SAUL JA DAVID.

Kuningas Saul oli tuolillaan Niin hirveän synkkänä. Hän vaieten istui vaivoissaan, Tusk’ ahdisti sydäntä, Ja miel’ oli murtuneena, Ja himmeät silmänsä. Luo saapui nyt köyhä poikanen, Mut ryhdikäs, kauniskin, Ja lempeä, tyyni, vakainen; Hän katsahti Saulihin; Kädessä häll’ oli harppu; Pyys koskea kielihin. Hirmuisna nousi nyt kuningas: ”Ken näin mua häiritsee? Ken tuskien usta, uskaljas, Näin rohkeast’ aukaisee? Et henkeäs liioin sääli, Mun miekkan’ sun rankaisee!” ”Mä paimenpoik’ olen köyhä vaan Lähettämä Jumalan. Sun huolias tulin hoivaamaan, Mä mielesi rauhoitan. Kuningas, sielus on sairas! Siis kuuntele harppuan’!” Saul nosti välkkyvän miekkansa, Mut lyönyt ei kuitenkaan. Ei iskun arvoa raukalla. Ja kuningas virkkoi vaan: ”No hetkisen saat viel’ elää, Sua myönnyn mä kuulemaan!” Jo poika kosketti kielihin, Ja sävelet vuosiki, Kuin niityllä lähde kirkkahin Kukastossa vierivi. Kirkastui Saulin jo kasvot Ja miekka se hervahti. Hän soitti ja laski lauluaan, Saul kuunteli lauhtuen; Sai vihdoin kyynelet vuotamaan Jo partahan, rinnallen. Pois hälveni syys-yön synkkyys Jo miel’ oli lämpöinen. ”Nyt hetki mennyt on, valtias, Saan sulta nyt kuolemain!” Näin poika. Siihenpä kuningas: ”Oi laula ja soita vain! Sä lääkitsit mieleni sairaan, Mun poikani, rakkahain!” Ja silmät loistivat poikasen: ”Suo Luojalle ylistys! Mun soitton’ ja laulun’ sinullen Ol’ vaan ajan viehätys. Sun lääkitsi taivaan Herra, Hält’ on elo, terveys!”