivan järjetön. Borealian kansa voisi elää alueellaan ajastaikoja ja viholliset saisivat loikoa leireissään siksi kun ikävystyisivät ja lähtisivät tiehensä. Kansa sai ravintonsa tältä alueelta, sillä oli siellä tarpeeksi auringon energiaa ja muuta energiaa. Pahimmassa tapauksessa voisivat potkurialukset kiitää Ekvatorian laivaston kimppuun ja tuhota sen. Silloin olisi meritie vapaa.

Ja niinpä palasi kansa tavallisiin toimiinsa, voima-asemillensa, kasvitarhoihinsa, pelloillensa, tehtaisiinsa. Tarkka ja ankara vartiointi vain järjestettiin. Ja aina oltiin taisteluvalmiina. Se oli jossain määrin raskasta elämää, mutta ei läheskään niin raskasta kuin Vanhassa Borealiassa.

Ekvatorian joukoista lensi leikkipuheita ja sananparsia suusta suuhun. Karma lasketteli leveitä kokkapuheita. "Olemmepa me vahvassa turvassa, kun on vartijoita enemmän kuin vartioitavia." "Ne häpeävät nyt siellä ensin perinpohjin ja lähtevät sitte tiehensä." "Niitä eivät huoli naisensa enää kotiin, siksi ne loikovat nyt tuolla pitkin metsiä." J.n.e.

Iloinen säde pilkisti jo ihmisten silmistä ja hymy palasi heidän kasvoilleen. — Ellei tämä vain olisi käynyt niin pitkälliseksi, niin olisi kaikki ollut hyvin.

Mutta lämpimän vuodenajan kääntyessä loppupuolelle muuttui asema. Kuolonkentiltä levisi Borealiaan sietämätön löyhkä. Siellä mätäni maan pinnalla kenties tuhansia ruumiita ja ruumiin osia, sinne tänne roiskuneita sisälmyksiä. Se löyhkä tunki joka paikkaan, se tuntui ruuassa, juomassa, vieläpä se vainosi unessakin. Se oli toisinaan niin hirvittävä, että koko Borealia alkoi voida pahoin. Ilma oli oikein sinistä ja paksua ja usvaista, se melkein tukehdutti.

Ja sitte tulivat taudit, tuntemattomia hirveitä tauteja, joita ei kukaan osannut hoitaa. Ne tarttuivat — ja tappoivat karaistuneimpiakin ja väkevämpiäkin siihen paikkaan. Ruumis pöhöttyi ja musteni.

Vihdoin viimein toi Sorja tiedon, että viholliset valmistivat suurta paloa lounaassa, jonka he aikoivat sytyttää ensimmäisen kuivan myrskyn lähestyessä lännestä. He aikoivat polttaa Borealian autioksi tuhkaiseksi aavikoksi. Ensimmäinen kuiva myrsky tulisi lämpimän vuoden ajan lähetessä loppuaan.

Ja lämmin vuodenaika alkoikin tuota pikaa lähetä loppuaan — — —.

XII luku. Vanha Borealia.

Kun Urja oli saattanut puolisonsa lumiveturiin ja sulkenut hänen rakkaan olemuksensa vielä viimeisen kerran hyväilevään silmäykseen, kääntyi hän kotiin päin ennenkuin lumiveturi lähti. Hänen täytyi lähteä, sillä hänen voimansa olivat loppumaisillaan.

Tultuaan vapisevin polvin siihen pieneen suojamaan Kapitoliossa, jossa jokainen esine ja paikka puhui Turjasta ja heidän monivuotisista yhteisistä ponnistuksistaan ja taistoistaan, retkahti hän istumaan pöydän ääreen ja heittäytyi käsiensä päälle kasvoilleen pöydälle. — Hän oli nyt niin suunnattoman avuton ja yksin — — — ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento koko avaruudessa. Hänen oli vaikea olla tässä huoneessa, sillä tuntui kuin liikkuisi siellä kuolema, niinkuin sieltä olisi jo sykkivä elämä paennut ja jälelle jäänyt vain puristava hiljaisuus ja yksinäisyys. Mutta muualla olisi hänen vielä vaikeampi olla.

Hän ei jaksanut nyt nousta kuutiohuoneeseen katsomaan kaukana lahdella häämöttävää mustaa pistettä. Hän ei jaksanut. Ja mitä se hyödyttäisi häntä, hyljättyä yksinäistä. Se menee kuitenkin. Se ei tule takaisin.

— Niin meni minun elämäni. Tähän se päättyi. On niin raskasta. On niin raskasta. — — —

Hän istui kauan, kauan hiljaa siinä paikoillaan. Ellipsoidi soi ja valitti katolla ja meteorit räiskähtelivät.

— — — Mutta sitte kuului lapsen itkua. Se tunki Urjan aisteihin, se värähdytti häntä. Hän ajatteli, miltä tuntuisi, jos hänellä edes olisi lapsi luonansa. — Kuinka se sentään olisi toista, lämmittävää, iloista! Miksi hänellä ei ole lasta? He omistivat kaiken huomionsa siinä määrin kansalleen, että he eivät katsoneet voivansa sallia sellaista onnea itselleen. Se oli käynyt kuin itsestään. Ennen ei Urja tullut tätä ajatelleeksikaan.

— Mutta siellähän itkee lapsi, lähde sinne, sanoi hän itselleen. Ja hän lähtikin.

Myöhemmin hän nousi kuutiomajaan ja katseli kauan lounaaseen, sinnepäin mihin hänen elämänsä oli mennyt.

Ja hän tointui hiljalleen. Hän tarttui peräsimeen ja taisteli näennäisesti entiseen tapaan. Mutta poissa oli entinen luomisen riemu, entinen luottamus ja reippaus. Illat ja yöt olivat kaihoa täynnä — ja hän muuttikin suuren osan niistä työajaksi.

Hän vanheni nopeasti, hän tunsi sen.

Päästiin onnellisesti siihen vuoden aikaan, jota ennen sanottiin lämpimäksi. Mutta millainen se oli? — Muutama tilkku maasta paljastui, joki alkoi pyörittää paria voima-asemaa — siinä kaikki. Satoi melkein alituisesti lumiräntää, puhalsivat viluttavat tuulet ja jäätikköilvekset karjuivat lähellä kuin varmaa saalistaan odottaen.

Tarja oli jäänyt. Hän oli saanut sellaisen päähänpiston. Hän, joka ensimmäisenä ajoi ja saarnasi Ekvatoriaan siirtymistä!

Hän ponnisteli nyt Urjan rinnalla. Hänen pienessä vanhassa toiskätisessä käkkyräisessä ruumiissaan oli ihmeteltävää sitkeyttä ja aivoissa asusti äly, jota moni saattoi vielä kadehtia. He liittyivät toisiinsa kummallisilla siteillä — he kaksi vanhaa kuivalle jäänyttä kapakalaa, niinkuin Urja tapasi sanoa. He turvasivat toisiinsa. Tarja nuortui ja Urja vanheni. He eivät paljoa puhuneet, mutta he ymmärsivät toisiansa hiljaisesti, heillä oli helpompaa toistensa seurassa.

Tarja tuli eräinä merkillisinä hetkinä hiljaisen puheliaaksi, lämpimäksi, herkäksi, melkeinpä kyynelherkäksi. Hän kertoi avomielisesti elämäntarinansa — siinä oli paljon suuria tapahtumia, jotka kerrottiin aivan yksinkertaisesti. Siellä liikkui kymmeniä varjokuvia, hänen kuvauksissaan, menneitä urhoja, hänen äitinsä ja joku muu nainen, jonka merkityksen Tarjalle Urja arvasi vain siitä vivahduksesta, millä tämän naisen nimi lausuttiin. Urja kuunteli ja piteli käsissään varovaisesti ja hienotunteisesti Tarjan muistelmien kultaista kudosta. Jos hän joskus liikahdutti sitä varomattomasti, ajattelemattomasti, sulkeutui muistelojen lipas heti ja Urja näki Tarjan katuvan, että oli ollut lapsellinen. Hän murjotti päiväkausia, olematta kuitenkaan millään tavalla Urjalle paha. Mutta jonkun ajan kuluttua muutti sisäinen pakko Tarjan taasen lapseksi.

Olihan Urjalla muitakin auttajia, miesten parhaita, rautaisia, tarmokkaita. Ja sinä surullisena "lämpimänä vuodenaikana" tehtiin kaikki, mikä tehtävissä oli ensi talven varalle.

Pääasia oli nyt jo metsästys.

Urja kulki itsekin jäätiköllä, oppiakseen tuntemaan tämän taistelun tärkeimmän rintaman. Hänessä oli vielä voimaa! Joskus hän tunsi lihaksistaan ja aivoistaan lähtevän entisen tehon. Se riemastutti häntä. Ehkäpä hän ei sittekään ole menettänyt Turjaa ja elämäänsä. Kentiespä hän pystyy taistelemaan täällä siksi kuin Turja saapuu, ja he menevät etelään, hän nuortuu, pyöristyy ja lihoo, hän synnyttää Turjalle lapsen ja he ovat onnellisia.

— — — Eipä tässä niin vain antauduta! Älkää uskoko sitä, te Avaruuden vallat! Hän kaatoi ilveksiä, hän kiskoi miehiä railoista, hän laski leikkiä heille ja antoi heitä silloin tällöin korvillekin jos he tulistuttivat häntä liian suorasukaisilla puheillaan hänen salaisista sisimmistä ajatuksistaan ja aistien värähtelyistään. Sanalla sanoen: hän kehittyi jäätiköllä miesten seurassa ravakammaksi, rotevammaksi ja miesmäisemmäksi kuin hän oli ollut milloinkaan. Hän pelkäsi menettävänsä entisen herkkyytensä ja naisellisuutensa. Se olisi tappio, suuri tappio, sillä Turja ei pidä karkeasyisistä miesmäisistä naisista. Älykkäistä, reippaista, kiinteistä, lujista ja täyteläisistä hän pitää, mutta ei karkeista.

Urja pani toimeen Turjan aatteen: käänsi tuulivoima-asemien rakenteen ja kehitti sitä edelleen sekä valmistutti niitä sitte useita. Niihin olisi pääasiassa turvauduttava ensi talvena, sillä vanhoista voima-asemista ei saatu paljoa energiaa varastoon.

Kaikki maan äärillä olevat asunnot hyljättiin ja kansa kokoontui mahdollisimman mukavasti keskukseen. Rakennettiin lujia korkeita aitoja pohjoisesta etelään — niiden länsipuolelle ajateltiin itämyrskyjen aikana muodostuvan valtavia lumisolia, joita myöten voitaisiin kulkea — aivan kuten aina oli muodostunut asumusten länsipuolelle.

Yhä vielä nakutti energomittari Kapitolion katolla, yhä painui sen piirtämä käyrä suurin piirtein alaspäin, yhä vielä vongahti radiosäde sieltä iltasin tuhat mittaa korkealle. — — — Urja jäi usein, niinkuin ennen Turja, tarkastamaan kiikarilla Avaruutta. Siellä ojenteli lonkeroitaan ja pudisteli harjaansa Avaruuden Hirviö. Urja saattoi jo selvästi havaita sitä kiertäviä aurinkoja, sen verhoon takertuneita kiinteitä massoja. Hän havaitsi sen tomuvaipassa omituisia pyörteitä, jotka kiitivät poispäin, kaikesta päättäen tavattomalla nopeudella.

Päivä päivältä näytti hirviö kasvavan — se johtui siitä, että aurinkokunta kiiti sitä kohti nopeudella, joka oli monta kertaa suurempi kuin sen tavallinen nopeus. Urja näki tässä massahirviössä liikettä, vilskettä, valoa, tummia kohtia, purkauksia, protuberansseja, pilviä, lonkeroita. Hän oli toisinaan kuulevinaan ikäänkuin suunnatonta kaukaista jyminää ja pauhua. Hän tiesi sen kuuloharhaksi — omat aivonsa hänelle jymisivät ja pauhasivat.

— Jokohan Turja nyt tuntee aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalon — —?

Alkoivat myrskyt.

Urja huomasi, että ne olivat osittain muuttaneet luonnetta. Pyörremyrskyjen ohella liikkui valtavia vyörymyrskyjä, jotka velloivat ilmakehää ylös ja alas. Tämä oli aivan uusi merkillinen piirre jäätikköjen luonteessa. Se oudostutti Urjaa. Tuntui kuin olisi siinä jotain vierasta, jotain salaperäistä, pelottavaa. Mikä mahtoi olla tällaiseen ilmiöön syynä? — Hän mietti ja mietti sillä aikaa kuin ensimmäiset vyörymyrskyt lakaisivat Borealiaa. Hänestä alkoi tuntua, että Avaruuden Hirviön voimat vyöryivät näissä uudenlaatuisissa myrskyissä. Oliko se kuvittelua, vai totta — sitä hän ei varmaan pystynyt ratkaisemaan. Mutta hän alkoi uskoa olettamukseensa.

— Aurinkokunta vaeltaa jo Avaruuden Hirviön tiheimmissä tomujoukoissa, sen uloimmassa ilmakehässä. Ilmakehien hankaus synnyttää vyöryt maan ilmakehässä. Siinä hänen selityksensä. Ja kun ei muuta ollut saatavana, uskoi hän siihen.

— Olemme siis kuoleman esikartanoissa, mietti Urja. Astummeko sisään vai sivuutammeko sen viimeisen Suuren Portin? — — — Kuka tietää, kuka tietää. Kiire on, kiire on. Kuolema vetää meitä syliinsä tavattomalla nopeudella. — — — Mitä tekee Turja ja veljemme ja sisaremme, jotka katosivat jäätikölle? Mitä teemme me, jotka jäimme tänne? — Me emme voi tehdä yhtään mitään. Me otamme vastaan mitä Avaruuden vallat säätävät.

Myrskyn raivo suorastaan huumasi. Se turrutti aistit, se jäykistytti ja puudutti. Se sai aikaan väsymyksen ja ellottavan tunteen, se kuvotutti.

Oli enää vain muutamia taistelijoita, jotka uhmasivat myrskyä, useimmat piilottautuivat asuntoihinsa. Ei pelosta — sen tiesi Urja — vaan puutumuksesta, väsymyksestä. Elimistö ei jaksanut enää toimia ripeästi tällaisessa luonnossa kurjalla ravinnolla. Lihakset lahoivat, hermot kuivettuivat ja iho kävi harmaaksi ja kurttuiseksi. Sellaisessa ruumiissa ei enää asustanut reima taisteluhalu. Silmät tylsän näköisinä, kuulematta, näkemättä istuivat monet asuntonsa nurkassa — ja kuolivat sinne.

Urja oli vielä voimissaan ja lähti myrskyyn. Hän tahtoi tehdä kierroksensa, niinkuin Turjakin.

Paljonko hänellä oli sitte kierrettävänä?

Muutama tuulivoima-asema — useimmat niistäkin olivat nimittäin jo vyörymyrskyt särkeneet — ja sairaalat. Siinä kaikki!

Hän aikoi kuitenkin käydä muutamissa asunnoissakin.

Ne muutamat tuulivoima-asemat olivat käynnissä. Siellä aherteli Tarja. Siellä tapasi vielä muutamia reippaita miehiä.

— Vielä pyörii, huusi Urja eräälle nuorelle miehelle, joka ystävällisesti muhoillen katseli häntä voima-aseman ovella.

— Terve uljas päällikkömme! Pyöriipä vain. Ja miksi ei pyörisi? Onhan hyvä luiku. Se pyörii, mitä Urja tahtoo pyörittää, vaikka se olisi sitte miehen pää. Ja nuori mies nauroi reippaasti ja tuttavallisesti.

Ehti siihen toinen samaa maata:

— Totta puhuen. Me pidämme Urjastamme niin paljon, että kaiken täytyy pyöriä, minkä hän tahtoo pyörimään. Täällä tuulee pikkasen. Päällikkö käy sisään!

Siellä oli vielä entinen elämän ja energian tuntu ilmassa. Koneiden jyrinä ja sihinä oli niin mieluista soittoa, että Urja melkein unohti hetkeksi uhkaavan kuoleman.

Mutta hän ei ehtinyt kauan nauttia tästä tunteesta. Pyrkiessään voima-asemilta sairaaloihin, näki hän tiepuolessa kaksi kuollutta, miehen ja naisen. He olivat nyykähtäneet lumeen, väännelleet kouristuksen kynsissä, antaneet ylön ja sitte nukkuneet. Ruumiit eivät olleet vielä jäässä — se ei siis ollut pakkasen työtä. Urjaakin huimasi ja ilkeä paino päässä ja ellottava tunne sisällä asteli hän vaivaloisesti edelleen.

Lähellä sairaaloita juoksi nainen eräästä asunnosta ulos ja heti toisia ihmisiä hänen jälessään. Nainen juoksi Urjaa vastaan. Hänellä oli sylissään nähtävästi pieni lapsi. Kun hän huomasi Urjan, näytti hän säikähtävän, pysähtyi ja tuijotti Urjaan suurin älyttömin silmin. Samassa saavuttivat takaa-ajajat hänet. Kävi selville, että hän oli mielipuoli ja lapsi hänen sylissään kuollut. Hän hyssytteli pienokaisen ruumista hellästi, kuin peljäten sen heräämistä — — —.

Sairaaloissa oli paljon mielipuolia ja paljon kouristusten kanssa kamppailevia. Ja käydessään muutamissa asunnoissa, näki Urja kamalan näyn toisensa perästä. — Jokin merkillinen surma liikkui nyt tämän kansan keskuudessa. Tämä kaikki ei nyt johdu yksistään nälästä ja heikkoudesta ja myrskystä. Jokin tuntematon voima on nyt tarttunut peliin. Mutta mikä se on? Avaruuden nimessä: mikä se on?

Urja palasi kierrokseltansa uupuneena ja toivottomana. Hänestä alkoi tuntua, että kansa ei kestä tämän myrskyn yli — — —.

Mutta se kesti kuitenkin. Suuren saaliin otti kuolema, mutta ei sentään kaikkia. Myrsky loppui odottamattoman lyhyeen ja tuli tasaisia tuulia ja tyyniä ilmoja. Eloon jääneet hengähtivät helpotuksesta. Kaikki voima-asemat pantiin kuntoon ja siellä täällä välähti silmistä kirkas toivon säde.

Nyt alkoi Urja odottaa viestejä Turjalta. Hän oli aivan varma, että se saapuu myrskyjen lakattua. Ensin hän ajatteli päivästä päivään, että eihän vielä ole aikakaan. Matkahan kestää kymmeniä päiviä nopeastikin kulkien. Mutta kun alkoi olla kulunut kymmeniä päiviä, kävi hänen odotuksensa rauhattomammaksi. Hän nousi tuontuostakin kuutiomajaan tarkastelemaan kaukoputkella jäätiköitä ja Borealian lahtea. Monta kertaa hän oli näkevinään viestintuojain saapuvan ja silloin hän oli aina niin kiihtynyt, että hän ei voinut pitkään aikaan tehdä mitään, hän käsitteli esineitä aivan älyttömästi.

Mutta aina laukesi hänen kiihtymyksensä pettymykseksi. Ei tullut ketään. Joko oli se musta pilkku jäätiköllä tai lahden jäällä harhanäky tai Borealian metsästäjäjoukko.

Mutta sitte hän keksi, että Turja tuleekin suuren retkikunnan kera hakemaan heitä ja senvuoksi on kulku hidasta. Ja hän antoi mielellään tälle retkikunnalle aikaa muutamia päiviä. Mutta kun se ei sittekään saapunut perille, ei hän enää mitenkään jaksanut odottaa kotona vaan lähti jäätikölle vastaan.

Hän oleili siellä miesten kanssa monta päivää, metsästeli ja nousi nunatakeille tähdäten tuntikausia kaukoputkellaan etelänpuolisia jäätiköitä. Ja joka ilta hän oli yhä vaiteliaampi ja synkempi.

Lopulta hänen kuitenkin täytyi kuin täytyikin kääntyä takaisin Borealiaa kohti, näkemättä sitä mitä hänen kaukoputkensa haki etelän jääkentiltä.

Joka askeleella hän eteni valoisista toiveistansa, uuden elämän kuvitelmistansa — niitä jäi suuret määrät sinne etelän jäätikölle. Se sarastus, jota hän oli eteläiseltä taivaanrannalta odottanut, jäi auttamattomasti kauas, kauas. Ja matka piti taas siihen maahan, jossa oli pimeätä ja synkkää kuoleman odotusta. Oli niin sanomattoman raskasta raahata ajatuksensa sieltä etelästä, jossa se oli pitkiä aikoja temmeltänyt, peruuttamattomasti tuonne pohjoiseen varjojen maahan. Joka askel vei pois elämästä ja ilosta ja lähemmä surua ja kuolemaa.

Kun hän tuli kotiin istuivat he Tarjan kanssa pienessä suojamassa monta tuntia ääneti. Urja katseli Avaruuteen ja Tarja katseli häntä. Vihdoin Urja nousi, otti Turjan kuvan, jonka hän oli itse piirtänyt hänestä kauan sitte, katseli sitä, heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja itki. Tarja tuli hänen luoksensa, silitti ainoalla kädellänsä hänen hiuksiaan ja puhui hiljaa ja lempeästi:

— Niin. Urja on vielä siinä ijässä. Niinpä niin. Se on raskasta — minustakin se oli silloin raskasta, kun minä jäin yksin kuolemaa kohti kulkemaan. Mutta Urja ystävä katsoo minua, minä olen sen jo voittanut. Minä olen valmis astumaan Suuren Rauhan portista. Kyllä sen voittaa, ihminen voi voittaa kaikki. Minä en tahdo lohduttaa Urja ystävää valheella, sanomalla, että kyllä me vielä menemme etelään. Minusta tuntuu, ettemme me tästä maasta lähde ennenkuin tomuna Avaruuteen. Minä sanon tämän suoraan, sillä uskon, että se on parempi. Mutta minä tahtoisin lohduttaa sillä, että ihminen voi voittaa kaikki. Tahtoisin, että Urja ystävä löytää lohdun itsestään. Mehän olemme taistelleet suuria taisteluja. Ja minä luulen, että me pääsemme jo pian rauhaan.

Urja tarttui kiihkeästi Tarjan käteen. Tämä kurttuinen, raajarikko kumarainen mies seisoi kuin valossa, seisoi kuin sankari ja — hymyili kirkasta hymyä. Urja ei nähnyt tämän miehen käkkyräistä vartaloa, ei hänen ryppyisiä kasvojaan, hän näki ja tunsi sen ihmeellisen voiman, mikä hänestä säteili ja mies ja tämä voima ja valo sulivat yhteen. — — —

Kun Urja sitte taas pääsi lopulta kiinni kovaan todellisuuteen, päätti hän, Turjan sanat muistaen, että taistelua on jatkettava viimeiseen saakka. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta, että Turja tulisi pian heitä hakemaan. Hän oli aivan varma siitä, että hän ensi talvena tulisi.

Mutta kansa ei voi elää täällä enää ensi talvea.

Siispä on lähdettävä jäätikölle ja pyrittävä etelää kohti, jotta tavataan Turjan retkikunta mahdollisimman pian! Ja tätä varten alettiin nyt varustautua. Vähän oli toiveita kunnollisista varustuksista. Ei ollut kelkkoja, ei ollut riittävästi kasematteja, ei akkumulaattoreja. Puvuista oli kova puute, ruokavaroja saataisiin kokoon kovin niukasti. Mutta kuitenkin: oli tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin, ja lähdettävä.

Ja niin kului se aika, jota ennen sanottiin lämpimäksi vuodenajaksi, heikon kansan ahertaessa Urjan kiihottamana. Ihmisiä horjui teillä, kaatui ja kuoli. Mutta toiset ponnistelivat edelleen, tylsästi, puutuneesti — mutta kuitenkin.

Yhtäkkiä alkoivat vyörymyrskyt pyyhkiä Borealiaa. Ne tulivat aikaisin, odottamatta — ja ne toivat tullessaan viikatemiehen, joka teki puhdasta jälkeä.

— — — Eräänä päivänä laahustaa Urja ulkoa Kapitolioon. Hän ei muista montako päivää myrskyä on kestänyt, hän ei muista onko yö vai päivä. Kauhun kuvat tanssivat hänen silmiensä edessä: ihmisiä juoksee ulos asunnoistaan, syövät lunta, piehtaroivat, ulisevat, kuolevat ja jäätyvät. Tuolla kaksi mielipuolta kuristavat toisiaan, korisevat ja heittävät henkensä. Täällä mies syleilee naista hangessa, myrskyn ulvoessa — he käpristyvät yhteen ja heittävät henkensä syleilyasennossa. Tuolla taasen kaksi naista paloittelevat lapsen ruumista syödäkseen, riitaantuvat ja juoksevat myrskyn helmaan, hautautuen sinne. — — — Ja niin edespäin — loputtomasti. — — — Urja kulkee nelinkontin rappuja ylös. Hänen jäsenensä nytkähtelevät, silmät verestävät ja kädet ovat nyrkissä. Kapitolio on autio ja tyhjä.

— Tarja, sähisee Urja. Missä on Tarja?

Myrsky vastaa jylinällä ja omegametalli valittaa.

— Tarja! Pian, pian, pian — — —!

Meteori vonkuu ja räiskähtää vastaukseksi.

Urja laahustaa seuraavaan kerrokseen, istuu rapuilla ja huutelee Tarjaa. Vihdoin tulee hän pieneen suojamaan.

Siellä makasi Tarja permannolla. Hän oli nähtävästi retkahtanut siihen tuolilta. Hänen ruumiinsa tempoi ja nytkähteli kuin suonenvedossa. Urja ryömi hänen luoksensa, otti hänen päänsä syliinsä ja soudatti häntä valittaen. Myrskyn tukehduttava ja ellottava paine tunki tännekin. Kapitolio huojui ja rätisi ja omegametalli piti helvetillistä melua. Meteori osui kattoon. Se puhkasi katon ja toisen seinän sekä humahti lumeen. Valoputket irtaantuivat huoneissa ja putoilivat paukkuen ja rätisten alas.

— Loppuu, loppuu, kaikki loppuu, hyrisi Urja ja keinutti lattialla ruumistansa, sylissänsä Tarjan pää. — — — Kun tulisi pian kuolema, kun tulisi, ja tämä loppuisi pian, hän lauloi. Tarja ystävä, kaikki ovat kuolleet, kaikki, kaikki, kaikki — —. Huh, miten tukahduttaa! Tarja ystävä, kuuletko minua enää? Nouse, lähtekäämme, täällä tukehtuu!

Tarja antoi ylen ja liikutteli jäseniään. Hän käänsi päätänsä ja katsoi Urjaan, silmät älyttöminä, kasvot vääristyneinä. — — — Mutta sitte oli kuin hän olisi tuntenut Urjan, silmiin ilmestyi syvyyttä — niistä leimahti väläys, joka värisytti Urjaa. Hän kiljahti ja työnsi Tarjan kauas. Tämä kitisi naurua, ryömi takaisin ja ryhtyi tavoittamaan Urjalle väkivaltaa. Urja laahasi pakoon, Tarja ryömi jäljessä. Ja näin jatkui kahden sammumistaan lepattavan elonliekin järjetöntä vaellusta Kapitolion autioissa suojissa. — — — Joskus oli Tarja saada Urjan kiinni. Hänen silmissään paloi mielipuolen himo ja suusta kähisi nauruntapaista. Urja ponnisteli jälleen ja pääsi pakoon. — — — Myrsky mylvi heidän ympärillänsä, lumi ja rakeet hakkasivat Kapitoliota — ja siellä sisällä taisteli nainen mielettömän miehen kanssa. — — — Vihdoin sattui Urjan käsiin pudonnut valoputki. Hän odotti Tarjaa, päästi hänet luoksensa ja iski kaikin voimin häntä päähän. Hän lyyhähti lattialle ja jäi siihen. Urja ei uskaltanut eikä jaksanut ottaa selvää oliko hän kuollut.

— — — Urja istuu lattialla, istuu istumistaan. Myrsky ulvoo ja omegametalli valittaa. Myrsky lakkaa ja yhä vain hän istuu. Hän on painunut kasaan, kuin olisi pää liian raskas. Aivoissa vilisevät kuvat sekaisin, sekaisin. Niitä tulee ja menee, syttyy ja sammuu. Ajatuksen pätkä kutoutuu, mutta aivan äkkiä räiskähtää poikki, uusi kuva ryntää esiin. Ei, hän ei jaksa saada niitä järjestykseen — — —.

Vihdoin nousee Urja ravakasti, kuin olisi häntä huimannut, katselee ympärilleen, kuin vasta olisi elämään tullut. Päässä ei tunnu olevan mitään elollista; se on täynnä kuollutta massaa. Kuvien vilinä on tauonnut, silloin tällöin välähtää vain kaukaisen valoilmiön tapainen aistimus ja siihen yhtyy himmeä tietoisuus siitä, että sen mukana pitäisi tulla jonkun ennen saadun näkemyksen, mutta joku ellottava tunne estää sen tulemasta, joten kaikki jää tuollaiseksi valoilmiöiden tapaiseksi sävähtelyksi, joita joka kerta säikähtää.

Hän kuuntelee jotain, nauraa ja puhelee:

— Se itkee. Turja, se itkee. — — Lapsi parka. Siellä on kylmä, siellä ylhäällä. Mennään. Älä itke, äiti tulee, äiti tulee. — — —

Hän alkaa nousta kuutiomajaan ja nauraa hiljaa itseksensä, säpsähtää, katsoo kauhistuneena ympärilleen ja nauraa sitte taas hiljaa itseksensä — — —.

Ellipsoidi valittaa autiossa maassa, jäätikköilvekset kiertelevät asuntoja ja kiljuvat, ilmakehässä tanssivat meteorit ja tähdet kiertävät Avaruutta, toisia syttyy ja toisia sammuu.

Viikatemies marssii jo kaukana jäätiköllä.

XIII luku. Ratkaisu.

Kun lämmin vuoden aika alkoi olla lopussa ja ensimmäisiä myrskyjä saattoi odottaa milloin hyvänsä, tuli Sorja eräänä päivänä Turjan luo ja lausui:

— En tiedä, millainen on hyökkäyssuuunitelmanne. Mutta olipa se millainen tahansa — minä tarjoan siihen ratkaisevan lisän.

Turja tarkasteli kylmästi tuota naista, joka tuli utelemaan häneltä hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta Sorjan katse ja koko olemus oli selkeä ja tyyni kuin kirkas vesipisara. Hän puhui asiansa aivan luonnollisella vapaasti helisevällä äänellänsä. Ja rauhallisesti hän odotti vastausta, pyöritellen hiljalleen uumiltansa riippuvaa koristetta.

Turja kääntyi katsomaan ulos ja ärähti uhkaavalla äänellä:

— Kuka on sanonut, että me aiomme hyökätä?

— Ei kukaan. Näenhän minä tuon.

— Mistä pirusta!

— Voi hyvänen aika! Kymmenestä, kahdestakymmenestä seikasta.

— Antakaa kuulua!

Sorja silmäili Turjaa vakavasti. Hän laski kätensä Turjan pöydän kulmalle, naputteli pöytää ja sanat tulivat nyt hiukan kimmoisempina.

— Ensiksikin: Turja Borealian päällikkö ei jätä taistelua, jolla kansa pelastetaan kuolemasta — hän ei ole siitä aineesta — — —. Toiseksi: Turja Borealian päällikkö on ollut rauhaton ja kärsimätön tässä toimettomuudessa. Nyt hän on rauhallinen. — Siis on ratkaisu tehty. Ja mitään muuta ratkaisua ei ole kuin hyökkäys. Kolmanneksi: Karma vihaa minua entistä enemmän. Hän ei puhu kenellekään sanaakaan minun läsnäollessani. Hän pelkää, että minä saan hänen sanoistaan kokoon jotakin ja ilmaisen viholliselle. — Muuta ei sillä tavalla peljätä, kuin hyökkäyssuunnitelmaa. Neljänneksi: Jorma on kovin hyvällä tuulella. Hän on aina hyvällä tuulella, kun hän tietää pääsevänsä hyökkäämään. Viidenneksi: Siirrettäviä akkumulaattoreja ladataan. Kuudenneksi: Laivastoon liitetään kuljetusaluksia. Seitsemänneksi —

— Riittää, riittää. Näen että kuljette täällä silmät auki — ehkä liiankin auki.

Sorja kimmahti pystyyn:

— Sekö on Turjan vastaus minun tarjoukseeni?

— Istukaahan nyt. Teiskaroitte aina kovin tulisesti.

— Minä voin kärsiä sen, että joku Karma, Taitsa tai Jorma — tai joku Sonja epäilee minua petturiksi. Mutta Turjalta en voi sietää samaa kohtelua.

— Miksi ette?

— Miksikö — — —?

Hän hämmentyi hieman.

— Siksipä vain — että hän on Turja. No, ellette ymmärrä niin — — —

— Istukaahan. Te tarjositte hyökkäyssuunnitelmaamme lisää — oikeinpa ratkaisevaa.

— Niin tarjosin. Mutta se tarjous kestää vain tähän iltaan ja vain siinä tapauksessa, että Turja ei epäile minua petturiksi.

— Haluaisin kuulla sen lisän.

— Ja minä haluaisin kuulla, suostutaanko ehtooni.

— Ehtoonne?

— Niin, että Turja ei epäile minua.

— Minun täytyy siis sanoa, etten epäile. Niinkö?

— Enemmän. Se ei riitä.

— Minun sanani ei siis riitä. Sepä kummallista.

— Ajatelkaa, että minä en olisi vaatinut mitään ehtoja, ellei minua olisi loukattu. Mutta nyt minä vaadin hyvitystä, eikä vain sanoja.

Turja synkkeni taas:

— Puhukaa!

— Minä tahdon tietää, millainen on se suunnitelma, johon lupaamani lisän annan. Se ei asian vuoksi olisi ollenkaan tarpeellista, sillä minä tiedän, että minun suunnitelmani on parempi. Mutta minä vaadin luottamusta.

Turja tarkasteli taas edessänsä seisovaa naista tuokion. Hän mietti mitä hän vaarantaisi, jos panisi tuon naisen koetukselle. Avaruuden nimessä, hän tutkii mitä tuo tyttö tietää. Sen hän tekee.

— No hyvä, pamautti Turja nousten kävelemään. Me heitämme laivoilla joukkoja rannikolle vihollisen taakse pohjoiseen ja etelään ja otamme rintaman sakarat pihteihin. Joko riittää?

— Ei. Siinä ei ole vielä kaikki.

— No hyvä. Kolmas joukko lähetetään kauas etelään ja kiertää valtatielle ja sieltä keskustan taakse. Jollei tämä riitä, niin astukaa ulos.

— Juuri tähän saakka tahdoin päästä, se riittää mainiosti. Minä voisin vielä kysyä milloin suunnitelma toteutetaan, mutta minä en ole ahne; jätetään se. Ja kun minä voin liittää omasta päästäni alkurenkaan, Ekvatorian laivaston hävittämisen, jonka päällikkö suvaitsi jättää pois, niin olkoon kauppamme kuitti.

— No. Ja entä sitte?

— Nyt minä kysyn: entäpä jos Ekvatoria vetää sakarat meren rannalta pois, iskee keskustaan ja murtaa puolustuslinjan sillä aikaa kuin joukot ovat aluksissa?

— Niin, tosiaan, hymyili Turja.

— Ja eikö sen etelään menevän joukon matka ole kovin pitkä?

— Pitkä. Mikäpä muu.

— Minä näen, että ette ole sanonut minulle kaikkea.

Turja kävi vakavaksi.

— Mutta minä alennan vaatimuksestani kaiken sen sanomattoman pois, olipa se mitä hyvänsä. Ja esitän lisäni. Minusta on koko tuo suunnitelma huono.

— Huono?

— Hirveän huono.

— Siinäkö Teidän "lisänne"?

— Ei. Minä sanon, että nyt on hyökättävä suoraan rintamapussin pohjaan, puhkaistava se ja sitte käännyttävä oikealle ja vasemmalle ja lyötävä siivet.

Turja mittasi askelin kiivaasti suojamaa ja vilkaisi kulmainsa alta julmasti tuon tuostakin Sorjaan.

— Perhanan nainen, murisi hän itseksensä.

— Ahaa, nauroi Sorja, minä huomaan, että minä olenkin esittänyt Teille oman suunnitelmanne! Mutta nyt minä annan siihen sen ratkaisevan lisän: Minä takaan yönä, joka seuraa huomista päivää, aivan vapaan pääsyn rintaman puhki pussin pohjasta. Ja minä takaan, että ei synny mitään hälinää, ennenkuin Borealian joukot ovat Ekvatorian sivustajoukkojen takana. Tämän minä takaan, jos minun sallitaan huomenna puikahtaa vihollisen puolelle eikä siis epäillä minua petturiksi.

Turja mietti ja ihmetteli tätä takausta — ja mietti taasen. Mutta sitte hän teki päätöksen:

— Sanoitte, että tarjous kestää iltaan.

— Niin.

— Hyvä. Minä vastaan ennen iltaa.

Sorja poistui — ja hetken kuluttua tuli Sonja Turjan kutsusta.

— Neiti Sonja! Nyt haluaisivat aivoni hiukan keskustelun kylpyä.

— Vahinko, että minäkin tulen kohta yhtä vakavaksi kuin jöröimmät kansastanne. Minä osasin ennen olla hauska, mutta nyt minua vaivaavat — ajatukset. Olen käynyt sairaaloissanne, olen opetellut kieltänne ja saanut uusia ajatuksia. Olen unohtanut kevyen keskustelun taidon.

— Vakavat keskustelut ovatkin parempia.

— Ei, ei. Ihan varmaan Teidän aivonne kaipaisivat joskus taitavata lempeätä tuudittelijaa, joka houkuttelisi ne joskus lepoon, virkistävään ilmanoloon, joka puhkaisisi Teidän panssaripintanne hyväntuulen ja välittömän keskustelun laukauksilla.

— Ehkä olette oikeassa. Mutta tällä kertaa tahtoisin keskustella vakavasti.

— Se tekee taas erittäin hyvää minulle, vakavuus nimittäin. Minun elämäni on ollut liian keveätä ja Teidän liian raskasta.

— Sanokaa minulle, Sonja hyvä, kuka on tämä Sorja?

Sonja hätkähti. Nähtävästi häneen koski kipeästi.

Tarja huomasi tämän.

— Kenties satutin arkaan kohtaan — — —.

— Ei mitään, ei se mitään.

— Mutta minulle olisi hyvin tärkeätä tuntea hänen entisyytensä. Seikka on semmoinen — — — Turja mietti.

Sonja hengitti kiihkeästi ja odotti jatkoa.

— Seikka on semmoinen, että hän on antanut erään lupauksen ja tahtoisin tietää onko hänellä edellytyksiä täyttää se.

Sonja ilostui. Se oli siis vain sellaista.

— Minä sanon kaikki mitä tiedän. Myönnän, että minulla voi olla taipumusta puhumaan pahaa hänestä. Mutta en ole erittäin taitava parjaamaan. — Hänen tarinansa on kummallinen. — — — Hän on Ekvatorian ylhäisimpiä naisia. Hän on Ekvatorian päällikön tytär. Hänellä oli tavaton suosio kansan keskuudessa, hän kun ei ollut niinkuin me muut Ekvatorian naiset. Hän matkusti maan äärestä toiseen, puhutteli orjia ja kaikkia kansoja, hän vaati muutosta Ekvatorian oloihin. Hän on ollut nuoresta tytöstä alkaen hirvittävän tarmokas ja myöskin häikäilemätön. Kansat suosivat häntä niin, että me pelkäsimme häntä. Ellei hän olisi ollut päällikön tytär, olisi teloittaja hänet perinyt, sillä häntä pidettiin kapinallisena.

Mutta sitte tapahtui selkkaus, jossa hänen vihansa kohdistui minuun — — — ehkäpä syystä — — —.

— Jättäkäämme se. Mutta tiedättekö oliko hänellä suosijoita myöskin sotajoukossa?

— Oli, siksipä juuri häntä niin kovin peljättiin. Hänen isäänsä vaadittiin karkoittamaan hänet metsiin. Ja sitte hän hävisikin noiden selkkausten jälkeen. Eikä hänestä sen perästä kuultu.

— Tämä riittääkin minulle. Olen kiitollinen Teille tästä "aivojen kylvystä".

Illalla annettiin Sorjalle vastaus.

Ja koko yö ja seuraava päivä varustettiin joukkoja matkalle.

— — — Oli tuulinen yö. Ilmakehässä kiitivät synkät pilvet monessa kerroksessa edestakaisin. Vain silloin tällöin vilahti näkyviin korkeammissa ilmakehän osissa läimehtivät äänettömät salamat ja joku yksinäinen tähti. Tuuli toi mukanaan taistelukentiltä silloin tällöin tukehduttavan ja kuvottavan mätänevien ruumiiden hajun ja sen lisäksi oli ilma muutenkin kuivia tomumassoja täynnä, niin että tuntui kuin ei siinä olisi ollut ollenkaan happea.

Borealia oli pimeä. Ainoastaan sairassuojamissa oli siellä täällä valoja ja jos joutui niitä lähelle, kuuli sieltä liikettä ja jonkun valittavan äänen. Tässä tukehduttavassa pimeässä yössä liikkui varjoja. Joukkoja kerääntyi teille ja veturit hyrisivät hiljaa, kuului tyyntä tasaista puhelua, käskyjä, kysymyksiä ja vastauksia.

Kapitoliokin oli pimeä, ainoastaan ellipsoidi hohti katolla. Mutta jos tarkkaan katsoi sen suojamiin jotain valoisampaa taivaan kohtaa taustana käyttäen, niin näki sielläkin varjojen liikkuvan, näki tarkattavan ulos, näki käytettävän koneistoja, näki soitettavan koskettimia.

— — — Turja istui veturissa läntisessä metsässä. Lähellä liikahteli silloin tällöin joku varjo ja kaukaa tieltä kuului, kun tuuli sen salli, lukemattomien veturien hiljainen hurina ja askelten tahti. Kun metsä taas yltyi kohisemaan ja puut kumarrellessaan kahisivat toisiinsa, ei kuulunut muuta kuin tahdikas naukuva ja nariseva ääni, joka lähti siitä, että kaksi toisiinsa takertunutta puuta hankasi yhteen tuulen käsissä kumarrellessaan.

Turja koetti tähystellä pitkin tietä länteen päin ja alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta pian tuikahti tiellä pieni punainen tuli. Turjan lyhdystä tuikahti samanlainen vastaan. Hetken perästä vaihdettiin siellä muutaman askeleen päässä pari sanaa ja samassa seisoikin Turjan vierellä varjo, jonka piirteet hän tunsi pimeässäkin. Hän päästi himmeätä valoa lyhdystänsä ja silmäsi tulijan kasvoihin. Ne hohtivat ja säteilivät reippaan kulun jäljeltä terveyttä ja voimaa ja silmät paloivat suurina ja hymyilevinä. Hänellä oli taas aivan sama metsästäjän puku, kuin silloinkin, kun Turja hänet vangitsi lännessä meren rannikolla.

— Myöhästyin pienen hetken, puheli Sorja. Se on tämän pimeyden syy. Minun täytyi kulkea varovasti, etten eksyisi oikeasta suunnasta.

— Me tulimme puolestamme hiukan liian aikaisin. Mutta meillä olikin selvä tie kuljettavana. Kohta ovat etujoukot täällä. Onko tie auki?

— On. Kaikki on niinkuin olla pitää. Koko tämä läntinen metsä on tyhjä ihmisen suvusta. Ja voin ilmoittaa tarkalleen joukkojen sijoituksen sivustoilla.

Ensimmäiset joukot saapuivat kohdalle ja eteneminen alkoi.

Edellä kulkevan tiedustelujoukon päällikkönä oli Karma ja hän oli saanut ohjeen pitää silmät auki joka puolella. Ja hän saikin tietoja alituisesti oikealta ja vasemmalta ja edestä — mutta hänen täytyi tunnustaa aina jonkun ajan kuluttua Turjalle, että metsä oli tosiaan tyhjä.

Sorja istui Turjan veturissa ja antoi tietoja ja ohjeita teistä, matkan pituudesta, vihollisen joukkojen sijoituksesta j.m.s. Ja Turjan täytyi tunnustaa, että hänen käyttäytymisensä oli kaunista, miellyttävää ja mielenkiintoista. Ei ainoatakaan kerskailun tai kiitoksen etsinnän piirrettä, ei merkkiäkään siitä, että hän haluaisi huomauttaa ansioistaan tai edes liialla innostuksella tai paisuttelulla tyrkyttäisi apuansa ja — itseänsä. Hän istui pimennossa näyttelemättä liikoja sen enempää ruumistansa kuin tietojansakaan. Hän antoi yksinkertaisesti juuri ne tiedot, mitä tarvittiin ja puheli sitte kaikennäköisistä pikkuhavainnoista matkalla — tai oli vaiti.

Jo yön pimeydessä syttyivät ensimmäiset taistelut. Borealian joukot käyttivät hyväkseen pimeässä kiiluvia tähtäimiään ja tuottivat vihollisille suurta tuhoa.

Vasta seuraavana päivänä alkoivat päärynnistykset. Ekvatorialla oli vielä suunnattomasti joukkoja niemimaalla, mutta vähitellen huomattiin, että suuri osa niistä oli kapinallisia ja pysyi toimettomana.

— — — Ja toisena päivänä hajosivat vihdoin rintaman sivustoilla vielä toimivat vihollisjoukot hurjaan pakoon. Laumat vyöryivät etelään sekasortoisina ja kurittomina. Ne eivät enää totelleet päälliköltänsä, vaan alkoivat heitä surmata. Kaikesta päättäen oli nyt tapahtunut lopullinen ratkaisu ja Borealia oli vapaa.

Osa Borealian joukoista palasi kotiin, osa jäi puhdistamaan taistelutantereita ja kaiken varalta jatkamaan vielä vartiointia.

Siitä päivästä jona Borealian joukot palasivat kotiin, muodostui valtava juhlapäivä. Työt seisautettiin. Tiet, asunnot, tehtaat, voima-asemat koristettiin kukilla ja lehvillä. Talojen katoilla säihkyivät eri väriset liekit ja radiosäteet. Ne lensivät eri suuntiin, muodostaen viuhkoja ja kiehkuroita. Tämä oli ensimmäinen riemullinen kasvien, lehvien, kukkien juhla sitte menneiden aikojen, jolloin Vanhassa Borealiassa vielä tuuli humisi puissa ja hyväili kukkia. Se oli sen vuoksi uuden maan ja uuden elämän juhla yhtä paljon kuin voiton ja pelastuksen juhla. Kun suuri radiosäde vongahti ilmaan läntisistä metsistä, tulvasi kotona oleva kansa teille ja katoille. Se kantoi puvussansa kirkkaita värejä, sen silmät säteilivät ja hymy loisti jokaisen kasvoilla. Meluamatta, hiljakseen parveili se teillä ja katoilla ja katseli pelastettua maatansa ja odotteli eri suunnilta palaavia taistelijoita. Kävi vieno tuuli. Meren lahti sädehti ja kimalteli auringon valoa. Siellä seisoivat kaikki alukset kuvioissa ja suitsuttivat ilmaan erivärisiä liekkejä.

Samalla aikaa lähenivät joukot lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ne lauloivat taistelumarssia, yksinkertaista ja jykevää. Kaikki joukot teillä ja katoilla yhtyivät siihen ja yhtäkkiä kajahtaa suuresta ellipsoidista Kapitolion katolta pauhaavia sointuja, marssin sointuja marssin tahdissa. Joka säkeistön lopussa jymähtää kymmenen suurta rautaputkea eri puolilla Borealiaa.

Joukot vyöryvät Kapitoliota kohti. Ne liikkuvat tyynesti tahdissa ja järjestyksessä. On kuin jokin yhteinen hermosto hallitsisi koko tätä kansanpaljoutta — niin luontevasti ja järjestyksessä sen liikkeet käyvät.

Kapitoliossa on Turja esikuntineen ja myöskin Sorja ja Sonja ovat saaneet luvan tulla sinne.

Sonja katselee ja kuuntelee syvään hengittäen ja silmät loistaen vakavan kansan syvää ja juhlallista iloa. Hän oli ollut sadoissa, tuhansissa tilaisuuksissa, joissa olisi ollut tarkoitus olla iloinen. Mutta kertaakaan ei ilo ollut temmannut häntä näin ehdottomasti mukaansa. Tuo aaltoileva jymisevä tahti oli kuin sisäisen voiman paisuilemista, niinkuin olisi meri aaltoillut ja soudatellut häntä kirkkaissa hurmaavissa avaruuksissa. Marssin aallot löivät hänen läpitsensä kiireestä kantapäähän ja värisyttivät häntä ja hänelle nousivat kyyneleet silmiin. — Ah, iloa, iloa oli hän etsinyt. Mutta koskaan hän ei ollut käsittänyt, mistä ilo syntyy. Nyt hän sen tietää, voi, nyt hän sen tietää. Ilo on sisäisen voiman ihanaa maininkia suuren työn jäleltä. Ei ole mitään iloa ilman ponnistusta. Lepäävä energia ei koskaan joudu tällaiseen aaltoiluun.

Sorja ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän iloa ja juhlaa. Hän käveli eräässä suojamassa hiljaisin, pehmoisin liikkein edestakaisin, pyöritti vyönsä koristetta ja mietti. Kerran hän aikoi puhutella Turjaa, mutta muutti sitte mieltä, vetäytyi syrjään ja katosi pian.

Turja näki Sonjan avomielisen ja herkän ihastuksen ja haki katseillaan Sorjaa, nähdäkseen, mitä hän piti juhlasta, mutta ei keksinyt häntä enää missään. Sonjan ihastus miellytti Turjaa. He tulivat lähemmäksi toisiaan seistessään tässä saman tunnelman lumoissa. He vaihtoivat muutamia sanoja ja tunsivat niiden tulevan molemmin puolin herkästä, ystävällisestä mielestä. Ne olivat kuin lämmin luottava kädenlyönti.

Tuhansia ja taas tuhansia kokoontui Kapitolion edustalle suurelle aukeamalle. Sotajoukkoja seisoi sivustoilla ja keskustassa. Kansa kiitteli taistelijoita ja kukitti heitä.

Tultiin ilmoittamaan, että halutaan kiittää myöskin Turjaa.

— Jopa nyt jotain, ihmetteli Turja. Kansani alkaa hassutella.

Hän astui kuitenkin aukeaman puoleiselle maasta koholla olevalle ulkonemalle. Muuan mies heitettiin aukeamalla olevan veturin katolle.

Hän katsoi vihaisesti heittäjiinsä ja huusi sitte:

— Täällä nämä pojat vaativat, että on sanottava Turjalle: kiitos! ja että me luotamme häneen kuin luonnonlakiin. Minä sanoin, että tietäähän hän sen piru vie ilmankin. Mutta ne nakkasivat vain minut tänne. — Toimittakaapa minut nyt sukkelaan alas täältä, virkkoi hän sitte ympärillänsä seisoville.

— Meidän on kiitettävä kaikkia tai ei ketään, huusi Turja vastaan. Vain kaikkien kansamme jäsenten yhteen kootulla voimalla me voitimme. Mutta joukossamme on ollut yksi henkilö, joka ei kuulu kansaamme, ja hän teki kuitenkin ratkaisevia tekoja hyväksemme. Monet hänet tuntevat — Sorjan. Häntä teidän on syytä kiittää.

— Missä on Sorja? huudettiin.

Turja haeskeli häntä taasen katseillaan, vaan ei löytänyt. Mutta sitte kuului hänen äänensä erään sivurakennuksen ulkonemalta.

— Täällä minä olen. Mutta minä en tyydy kiitokseen. Pyydän paljon enempää. Minä pyydän vastapalveluksia. Olin juuri astumassa tuolle tielle, joka vie etelään, kun kuulin nimeäni huudettavan. Olin lähdössä maastanne pois. Ja minä lähdenkin heti, kun olen tässä sanottavani sanonut. Minä menen Ekvatoriaan.

Tiedättekö, mitä tapahtuu parhaillaan Ekvatoriassa? — Siellä ryöstetään, murhataan, hävitetään. Siellä riehuu mielipuolia joukkoja, raakalaisia, asumuksia palaa, kasvitarhoja hävitetään, kaikki kiehuu ja kuohuu. Kas, siellä on lauennut vuosisatoja kestänyt jännitys. Salama on iskenyt ja myrsky lentää yli koko maan, ympäri maapallon. Nyt siellä tarvitaan jokainen järjellisen voiman pisara. Pitäisi vangita myrsky ja salama ja päästää päivä paistamaan onnettomille Ekvatorian kansoille. Mutta siitä maasta ei löydy niin paljoa järkevää voimaa, että tämä tehtävä voitaisiin suorittaa. Minä pyydän, että Borealian kansa ja ennenkaikkea sen suuri päällikkö ottaisi tehtäväksensä Ekvatoriassa riehuvan myrskyn hillitsemisen ja sen onnettomien kansojen elämän järjestämisen. Minä tiedän, että päällikkö lähtee nyt pohjoiseen ja että häntä ei voi mahtavinkaan voima enää tältä matkalta pidättää. Mutta minä lähden itse nyt heti etelään. Minä voin tehdä jotain siellä, mutta en läheskään kaikkea. Minä pyydän urheita miehiä tulemaan jälessäni — minä en voi enää olla täällä hetkeäkään — minä pyydän Borealian päällikköä tulemaan heti kun hän on palannut pohjoisesta. Taistelu on suloista, kun on hiukankin menestymisen mahdollisuuksia. Hyvästi!

Ja hän katosi.

Kansan keskuudessa syntyi kohinaa ja liikettä.

Sonja istui kalpeana eräässä suojamassa, nousi kävelemään ja istuutui taasen.

— Se on siis tapahtunut, se on nyt siis tullut! Pitihän minun se arvata. Tällaisen tappion jälkeen!

Hän näki Taitsan ja viittasi hänet luokseen:

— No nyt olette saavuttanut päämääränne. Järjettömät eläimet hävittävät Ekvatoriaa ja kaiketi koko minun kansani tuhotaan. Tästä tulee oikein raakuuden riemukulku. Huh! Minä olen aina peljännyt ja inhonnut orjien likaista laumaa ja odottanut siltä turmiota. Onko tämä teistä nyt oikein?

— Tämä on se, minkä tuloa Teidän kansanne valmisti vuosisadat, vastasi Taitsa.

Ja he iskivät yhteen tuimilla sanoilla ja erosivat vihassa.

Kun he tapasivat uudestaan, laski Sonja sovittavaa leikkiä ja Taitsa purki hänelle koko nuoruudenaikaisen aatemaailmansa. Vanhat kuvat, vanhat käänteet ja vanha tuttu innostuskin palasi taas, kun hän esitti Sonjalle; mitä äärimmäistä kurjuutta kansat kärsivät, mitä irstaista elämää eli vallasluokka, mikä kuilu oli orjien ja valtiaiden välillä ja millaisen jännityksen siinä täytyi syntyä.

Lisäksi oli nyt tullut vielä kaikki se, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Borealian kansan kohtelu ja se äärimmäisen vastakohtainen kuva, mikä oli löydettävissä Borealian kansan yhteiskunnasta.

Sonja kuunteli hämmästellen itseksensä sitä uutta näköalaa, mikä hänelle täten avautui. Lopuksi hän tunnusti, ettei hän pysty näistä asioista keskustelemaan, hän ei ole ikänänsä niille uhrannut pienintäkään ajatuksen murua. Mutta nyt hän tahtoi toimia jotain! Ei mitään sankarillista, ei mitään — näin! Ja hän matki Sorjan asentoja. Mutta jotain joka soveltuisi hänen luonteelleen.

He sopivat lopulta, että Taitsa lähtee Sorjan mukaan seuraamaan asiain kehitystä Ekvatoriassa ja Sonja toimii Borealiassa hankkien apua heille Ekvatoriaan niin paljon kuin voi.

— — — Turja valmisti kuumeisella kiihkolla retkikuntaa pohjoiseen. Parhaillaan riehuivat siellä myrskyt ja hän tahtoi saapua sinne heti niiden lakattua. — Mutta valmistukset veivät kuin veivätkin useita päiviä. Oli otettava mukaan kaikki varusteet kansan kuljettamiseksi sieltä etelään. Tosin ei Turma ole lähettänyt sieltä mitään viestiä, mutta Turja on vakuutettu, että kansan on nyt aika lähteä sieltä.

Näinä kuumeisina päivinä alkoi hänen luoksensa saapua Ekvatoriasta viestejä toinen toistaan kummallisempia.

Eräänä päivänä löntysteli eteläistä tietä yksikseen puheleva miehen kuvatus, joka pyysi puhutella Borealian päällikköä. Hän istui Turjan suojamassa permannolla jalat ristissä allansa ja puhua papatti ihmeellisestä opista, jonka mukaan Ekvatorian olot olisi järjestettävä. Hän oli kuullut Borealian yksimielisestä yhteiskunnasta ja kansan urhoollisuudesta ja hän oli tahtonut vaarojen uhallakin tulla sen suuren päällikön puheille, jonka käsissä nyt on Ekvatorian kohtalo, jotta he kaksi yhdessä voisivat tehdä Ekvatorian yhteiskunnasta yhtä hyvän kuin on Borealian yhteiskunta. Hän oli vuosikymmenien kuluessa suurella vaivalla ajatellut kokoon tämän järjestelmän ja tuli nyt tarjoamaan sitä toteutettavaksi.

Turjaa huvitti tämä ilmiö ja hän kysyi:

— Kuinka tämä järjestelmänne voitaisiin sitte toteuttaa?

— Se on yksinkertaisesti ja helposti toteutettavissa. Jos annetaan Ekvatorian kerjäläisille valta, niin he panevat sen toimeen. Heistä hyvin monet tuntevat järjestelmäni. He tuntevat myöskin tarkoin maan ja ihmiset ja sitäpaitsi he ovat maan melkein suurin ja työteliäin ryhmä. Yläluokka ei ole tehnyt mitään, orjat ovat tehneet jotain ruoskan pelosta. Mutta kerjäläiset ovat tehneet aina työtänsä niin sanoakseni asianharrastuksesta. Jos siis päällikkö ja hallitus asetettaisiin kerjäläisistä, niin, luuli hän, voitaisiin Ekvatoriaan luoda tyytyväinen yhteiskunta.

— Olette siis kerjäläinen?

— Niin olen.

Turja lupasi miettiä asiaa ja ukko lähti hyvillä mielii löntystämään eteenpäin.

Seuraavana päivänä saapui Ekvatoriasta räätälien edustaja ja esitti uuden järjestelmän, jonka mukaan sorretuille räätäleille olisi annettava enemmän tuloja ja valtaa. Sillä kuinka tärkeä ryhmä räätälit sentään ovatkaan yhteiskunnassa! Hehän ovat ihan yhteiskunnan runko. Mitä olisivat ihmiset, varsinkin sivistyneemmät, ilman räätälejä? — Eivät juuri mitään. Niin että räätälien varassa on suurelta osalta muun kansan olemus. "Jos räätäli kestää niin kaikki kestää, jos räätäli taipuu niin kaikki vaipuu."

Turja lupasi miettiä asiaa.

Sitä seuraavana päivänä tuli kokonaisen kolmen kansan edustajat. He riitelivät jo tullessaan, kenelle Ekvatoriassa olisi valta annettava ja he jatkoivat riitaansa Turjan luona. Turja pyysi heitä viemään kansoillensa sellaisia terveisiä, että kukin kansa pitäisi valtaa omassa keskuudessaan oikein miehekkäästi ja kukin ihminen omassa elämässään. Hän ei voinut heidän kanssaan nyt sen enempää keskustella heidän mielenkiintoisista yhteiskuntajärjestelmistään. Mutta pohjoisesta palattuaan hän ottaisi asian uudestaan käsille.

Sitte tuli etelästä ylen lihava mies vielä lihavamman naisen kera. He ilmoittivat olevansa Ekvatorian "ainoan tuottavan elinkeinon", nimittäin maatalouden edustajia.

Mies piti puheen Turjalle:

— Sitkeällä ja uutteralla työllä on Ekvatorian maamies monien miespolvien aikana luonut viljelystä suunnattomiin korpiin, joissa muinoin pedot kiljuivat ja auhdoille nevoille, joilla ennen halla härmäistä valtikkaansa piteli. Tavattoman suuriarvoista ja isänmaallista työtä ovat maamiehet tehneet. Mutta heitä on rasitettu veroilla ja ulosteoilla ja koko yhteiskunta on ollut heidän hartioillansa. Me olemme tulleet esittämään, että tämän maan tärkeimmän elinkeinon tuotantoa edistettäisiin ja suojeltaisiin. Sillä maamies auransa kurjessa astelemassa — siinähän on työn ja tuotannon vertauskuva. "Jos maamies kestää niin kaikki kestää, jos maamies taipuu niin kaikki vaipuu."

— Mitä te siis tahdotte? keskeytti Turja.

— Kun nyt asutuskeskuskulttuurin pohjalle rakennettu yhteiskuntakehitys pettää, kun porvarillinen sivistys ja tiede ovat tehneet vararikon, niin olisi isänmaalle tärkeätä, että asutuskeskukset hävitettäisiin ja ihmiset palautettaisiin jälleen luonnolliseen elämään maaemon syliin. Nämä paheen pesät, joissa vain kulutus ja keinottelu kukoistavat, ovat vieneet maataloudesta työvoiman. Siksi niiden häviäminen olisi toivottava asia. — Me maamiehet muodostamme kansakunnan ytimen, juuren, perustuksen. Jos maanviljelijäluokka häviää, jää jälelle vain kauppaa tekevä ja kauppavoitosta elävä porvari ja hänelle kauppatuotteita valmistavat orjat ja mökkiläiset. Maamiehen kera häviää kansallinen leipätuotanto, kansalliset pellot ja kansalliset lantakasat, kansalliset tavat, kansallinen kulttuuri, kansalliset päämäärät. Kaikkien muiden mieliä kiinnittävät kulttuuriarvot, joilla on vain tilapäinen markkina-arvo. — Me maamiehet olemme jo alkaneet luoda uutta sivistystä ja tiedettä. Maamiehen asema valtakunnassa on keskeisin. — — —

— Kiitän teitä, hyvät ystävät, että tulitte, keskeytti Turja taasen. Minulla on nähtävästi ollut tosiaankin väärä käsitys Ekvatorian maanomistajain avuista ja merkityksestä. Kun minä kävin Ekvatoriassa, näin minä auran kurjessa vain orjia ja maan omistajain minä näin juovan masmaa ja hoitavan terveyttään ja harrastavan vetojuhtien asiaa. Mutta minä en ole nähtävästi sattunut tapaamaan näitä varsinaisia ihanteellisia maamiehiä. — Ehkäpä he olivat silloin juuri parhaillaan luomassa uutta sivistystä ja tiedettä. — — — Kuinka monta auranalaa on keskimäärin viime aikoina raivattu maata, joko nälkäiset ovat loppuneet Ekvatoriasta? — — — Kuinka monta auranalaa Te itse olette raivannut?

— Ei ole voinut nyt tehdä työtä maatalouden kehittämiseksi. Maatalous ei ole kannattanut moniin vuosiin.

— Mutta tehän sanoitte, että on luotu viljelystä korpiin joissa ennen pedot viheltelivät — — —

— Tarkoitin menneitä polvia.

— Kannattiko se heille?

— Tuskin. Mutta heitä nälkä pakoitti — eikä päässyt minnekään pakoon.

— Mutta Teitä ei nälkä pakoita.

— Eihän se sentään.

— Mutta Te arvelette, että pitäisi hävittää asutuskeskukset, teollisuus ja kauppa, jotta nälkä taas pakoittaisi ihmisiä viljelemään maata — Teille työvoimaa.

— En minä sitä sillä tavalla tahtoisi sanoa — ne ovat kansalliset päämäärät, jotka vaativat.

— No hyvä. Miettikäämme tätä asiaa, kun tulen Ekvatoriaan. Viekää tervehdykseni Ekvatorian kansan ytimelle, juurelle ja perustukselle!

Sitte saapui Turjan luo suutarien lähetystö ja ilmoitti, että jos suutari kestää niin kaikki kestää, mutta jos suutari taipuu niin kaikki vaipuu.

Teollisuusmiesten ja kauppiaiden lähetystö vertasi teollisuusmiehiä ja kauppiaita kuningasilvekseen, joka kaataa saaliin — ja siitä saavat sitte ruokansa suuret laumat. Se vaati, että teollisuutta ja kauppaa rasittavat verot on poistettava.

Sitte tuli pappien lähetystö, joka pyysi palkankorotusta papeille ja temppeleihin lisää rukouspyöriä.

Tuli orjien lähetystö, joka esitti, että vallasluokka on tehtävä orjaksi ja orjille annettava maat ja suuret asunnot ja valta. He sitte järjestävät Ekvatoriaan yhteiskunnan jotenkin Borealian malliin.

— Voi hyvät veljet, lausahti Turja. Tiedättekö te mikä on luonut Borealian yhteiskunnan?

Eivät tienneet.

— Sen on luonut lumi ja jää. Sen on luonut viisisataa vuotta kestänyt taistelu lunta ja jäätä vastaan, kuolemaa vastaan — johon taisteluun antautui viisisataa vuotta sitte terve, rohkea ja kunnollinen kansa. Jos teidän suunnaton orjajoukkonne olisi nähnyt, ajatellut, kokenut, oppinut ja kestänyt kaiken sen, minkä me olemme nähneet, ajatelleet, oppineet, kokeneet ja kestäneet, niin te olisitte aikoja sitte luoneet Ekvatoriaan hyvän yhteiskunnan. Katsokaas: luonnonlait ovat luoneet Borealian yhteiskunnan. Teidän on yhtä mahdotonta tehdä Ekvatoriasta Borealiaa kuin nostaa itseänne varpaistanne ilmaan. Älkää te olko lapsia, te, jotka tiedätte, miten jokainen kuolleenkin aineen muovaus vaatii suunnattomat määrät aikaa ja voimaa. Elävän massan muovaamiseen tarvitaan sitä vielä enemmän.

Teidän asemanne on kurja, minä näin sen käydessäni Ekvatoriassa. Te tarvitsette ruokaa, te tarvitsette vapautta, te tarvitsette oikeutta, ja ihmisarvoa. Mutta tämän kaiken te saavutatte vain järjestetyn työn, kehityksen ja kunnollisen järkevän toiminnan kautta. Älkää te kuvitelko, että Avaruuden kehityslait eivät pidä Ekvatoriassa paikkaansa. Älkää te luulko, että te voitte yössä hypätä toiselle tähdelle.

Nyt Turja nousi kävelemään.

— Minäpä sanon teille erään seikan, jota te ette kenties tiedä, mutta, joka teidän tulee tietää. Koko tätä tähteä uhkaa tuho.

— Lumi ja jää?

— Pahempi vielä.

Miehet katselivat kysyvinä toisiinsa ja Turjaan.

Ja Turja esitti heille lyhyin iskevin vedoin koko aurinkokunnan problemin. Hän kuvasi heille uhkaavan Avaruuden Hirviön ja esitti ne mahdollisuudet, mitkä maata odottavat.

Miesten silmät puhuivat kauhusta, heidän kätensä vapisivat, heidän kasvonsa olivat kalpeat.

— Ja tähtemme pelastus, teidän pelastuksenne, meidän pelastuksemme ei riipu siitä oletteko te herroja ja teidän entiset herranne surmattuina tai orjina, vaan siitä, voidaanko keksiä pelastuskeinoja ja voidaanko joka ainoan tällä pallolla elävän ihmisen tahto ja tarmo temmata mukaan siihen suureen taisteluun, mikä meitä odottaa.

Viekää terveiseni veljillenne ja sisarillenne, että tulen Ekvatoriaan, kun palaan pohjoisesta ja että silloin saa vapauden ja ihmisarvon jokainen ihminen, joka ei tee rikoksia. Ja suurimman arvon saa se, joka on kunnollinen ja tekee työtä. Hyvästi!

Miehet lähtivät hiljaisina ja vakavina.

Kun mitä kummallisimpien järjestelmäin esittäjäin ja lähettien tulva jatkui, käski Turja erikoisen kirjurin ottaa heitä vastaan ja tehdä muistiinpanoja heidän nerontuotteistaan. Hän tarkastelee tultuaan niitä hauskuudekseen.

Seuraavan päivän iltana tervehti hän jo Borealiaa radiosäteellä jäätiköltä ja näki kaukana etelässä Borealian vastaavan. Ja sitä seuraavana iltana riehui jo lumimyrsky retkikunnan kasemattien yllä.

XIV luku. Horna kuohuu.

Kun Sorja ja Taitsa saapuivat siihen Ekvatorian asutuskeskukseen, jossa Turja oli käynyt, ja jossa Ekvatorian hallitus oli suurimman osan vuodesta aina majaillut, tunsivat he heti ilmassa yhteiskunnallisen myrskyn tunnelman. Ihmismassoja virtaili ja kuljeksi päämäärättömästi rannassa, teillä, puistoissa. Oli meluavia kokouksia, joissa puhuttiin, huudettiin, puitiin nyrkkejä ja ruhjottiin muutamia osanottajia hengiltä. Oli ryöstettyjä taloja, oli savuavia raunioita, oli mätäneviä ruumiita siellä täällä tien vieressä, usein alastomiksi ryöstettyinä. Teiden, katujen ja kanavien leima oli kokonaan muuttunut. Ei näkynyt vallasluokan komeita viittoja ja puolialastomia vartaloja, ei kaduilla eikä aluksissa. Kaduilla kulki ja kanavilla souteli asestettuja sotilaita ja orjia sekä suunnattomat määrät huumaantunutta rahvasta yleensä. Joukot olivat ilosta juovuksissa. Ne kulkivat edestakaisin, lauloivat ja liekuttivat puunlehviä. Melkein kaikki työt seisoivat. Kerjäläisillä oli kultaiset päivät. He saivat mitä ikinä halusivat. Ja suurimmassa kunniassa näyttivät olevan Borealian sotakentiltä palanneet raajarikot, sokeat, kuurot ja tylsämieliset sotilaat tai sotilaanjäännökset, jotka kerjäilivät teiden varsilla.

Sorja ja Taitsa saivat kuulla, että hallituksen "piiskajoukko" oli surmattu viimeiseen mieheen, että joukko vallassäädyn miehiä ja naisia oli mennyt samaa tietä. Mutta yleensä heidän oli sangen vaikea saada selkoa tapahtumista.

Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli kerätä luotettavia miehiä ja naisia yhteistoimintaan, jotta saataisiin edes tapahtumain langoista selkoa. He päättivät luoda kaksi "hermokeskusta", toisen tänne ja toisen suureen asutuskeskukseen maapallon toiselle puolelle. Sorja kerää ystäviänsä ja kannattajiansa sotajoukosta ja Taitsa menee puhuttelemaan kansansa pääosaa, joka yhä asui hänen synnyinseudullaan.

Kun Taitsa saapui siihen satamaan, jonka äärillä hän oli lapsuutensa viettänyt, havaitsi hän myrskyn ennättäneen jo sinnekin. Sama joukkojen liikehtiminen, sama ilo ja humina. Hän näki vanhoja tuttavia kulkemassa joukoissa, kiihtyneinä, silmät loistaen ja mieli nähtävästi ensi kerran elinijässä arkielämän yläpuolella aaltoilemassa.

Hän ymmärsi niin hyvin heidän ilonsa, heidän mielensä aaltoilun.

Tuolla menee muuan mies, joka hänen täällä ollessansa asui pienessä kurjassa mökissä erään mäen syrjässä. Mäeltä juoksi vesi ja lika hänen mökkinsä pihaan. Hän muistaa selvästi mökin lahonneen seinustan, sen kitisevän oven. Siellä sisällä oli syntymästä saakka mielipuoli poika kytkyessä, liaten tuon tuostakin yhden nurkan tukehduttavan pienen mökin permannosta. Siellä oli pari muuta lasta, käppyräinen vaimo; miehellä oli ollut parantumaton tauti. Hän on vielä elossa ja nyt hänen silmänsä loistavat. Taitsa tietää, mitä hän ajattelee: toista pientä huonetta itsellensä, sen verran maata, että voisi elää mökillänsä — ja mieletöntä poikaansa johonkin Ekvatorian hoitolaan. Hän toivoo ja uskoo, että tämä humaus suo hänelle tuollaisen onnen.

Tuolla toinen vanha tuttu, yhdeksän lapsen isä, joka ei vaimoinensa ole moniin vuosiin nukkunut yhtään rauhallista yötä. Lapset, vaimo ja hän itse ovat sairalloisia. Taitsa muistaa selvästi, miten monta kertaa hän näki alastoman pikku raukan itkevän hänen mökkinsä edessä olevassa likaisessa solassa, joka teki eteisen virkaa. Hänkin toivoo lapsillensa hiukan helpompaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on ollut.

Täällä kävelevät mies ja vaimo, joilla oli maata ja kunnollinen asunto kun he olivat nuoria, mutta heidät ajettiin pois maaltansa senvuoksi, että heidän isäntänsä kielsi saaneensa hänelle tulevia kymmenyksiä, vaikka hän oli ne saanut. Taitsa tapasi vaimon silloin muinoin sillä matkalla, jonka hän miehensä tietämättä teki isännän luo rukoillakseen häneltä lupaa saada edelleenkin pitää maan. Taitsa muistaa vielä sen suuren puun tien vieressä tuolla metsässä, jonka kohdalla kalpea nainen tuli häntä vastaan. Taitsa muisti kuulleensa jälestäpäin, että isäntä oli vaatinut tältä nuorelta naiselta hänen kunniaansa ennenkuin lupasi ottaa asian harkittavakseen. Ja mies löi vaimoansa, kuultuaan kerrottavan hänen käynnistään. Nämäkin toivoivat varmaan oikeutta itselleen.

Tällä tavalla Taitsan mieleen palautui monien vanhojen tuttaviensa elämä vuosien takaa, koko se puutteista ja kärsimyksistä kudottu kuva, joka oli häntä lapsena ja poikana ympäröinyt. Ja nyt ovat nämä sen kuvan elonkipunat, sen hermokeskukset, lähteneet liikkeelle ja yrittävät irtautua entisestä kudoksestaan. Se paine, joka on litistänyt heitä harmaata toivotonta elämän seinää vasten, on nyt poissa ja he yrittävät heti kimmoisuutensa voimasta ponnahtaa irti kidutuspenkistänsä.

Mutta Taitsa näki myöskin toisenlaisia tuttuja puikkelehtimassa joukoissa. Hän näki hämärien hommien mestareja, varkaita ja syntymästään saakka roistoja. Ja Taitsa arvasi heidän miettivän, miten voisivat käyttää tätä myllerrystä hyväkseen.

* * * * *

Jonkun ajan kuluttua olivat Ekvatoriassa koolla Sorja, Taitsa ja Karma. Turja oli lähtiessään kuvannut Karmalle lyhyesti aseman ja jättänyt hänen omaan harkintaansa, olisiko hänen edullista lähteä läheltä seuraamaan tapahtumia. Sonjan vaikutuksesta oli hän vihdoin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt Ekvatoriaan pienen vapaaehtoisen joukon kanssa.

— Mikä onni, että tulitte, puhui hänelle Sorja. Vaikeimmat ajat ovat tulossa. Jotain kamalaa on ilmassa.

— Niin, puuttui puheeseen Taitsa. Tähän saakka on kaikki ollut enemmän vain ilmaan pidettyä kohinaa ja tunnekuohua. Mutta meidän väkemme on saanut selville, että jokin salainen voima tekee työtä muuttaakseen kaiken keskinäiseksi perinpohjaiseksi hävitykseksi. Tämä on kuin mahtavan joen padon murtuminen ja sitä seurannut tulva. Paine on kerääntynyt vuosisadasta vuosisataan. On nähty jo kauan sitte, että ennemmin tai myöhemmin sulku räjähtää rikki ja kauhistava tulva alkaa. Mutta sulun isännät eivät sittekään suostuneet avaamaan veden juoksulle pienintäkään rakoa. Nyt tässä tulvassa toimii sekä varsinainen joen uomassa juokseva vesi, että myöskin sen sivustoilla tuhojansa tekevä villi vesi, joka vyöryy pelloille, kasvitarhoihin, asumuksiin, joka hävittää mitä eteen sattuu. Vedellä on kyllä uomansa, mutta se ei mahdu siihen ennenkuin taas jonkun ajan kuluttua. Tässä myllerryksessäkin tuntuu eräänlainen yhtenäinen uoma. On pieni ydinjoukko, joka tuntee ja tunnustaa kehityksen uoman. Mutta tämän joukon liepeillä seuraa aivan villejä joukkoja, jotka eivät tunne eivätkä tunnusta muuta kuin omia kielteisiä, hävittäviä vaistojansa. Tähän saakka on näyttänyt siltä kuin tulva tasaantuisi hiljalleen, mutta äskettäin olemme huomanneet, että sitä aiotaan kuohuttaa vielä hirmuisemmaksi. Nyt on saatava selville mitä on tekeillä ja mistä nämä kummalliset voimat lähtevät, ja sitte iskettävä suoraan pesäpaikkaan. Omin voimin olisi meille ollut sangen vaikeata suorittaa tämä tehtävä, mutta apua saatuamme olemme varmat voitostamme.

Nyt olivat liittoutuneet liikkeellä yötä päivää. He värväsivät vapauden puolustajia, järjestivät joukkoja, levittivät oikeita tietoja mitä mielettömämpien huhujen vastapainoksi ja — ennen kaikkea — he hankkivat tietoja tapahtumien kulusta. Heillä oli urkkijoita kaikissa keskuksissa, kaikissa seuroissa ja yhdistyksissä, he paljastivat juonen toisensa perästä, he saarnasivat, puhuivat ja kirjoittivat. He koettivat kaikin voimin pitää näitä huumautuneita massoja järjen tiellä ja luoda pohjaa uudelle yhteiskunnalle.

Kerran saapuu heidän yhteiseen neuvotteluunsa tiedustelija orjien kokouksesta ja ilmoittaa, että siellä puhui hänelle tuntematon mies, tarjosi aseita orjille ja kehoitti heitä surmaamaan tyyten vallassäädyn, "verenimijälauman".

— Millainen oli tämä mies? kysyi Karma.

Tiedustelija näytti piirtämänsä kuvan.

— Avaruuden nimessä, minä olen nähnyt tuon miehen! kiljahti Karma. Mutta missä?

Hän mietti.

— Tuhat tulimmaista! Tiedättekö missä minä olen hänet nähnyt? Hän oli yksi niitä, jotka antoivat meille aseita, kun niinä vallassäädyn taistelujärjestön nimessä kävin niitä satamasta hakemassa. Tämäpä on kummallista — tai oikeastaan suurenmoista! Nyt tämä pulma alkaa selvitä.

— Täällä valmistaa siis joku salainen keskus taisteluun kahta toisillensa verivihollista leiriä, totesi Taitsa.

— Niin totta kuin nimeni on Karma - niin tekeekin. Mutta mikä on se keskus? Onko Ekvatoriassa yhtään kansaa, joka pystyisi tällaiseen, josta voisi otaksua, että se aikoisi vallata tämän maan?

Taitsa pudisti päätänsä ja Sorja naputteli sormellansa pöytää ja tähysteli ulos ikäänkuin hän ei olisi kuullut koko keskustelua.

— Me koetamme saada tästä selkoa, päätti Karma.

Sitte he taas ponnistelivat, urkkivat ja järjestelivät.

Mutta mitä innokkaammin he koettivat koota lankoja käsiinsä, sitä sekaisemmaksi ja jännittyneemmäksi asema kävi. Syntyi toisilleen vihamielisiä taistelujärjestöjä. Ne saivat aseita ja vereisiä yhteenottoja sattui siellä täällä. Vallassääty, joka ei juuri ollut näyttäytynyt ollenkaan sataan päivään, läksi lymypaikoistaan, pukeutui rahvaan tavoin ja liittyi omaan taistelujärjestöönsä.

Liittolaisilla ei ollut niin paljon voimia, että he olisivat voineet hallita tämän maapallon ympäri ylettyvän kiristyvän jännityksen. Heidän olisi pitänyt kyetä pitämään kurissa molemmat puolet.

— Horna vieköön, kirosi Karma. Minä voin kyllä tuhota toisen tai toisen puolen näistä hulluista. Mutta minä en saa heihin järkeä, niin paljon että yhteenotto välttyisi. Turjan täytyisi olla täällä muutaman päivän kuluttua ja hiukan enemmän Borealian voimaa mukana muuten täällä tulee uusi räjähdys.

Sorjan silmät välähtivät

— Oletteko tekin sitä mieltä? Lähtekää Borealiaan, selittäkää asema Turjalle — hän on siellä tai saapuu pian, ja vaatikaa häntä tulemaan heti tänne. Sanokaa minun sanoneeni, että koko tämän meidän tähtemme kohtalo odottaa hänen ratkaisuaan!

Ja Karma lähti.

XV luku. Kuollut maa.

"Minne katsoin, kaikkialta näin kasvot nälän ja kylmän, kunne kuuntelin ulomma, hukat kuulin huutaviksi. Tuolla tunturit jylisi jäissä jäämeisen hyrskyn, täällä paadet paukahteli pakkasessa yön ikuisen, kaiken päällä taivon kansi kuin luja kivinen lukko."

Eino Leino.

Kun säät sallivat, kiiruhti Turjan retkikunta eteenpäin yötä päivää. Ja kun myrsky pidätti sitä, käveli Turja kasematissansa muutaman askeleen pituisella tilalla edestakaisin kuin häkkiin vangittu ilves. Häntä ei maittanut uni eikä ruoka, hän ei paljoa puhunut. Minkä sanoi sen sanoi kuin muiden aatosten lomasta. Hän suorastaan kiihkosi pohjoiseen.

Kun saavuttiin Borealian lahdelle, alkoi hän parin kolmen miehen kera kiiruhtaa mukana tuodulla pienellä lumiveturilla muun retkikunnan edelle.

Jo tulivat näkyviin tutut niemekkeet ja nunatakit, jo näkyi kaukana Kara-nunatakin huippu hohtaen kirkkaana maassa leijailevan hämärän yläpuolella. Jo käännyttiin sen niemenkärjen ympäri, jonka takaa piti näkyä kaukoputkeen Vanha Borealia.

Ja aivan oikein! Turja oli tosiaan näkevinään Kapitolion ellipsoidin hehkuvan siellä kaukana hämärässä. Sen akkumulaattori siis vielä ainakin toimi. Ei ollut energia sieltä siis ainakaan viimeistä pisaraa myöten lopussa. Ehkäpä, ehkäpä hyvinkin ovat jaksaneet taistella tähän saakka. Mikä riemu nähdä heidät vielä elossa — edes osaksi. Tietysti on taistelu vienyt uhrinsa — sehän on luonnollista. Mutta enimmät ovat elossa. Mikä riemullinen hetki onkaan kohtaamisemme. Heille pelastus, meille onni ja tyytyväisyys.

Ja Urja!

Turja jäi muistelemaan häntä oikein yksityiskohdittain. Hänen silmänsä hän muisti tarkalleen, hänen suunsa, hänen päänsä muodon, jokaisen hänen ruumiinsa viivan, hänen äänensä soinnun. Hänet valtasi sellainen hellyyden puuska, että hän tunsi kuin hiukaisevaa nälkää. — — — Ja tästä lähtien he elävät enemmän toisilleen! Elävät kuin elävätkin. Hän pitää Urjaa oikein hyvänä. Hän tahtoo korvata kymmenin kerroin laiminlyöntinsä. Hänelle on kasaantunut sellainen suuri vuori rakkautta, että Urja on varmaan oleva onnellinen. — — Onkohan hän muuttunut? Onkohan hän kärsinyt? Onkohan hän vanhentunut? — Hän nuortuu etelässä. Aurinko, uusi elämä ja Turjan rakkaus tekee hänestä mieleltään nuoren, ruumiiltaan uljaan.

Ja heillä pitää olla lapsi niin pian kuin mahdollista.

Turja tarkastaa uudestaan kaukoputkella Borealiaa. Ellipsoidi siellä loistaa, mutta ihme on ettei muita valoja näy. Nythän on jo melko pimeä. Eivät tuhlaa energiaa! Eivät arvaa meidän olevan näin lähellä. Annahan olla, eikö syty valoja. — — — Turja laskee ilmaan radiosäteen. Se kohoaa sähisten korkeuteen ja sammuu. Läheiset jäätiköt kertaavat sen äänen ja taivaalla matkivat sitä meteorit.

Ei vastausta Borealista.

Turja päästää uuden säteen ja mahtavamman. Jäätiköt vonkuvat vastaan ja ilvekset kiljuvat.

Ei sittekään vastausta!

Turjan mieltä alkaa oudosti ahdistaa. Hän istuutuu ja tuijottaa eteensä. Ja sitte hän laskee kolmannen säteen ilmaan. Jäätiköt vonkuvat, ilvekset kiljuvat ja lähellä räiskähtää meteori.

Mutta Borealia ei hiiskahdakaan.

Turja istuu tuskaisena siksi kun tullaan aivan lähelle. On jo hämärä. Mutta Turja koettaa tarkastella kaukoputkella Vanhaa Borealiaa. Kovin se on lumen peitossa. Mutta näkyyhän kuitenkin tumma täplä siellä täällä — ne ovat asumuksia. Ja ellipsoidi Kapitolion katolla loistaa.

Mutta tuollahan liikkuu tumma ryhmä! On siellä sittekin eloa. Kumma, etteivät vastaa tulella.

— Eikö liiku tuolla tumma ryhmä hämärässä? kysäsee Turja miehiltä antaen kaukoputken heille. Miehet katselevat kaukoputkella ja sitte toisiinsa äänettöminä, kuin peljäten.

Vihdoin tulee hitaasti:

Kyllähän siellä — — — mutta eivät ne taida olla ihmisiä.

Turja tempaa kaukoputken ja — kylmä hiki pusertuu hänen otsallensa. Avaruuden vallat, oi suuret Avaruuden vallat — ne ovat ilveksiä — ne ovat petoja — — —!

Nyt jysähtää Turjan mieleen kuin hirmuinen, hirmuinen paino.

Mutta vielä hän taistelee vastaan. Kenties siellä nukutaan tai kenties kansa on jo lähtenyt jäätikölle. Eihän maan autius vielä merkitse ehdottomasti kansan kuolemaa.

Ja niin lähtee Turja kuulemaan tosiasiain tuomiota tässä asiassa — julmain tosiasiain musertavaa tuomiota.

Veturi alkaa nousta maalle pitkin sitä kohtaa, missä ennen on kulkenut Borealian uljas tie.

Lönköttää vastaan kaksi ilvestä asunnoilta päin kantaen jotain suussaan. Salama Turjan putkesta kaataa ne ja niiden saalis tarkastetaan. Toisella oli miehen pää, toisella nuoren naisen jalka. Jalassa oli vielä jalkine. — — —

Pysähdyttiin asumuksen edustalle ja astuttiin sisään valaisten tietä lyhdyillä. Asumuksen edusta ja eteinen oli lunta täynnä. Vaivoin päästiin sisään. Vielä sisälläkin narisi kuura ja jää ja se kaikui monin kerroin omegametallisista seinistä. Asunto oli aivan kylmä. Miehet jäivät seisomaan ensimmäiseen suojamaan, Turja jatkoi matkaa. Kun hän valaisi lyhdyllänsä erästä suojamaa, näkyi sieltä nurkassa istuvan miehen kasvot lasittuneine silmineen. Hänen vieressään lattialla oli käppyrässä, kasvot Turjaan päin, nainen ikäänkuin suojellen ruumillaan pientä lasta, joka oli poikkipuolin nojaten hänen uumiensa kohdalla. Kaikki kolme jäätyneitä. Muut suojamat olivat tyhjiä.

Seuraavasta talosta löytyi kokonainen jäätynyt kasa ihmisiä. He olivat kauhuissaan ahtautuneet yhteen, kieritelleet ja kouristuneet toistensa päälle ja lopulta heittäneet henkensä.

Muutamassa asunnossa olivat ovet auki ja siellä olivat ilvekset käyneet aterioimassa. Oli vain jätteitä jälellä, vaatteita ja muutamia ruumiinosia.

Ja niin edelleen jatkui tämä kauhun matka asunto asunnolta, suojama suojamaita. Turja oli kuin unissakävijä. Hän ei puhunut sanaakaan, tuli ja meni vain. Hänen silmänsä verestivät, hän hengitti raskaasti ja käynti oli hoipertelevaa. Mutta yhä hän kulki asunnolta asunnolle, vaikka miehet olivat jo vakuutettuja, ettei ollut täällä enää ketään pelastettavaa.

— Eivät olleet ihmiset nälkään kuolleet. He olivat kyllä kuihtuneita, harmaita ja kurttuisia, mutta selvästi näki, etteivät he olleet kuolleet yksinomaan ravinnon puutteeseen. Ei liioin ollut tämä yksinomaan nälän ja pakkasen työtä. On ollut jokin muu — — —jokin muu surma on kävellyt täällä nälän ja pakkasen apurina. Se tietoisuus painui Turjan päähän. Täällä on ollut mielipuolia, täällä ovat ihmiset kieritelleet tuskissaan ja saaneet kouristuskohtauksia. Mutta Turja ei jaksanut tätä sen pitemmälle miettiä. Hän kulki vain yhä edelleen ja lähestyi Kapitoliota.

Vihdoin astuttiin sisälle tähän rakennukseen. Kylmä, hirvittävän kylmä oli sekin. Kuura ja jää narisivat lattialla. Tuttuja olivat paikat. — Tuossa Urjan vanha kypärä. Tuossa hänen työpöytänsä. Sen ääressä syntyi kerran "Urjan koneen" suunnitelma. Tässä hän tapasi päivisin ottaa vastaan kansan naisia ja muita vieraita. Siinä on hänen mieli-istuimensa, verhottuna hänen väreillänsä. Kas tuossa hänen vaippansa. Siinä on vielä seinällä se suuri kuivunut seppele, joka koristi heidän suojamansa seinää heidän hääyönänsä.

Turja kulki autiosta suojasta toiseen tehden tällaisia havainnoita.

Vihdoin hän löysi Tarjan erään suojaman lattialta pääkallo halki lyötynä ja jäätyneenä.

Sadat kysymykset sävähtivät Turjan mieleen.

— Mikä on halaissut hänen päänsä? Onko hän pudonnut jostain? Se näytti mahdottomalta. Kuka on siis lyönyt häntä? Mikä taistelu täällä on taisteltu?

Ja Turja tutki nyt kiihkeästi Kapitoliossa suojamasta suojamaan, mutta ei löytynyt mistään vastausta.

— Missä on Urja?

Se kysymys tunki nyt Turjan mieleen. Se puistatti häntä. Hänen mielessään oli koko ajan ollut kuin salaisena raskaana mielikuvana pieni kuutiohuone — siellä hän ei ollut vielä käynyt. Hänen täytyi levätä, hänen täytyi koota voimiansa, ennenkuin hän lähti sinne nousemaan. Ellipsoidi soi ja valitti siellä ylhäällä niinkuin ennenkin ja sen hiljainen kaiku hymisi täällä autioissa suojissa. Vihdoin Turja teki päätöksensä ja nousi kuutiomajaan.

— — — Kun häntä ei kuulunut lumiveturiin, vaikka miehet odottelivat mielestään melkein puoliyötä, lähtivät he häntä hieman levottomina hakemaan. He olivat nähneet hänen lyhtynsä valon kohoavan kuutiomajaan ja siellä se paloi vieläkin. Ja sieltä he löysivät Turjan. Hän istui nurkassa seinään nojaten ja tuijotti kiikaripöydän ääressä nukkuvan Urjan kasvoihin. Urjan ruumis ja kasvot olivat ohkaisen kuuran peitossa, mutta selvästi näkyi hänen kasvoilleen jäätynyt hymy.

Miehet seisoivat ja odottivat, mutta Turja ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Vihdoin he pyysivät hiljaisella äänellä Turjaa tulemaan alas veturiin, jossa on lämmintä.

— Antakaa minun jäädä tänne ja palatkaa etelään, mumisi Turja.

Miehet katselivat toisiansa.

Mutta sitte nousi vuosisatain halki elänyt ja karaistunut Borealian kansan elämäntahto heidän yksinkertaisissa mielissänsä taisteluun. Se puhui heidän suunsa kautta Turjalle vuosituhansien takaista kieltänsä, se herätteli hänessä vuosituhansien varsilta kerättyjä ja ladattuja taistelun vaistoja. Hänessä heräili ja oikoi jäseniänsä se Turja, joka kerran kaukana, kaukana harmaassa muinaisuudessa lauloi:

"Me iskimme miekoin ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat." — niin, ja joka saattoi laulaa näinkin:

"Muistan murhan ma ensimmäisen, kun Gullveig keihäiden kärjissä vietiin, Odinin salissa poltettiin; Kolmasti polttivat kolmi-synnyn, kuitenkin elää hän nytkin vielä."

— Joka oli mukana, kun maata puhdistettiin pedoista, kun viljeltiin ihanaa lumetonta maata, kun alettiin taistelu lunta vastaan, kun paettiin Ekvatoriaa ja sieltä Borealiaan ja joka vihdoin on satoja vuosia taistellut täällä Borealiassa. Tämä Turja, jonka ikää ei osaa sanoa, jolle vuosituhat on niinkuin hetki ja kuolo vielä tuntematon, se alkoi liikahdella, oikoa jäseniään ja kysyä mitä tässä nyt on tekeillä. Ja se mittasi tälle murtuneelle tämän päivän Turjalle tätä tapahtumaa vuosituhansien mitalla, miljoonien kärsineiden ja kuolleiden mitalla ja sanoi: Katso, luuletko sinä poikaraukka olevasi yksin ja se kaikkein onnettomin? Katso tänne, näitä menneitä tuhansia miljooneja, jotka tämän tähden tomuun jo ovat tomunsa sekoittaneet. Katso näitä miljooneja puolisonsa ruumiin ääressä itkeneitä tai mykkinä kärsineitä, katso näitä vanhemmistaan jääneitä lapsia, lapsensa kadottaneita vanhempia. Tuhat miljoonaa kertaa, monta kertaa useammin vielä, on maailmassa toistettu sama tuska ja suru. Katso näitä mereen hukkuneita, jotka ovat yöllisellä pauhaavalla ulapalla yksin kamppailleet ja joiden kuoleva silmä on syvyyteen vajotessaan nähnyt vain tähden taivaalla tuikkivan, katso näitä tulessa palaneita, näitä taistelutantereilla henkensä heittäneitä, jotka ovat polttavin huulin huutaneet tuskansa avaruuteen. Katso näitä nälkään kuolleita, katso näitä, joilla ei elämässään ole ollut tervettä päivää ja näitä, jotka ovat itse tuskansa lopettaneet — — — Kaikki he ovat tunteneet tuskansa, niinkuin sinäkin, hirmuisena, uutena, odottamattomana. He ovat aivan varmaan jonakin hetkenä olleet sitä mieltä, että heidän onnettomuutensa on suurin, että sitä ei voi kestää. Ja kuitenkaan ei tämä tähti ole siirtynyt sen johdosta hiventäkään radaltansa. Kuitenkin on elämä vyörynyt eteenpäin uomassansa heidän ohitsensa, heidän ylitsensä. Ja sen täytyy vyöryä eteenpäin. Kun elämä polttaa ainetta, niin se itse tuntee tuskaa. Mutta Ikuinen Laki säätää sen kuitenkin hehkuttamaan ainetta Avaruuden rannattomilta ulapoilla. — — —