Front matter

Kirj.

Jonas Lie

Suomentanut J. Hollo

WSOY, Porvoo, 1922.

1.

Merdön mustapartaista luotsia Salve Kristiansenia nimitettiin Arendalissa huimapäiseksi veikoksi, joka uskalsi lähteä merelle millaisessa säässä tahansa.

Hän oli henkensä uhalla pelastanut useita aluksia, jotka haaksirikkoutuneina olisivat joutuneet merilain alaisiksi, ja tiedettiin kertoa, että hän oli yksinään noussut vajoavaan hylkyyn lähettäen kumppaninsa maihin hakemaan apua. Mutta samalla kerrottiin, että hänen ja luotsivanhimman Beckin välit olivat siksi sameat, ettei hän koskaan saanut pelastusmitalia.

Hänellä väitettiin olevan kotona kulmakaapissa useita omistuskirjoituksilla varustettuja hopeahaarikoita ja suuri kaukoputki muistoina eri aluksista.

Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, @@ olisipa häntä sopinut sanoa hinteläksikin; mutta terävät, ruskeat silmät, tarmokas, suora nenä ja poskessa, parranrajan yläpuolella näkyvä tuima piirre loivat hänen kasvoihinsa taipumattoman ja pelottoman ilmeen. Hänen jäyhään, karskiin olemukseensa ja puhetapaansa yhtyneenä tuo kaikki teki erinomaisen tarmokkaan vaikutuksen.

Koko hänen juro käytöksensä ilmaisi jonkinlaista katkeruutta, josta ihmiset saattoivat riittävän selvästi havaita, että hän kykeni elämään ilman heidän seuraansa ja apuansa.

Kaupungissa, vieläpä luotsivanhimmankin luona kerrottiin, että hän oli vaipunut juoppouteen. Myytyään makrillinsa kalarannassa hän näet voi toisinaan istua kokonaisen päivän Andersenin muorin tuvassa, viinaksi edessään. Niinä päivinä hän oli harvasanainen; mutta kun alkoi ilta joutua ja hän oli ehtinyt saada hieman hattuunsa, ei ollut hyvä joutua hänen kanssaan tekemisiin. Ei ollut helppo sanoa, minkätähden hän viihtyi Andersenin muorin merimiestuvassa. Mutta siellä joka tapauksessa tiedettiin, miten häntä oli kohdeltava.

Se arvonanto, jota hän merimiehenä yleisesti nautti, oli tehnyt hänestä tämän piirin sankarin, ja vaikka asiaa ei lausuttukaan suoraan julki, osoittivat hänen merimatkojensa jälkeen tehdyt ikäänkuin satunnaiset kysymykset tai sisäänastuvien tervehdystapa, että täällä oli myötätuntoa ja että hänen nimellään oli hyvä kaiku.

Laivamiehen päähän ei helposti pälkähtänyt istuutua muitta mutkitta hänen viereensä; luonnollisena edellytyksenä oli tervehdys ja puhuttelu.

Salve Kristiansenin siten viettäessä aikojaan merimiestuvassa liikkui hänen kymmenvuotias poikansa Gjert satamassa, seuranaan koko joukko kaupungin poikia, jotka eivät paljoakaan tienneet säätyerosta.

Ruskeatukkainen, ruskeasilmäinen, reippaannäköinen Gjert poika oli heistä kaikkein villityin ja nautti sitäpaitsi jonkinlaista arvonantoa isänsä poikana. Tätä kunniaa hän ilmeisesti koki puolustaa kaikenlaisilla hurjilla tempuilla.

Oikeastaanhan hänen olisi pitänyt vartioida purtta, mutta se oli hyvin kiinni ja sitäpaitsi sen voi mainiosti nähdä joltakin raakapuulta satamasta. Gjert pysytteli veneen luona, kunnes pojat tulivat koulusta, mutta kun he sitten innoissaan riensivät tavanmukaiselle leikkipaikalleen satamaan, kirjalaukut selässään, niin Gjert odotti heitä mielellään jossakin silmiinpistävässä paikassa, saalingin tai raakapuun varassa tai @@ kuten monesta ikkunasta voitiin nähdä kaukoputkella ja ilmankin sitä ja kuten kaupungin äidit suureksi kauhistuksekseen toisilleen huhuilivat @@ maaten mahallaan mastonhuipussa.

Useimpia kaupungin lapsia oli nimenomaan varoitettu antautumasta mihinkään tekemisiin "hurjan Kristiansenin" pojan kanssa. Mutta saalinki ja mastonnokka, jotka liiankin hyvin saattoi nähdä kotosalta, kävivät juuri sentähden mielenkiintoisiksi katseltaviksi, ikäänkuin olisi Gjert Kristiansen istunut kielletyn puun oksalla.

Elämä satamassa oli sangen riemullista, kuten ainakin merikaupungeissamme, joiden satamissa pojista kasvaa laivamiehiä ennen ensimmäistä matkaansa.

Beckin pojanpoika, Fredrik, josta piti tulla merikadetti, oli eräänä päivänä luullut olevansa suojassa kodin ikkunoilta, kun kiipesi maston selkäpuolta kohti huippua, missä hänen ystävänsä Gjert jo istui odottamassa; mutta hoikka puu ei suojannutkaan häntä luotsivanhimman terävältä katseelta.

Vanha Beck saapui itse alukseen, täynnänsä isoisän mielikarvautta, haukkui pahanpäiväiseksi laivurin, joka saattoi kaikessa rauhassa katsella moisia temppuja, ja kuritti käyrällä ryhmysauvalla Gjert Kristiansenin, joka oli viekoitellut hänen pojanpoikansa sellaiseen tottelemattomuuteen lisäten, että Gjertistä saattoi jo varsin hyvin nähdä, mikä hänestä vihdoin oli tuleva @@ ilmetty isänsä poika.

Hänen oma armas, vietelty aaluvansa [vesa, kuv. poikanen], joka oli paria vuotta vanhempi, pääsi ilman selkäsaunaa, ja sen johdosta pidettiin poikien kesken neuvoa, että hänen piti saada se takaisin, kun ensikerran kohdattaisiin.

Hän olisikin joutunut kylvetettäväksi, ellei Gjert, jonka puolesta piti kostettaman, olisi odottamatta ryhtynyt häntä puolustamaan.

Kertomuksen siitä, kuinka Beck oli kurittanut hänen poikaansa ja ennustellut hänen tulevia vaiheitansa, sai luotsi kuulla vasta kotiin purjehdittaessa. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; mutta kun hän sitten kuuli Gjertin kaikesta huolimatta auttaneen Fredrik Beckiä, niin hän säpsähti ja sanoi vähän ajan kuluttua:

"Kerro se äidille."

2.

Merdö, missä luotsi asusti, on kaupungin väylän suulla, merituulen pesänä.

Ulkoapäin tämä pieni, puolipyöreä saari ei mitenkään eroa tavallisesta karusta kalliosaaresta. Ylhäältä, tuuliviirin luota, luotsien tähystyspaikalta, voi myrskyn aikana nähdä loppumattomiin valkoisina vaahtoilevia kallioita ja kareja.

Nämä rannikkovedet ovat erinomaisen vaaralliset; mutta Merdössä ja Torungenissa asustavat Arendalin luotsit ovat Norjan parhaita.

Englantilaisilla ja hollantilaisilla luotseilla on suppeat alueensa, mutta nämä laajalti purjehtivat miehet, jotka tänään ovat laivoja auttamassa Lindesnäsin luona, voivat huomenna olla Skagenin tai Hanstholmin tienoilla, ja ylihuomenna luotsimme kenties astuu hampurilaiseen alukseen Hornin riutoilla.

Leveissä kansialuksissaan, joiden isossa purjeessa nähdään Arendalin merkki, numero ja punainen raita, he liikkuvat makrillimatkoillaan koko Pohjanmerellä aina Dogger-matalikoille saakka, missä puhuttelevat vieraitten kalastaja-alusten miehiä tiedustellen heiltä Kanaalista sekä Englannin ja Hollannin satamista saapuvia laivoja. Valassaarten alusten varpapurjeen asemesta on heidän pursissaan kahvelipurje, ja vaikka eivät olekaan yhtä hyviä purjehtijoita kuin ensinmainitut, suoriutuvat ne aallokosta ihan yhtä hyvin.

Mutta Merdön luotsin tuntee parhaiten se kapteeni, joka sysimustana talviyönä, aaltojen vyöryessä pilvenkorkuisina, saapuu Torungin väylälle hyvin tietäen, että hänen on ajauduttava rantakareille, ellei saa luotsia.

Hän kuulee huudettavan, köysi sinkoaa esiin, ja samassa seisoo kannella likomärkä luotsi. Mies vaihtaa vaatteet, saa lasin lämpimikseen ja ryhtyy ohjaamaan alusta. Hänestä ei tuntunut liian arveluttavalta hypätä mereen, köysi vyötäisille sidottuna, sillä muulla tavoin ei alus ollut pelastettavissa.

Kun on kysymyksessä kunnia, laivan pelastaminen, ei venhe, koti ja elämä merkitse paljoakaan näille miehille, jotka muuten arkioloissaan voivat olla hyvinkin kitsaita killingistään.

Merdön takarannalla on kuuluisa Merdön hätäsatama, pieni kalastajain ja luotsin asumapaikka. Siellä asui luotsimme omistamassaan pienessä, punaisessa, kuistilla varustetussa tuvassa, jonka takana oli kiviaidan ympäröimä perunamaa.

Pienissä, valkoisiksi sivutuissa ikkunoissa näkyi pari pelargonia, ja tupa oli kaikin puolin erinomaisen siro ja siisti. Se näytti puolittain laivamaiselta, ja arkioloissa siellä laskettiinkin, kuten meriväen keskuudessa yleensä, vuorokauden hetket ja ruoka-ajat kuten laivassa ikään. Seinässä pöydän takana riippui pitkä kaukoputki, nurkkakaapin päällä oli joukko merikarttakääröjä ja toisessa nurkassa hollantilainen kaappikello, jonka yläosassa nähtiin viheriä käki.

Luotsin vaimo oli edellisenä päivänä nähnyt aluksen purjehtivan Merdöstä Arendaliin ja odotti nyt miestänsä kotiutuvaksi. Heidän nuorin poikansa pyydysteli toimessaan katkorappoja pienistä vesilätäköistä, joita myrsky tai korkea vuoksi jättää saaren matalampiin kohtiin.

Poika oli saanut tehtäväkseen tähystellä ja ilmoittaa äidille, mutta oli nähtävästi asian kerrassaan unhottanut mielenkiintoisen askarruksensa vuoksi, sillä kauniina iltahetkenä, meren hohdellessa sineä ja kultaa ja auringon alkaessa painua mailleen nähtiin luotsin pursi täysin purjein kiitämässä kohti satamaa.

Luotsin vaimo istui pöydän ääressä ikkunan luona. Hänen pukunsa oli vierasta, lähinnä hollantilaista kuosia.

Hän oli varmaan rauhaton, sillä huolen riuduttamissa kasvoissa näkyivät ilmeet vaihtelevan.

Hän nojasi hetkiseksi poskeaan käteensä, ja sulki väsyneenä silmänsä, mutta alkoi kohta jälleen uutterasti ommella.

Vaikka hän piti miehestään, tunsi hän kuitenkin suoranaista pelkoa ajatellessaan hänen saapumistaan.

Hänessä oli jotakin arkaa, rasittunutta, kun hän hieman hätäillen nousi seisomaan, kuullessaan luotsin olevan tulossa sisään. Hän seisoi epäröiden, lähtisikö ulos ottamaan miestään vastaan.

Mutta kun luotsi sitten astui tupaan, väistyi tuo ilme samassa avoimen, näennäisen iloisen yllätyksen ilmeen tieltä.

Palatessaan Arendalista oli luotsi useinkin tyytymätön ja katkera eikä hänen kanssaan ollut helppo tulla toimeen. Vaimo huomasi heti, mitä hänen kasvonsa ilmaisivat, ja tiesi, että hänen asianaan oli vain sietää, kestää @@ olla hilpeä ja lempeä ja välttää kaikkia niitä ansoja, joita mies katkeran mielialansa vallassa taitavasti hänelle asetteli, oli vältettävä jokaista sopimatonta sanaa, vieläpä ilmeen ilottomuuttakin.

"Sydäntyessään" mies saattoi uhkailla tekevänsä jos jotakin, ei vaimolleen vaan itselleen, ja vaimo tiesi, että hän kykeni uhkauksensa toteuttamaan. Oli monesti sattunut, että hän oli sopimattoman sanan vuoksi heti lähtenyt takaisin merelle @@ erään kerran myrskyisenä iltana, jolloin tuhoutuminen näytti ihan varmalta.

Luotsi tunsi itsekin huonot puuskapäänsä, ja pyrkimys niiden välttämiseen luultavasti saikin hänet usein mieluummin viipymään Andersenin muorin tuvassa Arendalissa kuin kotonansa.

Kunhan ensimmäinen, vaarallinen päivä oli ohi, ei kukaan voinut elää kotonaan onnellisemmin ja tyytyväisemmin kuin Salve Kristiansen vaimoineen. Hän näet kerrassaan jumaloi vaimoaan ja lapsiaan, ja hänen oli yhtä vaikea heistä erota kuin aikaisemmin tulla heidän luoksensa.

Gjert pojan urotyö Beckin pojanpojan jutussa oli lauhduttanut hänen mieltänsä ja siten tavallaan suorittanut vaimon vaikean tehtävän.

Hän astui pieneen tupaan hilpeän näköisenä ja tervehti vaimoansa:

"No, äitimuori, miten jakselet? @@ Ja missä on piltti pahanen?"

Kysymys koski nuorinta poikaa, joka oli kehnosti hoidellut tähystysvelvollisuuttaan ja jota isä hyvällä tuulella ollessaan aina nimitti tuolla nimellä @@ piltti oli hänen silmäteränsä.

Vaimon rinnasta hävisi heti painostava tunto, mutta hän varoi ilmaisemasta sitä miehelleen. Tupa oli hänelle äkkiä valoisa, täynnä sitä ilta-auringon hohdetta, joka oli ikkunan läpi valanut kultaa hänen hiuksiinsa hänen kalpeana istuessaan pöydän ääressä.

Hän oli kaunis, solakka, punaposkinen nainen. Vapisevin käsin hän autteli merivaatteita miehensä yltä eikä tahtonut kyetä johdonmukaisesti vastailemaan hänen kysymyksiinsä. Se ei jäänyt havaitsematta luotsilta, joka yhä kovemmalla äänellä huuteli piltti pahastaan. Piltti ilmestyikin vihdoin ovelle hämillään ja arkana, housunlahkeet käärittyinä ja kädessään se läkkirasia, johon hän oli saalistaan kerännyt.

Vanhin poika, Gjert, kantoi sisään nyyttejä ja tavaroita, joita luotsi oli kaupungista ostanut, ja komensi ällistelevän piltin heti avukseen.

Gjert oli vain ohimennen tervehtinyt äitiänsä, sillä hän huomasi ensi silmäyksellä, että sillä kertaa oli kaikki hyvin.

Muutoin hän oli äitiinsä hyvinkin kiintynyt, auttoi häntä ja kevensi hänen kuormaansa kaikessa hiljaisuudessa, minkä suinkin voi. Hän oli lapsuutensa aikana nähnyt ja käsittänyt tuosta onnettomasta suhteesta niin paljon, että hänestä oli tullut äidin ystävä ja tuki, vaikka hän samalla ihaili isäänsäkin.

Se seikka, että Gjert oli isän mukana aluksessa, oli äidille takeena siitä, ettei Salve Kristiansen pahan pään sattuessa sentään purjehtinut itseänsä upoksiin @@ tuo mahdollisuus ilmaantui muuten useinkin hänen säikähtyneeseen mieleensä.

Gjert piti myös huolta siitä, että eri paikoista tuli toisten luotsien tai kalastajain myötä tietoja isästä, ja kun Gjert ei ollut mukana, lähetti äiti hänet kaupunkiin urkkimaan uutisia hänestä.

Merellä luotsi oli yleensä tyynimielinen, mutta toisinaan saattoi synkkä mieliala pauloa hänet sielläkin, näennäisesti ilman vähintäkään ulkonaista syytä.

Hän ei muuten näyttänyt milloinkaan olevan niin hyvällä tuulella kuin rajusään vallitessa. Silloin hän jutteli luotsitoverilleen hauskasti ja hilpeästi. Mutta ihan luonnollista oli, että hän kovan aallokon vaikeuttaessa laivaan pääsemistä itse otti köyden vyötäisilleen ja hyppäsi mereen @@ muussa tapauksessa hän olisi osoittanut toista kunnioittavansa.

Hän näet ei kunnioittanut ketään @@ tämä tieto herätti hänessä itsessään erinomaista tyydytystä.

Tällä kertaa luotsi jäi kotiin pitkäksi ajaksi, jonka kuluessa ei hänen huoneessaan kuulunut yhtään soraääntä. Päinvastoin: kun otti huomioon, että he olivat olleet jo kauan naimisissa, oli kaikki pikemmin liiankin hyvin.

Ensimmäisinä päivinä oli hän ollut pikku Henrikin apuna hänen pyydysmatkallaan ja oli sitten ryhtynyt rakentamaan hänelle pientä prikiä.

Ainoa seikka, josta oli kaikessa ystävyydessä hieman kinastelua, oli Gjertin koulunkäyntiä koskeva kysymys. He olivat asemaansa nähden hyvinkin varakasta väkeä, ja eräänä päivänä oli äiti ikäänkuin sattumalta lausunut, että he kyllä voisivat kustantaa Gjertin kaupungin kouluun @@ poikahan voi asua siellä hänen tätinsä luona.

Isä ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Gjertin piti asianmukaiseen ikään ehdittyään lähteä Terjesenin telakalle rikaamista oppimaan.

Luotsi alkoi kuitenkin yhä useammin astella reippaaseen, hieman rauhattomaan tapaansa tähystyspaikalle tai seisoskella yksinään, kädet selän takana, alhaalla laiturilla @@ hän ei ollut niitä miehiä, jotka keräävät tovereita ympärilleen. Oli ihan ilmeistä, että hän alkoi jälleen ikävöidä merelle.

3.

Korvetti "Kotka" oli vast'ikään saapunut Arendaliin Välimerelle tekemällään kadettiretkeltä. Se lepäsi satamassa, missä katselijain huomiota herättivät korkeat mastot, ampuma-aukoissa kiiltelevät messinkitulpat, vilisevä miehistö ja täsmällinen sotilaallinen järjestys, joka tavan takaa, rummun päristessä ja miesten rientäessä paikoilleen, ilmeni erikoisen silmiinpistävänä.

Gjert oli saanut luvan lähteä erään luotsin mukana kaupunkiin näkemään sota-alusta, johon kohdistuva uteliaisuus oli tällä kertaa sitäkin suurempi, kun oli kiertelemässä eräänlaisia yhä merkillisemmältä kuulostavia huhuja.

Merkitsevin silmäniskuin kerrottiin, että "Kotkan" viime retki oli ollut "pamppuretki", ja Gjertin toverit samoinkuin satamassa parveileva yhteinen kansa silmäilivät alusta jotenkin arastellen. Joka kerta kun merkkipilli soi, kohosi kuulijain mieleen hämärä mielikuva siitä, että siellä joku sai maistaa patukkaa, ja uteliaat venheet pysyttelivät mieluummin hiukan loitolla.

Kaikessa tuossa oli sen verran totta, että korvetin miehistön keskuudessa tosiaankin vallitsi joltinenkin tyytymättömyys erääseen upseeriin, joka oli kiivautensa vuoksi joutunut vihapidoksi. Lisäksi hän oli erehtynyt rankaisemaan miehistön laulumestaria, joten vorokilta kuului iltaisin salaperäinen laulu, joka pian kaikui satamassa hyvien ja heleiden äänien esittämänä.

Gjertin mieltä oli koko ajan herkeämättä kiinnittänyt tuo merkillinen alus ja kaikki sitä koskevat seikat, ja seuraavana päivänä, kotiin purjehdittaessa, hän ajatteli ainoastaan näkemiään ja kuulemiaan.

Sepä miekkonen, joka voisi käyskellä sellaisen laivan kannella, puettuna kultaa hohtelevaan univormuun!

Fredrik Beck, johon hän oli kiintynyt erikoisin ystävyyden sitein siitä lähtien kuin oli pelastanut hänet selkäsaunasta, oli kertonut hänelle paljonkin.

Tuuli oli käynyt melkoista navakammaksi; ilta ei luvannut laisinkaan kaunista säätä, ja pursi liikkui kotoa kohti, kolme reiviä purjeessa.

Luotsi oli käynyt useita kertoja heitä tähyämässä ja istui nyt tuvassaan korjaillen vanhaa merikarttaa, kun poika asteli laiturilta hyräillen uutta laulua, jonka sanat alinomaa häipyivät tuuleen. Hän pysähtyi hengästyneenä etehiseen saadakseen loppuun asti lauletuksi. Luotsi ja hänen vaimonsa kuulostivat ja vilkaisivat toisiinsa.

Äiti oli parhaillaan kattamassa illallispöytää. Gjertin astuessa sisään oli hänestä helppo nähdä, että hänen mielensä oli merkillisten asiain valtaama ja että hän itse sen tiesi ja tunsi. Nopeasti tervehtien hän tempasi oven pielessä seisovan tuolin, siirsi sen pöydän ääreen ja istuutui, vaikka ateria ei ollut vielä valmis. Hän tunsi kalvavaa nälkää.

"No, Gjert", sanoi äiti Gjertin vähän aikaa istuttua ja katseltua ympärilleen, ilmeisesti odottaen, että häntä kehoitettaisiin kertomaan:

"Olitko laivassa?"

"En @@ en minä, mutta minä juttelin niiden kanssa, jotka olivat olleet. Sitäpaitsi näin kaikki" @@ vakuutti hän, itsetietoisesti päätään nyökäyttäen ja ojentaen kätensä kohti leipäkannikkaa @@ "vieressä olevan kuunari Antonian märssystä. Se ei ulottunut kuin hieman kannenkatosta ylemmäksi; se olisi hyvinkin voinut olla korvetin isovenhe."

@@ "Jos olisi ollut koko joukon pienempi", lisäsi luotsi kuivakiskoisesti, nousi ja vei karttakäärön pienen nurkkakaapin päälle.

Gjert alkoi nyt äitinsä puoleen kääntyen esittää puolustuksekseen erinäisiä vertailuja: kuinka alhaalla kuunarin runko oli levännyt korvetin rinnalla, kuinka sen viiri oli ulottanut vain isoonraakaan j.n.e., mutta isä keskeytti hänen esityksensä:

"Mitä laulua sinä laulelit tullessasi?"

"Oh @@ se oli pamppuretken laulu!"

"Vai niin @@ onko retki tosiaankin ollut sellainen?" kysyi luotsi katsahtaen hieman tutkivasti poikaansa; hän näet ei kuulunut niihin, jotka helposti uskovat huhuja.

Tuo mielenkiintoa ilmaiseva kysymys hiveli tavattomasti Gjertin itsetuntoa. Oikeastaan hän olikin koko ajan mitä palavimmin halunnut kertoa juuri tästä asiasta ja aloitti nyt mitä syvimmän vakuutuksen ilmein:

"Sen voit uskoa, isä! @@ Toiset puhuvat kuudesta, toiset yhdeksästä, mutta että he kaikki ovat saaneet pamppua, kunnes ovat siihen oienneet, on yhtä varmaa kuin se, että @@ että" @@ hän silmäsi innoissaan ympärilleen etsien vakuuttavaa vertauskohtaa ja päätyi vihdoin, kun ei mitään iskevämpää juolahtanut mieleen, verrattain laimeaan kuvaan:

"että käki seisoo tuolla kellon päällä!"

Tiedonanto vaikutti äitiin niin järkyttävästi, että hän istuutui rahille, lautanen sylissään. Hän siirsi säikähtyneenä katseensa pojasta mieheen, jonka ilme häntä sentään hieman rauhoitti.

"Keneltä olet tuon kuullut, Gjert?" kysyi hän vihdoin vakavasti, äänessä yhä vielä huolestunutta sävyä.

"Keneltä olen sen kuullut? Niiltä kaikilta!"

Oivaltaen samassa itsekin, että "ne kaikki" tässä epäuskoisessa ympäristössä merkitsi samaa kuin ei kukaan, hän jatkoi:

"Fredrik Beckiltä. Hän on itse jutellut erään merimiehen kanssa, joka oli vahdissa laivavenheessä, kapteenin ollessa maissa. Hän oli kertonut vielä paljon muitakin ihmeellisiä asioita." Gjert katsahti ympärilleen arvellen kuulijain vihdoin pakostakin täytyvän uskoa.

"Se näyttää olleen hyvinkin luotettava mies!" virkkoi luotsi hupaisen ivallisesti, mutta niin, ettei Gjert ivaa huomannut. Äiti silmäili poikaansa, hieman huolissaan, että hän voisi itsensä paljastaa. "No, mitä hän olikaan vielä kertonut?"

"Oh @@ paljonkin."

"Annahan kuulua!"

"Oli ollut myrsky sellainen, että he kohtasivat mereltä ajelehtimasta kokonaisen tuulen viemän kylän. Pappi oli parhaillaan saarnaamassa vedenhätään joutuneille. Ja sitten he olivat luovineet Gibraltarin salmessa niin lähelle rantaa, että kokkapuu oli kopannut laivaan palmun, jossa istui kokonainen neekeriperhe. Se heidän oli sitten täytynyt viedä takaisin maihin."

Gjert olisi varmaan sepittänyt enemmänkin ihmeellisiä asioita, ellei vanhempain hilpeys olisi alkanut käydä epäilyttäväksi. Piltti pienoinenkin nauroi, koska näki toisten nauravan, ja sai sen vuoksi paljon lupaavan silmäyksen Gjertiltä, joka kohta vetäytyi kuoreensa virkkaen:

"Ette kenties usko sitä todeksi?"

"Tiedätkö, mitä on pajuköyden punominen, poikaseni? Merimiehesi näyttää olleen koko mestari siinä taidossa!" sanoi luotsi istuutuen pöytään.

Mieliala oli hilpeä sekä aterian aikana että sen jälkeen, äidin korjatessa pois astioita.

Gjert jutteli, äiti kulki edestakaisin, isä istui ikkunan luona katsellen ulos ja kuunnellen. Poika kuvaili tosiaankin viehättävän täsmällisesti, mitä kaikkea oli nähnyt ja kertoi meriupseereista ja kadeteista niin vilkkaasti, että äidin täytyi istua kuuntelemaan ja että isä lausui erään keskeytymän aikana hymyillen:

"Sinä, Gjert, tahtoisit varmaan mielelläsi olla sellainen merikadetti!"

"Niin", sanoi äiti, joutuen hetkiseksi tuon häikäisevän ajatuksen lumoihin, "jos hän pääsisi kaupungin kouluun, niin eipä tiedä, mitä hänestä tulisikaan. Sanoohan lukkari, että Gjert on hyväoppinen."

Tuo lausunto varmaan vaikutti luotsiin jollakin tavoin epämieluisasti, sillä hänen kasvonsa vaihtoivat väriä ja hän vastasi hetkisen kuluttua hieman ivallisesti:

"Minun mielestäni Gjert ei ole liian hyvä isänsä säätyyn, enkä minä aio ryhtyä kerjäämään, että hän pääsisi isoisten joukkoon."

Gjertin hyvää mielialaa oli yhä parantanut sellaisen univormullisen tulevaisuuden haavekuva, joten hän ei huomannut varoa isän muuttunutta sävyä, vaan tuli lausuneeksi:

"Äiti arveli tässä eräänä päivänä, että jos minusta voisi tulla sellainen, niin pääsisin maailmassa eteenpäin paremmin kuin ihan tavallinen merimies."

Nuo sanat vaikuttivat kuin tuli tappuroihin. Luotsin jäykät kasvot leimahtivat vihaisen punaisiksi ja hän loi vaimoonsa sanomattoman kylmän ja ivallisen katseen. Sen mykkä ilme sanoi, että hän liiankin hyvin oivalsi, mihin mielialoihin sellaiset lausumat perustuivat.

Hän kääntyi synkkänä poispäin ja virkkoi niin viiltävästi, että hänen vaimonsa vavahti:

"Halveksitko sinäkin isäsi asemaa, poikaseni?"

Gjert tuli innoissaan huudahtaneeksi:

"Fredrik Beckistä tulee merikadetti!"

Muuta ei kaivattukaan. Seurasi vain lyhyt käsky:

"Tule tänne, Gjert!"

Sitten poika sai korvilleen, niin että sinkosi kumoon.

Toista kertaa lyödessään luotsi tuli sattumalta katsahtaneeksi vaimoonsa. Hän oli syöksähtänyt pari askelta eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut temmata Gjertin miehensä käsistä ja seisoi siinä punoittavin kasvoin ja säihkyvin silmin asennossa, joka sai luotsin heti laskemaan kätensä. Heti sen jälkeen hän lähti keittiöön.

Luotsi seisoi hetkisen kahden vaiheella. Sitten hän avasi keittiönoven ja ilmoitti lyhyeen ja terävästi lähtevänsä Gjertin kanssa merelle vielä samana iltana @@ oli varustettava eväät valmiiksi.

Kun hänen vaimonsa hetkisen kuluttua palasi, mukanaan olutnassakka ja muut mukaanotettavat, ei hänestä voinut huomata äskeisen mielenliikutuksen jälkeäkään. Hänen kasvonsa olivat ihan rauhalliset, kalpeat, ja hän käyttäytyi melkeinpä nöyrästi.

Tuuli ravisteli toisinaan rajusti tummia ikkunaruutuja hänen puuhaillessaan matkavarustuksia.

Mutta kun Gjert ja hän jäivät hetkiseksi kahden kesken tupaan, puristi hän poikaa kiinteästi rintaansa vasten ja kuiskasi hänelle itku kurkussa:

"Poikaseni, älä milloinkaan ilmaise isällesi, että pelkäät!"

Puolisot olivat sanoneet toisilleen hyvästi ovella, mutta vaimo seurasi salaa aina laiturille saakka ja istui siellä vielä kauan itkien, piltti pienoinen sylissään.

Sekä luotsin povessa että hänen ympärillään riehui synkeä rajusää hänen sinä iltana lähtiessään merelle.

4.

Norjan hankalaa rannikkoa valaisee nykyään öisin oivallisten meri- ja satamaloistojen rivi. Ei ole kulunut vielä miespolvenkaan aikaa siitä, kun asiat olivat aivan toisin. Silloin oli vielä avaroita alueita, joiden ainoina loistokohtina olivat karien valkoiset hyrskyt.

Kapteeni, joka oli Kristiansandin kohdalla sivuuttanut Oksön majakan, voi kiittää onneansa, jos hänen silmiinsä vilkahti etäältä Kragerön kulmalta Jomfrulandin majakan valo, sillä välillä olevan Arendalin vaarallisen rannikon loistoja ei silloin vielä ollut olemassa.

Ison ja Pikku-Torungin majakat seisovat nyt valkeine torneineen siellä kaukana merellä, kumpikin autiolla nimikkosaarellaan.

Pienempi saari näyttää ohikulkijasta olevan hädin tuskin niin avara, että valkoinen majakkatorni ja sen vieressä sijaitseva vartijanasunto siihen mahtuvat. Majakka sijaitsee karun yksinäisenä ulkona ulapalla, jonka pärske myrskysäällä kastelee sen seinää, kotkien ja merilintujen lentäessä paksuja lasiruutuja vasten, niin että putoavat kuolleina alas.

Yhdysliikenteen mantereen kanssa keskeyttää kovana vuodenaikana jääsohjo, joka tekee jalan käymisen yhtä mahdottomaksi kuin venhein soutamisen, puhumattakaan harvinaisemmista tapauksista, jolloin ahtojää ajautuu esteeksi.

Kahdeksantoistasataakaksikymmentäluvun alkuvuosina @@ suunnilleen parikymmentä vuotta ennen näiden majakkain rakentamista ja ylempänä kerrottuja tapahtumia aikaisemmin @@ sijaitsi Torungissa mökki, jonka takaseinä ja toinen pääty puskivat melkein räystästä myöten kiviraunioon. Näytti siltä kuin rakennus olisi kyyristynyt antaakseen rajutuulen pyyhkiä ylitsensä.

Matala ovi oli maanpuolella, sekin luultavasti tuvan suojaamiseksi @@ kahdesta pienestä ikkunasta voivat asujaimet katsella merelle. Rannalla, parin kierinkiven välisessä aukossa, lepäsi venhe.

Kun astui korkean kynnyksen yli sisään tai pikemmin alas tupaan, näytti se odottamattoman avaralta, ja siellä oli koko joukko sellaista kalustoa, jota ei olisi voinut edellyttää tapaavansa.

Suuri kaappi astioineen oli varmaan aikaisemmin sijainnut toisessa ympäristössä, ja sen takana nurkassa seisoi vanha, tomuuntunut rukki, jonka kelalta vielä riippui ruskeanharmaa villatukko. Erinäisten seikkojen nojalla saattoi arvata, että talossa oli aikoinaan asustanut naishenkilö, ja että tuo villatukko oli ollut hänen viimeinen kehrättävänsä.

Rahilla lieden luona istui nyt yksinäinen ukko, useimmiten suutarintöissä askarrellen. Toisinaan hän saattoi pikilankaa kiskoessaan lausua vanhan tavan mukaan jonkin sanan ääneen, ikäänkuin olisi otaksunut elämänkumppaninsa olevan vielä kuuntelemassa.

Hänen karuissa, hieman raskasmielisissä kasvoissaan näkyi silmiinpistävin voimakkaiden piirteiden jälkiä, ja kaljun päälaen ympäriltä laskeutuivat valkoiset hiukset korville ja niskaan.

Messinkisankaisten lasien yli vinosti vieraaseen suuntautuva silmäys, jolla hän tervehti tulijaa, oli vain ehdollinen kehoitus; hänen sisäänpainuneen suunsa ja terävän leukansa pielessä näkyvä piirre sitävastoin ilmaisi riittävän selvästi, että piti hyvinkin silmällä, mitä häneltä tahdottiin ja ettei häntä saatu kauemmaksi kuin hän itse halusi.

Jurous oli yleensäkin hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. Se oli sananlaskuksi muuttuneena tunnettu avaroilla alueilla. Jos ryhtyi hieromaan hänen kanssaan kalakauppaa satamassa, niin ensimmäisestä tinkimisyrityksestä saattoi johtua, että hän läksi soutamaan pois, tyynesti, mutta auttamattomasti.

Useimmiten hänellä oli venheessään halkoja, sillä merensaaressa kaivattiin polttopuuta.

Muuten hänestä tiedettiin vain, että hän oli aikomaan ollut luotsi ja että hänellä oli ollut juoppo poika, jonka vuoksi isä oli vihdoin menettänyt toimensa. Hänen arveltiin tällöin ottaneen pojan syyn vastattavakseen. Sittemmin hän oli alkanut kartella ihmisiä ja oli muuttanut vaimoineen Torungiin, minne he pojan hukuttua olivat ottaneet luoksensa pienen orvon pojantyttärensä.

Ei ollut helppo sanoa, mistä hän sai elatuksensa, lukuunottamatta pientä suutaroimista, kalastusta, jonka tuoton hän tavallisesti möi laivoihin, sekä varhaisempina vuosina harjoittamaansa vähäistä linnustusta.

Eräs hänen toimiansa, josta hän sai pieniä vakinaisia korvauksia erinäisiltä luotseilta ja tuttavilta, oli siinä, että hän piti syksyiltoina takassaan tulta, jotta ulkona pimeällä ulapalla purjehtivat saattoivat ikkunain valonhohteesta päätellä Torungin aseman.

Niin asia ainakin julkisesti selitettiin. Toisaalta ei sovi pitää mahdottomana sitäkään, että tämä Jakobin yötyö samalla, ehkäpä ensi sijassakin, hyödytti salakuljetusta, joka siihen aikaan rehoitti näillä rannikkovesillä: alukset saapuivat yön pimeydessä lähelle manteretta purkamaan lastiansa.

Joka tapauksessa oli ukko liian viisas ryhtyäkseen suoranaisesti sellaisiin hommiin. Mutta toisinaan hänen tupaansa sentään vieri merkillisiä lahjoja: katajaviinanassakoita, kahvi-, tupakka- ja jauhopusseja y.m.s., ja hän eleli yleensäkin silmiinpistävän äveriäänä kaukana merenluodossaan.

Hänet muistettiin nähdyn kirkolla ainoan kerran silloin, kun hän toi sinne vaimonsa ruumiskirstua. Pastorin heittäessä multaa kirstun kannelle vierivät Jakobin poskille kyyneleet, ja huomattiin, ettei hän lähtenyt kalmistosta ennenkuin illan pimetessä.

Viime vuosina oli "vanha Jakob", kuten häntä nimitettiin @@ hänen täysi nimensä oli Jakob Raklev @@ käynyt sairaalloiseksi, joten hänen ei ollut enää helppo soutaa aina kaupunkiin asti. Vanhan luuvamman vuoksi hänen oli toisinaan vaikea päästä veneeseenkään. Niinpä hän enimmäkseen istui lämpimissä pukimissaan lieden luona sisätöissä askarrellen.

Toisinaan, kun pojantytär @@ vankkatukkainen tyttölapsi, jonka kintereillä aina juoksi pörhöinen koira @@ syöksyi huoneeseen, niin että ilma viuhui hänen ympärillään, ja kertoi näkemiänsä, saattoi vanha Jakob viehättyä astelemaan ikkunaan, vieläpä @@ tosin jurosti muristen ja hieman vaivalloisesti @@ pihallekin asti kaukoputkilleen. Siellä hän asettui siten, että voi käyttää pojantyttären olkapäätä tukena; vanha käsi näet muuten vapisi liikaa. Vanhuksen alinomaa väitellessä vastaan yritti tyttönen suunnata kaukoputkea oikeaan. Hän näki paljain silmin ainakin yhtä selvästi kuin ukko laseillaan ja käytteli paremmuuttaan sangen omavaltaisesti. Ukko mukautui siihen, vaikka hänen lyhyenlainen kärsivällisyytensä joutuikin kovalle koetukselle.

Ukon juro käytös hälveni vähitellen molempien ihmetellessä, mikä laiva saattoi olla näkyvissä tai miten jokin siinä ilmenevä omituisuus oli selitettävissä. Vihdoin, lausuttuaan varman mielipiteensä, vanhus kömpi takaisin tupaan.

Niin hänet ahdistettiin ulos kuin muriseva karhu pesästään ja joka kerta hänen juroutensa säännöllisesti suli. Itse asiassa hän kovin ylpeili pojantyttärensä kelpoudesta.

Tyttönen mainitsi milloinkaan erehtymättä kaikki paikkakunnan purret ja laivat ja voi aina täsmälleen sanoa, mikä purjehtija oli miehiään.

Eräänä päivänä hän sentään joutui ymmälle. He näkivät lipussa puolikuun, joka sai ukonkin ällistymään. Kohta hän kuitenkin lyhyesti ja päättävästi selitti sen olevan "barbareskin". Selitys tyydytti tyttöä hetkisen, mutta sitten hän tiedusteli:

"Mikä on barbareski, isoisä?"

"Se on turkkilainen."

"Entä turkkilainen?"

"Turkkilainen @@ se on, tuota @@ mahomettilainen @@"

"Mahu @@ Muha?"

"Muhamettilainen @@ sellainen merirosvo."

"Merirosvo?"

Ukko ei tahtonut mielellään vääjätä tässä asiassa, vaikka tyttö kovin häntä ahdisti. Hänen mieleensä johtui vanhoja juttuja ja hän selitti kuivakiskoisesti.

"Ne menevät Itämerelle @@ Venäjälle @@ ihmisenlihaa suolaamaan."

"Ihmisenlihaa!"

"Niin. Toisinaan ne ryöstävät laivoja merelläkin ja suolaavat siellä."

Tyttö käänsi häneen suuret, säikähtyneet silmänsä ja sai ukon siten jatkamaan:

"Ne pyydystävät varsinkin nuoria tyttöjä. Niiden liha on hienointa ja sitä kuljetetaan tynnyreittäin suurturkille."

Viimeisen valtin esitettyään ukko aikoi lähteä takaisin tupaan, mutta tyttö pidätti hänet nopeasti kysyen:

"Tähystelevätkö ne kaukoputkellakin laivastaan?"

Ukon myönnettyä hän pujahti mitä pikimmin ovesta sisään ja pysytteli visusti tuvassa niin kauan kuin alus oli ikkunasta nähtävissä.

Heidän mielialansa olivat kerrankin muuttuneet. Vanhus istui veitikkamaisena työssään; tyttö oli hiljainen ja alakuloinen. Mutta vihdoin hän huudahti harmistuneena:

"Miksi ei kuningas niitä hävitä? Jos minä olisin sotalaivan kapteeni, niin @@"

"Niin, jos sinä olisit sotalaivan kapteeni!" toisti ukko.

Tällaisia asioita paljoakaan kauemmaksi ei tytön ajatuspiiri ulottunut.

Elisabet @@ se oli hänen nimensä @@ oli kasvuvuosinaan nähnyt varsin vähän ihmisiä, ja viimeisinä vuosina, isoäidin kuoltua, olivat he, hän ja isoisä, olleet saaren ainoat vakinaiset asukkaat.

Toisinaan saattoi sentään saaressa käydä venhe joillakin asioilla, ja parisen kertaa oli hän käynyt Arendalissa tätiänsä tapaamassa. Isoisä oli opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Paitsi raamatusta, virsikirjasta ja heidän hallussaan olevasta "tanskalaisten ja norjalaisten merisankarien mainetöitä" esittävästä teoksesta lukemiaan oli hänen pääasiallisena henkisenä ravintonaan ollut se, mitä oli sopivina hetkinä saanut harvasanaisen isoisän kertomaan nuoruudenajan merimieselämästä.

Heillä oli tuvassa pieni kehyksetön kuva, se esitti Lyngörin meritaistelua, jossa ukko oli ollut mukana. Siinä nähtiin fregatti Najaadi sekä kolme prikiä hurjasti taistelemassa englantilaista linjalaivaa Dictatoria vastaan, joka priki Kalypson ohella lepäsi poikittain ahtaan sataman suulla ja ampui Najaadin ihan nuuskaksi. Laivojen nimet olivat painettuina luettavina alareunasta.

Pienessä kuvassa näkyi oikeastaan vain mastonhuippuja, tykinsuita ja savuista sekamelskaa, mutta se oli ollut vuosikausia tyttösen elämän sisältönä. Monet kerrat hän oli ajatuksissaan ollut taistelussa mukana ja lyönyt engelsmannin.

Sotalaivat ja meriupseerit olivat korkeinta, mitä hänen mielikuvituksensa osasi keksiä, ja hänen sydämensä hartain toivo oli, että sotalaiva kulkisi kerran niin likeltä Torungia, että voisi selvästi nähdä, mitä kaikkea sellaisessa aluksessa oli.

5.

Vanhan Jakobin käytyä kivulloiseksi kuljetti laivuri Kristiansen usein muonavaroja ja muita tarpeita Torungiin. He sopivat aina hyvin, sillä vanhus piti aina huolen asioistaan. Ajan mittaan laivuri Kristiansen alkoi käydä saaressa säännöllisesti useita kertoja vuodessa.

Hänen poikansa, Salve, oli pienestä pitäen liikkunut kalastaja venheessä näillä vesillä. Hän oli kasvanut näiden karien ja kallioiden keskellä.

Nähdessään ensi kerran Elisabetin hän oli jo ollut merillä jungmannina @@ hän oli kenties kahdeksantoista vuoden ikäinen, tyttö vain neljäntoista.

Salve oli siihen aikaan kisojen kuningas sekä Sandvigenissä että Vraengenissä ja tiesi sen hyvin itsekin.

Hänellä oli musta tukka, tummat silmät ja teräväpiirteiset älykkäät kasvot. Hän oli tosin verrattain lyhyt varreltaan, mutta voiman vajauksen korvasi hänen vilkkautensa ja kätevyytensä, joten hän pelasti itsensä monestakin pulasta, johon hänen härnäämishaluinen kielensä hänet useinkin saattoi.

Eräänä syksynä kun hänen aluksensa saapui aikaisin kotiin, oli hän isänsä mukana Torungissa ja näki hänkin vanhuksen pojantyttären mutta ei suvainnut virkkaa hänelle sanaakaan. Ivailihan vain, että tyttö muistutti haikaraa.

Kun näki tytön, jonka yllä oli paksu punaruutuinen villahuivi, kulmat taakse solmittuina, täytyi myöntää ettei vertaus ollut ihan tuulesta temmattu. Joka tapauksessa Salve selitti kotiin palatessaan, ettei hän ollut vielä milloinkaan nähnyt moista "kuvatusta" naisekseen ja että olisi hauska nähdä hänen laihoine käsivarsineen ja säärineen tanssivan "kuin heinäsirkka".

Seuraavalla kerralla tyttö toi hänen nähtäväkseen isoisän hopeakuorisen kellon, ja siten syntyi keskustelua.

Aluksi Salvesta tuntui, että tyttö oli tyhmä. Hän kyseli kaikenlaista ja näytti ajattelevan, että Salven täytyi ehdottomasti kyetä vastaamaan. Niinpä hän tahtoi vihdoin saada tietää, miten Arendalin isoiset henkilöt elivät ja varsinkin miten rouvat käyttäytyivät.

Salve uskotteli hänelle huvikseen jos jotakin; tyttö kuunteli ihan lapsellisen herkkäuskoisena. Mutta kotiin palatessaan Salve kuitenkin tunsi katuvansa, oivalsipa vielä lisäksi, että tyttö oli tavallaan kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Hän sai katua asiaa vielä tuntuvamminkin, sillä vanha Jakob oli saanut kaulia hänen jaarituksensa ja oli sydämystynyt.

Salven jälleen saapuessa oli ukko sangen jörömäinen, joten tuvassaolo ei tuntunut ollenkaan viihtyisältä. Niinpä Salve lähtikin kohta työhönsä.

Sen kestäessä tyttö kertoi hänelle "Najaadista", jossa hänen isoisänsä oli ollut mukana.

Salve, joka oli ottanut nokkaansa ja arveli ukon käyttäytyneen "koiramaisen epäkohteliaasti", pisteli kertomuksen lomaan pilkallisia huomautuksia, joita tyttö ei innoissaan huomannut tai ei käsittänyt. Salve nauroi epäuskoisena:

"Vanha Jakob 'Najaadissa'! Sitä ei liene kukaan tätä ennen kuullut!"

Vanha Jakob astui onnettomuudeksi samassa ulos, koska vieraat olivat lähtemässä. Tyttö kääntyi hänen puoleensa harmista punastuneena ja huudahti:

"Isoisä! Hän ei usko, että sinä olet ollut mukana 'Najaadissa'!"

Ukko vastasi ensin, ikäänkuin ei olisi viitsinyt moiseen kajota:

"Oh, tuo kai on jälleen tyttöletukan lorua!"

Mutta miten olikaan, lieneekö syynä ollut turhamaisuus ja poikanulikkaan kohdistuva kiukku vai sattuiko hän vilkaisemaan pojantyttäreensä, joka seisoi siinä ilmeisesti kiihtyneenä ja vihamielisenä @@ kohta ukko pui jykeviä nyrkkejään ja jyrisi nuorukaiselle:

"Jos tahdot tietää, sinä hulttio, niin sanon sinulle, että olen seisonut 'Najaadin' patterissa" @@ tässä hän tömisti jalkojansa ikäänkuin olisi vieläkin seisonut sotalaivan kannella @@ "miesten joukossa, joiden vertaisia sinä et tule koskaan näkemään, kun 'Dictator' yhdellä iskulla ampui poikki kaikki kolme mastoa ja kokkapuun, ja yläkansi putosi rytisten alakannelle."

Viimeinen lause oli sanasta sanaan lainattu "Tanskalaislen ja norjalaisten merisankarien mainetöistä", ja noita rivejä piti vanhus kaikessa hiljaisuudessa kunniamitalin veroisina. Hän lisäsi, yhä samassa asennossa, pyhää kirjakieltä jäljitellen:

"Laivan ruhjoutuessa ehti se, joka tätä kertoo, parahiksi pelastua heittäytymällä tykkiportista mereen."

Mutta sitten hän jatkoi ihan vapaasti, ylevän kieliparren kahleista irtautuen, nyrkkiään heristäen ja kulkien venheelle peräytyvän Salven jäljessä:

"Me emme kuljekaan valheen kengillä emmekä jaarittele joutavia, kuten sinä, vaivainen penikka, ja ellen ajattelisi isääsi, joka varmaan ymmärtää sinua kurittaa, niin pehmittäisinpä selkäpuoltasi, kunnes et enää paljoakaan piipittäisi!"

Lausuttuaan tuon @@ varmaan pisimmän puheen, mitä oli viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena pitänyt @@ vanha Jakob nyökäytti päätään Salven isälle ja astui takaisin tupaan.

Tyttö oli kovin onneton nähdessään Salven lähtevän sillä tavoin, suvaitsematta edes hyvästi sanoa. Isoisäkin oli kärtyisä, sillä hän pelkäsi menetelleensä tyhmästi ja rikkoneensa suhteen laivuriin.

6.

Salve saapui jälleen seuraavana syksynä, käytyään sillävälin Liverpoolissa ja Havressa.

Ensi kerralla hän hieman arasteli. Hänen isänsä ja vanha Torungin Jakob olivat kumminkin tuosta jutusta huolimatta, pysyneet koko ajan hyvissä väleissä. "Jääkarhu" @@ kuten Salve ukkoa nimitti @@ näytti kerrassaan unohtaneen, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea hyvää hän oli tullut nuorelle miehelle luvanneeksi.

Tytön kanssa hän pääsi helposti sovintoon @@ tyttö oli jo oppinut olemaan kertomatta kaikkea isoisälleen.

Laivurin ja vanhan Jakobin nauttiessa tuvassa sydämenvirvoitusta kantoi Salve tavaroita venheestä kellariin. Elisabet kulki hänen mukanaan edestakaisin, ja keskustelu liikkui kompassin koko alueella.

Kyseltyään Salvelta Hâvre de Grâce'ista, niissä viimeksimainittu oli käynyt, ja Amerikasta, missä hän ei ollut käynyt, tiedusteltuaan, oliko hänen kapteeninsa rouva yhtä hieno kuin sotalaivan kapteenitar ja eikö Salvekin aikonut tuonnempana etsiä itselleen ylhäistä puolisoa, Elisabet tahtoi vihdoin saada hymyilevältä merimiehellä kuulla, voivatko upseerien vaimot milloinkaan olla mukana sodassa.

Siitä pitäen Salve tahtoi aina päästä isänsä mukaan näille retkille.

Elisabethin kasvot olivat viime aikoma muuttuneet ihmeen viehättäviksi. Niissä saattoi toisinaan ilmetä merkillinen vakavuus, mutta siitä huolimatta tyttö oli yhtä lapsellinen kuin ennenkin. Ja silmät, ne olivat sellaiset, että oli vaikea löytää toisia niiden veroisia.

Viimeksi saaressa käydessään Salve kertoi Sandvigenin kisoista, tahtoipa vielä saada kuuntelijaansa hieman tajuamaan, että tytöt pitivät häntä erikoisessa arvossa. Mutta nyt hän sanoi väsyneensä heidän kanssaan karkeloimaan.

Elisabet oli ylen utelias ja saikin Salven tunnustamaan, että hän oli talven kuluessa ottanut osaa kahteen kelpo tappeluun. Tyttö loi häneen säikähtyneen katseen ja kysyi hieman hidastellen:

"Olivatko ne sinulle jotakin tehneet?"

"Eivät @@ eivät mitään erikoista @@ kisoissa on useimmiten lopuksi sellainen ylimääräinen tanssi. @@ He vain tahtoivat tanssia sen kanssa, jota minä olin aikaisemmin pyytänyt."

"Onko se niin vaarallista? @@ Kuka se sitten oli? @@ Tarkoitan: mikä hänen nimensä oli?"

"Toisen nimi oli Maria ja toinen oli Anna, Herluf Andersenin tytär. @@ Saat uskoa, että he olivat kauniit! @@ Annalla oli valkoinen liivi ja korvakellukat ja hän tanssi niin, ettet ole koskaan nähnyt aluksen niin soreasti aalloilla keinuvan @@ sen tunnusti perämies Gjörskin."

Tämän keskustelun asiallisena tuloksena oli, että Elisabet ymmärsi tyttöjen Arendalissa ja yleensäkin niissä satamissa, missä Salve oli käynyt olevan kaikkien hyvin puettuja.

Salve lupasi seuraavalla kerralla, Hollannista palatessaan, tuoda hänelle kiiltävillä hopeasoljilla varustetut sahviaanikengät.

Sen hän lupasi lähtiessään, ja Elisabet antoi hänen ottaa tarkan mitan jalastaan @@ varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Hänen poskensa rusottivat ja hän pyysi Salvea pitämään asiaa hyvin mielessään.

* * * * *

Vuoden kuluttua Salve palasi, kengät mukanaan. Niissä oli hopeasoljet ja ne olivat ylen hienot, mutta olivatkin vieneet häneltä puolen kuun palkan.

Elisabet oli nyt sirommissa pukimissa, ja näytti melkein täysikasvuiselta. Hän harkitsi, ennenkuin otti kengät vastaan, eikä kysellyt enää kaikenlaista kuten ennen. Ei hän myöskään tahtonut jäädä kahdenkesken venheen luo juttelemaan, vaan halusi mieluummin saada Salven lähelle toisia.

"Etkö näe, kuinka ankara aallokko on? Venhe voi paiskautua pirstoiksi kallion kupeeseen" @@ väitti Salve. Mutta Elisabet tiesi, ettei tuo ollut totta, nakkasi keveästi niskaansa ja lähti yksin astelemaan pihaan päin. Salve lähti heti hänen jälkeensä.

Tyttö oli varmaan oppinut tuon kaiken Arendalissa, missä hän oli syksyllä uudistanut kasteensa liiton ja oli asunut tätinsä luona.

Mutta ihmeen kauniiksi hän oli sillä välin kasvanut @@ sen huomasi Salve nyt melkein ällistyen.

Hyvästeltäessä ei Salve enää keveästi naureskellut, kuten aina ennen, vaan oli pikemmin hieman hämillään @@ hän ei oikein tiennyt, miten olisi oltava. Ja jälkeenpäin tyttö askarrutti hänen mieltänsä siinä määrin, ettei hän voinut muuta ajatellakaan.

7.

Vanha "Juno", jonka miehistöön Salve kuului, odotteli Sandvigenissä koillistuulta päästäkseen lähtemään. Alus, jossa oli yhdeksäntoista miestä, oli useita vuosia purjehtinut Amerikan vesillä ja toisinaan Pohjanmerelläkin, ja se luettiin siihen aikaan Arendalin suurimpien laivojen joukkoon kuuluvaksi.

Sen lähtö ja paluu olivat merkkitapauksia koko seudulla, ja sen miehistöön kuulumista pidettiin kunniana, sitäkin enemmän, kun sen kuljettaja ja enimpäin osakkeiden omistaja, kapteeni Beck, oli harvinaisen etevä ja onnekas päällikkö.

Kun "Juno" puolenpäivän rinnassa kohotti ankkurinsa ja sievoisessa luodetuulessa vähin purjein lipui ulapalle, seisoi laitureilla paljon katselijoita. Useimmat miehistä olivat täältä kotoisin, ja matkan tiedettiin muodostuvan harvinaisen pitkäksi.

Aluksessa oli vielä kapteenin poika, nuori meriupseeri Carl Beck sisarineen sekä pieni seurue heidän tuttaviaan. He aikoivat mukana kuljettamassaan purjevenheessä lähteä maihin Torungsaarten tienoilla.

He halusivat seurata mukana mahdollisimman kauas ja olivat senvuoksi järjestäneet pienen huvimatkan. Sen kestäessä aikoivat herrat ampua vesilintuja, joita keväisin, muuttoretken aikana, lepää siellä kareilla suurin joukoin.

Aluksen kulkiessa kello neljän tienoissa iltapäivällä Pikku Torungin ohi seisoi Salve Kristiansen keulakannella katsellen saarta kohti.

Hyökylaineet kimposivat siellä täällä salakareista valkoisina suihkuina, ja taivaanrannalla lepäävät, laskevan auringon kultaamat synkeät pilvet ennustivat tuimaa säätä. Senvuoksi lähti seurue laivasta jo Pikku-Torungin luona, vaikka alkujaan oli ollut aikomus seurata isomman saaren tienoille saakka.

Alaston kallioluoto lepäsi ilta-auringon hohteessa kuin keinuva laivanrunko, vaahtopäärme ympärillään. Salve näki Jakobin pojantyttären seisovan tuvan seinämällä kaukoputkella tähystämässä. Mutta Salve oli hetkisen kiusallisen epätietoinen, katseliko tyttö purjevenheeseen astujia vai häntä itseään.

Nuori merimies oli tahallaan valinnut silmiinpistävän paikan. Hän seisoi taakiin nojaten sellaisen jäähyväisalakuloisuuden vallassa, että olisi tehnyt mieli itkeä; hänelle näet oli ylen voimallisesti selvinnyt, että hän rakasti tyttöä.

Saadakseen selville, ketä kohti kaukoputki oli suunnattu, hän heilutti lakkiansa, ja hänen kasvoissaan loisti ankara ilo, kun hän näki tytön vastaavan tervehdykseen. Hän kohotti taas lakkiansa ja näki kaukoputken jälleen vastaukseksi heilahtavan.

Mietteisiinsä vaipuneena seisoi Salve siinä katsellen hämärän peittoon painuvaa saarta.

Hän oli saanut uutta rohkeutta koko matkan varalle.

Bostonista hän ajatteli ostaa hameen ja sormuksen ja kotiin päästyään oli hänen ensimmäisenä tehtävänään oleva lähteä kysymään Elisabetilta jotakin.

Äkkiä hän säikähti kuullessaan nimeänsä huudettavan ja kysyttävän, halusiko hän saada paukun herätteekseen.

Oli näet komennettu reivaamaan, koska tuuli näytti yöksi yltyvän.

Vahtivuorot oli järjestetty iltapäivällä ja molempain puolten vahdit oli jaettu niinkuin matkan ensimmäisenä päivänä ainakin.

Salve oli koiranvahdissa. Purjehdittiin pimeässä, kaksi reiviä märssypurjeessa, kovassa aallokossa ja kuu repäisi silloin tällöin aukon savuna kiitäviin myrskypilviin, joten voi vilahduksittain nähdä koko laivankannen, aina keulakannella seisovan tähystäjän epäselvään hahmoon saakka.

Kelannokalla istui öljyvaatteissaan merimies, joka varmaankaan ei ollut sulkenut silmiään viimeisenä maissa viettämänään vuorokautena. Hän nuokahteli alinomaa, ankarasti yrittäen pysyä valveilla. Aika ajoin hän nousi ja koki käsiään heiluttamalla saada lämpimäänsä. Hän lauleli puolittain ruotsalaista laulua "uskollisesta flikasta", jota hän toivoi vierellensä, koska "aika muutoin käydä voi niin ylen pitkäksi" @@ lauloi, nuokahti ja lauloi jälleen. Toisinaan meren hyöky vihma hänet äkeästi herätti, mutta se ei auttanut kovinkaan kauan. Pian alkoi taas kaikua tuo ylen alakuloinen laulun sävel.

Salvea, jonka veri levottomana kuohui, ei ollenkaan haluttanut lähteä nukkumaan. Hän käyskeli nyt omissa haaveissaan kuunnellen laulua, joka hänestä kaikui ihmeen vaikuttavalta. Nuokkuva merimies ei ollenkaan aavistanut esittävänsä taidettaan syvästi liikutetulle kuulijakunnalle.

* * * * *

Tämän yön vietti laivasta lähtenyt seurue vanhan Jakobin luona Torungissa.

He olivat aluksi yrittäneet risteillen päästä isompaan saareen, mutta aallokko kävi ankarammaksi, tuli pimeä ja pian havaittiin, ettei kysymyksessä ollut mikään huvipurjehdus naisväen seurassa.

Koska pari kolme päivää kestäväksi suunniteltu jahtiretki olisi kotiin käännyttäessä mennyt ihan pilalle, päätettiin yöpyä Pikku Torungissa odottamaan aamua.

Vanha Jakob hämmästyi kovin, kun illalla koputettiin ovea ja hän lieden valossa näki tupaansa tulvahtavan herrasväkeä, kuusi henkeä, niiden joukossa kaksi naishenkilöä. Hän kääntyi tuolillaan ja varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen.

Joukko haltiattaria ei varmaankaan olisi herättänyt suurempaa uteliaisuuden sekaista säikähdystä Elisabetissa, joka oli istunut uneliaana lieden ääressä, makuullemenon aikaa odotellen.

Solakka ja sievä hän oli, ja hänen kasvonsa herättivät huomiota @@ sen näki tulijain etunenässä kulkeva Carl Beck ensi silmäyksellä. Hänen katseensa jäi seurailemaan tyttöä, joka hämillään ja punastuen riensi korjaamaan pois lieden luo penkille jäänyttä hameenmiehustaa.

"Hyvää iltaa, vanha Jakob!" tervehti tulija suorasukaiseen, miellyttävään tapaansa, astuen ukon luo ja laskien reippaan luottavasti kätensä hänen olalleen. "Saatpa tyytyä siihen, että sinua hieman häiritsemme tänä iltana, me kaikki, ja jäämme luoksesi aamupuolelle asti, jolloin sää kevenee. Emme uskaltaneet lähteä pimeässä polskuttamaan Isoon Torungiin, kun oli nämä naishenkilöt venheessä." (Hän osoitti nauraen sisartaan ja hänen ystävätärtään). "Onhan sinulla itselläsikin naisväkeä hoivissasi, joten kyllä tiedät, miten on laita."

Vanhusta näytti miellyttävän tulijan hupainen käytöstapa. Hän nousi ja teki tilaa lieden luo pyytäen heitä tyytymään siihen, mitä oli. Samalla hän käski Elisabetia hakemaan ulkoa lisää puita liettä varten.

Seurueen sijoittuessa lieden ääreen niin hyvin kuin osasi lähti Carl Beck soutajien kanssa hakemaan eväsvaroja. Hän tuli takaisin heti Elisabetin jäljessä, hänkin puusylystä kantaen. Hän heitti kantamuksensa nauraen lattiaan ja huudahti:

"Nyt pistetään booliksi, kuten ruotsalainen sanoo, mutta sitä ennen eväät esille!"

Ei ollut puutetta muonavaroista, joita seurue nautti hilpeästi jutellen saadakseen ajan kulumaan. Sitten tuli "booli", erilaisista väkevistä ja hienoista aineksista kokoonpantu juoma, jonka salaperäisestä valmistuksesta piti huolen Beck, tuntija.

Vihdoin se sytytettiin ja lasit täytettiin, sinisen liekin palaessa.

Carl Beck, puettuna somaan upseerinnuttuun, istui kahdareisin penkillä ja lauloi lasi kädessä pari tunnelmallista seuralaulua toisten yhtyessä loppukertoon.

Vihdoin hän esitti reippaan merimieslaulun, jonka johdosta aljettiin kertoella tarinoita viime sodasta.

Vanha Jakob oli hupaisen mielialan ja hyvien eväiden vaikutuksesta käynyt huomattavan hilpeäksi, lausuipa silloin tällöin jonkin sanankin. Turhia näyttivät kuitenkin olevan kaikki yritykset saada hänet itsensä kertomaan. Ainoastaan Lyngörin taistelun ollessa hetkisen pohdinnanalaisena hän esitti pienen "kaskun", kuten itse sanoi.

"Niin", virkkoi hän asettaen varovasti takaisin tyhjentämänsä lasin, "taistelu oli tuima. Valtakunta menetti siinä uljaan aluksen ja monta kelpo meripoikaa! Mutta sitä henkilöä, joka opasti englantilaisen Sandön tienoille, painaa Jumalan kirous @@ kukaan ei edes ole tiennyt hänen nimeänsä. Hänen kerrotaan heti taistelun jälkeen katumuksesta surmanneen itsensä kuten Judas Iskariot. Mutta Sandön väylän suulla on kari niin matalassa, että siinä voi vähän veden aikana seisoa merisaappaissa, siellä hänet nähdään kuutamoöinä seisomassa ja surkeasti apua anomassa, kunnes vesi vihdoin kuohuu yli hänen päänsä. Mutta Jumala armahtakoon sitä, joka soutaa luo aikoen hänet pelastaa! Hänen näkyviin tulonsa merkitsee aina rajuilmaa."

"Oletko itse hänet joskus nähnyt, Jakob?" kysyi Carl Beck.

"Totta puhuakseni olen, eräänä iltana niillä vesillä purjehtiessani, ja myrsky siitä syntyi niin melkoinen, että olimme hyvillämme päästessämme Sandöhön."

Siten heränneen tunnelman johdosta syntyi verrattain pitkä vaitiolo, jonka Carl Beck keskeytti alkaen karkoittaa uneliaisuuttaan laulamalla. Laulun loppukertoa toistaessaan hän tervehti lasiaan kohottaen naisseuralaisiaan, jotka istuivat hieman uupuneina ja lyyhistyneinä penkillä, ja heidän ylitsensä Elisabetia, joka seisoi peremmällä, valppaana heidän kaikkien edestä.

Lieden tuli valaisi Carl Beckin kauniita ruskeita kasvoja. Hänen sysimustan kiharan tukkansa sanottiin olevan perintöä hänen varhain kuolleelta äidiltään, joka oli kotoisin Brestistä. Hän näytti kieltämättä miehekkäältä ja muhkealta siinä istuessaan ja hilpeydellään pitäessään yllä toisten hyvää tuulta.

Vähitellen aljettiin yhä useammin tarkastella säätä, joka oli jo melkoisesti tyyntynyt, ja aamun sarastaessa koko seurue oli jälleen venheessä, jossa purjehdittaessa sopi levollisesti nukkua.

Mutta Elisabetin mieltä askarrutti vielä kauan jälkeenpäin se komea meriupseeri, joka oli ollut lieden ääressä istumassa. Hän saattoi pitkät ajat houkutella esiin ennen näkemäänsä, varsinkin sitä hetkeä, jolloin laulaja oli kohottanut lasiaan hänen puoleensa kääntyen.

Siitä pitäen purjehti meriupseeri Carl Beck usein Toringiin merilintuja ampumaan, mieluimmin yksinään pienessä purressaan. Mutta Elisabet varoi vaistomaisesti joutumasta hänen kanssaan kahden kesken; vanha Jakob oli aina läsnä.

8.

"Juno" saapui onnellisesti Bostoniin, missä Salve kulutti suuren osan palkkaansa ostamalla hamekangasta, silkkisiä liinoja ja kaksi tukevaa sormusta, joihin oli kaiverrettu heidän nimiensä alkukirjaimet. Bostonista he kuljettivat kanadalaisen lastin Grimsbyhyn, purjehtivat sieltä Liverpooliin ja taasen takaisin Qvebeckiin.

Yksitoista kuukautta matkalle lähdön jälkeen oli alus nyt Itämerellä, viemässä Memelistä New-Yorkiin parru- ja lankkulastia. Tarkoitus oli ohimennen poiketa hankkimaan muonavaroja kotipuolesta, jonne oli otettu kuljetettavaksi jokin määrä kappaletavaraa.

Memelin edustalla olivat jääsuhteet olleet epäsuotuisat ja kova onni näytti yhä vainoavan alusta: Skagerrakissa he äkkiä havaitsivat joutuneensa ajojäihin, joihin oli jäätävä kenties viikkokausiksi.

Itämerellä oli tavaton pakkastalvi, ja he näkivät jäätyneellä ulapalla kaikkien kansallisuuksien lippuja, kohtalotovereita.

Ei auttanut muuta kuin odottaa ja toivoa; muonavaroista, joita jo oli niukalta, saattoi tulla pahakin puute, ellei ajojää pian hellittäisi.

Mutta ikäväksi se kävi, varsinkin Salvesta, jonka kaipuu kotipuoleen oli muuttumassa kuumeeksi @@ hänen mielenlaatunsa ei erikoisesti soveltunut sellaisia Tantaluksen tuskia sietämään.

Hän oli päässyt harvinaisen pian erilleen tilketukosta, silavapuolikosta ja muista jungmannin ja kevyen matruusin oppivuosiin kuuluvista ikävyyksistä.

Hänen kerrassaan huimapäiseen luontoonsa liittyi melkein kissamainen ketteryys ja hän herätti yleistä ihailua ratsastaessaan sileällä, voidellulla sivupurjeen raa'alla hypäten sen jalustan yli ja samalla työntäen sen ulos.

Sinisessä, avokaulaisessa paidassaan, nahkavyössään ja purjekangashousuissaan hän näytti tarmokkaalta ja reippaalta, ja helppo oli nähdä, että hän oli merimies kiireestä kantapäähän asti.

Hänen käytöksensä tosin oli hieman vallaton ja hänen kielensä pyrki toisinaan pisteliääksi. Siitä huolimatta kaikki pitivät hänestä, sillä hän oli hyväsydäminen, kunhan osasi häntä oikein kohdella. Hän ei muuten näyttänyt niinkään ylpeilevän harvinaisista merimieslahjoistaan kuin ymmärryksensä voittoisasta terävyydestä väitellessään punapartaisen, hieman kopeilevan purjemestarin kanssa, joka oli lukeneisuutensa vuoksi maineessa.

Hamekangas, silkkiliinat, sormukset ja mitä pitäisi neidolle sanoa, pitäisikö juhlallisesti pyytää saada puhutella häntä kahden kesken, vai oliko mieluummin pidettävä silmällä jotakin tarjoutuvaa aihetta @@ kaikki tuo pyöri hänen päässään. Ja varsinkin se, mitä hänen piti sanoa, alkoi nyt tuntua hankalalta, miten monesti hän olikin matkan kestäessä sitä harkinnut ja päässyt siitä selvyyteen.

Hänen täytyi lopulta lähteä kirstulleen katsomaan, olivatko tavarat todellakin vielä tallella ja olivatko ne säilyneet koilta. Viimeksimainittu tutkimus, joka vaati levittämään vaatekappaleita, tapahtui ylen salaperäisesti.

Hän oli pelkkää levottomuutta @@ kiipesi sata kertaa mastoon tähyämään "mahdollisuuksia". Isonprammin saalingista hän oli kirkkaina päivinä kiikarilla näkevinään kaistaleen Norjan rannikkoa.

Vihdoin alkoi ilmetä mahdollisuuksia: ilma kävi usvaiseksi ja mereltä päin alkoi puhaltaa myrskytuuli. Jäähän aluksen ympärille oli viimeksikuluneen vuorokauden aikana sinne tänne ilmestynyt sinisiä vesipilkkuja.

Illan pimetessä he tunsivat vapautuneensa jäästä, joka luultavasti oli painunut.

Huolimatta suolavedestä ja sateesta, jota täytyi alituiseen pyyhkiä kasvoistaan, kulki Salve tuona yönä vartiopaikallaan keulakannella hiljakseen hyräillen, toisten vahdissaolijain kompuroidessa merisaappaisiin ja vettävaluviin öljyvaatteisiin puettuina alhaalla kansilastin päällä tai seisoskellessa ruhvin ja keulakannen suojassa. Köysistö ja kaikki muu, mihin ikänä tarttuikaan, oli likomärkää ja jäisen kylmää; miehet olivat sitäpaitsi koko päivän ahertaneet jäänpuhkomisessa, ja ne äänet, jotka nyt yhä voimakkaammin vonkuivat ja vihelsivät köysistössä, eivät ennustaneet yöksi mitään hyvää.

Kapteeni Beckin ääni kaikui harvinaisen karskina. Hänen oli suoritettava ankara valinta myrskyisessä, pimeässä talviyössä.

Väkevä eteläinen aallokko ja mereltä käyvä myrsky painoivat ankarasti kohti rannikkoa, väkinäinen risteileminen taas saattoi viedä aluksen törmäämään jäälauttoihin. Kapteeni ei ollut edes oikein selvillä siitä, missä oltiin, ja käveli hytissään levottomana edestakaisin. Silloin tällöin hän kääntyi virkkamaan jonkin sanan toiselle ruorimiehelle, jonka hahmo näkyi kompassikaapin valossa.

"Mitä suuntaa me kuljemme, Jens?"

"Suoraan lounaiseen, kapteeni @@ ylemmäs emme pääse."

"Hm, vielä enemmän kohti rannikkoa!" mutisi hän.

Hänen nahkalakin peittämälle otsalleen kihosi hiki; teki mieli työntää päähine sadesäässä takaraivolle, jotta saisi ilmaa.

Henki ja laiva olivat kysymyksessä.

"Mitä sanoo tähystäjä, perämies?" kääntyi hän kysymään viimeksimainitulta, joka asteli portaita ylös käytyään keulapuolella.

"Mustaa kuin piki! Ajopurjeen puomille voisi muuten, pistää lyhdyn, niin näkisi ainakin sen verran. Mutta luoti ilmoittaa selvää vettä."

"Vai niin @@ vai ilmoittaa!" virkkoi Beck äänellä, joka hieman ällistytti perämiestä, se näet kuulosti ivalliselta.

Pimeys esti häntä näkemästä kapteenin kasvoja; muuten hän olisi voinut niistä lukea hyvin vähän imartelevan, itseensä kohdistuvan arvostelun.

"Tuo hölmö", murisi Beck hänen mentyään, "ei vielä tiedä, että luoti voi täällä ilmoittaa selvää vettä, kunnes alus iskee nokkansa rantakallioon!"

Yltyvä, jyrkkä merenkäynti teki piankin ihan ilmeiseksi, että tässä oli vaara uhkaamassa.

Kapteeni Beckillä ei enää ollut mitään valitsemisen varaa: täytyi kiristää purjeita päästäkseen pois rannikon lähettyviltä. Luotsista ei sellaisena yönä voinut olla puhettakaan, mutta kapteeni antoi sentään laukaista merkkitykit pariin kertaan toivoen tuulen voivan kantaa äänen maihin.

Vanhan "Junon" oli nyt kestettävä koetus, johon sen liitteet olisivat tuskin nuoruuden aikoinakaan kelvanneet.

Se huomattiin pian pumpuista, joita täytyi pitää alinomaa käynnissä. Alus oli, kuten monet entiset hyvät purjehtijat, hieman notkoselkäinen keskilaivan lastin painosta. Etukannen luukusta esiinpistävät tikapuut sahasivat luukun reunaa aluksen taipuessa, ja ravistuneiden keulalankkujen lomitse sirisi vesi.

Päivä sarasti ja kului sumussa, jonka keskeltä ei voinut mitään erottaa.

Eräänä kirkkaana tuokiona oltiin sentään näkevinään maissa Arendalin yläpuolella sijaitseva Homborgsundin meriviitta, ja sen matalan häämötyksen nojalla uskallettiin toivoa aluksen kuluneina kolmena vuorokaudenneljänneksenä päässeen hyvään matkaan avoimelle merelle. Aamupäivällä he sivuuttivat englantilaisen prikin, jonka köysistö oli kunnossa ja joka ilmeisesti oli vaipumassa, se näet lepäsi puolittain kyljellään ja hyökylaineet löivät sen yli. Miehistö pysytteli perämaston varassa ja viittilöi heille epätoivoisesti, mutta auttaminen oli ilmeisesti ihan mahdotonta. Sumun seasta oli jo aikaisemmin samana päivänä kuulunut heidän hätälaukauksiaan, tuulen vaimentamina.

Alus oli yrittänyt samaa temppua, jota "Juno" nyt parhaillaan suoritti.

Komentosanat kaikuivat yksitoikkoisina joka kerta, kun suuntaa muutettiin, ja samassa iski aina hyöky niin ankarana, että koko alus vapisi. Kansilasti, jona oli raskaita lankkuja, kohoili iskujen ja veden voimasta, niin että useat lankut seisoivat pystyssä kannenkatosta, kaidepuita ja vorokkia vasten.

Miehistö oli osalta kiinnittänyt itsensä alimpaan köysistöön, sillä kannella ei ollut enää olemista.

Salve Kristiansen oli seuraavana yönä kumppanin kanssa ruorissa, kun vihurin nostama hyökyaalto äkkiä kohahti näkyviin pimeästä ja vyöryi hurjalla rytinällä aluksen kupeelle. Se murskasi vastustamattomalla voimalla kaikki, mitä sen tielle sattui, repäisi pois suuren osan kannenkatosta, isonvenheen ja kompassikaapin ja vioitti ruoriratasta.

Keskellä sekamelskaa taistelivat läpimärät, tukehtumaisillaan olevat matruusit paikoistaan, ja monet heistä löysivät itsensä myöhemmin mitä odottamattomimmista paikoista.

Kokasta kuului jälleen varoitushuuto ja samassa kuohui meri valkoisena.

Komennussanat kaikuivat, laiva kääntyi kallelleen, köysistössä vihelteli jälleen tuhansin äänin ja rajumyrsky alkoi raivota.

Vanha Beck seisoi paikallaan avarassa, luunapeilla varustetussa nutussaan, nahkatakissaan ja puhetorvi kainalossaan tähystellen yökiikarilla, jonka oli ottanut ensimmäiseltä perämieheltä.

Täytyi yrittää, mitä suinkin voi, ellei mielinyt joutua karikolle sinä yönä, ja Beck päätti vieläkin lisätä purjeita. Puhetorvesta kuuluviin komennussanoihin vastailivat matruusit käsitellen raskaita, vetisiä purjeita, aallonpärskeen valellessa heidän kasvojaan ja laivan keikkuessa niin että he toisinaan riippuivat köysissä, kannen hävitessä jalkojen alta.

Koko kuluneen vuorokauden aikana ei kukaan ollut nauttinut muuta kuin korppuja ja hieman palo viinaa.

Lisättyine purjeineen alus kallistui ankarasti lähtien sitten entistä kiivaammin eteenpäin. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä repesi märssypurje paukahtaen irti reunanuorastaan, alus ei totellut peräsintään, isoharuspurje lepatti irrallisine väkipyörineen niin ettei kukaan uskaltanut mennä sitä lähelle, ja jäljelläolevat kannenkatoksen rippeet mursi vesihyöky, johon kansilasti jälleen upposi suistuen osalta mereen.

Salve Kristiansenilla oli ollut liiaksikin tekemistä vioittuneessa ruorirattaassa, joten hän ei ollut voinut kiinnittää ympäristöönsä erikoista huomiota. Mutta sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen musta hyöky odottamatta heihin iski, hän näki sen harjalla pari valonvälkähdystä.

Ne herättivät samassa muisteloja, ja nuoresta romanttisesta miehestä tuntui siltä kuin hänen olisi onnistunut sopia kohtauksesta Elisabet Raklevin kanssa @@ ajatus, joka tosin ei ollenkaan sointunut hänen ankaraan työhönsä, mutta siitä huolimatta valtasi hänen mielensä kokonaan.

Valon väikkeet näkyivät jälleen, ja vasta nyt hänelle selvisi, että kysymyksessä oli sama, vanhan Jakobin liedestä Torungista näkyvä loiste, jota hän usein ennenkin oli pitänyt merkkinään.

Märssypurjeen ratketessa ja todellisuuden siten käydessä hänen kimppuunsa Salve Kristiansenista tuli heti käytännön mies.

"Tuo valo tuolla suojanpuolella", huudahti hän kapteenille, joka sen vasta nyt huomasi, "on vanhan Jakobin liedestä Torungista."

"Jos olet oikeassa", mutisi Beck astuen kallellaan olevaa kantta pitkin lähemmäksi köyden varassa, "niin ei kestä kauan, ennenkuin aluksemme iskeytyy pirstaleiksi vasten Torungin rantaa."

Heidän kesken sukeutui nyt keskustelu, jonka aikana Salve selitti tuntevansa Torungin vedet lapsuudestaan saakka kuin oman taskunsa @@ ja lopputuloksena oli, että Beck kalpeana ja epäröiden päätti purjehtia maihin hänen luotsaamanaan.

"Tänä yönä uskotaan paljon sinun nuorille hartioillesi", virkkoi Beck, "ja sinun tulee ottaa hyvin huomioon, että kysymyksessä on sekä oma elämäsi, että meidän toisten henkemme."

Alus laskettiin tuuleen ja se kiiti nyt kohti rannikkoa niin vähin purjein kuin suinkin mahdollista nyt heidän jäljissään pauhaavassa ankarassa aallokossa. Pian kuului karityrskyn valtava meuruaminen.

Nuori merimies oli levollinen seisoessaan siinä alusta johtamassa huutotorvi kädessään, kapteeni ja perämies vieressään.

Mutta äkkiä kihosi hänen otsalleen hiki, hänen silti mitään virkkamatta.

Valo oli omituisen epäsäännöllinen: se muuttui tumman punervaksi ja näytti vihdoin sammuvan.

Mitä taivaan nimessä se voikaan olla?

Oliko hän kenties erehtynyt ja ohjasi "Junon" kaikkineen päivineen suoraan rantakallion kupeeseen!

Niin kului neljännestunnin aika. Salve Kristiansen ei ollut eläessään nähnyt niin ankaran huolestunutta ilmettä kuin Beckin, joka oli huomannut hänen kasvoissaan epäilyksen vivahduksen ja katseli häntä ilmeisesti aprikoiden, ryhtyisikö itse jälleen alusta ohjaamaan.

Mutta valonvälke syttyi jälleen @@ mikä sen esteenä lienee ollutkaan @@ ja sinä yönä Salve Kristiansen pelasti "Junon" Merdöhön.

Seuraavana aamuna alus lepäsi Arendalin satamassa, jossa sen lasti oli purettava, pumppujen ollessa alinomaa käynnissä, ja sitten siirrettiin korjaustelakalle.

Beck antoi Salvelle 100 hopeariksiä ja lupasi ottaa hänet aliperämieheksi "Junolle", kunhan hän oli ehtinyt perehtyä merenkulkuoppiin.

Siitä kerrasta oli peräisin hänen halunsa päästä luotsiksi.

9.

Pikku Torungissa oli tapahtunut merkillisiä asioita, joista kaupungissa nyt kiireen kaupalla juteltiin.

Vanha Jakob oli joutunut halvauskohtauksen uhriksi kuollen sinä yönä, jolloin "Juno" suoritti uhkayrityksensä.

Viimeksikuluneina parina vuorokautena, sumun ja myrskyn vallitessa, he olivat kuulleet hätälaukauksia, ja pojantytär oli sinä aikana pitänyt yksin vireillä lieden tulta laiminlyöden tehtävän ainoastaan sinä hetkenä, jolloin vanhus henkäisi viimeisen kerran.

Se hetki se oli saanut "Junoa" ohjaavan Salven ankaran epätietoisuuden valtaan.

Seuraavana päivänä oli neito epätoivoissaan pyrkinyt henkensä uhalla ahtojään yli hakemaan ihmisiä avukseen, ja hänet oli otettu erääseen venheeseen, joka vei hänet kaupunkiin.

Elisabet rukkaa askarrutti isoisän kuoleman aiheuttama suru siinä määrin, ettei hän ajatellutkaan muovata kertomustaan mielenkiintoiseksi.

Meriupseeri Carl Beck osasi kuitenkin innoissaan luoda tapahtumaan romanttista hohdetta, joten nuori tyttö äkkiä kohosi päivän sankarittareksi.

Juttu lähti kiertämään amtmannin luota @@ perheestä, jossa oli kaksi kaunista tytärtä ja jossa luutnantti Beck joka päivä vieraili @@ ja nytpä ei puhuttu muusta kuin siitä, kuinka Elisabet oli ollut kuolevan isoisänsä luona Torungissa, pelastanut "Junon" ja sitten lähtenyt uskaliaalle retkelle yli jään.

Kaikki saattoivat havaita, että neidossa piili merkillinen luonne. Sitävastoin vallitsi naismaailmassa eriäviä käsityksiä hänen erikoisesta kauneudestaan @@ "mikä vahinko, että hän oli jäänyt niin kovin osattomaksi!"

Beckien katsottiin nyt joka tapauksessa olevan velvollisuus ottaa hänet hoiviinsa.

Beck piti tosiaankin ensi töikseen huolta vanhan Jakobin kunniallisesta hautaamisesta.

Nuoren neidon luo, joka nyt asui erään ahtaan kadun varrella tätinsä luona, tulvi nimellisiä ja nimettömiä ystävällisiä neuvoja, mustaa hamekangasta ja koristeita varsinkin kaupungin nuorilta miehiltä ja kauppa-apulaisilta, kävipä pari kaupungin toimekasta rouvaa ihan henkilökohtaisesti puhumassa neidon tulevaisuudesta.

Meriupseerin lausuttua, että hän piti näitä lahjoja persoonallisina loukkauksina, niiden tuonti taukosi.

Hän itse kävi yhden ainoan kerran talossa, vanhin sisarensa mukanaan.

Hänen olemuksensa pakostakin viehätti. Hän otti niin luottavan miellyttävästi ja samalla niin vaatimattomasti osaa Elisabetin suruun eikä kyennyt salaamaan liikutustaan, kun lähtiessään lausui, että heidän oli kiittäminen Elisabetia isänsä pelastumisesta.

Hänen lähdettyään esitti sisar varsinaisen asian. Sisar ehdotti tädille, että Elisabet siirtyisi Beckien taloon, missä vähitellen oppisi niin paljon, että voisi toimia kunnollisena taloudenhoitajattarena @@ missään tapauksessa hänen ei tarvitsisi olla tavallisena palvelijattarena. Neiti lisäsi, että tämän tulevaisuudensuunnitelman oli laatinut hänen veljensä.

Tarjous oli heidän oloissaan suurenmoinen, ja täti otti sen vastaan ylen iloisena.

Elisabetin otsa vetäytyi hetkiseksi pilveen; hän tunsi @@ osaamatta sanoa, miksi @@ mielessään erinäistä ahdistusta, kun ajatteli joutuvansa lähempään kosketukseen meriupseerin kanssa, ja toisaalta hän taas ei kovinkaan mielinyt siitä mahdollisuudesta luopua.

Jo seuraavana päivänä tuli Elisabet Beckin perheeseen.

10.

Salve puolestaan oli ensimmäiset päivät kotiinpaluunsa jälkeen onnellinen mies.

Hän oli kosimispuuhissa, oli saanut kapteenilta sadanriksin setelin ja lisäksi oivallisen lupauksen ja kuuli kaikkien vertaistensa itseään ihailevan.

Aluksen tyhjentämiseen ja telakalle toimittamiseen kului koko viikko, joten hän sai odottamansa loman vasta lauantai-iltana.

Istuessaan perjantaina vahdissa laivanpartaan suojassa hän joutui odottamattaan kuuntelemaan alhaalta telakalta kuuluvaa keskustelua, joka sai hänen verensä kiehumaan.

Eräs kirvesmies kertoi siellä aamulla työhön saapuessaan vanhan Jakobin kuolemaa koskevia yksityisseikkoja, miten ukon pojantytär oli pelastanut "Junon" ja sitten lähtenyt kulkemaan jäätä myöten.

"Kerrotaan", jatkoi hän, "että kapteeni toimittaa ukon nyt maanantaina hautaan. Hän ottaa hoiviinsa tytönkin @@ niin, siitä on meriupseeri pitänyt huolen."

Yltyvä melu ja kalke hämmensi tässä kohden osan keskustelua.

"Siihen on oma syynsä, saat sen uskoa", kuului jälleen kaksimielisesti naureskeleva ja hieman matalampi ääni, "eipä hän suotta ole pitkin vuotta uupumatta käynyt Torungissa linnustamassa."

"Olisiko tyttö sellainen @@ lintu? Vanha Jakob ei ollut sitä lajia @@"

"Ei, eihän niin olla pitänyt; mutta ensi töikseen tyttö kumminkin tuli tänne. Ja nyt upseeri on jo saanut hänet kotiinsa @@ kuulin asian tytön tädiltä. Täti vanha ei ajatellut siinä mitään pahaa piilevän, kertoihan vain ihan vilpittömästi, että Elisabet lähtee Beckien luo palvelukseen."

Vähäinen kohina sai puhujan katsahtamaan aluksenpartaalle.

Siellä seisoi kalmankalpea nuori merimies tuijotellen häneen silmillä, jotka muistuttivat hänen kerran näkemänsä hullun koiran silmiä. Merimies kääntyi heti kannelle kävelemään.

"Se oli sulhanen, epäilemättä", kuului mies sanovan kumppanilleen. Sitten hän alkoi veistää hirttänsä. Hetkisen kuluttua hän murisi harmissaan:

"Jos tuon naaman oikein oivallan, saa hyvinkin olla varuillaan, kun hän pääsee maihin."

Salve oli hypähtänyt seisaalleen kuullessaan meriupseeria mainittavan, mutta halu saada jotakin kuulla oli pidättänyt hänen mielenpurkautumaansa. Se, mitä heidän suhteestaan edelleen kerrottiin ja että Elisabet oli turvautunut meriupseerin perheeseen, tuntui täysin totuudenmukaiselta. Salve tunsi molemmat keskustelijat; he olivat kumpikin kunnon väkeä, ja olihan toinen kuullut asiasta tädiltä itseltään.

Sinä päivänä oli aluksen puhdistamisessa ja telakalle kallistamisessa ankara työ, mutta Salven kädet olivat ikäänkuin halvatut. Hän ei kyennyt käymään asiaan käsiksi muuta kuin näön vuoksi, kaikki tapahtui vain konemaisesti.

"Oletko kipeä, poika, vai morsiantako on ikävä?" kysyi perämies iltapuolella; hän oli huomannut, etteivät asiat olleet oikealla tolalla.

Nuo viimeiset sanat @@ "morsianta ikävä" @@ vaikuttivat ihmeen elähdyttävästi. Salve tunsi tuon omituisen väsymyksentunteen hälvenevän ja työskenteli nyt niin innokkaasti, että hiki helmeili pitkin poskia hänen silloin tällöin kärsimättömän äänekkäästi ryhtyessä johtamaan työlaulua. Hän pelkäsi joutuvansa ajattelemaan. Myöhemmin hän otti hoitaakseen babiaanivahdin, vapauttaen siten erään kumppaninsa, joka oli varsin tyytyväinen päästessään odottamatta nauttimaan yölepoansa sen sijaan, että olisi käyskellyt kannella "laivakoirana"; mainittu vahti näet on siinä, että mies yksinään varjelee alusta satamavarkailta.

Hän käyskeli edestakaisin kannella. Oli sysipimeä; vain jokin lyhty näkyi ulkona merellä ja siellä täällä kaupungissa.

Toisinaan hän jäi pitkiksi ajoiksi seisomaan laivanpartaan ääreen. Hän tunsi voivansa surmata meriupseerin ilman mitään tunnonvaivoja.

Noin kello kahden tienoissa hän asteli pimeänsuojassa lankkua myöten maihin.

Elisabetin täti asui mäellä eräässä pienessä talossa. Salve oli päättänyt herättää hänet saadakseen häntä puhutella.

Vanha Kirsti muori oli tottunut siihen, että häntä öisin häirittiin @@ eräs hänen tehtäviään näet oli sairaiden ääressä valvominen @@ mutta hän oli silloin aina ärtyinen.

Tuntiessaan sytyttämänsä kynttilän valossa Salve Kristiansenin muori päätteli miehen olevan humalassa, koska hän oli kovin kalpea ja muutenkin oudonnäköinen.

"Sinäkö siinä, Salve @@ ja ihan yösydännä?" virkkoi muori moittien ovelta haluamatta aluksi päästää tulijaa sisään. "Silläkö tavalla se palkka pannaan menemään?"

"Ei, Kirsti muori @@ minä tulen suoraan vahtivuoroltani, sillä tahdon jutella kanssanne hieman Elisabetista." Ääni oli ilmeisen hiljainen ja surunvoittoinen, ja muori ymmärsi jotakin tavatonta olevan tekeillä. Hän avasi oven.

"Elisabetista, sanoit?"

"Niin, missä hän on?"

"Missä on? Beckien luona, tietenkin. Onko jotakin tekeillä?"

"Se kai pitäisi teidän lähinnä tietää, Kirsti muori", virkkoi Salve vakavasti.

Muori kohotti kynttilän kohti hänen kasvojaan luoden niihin tutkivan katseen. Hän oli peloissaan eikä saanut mitään selkoa tulijan puheesta.

"Pitäisikö minun se tietää @@ no, sanohan se!" virkkoi hän melkein rukoillen.

"Meriupseerihan kuuluu oleilleen koko vuoden Torungissa @@ vesilintuja ampumassa @@ vai luuletteko hänen aikovan ottaa Elisabetin vaimokseen?" huudahti hän kiivaasti ja kovalla äänellä.

Vasta viimeisestä lauseesta Salven ajatus täysin selvisi muorille. Hän laskea paukautti kynttilänjalan pöydälle ja istuutui tuolille pöydän ääreen.

"Vai niin kuuluu!" @@ virkkoi hän vihdoin. Hänen ensi säikähdyksensä oli ohi, mutta nyt hänet valtasi harmi ja hän nousi seisaalleen kädet puuskassa ja silmät säkenöiden @@ hän oli eukko, jota ei ollut hyvä vihoittaa.

"Vai niin @@ vai ovat ne jo ehtineet levittää sellaisia valheita Elisabetista! Hyi! Ja sinäkin, Salve, kehtaat puhua sellaista! Minä vakuutan sinulle, ettei koko kaupungissa ole kunniallisempaa taloa kuin Beckin @@ sinä ja sinunlaisesi eivät kykene sen kunniaa polkemaan. @@ Ole varma siitä, että minä kerron koko soman juttusi Elisabetille ja kapteenille ja upseerille ja rouva Beckille, niin sinut ajetaan pois 'Junosta' kuin märkä koira! @@ Vai olet sinä luulotellut, että Elisabetin tarvitsee kerjätä upseerilta kunniaa?"

"Parahin Kirsti muori!" huudahti Salve tuon sanantulvan sekaan. "Minä en ole mitään luulotellut, sillä olen ollut kauan poissa kotoa, mutta minä kuulin tänään telakalla Anders Broekkenin sitä kertovan ihan varmana asiana."

"Andersinko? Kertoiko hän sellaista, se kurja vintiö @@ kiitokseksi siitä, että minä kävin hänen vaimonsa luona viime viikolla! Kyllä minä hänet vielä haen käsiini. Mutta tällaisissa asioissa ei salantaja ole varasta parempi", @@ jatkoi hän myrtyneenä. "Beckin oma tytär se kävi täällä tarjoamassa Elisabetille kunniallista tointa kunniallisessa perheessä ja hän jutteli minun kanssani, ymmärrätkö, poikaseni!" (eukko osoitti vapisevin etusormin itsetietoisesti rintaansa). "Elisabet ei ole tullut sinne kerjäten. Sinun ei olisi tarvinnut karata vahdista sellaisten asiain vuoksi, ja Elisabet saa kuulla @@ ihan varmasti hän saa kuulla" (eukko innostui ja iskeä paukautti kätensä toiseen), "hän saa kuulla, kuinka sievät ajatukset sinulla on hänestä!"

"Parahin Kirsti muori, minähän tarkoitan pelkkää hyvää", rukoili Salve, jonka sydän oli käynyt ihmeen keveäksi, "älkää sentään kertoko sitä Elisabetille!"

"Saatpa olla varma siitä, että hän sen kuulee!"

"Kirsti muori", virkkoi Salve hiljaa, katse alas luotuna, "minä tulin tuomaan hänelle hamekangasta, jonka olin ostanut Bostonista, sain kuulla tuon kaiken enkä päässyt rauhoittumaan." @@ Sormuksista hän ei virkkanut mitään.

"Vai niin", sanoi vanhus hetken vaiettuaan ja tarkasteltuaan häntä puoliavoimien luomiensa lomitse, hieman lempeämmällä äänellä. "Vai olet tuonut hänelle hamekankaan? Ja juokset tänne kertomaan, että hänestä on tullut meriupseerin narttu!" aloitti hän jälleen kiukuissaan.

"Mutta hyvä Kirsti muori, enhän minä usko hitustakaan tuosta kaikesta!"

"Et sinä tänne juossut tuota sanomaan, poikaseni!"

"Minä vain jouduin päästä pyörälle, kuullessani hänestä kerrottavan sellaista."

"No @@ menehän! Anders saa koreasti vastata valheestaan, vaikka minun täytyisi mennä hänen tähtensä kylänvoutiin ja merioikeuteen asti!" Eukko olisi hyvinkin voinut uhata menevänsä kuuhun asti hänen tähtensä, mutta Salve käsitti merioikeuden hänelle merkitsevän verisintä oikeutta, minkä hän tiesi.

Avatessaan Salvelle ovea muori kysyi tutunomaisen vakavasti:

"Kuulehan, Salve! Onko sinun ja Elisabetin kesken ollut mitään sopimusta?"

Salve seisoi epäröiden, mitä hänen oikeastaan piti vastata tuohon odottamattoman tutunomaiseen tiedusteluun.

"En oikein tiedä, Kirsti muori; kerran, pari vuotta sitten, minä lahjoitin hänelle kenkäparin."

"No niin, pidä nyt huolta siitä, että pääset takaisin laivaan kenenkään huomaamatta, siinä neuvoni!" virkkoi muori haluamatta asiaan enempää syventyä ja nopeasti työntäen Salven menemään.

Sitten muori istui hetkisen tuolillaan kynttilä sylissään ja kokien tyynnyttää mieltänsä. Hän nyökytti miettivästi päätään kynttilän liekkiin tuijotellen. Hän oli täyteläinen, hieman kokoonpainunut, mutta muuten voimakkaalta näyttävä vanha muori, kasvot leveät, hyväntahtoiset, ohut harmaa tukka korvien taakse siveltynä.

"Salve on sievä, kelpo poika", puheli hän ääneen itsekseen ja makuulle laittautuessaan hän mutisi kaikkien katselmustensa päätökseksi:

"On sittenkin parasta, kun sanon sen Elisabetille, niin että hän tietää olla talossa varuillaan!"

Salve Kristiansen ei kumminkaan ollut seuraavana päivänä täysin tyytyväinen. Monien seikkojen nojalla hän aavisti meriupseerin joka tapauksessa olevan jonkinlaisen kilpakosijan ja tunsi itsensä liian araksi mennäkseen ilman muuta viemään hänelle hamekangasta ja sormusta. Surihan Elisabet sitäpaitsi parhaillaan isoisäänsä.

Illalla, kun kaikki pääsivät lomalle kotiinsa kolmeksi viikoksi, Salve lähti heti isänsä luo saadakseen kenties häneltä kysellyksi hieman enemmän kysymyksessäolevasta suhteesta, ja maanantaina he olivat kumpikin vanhan Jakobin hautajaisissa Tromön kirkkomaalla.

11.

Kaikki nämä tapahtumat olivat kohdanneet Elisabetia valtavan äkillisinä. Ne olivat hänestä melkein kuin hämyistä unta.

Hän käyskeli nyt mustiinpuettuna talossa, jonka huoneista hän oli Torungissa ollessaan usein yrittänyt muodostaa itselleen mielikuvaa.

Kapteeni Beck oli toisissa naimisissa. Hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan omaisuutta ja oli tarkalla komennollaan saattanut jälleen kuntoon talouden, joka Beckin leskenä ollessa oli joutunut liiaksikin laiminlyödyksi. Hän oli ankaran vaativainen eukko, käytökseltään varma ja kunnioitusta herättävä.

Täysikasvaneet lapsipuolet pitivät häntä arvossa, joskaan eivät kovin rakastaneet; heidän näet oli mukaannuttava sellaiseen pakonalaisuuteen, johon eivät olleet tottuneet. Hänen miehensä oli tosin itsevaltias "Junossa", mutta tuskin yhtä ehdottomasti talossaan.

Riippumattoman asemansa vuoksi oli meriupseeri erikoisessa, vapaassa suhteessa kotiinsa, missä hän kepeän, hienon käytöksensä nojalla tuli varsin hyvin toimeen mahdikkaan äitipuolensa kanssa.

Hän oli kaupungissa hyvin suosittu ja sisaret jumaloivat häntä etsiskellen hänelle sopivia aviopuolison ehdokkaita. Erään rannikkokomitean palkattuna jäsenenä hänen oli vietettävä vielä suunnilleen vuoden aika kotipaikallaan.

Jo ensimmäisinä päivinä, joiden kuluessa tapahtui täydellisen olosuhteisiin perehtymättömyyden vuoksi virhe toisensa jälkeen, Elisabet oivalsi terveellä vaistollaan, että oli jännitettävä koko kykynsä ja kärsivällisyytensä, jos mieli puolustaa asemaansa. Niinpä hän aluksi seuraili rouva Beckiä nuhteettoman uutterasti kuin karitsa emoansa.

Toisinaan hän sentään hellitti ja saattoi muitta mutkitta istuutua ikkunan ääreen, käsi poskella tähyämään kohti satamaa. Hän kaipasi kylmää, raitista ilmaa ja saikin lopulta auki ikkunan, josta kumartui katsomaan, posket hehkuvina, kunnes saapui rouva Beck ankarin äänin kutsumaan häntä pois. @@ Rouva virkkoi vihoissaan omaisilleen, ettei olisi paljonkaan toisin, jos olisi taloon tuotu villi-ihminen.

Ensi aikoina sattui yleensäkin monta kiusallista kasvatuskohtausta, jotka Elisabet sieti lempeän rauhallisena. Rouva Beck piti sitä nöyränä oppivaisuutena, mutta todellisena syynä oli se, että Elisabet oli lujasti päättänyt voittaa kaikki vaikeudet.

Luutnantti Beck huomasi ihmeen herkästi Elisabetin salaiset kärsimykset ja loi häneen silloin tällöin rohkaisevan silmäyksen. Mutta neitonen ei ollut milloinkaan yskää ymmärtävinään.

Kerran, kun häntä nuhdeltiin luutnantin läsnäollessa, hän kuitenkin äkkiä juoksi pois ja heittäytyi vuoteeseensa nyyhkyttämään.

Eräänä iltapäivänä hän oli saanut toimekseen kantaa sisään teetarjottimen, jolle hän ajattelemattomuudessaan oli asettanut tuliastian ja kiehuvan teekattilan. Se kaatui matkalla; mutta vaikka sen kuuma kylki ja kiehuva vesi polttivatkin hänen käsivartensa ja kätensä, kantoi hän ihan rauhallisena tarjottimen takaisin, ilmettäkään muuttamatta. Hän ei halunnut joutua uudelleen nuhdeltavaksi luutnantin kuullen.

Rouva Beck sitoi itse Elisabetin käden keittiössä, niissä tyttö seisoi tuskan kalventamana.

Mutta Carl Beck, joka oli istunut sohvassa ja nähnyt, miten tuo kaikki tapahtui, ei muistanutkaan hillitä itseänsä. Hän hypähti kiihtyneenä seisoalleen ja käyttäytyi niin osaaottavasti, että hänen sisarensa Miina heidän jäätyään yksin huoneeseen, loi häneen katseen, joka oli tutkivampi kuin olisi voinut päättää leikillisistä sanoista:

"Ethän vain ole ihastunut piikaiseen, Carl?"

"Ei ole pelkoa, sisko", vastasi hän reippaasti samaan sävyyn nipistäen sisartaan leuasta, "mutta voithan nähdä itse yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on merkillinen tyttölapsi. Tuota tarjotintemppua ei monikaan kykene suorittamaan, @@ ja sitäpaitsi tulee meidän muistaa, että ilman häntä…"

"Niin, niin", sanoi Miina nakaten niskaansa, hieman kyllästyneenä saman asian iänikuiseen toistelemiseen, "eihän hän tiennyt isän olevan silloin merellä."

Sorea luutnantti käytteli tuota seikkaa varsin hienosti suunnitellun teeskentelyn aiheena.

Toitottamalla kaupungissa Elisabetin ansiota "Junon" pelastumiseen hän oli tavallaan pakottanut omaisensa ottamaan tytön hoiviinsa, sillä he olivat joutuneet yleisen mielipiteen painon alle.

Toisaalta hän suhtautui Elisabetiin erittäin varovasti, sillä tyttö oli voitettava niin, etteivät sisaret eikä äitipuoli sitä huomaisi.

Hänellä oli syytä uskoa tehneensä Elisabetiin jonkinlaisen vaikutuksen, mutta samalla hän aavisti olevansa tekemisissä villijoutsenen kanssa, joka saattoi lehahtaa siivilleen ja lentää pois milloin hyvänsä @@ hänen olemuksessaan oli jotakin luonnonvoimaista, omaa tietään kulkevaa.

Luutnantin kotona oli tyttö muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, käyskeli hiljaa, luoden luutnanttiin tuskin silmäystäkään ja noudatellen kaikissa asioissa orjallisesti emännän mieltä. Tämä uusi puoli hänessä oli saanut upseerin hetkiseksi epäilemään. Pian hänelle kumminkin selvisi, että Elisabet oli siinä suhteessa saavuttanut tarkoituksensa, ja tuo teetarjotinkohtaus, jonka toiset merkitsivät kömpelyydeksi, oli hänelle ihan toista. Hän imarteli itseään luulottelemalla Elisabetin alistuvan kaikkeen pakkoon hänen tähtensä, tulipa se päättymään miten tahansa.

Mutta toisaalta oli tytön olennossa jotain sellaista, joka vaikeutti alkuunpääsemistä ja yhä piti yllä jonkinlaista välimatkaa.

Samoin oli ollut laita heidän seurustellessaan vanhan Jakobin luona, ja se oli oikeastaan tärkeimpänä syynä siihen, että tämä rakastuminen yhä voimakkaammin hänen mieltänsä kiinnitti. Kerran hän oli nähnyt tytön teräksenharmaissa silmissä ilmeen, josta saattoi päättää, että hän voi silmänräpäyksessä saada tuttavastaan toisen käsityksen ja ettei missään tapauksessa pitänyt herättää hänessä kosiskelijan vaikutelmaa. Siksipä luutnantti olikin jutellut melkein yksinomaan isoisän kanssa, tytön kanssa pikemmin vain sattumalta.

Seikka oli se, että vanha Jakob oli varsin hyvin käsittänyt, ettei luutnantti saapunut saareen hänen itsensä tähden ja kun hänen ei helposti käynyt päinsä sulkea häneltä oveansa, oli hän varsin järkevästi varoittanut poikansatytärtä. Hän oli selittänyt, ettei sellaisten henkilöiden tapa ole mennä naimisiin alhaisempainsa kanssa, kun sitävastoin liiankin usein sattuu, että he leikkivät lempeä heidän kerallaan. "Sellaiseen mieheen kuin Salve Kristianseniin voi niissä asioissa uskoa ja luottaa", päätti hän puheensa, omasta mielestään hyvinkin ovelasti.

"Minusta tuntui, että olit hieman toista mieltä aikoessasi häntä löylyttää, isoisä!" vastasi tyttö julkeanlaisesti.

"Hm, niin @@ poikaveitikat tarvitsevat toisinaan kuritusta", murisi ukko, "mutta saat uskoa, että hän on kelpo mies. Jos hän tulisi sinua kosimaan, niin hän saisi sinut heti, sillä tietäisinhän sinun olevan hyvässä tallessa, kun minun on täältä lähdettävä."

Elisabet ei sillä kerralla enempää vastannut, mutta suupielessä näkyvä piirre opetti hänen haluavan pidättää itselleen oikeuden muodostaa asiasta oman mielipiteensä. Hän oli Salve Kristiansenissa nähnyt rakkaan ja ainoan kumppaninsa ja tunsi häntä kohtaan täyttä, varmaa luottamusta, mutta sittemmin oli meriupseeri koko ajan askarruttanut hänen mieltänsä. Kaiken sen, mitä hän oli innokkaimmin ihastellut, oli upseerin olemus tuonut yht'äkkiä ilmielävänä hänen nähtäviinsä. Hän ei kumminkaan ollut itselleen lähemmin selvitellyt, ihasteliko hän upseerin univormua, vai laivaston urotöitä, vai häntä itseään. Mutta sitten tuli isoisän varoitus, joka loukkasi hänen mieltänsä. Samassa hänelle selvisi, että asia koski upseeria itseänsä, soreata, häikäisevää kaiken muun kannattajaa. Mutta samalla oli hänen mielessään hillitön ylpeydentunne, hän luopui ajattelemasta minkäänlaista heidän välilleen sukeutuvaa suhdetta pysyttäen hänet kuitenkin ihailunsa esineenä.

Saatuaan sitten tädiltä kuulla ihmisten juoruista hän pani asian kovin pahakseen ja tunsi entistä selvemmin, että heidän välillänsä oli näkymätön seinä.

Kuukautta myöhemmin, "Junon" ollessa jälleen valmiina lähtemään, tuli Carl Beckin sisar eräänä päivänä hymyillen sanomaan:

"Elisabet! Kuistilla on nuori merimies, joka pyytää puhutella sinua. Hänellä on käärö kainalossa, ehkäpä jokin lahja."

Elisabet, joka oli parhaillaan kantamassa sisään pöytäastioita, punastui, ja Carl Beck, joka seisoi ikkunan luona, kalpeni. Elisabet tiesi varsin hyvin, että tulija oli Salve, ja säikähti hänen uskaliaisuuttaan. He olivat nähneet toisensa pari kertaa sitä ennen, ja Elisabet oli antanut tuntea, että hän vältteli Salvea sen johdosta, mitä täti oli hänelle kertonut. Nyt hän meni vapisten ulos hänen luokseen.

Salve katseli häntä hetkisen sanaakaan sanomatta. "Otatko tämän hamekankaan, Elisabet?" kysyi hän vihdoin melkein tylysti.

"En, Salve, en huoli ottaa @@ kun olet minusta sellaista jutellut."

"Etkö sitä ota, Elisabet?" virkkoi hän hitaasti ja alakuloisena. "Niinpä ei kannata puhua sen enempää."

"Ei, ei kannata puhua enempää, Salve."

Kun Elisabet näki hänen seisovan siinä edessään ihan murtuneena ja kuuli hänen kysyvän:

"Pitääkö minun ottaa se mukaan matkalleni, Elisabet?" @@ kihosivat äkkiä kyynelet hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään, mutta hänen kasvoissaan oli melkein epätietoinen ilme, kun hän kiiruhti sisään.

Huoneessa-olijat huomasivat hänen itkeneen. Mutta Carl Beck oli kylmäverinen mies, hän nojasi ikkunalautaan ja katsoi kilpakosijaansa @@ oliko hänellä käärö kainalossa portista ulos mennessään.

Samana yönä Elisabet heräsi. Hän oli itkenyt unessa ja nähnyt Salven seisomassa laiturilla @@ kehnoissa pukimissa ja onnettomana, mutta liian ylpeänä pyytääkseen keneltäkään apua. Samalla hän oli luonut Elisabetiin vakaan, moittivan katseen.

Elisabet jäi levottomana makaamaan voimatta saada unta mielestään haihtumaan.

Samassa kuului kulkevan ohi meluava väkijoukko, ja hän meni ikkunaan luo. Poliisimiehet kuljettivat jotakin henkilöä välissään katua alaspäin.

Heidän ohi kulkiessaan katulyhty valaisi ryhmää, ja Elisabet näki, että kuljetettava oli Salve.

Salve taisteli viejiään vastaan kalpeana ja raivoten, sininen paita rinnasta ihan revenneenä ja hänen kasvoissaan oli sellainen ilme, ettei Elisabet sinä yönä enää nukkunut.

Andersenin muorin luona sataman toisella puolen olivat merimiehet ankarasti tapelleet. Puukkojenkin kerrottiin heiluneen, ja Salve Kristiansenin sanottiin olleen pääpukarina.

Kapteeni Beckin täytyi seuraavana päivänä itse lähteä kaupunginvoudin luo saadakseen miehensä vapaaksi ennen laivan lähtöä, ja hän suoritti sakot.

Elisabet ymmärsi liiankin hyvin Salven käyttäytymisen syyn ja lähti ulos, kun meriupseeri seuraavana päivänä asiasta kertoi sitä selitellen @@ Salve oli aloittanut kahakan ilman minkäänlaista aihetta.

Elisabet oli muutamia päiviä kalpea ja uupunut, ja meriupseerista tuntui, että hän käyttäytyi tavallista pidättyvämmin. @@ Iltapäivällä, ennen laivan lähtöä, Salven isä ja nuorempi veli tulivat sanomaan hyvästi, ja hänen olemuksessaan oli jotakin omituisen silmiinpistävää @@ veljestä tuntui melkein siltä kuin olisi hän ajatellut, etteivät he näe toisiaan enää milloinkaan.

Salve tarjosi omistamansa sadanriksinsetelin isälleen ja kun viimeksimainittu ei halunnut sitä ottaa, piti hänen luvata ainakin säilyttää se hänen varalleen. Isä arveli asian johtuvan äskeisen mellakan jälkiselvityksen aiheuttamasta alakuloisuudesta ja mielenmasennuksesta, mutta sanoi kumminkin aluksesta poistuessaan hieman huolestuneena:

"Muista, Salve, että sinulla on vanha isä kotona odottamassa!"

Illan ja osan yötä Salve Kristiansen vietti istuen "Junon" märssyssä. Hän tuijotteli kohti Beckin taloa, niin kauan kuin yläkamarista näkyi valoa, ja valon sammuessa hänestä tuntui, että hänessä itsessäänkin sammui jotakin.

12.

Tromön ulkoranta Arendalin luona on karun, kivenharmaan näköinen, kuten rannikko yleensäkin. Kirkko vahtikojua muistuttavine kellotapuleilleen, joka toimittaa merimerkin virkaa, seisoo yksinään meren äärellä, ja sunnuntaisin nähdään luotsivenheiden laskevan sen rantaan jumalanpalveluksen aikana.

Saaren sisäpuoli tarjoaa sitä rikkaamman ja eloisamman näyn.

Ahdas Tromön salmi vilisevine pikkupursineen, proomuineen, luotsivenheineen ja isompine aluksineen lepää auringonpaisteessa hedelmällisten, metsänpeittämäin harjujen ja rinteiden keskellä.

Kummallakin puolen on kaikkialla punaisia merimiesten tupia, laivurien asumuksia ja huviloita, ja joka paikassa, jokaisessa lahdessa ja poukamassa, missä suinkin on alukselle sijaa, näkyy valkoisina hohtelevia, rakenteella olevia laivanrunkoja, toinen toisensa vieressä.

Siinä on sievä laivaveistämö luonnon helmassa, tosiaankin ihmeen kaunis kulkutie Arendaliin, Norjan ensimmäiseen merikaupunkiin. Se, joka tyynenä kesäpäivänä matkustaa höyrylaivalla tuota väylää pitkin, kokee yllätyksen, jota ei hevillä unohda.

Kertomuksemme aikoina tämä kuva ei ollut läheskään niin täyteläinen ja rikas, mutta kumminkin oli jo näkyvissä tulevan kehityksen alku.

Kapteeni Beckillä oli huvila eräässä salmen kauneimpia kohtia @@ pieni yksikerroksinen, harmaja rakennus jyrkkine tiilikattoineen, josta pisti esiin kaksi pieniruutuista yliskamarin ikkunaa. Rakennuksen takana, tunturin rinteellä kasvoi sievä lehtimetsä.

Niinä vuosina, jolloin kapteeni Beck oli pitkillä matkoillaan, oleskeli perhe kesäisin mielellään huvilassa. Nyt hän aikoi parin vuoden kuluttua vetäytyä pois mereltä ja perustaa kokoamallaan omaisuudella laivaveistämön.

Beckeillä oli puuhaa ja hyörinää arkisinkin heidän huvilassa ollessaan. Rouva Beck istui mielellään rukkeineen tuvassa.

Poikapuoli, joka rannikkokomissionin jäsenenä oli matkoilla ja töissä, saapui sinne tavallisesti sievässä purjehdusvenheessään lauantaisin jääden sunnuntaiksi. Sunnuntaisin tuli asein vielä joku tuttava perhe tai huviretkellä oleva seurue herroja ja neitosia vierailemaan heidän luokseen tai naapuritilalle, ja siellä vietettiin sitten useimmiten iltapäivä yhdessä.

Carl Beck oli naisten suosikki. Hän seurusteli heidän kanssaan leikkisään tapaan, toisinaan osoittaen hieman hempeätunteisuutta, missä ahavoitunut, miehekäs meriupseeri voi ikäänkuin sattumalta paljastaa varsinaista syvempää olemustaan.

Hänellä oli hieman taipumusta lihomaan, ja hän laski itse siitä leikkiä sanoen viettävänsä liian hyviä päiviä.

Useimmat nuoret tytöt tunsivat hänet lapsuuden ajoilta, jolloin hän oli kadettina käynyt kotona, ja hän näytti olevan erikoisen tuttavallisissa suhteissa heihin kaikkiin @@ tai ainakin oli olemassa milloin mikäkin juttu, jonka tunsivat ainoastaan hän ja yksi heistä. Siksipä esiintyikin tämän piirin keskusteluissa aina koko joukko iskusanoja, jotka olivat toisille tuntemattomia, vielä nytkin, heidän ehdittyä täysikasvuisiksi.

Niiden joukossa, jotka kävivät usein vierailemassa, oli postimestari Forstbergin perhe.

Siihen kuului vanhempien lisäksi puolikasvuinen poika ja kahdeksantoistavuotias tytär Maria, hiljainen, vaalea olento, jonka kasvot olivat harvinaisen älykkäät.

Kukaan ei väittänyt häntä kauniiksi, mutta useimmista hänen tutuistaan tuntui sittenkin siltä, että hän oli kaunis. Hänen kenties liian hennossa olemuksessaan ja kaikessa, mitä hän teki, oli jotakin itsetiedottoman sopusointuista ja viehättävää. Sensijaan kiittivät kaikki hänen älyänsä.

Hän oli ystävättärien joukossa se, jonka puoleen ehdottomasti käännyttiin, kun sattui jotakin hankaluutta. Kumma kyllä ei kukaan huomannut, ettei hän milloinkaan uskonut asioitaan heille.

Ystävättäret arvelivat hänen olevan niin "säntillisen ja oikean", ettei hänellä ollut mitään sydämenasioita. Hän oli Carl Beckin sisarten hyvä ystävätär, varsinkin Miinan, joka selitti asettavansa hänet kaikkia muita tuttaviansa korkeammalle ja kaikessa hiljaisuudessa piti veljensä puolisoksi soveltuvana.

Ainoa tämän seurapiirin nuorista tytöistä, johon Carl Beck ei ollut sellaisessa lapsuusajalta polveutuvassa tuttavuussuhteessa, oli Maria Forstberg.

Oli kestänyt jonkin verran, ennenkuin Carl Beck huomasi, että tuon hiljaisen tytön kanssa kannatti jutella. Myöhemmin hänestä oli tuntunut kiusalliselta, että se, mitä sanoi, hänen kanssaan keskustellessa helposti aleni merkityksettömäksi jaaritteluksi. Neito oli vilpittömän kirkas ja hymyili ihmeen kauniisti yhtyessään johonkin lausuttuun mielipiteeseen.

Niinpä esiintyikin upseeri hänen kanssaan seurustellessaan aina leveän miehekkäästi ja miellyttävästi osaten samalla tepsivästi keimailla. Hänen voimansa tai heikkoutensa oli siinä, että hän hetkittäin antautui liiankin herkkänä sille, joka otti hänet vastaan.

Neitonen ajatteli hyvillään, että upseerin kevyt, liehittelevä suhtautuminen nuoriin naisiin oikeastaan aiheutui siitä, ettei hän vielä ollut löytänyt heidän joukostaan sellaista, joka olisi ollut miehen täyden vakavuuden arvoinen; he olivat hänelle vain vapaiden hetkien ajanvietettä.

Maria taipui kovin mielellään näkemään asiat tässä valossa, sillä Carl Beck oli jo pari vuotta ollut kaikessa hiljaisuudessa hänen sydämensä sankari. Ystävättäret olivat tuon ajan kuluessa uskoneet hänelle paljon asioita, jotka selvänäköisempinä olisivat juuri häneltä salanneet.

Vaikka Elisabet olikin alinomaa työssä ja toimessa, tunsi hän kuitenkin itsensä vapaammaksi täällä maaelämässä. Hän oli vähitellen alkanut perehtyä talouteen, jota hän, kuten kävi ilmi, oikeastaan ymmärsi hyvinkin, ja rouva Beck luotti häneen monessa asiassa.

Hän osasi varsinkin @@ mitä olisi vähimmin osannut odottaa @@ tarjoilla erittäin miellyttävästi, ja kun tuo solakka tyttö ilmehikkäine kasvoineen, sievä raitainen hame ja valkoinen esiliina yllään, sunnuntai-iltapäivinä kantoi tee- tai kahvitarjotinta vieraiden luo huvimajaan, osui häneen moni ihaileva silmäys. Ei näet ollut laisinkaan vaikea havaita, että hän oli kaunotar.

Maria Forstbergin huomio oli kiintynyt Elisabetiin, jonka tarinan hän tunsi, ja hän koetti usein opastaa ja auttaa tyttöä. Huolimatta erilaisesta luonnonlaadusta ja yhteiskunnallisesta asemasta nämä kaksi naista piankin tunsivat @@ ellei suoranaista mieltymystä, niin ainakin hienoa uteliaisuutta toisiaan kohtaan.

Aluksi oli tyttö näyttänyt neidistä hieman jurolta ja umpimieliseltä. Hän ei ollut halunnut huomata niitä erinäisiä avustuksia ja huojennuksia, joita toinen hiljaiseen ja harkittuun tapaansa oli hänen hyväkseen suorittanut, mutta jo seuraavana sunnuntaina hän kiitti erinomaisen kauniisti katsomalla.

Hänen uskotuksi ystäväkseen pääseminen sitävastoin tuntui Maria Forstbergistä varsin vaikealta.

Harvoin sai hänestä houkutelluksi esiin muuta kuin lyhyitä myöntöjä ja kieltoja. Vain silloin tällöin väikkyi hänen kasvoillaan jokin värivivahtelu, joka osoitti hänen ajattelevan omalla tavallansa, ja hänen hieman jyrkän voimakas, melkein loukkaava tapansa suorittaa tehtäviä omin päin, kun hän toisinaan ei ymmärtänyt toisen tarkoitusta, osoitti, ettei hän tainnutkaan olla niin taipuisa kuin Beckit luulivat.

Lisäksi oli myönnettävä, että Elisabet osasi pukeutua merkillisen luontevasti ja miellyttävästi ja järjestää suuren, vaalean tukkansa yksinkertaisen sirosti käyttelemättä mitään säädystään poikkeavaa koristetta, ei edes nauhan palastakaan. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi koruttomuudellaan kiemaillut, ja kumminkaan ei Maria Forstberg, hieno havaitsija, ollut huomannut hänessä sellaista vivahdustakaan.

Elisabet puolestaan ymmärsi varsin hyvin, että Maria Forstberg oli nuorista naishenkilöistä se, josta lähinnä saattoi tulla meriupseerin morsian ja josta myöskin mieluimmin piti se tulla, sekä hänen persoonallisen arvonsa vuoksi että perhepolitiikan nojalla, jota hän varsin hyvin ymmärsi.

Huolimatta siitä, että hän omasta mielestään oli vain alistuva katselija, syntyi häneen kuitenkin viikon varrella vaikutelma, joka sunnuntaina, toisen saapuessa, vain vähitellen suli. Mutta silloin hänessä saattoi elää voimakas tunto siitä, että tuo toinen oli ainoa nainen, josta hän sydämessään välitti. Maria Forstbergillä oli omituinen kyky voittaa ihmisiä.

Hänen seurassaan Elisabet voi vastoin tavallisuutta esiintyä kerrassaan puheliaanakin. Näennäisesti tosin oli puhe vain talouspuuhista, mutta hän osasi samalla varsin hienosti kertoa meriupseerista ja häntä koskevista seikoista.

Maria Forstbergin täytyi toisinaan luoda häneen älykkäiden, sinisten silmäinsä katse tutkiakseen ja saadakseen varmuutta siitä, eikö sanojen alla sittenkin ollut jotakin tarkoitusta. Mutta Elisabet seisoi käärityin hihoin niin uutterasti puuhaillen, että hänen ajatuksensa ilmeisesti olivat kaukana kaikesta sellaisesta.

Carl Beck oli koko ajan osoittanut Elisabetille huomaavaisuuttaan omalla hiljaisella tavallansa.

Elisabet tunsi hänen silmäinsä alinomaa seurailevan itseään, miten suurta mielenkiintoa hän toisille osoittikin, ja tiesi, ketä hän kotiin palatessaan aina etsi katseellaan. Mutta milloinkaan ei kuulunut sanaa, joka olisi hänen tunteensa ilmaissut.

Kun jokin asia oli välttämättä muistettava, ei hän sanonut sitä vain sisarilleen, vaan aina myöskin Elisabetille. "Hän ei unohda milloinkaan", sanoi hän, ja Elisabet ymmärsi hänen uskovan voivansa luottaa häneen erikoisen ehdottomasti.

Hänen siro huvipurtensa, pitkä, hieno, rivakkakulkuinen venhe, jonka hän hiljattain oli ristinyt "Joutseneksi", lepäsi usein viikkokauden huvilan poukamassa.

Se oli kovin hänen sydämellään, ja hänen poissaollessaan uskottiin sen silmälläpito Elisabetille.

Siinä oli aina erinäistä varteenotettavaa, varsinkin sinä aikana, jolloin äskenmaalattu sisustus oli auringonpaisteessa kuivamassa, ja Beck antoi sen vuoksi monia ohjeita.

Kotiin palattuaan hän mielellään pani toimeen leikkisän tuiman kuulustelun, jota hän nimitti "kenttäoikeudeksi".

"Hän on melkein täysi merimies", nauroi hän Elisabetista puhuessaan, "ja hänen päässään pitäisi oikeastaan olla matruusin lakki, jonka nauhoihin olisi kultakirjaimin merkitty 'Joutsenen' nimi."

Lauantaisin saattoi tapahtua, että luutnantti tullessaan heilutti kädessään monilla postileimoilla varustettua kirjettä.

Ne olivat isän kirjeitä äitipuolelle. Rouva Beck istuutui silloin mielellään hetkiseksi yksin lukemaan, ja sitten seurasi kirjeen sisällön julkinen esittäminen.

Elisabet kuunteli kovin huolestuneena; hän näet oli aina kovin peloissaan, että Salvesta kuuluisi jotakin ikävää.

Vaikka Carl Beck olikin mainitun komissionin nuorin jäsen ja oli alkujaan tullut siihen oikeastaan vain luvun täytteeksi, oli hänen kuitenkin onnistunut kunnostautua. Pitkällisen pohdinnan jälkeen oli näet komissionin johtaja lopulta ottanut koko työn pohjaksi hänen poikkeavan ehdotuksensa.

Johtaja, joka samoinkuin useimmat muutkin oli nuoreen upseeriin mielistynyt, oli tuttavallisesti kertonut tuon hänen isälleen.

Komissionin piti lopettaa työnsä kuluvan vuoden aikana, ja sisaret otaksuivat, että saattoi tulla kysymykseen kunniamerkki.

Maria Forstbergin ollessa luonakäymässä olivat naiset hetkisen keskustelleet tästä asiasta @@ hän oli jo pitkät ajat ollut perheen uskottuja @@ ja Elisabet, joka oli kuulijana, mietti itsekseen, että kunniamerkki sopisi hänelle hyvin.

"Riippuu nyt johtajasta, kapteeniluutnantti Fengeristä", lausui Miina merkitsevästi, "mitä hän tekee asian hyväksi! Carl on hänen erikoisessa suosiossaan, ja Carl sanoo, että hän heidän yksissä ollessaan tuskin milloinkaan irroittaa hänestä katsettaan. Hän on luvannut käydä kerran täällä luonamme."

Maria Forstberg ilmeisesti ei hyväksynyt, että kapteenia liehakoitiin, sillä hän vastasi hieman lyhyeen ja loukkaantuneena:

"Kuntohan se veljellesi hankkii kunniamerkin eikä kapteeni Fenger, joten en käsitä @@"

"Etkö käsitä? Niin, tyttöseni, sellaisista asioista täytyy usein pitää huolta tässä maailmassa", virkkoi Miina hieman ylhäisen kokeneesti.

"Ei, sitä minä en käsitä", väitti toinen yhä itsepintaisesti ja hieman punastuen, "minä jäisin mieluummin ilman kunniamerkkiä kuin —"

"Niin sinä!" virkkoi Miina imarrellen, astui ystävättärensä luo ja laski käsivartensa hänen olalleen, koska huomasi toisen kiihtyneen. "Mutta me muut, emmehän me ole niin oikeamielisiä ja vanhurskaita kuin sinä, Maria! Sitäpaitsi", lisäsi hän päästäkseen asiasta, "Carl ei ollenkaan tiedä, että me täällä hieman mielistelemme kapteenia."

Elisabet oli sydämestään Maria Forstbergin puolella. Se vain tuntui harmittavalta, että hän oli voinut hetkeäkään epäillä Carl Beckin voivan alentua moisiin vehkeisiin.

Carl Beckin sitten astuessa huoneeseen kosketeltiin kunniamerkkikysymystä leikkisään tapaan.

"Sehän kuuluu riippuvan kapteeniluutnantin armosta", virkkoi Maria Forstberg, vastoin tavallisuutta hieman pistävästi, luoden katseensa neulomukseen.

"Minä en välitä rahtuakaan sellaisista nutunkoristeista!" vastasi hän leveästi ja ikäänkuin väsyneenä koko juttua kuuntelemaan.

Elisabetista tuo kuulosti miehekkäältä.

Seikka oli kuitenkin se, että Beck kovin halusi tuota koristetta ja oli salaa harmissaan siitä, mitä Maria Forstberg oli huomauttanut. Maria oli mielellään ollut hänen uskottunaan vakavissa asioissa, mutta tätä asiaa koskevan mielipiteensä oli Beck häneltä salannut ja tahtoi nyt mieluimmin herättää sen vaikutelman, että asia oli hänelle kerrassaan yhdentekevä.

Maria Forstberg istui äänettömänä neuloen, ja hänen ilmeensä osoitti, ettei hänkään ollut oikein tyytyväinen.

Eräänä sunnuntaina Elisabet huomasi luutnantin univormun napinlävessä kukan, jonka hän, Elisabet, oli laskenut kädestään. Sehän saattoi olla pelkkä sattuma; mutta Elisabet tiesi hänen nähneen sen hänen kädessään.

Päivälliseksi syötiin mansikoita. Vieraita ei ollut.

"Niin", virkahti luutnantti äkkiä, "tuhat kertaa mieluummin oikeita mansikoita kuin hyötymansikoita! Onhan niissä ihan toinen tuoksu ja maku!"

Elisabetista tuntui, että hän tuota sanoessaan katsoi kovin omituisesti ja tuijotti sitten pitkän aikaa lautaseensa. Neitonen tunsi sanojen koskevan häntä itseänsä, ja yleensäkin oli luutnantin käytöksessä sinä päivänä jotakin omituista, levottomuutta herättävää.

Kun rouva Beckillä sattui olemaan harvinaisen pitkä luettelo Arendalista noudettavia taloustarpeita, ehdotti Carl Beck, että joku lähtisi purjevenheessä hänen mukaansa ottamaan vastaan ostokääröjä. Rouva Beck mainitsi Elisabetin, ja ehdotus miellytti luutnanttia erinomaisesti. Mutta Elisabet lähti samassa varsin vinhasti pois huoneesta.

Hänellä oli täysi syy olla suostumatta lähtemään luutnantin mukana. Hän tiesi joutuneensa juorujen esineeksi tämän suhteen vuoksi, ja ilman sitäkin hän olisi mitä ehdottomimmin kieltäytynyt.

Nähdessään hetkistä myöhemmin luutnantin seisovan yksin pihalla hän meni suoraan hänen luokseen, katsoi häntä ylpeästi ja vihaisesti kasvoihin ja virkkoi:

"Minä en lähde Arendaliin teidän kanssanne, herra Beck!"

"Miksi et, Elisabet?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi kokien kestää toisen katsetta.

"Minä en lähde, sen tahdoin teille sanoa!" toisti Elisabet yhä harmistuneemmin, vapisevin äänin @@ hänen ilmeensä oli ankaran päättävä.

Luutnantti sopersi hämillään:

"Luuletko siis, Elisabet" @@ mutta Elisabet oli jo kääntynyt pois. Hänen astelunsa nurmikon poikki näytti ivallisen torjuvalta @@ luutnantin silmiin hurjan ihanalta ja ylväältä.

Matka järjestettiin toisin, mutta luutnantin varovaisuudesta huolimatta tuli sattumalta ilmi, ettei Elisabet ollut suostunut lähtemään hänen kanssaan yksin, ja rouva Beck piti sitä sangen kiitettävänä.

Hänen olisi itsensä pitänyt ajatella, ettei se oikein sopinut; mutta samalla hän lausui hieman ankarasti, että Elisabetin olisi ensin pitänyt keskustella asiasta hänen kanssaan.

13

Kaupunkitalossa toimitettavat korjaukset pakottivat perheen tällä kertaa oleskelemaan huvilassa sangen myöhään syksyyn.

Kauniina syyskuun päivinä oli kesästä sentään vielä jotakin jäljellä. Salmi lepäsi syksyisissä väreissään omituisen tunnelmallisena, ja illat vietettiin edelleenkin enimmäkseen ulkona kuistilla.

Kun komissionin jäsenet johtajineen olivat kutsutut vieraiksi, oli talossa ankara puuha.

Illalla, kun herrat istuivat ulkona puistossa ja Elisabet tuli tuomaan lämmintä totivettä, otti kapteeniluutnantti sanoakseen sukkeluuden, joka kohotti punan nuoren tytön kasvoihin.

Elisabet ei vastannut mitään, mutta vesikipponen vapisi hänen kädessään ja hän loi asianomaiseen samalla niin uskaliaan katkeroituneen ja halveksivan katseen, että sukkeluuden sepittäjä hetkiseksi hämmästyi.

"Tuhat tulimmaista, Beck!" huudahti hän sitten. "Näitkö, miten hän minua katsoi? Ne kerrassaan salamoivat."

"Niin, hän on ylpeä tyttö", vastasi Beck, joka oli kuohuksissaan, mutta piti parhaana kohdella esimiestänsä varovasti.

"Vai niin @@ ylpeä tyttö!" toisti viimeksimainittu, ja hänen äänensävystään kävi ilmi, että hänen mielestään olisi pikemmin pitänyt puhua "hävyttömästä piiasta".

"Minä tarkoitin, että hän on sievä tyttö", korjasi Beck vältellen ja hymyili hieman väkinäisesti.

Elisabet oli sen kuullut. Hän oli loukkaantunut ja vertaili ensi kerran toisiinsa meriupseeria ja Salvea. Salve ei olisi hänen sijassaan sillä tavoin väistynyt!

Kohdatessaan Elisabetin illalla kahden kesken virkkoi luutnantti melkein huolestuneena:

"Ethän sinä pannut pahaksesi tuon vanhan hävyttömän puheita, Elisabet? Hän on pohjaltaan kelpo mies, joka ei tarkoita mitään pahaa jaarituksillaan."

Elisabet ei vastannut vaan aikoi lähteä viemään sisään, mitä hänellä oli käsissään.

"Näetkös, minä en voi sietää, että sinä loukkaannut, Elisabet!" huudahti hän äkkiä ihan tulistuen ja yrittäen tarttua hänen käsivarteensa. "Sinun työtä tekevä kätesi on minulle rakkaampi kuin kaikkien hienojen naisten kädet yhteensä!"

"Herra Beck!" huudahti Elisabet rajusti, kyynelsilmin, "minä lähden pois @@ tänä yönä @@ jos puhutte vielä tuollaista!"

Hän riensi etehiseen, mutta Beck tuli hänen jäljessään.

"Elisabet", kuiskasi hän, "minä puhun ihan tosissani!"

Elisabet riistäytyi irti ja meni keittiöön, missä sisaret seisoivat juttelemassa lieden luona.

Beck teki kauniissa tähtiyössä kävelyretken saaren sisäosiin ja palasi kotiin vasta jälkeen puolenyön.

Hän ei ollut puhunut ihan tosissaan, mutta nyt, nähtyään hänet edessään ihmeen kauniina, kyynelet silmissä @@ nyt hän oli täydessä todessa. Hän oli valmis arkailematta menemään kihloihin, jos niin vaadittiin.

Seuraavana aamuna hän matkusti huvipurressaan kaupunkiin, mutta kuiskasi ennen lähtöänsä ohimennen Elisabetille:

"Minä puhun ihan tosissani!"

Nuo toistetut sanat saivat Elisabetin kerrassaan ymmälle.

Hän oli yöllä maatessaan miettinyt tuota lausetta ja oli sen harmistuneena torjunut; sehän saattoi merkitä vain sitä, että luutnantti huomasi uskaltavansa ilmaista ihastuneensa häneen. Elisabet oli päättänyt toteuttaa uhkauksensa ja lähteä talosta.

Mutta nyt, yhä edelleen @@ tuossa äänilajissa!

Aikoiko hän tosiaankin tarjota hänelle kätensä ja sydämensä @@ hänestäkö tulisi upseerin rouva?

Hänen mieleensä tulvi tulvimalla entisiä unelmia, jotka melkein huumasivat hänet.

Hän oli koko viikon hajamielinen ja kalpea ja pelkäsi ajatella sunnuntaita, jolloin luutnantin piti palata. Mitä hän sanoisikaan tullessaan?

Ja mitä hän itse vastaisi?

Mutta luutnantti ei tullutkaan, koska hänen tehtäväkseen oli odottamatta sattunut jokin matka. Sensijaan saapui Maria Forstberg, joka hyvin huomasi, että tytön mielialassa oli tapahtunut jokin muutos; Elisabet karttoi ilmeisesti ottamasta vastaan mitään apua, ja Maria Forstbergiin sattumalta osuvissa katseissa oli jotakin kovaa ja epäystävällistä.

Tuo koski häneen kipeämmin kuin hän halusi itselleen tunnustaa.

Hartaana ystävänä koetti hän, äkillistä mielijohdetta noudattaen, taputtaa Elisabetia olalle. Mutta se ei vaikuttanut mitään @@ olisi yhtä hyvin voinut puuta silitellä. Sisään astuttuaan ei Maria voinut olla kysymättä:

"Mitä Elisabetille on tapahtunut?"

Mutta toiset eivät olleet mitään huomanneet.

Carl Beck ei tullutkaan, kuten tavallisesti, seuraavana lauantaina, vaan jo aikaisemmin, keskellä viikkoa ja kulki nopein askelin huoneitten läpi, kun ei löytänyt Elisabetia tuvasta.

Vihdoin hän löysi hänet yläkerrasta.

Elisabet seisoi tuijotellen yläeteisen ikkunasta, josta näkyi ainoastaan tunturirinteen metsikkö ja sen yläpuolella kaartuva taivas. Hän kuuli askelet, kuuli tulijan nousevan portaita ja tunsi sanomatonta pelontuskaa, teki mieli paeta, melkeinpä heittäytyä ulos ikkunasta. Mitä hänen pitikään vastata? @@

Kun tulija laski käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kysyi puoliääneen:

"Elisabet! Tahdotko tulla omakseni?" tunsi hän ensi kerran elämässään olevansa pyörtymäisillään. Hän tuskin tiesi, mitä teki, mutta tyrkkäsi hänet vaistomaisesti luotaan.

Luutnantti tarttui jälleen hänen käteensä ja kysyi:

"Elisabet, tahdotko tulla vaimokseni?"

Ja Elisabet oli ihan kalpea vastatessaan: "Tahdon!"

Mutta kun luutnantti jälleen aikoi laskea kätensä hänen vyötäisilleen, hypähti hän äkkiä taaksepäin luoden luutnanttiin kauhistuneen katseen.

"Elisabet!" virkkoi hän hellästi yrittäen jälleen astua lähemmäksi. "Mikä sinua vaivaakaan? Jospa tietäisit, kuinka olen tätä hetkeä ikävöinyt!"…

"Ei nyt @@ ei nyt enempää!" pyysi Elisabet kädellään torjuen. "Myöhemmin —"

"Sinähän sanoit 'tahdon', Elisabet @@ sanoit tulevasi omakseni @@", mutta tunsi, että Elisabet tahtoi hänen nyt poistuvan.

Elisabet istui kauan vaatearkun kannella tuijotellen eteensä.

Se siis oli tapahtunut.

Sydän jyskytti, niin että hän sen kuuli ja hän oli tuntevinaan tukehduttavaa kipua.

Hänen kasvoilleen kohosi vähitellen jäykkä, kylmä ilme.

Hän ajatteli luutnantin nyt kertovan äitipuolelleen, että he olivat kihloissa, ja valmistautui ottamaan vastaan, mitä nyt seuraisi.

Hän odotti, että hänet kutsuttaisiin alas.

Vihdoin hän päätti lähteä itse.

Tuvassa istuivat kaikki ihan rauhallisina, kukin omissa askareissaan.

Luutnantti oli lukevinaan jotakin kirjaa, jonka yli hän kumminkin Elisabetin huoneeseen astuessa loi häneen salaisen, hellän-huolestuneen katseen.

Illallinen kannettiin sisään, ja kaikki kävi tyyntä latuansa; luutnantti laski tapansa mukaan hieman leikkiä. Elisabetista tuntui, että he kaikki olivat ikäänkuin sumun peitossa.

Miina kysyi häneltä kerran, vaivasiko häntä jokin, ja hän vastasi konemaisesti: "Ei."

Se siis tapahtuisi myöhemmin illalla. Elisabet kuljetti ruoka-astioita kuten aina ennenkin, mutta hänestä tuntui kuin eivät jalat olisi koskettaneet permantoon eivätkä kädet siihen mitä hän kantoi.

Ilta kului, ja mentiin levolle ilman että mitään oli tapahtunut.

Puolipimeässä porraskäytävässä luutnantti tarttui lämpimästi hänen käteensä ja sanoi:

"Hyvää yötä, Elisabet @@ oma Elisabetini!" Mutta Elisabet ei kyennyt vastaamaan hänen kädenpuristukseensa, ja kun luutnantin huulet lähenivät hänen otsaansa, vetäytyi hän nopeasti loitommaksi.

"Minä tulin tänne yksinomaan senvuoksi, että saisin tämän sanoa sinulle, rakas Elisabet!" kuiskasi hän, äänessään värjyvä palo ja yrittäen syleillä Elisabetia. "Minun täytyy huomenna taas lähteä. Pitääkö minun matkustaa saamatta minkäänlaista merkkiä siitä, että minusta pidät?"

Elisabet taivutti hitaasti otsansa hänen puoleensa, hän suuteli sitä ja Elisabet lähti.

"Hyvää yötä, rakkaani!" kuiskasi hän Elisabetin poistuessa.

Elisabet makasi kauan valveilla. Hänen teki mieli itkeä, ja sydäntä tuntui palelevan.

Vihdoin uneen päästyään hän ei nähnyt unta sulhasestaan, vaan Salvesta, koko ajan Salvesta. Hän näki hänen tuijottamassa vakavin kasvoin. Niissä oli ankaran surun ilme, ja Elisabet seisoi hänen edessään ikäänkuin rikoksentekijänä.

Salve sanoi jotakin, mutta hän ei sitä kuullut. Kuitenkin hän ymmärsi, että Salve tuomitsi häntä ja oli heittänyt hamekankaan mereen.

Elisabet nousi aikaisin ja yritti askarruttaa ajatustaan toisilla unelmilla @@ kuvitellen tulevaisuuttaan upseerin rouvana.

Mutta nyt tuntui siltä, että kaikki se, minkä hän ennen oli nähnyt kultana kiiltelevän, nyt näkyikin vain himmeänä vaskena. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja levottomaksi ja mietti kauan, ennenkuin meni tupaan.

Carl Beck ei matkustanut sinä aamuna. Hän oli oivaltanut, että Elisabetia vaivasi jokin.

Aamupäivällä, sisarten ollessa ulkona ja äitipuolen askareissaan onnistui hänen päästä puhuttelemaan Elisabetia kahden kesken. Elisabet käyskeli yhä kuin kuumeessa ja odotti hänen puhuttelevan rouva Beckiä.

"Elisabet!" virkkoi luutnantti silitellen hänen hiuksiansa. "Minä en voinut matkustaa, ennenkuin sain sinua vielä puhutella."

Elisabet näytti alakuloiselta, mutta ei vetänyt kättänsä pois.

"Pidätkö minusta? Tahdotko tulla vaimokseni?"

Elisabet oli vaiti. @@ Vihdoin hän virkkoi, hieman kalpeampana ja ikäänkuin ponnistaen:

"Tahdon @@ herra Beck!"

"Sinuttele minua, sano 'Carl'", pyysi hän hartaasti, "ja @@ katso minua!"

Elisabet katsoi, mutta ei sillä tavalla kuin luutnantti oli odottanut. Hänen katseensa oli omituisen kiinteä ja kylmä hänen kysyessään:

"Tahdon @@ kunhan menemme kihloihin."

"Emmekö sitten ole kihloissa?"

"Milloin saa äitipuolenne sen tietää?" kysyi Elisabet hieman empien.

"Rakas Elisabet! Kotiväki ei saa huomata mitään, ennenkuin @@ ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, @@, jolloin olen…"

Elisabetin kasvojen ilme ja hänen väistyvä kätensä saivat luutnantin keskeyttämään aikomansa lauseen. Hän korjasi nopeasti puheensa:

"Minä kirjoitan ensi viikolla Arendalista isälle ja kerron sitten äitipuolelleni, mitä olen kirjoittanut. Oletko tyytyväinen, Elisabet, rakas Elisabet? Vai tahdotko, että teen sen heti?" virkkoi hän päättävästi tarttuen jälleen hänen käteensä.

"Ei, ei nyt! Ensi viikolla, mieluummin vasta ensi viikolla!" huudahti Elisabet äkkiä säikähtyneenä, samalla melkein rukoillen vastaten hänen kädenpuristukseensa @@ ensimmäisen kerran.

"Ja sitten olet sinä minun omani, Elisabet?"

"Niin, sitten", virkkoi hän vältellen toisen katsetta.

"Hyvästi siis, Elisabet! Minä palaan lauantaina; kauempaa en voi olla sinua näkemättä!"

"Hyvästi!" virkkoi Elisabet melkein kuulumattomin äänin.

Carl Beck kiiruhti odottavaan purteensa. Elisabet ei katsonut hänen jälkeensä, vaan asteli sisään, pää painuksissa.

Pienet seikat ovat usein varsin painavia vaikutelmia maailmassa.

Elisabetiin oli vaikuttanut valtavasti luutnantin ylevä ajatustapa hänen selittäessään tahtovansa korottaa hänet vaimokseen. Hän tunsi, että hänen oma arvonsa luutnantin silmissä oli korvannut kaiken muun. Sitävastoin hän ei ollut johtunut ajattelemaan, että luutnantti voisi peräytyä joutuessaan ulkokohtaiseen taisteluun omaistensa kanssa. Tosin hän oli itse aavistanut asian käyvän kiusalliseksi, mutta oli tässä kohden asettunut luutnantin miehekkään kilven suojiin. Luutnantin nyt alkaessa tinkiä itselleen aikaa, vieläpä niin, että aikoi itse olla poissa asian joutuessa kotona käsiteltäväksi, heräsi Elisabetissa tunto, johon hän tuskallisessa levottomuudessaan vaistomaisesti tarttui ikäänkuin pelastavaan oljenkorteen saadakseen ehkä sittenkin vielä harkita asiaa.

Hän kulki raskaissa mietteissä ne pari päivää, jotka Carl Beck viipyi poissa, ja yönsä hän vietti kuin kuumeessa.

Luutnantti saapui lauantai-iltana ja tervehti kaikkein ensinnä Elisabetia. Hän ei näyttänyt enää paljoakaan huolivan salata suhdetta. Elisabet puuhaili hiljaisena ja kalpeana askareissaan.

Luutnantilla oli mukana isän kirjoittama kirje, joka aterian jälkeen luettiin.

Se oli päivätty eräässä Etelä-Amerikan satamakaupungissa, ja siinä mainittiin myöskin Salve. Cap Hatterasin kohdalla he olivat joutuneet ankaraan myrskyyn, jonka aikana heidän oli ollut pakko katkaista isontangon riki. Tanko oli jäänyt riippumaan parin köyden varaan ja oli ankarassa aallokossa heilunut edestakaisin vasten alarikiä, niin että se oli iskeytyä piloille. Silloin oli Salve Kristiansen uskaltanut kiivetä sitä lopullisesti katkaisemaan, ja hänen niissä puuhissa ollessaan putosi koko isotanko mereen. Salve Kristiansen putosi hänkin, mutta ehti pudotessaan onneksi tarttua raa'ankannattimeen siten pelastaen henkensä.

"Se oli uskalikon teko" @@ niin päättyi kertomus @@ "mutta muuten ei hänen laitansa joka suhteessa ole niinkuin pitäisi ja niinkuin olisi voinut odottaa."

"Eipä tietenkään", virkkoi Beck halveksivasti hartioitaan kohauttaen, "hän oli jumalaton veitikka, ja ellei hän tällä kertaa tuhoutunut, saanee hän siihen pian jälleen tilaisuutta!"

Puhuja ei huomannut, kuinka harmistuneena Elisabet katseli häntä.

Elisabet ajatteli sinä hetkenä epätoivoissaan, että Salve käyttäytyi huimapäisesti ja oli entisestään muuttunut yksinomaan hänen tähtensä.

Hän istui kauan vaieten ja väänteli käsiään. Hän oli tekemässä päätöstä.

Ennen makuulle menoa kuiskasi Carl Beck hänelle:

"Minä olen jo tänään kirjoittanut isälle ja @@ huomenna, Elisabet, huomenna on meidän kihlauspäivämme! Miinan silmät varmaan suurenevat!"

Elisabet jäi viimeiseksi huoneeseen ja otti lähtiessään palasen paperia ja kirjoitusneuvot mukaansa.

Hän paneutui vuoteeseensa, mutta puolenyön aikana hän istui kynttilän ääressä maalaten paperille kirjaimia.

Siitä saatettiin lukea seuraavaa:

"Suokaa anteeksi, etten minä voi tulla teidän vaimoksenne, sillä minä ikävöin toista. Elisabet Raklev."

Hän taittoi paperin kokoon ja sulki sen paremman sinetin puutteessa nuppineulalla.

Sitten hän avasi rouva Beckin makuuhuoneen oven, kumartui ja kuiskasi nukkujan korvaan hänen nimensä.

Rouva Beck heräsi ja oli ihan säikähdyksissään, kun näki Elisabetin täysissä tamineissa ja ilmeisesti valmiina lähtemään matkalle.

"Rouva Beck!" virkkoi hän hiljaa. "Minä uskon teille jotakin ja pyydän teiltä neuvoa ja apua. Poikapuolenne on kysynyt minulta, tahdonko tulla hänen vaimokseen. Se tapahtui viime sunnuntaina @@ ja minä vastasin myöntävästi. Mutta nyt minä en enää voikaan. Minä lähden nyt tätini luo tai mieluummin kauemmaksi, jos tiedätte jotakin neuvoa. Minä näet pelkään, että hän muussa tapauksessa lähtee jälkeeni."

Rouva Beck istui kuin puusta pudonneena. Aluksi hän näytti epäilevältä ja ivalliselta, mutta huomattuaan asian sittenkin nähtävästi olevan sillä tolalla, hän vaistomaisesti kohosi vuoteessaan korkeammalle istumaan.

"Mutta @@ miksi tulet tämän ilmoittamaan juuri nyt, yön aikaan?" virkkoi hän epäluuloisesti tiedustellen. Hänestä näytti siltä, ettei asia vielä ollut täysin selvä.

"Siksi, että hän on tänään kirjoittanut siitä isälleen ja aikoo huomenna sanoa sen teille ja muille."

"Vai niin @@ vai on hän jo kirjoittanut!"

"Senvuoksi hän sinut taloomme toimittikin!" virkkoi hän hetken vaiettuaan.

Sitten hän äkkiä havaitsi, että Elisabetin käytöksessä oli jotakin hienoa. Hän silmäili tyttöä suopeammin ja sanoi:

"Niin, olet oikeassa @@ on parasta, että poistut @@ jonnekin, mistä hän ei sinua hevillä saa käsiinsä."

Hän painui jälleen miettimään. Sitten hänen mieleensä juolahti hyvä ajatus, hän nousi ja pukeutui.

Hän oli toimekas kuin mies ja tottunut asioita ohjailemaan.

Hollantilainen laivuri Garvloit, joka oli naimisissa hänen sisarpuolensa kanssa, oli juuri niinä päivinä kuulustellut norjalaista tyttöä, joka kykenisi auttamaan talousaskareissa. Siinähän oli Elisabetille paikka. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua lähtövalmiiseen alukseen.

Hän kirjoitti heti Garvloitille kirjeen ja antoi Elisabetille lisäksi melkoisen rahasumman @@ hänen ansaitsemansa palkan, kuten hän sanoi.

Hiljaisena kuutamoyönä souti Elisabet yksin pienessä venheessä Arendaliin.

Tyyni salmi lepäsi tähtivälkkeisenä harjunvieremäin varjossa. Siellä täällä kohoava mastonhuippu osoitti rannassa olevan aluksia.

Toisinaan hehkui taivaalla pitkä tähdenlento. Elisabet tunsi rinnassaan syvää riemua, jota hänen täytyi usein hillitä soutamalla vinhasti pitkiä matkoja.

Hän oli kuin irti päässyt @@ vapautunut jostakin musertavasta onnettomuudesta. Ja Maria Forstberg! @@ kuinka hän iloitsikaan saadessaan nyt hänet nähdä!

Hän saapui kaupunkiin ennen päivänkoittoa ja meni heti tädin luo, jolle selitti rouva Beckin tahtovan, että hän lähtisi palvelukseen Hollantiin Garvloitille, jonka alus oli parhaillaan lähtövalmiina.

Hän näytti tädille kirjettä @@ asia oli ylen kiireellinen.

Täti kuunteli häntä hetkisen ja virkkoi sitten äkkiä:

"Elisabet @@ sinun ja meriupseerin kesken on jotakin sattunut!"

"Niin on, täti", vastasi hän vilpittömästi, "hän on kosinut minua."

"Entä sitten?"

"Minä vastasin aluksi melkein suoraan myöntävästi @@ mutta minä en tahdo häntä ja sanoin sen rouva Beckille."

Tädin eleistä saattoi nähdä, että uutinen oli hänestä kerrassaan ällistyttävä.

"Sinä et tahtonut häntä", virkkoi hän vihdoin. "Kaiketi siitä syystä, että mieluummin tahdoit omaksesi Salven?"

"Niin, täti", vastasi hän jokseenkin hiljaisella äänellä.

"Miksi sitten et hänestä huolinut?" tiedusti täti hieman jäykästi.

Elisabetin silmiin kihosivat kyynelet.

"Oma syy, ei auta valittaa", virkkoi vanhus ankarasti ja ryhtyi samassa keittämään aamukahvia.

Kulkiessaan rantaan päästäkseen alukseen Elisabet poikkesi postitalossa, missä Maria Forstberg jo oli jalkeilla ja hämmästyi kovin kuullessaan Elisabetin uudet aikeet. Elisabet selitti saavansa erittäin edullisen, melkein itsenäisen aseman perheessä, ja rouva Beck itse oli kehoittanut häntä suostumaan.

Maria Forstberg ei Elisabetin hienon varovasta selostuksesta oikein päässyt asian jäljille. Elisabet huomasi sen hänen silmistään. Hyvästellessään he itkien syleilivät toisiansa.

* * * * *

Huvilassa syntyi ankara ihmettely, kun Elisabet oli poissa.

Luutnantti oli löytänyt hänen kirjeensä ovenraosta, mutta ei ollut voinut uskoa hänen lähteneen, oli sitten mennyt ulos mieli kovin kuohuksissa, palaten kotiin vasta myöhään iltapuolella.

Rouva Beck oli sillävälin uskonut tyttärille asian, joka tietenkin oli pidettävä salassa.

Vaikka luutnantin katse etsiskeli, ei hän kuitenkaan nimenomaan kysynyt, missä Elisabet oli, ja saatuaan kuulla hänen matkustaneen pois ja kenties parhaillaan jo purjehtivan Hollantia kohti hän istui hetkisen kuin kivettyneenä.

Sitten hän silmäili heitä pilkallisesti, toista toisensa jälkeen.

"Jos minä tietäisin saavani kiittää tästä teitä, ketä tahansa", huusi hän, "niin…" Hän tempasi tuolin, jolla oli istunut, iski sen säpäleiksi permantoon ja hyppäsi päälle.

Mutta Elisabetin kirje oli ikävä kyllä riittävän selvä: hän rakasti toista, ja luutnantti tiesi, kuka tuo toinen oli.

14.

Kun "Juno" oli viimeksi lähtenyt Arendalista, oli sen miehistö melkein ennallaan. Vain pari uutta miestä oli alukseen tullut.

Niihin aikoihin saapui keväällä koko joukko väkeä läntisiltä kalastusalueilta tarjoutumaan laivamiehiksi. He saapuivat kalastajanpuvuissaan, likaisina ja työn köyristäminä, mukanaan kömpelöt maalaisarkkunsa. Heidän olemuksestaan puuttui kokonaan merimiehen kuosi, ja he pääsivät yleensä vain pitkänmatkan aluksiin.

Sellainen vuonolaismatruusi oli tullut "Junoon", ja näytti siltä, että hänestä oli koituva kaikkien syntipukki.

Hän oli roteva mies; jykeviä, leveitä kasvoja ympäröi punaisenruskea parta. Hänen nimensä oli oikeastaan Nils Buvaagen, mutta näennäisen unisen olemuksensa vuoksi häntä nimitettiin Nils Uvaageniksi (Niilo Nukkuvaksi).

Hän ei osannut astella merimiesten tapaan, vaan liikkui kannella kuin kilpikonna, kädet riipuksissa, ja oli synti sanoa hänessä olevan minkäänlaista "kurssia". Sitävastoin kävi piankin ilmi, että hän, kuten useimmat hänenlaisensa, kesti tavattoman sitkeästi tuulta ja tyventä.

Kun hän myrskyn aikana pisti nahkalakin peittämän päänsä ruhvista näkyviin ja katseli ympärilleen, irvistellen vasten tuulta, oli siinä todellinen vanhanajan viikingin naama, ja tähystyspaikallaan hän seisoi, vaikka hyöky oli iskeä hänet kumoon.

Hän oli lapsellisen avomielinen, uskomattomassa määrin, varsinkin jos keskustelu kääntyi hänen vaimoonsa ja lapsiinsa. Viimeksimainituista hän puhui ylen mielellään. Kokki, suuri koiranleuka, sai hänet vetistelemäänkin ja suoritti tämän taidonnäytteensä toisten suureksi huviksi.

Kaiken sen pilkan ja härnäämisen ohella, mikä kohdistui tähän maalaisen kömpelöön hahmoon, tunsi miehistö kuitenkin jonkinlaista kunnioitusta häntä kohtaan. Ainoa, joka näytti mielivän ottaa häntä suojellakseen, oli Salve. Hän käytteli silloin tällöin teräväsanaista kieltänsä Nilsin hyväksi, varmaankaan ei mistään varsinaisesta myötätunnosta, vaan pikemmin senvuoksi, että näki kaikkien toisten miestä ahdistavan.

Eräs tapaus liitti heidät lähemmin toisiinsa.

He olivat menomatkallaan eräänä pimeänä yönä kulkeneet Englannin rannikolla sijaitsevan Forelandin majakan ohi ja luovivat Kanaalin suulla sateessa ja niin sankassa sumussa, että isonmaston viiri oli iltapäivällä näkymättömissä. Aallokko oli, kuten usein näillä vesillä, erittäin ankara.

Yöllä kaikui lakkaamatta kellonsoitto ja merkkitorvien pauhu aluksista, jotka sellaisissa oloissa risteilivät toistensa ohi melkein umpimähkään, uhaten puskea toisensa upoksiin.

Silloin kaikui äkkiä pimeässä keulakannelta: "Tähystysmies yli laidan @@ Nils Uvaagen!"

"Mies yli laidan!" kajahti terävästi eri vahtipaikoilta, mutta jokainen käsitti, ettei näissä oloissa voinut pelastusta ajatellakaan.

Salve seisoi ulkona rustissa ja näki miehen liukuvan ohi laivankyljen, kädet kohotettuina. Hän riensi peränpuolelle, mennessään kehitellen auki kädessään olevan köysikimpun, ja näki miehen aallokossa, joka uhkasi singota hänet painuvaa aluksenperää vasten. He olivat tuskin sylen päässä toisistaan.

Salve heitti köyden, ja Nils Buvaagen oli pelastettu. Siitä hetkestä lähtien Nils Buvaagen oli Salven uskollinen ystävä, ja viimeksimainittukaan ei ollut vastahakoinen ystävyyteen, joskin osoitti sitä pikemmin teossa ja antamalla satunnaista apua kuin erikoisesti sitä sanoin ilmaisemalla. Niinpä ei kokki enää uskaltanut häntä ivailla.

Muutaman kuukauden kuluttua "Juno" lepäsi Montevideon sataman edustalla. Sieltä oli otettu lastiksi vuotia. Muu osa Eurooppaan kuljetettavaa lastia piti lastattaman laivaan Riossa. Sinne mentäessä kuljetettiin tyhjässä lastiruumassa hiiliä.

Alus lepäsi troopillisessa asussa, purjekangasteltta etu- ja takakannen yläpuolella ankaran auringonpaahteen kaihtimena, ja miehet käyskelivät ilmavissa puvuissaan, paidanrinta avoinna ja kevyiden housujen lahkeet ylös käärittyinä. Kasvot olivat ruskettuneet ja hikiset, keuhkot imivät ahnaasti jokaista tuulenhenkäystä.