VI

Ilian kultavesi.

Joskohta myrsky yhä vieläkin pauhaa, ja lumihiutuset milliardittain putoavat maahan, ikäänkuin ne tahtoisivat niin kauan kutoa tätä talvista hikiliinaa, kunnes koko maa makaisi haudattuna sen alla, täytyy meidän kumminkin tehdä se pyyntö ystävälliselle lukijalle, että hän lumesta ja myrskystä huolimatta taivaltaisi meidän seurassamme tuon pitkän, vaivalloisen tien Pietariin, sillä juuri tämä yö on rikas tapahtumista, jotka meidän kertomuksellemme ovat tärkeät.

Lähellä Nevajokea, aivan talvipalatsin likimmäisessä läheisyydessä juoksee säteenmuotoisina kolme oikosuoraa katua, joista yhdellä on nimi Newskii-Prospekt. Koko pietarilainen elämä keskittyy tämän komean, kauneilla kauppapuodeilta täytetyn kadun ympärille. Täällä kävelee iltapuolen ensi hetkinä Pietarin koko hienolisto, täällä pyörivät rikkaitten vaunut mosaiikin tapaan lasketuilla puisilla katupeitteillä. Myös liike-elämän valtasuoni, n.k. kauppahovi sijaitsee toisella fasaadillansa Newskii-Prospektia kohden. Mutta me käännymme kadun vastakkaiselle puolelle seisahtuaksemme siihen paikkaan, jossa joukko loistavia ravintoloita sijaitsee.

Vaikka rajuilma riehuikin ja oli jo myöhäistä, liikkui tässä osassa Newskii-Prospektia sangen paljon väkeä. Ylipäänsä talvisaikaan alkaakin elämä Pietarissa vasta yöllä, sillä koko luomakunta on täällä niin sanoaksemme ikäänkuin jäätynyt, ja iloitaan siis, kun pimeyden huntu on laskenut verhonsa tämän vähemmän mieluisan maisemakuvan yli. Vasta kello yhdeksän perästä aamusilla alkaa päivä hämärtää, keskipäivän aikaan muistuttaa alhaalla meridiaanissa seisova aurinko, että se vielä on maailmassa olemassa, ja kello kahden perästä on se jo jälleen poissa — siellä, missä pippuria kasvaa.

Ei ihmettä siis, jos sellaisien olosuhteitten vallitessa pietarilaisen mielihalu palaa kirkkaasti valaistuun ravintolaan, jossa suuressa kaakeliuunissa tuli mieluisasti paukkuen palaa, jossa tyhjentymättömissä kattiloissa kiehuva vesi porisee ja kuohuu, odottaen hetkeä, jolloin se rommin ja sokerin kanssa sekoitettuna höyryävänä totina luistaa alas venäläisen kurkkua myöten. Täällä sulaa jähmettynyt pietarilainen, täällä hän tulee puheliaaksi, ja ainoa, mikä hänestä tuntuu kiusalliselta, on salaisen poliisin läsnä-olo. Tämä tunkeutuukin monenlaisissa valepuvuissa pääkaupungin kaikkiin soppiin ja kuuntelee ahnaasti jokaista ajattelematonta sanaa, joka voisi aiheuttaa ilmiantoa ja tuottaa vakoojalle jonkun ruplan.

Se ravintola, johon me nyt astumme, oli silloin kaupungin enimmin käytetty. Se veti vieraita puoleensa sekä komean sisustuksensa, kuin myös sen runsaan valikoiman kautta, jota sen kyökki ja kellari tarjosivat. Täällä sai köyhä kirjuri huokean iltaruokansa, samoin kuin ylellisyydessä hemmoteltu herkuttelijakin valikoidnmman illallisensa. Siitä syystä olikin seura hyvin sekalainen, jos kohta Pietarissa vallitseva sääty-ylpeys suurella huolella piti silmällä, että yksissä pöydissä aina istui vaan vertaisia, niin että ravintolan laaja tarjoiluhuone oli jaettu moneen osastoon, osasto itsekullekin säätyluokalle, niinkuin korkeammalle ylimystölle, virka- ja kauppasäädylle sekä "mustalle kansalle" — työväen luokalle.

Pienen syrjässä seisovan pöydän ääressä, joka oli virkamiesten osastossa, istui vanha mies, jonka lumivalkoiset hiukset ja parta antoivat hänelle kunnianarvoisan ulkonäön. Hänen edessään seisoi pullo, jonka nimilista kantoi kuuluisaksi tulleen viinilajin nimen. Kumminkin täytti hän harvoin lasiansa, josta hän ainoastaan joskus hiukan maisteli. Että hän tunsi olonsa sangen mieluisaksi, osoitti hänen tyytyväinen hymyilynsä, joskohta hän silloin tällöin muuttui nähtävästi levottomaksi. Vanha vieras veti usein esille kellonsa. Sen kalleudesta päättäen kuului hän ylimystön korkeampaan luokkaan, sillä kellon kotelo ei ainoastaan ollut puhtaasta, paksusta kullasta, vaan näkyipä siinä myös kruunu, jonka alla jalokivistä sovitettu "A" kirjain säteili.

Mutta ulkomuoto pettää; vanha herra oli tosin hyvin hyvissä olosuhteissa, mutta ei hän voinut ylpeillä vanhasta aatelisesta sukutaulusta. Kello oli hänen keisarillisen suosijansa antama, jonka hengen hän kerran kuumassa taistelussa sotakentällä oli pelastanut. Tämä viittaus riittänee lukijan mieleen muistuttamaan Iliaa — sillä vanha herra ei ollut kukaan muu kuin keisarin oma ylimmäinen kuski.

Viekas ja veitikkamainen ilme hänen silmissään ja suupielissään yhdistyneenä sydämmen vilpittömyyteen näkyi jokaisesta ukon katseesta; tämä ilme vallitsi hänessä erittäinkin tänään. Mutta tämä veitikkamaisuus hänen kasvojensa piirteissä hävisi, kun se mies, jota hän oli odottanut, vihdoin saapui.

"Te olette pannut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle, ystävä Markowna", virkkoi hän nadsiratelille, jonka ruumiin pyöreys, siitä kun hänet viimeksi näimme, melkoisesti oli paisunut.

"Asioita, arvoisa herra, tärkeitä asioita", huokaili pikku virkamies istahtaen ikäänkuin väsymyksestä voimattomana sen tuolin pehmoiselle istuimelle, jonka Ilia hänen allensa lykkäsi.

"Vai niin, vai niin, — mitä sitte taas on tapahtunut?"

"Roskajuttuja, kotitarkastuksia korkeitten aatelisherrain luona, nämä kun par'aikaa ovat poissa kaupungista."

Ilia tiesi kokemuksesta ettei nadsirateli ennen puhuisi, kuin hän saisi vatsansa täytetyksi ja kurkkunsa kostutetuksi; sentähden tilasi hän palvelijalta vieraallensa aika portsionin paistia ja pullon punaista viiniä, ja että Markowna niinpian kuin suinkin tulisi soveliaalle tuulelle, lisäsi hän vielä että palvelija pitäisi varalla pullon kylmää sektiviiniä.

"No tuli ja leimaus", huusi nadsirateli ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Tehän olette tänään suurenmoinen!… sektiä! Sehän on oikein korkea-aatelinen juoma!"

"Minä olenkin tehnyt hyvän ahveerin", naurahti isä Ilia, "ja tiedättehän että minulle on mieluista, kun voin tarjota hyville ystäville hienot ryypyt."

Keskustelu koski ensiksi vähäpätöisiä asioita ja lakkasi kokonaan, kun palvelija kantoi pöytään höyryävän paistin. Nadsirateli kiintyi nyt ruokansa nauttimiseen, kostutti samalla niin ahkerasti kurkkuaan, että toinen viinipullo kohta oli tarpeen, ja vasta kun hän mukavasti nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja tapansa mukaan rupesi mauskuttelemaan kielellänsä, alkoi Ilia jatkaa aloitettua puhetta kysymällä:

"Kenenkä luona on siis korkea-arvoinen poliisi niin myöhäisenä iltahetkenä pitänyt kotitarkastuksen?"

"Niin", mauskutteli nadsirateli, "se on oikeastaan salaisuus."

"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi tekaistulla salaisuuden tavoittamisella, etenkin kun te hyvin tiedätte että minä jo huomenna tai ylihuomenna sen saan tietää keisarilliselta herraltani. Eläköön ystävyys ja avomielisyys!" lisäsi hän tähän lasiansa kohottaen, Markowna kilisti lasillansa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja kuiskasi sitte hiljaa Ilialle:

"Tällä kertaa on se koskenut herroja Trubetskoita ja Gladkoita."

"Noh", kysyi Ilia odotellen, "onko tämä kotitarkastus tuottanut mitään tuloksia?"

Nadsirateli nyökäytti päätään myöntävästi ja hänen yrmeä katseensa osoitti, ettei koko tapahtuma ollut hänestä mieluinen.

"Silloin on vihdoinkin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Shestokow paljastettu", naurahti vanha herra.

"Tuletteko te taas tuohon vanhaan aineesenne", huusi nadsirateli harmissaan. "Kuinka usein olenkaan jo sanonut teille, etten tiedä mitään ruhtinaasta."

"Mutta minä en teitä usko sittenkään, ja loppupäätös tulee osoittamaan, olenko oikein arvannut."

"Silloin erehdytte", vastasi Markowna nähtävästi ilosta ilkkuen, "Trubetskoin ja Gladkoin luona löydetyissä papereissa ei ole kertaakaan mainittu hänen ylhäisyytensä nimeä."

"Siitä huolimatta jään minä uskooni, ettei ruhtinaan asiat ole aivan selvillä, ja että te hänestä tiedätte enemmän kuin hänelle olisi suotuisaa."

Nadsiratelin katse tuimistui; hän ilmaisi vihastuneen mielialansa, kun hän sysäten lasinsa syrjään virkkoi: "Jos te ainoastaan sentähden olette kutsunut miuua, että saisitte uudelleen kiusata pitkäpiimäisillä kysymyksillänne, niin en suinkaan kiitä teitä siitä, ja siinä tapauksessa lienee parasta, että minä jätän hyvästi. On jo myöhäistä ja minun tulee aikaiseen olla esimieheni luona."

Hän nousi, mutta kun hän tarttui hattuun ja keppiin, ei hän oikein tiennyt josko lähteä vai jäädä, kun palvelija samassa tuokiossa tuli kantaen hopeakaulaista sampanjapulloa, ja vanhus hartaasti pyysi häntä viipymään vielä hetkisen.

Kohta pamahti korkki ja tulinen viini kuohua porahteli lasissa.

"Eläköön ystävyytemme!" huusi vanha herra, ja nadsirateli ymmärsi että hänen sivistyneenä miehenä piti kilistäen vastata siihen.

"Te puhutte aina ystävyydestänne", lausui hän epäillen, istahtaen samalla entiselle paikalleen, "ja kumminkin en vieläkään tiedä, missä suhteessa minä teihin olen, joskohta onkin jo monta vuotta kulunut siitä, kun minulla oli kunnia tehdä teidän tuttavuuttanne."

"Se tulee siitä, että te herrat poliisilaitoksessa olette niin suuressa määrin epäluuloisia", jatkoi Ilia nauraen.

"Ei, ei", vastasi Markowna päätä pudistaen. "Minä tiedän hyvin hyvästi, että te olette etsinyt minun tuttavuuttani, koska te luulitte että minä tietäisin jotain, joka paljastaisi ruhtinas Shestokowin. Jokaisessa tilaisuudessa palaatte tähän asiaan, ja teidän anteliaisuutenne on liian suuri lähteäkseen puhtaasta ystävyydestä. Te olette viekas, vanha herra, mutta en minäkään ole päälleni pudonnut sen saatte uskoa."

"Muutenhan ette olisikaan salaisen poliisin palveluksessa", myönsi Ilia leikillisesti, koettaen pitää vieraansa lasia reunojansa myöten täynnä, joka nadsiratelin synnynnäisen janon vuoksi olikin vaikeata. "Miksi minä kieltäisinkään, että käsi kädessä ystävyyteni kanssa teihin minulla on toivo päästä ruhtinaan salavehkeitten ja juonien perille. Te olette hänen kanssansa tekemisissä suurimmassa salaisuudessa, te teette matkojakin hänen tiluksillensa ja hänen ylhäisyytensä on erittäin antelias teitä kohtaan. Häntä on teidän kiittäminen, että voitte elää niin suuresti, sillä teidän tulonne eivät ole sitä laatua, että voitte niillä niin paljon potkia."

"Minua hämmästyttää teidän tietonne", sanoi Markowna hämmästyen. "Mistä te kaiken tuon tiedätte?"

"Epärehellisten ihmisten rehellisten tunnustusten kautta", naurahteli Ilia viekkaasti ja jatkoi hetken perästä hiljaisella äänellä: "Teidän tulee tietää että minä omistan erään taikajuoman, kultaveden, jolla on ihmeellinen voima saada jokaisen ihmisen, joka siitä on maistanut tunnustamaan totuuden, sillä tavalla saan minä tietoa jokaisesta salaisuudesta, olkoon se miten hyvänsä kätketty."

Nadsirateli, joka juuri oli lasia kohottamaisillaau, pani sen säikähtyneenä pöydälle ja katseli epäluulolla sen kuplivaa sisältöä.

"Juokaa huoleti siitä", nauroi Ilia, "sampanjaan en ole sitä sekoittanut — ei se ole ollut tarpeenkaan, sillä te olette jo maistanut minun taikajuomaani."

"Piru ja helvetti! Sepä vielä puuttuisi!" huusi Markowna tahtomattansa tarttuen vatsaansa.

"Mitenkäs muuten", nyökkäsi vanhus, jonka silmissä ja huulilta veitikka vekkulehti. "Te tulette sen pian havaitsemaan, mutta ensin pitää minun jotain teille ilmoittaa. Tulkaas tänne: eläköön ystävyys!" Hän antoi uuden pullon paukkua ja täytti lasit, mutta taikauskoinen ja epäluuloinen nadsirateli ei taipunut maistamaan pisaraakaan lasin sisältöä.

"No hyvä", nyökäytti isä Ilia päätään, "silloin juon minä tätä jaloa nestettä yksin. Mutta kuulkaas nyt. Te nautitte päällikkönne täyden luottamuksen, ja hän kyllä tietää pitää arvossa teidän virka-intoanne ja viekkauttanne. Siitä huolimatta seisotte nyt sillä asteella, että olette lähellä joutua mahtavan herran epäsuosioon, vieläpä voitte saada matkapassin Siperiaan."

Jos joku tässä tuokiossa olisi nähnyt nadsiratelin typerää naamaa, niin hän varmaan olisi purskahtanut makeaan nauruun; vanha ystävämme Ilia osasikin vaan suurella vaivalla pysyä totisena.

Markowna koetti tointua ja änkytti: "Te… tahdotte minua vaan… säikyttää, haha, mutta… ei se teitä hyödytä!"

"Jos teillä olisi puhdas omatunto, ystäväiseni", kuiskasi Ilia, "niin ette olisi niin säikähtänyt, ettekä tarvitseisi vapista ja tutista. Niin, niin, minun kultaveteni alkaa jo vaikuttaa."

Markownalle nousi kaikki veri päähän; hänen ruumiissansa alkoi kiehua ja kuohua; hän oli vakavasti vakuutettu siitä että Ilian kirottu taikakeino oli syypää tähän kaikkeen. Isä Ilia siirtyi häntä aivan lähelle ja jatkoi kuiskaten salaperäisellä äänellä:

"Kun te ette tahtoneet puhua minulle täyttä totuutta ruhtinaan suhteen, niin käännyin minä erään kirjurinne puoleen. Minun kultaveteni teki hänessä kohta toivotun vaikutuksen. Minä sain tietää että hänellä on ystävä, joka palveli kirjurina erään teidän virkaveljenne luona ja tietäisi teistä sangen paljon. Tämäkin poika sai maistella minun kultavettäni, ja katso minä pääsin rakkaan ystäväni Markownan siivojen salavehkeitten perille."

Nadsirateli tuli yhä levottomammaksi, ja alkoi tuoliaan työkkiä sinne tänne, mutta Ilia veti istuimensa aina lähemmäksi ja kuiskasi hänelle yhä edelleen:

"Ajatelkaas, muutamia vuosia sitte anasti tuo kunnianarvoinen Markowna virkaveljeltänsä kirjeen, jonka sisällöstä kävi selville, että herrat Trubetskoi ja Gladkoi kuuluivat salaiseen seuraan, joka väijyi tsaarin henkeä. Ruhtinas Shestokowin nimi on myös mainittu tässä kirjeessä ja vieläpä sellaisella tavalla, että siitä tullaan siihen vakavaan vakuutukseen, että hänkin kuuluu salaliittolaisiin."

"Haa", hohotti nadsirateli, ja hampaat kolisivat vastakkain, ikäänkuin hän jo olisi tuntenut Siperian jääkylmän tuulahduksen. "Se kirjuri, jolta olette sen tiedon saanut, on heittiö, joka on teille valehdellut!"

"Heittiö hän kyllä olkoon", vastasi Ilia ukko hyvin rauhallisesti, "mutta valhetellut ei hän ole; sitä hän ei voinut kultaveden vuoksi, jota minä annoin maistaa."

"Ja minä sanon sittenkin, se koira valehtelee", huusi Markowna tointuen hämmästyksestään. "Tuokoon todistuksen syytöksistään."

"Sen hän jo on tehnytkin", nyökäytti vanha herra aivan ystävällisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys jostain ilosanomasta. "Kun hän tiesi, minkä kavalan ketun kanssa hän oli tekemisissä, piti hän varmimpana hankkia itsellensä todistuksia häntä vastaan. Hänen taitonsa jäljitellä toisen kirjoitusta tuli hänelle tässä hyväksi avuksi. Hän kopioi sen kirjeen, jonka hän herraltansa anasti, antoi kopion ystävä Markownalle ja piti itse alkuperäisen."

"Saakeli", huutaa tokasi nadsirateli niin ajattelematta, että Ilian täytyi makeasti nauraa, Kun hänen iloisuutensa jälleen oli asettunut, kertoi hän edelleen:

"Tämän tärkeän paperin olen minä kirjuriheittiöltä ostanut. Mutta kun nyt ystäväni Markowna on virkavalallensa ottanut, että nimet kadonneessa kirjeessä ovat kuuluneet toisin kuin Trubetskoi ja Gladkoi, niin voipi tämä nyt hänet heittää itse helvetin kattilaan. Niinpian kuin minä jätän tämän sisältörikkaan kirjoituksen salapoliisin päällikölle, ja hän saapi tietää ystäväni Markownan vehkeet, niin vaeltaa hän auttamattomasti Siperiaan. Mikä on teidän oma ajatuksenne?"

"Minä olen teidän vallassanne", murisi nadsirateli turhaan miettien keinoa päästä pulasta. "Mitä te minulta vaaditte?"

"Ensiksikin ettette mieti kostoa missään muodossa kirjurianne ettekä virkaveijeänne kohtaan, vaan jätätte heidät rauhassa paikoilleen — ja toiseksi että te, mitä ruhtinas Shestokowiin tulee, puhutte suunne puhtaaksi. Minä tiedän ettei hän ainoastaan kuulu tähän salaliittoon, vaan onpa vielä yksi sen pääjohtajiakin."

"Silloin en todella voi teille paljon enää ilmaista", vastasi Markowna aikaa voittaakseen. "Kumminkin tulee teidän ajatella että ruhtinas on osoittanut minua kohtaan suurta anteliaisuutta, ja että tekisin itselleni hyvin huonon palveluksen, jos minä —"

"Täyden totuuden sanoisin", keskeytti häntä isä Ilia nopeasti, "tällä olettekin nyt kokonaan puhunut itsenne pussiin. No hyvä, toinen käsi pesee toisen, ja ette tarvitse pelätä kärsivänne vahinkoa, jos vihdoinkin kerran päästätte totuuden kunniaansa. Minä jätän teille neljänkolmatta tunnin ajatusajan. Jos te siksi olette jättänyt päälliköllenne tarkan kertomuksen ruhtinaan toimista salaliittolaisena, niin maksan minä teille 10,000 ruplaa ja saattepa vielä lisäksi myös sen palkinnon, jonka salaisen poliisin esikunta on määrännyt salaliittolaisten pääjohtajan ilmisaamisesta. Te saatte siten tosin ruhtinaan viholliseksenne, mutta ette pane arvoisata itseänne vähimmänkään vaaran alaiseksi, kun voitte sanoa, että teidän toimenne Shestokowin kanssa vaan on ollut näennäinen päästäksenne tarkoituksienne perille. Siten te luultavasti tulette asemassanne edistymään, vaikk'ette ole sitä ansainnut. Mutta niin on nyt meillä Venäjällä, Jumala paratkoon, asioitten meno!"

Näitä sanoja lausuessaan nousi isä Ilia paikaltansa ja otti turkkinsa naulasta. "Siis", virkkoi hän vielä jättäen jäähyväiset tylsästi miettivälle nadsiratelille, "neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon saavani vielä kuulla teistä jotain, tai käyn minä tervehtimässä salapoliisin päällikköä, ja silloin on teidän matkanne Siperiaan varma. Miettikää nyt asiaa. Hyvää yötä." Hän maksoi palvelijalle laskunsa ja läksi pois.

Markowna jäi yhä jörottämään miettivään asentoonsa. Hetket kuluivat hänen huomaamattansa; hän ei huomannut että vieraat ravintolasta hälisivät ja että hän vihdoin oli yksin — kunnes viimein palvelija astui hänen eteensä sanoen:

"Hyvä herra, isäntä käskee sanoa että ilta nyt on lopussa, hän tahtoo sulkea ovet."

Silloin töytäsi Markowna ylös kiusaavista unelmistaan, tuijotti puhujaa vähän aikaa silmiin, veti kellon taskustaan ja huusi hämmästyneenä:

"Kello on jo yli neljä!… Muutamien hetkien perästä täytyy minun esiintyä päällikköni virkahuoneessa. Perkele, ajallahan on tänään siivet."

Hän veti turkin päällensä, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteen. Näin astui hän ulos kadulle.

Myrsky hänen rinnassaan raivosi kilvoin sen myrskyn kanssa, joka pauhaten riehui läpi katujen ja jäätyneet lumihiutuset, jotka tuprusivat hänen kasvojansa vastaan, tekivät hänelle hyvää, sillä ne jäähdyttivät hänen kuumeesta palavaa otsaansa.

Kohta oli hän kadonnut yön pimeyteen.