TOINEN OSA. (continued 3)

Turja nousi ja laskeutui hiljalleen lumiveturiin.

Aamun valjetessa seisoi hän Kapitolion katolla hyperboloidin reunalla ja katseli kuollutta maata. Valtaisena kuvasarjana kävivät hänen mielessänsä tämän maan kohtalot. Hän näki ensimmäisen metsästäjän, puoli-ihmisen, lymyvän tämän maan aarniometsissä ja kaatavan sen suuria eläimiä. Hän näki hänen kilkuttavan kivistä asettansa ja tekevän päivän työtä saadaksensa tulen. Sitte ilmestyy viljelty täplä sinne tänne metsien keskeen ja lapset leikkivät majapahaisten edessä. Täplät laajenevat, ihmisten luku kasvaa, syntyy asutuskeskuksia, teitä, siltoja j.n.e. Sodat ja taistelut vyöryvät maan yli, sukupolvet vaihtuvat, syntyvät ja kuolevat — ja sitte matelee jäätikkö pohjoisesta ja uhkaa maata. Kansa pakenee etelään. Elääkö vai onko kuollut — kuka tietää.

Mutta sitte eräänä päivänä saapuu jäätiköltä tänne uusi kansa ja ottaa maan omaksensa. Se luo omegametallin, oppii hallitsemaan radiovoimaa, luo voima-asemat — tuolla ne ovat lumen ja jään peitossa. Ainoastaan korkeimmat piiput ojentuvat pinnalle kuin hukkuvain kädet.

Tämä kansa rakentaa asunnot, tiet, kasvitarhat — kaikki ovat lumen ja jään peitossa.

Tuolla loistaa Kara-nunataki, joka kerran on ollut metsäinen vuori ja jonka ihanissa puissa tuuli on humissut. Tuolla uinuu jääpeitteen alla Borealian lahti, joka kerran on kuvastellut lehtoisia rantoja ja saaria, kuullut vesilintujen huutoja ja iloisten ihmisten laulua, soittoa ja naurua.

Turja hakee katseillaan sitä seutua, missä hän Urjan kanssa vietti lapsuutensa. Siellä on vahva jäätikkörinne ja idästä tuleva harjanne ulottuu luultavasti juuri heidän yhteisen lapsuudenasuntonsa päällitse maan keskukseen. Siellä nukkuvat heidän molempain vanhemmat vahvan jäätikön alla, siellä nukkuu se vanha ystävällinen ukko, joka heille kertoi tarinoita, täällä nukkuu Urja hänen lähellänsä, hän yksin on tässä heitä muistelemassa — — —

— Täällä on työ ja taistelu päättynyt, täällä ei minua enää tarvita. Täällä ei tarvita retkikuntaa — ystävät ovat täältä jo lähteneet pitkälle retkellensä. Vaiennut on voima-asemain jyminä ja akkumulaattorien sihinä, vaiennut on työmarssi, hervonnut ja kankea on Urjan käsi, taistelijat ovat astuneet Suureen Rauhaan. Miten tuntuisikaan houkuttelevalta seurata heitä. — — — Mutta minun vuoroni ei ole vielä tullut. Vielä taistelee kansan toinen osa etelässä. Vasta siellä tullenee minun vuoroni. Turja astui kuutiomajaan, katseli kauan jäätynyttä Urjaa, kosketti huulillaan hänen jääkylmää poskeansa ja otti hänen kätensä alta rullan, johon oli suurin tuskan koukertamin kirjaimin kirjoitettu monta kertaa: "Lapsi itkee." "Lapsi itkee." "Lapsi itkee."

— Urja kulta, puheli Turja, lapsi itki, kun se ei päässyt tähän maailmaan, mutta se olisi itkenyt myöskin elämään tultuaan.

Sinne jäi jäätyneen maan jäätynyt valtijatar, korkealle valtaistuimellensa Avaruuteen tähtäävän kiikarin ääreen. Ellipsoidi loisti vielä kun Turja katseli lounaaseen taivaltavasta lumiveturista kaukoputkella Borealiaa ennenkuin se häipyi viimeisen kerran hänen näkyvistänsä.