V

Ainoastaan yksi sielu.

Oli kulunut monta vuotta.

Ajan vyöryvä ratas oii temmannut tuhansia ihmishenkiä mukanaan, asettaaksensa niiden sijaan uusia matkailijoita maailman näyttämölle; ihmishenki oli astunut esiin uusilla löydöillä ja keksinnöillä, sanalla sanottu, ei ollut mitään lepoa eikä rauhaa, kaikki pyöri ja kieppui ajan mahtavan rattaan ympäri.

Me sanoimme: ei mitään lepoa eikä rauhaa,… emme kumminkaan lausuneet täyttä totuutta, sillä löytyi kulmakunta maailmassa, jossa ei minkäänlaista edistystä havaittu, ja niin voitiin luulla että ajan pyörä siellä seisoi liikkumatta.

Jalo keisari Aleksanteri oli harrastanut maa-orjuuden lakkauttamista, mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, ei hän vieläkään ollut päässyt päämääräänsä lähemmäksi; suurin osa hänen bojaareistaan olivat tehneet salaliiton häntä vastaan, salapoliisin päällikkö käytti turhaan kaikkea viisauttaan ja älyään saadakseen ilmi sen johtajat, mutta niinkuin ennenkin seisoi hän neuvotonna tätä salaisuutta vasten, ja ne vähäiset tiedot, mitkä hän ajoittain oli saanut, kääntyivät äkkiä hänen alaisiensa virkamiesten uskottomuuden kautta päinvastaisiksi ja jättivät koko asian vielä sekavammaksi. Trubetskoi ja Gladkoi vedettiin edesvastaukseen, vaan heille onnistui täydellisesti puhdistaa itsensä. He antoivat asialle sellaisen ulkonäön, että olivat viattomasti saaneet kärsiä, olivatpa vielä olevinansa häväistyjä ja syvästi loukatuita. Hallitukselle ei siis jäänyt muuta kuin julkisen anteeksi anomuksen kautta antaa heille toivottu hyvitys. Myöskin herra Jerupkow oli kutsuttu tutkittavaksi, mutta hän oli siitä puhdistanut itsensä niin puhtaaksi kuin päivän valo. Se kanne ainoastaan, jonka ruhtinas Shestokow oli nostanut häntä vastaan, tuotti hänelle harmia, ja joskohta riita-asia venyikin pitkäksi ja kesti yhä vielä tässä luvussa kerrottujen tapahtumien aikana, niin tuo jalo mies ei kumminkaan voinut itseltänsä salata sitä vakaumusta, että hänen vastustajansa vihdoin pääsisi voittajaksi jutussa, ja hän itse maa-orjan vapauttajana lankeaisi rankaisevan oikeuden käsiin.

Venäjän valtakunnassa oli kaikki jäänyt entiselleen, yksin vanhan Ilian ponnistukset näyttää keisarilliselle herrallensa toteen ruhtinas Shestokowin syyllisyyden eivät olleet menestyneet, huolimatta niistä kalleista lääkkeistä, tuosta kallisarvoisesta kultavedestä, jota hän aika ajoin oli keisarilliselta apteekkarilta pyytänyt.

Ainoastaan tuo nuorukainen, joka eleli Venäjän ulkopuolella, tiesi kertoa edistyksestä. Saksan raitis ilmanala oli hänessä saanut ihmeitä aikaan. Entinen elämänrohkeus ja iloisuus sekä hilpeä mieliala olivat palanneet, ja kun näihin kadehdittaviin ominaisuuksiin vielä yhtyi oikein luja ahkeruus, niin tuli tästä Königsbergin ylioppilaasta pian tieteissä vankka mies. Hänen ahkeruutensa ja intonsa tulivatkin kohta palkituiksi, sillä hänen nuoresta ijästään huolimatta oli hän koonnut niin paljon tietoja, että hän jo oli valmis suorittamaan tohtoritutkintonsa. Herra Jerupkow, jonka kanssa hän joka viikko oli kirjeenvaihdossa, oli häntä kehoittanut jäämään Saksaan ja luvannut laajan tuttavapiirinsä avulla hankkia hänelle paikan. Tulevaisuus loisti hänelle ruusunkarvaisessa valossa, erittäin kun hänen suosijansa oli viitannut siihen, ettei hän ennen rauhoittuisi, kuin vanha Andreas saisi yhtyä poikansa kanssa, jota hän niin paljon oli ikävöinnyt. Mutta:

Aurinkokin armahainen Yöhön yhtyy, vaipuu vainen.

Kunnon Iivanalle ei se tosin kauan ollut paistanut, ja nyt hänen onnensa katosikin niinkuin lyhyt, päivänpaisteinen talvipäivä, jonka yö pian päättää.

Nuori ystävämme oli juuri saanut tohtorikirjansa, kun postinkuljettaja toi hänelle kirjeen, jossa hän tunsi herra Jerupkowin käsialan. Sen sisältö oli lyhyt, mutta Iivanalle hyvinkin tärkeä, hänen hyväntekijänsä näet kirjoitti näin:

Valitettavasti olen pakotettu ilmoittamaan sinulle, että hyvä isäsi on pahasti sairastunut. Lääkäri seisoo neuvotonua hänen tautivuoteensa ääressä ja kuume kiihtyy arveluttavassa määrässä, niin että voidaan pahinta odottaa. Ukko näkyy aavistavan, että hänen elämänsä loppu lähenee; ääretön ikävä saada tavata sinua on herännyt hänen mielessänsä, ja harras toivo vielä kerran nähdä kasvosi on ainoa, mitä hänen huulensa alinomaa sopertavat. Minä en suinkaan peittele tämän yrityksen vaarallisuutta, jos nyt riennät isäsi tautivuoteelle, mutta kun ruhtinas Shestokow ei nyt ole tiluksillaan, ja entinen vouti epäsuosioon joutuneena on toimestansa eroitettu, niin ehkä voisit uskaltaa tämän matkan. Minä jätän myötä- ja vastapuolien punnitsemisen kokonaan mielivaltaasi. Tee niinkuin sydämmesi käskee. Se on ainakin varmaa, että läsnäolosi äärettömän paljon sulostuttaisi vanhan, väsyneen miehen viimeistä hetkeä, jolla eläessään on ollut raskas taakka kannettavana, Jos nyt tullet tai et, minä odotan vannuineni kumminkin lähimmäisellä postiasemalla, kunnes se aika on kulunut, jolloin olisit voinut saapua, — vanha isäsi lähettää sinulle siunauksensa ja minä sydämmellisimmät tervehdykseni.

Sinun parastasi valvova ystäväsi Milan Jerupkow.

Olisiko mikä kunnon poika tahansa, jonka sydän vähänkään hehkui rakkautta isäänsä, voinut tämän kirjeen luettua vielä horjua? Tosin oli vaara, johon Iivana nyt heittäytyi, suuri, mutta tuo palava, harras toivo vielä kerran nähdä vanhaa isäänsä, niinkuin myös tuo suloinen tunne, että oli täyttänyt kuolevan viimeisen toivomuksen, antoi kaikkien vaarojen, kuinka suuria ne mahtoivat ollakin, näyttää vähäpätöisiltä, ja niin Iivana vielä samana päivänä nousi postivaunuihin, jotka vievät hänet Venäjän rajalle.

Tämä pitkä matka tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja mitä lähemmäksi hän tuli matkansa päämäärää, sitä valtavammin tykytti hänen sydämmensä, ja kun hän epäillen ja peläten kysyi: "Vieläkö isäni elää, vai eikö?" nosti se hänessä kuumeen.

Vihdoin eräänä myrskyisenä, jääkylmänä joulukuun yönä saapui hän viimeiselle postiasemalle, ja tunsi sinne tultuaan itsensä suljetuksi hyväntekijänsä käsivarsiin, joka hänet painoi rintaansa vasten.

"Tiesinhän että Iivanani tulisi", huusi Jerupkow lempeällä äänellä ja katseli iloisella ylpeydellä entistä maa-orjaa, joka nyt oli varttunut pulskaksi, komeaksi mieheksi. Iivanan arkaan kysymykseen, josko isä vielä eli, vastasi hän myöntäen, mutta lisäsi siihen, että vanhuksen voimat nopeasti vähenivät ja että hän jo oli tunnotonna.

"Isän ja äidin sydän voittaa ruumiinkin raihnaisuuden", lohdutti Jerupkow, "ja huntu, joka sielun pimittää, repiaä, kun rakkaitten lasten ääni kohtaa korvia. Niin tulee sinun kuoleva isäsikin vielä heräämään tuntoonsa, kun astut hänen vuoteensa ääreen ja mainitset hänen nimensä. Mutta aika ja kuolema kiiruhtavat, älkäämme siis hetkeäkään hukatko, — minun vaununi seisovat lähtöön valmiina."

Myrsky se öinen Raivosi töineen, Se ulvoen lensi, se riehui ja kiehui Ja pauhinallaan Se valtasi maan!

Mutta äärettömän aron ylitse riehui myrsky ja ajoi sinkoilevat lumihöytyvät vasten ajopeliä, jotka tavoittelivat saavuttaa tilusten asuttua piiriä. Usein säikkyivät hevoset ja ajajalla oli suuri vaiva pitää niitä ohjaksissa. Ainoastaan verkkaan voivat vaunut päästä eteenpäin, jota vastoin toisilla vaunuilla, jotka vastakkaiselta suunnalta näkyivät pyrkivän tiluksille, oli paljo helpompi, koska heillä oli myrsky selänpuolella. Ne olivat jo aikoja sitte saapuneet perille, kun Jerupkowin ajopelit vihdoinkin ajoivat kartanon pihaan ja seisattuivat talon rappusien eteen.

Yläkerroksessa paloi yksinäinen kynttilä. Vanha emännöitsijä oli odottanut herraansa ja oli varustanut häntä ja hänen kumppaniansa varten lämmittävän lasin groggia, joka tämän yön kovien rasitusten perästä oli virkistys kumpaisellekin matkustajalle. Ei unhotettu ajajaakaan, sillä hänen hyväntahtoinen herransa ei pitänyt häntä ainoastaan yhtenä hänen "sieluistaan", vaan kanssaihmisenä, jonka pakkasesta jähmettyneelle ruumiille tämä lämmittävä juoma myöskin teki hyvää.

Kun vilu, joka oli pannut tutisemaan luita ja ytimiä myöten, oli voitettu, virkkoi Jerupkow suojatilleen: "Nyt tuonne ukkoraukan mökille."

Molemmat miehet pukeutuivat jälleen turkkeihinsa ja astuivat ulos myrskyiseen yöhön. Vanha emännöitsijä oli tuonut tarjolle salalyhdyn. Jerupkow kumminkin kieltäytyi sitä ottamasta mukaan, ei riehuvan myrskyn vuoksi, joka pian olisi sen puhaltanut sammuksiin, vaan pikemmin varovaisuudesta huomaamatta saapua viholliselle alueelle.

Kun raivokas myrsky jääkylmässä talviyössä ympärillämme pauhaa, kun puitten oksat taittuvat, tuuliviirin huippu rätisten pyörii saranoillaan, kun myrsky raivossaan syöksyy talojen ullakkoseiniä vasten ja uunin piiseissä ulvoo hurjaa, yksinkertaista ulinaansa — silloin me onnelliset ihmislapset emme voi torjua päältämme kauhun tunnetta, kaikellaiset kuvitukset heräävät ikäänkuin kummittelevat aaveet kiihoitetussa mielikuvituksessamme ja tuskan täyttäminä odotamme lähestyvää aamunkoittoa. Mutta kun tähän kamalaan tunteeseen vielä yhtyy tietoisuus siitä, että viikatteella ja tiimalasilla varustettu kuolema on raivoavan myrskyn kumppalina, että hän ulvovan tuulispään ulinassa vartioitsee sitä vuodetta, joka rakkaimpamme kätkee, ja että hän hillitsemättömällä himolla odottaa eron hetkeä — silloin nousee kauhistus ihmissielussa huippuunsa, ja sellaisen yön hirmu kaivautuu ikuisesti pysyväksi muistoksi sydämmiimme.

Niin kävi Iivana parallekin, kun hän Jerupkowin rinnalla saapui siihen rappeutuneeseen majaan, jossa hänen kuoleva isänsä makasi, ja joka myrskylle oli otollinen esine, jota kohtaan se voi raivoansa mielin määrin purkaa. Satoja rakoja oli kaikkea läpi tunkeva vihuri löytänyt, ja näitten läpi hän huusi armahtamatta: "kuole! aika on tullut!" Sen jääkylmä suudelma kohtasi kurjalla vuoteellaan makaavan vanhuksen kuumeesta palavaa otsaa, sen talvinen henkäys pyörrytteli koholle hänen valkoisia hapsiaan, ikäänkuin ne olisivat olleet lumihiutaleita, joita se tahtoi sirottaa kaikkiin ilmansuuntiin.

Ei kukaan valvonut huonon sairaan luona. Yksin hän oli myrskyn seurassa, joka vaan lisäsi hänen houreilujansa. Tultuansa mökkiin riisui Jerupkow turkin päältänsä peittääkseen sillä pientä ikkuna-aukkoa, sillä hänestä oli varovaisinta, ettei se kynttilän valo, jonka Iivana oli sytyttänyt, näkyisi hoviin.

Isä Andreas hengitti raskaasti ja kuumeen houreissa hän pyysi vaikeroiden ottamaan pois rinnoiltansa kiven, joka uhkasi tukahuttaa hänet kuoliaaksi. Kun Iivana alkoi puhua ja täynnä hellyyttä lausui hänen nimensä, alkoi hän kuulleskella. Hänen raskaat silmäluomensa aukenivat ja hän katsoa tuijotti nuoreen mieheen. Hänen silmänsä luonnoton kiilto alkoi väistyä, kun poika uudestaan mainitsi hänen nimensä, hymyily kirkasti kuihtuneita huulia, hän ojensi laihtuneen kätensä ja hänen rinnastansa kohosi syvä huokaus.

"Tunnetko minua, isä?" kuiskasi Iivana, ja kyyneleet uhkasivat tukehuttaa hänen äänensä. Ukko nyökäytti päätään, ja se hymyily, joka nyt asui hänen huulillansa, tuli yhä lempeämmäksi.

"Kuka se sitte on, isä Andreas, joka tuossa vuoteenne ääressä seisoo?" virkkoi Jerupkow tarttuen puheeseen ja astuen samalla lähemmäksi.

"Iivana… rakas!" kuului vastaus.

Silloin lankesi poika alas kovan kuolinvuoteen ääreen, tarttui laihtuneisiin käsiin ja kostutti niitä kyyneleillään ja suudelmillaan.

"Iivana… siunaan!" kuului hiljaa vanhuksen huulilta uudelleen ja hän pani kätensä siunaten poikansa päälle, sillä aikaa kuin hänen huulensa sopersivat kuulumattomia sanoja. Kumminkin ymmärsivät poika ja Jerupkow, että ne olivat sydämmen toivomuksia, joita vanha mies edeltäpäin lähetti sille hyvälle hengelle, jonka istuimen edessä hän pian oli seisova.

Vielä kerran loi isä Andreas lempeän, kirkastuneen katseensa pulskaan, nuoreen mieheen, vielä kerran hän hänelle hymyili ystävällisesti, sitte hän sulki silmänsä ja nukkui. Painajainen ei enää tuntunut taakkana hänen rinnallansa, hänen hengityksensä oli rauhallinen ja hiljainen. Huolimatta siitä suuresta surusta, joka oli kohdannut Iivanan sydäntä, tunsi hän itsensä äärettömästi rauhoitetuksi nähdessään tämän muutoksen, sillä hänen läheisyytensä oli tuottanut kuolevalle vanhukselle takaisin kauan kaivatun rauhan, hänen läsnäolonsa oli sulostuttanut hänen elämänsä viimeisiä hetkiä.

Iivana kumartui hänen ylitsensä. Yhä vienompi ja heikompi oli hengitys, mutta hymyily vanhuksen huulilla pysyi yhä, — vihdoin Iivana ei enää havainnutkaan mitään hengenvetoa, — vanhan miehen sydän seisoi liikkumatta, yksi sielu, jonka ruhtinas Shestokow oli omistanut, oli paennut siihen valtakuntaan, jossa ei mitään maa-orjuutta ole, jossa henki on päässyt vapaaksi kuolevasta verhostaan, jossa herrat ja palvelijat ovat lakanneet olemasta herroja ja palvelijoita, mutta jossa ainoastaan kysytään sielun omaa arvoa.

Iivana tunsi että hänen isänsä oli lähtenyt ja hän vaipui itkien alas kurjalle leposijalle. Hänen nyyhkytyksiinsä sekoittui pauhaavan myrskyn hurjat säveleet, jotka nyt äkkiä täydellä voimalla tunkeutuivat majaan, sillä ovi kiskaistiin äkkiä auki. Monen lyhdyn räikeä hohde valaisi puolipimeää huonetta, valaisi myös samalla Shestokowin ilosta ilkkuvia ja rumia kasvoja, hän kun nyt seisoi keskellä tuota pientä huonetta.

Toinen vuosikymmen yhdeksännettätoista vuosisataa, jota aikaa me lukijoille tässä kertomuksessa kuvailemme, tarjosi Venäjän ylimysluokalle monta etua. Raha se avasi kaikki lukot, murti kaikki teljeet, niin myös jokaisen salaisuuden, kun vaan oikein ymmärsi menetellä. Melkein kaikki kirjeet, jotka menivät ulkomaille tai jotka sieltä tulivat, avattiin postissa, ja kun ruhtinaalla tässäkin virastossa oli mahtava ystävä, niin ei hänelle ollut vaikeata päästä Jerupkowin kirjevaihdon perille. Iivanan olopaikka tuli kohta hänen tietoonsa, mutta se seikka, ettei Preussi jättänyt ulos ketään karannutta orjaa, esti häntä saamasta uudelleen nuorukaista käsiinsä. Tästä esteestä huolimatta ei tämä kostonhimoinen mies luopunut toiveestaan vihdoinkin päästä tarkoituksiensa perille, ja kun häu siis sai tiedon Jerupkowin viimeisestä kirjeestä, päätti hän yllättää Iivanan, joka riensi isänsä kuolinvuoteelle. Se olikin juuri hänen matkavaunuusa, joka saapui tiluksille ennen Jerupkowin ja hänen suojattinsa tuloa. Kaksi muutakin ajopeliä oli myös vähää sen jälkeen saapunut linnan portaille. Niissä olivat herrat Trubetskoi, Gladkoi ja muutamia muita salaliittoon kuuluvia jäseniä, jotka olivat valinneet ruhtinaan kaukaisen maahovin yhtymäpaikakseen, koska sellainen yhtyminen Pietarissa näytti heistä vaaralliselta. Heidän kavalat aikeensa olivat nyt niin pitkälle edistyneet, että he voivat ryhtyä niiden toimeenpanemiseen. Kysymys oli vaan määrätä ohjelma, jonka mukaan tuli toimia. Tämä oli heidän yhtymisensä tarkoituksena maahoviLla. Kun Shestokowin uskottu palvelija ilmoitti Jerupkowin matkavaunujen tulon, teki ruhtinas yölliset vieraansa osallisiksi aikeistaan, ja kun vakoileva palvelija vielä ilmoitti hänelle, että herra Jerupkow Iivanan kanssa oli vanhan Andreaksen majassa, hiipi tämä "kaunis" seurue asianomaiseen paikkaan.

Kun Shestokow oli antanut merkin, sytytettiin mukana tuodut lyhdyt ja ovi avattiin.

Voimme ajatella Jerupkowin hämmästystä, niinkuin myös Iivanan lamauttavaa kauhua. Molemmat tunsivat että heidän tuhonsa hetki oli tullut. Jerupkowista oli näytetty toteen, että hän oli pitänyt yhteyttä paenneen maa-orjan kanssa ja kaikella tavalla häntä auttanut; tämän tarkoituksen voittaminen oli ollut ruhtinaan hartain toivomus, ja nyt hän riemuitsi pauhaten että oli saanut panna tämän yllätyksen toimeen näin monen vieraanmiehen läsnäollessa. Ennen lähtöänsä Pietarista oli hän lähettänyt kutsumuksen ispravnikalle ja stanovoille odottaa hänen tuloansa linnassa. Palvelukseen valmiit virkamiehet olivatkin saapuneet, varsinkin kun he tiesivät että runsas palkkio oli heille siitä varmaan tuleva.

Shestokowin annettua merkin astui ispravnikka esiin, kosketteli yhä vielä hämmästyksissään olevaa Jerupkowia sauvallaan ja lausui arvokkaisuutta tavoittavalla virka-äänellä:

"Tsaarin nimessä vangitsen minä teidät täten ja käsken seuraamaan minua paikkakunnan vankilaan."

Jerupkow koetti tointua, kumminkin vapisi hänen äänensä, kun hän vastasi:

"Ennenkuin minä sen teen, tulee teidän minulle näyttää todistus siitä, että teillä on oikeus minut vangita."

Sanaakaan virkkamatta, pisti ispravnikka kätensä povitaskuun ja toi esiin kuvernementin poliisimestarin allekirjoittaman vangitsemiskäskyn, jonka hän ojensi Jerupkowille. Ruhtinas Shestokow oli ollut kyllin viekas edellyttämään tätä oikeutettua vastaväitettä vihatun sisarensa pojan puolelta ja oli sentähden pitänyt huolta tästä tarpeellisesta asiapaperista.

Ferupkow vaaleni. Hän havaitsi että hän täydellisesti oli vihollisensa vallassa ja että vastarinta oli turha.

Ennenkuin hän seurasi näitä kahta poliisivirkamiestä, lähestyi hän isänsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan makaavaa Iivanaa, kumartui alas ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Älä uskallustasi kadota, poika parka, Jumala on armollinen, ja huolimatta vastustajamme viekkaudesta auttaa hän meitä määrämme perille."

Iivana puristi hyväntekijänsä kättä vasten sydäntänsä, ja kun Jerupkow poistui, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen hyvä haltijansa olisi hänet jättänyt. Se olikin todella niin, sillä Shestokow päästi nyt irralleen luontonsa koko raakuuden, ja astuen itkevän nuorukaisen eteen, antoi hän hänelle iskun rintaan ja tarkastellen hänen pukuaan, huusi hän pilkallisesti:

"Mitä merkitsevät nuo herrasvaatteet, ne eivät kelpaa maa-orjalle. Sinun juhlapukusi on valmiina entisessä asunnossasi ja sinun pitää tuossa paikassa vaihtaa tuo keikaripuku säkkikangashousuihin ja paitaan sekä pukeutua lammasnahkaturkkiin, tai saat maistaa solmupiiskaa; meillä on kohta sananen keskenämme vaihdettava, sinä karannut heittiö! Tahdon sinua opettaa karkaamaan herrasi luota. Huomisaamuna puhumme enemmän keskenämme. Nyt — pois, mars!"

Hän osoitti mahtipontisesti ovea.

Vapiseva Iivana kohotti katseensa häneen, vaan kauhistuneena hän vetäytyi takaisin, — mutta vaikka hän näkikin ruhtinaan tuimat ilosta ja kostonhimosta vääntyneet ja punottavat kasvot, niin uskalsi hän kumminkin kohottaa rukoillen kätensä ja nöyrästi lausua:

"Osoittakaa laupeutta, Teidän Ylhäisyytenne, antakaa miuuu valvoa ainakin tämä yö isäni ruumiin ääressä, minä tahdon sitte mukautua välttämättömään kohtalooni."

"Hahaha, arveleeko poika yhä edelleen olevansa ylioppilas?" huusi Shestokow pistävällä ivalla. "Valvoa isänsä ruumiin ääressä, ikäänkuin hän olisi ollut säätyhenkilö! Me tahdomme vapauttaa sinut siitä lapsellisesta velvollisuudestasi, poika, ja tuon raadon annamme vielä tänä yönä kuopata. Tuo", sanoi hän kääntyen nauravan ympäristön puoleen, "on minulle jo kylliksi rahoja maksanut, minun on pitänyt häntä elättää viimeisen vuoden, vaikkei hän ole voinut toimittaa vähintäkään työtä. Minä olen iloinen, että olen hänestä päässyt, vaikka minun isäni kerran hänestä maksoi sievoisen summan ruplia. Ruumis kuoppaan!"

Sillä välin kun pari dvornikkaa (talonrenkiä), jotka olivat kantaneet lyhtyä, tarttui vanhan Andreaksen hengettömään, mutta vielä lämpimään ruumiiseen käsiksi, kiskoi petomainen Shestokow tuskasta voimattoman Iivanan ylös, työnsi hänet edellään ulos mökistä, pihan yli, herraskartanoon asti. Sinne tultua jätti hän hänet kahdelle kaitsijalle ja lisäsi vielä uhkauksen:

"Miehet, te vastaatte minulle hänestä!… Voi teitä, jos hän karkaa! Minä annan teitä pieksää niin, että henki lähtee. Te tunnette minut ja tiedätte että pysyn sanoissani!"

"Me tahdomme häntä vartioida, isä rakas", vastasi toinen kaitsija ikeniänsä irvistellen, "aivan kuin olisi hän tsaari itse."

Tämä vastaus herätti ruhtinaan mielisuosion, hän nyykähytti armollisesti päätään ja läksi sitte ystävineen lämmitettyyn vierashuoneesen, jossa katetulla pöydällä valituimmat herkulliset ruuat ja juomat jo odottivat.

"Tuollainen liikunta tuottaa oivallisen ruokahalun", naurahti herra Gladkoi ja istui tyytyväisenä pöytään, jonka perästä muut noudattivat hänen esimerkkiänsä. Sittenkun jalosukuiset herrat olivat tyydyttäneet ruokahalunsa, rupesivat he neuvottelemaan siivoista tuumistansa. Luonnollisesti juotiin tässä tilaisuudessa paljon viiniä eikä kukaan ajatellutkaan enää tämän yön kauheata näytelmää, itse Jerupkow ja Iivanakin joutuivat unhotuksiin, sillä nyt oli kysymys tärkeämmistä asioista!