Front matter (continued 3)

Sitten seurasi ateria, jonka aikana vallitsi omituisen hillitty mieliala. Garvloitien näet ei ollut helppo erota Elisabetista, jota olivat kaikin oppineet rakastamaan.

Kahta tuntia myöhemmin he olivat matkalla Pürmurendeen, ja Garvloitin talo tuntui nyt kaikista autiommalta kuin ennen.

Kun hevosten vetämät alukset kauniina iltapäivänä hinasivat "Apolloa" suurta kanavaa ylöspäin, soivat Alkmarin kellot tuttua, vanhanaikaista säveltänsä.

He seisoivat vaieten laivanportaaseen nojaten vaihtelevain kellonäänten juhlallisesti sulaessa toisiinsa heidän yläpuolellaan, ja heistä tuntui, että se oli heidän hääsoittonsa.

22.

He olivat elelleet Tönsbergissä vuoden, elämänsä onnellisimman, ja Elisabetilla oli nyt pieni poikanen sylissään. He olivat antaneet hänelle nimen Gjert.

Elisabet tahtoi pitää tupansa somana ja järjestyksessä. Se olikin puhdas ja läikkyvä kuin hollantilainen asumus. Ikkunassa oli kukkia ja tuvassa samoinkuin hänen omassa sievässä asussaankin jotain sellaista, mistä heti huomasi, että hän oli liikkunut muuallakin maailmassa.

Salven ollessa usein matkoilla oli sievä, nuori laivurinvaimo herättänyt hyvänsuopaa huomiota useissa paikkakunnan hyvissä perheissä, joihin hän tutustui, joskaan ei nimenomaan niissä seurustellut.

Salve ei virkkanut asiaan mitään, mutta Elisabet huomasi, ettei hän kotiin palatessaan erikoisesti halunnut kuulla siitä puhuttavan. Syytä ei Elisabet oikein voinut ymmärtää.

Tuo oli ainoa varjo, joka saattoi silloin tällöin hieman pimentää heidän hilpeätä onneansa.

Se unohtuikin aina varsin pian, sillä Salve tunsi lopulta itsekin, että hänen osoittamansa, ylhäisiin ihmisiin kohdistuva luulevaisuus oli naurettavaa heikkoutta. Mutta sittenkin: olihan Elisabet aikoinaan melkein kuulunut heidän joukkoonsa ja istui nyt hänen köyhässä majassaan.

Toisin oli laita silloin, kun hän yksinään käveli edestakaisin laivan kannella ulkona merellä. Silloin näkyivät asiat aina synkemmässä valaistuksessa, ja häntä kidutti se tunto, että nuo ihmiset joka päivä vaietessaankin puhuivat siitä, mitä hän kaikkein vähimmin sieti @@ siitä, mitä Elisabet oli hylännyt valitessaan hänet. Mutta hänen ärtyisä ylpeytensä ei toisaalta olisi missään tapauksessa sallinut hänen mainita mitään tästä Elisabetille, vielä vähemmin pyytää häntä pysyttelemään loitolla noista tuttavistaan.

Kun Gjert pojan synnyttyä saapui kyselyjä ja tukkukauppias Jürgenseniltä joukko pieniä lahjoja, muuttui Salve, joka oli koko ajan istunut ylen iloisena vaimonsa vuoteen ääressä voimatta poistua hänen ja kätkyen luota, äkkiä alakuloiseksi ja käyskeli pitkän aikaa pihalla kädet selän takana.

Joka kerta kun hän kulki ikkunan ohi, näki Elisabet hänen tuiman ilmeensä.

Jälleen sisään tultuaan hän kumminkin oli entistä hellempi.

* * * * *

Tehtyään alkukesästä viimeisen matkansa asettui Salve kotiinsa toivoen saavansa viettää siellä pari kuukautta kauniina vuodenaikana.

Päivät tuntuivat kuluvan liian nopeasti. Elisabet kukoisti kuin ruusu, ja he keskustelivat siitä, miten hän lähtisi mukaan seuraavalle Hollannin-matkalle ja kävisi Garvloiteja tervehtimässä.

Sunnuntaisin nähtiin tuo soma, siropukuinen pariskunta usein kirkkoväen joukossa, ja Elisabet, joka oli huomannut, kuinka Salvea loukkasi se, että hän keskusteli jonkun "ylhäisen" kanssa, ihmetteli vain sitä, että hän välttämättä tahtoi hänen, Elisabetin, käyvän koreasti puettuna. Pian hän kumminkin tyydytyksekseen päätteli, että syynä oli hänen halunsa tyydyttää onnellista ylpeyttänsä näyttämällä hänen koreuttaan muille.

Elisabet kohteli noita tuttavuuksiansa @@ hänen kannaltaan katsoen @@ hienosti ja ylevämielisesti. Vaikka hän arvasikin Salven heikkouden pohjautuvan jonkinlaiseen epäluuloisuuteen, ei hän kumminkaan ilmaissut pitävänsä asiaa erikoisen tärkeänä, koska toivoi voivansa tasaisella käytöksellään ajan mittaan osoittaa hänen olevan väärässä.

Hän ei oikein oivaltanut, miten syvät juuret tällä asialla oli miehen mielessä.

Eräänä päivänä, kun Salve oli ollut Nötterössä hankkimassa itselleen miehistöä, kertoi Elisabet hänen kotiintultuaan vast'ikään keskustelleensa tukkukauppias Jürgensenin ja hänen rouvansa kanssa, jotka olivat kulkeneet heidän asuntonsa ohi.

"He matkustavat huomenna Frederiksvärniin, ja ajattelehan", virkkoi hän vielä ihan ilon vallassa, "rouva tunsi Maria Forstbergin! Minä sain lähetetyksi hänelle terveiset."

"Maria Forstberg? Kuka se on?" kysyi Salve hieman säpsähtäen.

"Se oli hän, joka oli niin ystävällinen minulle @@" aloitti Elisabet, mutta mielikuvain kohotessa vaihtoivat hänen kasvonsa väriä ja hän änkytti ikäänkuin vaivoin jatkaen: "Hän joutui naimisiin @@ Beckin, meriupseerin kanssa."

"Olisit lähettänyt Beckille terveiset minulta!" virkkoi Salve purevasti. Hän oli kalpea ja karttoi katsomasta Elisabetiin, joka käyskeli neuvotonna.

Vihdoin Elisabet astui miehensä luo, istuutui hänen polvelleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Ethän ole minulle siitä vihainen?"

"En @@ sinä saat tietenkin lähettää terveisiä kenelle tahdot."

"Hän oli minun paras ystäväni, kun olin @@ Arendalissa", selitti Elisabet vilpittömästi, mutta empi jälleen lauseen loppupuolella, kun ei tahtonut sanoa "Beckin perheessä".

"Minä en ollenkaan epäile sitä, että olet hyvinkin hyvissä suhteissa niihin ihmisiin!"

"Salve!" huudahti hän loukkaantuneena ja nousi seisomaan.

Mutta Salve veti hänet jälleen luokseen.

"Suo minulle anteeksi, Elisabet", virkkoi hän katuen, "mieltäni pahoittaa, kun kuulen sinun puhuvan noista henkilöistä. Mutta minähän tiedän, ettei se mitään merkitse, tiedän sen niin varmasti kuin tässä istun", jatkoi hän nähdessään vaimonsa silmäin kyyneltyvän.

Sitten hän yritti pitkän aikaa saada hänet jälleen hyväksi, mikä vihdoin yht'äkkiä onnistuikin. Samana iltana he istuivat toistensa seurassa ylen onnellisina, kuten rakkauden sadekuuron jälkeen yleensäkin tapahtuu.

Mutta Salve kävi siitä päivästä lähtien harvasanaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, vaikka muuten käyttäytyikin vaimoaan kohtaan yhtä hellästi kuin ennenkin.

Seuraavina sunnuntaipäivinä hän ei halunnut lähteä kirkkoon, joten he jäivät kotiin istumaan.

Rauhattomuuden henki näytti ottaneen hänet valtoihinsa; hän ikävöi vain jälleen merelle.

23.

Aikomuksen mukaisesti oli Elisabet lähtenyt Salven kanssa Amsterdamiin, missä oli ollut useita päiviä Garvloitien vieraana. Nyt he olivat kotimatkalla.

Matka oli sujunut sievästi, vaikka Salve olikin ollut hieman vakava ja hiljainen. Hän oli kumminkin käyttäytynyt koko ajan hellän huomaavasti vaimoansa kohtaan, joten hän alkoi melkeinpä tottua häneen niinkuin huomaamattaan tottuu vähempään valoon oltuaan hetkisen poissa varsinaisesta auringonvalosta.

He purjehtivat kauniin, kirkkaan sään vallitessa lievän tuulen kuljettamina ulos matalasta, kaikenlaisten alusten täyttämästä Zuiderseestä, jossa ranta oli monin paikoin näkymättömissä.

Elisabet istui laivan kannella pikku Gjertin kanssa ja kyseli innokkaasti luotsilta, jonka he olivat velvollisuuden mukaan saaneet alukseensa, kaikista niistä mataloista, hiekanharmaista saarista ja kylistä, joita vähitellen sukelsi näkyviin. Hän tunsi useimpain nimet niiltä ajoilta, jolloin oli asunut Amsterdamissa.

Toisinaan otti Salvekin osaa keskusteluun, jonkin tiedonannon herättäessä hänen mielenkiintoansa, mutta enimmäkseen hän kulki vaieten tai seisoi katsellen ulos, pieni Gjert käsivarrellaan.

Eräs Urkin saaren läheisyydessä oleva kirkontorni, jonka sanottiin olevan Norjan graniittia, herätti Elisabetissa suurta isänmaallista tyydytystä.

Terschellingin luona näkyy Zuiderseen ja Pohjanmeren välinen väylä kapeana, mustain ja punaisten poijujen rajoittamana juovana. Tyynenkin sään vallitessa kuohui pitkin matkaa kummallakin puolen ankaria vaahtopäitä, ja Elisabet kysyi säikähtyneenä luotsilta, miten mahtoikaan olla myrskyn aikana, meren koko voimallaan aallotessa sisään.

"Se on paras jättää näkemättä", vastasi luotsi vakavasti.

"Mutta tehän liikutte täällä silloinkin?"

"Niin @@ virka vaatii", vastasi luotsi lyhyesti.

Salve pysähtyi kuullessaan vastauksen.

"Niin, on niitä meillä Norjassakin luotseja", lausui Elisabet, "jotka eivät pelkää nuttunsa kastumista. Se on uljasta elämää!"

Hollantilainen ei näyttänyt oikein voivan ottaa osaa innostukseen, virkkoi vain kylmästi:

"Kahtena toisiaan seuraavana vuotena @@ siitä on nyt kolme vuotta @@ menetettiin täällä Amlandissa kaikkiaan viisikymmentä luotsia. Niiden mielestä, jotka vielä ovat pesissään, ei tästä kunniasta ole paljoakaan taikaa! Useilla heistä on nyt tuskin kuivaa leipääkään suuhun pistettävänä."

"Niin, mutta se on uljasta, luotsi! Minusta nähden se on uljasta!" virkkoi Elisabet.

Salve lähti jälleen astelemaan.

@@ Pari vuorokautta myöhemmin keinui "Apollo" kuutamossa Doggermatalikon tienoilla, märssypurje reivattuna.

Elisabet istui vielä kannella poikanen hyvin verhottuna sylissään; Salve asteli edestakaisin kannella luoden häneen silloin tällöin silmäyksen.

Hieman loitommalla, isonluukun luona, istui Nils Buvaagen ja pari muuta miestä, jotka olivat vapaina vahdista ja kertoilivat juttuja, toisten kierrellessä heidän ympärillään voidakseen kuunnella.

He olivat sinä päivänä kohdanneet ankaran umpiaallon, ja kirvesmies kertoi sen johdosta eräitä salaperäisiä tarinoita, joiden tapahtumat hän väitti nähneensä omin silmin. Sellainen merellä kohdattu umpiaalto ennusti usein jotakin.

Elisabetkin istui kuunnellen.

Nils Buvaagenissa, vuonotalonpojassa, oli syvää vaistoa kaikelle taikauskoiselle ja oli hän Pohjanmerta purjehtiessaan huomannut paljonkin sellaista. Hän oli tähän saakka istunut sanaakaan virkkamatta.

"Hm!" virkkoi hän mietteissään piippuansa imaisten, "täällä Doggerin tienoilla lienee yhtä jos toistakin. Uskokaa minua: tämä on kuin vanha hautausmaa."

Niin selitettyään hän vaikeni ja alkoi jälleen tuimasti imeä piippuansa, ikäänkuin olisi tullut sanoneeksi enemmän kuin oikeastaan mieli sanoa. Mutta kun uudistuvat kehoitukset pakottivat hänet kertomaan ja kaikki näyttivät olevan jännityksessä, ryhtyi hän jälleen juttelemaan, katsahdettuaan kuitenkin sitä ennen ympärilleen ja puhuen hiljaisella äänellä.

"Tiedättekö", kysyi hän, "kuinka kaikki vanhat kalat kuolevat?"

Kukaan läsnäolevista ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tähän odottamattomaan kysymykseen.

"Ei", jatkoi hän, "sitä ei tiedä kukaan, ja kuitenkin kuolee joka päivä niin lukemattoman paljon, että niitä ajelehtisi pitkin meren pintaa, valkoinen maha pystyssä @@ me purjehtisimme pelkkäin kuolleiden kalojen keskitse. Nähkääs, se on salattu ihan samoin kuin sekin, minne kaikki maailman vanhat alukset joutuvat." Sana "salattu" sai hänen suussaan erikoisen aavemaisuuden leiman.

"Niin, Dogger voi olla ilkeä ja voi kenties siksi kääntyä, ennenkuin olemme ehtineet luovia sen ohi", päätti hän puheensa nojaten niskaansa selkänojana olevaan palkkiin ja alkaen katsella ilmanvivahduksia. Täysikuun ohi kiiti pilvijoukko.

"Entä sitten, Nils", tiedusti kirvesmies, "mitä arvelettekaan vanhoista kaloista ja vanhoista aluksista?"

"Ne hakeutuvat enimmäkseen tänne Doggermatalikolle ja ehkä vielä muutamiin muihin paikkoihin maailmassa; senvuoksi on täällä meressä aina ikäänkuin kuolinvirren kohinaa ja paljon ääniä ja asioita, joita ei voi oikein ymmärtää."

Samassa kaikki vaikenivat, sillä alus tuntui äkkiä pysähtyvän ikäänkuin johonkin törmäten, ja ankara kokkahyöky vyörähti kannelle.

"Se kuuli sen", virkkoi kirvesmies vaistomaisesti, "sillä se on vanha, tämä aluksemme, eikä halua kulkea yli hautausmaan!"

Elisabetin korvissa tuo viimeinen lause kaikui niin kaamealta, että hän nousi ja lähti levolle.

Yöllä oli aallokkoa ja kumeita iskuja, ikäänkuin olisi oltu hyvinkin matalilla vesillä. Luoti kuitenkin osoitti, ettei niin ollut laita.

Mutta seuraavana aamuna, sakean merisumun ympäröidessä alusta melkein kuin muurina työntyi ankkuriketju hiekkapitoisten hyökyjen voimasta jokseenkin säännöllisesti ylös kannelle.

Useat miehistä pitivät varsin mahdollisena, ettei tuo tapahtunut luonnollisessa järjestyksessä, vaan oli Doggerin salaisuuksien yhteydessä oleva enne, ja että matalikolla oli "kuolleita käsiä". Nils pudisteli päätänsä.

Aamupäivällä alkoi näkyä aurinko heikkona kajasteena sumun keskeltä, ja puolisen aikaan paistoi äkkiä kirkas päivä yli vihertävän, raikkaassa tuulessa vaahtopäänä kuohuvan merenpinnan.

Elisabet oli noussut kannelle nauttiakseen auringonpaisteesta. Ilma oli ollut kylmän sumuinen, ja hän huomasi nyt ihmeekseen, että heidän ympärillään oli joka suunnalla valkoisia purjeita.

Siinä oli tosiaankin komea näky, jota hän oli oppinut jo merensaaressa viettämänään tyttöaikana ihailemaan. Haluten saada ilmaista tuntojansa hän kutsui Salven.

Sorein kaikista purjehtijoista oli kieltämättä korvetti "Pohjantähti", joka kulki täysin purjein vinosti heidän ohitsensa kohti kanaalia @@ se oli menossa Välimerelle. Tämän sotalaivan maine oli levinnyt pitkin rannikkoa, ja Elisabet oli aikoinaan usein haaveksinut sen näkemistä. Nyt hän huudahti, ikäänkuin olisi tuntenut vanhan tuttavan:

"Tuo on 'Pohjantähti'! Näetkö, Salve, kuinka uljas, ihana alus se on! Nyt ne kokoavat latvapurjeita! Näetkö, miten uljaasti se kyntää merta kaikkien purjeittensa painolla, haarapurje perässään. Kuinka siro ja hieno @@ ja nuo reippaat miehet köysistössä suurien kauniiden purjeiden keskellä, kokoamassa latvapurjeita, ne näyttävät raakapuulla istuvalta lintuparvelta! Eikö olekin uljas laiva!" huudahti hän innoissaan Salvelle. Mutta Salve seisoi katsellen suoraan eteensä mitään vastaamatta.

Salve tiesi @@ Elisabet sitä vastoin ei aavistanutkaan @@ että luutnantti Beck oli kolmantena päällikkönä tämän vuoden retkellä ja hänen sydäntänsä kiduttivat Elisabetin huudahdukset.

"'Pohjantähti' se yksin luovi vasten virtaa Gibraltarin salmessa!" jatkoi Elisabet. Hän oli aikoinaan pannut merkille tämän haaveittensa laivan, 'Najaadin' seuraajaa ylistävän tosiasian ja lausui sen nyt julki tavallaan ylpein tuntein.

"Mitäpä sanoisit, Salve", kysyi hän saadakseen toisen vastaamaan, "jos olisit tuollaisen laivan päällikkönä?"

"Olisihan se tietenkin toista kuin tällaisen vaivaisen 'Apollon' laisen puukengän kuljettaminen!" vastasi hän katkerasti.

Hän tunsi, ettei enää kyennyt hillitsemään sanojansa ja kääntyi äkkiä toisaalle, ikäänkuin hänen olisi täytynyt ryhtyä jakelemaan käskyjä miehistölle.

Elisabet jäi ihmeissään seisomaan.

Hän käsitti loukanneensa miestään ankarasti, mutta ei saanut selville, millä tavalla. Hän ymmärsi, mitä merkitsi hänen ukkosena komentava äänensä ja hänen ilmeensä hänen seisoessaan siinä ruorirattaan toisella puolella, käsi rinnallaan. @@ Elisabet oli varma siitä, että se oli nutun alla nyrkkiin puserrettuna.

Elisabet näytti harkitsevan hetkisen; mutta sitten hänen kasvoissaan kuvastui varma päätös.

Hän tahtoi puhua ihan suoraan ja kestää kohtauksen nyt yhtä hyvin kuin joskus toiste, sillä olihan tämä kerrassaan mieletöntä @@ eihän hän voinut olla mustasukkainen laivalle! Missään tapauksessa @@ virkkoi hän itsekseen, päätään nyökäyttäen @@ ei hän tahtonut asian tähän tapaan jatkuvan; siitähän aiheutui mitä sietämättömin epävarmuus mitättömimpienkin sanojen käyttelyssä ja alinomaisia neulanpistoja. Kerrankin oli asia selvitettävä.

Ja sen piti tapahtua nyt @@ että mies vihdoinkin huomaisi, millaisia hullutuksia hän ajatuksissaan hautoi.

Elisabet tunsi mielensä keventyvän toivoessaan vihdoinkin saavansa heitetyksi pois tuon näkymättömän taakan, joka oli ylen kauan rasittanut heidän avioliittoansa.

Koko iltapäivän kuluessa ei kumminkaan tarjoutunut siihen tilaisuutta. Rajuilma näytti jälleen uhkaavan, ja osa purjeita oli reivattava. Sitten käveli Salve pari tuntia edestakaisin ruhvin edustalla. Elisabet ymmärsi hänen tahallaan välttelevän kohtaamista.

Miehistökin näytti aavistavan, ettei nyt ollut hyvä häntä lähestyä. Kaikki väistivät vaieten sitä ahtaan kansipaikan puolta, missä hän asteli.

öljyvaatteissaan ja nahkalakeissaan, joihin olivat uhkaavan sään vuoksi pukeutuneet, seisoivat miehet vorokin luona luoden epäileviä silmäyksiä köysistöön ja pilvijoukkioihin, jotka vyöryivät synkkinä taivaanrannalla ja tuulen alkaessa vinkuen piestä vanhoja köysiä. He odottivat kärsimättöminä käskyä useampain purjeitten kokoamiseen.

Salve näytti tekevän päätöksensä viime tingassa, sillä hänen huutaessaan käskyjänsä he jo olivat rajuilman käsissä. Salve riensi peränpuolelle ja sieppasi huutotorven. Rientäessään ohi Elisabetin, joka istui hytin suojassa, hän virkkoi lyhyeen ja karusti, tuskin häneen katsahtaen:

"Ei tässä ilmassa käy kannella istuminen, Elisabet! Mene sinä hyttiin lapsen kanssa!"

Elisabet oivalsi itsekin asian ja lähti seisottuaan hetkisen epäröiden, kasvoissaan jonkinlainen tuskallisen hämmästynyt ilme. Salve ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä tuolla tavalla; Elisabetista tuntui melkein kuin hänen äänessään olisi kaikunut häneen ja lapseen kohdistuva viha.

Miehistö oli odottanut Salven purjehtivan myötäistä eikä kiusaavan vanhaa prikiä luovimalla sellaisena yönä, joten he tottelivat hänen komentoansa äänettömän tyytymättömyyden vallassa.

Vanhat väkipyörät kitisivät ja valittivat miesten kiskoessa köysistä keskellä raekuuroa, ja ankarasti keikkuva alus työntyi tuuleen hyökyaaltojen ryskyessä sitä vastaan.

Nils Buvaagen oli harvinaisen hyvä ruorimies; hänen kätensä oli merkillisen herkkä tuntemaan pimeässä aluksen liikkeitä. Hän ja eräs toinen mies seisoivat vaieten ruorirattaan ääressä. Salve käveli tuulen puolella lähellä heitä. Kompassikaapin valo lankesi toisinaan hänen kasvoihinsa ja Nilsistä tuntui, että hän näytti harmaankalpealta.

Nilsillä oli jotakin sydämellään, mutta ei näyttänyt olevan hyvä mennä mitään sanomaan.

"Painuu kolmen, neljän viivan verran, kapteeni!" ilmoitti hän. "Itäkaakkoon!"

"Märssypurje lepattaa!" kuului etukannelta. "Aikoo iskeä takaisin!"

"Alus on vanha, kapteeni! Se ei siedä paljoa kiristämistä", uskalsi Nils vihdoin tyynesti huomauttaa. Hän arveli nyt olevan tilaisuuden sanoa jotakin.

"Minä näytän sinulle, että saan puukengän liikkumaan, minä!" mutisi Salve itsekseen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.

"Anna mennä alemmaksi Nils! Parempi vauhti ja sitten toiselle laidalle!" vastasi hän komentoäänellä.

"Valmiit kääntämään!"

Nils huokasi; hänestä tämä purjehdus tuntui jumalattomalta, ja miehet ajattelivat varmaan poikkeuksetta samoin.

Pimeyden ja merenpauhun keskeltä kaikuivat komentosanat lyhyin väliajoin.

Etumärssyn köydet näyttivät joutuneen jotenkin epäjärjestykseen, sillä raakapuu ei tahtonut päästä kääntymään ja purje elämöi niin, että koko osasto tutisi.

Nämä pelottomat miehet olivat tottuneet yhteen jos toiseenkin. Eräs heistä kapusi epävarmaan, vanhaan köysistöön, siirtyi pimeässä tunnustellen pitkin raakapuuta, kunnes löysi köyden, jonka selvitti meren vaahdotessa valkoisena hänen jalkojensa alla. Pian kävi jälleen hilaaminen.

Oli käännytty toiselle laidalle, mutta tilanne ei ollut muuttunut. Hyökyaallot kuohuivat alinomaa kannelle, joten siellä tuskin voi liikkua.

Salve ei ollut sinä yönä oikein oma itsensä. Häneen oli tullut jotakin rajua ja riivattua, ja syvällä hänen mielessään kuohui uhma hänen käyskellessään pimeässä ja myrskyssä.

"Pohjantähti" luovimassa Gibraltarin salmessa oli se loppukerto, joka alinomaa kohisi hänen aivoissaan ja paloi roihusi hänen veressään, kunnes muuttui kuumenäyksi: siinä laiva purjehtimassa ja Elisabet katsojana ihastelemassa. Mutta hänpä tahtoi näyttää, että hänessäkin oli miestä luovimaan — ei siihen mitään "Pohjantähteä" tarvittu! Hän tahtoi tehdä saman tempun ränstyneessä proomussa.

Elisabet näytti halunneen asettaa miehen miestä vastaan. Olkoonpa menneeksi! Hän erehtyi, jos luuli Salvea kehnossa prikissään ketään meriupseeria huonommaksi!

Pari kertaa, kun kokki, joka piti matkalla huolta Elisabetin palvelemisesta, nousi hytin portaita, oli Salve kysynyt, kuinka oli laita ja oli saanut kuulla hänen istuvan alhaalla täysissä pukimissa. Viime kerralla oli laatuisa kokki varovasti lisännyt:

"Hän kyllä mielellään näkisi teidät, kapteeni @@ hän ei ole tällaiseen tottunut."

Jos kokki olisi kyennyt näkemään pimeässä, olisi hän nähnyt kapteenin kasvoissa ivallisen vivahduksen.

Mitään vastaamatta alkoi hän jälleen astella edestakaisin. Toisinaan hänen täytyi tarttua laivanpartaaseen pysyäkseen pystyssä.

Sillaikaa kuin Salve mustasukkaisuutensa ja kiihtyneen itsetuntonsa vallassa hurjasti liioitteli kaikkea, oli Elisabet istunut alhaalla hytissä monenlaisten ajatusten ahdistamana.

Lähtiessään lapsen kanssa kannelta oli hänessä kumea tunto siitä, että häntä oli kohdannut tai tulisi kohtaamaan ankara. Sillä tavoin ei Salve ollut milloinkaan käyttäytynyt. Elisabet ei kyennyt mitään ajattelemaan, vaan alkoi konemaisesti asetella lasta makuulle tapansa mukaan.

Keinuva hytti oli poikaselle kuin kehto, johon se heti rauhallisesti nukahti.

Ahtaassa hytissä häilyi kattopalkkiin kiinnitetty lamppu. Himmeä valonkajaste lankesi viheriälle, hytinikkunain välissä olevalle nostopöydälle, ja naulakoissa riippuviin vaatteisiin, jotka heilahtelivat edestakaisin pitkin seinää.

Salven käytös oli ollut kovin omituinen, hänen katseensa säikkyvä ja Elisabetista tuntui, että hän panisi alttiiksi kaikki, jos nyt pysyisi tekemässään päätöksessä ja pakottaisi hänet puhumaan suoraa kieltä. Mutta toisaalta hänessä taas eli melkein hillitön halu saada rohkealla tempauksella poistaa rasittava epätietoisuuden ies ja päästä kerrankin selvyyteen.

Hänen kasvoissaan oli vielä tuloksettoman taistelun leima, kun hän äkkiä alkoi tuskallisen jännittyneenä kuunnella.

Huolimatta laivanrungon korviasärkevästä paukahtelusta hyökypäiden sitä yhä ankarammin pidellessä kuuluivat hyttiin Salven tuimat komentosanat ja touveja pitkin aluksen kantta laahaavien miesten huutoja. Tavantakaa tärisytti koko alusta äkillinen isku, ja Elisabetin jalat pyrkivät kohoamaan lattiasta, joten hänen oli pideltävä kiinni kojunlaidasta samalla tukien pienokaista. Hän käsitti sään käyneen pelottavaksi ja odotti Salvea.

Hetkisen kuluttua hän kuuli jonkun astelevan portaita alas. Mutta tulija olikin kokki. Tuiman sään punerruttamin, vettä tippuvin kasvoin hän seisoi siinä pidellen kiinni ovesta, joka uhkasi paukahtaa kiinni. Hän tiedusteli, kuinka voitiin.

"Sää on varmaan ankara?" kysyi Elisabet vaiettuaan hetkisen pettymystään salatakseen.

"Ihan tavaton, rouva; mutta asia käy varmaan paremmaksi, kun kapteeni päästää tuuleen @@ me näet luovimme kiinteästi."

"Mikä meteli sieltä kannelta kuuluikaan?"

"Me @@ tuota @@ käänsimme vain toiselle laidalle, ja sitten oli etumärssypurje epäkunnossa @@ ja sitten meni halkaisija menojaan. @@ Mutta hän päästää varmaan alemmaksi tuuleen", toisti kokki hyvänsuovasti lohduttaen. Hänen äänensävystään kävi kuitenkin ilmi hänen varsinainen ajatuksensa: että suunnanmuutoksen olisi pitänyt tapahtua jo aikoja sitten.

"Me siis luovimme kiinteästi, Jens?" kysyi Elisabet huolestuneena.

"Eipä ole toisinkaan laita; kaikki liitokset natisevat @@ @@ mutta kun laskemme alemmaksi, niin saattepa nähdä, rouva, että asia paranee. @@ Onko muuten jotakin tehtäväkseni?"

"Ei ole, kiitos vain!" Elisabet seisoi hieman empien, kysyisikö, eikö kapteeni pian tule alas, ja kokki ymmärsi sen; mutta hän jätti kumminkin kysymättä ja lisäsi vain: "Kiitos, en tarvitse mitään."

Jens painoi oven, joka yritti aueta, tarkoin kiinni ja asteli raskaissa saappaissaan portaita ylös.

Elisabet jäi seisomaan samaan kuuntelevaan asentoon, mutta hänen kasvoissaan kuvastui nyt yhä selvemmin sieluntuska. Lopulta hän väänteli käsiään pimeässä suojassa.

Hän käsitti, ettei Salve tahtonut tulla alas, ja vaistomainen pelko sanoi hänelle, että mies nyt luovi synkeän uhman vallassa hänen ja lapsen kanssa @@ että tämä oli hänen tapansa vastata vaimolleen.

"Mitä minä olenkaan hänelle tehnyt?" huudahti hän kiivaasti ja peitti samassa kasvonsa pielukseen.

"Mitä minä olenkaan hänelle tehnyt?" toistui hänen mielessään, kunnes se ajatus, jota hän aina koetti välttää, kohosi tajuntaan täysin varmana ja vaikeana.

"Hän ei minua usko!" kuiskasi hän epätoivoisena. "Hän epäilee minua sittenkin!" Hän nojasi päänsä käsivarteensa, niinkuin hänen lapsensa olisi tehnyt lohduttomasti itkiessään; mutta hän ei voinut itkeä.

"Mitä hän uskoneekaan? Mitä ajatelleekaan?" kysymyksiä nousi hänen mieleensä, ja hän tuijotteli melkein kivettyneenä siihen mahdollisuuksien avaraan maailmaan, joka sulki piiriinsä kaikki miehen epäilykset. Hän ei nähnyt mitään rajaa, ainoastaan mustan epäluulojen syvänteen, johon Salven rakkaus oli hukkumassa.

Hän ei enää kuullut melua eikä ryskettä, ei enää välittänyt aluksen yhä yltyvästä keikunnasta eikä hyökyjen iskuista. Vaikka hänen täytyikin usein pidellä kiinni makuulavan laidasta, oli koko hänen sielunsa tarmon vallannut tuo ainoa, kauhea pelko.

Hänen uhmansa oli kokonaan kadonnut. Hän tunsi itsessään rohkeutta yhteen ainoaan asiaan: tekemään mitä tahansa säilyttääkseen hänen rakkautensa.

Hänen mielessään risteili joukko ajatuksia. Lopputuloksena oli kalpean masentumisen ilme.

Sitten hän omaksui nöyrästi kaiken syyn ja oli syvästi epätoivoissaan, koska oli häntä vastaan rikkonut @@ olihan hän itse tehnyt hänet sellaiseksi, ettei hän enää voinut täysin luottaa vaimoonsa. Ja nyt seurasi rangaistus. @@ Olihan hän nähnyt, kuinka Salve oli taistellut vastaan @@ kaikin voimin.

Siinä seistessään hän tunsi olevansa valmis minkälaiseen uhraukseen tahansa, valmis huokailematta kantamaan hänen taakkaansa halki elämän, sillä katkera katumus oli hänelle nyt kirkastanut, että Salve oli tullut sairaaksi, sielultaan sairaaksi hänen kevytmielisyytensä vuoksi. Vaisto johti kohta hänen mieleensä parhaan parannuskeinon. Salven piti nähdä, että hän, Elisabet, puolestaan järkkymättömästi luotti häneen, yhtä järkkymättömästi kuin nukkuva lapsonen.

Heikko hymynkajaste huulillaan ryhtyi Elisabet rauhallisesti riisuutumaan ja paneutumaan makuulle pikku Gjertin viereen.

Ylhäällä kannella oli Salve kaivannut yökiikaria, joka oli alhaalla hytissä. Tähystäjä näet luuli havainneensa majakan tuikahduksen, missä tapauksessa heidän Salven laskelmain mukaan täytyi olla Jyllannin tienoilla.

Hänen ylpeytensä ei kumminkaan sallinut lähettää ketään muuta sitä hakemaan, ja itse hän ei voinut taipua menemään Elisabetin luo.

Miehiä oli alkanut yhä enemmän arveluttaa se uhkarohkeus, jota kapteeni osoitti pakottaessaan vanhan aluksen sysipimeässä halkomaan kuohuja niin että kansi oli alinomaa veden vallassa. Salve käyskeli edestakaisin, arkaillen mennä omaan hyttiinsä.

Vihdoin se kävi välttämättömäksi. Hän astui reippain askelin portaita alas.

Avattuaan hytin oven hän pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä ja katsahti ympärilleen. Hän oli otaksunut näkevänsä Elisabetin istuvan siellä peloissaan, lapsi sylissä. Sensijaan vallitsi hytissä syvä rauha, ja lamppu oli sammumaisillaan.

Otettuaan kiikarin seinältä sytytti Salve vaivoin tulitikun tarkastaakseen sen valossa ilmapuntaria, mutta jäi sitten seisomaan tikku kädessään, ja kuuntelemaan, nukkuiko Elisabet. Samalla hän huomaamattaan lähestyi makuusijaa.

"Elisabet!" kuiskasi hän hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt hänet herättävänsä.

"Sinäkö, Salve?" kuului hänen rauhallinen äänensä.

"Minä luulin sinun istuvan valveilla lapsen kanssa tässä ilmassa. Alus keikkuu kovin, ja minä @@ en ole käynyt sinua katsomassa", virkkoi hän hilliten mielenliikutustaan.

"Miksi niin? Minähän tiesin sinun olevan kannella ja olin levollinen. Muusta täytyy toivoa Herramme pitävän huolta. Sinulla on ollut ankara työ; et ole ehtinyt pistäytyä alhaalla!"

"Elisabet!" huudahti Salve äkkiä syvän katumuksen valtaamana ja ojensihe syleilemään vaimoaan.

Samassa kuului ryske, jota seurasi ankara tärinä. Tuntui siltä, kuin olisi jokin osa aluksesta murtunut, ja kaikui äänekkäitä huutoja.

Salve nosti vaimonsa nopeasti makuusijalta ja huusi: "Pukeudu ja pue poika! Älä hukkaa aikaa! Pysyttele ylhäällä ruhvissa!"

Alus kallistui samassa ankarasti enää kohoamatta.

"Etumärssytanko poikki, kapteeni! Riki kumossa!" mylvi Nils Buvaagen portaitten yläpäästä.

Salve kääntyi hetkiseksi Elisabetin puoleen, kasvoissa raskas, sanaton itsesyytös, ja riensi kannelle.

"Päästä alemmaksi @@ jos tottelee!" huusi hän ruorissa olevalle miehelle.

Priki makasi ihan kallellaan, kehno köysistö vääntyneenä, ja meren hyöky huuhteli sitä kuin karia.

Salve itse oli kokkamärssyssä katkaisemassa murtunutta märssytankoa, joka putosi mereen suojanpuolelle.

Päivän harmaassa himmeydessä, jonka seasta miehiä tuskin voi erottaa, liikkuivat kirveet kuumeentapaisella kiireellä. Mutta työn kestäessä he menettivät laivan ankarasti kallistuessa ison prammipurjeen ja märssypurjeen raakapuineen päivineen. Keulataaki murtui, isopurje repeytyi, alaraakapuut ja keulamasto vioittuivat.

Kun heidän vihdoin oli onnistunut epätoivoisin, hengenvaarallisin ponnistuksin vapauttaa laiva köysistön aiheuttamasta ahdingosta, lepäsi se puolittain hylkynä, jota oli hankala ohjata muuten kuin myötätuuleen.

Heillä ei ollut käytettävänään muuta kuin prikipurje ja keulapurje, joiden varassa Salve lasketteli peräntakaista @@ muuta mahdollisuutta ei ollutkaan @@ odottaen päivänkoiton osoittavan, oliko heillä edessään selvä meri vaiko pelätty Jyllanti. Viimeksimainittu mahdollisuus merkitsi vallitsevan länsimyrskyn ja heidän avuttoman tilansa huomioonottaen suunnilleen samaa kuin särkille ajautuminen ja perikato.

Päivän sarastaessa he näkivät Hornin riutat etäällä kaakossa; alus oli suunnilleen Ringkjöbingvuonon tienoilla, ja nyt ei ollut mitään muuta tekemistä kuin koettaa selviytyä rannikosta.

Mahdollisuudet riippuivat tuulesta, joka ehkä saattoi talttua tai kääntyä etelämpään, sekä virrasta, joka kenties ei ajanut heitä liiaksi maihin päin.

Melkoisella vaivalla he saivat kuntoon hätähalkaisijan, jonka varassa alus kohosi hieman paremmin tuuleen.

Salve asteli vioittuneella kannella, missä osa kannenkatosta ja ruhvi olivat murtuneet. Miehistö vuorotteli pumppuja käyttämässä, sillä aikoja sitten oli ilmoitettu puolikolmatta jalkaa vettä ja nyt sitä oli pumppuamisesta huolimatta jo viidettä jalkaa.

Priki oli varmaan saanut vakavan vuodon, mikä oli sitäkin arveluttavampaa, kun heillä palatessaan oli vain pohjalasti eikä puulastia, jonka varassa olisivat voineet pysyä pinnalla.

Sinä aamuna jaettiin kaikenlaisia ylimääräisiä annoksia, sillä vaikka työtä tehtiinkin entistä tulisemmin, oli laivassa tuskin ketään, joka ei olisi ajatellut, että tämä päivä saattoi olla viimeinen.

He olivat ehtineet Aggerkanaalin kohdalle ja toivoivat hieman selvempiä vesiä Thylannin rannikon väistyessä enemmän itää kohti.

Elisabetille oli Salve sanonut:

"Pelkäänpä, että meidän on laskettava maihin jossakin sopivassa kohdassa. @@ Me menetämme prikimme", lisäsi hän hieman väsähtävin äänin.

Hän korosti viimeksimainittua seikkaa, koska ei tahtonut ilmaista hänelle pahinta @@ että sitä sopivaa paikkaa, josta hän puhui, ei ollut koko rannikolla ja että tässä oltiin ilmeisessä hengenvaarassa.

Elisabet katsoi häneen niin luottavasti, että hänen sydäntään vihlaisi ja hän kääntyi pois.

Salve ei salannut itseltään, että oli itse haaksirikon aiheuttaja ja oli itsekseen päättänyt tunnustaa sen Elisabetille. Mutta nyt ei ollut oikea aika eikä paikka.

Aluksen menettäminen painoi raskaasti hänen mieltään, sillä hän oli mielestään tehnyt pitkät vuodet ankaraa työtä ansaitessaan niitä rahoja, joilla oli sen ostanut, ja ilman alusta tuli hän jälleen olemaan mitättömämpi mies.

Elisabet oli tosiaankin sydämestään iloinen eikä ajatellut paljonkaan prikiä, joka heidän täytyi menettää, vaan enemmän sitä, että hänen oli onnistunut ehdottomalla luottamuksellaan saada suuri voitto Salvesta.

Hyräillessään ja tuuditellessaan poikasta sylissään alhaalla hytissä hän teki ankaran päätöksen ja kuiskasi kostein silmin pienokaiselleen:

"Ellei hän meihin luota, niin me opetamme hänet hiottamaan @@ eikö totta, Gjert?"

Hän ymmärsi, että miehen sairas mieli tahtoi aina nähdä hänen olemuksensa sydänveren, tahtoi yhä nähdä hänen rajattoman rakkautensa todisteita, ennen kuin uskoi. Ja hänen piti saada, mitä tahtoi.

Salven ei pitänyt saada aavistaakaan prikiä koskevaa moitetta @@ ei koskaan, mitä heidän kesken sattuisikaan, nähdä tyytymätöntä ilmettä hänen kasvoissaan.

Tuon Elisabet päätti lujasti mielessään, sillä kuluneen yön kokemukset osoittivat, että hän oli löytänyt pelastuskeinon.

Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa, kun oli kysymyksessä Salven omanansa säilyttäminen.

Puolenpäivän aikaan seisoivat Salve ja Nils Buvaagen hetkisen vierekkäin laivanpartaan vieressä.

Vaikka myrsky oli melkoisesti laimentunut, oli ilma edelleenkin harmaa ja sumuinen, ja meri vyöryi korkeana.

Pari-kolme merilokkia risteili alakuloisesti aluksen ja rannikon välillä, missä lie nyt näkivät meren kellervänä kiehuvan riuttojen yli vakaisena muurina, joka nousi ja laski, yksityisten, ulompana olevien karien nostaessa ilmoille maston korkuisia suihkuja.

Vaikka tuuli puhalsi maallepäin kuohui sieltä kumeata ukon jyrinää ja ikäänkuin ilmojen kohinaa.

Oli ilmeistä, että heidät oli saavuttava ratkaiseva hetki seuraavien kolmen tai neljän tunnin kuluessa.

He seisoivat kumpikin vaieten, omiansa mietiskellen.

"Tiedätkö, mikä minua tässä eniten rasittaa?" virkkoi Salve vakavasti. "Se, että sinä tai joku muu voi tänään menettää henkensä minun yöllisen purjehtimiseni vuoksi. Priki on minun oma asiani."

"Eipä hätää, kapteeni!" vastasi Nils luottavasti. "Meidän tulee pysytellä aluksessa, kun se ajautuu riutoille, ja otaksunpa, että senkin jälkeen jokin keino löytyy."

"Jumala sen suokoon!" virkkoi Salve lähtiessään.

Nils jäi vielä hetkeksi paikalleen. Hänen karkeat, ruskean parran peittämät kasvonsa värähtivät @@ hän ei suuria toivonut ja ajatteli kotona olevaa vaimoa ja lapsiansa.

Pumppumiehet komennettiin vaihtumaan. Oli jälleen Nilsin vuoro, ja hän kävi nurkumatta työhön.

Salve kärsi omantunnon tuskia. Hän näytti jännittyneen levottomalta, ja hänen katseestaan ja ilmeistään hohti yhä selvempänä se päätös, että tässä oli taisteltava, sillä välttämättömyys oli nyt kaikille selvä.

Kiikarilla voi nähdä joukon ihmisiä rannalla, jonka sakaraiset muodot vivahtelivat sinipunaisilta.

Salve oli ruhvissa vaimonsa ja lapsensa luona. Hän oli seisonut siinä hetkisen katsellen vaimoansa ja oli huokaissut raskaasti:

"Minä antaisin mielelläni aluksen ja jäisin tyhjin käsin, jos saisin kuluneen yön olemattomaksi!"

Elisabet oli puristanut hänen kättään vilpittömän lohdutuksen ilmaukseksi, joka vastasi Salvelle paremmin kuin sanat.

Mutta kohta senjälkeen Salve oli taas käytännön mies ja näytti Elisabetille, kuinka hän voi sitoa lapsen rinnoilleen liinan avulla. Sitten hän sitoi vaimonsa vyötäisille köyden vetäen sen merimiessolmuun.

"Kun nykäset sitä näin, niin se irtautuu. Minä en voi olla teidän luonanne; minun on tehtävä velvollisuuteni kaikkien aluksessa olevien pelastamiseksi, ymmärräthän?"

"Tee niin, Salve!" kuiskasi Elisabet. "Se tyydyttää parhaiten meitä kumpaakin."

"Ja sitten", päätti hän puheensa, liikutustaan salaten silittäen kummankin otsaa, "ole rohkealla mielellä. Saatpa nähdä, että kaikki käy hyvin, ja jos tulee hätä käteen, niin minä olen luonanne."

"Jumalan armollisella avulla!" vastasi Elisabet. "Muista se, Salve!"

Salve lähti sitten reippaasti kannelle ja huusi miehet koolle neuvottelemaan.

"Kuulkaahan, pojat", virkkoi Salve, "kuten jokainen teistä näkee, on tämä vakava juttu. Mutta jos meillä on rohkeutta rinnassa, niin voipa vielä tapahtua, että siitä selviydymme, saamme ainakin henkemme pelastetuksi. Me saavumme riutoille suunnilleen kolmen tunnin kuluttua. Mutta silloin alkaa jo hämärtää, ja rannalla oleva väki tuskin kykenee meitä pelastamaan. Sen vuoksi meidän on ohjattava sinne jo päivän aikaan ja itse valittava paras paikka, minkä voimme keksiä. Jos te, pojat, olette samaa mieltä, niin laskemme maihin heti, sen sijaan, että antaisimme aluksen pimeässä paiskautua riutoille kuolleen kalan tavoin."

Miehet olivat vaiti ja silmäilivät arvellen maihin päin.

Mutta kun Nils Buvaagen ilmaisi yhtyvänsä kapteenin mielipiteeseen astumalla kannen yli hänen luokseen, seurasivat kaikki muut hänen jäljessään.

Salve itse ryhtyi ohjaamaan ja käänsi aluksen vähitellen maata kohti. Vauhti kiihtyi, Salven tummat, teräväpiirteiset kasvot olivat jännittyneet ja hänen silmänsä haeskelivat kuin haarahaukan silmät sitä paikkaa, joka oli valittava.

Pari kertaa hän katsoi kiikarilla rannalle, missä liikkui joukko ihmisiä.

Valkoinen, nouseva ja laskeva muuri kasvoi yhä korkeammaksi heidän silmissään; tyrskyjen kumea pauhu kävi yhä huumaavaksi ja vaikutti Elisabetiin pyörryttävästi.

Tämä kesti kiusallisen kauan; ruorirattaan luona seisova Salve alkoi näkyä kuin sumun seasta, ja Elisabet yritti peloissaan katsella lastansa, vain lastansa.

Ilman kiehuva, pyörryttävä kohina hänen ympärillään kiihtyi ja siihen sekaantui kaikenlaisia viheltäviä ääniä ja merkillistä vinkunaa. Hän näki heikonkeltaisen merenvaahdon kohoavan valtaiseksi harjaksi ja valkoisten vaahtohahtuvain lentävän parvina ilmassa. Hän kuuli kauhistuneita huutoja, tunsi äkkiä aluksen kohoavan korkealle ja isonmaston heiluvan, tunsi kohta senjälkeen veden ankaran painon, joka oli viskata hänet alas hytinportaita, joihin hän tarrautui kiinni. Se uudistui uudistumistaan aikomatta tauota, ennenkuin hän tukehtuisi. Mutta hänen ainoana ajatuksenaan oli kiinnipitäminen.

Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, oli Salve hänen vieressään. Hän pysytteli samassa köydessä kuin Elisabet. Miehet olivat kiinnittäneet itsensä aluksen peräpuolelle. Priki makasi toisella kyljellänsä sisimmällä särkällä, peräpuoli pystyssä. Se kohosi ja iski raskaasti pohjaa vasten, isomasto sivulla, suurten vesimäärien virratessa keulan ja keskiosan yli.

"Köysistö on katkaistava suojan puolelta, jos mielimme pelastua, pojat!" huusi Salve kämmentensä välitse ja juoksi kirves kädessä aluksen etuosaan.

Nils Buvaagen auttoi häntä, ja Elisabet katseli kuolettavan pelon valtaamana, kuinka nuo kaksi miestä katkaisivat köyden toisensa jälkeen, hyökylaineiden tavan takaa vyöryessä heidän ylitsensä, joten heidän täytyi pidellä kiinni köysistöstä. Iskettyään vielä iskun, joka vapautti heidät mastosta, pelastihe Salve nopeasti aluksen peränpuolelle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasivat hiekkapitoiset, keltaiset hyökylaineet aluksen särkän yli ja sitten isku iskulta särkän ja rannan väliselle matalikolle. Aluksen keula murtui.

Salve päätteli kylmäverisesti, sen olevan eduksi, koska priki siten vapautui lastina olevasta vesimäärästä ja voi nyt helpommin siirtyä rantaan päin.

Vihdoin, parin pitkän, kauhean tunnin kuluttua, joiden lopulla sateenharmaa ilma jo alkoi hieman pimetä, tuntui alus olevan pohjassa kiinni. Aallot vyöryivät nyt harvoin sen yli, mutta heittivät aina silloin raskasta hiekkaa kannelle. Oli luultavaa, että alus hajoaisi alkuosiinsa, jos heidän piti jäädä siihen yöksi @@ tai hukkuisi hiekkaan.

Matalikon toisella puolella @@ missä he näkivät rannalla väkeä @@ oli väylä, jossa kävi kiivas virta, ja haaksirikkoiset ymmärsivät olleen onneksi, etteivät olleet joutuneet siihen, sillä priki olisi varmaan uponnut. Toinen puoli oli kulkukelpoinen, joskin paikoitellen valkoisena vaahtoava.

Heidän hätämerkkinsä oli maissa ilmeisesti ymmärretty. Mutta haaksirikkoiset joutuivat ihan epätoivoon nähdessään kaikkien poistuvan rannalta.

Salve köytti yhteen muutamia lankkuja, ja miehet seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Hän aikoi yrittää pelastaa Elisabetin ja lapsen rannalle ja jättää riippumaan uimataidostaan ja reippaudestaan, kykenikö hän köyden avulla vetämään heidät vihaisen virtapaikan yli.

Elisabet istui sillävälin portaissa kykenemättä oikein käsittämään, mitä tapahtui.

Ollessaan yhä työssään kiinni kuuli Salve ilohuutoja ympäriltään. Rantasärkän takaa ilmestyi näkyviin joukko ihmisiä, jotka kiskoivat suurta venhettä.

Rantaan päästyä istuutui osa heistä venheeseen, joka hyökylaineen tultua työnnettiin vesille. Väistyvän aallon kantamana liukui venhe heti hyvään matkaan rannasta, ja miehistö alkoi soutaa kaikin voimin.

Nuo rohkeat miehet ilmeisesti tunsivat kulkuvetensä, sillä he ohjasivat suuressa kaaressa riutta-ryhmän taitse, joka aallonmurtajan tavoin särki pahimmat hyökyaallot. Sitten he suuntasivat venheensä suoraan hylkyä kohti, jonka suojassa oli verrattain tyyni. He iskivät kiinni ja huusivat:

"Pitäkää kiirettä, miehet!"

Yllytys ei ollut tarpeen.

Salve kantoi melkein tajuttoman vaimonsa aluksenpartaalle, missä pelastajat ottivat hänet vastaan ja asettivat lepäämään venheen pohjalle, peräpuolelle. Mutta Elisabet nousi seisomaan kädet ojossa, kunnes oli saanut syliinsä lapsen, joka kulki miehestä mieheen, ja tuijotteli peloissaan, kunnes näki Salvenkin tulevan.

Salve hyppäsi viimeisenä veneeseen, ja silloin Elisabet pyörtyi.

Nyt lähdettiin aallon kiidättäminä kohti rantaa, missä joukko merisaappaisiin ja villanuttuihin puettuja miehiä seisoi ketjuna vedessä ja kiskoi venheen maihin.

Rantaan päästyään he kuulivat ympäriltään riemuhuutoja, ja peränpitäjä virkkoi Salvelle, joka oli äänetönnä tarttunut hänen käteensä:

"Teitpä päättävästi, pohjolainen, kun ohjasit suoraan päin @@ muuten olisittekin maanneet tänä yönä särkillä!"

Vilpittömän osaaottavasti ja vieraanvaraisesti kutsuivat pelastajat haaksirikkoiset luokseen yöksi.

Kantaen lasta käsivarrellaan ja tavantakaa tukien vaimoansa seurasi Salve ja väsynyt miehistö kelpo Ib Mathisenia ja hänen kumppaneitaan hiekkakumpujen välitse, missä tuuli ei enää tuntunut.

Heidän oli vielä kuljettava toista peninkulmaa, ennenkuin saapuivat lähimpiin kalastajamökkeihin. Hämärsi, ja he kulkivat alakuloisina, väsyneinä ja vaieten, saattajien silloin tällöin hieman haastellessa keskenään.

Kun he hetkisen kuluttua saapuivat laakealle hiekkarannalle, pieksi hiekka viheltäen ja polttaen heidän kasvojaan ja käsiään.

Vihdoin he näkivät valoa eräästä mökkiryhmästä. Suurin niistä oli Ib Mathisenin, ja sinne vietiin Salve vaimoineen, miehistön hajautuessa toisiin.

Ibin vaimo, suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, roteva nainen, jonka terhakat kasvot olivat ruskettuneet hänen elellessään täällä nummella, seisoi lieden luona leipomassa hihat käärittyinä, kun he astuivat sisään.

Hän katseli tulijoita hetken tarkkaavasti yhä kumartuneessa asennossaan, mutta nähdessään Elisabetin lapsineen hän huudahti myötätuntoisesti:

"Tuleeko vaimo parka lapsineen suoraan mereltä?" Se kuulosti kauniimmalta kuin kaiken maailman tervehdyspuheet.

"Tulee, Mari, @@ Matiasta ja Pietaria, Jumalan kiitos, ei ollut kulkuvesillä näkyvissä!" vastasi Ib.

Tuo näytti olevan mieltäkeventävä uutinen. Emäntä alkoi pitemmittä puheitta askarrella vieraittensa hyväksi: hän ja hänen täysikasvuinen tyttärensä siirsivät heille rahin lieden ääreen ja asettivat kattilan tulelle keittääkseen lämmintä juomaa.

Emäntä näytti tottuneen suorittamaan kaikkia asiaankuuluvia tehtäviä, sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin he kaikki olivat muuttaneet ylleen kuivat vaatteet ja Elisabet lapsineen makasi vuoteessa.

Puuhaillessaan kyseli emäntä hiljaa mieheltään, miten kaikki oikeastaan oli käynyt.

Salve, joka istui nojaten leukaansa käteen ja tuijotellen tuleen, kuuli hänen kysyvän:

"Mahtoiko alus olla hänen omansa?"

"Oli kyllä, se oli koko omaisuutemme", vastasi Salve tyynesti. "Saammepa olla iloiset, että miehenne meidät pelasti. Ikävä kyllä emme voi häntä paljoakaan palkita siitä, että hän tässä säässä pani vaaralle alttiiksi nuttunsa ja henkensä ulkona riutoilla."

"Lähditkö sinä taaskin sillä tavoin, Ib?" kääntyi vaimo kysymään mieheltään, kasvoissa huolestuneen moitteen ilme @@ kuitenkin niin, ettei hän halunnut tehtyä tekemättömäksi.

"Sellaisesta me emme ota maksua", virkkoi hän Salvelle hieman lyhyeen ja lisäsi sitten leppoisemmin:

"Meillä nähkääs on kaksi poikaa, jotka ovat Norjanmatkalla @@ siellä on kova merenkäynti sielläkin."

Salve oli kalpea ja rasittunut ja lähti levolle hieman aterioituaan.

Aamupuolella hän makasi valveillaan.

Mereltä kuului kumea pauhu ja jyrinä.

Elisabet oli levottomassa kuumeunessa, joka oli täynnä haaksirikon mielikuvia. Eräistä yksityisistä sanoista päättäen hänen ajatuksiaan askarrutti Salve. Salve makasi ja kuunteli, mutta mitään kokonaista ajatusta ei syntynyt. Elisabet jutteli yhä levottomammin.

"Ei milloinkaan! Ei milloinkaan!" huudahti hän ääneen. "Hänen ei pidä koskaan kuulla prikistä sanaakaan!" Hetkisen kuluttua hän kuiskasi hiljaa:

"Eikö totta, Gjert? Hänen pitää löytää meidät makuusuojasta, muuten hän luulee meidän pelkäävän."

Salve oli huolissaan ja tunsi samalla sanomattomasti häntä rakastavansa. Mutta kuunnellessaan nukkujan sanoja hän sentään tuli ajatelleeksi, että Elisabet oli tarkoituksellisesti niin käyttäytynyt, ettei se ollut tapahtunut itsestään ja luonnollisesti. Huolestuneesti huoaten hän suuteli hiljaa vaimonsa otsaa.

Pari tuntia myöhemmin hän oli jo noussut ja oli menossa rantaan katsomaan alustansa.

Ympäristö oli hänen mielialansa mukainen.

Kalpealla rannikolla risteli kirkuvia merilintuja hiekasta esiinpistävien mustien hylkyjätteiden ympärillä. Ulompana oli silmänkantamattomiin Länsimeri, jonka lyijynharmaalla pinnalla ei näkynyt yhtäkään purjetta. Se vyöryi ankarasti pauhaten yli neljä-viisitoista jalkaa korkean riutan vaahtosuihkujen monin paikoin nuoleskellessa rannan hiekkatörmää.

Sisemmän riutan ja rannan välillä oli vielä prikin takaosan jäännöksiä, ja rannassa kellui lankkujen ja köysien kappaleita sekä pyöröpuita.

Vaieten rantaa astellessaan hän tunsi omituisen voimakasta myötätuntoa tätä rannikkoa kohtaan. Hänen oma elämänsä tuntui siihen hyvin sointuvan. Hänen oli onnistunut saada itselleen alus, joka kuitenkin nyt lepäsi tuolla hiekassa; hän oli saanut Elisabetin, mutta oli oikeastaan hänetkin menettänyt. Aluksen tuhoutumisen aiheuttamaan suruun sekaantui se, mitä hän oli kuullut Elisabetin yöllä sanovan, tummana, tuskallisena säestyksenä.

Hänet saavuttivat pian Ib Mathisen ja laivamiehet. He ryhtyivät innokkaasti etsimään omaisuutensa jäännöksiä, ja tuntikausia kestäneen haeskelun tuloksena oli kolme laivakirstua sekä kompassi.

He jäivät vielä koko päiväksi kalastajakylään ja lähtiessään he sanoivat liikutettuina hyvästi Ibille ja hänen vaimolleen sekä kaikille näille henkilöille, jotka olivat epäitsekkäästi uhrautuneet heidän hyväkseen suostumatta millään muotoa ottamaan vastaan korvausta.

Annettuaan viranomaisille onnettomuutta koskevan meriselityksen ja Salven jaettua suurimman osan pelastamiansa rahoja palkkoina miehistölle he lähtivät eräässä viljalaivassa Kristianssandiin.

Salve oli matkalla vaitelias. Hän mietiskeli tulevaisuuden mahdollisuuksia, mutta samalla hänen mielessään kulki toinenkin tumma virta: hänen suhteensa Elisabetiin oli jälleen hämmentynyt, ja tämä seikka kehitteli, kuten tavallista, yhä mustemman mielialan, joka vaikutti yhä enemmän hänen ajatuksiinsa.

Hän tiesi varsin hyvin koko miehistön olevan sitä mieltä, että hän oli järjettömyyksissään purjehtinut aluksensa pirstoiksi, ja tiesi tämän uutisen leviävän, joten hänellä ei enää ollut suuriakaan toiveita päästä kenenkään alusta kuljettamaan. Hänen ei myöskään tehnyt mieli yrittää kerjäten päästä samanlaiseen asemaan Tönsbergissä ja kenties saavuttaakin se @@ Elisabetin vuoksi, josta kaikki pitivät. Hän ei edes sietänyt sitä ajatusta, että nyt veisi hänet sinne kaikkien isoisten joukkoon.

Hänellä oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: ruveta luotsiksi Arendalin rannikolle. Siihen virkaan hän kelpasi yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, koska oli siellä syntynyt ja kasvanut. Siihen hänellä sitäpaitsi oli palava halu, ja jossakin siellä, esimerkiksi Merdössä @@ mietti hän katkerasti @@ saattoi hän säilyttää Elisabetinsa kaikessa rauhassa.

Siten lujasti päätettyään hän meni Elisabetin luo, joka istui poika sylissään. Elisabet oli viime päivinä usein luonut häneen salaa huolestuneita silmäyksiä.

"Elisabet", virkkoi hän, "minä olen ajatellut, mihin ryhtyisin! Jos myymme kaikki, mitä minulla on Tönsbergissä, niin voin ostaa itselleni hyvän luotsivenheen, jääpä vielä hieman säästöäkin ensimmäisiä aikoja varten, kun aloittelen Merdössä. Sinun on tyytyminen siihen, että olet halvan miehen vaimo!"

"Kunhan hänen nimensä on Salve Kristiansen, olen iloinen", vastasi Elisabet hilpeästi, "sitäpaitsi olen aina viihtynyt siellä hyvin."

"Me vuokraamme sieltä asunnon sinulle ja pojalle, kunnes ehdin saada asiat Tönsbergissä järjestykseen", virkkoi hän.

Elisabet kuunteli tuota hieman vastahakoisena, sillä hän oli ollut kovin iloinen ajatellessaan näkevänsä jälleen oman tupansa. Sitten he keskustelivat siitä, miten koko asia oli järjestettävä.

Astellessaan myöhemmin aluksen kannella Salve mutisi itsekseen:

"Hän on kyllin viisas osatakseen vastata niinkuin pitääkin!"

Elisabet olisi voinut vastata miten tahansa @@ Salve olisi joka tapauksessa aina epäillyt.

24.

Voimme vain muutamin piirtein kosketella heidän yhdyselämäänsä seuraavina kymmenenä vuotena, jotka he elivät Merdössä, aina siihen saakka, kun kertomuksemme alussa loimme silmäyksen heidän kotiinsa @@ Salve oli nyt neljänkymmenen ja Elisabet suunnilleen kolmenkymmenenkuuden @@ emmekä viivy kuvailemassa peitettyä haavaa, joka alinomaa kasvoi, kaiken ilahduttavan, toivorikkaan kasvun käydessä vuosi vuodelta niukemmaksi.

Oli käynyt yhä hankalammaksi tulla toimeen hänen kanssansa, ja Elisabetin hiljainen, uhrautuva taistelu oli käynyt vastaavassa määrässä vaikeammaksi.

Hänen täytyi punnita sanansa kultavaa'assa, välttää häneen loukkaamista kaikin mahdollisin tavoin, ja kuitenkin saattoi käydä mitä odottamattomimmin, syntyä äkkiä ankara kohtaus, sitäkin katkerampi, kun Salve ei milloinkaan lausunut suoraan ajatustansa.

Elisabetin täytyi kärsivällisesti salata oma mielenkuohunsa ja odottaa kohtauksen ohimenoa. Tuloksena oli usein, että Salve lähti merelle, vaieten ja synkkänä.

Silloin Elisabet usein istui tuntimäärin itkemässä.

Toisinaan saattoi salattu loukkaantuminen ja harmi kohahtaa voimakkaaseen lieskaan ja vaatia ilmipääsyä. Mutta kun se oli ohi, herätti jälleen voimakkaana elävä rakkaus sen ajatuksen, että hänen, Elisabetin, oli autettava häntä voittamaan sitä ankaraa luulevaisuutta, joka häneen oli maailmalla juurtunut. Kidutetuin mielin hän näki, kuinka kovin mies itse kärsi.

Kuinka ylpeä hän toisaalta olikaan kuullessaan toisten luotsien pohtivan, mitä Salve oli uskaltanut ja todella suorittanut ja huomatessaan, kuinka he kaikki häntä kunnioittivat.

Millainen sydän hänellä oikeastaan olikaan! Sen tiesi Elisabet yksin @@ toiset arvostelivat häntä vain hänen karun ulkoisen olemuksensa nojalla.

Ensi aikoina, kun luotsinvirkaan pääseminen vielä oli Salven kunnianhimon päämääränä, oli tämä pyrintö vaikuttanut osalta onnekkaasti, ehkäisevästi. Missään tapauksessa ei ollut sattunut, että hän olisi, kuten myöhemmin, jäänyt retkillään palattuaan Arendaliin sen sijaan, että olisi tullut kotiin.

Oli kaksi erikoista tapahtumaa, jotka muodostivat määrätyn käännekohdan, nimittäin hyviin varoihin päässeen kapteeni Beckin nimittäminen luotsivanhimmaksi ja samalla Salven päällysmieheksi sekä hänen poikansa, meriväestä eronneen upseerin muutto Arendaliin, missä hän otti haltuunsa isänsä suuren laivatelakan.

Beckien tultua voi Elisabet aina olla varma siitä, että tapasi miehensä synkällä tuulella, jos oli tullut pistäytyneeksi Arendalissa ostoksilla tai tätiänsä tervehtimässä. Synkkä mieliala purkautui useimmiten siten, että Salve alkoi purevasti moittia vanhaa Beckiä kelvottomaksi luotsivanhimmaksi. Elisabet jätti senvuoksi nekin käyntinsä, joskin aluksi vain kovin vastahakoisesti. Hän näet tunsi ankaraa halua päästä toisinaan ihmisten joukkoon näkemään muutakin kuin Merdön jokapäiväisen yksitoikkoisia oloja.

Siinä tylsässä yksinäisyydessä, johon hän siten vähitellen vaipui, olivat nämä kiduttavat kohtaukset lopulta muuttuneet hänelle totunnaiseksi ikeeksi. Ja melkein hänen alkuperäistä päätöstään voimallisemmin kannatti häntä nyt hetkellisen palkinnon mahdollisuus @@ jos hän onnistuisi: pari kolme häiriytymättömän onnellista, aurinkoista päivää, joiden aikana hänestä tuntui, että Salve oli samanlainen kuin ensimmäisinä aikoina. Ikävä kyllä se epäonnistui liiankin usein. Mutta juuri se, että Elisabet yhä enemmän myöntyi ja taipui, ravitsi Salven aina valvovaa, väijyvää luulevaisuutta, koska hän tiesi tuon olevan vastoin vaimonsa luonnetta ja alinomaa aavisteli pohjalla piilevän laskelmia. Se sairaalloinen epäluuloisuus, joka oli aiheutunut hänen hurjasta menostansa maailmalla sekä myöhemmistä, kalvavista salaisista epäilyksistä, oli vähitellen tehnyt hänestä tyrannin, joka ei synkkinä hetkinään sietänyt vastustuksen oirettakaan enempää vaimonsa kuin kenenkään muunkaan taholta kotonansa.

Toisaalta pelkäsi hän itse, kuten olemme nähneet, mielialojansa yhtä suuressa määrin kuin Elisabetkin @@ ja senvuoksi hän turvautui Arendaliin.

25.

Nuoret Beckit @@ kuten heitä nimitettiin erotukseksi luotsi vanhimman perheestä @@ elivät Arendalissa sangen komeasti ja heillä oli siihen varaa, sillä laivanrakennus tuotti vuoden mittaan suuret summat.

Muhkea luutnantti oli miellyttävä seuramies. Hänen kähärät, mustat, hieman aikaisin harmahtaviksi käyneet hiuksensa putosivat erittäin somasti otsalle, ja lasin ääressä puhuessaan hän oli kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan kaunis näky.

Hänen esiintymisessään ilmeni erinomaista hienoutta, ja hänen harvinainen kuntonsa nautti yleistä arvonantoa.

Asiain niin ollen täytyi hänestä välttämättä tulla sekä seuraelämässä että kunnallisissa toimissa vaikutusvaltainen tekijä.

Beckin siten ollessa yleisesti suosittu ei hänen vaimostaan voinut sanoa ihan samaa.

Se arvostelu, että hän oli joka suhteessa "niinkuin olla pitää", ei oikeastaan ollut tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta siihen sisältyi kuitenkin hänen vaikutusvaltansa tunnustusta.

Hän oli kaikessa hiljaisuudessa miehensä säännöstelijä. Ilman hänen käytöstottumuksiaan ei luutnantti olisi niin helposti säilyttänyt ryhtiänsä ympärillänsä aaltoavan sydämellisyyden merellä.

Vaimoansa näytti Beck aina kohtelevan mitä ritarillisimmin; hän ei laiminlyönyt pienintäkään huomaavaisuutta ja häntä ylistettiin aina ihanteelliseksi aviomieheksi.

Eräät perheen läheisimmistä tuttavista olivat kuitenkin huomaavinaan jotakin oudostuttavaa heidän välisessä suhteessa, jotakin omituisen kylmää ja pidättyvää kumpaisessakin, ja huhuiltiinpa, ettei rouva osannut antaa miehelleen hänelle kuuluvaa arvoa. Näytti siltä, että he keskustelivat toistensa kanssa parhaiten silloin, kun oli läsnä vieraita.

Sitäpaitsi oli rouva Beck omituisen kalpea; hänen levollisuutensa vivahti toisinaan tunteettomuuteen, ja hän käyttäytyi lämminveristä luutnanttia kohtaan hillityn kylmästi.

Kun he olivat vastavihittyinä saapuneet Fredriksvärniin, oli hän ollut raikkaan värikäs, ja hänen ilmeessään oli heidän ensimmäisen rakkautensa kajaste. Luutnantin lämmin, viehättävä olemus vaikutti häneen kiehtovasti ja hän tunsi itsensä turvalliseksi omistaessaan hänen rakkautensa.

Hänelle tosin ilmeni ajan pitkään pari virhettä, jotka oikeastaan olivat ristiriidassa luutnantin miehekkään olemuksen kanssa sellaisena, miksi hän oli sen ajatellut: luutnantti oli ylen turhamainen ja melkein naurettavassa määrässä maailman tuomiosta riippuvainen. Mutta niin kauan kuin pääasia oli järjestyksessä ja hän tunsi miestään rakastavansa, eivät nämä pettymykset sentään suuria merkinneet. Hän luotti siihen mahtiin, joka hänellä yhä lisääntyvässä määrässä oli mieheensä nähden, uskoipa voivansa häntä rakastaakin, jos mahdollista vielä enemmän noiden heikkouksien vuoksi, jotka hän kaikessa hiljaisuudessa päätti hävittää.

Rakastettavaa luutnantti Beckiä tahtoivat kaikki nähdä luonansa, ja naisväen suosikkina hän pian oli jonkinlaisessa herkkätunteisessa mairittelusuhteessa melkein kaikkiin paikkakunnan kaunottariin.

Kun hän saapui kotiin, oli hänellä useimmiten kukka napinlävessä, ja hän otti vastaan lahjoja milloin sieltä milloin täältä. Hän oli yhteisenä ja yleisenä ihastelun esineenä.

Siinä ei suinkaan ollut mitään moitittavaa.

Ainoa henkilö, joka kaikessa hiljaisuudessa tunsi itsensä syrjäytetyksi, oli hänen oma vaimonsa. Hän näki koko tuon ihastelevan armeijan vähitellen muodostavan jonkinlaisen erottavan seinän hänen ja hänen miehensä välille ja tallaavan jalkoihinsa ne kukat, joiden olisi pitänyt versoa heitä varten heidän omassa kodissaan.

Hänen eloisuutensa laimeni vähitellen, mutta luutnantista tuntui siltä, että hän kuunteli tarkkaavasti hänen monia lausumiansa, kun he olivat palanneet kotiin sellaisista seuroista. Mutta samalla hän alkoi pukeutua entistä hienommin ja kehitteli nyt järjestelmällisesti luontaisia esiintymis- ja keskustelulahjojaan.

Hän tahtoi kerrassaan voittaa kilpailijansa, jotka olivat ulkonäöltään häntä etevämmät, mutta henkisesti hänen alapuolellaan. Hän voitti, mutta kärsi siitä, että joutui siten yleiseksi puheenaiheeksi.

Ainoa henkilö, joka ei huomannut hänen voittavan, oli hänen oma miehensä.

Luutnantin itserakkautta sukoilivat liiaksi ne monet pienet mairittelut, joiden esineenä hän oli, joten hän ei käsittänyt sitä suurta imartelua, joka sisältyi hänen vaimonsa käytökseen. He olivat naimisissa, ja luutnantti oli kyllin varma vaimostaan.

Niiltä ajoilta oli peräisin hänen vaikutusvaltansa niissä piireissä, joissa hän seurusteli, ja sen hän osasi miehensä varallisuuden ja arvossapidetyn aseman nojalla säilyttää vielä sittenkin, kun he olivat muuttaneet Arendaliin.

Heidän avioliittonsa ensimmäisinä vuosina oli kumminkin sattunut vakava ja rouvaan nähden ratkaiseva keskustelu.

Se aiheutui luutnantin suhtautumisesta erään korkean upseerin rouvaan. Sitä ei rouva Beckin ylpeys sietänyt, vaikka hän hyvin oivalsi, että kysymys oli jostakin turhamaisuuden ja laskelmain tapaisesta.

'Eräässä seurassa oli rouva käyttäytynyt ilmeisen kylmästi mainittua naishenkilöä kohtaan, ja luutnantti moitti häntä siitä heidän kotiin palattuaan.

Luutnantti oli tähän asti elänyt ihan levollisena suhteessaan vaimoonsa, ja sokea itsekkyys oli estänyt häntä näkemästä mitään siitä, mitä hänen vaimonsa mielessä liikkui.

Rouva ei vastannut paljoa, seisoi vain hetkisen silmäillen miestään niin, että hänen olonsa kävi ikäväksi, ja lähti sitten levollisesti ulos. Luutnantti kuuli hänen nousevan hitaasti portaita ylös.

Noin tunnin kuluttua hän palasi, kynttilä kädessään. Hänen ilmeensä oli kylmä ja hän ei katsahtanutkaan mieheensä tapansa mukaan huoneessa askarrellessaan.

Beck koki nyt häntä rauhoittaa, pyysi, ettei hän panisi asiaa niin kovin pahakseen. Hän aikoi tarttua vaimoaan hellästi vyötäisille, mutta näkikin äkkiä edessään harmiahehkuvan, kalmankalpean naisen.

Rouva sanoi nyt sanottavansa arkailematta, ja luutnantti Beckin ei varmaankaan tehnyt mieli kertoa kuulemaansa parhaalle ystävälleenkään, sillä hänen oli sydämessään tunnustettava se todeksi, vaikka hän kykenikin helposti unohtamaan.

Rouva nimitti häntä kurjaksi heittiöksi, joka möi imartelusta hänet ja kaikki, mitä heillä oli kallista yhteistä, kenelle tahansa. Tehden kädellään syvästi inhoavan eleen hän sanoi, ettei luutnantin olemuksesta, jonka sadat kevytmieliset naiset olivat jakaneet keskenään, ollut jäljellä sen vertaa, että hiemankaan kunniasta ja totuudesta välittävä nainen voisi siihen tarttua.

Beckin heittäytyessä sohvaan hentomielisesti huudahtaen, että hän oli onneton mies, virkkoi rouva sanomattoman halveksivasti:

"Mieskö! Mies! Jos olisit ollut mies, niin sinulla olisi vielä minun rakkauteni @@ ainakin kipinä jäljellä. Mutta nyt on kaikki väliltämme sammunut niinkuin tämä kynttilä!"

Rouva lähti huoneesta puhallettuaan kynttilän sammuksiin.

Beck jäi istumaan ikäänkuin pyörtyneenä avio-onneansa kohdanneesta kamalasta iskusta ja pelkäsi kovin, että kysymyksessä saattoi olla totinen tosi.

Rouva istui koko yön lapsensa luona, ja luutnantti ymmärsi, ettei ollut lupa mennä häntä häiritsemään.

Ylpeytensä sanelemista vastaväitteistä huolimatta luutnantti käyttäytyi seuraavina päivinä melkein nöyrästi häntä kohtaan ja tunnusti vilpittömästi tehneensä väärin. Yrittipä hän vielä vakuuttaa hänelle alkavansa suhtautua naishenkilöihin toisin kuin ennen ja sai tosiaankin aikaan, että rouva oli näennäisesti entisellään; ystävällinen ja rauhallinen kuten viimeksikuluneen vuoden aikana.

Rouva ei milloinkaan todella leppynyt. Hän oli liiankin selvästi nähnyt, että luutnantti oli varsinaiselta olemukseltaan kuin irrallinen pilvi, joka saattoi kimallella henkevyyttä ja rakastettavuutta ihmisten ihailun tuokioittain siihen heijastuessa, mutta että hän samalla oli niin syvästi itsekäs, ettei mikään todellinen, vakaa rakkaus voinut häneen juurtua, vielä vähemmin versoa yhteiseksi elämänkasvuksi.

Herkkätunteisena, kohteliaana ja hyväntahtoisena hän olisi kohdellut vaimoansa erinomaisen hyvin, vaikka viimeksimainittu ei olisikaan ollut hänelle siinä määrin välttämätön. Mutta rouva tiesi oman arvovaltansa olevan jonkinlaisena itsepuolustuksena, koska se pakotti luutnantin häntä kunnioittamaan @@ turhamaisuutensa vuoksi hän tahtoi nähdä vaimonsa mitä parhaimmassa valossa. Epätoivoisin sydämin huomasi rouva tehneensä ankaran virheen antaessaan hänelle rakkautensa, huomasi, ettei hänessä ollut mitään uskollista ja oikeata, mihin olisi voinut luottaa, ei mitään sellaista, mitä hän aikaisemmin oli tahtonut hänessä nähdä.

Hän tiesi tuon maailman silmissä loistoisan miehen salaisuuden: että hän ei ollut mies.

Hänen puolisonsa oli ja liikkui hänen silmissään sortuneena ihanteena, johon hän oli sidottu @@ eliniäkseen. Hänen pettyneessä mielessään kasvoi katkeruus, joka kävi sitäkin syvemmäksi, kun hänen täytyi kätkeä se mieleensä voimatta sitä kenellekään uskoa.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin menetellä älykkäästi, tyytyä mukavaan, ulkonaisesti arvossapidettyyn yhdyselämään ja tehdä kaikki itselleen mahdollisimman siedettäväksi.

Elämä oli käynyt hänelle autioksi kuin erämaa, ja kaikkein häikäisevimpinä tuokioina, esimerkiksi silloin, kun hänen miehensä piti hehkuvaa maljapuhetta, tuntui hänestä siltä kuin olisi kuullut tyhjän kumisevan.

Vanhemmilleen hän aina vakuutti olevansa onnellinen, kun he ihmettelivät hänen kalpeuttansa, vaikka toisaalta tiesivätkin hänen elävän kaikin puolin huolettomissa oloissa.

Hänen ainoan syvän harrastuksensa esineenä oli Frederik-poika, jota hän kuitenkin kasvatti ankarasti, koska luuli havaitsevansa hänessä isän luontoa.

Hän oli yhä edelleenkin lämpimästi kiintynyt Elisabetiin ja oli ollut kovin iloinen saadessaan aikojen kuluessa häneltä terveisiä.

Hänen muistissaan oli tuo solakka tyttö yhtenä niistä ihmisistä, joiden hän oli tuntenut vetävän itseänsä eniten puoleensa. Kokemansa suuren pettymyksen jälkeen hän voi usein nähdä ilmiselvänä edessään nuo ilmehikkäät kasvot, joista uhosi voimaa ja sydämellisyyttä.

Toisinaan hän oli nähnyt Elisabetin Arendalissa ja luuli tietävänsä, miksi hän aina näytti karttavan kohtaamista. Hän näet oli kerran sattumalta nähnyt miehensä laatikossa vanhojen kirjeiden joukossa sen kirjelapun, jonka Elisabet oli jättänyt luutnantille.

Se ei ollut mikään isku @@ hän tunsi jo liian hyvin miehensä häilyvän luonnonlaadun.

Niinä kertoina, jolloin hän näki kadulla vilahdukselta luotsin vaimon, hän koetti urkkia hänen kasvoistaan, oliko hän onnellinen. Hän oli havaitsevinaan pikemmin jotakin rasittunutta. Ja kun hän sitten kuuli kerrottavan, että Elisabetin mies oli kovin tyly ja taipumaton, luuli hän varmasti tietävänsä, että hänenkin avioliittonsa oli onneton. Hänen teki nyt kovin mieli puhutella Elisabetia, kuulla, eikö hän itse sittenkin ollut onnettomampi.

Elisabetkin oli ikävöinyt päästä tapaamaan entistä ystävätärtään. Mutta Beckin talo oli hänelle monestakin syystä mahdoton vierailupaikka. Elisabet oli kumminkin huomannut hänen käyneen kovin kalpeaksi.

Varsinkin näytti hänestä siltä erään kerran, kun hän Gjert-pojan keralla seisoi laiturilla menossa kotiin.

Rouva Beck kulki ohitse kappaleen matkan päässä miehensä käsipuolessa ja kääntyi pitkään katsomaan. Hänen kasvoillaan viipyi surumielinen ilme, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. He tervehtivät vaistomaisesti.

Sitten kului pari vuotta, joiden kuluessa he eivät nähneet toisiansa. Elisabet kävi sinä aikana tuskin kertaakaan Arendalissa.

26.

Palaamme nyt kertomuksemme alussa mainittuun yöhön, jolloin luotsi lähti poikineen merelle hurjan, synkän mielialansa ajamana.

Elisabet vietti sen yön mielenliikutuksen vallassa, joka oli tavallista ankarampi. Miehen käydessä käsiksi poikaan oli hänessä kuohahtanut vaikeasti hillittävä kiukku, ja hän oli säikähtäen havainnut purkautumisen olleen ihan lähellä @@ vain pitkällinen tottumus alistumaan oli tehnyt hänelle mahdolliseksi tälläkin kertaa vaieta.

Usein toistetut miehen puolustelut eivät tahtoneet enää tepsiä.

Hän istui hiljaisessa yössä muistellen menneitä vuosia, ja mielen täytti epätoivo, kun hän ajatteli kahlaavansa ja kamppailevansa jossakin loppumattomassa autiudessa ja tunsi kärsivällisyytensä olevan loppumassa.

Eikö hänellä tosiaankaan ollut mitään oikeutta? Vai oliko näin yhä vaiettava @@ kunnes toinen heistä kerran kuljetetaan Tromön kirkkomaahan?

Ajatukset olivat heränneet eivätkä ottaneet enää suistuakseen syrjään. Ne liikkuivat hänen mielessään seuraavanakin päivänä, ja hänen oli mahdotonta istua rauhallisesti minkään työn ääressä. Hän pelkäsi Salven palaavan odottamatta kotiin, koska ei tiennyt, kuinka ottaisi hänet vastaan, kun tuntui mahdottomalta hillitä itseänsä. Oma tupa oli yht'äkkiä käynyt hänelle ahtaaksi ja tukehduttavaksi kuin vankityrmä.

Hän otti pikku Henrikin syliinsä rauhoittuakseen.

Illalla hän purskahti väkivaltaiseen itkuun; kaikki taannoiset ajatukset näyttivät hänestä nyt syntisiltä, hän tunsi sittenkin palavasti rakastavansa Salvea ja nyyhkytti, kasvot käsiin peitettyinä.

Mutta jälkeenpäin tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jotakin tapahtunut @@ kuin hänen ei olisi enää ollut helppo kantaa tämän elämän taakkaa.

Eräänä päivänä astui tupaan naapuri tuoden sanan hänen tädiltänsä, joka makasi vaarallisesti sairastuneena ja pyysi Elisabetia käymään luonansa. Elisabet lähti heti Henrik-poikansa kanssa Arendaliin jättäen asiasta tiedon Salvelle, jota odotti kotiin.

Hän oli melkein iloinen voidessaan tällä kertaa olla poissa kotoa miehen palatessa.

* * * * *

Vanhan Kristi-muorin sairastuminen oli melkoinen tapaus, sillä hän oli monia vuosia sairaanhoitajattarena toimien solminut hiljaisia suhteita moniin perheisiin @@ muiden muassa Beckien perheeseen. Perheenisät muistivat nähneensä hänen kasvonsa ylitsensä kumartuneina, kun olivat lapsina sairastaneet tuhkarokkoa tai kuumetta, ja hän oli aina välttämättä läsnä, kun sattui jokin vakava sairaudentapaus. Lääkäri oli piankin huomannut, että hänen oli oman arvonsa vuoksi voitettava muorin luottamus eikä päinvastoin.

Beckin nuori rouva oli samoinkuin muutkin alinomaa tiedustellut, kuinka asiat olivat, ja nyt kerrottiin, että pahin otaksuttavasti oli kestetty.

Rouva Beck ei kumminkaan voinut jättää käyttämättä hyvää tilaisuutta: hän lähti eräänä aamupäivänä tapaamaan Elisabetia.

Kirsti-muori oli vaipunut rauhalliseen uneen, ja Elisabet istui hänen vuoteensa vieressä. Vilkaistussaan ikkunaan hän näki rouva Beckin tulevan. Hän arvasi rouvan tulevan sisään ja istui sykkivin sydämin odottamassa kapean eteisen oven aukenemista.

Rouva Beck oli nähtävästi seisonut kauan kuistilla, sillä kesti pitkän aikaa, ennenkuin ovenripaan koskettiin. Elisabet meni ovelle ja avasi sen.

He seisoivat vastapäätä toisiansa.

Elisabetin silmät olivat täynnä kyyneleitä; rouva Beckin katseessa oli pikemmin jotakin ylhäisen ujoa, ja hän puristi Elisabetin kättä ikäänkuin olisi tahtonut siten kiertoteitse vastata toisen tervehdykseen. Kuitenkin oli hänen kalpeissa kasvoissaan jotakin sellaista, josta toinen huomasi jälleennäkemisen herättävän hänessä yhtä voimakasta tunnetta.

Elisabet vei vieraansa Kirsti-muorin pieneen, somaan keittiöön. Siellä porisi liedellä liemikasari sairasta varten.

Elisabet kehoitti rouvaa istumaan.

Oli niin hiljaista, että kuului kellon tikitys viereisestä huoneesta, missä täti nukkui.

Kului hetkinen, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Vihdoin kysyi rouva Beck hiljaa:

"Kuinka voi tätinne, Elisabet?" @@ Tuo olisi joka tapauksessa ollut luonnollinen kysymys, mutta nyt se tuntui vain yleiseltä johdannolta @@ sitäpaitsi hän oli samana aamuna lähettänyt asiaa tiedustamaan.

"Kiitos, hän näyttää olevan paranemassa", vastasi Elisabet, "ja nyt hän nukkuu. Se on varmaan hyväksi."

"Emmepä ole nähneet toisiamme pitkiin aikoihin @@ kahdeksaantoista vuoteen!" virkkoi rouva Beck silmäillen Elisabetia ikäänkuin etsien merkkejä siitä, miten kuluneet vuodet olivat häneen vaikuttaneet. "Mutta te olette ollut luja, näen mä, lujempi minua."

"Viimeksi sinä aamuna, jolloin minä matkustin Hollantiin", vastasi Elisabet, muistelon iloisesti liikuttamana.

"Minä olen usein ajatellut niitä aikoja", kuiskasi rouva Beck pikemmin itsekseen kuin Elisabetille. Hänen huulensa vavahtivat hieman.

Elisabet luki hänen kasvoistaan sanattoman surun ilmeen.

Rouva Beck oli ajatellut kertoa Elisabetille tietävänsä, mikä oli ollut syynä hänen lähtöönsä. Hän epäröi kovin, sanoako vai ei, mutta jätti sentään sanomatta.

"Kunpa olisi voinut nähdä tulevaisuuteen, Elisabet!" huudahti hän huokaisten ja katsahti toiseen ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista yhteistä murheellista tuntoa.

"Niin, rouva Beck @@ elämä tuo mukanaan paljon sellaista, jota olisi paljon vaikeampi kantaa sitten, kun rohkeus on murtunut."

"Olisi pitänyt olla varuillaan!" kuiskasi rouva Beck, äänessä jotakin kovaa, katkeraa.

Elisabet ei ollut ihan samaa mieltä. Syntyi vaitiolo, jonka kestäessä rouva Beckistä tuntui, että keskustelu oli katkennut. Hän harkitsi, miten jälleen aloittaisi saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi, ja tarttui äkkiä lämpimästi Elisabetin käteen.

"Jos tätinne tarvitsee jotakin, niin toivon hänen luonnollisesti kääntyvän minun puoleeni!" Hän olisi mieluummin maininnut Elisabetin tädin asemesta, mutta tunsi, että heidän, Elisabetin ja hänen itsensä, välisessä suhteessa oli jotakin, mikä teki sen mahdottomaksi @@ ja tarkoitus kuulsi kyllin selvänä sanojen takaa.

"Entäs te itse, Elisabet?" jatkoi rouva luoden häneen tutkivan katseen, jossa ilmeni harrasta myötätuntoa. "Teidän elämänne ei ole keveä @@ tehän olette onnettomassa avioliitossa!"

Viimeisten sanojen johdosta kohosi Elisabetin kasvoihin puna, ja hän veti vaistomaisesti kätensä takaisin.

Hän silmäili rouva Beckiä loukkaantuneen ylpeyden ilmein, jota hän ei kumminkaan olisi tahtonut tunnustaa omakseen.

"Ei, rouva Beck", vastasi hän, "niin ei ole laita. Minun avioliittoni" @@ hän aikoi sanoa sen olevan onnellisen, mutta sanoikin mieluummin: @@ "ei ole onneton". Tuntien lausumansa kuulostavan heikolta hän lisäsi:

"Minä en ole koskaan rakastanut, en olisi koskaan tahtonut saada omakseni ketään muuta kuin hänet, joka nyt on mieheni."

"Se ilahduttaa minua sanomattomasti, Elisabet. Minä olin kuullut kerrottavan ihan toista", virkkoi rouva Beck hieman hämillään. Syntyi jälleen vaitiolo.

Rouva ymmärsi onnettomuudekseen loukanneensa Elisabetia ja pahentaneensa asiaa viimeisillä sanoillaan, sillä Elisabetin olemuksesta kuulsi jonkinlainen itsetuntoinen arvokkuus.

Viereisestä huoneesta kuului liikahtelua, ja Elisabet käytti tilaisuutta katkaistakseen jossakin määrin kiusalliseksi käyneen vaitiolon katsahtamalla, miten oli tädin laita.

Rouva Beck katsoi hänen jälkeensä hieman hämmästynein ilmein. Hän oli nähtävästi sittenkin erehtynyt, mutta onnellinen ei Elisabetin avioliitto sittenkään voinut olla. Ja kuitenkin @@ mietti hän katkerana @@ millainen juopa heidän välillään! Hän joka tapauksessa piti miehestään.

Hänen palattuaan rouva Beck halusi haihduttaa syntynyttä epämieluista vaikutelmaa ja virkkoi tutunomaisesti:

"Ettehän loukkaantunut siitä, mitä tulin sanoneeksi, Elisabet. Minä ajattelin, että toisillakin voi olla surunsa!"

"Meillä on kaikilla kannettavamme, ja monta kertaa voi taakka tuntua raskaaltakin", vastasi Elisabet. Hän oli hyvin ymmärtänyt rouva Beckin sanat ja silmäili häntä osaaottavasti. Hän ei kumminkaan halunnut suoraan vastata siihen, mitä ajatteli toisen tulleen tahtomattaan sanoneeksi, virkkoihan vain:

"Teillä, rouva Beck, on poika, onnelliset olot ja paljon sellaista, minkä hyväksi kannattaa elää!"

"Kannattaa elää!" huudahti rouva. "Kannattaa elää! Minäpä sanon sinulle jotakin, minkä nyt tiedät yksin sinä! Minä kuolen päivä päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain vähän ja yhä vähemmän!"

Hän puhui kylmän, kalpean hurmion vallassa. "Sinä olet ainoa ihminen, jolle olen sen sanonut @@ ainoa, josta oikeastaan välitän. Kätke se ja unohda! Nyt hyvästi!" lausui hän sitten. "Jos kohtaamme toisemme joskus vielä, niin emme puhu siitä sanaakaan."

Hän hapuili mielenliikutuksen vallassa ovea ja avasi sen.

"Jokainen risti tulee Herralta, ja epätoivo on kaikkein suurin synti; sen saatte uskoa, sillä se on totuus", lohdutti Elisabet. Hän sanoi, mitä parasta tiesi.

Rouva Beck kääntyi ovessa taakseen katsomaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, tyynet, ilottomat.

"Elisabet", virkkoi hän, "minä löysin tämän eräästä mieheni laatikosta. Minä sanon sen sinulle, jottet luule sen aiheuttaneen minulle surua." Hän otti taskustaan vanhan, kellastuneen paperiliuskan ja ojensi sen Elisabetille.

Elisabet istui pitkän aikaa apein mielin ja ajatteli rouva Beckiä.

Nyt hän käsitti miksi rouva Beck oli niin kalpea! Hänen kasvoissaan ei ollut yhtään ryppyä, ne näyttivät erittäin hienoilta, mutta miten kylmiksi ne olivatkaan muuttuneet. Hän raukka kärsi varmaan kovin. Eipä ollut helppo tuntea häntä entiseksi Maria Forstbergiksi.

"Sellaista siis on olo onnettomassa avioliitossa", lausui hän itsekseen; hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tuijotellut johonkin kamalaan kuiluun.

Hänen istuessaan tädin vuoteen ääressä tuo ajatus kiusasi häntä yhä ja hän tunsi syvää sääliä ystävätärtään kohtaan.

Myötätunnon vihdoin tyynnyttyä jonkinlaiseen lepoon alkoi häntä ankarasti askarruttaa eräs toinen, tähän saakka mielen taka-aloilla pysytellyt seikka, nimittäin ne sanat, jotka olivat hänestä tuntuneet loukkaavilta.

"Vai sellaista maailma meistä kertoo", mietti hän, "että avioliittomme on onneton!"

Hänellä oli riittävästi aikaa ja häiritsemätöntä rauhaa miettiä tuota asiaa hoitaessaan sairasta ja valvoessaan hänen vuoteensa ääressä. Hän tuijotteli puolittain pelästynein, tutkivin silmin omaan avioliittoonsa ja siihen ankaraan, alinomaiseen, tuloksettomaan taisteluun, jonka vallitessa se oli kulunut. Ei yhtäkään askelta eteenpäin @@ aina vain taaksepäin, yhä enemmän ja enemmän.

Voiko hän sanoa sellaisessa elämässä olevan onnea?

Ja oliko Salve onnellinen?

Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa aikana ja sellaisena, miksi hän oli muuttunut: synkkänä, hurjana ja luulevaisena omassa kodissaan, ajatteli, kuinka otti hänet aina vastaan salaisin pelontuntein eikä vaimon tavoin iloiten, kuinka he olivat viimeksi eronneet @@ niin, mitä viimeksi oli tapahtunut ja mitä hän oli tuntenut.

Hänen ajatuksensa viipyi kauan ja katkerana siinä asiassa. Niin piloilla oli siis heidän välinen suhteensa!

Hän alkoi tuntea pelontuskaa ajatellessaan: "Tämä kenties merkitsee sitä, että avioliittoni on onneton!" Aikaisemmin ei ollut hänen mieleensä johtunut, että hänestä voitaisiin sanoa sellaista. Olihan hän saanut omakseen sen, jonka hän oli kaikkien joukosta omakseen valinnut.

Hän istui valveilla vielä aamupuolella, kädet ristissä polvella. Yölamppu valaisi heikosti huonetta.

Onnettomuuttansa kertovan kalpean rouvan Beckin lausumat soivat yhä hänen korvissaan; ne toistuivat selvästi, sanasta sanaan, kerran toisensa jälkeen, tahtomatta ollenkaan hälvetä: "Minä kuolen päivä päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain vähän ja yhä vähemmän!"

Samassa selvisi hänelle kirkkaasti: "Mutta sitenhän me elämme, Salve ja minä! Me olemme alinomaa käyneet pienemmiksi @@ me kuolemme päivä päivältä toistemme rinnalla; niin käy onnettomassa avioliitossa!"

Hän istui hetken kumarassa, tuskaisesti tuijottaen tuohon ajatukseen.

Hän oli uhrautunut, koska oli luullut, ettei Salve sietänyt kuulla totuutta, mutta nyt tuo uhrautuminen näytti hänestä alinomaiselta, kalvavalta, vuosikausia kestäneeltä valheelta. Oli puuttunut molemminpuolista, luottavaa vilpittömyyttä @@ molemmat olivat karttaneet selvää totuutta @@ ja siitä oli heidän suhteensa käynyt sairaaksi. "Mutta niin ei saa enää tapahtua! Me, Salve ja minä, emme saa tuhota toistemme elämää!" huudahti hän nousten seisomaan.

"Mitä sanotkaan, Elisabet?" kysyi täti, joka oli herännyt unestaan.

"En mitään, täti!" vastasi hän kumartuen tarjoamaan liemikulhon, joka oli ollut yölampun yläpuolella.

"Sinä näytät niin @@ iloiselta, Elisabet."

"Senvuoksi, että olet nukkunut hyvin, täti. Jos juot hieman, niin saatpa nähdä, että pääset jälleen uneen."

Elisabetin huulilla väikkyi hiljainen hymy, ja koko hänen ryhtinsä oli yht'äkkiä käynyt itsetietoiseksi. Hän tunsi mielensä keventyneeksi ja vapautuneeksi @@ monivuotisesta painostuksesta. Hän oli vihdoinkin päässyt selvyyteen ja näki läpi sen, mikä oli tähän asti levännyt raskaana, hämmentävänä usvana koko elämän yllä tehden jokaisen askeleen, jokaisen ajatuksen, jokaisen ilon epävarmaksi.

Hän tiesi nyt, missä hänen vastuunsa oli, mitä hän tahtoi ja mitä hänen piti tehdä.

Hän odotti Salvea ja Gjertiä seuraavana päivänä saapuviksi ja ajatteli kovin, kuinka ottaisi hänet vastaan. Selvityksen piti tapahtua, mutta Elisabet tiesi myös, että hänen oli meneteltävä viisaasti.

Ja kesken tätä kaikkea @@ kuinka iloisesti kaivaten hän odottikaan miestään.

27.

Salvella oli ollut onni myötä; hän oli pelastanut Hesnäsiin erään englantilaisen parkkilaivan ja saanut hyvän palkkion.

Kotiintulo kammotti häntä nyt kuten aina, mutta kun hän ei tavannutkaan vaimoansa ja kuuli, miten asianlaita oli, lähti hän heti Arendaliin häntä tapaamaan.

Elisabet otti hänet vastaan eteisessä.

"Hyvää päivää, Salve", sanoi hän tarttuen miehensä käteen. "Minä olen ollut kovin peloissani tähtesi ja odottanut sinua. Menehän hiljaa @@ tuonne sisään." Hän viittasi viereiseen huoneeseen. "Entä missä on Gjert?"

Salve silmäili häntä hieman kummastuneena. Elisabet ei yleensä ottanut häntä vastaan tällä tavalla; hänen käytöksessään oli jotakin hilpeätä, ikäänkuin hän olisi ihan luonnollisesti vaatinut poissaollutta tekemään tiliä matkoistaan. Muulloin oli Salve aina tavannut aloittaa ja mielensä mukaan osoittaa armollisen mielialansa pilkahduksia.

"Gjert on kotona", vastasi hän hieman lyhyeen. "Sinäkö olet ollut peloissasi, olet odottanut?" lisäsi hän omituiseen sävyyn, ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa jotakin vaimonsa lausuman johdosta. Se jäi kumminkin tekemättä.

"Tiedät kai sinäkin, ettei ole minulle samantekevää, jos sinä joudut tuhon omaksi @@"

"Kuinka voi tätisi?" keskeytti Salve. "Onko hän kovin sairas?"

"Voit käydä häntä katsomassa; seuraa minua, mutta astele hiljaa."

Salve tunsi, että hänen oli tavallaan pakko, ja seurasi.

Hän oli aina, mikäli mahdollista, välttänyt Kirsti-muorin tapaamista antaen vaimonsa yksin pitää vireillä sitä suhdetta. Hän pelkäsi vanhuksen tutkivaa katsetta ja muisti aina hänen varoittaneen lähestymästä Elisabetia niin kauan kuin epäilys kyti sydämessä.

Huoneeseen tultuaan Salve astui kunnioittavasti muorin vuoteen ääreen.

"Sinäkö, Salve!" virkkoi hän heikoin äänin, "Eipä sinua usein näe. Elisabet on ollut ihmeen hyvä minua kohtaan, ja Henrik on hiljainen ja kiltti. Missä on Gjert, eikö hän ole mukanasi?" Muori katsoi häneen kysyvästi.

"Hän on kotona, täti", vastasi Salve. "Kuinka onkaan laita?"

"Kiitos vaan @@ kuten näet. Minä ajattelen usein, mitä siitä pojasta tulee; hän on hurjapäinen, mutta pohjaltaan hyvä, raukka!"

"Saatpa nähdä, että me saamme hänet mieheksi!" virkkoi Elisabet, joka oli seisonut Salven takana ja nyt astui lähemmäksi. "Mutta sinä et saa puhua niin paljon."

Tuo vaikutti Salveen kiusallisesti. Keskustelu oli johtunut juuri siihen, mikä oli aiheuttanut viime myrskyn kotona, ja Elisabet käsitteli sitä tuolla tavalla. Hänen ilmeensä jäykistyi.

"Sinä näytit yöllä kovin iloiselta, Elisabet! Kuka se eilen kävi luonasi juttelemassa?"

"Rouva Beck."

"Nuorempi?" jatkoi täti tiedusteluansa.

"Niin. Mutta sinä puhut liian paljon, täti!"

"Minä pelkään ihan samaa!" mietti Salve synkkänä. Mutta nähdessään Elisabetin viittaavan lähtemään, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, hän sentään hillitsi itsensä ja sanoi hieman teennäisesti:

"Te varmaan reipastutte muutamassa päivässä, täti, käyn sitten jälleen teitä katsomassa. Hyvästi siihen asti!" Hän lähti ulos hieman äkkinäisesti, ja hänen ilmeensä oli synkeä kuin ukkosilma.

Hän ei saanut ylpeydeltään lausutuksi, mitä ajatteli, mutta hänen teki mielensä sanoa lyhyesti ja katkerasti, että Elisabet luonnollisesti voi hänen puolestaan jäädä Arendaliin niin pitkäksi aikaa kuin halusi, ja lähteä sitten kohta kotiin.

Elisabet arvasi hänen ajatuksensa ja ehdätti sanomaan:

"Kuulehan, Salve, minun on tietenkin oltava täällä niin kauan kuin täti on sairaana!"

"Tietysti", vastasi Salve kuivasti, "sinullahan on täällä tuttaviakin!"

"Tarkoitatko rouva Beckiä? Hän on ollut hyvä minua kohtaan, ja minä pidän hänestä @@ hän on onnettomassa avioliitossa, raukka!"

Salve säpsähti. Elisabet näytti kokonaan unohtaneen, että oli olemassa eräitä loukkauskiviä. Siitäkö syystä, että hän nyt oli kotona tätinsä luona?

Salve silmäili vaimoansa kylmästi, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt, mikä häntä vaivasi.

"Sinä tietenkin jäät niin pitkäksi aikaa kuin haluat", virkkoi hän valmistautuen lähtemään, mutta ei voinut olla katkerasti lisäämättä:

"Yksinäistä ja ikäväähän siellä onkin, kotona!"

"Etpä ole kovinkaan väärässä, Salve! Olen tuntenut itseni sangen yksinäiseksi jo monet vuodet. Sinä olet usein poissa kotoa, ja minä istun siellä aina yksinäni. Minä en ole nähnyt tätiäni kahteen vuoteen!"

"Elisabet!" huudahti hän yrittäen hillitä itseänsä. "Oletko järjiltäsi?"

"Sitä juuri tahdon välttää, Salve!" lausui Elisabet jäisen tyynesti.

Salve tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa, joka rohkeni sanoa hänelle tuollaista vasten silmiä.

"Nytpä tiedän, mitä sinusta ajattelen!" virkkoi hän ivallisesti. "Olen sitä aina aavistellut. Minun puolestani voit tulla kotiin, milloin haluat, Elisabet!" jatkoi hän kylmin, välinpitämättömin äänin.

"Sinun olisi pitänyt aina tietää, mitä minusta ajatella: että minä pidän sinusta @@ kenties liiankin paljon!"

"Minä lähetän sinulle rahoja @@ sen ei pidä oleman esteenä. Minun puolestani voit seurustella rouva Beckin ja isoisten kanssa niin kauan kuin tahdot!"

"Miksei minulla sitten olisi lupa jutella rouva Beckin kanssa? Ajatteletko ehkä", huudahti hän pää pystyssä ja säihkyvän kiivain ilmein, "että minun on jostakin syystä vaikea astua hänen huoneeseensa? Erään asian minä tahdon sanoa sinulle, Salve @@ ja minä sanon sen rakkautemme tähden: @@ tästä pitää tulla loppu! Sillä jos suhteemme pysyy tällaisena", päätti hän puheensa vavahtavin äänin, "niin saanet nähdä sen päivän, jolloin rakkauttamme ei enää ole. Sille ei itse mahda mitään, Salve!"

Salve seisoi vielä hetkisen sanatonna katsellen vaimoansa. Terävä, tumma katse osoitti hänessä kummittelevan jotakin vaarallista, jonka irtipääsemistä hän itsekin pelkäsi.

"Minä tahdon uskoa, että olet sanonut tuon kiihdyksissä", virkkoi hän pelottavan vakavasti. "Minä en ole sinulle ollenkaan vihainen, minä unohdan sen, siitä voit olla varma @@ ajattelen, ettet ole tänään oikein suunnillasi @@ että olet sairas @@"

"Älä luulottele turhia, Salve! Minä tarkoitan, mitä sanon @@ niin totta kuin sinusta pidän!"

"Hyvästi, Elisabet! Minä palaan keskiviikkona", virkkoi Salve haluamatta kuulla enempää.

Hänen mentyään Elisabet vaipui rahille istumaan. Hän kauhistui omia sanojansa, ja hänen sydämensä täytti syvä, sanomaton pelontuska.

Hän tunsi miehensä ja tiesi panevansa kaikki vaaran alaiseksi hänen äärimmäisyyksiin taipuvan luonteensa vuoksi @@ kenties syöksevänsä hänet jälleen villiin elämään kodin ulkopuolelle.

Ja kuitenkin täytyi @@ täytyi uskaltaa. Hän toivoi Jumalan avulla voittavansa ja voivansa säilyttää hänet rakkautensa kehässä.

28.

Ohjatessaan purttansa kotiin päin tunsi luotsi vain hämärästi, mitä oli tapahtunut, mutta hänen katseessaan paloi harmi ja ahavoituneissa, teräväpiirteisissä kasvoissa oli ankara ilme.

Hän oli ylen loukkaantunut, hänen ylpeytensä oli haavoittunut sydänjuuria myöten. Elisabet oli äkkiarvaamatta tehnyt hyökkäyksensä puolueettomalla alueella, tädin huoneessa, oli sanonut ihan avoimesti olleensa onneton, tunteneensa sorron painoa koko heidän yhdyselämänsä aikana.

Hän hymyili katkerasti @@ hän oli siis sittenkin ollut oikeassa tuntiessaan vaimonsa salaavan varsinaista olemustaan.

Epäilemättä heidän elämänsä oli ollut onnetonta, mutta kenen olikaan syy? Miksi oli Elisabet alusta pitäen jättänyt hänet sellaiseen epävarmuuteen ja epäselvyyteen? Eikö Elisabet ollut pettänyt häntä silloin, kun hän vielä oli nuori eikä tuntenut sydämessään minkäänlaista epäilystä?

Entä sittemmin? Salve oli hyvin ymmärtänyt, että Elisabetin oli täytynyt voittaa monta vaikeutta sopeutuessaan tarjoutuneisiin vähäisiin oloihin.

Salve tunsi monivuotisen mahtinsa lauenneen ja tiesi, että kysymyksessä oli taistelu. Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi tuonut ruutitynnyrin hänen tupaansa uhaten räjähdyttää ilmaan koko rakennuksen.

Mutta Salven tapana ei ollut alistua!

Saavuttuaan kotirantaan hän kiinnitti venheen tuskin katsahtaen Gjertiin, joka oli hänen apunansa. Sitten hän asteli vaieten tupaansa, missä seisoi hetkisen ikkunan ääressä kirjoitellen ruutuun.

Pian oli ulkona ihan pimeä.

Gjert oli sytyttänyt kynttilän. Hän arvasi isän ja äidin kesken jälleen sattuneen jotakin ikävää, mutta ei uskaltanut kysyä mitään.

Isä istui sitten koko illan mitään virkkamatta.

Illallisajan tultua Gjert toi pöytään ruokaa. Hän tunsi tilanteen jollakin tavoin vaaralliseksi ja yritti suorittaa tehtävänsä mahdollisimman äänettömästi, varpaillaan liikkuen, mutta tulikin liian jännittyneisyytensä vuoksi kalisuttaneeksi lautasia.

Melu ja pojan osoittama pelko ärsyttivät Salvea.

Hän hypähti äkkiä seisaalleen ja huusi ukkosäänin:

"Etkö kysy mitään äidistäsi, poika?"

Gjert olisi muuten säikähtänyt, mutta nyt hän oli kovin huolissaan äitinsä vuoksi, jonka puolella hän sisimmässä sydämessään ehdottomasti oli. Niinpä hän vastasi rohkeana kuin jalopeura:

"Isä, minä olen koko ajan aikonut kysyä, kuinka äiti voi. Eikö hän tule? Äiti parka!" Samassa poika purskahti itkuun, laski päänsä käsivarren varaan ja nyyhkytti.

"Äiti tulee kotiin, kunhan täti on toipunut", sanoi luotsi rauhoittaen ja lempeästi. Mutta kohta hän jälleen kiivastui:

"Mitä siinä vetistelet, Gjert? Voit lähteä hänen luoksensa milloin haluat @@ huomenna varhain aamulla. Nyt voit mennä sisään ja laittautua makuulle."

Gjert totteli.

Luotsi asteli kauan edestakaisin lattialla, ankaran mielenkuohun vallassa.

"Sen hän siis on saanut aikaan!" huudahti hän. "Hän tiesi, mitä teki ja miten uhkaili!"

Hän istuutui jälleen, kädet yhteen puristettuina, ja tuijotti lattiaan. Hän oli ankaran mielenkuohun vallassa.

"Mutta hän ei saa minua taipumaan!"

Kynttilä oli sammumassa. Hän sytytti uuden.

Puoliyö oli jo ohi. Hän seisoi hetkisen kynttilä kädessään ja meni sitten katsomaan Gjertiä.

Poika makasi äitinsä vuoteessa ja näytti itkeneen itsensä nukuksiin.

Luotsi seisoi siinä kauan. Hänen huulensa vavahtelivat ja kasvot muuttuivat melkein harmaiksi. Hän oli joutumassa kokonaan tuskan valtoihin.

Sitten hän lähti jälleen huoneesta ja istuutui entiseen paikkaan.

Aamulla Gjert näki isänsä täysissä pukimissa rahilla nukkumassa.

Hän oli ilmeisesti valvonut koko yön.

Se koski pojan sydämeen. Hänen tuli kovin sääli isäänsä.

Salve heräsi kohta senjälkeen ja silmäili poikaa, aluksi melkein hämmennyksissään. Sitten hän sanoi leppoisesti:

"Minä annoin sinulle, poikaseni, luvan lähteä Arendaliin äidin luo @@ hän kenties ikävöi nähdä sinua."

"Ellei äiti ole sairas, jään mieluummin tänne luoksesi, isä @@ kunnes itse lähdet. Onhan siellä Henrik."

"Vai jäät tänne?" Ääni kaikui hieman kumealta. "Minä tahdon sittenkin, että lähdet, Gjert!" virkkoi hän äkkiä tuimemmin, vastaväitteitä sietämättä. "Äiti ei ollut varustanut paljoakaan mukaansa. Saat ottaa mukaasi hänen pyhähameensa ja muuta, mitä tiedät hänen tarvitsevan. Voi kestää kauan, ennenkuin @@ ennenkuin täti toipuu."

Samassa hän lähti tuvasta.

Gjertin varustautuessa lähtemään hänen isänsä asetteli rannassa kuntoon pientä venhettä nostaen siihen airot.

Ennen lähtöä hän silitti pojan poskea, mutta virkkoi hieman katkerasti:

"Sano nyt terveisiä äidille ja kerro, että isä tulee keskiviikkona, kuten lupasi. Liiku nyt varovasti @@ minä en tahtonut sinun purjehtivan."

Hän seisoi kauan rannassa katsellen ulapalle päin soutavaa poikaa ja meni sitten viiritangon luo, missä käyskeli totuttuun tapaansa, kädet selän takana.

Levottomuus ajoi hänet kumminkin takaisin tupaan, missä hän pysytteli melkein koko päivän.

Harmistuminen oli nyt siinä määrin laimennut, että hän kykeni ajattelemaan selvemmin.

Hänen mieltään alkoi nyt lähinnä askarruttaa ihmettely: miten Elisabet olikaan voinut muuttua @@ niin yht'äkkiä?

Eihän syynä voinut olla hänen lähtönsä yhteydessä sattunut kohtaus? Se ei ollut mitään uutta. Ei, syyn täytyi olla toisaalla. Se oli tapahtunut Arendalissa.

Elisabet oli tavallaan heihin itseensä viittaillen puhunut rouva Beckin onnettomasta avioliitosta. Asia oli selvä: hän oli jutellut rouva Beckin kanssa, muutoksen aiheuttaja oli hänen vanha ystävättärensä.

"Hm!" äännähti hän harmistuneena. "Saanpa olla kiitollinen Beckin perhekunnalle. Näyttää siltä, kuin kaikki onnettomuudet tulisivat siitä käärmeittenpesästä! Elisabet on kaikessa hiljaisuudessa hautonut noita ajatuksia täällä kotona, salaten ne, minulta, on taipunut ja vaiennut. Nyt hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta. Arendalissa hän voi olla varma siitä, että hänen tunnustettiin olevan oikeassa ja miehen väärässä, miehen, tuon huonoissa kirjoissa olevan luotsin. Hänen puolellaan olivat siellä kaikki, tädistä noihin Beckeihin asti!"

Niin, miten Elisabetin oikeastaan oli käynyt Beckin luona? Salve ei ollut milloinkaan saanut siitä selkoa. "Hän vaati minua uskomaan itseänsä @@ ei sietänyt mitään epäilyksiä! Ja kumminkin on asia oikeastaan aina minua kiusannut. Mutta minäpä en haluakaan enää elää heidän narrinansa!" huudahti hän, hypähti raivostuneena seisaalleen ja asteli edestakaisin lattialla. "Hänen on tehtävä minulle tiliä @@ hän on polkenut minut jalkoihinsa!" Hän istuutui pöydän päähän ja jatkoi mietteitänsä. "Elisabet! Elisabet! Mitä oletkaan tehnyt!" kuiskasi hän mielenliikutuksen valtaamana ja kätkien päänsä käsiinsä.

"Niin, mitä hän onkaan tehnyt? Kunpa voisikin uskoa, ettei ole mitään estettä @@. Mieleni keventyy kohta, kun saan olla hetkisen hänen luonansa", huokasi hän jälleen ja lisäsi sitten itseänsä hieman ivaillen:

"Minun olisi pitänyt oikeastaan pysyä täällä tuvassa kuin silakka nelikossaan @@ minä en siedä sen enempää! @@ Hän muistutti entistä Elisabetia seisoessaan siinä minulle juttelemassa @@ hänen vertaistansa ei ole koko maailmassa. En ole nähnyt häntä sellaisena vuosikausiin! @@ Hän on sanonut minulle monta kertaa pitävänsä minusta, on sanonut pitäneensä minusta aina niiltä ajoilta saakka, jolloin asui vielä saaressa @@ ja hän ei valehtele, siitä panen ilomielin pääni pantiksi! Totisesti minä uskon sinua, Elisabet, kun sen sanot!"

Hän iski nyrkkinsä pöytään, ikäänkuin kohtaus olisi tapahtunut todellisuudessa.

"Mutta miksi hän pitäisikään minusta? Eikö hän ole toivoellut itselleen paljon enempää kuin minä, köyhä luotsi, voin hänelle tarjota vaatimattomassa majassani? Eikö hän ole aina tavoitellut jotakin suurta?"

* * * * *

Salve näytti näinä päivinä melkein villiytyneeltä. Lähdettyään kotoansa hän piankin tunsi, ettei hänellä ollut rauhaa missään muualla, ja kiiruhti sinne takaisin.

Mielenliikutukset olivat häntä rasittaneet, ja hän istui nyt @@ lähtönsä edellisenä päivänä @@ yksin tuvassaan, joka tuntui kovin tyhjältä ja ilottomalta.

Ikkunalla pöydän luona, missä Elisabet tapasi istua ompelemassa, oli kiilloitettu puhvelinkavio jonka hän kerran oli huvin vuoksi ottanut mukaansa Montevideosta teettäen siitä neulatyynyn jalustan, ja seinällä hieno, luuhun leikattu norsun kuva, joka sekin oli hänen pitkien matkojensa muistoja.

Hän seisoi hetkisen mietteissään katsellen noita esineitä ja meni sitten makuuhuoneeseen, missä olivat heidän ja piltin pienoisen vuoteet.

Hän loi silmäyksen seinustalla olevaan yksinkertaiseen lipastoon. Sen päälle tapasi Elisabet kauniita, vaaleita hiuksiaan järjestellessään asettaa tuvan seinällä riippuvan kuvastimen, jonka kiilloitettuun kehykseen oli leikattu ruusu.

Salven mieleen muistui, kuinka usein he olivat keskustelleet toistensa kanssa hänen seisoessaan siinä poispäin kääntyneenä, sorea niska ja voimakas, kaunis vartalo näkyvissä ja voiden toisinaan vastata ainoastaan kasvojensa ilmettä muuttamalla.

Miehen ajatukset askartelivat pitkän aikaa tuossa ja monissa muissa pienissä, tutuissa asioissa, joita olisi sopinut sanoa liian lapsellisiksi neljänkymmenen vuoden ikäiselle, karskinnäköiselle, parrakkaalle miehelle. Mutta hän ei ollutkaan nyt karski @@ kaukana siitä.

Yht'äkkiä hän kävi kovin hiljaiseksi. Hän käsitti, ettei voinut tulla toimeen ilman häntä ja kääntyi hitaasti katsomaan ympärilleen, mielessä kasvava pelontuska.

Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi tosiaankin poissa, kuin hän olisi jollakin tavoin hänet menettänyt ja kaikki nyt seisoisi huoneessa hiljaa ja pölyn peittämänä ja jäisi yhä niin seisomaan @@ auttamattomasti.

"Minä olen sen ansainnut!" mutisi hän hien kihotessa hänen otsalleen.

"Onko hänen olonsa minun luonani ollut sellaista, että voin odottaa hänen minusta pitävän? Eikö syynä olekin oma kehnouteni? Hän oli oikeassa @@ liiankin oikeassa! Minä olen kohdellut häntä huonosti, epäluuloisesti ja tyrannimaisesti, aina ja alinomaa. Nyt en voi kyllikseni istua täällä sitä katumassa! Hän ei olisi oma itsensä, jos sietäisi sellaista!"

Hänen ajatuksensa viipyi viimeksimainitussa asiassa, kunnes hänelle selvisi jotakin. Hän huudahti katkerasti itseänsä ivaten:

"Minä en ole sietänyt sitä ajatusta, että hänen olonsa voisi olla parempi, etten minä ole ollut ollenkaan hänen veroisensa enkä voinut olla hänelle kyllin hyvä @@ sepä se minua onkin oikeastaan aina kalvanut @@ ja olen viipynyt aina siinä ajatuksessa, etten voinut häntä uskoa!"

"Uskonko nyt?" kysyi hän taas hitaasti itseltään, ja hänen kasvonsa kävivät hänen ajatellessaan yhä synkemmiksi.

"Millainen typerä narri sinä oletkaan, Salve!" nauroi hän samassa ivallisesti. "Hän se on ollut väärä ja valheellinen, hänen velvollisuutensa on antaa minulle selvyys kerta kaikkiaan! @@ Niin, hänen on taivuttava @@ ja vasta sitten on Elisabetilla oleva jonkinlaista oikeutta saada kuulla, mitä minulla voi olla hänelle sanottavaa @@ @@ Niin se on, ja @@ niin sen pitää olla!"

Näiden ajatusten aikana tuli luotsin kasvoihin jotakin armottoman ankaraa. Hänen ilmeensä kävi kuitenkin taas kohta melkein liikutetuksi.

"Minä juttelen hänelle suopeasti @@ olen lempeä @@ unohdan kaikki. Mutta hänen täytyy taipua!" lisäsi hän synkän järkähtämättömästi.

29.

Gjertin tuodessa hänen tavaroitaan Elisabet kalpeni. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut kannettavakseen liian kuorman.

Tiistai-iltana hän istui yksin taistellen ankaraa taistelua päätöksestään. Hänessä eli ahdistava tunne siitä, että ratkaisu nyt oli lähellä.

He olivat kaikin paneutuneet makuulle. Hänen ympärillään oli ihan hiljaista, ja hänessä oli sama tunne kuin aikoinaan 'Apollossa', kun hän istui odottaen, aluksen lähestyessä karikkoa. Huomenna varhain heidän täytyi välttämättä olla siellä @@ ja silloin oli kysymys siitä, menettäisivätkö he enemmän kuin aluksen @@ kaikki, mitä heillä oli yhteistä maailmassa! @@ Hän näki loitompana pitkän, aution elämänrannikon.

Tällä kertaa ohjasi hän suoraan kohti karikkoa @@ pelastaakseen rakkautensa.

Hänen kasvoihinsa tuli jotakin hiljaista, juhlallista. Hän johtui tahtomattaan ajattelemaan rukousta hädässä olevien merimiesten puolesta, jonka hän oli usein rukoillut myrskyn ravistellessa Merdön asumusta ja hänen istuessaan yksin kotona odottamassa ja toivomassa, että Jumala pelastaisi hänen miehensä äkillisestä kuolemasta.

Äkillisestä kuolemasta? Mitäpä, jos hän tosiaankin olisi kuollut jonakin niistä monista kerroista, joina hän oli lähtenyt kotoa harmi ja katkeruus sydämessä! Olisiko rakkaus silloin ollut hänelle siunaukseksi?

"Ei, Salve @@ sinun ei pidä viimeisenä hetkenäsi kiittää minua sellaisesta elämästä!"

Yöllä hän heräsi kiljaisten.

Hän oli uneksinut, että Salve jätti hänet, ja huusi pelontuskan vallassa hänen jälkeensä: "Salve! Salve!"

* * * * *

Luotsin saapuessa aamulla kaupungin rantaan olivat hänen molemmat poikansa siellä häntä odottamassa.

Pikku Henrik huusi hänelle tavan takaa jo laitolta, ankaran ilon vallassa; Gjert sitävastoin oli hiljainen.

"Hyvää päivää, pojat!" tervehti luotsi leppoisesti. "Kuinka voi @@ täti?"

"Paremmin", vastasi Gjert.

"Täti nukkuu päivälläkin!" riemuitsi piltti pienoinen, joka oli käsittänyt asian niin, että täti tarvitsi juuri tuota parantuakseen.

Sitten hän heitti kuten matruusi ainakin lakkinsa laituriin ja seisoi siinä paljain päin vaaleine kiharoineen. Pitäen kovaa ääntä alkoi hän sitten vetää mailiin köyttä, jonka luotsi oli heittänyt. Gjert kiinnitti sen renkaaseen, ollenkaan välittämättä veikon ponnistuksista.

"Oikein pojat! Saatte nyt molemmin jäädä tänne venhettä vartioimaan, kunnes minä palaan. Pidä silmällä pilttiä, ettei hän putoa laiturilta!"

Luotsi lähti nopein askelin kulkemaan katua ylöspäin.

Pikku Henrikin leikkiessä matruusia ja puuhaillessa venheessä jos jollakin tavalla istui Gjert ihan hiljaa venheen perässä.

Tovereita kulki ohi, mutta hän vain käänsi selkänsä ja oli ilmeisesti niin vähän halukas seurustelemaan, että he pian lähtivät tiehensä.

Pojan mieli oli painuksissa. Hän oli ymmärtänyt riittävästi aavistaakseen, että vanhempain välillä oli jotakin erikoisen tärkeätä tapahtumassa.

Elisabetin olemuksessa oli jotakin pyhäisen levollista hänen seisoessaan lieden luona odottamassa miestään, tulevaksi.

Hän kuuli askeleita eteisestä.

Salven huoneeseen astuessa kohosi hänen lujapiirteisiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa äkkiä puna, joka kuitenkin kohta väistyi. Hän tuijotti mieheensä huulet puoliavoimina, unohtaen tervehtiä.

Salvelta ei jäänyt huomaamatta, että hänessä ilmeni jonkinlaista itsetietoista varmuutta. Sellaisena hän juuri olikin se Elisabet, jota hän rakasti.

"Elisabet!" virkkoi hän vakavasti, katsoen vaimoansa suoraan silmiin. "Minulla on mielessä ankara moite: sinä et ole ollut avomielinen. Olet salannut itseäsi minulta vuosikausia, pelkäänpä @@ koko sen ajan, jonka olemme eläneet yhdessä!"

Hän katsoi vaimoaan lempeän suopeasti, ikäänkuin olisi odottanut toisen suoraa tunnustusta saadakseen antaa hänelle anteeksi.

Mutta Elisabet seisoi kalpeana ja tuijotteli eteensä poven aaltoillessa raskaasti.

"Kuinka minä olenkaan sinua rakastanut!" huudahti Salve hieman miettivin äänensävyin. "Olen rakastanut sinua aina @@ enemmän kuin omaa elämääni!"

Elisabet seisoi vielä hetkisen vaieten. Hänen täytyi kerätä koko rohkeutensa saadakseen sanottavansa lausutuksi. Vihdoin hän virkkoi hieman teennäisesti luomatta katsettaan ylös:

"Minä kuulen, mitä sanot, Salve, mutta minä olen nyt miettinyt yhtä ja toista."

"Mitä sinä olet miettinyt, Elisabet?" Salven ilme kävi yht'äkkiä synkäksi, tylyksi, jollaisena Elisabet oli sen usein nähnyt. Se merkitsi, että vastaus oli häntä loukannut, että hän oli mennyt vaimoaan vastaan niin kauas kuin oli tahtonut ja että he nyt olivat rajamuurin luona: enempää ei hän tahtonut taipua.

"Onko minulla oikeutta vai eikö?" kysyi Salve terävästi.

"Että minä olen sokeasti uskonut rakkauteesi", vastasi Elisabet, kalpeana katsoen miestään suoraan silmiin, @@ "niin, se on totta ja se on minulle kunniaksi. Mutta oletko sinä sitä minulle osoittanut? Vai pitikö vain minun antaa sinulle kaikkeni? Eikö minun iloni tässä elämässä merkinnyt mitään ja eikö minulla olekaan mitään oikeutta? Ei, Salve!" huudahti hän harmia värähtävin äänin ja luoden mieheensä katseen, jossa oli kaikkien hänen kärsimystensä palo. "Tunnusta totuus! Sinä olet rakastanut itseäsi, ja kun menit naimisiin kanssani, otit itsellesi vain auttajan, joten sinulla oli kaksi rakastajaa! Ja sekään ei riittänyt! Ei! Ei!" lopetti hän puheensa tehden kädellään torjuvan liikkeen katkeran tunteensa ilmaukseksi. "Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme!"

"Elisabet!" virkkoi Salve hiljaisella, hieman ivalliselta kuulostavalla äänellä. "Minä kiitän sinua siitä, että viimeinkin olet ilmaissut ajatuksesi, vaikka teetkin sen jokseenkin myöhään. Näethän itsekin, että olin oikeassa, kun sanoin, ettet ole ollut avomielinen minulle!"

"Sinä sanot, että olen salannut itseäni sinulta. Niin, se on totta!" vakuutti Elisabet painokkaasti, vastaten rauhallisesti miehensä katseeseen. "Mutta ei se ole johtunut siitä, etten olisi sinua riittävästi rakastanut, vaan siitä, ettet sinä @@ voinut minuun luottaa. Minä olen huomannut, että minua epäiltiin omassa kodissani ja että sen teit sinä, Salve, ja olen sietänyt kaikki vaieten, koska luulin, ettet sinä siedä kuulla totuutta ja koska yhä toivoin, että sinä siten pääsisit varmuuteen. Minä luulin sitä oikeaksi tieksi ja kuljin sitä sinun tähtesi huolimatta kaikesta, mitä se minulle maksoi @@ ja se oli paljon, Salve! @@ Sillä tavoin minä olen puhunut sinulle joka päivä kaikkina näinä vuosina, koska olen pitänyt sinusta. Mutta sinä, joka sälytit yhä ankarampia kuormia kannettavaksi @@ piditkö sinä minusta? Alan melkein epäillä sitä, Salve!"

Salve seisoi siinä äkillisen hyökkäyksen hämmentämänä. Tuo käsitys heidän välisestä suhteestaan oli hänelle odottamaton, ja hän oli hämmästyksissään, että Elisabetilla puolestaan saattoi olla syytä niin ajatella. Siitä huolimatta hän vastasi katkerasti.

"Sinä olet liiankin oikeassa, Elisabet. Tiedänhän minä, että halpa, köyhä luotsi sopi huonosti sinulle @@ olen sen tiennyt aina kihlautumisestamme asti. Muistatko, kun seisoimme Amsterdamissa van Spyckin kuvan edessä? Silloin minä ymmärsin, että sinun olisi pitänyt saada sellainen mies. Ja muistatko, kuinka kerran 'Apollossa' kovin ihastelit 'Pohjantähteä'? Silloin minussa oli sama tunto, ja sinä yönä minä purjehdin prikini menoteille!"

"Salve!" huudahti Elisabet kiivaasti. "Sinä tiedät hyvin, ettet olisi ollut minun silmissäni suurempi, vaikka olisit ollut amiraali, kuin nyt, luotsina @@ ja aina ennenkin. Sinuahan minä ajattelinkin van Spyckiä katsellessani @@ ajattelin, että sinä olisit voinut tehdä samoin. Ja 'Pohjantähteä' katsellessani minä ajattelin näin: Jospa olisit siellä kapteenina sinä, Salve, niin saisivat nähdä, miten asiat luistavat, kun on oikea mies komentamassa! Mitäpä olisinkaan välittänyt 'Pohjantähdestä', ellen saanut ajatella sitä omaksesi? Olinhan sitä mieltä, että sinä, köyhä laivuri, olit koko sen komeuden veroinen!"

Salve tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi kuullessaan Elisabetin selvästi ilmoittavan, että hän @@ Salve itse @@ oli ollut kaikkien hänen unelmiensa sankarina.

Hän uskoi joka sanan, kuten aina Elisabetin jotakin sanoessa, ja tunsi olleensa tuhmin kaikista luontokappaleista, mitä Jumala on luonut maan kamaralla käyskentelemään. Hän ojensi jo vaistomaisesti kätensä, kuten muinoin Alkibiades, lopettaakseen riidan tarttumalla hänen vyötäisiinsä ja kantamalla hänet oikeusistuimen luota omaan kotiinsa. Mutta hänet pidätti Elisabetin syvä, torjuva vakavuus hänen jatkaessaan:

"Ei, Salve, se ei ole esteenä meidän välillämme, miten älykkäästi lienetkin asian keksinyt! Ei se, vaan eräs toinen seikka. Sydämesi syvimmässä sinä et minua usko @@ se on koko totuus, ja sitten on tuo kaikki muu saanut sinussa sijaa jälkeenpäin."

"Näetkös", puhui hän edelleen, kasvojen kuvastaessa hurjaa tuskaa, "meidän suhteemme ei voi tulla hyväksi niin kauan kuin sinun mielessäsi on sellaisten ajatusten häiväkin. Etkö vieläkään ymmärrä, että kysymyksessä on pirttimme rauha, että minä olen nämä vuodet taistellut sen puolesta sopeutuen kaikkeen @@ vaikka hyvin tiedät, ettei minun luonnollani ole helppo sellaista sietää! Jos et sitä vieläkään ymmärrä, niin Jumala auttakoon sinua ja meitä!" päätti hän epätoivoisena puheensa kääntyen jälleen lieteen päin, jonka tuleen hän masentuneena tuijotteli. Salve seisoi kuin halvautuneena hänen edessään tuskin uskaltaen kohottaa häneen katsettansa @@ niin selvänä ja iskevänä totuutena ilmeni hänelle nyt kaikki, mitä Elisabet oli sanonut.

Elisabet oli näyttänyt hänelle heidän yhdyselämänsä ikäänkuin kuvastimessa, ja Salve näki itsensä siinä ylen itsekkäänä ja pienenä tuon suuren rakkauden rinnalla. Hän oli sydämestään nöyrtynyt ja syvästi murheellinen ja oli liian ylpeä ja vilpitön voidakseen sitä salata. Hän asteli ajatuksissaan ikkunan luo ja seisoi siellä hetkisen.

"Elisabet", virkkoi hän arasti, "tiedäthän sentään sydämessäsi, että olet ollut minulle kaikki kaikessa! Minä puolestani tiedän, mikä on pahin vääryyteni sinua vastaan, ja tunnustan sen sinulle nyt avoimesti, vaikka siten esiinnynkin sinulle kehnona miehenä. Niin, Elisabet, minä en ole milloinkaan voinut tuntea olevani ihan varma siitä, että sinun mielesi kuului minulle ja yksin minulle, siitä" @@ hänen oli ilmeisesti ylen vaikea sanoa sanottavaansa, sillä tunnustuksen nöyryyttävyys tuntui katkeralta @@ "siitä lähtien, kun sinun ja luutnantin kesken sattui se, mikä sattui. Se on ollut minun salaisena sairautenani", jatkoi hän tutunomaisesti, "jolle en ole mitään voinut huolimatta kaikesta paremmasta tiedostani. En liene vieläkään oikein toipunut @@ tunnustan sen rehellisesti; mutta sittenkään en voi luopua sinusta, Elisabet! Minä olen aina huomannut että sinä olit suunniteltu jotakin suurta varten, että sinun olisi oikeastaan pitänyt saada mies, joka olisi jotakin ollut maailmassa @@ sellainen kuin hän eikä minunlaistani halpaa miestä. Näetkös, sitä minä en ole milloinkaan sietänyt ajatella @@ ja senvuoksi olen alkanut vihata kaikkia ihmisiä ja kohdella sinua epäluuloisesti ja ilkeästi. Siitä huolimatta, että olet vaimoni, en ole koskaan voinut uskoa omistavani sinut, ja senvuoksi et myöskään ole koskaan todella ollut omani, vaikka se, mitä tänään olet minulle sanonut, on @@ Jumalan kiitos @@ saanut minut asiaa toisin oivaltamaan. Minä en ole ollut kyllin voimakas @@ kuten sinä @@ vaikka uskallankin sanoa taistelleeni, Elisabet!" huudahti hän kalpeana, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katsoen suoraan hänen silmiinsä.

Elisabet tunsi hänen käsivartensa vapisevan. Hänen silmänsä kyyneltyivät; hänen koski sydämeensä, kun näki miehensä sellaisessa mielentilassa. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui jotakin, hän meni pieneen sivuhuoneeseen ja avasi siellä laatikon. Palattuaan hän toi vanhan kirjelapun ja ojensi sen Salvelle:

"Siinä on kirje, jonka minä jätän luutnantille, paetessani Beckien luota."

Salve katsoi häneen hieman ihmeissään.

"Minä sain sen rouva Beckiltä", sanoi Elisabet. "Lue se, Salve!"

"Antakaa anteeksi, etten voi tulla vaimoksenne, koska olen toisen oma. Elisabet Raklev", tavaili Salve suuria, kömpelöitä kirjaimia. Sitten hän istuutui penkille ja luki kirjeen uudelleen.

Elisabet seisoi kumartuneena ja katseli milloin paperiin, milloin lukijan kasvoihin.

"Mitä siihen on kirjoitettu, Salve?" kysyi hän vihdoin. "Minkätähden minusta ei voinut tulla Beckin vaimoa?"

"Koska olit toisen oma", vastasi Salve hitaasti luoden Elisabetiin kyyneltyneen katseen.

"Siinä sanotaan, että minä rakastin toista. Ja kuka se toinen olikaan?"

"Jumala sinua siunatkoon @@ se olin minä!" virkkoi Salve vetäen hänet polvelleen.

* * * * *

Pojat olivat väsyneet odottamaan venheessä, ja varsinkin piltti pienoinen kävi kärsimättömäksi, kun monista selvistä merkeistä sopi päätellä päivällisajan olevan ohi. Koulusta tulevat pikku pojat olivat jo kulkeneet ohi, ja telakalla olivat kellot soineet.

Piltti pisti nyt vaalean tukkansa ja hiestyneet kasvonsa keittiönovesta sisään.

Äiti ja isä näyttivät istuvan varsin iloisina rahilla. Seuraava, liedelle suuntautuva vilkaisu ilmaisi tulijalle sen surullisen tosiasian, ettei pata ollut vieläkään tulella; ei edes tulta ollut näkyvissä. Astuen sisään poika loihe lausumaan melkein itkemäisillään:

"Onko täällä jo syöty päivällistä? Eikö minulle ja Gjertille annetakaan ruokaa?"

Hänen äitinsä hypähti säikähtyneenä seisomaan. "Entä täti!" huudahti hän. "Kello on yli puoli yhden @@ ja ruokaa ei ole aljettukaan keittää!" Hän riensi tädin luo, ja piltti näytti jossakin määrin rauhoittuvan, kun älysi pahimman vaaran olevan ohi.

Kirsti-muori oli arvannut, että aviopuolisojen kesken oli jotakin erinomaista tapahtumassa, ja senvuoksi hän ei ollut kutsunut Elisabetia.

"Salve kujeilee pikku Henrikin kanssa", sanoi muori itsekseen. "Sepä merkillistä @@ en ole kuullut hänen koskaan ennen nauravan."

Kun sitten Elisabet tuli sisään, silmäili muori häntä tutkivasti. "Onko tapahtunut jotakin?" kysyi hän.

Elisabet astui nopeasti vuoteen ääreen ja syleili muoria.

"On, täti", vastasi hän liikutettuna, "elämäni iloisin tapaus!"

Sitten hän kiirehti askareilleen keittiöön.

Vanhus katsoi hänen jälkeensä. Hän nyökkäsi pari kertaa, mietteissään:

"Vai @@ niin!"

Päivällinen syötiin keittiössä. Luotsin ei ollut nälkä. Hän nousi kesken kaiken pöydästä ja meni sairaan luo. Hänellä oli paljon sanottavaa ja hän viipyi siellä kauan.