SISÄLLYS:

Horatius:

Postumukselle. Licinukselle. Chloë. Vergiliuksen lähtiessä.

Goethe:

Prometheus. Jumala ja bajaderi. Vanitas! Vanitatum vanitas! Harpunsoittaja 1-2. Salliman virsi. Henkien laulu vetten päällä. Kalamies. Thulen kuningas. Sotalaulu. Muhamedin laulu. Ergo bibamus! Ihmisyyden rajat. Jumaluus. Jumalattareni.

Schiller:

Sveitsin lauluja: Kalastajapoika. Paimen. Alppi-ampuja. Walter. Hautavirsi.

Heine:

Pohjanmeri: Kruunaus. Iltahämärä. Auringonlasku. Yö rannikolla. Tunnustus. Yö kajutassa. Merikummitus. Rauha. Sotaveikot. Kuolema on kylmä yö. Sinisin silmin kauan.

Musset:

Laulu. Hyvästi. Ninon. Suru.

G. Brandes:

Vaeltava ritari. Proteus. Hautakammio.

Drachmann:

Tarina. Syys-ilta. Minä vihaan suuria totuuksia —

V. Krag:

Runous. Heleä heila.

Anna Haava:

Kyllä tuikkivat tähdet. Kunne kuljen? Älä sa kysy! Kun oisin kuollut.

Tavaststjerna:

Laureatus obstinatus. Siipeen ammuttu. Pyhä Antonius. Sonetteja Dianalle: Diana. Tuonen virran tuolta puolen. Kevätsade. En tahdo —. Lopputili. Tenn-koski. Ja jos joku aatos —. Polyteknikkojen marssi.

Lybeck:

Kun tuli kuoli. Pojilleni! Väsyneitä puita.

Mörne:

Viha. Runoilijat. Minun vihani I-Il. Gripenberg. Teodora. Kaunehin maa. Kauniille naisille. Albert Edelfelt.

Lisäys:

Kauniit silmät. Taide. Syksy. Legenda. Suru.

HORATlUS

Postumukselle.

Voi, aika rientää, Postumus, Postumus, kuin siivin siirtyy vuodet, ei viivytä miel' hurskas töitä kuolon kolkon, ryppyjä, vanhuutta uhkaavaista.

Vaikk' kolmin sadoin härkiä uhraisit jokainen päivä, ystävä, ehdy ei tuo virta suruinen, mi sulkee Geryonin, Tityonkin kuulun.

Sen poikki kerran käyminen kaikkein on, maan minkä lapsia liemmekin, lienemme kuninkahia tai kerjureita, kaikille pursi on purjevalmis.

Varomme turhaan vaaroja taistelon, pelkäämme merta Hadrian myrskyisää, oi turhaan! Turhaan välttelemme syksyllä terveyden syöjää tuulta.

Ei auta, kerran nähtävä kunkin on tuo virta tumma, vierivä hiljalleen, myös heimo herja Danaon lasten, Sisyphus, tuomittu pitkään työhön.

On heitettävä maa, koti, vaimokin, tuo mieluinen, ja puista sun tarhassas sua, hetken lyhven herraa, seuraa matkalle sypressi synkkä yksin.

Perijä tulee ansiokkaampi, juo satojen salpain sulkemat viinit, käy sun pöytääs niinkuin pappi, kastaa kaulaa ja paasia permannonkin.

Licinukselle.

Parhain teet sa, oi Licinus, kun aina kulje aavaa et etkä liioin pelkää merta myrskyisää etkä liioin rantoja seuraa.

Tuuli tutjuttaa väkevimmin honkaa lakkalatvaa, suistuvat suuret tornit ryskinällä, näin salamatkin lyövät huippuja vuorten.

Toivoo viisas mies pahan päivän tullen, pelkää onnessaan elon oikkuisuutta. Katso, talvet antavi kolkot, kylmät Juppiter, hänpä

keväätkin. Ei ain ole ahdas, joskin nyt on ahdas. Eipä Apollo itse aina joustaan jännitä, virittää myös virren ja soittaa.

Näytä uljuutt' ain elon ahdingoissa, mieltä miehen myös! Puhaltaissa tuulen liian myötäisen, ole viisas, reivaa paisuvat purjeet.

Chloë.

Kartat kaurihin laill', oi minua, Chloë, kauriin kulkevan laill' Libyan vuorilla; emää etsivi rukka, metsää, myrskyjä pelkäillen.

Milloin, kas, kahahtaa lentävä lehti tuo, milloin marjojen taas varsia vihreä liikuttaa sisilisko; polvet pettävät, rinta lyö.

Kaunis karkuri, oi! En ole tiikeri, en lie leijonakaan Libyan korvesta, jätä äitisi jäljet, kypsä miestä jo seuraamaan!

Vergiliuksen lähtiessä.

Suojelkoon sua taivas, oi, suojelkoot Helenan veljyet, tähtöset! Teljetköön isä tuulien kaikki muut, toki ei leyhkiä läntisen.

Kannat, oi alus, kallista! Saata Vergilius Attikan rannalle, saata ehjänä sankari, että säilyisi, oi, puoli mun sielustain.

Rautatammi ja vaski lie kolminkertahinen ympäri rinnan sen ollut, ensin mi uskoa aaltoin armoille voi haahtensa haurahan,

eikä peljännyt puuskia pohjoisen, idän ei inhoisan raivoa, tuon, mi hyökyjä Hadrian hallitsee, pelännyt ei sadetähtiä.

Olla kuoleman-kylmä se mahtoi mies, joka voi silmillä kuivilla nähdä nuo merihirviöt, kauhun kalliot myös, Acrocerauniat.

Turhaan maat sekä mantereet luojat leikannehet lie meren kuohuilla, koska kuitenkin irstahat haahdet kaalamojen kiellettyjen yli ui.

Uljas kaikkea uhmaamaan, heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen. Uhmin Iapetuksen iaps vilpillä viekkauden toi tulen kansoille.

Tuotu kun tuli linnastaan taivaisest' oli näin, paisehet, kuumehet oudot maan yli lankesi, kuolo askeliaan kiiruhti ankara.

Nousi Daedalus ilmoille sulkalentimin, joit' ei ole sallittu ihmiselle; ja Herkuleen voima murskaksi löi Tuonelan portitkin.

Missä määrä on ihmisen? Taivaankin pyhättöön pyrjimme, tyhmyrit, sentään nurkuen, nuoliaan koska sinkoelee suuttunut Juppiter.