SISÄLLYS: (continued 4)

Hän kääntyi, kulki entisiä jalanjälkiä ja alkoi hartaasti etsiä, ja Freckles samoin.

"Tuolla se on!" huudahti Freckles viimein. "Sehän seisoo nojallaan tuota isoa vaahteraa vasten."

"Niin, ja siinä se on kuolettanut kappaleen puunkuorta", sanoi keiju. "Katsokaa, kuinka kuivettuneelta se näyttää."

Freckles tuijotti häneen.

"Keiju", huudahti hän. "Lyön vetoa, että se on merkitty puu!"

"Luonnollisesti!" huusi tyttö. "Ei kukaan katkaisisi tuollaista närettä ja toisi sitä tänne nojalleen suotta päiten. Minäpä sanon teille jotakin. Tämä on joku Jaakon merkityistä puista. Hän on kavunnut tuonne ylös jonkun toisen olkapäillä, kuorinut palasen pois ja leikannut hyvin syvään. Sitten hän on sovittanut palasen paikalleen ja kiinnittänyt sen tuolla kepakolla, joka samalla sai tehdä merkin virkaa. Näettehän, että sen ympärillä on joukko muita isoja vaahteroita. Voitteko kiivetä tuonne ylös?"

"Kyllä", vastasi Freckles, "jos vedän saappaat jalastani".

"No, koettakaa sitten", sanoi tyttö, "ja rientäkää! Ettekö näe, että minä olen niin kiihkoissani saadakseni tietää, onko tämä puu merkittyjä?"

He siirsivät näreen pois, ja sieltä putosi kaarnankappale, joka oli yhtä suuri kuin Frecklesin hatun pohja.

"Luulenpa, että se näyttää vähän visamaiselta", puhui tyttö ja perääntyi jonkun askeleen jännittäen joka lihasta kasvoissaan paremmin nähdäkseen.

Freckles kapusi paljastetulle kohdalle ja lipui sitten nopeasti maahan. Hengitys ei ottanut oikein kulkeakseen, mutta silmät sädehtivät.

"Kaarna on leikattu irti veitsellä, pihka raapittu pois ja syvältä otettu iso kappale. Runko on visaisinta puuta mitä olen milloinkaan nähnyt. Se on yhtä täynnä silmiä kuin lintu höyheniä."

Tyttö hyppi, tanssi ja ravisti hänen käsiään.

"Voi, Freckles", huuteli hän, "minä olen niin iloissani, että löysitte sen!"

"Mutta enhän minä sitä löytänyt", vastasi Freckles kummissaan. "Ei tuo puu ole minun löytöni, teidänhän se on. Minä unohdin koko asian ja olin menossa eteenpäin, mutta te ette hellittänyt, vaan puhuitte siitä yhtämittaa ja käännyitte takaisin. Te sen löysitte."

"Sietäisipä teidän hieman katsastaa, kuinka on maineenne laita, mitä totuuteen tulee", sanoi keiju. "Tehän sen näreen ensiksi näitte."

"Niin kyllä, sittenkun te veitte minut takaisin ja panitte minut hakemaan sitä", huomautti Freckles.

Kirkkaasti ja raikuvasti kuului silloin Limberlostin halki navakasti heilutettujen kirveitten ääniä.

"Työmiehet ovat tulleet", huusi Freckles. "He ovat raivaamassa leirin paikkaa. Mennäänpä auttamaan heitä."

"Eikö pitäisi ensin merkitä tämä puu uudelleen?" varoitti tyttö. "Se on aika kaukana täällä. Ja niitä on sellainen joukko ja kaikki niin toistensa näköisiä. Olisimmepa aika tomppeleita, jos ensin löytäisimme ja sitten hukkaisimme."

Freckles nosti näreen asettaakseen sen takaisin, mutta keiju viittasi häntä jättämään sen.

"Ottakaa esille käsikirveenne", sanoi hän. "Minä ennustan, että tämä on arvokkain puu koko rämeellä. Te löysitte sen. Nyt saatte leikillä olla minun ritarini. Naulatkaa siihen minun värini."

Hän irroitti hiuksistaan sinisen nauhan, nousi varpailleen ja piteli sitä kaksin kerroin käännettynä puuta vasten. Freckles käänsi katseensa hänestä ja kiinnitti nauhan vapisevin käsin. Keiju oli sanonut häntä ritariksensa. Herra Jumala, kuinka hän rakasti keijua! Täytyi salata kasvot, muutoin keijun virkut silmät varmaankin lukisivat, mitä hän kaikin mokomin koetti kätkeä. Hän ei tohtinut painaa huuliansa tuota nauhaa vasten sillä hetkellä, mutta illalla hän aikoi palata sen tekemään. Loitottuaan kappaleen matkaa he kääntyivät kumpikin katsomaan, ja aamutuulonen pani sinisen nauhan liehumaan jäähyväisiksi.

He painalsivat hyvää vauhtia eteenpäin.

"Minua säälittää lintujen säikyttäminen", sanoi tyttö, "mutta onpa niiden miltei jo aika lähteä pois. Se on minusta kauheaa, että metsä hävitetään, mutta eikö ole hauska kuulla tuota kelpo kirveitten kalketta, kun ei enää tarvitse heristää korviaan eroittaakseen kaikenlaisia salaisia ääniä? Eikö ole suloista kulkea vapaasti ja avoimesti, niin että pahimpana pelättävänä vain on joku käärme tai myrkyllinen yrtti?"

"Voi!" sanoi Freckles pitkään hengähtäen, "se on ihanampaa kuin aavistattekaan, keiju. Ei kukaan osaa arvata, mitä minä olen saanut kokea voidakseni täyttää isännälle antamani lupauksen ja kestää tähän päivään saakka. Eikö ole suurenmoista, ettei mitään muuta vahinkoa ole sattunut kuin tuo veres kanto, mutta senkin runko on pelastettu, ja tämä uusi puu, josta nyt pitää ilmoittaa? Ehkäpä herra McLean unohtaa sen kannon, nähdessään tämän puun."

"Ei hän voi sitä unohtaa", sanoi tyttö ja vastaukseksi Frecklesin hämmästyneeseen katseeseen lisäsi: "sillä hänellä ei ole koskaan ollut mitään syytä sitä muistaa. Hän ei olisi osannut itse tehdä rahtuakaan paremmin. Niin sanoo isäni. Teissä ei ole mitään syytä, Freckles."

Tyttö ojensi hänelle kätensä, ja kuin kaksi lasta he pistivät juoksuksi, päästessään lähemmäksi työmiesjoukkoa. He läksivät rämeen läntistä tietä ja seurasivat polkua, kunnes tapasivat miehet. Tytölle se oli hurmaava näky. Linjan länsiosan varjoisimmalla paikalla, rämeen partaalla ja aivan lähellä Frecklesin majaa, miehet olivat katkomassa pensaita ja raivaamassa tilaa isolle teltalle makuukortteeriksi ja toiselle ruokailusuojaksi, ja kyhäämässä lautahökkeliä kokille. Ajomiehet purkivat kuormiaan, hevoset riipivät lehtiä pensaista, ja joka mies otti kohdaltaan osaa Limberlostin uuden leirin pystyttämiseen.

Freckles auttoi keijua kapuamaan siimekseen eräälle telttakangasta kuljettavalle vaunulle. Tyttö veti jalastaan säärykset, pyyhki tulistuneita kasvojaan ja katseli ympärilleen iloisena ja tarkkaavaisena.

Miehistö oli huolellisesti seulottu, ja McLean tunsi nyt, ettei joukossa ollut ainoatakaan miestä, joka ei ollut luotettava.

Kaikki he olivat kuulleet, kuinka uskaliaasti tyttö oli ratsastanut pelastaakseen Frecklesin, ja monet heistä olivat olleet mukana apujoukossa. Toiset, senjälkeen joukkoon liittyneet, olivat kuulleet tarinaa kerrottavan kaikissa eri vaiheissaan iltaisin moskiittitulien ääressä. Melkein kaikki tunsivat tytön näöltä, hän kun niin paljon liikkui metsissä Lintunaisen keralla, ja samoin hänen isänsä, asemansa ja upean kotinsa. Kuinka tahansa hän olisi heitä kohdellut, eivät he olisi siitä pahastuneet, mutta hänen ei oltu koskaan huomattu osoittavan kopeutta. Hän oli luonteeltaan ystävällinen ja avomielinen. Jokaista hän rakasti, jokaista kohtaan hänessä oli myötätuntoa. Hänen anteliaisuuttaan ei rajoittanut muu kuin antamisen mahdollisuus.

Hän tuli polkua pitkin, käsi kädessä punatukkaisen, pisamanaamaisen metsänvartijan kanssa, jota pelastaaksensa hän vain muutama viikko sitten oli ylenpalttisesti ponnistellut, innoissaan juosten päästäksensä perille ja naurusuin lausuen oikealle ja vasemmalle tervehdyksensä: "Hyvää huomenta, herrat!" Kiivettyään turvalliseen paikkaan telttatarpeiden kuorman päälle hän istui siinä kangaspakalla kuten kuningatar valtaistuimellaan. Ei ollut sitä miestä työläisten joukossa, joka ei olisi käynyt tappeluun hänen puolestaan. Hän oli yleisen veljeyden elävä vertauskuva. Heidän parissaan ei ollut ainoatakaan miestä, jolle neitosen jalojen kasvojen tai hienojen vaatteitten olisi tarvinnut opettaa, että häntä kohtaan oli osoitettava kaikkea sitä kunnioitusta, joka kuuluu herrasväen naisille. Se toveruuden henki, joka hänestä huokui, vaati oman erikoisen veronsa, ja miehille tuotti suorastaan iloa osoittaa hänelle kunnioitustansa ja olla hänelle mieliksi.

Kun he kiirehtivät kuormavaunun luo, pyysi hän Freclclesiltä: "Sallikaa minun kertoa puusta!"

"Tietysti", vastasi Freckles.

Samaa hän varmaankin olisi sanonut, jos tyttö olisi pyytänyt saada katkaista hänen kaulansa. Kun McLean saapui ratsain, tapasi hän tytön tulehtuneena ja loistavana istumassa vaunujen päällä kädet jo vallan täynnä. Eräs miehistä, joka oksi vaivaistammea, oli tuonut hänelle kourallisen tulipunaisia lehtiä. Toinen oli taitellut hänelle kimpun viehättäviä suokukkia. Pensasta pois kaivaessaan oli joku kolmas keksinyt somarakenteisen, sievästi sisustetun pikku pesän, joka oli eheä kuin äsken rakennettu.

Keiju näytteli aarteitaan ja tervehti McLeania: "Hyvää huomenta, Limberlostin herra isäntä!"

Työmiehet hurrasivat, ja McLean kumarsi hänelle syvään.

"Kuunnelkaa jokainen!" huusi tyttö nousten seisaalle. "Minulla on jotakin sanomista. Freckles on nyt vartioinut täällä toista vuotta ja jättää teille Limberlostin eheänä, puutakaan hukkaamatta; ja päälle päätteeksi hän on juuri tänä aamuna keksinyt kaikkein kallisarvoisimman puun: tuolla itäisellä linjalla, aivan lähellä sitä, jonka veitte pois. Wessner oli siitä puhunut ensi kerralla käydessään. Huutakaa nyt kaikki yhdestä suusta: eläköön Freckles!"

Hohtavin poskin ja hehkuvin silmin hän iloisesti heilutti kukkasia kädessään ja piti tahtia kolmelle hurraa-huudolle ja yhdelle ylimääräiselle. Freckles livahti rämeelle piiloon peläten aivan halkeavansa ylpeydestä ja suuresta, rajusti sykkivästä rakkaudestaan.

Tyttö istahti taas ja kertoi McLeanille vaahterasta. Isäntä oli erittäin mielissään. Hän otti Frecklesin mukaansa ja läksi tutkimaan puuta. Tyttöä huvitti leirin rakentaminen, ja hän jäi mieluummin miesten joukkoon. Terävine silmineen hän tarkasti jokaista kokoonpanon vaihetta, mutta kun päästiin ruokailusuojan rakentamiseen, ryhtyi pitämään komentoa. Miehet olivat pystyttämässä maahan seipäitä, kun tyttö nousi pystyyn vaunuissa ja eteenpäin kumartuen puhui Duncanille, joka oli työtä ohjaamassa.

"Minä luulen, että jos siirrätte sen pari askelta etäämmäs, saatte paremman paikan, herra Duncan", sanoi hän. "Tuossa saisi paahtava aurinko paistaa sisään keskipäivällä, ja sivuseinät estävät parhaan vilvoittavan tuulen."

"Se on totta se", vastasi Duncan silmäiltyään osoitettuun suuntaan.

Sitten he hiukan siirtämällä seipäitä saivat paljon mukavuutta, josta siunailivat tyttöä joka päivä. Ehtiessään makuuteltan pystyttämiseen he kysyivät hänen mielipidettään. Hän selitti yötuulen yleisen suunnan ja ehdotti teltalle parhaimman paikan. Ennenkuin kukaan aavistikaan, kuinka asia kävi, seisoi tyttö määrittelemässä keittosuojan asemaa ja rakennetta, patojen kannattimien järjestelyä ja samoin varastohuoneen rakentamista. Hän komensi laittamaan makuuteltan lattiapalkit pitkinpäin, niin että olisi helpompi lakaista sitä, ja ehdotti uutta makuutilojen sovittelua, joka tuottaisi kaikille miehille yhtäläisen osan öisestä tuulenhengestä. Sitten hän hyppäsi maahan, kiipesi vastakyhätylle ruokailupöydälle ja opasti kokkia, kuinka piti asettaa tulisija, pöytä ja keittiökalut.

Kun Freckles palasi puuta katsomasta ja yhtyi työhön, näki hän vilaukselta keijun istumassa suopalaatikolla papuja silpimässä. Tyttö huusi hänelle, että heidät oli kutsuttu päivälliselle ja että he olivat suostuneet.

Kun pavut höyrysivät padassa, neuvoi tyttö kokkia panemaan ne ensi kerralla yöksi veteen likoamaan, niin että ne kiehuisivat nopeammin eivätkä halkeilisi. Hän oli varma siitä, että heidän kokkinsa kotona teki sillä tapaa, ja työläisten keittäjä arveli, että se oli hyvä tuuma. Kun Freckles seuraavan kerran keksi tytön, oli tämä perunoita kuorimassa. Vähän myöhemmin hän kattoi pöytää.

Hän lakaisi pöydän luudalla, sensijaan että olisi levittänyt sille liinan, otti vasaran ja takoi sillä pois pahimmat kuhmut tinalautasista ja melkeinpä hieroi nahan sormistaan puhdistaessaan astioita oljilla. Hän pani lautaset yhtä pitkän matkan päähän toisistaan ja latoi haarukat ja lusikat viereen. Kun kokki heitti menemään puoli tusinaa säilykeastioita, korjasi hän ne maasta ja sulatti pois kannen, vaikka melkein kärvensi kasvonsa ja varmasti poltti siinä hyppysensä. Sitten hän sievästi verhosi nämä tekaisemansa kukkamaljat maustekauppojen värillisellä käärepaperilla, jonka sitoi kiinni saraheinätukuilla. Maljat hän täytti katkeroilla, metsätähdillä, astereilla, kultapiiskuilla ja saniaisilla, asetellen niitä pitkin ruokapöytää. Pöydän toisessa päässä olevaan maljaan hän pisti punaiset lehtensä ja toiseen kukkavihkoheiniä. Pari miestä, jotka seurasivat hänen puuhiaan, taputti toisiaan olalle pois mennessään ja vakuutti, että tyttö oli "oikea herrasnainen". Nauraen hän otti paperipussin ja sovitti sen taitavasti päähänsä, matkien kokin lakkia. Sitten hän jauhoi kahvia ja vispilöi pari munaa sekaan pantavaksi, "koska oli vieraita", kuten hän vakavasti selitti kokille. Hän kysyi tältä ihastuneelta olennolta, eikö hän pitänyt kahvista enimmin tällä tavoin valmistettuna, ja sai vastaukseksi, ettei hän sitä tiennyt, kun ei ollut koskaan saanut sitä maistaa. Tyttö sanoi, että hänen laitansa oli juuri samoin — ei hänkään ollut koskaan sellaista maistanut, hän kun ei saanut maistaa mitään vahvempaa kuin maitoa. Sitten he nauroivat yhdessä.

Hän kertoi kokille metsäretkistään isänsä kanssa ja sanoi tämän valmistavan kahvinsa seuraavasti. Kun höyry alkoi kohota isosta kahvikeittiöstä, tukki hän nokan lujasti puhtaalla saralla, pysyttääkseen tuoksun, siirsi pannua niin, että se vain hiljalleen porisi, ja selitti miksi. Tytön vierailun vaikutus tuntui kokissa hänen koko elämänsä ajan, ja miehet toivoivat hartaasti, että hän usein kävisi siellä.

Hänellä oli ollut hyvin hauskaa, kun McLean riemuissaan palasi puuta katsomasta. Kuinka iloinen hän oli, sen hän uskoi ainoastaan keijulle, sillä olihan hän kadottanut uskonsa muutamiin luotettuihin miehiin viime aikoina ja kokemastaan tullut varovaiseksi. Hän suunnitteli polun aukaisemista sille puulle jo samana iltapäivänä ja kahden vahdin asettamista joka yöksi, sillä siitä näkyi tulevan harvinainen aarre, ja hän oli innokas näkemään sen matkalla sahalaitokselle.

"Minäpä tulen katsomaan sen kaatamista", huudahti tyttö. "Minussa on jonkinlaista äidillistä kiintymystä siihen puuhun."

McLeania se huvitti suuresti. Hän olisi tohtinut panna panttiin vaikkapa henkensä sekä keijun että Frecklesin rehellisyydestä, ja kuitenkin heidän ilmoituksensa puun löytämisestä erosivat toisistaan melko lailla.

"Sanokaapa minulle", virkkoi isäntä leikkisästi, "eiköhän minulla ole oikeus sitä tietää? Kuka oikeastaan keksi sen puun?"

"Freckles", vastasi tyttö kerkeästi ja varmasti.

"Mutta hän sanoo aivan yhtä varmasti, että te sen löysitte. En ymmärrä koko juttua."

Tytön silmistä välähti totinen katse täynnä vakavuutta. Hän vilkaisi ympärilleen ja kun ei nähnyt pyyheliinaa eikä pesuvatia, ojensi kätensä, jotta Sears kaataisi vettä niille. Kuivattuaan ne sitten hameensa helmaan hän kiipesi vaunuihin.

"Minä kerron teille, kohta kohdalta, kuinka se tapahtui" sanoi hän, "ja sitten saatte päättää, ja Freckles ja minä kyllä alistumme tuomioonne".

Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi nauraen: "Sanokaa nyt, korkeasti oppinut tuomari, kumpi meistä puun keksi?"

"Hitto sen tietää, mutta en minä!" huudahti McLean. "Mutta jokseenkin täsmällinen on mielikuvani siitä, kuka siihen kiinnitti sinisen nauhan."

Isäntä hymyili merkitsevästi Frecklesille, joka juuri samalla yhtyi heihin, sillä he olivat aikoneet pyytää yhtiötä varaamaan riittävästi puuviilua tuosta samaisesta vaahterasta teettääkseen mitä koreimman yöpöydän keijulle hänen osallisuutensa palkkioksi.

"Mitä sinä tahdot omastasi?" kysäisi McLean Frecklesiltä.

"Jos teille sopii, otan minä osalleni musiikkitunteja — anteeksi, äänikultuuria", vastasi Freckles nauraen.

McLean hymähti, sillä Frecklesin ei tarvinnut muuta kuin kerran kuulla tai nähdä heti oppiaksensa, niinkuin janoinen maa imee vettä.

Keiju sijoitti McLeanin pöydän yläpäähän. Itse hän asettui alapäähän, oikealla puolellaan Freckles, ja työmiehet, pestyinä, harjattuina ja sievistettyinä, niin etteivät olleet tuntea itseään, täyttivät sivut. Siitä tuli hiukan väkinäistä. Ja sitten miehet pelkäsivät kukkia, kiilloitettuja pöytäkaluja ja ennen kaikkea arkailivat tytön soreata olentoa. Ei missään muualla ihmiset siinä määrin paljasta hyvän kasvatuksen ja sivistyksen puutetta kuin ruokaillessa. Lojua pöydällä, kahmaista veitsellä, pureskella ääneen, hotkia kahvia ja joka palalla painaa päänsä alas kuin kilpikonna — sitä he eivät olleet älynneet panna merkille, ennenkuin keiju, joka istui suorana kuin tikku, äkkiä johdatti heidät muistamaan, että heilläkin oli selkäranka. Vaistomaisesti joka mies ojensi selkänsä.

17. luku.

FRECKLES PANEE RAKKAUDESTA HENKENSÄ ALTTIIKSI JA RUNNELTUU.

Puun luo pääseminen oli paljon vaikeampi urakka kuin McLean oli luullutkaan. Työmiehet voivat paraiten lähestyä sitä itäiseltä ulkosyrjältä, mutta sitten kun he olivat päässeet itäisen käytävän suulle, oli vielä jäljellä runsaan kilometrin pituinen, melkein läpitunkematon tiheikkö, isoja ja pieniä puita ja kaikenkokoisia pensaita. Muutamin paikoin oli mutapaikat täytettävä, jotta saataisiin hevosille ja vaunuille luja pohja ja voitaisiin kuljettaa raskaita kuormia. Kului moniaita päiviä, ennenkuin he saivat raivatuksi tien tuon komean puun luo ja olivat valmiit sen kaatamaan.

Kun sahaaminen alkoi, oli Freckles myöskin jo pitämässä vahtia pitkin tietä siihen suuntaan, missä sen leikkasi pikku kanasen puulta johtava polku. Hän oli käynyt täällä ennen miesten tuloa ja ottanut pois sinisen nauhan. Huolellisesti laskoksille käännettynä sitä nyt säilytettiin hänen povellaan. Hänelle kangasti siitä nauhasta moninkertainen ilo, kun hän ensi kuussa lähtisi kaupunkiin aloittamaan opintonsa ja uneksimaan kesänsä uudelleen. Se antaisi tapahtumille todellisuustuntua. Kun hän olisi puettu kuin muutkin miehet ja olisi työssänsä, tiesi hän kyllä, mihin panisi tämän kallisarvoisen sininauhan. Siitä tulisi hänelle onnentähti, ja sitä hän aina pitäisi mukanaan säilyttääkseen elävänä muistissaan sen päivän, jona keiju oli sanonut häntä ritarikseen.

Kuinka hän opiskelisi ja voi, kuinka hän laulaisi! Voisikohan hän täyttää McLeanin toiveet ja saisiko keijukin ylpeillä hänen tähtensä? Jospa hänestä vain voisi tulla oikea ritari!

Hän ei voinut ymmärtää, miksi keiju ei ollutkaan saapunut. Olihan hän halunnut nähdä puuta kaadettavan. Hän myöhästyisi kerrassaan, ellei tulisi jo pian. Olihan hän saanut tietää että kaikki olisi valmista tänä aamuna, ja luvannut varmasti olla siellä. Miksi Herran nimessä hän myöhästyi juuri tällä kertaa?

McLean oli ratsastanut kaupunkiin. Jos hän olisi ollut täällä, olisi Freckles pyytänyt häntä viivyttämään kaatamista, mutta ei kernaasti halunnut pyytää työmiehiä. Hänellähän ei ollut siihen valtuutta, vaikka arvelikin, että miehet odottaisivat; mutta jostakin syystä häntä ujostutti tuon pyynnön esittäminen, niin että hän odotti, kunnes varsinainen työ oli jo päättynyt. Saha oli otettu pois, ja miehet antoivat jyriseviä iskuja sille puolelle puuta, jonne sen piti kaatua, kun McLean tuli ratsastaen.

Ensi sanoikseen hän tiedusteli keijua. Kun Freckles ilmoitti, ettei hän ollut vielä tullut, antoi isäntä heti määräyksen pysähdyttää työt puun kaatamiseksi, kunnes hän saapuisi, sillä hän tajusi, että tyttö todellakin oli puun keksinyt, ja jos hän halusi nähdä sen kaatamisen, piti hänen se nähdä. Kun miehet väistyivät paikaltaan, tarttui voimakas tuulenpuuska puun latvaan, joka kohosi korkealle yli kumppaneittensa. Juurelta kuului pahaenteistä ratinaa, mahtava puu vavahteli, ja juuri sillä taholla, jonne sen oli määrä kaatua, työntäytyivät pensaat kahtaanne, ja lomasta livahtivat esiin keijun hymyilevät kasvot.

Kauhistuksen ulina pääsi miesten kuivista kurkuista, ja nähdessään kuolemantuskan heidän silmissään hän pysähtyi äkkiä, silmäsi ylös ja käsitti asian.

"Etelään!" karjaisi McLean. "Juoskaa etelään!"

Tyttö seisoi avutonna. Hän ei ilmeisesti tietänyt, missä päin etelä oli. Toisen kerran iso puu verkalleen vavahteli. Miehet seisoivat kaikki liikkumatta, mutta Freckles ryntäsi puun ohitse ja juoksi pitkin harppauksin. Hän koppasi tytön syliinsä ja syöksyi pensaikon läpi pelastusta etsien. Runko oli jo puoleksi kallellaan heidän ylitsensä, kun muuan lähellä oleva puu hetkiseksi pysäytti sen kaatumisen. He näkivät Frecklesin jalan luiskahtavan, ja hän suistui päistikkaa maahan tyttö sylissään.

Miehet päästivät kamalan huudon, ja McLean peitti kasvonsa. Samassa silmänräpäyksessä Freckles oli taas pystyssä, kantaen tyttöä ja ponnistaen eteenpäin. Ulommaiset oksat olivat jo heidän kohdallaan, kun he näkivät Frecklesin heittävän kannettavansa, kasvot alaspäin, mutaan niin kauas kuin suinkin jaksoi. Sitten hän juoksi jälkeen koettaakseen suojata hänen ruumistaan omallansa, vilkaisi taaksensa, olivatko he vielä vaarassa, ja ojennetuin käsivarsin jännitti itsensä ottaakseen iskun vastaan. Oksat peittivät heidät toisten näkyvistä, ja kaamea räsähdys tärisytti maata.

McLean ja Duncan juoksivat esiin kirveet ja sahat mukana. Muut miehet seurasivat, ja he ryhtyivät pelastustyöhön vimmatusti. Heistä tuntui ihmisiältä, ennenkuin he saivat vilahdukselta nähdä tytön sinistä hametta, ja se yllytti heidän tarmoaan. Duncan lankesi polvilleen hänen viereensä ja kaivoi käsin maata hänen aitansa. Muutaman sekunnin kuluttua hän saattoi vetää esille tytön, joka oli huumaantunut, mutta varmaankaan ei pahemmin loukkaantunut.

Freckles makasi hieman kauempana puun alla, missä iso oksa naulasi hänet maahan. Hänen silmänsä tuijottivat oudon avoimina, mutta hän oli täysin tajuissaan. Duncan alkoi kaivaa hänenkin aitansa, mutta Freckles pysäytti hänet.

"Ette voi liikuttaa minua", sanoi hän. "Täytyy katkaista oksa ja nostaa se pois. Kyllä minä tiedän."

Kaksi miestä juoksi hakemaan isoa sahaa. Eräät muut kävivät käsiksi oksaan ja kannattivat sitä. Lyhyessä ajassa se oli poissa ja Freckles vapaana.

Miehet kumartuivat hänen puoleensa nostaakseen hänet maasta, mutta hän viittasi heitä pois.

"Älkää koskeko minuun, ennenkuin olen levännyt hiukan", pyysi hän.

Sitten hän käänsi päätänsä, kunnes näki keijun, joka pukunsa helmaan kuivaili mutaa silmistään ja kasvoistaan.

"Koettakaahan nousta seisaalle", kehoitti hän tyttöä.

McLean tarttui tyttöön ja auttoi hänet pystyyn.

"Luuletteko, että on tullut mitään luunmurtoa?" sammalsi hän.

Keiju pudisti päätä ja pyyhkieli yhä kasvojaan.

"Tarkastakaapa te, sir", pyysi Freckles.

Tyttö salli McLeanin tutkia, ja tämä vakuutti Frecklesille, ettei hän ollut vakavasti vahingoittunut.

Poika käänsi päänsä takaisin, ja hänen kasvoillaan oli sanomattoman hellyyden ilme.

"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän raukeasti. Tyttö riistäytyi irti McLeanista.

"Nyt te, Freckles!" huudahti hän. "Nyt on teidän vuoronne. Nouskaa pystyyn!"

Tuskallinen nykäys väräytti Frecklesin kasvoja. Sen nähdessään tyttö kävi kalmankalpeaksi ja tarttui nuorukaisen käteen.

"Freckles, nouskaa ylös!" Se oli puoleksi käsky, puoleksi pyyntö. "Rauhoittukaa, keiju! Antakaahan minun ensin hieman levätä!" pyysi nuorukainen.

Tyttö polvistui hänen viereensä. Freckles kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä lähelle itseään. Hän katsoi McLeaniin niin tuskallisen pyytävästi, että isäntä polvistui hänen toiselle puolelleen.

"Voi, Freckles!" huudahti McLean. "Eihän toki! Varmaankin voimme tehdä jotakin. Meidän täytyy! Annahan katsoa!"

Hän yritti aukaista pojan paidankaulusta, mutta hänen kätensä vapisivat niin kovasti, että tyttö työnsi ne syrjään ja itse paljasti Frecklesin rinnan. Kiireesti silmäiltyään hän veti vaatteen jälleen kokoon ja pujotti kätensä hänen päänsä alle. Freckles kohotti häneen kuolontuskaisen katseen.

"Käsitätte kai?" sanoi hän.

Tyttö nyökkäsi sanattomana.

Freckles kääntyi McLeaniin päin.

"Kiitos kaikesta", läähätti hän. "Missä ovat miehet?"

"Ne ovat kaikki täällä", vastasi isäntä, "paitsi paria miestä, jotka ovat lähteneet hakemaan lääkäriä, rouva Duncania ja Lintunaista".

"Ei maksa vaivaa yrittää mitään", sanoi Freckles. "Älkää vain unohtako puuhkaa ja joululahjaa, varsinkaan puuhkaa!"

Heidän yläpuolellaan kuului niin erikoista liikehtimistä, että se kiinnitti Frecklesin huomiota tällä kuolonvakavallakin hetkellä. Hän katsahti sinne, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen kärsivillä kasvoillaan.

"Kas, eikös siinä ole pikku kanaseni!" huudahti hän heikosti. "Se lienee nyt tekemässä ensimmäistä lentokoetta pesästänsä. Nyt Duncan voi saada ison vesialtaansa."

"Pikku kanahan se minutkin myöhästytti", puhui keiju. "Minun oli niin kova kiire päästä tänne, että unohdin tuoda sille aamiaista vaunuista. Sen oli varmaankin aika nälkä, sillä kulkiessani puun ohitse se läksi perässäni. Se hoippui niin kummallisesti ja siirtyi niin hitaasti puulta puulle pensaikon halki, että minun oli pakko odottaa, sillä enhän toki voinut ajaa sitä takaisinkaan."

"Tietenkään ette voinut. Minun linnullani on niin hyvä ymmärrys, ettei se kääntynyt takaisin, kun sai seurata teitä", riemuitsi Freckles aivan kuin ei olisi käsittänyt, että se viivähdys juuri maksoi hänen henkensä. Sitten hän makasi hiljaa miettiväisenä, mutta kysyi pian: "Vai niin, minun pikku kanaseniko se siis viivästytti teitä, keiju?"

"Niin juuri", vastasi tyttö.

Kova tuska värähdytti Frecklesiä, ja kasvoilla vilahti epätietoinen ilme.

"Koko kesän olen kiittänyt Jumalaa sen mustan sulan putoamisesta ja kaikesta ilosta, mitä se on minulle tuonut", mutisi hän, "mutta näyttää siltä kuin…"

Hän jätti kesken ja kohotti kysyvän katseen McLeaniin.

"Minä en voi mitään sille, että olen iiriläinen, mutta kyllä sille, että olen taikauskoinen", sanoi hän. "Enhän saa syyttää siitä taivasta taikka lintuani."

"Et, rakas poika", sanoi McLean silitellen heleätä tukkaa. "Sinulla oli valta valita. Olisithan voinut seisoa siinä kuin kiinnikasvanut pölkky kuten me kaikki muut. Suuren rakkautesi ja erinomaisen miehuutesi voimasta sinä teit tämän uhrauksen."

"Älkää antako sille sitä nimeä, sir!" huudahti Freckles. "Onhan asian laita päinvastoin. Jos voisin uhrata ruumiini vielä sata kertaa pelastaakseni hänet tästä, tekisin sen ja iloitsisin joka tuskasta."

Jumaloivan hellä hymy huulilla hän kääntyi tyttöön päin. Tämä oli pelottavan kalpea, ja hänen silmänsä olivat jäykät ja lasimaiset. Hän tuskin tuntui kuulevan tai käsittävän, mitä oli tulossa, mutta urhoollisesti hän koetti vastata siihen hymyyn.

"Onko otsani liassa?" kysyi Freckles.

Tyttö ravisti päätänsä.

"Kerran te…" sammalsi nuorukainen.

Heti tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, sitten kummallekin poskelle ja vihdoin huulille pitkän suudelman.

Sitten McLean kumartui hänen puoleensa.

"Freckles", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä et koskaan voi saada tietää, kuinka minä rakastan sinua. Ethän aio lähteä sanomatta minulle hyvästi?"

Se sana herätti tytön äkkiä tajuihinsa. Hän sävähti ikäänkuin unesta heränneenä.

"Hyvästi?" huudahti hän kiivaasti, silmät suurina ja veren tulvahtaessa kalpeisiin kasvoihin. "Hyvästi! Mitä te tarkoitatte? Kuka sanoo hyvästi? Minne Freckles lähtisi näin loukkaantuneena, ellei sairaalaan? Eihän silti tarvitse sanoa hyvästi. Tietysti me kaikki saatamme häntä sinne. Kutsukaa miehet koolle! Meidän täytyy lähteä nyt heti."

"Ei kannata, keiju", vastasi Freckles. "Luulen, että jokainen luu rinnassani on murskaantunut. Teidän täytyy antaa minun erkaantua."

"Mutta minä en tahdo", sanoi tyttö jyrkästi. "Ei kannata kuluttaa kallista aikaa siitä puhumalla. Te olette elossa. Te hengitätte; ja miten pahasti luunne lienevätkin murskaantuneet, niin mitä varten on taitavia lääkärejä olemassa, ellei korjaamaan teitä ja panemaan jälleen kuntoon? Te lupaatte minulle vain, että purette hampaanne yhteen ja käskette, kun teemme teille kipeää, sillä meidän täytyy lähteä viemään teitä niin pian kuin suinkin. En ymmärrä, mikä minuakin on vaivannut. Tässä on jo tuhlattu runsaasti aikaa."

"Voi, keiju!" tuskaili Freckles. "Minä en voi! Te ette tiedä, kuinka huonosti asiat ovat. Minä kuolen samassa, kun yritätte minua nostaa."

"Tietysti niin teette, jos niin päätätte tehdä", sanoi tyttö. "Mutta jos lujasti tahdotte, niin ette kuole; hengittäkää vain syvään ja voimakkaasti ja pitäkää kovasti kiinni minusta. Kyllä minä toimitan teidät täältä pois. Teidän täytyy todellakin kestää, Freckles, vaikka se tekisi kuinka kipeää, sillä tehän jouduitte tähän minun takiani, ja nyt minun täytyy pelastaa teidät, niin että teidän on parasta luvata."

Hän kumartui nuorukaisen puoleen ja koetti hymyillä hänelle rohkaisevasti pelosta jäykillä huulillaan.

Isoina pisaroina helmeili kylmä hiki Frecklesin ohimoilla.

"Voi, rakas keiju!" rukoili hän ottaen tytön käden omaansa. "Te ette käsitä asiaa enkä minä henkeni uhallakaan voi sitä sanoa teille, mutta todellakin on parasta antaa minun mennä. Tämä on juuri onneksi minulle. Sanokaa vain minulle hyvästi ja antakaa minun pian päästä pois."

Hän vetosi McLeaniin.

"Rakas isäntä, tehän tiedätte. Sanokaa hänelle, että minulle elämä on paljon pahempaa kuin kuolema. Sanokaa hänelle, että tiedätte kuoleman olevan parasta, mitä milloinkaan voi minulle sattua."

"Taivas armahtakoon!" huudahti tyttö. "Minä en voi kestää tätä viivyttelemistä!"

Hän puristi Frecklesin kättä rintaansa vastaan ja kumartuen hänen puoleensa katsoi syvälti hänen hämärtyneihin silmiinsä.

"'Minä lupaan kunniasanallani, että tahdon yhä hengittää.' Se teidän täytyy luvata minulle", sanoi keiju. "Sanotteko niin?"

Freckles empi.

"Freckles!" komensi tyttö rukoillen. "Sanottehan niin?"

"Sanon!" läähätti nuorukainen.

Tyttö hypähti pystyyn.

"Sitten on kaikki kunnossa", sanoi hän, ja äänessä oli entistä reippautta. "Puhaltakaa te vain kuin höyrykone, loput teen minä."

Miehet kokoontuivat innoissaan hänen ympärilleen.

"Frecklesin kuljettaminen tulee olemaan kova urakka", sanoi hän, "mutta se on meidän ainoa toivomme, niin että kuunnelkaa tarkasti älkääkä millään muotoa jättäkö heti tekemättä, mitä nyt teille sanon. Nyt ei ole aikaa olla toistemme tiellä, vaan meillä täytyy olla oikea järjestys. Lähtekää te neljä siitä vaunuhevosilla ratsain makuuteltalle. Ottakaa sieltä kaikkein lujin riippumatto, muutamia peitteitä ja päänalus. Ratsastakaa takaisin suorinta tietä. Jos tapaatte joitakin muita miehiä joukosta, niin lähettäkää heidät tänne auttamaan riippumaton kantamisessa. Me emme saa ruveta hytkyttämään häntä vaunuissa ajaen. Toiset raivaavat polkua tielle; ja te, herra McLean, otatte Nellien ja ratsastatte kaupunkiin. Kertokaa isälleni, kuinka Freckles on loukkaantunut ja että hän teki sen pelastaakseen minut. Sanokaa hänelle, että minä aion viedä Frecklesin Chicagoon kahdentoista junassa ja että hänen tulee pidättää sitä, jos hiukan myöhästymme. Ellei hän sitä voi, niin pitäkää ylimääräinen juna valmiina asemalla ja toinen Pittsburgiin Fort Waynessa, niin että saamme kulkea ilman viivytyksiä. Ei tarvitse huolehtia, vaikka jätättekin meidät tänne yksin. Lintunainen tulee pian. Me levähdämme hetkisen."

Hän kyykistyi taas mutaan Frecklesin viereen ja alkoi silitellä hänen hiuksiaan ja käsiään. Nuorukainen käänsi tuskaiset kasvonsa häneen ja ponnisteli tukehuttaakseen ne voihkinat, jotka uhkasivat kertoa, kuinka hän kärsi.

Kun miehet olivat valmiit nostamaan häntä, kumartui keiju häneen päin intohimoisen hellänä.

"Rakas Limberlostin vartija, nyt aiomme nostaa teitä", sanoi hän. "Pelkään että pyörrytte tuskasta, mutta koetamme olla niin varovaisia kuin suinkin älkääkä unohtako lupaustanne."

Omituinen raukea hymyntapainen viivähti Frecklesin väräjävillä huulilla.

"Keijukaiseni, voiko mies muistaa lupausta, kun ei ole tajuissaan?" kysyi hän.

"Kyllä te voitte", sanoi tyttö pontevasti, "sillä lupaus merkitsee teille sen verran enemmän kuin useimmille muille".

Hänen sanoistaan virisi pojan kasvoille tarmokas ilme.

"Valmis olen", sanoi hän.

Heti ensi kosketuksesta hänen silmänsä sulkeutuivat, hirveä korahdus purkautui ilmoille, ja hän makasi tajuttomana. Tyttö silmäsi Duncaniin aivan kauhuissaan. Sitten hän puristi huulensa yhteen ja kokosi jälleen voimansa.

"Näin onkin kai parasta", sanoi hän. "Ehkä hän ei nyt tunne, kuinka kipeätä hänelle teemme. Pojat, olkaapa nyt nopeat ja helläkätiset!"

Hän asettui riippumaton viereen ja hauteli vedellä Frecklesin kasvoja. Ottaen hänen kätensä omaansa hän käski lähteä liikkeelle. Hän kehoitti miehiä pyytämään jokaista vankkarakenteista miestä, jonka kohtaisivat, yhtymään joukkoon, niin että voisivat vaihtaa kantajia useasti ja päästä pian eteenpäin.

Lintunainen tahtoi ottaa tytön vaunuihin ajaakseen riippumaton perässä, mutta hän kieltäytyi jättämästä Frecklesiä ja ehdotti, että Lintunainen ajaisi edeltä, ottaisi vähän vaatteita ja olisi asemalla valmiina saattamaan heitä Chicagoon. Koko matkan tyttö kulki riippumaton vieressä, varjostaen, Frecklesin kasvoja lehtevällä oksalla, ja piti hänen kädestään kiinni. Joka kerta kun pysähdyttiin vaihtamaan kantajia, kostutti hän pojan kasvoja ja huulia ja laski jokaisen hengähdyksen sydäntäsärkevän tuskaisesti.

Hän tuskin huomasi, milloin hänen isänsä yhtyi heihin ja ottaen oksan hänen kädestään pujotti käsivartensa hänen uumalleen ja melkein kantoi häntä. Kaupungin katuihin ja uteliaihin, ahnaasti töllisteleviin ihmisjoukkoihin hän ei kiinnittänyt enempää huomiota kuin Limberlostin puihin. Kun juna ajoi asemalle ja työmiehet nostivat Frecklesin vaunuun, toimitti pitkä Duncan tytölle tilaa riippumaton viereen.

Mukana paras kirurgi mitä saatavissa oli sekä Lintunaisen ja McLeanin ollessa apulaisina alkoi nyt neljän tunnin matka Chicagoon. Tyttö piti herkeämättä huolta Frecklesistä, kostutti hänen kasvojaan, silitteli hänen kättänsä ja lempeästi löyhytteli viileyttä. Ei hetkeksikään hän halunnut luovuttaa paikkaansa taikka sallia kenenkään muun tehdä ylipäätänsä mitään onnettoman hyväksi. Lintunainen ja McLean katselivat kummastellen. Hänen voimansa ja miehuullisuutensa näyttivät olevan ehtymättömät. Yhden ainoan kerran hän puhui, ja silloin hän kysyi McLeanilta, oliko varmaa, että ylimääräinen juna Pittsburgin linjalla oli valmiina. McLean vastasi, että juna oli tilattu ja odotti heitä.

Kello viisi Freckles makasi Lake Viewin sairashuoneen leikkauspöydällä, ja häntä käsitteli kolme Chicagon etevintä kirurgia. Heidän käskystään McLean saattoi vastahakoisen keijun sieltä pois ja vei hänet hoitajattaren haltuun saamaan kylvyn, hoitoa naarmuilleen sekä vuoteen nukkuaksensa.

Vaikka tällaisessa paikassa on vaikeata hämmästyttää ihmisiä, joutuivat hoitajattaret kuitenkin ihmeisiinsä riisuessaan tytöiltä perin tahriintuneet ja rikki revityt vaatteet ja mutaiset, ihoon tarttuneet sukat, pestessään pois kuivettuneen saven hänen silkinhienoista hiuksistaan ja hieroessaan naarmuja ja mustelmia täyteen tullutta kaunista, lian peittämää ruumista. Tyttö vaipui syvään uneen jo paljon ennen kuin he olivat lopettaneet puuhansa ja makasi sikeässä tiedottomuuden tilassa sillä aikaa, kun taistelu Frecklesin hengestä oli alkanut.

Kolme päivää myöhemmin hän oli sama keiju kuin ennenkin, paitsi että Freckles oli alinomaa hänen ajatuksissaan. Levottomuus ja se vastuunalaisuus, jota hän tunsi nuorukaisen tilasta, oli kehittänyt hänessä uutta kypsyyttä ja täyttä naisellisuutta. Sinä aamuna hän nousi varhain ja liikuskeli Frecklesin oven vaiheilla. Hänen oli sallittu olla potilaan luona, sillä hoitajattaret ja lääkärit olivat huomanneet, että tajuihinsa tullut, levoton, ylen kiihtynyt, tuskien kiusaama nuorukainen vain hänen tähtensä pysyi rauhallisena ja totteli määräyksiä. Kun tyttö oli nääntyä unen puutteesta, täytyi häntä uhata sillä, että hän sairastuisi, jotta hänet saatiin vuoteeseen. Ja ilmoittamalla sitten Frecklesille, että keiju nukkui ja että he herättäisivät hänet, jos hän liikahtaisi, he voivat häntä vähäksi aikaa hillitä.

Lääkäri oli Frecklesin luona. Tytölle oli sanottu, että hän tänä aamuna antaisi lopullisen lausuntonsa, ja siksi hän kyyristeli nyt tuolissa akkunan ääressä, laski alas uutimet takanaan ja hirveässä jännityksessä odotti suljetun oven aukeamista.

Juuri kun se aukeni, riensi McLean käytävän halki lääkäriä vastaan, mutta luotuaan silmäyksen tämän kasvoihin peräytyi kauhistuneena, ja tyttö, joka oli noussut istumasta, vaipui takaisin paikalleen niin huumaantuneena, ettei jaksanut astua askeltakaan. Miehet katsoivat toisiinsa. Huulet raollaan ja silmät pelosta jäykkinä keiju kumartui eteenpäin tuskaisen jännittyneenä.

"Minä — minä luulin hänen voivan varsin hyvin", sammalsi McLean.

"Leikkauksen hän kesti", vastasi lääkäri, "eivätkä hänen haavansa ole ehdottomasti hengenvaarallisia. Minähän sanoin teille jo eilen, mutta en huomauttanut, että jokin muu luultavasti vie häneltä hengen, ja niin nyt näkyy käyvän. Ei hänen ole pakko kuolla tuosta tapaturmasta, mutta hän ei elä iltaa pitemmälle."

"Miksei? Mitä se on?" kysyi McLean hätäisesti. "Me kaikki rakastamme sitä poikaa. Meillä on yhteensä miljoonia tehdäksemme mitä rahalla suinkin voi. Miksi hänen pitää kuolla, elleivät nuo murtuneet luut ole siihen syynä?"

"Sen ilmoittamiseen minä nyt tarjoankin teille tilaisuutta", virkkoi lääkäri. "Hänen ei tarvitse kuolla tapaturmasta, mutta hän kuolee niin pian kuin hänen mainio ruumiillinen kuntonsa sen sallii, ja syynä on se, että hän ihan ilmeisesti mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jos hän olisi täynnä elämän toivoa ja halua, olisi minun työni helppo. Jos te kaikki rakastatte häntä, niinkuin sanotte, ja jos on olemassa rajattomat mahdollisuudet antaa hänelle mitä hän vain pyytää, niin miksi hän tahtoisi kuolla?"

"Onko hän kuolemaisillaan?" kysyi McLean.

"On", vastasi lääkäri. "Hän ei enää näe iltaa, paitsi jos saadaan jokin voimakas vastavaikutus heti vireille. Hän on niin voimaton, että kun hän mieluummin valitsee kuoleman kuin elämän, luonto ei jaksa voittaa hänen omaa tahdonpuutettaan. Jos mielii hänet pelastaa, täytyy häneen saada elämänhalua. Nyt hän epäilemättä toivoo kuolevansa ja niin pian kuin suinkin."

"Sitten hänen täytyy kuolla", lausui McLean.

Hänen leveät hartiansa vapisivat, ja vahvat kädet aukenivat ja sulkeutuivat konemaisesti.

"Merkitseekö se, että te tiedätte, mitä hän toivoo, ettekä voi tahi ette tahdo sitä antaa?"

McLean voihki tuskasta.

"Se tarkoittaa", sanoi hän epätoivoisena, "että minä tiedän, mitä hän toivoo, mutta minun on yhtä mahdoton auttaa häntä kuin noutaa hänelle tähti taivaalta. Sitä, minkä takia hän tahtoo kuolla, hän ei voi milloinkaan saada."

"No sitten teidän täytyy valmistua lopun varalle ihan pian", sanoi lääkäri ja kääntyi kiireesti poispäin.

McLean tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.

"Kuulkaa!" huusi hän epätoivoissaan. "Te sanotte sen ikäänkuin minä voisin tehdä jotakin, jos tahtoisin. Minä sanon teille, että poika on minulle sanomattoman rakas. Minä tekisin mitä tahansa, kuluttaisin kuinka paljon tahansa. Te olette nähnyt sen nuoren tytön, joka täällä on mukanani, ja monesti puhunutkin hänestä. Sitä lasta hän toivoo. Hän kerrassaan jumaloi tyttöä, mutta hyvin tietäen, ettei siitä koskaan voi tulla mitään, hän mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jumalan nimeen, mitä minä voin sille tehdä?"

"Lukuunottamatta puuttuvaa kättä en ole koskaan hoitanut pulskempaa miestä", sanoi lääkäri, "ja tyttö tuntui olevan erittäin mieltynyt häneen. Miksi hän ei siis voi saada sitä tyttöä?"

"Miksi?" toisti McLean. "Monestakin syystä. Minä sanoin, että hän on minun poikani. Te varmaankin tiesitte, ettei hän sitä ole. Vähän toista vuotta sitten en ollut häntä koskaan nähnytkään. Hän joutui eräälle työpaikalleni maantieltä. Hän on löytölapsi, joka oli jätetty orpolastenkotiin täällä Chicagossa. Kun hän oli varttunut, luovutti lastenkodin johtaja hänet eräälle raa'alle miehelle. Hän karkasi tiehensä ja joutui eräälle tukkileirilleni. Hänellä ei ole nimeä eikä mitään tietoa syntyperästään. Ja tyttö — niin, hänestähän olemme puhuneet. Te näette, mitä hän on, ruumiillisesti ja henkisesti. Hänellä on esi-isiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltain ensimmäisiin valkoisiin tulokkaihin, ja toisella puolen merta niitä on läpi vuosisatojen. Hän on jumaloitu, hemmoiteltu ainoa lapsi, ja isä on hyvin rikas. Elämä tarjoaa tytölle kaikki, toiselle ei mitään, ja sen tämä poika ymmärtää paremmin kuin kukaan muu. Hänellä ei ole muuta valittavana kuin kuolema, jos pelastuksena on vain se, että hän saa tytön omakseen."

Silloin tyttö seisoi heidän välissään.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Jos Freckles haluaa minua, ei hänen tarvitse muuta kuin, sanoa, niin minä olen hänen."

Hämmästyneet miehet perääntyivät askeleen, tuijottaen häneen.

"Sitä hän ei koskaan sano", vastasi McLean viimein, "ettekä te tätä ymmärrä, keijukainen. Kuinka ihmeessä te tänne jouduitte? En missään nimessä olisi tahtonut, että te saisitte kuulla, mitä kerroin, mutta kun niin on tapahtunut, rakas tyttö, niin täytyy teille ilmoittaa, ettei Freckles vaadi teidän ystävyyttänne tai suopeuttanne, vaan rakkauttanne."

Tyttö katsoi kirkkailla, vakavilla sinisilmillään suoraan lääkäriä kasvoihin ja sitten McLeaniin rohkean avomielisesti.

"Hyvä, minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.

McLean heilautti kättään avuttomana.

"Te ette käsitä asiaa", toisti hän kärsivällisesti. "Freckles ei tahdo teiltä ystävän taikka kumppanin taikka sisaren rakkautta, vaan morsiamen lempeä. Ja jos te pelastaaksenne sen elämän, jonka hän pani alttiiksi teidän puolestanne, aiotte jalomielisenä ja innostuvana uhrata tulevaisuutenne, niin minun täysi velvollisuuteni on teidän isänne poissa ollessa, suojelijana, jonka käsiin hän on jättänyt teidät, estää sellainen malttamaton teko. Jo nuo sanat, jotka lausuitte, ja puhetapanne osoittaa, että olette pelkkä lapsi ettekä ole uneksinutkaan, mitä sellainen rakkaus on."

Silloin keiju kävi kerrassaan suurenmoiseksi. Punertava läikähdys karkoitti pelon kelmeyden hänen kasvoiltaan. Hänen suuret silmänsä laajenivat ja säteilivät sisäistä tulta. Hän näytti siinä heidän silmissään kasvavan ja varttuvan uljaaksi naiseksi.

"Minun ei ole koskaan tarvinnut uneksia rakkaudesta", sanoi hän ylväästi. "Koko elämässäni en ole muuta tiennyt kuin rakastaa jokaista ja saada kaikilta rakkautta. Eikä kukaan ole ollut minulle niin rakas kuin Freckles. Jos suvaitsette muistaa, olemme yhdessä kokeneet koko paljon. Minä en tiedä mitään morsiamista ja heidän lemmestään, mutta minä rakastan häntä kaikella sillä rakkaudella mitä sydämessäni on ja luulen sen riittävän hänelle."

"Varmaankin", jupisi lääkäri.

McLean ojensi kätensä vetääkseen tytön puoleensa, mutta tämä huomasi liikkeen ja astui nopsasti taaksepäin.

"Mitä isääni tulee", jatkoi hän, "niin hän kertoi minulle heti, mitä oli teiltä kuullut Frecklesistä. Jo monta viikkoa olen tietänyt kaikki mitä tekin. Se tieto ei muuttanut rahtuakaan teidän rakkauttanne häneen. Luulen, että Lintunainen rakasti häntä vieläkin enemmän. Miksi vain te kaksi omistaisitte kaikki ylevät tunteet? Enkö minä osaa nähdä, kuinka urhea, uskollinen ja erinomainen hän on? Enkö minä osaa nähdä, kuinka hänen sielunsa värisee musiikista, enkö näkisi hänen rakkauttansa kaikkeen kauniiseen ja hänen yksinäisyytensä ja sydämennälkänsä tuskia? Täytyykö teidän kahden rakastaa häntä kaikella rakkaudella mitä on olemassa ja enkö minä voi antaa hänelle mitään? Isäni ei ole koskaan kohtuuton. Hän ei vaadi, että minä en saa rakastaa Frecklesiä tai etten saa sanoa sitä hänelle, jos sen sanominen voi pelastaa hänet."

Hän pujahti McLeanin ohitse Frecklesin huoneeseen, sulki oven ja väänsi sen lukkoon.

18. luku.

FRECKLES HYLKÄÄ RAKKAUDEN, KUN EI TIEDÄ SYNTYPERÄÄNSÄ KUNNIALLISEKSI, JA KEIJU LÄHTEE SITÄ TUTKIMAAN.

Freckles makasi laakealla patjalla, ruumis liikkumattomana kipsisiteissä, poikkinainen käsivarsi tavallisuuden mukaan piilossa. Hänen katseensa kiintyi heti ahneesti keijun kasvoihin. Kevein askelin tämä astui hänen luoksensa ja äärettömän hellänä kumartui hänen puoleensa, mutta samassa hänen sydäntänsä kouristi pojan ulkomuodossa tapahtunut muutos. Freckles näytti niin heikolta, kaihoiselta, lopen toivottomalta ja yksinäiseltä. Tyttö saattoi nähdä, että yö oli ollut pelkkää kauhua.

Ensi kertaa hän yritti kuvitella olevansa Frecklesin sijassa. Miltä tuntuisi, jos ei olisi vanhempia, ei kotia, ei nimeä? Ei edes nimeä! Se oli pahinta kaikista. Se merkitsisi, että oli eksynyt, eksynyt kerrassaan ja toivoa vailla. Tyttö tarttui humisevaan päähänsä ja horjahti, koettaessaan syventyä tähän kuvitelmaan. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen, pujotti käsivartensa päänalusen alle ja painoi huulensa hänen otsalleen. Ruhjoutunut hymyili heikosti, mutta hänen kaihoinen ilmeensä näytti sitä vihlovammalta. Se viilsi tytön sydänjuuria myöten.

"Rakas Freckles", sanoi hän, "teidän silmissänne on tänä aamuna kokonainen kertomus. Kertokaapa se minulle."

Freckles hengähti syvään, vavahtaen.

"Keijukaiseni", pyysi hän, "olkaa jalomielinen! Ajatelkaa minua hieman. Minun on niin koti-ikävä, olen niin uupunut, rakas keiju; päästäkää minut lupauksestani. Antakaa minun mennä."

"Miksi niin, Freckles?" sopersi tyttö. "Te ette tiedä, mitä pyydätte. Antaako teidän mennä! En voi. Minä rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta, Freckles. Minusta te olette paras ihminen mitä koskaan olen tuntenut. Minä olen jo suunnitellut meidän molempien elämää. Minä tahdon, että te saatte opiskella ja syventyä kaikkeen mitä laulun alalla voi oppia, heti kun jälleen olette terve. Silloin kun olette saanut lisää oppia, olen minäkin päässyt opistosta, ja sitten minä haluan" — hän empi hetkisen — "minä haluan teistä todellista ritariani, Freckles, ja että sanotte minulle pitävänne minusta — hiukan. Minä olen ensi hetkestä asti ajatellut teitä lemmitykseni. Minä en voi luopua teistä, paitsi jos ette pidä minusta. Mutta te pidätte minusta — hieman ainakin — eikö niin, Freckles?"

Freckles lepäsi siinä hurstia valkeampana, silmät naulattuina kattoon ja hengityksen sihistessä kuivien huulten lomitse. Tyttö odotti tuokion verran hänen vastaustansa, ja kun ei mitään kuulunut, painoi hän punastuvat kasvonsa hänen vierelleen päänaluselle ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Freckles, minä… minä koetan kosia teitä. Voi, ettekö voi auttaa minua vähäisen? Se on kauhean vaikeata yksin. Minä en tiedä, kuinka sen oikeastaan sanoisin, mutta minä rakastan teitä, Freckles. Minun täytyy saada teidät, ja nyt kai minun on… minun on paras suudella teitä."

Hän nosti punastuneet kasvonsa ja urheasti painoi kuumeiset, värähtelevät huulensa Frecklesin huulille. Kuin apilantuoksu tunkeutui hänen hengityksensä nuorukaisen sieraimiin, ja kutrit koskettivat hänen kasvojaan. Sitten tyttö katsoi häntä moittivasti silmiin.

"Freckles", läähätti hän, "Freckles! Enpä luullut, että te voisitte olla ilkeä."

"Ilkeäkö, keiju? Teitäkö kohtaan ilkeä?" toisti Freckles huohottaen.

"Niin", vastasi tyttö. "Oikein häijy. Kun joku teitä suutelee, niin jos teissä on rahtuakaan sääliä, pitäisi teidän vastata suudelmaan, edes hieman. Nytpä koetan uudelleen, mutta tahdon myös, että pikkusen autatte minua. Te ette kai ole niin sairas, ettette voisi vähän auttaa", rukoili hän.

Frecklesin jäntevä käsi puristui peitteellä nyrkkiin. Hänen leukansa viittasi kattoon päin, ja pää heittelehti edestakaisin.

"Jeesus!" parahti hän tuskissaan. "Sinä et ole ainoa ristinpuuhun naulittu!"

Tyttö sieppasi Frecklesin käden ja veti sen rintaansa vasten.

"Freckles!" vaikeroi hän kauhuissaan. "Freckles! Erehdynkö minä? Ettekö te haluakaan minua?"

Frecklesin pää heittelehti yhä sanattomassa kärsimyksessä.

"Odottakaahan vähän, keiju!" läähätti hän viimein. "Antakaa minulle hieman aikaa!"

Tyttö malttoi mielensä ja nousi seisaalle. Hän kostutti Frecklesin kasvoja, silitti tukkaa ja antoi juotavaa. Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iankaikkisuus, ennenkuin nuorukainen kääntyi häneen päin. Heti hän polvistui uudelleen, vei Frecklesin käden rinnalleen ja nojasi siihen poskensa.

"Puhukaa nyt, Freckles", kuiskasi hän lempeästi.

"Jos voin", sanoi toinen tuskaisesti. "Tätä vain tarkoitan. Te olette kuin enkeli ja minä maankiertäjä. Teillä on terve ruumis, ja te olette kaunein kaikista. Teillä on kaikkea mitä rakkaus, hellä kasvatus ja raha voivat antaa. Minulla on niin paljon tyhjääkin vähemmän etten luule itselläni koskaan olleen edes syntymisen oikeutta. Se on varma asia: ei kukaan ole tahtonut tietää minusta perästäpäin eikä luonnollisesti ennenkään. Jonkun olisi pitänyt kertoa se teille jo aikoja sitten."

"Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin olen sen tiennyt jo hyvän aikaa", vastasi tyttö lujalla äänellä. "Herra McLean kertoi sen isälleni ja hän minulle. Siitä minä rakastan teitä vain sitä enemmän ja tahdon korvata kaikki mitä olette kaivannut."

"Sitten en teitä ymmärrä", sanoi Freckles hämmentyneenä. "Ettekö voi käsittää, että jos te suostuisitte ja teidän isänne tulisi tarjoamaan teitä minulle, minä en voisi kajota edes kengänrihmoihinne rakkaudessa — minä, jonka omaiset ottivat minut vimmastuneina vastaan, leikkasivat poikki toisen käteni ja työnsivät minut ulos pakkaseen kuolemaan. Minulla ei ole nimeä juuri yhtä paljon siksi, ettei minulla ole oikeutta mihinkään, kuin siksi, etten sitä tunne. Kun olin pieni, päätin etsiä isääni ja äitiäni vanhemmaksi tultuani. Nyt tiedän, että äitini heitti minut luotaan ja isäni oli kukaties varas ja varmasti valehtelija. Te olette säälinyt kärsimyksiäni ja valvonut vuoteeni ääressä, ja siinä ovat ajatuksenne menneet sekaisin, rakas keiju; siksi minun tulee ajatella teidänkin puolestanne. Jos voisittekin unohtaa silvotun käteni, ja sen paikan, jossa olen kasvanut, ja että minulla ei ole mitään nimeä teille annettavana, ja jos kuitenkin tahtoisitte ottaa minut sellaisena kuin olen, saattaisivat jonakuna päivänä sellaiset ihmiset, jollaisia minun omaisteni täytyy olla, tuppautua teitä vaivaamaan. Minun oli tapana rukoilla joka ilta ja aamu ja monta kertaa päivälläkin että saisin nähdä äitini. Nyt rukoilen vain pian kuollakseni ja ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä häntä. Se ei ole mitenkään mahdollista, keiju. Se on vain hurja haave teidän suloisessa päässänne. Voi, armahtakaa minua, suudelkaa vielä kerran ja antakaa minun kuolla!"

"En millään ehdolla!" huudahti tyttö. "En milloinkaan, jos siinä ovat kaikki syynne. Juuri omassa päässänne on hurja haave, mutta minä voin kyllä käsittää, kuinka se on syntynyt. Kun olette ollut teljettynä kunnalliskotiin suurimman osan elämästänne ja nähnyt joka päivä lapsia, jotka olivat vanhempiensa laiminlyömiä ja hylkäämiä, niin aloitte uskoa, että omat vanhempanne tekivät samalla muotoa; ja kuitenkin on monta muuta parempaa mahdollisuutta. Tuhansia nuoria pariskuntia tulee tähän maahan perustaen perheen, eikä heillä ole mitään sukulaisia täällä. Chicago on suuri, häijy kaupunki, ja aika ihmisetkin voivat täällä kadota jäljettömiin monin tavoin, ja kuinka silloin voisi löytää niitä, joiden haltuun heidän pikku lapsensa on uskottu? Samalla hetkellä, kun isäni kertoi minulle miltä asia teistä näytti, aloin sitä miettiä, ja minä olen tullut siihen tulokseen, että olette kerrassaan väärässä. Minulla oli aikomus pyytää isääni tai Lintunaista puhumaan teille siitä, ennenkuin lähtisitte opiskelemaan, mutta asiain näin ollen lienee parasta, että teen sen itse. Kaikki on minulle niin selvää. Jospa saisin teidätkin ymmärtämään!"

Hän painoi kasvonsa patjaan ja nosti ne sitten jälleen, mutta kirkastuneina.

"Nyt olen keksinyt!" huudahti hän. "Voi, rakkaani! Minä voin tehdä sen niin selväksi! Freckles, voitteko kuvitella näkevänne Limberlostia kiertävän polun? No, kun seurasimme sitä, niin tiedätte, että siellä oli kohtia, missä ilkeitä, piikkisiä ohdakkeita kasvoi tien poikki, ja te kuljitte edellä ja sauvallanne painoitte ne syrjään, jotta ne eivät repisi vaatteitani. Toisin kohdin taas oli isoja kiiltäviä lätäköitä, missä kasvoi viehättäviä lumivalkoisia liljoja, ja te kahlasitte poimimaan niitä minulle. Oi, rakas ystävä, ettekö näe? Niinhän asia on! Mihin vain tuuli kuljetti ohdakkeenhaivenia, siihen nousi uusia ohdakkeita piikkeineen; ja missä noita liljan siemeniä varisi liejuun, siinä kukki puhtaanvalkoisia uusia liljoja. Mutta ei koskaan, Freckles, ei Limberlostissa eikä muualla maailmassa ole koskaan ollut paikkaa, missä ohdake olisi lennellyt ilmassa ja kasvanut liljankukaksi. Ohdakkeet kasvavat ohdakkeista, ja liljat toisista liljoista. Rakas Freckles, ajatelkaa sitä. Teidän täytyy käsittää. Te olette lilja, kauttaaltaan. Te ette koskaan olisi voinut kasvaa ohdakepensaasta.

"Mistä te saitte miehuuden lähteä Limberlostiin, sen kauhuja uhmaamaan? Te peritte miehuuden kelpo isän verestä, rakas ystävä. Mistä te saitte sen uljuuden, joka yllytti teitä yli kokonaisen vuoden jatkamaan tointa, vaikka harvat miehet olisivat ensinkään ottaneet sitä vastaan? Te saitte sen uljaalta äidiltä, se on varmaa. Te kävitte toiskätisenä ahdistamaan miestä, joka oli melkein kahta vertaa isompi, ja taistelitte kuin paholainen, vain sen luulottelun takia, että saattaisitte olla petollinen ja epärehellinen. Olisiko teidän isänne tai äitinne voinut olla valheellinen? Tässä te nyt makaatte kuolemaisillanne rakkauden kaipuuseen. Mistä teihin on tullut sellainen rakastamisen lahja? Sitä ette ole perinyt kovettuneilta, sydämettömiltä olennoilta, jotka voivat silpoa teidät ja tahallaan jättää kuolemaan, se on varma asia. Te kerroitte kerran pelastaneenne ison härkäsammakkonne kalkkarokäärmeeltä. Tiedätte vallan hyvin sen tehdessänne antautuneenne hirveään vaaraan. Ja kumminkin tahdotte vuosikausia kiduttaa itseänne sillä ajatuksella, että kenties oma äitinne on katkaissut tuon käden. Hävetkää toki, Freckles! Teidän äitinnekö olisi tehnyt näin…"

Tyttö veti peitettä syrjään, kääri hihan auki ja painoi huulensa arpeutuneelle tyngälle.

"Freckles! Herätkää!" huudahti hän melkein ravistaen nuorukaista. "Tulkaa tajuihinne! Olkaa ajatteleva, järkevä mies! Te olette hautonut liian paljon surua ja ollut koko ikänne liian paljon yksin. Kaikki on minulle niin selvää kuin päivä. Teidän täytyy se käsittää! Kaikki periytyy tässä maailmassa. Te olette epäilemättä vanhempienne kaltainen, ja empimättä minä menen takuuseen heidän puolestaan.

"Ja jos todisteita kaivataan lisää, niin tässä on: Herra McLean sanoo, että teiltä ei kertaakaan ole puuttunut säädyllisyyttä ja kohteliaisuutta. Hän sanoo, että te olette täydellisin herrasmies mitä hän milloinkaan on tuntenut, ja hän on matkustanut halki maailman. Mistä se johtuu, Freckles? Ei kukaan siellä kunnalliskodissa opettanut sitä teille. Sadoillekaan miehille ei sitä saisi opetetuksi edes säädyllisyyskoulussa, niin että sen täytyy olla teissä vaistomaista. Ja jos niin on laita, merkitsee se, että se on teissä synnynnäistä ja suoranaista perua suvusta, joka on ollut sivistynyttä väkeä kautta vuosisatojen eikä voinut muuta olla.

"Entä sitten laulutaitonne! En luule kellään kuolevaisella olleen kauniimpaa ääntä kuin teillä, ja vaikka se ei todista mitään, on olemassa jotakin muuta, mikä todistaa. Se pieni opetus, mitä saitte kuoronjohtajalta, ei voi selittää sitä ihmeteltävää ilmeikkäisyyttä ja helppoutta, joka teillä on laulussanne. Teillä on suvussanne joku erinomaisen etevä laulaja; niin me kaikki uskomme, Freckles."

"Miksi isäni alinomaa puhuu hienosta käsityskyvystänne ja kunniantunnostanne? Siksi, että te olette sellainen mies. Miksi Lintunainen jättää rakkaat puuhansa ja tulee hänkin tänne auttaakseen teitä hoitamaan? Siksi, että hän rakastaa teitä. Minä en ole koskaan kuullut hänen hukkaavan aikaa kenenkään muun vuoksi. Ja miksi herra McLean heittää kaikki tärkeät asiansa palkattujen miesten huostaan ja itse valvoo teidän tilaanne? Ja miksi hän joka päivä keksii aiheita kuluttaakseen rahaa teidän puolestanne? Isäni sanoo, että McLean on ilmetty skotlantilainen, kun pitäisi hellittää kukkaron nauhoja. Hän on itsepintainen liikemies, mutta ei säästä, kun te sen hänen mielestään ansaitsette. Te ansaitsette kaikki, mitä voimme tehdä, ja enemmänkin, rakas ystävä. Kuunteletteko minua? Voi, ettekö ymmärrä? Ettekö sitä usko?"

"Voi, voi, keijukaiseni!" sammalsi Freckles hämmentyneenä. "Tosissanneko sitä tarkoitatte? Voisiko se olla totta?"

"Tietysti", vastasi tyttö kiihkeästi, "koska juuri niin on laita".

"Mutta te ette voi sitä todistaa", valitti Freckles. "Se ei anna minulle nimeä eikä mainettani."

"Freckles", sanoi tyttö ankarasti, "te olette kohtuuton! Minähän todistin joka sanani. Kaikkihan sitä todistaa. Kuulkaahan nyt! Jos tietäisitte varmasti, että voisin antaa teille nimen ja maineen, ja todistaisin teille, että äitinne rakasti teitä, rupeisitteko silloin hengittämään täydellä voimalla ja pitämään kiinni elämästä ja voimaan hyvin?"

Kirkas valo välähti Frecklesin silmiin.

"Jos sen tietäisin, keiju", puhui hän juhlallisesti, "niin ette voisi tappaa minua, vaikka kaataisitte Limberlostin isoimman puun minut ruhjomaan".

"Ryhtykää sitten oikein työhön", sanoi tyttö, "ja ennen iltaa minä todistan teille ainakin yhden asian. Minä voin helposti näyttää teille, kuinka suuresti äitinne teitä rakasti. Siitä tulee ensi askel, ja loppu seuraa kyllä perästä. Jos isäni ja herra McLean ovat niin kärkkäät kuluttamaan rahaa, niin annanpa heille siihen tilaisuuden. Muuten en voi käsittää, kuinka emme älynneet, mikä tunne teissä oli, ja ryhtyneet toimiin jo viikkoja sitten. Me olemme olleet kamalan itsekkäitä. Meidän on kaikkien ollut niin mukava olla, ettemme koskaan pysähtyneet ajattelemaan, mitä muut ihmiset kärsivät silmäimme edessä. Ei kukaan meistä ole sitä käsittänyt. Minä palkkaan Chicagon sukkelimman etsivän, ja sitten käymme yhdessä työhön. Eihän se ole mitään siihen verraten, mistä ihmiset ottavat selon. Me käymme siihen käsiksi kynsin hampain ja näytämme teille yhtä ja toista."

Freckles tarttui hänen hihaansa.

"Äitini, äitini!" huuteli hän kummissaan. "Sanoitteko, että voisitte saada selville jo tänä päivänä, rakastiko äitini minua? Kuinka? Voi, keiju! Millään muulla ei ole väliä, kunhan vain ei äitini ole sitä tehnyt!"

"Maatkaa siis levollisena", sanoi tyttö luottavaisesti. "Äitinne ei ole sitä tehnyt. Teidän kaltaistenne poikien äidit eivät semmoista tee. Minä ryhdyn asiaan heti paikalla ja todistan sen teille. Ensi työksi menemme siihen kotiin, missä olitte, jotta saamme sieltä ne pikku vaatteet, jotka teillä oli yllänne sinä iltana, kun teidät sinne jätettiin. Minä tiedän, että heidän pitää huolellisesti niitä säilyttää. Niistä saamme selville melkein kaikki, mitä teidän äidistänne voi tietää. Oletteko milloinkaan niitä nähnyt, Freckles?"

"Olen", sanoi Freckles.

Tyttö suorastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa.

"Freckles, olivatko ne valkoiset?" huudahti hän.

"Ehkä ne kerran olivat olleet valkeat. Nyt ne ovat vanhuuttaan aivan keltaiset ja veripilkuista ruskeat", vastasi poika, ja äänessä kuului entinen katkeruus. "Niistä ette saa mitään selville, keiju."

"Kyllä saan", vakuutti tyttö tosissaan. "Minä voin laadusta nähdä millaista tavaraa äitinne kannatti ostaa. Kuosista voin nähdä, oliko hänellä hyvä aisti. Siitä huolesta, mikä niiden valmistamiseen on pantu, minä voin nähdä, kuinka suuresti hän teitä rakasti."

"Mutta kuinka? Sanokaa minulle!" rukoili Freckles kiihkosta väristen.

"Se on helppoa", vastasi tyttö. "Luulin teidän sen verran ymmärtäneen. Ihmiset, joilla on hiukankin varoja, ostavat aina valkeata vaatetta pienokaisilleen — liinaa ja pitsejä ja kauneinta mitä saatavissa on. Lähellä meitä asuu nuori rouva, joka paloitteli morsiuspukunsa saadakseen vauvalleen sievän puvun. Äidit, jotka ilomielin odottavat lastaan, eivät osta mitään arkipäiväisiä valmiita vaatteita eivätkä neulo niitä vanhalla ompelukoneella, vaan ompelevat omin käsin, panevat hienot palteet ja laskokset ja lisäksi pitsit ja nauhat. He istuvat pitkin päivää ompelemassa pieniä tasaisia pistoja, jokaisen yhtä huolekkaasti. Heidän silmänsä loistavat ja kasvonsa hohtavat. Milloin heidän on pakko lopettaa tehdäkseen jotakin muuta, näyttävät he surullisilta ja panevat työnsä hyvin hellävaroen kokoon. Teidän äidistänne ei tarvitsekaan paljon muuta tietää kuin mitä nuo vaatteet voivat kertoa. Minä voin ihan nähdä hänen neulovan niitä hienoja pistoja ja hymyilevän siitä ilosta, että hän saa teidät. Freckles, lyön vetoa vaikka kokonaisesta dollarista, että nuo teidän pikku vaatteenne ovat käsin neulotut kaikkein tasaisimmin pistoin."

Uusi valo syttyi Frecklesin silmiin. Heikko puna kohosi hänen kasvoihinsa, ja uusi voima tuntui sormissakin, jotka puristivat tytön kättä.

"Voi, keiju! Tahdotteko nyt lähteä? Tahdotteko rientää?" pyysi hän.

"Suoraa päätä", vastasi tyttö. "En viivyttele hetkeäkään, vaan riennän minkä kerkiän."

Hän tasoitteli potilaan päänalusta, korjasi peitettä, katsoi häntä vakavasti silmiin ja poistui huoneesta tyynesti. Oven ulkopuolella odottivat häntä McLean ja lääkäri uteliaina. McLean tarttui hänen olkapäihinsä.

"Mitä te olette tehnyt?" kysyi hän epätoivoisesti.

Tyttö hymyili hänelle uhmaavasti.

"Mitäkö tehnyt?" toisti hän. "Minä olen yrittänyt pelastaa Frecklesin."

McLean voihkaisi.

"Mitä isänne sanookaan?" huudahti hän.

"Minusta tuntuu", sanoi tyttö, "että mitä Freckles sanoi, se juuri oli paikallaan".

"Freckles? No mitä hän sanoi?"

"Hän näytti osaavan sanoa yhtä ja toista", selitti tyttö. "Teitä liikuttanee kai tällä hetkellä enimmin se seikka, että jos isäni tarjoaisi minua hänelle, hän ei minusta huolisi."

"Eikä kukaan tiedä sen syytä paremmin kuin minä", mutisi McLean. "Joka päivä saan kummakseni nähdä hänessä jonkin uuden piirteen hienotunteisuutta."

Hän tarttui lääkäriin niin lujasti, että melkein nosti hänet koholle lattiasta.

"Pelastakaa hänet!" komensi hän. "Pelastakaa hänet!" rukoili hän. "Hän on liian hieno uhrattavaksi."

"Hänen pelastuksensa on tässä", virkkoi lääkäri silitellen tytön kullanhohtoisia suortuvia, "ja minä voin hänen kasvoistansa lukea, että hän tietää, miten on meneteltävä. Ei tarvitse huolehtia pojan puolesta. Kyllä tämä tyttö hänet pelastaa."

Nauraen tyttö riensi alas hallista ja ulos kadulle siinä asussa missä oli.

"Olen tullut", sanoi hän lastenkodin johtajattarelle, "kysymään, sallitteko minun tutkia taikka vielä paremmin ottaa mukaani ne pikku vaatteet, jotka eräällä pojalla oli yllään silloin kun hänet tänne jätettiin. Hän pääsi täältä pois viime syksynä, ja te annoitte hänelle nimen Freckles."

Nainen katsoi häneen enemmän ihmetellen kuin asia näytti vaativan.

"Kyllä näyttäisin niitä mielelläni", vastasi hän viimein, "mutta asia on niin, että meillä ei niitä ole. Toivon, ettei ole sattunut mitään erehdystä. Minä uskoin täydellisesti ja samoin ylijohtajakin. Me annoimme ne tavarat hänen sukulaisillensa eilen. Kuka te olette ja mitä te niistä tahdotte?"

Sanattomana, tuijottavin silmin, jäi tyttö katselemaan vanhaa rouvaa.

"Mitään erehdystä ei ole voinut sattua", jatkoi rouva jälleen nähdessään tytön säälittävän hädän. "Freckles oli täällä, kun minä tulin toimeeni kymmenen vuotta takaperin. Eiliset henkilöt voivat täydellisesti todistaa, että poika kuului heille. He olivat seuranneet hänen jälkiään Illinoisiin saakka, mistä hän karkasi viime syksynä, mutta sieltä ei saatu mitään vihiä. Minua surettaa, että näytätte niin kauhean pettyneeltä, mutta kyllä asia on oikealla tolalla. Mies on hänen setänsä ja niin samannäköinen kuin suinkin. Hän oli ihan suunniltaan epätoivosta, kun täytyi palata ilman poikaa. Jos te tiedätte, missä Freckles on, antaisivat he hyvän palkkion siitä ilmoituksesta."

Tyttö painoi kädet poskilleen estääkseen hampaitansa kalisemasta.

"Keitä he ovat?" sopersi hän. "Mihin he ovat menossa?"

"He ovat iiriläisiä", vastasi rouva. "He ovat oleskelleet Chicagossa ja muualla maassa kolme viime kuukautta hakien häntä kaikkialta. Nyt he ovat luopuneet toivosta ja aikovat tänään lähteä kotimaahan. He…"

"Jättivätkö he tänne osoitettaan? Mistä voisin tavata heitä?" keskeytti tyttö.

"He jättivät kortin, ja aamulehdessä on sen miehen kuva ja paljon puhetta heistä. He ovat julkaisseet monta kuulutusta kaupungin lehdissä. Kuinka ette ole nähnyt yhtään niistä?"

"Me emme lue Chicagon lehtiä", selitti keiju. "Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle se kortti. He voivat päästä minulta karkuun. Minun täytyy suoraan sanoen siepata heidät kiinni."

Rouva kiirehti kirjoituspöydän luo ja palatessaan toi kortin.

"Heidän osoitteensa on tässä", sanoi hän. "Sekä Chicagossa että Irlannin osoite. He kirjoittivat ne täydellisesti, minun oli määrä sähköttää heti, jos saisin vähäisintäkään vihiä hänestä. Jos he ovat lähteneet kaupungista, voitte pysäyttää heidät New Yorkissa. Te voitte varmasti tavoittaa heidät, ennenkuin he lähtevät merimatkalle, jos pidätte kiirettä."

Rouva pisti erään sanomalehden tytön käteen, kun tämä ryntäsi ulos kadulle.

Tyttö vilkaisi korttiin. Chicagon osoite oli Auditorium, huone n:o 11. Hän laski kätensä ajurin käsivarrelle ja katsoi miestä silmiin.

"Onhan ajon nopeus rajoitettu?" kysyi hän.

"On, neiti."

"Tahdotteko ajaa niin vinhaan kuin suinkin voitte joutumatta poliisin käsiin? Minä maksan hyvin. Minun täytyy saada kiinni eräitä henkilöitä."

Sitten hän hymyili miehelle. Sairaala, lastenkoti ja hotelli Auditorium tuntuivat eriskummaiselta yhdistelmältä ajajasta, mutta tytön hymy oli vastustamaton.

"Minä vien teidät sinne niin nopeasti kuin parihevosilla suinkin pääsee", sanoi hän ripeästi.

Paiskaten vaununoven lukkoon hän hyppäsi istuimelleen ja antoi hevosille läimäyksen, niin että tyttö keikahti paikaltaan.

Hän puristi käsissään korttia ja sanomalehteä ja luki osoitteet mikäli keikkuvissa, töykkivissä vaunuissa voi.

"O'More, Auditorium, asunto 11."

"O'More", toisti hän. "Näyttää hyvin sopivan Frecklesille. Lieneekö se hänen nimensä? Asunto yksitoista merkitsee rikkautta. Auditoriumin asuinhuoneustot ovat kalliita." Sitten hän käänsi korttia ja luki toiselta puolelta: loordi Maxwell O'More, parlamentinjäsen, Killvany Place, Claren kreivikunta, Irlanti.

Tyttö pysytteli istuimen reunalla ja ponnisti jaloillaan vastapäiseen penkkiin, kun vaunut hytkähtäen kääntyivät kadunkulmissa ja toisten ajopelien ohitse. Konemaisesti hän hypisteli loordin käyntikorttia ja tuijotti suoraan eteensä. Sitten hän vetäisi syvään henkeä ja uudelleen luki kortin osoitteen.

"Loordi!" huokasi hän murheellisena. "Loordi! Taisinpa polttaa sormeni! Lupasin löytää Frecklesille joitakin säädyllisiä sukulaisia, joista hän voisi olla ylpeä, mutta nyt ei liene muuta mahdollisuutta kuin että hän lopultakin saa hävetä heitä. Jopa kävi nolosti!"

Katkerat kyyneleet valuivat pitkin uupuneen ja kiusaantuneen tytön poskia.

"Tämä ei käy laatuun", sanoi hän päättäväisesti kuivaten silmänsä ja nieli hermostuneet nyyhkytykset kurkusta alas. "Minun täytyy lukea tämä sanomalehti, ennenkuin kohtaan loordi O'Moren."

Hän räpytteli silmiään ja siten ajettuaan kyyneleet karkuun levitti lehden polvilleen ja luki: "Kolme kuukautta turhaan ponnisteltuaan heittää loordi O'More kadonneen veljenpoikansa etsiskelyn sikseen ja lähtee tänään Chicagosta kotiinsa Irlantiin."

Hän luki edelleen ja käsitti joka sanan. Näköisyys vahvisti asian. Sehän oli ilmetty Freckles, vanhempi vain ja hienosti puettu. Tässä ei ollut epäilemisen mahdollisuutta.

"No niin, minun täytyy saada teidät käsiini, jos suinkin mahdollista", mutisi tyttö. "Mutta jos olette vain nimellisesti loordi, niin Frecklesiä ette saa, se on varmaa. Te ette ole hänen isänsä, ja hän on kahdenkymmenen vanha. Tai jos laki antaakin hänet teille yhdeksi vuodeksi, ette voi häntä turmella, kun siihen ei kukaan muukaan pystynyt, ja", lisäsi hän loistavin silmin, "hän tekee teille varmaankin aika paljon hyvää. Sekä Frecklesin että minun täytyy opiskella vielä vuosikausia, ja teidän piti kai tulla hänen pelastuksekseen. Ehkä kaikki käy parhain päin. Ainakaan en usko, että te voitte viedä häntä pois, jos minä sanon ei."

"Kiitoksia, ja odottakaa miten kauan tahansa", sanoi hän ajurille.

Siepaten sanomalehden haltuunsa hän riensi ovenvartijan luo ja näytti loordi O'Moren korttia.

"Onko setäni jo lähtenyt?" kysyi hän herttaisesti.

Hämmästynyt ovenvartija peräytyi hieman, törmäsi juoksupoikaan ja salavihkaa potkaisi tätä, joka oli siihen osunut tielle.

"Mylord on huoneissaan", vastasi hän syvään kumartaen.

"Hyvä juttu", sanoi tyttö ottaen kortin takaisin. "Luulin, että hän ehkä oli jo mennyt. Haluan tavata häntä."

Ovenvartija työnsi juoksupoikaa esille.

"Saata mylady hissiin ja loordi O'Moren huoneisiin", käski hän kumartaen entistä syvempään.

"Kiitos vain", sanoi tyttö keveästi nyökäten.

"En ole varma siitä", tuumi hän hissin kiidättäessä häntä ylöspäin, "iiriläisetkö vai englantilaiset sanovat: kiitos vain, mutta ovenvartija ei kai ole kumpaakaan; ja joka tapauksessa minun piti sanoa jotakin vastapainoksi, kun olin niin typerä, että sanoin: hyvä juttu!"

Juoksupojan koputuksesta ovi aukeni, ja liveripukuinen palvelija työnsi korttitarjottimen tytön eteen. Oven avaaminen sai aikaan ilmavirran, joka heilautti syrjään uudinta; viereisessä huoneessa loikoi isossa nojatuolissa sanomalehti käsissään mies, joka epäilemättä oli Frecklesin sukua.

Kylmäverisesti tyttö pudotti loordi O'Moren kortin tarjottimelle, astui palvelijan ohitse ja seisoi loordin edessä.

"Hyvää huomenta", lausui hän mahdollisimman kohteliaasti.

Loordi ei virkkanut mitään. Laiskasti hän silmäsi tyttöä kiireestä kantapäähän huvitetun uteliaana, kunnes puna tytön poskilla kävi syvemmäksi ja veri hänen suonissaan alkoi juosta kuumana.

"No, tyttöseni", sanoi hän vihdoin, "millä voin teitä palvella?"

Keiju suutahti. Keskellä miltei täydellistä vapautta, jossa hän oli saanut elämänsä viettää, häntä oli niin hellävaroen pidelty, että nuo sanat ja katseet melkein tuntuivat hänestä loukkaukselta. Hän kohotti päätänsä ylpeästi.

"Minä en ole teidän tyttösenne", sanoi hän hitaasti ja painokkaasti. "Te ette minun hyväkseni voi tehdä niin mitään. Minä tulin tänne katsomaan, voisinko minä tehdä jotakin hyvin suurta teidän hyväksenne; mutta jos en teistä pidä, niin jätän sikseen."

Silloin loordi O'More tuijotti tyttöön. Äkkiä hän purskahti raikuvaan nauruun. Muuttamatta ilmettä tai asentoa tyttö seisoi hänen edessään jäykästi katsoen häneen.

Kuului silkin kahinaa, ja kaunis nainen, jolla oli posket punaiset kuin mansikka, tumma tukka ja silmät puhtainta Irlannin sineä, astui loordi O'Moren rinnalle ja tarttuen hänen käsivarteensa ravisti sitä kärsimättömästi.

"Terence! Oletko järjiltäsi?" huudahti hän. "Etkö ymmärtänyt, mitä lapsi sanoi? Katsohan häntä silmiin! Kuule, mitä hän haluaa!"

Loordi O'More aukaisi silmänsä suuriksi ja kohousi suoraksi. Hän katsoi tyttöä tarkkaavaisesti kasvoihin ja huomasi ne niin miellyttäviksi, että hänen oli vaikea noudattaa jälkimmäistä määräystä. Hän nousi heti seisaalle.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Asian laita on näet niin, että olen lähdössä Chicagosta perin pettyneenä. Ja siksi olen katkera ja häikäilemätön. Luulin teidänkin olevan niitä kummallisia, turhanpäiväisiä olentoja, joita alinomaa on kimpussani, ja siksi olin niin huolimaton. Antakaa anteeksi ja kertokaa, miksi olette tullut."

"Sen teen, jos teistä pidän", vastasi tyttö itsepintaisesti. "Muutoin en välitä."

"Minähän aloitin aivan väärin enkä nyt tiedä, kuinka saisin teidät pitämään itsestäni", sanoi loordi vilpittömän katuvasti.

Tyttö heltyi tästä äänensävystä. Loordilla oli vieno, pehmeä, tasaisesti juokseva iiriläinen puhetapa, ja vaikka hänen kielenkäyttönsä oli täysin puhdasta, oli se niin pyöristeltyä ja lauseet niin sorvattuja, että olisi luullut kuulevansa toisen Frecklesin puhetta. Mutta asiahan oli mitä tärkeintä laatua, ja tytön täytyi saada varmuus; siksi hän katsoikin kaunista rouvaa silmiin ja kysyi:

"Oletteko te hänen rouvansa?"

"Olen", vastasi nainen. "Minä olen hänen vaimonsa."

"Hyvä", virkkoi tyttö asiallisella äänensävyllä. "Lintunainen sanoo, ettei kukaan tunne miehen suuruutta tahi pienuutta niin hyvin kuin hänen vaimonsa. Mitä te hänestä ajattelette, se minun mielestäni ratkaisee asian. Pidättekö hänestä?"

Kysymys tehtiin niin vakavasti, että se otettiin yhtä totiselta kannalta. Tumma pää painui hyväilevästi loordi O'Moren hihaan.

"Enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa", sanoi lady O'More ripeästi.

Tyttö tuumi hetkisen ja jatkoi sitten tutkisteluaan.

"Vai niin, mutta onko teillä ketään, josta voisitte pitää enemmän, jollei hän olisi oikein hyvä?" tiukkasi hän.

"Minulla on hänen kolme poikaansa ja kaksi pientä tytärtään, isä, äiti ja joukko veljiä ja sisaria", kuului taas kerkeä vastaus.

"Ja te pidätte hänestä enimmin?" tiedusti tyttö vielä lopuksi.

"Minä rakastan häntä niin suuresti, että luopuisin kaikista noista toisista ilman kyyneliä, jos sillä tavoin voisin pelastaa hänet", selitti loordi O'Moren puoliso.

"Niinkö?" huudahti tyttö. "Sepä jotakin!"

Hän nosti kirkkaat silmänsä loordi O'Moreen ja pudisti päätänsä.

"Sitä hän ei koskaan, ei koskaan voisi tehdä", sanoi hän. "Mutta tavattoman paljon se puhuu teidän hyväksenne, että hän luulee voivansa niin tehdä. No, ehkä nyt sanon, miksi olen tullut."

Hän levitti lehden loordin eteen ja viittasi kuvaan.

"Kun te olitte vielä nuori poika, sanottiinko teitä silloin Frecklesiksi?"

"Monet hyvät toverit sekä Irlannissa että mantereella käyttävät minusta sitä nimitystä vielä nytkin", vastasi loordi.

Tytön kasvoja valaisi niiden kaunein hymy.

"Minä olin siitä varma", sanoi hän herttaisesti. "Niin mekin häntä nimitämme, ja hän on niin teidän näköisenne, että epäilen, tokko kukaan kolmesta pojastanne vie hänestä voiton. Mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta. Minusta te ette ole kovastikaan jouduttanut tuloanne."

Loordi tarttui tytön ranteeseen, ja hänen puolisonsa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Malttakaa, tyttö!" sanoi miehen ääni käheänä. "Älkää antako minun uskoa tuovanne pojasta sanomia tällä viime hetkellä, ellette ole varma."

"Kyllä se asia on kunnossa", vastasi tyttö. "Hän on meidän huostassamme, eikä erehdys ole mahdollinen. Vaikken olisi mennyt lastenkotiin hakemaan hänen pikku vaatteitaan enkä kuullut teistä ja ajanut teitä takaa, vaan olisin kohdannut teidät kadulla tai missä muualla hyvänsä, niin olisin pysäyttänyt teidät ja kysynyt, kuka te olette, juuri sen takia, että te olette niin hänen näköisensä. Asia on siis selvä. Minä voin ilmoittaa teille, missä Freckles on; mutta ansaitsetteko sitä tietoa, se on toinen asia."

Loordi ei kuunnellut häntä. Hän vaipui tuoliinsa, peitti kasvonsa ja purskahti nyyhkytyksiin, jotka puistattavat ja tärisyttävät vahvaakin miestä. Kyyneliä vuodattaen kumartui lady hänen puoleensa.

"Hm! Tuo näyttää perin lupaavalta Frecklesille", tuumi tyttö. "Monta asiaa voi selittää, ja ehkä he osaavat selittää tämänkin." He selittivät sen niin täydellisesti, että tyttö jo muutaman minuutin kuluttua oli hoputtamassa loordi ja lady O'Morea lähtemään sairashuoneelle.

"Te sanoitte, että Frecklesin vanha hoitajatar heti tunsi hänen äitinsä kuvan", sanoi hän. "Minä haluan sen kuvan ja pikku vaatteiden mytyn."

Lady antoi ne hänelle.

Muotokuva oli pienoiskokoinen, maalattu norsunluulle, himmeissä kultakehyksissä, ja kasvot, jotka niistä katselivat, olivat erinomaisen kauniit ja suloiset. Tuuheitten, tummien kiharain keskeltä näkyivät hienopiirteiset, suurisilmäiset kasvot. Yläosassa ei ollut piirtoakaan Frecklesistä, mutta hymyyn kaartuvat huulet olivat nuorukaisen omat. Tyttö tuijotti kuvaan silmää räpäyttämättä. Huokaisten hän sitten laski sen kädestään, ja kurotti molemmat käsivartensa loordi O'Moren kaulaan.

"Tämä pelastaa Frecklesin hengen ja takaa hänen onnensa", lausui hän varmasti. "Kiitoksia, oi kiitoksia siitä, että tulitte."

Hän suuteli ja syleili loordia ja sitten ladya. Avattuaan mytyn, jossa oli kellastuneita liinavaatteita, hän loi silmäyksen kudontaan ja tekotapaan. Sitten hän keräsi kaikki haltuunsa ja lähti heidän edellään vaunujen luo.

Saatettuaan loordi ja lady O'Moren sairaalan vastaanottohuoneeseen hän sanoi McLeanille: "Olkaa niin hyvä, soittakaa isälleni ja pyytäkää häntä tulemaan ensi junalla."

McLean meni, ja tyttö sulki oven hänen jälkeensä.

"Nämä ovat Frecklesin sukulaisia", sanoi hän Lintunaiselle. "Voitte tutustua toisiinne; minä lähden hänen luokseen."

Ja sitten hän katosi.

19. luku.

FRECKLES SAA ESIKOISOIKEUTENSA, JA KEIJU MENETTÄÄ SYDÄMENSÄ.

Hoitajatar lähti huoneesta ääneti, kun tyttö saapui sinne yhä kantaen sylissään vaatemyttyä ja kuvaa. Kun he olivat yksin, meni hän Frecklesin vuoteen luo ja näki, että ratkaiseva käänne oli käsissä.

Hyvät uutiset, joita hänellä oli kerrottavana, tulivat potilaan pelastukseksi, sillä vaikka raskas kipsiside piti tämän ruumista liikkumattomana, oli kuitenkin pää koholla patjasta. Molemmat käsivartensa Freckles ojensi tyttöä kohti. Hänen huulensa ja poskensa hehkuivat punaisina, ja silmissä liekehti kiihtymys.

"Keiju", läähätti hän. "Saitteko ne? Ovatko ne valkoiset? Onko niissä pieniä pistoja? Voi, keiju, rakastiko äitini minua?"

Sanat tuntuivat ryöppynä tulvaavan hänen kuumilta huuliltaan. Tyttö laski mytyn vuoteelle ja muotokuvan, kuvapuoli alaspäin, hänen polvilleen. Hellästi hän painoi nuorukaisen pään takaisin patjalle ja tarttui lujasti hänen käsivarsiinsa.

"Kyllä, rakas ystävä", sanoi hän vakuuttavasti. "Valkeampia pikku vaatteita ei ole koskaan ollut. En ikinä ole nähnyt niin somia, kauniita pikku pistoja, ja mitä rakkauteen tulee, ei yksikään äiti ole enemmän rakastanut poikaansa."

Freckles alkoi väristä.

"Varmaanko? Oletteko siitä vanna?" kysyi hän hampaiden kalistessa.

"Minä tiedän", vakuutti tyttö lujasti. "Ja sillä välin, kun lepäätte ja iloitsette, kerron teille pienen tarinan. Kun sitten tunnette olevanne vahvempi, voimme yhdessä katsella pikku vaatteita. Ne ovat juuri sellaisia kuin pitääkin. Mutta käydessäni lastenkodissa niitä hakemassa kuulin puhuttavan eräistä henkilöistä, jotka olivat tiedustelemassa kadonnutta poikaa. Minä läksin heitä tapaamaan, ja mitä he kertoivat minulle, se oli niin kerrassaan samanlaista kuin mitä teille on saattanut tapahtua, että minun täytyy siitä puhua teille. Silloin voitte nähdä, että kaikki on voinut käydä aivan toisin kuin aina olette omaksi tuskaksenne kuvitellut. Oletteko kyllin vahva kuuntelemaan? Saanko kertoa?"

"Ehkä se ei ollutkaan minun äitini, vaan joku muu on neulonut nuo vaatteet."

"Kas niin, hyvä poju, siitäkö sitä taas aloitetaan?" torui tyttö. "Minäpä tiedän, että hän ne valmisti."

"Tiedätte!" huusi Freckles, ja pää ponnahti ylös patjalta. "Tiedätte! Kuinka te sen voitte tietää?"

Hellästi tyttö painoi hänet takaisin.

"No siitä, ettei kukaan muu rupeaisi istumaan ja neulomaan sillä tavoin kuin ne olivat neulotut. Siitä minä sen tiedän", puhui hän pontevasti. "Kuulkaa nyt, kun kerron teille kadonneesta pojasta ja hänen omaisistaan, jotka ovat kuukausimääriä häntä turhaan etsineet."

Freckles makasi hiljaa, mutta ei kuullut kertomuksesta sanaakaan, ennenkuin hänen harhailevat silmänsä pysähtyivät tytön kasvoihin, jolloin hän pani merkille omituisen seikan. Ensi kertaa keiju puhui hänelle niin, ettei katsonut häntä silmiin. Se ei ensinkään ollut hänen tapaistaan. Kun hän puhui, oli viehätys juuri siinä, että hän aina katsoi toista suoraan ja avomielisesti silmiin. Siinä ei vilkuiltu sivulle eikä luotu silmiä maahan, kun keiju puheli; hän ajoi asiansa ilman mitään mutkia. Nyt hänen huomionsa oli kiintynyt nuorukaisen käteen, peitteeseen, kattoon, mihin hyvänsä, jottei tarvitsisi katsoa potilaan silmiin. Silloin Frecklesin harhailevat ajatukset kiintyivät hänen sanoihinsa.

"… ja hän oli yrmeä ja äreä vanha mies", jatkoi tyttö. "Häntä oli aina lellitelty, sillä hän oli ainoa poika, ja hänellä oli ylhäinen arvonimi ja laajat tilukset. Hän piti aina oman päänsä, vähääkään välittämättä suloisesta pikku vaimostaan tai pojistaan tai yleensä kenestäkään. Kun hänen vanhempi poikansa sitten rakastui kauniiseen tyttöön, jolla myös oli arvonimi, juuri siihen tyttöön, jota hänen isänsä toivoikin miniäkseen, ja myötäjäisinä oli suuri kartano likeltä, oli hän hyvin mielissään.

"Sitten hän määräsi toisen poikansa naimaan typerän ja ikävän tytön, josta kukaan ei pitänyt, saadakseen vielä toisen ison kartanon, mutta se oli eri juttu. Se oli niin perin erilaista, sillä vanhempi poika oli koko ikänsä rakastanut sitä tyttöä, jonka nai, eikä se olekaan mikään ihme, sillä minä näin hänet. Hän on oikein komea ja kaikkein herttaisin olento.

"Mutta nuorempi poika parka oli koko ikänsä rakastanut sen pitäjän kirkkoherran tytärtä. Se ei myöskään ollut kumma, sillä hän oli vieläkin kauniimpi. Hän osasi laulaa kuin enkeli, mutta hänellä ei ollut yhtään omaisuutta. Hänkin rakasti nuorukaista koko sydämestään, vaikka se oli luiseva ja kesakkoinen ja punatukkainen — ei, en minä sitä tarkoita. Ei minulle sanottu, minkä väriset hänen hiuksensa olivat, mutta hänen isänsä tukka oli varmaankin kaikkein punaisinta lajia, sillä kun hän pääsi heidän asiansa perille — vaikka se ei ollut mitään erikoisen hirveätä — niin hän oli ihan tulessa.

"Ukko läksi tapaamaan tyttöä — sitä kaunista, jolla ei ollut rahaa — ja loukkasi hänen tunteitaan, niin että tyttö karkasi tiehensä. Hän läksi Lontooseen ja ryhtyi opiskelemaan musiikkia. Pian hänestä kehittyi oivallinen laulajatar, ja sitten hän liittyi erääseen seurueeseen ja tuli tähän maahan.

"Kun nuorempi poika sai tietää hänen matkustaneen Lontoosta, lähti hän myöskin kotoaan. Ja kun tyttö sitten oli täällä yksinään ja peloissaan ja näki pojan tulevan luoksensa, riemastui hän niin kovasti, että meni naimisiin hänen kanssansa juuri niinkuin kuka hyvänsä olisi tehnyt. Mutta nuorukainen ei sallinut hänen matkustella seurueen kanssa, niin että kun he saapuivat tänne Chicagoon, he tuumivat, että tämä on sopiva paikka, ja he jäivät tänne ja hän läksi etsimään työtä. Se oli huonoa hommaa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut tekemään mitään hyödyllistä työtä, eikä osannut edes etsiä työtä ja kaikkein vähimmin sitä tehdä, jos saikin; niin että asiat piankin alkoivat mennä nurinpäin. Mutta vaikka nuori mies ei voinut saada työtä, osasi tyttö ainakin laulaa, niin että hän lauloi iltaisin ja päivällä ompeli pikku vaatteita. Mutta mies ei pitänyt siitä, että hän lauloi julkisesti, eikä hän olisi sitä sallinut, kun vain olisi tultu toimeen, mutta talvi tuli, oli kovin kylmä ja puut armottoman kalliita. Vuokrat kohosivat, ja heidän täytyi muuttaa syrjemmälle yhä huokeampiin asuntoihin, ja te olitte tulossa — tarkoitan, se kadonnut poika oli tulossa — ja he olivat miltei epätoivoisia. Silloin mies kirjoitti isällensä kertoen kaikki, ja isä lähetti kirjeen takaisin aukaisematta ja kielsi häntä enää koskaan kirjoittamasta. Kun pienokainen tuli, oli perin vähän jäljellä pantattavaksi ruokaan ja lääkärinmaksua varten, eikä hoitajattaren palkkaamiseen yhtään mitään, niin että muuan vanha naapurin vaimo tuli vaalimaan nuorta äitiä ja pikku poikaa, kun hänen oli heitä niin sääli. Siihen aikaan he asuivat kaukana esikaupungissa erään pienen puutalon yläkerrassa, isojen tehdasten keskellä, ja pakkanen oli yhä pahempi ja ruokavarat tekivät loppua. Silloin mies joutui epätoivoon ja läksi hakemaan jotakin syötävää, ja vaimo oli myös toivoton. Hän nousi makuulta, jätti vanhan naisen hoitamaan pikku poikaa ja lähti kaupungille laululla ansaitsemaan vähän rahaa. Naisen tuli niin kylmä, että hän pisti poikasen vuoteeseen ja läksi kotiinsa. Silloin räjähti höyrypannu isossa tehtaassa pienen puutalon lähellä ja sytytti sen tuleen. Jokin raudankappale lensi siihen taloon ja puhkaisten katon putosi huoneeseen ja leikkasi käden poikki pieneltä poika paralta. Se parkui minkä jaksoi ja tulipalo tuli yhä lähemmäksi.

"Vanha eukko ryntäsi muiden ihmisten keralla ulos ja näki, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei olisi aikaa odottaa palosotilaita tai muuta apua, ja kiirehti pelastamaan. Hän kuuli pienen poloisen parkuvan eikä voinut sitä kestää, niin että hän raivasi itselleen tien sen luokse, ja siellä se makasi silvottuna ja verisenä. Siitä hän säikähtyi melkein kuoliaaksi ajatellessaan, mitä lapsen äiti sanoisi, kun hän oli lähtenyt pois ja jättänyt lapsen oman onnensa nojaan, niin että hän riensi erääseen orpolasten kotiin, joka oli siinä lähistössä, ja kolkutti ovelle. Sitten hän piiloutui toiselle puolelle katua, kunnes poikanen otettiin sisään, ja juoksi takaisin katsomaan, oliko hänen oma talonsa tulessa. Iso tehdas ja pikku puurakennus ja joukko muita olivat tuhkana. Ihmiset kertoivat, että kaunis rouva oli tullut takaisin ja rynnännyt taloon pelastaakseen lapsensa. Hän oli juuri juossut sisään, kun hänen miehensä tuli hänen jälkeensä, ja silloin talo luhistui kummankin päälle."

Freckles makasi jäykkänä, silmät luotuina tytön kasvoihin, ja tämä taas puhui kohti kattoa.

"Se eukko riepu ihan sairastui pienen poika-rukan takia. Hän ei tohtinut kertoa asiaa kodin johtajille, sillä tiesihän hän, ettei hänen milloinkaan olisi pitänyt jättää lasta, mutta hän kirjoitti kirjeen ja lähetti sen sinne, missä kaunis nuori rouva sairastaessaan oli sanonut miehensä sukulaisten asuvan. Hän kertoi pienokaisesta kaikki mitä muisti: milloin se oli syntynyt, että se oli saanut isänsä vanhemman veljen nimen, että sen käsi oli katkennut tulipalossa, ja mihin oli sen vienyt saamaan lääkärin hoitoa ja muuta huolenpitoa. Hän kertoi heille myös, että lapsen sekä isä että äiti olivat kumpikin palaneet, ja rukoili, että he tulisivat noutamaan sen pois.

"Luulisitte kai sen voineen sulattaa jääsydämenkin, mutta vanhalla herralla ei ollut mitään sydäntä sulatettavana, sillä hän sai kirjeen ja luki sen, mutta kätki sen papereittensa sekaan eikä hiiskunut asiasta kenellekään ihmiselle. Muutama kuukausi takaperin hän kuoli. Kun hänen vanhempi poikansa tuli selvittämään hänen asioitansa, tapasi hän sen kirjeen miltei ensimmäisenä. Hän jätti kaikki ja läksi vaimoineen etsimään sitä lasta, kun aina oli hellästi rakastanut veljeänsä ja ikävöinyt hänen palaamistaan. Hän oli kaikkina menneinä vuosina tiedustellut hänen kohtalostaan, minkä suinkin oli uskaltanut, ja kun hän sitten tuli tänne, olitte te poissa — tarkoitan, että se poika oli poissa, ja pitihän minun kertoa siitä teille, sillä nähkääs, olisihan teille saattanut sattua samanlaista yhtä helposti kuin sille toisellekin pojalle."

Freckles kohotti kätensä ja käänsi keijun päätä, kunnes heidän silmänsä pakostakin kohtasivat toisensa.

"Keiju", sanoi hän lempeästi, "miksi ette katso minuun, kun kerrotte tuosta kadonneesta pojasta?"

"Mitä? Enkö minä ole katsonut?" sopersi tyttö hämillään.

"Minusta näyttää", puhui Freckles läähättäen, "että te olette sekoittanut hänet ja minut pahanpäiväisesti, eikä se ole ensinkään teidän kaltaistanne, tuo asiain sekoittaminen, niin ettei siitä tule hullua hurskaammaksi. Jos he ovat kertoneet teille noin paljon, sanoivatko he, kumpi käsi siltä pojalta puuttui?"

Tytön katse pujahti jälleen syrjään.

"Se oli… oli sama käsi kuin teidänkin", vastasi hän ja pelosta tuskin tohti hengittääkään.

Vieläkin Freckles makasi jäykkänä ja valkeampana kuin lakana.

"Olisiko se poika yhtä vanha kuin minäkin?" kysyi hän.

"Olisi", myönsi tyttö hiljaa.

"Kuulkaapa", sanoi Freckles viimein ja tarttui hänen ranteeseensa, "aiotteko kertoa minulle, että joku etsiskelee poikaa, joka mielestänne voi olla sama kuin minä? Luuletteko löytäneenne minun omaiseni?"

Silloin keijun katse oli taas oikealla suunnalla. Nyt oli jo aika. Hän painoi Frecklesin käsivarret kiinni kylkiin ja kumartui hänen puoleensa.

"Kuinka vahva te jo olette, rakas ystävä?" kuiskasi hän. "Kuinka rohkeaksi luulette itseänne? Jaksatteko sen kestää? Sopiiko teille kertoa?"

"Ei!" huohotti Freckles. "Ei, jos olette varma. Minä en sitä kestä. Se veisi minulta hengen."

Päivä oli vaatinut tytöltä yhtämittaisia ponnistuksia. Hermot olivat kiihtyneet ylimmilleen. Ne laukesivat äkkiä.

"Niinkö!" tulistui hän. "Te muka kuolette, jos kerron sen teille! Te sanoitte tänä aamuna, että kuolisitte, jos ette tietäisi nimeänne ja olisivatko sukulaisenne kunnollisia ihmisiä. Nyt minä olen etsinyt ja löytänyt teille nimen, joka on vuosisatoja ollut kunniassa, äidin, joka rakasti teitä kylliksi paljon mennäkseen tuleen ja kuollakseen puolestanne; ja kaikkein herttaisimpia sukulaisia, ja te käännätte kelkkanne ja uhkaatte kuolla. Koettakaapa vain kuolla, niin siitä tulee eri leikki."

Tyttö tuijotti häneen. Hetkisen Freckles makasi yllätyksestä hölmistyneenä ja kankeana. Mutta sitten iiriläisen luonne vei kaikesta voiton. Hän purskahti heleästi nauramaan. Pelästynyt tyttö kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti hillitä, rukoillen ja komentaen. Kyyneleet virtasivat Frecklesin silmistä, ja hän läähätti. Kun hän oli liian voipunut päästääkseen enää ääntäkään, nauroivat hänen silmänsä vielä äänettömästi.

Vasta pitkän ajan perästä, kun poika oli rauhoittunut ja lepäsi hiljaa, alkoi tyttö lempeästi haastella hänelle, ja tällä kertaa hänen suuret silmänsä, hellyydestä kosteat ja onnesta raukeat, eivät näyttäneet voivan irtaantua nuorukaisen kasvoista.

"Rakas Freckles", puheli hän, "teidän polvillanne on äitinne kuva, äitinne, joka meni puolestanne tuleen, ja minä tiedän sen nimen, vanhan ja kunniakkaan, joka teille kuuluu syntymästänne asti. Rakas ystävä, kumpaa te ensiksi haluatte?" Freckles oli lopen väsynyt, ja suuret hikikarpalot kihoilivat hänen ohimoillaan, mutta tarkkaava tyttö kuuli hänen huultensa kuiskauksen: "Äitini!"

Tyttö otti kauniin muotokuvan ja laski sen hänen kyynärkoukkuunsa. Poika tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä, ja yhdessä he katselivat kuvaa kyynelten valuessa pitkin poskia.

"Äitini! Voi äitini! Voitko milloinkaan antaa minulle anteeksi? Voi, kaunis pikku äitini!" puheli Freckles ihastuneena ja hurmaantuneena, kunnes oli niin kerrassaan lopussa, että hänen huulensa eivät jaksaneet lausua väsyneitten silmien kysymystä.

"Odottakaa!" huudahti tyttö vaistomaisen hienosti, sillä hän ei voinut vastata kysymykseen yhtä vähän kuin toinen voi kysyä. "Odottakaa, minä kirjoitan!"

Hän riensi pöydän luo, tarttui hoitajattaren kynään ja kyhäsi reseptilipun toiselle puolelle: "Terence Maxwell O'More, Dunderry House, Claren kreivikunta, Irlanti."

Ennenkuin hän oli lopettanut, kuului Frecklesin ääni: "Pidättekö kiirettä, keiju?"

"Kyllä", vakuutti tyttö, "mutta siinä on pitkä jono sanoja. Minun pitää merkitä siihen sekä tiluksenne että kreivikuntanne, jotta oikein tiedätte, mistä olette kotoisin."

"Tilukseni?" kummeksi Freckles.

"Tietysti", vastasi tyttö. "Setänne sanoo, että isoäitinne testamenttasi isällenne leskentilansa, kun tiesi, että hänet aiottiin jättää perinnöttömäksi. Se on nyt omanne ja kaikki osuutenne isoisänne omaisuudesta sitäpaitsi. Se on kaikki eroitettu teitä odottamaan. Niin loordi O'More minulle sanoi. Kenties olette rikkaampi kuin McLean."

Hän pisti paperin nuorukaisen käteen ja silitti hänen hiuksiaan.

"Nyt te olette kaikesta selvillä, rakas Limberlostin vartija", sanoi hän. "Saatte ruveta nukkumaan eikä teidän tarvitse ajatella mitään muuta kuin pelkkää iloa. Minä pidätän sukulaisianne, kunnes heräätte. Te olette liian väsynyt tavataksenne enää ketään muuta."

Freckles tarttui hänen hameeseensa, kun hän kääntyi pois.

"Minä lupaan nukkua viiden minuutin päästä", sanoi hän, "jos toimitatte vielä erään asian puolestani. Kutsukaa tänne isänne! Voi, lähettäkää heti sana hänelle! Kuinka jaksankaan odottaa, kunnes hän saapuu!"

Hetkisen keiju seisoi häntä silmäillen. Sitten läikähti tumma puna hänen suloisille kasvoilleen. Leuka alkoi hermostuneesti vavahdella, ja kyyneliä kihosi silmiin. Kädet puristuivat rinnalle, ikäänkuin hän olisi tukehtumaisillaan. Yhä tiukemmaksi kävi Frecklesin ote, kunnes hän veti tytön viereensä. Sitten Freckles kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi hänen kasvonsa patjalle.

"Älkää itkekö, keijukaiseni! Älkää Herran tähden!" rukoili hän. "Minä en voi sitä kestää. Teidän täytyy sanoa minulle miksi…"

Tyttö ravisti päätänsä.

"Se ei ole oikein, keiju", sanoi Freckles. "Te saitte minut puhumaan, kun se teki yhtä kipeää kuin jos olisi sydämen riistänyt rinnastani. Ja te tahdoitte tehdä minulle kaikesta taivaan — niin juuri, taivaan eikä mitään muuta. Jos nyt olen niin paljon merkitsevämpi kuin tunti sitten, niin voin kukaties keksiä keinon, kuinka tästä selvitään. Tahdottehan sanoa minulle, miksi itkette?" puheli hän hyväilevästi ja painoi poskensa tytön hiuksia vasten.

Mutta tyttö pudisti taas päätänsä. Freckles ponnisti aivojaan tarmokkaaseen ajatustyöhön.

"Ehkä osaan arvata", kuiskasi hän. "Annatteko minun koettaa kolme kertaa?"

Suostumus tuli mahdollisimman heikosti.

"Te ette tahtonut, että saisin tietää nimeni", arvasi Freckles.

Tytön pää ponnahti ylös patjalta, ja hänen kyynelten kostuttamat kasvonsa hehkuivat todellista närkästystä.

"Tahdoinpa niinkin!" kivahti hän.

"Sanoo yksi", virkkoi Freckles rauhallisesti. "Te ette tahtonut, että minulla olisi sukulaisia, koti ja rahaa."

"Tahdoinpa sitäkin!" huudahti tyttö. "Enkö lähtenyt itse, ihan yksinäni, kaupunkiin, ja itsehän minä keksin heidät, vaikka olin pelosta kuolla!"

"Sanoo kaksi", laski Freckles. "Te ette tahtonut, että maailman kaunein tyttö sanoisi minulle…"

Nyt painuivat tytön kasvot ja hän veti syvän huokauksen. Vielä tiukemmin kiertyi käsivarsi hänen ympärilleen, ja Frecklesin kasvoissa kuvastui erilaisia mielenliikutuksia. Häntä oli niin huumannut ja hämmentänyt tuo ihme, joka oli tuonut päivänvaloon hänen nimensä ja sukunsa, ettei häneltä liiennyt voimia monimutkaiseen sieluntoimintaan. Vaikka hänelle oli niin perin tärkeätä, että hän viimeinkin sai tietää nimensä ja kunniallisen syntyperänsä — jollaista tietoa vailla elämä oli ikuista onnettomuutta ja taakkaa — jyskytti hänen sydämessään ja takoi hänen ohimoitaan toinen asia, jota hän ei kyennyt edes ilmaisemaan, että näet keiju oli sanonut rakastavansa häntä silloinkin, kun hän oli nimetön ja mahdollisesti häpeässä syntynyt. Hän ei osannut keksiä sanaakaan, millä olisi julistanut, kuinka haltioissaan hänen sydämensä siitä oli. Mutta jos keiju katui sitä — jos hän oli tehnyt sen säälistä hänen tilaansa kohtaan tahi siksi, että tunsi olevansa vastuussa, jos hän sittenkin kuolisi, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi tehtävä. Ei hän olisi sitä tehnyt McLeanin vuoksi, ei Lintunaisen, ei Duncanien — mutta keijun takia — jos se saisi hänet onnelliseksi — hän tekisi mitä tahansa.

"Keiju", kuiskasi Freckles painaen huuliaan hänen hiuksiansa vasten, "te ette ole lukenut historiaa oikein hyvin tai sitten olette unohtanut".

"Mitä unohtanut?" nyyhkytti tyttö.

"Unohtanut, mitä puhuttiin todellisesta ritarista", kuiskasi nuorukainen hellästi. "Ettekö tiedä, että jos sattui jotakin, mikä teki hänen naisensa surulliseksi, oikea ritari yksinkertaisesti ei voinut sitä muistella? Keijukaiseni, armas pikku salokeiju, kuulkaa minua. Oli kerran ilta polulla, juhlallinen, valkoinen yö, jollaista ei koskaan ole ollut ennen eikä jälkeen, kun rakas isäntäni syleili minua ja sanoi rakastavansa minua; mutta jos te olette pahoillanne, jollette tahdo mitään sellaista, niin minä en myöskään muistele, että kukaan muu on samaa puhunut — en ikinä muistele."

Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi syvälle Frecklesin rehellisiin harmaisiin silmiin, jotka kiinteästi kohtasivat hänen omansa; mutta niiden tuska oli säälittävä.

"Tarkoitatteko", kysyi tyttö, "että tahdotte unohtaa, kuinka muuan nenäkäs, julkea tyttö ilmaisi teille, vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt, että hän" — tyttö empi hetkisen, mutta nielaisi sitten häpeän ja jatkoi rohkeasti — "että hän rakasti teitä?"

"Juuri niin!" vakuutti Freckles. "Minä en muista mitään sentapaista!"

Mutta kaikki laululinnut hänen rinnassaan liversivät tuota pientä sivulausetta: "vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt".

"Mutta teidän täytyy muistaa", sanoi tyttö. "Te elätte kenties vanhaksi mieheksi, ja silloin te muistatte."

"Enkä muista!" huudahti Freckles. "Miksi te niin luulette?"

"Ettekö edes näytä siltä, että muistaisitte?"

"En ikinä!" väitti toinen itsepintaisesti. "Sen vannon, jos vaaditte. Ellette olisi liian väsynyt ajattelemaan tätä asiaa loppuun asti, niin huomaisitte kyllä, että minä en voi — että suorastaan en voi. Mieluummin luopuisin kerrassaan kaikesta ja yksin siirtyisin ikuisuuteen, näkemättä ainoaakaan olentoa suvustani tahi kodistani tai kuulematta kenenkään mainitsevan minua sillä nimellä, joka minulle syntymästäni kuuluu, kuin muistaisin mitään, mikä loukkaisi teitä, keijukaiseni. Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää, että se on minulle mahdotonta."

Tytön kyynelten kostuttamat kasvot kirkastuivat huikaisevan kauneiksi. Pieni, puoleksi hermostunut nauruntirskahdus purkautui hänen sydämestään huulille.

"Voi, Freckles, antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän. "Minä olen kokenut niin paljon että tuskin olen oma itseni, sillä enhän muuten tässä kiusaisi teitä, vaikka teidän täytyy saada nukkua. Tietysti te ette sitä voisi! Tiesinhän sen koko ajan! Olin vain niin peloissani, että unohdin, millainen te olette. Te olette liian hyvä ritari sellaista muistaaksenne. Tietysti niin. Ja kun te ette sitä muista, silloinhan asia on aivan kuin ei sitä olisi sattunutkaan. Olin melkein menehtyä, kun olin mielestäni tärvellyt kaikki, mutta nythän kaikki on kunnossa. Nyt te voitte elää ja toimia kuten muutkin miehet, ja minä ehkä saan kukkia ja kirjeitä, ja sitten tulee mielitiettyni, ja kun te olette varma, no, silloin te voitte sanoa minulle yhtä ja toista. Eikö niin? Voi, Freckles, minä olen niin iloinen, niin onnellinen! Se on niin kaunista, kun ette sitä muista, Freckles, niin erinomaisen suloista, eikä ole kumma, että sellaisena teitä rakastan. Olisi ihme, ellen rakastaisi. Voi, minä tahtoisin tietää, kuinka milloinkaan saan teidät ymmärtämään, kuinka suuresti teitä rakastan."

Päänalusineen päivineen hän puristi nuorukaista pitkän hetken rintaansa vasten ja sitten katosi.

Perin hämmästyneenä Freckles jäi paikoilleen makaamaan. Viimein hänen huikaistut silmänsä alkoivat etsiä ympäri huonetta jotakin ihmisolentoa, johon voisi vedota; sitten hän keksi äitinsä muotokuvan ja otti sen katseltavakseen.

"Voi, rakas pikku äitini, kuulitko sitä?" läähätti hän. "Kuulitko sitä? Sano minulle, elänkö minä vai olenko kuollut ja onko taivas juuri nyt auennut minulle? Kuulitko sitä?"

Hän ravisti puitteita kärsimättömänä, kun ei vastausta kuulunut.

"Sinä olet vain maalattu kuva", sanoi hän vihdoin, "et tietysti osaa puhua, mutta sinun sielusi täytyy olla jossakin, ja varmasti sinä tällä hetkellä olet kyllin lähellä voidaksesi kuulla. Sano minulle, kuulitko sitä? Minä en milloinkaan voi siitä puhua yhdellekään elävälle olennolle, mutta sinulle, armas pikku äitini, joka annoit henkesi minun puolestani, sinulle minä aina voin siitä puhua. Joka päivä me aiomme siitä puhella ja koettaa ymmärtää tätä ihmettä. Sano minulle, ovatko kaikki naiset sellaisia? Olitko sinä sellainen kuin salokeiju? Jos olit, niin silloin minä ymmärrän, miksi isäni seurasi sinua valtameren poikki ja meni kanssasi tuleen."

20. luku.

FRECKLES PALAA LIMBERLOSTIIN, JA LOORDI O'MORE PURJEHTII IRLANTIIN ILMAN HÄNTÄ.

Frecklesin ääni häipyi, hänen silmänsä menivät umpeen, ja pää vaipui patjalle uupumuksesta. Myöhemmin päivällä hän vaati luoksensa loordi ja lady O'Moren, mutta pyörtyi nähdessään toisen miehen niin kerrassaan itsensä näköiseksi ja sai sillä kaikki ystävänsä pahasti säikähtämään.

Seuraavana aamuna saapui liikemies, sydän täynnä rauhattomuutta, siihen keskusteluun, jota Freckles kaipasi. Hänen pelkoonsa ei ollut syytä. Freckles olikin kunnon mies ja suorasukainen.

"Onko teille kerrottu, mitä minulle on tapahtunut?" kysyi hän odottamatta edes tervehdystä.

"On kyllä" vastasi tytön isä.

"Luuletteko saaneenne kaikesta niin paljon selvää, että ymmärrätte asian laidan?"

Frecklesin vakaviin silmiin katsellen liikemies vastasi lyhyesti: "Luulen saaneeni, herra O'More."

Ensi kertaa Freckles nyt kuuli nimensä vieraan huulilta. Sekunnin verran hän makasi puolihuumaantuneena, sitten tulvivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän ojensi kätensä. Tytön isä ymmärsi, tarttui siihen ja puristi sitä lujasti ja tarmokkaasti.

"Terence, poikani", sanoi hän, "antakaa minun puhua. Tulin tänne siinä uskossa, että te aiotte pyytää minulta ainoata lastani. Jos hän joskus tapaa miehen, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin, niin en tahtoisi sen ajan tullessa katsoa sitä avioliittoa kaiken rakkaimpani menettämiseksi, vaan soisin, että silloin saan vävyn, jota voin rakastaa kuin omaa poikaani ja joka voi ottaa hoitaakseen hänen hyväkseen liikettäni, kun itse vetäydyn syrjään. Jännittäkää kaikki tarmonne, jotta pian paranisitte, ja tästä hetkestä saatte pitää tyttäreni ja minun kotiani omananne."

"Ettehän vain unohda tätä?"

Freckles kohotti oikeata käsivarttansa.

"Terence, se surettaa minua enemmän kuin sanoilla voin ilmaista", sanoi liikemies. "Se on hitonmoinen vahinko. Mutta jos minun pitäisi valita, annanko kaikkein kalleimpani maan päällä toiskätiselle miehelle vai jollekin meidän päiviemme siveettömistä tuhlareista, jotka eivät muuta tee kuin juopottelevat ja pelaavat ja joiden ydin on mätä, niin minä valitsen teidät, ja tyttäreni näyttää tekevän samoin. Käyttäkää parhaimmalla tavalla oikean käsivartenne jäännöstä älkääkä milloinkaan enää mainitko tai surko, että se on viallinen. Hyvästi, sir!"

"Hetkinen vielä", sanoi Freckles. "Eilen tyttärenne kertoi, että minulle oli tulossa rahaa kahdelta taholta. Hän sanoi, että isoäitini oli testamentannut isälleni kaiken omaisuutensa ja talonsa, kun tiesi, että isoisä aikoi jättää hänet perinnöttömäksi, ja että setäni oli säilyttänyt minua varten sen, mikä oli isäni osuus isoisän omaisuudesta.

"Mitä tahansa isoäitini jätti isälleni, sen minä otan, sillä isoäiti rakasti häntä ja tahtoi sen hänelle antaa. Sen hän itse oli saanut periä isältään, ja hänellä oli oikeus antaa se kenelle tahtoi. Mutta minä en tahdo periä mitään siltä mieheltä, joka tahallaan antoi isäni ja äitini kärsiä vilua ja nähdä nälkää ja epätoivossaan palaa liekkeihin, kun aivan pieni ropokin olisi tehnyt elämän heille niin kauniiksi ja pelastanut minut tästä ruumiinvammasta — minä en kajoa niihin rahoihin, jotka hän riisti minulta tietäessään minun olevan elossa, hänen omaa lihaansa ja vertansa, muukalaisten armoilla, niistä en huoli, vaikka paleltuisin, nälkään nääntyisin tai elävältä palaisin. Jos minulla ei ole riittävästi ilman niitä rahoja ja jollen voi kylliksi ansaita pitääkseni huolta keijusta…"

"Nyt ei puhuta rahoista!" keskeytti hänet liikemies. "Me emme kaipaa sellaisia verirahoja. Meillä on ihan riittävästi ilmankin. Jos teistä on vastenmielistä ja väärin, niin älkää ottako niistä penniäkään."

"Täysi oikeus minulla on saada, mitä isoäiti oli aikonut isälleni, ja sen minä tahdonkin ottaa", jatkoi Freckles, "mutta mieluummin kuolen kuin kajoan penniinkään isoisän rahoja."

"Nyt", sanoi keiju, "me lähdemme kaikki kotiin. Me olemme tehneet kaiken voitavamme Frecklesin hyväksi. Hänen omaisensa ovat täällä. Hänen täytyy tutustua heihin. He tahtovat niin mielellään häntä tavata. Jättäkäämme hänet heidän huostaansa. Kun hän on parantunut, on hän aivan vapaa lähtemään Irlantiin tai jäämään Limberlostiin mielensä mukaan. Mennään nyt heti."

McLean kesti sitä viikon, mutta sitten ei kauempaa. Hän ikävöi Frecklesiä. Itsekseen pohtien asioita rämeen pitkinä öinä hän oli ihmeekseen älynnyt, että koko viime vuoden hänen sydämensä oli taivaltanut Frecklesin kera Limberlostin vahtipolkuja. Hänessä heräsi se ajatus, ettei olisikaan pitänyt lähteä Frecklesin luota. Kenties hänen poikaansa — hänenhän poika oli, esikoisoikeuden mukaan — hoidettiin siellä huonosti. Jos McLean olisi ollut hermostunut vanha eukko, olisi hän tuskin voinut keksiä useampia aiheita levottomuuteen.

Hän läksi matkalle Chicagoon mukana iso laatikko kultapiiskuja, astereita, hienohelttaisia katkeroita ja tulipunaisia lehtiä, jotka tyttö oli poiminut Frecklesin majasta, ynnä pieni pitkähkö, kapea paketti.

Muutaman minuutin keskustelussa, McLeanin odottaessa pääsyä potilaan huoneeseen, oli loordi hilpeästi puhellut hänelle Frecklesin nopeasta parantumisesta, siitä ilostaan, että lapsuuden ympäristö ei ollut häntä pilannut, ja kuinka hän mielellään aikoi käydä Frecklesin kanssa katsomassa Limberlostia, ennenkuin he matkustaisivat; hän ilmoitti myös toivovansa, että voisi taivuttaa keijun isän jättämään tyttärensä hänen vaimonsa hoiviin ja päättämään hänen kasvatuksensa Pariisissa. Hän sanoi heidän tekevän ylen kernaasti kaiken voitavansa edistääkseen Frecklesin liittoa tytön kanssa, joka sekä hänestä että lady O'Moresta oli erittäin rikaslahjainen ja varmasti kelvollinen siihen korkeaan asemaan, johon Freckles hänet veisi.

Jokainen sana hänen suustansa oli pistos McLeanin sydämeen. Astuessaan sisälle Frecklesin huoneeseen hän melkein oli tukehtua. Kaikki oli muuttunut.

Freckles makasi akkunan ääressä, josta saattoi tarkata Michiganin järven sinipintaa sinne saakka, missä se yhtyi taivaanrantaan. Hän voi nähdä suuria pehmeitä pilviä, valkopäisiä laineita, välkkyviä purjeita ja puhkuvia höyrylaivoja, jotka kiskoivat perässään kiemurtelevia sinipunervia ja harmaita viirejä pitkin taivasta. Kalalokit ja tiirat kiertelivät kirkuen ilmassa ja toisinaan kastoivat siipiään kuohuihin. Huone oli täynnä kaikkea sitä ylellisyyttä, mitä hyvä aisti ja raha saavat toimeen. Kaikki päivänpaahtama oli kuolemankamppauksessa kadonnut Frecklesin kasvoilta. Ne olivat nyt hienot, jopa valkeat, vain pikkusen ruskeata näkyvissä.

Hänellä oli yllään kaunis koruommeltu vaaleansininen silkkipaita, ja kaulassa pehmeä valkea huivi. Niin monta muutosta oli tapahtunut McLeanin poissa ollessa, että hän tuskin ollenkaan huomasi Frecklesin olevan erittäin miellyttävän, miltei kauniin näköinen, ja hän kummastui nähdessään, että molemmat hihanreunukset olivat käännetyt ja oikea käsi näkyvissä. Freckles käytti sitä kädentynkäänsä, jota aina oli visusti salannut.

"Voi Herran nimessä, sir, onpa nyt hauska, kun teitäkin vielä saa nähdä!" huudahti Freckles ja melkein kierähti vuoteeltansa kurottautuessaan McLeania kohti. "Kertokaa pian, onko keiju onnellinen ja hyvissä voimissa. Osaako pikku kanani levittää siipensä kuuden jalan leveydelle ja purjehtia emonsa luo? Kuinka jaksaa tuleva appeni, Lintunainen, Duncanin väki ja pikku Nellie? — Alice täti saa lähteä valitsemaan hattua, heti kun olen sen verran entiselläni, että voin mennä mukaan. Kuinka jaksetaan työmaalla? Onko keksitty useampia hyviä puita? Olen ajatellut niitä koko paljon, sir. Luulenkin voivani tavata toisia viimeisen läheltä. Alice tätikin uskoo, että minä voin löytää, ja Terence setä sanoo, että se on hyvinkin luultavaa. Ne ovat herttaisia ihmisiä, ja minä olen ylpeä, kun olen heidän sukuaan. Tulkaapa lähemmäs, pian. Aioin toimittaa tämän eilen, mutta aavistin, että te varmasti tulette tänä aamuna, ja siksi odotin. Valitsen tässä kiveä keijun sormukseen. Se sormus, jonka hän tilasi minulle, on valmis ja lähetettiin tänne minulle seuraksi. Näettekö? Se on smaragdi — juuri minun värini, sanoo loordi O'More."

Freckles heilutti kättänsä.

"Eikö se ole kaunis? Ei mikään muu ole tuottanut minulle niin suurta iloa. Kaikki rämeen värit näkyvät siinä. Minä pyysin keijulta, että siihen kaiverrettaisiin pieni apilan lehti, jotta joka kerta sen nähdessäni ajattelisin 'lempeä, uskoa ja rohkeutta', niinkuin sanotaan siinä laulussa, jonka hän minulle opetti. Tahdotteko nyt katsella näitä?"

Freckles piti hänen edessään tarjottimella suurta joukkoa Peacockilta tuotuja irtonaisia jalokiviä, jotka olisivat sopineet vaikka kuninkaalle.

"Sepä oli hauskaa, että tulitte minua tapaamaan, sir", jatkoi hän. "Minä yritin esittää sedälle aikeitani, mutta tähän asiaan häntä ei saa millään tavalla sekoittaa, enkä uskokaan, että se hänelle oikein selvisi. Teille voin sen sijaan puhua, sir."

McLeanin sydän lämpeni.

"Jatka, Freckles", sanoi hän rohkaisevasti.

"Asia on näin. Minä sanoin hänelle, että aioin maksaa ainoastaan kolmesataa dollaria keijun jalokivestä. Kun setä on koonnut minulle niin paljon ja keijun urotyöt minun hyväkseni ovat niin suurenmoisia, niin tuo summa tuntui kai hänestä kovin pikkumaiselta. Tietysti hän ajattelee, että minun tulisi antaa melko paljon enemmän, mutta minulla on se tunne, että minun pitää ostaa tuo kivi niillä rahoilla, jotka olen itse ansainnut; ja siinä on kaikki, mitä minulla on jäljellä palkastani. En pidä sillä väliä, vaikka maksankin puuhkan tai pukupöydän tai rouva Duncanin tavarat toisilla rahoilla, ja myöhemmin keiju voi saada isoäitini rahat viimeistä penniä myöten, jos niin haluaa, mutta juuri nyt — ymmärrättehän, sir, että minun täytyy ostaa tämä kivi sillä, mitä minulla on pankissa. Minä tunnen, etten voi tehdä toisella tavoin, ja ettekö usko, että keiju mieluummin haluaa parhaan kiven, minkä voin ostaa omilla ansaitsemillani rahoilla, kuin hienomman, mutta muiden rahoilla maksetun?"

"Toisin sanoen, Freckles", puhui McLean, ja hänen äänensä särähteli, "sinä et tahdo ostaa keijun sormusta rahalla. Sinä tahdot siitä antaa ensimmäiset kauhunpäiväsi rämeellä. Sinä tahdot siitä maksaa siellä kärsimäsi yksinäisyyden ja kaihon, viimetalviset värjöttämiset pakkasen kynsissä vahtipolullasi ja tämänkesäiset paahteet. Sinä tahdot, että siitä tulee hänelle alituinen muistutus siitä, kuinka sinä panit henkesi vaaralle alttiiksi rehellisesti täyttääksesi sopimuksen. Sinä tahdot sen kiven hintana pitää sitä pelkoa, joka on sydäntäsi hyydyttänyt — ruumiisi hikeä ja verta."

Frecklesin kasvot kuvastivat syvää liikutusta.

"Rakas herra McLean", sanoi hän hyväillen isännän poskea ja mustaa tukkaa. "Rakas isäntä, siksipä olenkin niin kaivannut teitä. Tiesinhän, että te ymmärtäisitte. Tahdotteko nyt katsoa näitä? Minä en tahdo smaragdia, sillä hän on antanut sellaisen minulle."

Hän työnsi vihreät kivet pieneen hylättyjen kivien joukkoon. Sitten hän poimi erilleen kaikki helmet.

"Eivätkö ne ole somia kappaleita?" sanoi hän. "Myöhemmin hankin hänelle joitakuita näistäkin. Ne ovat kaikki kuin lumpeita, kieloja tai kastepisaroita katveessa tai kuunvalossa, mutta niissä ei ole niin paljon elämää kuin tahdon nähdä siinä kivessä, jonka nyt annan keijulle."

Freckles läjäsi helmet yhteen smaragdien kanssa. Sittenhän tarkasteli timantteja hyvän aikaa.

"Nämä ovat niin lumoavia, että melkein johdattavat kiusaukseen, vaikkeivät olekaan juuri sellaisia kuin soisin", sanoi hän. "Minä olen aina kovin mielelläni katsellut teidän timanttianne, sir. Jonakin päivänä täytyy minun antaa hänelle näitäkin isoja kiviä. Nehän ovat kuin Limberlost tammikuussa, kun se kokonaan on jään peitossa ja aurinko lepää lännessä ja paistaa metsän halki ja panee kaikki välkehtimään kuin tuli ja jää, mutta tuli ja jää ei ole keijun kaltaista."

Timantit liitettiin smaragdien ja helmien joukkoon. Jäljellä oli pieni punainen kasa, ja Freckles hypisteli sitä hellästi. Hänen silmänsä loistivat.

"Minun mielestäni on juuri tässä keijulleni jalokivi", sanoi hän. "Limberlost ja minä samalla kasvoimme smaragdissani, mutta tässä se käy kukkimaan ja hän sen keralla. Siinä palaa villin unikukan ja kardinaalikukan ja sen pienen rutistuneen tulikukkakimpun puna, jonka me löysimme eräästä paikasta, minne hän oli sen pistänyt minut pelastaaksensa. Se on kuin hänen huulensa ja ne pisarat, jotka kuivuivat hänen kauniille käsivarrelleen tuona ensimmäisenä päivänä, ja luulenpa, että se on kuin hänen urhoollinen, hellä, hyvä, punainen sydämensä."

Freckles nosti rubiinin huulilleen ja antoi sen McLeanille. "Kirjoitan tässä maksuosoituksen, ja te saatte toimittaa kiveen kultakehyksen", jatkoi hän. "Te otatte ulos rahat ja maksatte juuri samoilla dollareilla, sir." Jälleen McLeanin sydän hytkähti ilosta. "Freckles, saanko kysyä sinulta jotakin?" sanoi hän. "No totta kai", vastasi Freckles. "Ette osaisi mitään kysyä, johon en ilomielin vastaisi."

McLeanin silmät siirtyivät Frecklesin oikeaan käsivarteen, jonka tyngällä nuorukainen siirteli jalokiviä.

"Vai sitäkö?" huudahti Freckles iloisesti naurahtaen. "Te haluatte tietää, mihin kaikki katkeruus on haihtunut? Niin, katsokaas, sir, sen veivät pois sielustani, sydämestäni ja ruumiistani erään keijukaisen huulet. Tuo tapaturma näyttää olleen välttämätön aluksi, jotta nykyinen onneni voisi käydä toteen. Haava on aina pysynyt vereksenä, mutta keiju paransi sen. Jollei hän ole siitä milläänkään, niin en minäkään. Rakas appeni ei liioin välitä siitä, ei myöskään tätini eikä setäni ettekä tekään koskaan. Miksi minä aina kiusaisin itseäni asialla, jota ei voi auttaa? Siitä asti, mitä sille tapahtui viime viikolla, olenkin siitä niin ylpeä, että toisinaan satun pistämään sen esiin kuin näytelläkseni."

"No, Jumalan kiitos!" sanoi McLean.

"Nyt on minun vuoroni", sanoi Freckles lujasti puristaen McLeanin kättä. "Jollei tätä onnettomuutta eikä mitään, mitä sen jälkeen on minulle tapahtunut, koskaan olisi sattunut, niin minne te olitte aikonut lähettää minut kouluun? Mitä te olitte ajatellut tehdä puolestani?"

"Siihen tuskin voin antaa tarkkaa vastausta", sanoi McLean. "Aikeeni olivat koko lailla epämääräiset. Arvelin, että ensi aluksi koettaisimme katsoa, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Ensin aioin viedä sinut mukanani Suurille Putouksille ja jättää äitini huostaan. Kuvittelin, että olisi parasta hankkia yksityisopettaja valmistamaan sinua vuoden parin aikana, kunnes voisit mennä Chicagon korkeakouluun säällisessä kunnossa. Sitten arvelin, että saisit päättää opintosi Yalen tai Harvardin yliopistossa ja lopuksi Oxfordissa, ja silloin sinulla olisi kaikinpuolinen yleissivistys."

"Onko siinä kaikki?" kysyi Freckles.

"Ei, onhan vielä musiikki poissa", vastasi McLean. "Aioin saada jonkun musiikkimiehen koettelemaan ääntäsi, ja jos sinulla tosiaan olisi hyvä laulunlahja ja halua siihen suuntaan, olisit saanut heittää joitakin lukuaineita ja ottaa musiikin päätehtäväksi, niin ajattelin. Ja lopuksi tuumin, että yhdessä tekisimme retken halki Euroopan ja ympäri maailman."

"Entä sitten?" tiukkasi Freckles jännittyneenä.

"No sitten", sanoi McLean, "tiedäthän, että sydämeni on ehdottomasti kiintynyt metsiin. Minä en aio koskaan heittää nykyistä työalaani, niin kauan kuin saan käsitellä tukkeja ja henki pysyy ruumiissani. Minä ajattelin, että jollet antautuisi musiikkialalle ja jos sinulla olisi jotakin taipumusta minun puuhiini, voisimme vielä laajentaa osakasten piiriä ja ottaa sinutkin yhtiöön, jolloin saisit työskennellä minun kanssani."

Freckles kohotti häneen levottomat ja innostuneet silmät.

"Te sanoitte kerran vahtipolulla ja taaskin uudestaan, kun luultiin minun olevan kuolemaisillani, että rakastatte minua. Muuttaako se, mitä minulle on sattunut, millään tavalla tunteitanne minua kohtaan.?"

"Eihän toki", vastasi McLean. "Kuinka se olisi mahdollista? Ei mikään saisi minua rakastamaan sinua enemmän etkä sinä voi koskaan tehdä mitään, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän."

"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti Freckles. "Rientäkää ilmoittamaan äidillenne, että minä tulen. Heti kun pääsen jalkeille, minä vien sormuksen keijulleni ja sitten lähden Suurille Putouksille ja aloitan juuri niinkuin olette suunnitellut, sillä eroituksella vain, että voin itse maksaa puolestani. Kun olen saanut kyllin oppia, lähdemme kaikki — keiju ja hänen isänsä, Lintunainen, te ja minä — kaikki lähdemme yhdessä katsomaan maatilaani ja sukulaisiani ja teemme sen kiertoretken. Kun sitten palaamme, lisäämme nimen O'More puutavarayhtiöön ja panemme työt hurisemaan! — Hyväinen aika, sir! Älkäähän toki! No, herra McLean, rakas isäntä, rakas isä, älkäähän nyt! Mikä nyt on?"

"Ei mikään, ei mikään!" jyrisi McLeanin syvä basso, "ei yhtään mikään!"

Hän kääntyi äkkiä poispäin ja riensi akkunan ääreen.

"Täältähän on mainion komea näky", sanoi hän. "Järvi on ihana tänä aamuna. Ei ihme, että chicagolaiset ovat niin kopeita kaupunkinsa asemasta sen rannalla. Mutta Freckles, mitähän loordi O'More siitä sanoo?"

"En tiedä", vastasi Freckles. "Se koskee minuun kovasti, jos hän siitä pahastuu, sillä hän on ollut niin hyvä minua kohtaan, ja lady Alice on lähinnä keijua. Setäni kautta olen tullut tuntemaan verenvoimalla kuuluvani omaan rotuuni. Ja tätini on tuntikausia kertonut minulle isästä ja äidistä ja isoäidistä. Hän on tehnyt heidät kaikki niin todellisiksi, että voin vaatia heidät itselleni ja tuntea heidän olevan minun omiani. Olen tosiaan pahoillani, jos minun täytyy tehdä vastoin heidän mieltään, mutta sitä ei voi auttaa.

"Minä iloitsen, että saan nähdä Irlannin, ja erikoisesti odotan iloa nähdessäni oman pikku kansani, mutta koskaan en aio viipyä siellä kauan. Koko sydämeni kuuluu keijulle, ja Limberlost kutsuu joka hetki. Te ajattelette ehkä, että tästä akkunasta katsellessani näen kaunista vettä. Eikö niin? Mutta sitäpä minä en tee."

"Minä näen pehmeitä, verkkaisia pilviä uiskentelemassa taivaan sinimeressä, isojen mustain kanasteni liitelevän siellä korkeudessa ja mustan sulan liukuvan maahan. Minä näen mahtavia puita, huojuvia köynnöksiä, kirkkaita kukkasia ja aina suuria joukkoja villejä ruusuja, ja niiden seasta pilkistävät armaani villiruusun kaltaiset kasvot. Minä näen notkon ruohon aaltoilevan, tunnen kukkasten tuoksua ja rämeen kostean maan lemua, ja samalla kuulen lintujeni laulavan, oravaini narskuttavan, kalkkarokäärmeitten sähisevän ja Wessnerin tai Mustan Jaakon hiipivän lähelle, ja olkoon tuo semmoista, mitä rakastin tai mitä pelkäsin, mutta kaikki se kuuluu yhteen.

"Koko sydämeni kuuluu salokeijulle, ja koko rakkauteni on hänen, ja hän ja Limberlost ovat niin yhtyneet sielussani, etten milloinkaan voi niitä eroittaa. Kun katselen häntä, näen sinisen taivaan, auringon pilkahtavan lehtien lomitse ja vaalean- ja tummanpunaisia kukkia; ja katsellessani Limberlostia näen rusoittavat kasvot, sinisilmäiset, kultakutriset, punahuuliset, ja se on totinen tosi, sir, että ne sekaantuvat toisiinsa, kunnes ovat ihan yhtä.

"Pelkään kyllä, että tämä loukkaa joitakuita, mutta sentäänkin tunnen, että voin saada rakkaat omaiseni sen ymmärtämään, niin että mielellään sallivat minun palata tänne. Lähettäkää lady O'More panemaan nämä Jumalan luomat kukkaset noiden ansarikoristeitten tilalle ja leikatkaa side auki tuosta pikku kääröstä, jonka keiju minulle lähetti."

Kun Freckles nosti käärön koholle, kimaltelivat Limberlostin valot hänen sormessaan olevasta smaragdista. Päällykseen oli kirjoitettu: "Limberlostin vartijalle." Ja sisällä oli suuri kiherä, välkehtivän musta sulka.