Front matter (continued 2)

Oli vuoden kuumin aika; piki suli kannen liitoksissa, ja terva virtaili pitkin aluksen kylkiä.

"Juno" oli levännyt siinä jo kolmatta päivää, sillä odotettiin vielä saapuvan kirjeitä, joita oli jo Montevideoon tultaessa toivottu löytyvän.

Sellaisen odotuksen ja kielteisessä tapauksessa kaikkien kasvoihin kuvastuvan pettymyksen tuntee ainoastaan se, joka on ollut mukana pitkänmatkan purjehtijassa. Aluksessa tuskin on ainoatakaan miestä, joka ei olisi iloinnut ajatellessaan pitkien aikojen kuluttua saavansa kuulla jotakin kotoa, vaimosta ja lapsista, morsiamesta tai sukulaisista, ja sekin, jota eivät mitkään sellaiset siteet kiinnitä kotipuoleen, näyttää yhtä jännittyneeltä, sillä koti-ikävä on mahti, joka merellä kasvamistaan kasvaa.

Vieraassa satamassa voi joutua moneen hurjaankin huvitukseen, mutta toivo saada kerran jälleen astua kotiseudun laiturille muodostuu sittenkin lopulta yksin vallitsevaksi mahdiksi, joka varmaan pahimmin estää norjalaista merimiestä kauan palvelemasta vieraan lipun alla.

Laivavenhe saapui satamasta.

Koreapukuinen perämies kiipesi hautovasta helteestä huolimatta vikkelästi kuin kissa köysiportaita ylös kannelle ja hävisi hytin taakse, missä istui kapteeni karahvin ja lasin ääressä.

Kapteeni Beckin hien vallassa olevaa kaljua päälakea kiersi suoraan alas kammattu valkoinen hiusseppele. Hänen lihavain, punakkain kasvojensa kirpeä väri osoitti, ettei hän suinkaan ollut niin rauhallinen kuin näytti olevan antaessaan kirjekimpun jäädä lepäämään pöydälle. Hän nyökkäsi perämiehelle, joka ymmärsi, että hänen oli aluksi väistyttävä hytin toiselle laidalle odottamaan.

Beck avasi kimpun, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän erään kirjeen osoitteessa tunsi poikansa käsialan.

Sitten hän ryhtyi hilpeästi lajittelemaan kirjeitä eri osoitteiden mukaan, huomautellen niiden johdosta yhtä ja toista.

"Perämies!" huudahti hän iloisesti kooten jälleen kaikki yhteen ja ojentaen ne hänelle. "Tässä on kirjeitä koko joukko, on eukoilta jos morsiamiltakin!"

Tieto postin saapumisesta levisi kuin kulovalkea aluksen joka soppeen.

Perämiehen alkaessa huutaa kirjeiden saajia oli hänen ympärilleen kokoontunut koko miehistö, lukuunottamatta paria myöhästynyttä, jotka olivat olleet köysistössä ja nyt kiireesti kapusivat alas kannelle.

Ainoa, joka ei odottanut kirjeitä, eikä näyttänyt niistä välittävänkään, oli Salve Kristiansen. Kirjeiden jakelun aikana hän seisoi hieman yhteenpuristunein huulin peränpuolella ruorirattaan takana. Hänen huomionsa näytti yksinomaan kiintyneen molempiin soutumiehiin, jotka kiskoivat laivavenhettä paikoilleen. Tavan takaa puuttui hänkin asiaan, mutta hänen eleensä eivät ilmaisseet erikoisen hyvää tuulta.

Hänen olemukseensa oli tullut jotakin karua ja epäystävällistä, ja kun kapteeni oli tullut kirjoittaneeksi kotiin, ettei hän enää ollut Salveen kovin tyytyväinen, niin hänellä oli siihen täysi syy. Hänen tähtensä oli jo ollut paljon ikävyyttä, ja jos aluksessa sattui syntymään riitaa, voi aina olla varma siitä, että Salve oli riidan aiheuttaja.

Kapteeni Beckiä vaivasi sitäpaitsi ärsyttävä tunne siitä, että Salvella oli henkilökohtaista kaunaa häntä kohtaan.

Paitsi kapteenia, joka istui hytin takana, oli Salve nyt ainoa kannella näkyvä olento. Ensimmäinen perämies oli vetäytynyt kojuunsa lukemaan morsiamensa lähettämää kirjettä, toinen perämies makasi ylhäällä isossavenheessä tutkien samanlaista kirjelmää, ja koko miehistö näytti hävinneen. Jos olisi lähtenyt etsimään, olisi löytänyt miehiä tavailemassa kirjeitään ja niistä nauttimassa mitä erilaisimmissa paikoissa, isostamärssystä aina alimpiin makuukojuihin asti. Kirjeitä luettiin keittiössä ja keulakannella, olipa eräs laatinut itselleen häiritsemättömän tyyssijan kokkapuun varaan, alas vetämänsä halkaisijapurjeen suojiin.

Kapteeni Beck istui hytin takana lukien poikansa pitkää kirjettä. Hänen päänsä oli ankaran punainen ja hän näytti olevan kiukuissaan.

Poika pyysi häntä suostumaan hänen ja Elisabetin kihlaukseen, ja isä ymmärsi, kaikista kirjeen kauniista sanoista huolimatta, että kysymyksessä oli päätetty asia.

Kapteenin vaistomaiset eleet ja huudahdukset ilmaisivat riittävän selvästi, että uutinen oli saanut hänen mielensä ankarasti kuohumaan.

Hän istui hetkisen vaiti, takoen kämmenellään polveansa, ja loi aika ajoin ruorin luona seisovaan Salveen kaikkea muuta kuin lempeitä silmäyksiä. Tuntui siltä kuin kapteeni olisi mielinyt purkaa kiukkunsa häneen. Hän tiesi Salven aikoneen antaa Elisabetille lahjoja ja otaksui hänen kosineenkin tyttöä. Ja nytkö tulisi samasta tytöstä kapteenin oman pojan, meriupseerin, vaimo!

Vihdoin iski kapteeni kätensä, jossa hänellä oli kirje, pöytään niin kiivaasti, että karahvi ja lasi putosivat kannelle. Hän potkaisi sirut syrjään ja kulki nopein askelin pitkin kantta.

Astuessaan Salven ohi hän tuskin voi itseänsä hillitä, käännähti äkkiä ympäri ja asteli jälleen takaisin.

Salve näki kapteenin katseesta, että oli ollut saamaisillaan kuulla jotakin epämieluista. Hänen uhitteleva asentonsa ja ilmeensä osoittivat hänen olevan valmiin ottamaan vastaan mitä tahansa.

"Missä on toinen perämies? Missä on koko vahti?" huusi kapteeni kiukuissaan ja katseli ikäänkuin ihmeissään ympärilleen. Hän tiesi varsin hyvin, miten asianlaita oli, ja määräyksen mukaan oli ankkuri nostettava vasta myöhemmin, illansuussa.

"Täällä!" kuului isostavenheestä huutavan perämies, jonka miellyttävä askarrus oli häiriytynyt ja joka nyt ilmaantui näkyviin hieman hämmentyneenä, kirje kädessään.

"Ankkuri ylös! @@ Kaikki miehet kannelle!" komensi Beck toitottaen määräyksen suotta vielä huutotorvellakin.

Miehet kömpivät happamennäköisinä piiloistansa. He eivät olleet laisinkaan osanneet odottaa sellaista yllätystä keskellä auringonpaahdetta, ja kapteeni jakeli määräyksiään vimmatulla vauhdilla, ikäänkuin riivattuna.

Vorokin luota kaikuvista äänistä, jotka pikemmin ulvoen kuin laulaen myötäilivät eri toimenpiteitä, voi varsin hyvin kuulla, että miehistön mieliala oli ärtynyt. Kaikki olivat otaksuneet saavansa olla rauhassa taakse päivällisen, jolloin piti ruhvin ympärillä kerrottaman kaikenlaisia uutisia. Tavanmukaisen englantilaisen keulaköysilaulun:

Haul the bowline, the captain he is growling haul the bowline, the bowline haul!

lauloivat auringonpaisteessa kärventyvät, puolialastomat meripojat kiukkuisen tarkoituksellisesti.

Nils Uvaagen seisoi siinä ankarasti hikoillen, päässään vanha nahkalakki, josta hän oli poistanut vuorin, ja jalassaan uimahousujen tapaiset, joten hänen urhonvartalonsa esiintyi täydessä loistossaan. Hän oli tiikerien ilmanalaan eksynyt Pohjolan ruskea kontio. Hän ei yleensäkään laulanut ja hänen kärsivällinen mielensä lienee tuskin yhtynyt siihen tyytymättömyyteen, joka puhkesi ilmi toverien huudoissa.

"Kohta saatte vilvoitella, kun joudutte halkaisijaa ja ajopurjetta nostamaan. Kun ehdimme niemennokan ympäri, tulevat kaikki sivupurjeet käytäntöön!" virkkoi Salve ivallisesti. Hän oli vast'ikään eräiden toisten kanssa palannut vaivalloisesta tehtävästä.

Se mahdollisuus, että sivupurjeet tulisivat nostettaviksi, synkisti kaikkien kasvoja entistäkin enemmän. Tehtävä näet on erittäin vaivalloinen, ja miehistä tuntui, että he olivat ihan paistua.

Mutta huutotorvesta kaikui yhä käsky käskyn jälkeen, alinomainen kiiruhtava moite seuranaan.

Kapteeni väsyi vasta myöhään illalla. Käskyt suoritettiin sitä haluttomammin, kun miehet varmasti tiesivät kaiken tapahtuvan vain heidän kiusallaan, kostoksi eräistä viime aikoina, ennen Montevideoon saapumista ilmenneistä, ruokaan kohdistuneista tyytymättömyyden ilmauksista.

Montevideossa miehet olivat tuskin ollenkaan päässeet maihin. Kiellon aiheena olivat Laplata-valtioiden silloiset poliittiset levottomuudet, joiden aikana puolueet joka päivä kahakoivat Montevideon kaduilla.

Useimpain laivamiehistöjen ja monesti kaikkein parhaiden keskuudessa ilmenee helposti levottomuutta ja tyytymättömyyttä, kun on oltu liian kauan yksissä. Miehet ovat oppineet tuntemaan toisensa liian hyvin, he ovat täysin perehtyneet toistensa olemukseen ja omituisuuksiin, ja vihdoin tulee hetki, jolloin ikävystytään ja jolloin kinastus ja eripuraisuuskin kelpaa yksitoikkoisen laivaelämän hauskutukseksi.

Pitkän matkan kestäessä oli osa muonavaroja kuumassa ilmanalassa pilaantunut. Kokkia oli kuritettu, koska hän muka ei huuhtonut ryynejä, ja kapteeni oli eräänä iltana, kävellessään hytissä kuutamovalaistuksessa, löytänyt eltaantuneen kapasillin, joka oli asetettu neljän jalan varaan ja varustettu hännällä. Tämän juonen keksijäksi hän aiheettomasti epäili Salvea, joka päinvastoin oli saanut kumotuksi keulakannella syntyneen ehdotuksen, jonka mukaan piti toimittaa kapteenin puheille lähetystö vaatimaan ruokakomennon korjaamista.

Kapteeni Beckin mieliala ei parantunut seuraavinakaan päivinä. Hänen päänsä punoitti ankarasti, ja Salve huomasi hänen kiukkuisen katseensa joka kerta kun he joutuivat lähelle tosiaan. Tuntui siltä kuin hän olisi aikonut jotenkin purkaa sisuansa.

Lopulta Beck ei enää voinut pidättyä. Hänen täytyi saada ilmaista pojan kihlautumisen aiheuttama harmi, vaikkapa se tapahtuisikin hänen omaksi vahingokseen.

Salve oli koonnut köyttä peränpuolella, ja Beck oli seisonut ääneti katsellen hänen askarrustaan. Mutta yht'äkkiä kapteeni puhkesi puhumaan, ilman mitään aihetta ja ivallisin äänenpainoin:

"Tunsithan sinä sen @@ sen Elisabet Raklevin, jonka minä sain talooni! Nyt toi posti sellaisen ilahduttavan tiedon, että oma poikani on mennyt hänen kanssaan kihloihin."

"Onneksi olkoon, kapteeni!" vastasi Salve, kasvot ihan vaaleina. Hänen äänensä petti, joten sanoja tuskin voi kuulla, mutta hänen silmissään näkyi uhmaileva, hurja välähdys.

"Hänen olisi tietenkin pitänyt piika saada!" murisi kapteeni Beck Salven poistuessa. "No, pahoitelkoon nyt tuota asiaa, niin muonan huonous kenties unohtuu!"

Iltasella Salve ja Nils Buvaagen olivat yhdessä isollaraa'alla suorittamassa isoapurjetta koskevaa komentoa. Toiset miehet olivat laskeutuneet alas, mutta Salve, joka halusi olla yksinään, seisoi yhä pärtin varassa, kyynärpäät raakapuuhun nojaten.

Heidän yläpuolellaan säteili taivaankansi kuin valtava, loistavin kultanastoin koristettu kupukatto.

Taivaanrannalta kohosi vinona Etelänristi, ja ehtootähti paistoi lämpimässä yössä kirkkaan hopeisena, luoden valoa ja varjoa alas kannelle.

Alus kynti noidantulta ja sen vanavesi välkkyi sinertelevänä fosforijuovana.

Salven käytöksestä ja ulkonäöstä oli Nils arvannut jotakin erikoista tapahtuneen. Nähdessään Salven jäävän mastoon jäi hänkin sanoen mielellään hieman vilvoittelevansa sen sijaan että lähtisi makuulle tukehduttavan kuumaan kojuunsa.

Salve oli vaipunut mietteisiinsä.

Hänen mielessään kohisi raskaana se ajatus, että Elisabet ja Beckin poika olivat menneet kihloihin, ja hänen sydäntään kaiveli kapteenin kertomatapa.

Alhaalta keulakannelta kuului merimieslaulu. Siellä joku lauloi kaihomielisesti neidosta, joka ensin antoi lupauksensa, mutta sitten petti, uskoton. Laulun loputtua Salve kääntyi Nilsin puoleen, joka erinäisistä huokauksista päättäen oli liikutettu.

"Nyt sinä vetistelet toisen miehen morsiamen vuoksi, Nils; mutta mitä olisitkaan tehnyt, jos hän oli omasi?"

"Vaimoniko?" kysyi Nils säikähtäen. Hän ei kyennyt saamaan ajatusta heti itselleen selväksi ja käänsi leveät kasvonsa toveriinsa päin.

"Niin. Etkö sydämestäsi haluaisi nähdä hänet heitettävän meren syvyyteen?"

"Kaarinani meren syvyyteen? Ei, mieluummin hyppäisin sinne itse."

"Niin, mutta jos hän olisikin ollut sinulle uskoton?" jatkoi Salve jälleen ilkeästi ahdistaen mies parkaa.

"Hänpä ei ole uskoton."

Nils ei kyennyt abstraktisiin harkintoihin eikä suostunut keskustelemaan asiasta sen enempää. Hän oli kuitenkin loukkaantunut ja laskeutui vähän ajan kuluttua alas sanaakaan sanomatta.

Salven katkerat katselmukset ylhäällä raakapuulla olivat johtaneet varmaan tulokseen: hän oli päättänyt karata heti "Junon" Rioon saavuttua. Hän ei halunnut enää astella samalla permannolla kuin Elisabetin appiukko.

"Mieluummin mereen kuin takaisin Arendaliin!" mutisi hän ryhtyessään kapuamaan alas.

Yöllä, kuun noustua, tuli Nils, joka ei ollut saanut rauhaa kojussaan, jälleen Salven luo.

"Mitä olisin tehnyt, kysyit sinä. Minä sanon sen sinulle", @@ virkkoi hän hetkisen vaiettuaan, luotettavissa kasvoissaan ajatuksen koko ankaruus, @@ "minä olisin kuollut siihen paikkaan."

Salve seisoi hetkisen häntä silmäillen. Kuun valossa lankesi hänen kasvoilleen omituinen kalpea kajo.

"Näetkös", virkkoi hän pilkallisesti, laskien kätensä Nilsin olalle, "minulla ei ole vaimoa, mutta minä olen kumminkin kuollut siihen paikkaan @@ kas niin, nyt minä lasken pelkkää leikkiä!" Hän lähti pois nauraen teennäisesti, lyhyttä naurua.

Nils Uvaagen jäi seisomaan epäröiden ja mietteissään Oli mahdollista, että Salve piti häntä pilkkanaan. Mutta toisenlainen tunto oli sentään painavampi. Se sanoi hänelle, että hän oli katsahtanut epätoivoiseen ihmismieleen, ja hän tunsi syvää sääliä.

Purjehdittiin hiljalleen koillista kohti pitkin Brasilian rantavesiä joka ainoa purje ylhäällä.

Aamuisin, koiranvahdin lopulla, kun aurinko nousi komeana merestä, nousi raitis maatuuli tuoden mukanaan kaikenlaisten hyvänhajuisten yrttien tuoksuja.

Silloin parveilivat isot albatrossit ja kaikenlaiset merilinnut vilkkaasti aluksen ympärillä, ja näkyviin tuli ahdistettuja lentokalaparvia.

Tuulenhenki kävi vähitellen yhä lämpöisemmäksi ja vienommaksi, kunnes purjeet iltaisin riippuivat velttoina tyvenessä ilmassa. Kuljettiin tuskin viisi solmuväliä vahtiajassa, ja helle oli suurimman osan päivää ihan sietämätön.

Kapteeni Beck oli yhä ennallaan @@ kuin vihainen jumala. Hän oli päättänyt masentaa miehistönsä, jonka väitti tottuneen laiskuudessa huonoille tavoille.

Taivaanrannalle kerääntyneet pilvenlongat antoivat helteessä työskentelevälle iltapäivävahdille lisätyötä, sillä kapteeni käski koota purjeet. Sen sijaan, että tähän asti oli liikuttu täysin purjein, levättiin nyt ilman riepuakaan odottaen rajumyrskyä.

Se ei ollutkaan niin ankara kuin kapteeni oli luullut.

Sensijaan tuli kamala rankkasade ja välkkyvä, räjähtelevä ukkossää, jollaista saa kokea ainoastaan näillä vesillä. Yön pimeyttä näytti valaisevan alinomainen, ristiin rastiin poimetteleva tuli, josta silmät ihan huikenivat.

Kello kahden tienoissa rajusää äkkiä tyyntyi, ja ylhäällä mastojen huipuissa näkyi sähköisessä ilmassa syttyvän suuria lieskoja. Pian hulmahti jokaisen raakapuun nokasta kuin kirkas kaasuliekki @@ aivan kuin olisi mies kulkenut niitä sytytellen. Keskellä isoamastoa leijui suuri, kirkkaasti paistava kuu.

Ilmiö näkyi toista tuntia, ja useat pelästyneet uskoivat sen ennustavan turmiota.

Aluksessa oli yleensäkin tapahtunut ihmeellisiä asioita viime päivinä. Paitsi tuota valoilmiötä oli vielä kuultu valitusta hiililastiruumasta.

Purjeentekijä väitti nähneensä useina peräkkäisinä öinä miehen kulkevan laivan keskiosasta perään päin pitkin kaidepuuta. Mies oli hetkiseksi seisahtunut, osoittanut kädellään kompassia ja hävinnyt vanaveteen.

Toinen väitti nähneensä laivatontun kulkevan samaa tietä ja hyppäävän mereen. Päähineineen päivineen ei tonttu ollut näyttänyt puolta saappaanvartta pitemmältä.

Tontun poistuminen ennustaa merimiesten taikauskoisen käsityksen mukaan aina aluksen häviötä.

Kaiken tuon täytyi jotakin merkitä, ja kun näki Beckin yhä riehuvan kuin tuli tappuroissa, täytyi melkein otaksua pahan riivanneen sekä kapteenin että aluksen.

Lastiruumasta kuului yhä kummallisia ääniä.

Ne olivat kuulostaneet melkein kuin valitukselta, kun luukku oli ollut kiinni. Se kuitenkin jälleen avattiin, jottei ruumaan syntyisi hiilikaasua.

Kokki, joka kantoi vettä sieltä alhaalta, tuli eräänä päivänä ylös takanasilmin ja väitti nähneensä siellä punanuttuisen miehen istumassa.

"Se on laivatonttu, joka valittaa aluksen kohtaloa", arveli joku merkitsevästi. Mutta kun kokki siihen huomautti, että mies oli ollut ainakin ison Andersin kokoinen, ja alkoi vielä varustella häntä mustalla värillä ja kavioilla, niin syntyi ankara pelko.

Eipä ollut enää mikään leikin asia olla moisessa aluksessa.

Kapteeni Beck oli vastannut näihin otaksumansa mukaan uusiin ärsytysyrityksiin jatkamalla nujerrustyötään.

Vaikka Salve olikin liian älykäs uskoakseen noita taikoja, ei hän kumminkaan moittinut syntynyttä tyytymättömyyttä, vaan vihjaili siihen suuntaan, ettei olisi hullumpaa, jos kaikki, jotka suinkin voivat, karkaisivat laivasta Riossa.

Kun Beckille kerrottiin kokin viimeinen huomio, viittasi hän vanhan merenvahapiippunsa pureksitulla suukappaleella puhujaan päin ja virkkoi ivallisesti:

"Luulenpa, että teidän jokaisen lastissa piilee riittävän tyhmä paholainen. Eikö kukaan uskalla lähteä hiiliruumaan? Vai pitääkö minun itse mennä?"

Ensimmäinen perämies tarjoutui seuraamaan häntä.

Mutta samassa ilmoittautui Salve selittäen puolestaan lähtevänsä alas hiiliruumaan yhtä mielellään kuin mastoonkin. "Siellä ei ole läheskään niin kuuma!" lisäsi hän pilkallisin vihjein.

Lyhdyn valossa tarkastaessaan pimeätä ruumaa löysi Salve punaiseen villanuttuun paetun miespahasen, joka oli kiivennyt piiloon köysikasan päälle.

Hän oli musta kuin neekeri ja selitti, kannelle tultuaan, kuolemanrangaistuksen uhalla karanneensa rykmentistään Montevideosta ja aikoneensa pysytellä piilossa, kunnes alus saapuisi Rioon.

Hän oli tullut laivaan lähdön edellisenä iltana pimeän aikaan ja oli kätkeytynyt hiiliruumaan. Kun luukku suljettiin, oli hiilikaasu vähältä hänet tukehduttaa, ja hän oli voihkinut siellä maatessaan. Sitten hän oli pitänyt varansa ja hiipinyt öisin peräkannella olevaan laivavenheeseen, jossa oli maannut hengittäen raitista ilmaa suunnilleen auringonnousuun asti. Muutaman kerran hän oli ollut keittiössä ja löytänyt ruokaa ja kompassin luo hän oli toisinaan pysähtynyt, koska matka tuntui loppumattomalta ja hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että alus tosiaankin kulki pohjoiseen, kohti Rioa, jonka nimen hän oli kuullut satamassa mainittavan.

Hän oli nuori, hintelä, vilkassilmäinen mies, ei Salvea pitempi ja näöltään espanjalainen tai portugalilainen. Hän osasi kumminkin välttävästi englannin kieltä.

Kapteeni Beckiä hänen selityksensä epäilytti, sillä hän näytti kuuluvan korkeampaan säätyyn kuin tavallinen sotamies, ja se seikka, että hän pelkäsi ilmaista itseänsä, vaikka jo oltiin avoimella merellä, sai kapteenin päättelemään, että hän kuului valtiollisen vainon alaisiin, joiden oli Riossakin paras pysytellä piilossa.

Kapteeni käski antaa hänelle ruokaa ja lupasi sallia hänen menevän maihin sillä tavalla kuin itse parhaaksi näki. Mutta mitään apua hän ei saanut odottaa, koska kapteeni ei halunnut joutua hänen tähtensä tekemisiin viranomaisten kanssa.

Salve, joka useimpain merimiesten tapaan osasi hieman englanninkieltä, liittyi vähitellen espanjalaiseen, jonka havaitsi hupaiseksi ja sangen älykkääksi veikoksi.

15.

Kevyen iltapäivätuulen kuljettamina he liukuivat Rio Janeiron ahtaaseen väylään @@ yhteen maailman kauneimpia @@ valtavain graniittivuorten väliin, joista toinen vielä hehkui punaisena auringonpaisteessa toisen kohotessa varjosta sinipunervana vasten ilman puhdasta sineä.

Toisella puolella, "Sokerikeon" juurella, oli Prajan linnoitus, toisella Castel Santa Cruz, ja suoraan heitä vastapäätä, korkeimmalla huipulla satamassa kohosi solakka signaalitorni.

Kaikki tämä luonnonkauneus vaikutti voimakkaasti Salveen. Hän tunsi tuona hetkenä katuvansa karkaamispäätöstään.

Viranomaisten tullessa laivaan työskenteli brasilialainen rauhallisesti toisten miesten joukossa, ja heidän ei onnistunut tarkastuksen aikana havaita, että kapteenin ilmoittamassa miesluvussa oli yksi liikaa. Salve oli lainannut hänelle vaatteet.

Satamaluotsi, tärkeännäköinen, punaisin kukin koristetulla panamahatulla varustettu mulatti sitävastoin huomasi piankin, että miehistön keskuudessa vallitsi tyytymättömyyttä, sillä alusta ankkuripaikalle Ilha das Cobrasiin sijoitettaessa kaikui vorokkilaulu jälleen sangen kiihtyneenä. Ja ne runnarit, jotka jo samana iltana ilmestyivät heidän luokseen laiturille, olivat varmaan saapuneet hänen vihjauksestaan.

Kapteeni Beck oli tyytymätön sekä itseensä että miehistöön.

Hän oli aina tuittupäinen lämpimässä ilmanalassa ja koki usein hyvinkin kiitettävästi itseänsä hillitä, mutta se johti vain sitäkin ankarampiin purkauksiin vartioimattomina aikoina.

Pojan kirje oli hänen mieltään katkeroittanut, ja nyt, luullessaan arvovaltaansa loukatun, hän oli käynyt taipumattomaksi.

Niillä miehillä, jotka aikoivat laivasta lähteä, oli kuitenkin täysi syy odottaa, kunnes tavallisuuden mukaan saivat satamassa osan palkkaansa.

Mutta jo seuraavana yönä olivat brasilialainen ja Salve kadonneet.

Seurasi ankara, satamapoliisin avulla toimeenpantu etsiskely, varsinkin sen runnarin luona, jonka oli nähty juttelevan miesten kanssa. Mutta hänen omatuntonsa näytti kotitarkastuksen aikana niin puhtaalta, että poliisi arveli hänen tällä kertaa tosiaankin olevan syyttömän.

Beck vahvisti nyt yövahtia luotettavimmilla miehillään, antoi siirtää aluksen iltaisin ulommaksi laiturista eikä päästänyt ketään maihin.

Hän oli saanut ansaitsemansa kiitoksen, @@ virkkoi hän katkerasti @@ kun oli auttanut tuota punapaitaista lurjusta, joka oli vastapalvelukseksi vienyt hänen parhaan miehensä. Salven karkaaminen kiukutti häntä enemmän kuin hän halusi itselleen tunnustaa.

Kapteeni Beck oli lupauksensa mukaan pitänyt huolta siitä, että ensimmäinen perämies opetti Salvelle merenkulkuoppia, ja oli sitäpaitsi hautonut mielessään ajatusta, että Salve saisi hänen toimesta luovuttuaan "Junon" kuljetettavakseen. Kapteeni näet oivalsi, ettei hän ollut milloinkaan tavannut rehdimpää eikä luotettavampaa nuorta miestä, joka samalla oli harvinaisen lahjakas.

Salve oli ajatellut brasilialaisen varmaan keksivän neuvon heidän satamaan päästyänsä eikä hän näissä toiveissaan pettynytkään. Brasilialainen oli osannut tehdä hänelle monia palveluksia.

Ennen lähtöänsä pisti Salve hopeakuorisen kellonsa, johon oli puukonkärjellä piirtänyt "Muistoksi Salve Kristiansenilta", Nilsin liivintaskuun. Nils kuorsasi ankarasti viereisessä kojussa.

Kansivahdin huomaamatta molemmat miehet sitten kiipesivät yön hiljaisuudessa kiinnitysköyttä pitkin laiturille.

Salven seuralainen näytti hyvin tuntevan tienoot ja olevan samalla kovin arka. He karttoivat kaikkia valaistuja katuja ja seisahtuivat usein pimentoon tähyämään yöpoliisia.

Kun he olivat tunnin ajan kulkeneet ahtaita katuja, alkoi rakennusten lomiin ilmestyä puutarhamuureja, joiden yli levittelivät oksiansa pomeranssipuut levittäen väkevää tuoksuansa tyyneen yöhön.

He olivat jättäneet taakseen Catumby-nimisen esikaupungin ja astelivat nyt avoimen paikan poikki toiseen esikaupunkiin, Mata-Porcaniin. Toisella puolen näkyi kukkulalla linnoituksentapainen, kivimuurin ympäröimä rakennus.

Salven kumppani käyttäytyi näillä main ylen pelokkaasti ja tuli sanoneeksi, että rakennus oli rangaistuslaitos, jonka tienoilla aina liikkui patrulli.

Runsaan puolen tunnin kuluttua hän vihdoin pysähtyi erään puutarhamuurin luo, missä oli pienoinen portti, katsahti varovasti ympärilleen ja virkkoi kummantapaisen kiireesti:

"Tästä meidän täytyy yli @@ sitten ei ole hätää."

Hän nousi Salven selkään ja veti sitten hänetkin muurille, hyppäsi alas pieneen puutarhaan ja alkoi kuin mieletön kieriä ruohikossa huutaen huutamistaan:

"Salvado! Salvado!" (Pelastettu, pelastettu!) @@ Sitten hän riensi pienen rakennuksen luo, joka lepäsi puolittain puiden varjossa, koputti oveen omalla tavallansa ja huusi:

"Paolina! @@ Paolina!"

Yöpuvussa oleva naishenkilö, jonka ääni kaikui nuorekkaalta, mutta hieman syvältä, avasi kaihtimen ja kurkisti ulos.

"Federigo!" virkkoi hän väristen, ja sitten seurasi nopeita kysymyksiä ja vastauksia espanjan kielellä, jota Salve ei ymmärtänyt.

Hän käsitti vain, että nainen kummastui nähdessään vieraan miehen, ja että Federigo rauhoitti häntä sanalla "amigo" ja lyhyellä selityksellä.

Nainen avasi nopeasti oven ja syleili kiinteästi Federigoa, suuteli hänen kumpaakin poskeansa ja nyyhkytti.

Paikkakunnan tavan mukaan hän sitten tarjosi Salvelle poskeansa ja säpsähti hieman, kun mies ei näyttänytkään tarkoitusta ymmärtävän, nyökkäsi vain ja virkkoi puolittain englannin, puolittain espanjan kielellä: "Good evening, señorita!"

Nyt huomasi señorita innoissaan unohtaneensa mantiljinsa ja juoksi kiireesti heidän luotansa.

Paolina oli Federigo Nunezin sisar. Hän, hänen vanha äitinsä ja lisäksi eräs vanhahko mulattinainen, joka oli ollut Paolinan imettäjä, olivat talon ainoat asukkaat.

Pian hän tuli takaisin, mukanaan kynttilä, viiniä, leipää ja hedelmiä, asettui osaaottavasti veljensä viereen ja laski käsivartensa hänen olalleen. Veli kertoi innokkaasti viittilöiden, kasvot kertomuksen elävänä kuvastimena.

Äkkiä Federigon kasvot muuttuivat kalpean intohimoisiksi, ja hänen mustat silmänsä salamoivat. Hän iski kädellään ilmaa, ikäänkuin olisi tikaria käytellyt ja nauroi niska kenossa ivallisesti riemuiten, niin että valkeat hampaat loistivat.

Salve ymmärsi, että Federigo oli surmannut jonkun henkilön Montevideossa, luultavasti päästäkseen karkuun, ja että hän pelkäsi Rion poliisin saaneen tiedon asiasta. Hän istui tuijotellen Federigon sisarta. Hän oli solakka ja joustava nainen, viehkeä ja samalla uhkea, sellainen tumma kaunotar, joita löytää vain etelästä ja joiden kasvoissa ja hehkuvassa katseessa on ihmeellinen eloisuus.

Ilmeiden leikki, joka muistutti veljeä, vaikutti kuitenkin epänaiselliselta Salveen, josta jo oli tuntunut vastenmieliseltä se, että señorita tavan takaa katseli häntä pitkään ja tutkivasti.

Miten olikaan: Elisabetin syvät, puhtaat, pohjoismaiset kasvot kuvastuivat tuona hetkenä hänen mieleensä niin selvästi, että hän olisi hyvin voinut ne piirtää.

Sen sangen vähän imartelevan ilmeen, joka tämän vertailun vuoksi vaistomaisesti kohosi hänen kasvoilleen, huomasi Paolina sattumalta aikoessaan juuri ryhtyä tuliseen tapaansa kiittämään häntä siitä, mitä hän oli tehnyt veljen hyväksi.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, hämmästyneenä ja hieman epäröiden. Hänen kasvoissaan välähti näkyviin jotakin kalpeata ja silmissä oli outo ilme. Sitten hän astui Salven luo, tarttui hänen käteensä niinkuin oli nähnyt Salven tullessaan tervehtivän, ja lausui jokseenkin kylmästi joitakin sanoja, joiden tuli ilmaista hänen kiitollisuuttansa.

Sitten hän herätti vanhan mulattinaisen, joka ryhtyi järjestämään paria kaislavuodetta, ja toivotti hyvää yötä luomatta katsettaan Salveen.

Federigo oli sillä välin mennyt äitinsä luo, ja Salve kuuli heidän juttelevan kiihkeästi.

Salven mieleen oli odottamatta johtunut se, minkä hän olisi mieluimmin tahtonut unohtaa. Hän makasi kauan valveilla raskaissa mietteissään, joiden esineenä oli Elisabet.

Sitten hän uneksi joutuneensa käärmeenpesään, missä hänen oli ankarasti taisteltava isoa käärmettä vastaan, joka yritti iskeä häneen katosta ja seiniltä ja jonka hiiluvissa silmissä hän lopulta tunsi Paolinan katseen.

* * * * *

Señoritan sanottiin aamupäivällä lähteneen vanhan mulattinaisen seurassa ostoksille ja tutkimaan, oliko ryhdytty etsiskelyihin.

Sointuakseen paremmin ympäristöönsä oli Salve pukeutunut hienoihin sinisiin verkavaatteisiinsa. Ne hän oli kuljettanut mukanaan nyytissä, muutamain muiden esineiden ja Montevideossa maksetusta palkasta jäljellä olevien rahojen ohella.

Oli ilmeistä, että hän näytti komealta sievässä merimiespuvussaan, sillä Federigon äiti silmäili häntä ihan ihmeissään, kun heidät esiteltiin toisilleen. Hän oli nähtävästi otaksunut poikansa ystävän karkeaksi brasilialaiseksi matruusiksi, jollaista väkeä kansan pohjasakka siellä ylimalkaan on.

Hän itse oli kutistunut, pergamentinkeltainen vanha nainen, jonka paksu harmaa tukka oli sidottu niskaan yksinkertaiseen solmuun. Hänellä oli sormissa joukko tukevia sormuksia ja korvissa raskaat kellukat. Pienet pistävät silmät puhuivat sammuneista intohimoista, ja hänen kasvoissaan näkyi vielä selvempänä se rottamainen ilme, joka silloin tällöin pilkisti pojan piirteistä. Salve havaitsi piankin, että hän oli vajonnut juoppouteen.

Eukko pysytteli isomman osan päivää varjonpuolella olevissa suojissa tai pienessä kuistikossa acachacasta ja vettä säätävillään ja alinomaa pyöritellen ja polttaen savukkeita.

Kaikesta huolimatta kohtelivat sisarukset häntä kunnioittavasti, ja selvää oli, että hän oikeastaan johti kaikkia heidän aikeitansa.

Ave Marian aikaan iltasella lepäsi hän useinkin humalassa polvillaan ja mutisi rukouksiaan lähtien sitten kohta makuulle.

Kotiin tullessaan vältti señorita edelleen Salven puoleen kääntymistä. Salve näki hänen antavan rahoja veljelleen, jonka hieman murheellisiksi vetäytyneet kasvot jälleen kirkastuivat.

"Mitä sinä olet tehnyt sisarelleni?" kysyi Federigo hymyillen eräänä päivänä. "Hän ei ole sinulle hyvä. Hän on vaarallinen", virkkoi hän vakavasti ja lisäsi sitten ikäänkuin harkiten:

"Niin kauan kuin olet tässä talossa, olet kumminkin hyvässä suojassa; mutta nyt olet saanut varoituksen."

Federigoa samoinkuin Salveakin alkoi pitkä kotiaresti vähitellen ikävystyttää.

Sisaren pyynnöistä huolimatta hän lähti illalla ulos ja palasi hyvin myöhään. Hänen mielialansa oli synkkä ja kiihtynyt, ja Salve voi hänen katkonaisista lausumistaan ymmärtää, että hän oli menettänyt pelissä kaikki rahansa.

Salve oli jo toisena aamuna huomannut, että talossa vallitsi rahanpuute.

Eräänä päivänä olivat veli ja sisar molemmat huonolla tuulella. Salve kuuli heidän kiivaasti riitelevänkin.

Sopivana hetkenä hän toteutti tekemänsä päätöksen jättämällä Federigolle rahansa, yhtä ainoata hopeapiasteria lukuunottamatta. Hän näet halusi maksaa puolestaan.

Federigo otti rahat, joskin empien, ja illalla hän oli jälleen ulkona. Sisar istui kotona kuistikossa.

Hän ja Salve eivät voineet keskustella, kun eivät osanneet toistensa kieltä, ja Salvea tuo välimuuri lähinnä ilahdutti, koska siten sai olla ihan rauhassa.

Señorita oli kuitenkin viime aikoina silmäillyt häntä uteliaasti ja oli useita kertoja käskenyt veljensä kysyä häneltä yhtä ja toista.

Hänen mielikuvapiirinsä ei näyttänyt ollenkaan avaralta. Kysymykset koskivat aina samaa asiaa: millaisia naiset olivat hänen maassaan. Niinpä osasi Salve piankin asiaankuuluvat iskusanat ulkoa.

Salven istuessa illalla tuolissaan kulki señorita hänen selkänsä taitse ja silitti ikäänkuin sattumalta kevyesti hänen hiuksiansa.

Jos tukka olisi ollut sähköinen, olisi sen rätinä hyvin ilmaissut Salven kiukkua.

Kotiin palatessaan heitti Federigo harmistuneena lakkinsa tuolille ja joi ahnain siemauksin lasin rommia, jonka näki pöydällä. Hänellä ei ollut enää sitä sievää viittaa, joka oli ollut hänen yllään hänen lähtiessään.

"Minä olen menettänyt pelissä kaikki sinun rahasi!" huudahti hän englannin kielellä, enempää kursailematta, Salvelle, ja lausui sitten epämiellyttävästi nauraen jotakin sisarelleen, jonka kasvoista näkyi, että hän oli heti arvannut asian oikean laidan.

"Tässä on minun viimeinen piasterini", virkkoi Salve ojentaen hopearahan Federigolle. "Eikö sovi koettaa sillä onneansa?"

"Hänellä on onnea rakkaudessa", virkkoi Paolina kärtyisesti ja lapsellisen taikauskoisesti. "Hän on kihloissa."

Veli keikutteli piasteria etusormensa varassa ja tulkitsi hymyillen sisarensa sanat. Salve loi kärsimättömän silmäyksen señoritaan ja vastasi:

"Minä en ole kihloissa @@ en nyt enkä milloinkaan!"

"Onneton rakkaudessa!" huudahti señorita riemuiten. "Ja viimeinen piasteri! Huomenna me voitamme sata, kaksi sataa, Federigo!"

Se kuulosti hänen sydämensä vakaumukselta. Hän tarttui mandoliiniin ja tanssi muutamia askelia edestakaisin lattialla ja katseli Salvea, omituinen ilme silmissään.

"Riennä, Federigo @@ vielä tänä iltana!" huudahti hän sitten äkkiä heittäen mandoliinin sohvalle. "Huomenna hänen onnensa voi olla mennyttä."

Hän tempasi veljen hatun, painoi sen hänen päähänsä ja työnsi hänet ulos ovesta lähtien itse hänen jäljessään sulkemaan puutarhan porttia.

Señorita ja Salve istuivat kahden odottamassa lampun valaisemassa huoneessa, jonka ovista ja ikkunoista tulvi sisään tummissa lehvissä välkehtivä, tuoksuva kuutamoyö. Señorita alkoi tarjoilla Salvelle rommia ja vettä ja pyörittää hänelle savukkeita. Hän oli kuumeisen hermostunut ja kiiruhti tavantakaa puutarhanportille.

Salve istui tyynenä tupakoiden ja maistoi silloin tällöin juomaansa; señorita keinui ruokotuolissa silmäillen häntä. Salve kuuli huokauksen, ja señorita virkkoi mielistelevän hiljaisella äänellä:

"Pelkäänpä, ettei Federigolla ole onnea."

Salve oli riittävän viisas yskän ymmärtääkseen.

Hän näki myös varsin hyvin, että señorita oli kaunis istuessaan siinä polvi kämmenten välissä ja siro jalka ojennettuna, mutta hänen ainoa tunteensa oli harmi sen johdosta, että moinen brasilialainen letukka uskalsi asettaa itsensä Elisabetin rinnalle. Hän heitti äkkiä savukkeensa ja lähti puutarhaan salaamatta harmiansa.

Hän vihasi naisia siitä lähtien, jolloin se ainoa, josta hän piti, oli hänet pettänyt. Nyt hän käveli ankaran mielenliikutuksen vallassa edestakaisin.

Hän käveli siellä vielä, kun Federigo palasi @@ viittansa hartioillaan ja pussi kainalossa, riemuiten ja kiihdyksissä. "Lähes kolmesataa piasteria!" huusi hän rientäen juoksujalkaa sisään.

Sisar nukkui siellä sohvassa.

Hän hypähti haltioissaan ylös kuullessaan uutisen, ja Salve näki sisarusten lapsellisen iloisina levittävän hopearahoja pöydälle jakaen ne kolmeen osaan.

Kun Salve kumminkaan ei millään muotoa suostunut ottamaan takaisin muuta kuin yhden piasterinsa, tuli señoritan silmiin jotakin melkein nöyrän ihailevaa. Hän ei käsittänyt sellaista uhrausta, mutta tunsi kuitenkin siinä piilevän jotakin ylevää. Hieman mietittyään hän ojensi kätensä ja virkkoi:

"Señor, antakaa minulle se piasteri, joka on kädessänne, niin saatte minulta toisen!"

Salve antoi sen hänelle, ja hän suuteli sitä ihastuneena useita kertoja.

"Sen minä panen peliin huomisiltana!" huudahti hän iloissaan ja kätki sen poveensa.

Hän voitti tosiaankin muutamia piastereita ja palasi iloa säteillen.

Mikäli Salve ymmärsi, eli koko perhe yksinomaan uhkapelin varassa.

Poika kuului tosiaankin johonkin puolueeseen, ja hänellä näytti olevan toiveita päästä vapaaehtoisen joukon päälliköksi, jos kapina saataisiin syntymään.

Ennen señoritan huomaavaisuuksia oli Salve viihtynyt varsin hyvin tässä yksinäisessä ja hiljaisessa elämässä. Mutta nyt, kun hän ilmeisesti pysytteli koko päivän kotosalla hänen tähtensä, koristeli itseänsä ja liehakoi jos jollakin tavalla, alkoi asia käydä sietämättömäksi. Kun sitten "Juno" vihdoin oli lähtenyt, selitti hän eräänä päivänä aikovansa lähteä satamaan hakemaan pestiä.

Señorita kalpeni, mutta hillitsi itsensä heti, jopa hymyilikin leikillisesti.

Myöhemmin suostutteli hänen veljensä Salvea siirtämään lähtönsä kolme päivää tuonnemmaksi voidakseen ottaa osaa erääseen ystäväpiirin kokoukseen, joka oli määrätty pidettäväksi yöllä eräässä esikaupungissa.

Illalla, veljen ollessa tapansa mukaan pelaamassa, istui señorita kynnyksellä, isot hiuksensa hajallaan. Hän näytti kaihomieliseltä ja näppäili silloin tällöin kitaraa hiljaa hyräillen ja kiinnittäen Salveen mustien silmiensä katseen.

Salve, joka istui huoneessa, näki olevansa tavallaan piirityksessä. Hänen teki oikeastaan mieli lähteä hänen ohitsensa ulos ovesta ja pujahtaa puutarhaan, mutta siinä oli tiellä señorita, ja hän tiesi sellaisen menettelyn herättävän paheksumista.

Ainoa merkki siitä, ettei hän ollut tilanteeseen tyytyväinen, oli se, että hän hikoili jokseenkin ankarasti.

"Aiotko lähteä pois?" kysyi vihdoin señorita alakuloisesti, melkeinpä rukoilevasti.

"Aion, señorita!" vastasi Salve harmistuneesti.

Samassa tempasi señorita jotakin poveltaan ja hypähti seisaalleen.

Stiletti, jonka hän sinkosi kädestään, lensi viheltäen ohi Salven korvan ja jäi väristen seinään hänen päänsä viereen.

Señoritan joustava vartalo oli vielä heiton asennossa, kasvot olivat kalpeat ja silmät salamoivat. Sitten hän taivutti äkkiä ruumistaan taaksepäin ja alkoi nauraa.

"Pelästyitkö?" kysyi hän. Mutta Salve ei näyttänyt pelästyneeltä; hän oli kylmän katkeroitunut ja koska ei voinut ajatellakaan taistelevansa naisen kanssa, antoi hän stiletin jäädä seinään, vaikka olikin ensin aikonut siihen tarttua.

"Näetkös!" sanoi señorita hypäten äkkiä luo ja temmaten aseen seinästä. Hän alkoi nauraen heittää sitä seiniin eri kohtiin, joihin se sattui joka kerta ihan pilkulleen.

"Sinä pelkäsit @@ tunnustahan", virkkoi hän ilkamoiden, istuutui askareestaan kuumana Salven luo ja katsoi häntä suoraan silmiin, kyynärpää pöytään nojaten. "Sinä pelkäsit ja nyt sinä olet vihainen. Eivätkö sinun maasi naiset ole sellaisia?"

Salve silmäili häntä kylmän torjuvasti. "Eivät, señorita!" vastasi hän lyhyeen ja lähti puutarhaan.

Señorita tarttui jälleen kitaraan ja alkoi kiihkeästi itsekseen hyräillä. Se ei ollut enää mikään tanssisävel, vaan kuulosti uhkaavalta. Uhkaava sävy oli hänen silmissäänkin, ja sävel tunkeutui kuiskauksena hänen hampaittensa välitse.

Illalla hän sitten tuli keimailevasti hymyillen Salven luo ja ojensi hänelle maan tavan mukaan savukkeen, jota oli alkanut polttaa.

Kun Salve hieman epäkohteliaasti kieltäytyi, huudahti hän äkkiä hurjistuen, jalkaa polkien:

"Señor!"

Samassa hän kuitenkin taas hillitsi itsensä ja sanoi näennäisen hyväsydämisesti hymyillen ymmärtävänsä, ettei tapa ollut sellainen Salven kotimaassa.

Salve tunsi mielensä melkoisesti keventyvän, kun Federigo palasi kotiin ja kertoi puheenaolleen kokouksen tulevan pidettäväksi seuraavana iltana.

* * * * *

Federigo vei Salven huonosti valaistuun kapakkaan, jossa oli pari kolme huonetta, toinen toisensa takana.

Sisin huone oli täynnä mitä erilaisimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä. Useilla heistä oli yllään nukkavierut sotilasunivormujen tapaiset.

Uloimmassa huoneessa hän näki heti sisäänastuessaan joukon merimiehiä, jotka nyökkäsivät hänelle nähdessään hänen merimiespukunsa; @@ he näyttivät olevan yankee-poikia.

Kaikki joivat acachacasta, ja kaiken yllä leijui tupakansavu sumuna, jonka keskeltä kaikui korviasärkevä melu ja juttelu.

Miesten joukossa liikkui ilman mitään säätyrajoitusta paremmin tai huonommin puettuja naishenkilöitä, joista muutamat seisoivat kiihkeännäköisinä pelipöydän ääressä sisimmässä huoneessa.

Federigo kuljetti Salven syrjään pitkän pöydän luo, jonka ympärillä istui joukko ruskeita, parrakkaita miehiä päässä leveälieriset hatut, yllään nahkahousut ja kantapäissä kannukset.

Salvea ei seura miellyttänyt; ne muistuttivat härkäpaimenia, joita hän oli nähnyt Montevideossa, mutta vieläkin enemmän pahantekijöitä.

"He kuuluvat Mendezin vapaajoukkoon", kuiskasi Federigo esittäen hänet pöydän päässä istuvalle päällikölle, voimakkaalle, punervanaamaiselle miehelle, jolla oli isot mustat viikset ja pienet, vilkkaat silmät, jotka salaa tarkastelivat Salvea moneen kertaan.

Tavantakaa he kilistivät laseja huudahtaen: "Alas Fejo!" mutta pysyttelivät muuten rauhallisena; @@ he odottivat "capitanoa".

Juoman vaikutuksesta kävivät hekin sentään äänekkäämmiksi, ja useat heistä alkoivat pelata keskenään.

Useiden toisten pöytien ääressä istui samanlaista väkeä. Toisissa pöydissä, joiden ääressä näkyi osalta hyvinpuettuja kaupunkilaisia, keskusteltiin vain kuiskaten. Nämä henkilöt näyttivät pelokkailta. He nähtävästi odottivat kärsimättöminä capitanoa.

Äänekkäät huudot, nauru ja melu kiihtyivät. Näkyi jo juopuneita kasvoja, ja usealla taholla riideltiin ja iskettiin nyrkkejä pöytään.

Federigo, jolla oli monta tuttavaa, oli hävinnyt joukkoon. Salven vierustoverit pelasivat innokkaasti noppaa kaivaen pieniä hopearahoja suurista nahkakukkaroista, jotka näyttivät aiotun sisältämään ihan toisenlaisia summia.

Salvesta tuntui, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin konnamaisia, rahanahneita naamoja kokoontuneena yhteen paikkaan, ja samalla hän oli päättänyt olla ryhtymättä heidän kanssaan mihinkään tekemisiin.

Tärkeintä oli päästä heistä erilleen ehjin nahoin. Salve tunnusteli povitaskuansa, jossa hänellä oli puukko.

Eräs pohjoisamerikkalainen, joka oli Salvea hänen sisäänastuessaan tervehtinyt, kehoitti häntä istuutumaan heidän joukkoonsa, mutta hän kieltäytyi toistaiseksi, koska tunsi olevansa silmälläpidon alaisena.

Samassa hän ihmeekseen huomasi señoritan seisovan pelipöydän ääressä.

Hän pelasi intohimoisesti menettäen panoksen toisensa jälkeen.

Isäntä, joka itse hoiti pelipöytää, oli pitkä, laiha portugalilainen, kasvot pitkät, kellertävät ja pää melkein ihan kalju.

Isäntä silmäili señoritaa koko ajan nöyrän surkuttelevasti. Lakattuaan harmistuneena pelaamasta señorita viittasi hänet tavallaan käskevästi syrjään.

He juttelivat innokkaasti, ja Salve huomasi señoritan vilkaisevan häneen päin. Se sai hänet miettimään.

Señorita oli tavattoman kalpea, ja Salve näki hänen vihdoin ojentavan isännälle kätensä. Isäntä suuteli sitä ylen onnellisen näköisenä. Sitten señorita äkkiä hävisi.

Isännän kasvot loistivat koko illan, ja hän kumarsi veitikkamaisesti Federigolle hänen kulkiessaan pelipöydän ohi.

Tullessaan sitten jälleen hetkiseksi Salven lähettyville Federigo kuiskasi ivallisesti:

"Minä luulen sisareni myyneen tänä iltana sielunsa ja menneen kihloihin rikkaan Antonio Varezin kanssa; @@ onnittele minua, ystäväni!"

Salve huomasi nyt isännän tavantakaa puhuttelevan pöydän päässä istuvaa miestä, joka yritti yhä salaa silmäillä Salvea. Se ei tuntunut Salvesta ollenkaan miellyttävältä.

Pohjoisamerikkalainen, pitkä, voimakas mies, jolla oli vaalea parta ja jäykät yankee-kasvot sekä kappale nauhaketta nutunhihassa, seisoi pelipöydän ääressä menettäen dublonin toisensa jälkeen.

"Se on petospeliä, poikaseni!" virkkoi hän englannin kielellä Salvelle, jonka kanssa hän ilmeisesti halusi päästä puheisiin.

"Samoin uskon minäkin", vastasi Salve, "tämä on huono pesä!"

"Minkä maan miehiä sinä olet?"

"Norjalainen."

"Ahaa @@ norwayman! Hyvää meriväkeä. Karannut Riossa?" kysyi hän sitten hymyillen, ikäänkuin vastaus olisi ollut itsestään selvä.

"Pelaanko sinun puolestasi?"

"Minulla ei ole rahaa."

"Tässä on guinea pestiksi 'Star and Stripes' laivaan, joka on lähdössä Valparaisoon ja Chincasiin!" huudahti amerikkalainen nauraen ja heitti pöytään kultarahan, jonka heti hävisi.

Hän kääntyi, vei käden suulleen ja sanoi:

"Vielä yksi pestistä!"

Seuraavan kultarahan kävi samoin kuin edellisenkin.

"Vielä yksi!" kuului jälleen ja tulos oli sama.

Salvea alkoi äkkiä tympäistä tuo tungetteleva pelaaja, joka hävisi hänen kustannuksellaan. Miehen kasvot eivät hilpeydestään huolimatta näyttäneet hänestä ollenkaan miellyttäviltä. Hän huusi kiivaasti:

"Pelaa omasta puolestasi, yankee!"

Pelaaja ei ollut kuulevinaan, vaan toisti kylmäverisesti nyökäten:

"Vielä yksi pestistä!"

Nyt Salven kärsivällisyys loppui.

Hän oli koko ajan istunut penkin ja seinän välisessä kapeassa solassa, miehiä kummallakin puolellaan, joten hän ei päässyt paikastaan.

Siepaten lujasti kiinni vierustoverinsa hartioihin hän hyppäsi yht'äkkiä yli pöydän, päin tuota hävytöntä pelaajaa. Hänen teki sanomattomasti mielensä vapautua kaikesta, mihin oli kietoutunut, ja raivata itselleen tie ulos.

Samassa kuului uloimmasta huoneesta huudettavan: "Poliisi!" Siellä sammuivat valot.

Pian senjälkeen kävi samoin siinä huoneessa, missä Salve seisoi parhaillaan ankarasti purkaen vihaansa kohti amerikkalaista, joka ihmeekseen näki hänen seisovan vastassaan.

Vihamielinen suhde muuttui kuitenkin heti ystävälliseksi. Salve, joka oli nähnyt isännän astelevan kiireesti päin, tunsi parin miehen käyvän itseensä käsiksi ja työntävän kohti erästä ovea, joka ei johtanut ulos.

"Auta, yankee! Tässä on konnanjuonia @@ pieni ovi oikealla!" huusi hän neuvokkaasti. Samassa sulkeutui ovi hänen takanaan.

Hänen suunsa sulki kohta liina, hänet heitettiin kumoon ja kädet ja jalat sidottiin. Sitten hänet työnnettiin pimeään sivuhuoneeseen @@ kuten hänestä näytti, kaapin taakse, jonka läpi huoneeseen kuljettiin.

"Hm", tuumi yankee kylmäverisesti, "toivonpa, ettei pesti mene menojaan." Sitten hän lähti rauhallisesti hakemaan poliisia avukseen.

Salve oli varma siitä, että oli kuullut señoritan kuiskaavan äänen.

Pian senjälkeen hän kuuli kaapin oven avautuvan ja näki naisen itsensä seisovan vieressään lamppu kädessä.

Nainen silmäili häntä ilkkuen ja valutti samalla öljyä hänen kasvoilleen.

Hänen ilmeensä kävi vähitellen inhoittavaksi kuin kostonhimoisen naarastiikerin, jonka täytyy pidättää raivoansa. Sitten hän riensi jälleen ulos, paukahduttaen oven lukkoon.

Salve makasi lujasti sidottuna, kädet selän takana, mutta hänen onnistui siitä huolimatta tavattoman notkeutensa avulla vihdoin saada povitaskusta putoamaan veitsensä, jolla leikkasi nuorat poikki.

Hän seisoi kuunnellen puukko kädessä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli amerikkalaisen äänen ja poliisin, joka tuntui etsivän.

Hän alkoi huutaa, ja oli seuraavana hetkenä vapaa.

"Hän on meidän aluksemme miehiä!" sanoi yankee ottaen haltuunsa Salven, joka nyt mielellään kuului minne hyvänsä, kunhan ei vain mihinkään tässä kaupungissa, ja senvuoksi tyytyi rauhallisesti kohtaloonsa.

"Ovatpa ne raapineet sinua kelpo tavalla, poikaseni!" virkkoi amerikkalainen hieman ivallisesti nähdessään Salven kasvot.

"Mielisinpä nähdä isäntää sitä ennen", sanoi Salve kylmästi. Hän tunsi kamalaa kostonhalua.

"Niin, mutta sitäpä me emme mieli", virkkoi amerikkalainen kuivan käskevästi. "Me emme halua hammastella poliisin kanssa. Sitäpaitsi minä olen jo pelastanut vähät pestirahat."

Amerikkalaiset ympäröivät Salvea tiheänä kehänä, joten hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin lähteä mukaan. Mutta amerikkalaiseen suuntautuva katse osoitti, että pestiä koskevan kysymyksen täytyi tulla heidän kesken uudelleen käsiteltäväksi laivalla oltaessa.

16.

"Star and Stripes", joka lepäsi satamanedustalla unionilippu kahvelipurjeessa, oli pitkä, musta, sukeva pursi. Miehiä siinä oli kaksineljättä.

Se näytti erittäin miellyttävältä, ja Salve kiitti kaikessa hiljaisuudessa onneansa, joka oli johdattanut hänet niin hyvään alukseen.

Oltiinpa vielä niin kohteliaita, että annettiin hänelle oma koju kannen alla.

Hänen sanomattomaksi harmikseen ovi lukittiin ulkopuolelta, ja hänen alkaessaan sen johdosta pitää melua, annettiin hänen tietää, että hänen oli tyytyminen vankinaoloonsa niin kauan kuin vielä viivyttiin Riossa. Hän ymmärsi, että hänen peljättiin karkaavan.

Alhaalla oli sietämättömän kuuma ja sitäpaitsi kuului koko ajan ikäänkuin sairaiden valitusta viereisestä suojasta. Salve piti tällaista kohtelua kerrassaan halpamaisena. Lastauksessa puuhailtiin lakkaamatta koko yö ikäänkuin olisi ollut tulinen kiire päästä lähtemään, ja aamupäivällä nostettiin ankkuri kohta kun viimeisen tavaraproomun sisältö oli saatu laivaan lastatuksi.

Kun Salve muutaman tunnin kuluttua laskettiin vapaaksi, olivat he jo avaralla merellä satamansuun ulkopuolella.

Kapteeni, kolme perämiestä ja useita alempia päällysmiehiä käveli kannella kultanauhakkein koristetuissa päähineissään ja univormumaisissa vaatteissa ikäänkuin sotalaivassa, ja vahdissaolijat olivat aseistetut.

Miehistö sitävastoin oli melkein poikkeuksetta ryysyihin puettua väkeä. Siihen näytti kuuluvan kaikkia kansallisuuksia: englantilaisia, irlantilaisia, saksalaisia ja amerikkalaisia; sitäpaitsi puoli tusinaa neekereitä ja mulatteja.

Kun ei kukaan hänestä sen enempää välittänyt, kulki hän toistaiseksi missä halusi.

Mutta kun Salve sitten näki aavanpuoliselta laidalta laskettavan mereen ilman mitään juhlamenoja kokonaista kolme ruumista, jotka oli huolimattomasti kääritty purjekankaaseen, alkoi häntä kammottaa.

Ne olivat osanneet salata satamaviranomaisilta, että laivassa raivosi keltakuume.

Vielä kaameammalta alkoi asia tuntua, kun pieni, kalpea laivapoika, jonka kanssa hän ryhtyi puheisiin, kertoi alhaalla makaavan useita sairaita ja tiesi yhden äsken mereen lasketuista kuolleen edellisenä päivänä juuri siinä kojussa, jossa Salve oli viettänyt yönsä.

Salve oli ihan kuohuksissaan.

Illalla kutsui hänet luoksensa kapteeni, jolla oli venemies vierellään. Kapteeni oli laiha, tarmokkaannäköinen, suunnilleen neljänkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka jyrkkäpiirteisiä, hieman onttoposkisia kasvoja kiersi tiheä, tumma poskiparta ja sirosti kammattu kiiltävä tukka.

Hän seisoi polttaen hienoa piippuansa, jonka varsi oli helmiäisellä koristeltu, silloin tällöin maistaen mustaa kahvia kattoikkunalla olevasta kupista.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän nyökäten vastaukseksi Salven tervehdykseen.

"Salve."

"Salve", toisti kapteeni murtaen nimeä englanniksi, @@ "ja norjalainen?"

"Hän näyttää liian kelpo mieheltä noiden toisten lurjusten joukkoon", mutisi hän venemiehelle.

"Kokenut matruusi, vai kuinka?"

"Niin."

"Sinä olet saanut pestiksi kolme guineaa, eikö totta?" jatkoi kapteeni imaisten pari kertaa piippuansa ja katsahtaen tilikirjaansa. "Kuukauden palkan."

"En, kapteeni!" Salve selitti, miten asianlaita oli. "Pestiä en ole oikeastaan ottanut ennenkuin nyt, jolloin minun lienee pakko se tehdä, @@ mutta minua on tähän asti kohdeltu kuin koiraa, jopa huonomminkin!"

Kapteeni ei ottanut kuullakseen jälkihuomautusta, päätti vain lyhyesti ja karskisti:

"Ne kolme guineaa kuuluvat hänelle, Jenkins! Menköön keulamärssyyn, siellä tarvitaan kunnon meripoika kaikkien kelvottomani avuksi."

"Pelatkaa toiste omaan laskuunne, älkää matruusien vahingoksi", huomautti hän sitten hiljaa ja ivallisesti; Salve kuuli sen sentään.

Niin oli se keskustelu ohi. Venemiehen kasvot ennustivat, että Salve saisi tilaisuuden sattuessa maksaa voittonsa. Hän kulki liikutellen ulkonevaa leukaansa ja kierrellen vaaleata poskipartaa sormensa ympärille.

Eräs mulatti parka, joka pesi keittoastioita, sai toistaiseksi sijaisena kokea kostoa. Nuhdeltuaan häntä lyhyeen venemies iski hänet pampulla kumoon, niin että hän jäi pitkäksi ajaksi makaamaan kykenemättä liikahtamaankaan.

Tuo kuohutti Salven mieltä, mutta vielä enemmän häntä ihmetytti, kun hän näki miehen heti senjälkeen tarttuvan jälleen työhönsä, ensin rauhallisesti pyyhkien kastrullista omaa vertansa.

Jonkinlaista kohtuutta luulisi koiramaisessa nöyryydessäkin olevan, arveli Salve kiukuissaan melkein suoden miehelle ansaitsemattoman iskun.

Purjeentekijältä hän sitten sai kojuvaatteet ja varastonhoitajalta palkkansa tiliin merimiespuvun niiden melko lailla tärveltyneiden hienojen vaatteiden sijaan, jotka hänellä oli yllään.

Seisoessaan myöhemmin alhaalla järjestämässä kojuansa hän näki toisella puolen purjekangasvaatteisiin puetun miehen samoissa askareissa. Hän ei voinut erehtyä @@ se oli Federigo.

Salve sai myöhemmin kuulla, että hän oli joutunut poliisin huostaan kapakassa sattuneen rytäkän aikana.

Hän oli nähnyt laivamiehen pelastavan Salven ja kun hänen itsensäkin onnistui matkalla päästä pakoon, oli hänkin turvautunut alukseen.

Sisaren konnamaisuuden aiheuttama harmi kiehui vielä liian kiivaana Salven mielessä, vaikka hän uskoikin, ettei Federigo ollut jutussa mitenkään osallisena.

Näytti kumminkin siltä, että hänellä oli tavallaan paha omatunto, sillä he eivät jutelleet toisilleen, vaan käyttäytyivät kuin ventovieraat. Brasilialaisen ilmeestä näki, että hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, mutta siinä oli samalla sellaista, mikä kehoitti Salvea olemaan varuillaan.

Salvelle selvisi pian, ettei hän olisi voinut joutua mahdottomampaan alukseen.

Miehistö oli koottu New Orleansin ja Charlestonin telakkain pohjasakasta; kaikkien kasvoissa näkyi paheiden ja häpeällisen elämän jälkiä, ja heidän kesken kaikui alinomaa mitä karkein sadattelu ja jumalanpilkka.

Pampun iskut ja kammottava käytös kuuluivat päiväjärjestykseen, ja se, jota asia koski, voi odottaa vain vahingonilon ilmauksia toverien taholta. Mitään oikeutta ei voinut saada; kysymykseen tuli ainoastaan se, missä määrin asianomaista suojelivat upseerit tai miten hän oli onnistunut takaamaan tovereita miehikseen.

Amerikkalaiset ja irlantilaiset vetivät lukuisimpana kansallisuutena yhtä köyttä kohdellen joka päivä julmasti kaikkia heikompiansa.

Seitsemän tai kahdeksan kehnosti puettua espanjalaista ja portugalilaista, joilla oli aina varalla veitsi, olivat kumminkin suljettuna joukkona tavallansa heidän veroiset. Heidän joukossaan oli Federigokin.

Varsinkin kärsi heidän halpamaisesta käytöksestään eräs sairas espanjalaisraukka, jota oli ajettu työhön, kunnes hän ei enempää jaksanut.

Salve käsitti voivansa näissä oloissa luottaa vain itseensä. Amerikkalaiset ja irlantilaiset, jotka aluksi näyttivät aikovan lukea hänet miehekseen, kääntyivät näet vähitellen hänelle vihamielisiksi. He olivat närkästyneet siitä, ettei hän välittänyt heidän toveruudestaan, epäilivät hänen pitävän itseänsä liian hyvänä, ja kun sitten kävi ilmi, että hän oli erinomainen merimies, tuli lisäksi kateus.

Mutta kaikkein pahimmin vaikutti mister Jenkins, joka osasi viekkaasti saada matruusit uskomaan, että upseerit suosivat Salvea.

Tässä suhteessa osoittautui kuitenkin Federigo odottamattoman ystävälliseksi, ja Salve oivalsi saavansa kiittää häntä siitä, etteivät kaikki portugalilaisetkin olleet hänelle vihamielisiä. Siitä johtui, että he molemmat jälleen lähenivät toisiansa.

Miehistön keskuudessa pelättiin varsinkin erästä luisevaa, kuparinruskeata ja arpista irlantilaista. Hän joutui toisinaan todellisen raivon valtaan, kun hänen paha verensä sattui kuohahtamaan. Ennen Rioon saapumista hän oli ollut kahleissa, koska oli eräänä päivänä kannella ollessaan vannonut tappavansa kapteenin.

Paitsi häntä oli laivassa vielä pari kolme muuta samanlaista pukaria, jotka kumminkin pitivät keskenään jonkinlaista aselepoa.

Upseereilla oli syynsä olla ylimalkaan puuttumatta miesten kesken sattuviin kiistoihin.

Eräänä päivänä, kun isokello soitti ruualle, antoi mister Jenkins Salvelle määräyksen, jonka hän sai suoritetuksi vasta kaikkien toisten jo istuttua pitkän pöydän ääreen.

Hänen tullessaan oli kaikki syöty, joten hän jäi ilman päivällistä.

Seuraavana päivänä sattui käymään ihan samoin, joten hänen täytyi tyytyä aamiais- ja illallisannoksiin, ja kolmantena näytti taas olevan samoin laita, sillä mister Jenkins määräsi hänet jälleen sopimattomaan aikaan sellaiseen työhön, jota suorittaessaan hän välttämättä myöhästyisi aterialta.

Salve oli hyvin ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun hän oli verrattomasti kunnollisempi ja reippaampi kuin kukaan muu keulamärssyn miehistä, ei mr. Jenkins ollut päässyt häntä mitenkään rankaisemaan. Mutta nyt oli aikomus päästä toista tietä hänen kimppuunsa.

Ollessaan yksin vahdissa edellisenä iltana oli Salve suunnitellut, mitä tekisi. Nälkiintyessään ja heikontuessaan hän joutuisi armotta mr. Jenkinsin pahoinpideltäväksi. Mutta miten hyvänsä, joka tapauksessa oli parempi kärjistää asiat heti paikalla kuin sortua hitaasti perikatoon.

Suoritettuaan tehtävänsä hän riensi ruokapöydän ääreen, missä miehet olivat jo aterialla, kaksi saman kulhon ääressä.

Hän istuutui irlantilaisen luo, jonka huomasi olevan yksin kulhollaan.

"Anna tänne!" virkkoi hän kylmästi.

Irlantilainen vain silmäili häntä ivallisesti, nähtävästi oudoksuen Salven rohkeutta, mutta jatkoi häiriytymättä syöntiänsä.

Salve tajusi, että tässä täytyi voittaa.

"Henki hengestä, irlantilainen!" huusi hän hypähtäen seisaalleen. Kun toinenkin samassa nousi, iski hän häntä kasvoihin niin kiivaasti, että hän tupertui yli rahin, seinää vasten.

Syntyi hurja tappelu.

Irlantilainen nousi kuin vertavuotava härkä, sieppasi orresta malspiikin ja iski sillä syvän haavan Salven poskeen, jossa myöhemmin, oli ainainen arpi.

Sitten välkähtivät puukot.

Salve liikkui kuin teräsvieteri, kaksinverroin vikkelämmin ja kylmästi laskevammin kuin hänen raivoisa, mutta kömpelö vastustajansa.

Salven huulilla oli kalpea hymy; hänen iskunsa sattuivat tavantakaa ja tappelu päättyi siihen, että toinen, ankarasti verta vuotaen ja melkein tajuttomana, kompuroi ulos ahtaasta ovesta pelastuakseen.

Monet iloitsivat nähdessään pelätyn irlantilaisen joutuvan häviölle, ja sitä mielialaa oli Salven kiittäminen siitä, että sai tapella tappelunsa yksin hänen kanssaan.

Salve iski puukkonsa pöytään kulhonsa kupeelle, katsoi ympärilleen ja kysyi:

"Onko täällä muita, jotka aikovat anastaa minun ruokani?"

Kukaan ei vastannut.

"Minun tekee nyt kovin mieleni ratkaista asia tällä kertaa!" jatkoi hän välittämättä siitä, että veri vuoti pitkin hänen kasvojaan ja käsiään. "Minulta on jäänyt saamatta kaksi päiväannosta. Nyt minä sensijaan pidän vadin yksin seuraavina kahtena kertana @@ ja haluanpa kuulla, mitä irlantilainen tai kuka muu tahansa siitä asiasta arvelee."

Irlantilainen makasi kojussaan haavakuumeessa koko viikon, ja tapaus oli herättänyt kunnioitusta Salvea kohtaan.

Kaikesta huolimatta hän arvasi aloittaneensa epätoivoisen pelin ja tiesi voivansa selviytyä kaikista näistä konnamaisista ihmisistä ainoastaan yhä häikäilemättömällä käytöksellä, joten hänen täytyi tulla ainakin yhtä pelätyksi kuin irlantilainen.

Senpävuoksi hän ei odottanutkaan toisten haasteita, vaan alkoi tahallaan käyttäytyä häikäilemättömästi jakaen oikeutta mielin määrin.

Mies, jota lähinnä irlantilaista eniten pelättiin, oli leveäharteinen mulatti, joka muitta mutkitta käytteli ryöstöjärjestelmää niihin nähden, jotka eivät olleet minkään puolueen suojatteja.

Salve, joka hänkin oli kerran joutunut kärsimään hänen ryöstöistään, oli nähnyt hänet useissa tappeluissa, tutkinut hänen omituista taistelutapaansa ja saanut selville, ettei mies ollutkaan niin väkevä kuin hän halusi toisille uskotella.

Salve ryhtyi hänen kanssaan kinastelemaan vanhan asian johdosta, ja tappelu päättyi nytkin ehdottomasti hänen edukseen.

Hänellä oli nimenä Januarius (Tammikuinen) pyhimyksen mukaan, ja Salve vakuutti kykenevänsä kylvettämään hänet kaikkina muinakin vuoden kuukausina.

Mies ei ollut lainkaan rohkea eikä näyttänyt sen koommin haluavan ryhtyä tappelemaan. Irlantilaisesta sitävastoin saattoi heti hänen jälleen kannelle tultuaan havaita, että hän halusi koettaa uudestaan.

Aihetta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Salve tarttui siihen kohta voidakseen esiintyä kiihkeänä haastajana.

Sairaan espanjalaisparan saappaat olivat eräänä päivänä näyttäneet irlantilaisesta houkuttelevilta, ja hän käyskeli nyt ne jalassaan.

"Kuulehan, irlantilainen", virkkoi Salve ensinmainitun kulkiessa eräänä iltapäivänä hänen ohitsensa, "sinä astelet huonoissa saappaissa. Minä neuvon sinua jättämään ne takaisin, tai muuten en hellitä, ennenkuin olen vetänyt ne jalastasi, ymmärrätkö?"

Irlantilainen loi häneen hurjan katseen, mutta kalpeni kuullessaan ankaran uhkauksen @@ Salve puolestaan näytti säteilevän tyytyväiseltä, ikäänkuin olisi vain odottanut huvin alkamista.

Mies teki virheen asettumalla puolustusasentoon sensijaan että olisi hyökännyt, ja typertyi jo parista odottamattomasta iskusta Salven hyökätessä tiikerinä hänen kimppuunsa.

Miehistö kokoontui heidän ympärilleen. Molemmat taistelijat käyttelivät asetta, ja Salve piti sanansa: hän veti saappaat pyörtyneen vastustajansa jalasta ja vei ne espanjalaiselle.

Salve ei ollut voimiltaan läheskään niiden monien veroinen, joiden hän tiesi nyt vain etsivän sopivaa tilaisuutta päästäkseen hänen kimppuunsa. Senvuoksi täytyi alinomaa asettaa kaikki yhden ainoan kortin varaan, jotta tilanne säilyisi siedettävänä, täytyi käyttäytyä häikäilemättömämmin, välittää vähimmin hengestään ja olla halukkain tappelemaan. Siksi ryntäsi hän arvelematta kimppuun vähäpätöisimmästäkin syystä, ja kun hän uhkasi, tiesi hän aina pitää sanansa.

Alinomaa ylenmäärin jännitetty tarmo meni hänelle lopulta veriin kuin kuume, ja hänen kasvoihinsa tuli pahasisuinen ilme.

Häntä aljettiin pitää yhtenä niistä hillittömistä miehistä, jotka usein päättävät päivänsä raakapuunnokassa tai kapteenin revolverinkuulan satuttamina.

Heissä raivoaa sokeana, kostoa vaatien pilkattu ihmisluonto; @@ muuten ei voi selittää kaikkea sitä suunnatonta pahanilkisyyttä ja niitä hurjia kohtauksia, joita useissa valtamerialuksissa sattuu.

Upseerit iloitsivat kaikessa hiljaisuudessa irlantilaisen ja mulatin hirmuvallan sortumisesta. Heille oli eduksi, että miehistön kesken vallitsi riita ja eripuraisuus, sillä jos kaikki nuo konnat olisivat olleet yksimielisiä, olisi kapinavaara ollut uhkaamassa.

Ennen Rioon tuloa oli kapteeni, kuten sanottu, antanut kahlita irlantilaisen. Samaan aikaan hän oli muitta mutkitta ampunut alas raakapuulta erään, jota, hän piti häiriöntekijäin päämiehenä.

Salveakin katseltiin nyt epäluuloisemmin, ja kapteeni ihmetteli, kuinka oli voinut niin kovin erehtyä miehestä. "Mutta", arveli hän, "roskaväki se tekee kaltaisekseen." Salve oli joka tapauksessa kunnollisin ja palveluksessa luotettavin matruusi, mitä aluksessa oli.

Mr. Jenkins väisti nyt häntä vaieten, sillä hän oli kuullut Salven vannoneen tahtovansa "nähdä hänen sisuksensa", jos mr. Jenkins uskalsi häntä loukata.

Salvesta näytti kuitenkin selvältä, että mr. Jenkins mietti jotakin juonta häntä vastaan.

Kävi pian ilmi, että niin oli laita. Eräänä päivänä Salve kutsuttiin kapteenin luo, joka piti oikean tutkinnon, tuon uhkaavan lauseparren johdosta. Salve tunnusti sitä käyttäneensä, koska mr. Jenkins yritti häntä ahdistelemaan.

"Minä tahdon pois laivasta kohta kun saavutaan Valparaisoon, kauemmaksi minä en ole sitoutunut lähtemään. Muuten on elämä minulle ihan yhdentekevä", lopetti hän synkästi.

Kapteenilla lienee hänelläkin ollut omat ajatuksensa mr. Jenkinsistä, sillä Salve pääsi odotetusta ankarasta rangaistuksesta joutuen vain neljäksitoista vuorokaudeksi vedelle ja leivälle.

"Se kesyttää sinua, poikaseni!" virkkoi kapteeni.

Salven istuessa kopissaan laihan muonan varassa huvittelihe mulatti, jonka hän oli voittanut, syömällä lämpimiä liharuokiansa ihan oviluukun suulla, jotta tuoksu tunkeutuisi koppiin ja ärsyttäisi vankia. Mr. Jenkins oli antanut suostumuksensa tähän huvitukseen.

Salve oli aluksi iloinen siitä, että oli päässyt rauhaan.

Mutta erään kerran päivällisaikaan hän pisti päänsä ulos aukosta. Hän oli nälkiintynyt ja ärtyisä.

"Kuulehan, mulatti!" aloitti hän.

Mulatti katsahti häneen irvistellen niin että valkoiset hampaat loistivat ja oli kovin tyytyväinen nähdessään temppunsa tepsivän.

"Sinulla kai on siinä hyvää ruokaa?"

"On, hyvin hyvää!" vastasi mulatti vahingoniloisena ja ylen tyytyväisenä.

"Se saa minut ajattelemaan tulevaisuutta", jatkoi Salve leppoisasti, "ajattelemaan, miltä sinä sitten näytät, kun minä pääsen vapaaksi. Minä survon sinut nuuskaksi, ystäväiseni! Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi?"

Mulatti jatkoi syömistään, mutta kävi yhä miettivämmäksi.

Hän, kuten sanottu, ei ollut erikoisen rohkea, ja lopulta ruoka ilmeisesti alkoi häntä tympäistä.

"Sinähän olet sen näköinen kuin söisit itseäsi", virkkoi Salve pitkähkön vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän oli pitänyt silmällä toisen yhä aremmaksi käyvää ilmettä. "Niin käy, ystäväiseni, @@ ellet @@"

"Ellen?" tiedusti mulatti korviaan teroittaen.

"Ellet sinä pidä huolta siitä, että minä saan joka päivä ruoka-annoksesi. Nyt on vain viisi päivää jäljellä, ja minä olen nähnyt nälkää yhdeksän päivää sinun syödessäsi; sehän on oikeus ja kohtuus. Jos mr. Jenkins näkee sinun pistävän minulle ruokaa, niin tiedät joutuvasi rangaistavaksi. Sinun tulee siis olla varovainen ja itse pitää lautasta luukulla, joten hän luulee sinun syövän ihan minun nokkani alla."

Ehdot olivat kiusalliset. Mulatti ei vastannut, istui vain villavine päineen alakuloisessa ja mietteliäässä asennossa.

Mutta seuraavana päivänä hän asettui lautasineen leveästi luukulle, ja Salve otti armotta jok'ikisen murenan.

Hänelle oli tärkeätä pysyä voimissaan, sillä hän tiesi henkensä muutoin olevan menoteillä.

Kopista päästyään hän ei ollut lainkaan "kesyttynyt", vaan yhtä sotaisa kuin ennenkin. Sen hän osoitti verisessä ottelussa, jossa hän omasta aloitteestaan edusti Federigoa erästä amerikkalaista vastaan ja jossa brasilialainen olisi epäilemättä joutunut pahoin tappiolle.

Salve ei hänestä välittänyt. Hän piti miestä petollisena, juonikkaana ja tunnottomana, mutta auttoi häntä toveruuden vuoksi, sillä toveruudella on noiden hylkiöiden joukossa rikkomattomat lakinsa. Sitäpaitsi hän oli nyt tottunut toveriinsa.

Federigo oli hauska veikko, osasi jutella hieman mistä tahansa, ja hänellä oli varsinkin muutamia teorioja, joita Salve vahdissa ollessaan kuunteli mielelläänkin.

Federigo selitti mahdikkaasti, ettei ole olemassa mitään uskontoa eikä mitään jumalaa; sellaiset sadut kelpaavat vain hölmöille, joilla onkin joka maassa oma uskonsa, minkä turvissa älykkäät ja papit heitä puijaavat.

Hän kertoi asian yhteydessä useita tarinoita pappien Brasiliassa harjoittamista petoksista ja teki erään kerran varsin hupaista pilaa siitä, mitä heidän taakseen jäävän Tulimaan asukkaat uskoivat. Sanalla sanoen: hän asetti korkeimmalle väkevämmän oikeuden ja elämän tarkoitukseksi piasterit, naiset ja vapauden.

Mikäpä muu jumala kuin Salve @@ lausui hän kerran pilkallisesti @@ olisikaan voinut estää irlantilaista surmaamasta espanjalaisparkaa alhaalla ruumassa @@ ja mikä muu jumala kuin pelko estikään mr. Jenkinsiä iskemästä häntä itseään kangella kuoliaaksi?

Vaikka Salve halveksikin puhujaa, vaikuttivat hänen todistelunsa häneen melkoisesti; sillä mikäpä jumala hänet pelastaisi, ellei hän alinomaa pelastaisi itseänsä kaiken tämän roskaväen joukossa. Jos sellaista ohjausta olisi ollut @@ mietti hän katkerasti @@ niin moni asia olisi tapahtunut toisin hänen elämässään.

Salve tunsi aina verensä kuohuvan sellaisten keskustelujen jälkeen.

He purjehtivat Kap Hornin ympäri ja saapuivat Valparaisoon.

Mutta sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti tulla satamaan, pistettiin hänet arestiin. Kapteeni, joka käsitti hänet hyödylliseksi miesten kurissapitäjäksi, tahtoi olla varma siitä, ettei hän karkaisi laivasta, kuten oli uhannut.

Käytyään Chineos-saarella, josta otettiin linnunlantalasti Kiinaan kuljetettavaksi, he purjehtivat Tyyntä merta, jonka yksitoikkoisuutta häiritsi vain joku iso merilintu tai aluksen läheisyydessä ruiskuttava etelämeren valas.

Yksinäisinä öinä kimmelsi Eteläristi vinosti, heidän päänsä päällä. Mutta laivalla ei ollut lainkaan rauhallista.

Tuo pieni pähkinänkuori, joka pisteenä siirtyi pitkin ääretöntä pintaa, oli alinomaa täynnä riitaa, murhahimoa ja jumalanpilkkaa.

Osa miehistöä, irlantilainen johtajanaan, vaativat, että upseerit oli surmattava ja laivasta tehtävä valaanpyyntialus.

Eräänä iltana, kun Salve ja Federigo vahdissa ollessaan keskustelivat, kysyi ensinmainittu äkkiä:

"Mitä olisi sisaresi mahtanut minulle tehdä, ellen olisi päässyt pakoon, Federigo?"

He olivat tähän saakka karttaneet tuon arkaluontoisen asian koskettelemista, ja Federigo vastasi vältellen:

"Sitä en tosiaankaan tiedä; mutta hän osasi kyllä olla villitty."

"Niin, @@ mutta mitä nyt luulet? Minä tiedän, ettet sinä ollut asiassa osallisena."

"Hm @@ eipä ole helppo sanoa", virkkoi Federigo huomattavasti keventynein mielin, omituisesti hymyillen, ikäänkuin olisi jonkunlaista nautintoa tuntien valikoinut mahdollisuuksia. @@ "Kerran hän hitaasti valeli apinaa, joka oli purrut, kiehuvalla vedellä! @@ Hän oli muuten varsin monipuolinen."

Salvea pöyristytti, ja hänen kasvoihinsa nousi jokin ilme, jota toinen kavahti kiiruhtaen lisäämään puoleksi leikillisen, puoleksi lohduttavan huomautuksen:

"Niin, nyt saa Antonio Varez parka maksaa, mitä on rikkonut, sillä hänen täytyy mennä naimisiin hänen kanssaan @@ siitä saat olla varma! @@ Niin, Paolina on rikas ja onnellinen!" lopetti hän huokaisten, ikään kuin olisi sisartaan kadehtinut.

* * * * *

Elettyään puolentoista vuoden aikana monta kauhistavaa kohtausta "Star and Stripes" aluksessa Salve erosi siitä vihdoinkin New-Orleansissa saaden taskuunsa kelpo summan palkkarahoja.

Seuraavissa aluksissa, joissa hän purjehti, oli toisenlaiset, mutta ei paljoa paremmat olot. Salve oli nyt tottunut sellaiseen elämään ja osittain tylsynyt huomaamaan sen huonoja puolia.

Federigo seurasi häntä yhä nuhteettomana toverina.

Salve oli koonnut rahoja, sillä hän ei etsinyt maissa tilaisuutta päästä niistä erilleen kuten Federigo, joka aina menetti palkkansa pelissä. Hän vihasi naisia, ja merimieskapakoissa häntä pidettiin hurjan hillittömänä veitikkana, josta oli paras pysytellä loitolla. Hänen kirkas älynsä sanoi hänelle sen katkeranlaisen totuuden, että raha sittenkin on lopulta ylin voima ja mahti. Hän kantoi kultarahojaan aina vyössään.

Federigon alinomaista joukossa pysymistä alkoi Salve, joka arveli tuntevansa ystävänsä perinpohjin, yhä varmemmin pitää vyössä kantamiensa rahojen aiheuttamana. Hän epäili Federigon pitävän häntä säästökassana, johon sopi tarpeen tullen turvautua.

Kun siis Federigo kerran eräässä satamassa oltaessa ehdotti, että he karkaisivat, lähtisivät kaivamaan kultaa muutamista kaivoksista, joista silloin kovin huhuiltiin, ja jakaisivat saaliin, niin Salve harkitsi kylmästi ja erikoisemmin närkästymättä olevan todennäköistä, että hänen ystävänsä, kun he olisivat kaivettavansa kaivaneet ja vaeltaisivat jossakin erämaassa, eräänä kauniina yönä pistäisi puukon hänen kylkeensä ja anastaisi koko saaliin.

Sellainen oli tämä ystävyys laadultaan @@ Federigo piti vielä enemmän rahoista kuin hänestä.

Senvuoksi Salve kieltäytyi lähtemästä, vaikka vaihtelu muuten olisi häntä miellyttänyt. Heidän suhteensa pysyi yhä ystävällisenä.

* * * * *

Niin kului kaikkiaan neljä vuotta, ja Salve alkoi kovin ikävöidä Eurooppaan @@ hän ei tahtonut itselleen tunnustaa tarkoittavansa Norjaa.

Etsittyään kauan sopivaa alusta kotiinpalaamista varten oli hän edelleenkin brasilialaisen ystävänsä seurassa palkkautunut isoon parkkilaivaan, joka oli kotoisin Hollannin siirtomaasta Curacaosta ja matkalla Rotterdamiin ja Nieuwediepiin lastinaan tupakkaa ja rommia. Muutamaa hollantilaista lukuunottamatta kuului miehistöön melkein yksinomaan kreoleja.

Salve tunsi nyt amerikkalaisen palvelusitoumuksen kaikki koukut ja oli laillisesti jättänyt laivan heti sen saavuttua Nieuwediepiin. Federigo ei aavistanut mitään, ennenkuin Salve lähtiessään asian hänelle ilmoitti.

Federigo kalpeni ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Salve ei voinut oikein käsittää, oliko syynä ystävyyden loukkaaminen, vai jonkinlainen pettymys, vai kenties molemmat seikat. Pienine vilkuilevine silmineen Federigo tavallaan muistutti hätääntynyttä rottaa.

Vihdoin hän äkkinäiseen tapaansa lankesi Salven kaulaan ja huudahti:

"Viimeisenä iltana minä tahdon ainakin juoda lähtömaljasi. Enpä voi käsittää, kuinka voin tulla toimeen ilman sinua @@ olemmehan pysytelleet kauan yhdessä!"

Vastoin tervettä järkeänsä tunsi Salve tuon ajatuksen hieman hellyttävän mieltä ja muistaessaan tuon lurjuksen tosiaankin osoittamaa "kiintymystä" hän tunsi jotakin todellisen liikutuksen tapaista.

"Eipä auta, ystäväiseni", vastasi hän. "Olen asian niin päättänyt. Mutta tänä iltana minä kestitsen. Istun 'Aurorassa' sinua odottamassa."

Siihen vuodenaikaan oli satamassa tavattoman paljon aluksia, ja 'Auroran' kapakka oli illalla täynnä meripoikia, jotka laulelivat, näkivät toisensa jälleen tai tutustuivat toisiinsa paloviinan ääressä.

Pienessä salissa anniskeluhuonetta vastapäätä tanssittiin soiton pauhatessa Hampurin skotlantilaista ja Englannin jikiä uupumatta koko ilta niin että permantopalkit notkuivat.

Ymmärtääkseen oikeata merimiesten 'reeliä' täytyy nähdä sitä tanssimassa miehiä, jotka ovat purjehtineet vuosikausia kaikilla maailman kulmilla näkemättä ainoatakaan naista.

He saapuvat maihin tuntien miehen ankaraa kaipausta ja vuosikausia kytenyttä iloa ja silloin on tanssikin @@ Nieuwediepin tai Portsmouthin tyttöjen keralla ja yhtä suuressa määrässä kumpaistenkin kanssa @@ sanomattoman hurmaavaa.

Jos jättää huomioonottamatta ihan rappeutuneista oloista ja yksilöistä johtuvat poikkeukset, voinee sanoa, ettei missään muualla koko maailmassa esiinny niin romanttista tunnetta naista kohtaan kuin aluksessaan purjehtivan meripojan povessa. Rakkaus on siellä luonnostaan rikkaampi ja monivivahteisempi kuin talonpojan yksitoikkoisessa elämässä, ja sitäpaitsi tulee itse rakkaussuhde @@ erossa elämisen vuoksi @@ paljon hartaammaksi ja säilyy menettämästä ihanteellista hohtoansa arkipäiväisessä tavanomaisuudessa.

Naimisissa olevaa merimiestä kunnioittavat salaa kaikki toverit, joilla ei yleensä ole varaa sellaisen askelen ottamiseen.

Merimies makaa keulakannella kertoen vilpittömän avomielisesti vaimostaan tai morsiamestaan, miten he olivat toisiinsa suostuneet tai mitä on ostettava tuliaisiksi satamaan saavuttua. Ja jos haluaa meidän päivinämme etsiä hiljaista romanttista haaveilua, niin sitä varmaan löytää laivojemme kansilta yksinäisten yövuorojen aikana. Ei ole liioittelua, jos sanoo naisen oikeastaan olevan mukana merielämässämme, joka ulkonaisessa katsannossa on usein hyvinkin raakaa. Nainen väikkyy merimiehen mielessä ihasteltuna, lämpöisenä, puhtaana ja ylhäisenä, etäisyyden aiheuttaman kuvitteluautereen ympäröimänä.

Salve ja Federigo istuivat viinalasiensa ääressä salinviereisessä kamarissa, joka oli täynnä juttelevia ja juovia miehiä tai pareja, jotka vetäytyivät hetkiseksi pois tanssista.

Tukehduttavan kuumassa, tupakansavun ja höyryn himmentämässä salissa näkyi tanssijoita, joiden kasvot olivat mitä erilaisimmat @@ useimmat ruskeita ja ahavoituneita, monet parrakkaita, hattu huolettomasti takaraivolla. Muutamilla oli suussa rikkoutunut liitupiippu, kaikki olivat hurjan iloisia, valuivat hikeä ja tanssivat ihan uupumatta.

He pyörittelivät somasti puettuja hollantilaisia tyttöjä, joilla oli päässään pienet valkoiset päähineet ja helmat maan tavan mukaan kiinnitettyinä niin, että sievät kengät ja valkoiset sukat pääsivät oikeuksiinsa. Punaisiin villanuttuihin puetut ranskalaiset ja ruotsalaiset meripojat, norjalaiset ja tanskalaiset sinisissään ja laajalahkeisine purjekangashousuineen, amerikkalaiset ja englantilaiset kokonaan sinisissä tanssivat siinä kilvan solmien samalla ystävyysliittoja tai joutuen riitoihin, mistä myöhemmin illalla oli seurauksena pullo paloviinaa tai tappelu.

Salve ei ottanut osaa tanssiin; pauhaava hilpeys sai hänet apeaksi, joskaan hän Federigon vuoksi ei päästänyt mielialaansa näkyviin.

Federigo näytti kovin lohduttomalta ja istui alkupuolen iltaa mietteissään, maistellen lasistansa.

Ikkunanpielessä selkänsä takana Salve kuuli kahden nuoren miehen puhuvan norjaa. Hänen sydämensä ailahti, sillä hän ei ollut moneen vuoteen kuullut äidinkieltänsä.

Myöhemmin illalla Federigo liikuttavan epäitsekkäästi täytti alinomaa Salven lasia ja tuli @@ kuten näytti, yhä päihtyneempänä @@ useat kerrat vahingossa läikyttäneeksi maahan oman lasinsa sisällön.

Hän muuttui hieman puheliaaksi ja kertoi muistelon toisensa jälkeen heidän yhteisestä elämästään.

"Minä, näetkös, en unohda milloinkaan", virkkoi hän avomielisesti. "En milloinkaan!" lisäsi hän viiltävästi hetkisen kuluttua, silmissä hillityn vihan väike.

Molemmat norjalaiset olivat jälleen tulleet sisään, ja toinen, joka näytti hieman punaiselta ja kiihtyneeltä, lausui ihastuneita sanoja eräästä salissa tanssivasta tytöstä.

"Ei se mitään!" huudahti toinen torjuen. "Olisitpa nähnyt kauniin Elisabetin Amsterdamin 'Tähdessä!' Mutta hänenpä kanssaan et saakaan niin tanssia, poikaseni."

Nuo sanat herättivät Salvessa äkkiä mielenkiintoa. Hän istui jännittyneenä kuunnellen.

"Mikäpä siinä olisi esteenä?" kysyi toinen hieman ihmeissään.

"Ensinnäkään siellä ei tanssita ja toiseksi pitäisi siellä olla vähintään laivuri liehakoimassa, ymmärrätkö? Minä näin hänet viime kevännä 'Galathean' käydessä siellä, Hän jutteli kapteenin kanssa, @@ hän näet on norjalainen. Siinä on ylpeä tyttö, tukka kuin kultakruunu ja riki niin solakka, että sydäntä ahdistaa, kun joutuu hänen läheisyyteensä."

Salve painui mietteisiinsä ja kuunteli koko illan varsin hajamielisesti kumppaniansa.

Aavistus, että kysymyksessä saattoi olla Elisabet, oli iskenyt hänen mieleensä, ja hän ei päässyt siitä erilleen, vaikka ymmärrys hänelle sanoikin, että Elisabetin täytyi olla jo aikoja sitten naimisissa meriupseerin kanssa.

Salven mieli oli joutunut kuohuksiin, ja hänen teki nyt melkein hurjasti mielensä päästä Arendaliin saamaan asiasta selkoa.

Heidän lähtiessään oli Federigo humalassa, joten Salven täytyi saattaa lohdutonta ystäväänsä pimeässä pitkin kapeata patoa, jonka kummallakin puolella aaltoili meri. Federigo nojasi koko ajan hänen käsivarteensa.

Kun he olivat ehtineet padon keskivaiheille, näki Salye hänen tekevän äkkinäisen eleen ja tunsi kupeessaan niin ankaran iskun, että horjahti pari kolme askelta taaksepäin. Hän kuuli toisen raivosta vapisevin äänin lausuvan:

"Siinä saat Paolinan puolesta @@ sinä koira!"

Hänen aikeittensa esine, rahavyö, oli pelastanut Salven, joka nyt iski miehen kumoon, niin että hän kieri mereen.

"Auttakaa! Auttakaa!" kuului merestä.

"Pitänee se tehdä", vastasi Salve ivallisesti, "korean ystävyytemme vuoksi. Mutta heitä minulle ensin veitsesi!"

Salve kiersi taskuliinansa nuoraksi ja ojensi sen hänelle.

"Sinä ja sinun sisiliskosisaresi olette muuten opettaneet minulle yhtä ja toista", mutisi hän katkerasti. "Minä tosiaankin ansaitsin joutua pistetyksi ja ryöstetyksi, kun voin silmänräpäystäkään luottaa sinuun tai kehenkään muuhun."

"No, pääsetkö sieltä?"

Nähdessään Federigon hahmon kömpivän yli reunan hän virkkoi ivallisesti:

"Nyt meidän on sitten vihdoinkin erottava! Hyvästi, kelpo vanha ystäväni!"

Hän meni ja kuuli takanaan pimeässä brasilialaisen raivoissaan polkevan tannerta.

17.

Tönsbergiläinen puulastialus tarjosi Salvelle sopivan tilaisuuden päästä kotiin; hän näet toivoi, että hänet laskettaisiin maihin Arendalin tienoilla.

Omituisen syvä tunne valtasi hänen mielensä, kun hän jälleen astui kotoiseen alukseen, kuuli ympärillään miesten juttelevan ja tunsi olevansa heidän uteliaisuutensa esineenä.

Hänen etelämaisen ruskeista kasvoistaan, vierasmallisista vaatteistaan ja koko asustaan näkyi, että hän oli tullut rikkaista ja suurenmoisista merimiesoloista, joista heillä ei ollut tietoakaan.

Häntä pidettiin englantilaisena tai amerikkalaisena, sillä hän oli tahallaan salannut kansallisuutensa. Laivurin ja hänen välinen sopimus oli laadittu englanninkielellä.

Nuo parrujenkuljettajat, joiden paksut vaatteet tekivät heidät pikemmin raskaassa työssä ahertavan työmiehen kuin matruusin näköisiksi, olivat melkein poikkeuksetta voimakasta, uskaliasta väkeä. Liikuttavan vaikutuksen teki häneen kaikkien kasvojen rehti ilme, jollaista hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hän häpesi kulkea puukko salaa mukanaan, kuten tähän saakka oli ollut hänen tapansa. Niinpä hän heti ensimmäisenä päivänä lukitsi sen arkkuunsa.

Hän asetti huvikseen kellonsa ja rahansa niin, että vieras voi ne helposti viedä, ja oli kovin ihmeissään, kun niitä kumminkaan ei varastettu.

Hänestä muuten tuntui siltä, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin surkean kehnoa alusta kuin tämä ravistunut tönsbergiläinen, joka imi vettä joka puolelta. Miehistön muonakin näytti hänestä ylen huonolta: kokki takoi paukutti kalaa pehmeäksi kirveenhamaralla.

Salve oli yht'äkkiä sukeltanut syvälle kotoisiin oloihin.

Alus oli aikoinaan haaksirikkoutunut, ja sen nykyinen omistaja oli sen ostanut huutokaupasta mitättömällä summalla. Se muistutti suuressa määrin vanhaa puukenkää jolla laivuri Brekan uskaliaasti purjehti Hollantiin ankarain kevät- ja talvimyrskyjen aikana ajatellen, että hätätilassa täytyi uida puulastin varassa, köyttää itsensä kiinni hyökylaineiden varalta ja muuten purjehtia niin kauan kuin riki kesti.

Prammitanko oli poissa, jottei alus ylenmäärin rasittuisi, purjeet olivat repaleiset ja köysistö oli monin paikoin valtavissa, kömpelöissä solmuissa @@ katkenneita kohtia ei ollut huolittu punoa yhteen, kuten merimiestapa aina vaatii.

Säännöllisestä merenkulusta ei liioin ollut puhettakaan. Kapteeni käytteli omaa omituista lokiansa: sylki mereen tai heitti sinne jonkin säleen määräten nopeuden sen mukaan, miten se jäi jälkeen aallokossa.

Sää ei heitä suosinut. Tuuli oli vastainen, toisinaan tyyntyi kokonaan, joten he kolmatta viikkoa purjehdittuaan olivat saapuneet vasta Jyllannin rannikolla sijaitsevan Hanstholmin majakan tienoille.

Salve kulki mietteissään kuvitellen Amsterdamissa olevaa Elisabetia @@ ja hiljaisin pelontuntein ajatellen, miten hänen ja meriupseerin väliset asiat oikeastaan olivat.

Hän alkoi tiedustella laivurilta Hollannin-matkojen hyötyisyyttä ja muita asiaankuuluvia seikkoja. Keskustelu tapahtui jonkinlaista englanninkieleen vivahtavaa mongerrusta käyttäen, mutta Salve sai tietää kaikki: että yritys oli tuottoisa ja että sellainen toimi saattoi kaikin puolin hänelle sopia.

Erikoisen houkuteltavaksi sen teki sen vaatima huimapäinen rohkeus.

Sellaiset kotoiset olot, joiden vallitessa hän vapautui kaikesta käskynalaisuudesta, sopi varsin hyvin hänen luonnonlaatuunsa ja häämötti hänelle nyt hyvänä aatteena. Hänellä oli @@ isän hallussa olevaa sadanriksin seteliä lukuunottamatta @@ muutaman sadan riksin pääoma, jolla hän voi hankkia itselleen jonkin vanhan aluksen Hollannin-matkoja varten. Asia oli päätetty.

Salve alkoi käydä ylen kärsimättömäksi, kun ei jo päässyt perille. Hän ikävöi isänmaansa ensimmäisen rantakaistaleen näkemistä oikein uskaltamatta ajatella, että hän sen todellakin saisi nähdä, ja hänestä tuntui, että he pikemmin ajelehtivat kuin purjehtivat.

Taasen oli tyyntä ja aurinkoista, ja Salve käyskeli edestakaisin kiroillen hampaittensa lomitse tuota vanhaa puukenkää, joka lepäsi siinä keinuen veltoin purjein, oikein tietämättä, mihin päin ottaisi liikkuakseen.

Kun Lindesnäsin ranta sukelsi esiin, tuntui Salvesta, ettei mikään Etelämeren palmuniemi kyennyt tuon näyn kanssa kilpailemaan.

Pian hän jälleen alkoi pelätä, mitä saisi kuulla Elisabetista, ja hänen levoton, kärsimätön käytöksensä alkoi herättää aluksen miehissä sellaista luuloa, etteivät englantilaisen kaikki saumat olleet oikein paikoillaan.

Vihdoin tuli vapahduksen hetki; saapui luotsivenhe Arendalista.

Hän saapui sinne illalla, pimeän tultua, Gjersin matamin kehnoon majataloon. Syntymäkaupunkinsa hän sai nähdä vasta seuraavana aamuna.

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Hänet valtasi sanomattoman juhlallinen tunne, kun soitettiin kirkkoon ja hän näki kaikkiin eri säätyluokkiin kuuluvia kaupunkilaisia, pieniä ja suuria, pyhäisissä pukimissaan astelevan temppeliin päin.

Siinä oli yhä sitä hurskautta ja puhtautta, johon hän oli uskonut ollessaan vielä luottavainen ja iloinen ja herkkäuskoinen, ja se kulki hänen ohitsensa, kunnes silmät täyttyivät niin että näki tuskin mitään.

Hän tunsi useimmat noista hahmoista, muiden muassa Elisabetin vanhan tädin, jonka näki yksinään astelevan kädessänsä virsikirja ja valkoinen, kokoontaitettu nenäliina.

Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan liittyi toisten matkaan luottaen siihen, ettei kukaan häntä tuntenut.

Melkein hänen vierellään kulki eräs perhe: @@ hän tiesi varsin hyvin, keitä he olivat @@ vanhemmat, kaksi kaunista, valkoisiin puettua tytärtä, jotka nyt olivat täysikasvuiset, ja nuorempi veli, jota hän ei muistanut. He näyttivät uteliaina katselevan ulkomaalaista, tummapartaista, hienoihin vaatteisiin puettua merimiestä kultaisine kellonvitjoineen. Hän puolestaan asteli ajatellen, kuinka he karkaisivat hänen luotansa, ikäänkuin susi olisi syöksynyt heidän joukkoonsa, jos olisivat aavistaneet hänen arkisen elämänsä, edes puolisen päivää laivojen kansilla, missä hän oli ollut vuosikausia kotonansa. He eivät olisi sitä ymmärtäneet, jos siitä olisi heille kerrottu, ja itse kertomuskin olisi ollut liian likainen heidän kuultavakseen.

Hän kulki ihmisvirran mukana mielessään sellainen tunto, että kaikki hänen kauniin kotikylänsä talot seisoivat todistajina ja kysyivät, oliko "Star and Stripes" aluksen laivapeikolla lupa astua kirkkoon. Kirkon ovesta kulkiessaan hänen täytyi kaikin voimin hillitä itseänsä; sisäänastuminen tuntui hänestä pyhyydenloukkaukselta.

Hän istuutui takimmaiselle tuolille oven pieleen ja näki melkein kuin unessa toisten kulkevan ohitsensa. He näyttivät hänestä kaikki puhtaammilta olennoilta.

Urut pauhasivat, virsi soi, ja miehemme istui siinä pää käsien varaan painuneena, istui tuntojensa valtaamana ja salaten nyyhkytystään.

Niin hän istui melkein koko jumalanpalveluksen ajan kykenemättä mitään ajattelemaan. Sitten hänen oma elämänsä alkoi kohota hänen näkyviinsä, kuva kuvan, kohtaus kohtauksen jälkeen.

Lapsena ja poikasena hän oli käynyt kirkossa samoinkuin muutkin @@ mutta millaisena hän nyt palasikaan? Miehenä, joka oli elänyt rikoksissa ja jumalanpilkassa enemmän kuin koko seurakunta kykeni käsittämään ja joka oli sisimmässään voimaton siihen uskoon, jonka oli kerran omistanut.

Hänen silmissään näkyi vihdoin katkera, väkivaltainen välke, sillä hän ajatteli niitä, jotka olivat hänet siihen saattaneet: Elisabetia ja luutnanttia. Lähtiessään kirkosta hän tunsi syvää vihaa viimeksimainittua kohtaan.

Se mies, joka nyt kulki reippaasti ja jännittynein, uhmaavin ilmein katua alaspäin, ei ollut enää se, joka oli pari tuntia aikaisemmin hiljakseen vaeltanut samaa tietä.

Hänen katseensa osui sattumalta erääseen kirkosta palaavaan pariskuntaan, jonka hän tunsi kapteeni Beckiksi ja hänen puolisokseen. Tuntui siltä kuin tuo näky olisi saanut hänet vieläkin kapinallisemmaksi. Hän kiiruhti askeleitaan.

Nyt hän tahtoi ennen Sandvigeniin isänsä luo lähtöä saada selville, miten oli Elisabetin laita. Hän muisti varsin hyvin emäntänsä, piskuisen, kirpeän, kirkassilmäisen Gjersin muorin, ja tiesi hänen olevan täysin selvillä kaikista kaupungin uutisista, joita hän innokkaasti levitti.

Siihen aikaan päivästä ei muorin tuvassa ollut vieraita. Salve istui yksinään pöydän ääressä.

Muorin ryhtyessä asettamaan pöytään päivällistä ja levittäessä liinaa hänen eteensä hän kysyi, oliko kapteeni Beckin poika, meriupseeri, naimisissa.

"On, onpa kyllä", vastasi muori ihmetellen, että hän puhui norjankieltä, "siitä on nyt @@ odottakaahan @@ suunnilleen kolme vuotta."

Muori silmäili häntä tutkivasti. "Mutta kuka olettekaan te? Ettehän vain ole Salve Kristiansen, joka @@" Hän oli yht'äkkiä tuntenut miehen.

Muorin äänestä kuului, että Salve Kristiansenin nimi kaikui hieman epäilyttävältä, ja Salve päätteli siitä ihan oikein, että karkaaminen Riossa oli tehnyt hänet juorujen esineeksi. Hän täydensi ihan kuivasti muorin keskenjääneen kysymyksen:

"Joka karkasi Beckin laivasta Riossa @@ sama mies."

"Niin, en minä mitään kerro", kuiskasi muori salaperäisesti täynnä mielenkiintoa.

Vaikka Salve ei uskonutkaan Beckin enää tahtovan häntä ahdistella, oli tuo karkaamisjuttu sittenkin tärkeimpänä syynä siihen, että hän halusi pysyä tuntemattomana kotipaikallaan. Hän vastasi ivallisesti, eukon kumminkaan hänen ivaansa havaitsematta:

"Minä uskon sen teille, muori Gjers, koska tiedän teidät henkilöksi, joka ei milloinkaan mitään juorua!"

Salvesta näytti, kenties aiheettomasti, siltä, että muori jo kovin himoitsi päästä kertomaan uutista jollekin toiselle.

"Vai on luutnantti naimisissa", virkkoi Salve sitten melkein kuin itsekseen.

"Onpa kyllä @@ jo aikoja sitten. Häät vietettiin morsiamen vanhempain luona; he asuvat nyt Fredriksvärnissä."

"Elisabetin vanhemmathan olivat jo kuolleet", sanoi Salve hieman kärsimättömästi.

"Elisabetin? Hänenkö, joka tuli Beckien luo? Sehän on ihan toinen juttu", virkkoi muori erikoisin äänenpainoin. "Ei, luutnantti joutui naimisiin postimestari Forstbergin tyttären Marian kanssa. Toinen oli pelkkää lemmenleikkiä ja päättyi siihen, että tyttö rukan täytyi lähteä Hollantiin. Hänen kerrottiin saaneen siellä paikan."

"Tiedättekö tästä asiasta jotakin varmaa?" kysyi Salve tiukasti ja vakavasti, että eukkopahanen joutui hämilleen ja piti välttämättömänä puolustaa sanojansa:

"Kaikki tapahtui salaa, mutta poislähtö tuli ihan äkillinen. Asia on, ikävä kyllä, hyvinkin tunnettu; voipa sanoa, että se nyt on aikoja sitten sekä tunnettu että unohdettu."

"Mikä on tunnettu?" tiukkasi Salve harmistuneena. "Näittekö hänet, muori Gjers?"

"En nähnyt, en minä eikä kukaan muukaan. Beckit asuivat silloin koko syksyn yksinään maalla, ja senvuoksi oli vieläkin suurempi syy —"

"Niinpä ette te eivätkä muut, jotka juoruavat häneltä pois kunnian, tiedä asiasta mitään muuta kuin sen, mitä olette itse sepitelleet", virkkoi Salve tuimasti ja halveksien. Hänen teki vielä mieli puolustaa Elisabetia toisia vastaan, vaikka hän omassa sydämessään olikin hänet tuominnut ja tunsi itsensä ihan sairaaksi.

"Minä sattumalta tiedän, miten asianlaita on", valehteli hän katsoen muoria silmiin kylmästi ja terävästi, "ja" @@ hän hypähti seisaalleen ja iski nyrkkinsä ankarasti pöytään @@ "minä en syö palastakaan sellaisen juorukellon talossa! Ymmärrättekö, muoriseni?" Sitten hän kehoitti muoria perimään maksun, heitti pöydälle joitakin hopeakolikoita, juoksi yläkertaan ja alkoi kiskoa laivakirstuansa portaita alas.

Muori lausui lukemattomia lieventäviä puheenparsia, joiden ytimenä oli, että hän oli sanonut ja uskonut vain sen, mitä itse oli kuullut kaikilta kaupungin ihmisiltä, mutta Salve oli leppymätön ja lähti kirstu selässään astelemaan katua alaspäin. Hän laski taakkansa laiturille.

Hänen aikomuksensa oli vuokrata venhe päästäkseen isäänsä tapaamaan, mutta toistaiseksi hän jäi istumaan kirstunsa kannelle ja tuijotteli satamaan, mietteisiinsä vaipuneena.

Mietteitten tuloksena oli, että hän luopui Hollaninmatkasta.

Hän vuokrasi venheen Sandvigeniin. Mutta ulos selälle soudettaessa hän käski äkkiä soutajaa muuttamaan suuntaa ja laskemaan rantaan telakan luona, sataman toisella puolella. Hän tahtoi keskustella Elisabetin tädin kanssa päästäkseen täyteen varmuuteen @@ hänessä oli koko ajan jotakin, joka kieltäytyi uskomasta pahinta.

Kun hän astui sisään, tunsi vanhus hänet heti.

"Hyvää päivää, Salve!" sanoi hän. "Sinä olet ollut kauan poissa @@ jo viidettä vuotta."

Salve jäi synkännäköisenä seisomaan noudattamatta eukon ystävällistä kehoitusta istuutumaan.

"Onko totta, että Elisabet @@ joutui sillä tavoin pois Beckien luota @@ Hollantiin?"

"Miten 'sillä tavoin'?" kysyi eukko tiukasti. Hänen kasvoihinsa kohosi punan häivä.

"Sillä tavoin kuin kerrotaan", virkkoi Salve katkeran painokkaasti.

"Kun niin kerrotaan, niin sinunlaisesi miehen tietenkin täytyy se uskoa", sanoi eukko pilkallisesti. "En ymmärrä, miksi tulet tänne kyselemään hänen vanhalta tädiltänsä, kun sinulla on niin monta, jotka sinua uskovat! Muuten voi juuri hän, tämä vanha täti, kertoa sinulle jotakin muuta, poikaseni. Ja sitä hän ei tekisi, ellei uskoisi, että tyttö on vieläkin sinuun kiintynyt, huolimatta kaikista niistä vuosista, joiden aikana olet liehunut maailmalla, Jumala tiesi missä. Minä uskallan sanoa tuntevani hänen luonnonlaatunsa. Hän tosiaankin pakeni eräänä yönä Beckien luota ja tuli tänne aamusella, mutta se tapahtui sinun tähtesi, koska hän tahtoi vapautua meriupseerista. Rouva Beck itse hänet Hollantiin toimitti, koska he eivät tahtoneet häntä miniäkseen."

Salven kasvoissa välkähti hurja ilo, mutta sitten jälleen pimeni. "Eikö hän sitten ollut kihloissa luutnantin kanssa?" kysyi hän.

"Oli ja ei ollut", vastasi vanhus harkiten, jottei poikkeisi rahtuakaan totuudesta. "Hän salli houkutella itsensä antamaan myöntävän vastauksen, mutta pakeni sitten talosta, koska ei tahtonut häntä miehekseen. Hän tunnusti minulle itkusilmin katuvansa sitä, että oli vastannut sinulle kieltävästi."

"Vai niin se asianlaita olikin", virkkoi Salve ivallisesti, "että 'oli ja ei ollut'! Beckit eivät tahtoneet häntä miniäkseen ja saivat hänet toimitetuksi Hollantiin, ja @@ te tahdotte uskotella hänen matkustaneen minun tähteni!" @@ Hän lisäsi surullisella äänellä, hitaasti päätänsä pudistaen:

"Jumala tietää, että tahtoisin sen uskoa, @@ mieluummin kuin mitään muuta @@ mutta minä en voi, Kirsti muori! Te olette hänen tätinsä, ja minä tahdon mielelläni @@"

"Minä pelkään pahoin", keskeytti eukko ankarasti, "sinun onnettomuutesi olevan siinä, ettet kykene täysin uskomaan kehenkään tässä maailmassa. Sen vuoksi sinä aina jäät juoruista ja epäilyksistä riippuvaiseksi. Ajattelemalla niinkuin nyt näyttää, teet joka tapauksessa itsesi mahdottomaksi viipymään kauemmin minun huoneessani. @@ Mutta yhtä minä sinulta pyydän", lisäsi hän, älykkäissä, voimakkaissa kasvoissa lempeä, vaikuttava vakavuus. "Älä yritäkään lähestyä Elisabetia tai voittaa häntä omaksesi niin kauan kuin sydämessäsi on häneen kohdistuva epäilyn häiväkin! Siitä koituisi vain onnettomuutta teille kummallekin."

"Hyvästi, Kirsti muori!" virkkoi Salve ihastuksissaan ja etsi eukon kättä puristaakseen sitä jäähyväisiksi. Mutta eukko ei ollut sitä huomaavinaan, vaan vakuutti vieläkin:

"Muista, että sen sanoo vanha nainen, joka on nähnyt maailmassa yhtä ja toista!"

Salve istui mietteliäänä venheessä, joka lipui kohti Sandvigeniä. Matkan kestäessä hän päätti sittenkin lähteä Hollantiin, kuten oli aikaisemmin suunnitellut.

18.

Me tapaamme Salven tällä kertaa laivurina "Apollo" nimisessä prikissä eräänä kirkkaana lokakuun päivänä matkalla Pürmurendeen lastinaan puutavaraa.

Luovuttuaan merimiesturhamaisuudestaan oli hän hyvinkin tyytyväinen vanhaan ravistuneeseen alukseensa, etupäässä siitä syystä, että se oli hänen omansa.

Hänen miehistönsä, kaikkiaan seitsemän Tiömön ja Nötterön miestä, arveli joutuneensa tuiman miehen alukseen, mutta huomasi samalla, että hän kohteli heitä moitteettomasti. Vaikka olivatkin tottuneet kaikenlaiseen, olivat miehet kumminkin jo ensi matkallaan havainneet purjehtivansa oikean uskalikon kanssa, jonka ainoa halu oli päästä perille ja saada suoritetuksi mahdollisimman monta retkeä, ennenkuin jää joulun tienoilla tekisi matkat mahdottomiksi.

Hän lähti matkalle ankaran myrskyn vallitessa ja vastasi lausuttuihin epäilyksiin vain hyvin hilpeästi, että sellaisella tuulella jonnekin pääsee.

Apollo lasketti laitamyötäistä, ja Nils Buvaagen piti huolta peräsimestä. Salve oli tavannut miehen Arendalissa ja suostuttanut hänet lähtemään mukaansa.

Tässä miehessä herätti hänen erikoista mielenkiintoansa se järkkymätön ilo ja rakkaus, jota vaimo ja lapset häneen loivat. Hän tuskin hennoi syödä ruoka-annoksiaan laivassa.

Salve seisoi usein kuuntelemassa hänen lapsellisen avomielisiä kertomuksiaan niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut voitettavanaan ja jotka olivat olleet ylen lukuisat.

Jäykkä kapteeni, joka näytti olevan yhtä etäällä kaikista hempeämielisistä ajatuksista kuin kuusta, kadehti kaikessa hiljaisuudessa ruorimiestään. Hän isosi ja janosi sitä ihanuutta, minkä tuo mies omisti, ja kulki mietiskellen, että hänkin voisi sen saada @@ kunhan vain olisi riittävässä määrin tuhman luottavainen uskoakseen mitä tahansa, @@ nauroi hän itsekseen katkerasti.

Mutta hän ei ollut, ikävä kyllä, sokeana syntynyt. Oli selvääkin selvempi, että Elisabetin ensimmäisen ja parhaan kiintymyksen esine oli ollut meriupseeri. Nyt @@ niin, nyt oli hän, Salve, kenties riittävän hyvä!

Salve tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, miten halpamainen hän omine epäluuloisine ajatustapoineen oli verrattuna tuohon mieheen, jonka mielessä varmaan olisi noussut voimallisena kaikki se, mikä olisi voinut puhua Elisabetin hyväksi. Hän ihaili yksinkertaista kumppaniansa, joka retkeili tyynenä ja voi palata kotiinsa iloisena, päästämättä sydämeensä yhtään epäilystä.

Hän kuvaili mieleensä, kuinka Nils istuu köyhässä kodissaan tavallaan onnellisen arvokkaana @@ lapsi kummallakin polvellaan, ja toiset teuhaamassa ympärillään.

Tuollaiset mietteet ne Salvea askarruttivat hänen astellessaan tavattoman hitaasti ja usein pysähdellen edestakaisin aluksensa kansilastin päällä; ja se oli viimeinen ajatus, joka kajastelihe hänen kasvoissaan, kun hän päätti tällä matkallaan pistäytyä Pürmurendestä Amsterdamiin Elisabetia tapaamaan.

19.

Laivuri Garvloit, jonka luo Elisabet oli tullut, asui Amsterdamissa, alas telakalle johtavan vilkasliikkeisen kadun varrella.

Kadun toisella puolen kohoaa kolmi- tai nelikerroksisia kivitaloja, jotka on rakennettu tavalliseen Hollannin tyyliin vihreine ikkunankaihtimineen ja pienine, kiilloitetuilla messinkikolkuttimilla varustettuine ulko-ovineen.

Toisella puolen on kaupungin halki kulkeva kanava monine siltoineen, täynnä kaikenlaisia pikkualuksia, jotka purkavat lastiansa.

Matami Garvloit, kivulloinen nainen, jolla oli neljä puolikasvuista lasta, tunsi yhä enemmän saavansa apua ja tukea terveeltä ja voimakkaalta Elisabetilta, joka oli onneksi saapunut hänen vastuksiansa torjumaan, ja suhtautui suopeasti erinäisiin hänen olemuksensa erikoisuuksiin.

Ominainen vakavuus teki hänet erikoisen viehättäväksi vanhemmille henkilöille; toisaalta hän oli lasten kanssa leikkiessään usein ihan vallaton: he kulkivat toisinaan Elisabet etunenässä portaita ylös ja alas, niin että matami Garvloitin teki toisinaan mieli häntä hillitä.

Toisin ajoin hän taas oli koko päivän niin mietteissään ja vaitelias, että hänen luultiin kovin ikävöivän kotimaahan.

Perheen nuoret tuttavat herrasmiehet @@ eräs hieno kauppa-apulainen, joka palveli eräässä isossa konttorissa ja yritti hieman näytellä mynheeriä sekä eräs Vlielandista kotoisin oleva vaaleatukkainen, punakka laivurinpoika @@ olivat kumpikin Garvloitin sukulaisia.

Vaikka avomielinen, suorasukainen Elisabet usein näyttikin rikkovan sovinnaisia muotoja, huomasivat herrat kuitenkin pian, että hän hyvin tiesi varoa liikaa tuttavallisuutta. Hänen olemuksestaan uhosi jotakin vakavaa, melkeinpä mahdikastakin, joka heitä nöyryytti, mutta samalla teki hänet sitäkin viehättävämmäksi, kun hän hymyili ja hänen ilmehikkäät kasvonsa säteilivät veitikkamaisina.

Nuoret miehet saapuivat säännöllisesti sunnuntaisin, olivat ylen mustasukkaiset toisilleen, koettivat tilaisuuden sattuessa olla toinen toistaan kohteliaammat ja vaistosivat kumpikin varmaan huokailevansa suotta.

Seuraavana syksynä kotiin palatessaan kertoi laivuri Garvloit luutnantti Beckin menneen kihloihin Arendalin postimestarin Forstbergin tyttären kanssa ja toi häneltä paljon terveisiä Elisabetille. Heidän sanottiin menevän naimisiin keväällä.

Uutinen oli suuri ilo, sillä Elisabetia oli monesti rasittanut se ajatus, että Beck nyt kenties eleli onnettomana hänen tähtensä @@ hän päätteli oman, Salveen kohdistuvan tunteensa nojalla.

Ilta muuttui hänelle hiljaiseksi juhlaksi, kun hän makuullemenon aikaan istui yksin huoneessaan katsellen ikkunastaan kuun tyynessä paisteessa lepäävää kanavaa ja siinä olevia aluksia. Hän ajatteli ystävätärtään ja ymmärsi hänen terveisistään, ettei hän tiennyt mitään hänen ja luutnantin välisistä asioista.

Elisabet tunsi mielensä keventyneeksi tietäessään, ettei asia ollut vaikuttanut luutnanttiin sen syvemmin. Suupielessä väikkyvä hymy kumminkin osoitti, että mies samalla punnittiin. Sitten liitivät ajatukset, kuutamon kuvaillessa ikkunanpuitteet seinään hänen vuoteensa kohdalle, omille teilleen @@ kauas maailmalle Salven luo. Niin hän istui mietteisiinsä vaipuneena, iso tukka hajallaan voimakkailla kauniilla hartioilla. Hänen ilmeensä kävi yhä murheellisemmaksi, ja kasvot värähtelivät silloin tällöin.

Hänen mieltään saattoi painaa katkeran raskaana se, että Salve oli hänen tähtensä lähtenyt maailmalle ja kenties muuttunut epätoivoiseksi ihmiseksi @@ siinä se hiljainen, jäytävä tunto, josta hän alinomaa yritti vapautua, mutta jonka hän toisaalta mielellään salli askarruttaa itseänsä. Hän näki Salven onnettomana ja ylpeänä, kasvot kalpeina ja terävä, älykäs katse vihaisesti suunnattuna häneen, joka oli koko onnettomuuden aiheuttaja.

Hänen mielessään häilyi ajatus pukeutua merimieheksi ja lähteä maailmalle Salvea etsimään. Mutta hän tiesi, että vaikka hänet löytäisikin, ei häpeäntunteensa vuoksi uskaltaisi hänelle näyttäytyä, koska oli jo melkein ollut toisen oma. Ja ankaraa hylkäystä hän ei missään tapauksessa halunnut lukea Salven silmistä.

Hän nyyhkytti kouristuksentapaisesti, pää käsivarsien välissä, kunnes vihdoin nukkui ikkunanlaudan varaan.

@@ Elisabet oli ollut kolme vuotta Garvloitin talossa, kun tapahtui sellainen onnettomuus, että Garvloit menetti aluksensa, joka ajautui karille Amlandin paikkeilla. Siinä hän menetti suurimman osan omaisuuttansa ja, mikä pahinta, mahdollisuuden harjoittaa edelleen laivurinammattia, koska hänellä ei ollut varoja uuden aluksen ostamiseen.

Niihin aikoihin vallitsi talossa masentunut mieliala, ja Elisabet, joka ymmärsi, että hänen nyt oli pakko lähteä pois, oli kovin suruissaan; hän näet oli mieltynyt näihin vieraisiin ihmisiin.

Tanakka, lihava Garvloit oli käynyt huomattavan laihaksi. Hän käyskeli paitahihasillaan ja leyhytteli nenäliinaansa lyhyin käsivarsin, hieman vaivalloisesti @@ huoltenko vai helteen vuoksi, oli vaikea arvata. Hän muistutti jotakin lyhytjalkaista merieläintä, maalle kiivennyttä hyljettä tai mursua.

Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui ajatus, joka ilmeisesti askarrutti häntä yhä enemmän; hän näet käveli ylen rauhattomana edestakaisin huoneessaan koko iltapäivän. Hän suunnitteli merimiesravintolan perustamista. Talo sijaitsi erinomaisen edullisessa paikassa ihan likellä satamaa. Alakertaan sopisi järjestää merimiestupa ja yläkerrassa oli sali, jossa kävi kestitseminen laivureita ja perämiehiä. Huoneita oli riittävästi.

Garvloit ei kumminkaan virkkanut mitään, ennenkuin oli asian itse lopullisesti ratkaissut. Mutta eräänä päivänä hän astui vaimonsa luo kainalossaan käärö painettuja paperilevyjä ja iso tauluntapainen.

"Jumala siunatkoon, Garvloit, @@ mitä aiotkaan?" huudahti matami.

Garvloit käänsi taulun juhlallisesti, sanaakaan sanomatta.

Siinä oli suurin, kullatuin kirjaimin luettavana: "Tähti". Ukko virkkoi painokkaasti:

"Siinä on uusi elinkeinomme, eukkoseni! Ensi kuussa riippuu nimikilpi ovemme yläpuolella; nämä levyt jaetaan satamassa oleviin laivoihin. Garvloit ei ole vielä mennyttä miestä, ymmärrätkö?" päätti ukko puheensa hieman ylpeillen aatteestaan.

Sitten hän selitti aikovansa itse olla isäntänä ja ottavansa Elisabetin avukseen pitämään huolta koko yrityksestä.

Matami Garvloit väitti vain heikosti vastaan.

"Sinähän tiedät, ettet siedä olutta, ystäväiseni!"

Toisen vastaväitteensä @@ mitä Norjassa sanottaisiin, kun kuultaisiin hänen miehensä vaipuneen tavalliseksi ravintoloitsijaksi, @@ piti hän viisaasti omana salaisuutenansa. Pääasia oli, että he saivat jonkin elinkeinon ja @@ olihan siinä suuri lohdutus, että voivat pitää Elisabetin luonansa.

Viimeisen turhamaisuutensa jäännöksen hän ilmaisi sanomalla Elisabetille, ettei kotimaassa tunnettu puukengissä astelevia miljoonanomistajia, kuten Hollannissa, ja ukko Garyloit havaitsi eukkonsa innostuneemmaksi kuin hän oli odottanut.

Hän oli tottunut turvaamaan eukkonsa terävämpään älyyn ja olisi ollut kovin pahoillaan, jos hän olisi ryhtynyt vastustelemaan.

Niinpä tapahtui, että vilkasliikkeisen kanavakadun varrella eräänä maanantaiaamuna loisteli sinisellä pohjalla kullanvärisin kirjaimin: "Tähti".

Ravintola oli perustettu otolliseen aikaan ja paikkaan.

Satamassa olevista laivoista kokoontui sinne aivan pian vieraita, joten oli toivoa liikkeen menestymisestä.

Garvloit isännöi mielellään itse puhtaassa tuvassa tiskin takana, jonka yläpäässä oli joukko tinakantisia kivituoppeja. Seinäkaapissa näkyi pitkiä ja lyhyitä hollantilaisia liitupiippuja. Jokaiselle vieraalle ojennettiin täytetty piippu hänen tilaamansa juoman ohella.

Piilossa tiskin alla kivihaarikkain kohdalla, oli oluttynnöri kirkkaine hanoineen ja sen alla astia, johon liiat pisarat putosivat. Takaseinällä olevissa hyllyissä oli kokonainen apteekki väkeviä, niiden joukossa tummanvihreitä hollantilaisia katajaviinapulloja.

Elisabetilla oli emännöitsijänä kyllin tekemistä, joten hän ei ottanut suoranaisesti osaa tarjoiluun, paitsi silloin, kun oli järjestettävä jotakin erikoista yläkerran vieraille.

Toisinaan tuli sentään hänkin tupaan jollekin asialle tai nähdäkseen, oliko kaikkea riittämään asti, ja huhut "Tähden" kauniista Elisabetista lisäsivät osaltaan melkoisesti vieraitten lukuisuutta.

Norjalaiset, jotka toivat Amsterdamiin puutavaraa @@ useimmat heistä purkivat lastinsa Pürmurendessä tai Alkmarissa @@ olivat uskollisia vieraita.

Elisabet jutteli heidän kanssaan usein heimouden vuoksi ja kuullessaan jonkun heistä olleen pitkällä matkalla hän saattoi kevyesti ja ikäänkuin sattumalta kysäistä, olivatko kuulleet hänen tuttavastaan merimiehestä, jonka nimi oli Salve Kristiansen ja joka oli kotoisin Arendalista.

Elisabetin luonnonlaatuun kuului hyvä annos tahtoa, ja talossa, jossa hän oikeastaan johti kaikkea, tämä puoli hänen olemustaan kehittyi melkoisesti. Nuoren tytön terhakkuus ja varmat mielipiteet loivat häneen usein yksipuolisen myöntymättömyyden leiman, näyttipä hän matami Garvloitista toisinaan liiankin mahdikkaalta.

Harvasanaisina pahantuulen päivinä, jolloin hän tavallisesti oli kuumeentapaisessa puuhassa, hän kiireissään helposti unohti perheenemännälle osoitettavan huomaavaisuuden ja saattoi muitta mutkitta syrjäyttää hänen määräyksensä.

Matami Garvloit ei kumminkaan maininnut asiasta mitään Elisabetille itselleen, hän moitti vain hänen epäkohteliasta ja välinpitämätöntä käyttäytymistään kauppa-apulaista kohtaan.

Elisabet sanoi kauppa-apulaisen häntä ikävystyttävän, mutta matami Garvloit lausui vakaana mielipiteenään, että nuoren tytön pitää osata peittää sellaiset tunteensa.

Totta oli, että Elisabetilta puuttui taitoa sellaisissa asioissa. Hän ei halunnut mielellään alistua pakkoon, ja hänestä näytti yleensäkin mielettömältä, että piti käyttäytyä ikäänkuin olisi hyvinkin hupaista, vaikka on ylen ikävystyttävää.

Eräänä työn ja touhun täyttämänä aamupäivänä Elisabet kulki kiireesti tarjoilutuvan läpi.

* * * * *

Siellä istui pienen pöydän ääressä parrakas, sininuttuinen mies, jolla oli koskematon oluthaarikka edessään.

Elisabet oli kiireissään huomannut vain sen, että hänen täytyi olla perämies tai kapteeni. Mutta jotakin hänessä lienee ollut sellaista, mikä herätti Elisabetin huomiota, sillä hän kääntyi vielä ovessa taakseen katsomaan.

Vieras oli kalpea ja oli luonut häneen silmäyksen.

Ehdittyään ulos ovesta Elisabet tiesi, että vieras oli Salve.

Hän seisoi vapisten ja sormieli ovenripaa ankaran mielenliikutuksen vallassa, ilmeisesti miettien, uskaltaisiko mennä jälleen sisään.

Hän painoi ripaa tietoisena siitä, että ovi avautuu, ennenkuin hän oikeastaan on tehnyt päätöksensä. Ovi aukeni jälleen, ja Elisabet kulki alasluoduin silmin ja ankarasti punastuen läpi tuvan ja taivutti hieman päätään ikäänkuin tervehdykseksi astuessaan hänen ohitsensa.

Ehdittyään jo vastakkaiselle ovelle hän kuuli hiljaista, katkeraa naurua.

Samassa hän kääntyi ylpein ilmein päin naurajaa.

"Hyvää päivää, Salve Kristiansen!" virkkoi hän tyynesti.

"Päivää, Elisabet!" vastasi Salve hieman käheästi nousten hämmennyksissään seisaalleen.

"Onko laivasi täällä Amsterdamissa?"

Salve istuutui jälleen, sillä Elisabetissa oli jotakin sellaista, mikä kielsi käymästä lähemmäksi.

"Ei, vaan Pürmurendessä @@ minä vain tulin tänne @@"

"Sinä siis olet nykyään puutavara-aluksessa?"

"Niin olen @@ Elisabet!" uskalsi hän lisätä toisenlaisin, paljonpuhuvin äänenpainoin.

Mutta samassa Elisabet jälleen tervehti häntä ylpeästi kuten taannoinkin ja lähti ulos.

Salve istui hetkisen yhteenpuristetuin huulin ja eteensä tuijotellen.

Elisabetin ensi kerran ovessa kääntyessä Salve oli aavistanut hänen palaavan sisään, mutta oli odottanut toisenlaista kohtausta.

Hänen luonnonlaatunsa oli muuttunut koko lailla tyrannimaiseksi. Hän sieti kaikkein vähimmän alistumista, ja kun Elisabet astui sisään hiljaa ja nöyränä, tietoisuus suuresta vääryydestään kasvoista luettavana, tunsi Salve jonkinlaista katkeraa iloa siitä, että sai asettua tuomarin istuimelle.

Hän tahtoi ensin nähdä Elisabetin masentuneena edessään @@ sitten hän olisi antanut anteeksi ja rakastanut häntä sielunsa koko hehkulla.

Mutta tuona hetkenä Elisabetin seistessä ovella salaten loukkaantumistaan ja puhuen rauhallisesti, oli Salve yhtäkkiä tuntenut joutuvansa hänestä loitommaksi kuin silloin, kun hän vielä purjehti maapallon toisella puolella.

Salve istui siinä tuntien tuskallista, epätoivoista itseensä kohdistuvaa harmia.

Kuinka solakka ja ylväs olikaan Elisabet! Entä hän itse? Millainen pikkumainen, kurja mies hän olikaan!

Viimeksimainitun katkeran päätelmän suoritettuaan hän löi haarikan, jolla oli leikkinyt, lujasti pöytään ja riensi ulos.

Sinä ehtoopäivänä hän kulki kauan sataman kivilaitureilla harkiten erästä päätöstä.

Hetkiseksi hän pysähtyi katselemaan kaikkia satamassa olevia aluksia ja hänen ilmeensä synkkeni.

Hänen tottunut merimiehenkatseensa huomasi laivojen erilaisesta ulkomuodosta, millaisia matkoja ne kukin tekivät; hän tunsi auringon ja aaltojen pitelemän jykevän aluksen Jaavan-matkoja suorittavaksi kahvilaivaksi, tunsi purkamisesta vioittuneine kylkineen lepäävän laivan rauta- ja kappaletavaran pitkämatkaiseksi kuljettajaksi; kolmas alus, jonka ruho oli jähmettyneen merisuolan valkaisema, kuljetti sokeria ja rommia Länsi-Intiasta; neljäs, leveä ja tanakka pursi paksuine raakapuineen ja mastoon kiinnitettyine tynnöreineen, oli Huippuvuorilta kotiutunut valaanpyynti-alus.

Salve seisoi ja ajatteli niitä, pitkiä vakoja, joita jokainen niistä kyntää kulkiessaan, ajatteli niissä vietettyä juuretonta, epävakaista elämää ja tunsi pelastuksen havaitessaan olevansa jälleen joutumassa siihen leikkiin. Asia riippui nyt Elisabetista; mutta hyvät toiveet olivat vähäiset.

Salve kuului niihin, joita tuonnemmaksi jättäminen kiusaa kaksin verroin. Lähtiessään jälleen kävelemään hän oli melkein lopullisesti päättänyt saada kohtalonsa heti ratkaistuksi.

Astellessaan näissä mietteissä sillalle päin hän kuitenkin huomasi erään seikan, joka puolsi odottamista @@ ja hän ajatteli kesken kiihtymystään erittäin kylmäverisesti @@ nimittäin sen, että ensimmäisen onnettoman vaikutelman kenties piti saada aikaa asettaakseen.

@@ Oli ollut syksyisen harmaa, sumuinen päivä, mutta nyt kirkastui taivaalle sinne tänne sinisiä läikkiä ja hänen astuessaan sillan yli loi iltapäivän aurinko hehkuvia säteitään kanavakadun rakennusten ruutuihin.

Garvloitin talossa seisoi Elisabet avoimen ikkunan ääressä @@ hänkin oli tahtonut sinä päivänä olla yksin mietteinensä.

Salve näki hänet ja seisahtui hetkiseksi häntä katselemaan.

"Tuo siunattu pää on minun!" huudahti hän tietämättään, äänekkäästi, kiihkeästi.

Hän syöksyi salamannopeasti Garvloitin ovelle.

Elisabet kuuli oven takanaan aukenevan.

Salven seisoessa odottamatta hänen edessään hän vaipui hetkiseksi tuolille, mutta nousi kohta reippaasti säikähtynein ilmein, ikäänkuin olisi ollut vastapäätä vihollistaan.

"Elisabet", virkkoi Salve hiljaa, "lähetätkö minut uudestaan maailmalle? Jumala tietää, millaisena sitten palaan."

Elisabet ei vastannut, seisoi vain jäykkänä ja kalpeana silmäillen häntä; tuntui siltä kuin hän olisi unhottanut vetää henkeänsä ja olisi vain odottanut kuulevansa lisää.

"Tule vaimokseni, Elisabet", pyysi hän. "Silloin minusta jälleen kasvaa hyvä ihminen. Näithän itsekin aamupäivällä, millainen kunnoton mies minusta on tullut ilman sinua!"

"Jumala sen tietää, Salve", vastasi hän kyynelsilmin, voimatta hillitä liikutustaan, "että sinä yksin olet ollut mielessäni silloinkin, kun en itseäni tuntenut. Mutta ensinnä minun täytyy saada täysi varmuus siitä, mitä minusta ajattelet."

"Samaa kuin Jumalan enkeleistä, Elisabet!" virkkoi Salve hartaasti, aikoen tarttua hänen käteensä.

"Tiedätkö, että minä @@ kerran olin joutua kihloihin nuoren Beckin kanssa?" kysyi hän punastuen, mutta katseessa jonkinlainen hellittämätön ilme. "Minä en silloin ymmärtänyt itseäni, ajattelin vain kaikenlaista joutavaa, kunnes oli kerrassaan paettava."

"Älä puhu siitä, rakas, siunattu Elisabet! Tätisi on kertonut minulle kaikki."

"Etkö sitten ajatuksissasi minua epäile? Sellaista kuin tänään, en näet voi sietää, Salve! En voi, ymmärräthän?" virkkoi hän vavahtavin äänin, luoden häneen vakuuttavan, luottavan katseen.

"Epäile? @@ Sinua!" Salve laski kätensä sydämelleen.

Tänä hetkenä hän tiesi varmaan, ettei Elisabet ollut milloinkaan luutnanttiin syvästi kiintynyt.

Elisabetin kasvoille levisi sanomattoman sädehtivä, onnellinen hohde. He silmäilivät toisiaan hetkisen, ja sitten Salve kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

He seisoivat siinä, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet enää päästää toisiaan menemään, poski poskea vasten, mitään virkkamatta, mitään ajattelematta.

Heidän rakkaudessaan oli vielä kouristuksentapaisia otteita: syvää epäluuloisuutta onnellista todellisuutta kohtaan ja vaistomaista pelkoa, että se voi jälleen kadota.

He seisoivat Garvloitin salissa keskellä lattiaa @@ ja ovella seisoi tanakka Garvloit ihan ymmällään katsellen tarjoutuvaa näkyä. Hän näytti avuttomalta ja liikutti pari kertaa lyhyitä käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut työntää kohtauksen pois luotansa.

Kumpikaan ei ollut huomannut oven aukenemista.

Vihdoin huomasi Elisabet ukon ja huudahti, ollenkaan hämilleen joutumatta, tahtoen ennen kaikkea julistaa onneansa:

"Tässä on minun sulhaseni!"

"Vai on siinä sulhasesi?" virkkoi ukko ymmällään ja astui askelen taaksepäin.

"Minä olen Salve Kristiansen, 'Apollon' kuljettaja", lisäsi Salve laskematta Elisabetia irti; hänestä tuntui kaikki muu ihan joutavalta.

Garvloit oli sentään keksinyt keinon. Hän kääntyi ja huusi useita kertoja, yhä äänekkäämmin: "Andrea! Andrea!"

Ja kun Andreaa ei kuulunut kompuroi, hän pyylevyydestään huolimatta tavattoman nopeasti portaita alas.

Alimpaan porraskäänteeseen hän pysähtyi ja tuijotteli eteensä. Matami Garvloit hämmästyi nähdessään ukon seisovan mietteissään, ilmeisesti huolestunein kasvoin ja kysyi, mitä oli tekeillä.

"Minä joudun häviöön", vastasi ukko murheellisena.

Eukko silmäili häntä käsittämättä, mitä hän tarkoitti. Sen hän vain tajusi, että jotakin ylen ankaraa oli tapahtumassa.

"Elisabet on mennyt kihloihin jonkun laivurin kanssa, Jumala tiesi kenen" @@ virkkoi ukko verkalleen. "Mene itse katsomaan." Sitten, hetkisen vaiettuaan, hän lausui syvästi huoaten huolestumisensa varsinaisen ytimen: "Kuka nyt hoitaa taloutta? Elisabetin veroista minä en saa maailmasta mistään."

Matami Garvloit oli ajatuksiltaan miestänsä nopsempi. Hän nousi yläkertaan ja sai omin hämmästynein silmin selon asiasta.

"Minä olen tuntenut hänet siitä saakka kuin olin pieni tyttö", päätti Elisabet katkonaisen selityksensä.

Matami Garvloit osoitti mitä vilkkainta, vilpittömintä osanottoa.

Hänen ei tarvinnut teeskennellä, sillä hän oli nainen, jolla oli sydän paikallaan ja hän ymmärsi tässä rakkaudessa piilevän erikoisen romaanin. Hän oli kovin utelias, mutta jätti kyselemisen sopivampaan tilaisuuteen.

Hän kehoitti Salvea käymään talossa, milloin mieli teki. Sitten saapui Garvloitkin ja oli kovin ystävällinen. Kuitenkin hänestä tuntui, että Salve oli ihmeen hidas lähtemään pois, sillä aika kului kauas ohi ukon makuullemenoajan.

Elisabet seurasi Salvea etehiseen. Tuntui siltä kuin hän olisi matkustanut Uuteen Hollantiin sen sijaan, että oli aikomus saapua taas jo seuraavana päivänä.

@@ Puettuna somaan hollantilaiseen pukuunsa seisoi Elisabet odottavin, juhlaisin ilmein tyynessä suviaamussa, jonka sumut olivat hälvenemässä auringon alkaessa nousta.

Salve oli väijyskellyt talon tienoilla, ennenkuin koko kadun varrella oli yksikään portti auki. Heidän tervehtiessään tulvi iloisen yllätyksen hohde Elisabetin kasvoihin.

Matami Garvloit lähti jonkin tekosyyn nojalla ulos jättäen heidät kahden kesken.

"Näetkös, Elisabet!" virkkoi Salve hieman juhlallisin äänin. "Viisi vuotta sitten minä oli Bostonissa ja ostin nämä sormukset."

Hän kirvoitti ne paperista ja laski Elisabetin käteen. "Paljon on minulla ollut rasitusta ja surua tänä aikana, mutta olenpahan ne kumminkin säilyttänyt, kuten näet."

Elisabet kavahti äkkiä hänen kaulaansa, peitti kasvonsa hänen rinnalleen. Salve huomasi hänen olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa ja itkevän.

Sitten oli sormuksissa kyllin katselemista ja juttelemista.

Ne olivat molemmat täyteläiset ja sileät ja Elisabetin mielestä kauneimmat sormukset, mitä hän oli nähnyt.

Hän koetteli sormeensa niitä kumpaakin, ojensi kättään Salvea kohti niitä näyttääkseen ja sanoi:

"Ensimmäinen sormus eläissäni!"

Hän huomasi Salven kasvoissa tumman ilmeen ja punastui hieman, koska oivalsi vasta nyt sen, mikä helposti johtui mieleen: että luutnantin kenties sittenkin olisi onnistunut saada sormus hänen sormeensa.

Tuo vaikutelma oli kuitenkin vain ohimenevä, rakkauden itsesäilytysvaisto työnsi sen pois kummankin mielestä ja hukutti sen nykyhetken onneen.

Elisabet ei ollut vielä uskaltanut kysyä, milloin hän aikoi matkustaa pois, mutta kysymys kiersi monta kertaa hänen kielellään. Hän tiesi aluksen olevan Pürmurendessä ja pelkäsi lähdön tapahtuvan jo seuraavana päivänä. Hän ei kumminkaan virkkanut mitään, vaan päätti jättää kysymisen iltapuolelle, jolloin Salven piti tulla uudelleen. Salven lähtiessä hän sentään rohkaisi itsensä ja kysyi hieman epäröivin äänin:

"Milloin sinä matkustat?"

"Tiistai-iltana, Elisabet! Keskiviikkoaamuna minun täytyy olla Pürmurendessä auttamattomasti."

Siitäpä ilo syntyi: Elisabet oli voittanut viisi kokonaista päivää.

Ne kuluivat kuin huumeessa, liian nopeasti.

Sunnuntai-iltapäivänä jumalanpalveluksen jälkeen oli Amsterdamissa jonkinlainen kansanjuhla.

Kuuluisaan raatihuoneeseen @@ joka oli ollut hallituksen tyyssijana Hollannin suuruuden aikana, Ruyterin ja Trompin tykkien ulvoessa satamassa ja hienojen, raha-aatelistoon kuuluvien raatiherrojen istuessa tasavallan neuvospöydän ääressä hallitsemassa @@ oli sinä päivänä tullut uusi taulu, esittävä nuorta hollantilaista sankaria van Spyckiä, joka räjähdytti laivansa ilmaan vuonna 1830, Belgiaa vastaan sodittaessa.

Kuva piti paljastettaman ja sen tuli saada paikkansa raatihuoneen seinässä, Hollannin kansallisten muistojen joukossa.

Juhlapukuinen väki liikkui pitkin kaikkia katuja, pysähtyi ja aaltoili merenä raatihuoneen torilla kansallislaulun sävelten raikuessa:

"Wien Neerlands bloed door de aders vloeit."

Kaikkien kasvoista voi lukea, että ilmassa kohisi kansallistunnelmain myrsky.

Elisabet kulki Salven käsipuolessa, juhlan hohto kulmillaan.

Salvenkin mieli oli ylevässä vireessä, vaikkei hän voinutkaan tuntea oloansa niin kotoiseksi kuin Elisabet, ja hänen huomionsa oli joka tapauksessa häilyvä, sillä hän ei väsynyt katselemaan Elisabetia.

Vihdoin he tulivat suuren maalauksen luo.

Se esitti seitsentoista vuotista kadettia tykkivenheessään ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

Elisabet seisoi hetkisen vaiti ihastellen Salven varjellessa häntä väkijoukon puristuksesta.

"Näetkös", virkkoi Elisabet kääntyen puolittain häneen päin kumminkaan irroittamatta katsettaan maalauksesta, "siinä hän seisoo belgialaisen kapteenin kehoittaessa häntä luovuttamaan aluksensa! Hänellä ei ole mitään valitsemismahdollisuutta, sillä vihollisia on liian paljon", jatkoi hän syvän myötätunnon valtaamana. "Mutta etkö näe, mitä hän miettii? Senhän voi lukea hänen kasvoistaan: hän pyytää saada hakea heille laivapaperit."

"Katsohan, miten kaunis univormu hänellä on, napit ja pieni tikari. Hän on hienonnäköinen", virkkoi hän hiljaisemmalla äänellä, ilmaisten sellaiseen komeuteen kohdistuvaa ihailuansa.

Viimeiset sanat vaikuttivat Salveen kuin äkillinen pisto: Elisabet siis vieläkin ihasteli sitä henkilöä. Salve seisoi hänen takanansa hänen yhä katsellessa maalausta ja lausuessa ääneen ajatuksiaan:

"Sorea poika rukka! Mutta hän ei voi antautua @@ minä ymmärrän sen varsin hyvin. Niinpä hän lähtee kannen alle", jatkoi hän hillityin äänin, vaistomaisesti laskien kätensä ristiin sennäköisenä kuin olisi itse seurannut lähtijää, "ja räjähdyttää ilmaan belgialaisen ja kaikki, ymmärrätkö!" virkkoi hän kääntyen Salven puoleen, kasvoissa korkea rusotus ja silmät kosteina.

Salve ei vastannut, ja Elisabet luuli hänen samoin syventyneen maalauksen katselemiseen. Hän kääntyi jälleen kuvan puoleen. Elisabetin seistessä siinä hymyillen, vajonneena taulun katselemiseen ajatellen, että oli sentään olemassa eräs, joka olisi suorittanut saman urotyön kuin van Spyck, nimittäin se mies, joka tällä hetkellä seisoi hänen takanansa @@ oli maalaus Salven silmissä muuttunut harmaaksi, vihamieliseksi. Hän olisi voinut ampua van Spyckiä suoraan sydämeen hänen univormunsa tähden.

Hän salasi sentään tunteensa Elisabetilta, mutta oli kotimatkalla koko ajan hyvin harvasanainen ja vakava. Elisabet, joka oli juhlan lumoissa ja jutteli omia huomioitaan, ei kumminkaan kiinnittänyt siihen huomiota.

Vasta iltapäivällä oli tuo vaikutelma Salvesta hälvennyt: tuntui siltä kuin olisi nähnyt pahaa unta. Olihan hänellä nähtävissään Elisabet, todellisena, uskollisena ja lämpöisenä, koko hänen sieluansa ilahduttavana.

Salve ilmoitti Garvloitille, että he olivat päättäneet mennä naimisiin keväällä, huhtikuun alussa, jolloin hän aikoi palata. @@ Oltiin joulukuussa.

"Neljä pitkää kuukautta!" virkkoi Salve huolestuneesti viimeisenä iltana.

Elisabet ajatteli samaa. Hän oli kalpea, mutta koetti esiintyä rohkeana, kun näki toisen olevan huolissaan.

Vihdoin sanottiin viimeiset sanat. Salve suuteli Elisabetia ja sanoi:

"Kevääseen asti, rakkaani!"

Elisabet seisoi kyynelsilmin katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi sillan toiselle puolen.

20.

Kävi niinkuin Salve oli vaistomaisesti peläten aavistanut: hänelle tuli pitkä ja alakuloinen talvi.

Hän asui Tönsbergissä, mutta seurusteli harvoin toisten laivurien kanssa, joita siellä on talvisaikaan aina paljon.

Jonkun aikaa hän eli Amsterdamissa viettämänsä viikon ihmeellisestä muistosta, mutta pian alkoi hänen hankala mielensä jälleen punnita ja tutkia sitä kultaa, jonka hän oli voittanut, ja epäilys epäilyksen jälkeen tunkihe hänen ajatuksiinsa. Oliko Elisabet tarjonnut hänelle elämää varten vain sydämensä rippeet, vai oliko hän antanut oman, täyden, raikkaan itsensä?

Se ajatus, joka oli johtunut hänen mieleensä Elisabetin näyttäessä sormuksia, leimahti jälleen eloon, Elisabet oli ollut vähällä joutua meriupseerin morsiameksi! Samoin kohosi näkyviin muisto siitä, miten hän oli seisonut kadetti van Spyckin kuvaa katsellen, kasvoissa ihastuksen hehku.

Salve mietti itsekseen, että Elisabet oli sittenkin luopunut loistosta, johon hän oli sydämestään kiintynyt.

Kuinka hänen täytyikään vertailla toisiinsa näitä kahta asiaa: päästä ylhäiseksi rouvaksi, kuten hänen ylpeä luontonsa oikeastaan edellytti @@ ja joutua toimeentulostaan taistelevan merimiehen vaimoksi!

Lisäksi tuli vielä hänen syvä arkatuntoisuutensa näissä asioissa. Olihan hän asettanut kihlautuessaan nimenomaiseksi ehdoksi, ettei niihin ollenkaan kajottaisi.

Mitä enemmän Salve ajatteli, sitä epävarmemmaksi hän havaitsi pohjan, jolle oli rakentanut; pinnalta ylen kaunis omena osoittautui madonsyömäksi ydintä myöten. Näytti siltä kuin hänen olisi heitettävä se pois.

Kuitenkin eli hänen sydämensä syvimmässä tunne, joka puhui kaikkea tuota vastaan. Kun sitten ajatukset jälleen sukelsivat esiin @@ kuinka kehnoksi ja vaivaiseksi hän tunsikaan itsensä! "Jospa hän olisi täällä!" kuuli hän mielessään kuin avunhuudon, sillä hän tunsi olevan tarjona sen vaaran, että hänen parempi minänsä hukkuisi tähän kaikkeen.

Usein hän ajatteli kirjoittaa Elisabetille. Mutta oli niin paljon sellaista, mitä ei saanut eikä uskaltanut sanoa, että hän aina luopui aikeistaan @@ Jumala tiesi, kuinka monta kertaa.

Vihdoin hän päätti käydä toimeen. Kirje syntyi näin kuuluva:

"Arvoisa Neiti Elisabet Raklev.

Mitä 'Apolloon' tulee, niin se lepää toisten alusten joukossa Selvigjoen suulla, ja jää on puolen kyynärän paksuinen eikä ole paljoakaan toiveita jäänlähdöstä, joka tapahtuu tänä vuonna myöhään, kuten kaikki täällä ennustavat; se on hyvän vahdin suojassa ja riki on tallessa Pettersenin luona. Mutta mitä tulee kapteeniin, johon sanoit kiintyneesi koko sydämelläsi, niin ettei mikään voi asiaa muuksi muuttaa, ei mikään maailman mahti eikä voima @@ niin hän on ajatellut ankarasti ja lähtisi mielellään sinua jälleen näkemään ennenkuin kiinnitysköysi on ihan pahasti hankautunut. Sillä minusta näyttää, että sen viimeiset säikeet ovat katkeamassa. Mutta jos näkisin sinut, niin se jälleen vahvistuisi kestämään kovankin virran riuhtomista; mutta sinun pitää antaa anteeksi sille, joka on käynyt heikoksi niiden viiden vuoden aikana, jotka hyvin tiedät. Mutta minä en tahdo sanoa, että syy on sinun, en myöskään tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, sillä minä luotan sinuun, Elisabet, mutta en yhtä suuressa määrässä itseeni, mikä on virhe, jota ei kukaan voi auttaa. Kun luet tätä kirjettä, Elisabet, niin muista merimiestä, joka on jäänyt jäihin, äläkä unohda tätä myöhemminkään, kunnes jälleen kohtaamme toisemme. Antaisin puolet verestäni tai enemmänkin, jos se auttaisi, sillä minä ihan näännyn tänne @@ niin minä ikävöin nähdä sinua. Ja voi nyt hyvin, sitä toivon sydämestäni. Minä tahdon luottaa sinuun kaikesta mielestäni tukalimpinakin aikoina viimeiseen hetkeen asti ja tahdon asettaa sinuun vakaan toivoni. Voi hyvin, sinä rakastettu tyttö monin terveisin

Salve Kristiansen."

Tämä kirje vaati Elisabetilta monta kyyneltä.

Hän istui sitä lukien iltaisin ennen makuullemenoa ja tunsi katkerasti, että oli itse hänet sellaiseksi tehnyt ja että hänen nyt oli vaikea uskoa ja luottaa. Hän näet ymmärsi varsin hyvin, mitä rivien välissä oli.

"Jospa pääsisin hänen luokseen", ajatteli hän yhä ankarammin haluten lähettää Salvelle vastauksensa; mutta hän ei ollut milloinkaan oppinut kunnolla kirjoittamaan tai kirjettä laatimaan.

Suuren vaivan ja tutkimuksen jälkeen hän sai kumminkin kokoon pari riviä jonkin katkismusmuistuman nojalla:

"Sulhaselleni Salve Kristiansenille!

Sinun pitää luottaa Jumalaan ja hänen jälkeensä minuun kaikista ihmisistä, joka varmasti sinua rakastan ja usko minua. Tämä on totuus sinun ikuisesti unohtumattomalta

Elisabet Rakleviltä ja keväällä Elisabet Kristiansen."

Kirjeen hän taittoi kokoon ja sai erään Garvloitin pojista kirjoittamaan kuoreen osoitteen, mutta vei varmuuden vuoksi itse sen postikonttoriin.

Kirje yllätti Salven eräänä kauniina päivänä. Hän arvasi, mistä se tuli ja empi sitä avata, koska pelkäsi siinä ilmenevän mielenmuutosta hänen lähettämänsä esityksen vuoksi @@ Salve muisti, miten Elisabet oli Amsterdamissa samanlaiseen asiaan suhtautunut.

Hän luki kirjeen tuntien ylenpalttista iloa, kuten ainakin henkilö, joka saa kirjallisen todistuksen hyvien toivelmainsa mahdollisuudesta. Hän piilotti paperin joka kerta huolellisesti lompakkoonsa ja oli pitkän aikaa aivan toinen mies.

Mutta päivien kuluessa paperin arvo alkoi yhä enemmän himmetä hänen silmissään. Se muuttui vähitellen pelkäksi elottomaksi liuskaksi, joka vakuutti, että Elisabet rakastaa häntä, mutta ei vakuuttanut, että hän on Elisabetin ensimmäinen ja syvimmän rakkauden esine @@ ja juuri sitä epäilys koski.

Oli hyvä, että tuli jäänlähtö ja työ jälleen häntä askarrutti @@ joutilaana ja ajatuksissaan kulkeminen ei ollut hänelle terveellistä. Niin hänen mielestään unohtui melkein kokonaan kaikki talviset kärsimykset. Hän odotti vain hartaasti sitä hetkeä, jolloin saisi jälleen nähdä Elisabetin ja jolloin Elisabet tulisi hänen vaimokseen.

21.

Salve oli saapunut Amsterdamiin häitä viettämään. Hänellä oli käytettävänään vain ne neljä päivää, joiden aikana priki otti lastia Pürmurendessä. Tahtoen säästää Garvloitien kustannuksia he olivat kumpikin vakaasti päättäneet, että heidät vihittäisiin samana päivänä, jolloin heidän piti lähteä Pürmurendeen.

Vihkiäispäivän aamupuolella Garvloitin talo esiintyi koko prameudessaan. Vanhoista, varallisuuden päiviltä säilyneistä kirstuista vedettiin esille juhlapukuja päivän kunniaksi.

Matami Garvloitilla oli yllään jäykkä, viheriä, kukkakoristeinen silkkihame, rinnalla tukevia koruja ja tukassa suurenmoinen kullattu kiinnitin, joka välkkyi otsalla kuin kappale kruunua.

Garvloit oli saanut vain osan isoisänsä juhlapuvusta sopimaan pyylevän persoonansa verhoksi, nimittäin kultavaateliivit, jonka lieve ulottui arveluttavan alas ja joka oli nappien kohdalta ylen ankarassa pingoituksessa.

Muutamia perheen vanhoja tuttavia sekä lapset olivat kirkossa, ja lisäksi vlielandilainen laivurinpoika, jonka pyöreille, leppoisille kasvoille valuivat viljavat kyynelet Garvloitin kuljettaessa alttarille myrttiseppelein ja valkoisin harsoin koristettua morsianta.

Elisabetilla oli harvinaisen sievät, hopeasoljilla varustetut kengät, ja Salve ilostui kovin tuntiessaan ne monia vuosia sitten lahjoittamikseen.

Varmuus siitä, että he nyt kuuluivat erottamattomasti yhteen, täytti heidät sanomattomalla riemulla. Kuinka sykkikään Elisabetin sydän, kun Garvloit ensimmäisen kerran nimitti häntä rouva Kristianseniksi ja millaisen onnen ylenpalttisuus virtasikaan hänen mieleensä, kun kuuli toisten tekevän samoin.