← Table of contents
Maa-orja

IV

Reading edition

Kätkössä.

Taas suli lumi kedoilta; luonto ja ihmiset katselivat toivoa täynnä parempaa vuoden aikaa kohti. Poikkeuksen tästä teki ainoastaan maa-orjien kurja ihmisluokka, joka oli asetettu ulkopuolelle elämää ja väliäpitämättä katseli miten vuodenajat vyöryivät heidän ohitsensa.

Kukapa tuntisi tuossa laihassa ihmisolennossa, jonka ruumista verhoaa karkeimmasta piikkokankaasta tehdyt housut ja paita, tuon ennen niin vireän ja vilkkaan Iivanan? Kukapa voisi muistellakaan tuota leikillistä nuorukaista, nähdessään edessään tuon jäykän, juron näköisen nuoren miehen, joka tuolla vainiolla astuu auran kurjessa ja jonka jalat ovat käärityt likaisiin rääsyihin ja pistetyt niinivirsuihin.

Auran yli ilmassa visersi leivo riemusäveleitänsä, mutta kyntäjän sydämmen kalmistossa ei kuulunut mitään säveleitä, sillä ainoastaan:

Korkeudessa asuu vapaus Vaan hauta musta Ei hengi puhtaan ilman tuulahdusta

Karhi vierii raastaen tantereen yli. Se on tehty toisiinsa liitetyistä kuusipuun lautasista, joitten toiselle puolelle oksat ovat jätetyt ikäänkuin karhin hampaiksi. Ettei se vaan hyppelehtäisi peiton ylitse, on Iivana pannut kiviä painoksi.

Näihin peltoihin rajoittuvilla vainioilla vallitsee riemu ja ilomielisyys. Siellä ovat Jerupkowin onnelliset talonpojat työssään, he käyttävät kylvö- jä kyntökoneita, jotka toimittavat raskaamman työn. Kateuden tunne herää Iivanan ja hänen kärsimyskumppaniensa rinnoissa, kumminkaan eivät he uskalla kuin salavihkaa luoda katseensa noihin onnellisiin, koska vouti ja solmupiiskalla varustettu kaitsija heitä silmällä pitävät.

Kun sitte raskas peltotyö on toimitettu, ja ruhtinaan maa-orjat palaavat kartanoon savusta mustuneisiin huoneisiin, joissa kussakin kaksitoista henkeä yhdessä asuu, niin ei heitä odota mikään makuisa, ravitseva ateria. Ruokana on kesäisin ainoastaan kylmää "kvassia", (jauhoista hapatettua vesiliuotusta) siihen annos leipää ja viheriätä sipulia, jota vastoin talvella annetaan lakkaamatta hapankaalia, joka on valmistettu hienoksi hakatusta kaalista rasvan kanssa. Rasvan asemesta käytetään paastoaikana liinaöljyä. Yhteinen ateria syödään kumoon kaadettujen veneitten päällä ja muutamat näistä kurjista istuvat paljaalla tantereella. Mitään maljaa ei aseteta pöytään, niin pitkälle ei ylellisyys ulotu, lusikkaruokaa syödään vaan puutikuilla sankoista, joista äskettäin karjaa juotettiin.

Voitiinko näitä ihmisraukkoja moittia, jos he paloviinan nauttimisella koettelivat hankkia itsellensä unhotusta kärsimyksissään? Voitiinko Iivanalle lukea viaksi, että hän aina ikävällä odotti sitä hetkeä, jolloin hän saisi laskeutua nukkumaan?

Uni yksin voi hänet saada unhottamaan viheliäisen olemassa olonsa, ja unessakin se häntä ahdisti. Harvoin hän näki itsensä asetetuksi siihen onnelliseen aikaan, jolloin hän oleskeli ruhtinaan talossa, jolloin hän oli saanut oppia, jolloin hän oli ollut iloinen, onnellinen poika ja sittemmin nuorukainen. Hän oli täydellisesti käynyt läpi lukion, osasi lukea kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, vaan huolimatta kaikista tiedoistaan ja taidoistaan, täytyi hänen nyt toimittaa tavallisen talonpojan halvat tehtävät ja kärsiä oikkuja kurittajiltansa, jotka eivät edes osanneet lukea lausettakaan omalla äidinkielellänsä. Ainoastaan harvoin lankesi joku valonsäde hänen kurjaan oloonsa; kuitenkin sattui se kerran eräänä sunnuntai-iltana, kun vouti oli matkustanut lähimpään kaupunkiin. Silloin uskalsi Iivana noudattaa herra Jerupkowin kutsumusta ja pujahtaa hänen linnaansa, Tämä jalomielinen mies tarjosi onnettomalle nuorukaiselle sekä aineellista että henkistä ravintoa, vei hänet kirjastohuoneesensa, tarkoittaen sillä muistuttaa ettei Iivana jälleen unhottaisi, mitä hän onnellisina päivinä oli oppinut, sillä hän ei vieläkään luopunut toivosta voida päästää nuorukainen kahleistansa.

Nuoren ystävämme yksitoikkoiseen elämään, tuli äkkiä odottamaton muutos, vaikka vähemmin toivottu. Ruhtinas Platon Shestokow tuli herra Gladkoin seuraamana kartanolleen, salaiseksi harmiksi voudille, joka ei ollut tätä käyntiä odottanut. Hänen tilikirjansa eivät olleet toivotussa järjestyksessä ja hänen täytyi tyvenellä mielellä ottaa vastaan melkoisen ankarat nuhteet, ja olla iloinen, että hän pääsi tällä kertaa niinkin vähällä.

Ruhtinaalla oli vähemmin ollut tarkoituksena äkkiä hämmästyttää voutiansa, vaikka hän kyllä tunsi tämän epärehellisyyden, — sellaiset toimimiehet kun näet yleensä Venäjällä ovat joko enemmän tai vähemmän petollista joukkiota —; Shestokow'in käynti tilallansa tarkoitti paljon enemmän Iivanaa. Mutta jos joku nyt arvelee, että Shestokowin sydämmessä lempeämmät tunteet olivat päässeet valtaansa, jos joku nyt uskoo, että sääliväisyys oli tuonut suuren herran nuorukaisen läheisyyteen, se erehtyy suuresti. Ruhtinasta oli ainoastaan uteliaisuus ajanut tiluksilleen; hän tahtoi persoonallisesti tulla vakuutetuksi, miten hänen entinen suosikkinsa kantoi nykyisen kohtalonsa. Vieläpä toivoi hän saada tietoja, mille asteelle Jerupkowin talonpoikien emansipationi (maa-orjuudesta päästäminen) oli ehtinyt, ja mikä vaikutus hänen sisarensa pojan menestyksellä oli ollut hänen omiin maa-orjiinsa. Herra Gladkoin kautta oli hän saanut tietää, että Jerupkow oli kääntynyt hallituksen puoleen anomuksella, että se antaisi voimakasta apuansa hänen aikomukselleen vapauttaa tiluksensa maa-orjat, ja vaikka vastuu vielä viipyikin, voitiin suostumus tähän jo ennakolta arvata.

Ruhtinas Shestokow näki hyväksi jäädä tiluksilleen odottamaan tämän asian toimeenpanoa voidaksensa läsnäolollansa tukahuttaa kenties tapahtuvan kapinan talonpoikiensa puolelta, sillä mahdollisuus oli kyllä lähellä, että Jerupkowin vapauden julistus täyttäisi ruhtinaan alamaisten mielet kateudella ja tyytymättömyydellä, sekä voisi antaa aihetta ilmi kapinaan. Ei voinut kieltää että jotain oli olemassa ikäänkuin ilmassa — jotain painostavan kuumuuden tapaista. Herra Jerupkowin kautta olivat seudun kaikki talonpojat saaneet tietää, että tsaari Aleksanterilla oli jalo aikomus lakkauttaa maa-orjuus. Entisen nöyryyden sijaan ilmeni talonpojissa julkinen uhkamielisyys ja nyreä mieliala, joka ei enää niin paljon solmupiiskaakaan pelännyt kuin ennen. Muutamista kartanoista saapui tietoja, että maa-orjia oli karannut. Eräässä 21 virstan päässä olevassa metsässä asuskeli monta sataa sellaista karkulaista, jotka oikein hurjalla rohkeudella puolustivat vapauttansa ja öisin tekivät ryöstöretkiä läheisiin kartanoihin hankkiaksensa ravintoaineita. Tilusten omistajat olivat tosin kääntyneet Pietariin pyynnöllä saada sotamiehiä avuksi, mutta vielä tähän saakka ei ollut ainoatakaan sotamiestä saapunut.

Kaikki tämä vaikutti, että ruhtinaan muutenkin ei juuri kovin hyvä mieliala yhä paheni. Hän oli vakavasti päättänyt näyttää talonpojilleen, että heillä oli herra, ja rangaista jok'ainoa tottelemattomuus mitä kovimmalla ja ankarimmalla tavalla, huolimatta ispravnikan ja stanovoin [näin kutsutaan paikallispoliisin molemmat toimimiehet piirikunnissa] vastaväitteistä ja varoituksista. Molemmat herrat olivat juuri nyt linnassa ja esittelivät ruhtinaalle asioitten nykyistä asemaa.

"Meille on eilen", lausui ispravnikka, "saapunut pääkaupungista virallinen kirjoitus, jonka sisällys on tehnyt meidät hyvin levottomiksi."

"Hyvin levottomiksi", toisti stanovoi ikäänkuin korkeamman virkaveljensä kaikuna.

"Kun meidän herraamme ja keisariamme on bojaarien puolelta kohdannut vastustus maa-orjuuden lakkauttamisessa, niin on hän ukaassissa [keisarillinen käskykirje Venäjällä] määrännyt että kaksisataatuhatta talonpoikaa on siirrettävä hänen yksityisomaisuudekseen. Teidän ylhäisyydellänne yksin on sataviisikymmentä kruunun käytettäviksi tarjottavana, ja meillä on käsky pyytää teitä määräämään ostohinta."

"Niin määräämään", kuului kaiku stanovoin huulilta.

Shestokow polki jalkaa vihoissaan.

"Hienosti suunniteltu", huusi hän vaivaloisesti hilliten vihaansa, "jos tämä hanke vaan kestää kymmenen vuotta, niin ovat kaikki Venäjän talonpojat keisarin omaisuutta, ja hän tietysti päästää heidät vapaiksi."

"Sillä tavalla", väitti herra Gladkoi harmistuneena vastaan, "ei suinkaan tarvitse edes bojaarien myönnytystä."

"No niin", vastasi ruhtinas ja hänen silmänsä säihkyivät ilkkuen, "onneksi ei ole vielä tullut kaikkien päivien ilta. Onko teillä vielä jotain minulle sanottavaa, herra ispravnikka?"

"Mielet ovat kuohuksissa ja nousevat vielä enemmän kuohuksiin, niinpian kun ukaassi tulee heidän tietoonsa. Olisi sentähden suotavaa että herrat kartanonomistajat ensiksi vähemmän ankarasti kohtelisivat maa-orjiansa; toinen tarkoitus käynnillämme onkin ollut pyytää teidän ylhäisyyttänne niin tekemään. Olkaa vaan varoillanne!"

"Niin varoillanne", toisti kaiku.

"Kuolema ja kirous! mitä minulla siis on pelättävää", huusi ruhtinas, "minun maa-orjani ovat aisoihinsa tottuneet. En neuvoisi ketään nousemaan kapinaan, sillä ensimäinen, joka liikahtaa, saa maksaa muittenkin puolesta."

"Ja kumminkin uskallan huomauttaa", alkoi ispravnikka uudelleen, "että päivä päivältä käypi yhä vaikeammaksi rangaista maa-orjia oman täysivaltaisuutensa perusteella; valtio koettaa tässä suhteessa yhä enemmän rajoittaa aateliston valtaa."

"Niin rajoittaa", nyökäytti stanovoi nostaen etusormensa koholle.

"Mutta minä sanon", jyrisi Shestokow, "että valtio ei voi eikä tarvitse sitä tehdä. Me elätämme itse joukkomme, meidän täytyy myös itse saada rangaista sitä silloin, kun se ei täytä velvollisuuksiansa. Oikeus ohjata heitä on ainoastaan meidän!"

Puhelun keskeytti vouti, joka nyt astui huoneesen, pani juhlallisesti käden rinnallensa ja jäi alamaisuuden merkiksi seisomaan ovelle.

"Mikä on asiana?" kysyi Shestokow, "onko jotain tapahtunut?"

"Väki on tunti sitte palannut työstään", ilmoitti vouti, "mutta Iivana on lähtenyt isänsä pellolle siellä työtä tehdäkseen, vaikka se on häneltä monta kertaa kielletty."

"Vai niinkö", virkkoi ruhtinas Shestokow pannen käsivartensa ristiin, "alkavatko jo pojassa hänen mestarinsa Jerupkowin kapinalliset opit vaikuttaa? No hyvä, me tahdomme vähän oi'aista hänen tottelemattomuuttansa. Tuotakoon hän heti tänne ja annettakoon hänen maistaa solmupiiskaa meidän läsnäollessa."

Vouti tahtoi lähteä ulos, mutta ispravnikka antoi hänelle merkin jäädä.

"Ajatelkaa, Teidän Ylhäisyytenne, minun varoituksiani", muistutti virkamies Shestokowia, joka vihoissaan astui edes ja takaisin. "Hetki olisi pahasti valittu."

"Eikö mitä", huusi Shestokow, uhkamielisenä, "minä tahdon teille näyttää, että meillä on oikeus ruoskia sitä, joka on osoittanut tottelemattomuutta."

"Sen minä kyllä myönnän", lausui ispravnikka, "Teidän Ylhäisyytenne on nähtävästi minua väärin käsittänyt; minä tahdoin vaan tällä hetkellä pyytää teitä käyttämään lempeyttä, ja minä pyydän teitä vielä kerran peruuttamaan käskynne."

"Mies ja solmupiiska tänne!" huusi Shestokow niin jyrisevällä äänellä, että vouti pelästyneenä juoksi ulos.

Molemmat poliisivirkamiehet poistuivat olkapäitänsä kohotellen, sillä välin kuin ruhtinas astui erään pihanpuolisen ikkunaa ääreen ja sytytti merivahapiippunsa. Rajut värähdykset hänen kasvoissaan osoittivat, että hänen levollisuutensa oli näennäinen. Hän seurasi tarkkaan tapahtumia pihalla ja näki voudin muutamien kaitsijoiden kanssa rientävän mökille, jossa vanha Andreas asui, ja jonka vieressä se peltotilkku oli, jonka hän oli vuokrannut.

Muutaman ajan kuluttua palasi vouti takaisin. Oikeassa kädessä oli hänellä kyllä solmupiiska, mutta Iivana ei ollut hänen seurassaan, vieläpä ilmoitti hän raivosta värisevälle ruhtinaalle, että poika oli pötkinyt pakoon, mutta että kaitsijat ajoivat häntä takaa.

"Sen koiran tulee saada ruoskaa niin että hän sen muistaa kaikkina elinpäivinänsä", kirkui Shestokow ja tahtoi vielä lisätä uhkauksia, kun linnan pihaan ajavien vaunujen rätinä herätti hänen huomionsa.

Muutamia hetkiä myöhemmin ilmoitti palvelija, että nadsirateli Markowna oli saapunut ja halusi puhutella barinia, eräästä tärkeästä asiasta.

"Silloin en tahdo häiritä", virkkoi herra Gladkoi ja astui läheiseen huoneesen.

"Te saatte kyllä tietää, mitä sanomia tämä vieras minulle tuopi, rakas parooni", virkkoi Shestokow. "Kun minä en pyydä teitä jäämään tänne, niin tapahtuu se ainoastaan nadsiratelin vuoksi, joka teidän läsnäollessanne ei rohkenisi puhua suutansa puhtaaksi."

"A revoire", nyökkäsi Gladkoi ja poistui ymmärtäväisen näköisenä huoneesta.

Heti sen perästä astui nadsirateli huoneesen. Hänen pölyllä peitetystä puvustansa voitiin aavistaa, millä kiireellä hän oli matkustanut, ja hänen synkän vakavista kasvoista arvasi heti hänen tiedonantonsa tärkeyden.

Kun tavalliset tervehdyspuheet olivat vaihdetut, pyysi ruhtinas vierasta istumaan ja palvelijalle, jonka hän oli kutsunut sisään, antoi hän käskyn tuoda tarjolle virvokkeita, joita Markowna niin vaivaloisen matkan tehtyä kyllä tarvitsi. Ruokaa ja juomaa hän nauttikin mitä parhaimmalla halulla ja merkiksi tyytyväisyydestänsä mauskutteli hän alituiseen kielellänsä.

"Että minä olen tänne matkustanut teidän ylhäisyytenne", alkoi hän vihdoin, "on tapahtunut Teidän oman käskynne johdosta hakea Teidät mistä paikasta hyvänsä, niinpian kuin minulla on tärkeitä tiedonantoja ilmoitettavana. Niin on nyt käynyt."

"Tehkää hyvin ja jättäkää pois kaikki joutavat johdannot ja tulkaa itse asiaan", ärähti Shestokow jokseenkin malttamattomana, "Toivottavasti ette ole lähtenyt matkaan saattaaksenne tietooni uusinta ukaassia, jonka sisällyksen jo tunnen."

"Oi ei", naurahti Markowna mahtavana, "minun tiedonantoni koskevat ainoastaan sen salaisen seuran onnea ja onnettomuutta, jonka johtajana teidän ylhäisyytenne on."

"Asiaan siis", vaati ruhtinas kulmakarvojansa tuimasti rypistellen.

Nadsirateli näki kumminkin hyväksi sitä ennen vielä kerran täyttää lasinsa sillä väkevällä portviinillä, jonka hänen vieraanvarainen isäntänsä oli hänen eteensä asettanut, ja vasta kun hän oli ottanut aika siemauksen ja monta kertaa mauskuttanut kielellänsä, alkoi hän:

"Jo muutamia kuukausia on salapoliisin paällikkö yhtämittaa ollut työssä päästä erään salaliiton perille. Minun virkaveljeni piti monta kertaa käydä hänen luonansa ottamassa vastaan joukon ohjeita. Me saimme tietää, että suurempi osa sen jäsenistä jo oli korkealle herralle tunnetuita."

"Perhana!" huusi Shestokow ja juoksi ylös, mutta nadsirateli pani rauhoittavan kätensä hänen olkapäilleen ja pakoitti istumaan.

"Mutta sen miehen nimi", jatkoi hän, "joka on tämän salaisen seuran päämies, oli hänelle vielä tuntematon, ja antoi hän meidän ymmärtää, että saisimme runsaan palkinnon, jos meille onnistuisi joko saada selville johtajan nimi, tai hankkia hänelle joku kirjoitus, joka olisi liittolaisia sitova ja jättäisi valtiolle todistuskappaleen heidän rikoksellisista aikomuksistansa — niinkuin hän suvaitsi lausua. Virkaveljeni alkoi täydellä innolla työnsä, ja minä voin tätä sitä vähemmin estää, kun siten olisin joutunut epäluulon alaiseksi sekä hänen että päällikkömme silmissä. Hänen vaivansa ovat valitettavasti onnistuneet."

Ruhtinas karkasi toisen kerran ylös tuoliltansa ja hänen kasvonsa osoittivat hämmästystä ja säikähdystä.

Saadaksensa ansionsa tässä asiassa näyttämään suuremmilta, jätti Markowna ruhtinaan vähäksi ajaksi epäselvyyteen poiketen syrjäseikkoihin ja vasta, kan Shestokowin tuskallinen levottomuus oli kohonnut korkeimmilleen, palasi hän jälleen pää-asiaan ja kertoi edelleen.

"Lahjomalla erään palvelijan, joka vähää ennen oli ollut lakeijana talvipalatsissa ja nyt on uskottuna miehenä kreivi Trubetskoin luona, onnistui ylen kiihkeälle virkaveljelleni siepata käsiinsä kirje, jonka kreivi oli kirjoittanut herra Gladkoille, ja jossa myös teidän ylhäisyytenne nimi oli mainittuna."

Shestokow vaipui pelosta hervottomana tuolilleen. Hän sulki silmänsä ja hänen käsivartensa riippuivat raukeina alas. Mutta yhtä pian hän siitä toipui jälleen, vaatien kärsimättömänä nadsiratelia päättämään kertomuksensa.

"Vaikka kirjeessä salaiset kokoukset ja niiden tarkoitukset olivatkin mainittuina, ei teidän nimeänne voitu asettaa mihinkään yhteyteen niitten kanssa; siitä huolimatta näytti minusta kirje vaaralliselta, kun sen sisältö voi olla turmiollinen molemmille mainituille herroille. Onneksi oli meidän päällikkömme poikessa Pietarista, ja kirje jäi siten virkaveljeni talteen, joka säilytti sitä konttoorinsa pöytälaatikossa. Teidän ylhäisyytenne antamilla rahoilla ei minun ollut vaikeata lahjoa hänen kirjuriansa. Tämä toivorikas nuorukainen omistaa sala-avaimen, joka avaa kirjoituspöydän laatikon. Kun meidän korkea-arvoinen päällikkömme palasi Pietariin, ja rakas virkaveljeni syösten tuli konttooriin noutamaan tuota sisältörikasta kirjoitusta, oli se jäljettömiin kadonnut, ja kaikki virkaveljeni tiedustelemiset, raivon ja kiukun purkaukset eivät saaneet sitä jälleen näkyviin — luonnollista, sehän makasi lompakossani."

Näillä sanoilla, jotka tämä kunnon mies lausui riemunaurulla, ojensi hän ruhtinaalle anastetun, vaarallisen kirjeen.

"Te olette kettu", huusi Shestokow hengittäen helpommin, "ja teidän intonne on palkkansa saapa. Mutta jos meillä onneksi onkin kirje jälleen käsissämme, niin jääpi asiantila kumminkin entiselleen, Teidän virkaveljenne tuntee kirjoituksen sisällön ja nimet Trubetskoi ja Gladkoi ovat joutuneet pahaan pulaan. Minun ystävilleni on vaikeata jäädä kotimaahan, elleivät tahdo panna vapauttansa vaaranalaiseksi."

"Sallikaaa minun vastustaa tätä, Teidän Ylhäisyytenne", keskeytti nadsirateli mahtavalla hymyilyllä, "te olisitte aivan oikeassa, jos yhden vieraanmiehen todistus tässä tapauksessa riittäisi. Kirje on kadonnut, siis ei hallituksella ole mitään suoranaista todistusta teidän ystävienne syyllisyydestä. Minun virkaveljeni antaa siitä huolimatta ilmoituksen päällikölle ja mainitsee myös nimet. Hän vetoo silloin minun todistukseeni, koska minäkin olen lukenut kadonneen kirjeeu. Hyvä, minua kutsutaan päällikön luo, ja minä ilmoitan hänelle, etten suinkaan voi vannoa, onko virkaveljeni kertomus oikea. Nimistä Trubetskoi ja Gladkoi en tiedä mitään, en voi parhaalla tahdollanikaan johdattaa niitä mieleeni, minusta tuntuu päinvastoin ikäänkuin toinen nimi olisi ollut" — tässä loi puhuja ruhtinaasen merkillisen katseen — "ollut Jerupkow ja toinen jotain samaan ääneen kuin Gladkoi, mutta ei suinkaan se. Ja siitä seuraa, kiitos meidän venäläiselle lainsäädännöllemme, että on mahdotonta alkaa oikeudenkäynti teidän ylhäisyytenne molempia ystäviä vastaan, mntta — ja nyt, rakas ruhtinas, pankaa tämä tarkoin mieleenne — mutta nyt on minun päällikköni epäluulo kohdistunut teidän sisarenne poikaan, ja kun te vaan tarjootte minulle keinot voida menestyksellä vakuuttaa virkaveljeäni, niin myöntyy hänkin lopullisesti ja vannoo kivenkovaan, että nimi tuossa kirjeessä ei kuulunutkaan niinkuin Trubetskoi, vaan niinkuin Jerupkow. No niin, mitä nyt Teidän Ylhäisyytenne sanoo?"

"Että sinä olet piru itse!" nauroi ruhtinas. "Totisesti, sinun viekkauttasi pitää varoa, onneksi omistan ne keinot, millä voin sinun ystävyytesi sitoa."

"Saavuttaaksemme toivottua tarkoitusta", jatkoi Markowna mielissään, "tulee asia tällä kertaa vaatimaan suurempia uhrauksia, ja kun kiire on tarpeen, olisi syytä niinpian kuin mahdollista varustaa minua tarpeellisilla rahavaroilla, ja antaa minulle lupaa palausmatkallani saada vaihtaa hevosia jokaisella asemalla, niin että minä joutuun jälleen pääsen pääkaupunkiin."

Itsestäänkin on selvä, että Shestokow selitti suostuvansa kaikkeen ja lausui peittelemättä ilonsa siitä, että tuo vihattu Jerupkow saisi sellaisen keiton syödäkseen, joka edeltäpäin arvattuna pitkäksi ajaksi häiritseisi hänen ruuansulatuksensa ja keskeyttäisi hänen vapauttamisaikeensa.

Vielä ei ollut puhelu nadsiratelin kanssa päättynyt, kun vouti tuli ilmoittamaan, että Iivana oli paennut herra Jerupkovin hoviin, ja että tämä kieltäytyi jättämästä poikaa heidän käsiinsä.

Tällainen käänne asioissa oli ruhtinaalle toivottu, sillä hänellä oli nyt riittävä peruste käydä sisarensa pojan kimppuun, ja kun hänellä oli syytä otaksua, että salapoliisin päällikön puoleltakin oikeudenkäynti häntä vastaan avattaisiin, niin aavisti jo Shestokow edeltäpäin, että hän kohta pääsisi irti tästä kiusallisesta naapurista.

Suurimmassa kiireessä päästi hän nadsiratelin luotaan ja käski voudin seuraamaan itseänsä herra Jerupkowin maahoville.

"Hän kieltäytyy täyttämästä teidän ylhäisyytenne pyyntöä", huomautti vouti, "ja pelkäänpä vielä että hän kieltää teiltä pääsyn linnaansa."

"Uskaltakoon vaan!" huusi Shestokow tuimalla katseella. "Kuolema ja kirous. Olisin valmis antamaan vaikka ryöstää typö tyhjäksi koko hänen rosvolinnansa!… Eteenpäin!" komensi hän voutia tarttuen espanjalaiseen ruokokeppiinsä ja pannen hatun päähänsä.

Hän astui niin nopeaan, että vouti tuskin jaksoi häntä seurata eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkuin hän saapui sisarensa pojan kartanolle.

"Missä on herrasi?" ärjäsi hän emännöitsijälle, joka istui penkillä talon edustalla ja leikkeli papuja.

"Täällä", kaikui ääni yläkerroksesta ja ruhtinas huomasi Jerupkowin, joka katseli alas avonaisesta ikkunasta.

"Minulla on kana teidän kanssanne kynimättä", huusi Shestokow vihaisena heittäen tuiman katseen vihattuun sisarensa poikaan.

"Siinä tapauksessa on parasta, jos arvoisa enoni tahtoisi vaivata itseänsä tulemalla tänne ylös luokseni."

"Kuolema ja kirous, sen kyllä teen!" huusi ruhtinas ja ryntäsi rappuja myöten ylös, kiskasten auki huoneen oven, sillä välin kuin Jerupkow levollisena ja arvokkaasti tuli häntä vastaan.

"Tuo roisto Iivana on paennut sinun luoksesi", alkoi Shestokow raivosta vapisevalla äänellä. "Sinun pitää heti paikalla jättää hänet minulle, tai lähetän poliisin niskoillesi!"

"Minä en poliisia pelkää", vastasi Jerupkow järkähtämättömällä levollisuudella. "Iivana parka on antautunut minun suojaani, kun hän pelkää teidän kauheata ankaruuttanne."

"Ja täydellä syyllä — hän on ansainnut solmupiiskaa."

"Ja sittekin hän ei tule sitä saamaan."

"Soo-oh?… Oikeinko totta?" kirisi Shestokow vimmoissaan puristaen nyrkkiään. "Minä olen aina pitänyt sinua puolihulluna, mutta että sinä mielettömyydessäsi menisit niin pitkälle, että haaveksien järjettömiä vapausaatteitasi, vasten oikeutta ja perittyjä tapoja otat suojaasi karanneen maa-orjan, sitä en ole mahdollisena pitänyt."

"Ja kumminkin on se niin", vastasi Jerupkow hymyilyllä, joka pani ruhtinaan oikeaan raivoon.

"Vielä kerran", ähkyi hän, "anna se koira ulos tai minä en lepää ennenkuin saat lähteä Siperiaan."

"Minä olen ilman noita uhkauksiannekin vakuutettu teidän ystävällisestä mielialastanne", kuului Jerupkowin tyyni vastaus. "On kyllä totta, että Iivana parka on teidän maa-orjanne, mutta kaikella hirmuvallallakin on rajansa. Te olette tätä nuorukaista kohdelleet niin kelvottomalla tavalla, että on jokaisen kristityn velvollisuus antaa turvaa tälle turvattomalle. Minulla on se luja vakaumus, että minun menettelyni, joskohta se on vasten voimassa olevaa lakia, kumminkin saavuttaa tsaarin hyväksymisen, kun hän minun suustani saa kuulla nuorukaisen kärsimykset. Nostakaa vaan rauhassa kanne minua vastaan, poikaa minä en jätä teidän käsiinne."

Shestokow nosti uhaten nyrkkinsä sisarensa poikaa vasten ja rynnisti sitten viereisen huoneen ovea vastaan siinä luulossa, että Iivana oli siellä kätkössä. Mutta Jerupkow ennätti ennen häntä ja asettui hänen eteensä sanoen:

"Älkää unhottako että te olette väkivallalla tunkeutunut minun asuntooni ja että minä tulen käyttämään oikeuttani, jos te sokeassa raivossanne vielä edistytte askeleenkaan." Mutta Shestokow ei väistynyt varoituksista, vaan koetteli sysätä sisaren poikansa syrjään, ja kun tämä ei onnistunut, antoi hän hänelle nyrkillänsä iskun. Mutta samassa tuokiossa hän tunsi, miten Jerupkowin voimakkaat kädet tarttuivat häneen kiinni. Tämä kumminkin käytti suurempia voimiansa ainoastaan viedäkseen vihasta puhkuvan sukulaisen ulos ovesta, sulkien oven hänen jälkeensä. Shestokow alkoi ulkona raivota ja pauhata. Järkevä sisaren poika ei voinut muuta kuin sääliväisesti myhäellä näille voimattomille raivon purkauksille. Hän kiiruhti nyt viereiseen huoneeseen, jossa Iivana parka seisoi vavisten ja kuolonkalpeana. Hän heittäytyi Jerupkowin jalkoihin ja huusi sydäntä liikuttavilla sanoilla:

"Oi, herra Jerupkow, älkää jättäkö minua, ruhtinaan raivolla ei enää ole rajoja ja minä tulisin sen uhriksi."

"Rauhoitu, rakas nuorukainen", vastasi jalomielinen mies ystävällisellä hymyllä, "raivotkoon ja kirotkoon ylhäinen herra miten mahtavasti tahansa, sinulle ei hän saa mitään pahaa tehdä. Täällä et sinä kumminkaan kauemmin saa viipyä ja vielä ennenkuin yö saapuu, pitää sulla olla tämä seutu selkäsi takana."

"Oi taivas, minne minun pitää lähteä?" vaikeroi Iivana. "Ruhtinaan miehet tulevat minua takaa ajamaan, saavuttavat minut ja sitte — oi Jumalani — sitte —"

"Uskotko todellakin, että minä jätän tehtäväni puolitekoiseksi ja sinut vaaroille alttiiksi, annan sinun langeta vainoojiesi käsiin? Vielä kerran rauhoitu ja kuule minua."

Hän istahti sohvaan ja veti vielä värisevän Iivanan viereensä,

"Minä olen, niinkuin tiedät, hiljan muutamia päiviä sitte palannut matkoilta", alkoi Jerupkow ystävällisesti vakavalla äänellä. "Sen tarkoitus koski sinua, kun olin tullut vakuutetuksi, mitä runsaita hengen lahjoja taivas oli sinulle suonut, ja sittenkun olin tutkinut, josko sinun tietomääräsi olivat yliopistoon riittäviä, oli ajatukseni yksinänsä suunniteltu sinun vapauttamiseesi kahleistasi. Että minä sitä ensin koetin sovinnollisella tiellä enoni luona, sen tiedät, samoin myös että kaikki minun ponnistukseni olivat turhia. Minun piti sentähden turvautua viekkauteen ja odottaa sopivaa tilaisuutta pelastaa sinut ruhtinaan hirmuvallasta. Se ei voinut tapahtua, joll'ei minulla ollut oikeuden edessä päteviä syitä; onneksi käytit itse tarjoutuvaa tilaisuutta ja pakenit. Hyvä haltijasi johdatti sinut minun talooni. Minulla on Pietarissa hyvä ystävä, s.o. tuttava, joka rahan ja hyvien sanojen edestä tekee mitä hyvänsä. Hänen kauttansa onnistui minun saada sinulle passi ulkomaille, luonnollisesti ei maa-orja Iivanan nimelle, vaan vapaan Ivanovin. Tämä oli matkani tarkoitus ja tässä on passisi."

Hän ojensi hämmästyneelle nuorukaiselle paperin ja jatkoi:

"Sinä matkustat täältä Preussin kaupunkiin Königsbergiin ja menet siellä erään parooni von Wildstedtin luo. Hän on kunnon mies, joka minulta jo on saanut ohjeensa. Hän ei ainoastaan pidä huolta sinun elintarpeistasi, mutta myös siitä että mahdollisimmin lyhyessä ajassa opit saksaa ja voit käydä siellä olevassa yliopistossa. Jätä kaikki muu luottamuksella minun käsiini. Ota tämä lompakko muistiksi minulta. Sen sisältö on sitä laatua, että voit mukavasti matkustaa ja uudessa kotipaikassasi alussa elää ilman huolia. Niinpian kuin alkaa hämärtää, lähtee matkavaununi sinua saattamaan ensimäiselle postiasemalle. Mene nyt minun makuuhuoneeseni; siellä on sinulle uudet, siistit vaatteet, sillä maa-orjan puvun saat ijäksi päiväksi jättää."

Kuumat kyyneleet valuivat Iivanan kasvoille; hän etsi turhaan kiitossanoja, sillä hän tunsi heikkoutensa pukea sydämmensä sisimmät tunteet sanoiksi, ja niin hän ei kyennyt tekemään muuta kuin suudella jalon hyväntekijänsä käsiä ja änkyttää tuon ainoan sanan "kiitos!" tuhansia kertoja.

"Anna olla, hyvä Iivana", sanoi Jerupkow liikutettuna, "tunnenhan minä itseni runsaasti palkituksi sillä ajatuksella, että olen täyttänyt kristillisen velvollisuuden rakastaa lähimäistänsä. Mene nyt poikani ja muuta ulkoasusi, aika kiirehtää."

Tuo hyvä Iivana! Hän oli hurmauksissaan ilosta ja onnellisuudesta, kun hän ovelle astui, mutta äkkiä hän seisahtui; onnen ja ilon ilme hävisi hänen kasvoiltaan.

"Isäni!" huusi hän. "Mitä tulee hyvästä, vanhasta isäraukastani!"

"Hän on kahleisiinsa tottunut", vastasi Jerupkow, "kumminkin tahdon valvoa myös hänenkin parastaan ja tehdä kaikki suojellakseni häntä väkivaltaisuutta vastaan."

Jalomielinen mies tunnusti tosin itselleen, ettei hän tällä kertaa puhunut täyttä totta, ja ettei hänellä ollut voimaa suojella vanhaa Andreasta barinin raakuutta vastaan, mutta hän piti tämän lohdutuksen Iivanalle välttämättömänä, kun nuorukainen muuten, sen mukaan kuin hän hänet tunsi, rakkaudesta isäänsä helposti olisi voinut hyljätä hänelle tarjotun avun. Mutta siten hän rauhoittui, luottaen lujasti hyväntekijänsä sanoihin.

Hämärän tultua läksivät herra Jerupkowin matka-vaunut kartanosta. Ruhtinaan asettamat vartijat olivat kyllä tunkeutuneet aina vaunuille saakka saadaksensa nähdä, kuka sen sisällä istui; kumminkaan eivät he havainneet muita kuin herra Jerupkowin, tämä kun huolellisesti kyllä oli käskenyt seurassaan olevaa Iivanaa konttaamaan istuimen alle ja jäämään siihen epämukavaan asemaan siksi, kunnes oli päästy seudun herraskartanoiden ohitse.

Takaa-ajajat olivat nyt siitä vakavasti vakuutettuna, että Iivana vielä oli nuoren linnanherran talossa, ja olivat kahta vertaa valppaampia, koska ruhtinas oli luvannut suuren palkinnon sille, joka toisi karkulaisen takaisin.

Mutta miten suuria ponnistuksia he tekivätkin nähdäkseen valppautensa palkittuna, oli Iivana kadonnut, ja turhaan odotettuaan matkusti Platon Shestokow vannoen kostoa ja luvaten ei ennen heittävänsä asiaa, kuin tietäisi tuon roiston sisarensa pojan matkalla Siperiaan.

Herra Gladkoin paha omatunto seurasi häntä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings