VII. JÄÄHYVÄISET.

Temppelikellon täyteläinen, syvä malmiääni kuului vuorelta, saaden kaiun vastaamaan suunnattomista luolista, samalla kun se herätti uuden päivän eloon ja toimintaan ja sitten värähdellen hävisi lännen rusosyrjäisten pilvien taakse. Papit vanhoissa temppeleissä lukivat rukouksiaan yksitoikkoisesti laulavilla äänillä, ja pieni yksinäinen lintu vuodatti sydämensä yltäkylläisyyttä puolison pesän edessä.

Vanhat kiviportaat, jotka johtivat pyhätöstä pyhättöön, olisivat olleet yhtä harmaat ja autiot kuin tuhansina muina aamuina, ellei tumma, pieni hahmo olisi verkalleen kulkenut niiden pitkiä, kierteleviä askelmia pitkin.

Juki San oli menossa temppeliin tekemään lupauksensa jumalille. Hänen pienet puukenkänsä kapisivat iloisesti hiljaisessa aamuilmassa ja vaikenivat sen jälkeen muutamiksi minuuteiksi hänen levähtäessään leveällä askelmalla. Vaivaloinen vaellus ei ollut onnistunut nostattamaan väriä valkoisille poskille; vain huulet hohtivat heleänpunaisina ja silmissä kuvastui luja päätös.

Hän puristi poveansa vasten pientä esinettä. Se oli kääritty furoshikiin, jonka häikäisevän punainen väri jyrkästi pisti esiin hänen tummasta puvustaan. Aivan hänen takanaan syöksyi pieni vesiputous kohisten ja pauhaten vuorta alas, ja liikkumattomat, kamalat kuvapatsaat tuiottivat vaeltajaan; mutta hän jatkoi häiriintymättä kulkuaan, ja seisoi vihdoin suuren, äänettömän temppelin avoimella ovella.

Aamun aikainen valo ei vielä ollut ehtinyt häivyttää varjoja kallisarvoisista verhoista ja rikkaasti koristelluista jumalankuvista. Valkopukuinen pappi istui mietteisiinsä vaipuneena ja näkyi tuskin huomaavan lapsellista pientä olentoa, joka oli langennut polvilleen suuren Buddhan kylmän, tyynen ja muuttumattoman kuvan eteen.

Silmänräpäyksen liikkuivat Juki Sanin huulet, sitten hän — yhä polvistuneena — otti esille punaisen furoshikinsa ja kehitti sieltä näkyville pienen sahvianikantisen muistikirjan.

Kevein askelin hän hiipi isolle hehkupannulle, ottaen sieltä pihdeillä tulisen hiilen. Senjälkeen raivasi hän varmalla kädellä pois kaikki polttouhrien jätteet suurelta vaskiarinalta alttarin edessä, kaivoi pienen hiilen tuhkaan ja asetti siihen sekä kirjansa että hiilen.

Sinervä savu alkoi hitaasti nousta ylöspäin ja kerääntyi pilveksi tytön pään ympärille. Sitten se kohosi kuin armahdusta rukoillen Buddhan jalkoja kohti ja haihtui viimein hämärään pimeän katon alle.

Tyttö seisoi katsellen sitä tuiottavin silmin ja suu raollaan.

Kun se oli kadonnut, hän pani kätensä ristiin ja nosti kasvonsa ylöspäin, palavan rukouksen kohotessa hänen sydämestään huulille:

"Olen tyhjentänyt sydämeni kaikesta, mikä on väärin! Buddha tai kristittyjen Jumala, en tiedä, kumpi on oikeassa. Mutta puhu, puhu rauhan sanoja yksinäiseen elämääni!"

Hän jätti äänettömän temppelin ja lähti kotimatkalle. Bambulehdossa, missä hän vähää ennen oli sitonut kaksi oksaa omalleen ja Merrit Sanin nimelle, hän pysähtyi.

Hänen täytyi nousta varpailleen yltääkseen oksiin, jotka Merrit San kerran oli hänelle taivuttanut. Vihdoin hänen onnistui vetää luokseen ja irroittaa niitä yhdistävä side. Sitten hän siveli niitä sivelemistään pehmoista poskeaan vasten ja päästi ne kädestään, kuiskaten hiljaa:

"Hyvästi, suloinen rakkaus, hyvästi!"