II. SUURI NUKKEJUHLA.

Japanilainen asunto on keväällä kuin keijukaisten talo, katto ja alustus bamburuo'osta sekä muutamia pystyyn asetettuja tukia antamassa rakennukselle todellisuuden leiman.

Juki Tshanin koti oli tyypillinen. Päivisin siirrettiin paperisuojukset huolellisesti syrjään, jotta tuuli sai esteettä löyhähdellä huoneiden läpi. Illan tullen asetettiin raskaita puuovia kehyksiin ja täten suljettiin pääsy yöilmalta samoin kuin kaikilta häijyiltä hengiltäkin, jotka tohtivat liikkua vasta sitten, kun suuri aurinko oli lakannut valvomasta.

Tätä kaikkea piti koossa kapea puukuistikko, joka kiersi koko rakennuksen ja jonka lattian sukupolvien jalat olivat siloittaneet peilikirkkaaksi. Täällä Juki Tshan ensi kerran oli nähnyt omat kasvonsa, ja — valitettavasti! — myöskin oppinut kujeen pistää ulos pienen punaisen kielensä.

Tällä verannalla vastapäätä luumupuuta Juki tapasi vanhempansa. Molemmat vanhukset istuivat jalat allaan kirjavilla pieluksilla ja odottivat häntä käsivarret ristissä. Heidän juhlapukunsa haastoivat menneestä loistosta; nyt oli parhaan mukaan koetettu kuluneissa kohdissa korvata oikea kulta mukaillulla.

Vuosi vuodelta oli taistelu vanhentuneiden liikeperiaatteiden ja uusien monimutkaisten menettelytapojen välillä kaivanut vaot miehen otsalla hiukan syvemmiksi, ja silmät, jotka hänen nuoruudessaan olivat hehkuneet kunnianhimoa, olivat nyt enimmäkseen maahan luotuina, jotta vaimo ei huomaisi niiden levotonta, huolestunutta ilmettä.

Mutta kuinkapa olisi äänettömyys voinut salata mitään tältä pieneltä hiutuneelta naiselta, joka niin monet vuodet oli palvellut miestään ruumineen ja sieluineen? Kun hänet ensi kerran kainona, nuorena morsiamena lähetettiin koitteeksi hänen luokseen, ei sanaa rakkaus vielä ollut hänen sanakirjassaan. Velvollisuus oli ainoa, minkä hän tunsi: hän ei pyytänyt mitään ja antoi kaikkensa.

Senjälkeen hän oli saanut lausua tervetulleiksi monta pientä ihmisolentoa, joiden kädet olivat hohtavat ja kurttuiset kuin kirsikankukkain terälehdet; mutta ne olivat heti jälleen sulkeneet silmänsä ja menneet hyvän Dshizo-jumalan luo, joka aina on valmis auttamaan pienokaisia kuoleman virran yli.

Pelko, että joku toinen nainen tulisi riistämään hänen paikkansa kodissa, jotta perhenimi ei häviäisi, piti häntä monet yökaudet valveilla, ja lukemattomia kertoja hän oli hiipinyt pienelle alttarille tuskallisissa rukouksissa anomaan, että saisi säilyttää yhden ainoan pienen ihmistaimen.

Mutta vaikka yö oli ollut kuinka pitkä, ajatukset kuinka raskaat tahansa, aamu tapasi hänet aina iloisena ja luottavaisena, kykenevänä kaikkiin ponnistuksiin puolison mieliksi. Tämän jokainen toivomus oli välttämättömästi täytettävä, ja vaikka vaimo itse hiljaisuudessa alistin moniin kieltäymyksiin, miehen täytyi aina saada parasta, mitä voitiin hankkia. Hän työskenteli myöhään yöhön, möi pienet yksityisesti omistamansa esineet, tyytyi vähäpätöisimpäänkin tunnustukseen ja suunnitteli kaikki niin hyvin, että miehen ei koskaan tarvinnut huomata pienintäkään puutteellisuutta talousasioissa.

Vuosien työn, rukousten ja odotuksen jälkeen sai hän vihdoin palkkansa. Eräänä yönä ankaran lumimyrskyn vallitessa saapui odotettu lapsi maailmaan ja vanhemmet antoivat sille nimeksi Juki [Lumi.] lumen mukaan, joka oli tuonut heille tämän lempilapsen. Juki Tshanin muassa saapui rakkaus perheeseen sitoen vanhempain sydämet yhteisillä toiveilla toisiinsa. Siitä pitäin se oli aina vallinnut pienessä kodissa, ja kun lapsi nyt näyttäytyi ja pienillä jaloillaan, jotka koko päivänä eivät olleet sandaaleja koskettaneet, painoi tomuisia jälkiä kiiltäväksi silatulle lattialle, vanhempain silmät loistivat ilosta.

Juki Tshan katsahti katuvaisena noihin tekemiinsä rumiin jälkiin ja tunsi olevansa kovin siivoton pikkutyttö. Sitten muisti hän uuden päätöksensä ja katsoi suoraan uskollisiin silmiin, jotka aina tähän asti olivat häntä rakastavasti katselleet. Hän hiipi vanhempainsa luo ja kumartui tarttumaan äidin käteen, joka oli kova ja työstä sierottunut. Sitten siveli hän sillä pehmeätä poskeansa ja kuiskasi äänellä, jossa samalla kertaa värähti sekä anteeksiannon toivo että varmuus siitä:

"Go men nasai."

Äiti kumarsi syvään ja vakuutti hänelle anteeksiantoaan samalla sekä arvokkaasti että leikkisästi. Sitten tunne vei voiton muodollisuuksista; hän nosti pienokaisen helmaansa ja antautui hetkeksi häiritsemättömän onnen valtaan.

Isä istui vieressä ja katseli heitä veitikkamainen väike silmissään, tekemättä mitään huomautusta. Vihdoin hän kuitenkin mainitsi, että heidän majesteettinsa, nuket, olivat jo kovin kauan saaneet odottaa hyllyllään. Eiköhän olisi aika käydä kunniatervehdyksellä niiden luona.

Vuodet olivat uurtaneet syviä vakoja vanhempien otsaan, mutta Juki Tshanin pulppuavaa elämänhalua katsellessaan he tunsivat itsensä päivittäin nuorentuneiksi. Kun he nyt kumpikin tarttuivat tytön pieniin kätösiin ja yhdessä menivät nukkeja tervehtimään, kaikki kolme olivat niin hilpeitä, että Juki ehdotti tavallisen kävelemisen asemesta tahdissa hyppäämistä siihen tapaan kuin hän äskettäin oli lastentarhassa oppinut.

Sehän oli jotakin tavatonta, mutta mitäpä ei tekisi lapsukaisen tähden! Jukin rohkaisemina isä ja äiti hyppivät eteenpäin, ja tyttö koetti turhaan noudattaa tahtia, ollen itse aivan hengästynyt ihastuksesta.

Huoneessa ei ollutkaan mitään heidän kulkuaan ehkäisemässä. Ei mitään tuoleja, joiden kiusallisiin jalkoihin saattoi kompastua, ei teräväsyrjäisiä sänkyjä tai pöytiä; ei mitään muuta kuin pehmeä paksu matto, sama, jolla Juki kerran oli suorittanut kaikki lapsuuden voimisteluharjoitukset, saamatta pienintäkään vammaa hentoihin jäseniinsä.

Puolittain kontaten, puolittain hyppien ja läkähtymäisillään naurusta ja ponnistuksista kolmikko viimein saapui samalle paikalle, missä kuutta vuotta aikaisemmin oli uhrattu kiitosuhri vastasyntyneestä tyttösestä, joka nyt molemmille vanhuksille merkitsi elämän onnea.

Parhaassa huoneessa olivat nuket asetettuina viidelle pitkälle punaisella verhotulle hyllylle. Siinä oli isoja ja pieniä, paksuja ja kapeita nukkeja, kukin niistä esittäen jotakin ruhtinaallista henkilöä kaukaisilta ajoilta. Niiden pukujen kuosit olivat jo ammoin tulleet vanhanaikuisiksi.

Siinä oli Dshimmo Tenno, ensimäinen oikea keisari. Hänen tukkansa oli järjestetty mitä kummallisimmalla tavalla; puku oli paksua kultakirjokangasta, ja käsissään hän piti kahta hirveätä miekkaa. Siinä oli Dshingo, joka miekkailutaidossa oli saavuttanut katoamattoman maineen ja joka oli niin iso, että hänen täytyi istua keisarien joukossa ja katsella alas muihin keisarinnoihin. Niin, kyllä niitä oli ääretön liuta! Toiset ansaitsivat muistamista jokaisena vuoden päivänä, toiset taasen olivat sitä lajia, että oli parasta unhoittaa ne mahdollisimman pian.

Juki Tshan osasi luetella koko rivin ulkoa. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa niiden eteen, milloin hän vain saattoi sen säädyllisesti tehdä. Ei käy päinsä olla epäkohtelias keisarille, vaikka hänen kuolemastaan olisikin kulunut jo satoja vuosia.

Todellisuudessa tämä joukko hyllyllä komeilevia vanhoja nukkeihmisiä ei tehnyt häneen kovinkaan syvää vaikutusta; mutta hän katsoi kuitenkin välttämättömäksi kohdella niitä huomaavaisesti. Olihan mahdollista, että ne todella kykenivät muuttamaan hänet sisiliskoksi tai käärmeeksi, kuten vanha portinvartia oli sanonut.

Hänen erityisen ihastuksensa esineenä oli kuitenkin siro, hienosta posliinista valmistettu hopealla ja kullalla kiilloitettu pienoiskokoinen vaatetuskalusto, kaikki niin taiturillista työtä, että tuntui siltä kuin tekijän olisi täytynyt kokonaan eristäytyä ja irroittaa huomionsa muusta maailmasta luodakseen ainoankin niin täydellisen kappaleen.

Vielä oli kokoelmassa muutamia lystikkäitä pieniä lakkaöljyllä maalattuja vaunuja, joissa kuninkaallinen herrasväki muka ajoi, Ja niitä vetävät tavattoman lihavat mullikat olivat niin länkisäärisiä, että niiden takaraajat muodostivat selvän soikion — näky, joka sai Juki Tshanin työntämään ulos pienet punaiset huulensa samanlaisiksi kuvioiksi ja pyytämään äitiään katsomaan sekä viekoitteli hänet taputtamaan käsiään, kunnes pikkulinnut ylhäällä ihmeissään kuroittivat esiin päänsä.

Hän oli kestitsevinään nukkeja viinillä ja runsaalla ravinnolla sekä leikitteli hetkisen viidellä hovisoittajalla, sillä olihan se toki sallittua sellaisiin nähden, jotka olivat vain palvelijoita.

Kaiken aikaa hän jutteli herkeämättä vanhempain varovaisesti liikkuessa hänen ympärillään ja kertoillessa kaikkien näiden ihmisten merkillisistä kohtaloista, Juki Tshan oli kuitenkin niin syventynyt omiin huomioihinsa, että hän kuunteli heitä varsin tarkkaamattomasti, kunnes hän havaitsi murheellisen ilmeen äitinsä kasvoilla. Kaikki nämä asiat täytyi nimittäin jokaisen pienen tytön tietää, ja mitenkä voi Juki Tshan koskaan oppia mitään, ellei hän käyttänyt pieniä korviaan? Siis hän siirrähti lähemmäksi vanhempiansa, hyväillen heitä pikkuisen tuon tuostakin, samalla kun hän koetti oikein tarkasti kuunnella.

* * * * *

Bambujen varjot olivat ehtineet käydä pitkiksi ja ohuiksi, kun aurinko suudellen toivotti niille hyvää yötä. Pursi toisensa jälkeen ohjasi kulkunsa kotiinpäin hopeanhohteisella merellä, ja lännen rusopilvet olivat verhoutuneet voimakkaan siniseen huntuun. Linnunpoikaset isossa luumupuussa eivät enää liikahdelleet, kun emo hiljaa siirsi ne noukallaan syvemmälle pesään ja vaikeroivasti viserrellen etsi kadonnutta.

Sisällä huoneessa Juki Tshan loikoi lattialla vaatteissaan lopen väsyneenä päivän merkillisistä tapauksista. Hänen äitinsä valmisteli pientä vuodetta poimien siihen kuuluvia tarpeita lokerosta erään hyllyn alta. Juki Tshan leperteli kaiken aikaa yksitoikkoisesti itsekseen, koettaen saada jotakin selvyyttä sekaviin ajatuksiinsa, joissa liikkui nukkeja, kissoja ja lintuja kirjavana joukkona. Kaikki näkyi verhoutuneen hämärään usvaan, kun hänen äitinsä otti hänet polvelleen ja nopeasti riisui hänen kaksi vaatekappalettaan. Sitten hänet pistettiin haaleaan kylpyyn, ja pari minuuttia myöhemmin hän lepäsi pikku vuoteellaan — heleänä ja pehmeänä kuin ruusunlehti.

Yölampun himmeä hohde muutti kaikki esineet huoneessa aavemaisiksi varjokuviksi. Yhden ainoan pienen säteen oli onnistunut hiipiä esille paperiverhon alta ja se valoi ikäänkuin sädekehän äidin pään ympärille, kun tämä kädet ristissä polvistui hyllyllä seisovan Buddhan kuvan eteen.

Hän liikutti huuliaan, mutta sanat olivat aina samat: "Lapseni, lapseni, lapseni!"

Lepäävä Juki Tshan katseli varjokuvia puolipimeässä huoneessa. Ne näyttivät niin lystikkäiltä ja — kuinka ihmeellistä! — kummallisin niistä kaikista hahmoutui vähitellen pojaksi, jonka huulet aivan selvään virkkoivat: "Ole kiltti!"

Tähän loppuivat Juki Tshanin tietoiset ajatukset, ja hän nukkui. Mutta äiti istui vielä hetkisen vuoteen ääressä, valppain silmin katsellen lastaan ja hyräillen kehtolaulun pätkää:

Nuku, pieni, nuku! linnut jo lepää; yölamppu palaa pajupuiden alla: äitisi valvoo. Nuku, pieni, nuku!