TAVASTSTJERNA

Laureatus.

I.

Laureatus obstinatus.

Laureatus muiden lailla syntyi, potki, huus ja pestiin, juur' kun joulujauhot lestiin illan suussa Suomen mailla. Nukkui nuhtehia vailla, kasvoi, karttui kaunihiksi, talon pikku tyranniksi kuin on tapa kuninkailla.

Lapsest' asti vaiva hällä tuot' ol' eroitusta nähdä, mitä voi ja tahtoo tehdä, mitä täytyy täytymällä. Piti päänsä, päällä tällä lakeja hän laati, antoi, uppiniskan nimen kantoi, varhaisvanhan myöhemmällä.

Piennä piiskan koulut suori, potki vastaan varsan lailla, kärsi valitusta vailla — haavat arpeen, päälle kuori! Nuorten kesken vanha; nuori, vallan nuori vanhain luona, etsi kultaa, missä kuona, kuonaa, missä kultavuori.

Pari ystävää ja hyvää, maailma muu vastassansa, näin hän nautti nuoruuttansa, etsi elämältä jyvää. Vapahasti merta syvää seilas nuoren miehen mielet; vaan jo kutsui toiset kielet virren töille viehättyvää.

Oppimatta opin teitä lauloi Laureatus nuori, torpan tyttö soiton suori, koski kuohui säveleitä. Matkineeks ei tullut heitä maun ruhtinaita maassa, lauloi vain kuin rastas haassa oman syömen sytykkeitä.

Kohta niitä lauleskeli joka piika, renki siellä, taikka missä maalla, tiellä vinkui viulu, käsipeli. Niissä ilo hurja eli, kieli ruotsin, suomen mieli, nuotti niinkuin koski nieli, sanat riemuin remahteli.

Veren nuoren aallot kuumat, onnen ahjo, lemmen liesi! Ollut siin' ei höylän miesi, joka mittaa vaaksat, tuumat. Oli hengen nuoren huumat, tulet, onnet, innostukset, joille aukee sydän-ukset — harvoin kirjapainon ruumat.

Siinä tuntui haju tallin, hollin, reen ja renkutuksen, tahti väärä tavauksen, jot' ei opin herrat salli: käskis käydä joka jallin runovuoren ruusuteitä, kuka sitten kuulis meitä? korko, laajuus mullin mallin!

Laureatus laulajana tutkittihin, tuomittihin, suomustettiin, suomittihin, kynittiin kuin kylmä kana. Veri nuori vellovana tuosta paisui, tuosta nousi, suuret myrkkykuplat sousi, missä muinen onnen vana.

Mielestään ei mennyt, miksi tahtomansa pyhin, parhain, pahimmaksi kääntyi varhain, hälle ikihäpeiksi. Veret muuttui mustemmiksi, sappi suomalainen suuttui, hauki nuotan päähän puuttui, häkkiin lintu lieto siksi.

Nyt ol' aika hirnujaamme viedä hyödyn vempeleihin. Kovasti se koskee meihin, että satuloida saamme näin me parhaat nuoret maamme, mutta vitsa väännettävä nuorna on ja käännettävä iloks armaan isäinmaamme.

Pesi kätensä Pilatus, kansa huusi: ristinpuuhun! Mutta vielä surman suuhun tahtonut ei Laureatus. Juur' tää julkeuden status hälle pilkkanimen antoi, jota sitten kauan kantoi Laureatus obstinatus.

Nöyryyden ei valju valta seissut hänen kehdollansa: runon orhi vaahdossansa vaatii voimaa ratsahalta. Epäs ruoskan maailmalta, elämältä emon piiskan, nosti ylvään, korskan niskan korkealle ristin alta.

Veri kuohui kulkevainen ja hän löysi ystäviä, neroja niin säihkyviä, ettei arvaa aikalainen. Ryypyn vaati aamiainen, ja hän kasti kaulaa, suuta, eikä tunnustanut muuta holhojaa kuin Herran vainen.

Eikä niitä perinnöitä ollut ole holhotilla tämän taivaan tanhuvilla! Käyty siin' ei käräjöitä, käytetty ei konnantöitä: tuuli antoi, pilvi satoi, taivas lapsellensa latoi kukkasia, kuuhut-öitä.

Laureatus lauloi, lempi, riipi onnen omenoita, puri hampain nuorin noita nähdäkseen, mi mieluisempi. Yhden hylkäs, toisen hempi, soi ja joi kuin turkkilainen, eli niinkuin elää vainen poika nuori, kaunis, kempi.

Suonet suihki, sydän eli, joka kukka kutsui, kiehtoi, epätoivo alla liehtoi, viha päällä punoitteli. Joka veitikka ol' veli, joka viisas vihamiesi, ja hän taisi ja hän tiesi, missä kulki miehen keli.

Kaunis oli hän kuin voima; ja jos oisi neitten kieli virkkanut, min kätki mieli, sana ollut ei ois soima. Valko-otsa, varsi roima; — näin hän kylän kassapäitä monta otti ennen häitä, ehtimättä kirkon hoiman.

Tuhlas niinkuin lapsi linnan säästöt isäin ankarien, säästöt voiman, säästöt hien, monen sukupolven hinnan: tahdon voimat, tarmot rinnan sai hän sotataatoiltansa, mutta äitimuoriltansa talonpojan potran pinnan.

Emo rukka paljon yksin itki pojan elämätä, toivoi kera vaimon tätä viihtymähän vieretyksin. Vaan hän vastas syleilyksin, pojan suukkoin polttavaisin eikä saatu miehin, naisin tätä pyytä pyydetyksi.

Opinjooni, joll' on valta, kiros hänet kokonansa, huhu piti huutoansa, maine kulki maankin alta. Kivet sinkui kaikkialta, pilkka yksi toisen siitti; näin nyt Laureatus niitti ensi laihot maailmalta.

II.

Siipeen ammuttu.

Sen, ken syntyi laulajaksi, polttakaamme, paistakaamme, alas kotka ampukaamme tallin oven vartiaksi! Kiveä jos jauhaa kaksi, vaikka tyhjää, siit' ei haaraa, mutta runo tuottaa vaaraa, jos se rupee mahtavaksi.

Hymyilkäämme häntä houkkaa, joka käy kuin kruunupäinen, vaikk' on keppikerjäläinen, sieltä täältä sirun noukkaa. Vaan jos houkka käy ja loukkaa kuntoamme, kunniaamme, hänet suitsin suistakaamme silloin käymään tietä soukkaa.

Laureatus, lauluhuuli, tunsi melkein tärkeäksi itsensä ja ylpeäksi. Ja hän hymyi vaan ja luuli, että koko myrskytuuli vaan ol' ohimenevätä, ettei sitä onni jätä, ken sen laulut kerran kuuli.

Viel' ei voinut ymmärtää hän, että perintönsä suuri lopussa jo oisi juuri; tuota saanut ei hän päähän, että näin nyt myrskysäähän hänet jättäis holhojansa: vielä elo korkojansa kasvaa, ja ne hälle jäähän!

Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää, kantaa kateuden loka vastuksien pirun, joka haukkuu kovaa, hiljaa kiittää, rintaan kiviriipan liittää, vastaa kuuman haalealla, sankartöistä vait on vallan, veren hyytää, riemun riittää.

Ja se painoi leukaan asti lauluniekan suohon tuohon, vaali joka rikkaruohon sydämessä varuisasti; lietsoi tulta uutterasti, joka miehen mieltä pouti, aron aavikosta nouti juoman, jolla suuta kasti.

Siinä joi hän yhtä toista: sairaan jalopeuran pelon, erämaiden öisten elon, huolet hullun-kammioista. Kului kulta unelmoista, haihtui tuoksu haavehilta, päivä painui, joutui ilta, nousi sumut notkosoista.

Halkes nuoruutensa haaksi, jolla retkelleen hän lähti, uneksijan onnen tähti vaipui valtamerten taaksi. Veri sakoi samakkaaksi, laulu maata myöten hiipi: poikki oli kotkan siipi, lehto kaattu kaskimaaksi.

Joka hymyssä hän näki, joka sanass' salanuolen, katsoi aina kahdenpuolen, pelkäs yötä päivälläki. Yöllä heräs Hiiden väki, nosti otsaan kylmän hien, voitti piru vastuksien, haukaks sai jo kevätkäki.

Nyt jo piru nauraa tohti, näytti aatteet akanoiksi, kirnus hengen voitot voiksi, kauas kannel niekan johti korven onkaloita kohti, erämaihin erakkuuden; yksin kanssa ikuisuuden näin hän istui, näin hän pohti.

Saapui aatteet kaikenlaiset suuren yksinäisen luoksi, tuli luode, tuli vuoksi, matoi kangastukset maiset. Joskus pilvet purppuraiset aron iltaan ilon heitti, vaan ne kaikki jälleen peitti samum-tuulet tuiskivaiset.

Mut ei aina murretulla ylvään yksinäisen mieltä, jok' ei kaipaa ilon kieltä, jot' ei kiehdo kiilto kullan. Laureatus, lapsi mullan, katkeruutta keitti, kantoi, kunnes kaikki heitti, antoi päivän mennä, toisen tulla.

Ja ne saapui maita soita, päivät pitkät, päivät harmaat. Piili laulun keijut armaat, jotka ennen karkelolta piti illoin ihanoita, väikkyviä, välkkyviä. Mieli punoi säikehiä. punaisia, kamaloita.

Yöt ja päivät yhtä hamaa aatos kiersi, aatos kulki, yhteen huulet kuumat sulki, saattoi kielen sammaltamaan. Lyöty, lannistettu lamaan, varmaan hulluks oisi luultu, ellei lapsest' asti kuultu hänestä ois melkein samaa.

Fatalismi, köyhän silta, aina parhain oppi orjan, teki itsepäästä norjan, taittoi niskat niskurilta. Kulki niinkuin kesä-ilta yli mielen uhman pahan; ja hän oppi poimimahan kukkasia kaljamilta.

Ja hän taipui taakan alle, tyytyi niinkuin tyytyy rukka nöyrtymyksen kalvas kukka kasvoi korven kulkijalle. Ja hän nousi kukkulalle, näki tyhjäks elontyönsä, laski sauvan, päästi vyönsä sekä kuoli maailmalle.

Hän, mi kärsinyt ei iestä, astui valjahisin hyödyn; karvas oli kalkki lyödyn, vaan se juuri koetti miestä. Mittas reunat mieron tiestä, kulki teitä köyhän, kurjan; näin voi piiska elon nurjan kaurihista kilin piestä.

Ja se suuri fatalisti oli mielestään jo kili: tunto pesty, tehty tili elon kanssa kaunihisti. Ja hän huokas, kädet risti maailman tään tähden huonon, vihdoin kauriin vuoriluonnon kirkon pihattoihin pisti.

Laureatus muiden lailla vangiks otti järjen oman, järjen aina rauhattoman, järjen vastausta vailla. Asui mailla autuailla, tuli verraks tuhansien, kiros riemun, siunas hien, sai jo majan armon mailla.

Saapui aika sovituksen, aika lapsuus-onnen lauhan, aika anteeks-pyynnön, rauhan, äidin helmaan palauksen; ja hän aukas kodin uksen, katsonut ei enää taaksi, ettei uppois Herran haaksi jälleen uneen kauhistuksen.

Katsoi ylle, katsoi alle, ja hän tunsi uudet tuoksut, kuuli uutten vetten juoksut, palas voima voipuvalle. Kruunu viittoo voittajalle! Paastoo paha lihas luuksi! Taivu sielu tarvispuuksi, taivu taivaan jumalalle!

Hän, se Mestari, mi muovaa maailman ja ihmismielet, virittää voi harpun kielet soimaan virttä uutta, luovaa; kohta sanan voimin huovaa Herran haaksi Herran teitä: ei Hän kiellä, ei Hän peitä armoansa anteeks suovaa.

Herran sana virvoittaapi niinkuin virta, vesilähde, Herra nostaa huomentähden poveen sen, ken rakastaapi. Elo selvityksen saapi, kaikki kirkastuu ja koittaa; Laureatus voittaa, voittaa, laaksot, vuoret valkeaapi.

III.

Pyhä Antonius.

Pensaat puron vieremälle hiipiä hiljaiset ja taajat, hiljaa puiden latvat laajat hymyy laineen leikkinälle. Vieremälle vihreälle tyttö käy ja kuroittaapi, ja sen rinta riksuttaapi ja se ei lie hyvä hälle.

Laureatus, laulurukka, seisoo, miettii tytön luona; varoa ei tiedä vuona, mutta murheinen on hukka. Vihryt, kaunis nurmen nukka tuossa kutsuu, viittoo luokse, ruoho kuiskaa: "Joudu, juokse, viini vartoo, taita kukka!"

Sanat tuhmat eivät leikkaa ääntä sydänkielen herkän, iltarusko kuusenkerkän yli heittää kuperkeikkaa, yksin tuuli käy ja teikkaa heinäin huojuvitten päällä; kuule ei kuin kivet täällä, jotk' ei kerro joka seikkaa.

Laureatus aatteissansa kauan, kauan tuumii tälleen… vanha metsämieskö jälleen täällä panee paulojansa? Hyi, barbaari himoissansa! Pulmu pälvellään on pyhä. Vaan hän tuumii, tuumii yhä, eikä laukee pulmun ansa.

Immen posket pyörehinä puolikypsät punertavat, silmät suuret aukeavat katsomahan kysyvinä: "Nääthän, että annan minä! Laureatus, miks et ota? Ota taikka syttyy sota, paha, paha poika sinä!"

Ja nyt immen silmä tulta iskee nuoren immen vihan: "Eessämme on Eden ihan, etkö näe, kuule, kulta! Suotko nenän eestäs sulta kissalle sa maidon, rukka? Taita kukka, taita kukka, taikka loppuu maltti multa."

Laureatus aprikoipi. Kas, kuin silmä kaunis kiehtoo, veret liekkilöihin liehtoo, leikkilöihin somiin soipi! Vaan hän käden nähdä voipi, joka viittaa kärsittyihin, ja hän turvaa hymyilyihin, epää vaan ja eperöipi.

Loppui immen rauha silloin. Nyt jos milloinkaan oil aika hänen nähdä elon taika; nyt ol' aika, nyt jos milloin painaa vienoks pajunvilloin korven miehen kova mieli, nyt, kun kerran kertoi kieli, mitä sydän sykki illoin.

"lhanasti taivaan teitä saarnaat sanoissa ja töissä, mutta etkö ikävöi sä koskaan syömen säveleitä? Minut polje, minut heitä, mutta mua siedä, siedä! Mikä mull' on, min' en tiedä, peitä suu jo multa, peitä!"

Ja hän posken purppuraisen kätkee käsivarrellansa, rohkeutt' on rinnassansa, vaikk' on katse karitsaisen. Laureatus näkee naisen, huomaa sulon hienon, hennon, ja hän tuntee verten lennon, kuulee kutsun hurmaavaisen.

Vaan hän vait on ainoastaan. Vaikka on kuin maasta, puista ilkkuis tuhansista suista lasta, joka omenastaan huoli ei, vaan huitoo vastaan. Ja hän tietää loukkaavansa tyttöä, mi itkun kanssa hiljaa sotii onnelastaan.

Silloin, silloin anovalle apu joutuu, kieli kankee vapaa on, ja sanat lankee niinkuin kaste kanervalle. Tähdet syttyy taivahalle, Herra antaa armon soihdut, kääntää parhaaks Pahan loidut. Kiitos Hälle, korkealle!

"Anna pieni, Anna hyvä, en ma ole niinkuin luulet, mua viskoo vinhat tuulet, mua ahmaa aalto syvä. Synti, syömeen sisältyvä, usein mustaa mielen multa. Sielussani, Anna kulta, seulo nisu, seulo jyvä!

"Hyviks, ihanoiksi aivan uskot maailman ja minun, vaan on unta uskos sinun. Jos ma sainkin lahjat taivaan, sain ma myöskin lahjat vaivan, himot huonot, himot suuret… syvällä on synnin juuret, vaikka kuinka kaivan, kaivan.

"Vaikka orjantappuroita kyllin elontiellä niitin, kyllin niitin, kyllin siitin, viel' en aistejani voita, viel' en hengen hekkumoita suistaa voi ma synnintyöstä. juuri äsken olin syöstä… Anna, auttaa mua koita!

"Älä luule, että soimaan itseäni iloks vainen, mutta pienin kipunainen sydämessäin tulen voimaan syttää voi ja autioimaan. Siell' on paljon sytykettä! Anna suothan, suothan, että pääsen Jesuksen ma hoimaan!"

Anna vartoo vaan ja uottaa, mitä puhuu miesi pyhä. Ymmärtää hän ei voi yhä, miksi lempi synnin tuottaa: vaan hän luottaa vaan ja luottaa ja hän ymmärtää, ett' yksin hän saa käydä käsityksin, hän saa Herran miestä juottaa.

Anna lankee polvillensa, tarttuu käsiin voideltuihin, yhtyy yljän rukoiluihin tykö taaton taivaisensa. Ja hän häilyy hiljaksensa ja on valkea kuin vainaa, kun tää suvaitseepi painaa suukon hänen otsallensa.

Sonetteja Dianalle.

l.

Diana.

Sa synnyit sätehistä aamunmaan ja puiden vihreästä, ruohonpäistä, mut minä vaan sain syntys nähdä näistä, sa lienet ehkä hullun houre vaan.

Sun piirtees tyynet lepäs levossaan, kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä, ja paimenta sa lemmit leikkiväistä, sa jumal-synty, synnillistä maan!

Siit' asti luonto kaikk' on herännyt. Ma kuulen laulut puron pulpunnasta ja joka puusta äänet puhuu nyt.

Tää riemua on vallatonta vasta: on lehdon karkeloihin kerännyt Pan paljas tuonne immet Metsolasta.

2.

Tunnen virran tuolta puolen.

Ma olen erakko vain murheen, huolen, mies yksinäinen, hullu haaveiden, ma muiden maailmoista huoli en, vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen.

Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen sun kutsus elon juhlahan; ma, ken jo uinuin untuvilla unien, ma nousen — ja sun sulokättäs nuolen.

Ei hyvä kuolleit' ole herätellä, ei leikkiä lie lempi vainajain, ei koirana sit' uneen silitellä.

Kas, kuolleen lempi palaa punottain, ja vaikka hullun huul' on valju vain, niin verta, verta vuotaa sydän hellä.

3.

Kevätsade.

Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille, joit' itken, itken onnen ilossain; näät eipä päästä kevään kekkereille, jos sydän sadettaan ei anna vain.

Maa kuiva vaatii jotain enemp' ain kuin pelkkää aurinkoa ahoteille. Ens sade juur' on hurma jumalain — ja sateen jälkeen itää ihme meille.

Se suuri ihme, kun me valveutaan, kun heräjävät sydänlehdet hienot maan loasta; kun loppuu kaihot maan,

ja elon salaisuudet suuret, pienot pyhinä puhkee, ole eikä vienot ne pirun juonia, vaan jumalan.

4.

En tahdo —

En tahdo yksin lentää, kun ma luulen pois pääseväni maihin parempiin sen kanssa, ken mun nosti keväimiin ja antoi laululleni aamutuulen.

Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen, mi rungon vanhan rintaan annettiin? Kateusko jälleen katkeroisi huulen, kun juhlamalja käteen kannettiin?

En tahdo yksin lentää niinkuin kotka, en vaania myös päällä vuorien, kuin metsänpeto peljättynä en.

Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka mua lempii, purren lehtipurjeisen taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.

5.

Lopputili.

Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit: mun lempeni sa herätit ja peit vain pilkkanas, mut pidit suloisesti, se harmenemasta nää hapset esti.

Ma paljon ymmärrän, mut totisesti en yhtä: luoksein miksi hetken jäit, ees hetken tää miks onnen kupla kesti? Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.

Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa. Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain. Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.

Suo sentään uskoa mun muistossain, mun että siipeni kuin kiurun kantaa ja lauluni kuin onnen virsi vain.

Tenn-koski.

Tähdetönnä suvi-yöhyt päilyy, saavu ei hämy eikä kuu, valkeat Tenn-järven neiet häilyy, kosken lauluhun nukkuu puu. Seisoo haavehissa metsä varjoton, maa on tyyni, taivas kirkastettu on; Areskuta vain hangessaan hohtava katsoo yöhön valkeaan.

Terhen vieno yli nurmen nuojuu, kaste runsaana lankeaa, tuuli nukkuu, koivunlehvä huojuu, vuoksi kaisloja keinuttaa. Vaahtoon käy Tenn-järvi, virta Indalin syöksyy autuaana aamuruskoihin, kuuntelee kesän kirkas yö, kannelta kaikuvaa Tenn-koski lyö.

Ja jos joku aatos —

Ja jos joku aatos mun luonani lie, kun lankee kuoleman ilta, sen olkohon viittoma viime tie, mi päivän ja metsien mailta mun vie, kesän kerkeän sointujen silta.

Tien laulavan polkua viipyen pois minä kulkisin haaveessa harhain, meri, aallot ja aurinko viimeisen lois kesän kaunihin katseen, mi ystävän ois, ois kuin on mun kaipuuni parhain.

Polyteknikkojen marssi.

EI meill' ole mainetta es'isien, ei muistoja, muinaisuutta, mut jäljissämmepä kultahinen kevät kasvavi laihoa uutta. On kalpamme tieto, on kilpemme työ, näin kultuurikansoa luodaan, toden tieltä ja valkeuden väistyvi yö ja kunnolle kunnia suodaan.

Ei hurmehin lippumme hulmuakaan, ei riepuina riipu sen vaate, ei murhista, kauhuista muistuttamaan käy puhtahan viirimme aate. Sen kultakirjoja katsokaa! Ne korkeella tahdomme kantaa. Ei kansalle onnea kauniimpaa kuin työ sekä terveys antaa.

Käsivarret jos vankat poikaisi lie, jalo lippu, nyt liehu ja loista! Väkivalta ei rankaisematta vie sun kruunuas aurinkoista. Sua suojaa vartio uskollinen, sen rinnoissa lyö ajan laineet, valo valta on vuossadan vastahisen, ei menneiden muistojen maineet.

Työn lapset! On aateliskilpemme tuo, sotatorvemme ylpeä, sorja, se vaikka ei maailman mainetta suo, maat, valtiot vaivamme korjaa. Me syrjässä seisomme, kuolemme vait, vain työmme on hautamme pylväs, se kestävä on ajan ankarat lait, on onnemme ainoa, ylväs.