V. SAITO SAN.

Joukko kerääntyneitä tehtäviä ja valmistuksia valitun yljän ensimäistä vierailua varten kiinnitti seuraavana päivänä kokonaan Juki Sanin kädet ja ajatukset. Jos hän joskus tunsi halua nyyhkyttämään tai yllätti itsensä hetkiseksi kaipaillen tuijottamasta avaruuteen, oli vain päättäväisesti karkoitettava jokainen menneisyyden ajatus.

Avioliittoon hän oli itsestään selvänä asiana kernaasti antanut suostumuksensa ja odottanut sitä mieluisena kevennyksenä perheen taloushuoliin. Omalta osaltaan hän ei koskaan ollut tuntenut siihen erityisempää harrastusta. Nyt jättivät valmistuksetkin hänet välinpitämättömäksi ja kylmäksi.

Hän pääsisi haltijattareksi suureen taloon, jossa oli palvelijoita, ja hänen elämäntehtäväkseen tästä lähin tulisi huolehtiminen Saito Sanin ystävien huvista ja mukavuudesta. Mutta nyt hän tunsi omituista vastustushalua, jota hän ei voinut käsittää eikä selittää. Hän tiesi vain, että hän ensi kertaa elämässään kapinoitsi välttämättömyyttä vastaan.

Kun hän vihdoin joutui lepuuttamaan pieniä jäseniään ennenkuin valmistukset iltapukeutumiseen alkoivat, tuli hän ajatelleeksi nuorta amerikkalaista opettajatarta koulussa ja muisti, että tämä oli rakastanut miestä, jonka kanssa hän pian menisi naimisiin. Hän muisti, miten hän itse oli seisonut puun takana vaanimassa nähdäkseen nuoren opettajattaren juoksevan veräjälle kirjeenkantajaa vastaan. Hän ei silloin saattanut käsittää, miten kirjeen saapuminen voi aiheuttaa sellaista iloa ja yhdessä toisten tyttöjen kanssa oli hän kokonaisen välitunnin huvitellut tuota pientä kohtausta matkimalla. Nyt oli tuo vähäpätöinen tapaus saanut ikäänkuin uuden merkityksen, eikä se enää näyttänyt hänestä naurettavalta eikä omituiselta.

Hän nojasi päätänsä avattua shodsia vasten ja katseli puutarhaan, joka säteili ihanan syyspäivän loistossa. Hetkiseksi näkyi kaikki elämä nukahtaneen — hyönteisetkin olivat tuokioksi lopettaneet surinansa ja etsineet suojaa vihreiden lehvien alta. Kaikkialla vallitsi rauha, paitsi hänen omassa pienessä levottomassa sydämessään.

"Oi, sensei", mutisi hän värisevin huulin, "sillä kertaa pilkkasin rakkauskirjettäsi, Anna minulle tomppelille anteeksi; nyt olen saanut ymmärryksen."

* * * * *

Juki San valitsi puvun, jota hän käyttäisi lähestyvän juhlallisen vierailun aikana, niinkuin sovinnaiset tavat vaativat. Siinä ei saanut olla ainoatakaan purppuranväristä pilkkua, sillä purppura kauhtuu helpoimmin kaikista väreistä, ja se olisi paha enne tulevaisuudelle. Vihdoin hän kääri vyötäisilleen harvinaisesta kirjokankaasta valmistetun obin. Se oli Saiton kihlajaislahja, ja sen tavaton mitta oli vertauskuvana pitkästä avioliitosta.

Hänen pukeutuessaan puuhaili äiti hänen ympärillään ja rupatteli lakkaamatta — niin onnellisena ja toivehikkaana, että Juki Sanin sydän lämpeni. Hänen oivallisten kapioittensa hankkiminen oli aiheuttanut pienelle taloudelle useitakin uhrauksia, mutta näistä oli runsaana korvauksena molempain vanhusten teeskentelemätön ilo.

Pihalta äkkiä kuuluva dshinrikishan ratina ilmoitti vieraan tulon. Juki San kuuli isänsä pitkän, juhlallisen tervehdyksen ja näki äitinsä rientävän ulos esittämään osaansa vastaanottokohteliaisuuksissa. Itse hän jäi istumaan paikalleen, pää alaspainuneena ja levoton ilme silmissä.

Hän tunsi mielensä niin omituiseksi, tunsi jotakin samalla sekä ihanaa että äärettömän surullista, mikä peloitti häntä ja vangitsi hänet. Hetkeksikään ei hänen päähänsä ollut juolahtanut ajatus rikkoa lupaustaan, mutta hänen olentonsa kaipasi jotakin epämääräistä ja autuaallista, minkä hän vastikään oli tullut tuntemaan ja mitä olisi turhaa etsiä hänen vastaisesta elämästään.

Äidin kehoituksesta hän sitten työnsi kaihtimen syrjään ja tervehti vierasta syvällä, miellyttävällä kumarruksella. — Vallitsevat tavat kielsivät häntä ottamasta mitään osaa keskusteluun. Hän puuhaili teen tarjoilussa ja kuunteli samalla, kuinka Saito San kuvaili tapauksia värikkäästä hovielämästä ja kertoi seikkailuistaan viime sodassa. Kun kaikki tavanmukaiset keskusteluaiheet olivat läpikäydyt ja vieras sanonut hyvästi, Jukin muistiin oli jäänyt heikko kuva pienestä keski-ikäisestä miehestä, jolla oli kokonainen rivi kunniarahoja rinnassa ja joka oli katsellut häntä ystävällisillä vakavilla silmillä.

Vasta vaatimattoman ilta-aterian jälkeen hän sai tilaisuutta hiipiä pieneen ylikerran suojaan, jossa Merrit San kahden viimeksikuluneen kuukauden ajan oli asunut. Siellä ei vielä ollut mitään muutettu, sillä hänen vanhan äitinsä mielestä lakaistiin onni talosta, jos heti riennettiin poistamaan kaikki vieraan jättämät jäljet.

Juki meni sisälle. Iso syksyn kuu, jonka lempeä, epämääräinen valo tunki sisään shodshista sai hänet muistuttamaan aavetta. Puolihämärässä keksi hän pienessä huoneessa kaikenlaisia muistoja sen äskeisestä asukkaasta. Hyljätty nenäliina riippui naulassa seinällä, ja puoliväliin poltettu sikari oli pöydällä kuihtuneen, valkoisen ruusun vieressä.

Ulkoa puutarhasta kaikuivat yölinnun vienonsurulliset houkuttelut valittaville kerrannoineen. Juki Sanista tuntui se hänen oman yksinäisyytensä ilmaisulta ja hän vaipui polvilleen nyyhkyttäen vuoteen ääressä. Näin virui hän kauan, antautuen ylivoimaisen surunsa valtaan kuin pieni lintu, joka turhaan runtelee siipiänsä kohtalon häkin ristikoihin, Vihdoin hän ojensi käsivartensa ja sattui koskettamaan pientä esinettä pieluksen alla. Hän vei sen kuutamoon ja huomasi, että se oli pieni nahkakantinen muistikirja. Ensin hän tuijotti kummastuneena muutamiin omituisiin merkkeihin ensimäisellä sivulla, ja sitten keksi takakannessa pienoisen lokeron, ottaen sieltä esille valokuvan, joka ei häntä kummastuttanut eikä hämmästyttänyt.

Se oli sama tyttö, josta Merrit oli puhunut — tyttö, jonka luo hän niin riemukkaana oli palannut.

Kasvot säteilivät elämää ja onnea ja hymyilevät silmät katsoivat Juki Sania suoraan silmiin niin rehellisesti ja lämpimästi, että hänen täytyi hymyillä takaisin ja varovaisesti painaa korttia hehkuvaa poskeansa vasten.

Hän piti sitä hetkisen edessään, katsellen tarkkaavasti jokaista piirrettä puvussa ja kasvoissa. Sitten hän pisti sen takaisin poimuun ja kuiskasi hiljaa:

"Hän rakastaa sinua paljon, paljon. Sinä tuotat hänelle onnea. Minä suljen sinut sydämeeni."

Kirjan seljässä tavasi hän kokoon kultakirjaimilla merkityn sanan "DIARY" [Päiväkirja]. Hetkisen mietittyään hän muisti, missä oli tuon sanan ennen nähnyt. Hänen nuorella amerikkalaisella opettajattarellansa oli ollut tapana kirjoitella samallaiseen kirjaan, ja kun Juki kerran oli kysynyt, mitä "Diary" tarkoitti, oli hän vastannut, että se kirja oli hänen paras ystävänsä, jolle hän kertoi kaikki salaisuutensa.

Hetkisen seisoi Juki San käännellen kirjaa kädessään. Sitten hän sanoi:

"Diary! Minäkin tahdon kirjoittaa diaryn. Minä kerron sille kaikki ajatukseni, Minä kerron sille kaikki salaisuuteni. Ehkä sydämeni sitten tuntuu vähemmän yksinäiseltä."